diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 13445-0.txt | 6310 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/13445-8.txt | 6698 | ||||
| -rw-r--r-- | old/13445-8.zip | bin | 0 -> 148010 bytes |
6 files changed, 13024 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/13445-0.txt b/13445-0.txt new file mode 100644 index 0000000..a8ac622 --- /dev/null +++ b/13445-0.txt @@ -0,0 +1,6310 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13445 *** + +SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA + +Pikakuvia + + +Kirj. + +EINO LEINO + + +1909. + + + +SISÄLLYS: + siv. + +Esisana.................................................... 7 +Elias Lönnrot.............................................. 9 +A. Oksanen................................................. 27 +Aleksis Kivi............................................... 43 +Yrjö Koskinen.............................................. 63 +Kaarlo Bergbom............................................. 73 +Suonio..................................................... 83 +A. Meurman................................................. 93 +Pietari Päivärinta........................................ 103 +J.H. Erkko................................................ 119 +Kaarlo Kramsu............................................. 137 +Arvi Jännes............................................... 153 +Paavo Cajander............................................ 163 +Juho Reijonen............................................. 173 +Robert Kiljander.......................................... 185 +Minna Canth............................................... 195 +Juhani Aho................................................ 215 +Arvid Järnefelt........................................... 241 +Santeri Ivalo (Ingman).................................... 257 +Kasimir Leino............................................. 271 +Teuvo Pakkala............................................. 289 +Liite: Realismin loppu ja uusromantinen kirjallisuutemme.. 297 + + + + +ESISANA + + +Näiden pikakuvien tarkoitus on mahdollisimman lyhyessä ja suppeassa +muodossa esittää eräitä näkökohtia suomenkielisen kirjallisuuden +kehityskulusta, katsottuna maamme yleisen henkisen viljelyksen taustaa +vasten ja jossakin määrin myös saman-aikaisia europalaisia virtauksia +mieleen johdattamalla. + +Niiden tarkoitus ei siis suinkaan ole olla mitään tyhjentäviä +luonnekuvia asianomaisista kirjailija-personallisuuksista, vaan +ainoastaan ilmiö ilmiöltä seurata eräitä ääriviivoja, joiden sisällä +suomenkielinen kaunokirjallisuus Kalevalan ilmestymisestä nykypäiviin +saakka on kasvanut ja kehittynyt. Kirjoittaja on valinnut pikakuvien +muodon siksi, että hän sen kautta on luullut saavansa parhaiten esille +käsityksensä suomenkielisestä kirjallisuudesta yleensä ja eritoten sitä +elähyttäneistä aatevirtauksista. + +Käsitän kirjallisuuden, samoin kuin kaiken inhimillisen toiminnan, +olevan aina elimellisessä yhteydessä ympäröivien henkisten ja +aineellisten olosuhteiden kanssa, joskaan meidän puutteellinen järkemme +ei voi nähdä päästä päähän sitä syiden ja seurausten sarjaa, joiden +suoranainen, mekaaninen tulos se on. Koetan näiden pikakuvien kautta +osoittaa, mitä teitä kirjallisuutemme yllämainittuna ajanjaksona on +kulkenut ja mistä aineksista se tällä hetkellä on kokoonpantu. + +Tätä tarkoitusta varten taas on välttämätöntä alituisesti ja yht'aikaa +pitää silmällä noita kaiken kirjallisen toiminnan kolmea suurta +alkutekijää: ajanhenkeä, kansanhenkeä ja kunkin kirjailija-yksilön +erikoista luonteenomaisuutta. + + + + +ELIAS LÖNNROT + + +s. 9/4 1802 k. 19/3 1884.--De Wäinämöine, priscorum Fennorum numine +(1827), Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykyisempiä +runoja ja lauluja 1-4 (1829--31), Om finnarnas magiska medicin (1832), +Kalevala (1835, 1849), Mehiläinen (1836--1837, 1839--1840), Suomalaisen +talonpojan kotilääkäri (1839), Kanteletar (1840), Suomen kansan +sananlaskuja (1842), Suomen kansan arvoituksia (1844), Kokeita +suomalaisessa laulannossa (1845), Ruotsin, Suomen ja Saksan tulkki +(1847), Oulun viikkosanomia (1852--53), Om det nordtschudiska sprÃ¥ket +(1853), Ãœber den Enare-Lappischen Dialekt (1854), Neuvoja erästen +jäkäläin käyttämisestä ruuaksi (1857), Om ursprunget af Finnarnes Hiisi +(1858), Suomen kasvisto (1860), Lainopillinen käsikirja Ph. Palmén, +(1863), Suomalais-ruotsalainen sanakirja (1866--1880), Suomen kansan +muinaisia loitsurunoja (1880) y.m. y.m. + + +Aika viime vuosisadan alkupuoliskolla oli koko sivistyneessä maailmassa +kansanrunoudelle ja kansanrunouden oikealle ymmärtämiselle mitä +edullisin. Englannissa olivat m.m. _Ossianin laulut_ jo 17:nen +vuosisadan keskivaiheilla herättäneet eloon harrastuksen +muinaiskelttiläiseen kansanrunouteen. Saksassa oli samansuuntainen +harrastus virinnyt liekkiin Herderin, Goethen ynnä koko romantisen +koulun kautta. Tanskassa Oehlenschläger, Ruotsissa Tegnér ja +Gööttilainen liitto kohottivat skandinavisen muinaisuuden runoutensa +johtotähdeksi. + +Ajan henki oli romantinen, kansallinen. Ajan tunnussana oli _luonto_, +vastakohtana kaikelle teennäiselle ja sievistelevälle. Toinen tunnussana +oli _tunne_, vastakohtana kaikelle valistus-aikaiselle järkeilylle. + +Suomessa oli Porthà n herättänyt eloon kansallisen harrastuksen ja jo +kiinnittänyt huomion suomalaiseen kansanrunouteen. Sitä olivat jo +koonneet ja julkaisseet m.m. Sakari Topelius vanhempi, olipa von Becker +_Turun Viikkosanomissa_ jo julki lausunut ajatuksen, että näitä +katkelmia voisi järjestää johonkin runolliseen yhteyteen. Lönnrotin +elämäntehtävä ei siis suinkaan pudonnut pilvistä hänelle. Sillä oli +syvät juurensa koko aikakauden hengessä ja kirjallisuudessa. + +Myöskin Lönnrot myönsi itse saaneensa Kalevalan yhteyden ajatuksen +Beckeriltä, samoin kuin ensimmäisen osviittansa Venäjän-Karjalaan +Topelius vanhemmalta. + +Suomessa sattui tämä heräävä kansanrunouden harrastus yhteen koko +heräävän suomalaisuus-harrastuksen kanssa ja tuli yhdeksi sen +voimakkaimmista lähdesuonista. Muualla se oli merkinnyt vain jotakin +kirjallista aikakautta. Meillä se tuli merkitsemään koko suomenkielisen +kirjallisuuden ensimmäistä suurta ennätystä. Muualla se oli tuonut vain +uusia, hedelmöittäviä aineksia jo ennaltaan olemassa olevaan +kansalliskirjallisuuteen. Meillä se tuli merkitsemään itse +kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta, sitä harmaasta +muinaisuudesta esiin etsittyä kulmakiveä, jolle nuoren, +maailmanhistoriassa ensi kerran sivistyskansana esiintyvän korpiheimon +koko kultuuri oli rakentuva. + +Epäilemättä se oli harvinainen onni tälle kultuurille. Sillä siten se +sai heti syntyessään tukevimman ja leveimmän pohjan, mitä minkään kansan +kultuurilla voi olla: kansan oma entisyys, kansan oman runollisen +mielikuvituksen kirkastamana. + +Kaikki tähti-enteet Suomen silloisella sivistystaivaalla olivat +erikoisesti edulliset Lönnrotin esiintymiselle. Suomi oli juuri +Ruotsista erotettu. Maan entinen sivistys-elämä oli temmattu irti +ikivanhoista muukalaisista alkulähteistään ja suorastaan osoitettu +omilleen. Mutta oma oli niin kaukana korpien povessa, että sitä voitiin +enää vain romantisen mielikuvituksen siivillä lähestyä. Vähemmän omaa +voitiin kyllä kourin kosketella. Mutta jos mieli maan ja kansan seisoa +omalla pohjallaan, omilla jaloillaan, täytyi olla jotakin oikein omaa, +jotakin, josta voi pitää kiinni, josta ei voinut olla eri mieliä, jota +voi näyttää muillekin kansoille ja sanoa: »tämä on suomalaista». + +Mitään sellaista ei ollut olemassa ennen Kalevalaa ja ennen Lönnrotia. + +Oli vain maa, oli vain kieli, oli vain eräs kansatieteellinen käsite, +joka jumalan armosta ja itsevaltiaan oikusta oli kansakuntien joukkoon +korotettu. Mutta tässä maassa ei ollut mitään suomalaista +sivistys-elämää, sillä se, mikä oli, oli tuotu meren takaa. Eikä tällä +kielellä ollut mitään kirjallisuutta, ainoastaan joku yksinäinen runo +tahi hengellinen hartauskirja. Eikä tällä etnografisella kansakunnalla +ollut mitään tietoa omasta itsestään ja omasta tehtävästään. Vailla +historiaa, vailla kultuuria, vailla kansallistuntoa, vailla omaa +valtiollista elämää, se näytti olevan tuomittu olemaan myöskin vailla +tulevaisuutta, samoin kuin se oli vailla omaa muinaisuutta +ja--nykyisyyttä. + +Silloin astuu esiin Elias Lönnrot: ja kansalla on oma muinaisuutensa. +Silloin astuu esiin J.V. Snellman: ja kansalla on oma kansallistuntonsa +ja valtiollinen elämänsä. + +Unelma käy edellä ajatuksen, ajatus edellä teon. Elias Lönnrot oli suuri +uneksija. Kalevalan toisen painoksen esipuheesta me saamme pienen +aavistuksen siitä, mitä tuo yksinäinen mies miettii Karjalan erämaita +samotessaan. Hän miettii, missä mahtaa olla näiden kansanrunojen +yhteinen alkukoti, joita hän niin väsymättömällä innolla keräilee ja +joita hän romantisen aikansa lapsena niin rakastaa. Hän tuumii, kuka on +ne ensin runoillut ja mikä aika Suomen kansan historiassa on voinut olla +kyllin suuri niitä synnyttämään. Ja hän tulee siihen päätökseen, että ne +eivät ole saattaneet syntyä muulloin kuin muinaisen, vapaan ja +itsenäisen Perman vallan aikoina, Vienan ja Äänisjärven rantamilla. +Siellä on hänen mielestään vieläkin huomattavissa »joku ulkonainen +perintösivistys vanhoista ajoista», siellä näyttää kansa hänestä olevan +vieläkin »vanhan, rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa +jälkisukua». + +Mikä perspektiivi! Mitkä rohkeat, kansallisromantiset näköalat! + +Mikä sisällinen tuli mahtoi palaa siinä miehessä, joka täten uneksi +uudesta-rakentavansa ainakin kirjallisessa suhteessa muinaisen Perman +tarunomaista valta-asemaa! Ja mikä sisällinen tyydytys mahtoi täyttää +sen miehen mielen, jonka oli onnistunut takoa rohkeimmat unelmansa +ikuiseksi muistomerkiksi siitä, että Suomen kansa ainakin kerran oli +elänyt omaa itsenäistä henkistä elämäänsä! + +On tullut tavaksi meillä muistaa Elias Lönnrotia noin vaan ylimalkaan +kansallis-sankarina s.o. miltei kalevalaisena taruhenkilönä, jonka +personallisuus peittyy niin täydellisesti hänen jättiläiskokoisen +elämäntyönsä taakse, ettei hänestä jää jäljelle muuta kuin nimi, kuin +miehen varjo. Hänen on siinä suhteessa käynyt samoin kuin vanhan +Väinämöisen laulupaadellaan: kaukaa katsoen suli hänen hahmonsa niin +yhteen harmaan kiven kanssa, ettei outo luullut siinä mitään ihmistä +olevankaan, vaan että kaikki oli tuota harmaata kalliota. Samoin sulaa +myös Elias Lönnrotin personallisuus meille niin yhteen Kalevalan ja koko +suomalaisen kansallishengen kanssa, että harvoin muistetaan häntä enää +suomalaisten kirjailijoiden joukkoon lukeakaan. + + »Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa, + Suomen kansa on kuin Elias Lönnrot.» + +Mutta ei mitään suurta työtä, ilman sen takana seisovaa suurta +personallisuutta. Eikä mitään suurta kirjallista elämäntyötä, ilman +suurta kirjailijapersonallisuutta. + +Mutta eihän hän ole luonut mitään itsenäistä? Eihän hän ole mitään +omintakeista kirjoittanut? Taikka jos onkin, on se niin vähäpätöistä +hänen muun elämäntyönsä rinnalla tiedemiehenä, kielimiehenä, +keräilijänä, sommittelijana ja jumala ties minä, ettei siitä juuri maksa +vaivaa puhuakaan? + +Niinpä kyllä, jos ajatellaan hänen n.s. itsenäisiä runoilujaan. Mutta on +tuiki omituista tuon itsenäisyyden ja omintakeisuuden laita. Toiset +voivat tehdä »omintakeisia» kirjateoksia tukuttain, eikä niissä +kuitenkaan esiinny mitään itsenäistä runoilijahenkeä. Toisten tarvitsee +vain mukailla joku näytelmä, suomentaa joku runonpätkä, ja siinä on heti +itsenäinen kirjailijapersonallisuus meidän edessämme. + +Useat maailmankirjallisuuden suurimmista ovat samalla olleet sen +suurimpia mukailijoita. Niin Shakespeare, niin Molière. He ottivat usein +aiheensa muilta, ottivatpa usein kokonaisia kohtauksiakin, tyylitellen +ne vain mielensä mukaisiksi ja painaen oman henkensä leiman niihin. +Heidän yksilöllisyytensä oli nimittäin niin laaja, että siihen mahtuivat +monen pienemmän kirjailijan minuudet, eivätkä he sitä tehdessään +suinkaan olleet vähemmän itsenäisiä kuin sommitellessaan toisia aiheita +ja kohtauksia, joita kukaan ei ennen heitä ollut keksinyt taikka +sommitellut. + +No niin: Elias Lönnrotin yksilöllisyys oli niin laaja, että siihen +mahtui koko kalevalaisen Suomen kansallishenki. Oliko hän silti vähemmän +itsenäinen? Toimiko hän silti runoilijana vähemmän omintakeisesti? + +Taikka toinen esimerkki. Mikä on kreikkalaisten kuvanveistäjien +itsenäisyys ja omintakeisuus? He seurasivat tarkoin kansallishenkeään, +loivat kauneutta kaikkien niiden mittojen ja muotojen mukaan, joita +heidän aikanaan Ateenassa ja Hellaassa kauniiksi tunnustettiin, mutta +kehittivät mies mieheltä ja polvi polvelta ne aina korkeampaan +täydellisyyteen. Täten kristalliseerautuivat vähitellen esiin ne mitat +ja muodot, jotka Perikleen aikaisten taiteilijain käsissä saivat +lopullisen viimeistelynsä. Puhtaasti yksilöllisille ominaisuuksille oli +heidän mielestään taiteessa, koko heidän taidekäsityksensä mukaan, niin +vähän tilaa, että me muinaiskreikkalaista kuvanveistosta katsellessamme +emme ollenkaan ajattele niitä. Me näemme vain teoksen, me näemme vain +helleenisen kansallishengen ja erään aikakauden antaman heijastuksen +siitä. Tekijä on hävinnyt työnsä taakse, yksilö sulanut yhteen aikansa +ja kansansa sielun keralla. + +Vielä enemmän on asianlaita näin egyptiläisessä, assyrialaisessa tai +babylonialaisessa taiteessa. + +Mutta pysyäksemme nyt vain muinaishelleenisessä, voisi Elias Lönnrotia +hyvin verrata tällaiseen kreikkalaisen kultakauden kuvanveistäjään. Hän +seurasi Kalevalaa sommitellessaan tarkoin niitä kauneuden lakeja, joita +tuntemattomat runolaulajat mies mieheltä ja polvi polvelta olivat Suomen +erämaissa laatineet, kuitenkin joka hetki muovaillen, muodostaen ja +edelleen kehittäen niitä. Hänestä oli turhaa, vieläpä luvatontakin, +tuoda enempi esille yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Suurin runoilija oli +hänen mielestään kansa itse. Hän, Elias Lönnrot, käsitti itsensä vain +sen nöyräksi oppilaaksi, joka enkelin kärsivällisyydellä kokosi +mestarinsa sanoja ja koetti esittää ne niin puhtaassa ja täydellisessä +muodossa kuin mahdollista jälkimaailmalle. + +Näin hän uneksi meille esiin Kalevalan. Näin hän uneksi Suomen kansalle +menneisyyden. + +Mutta sehän oli suuren runoilijan unelma. + +Tässä auttoi häntä tietysti hänen suurpiirteinen harhaluulonsa siitä, +että nämä runot joskus aikojen alussa olivat kuuluneet yhteen ja että +hänen työnsä siis oikeastaan oli tuon mahtavan, kappaleiksi hajonneen +kirjallisen muistomerkin _restaureeraamista_, uudesta-rakentamista. +Taikka niinkuin sen-aikainen latinankielinen pilasäe hänestä sanoo: +_cursando restituit rem_ (juoksemalla hän rakensi jälleen asian). Nyt me +tiedämme, minkä jäljestä Elias Lönnrot »juoksi» aikoinaan: hän ajoi +takaa romantista, huimaavan rohkeaa mielikuvaansa. + +Kantelettaren esipuheessa Lönnrot on lähemmin kehitellyt meille +kirjallisia mielipiteitään. Tieten taikka tietämättään, hän tulkitsee +siinä ei ainoastaan omaansa, vaan myös koko aikakautensa käsitystä: +luonto, luonnollisuus ja välitön tunne, josta runollinen mieliala joskus +vaivattomasti sanoiksi pulpahtaa, niitä hän runoudessa ihailee. Ja +missäpä nämä ominaisuudet olisivat tavattavissa puhtaampina kuin juuri +kansanrunoudessa. + +Sama ihailu johti Runebergin jo varhain ruotsintelemaan serbialaisia +kansanlaulujaan. Hän vapautui sen kautta liian oppineisen ja liian +muodollisesti käsitetyn helleenisen ja roomalaisen klassillisuutensa +kahleista, samalla kuin kansanrunouden terve maku suojeli häntä +ruotsalaiskansallisen romantiikan hämäryyksistä. Yhdessä Lönnrotin ynnä +hänen Kalevalansa kanssa hän on ollut paljon mukana perustamassa sitä +suomalaista kirjallista makua, jota me jo nyt hyvällä syyllä voimme +nimittää täällä _kansallis-klassilliseksi_. + +Sen maun tunnusmerkillisin ominaisuus oli ja on ehkä vieläkin kaiken +hetkellisen syvä halveksinta. Siinä suhteessa lähenee se miltei Goethen +ankaraa taidekäsitystä, silloin kun hän ilmoittaa tahtonsa olevan luoda +sitä, »mikä on yhteistä kaikille ajoille ja kaikille kansoille». Siis +romantikon synteesi, ei realistin analyysi. Ilmiöitä yhdistelemällä, ei +aines-osiinsa erittelemällä, oli kaiken olevaisen sisällisin ja +oleellisin totuus taiteessa tulkittava. Johdonmukaisesti noudatettuna ei +tämä taidekäsitys juuri jätä suuresti sijaa luonteenomaiselle, vielä +vähemmän yksilölliselle kuvaukselle. Se yksinkertaistuttaa muutamiin +harvoihin viivoihin kaiken elämän tuhatkarvaisen moninaisuuden ja +esittää henkilönsä yleisinä tyyppeinä, perikuvina. Mutta jumalan kiitos, +suuret taiteilijat ja suuret runoilijat ovat hyvin harvoin +johdonmukaisia taideteorioissaan. Niin ovat--tahi koettavat olla--vain +heidän jäljittelijänsä ja heidän esteetikkonsa. + +Kansallinen romantiikka ei estänyt Lönnrotia olemasta sangen +kansanomainen realisti, yhtä vähän kuin tuo helleeniseen +taidekäsitykseen perustuva kaiken hetkellisen kammo esti Runebergia +siitä _Hirvenhiihtäjissä_ tahi eräissä hänen _Vänrikki Stoolin +tarinoistaan_. Muuten olisi kansanrunouden usein hämmästyttävä realismi +ollut outo hänelle eikä hän epäilemättä olisi sallinut sille niin suurta +sijaa Kalevalassa. Mutta kansanrunouden realismi ei olekaan samaa kuin +realismi viime vuosisadan loppupuoliskolla muodostuneessa +merkityksessään: tarkimmatkin todellisuuspiirteet esiintyvät siinä aina +eräänlaisessa fantastisessa, yli-ilmaisessa sädekehässä. Se on sitä +»tervettä» realismia, joka ei todellisuuskuvauksiensa vuoksi unohda +olevaisuuden romantista puoltakaan, pitäen vaistomaisesti huolta siitä, +että sen antama kuva ei ole valokuva, vaan mielikuva. Se on sitä +realismia, joka maailman alusta on ollut suurten ja suurimpain +runoilijoiden erikois-ominaisuuksia. + +Suomalainen kansanrunous löysi Lönnrotissa syvän ja ymmärtäväisen +kaikupohjan jokaiselle soinnuttamalleen säveleelle. Hänessä oli +vastaavaisuutensa koko sen äärettömälle ääni-asteikolle: vienoimmasta, +läpikuultavimmasta lyriikasta synkimpään, mahtipontisimpaan +loitsupaatokseen, leveimmästä, tyynijuoksuisimmasta epiikasta +suppeimpaan ja täsmällisimpään sananlasku-lauselmaan. Hänen oma +mielikuvituksensa oli yhtä luonnontuores ja eloisa, yhtä metafyysillinen +ja kuitenkin havainnollinen kuin oli runollisten kansanmiesten tuolla +korpien pimennossa. Samalla se voi hahmotella vielä enempiä viivoja +ja--tietysti kirjan ja paperin avulla--sommitella vielä suurempia +kokonaisuuksia. Myöskin oli hänen runollinen makunsa tällä alalla niin +viljelty, valistunut ja pettämätön, että me vieläkin vain harvoin voimme +lukea alkuperäistä suomenkielistä kirjateosta niin häiriytymättömällä +esteettisellä nautinnolla kuin juuri Kalevalaa. + +Jos jotkut näistä ominaisuuksista olisivat puuttuneet Elias Lönnrotista, +puuttuisivat ne tänäkin päivänä myös Kalevalasta. Sillä lopullisesti ei +kukaan kirjallinen mies voi panna enempää teokseensa kuin on hänessä +itsessään. Jos Lönnrotin oma mielikuvitus olisi ollut ahtaampi ja hänen +makunsa vähemmän valistunut, olisi se epäilemättä tyrmistynyt Kalevalan +outoja kauneusmaailmoita, eritoten sen maata ja taivasta syleilevää +luonnonsymboliikkaa. Nyt sitä vastoin hän liikkuu siinä kuin kotonaan, +painaen peukalonsa vain milloin mihinkin kohtaan kuin taitava +kuvanveistäjä kosteaan savikimpaleesen. + +Samoin: jos Lönnrotin oma personallisuus olisi ollut vähemmän +humaaninen, puuttuisi sen lempeä tuulahdus myöskin Kalevalasta. Nyt +kohtaa se meitä jokaisella kansallisrunoelmamme sivulla, kertoen siitä +korkeasta asteesta, mihin sen sommittelija oli oman ihmisyytensä +kehittänyt. Sillä samoin kuin hän Kalevalansa kautta esiintyy meille +taiteellisessa suhteessa aineensa objektivisen, yleispätevän käsittelyn +saavuttamattomana mestarina, samoin hän esiintyy sen--ynnä myös muun +elämäntyönsä--kautta kirjallisena personallisuutena, jota eheämpää, +kirkkaampaa ja sopusointuisempaa meidän on vaikea löytää suomenkielisen +kirjallisuuden harjoittajien keskuudesta. + +Kuka toinen tahansa hänen aikalaisistaan taikka myöhempienkin +kirjallisten aikakausiemme henkilöistä olisi voinut luoda vain osan +Kalevalaa: hänen personallisuutensa yksin oli kyllin laaja koko +kalevalaista kansanhenkeä käsittämään. Jokainen muu olisi pannut siihen +enemmän omaa pientä, hetkellistä minuuttaan: hän yksin oli kyllin suuri +painaakseen siihen vain oman ikuisimman itsensä, vain oman +kuolemattomimman kauneuskäsityksensä. + +Meille onneksi oli hänen kirjallinen personallisuutensa sellainen, että +siihen samalla sisältyi koko kalevalaisen kansanhengen ikuisin itseys, +koko Suomen suvun kuolemattomin kauneuskäsitys. + +Hänessä yhtyivät kuin polttopisteessä kaikki silloisen Suomen +luonteenomaisimmat ominaisuudet. Ei niin, että Suomen kansa silloin, +yhtä vähän kuin nytkään, todella olisi »kuin Elias Lönnrot». Olisipa se +siinä tapauksessa oikea ihannekansa, ainoa laatuaan maailmanhistoriassa! +Mutta niin, että Elias Lönnrot oli kuin hänen aikaisensa Suomen kansa +korkeimmassa mahdollisessa ilmestysmuodossaan. Hän oli silloisen Suomen +ihannetyyppi, sen paras ja puhtain perikuva. + +Hän oli kuin jalostettu tulos siitä, miksi ympäröivät olot ja menneiden +aikojen vaiheet olivat silloisen Suomen kansan muodostaneet. Taikka +oikeammin: sen eri heimokunnat. Sillä vasta Lönnrotissa näki Suomen +kansa itsensä ensi kerran kokonaisena, lujana, harmaana kalliona, jonka +suuriin ääriviivoihin sisältyivät kaikki sen eri osien parhaat +ominaisuudet. Hän oli sitkeä kuin hämäläinen ja herkkä kuin karjalainen. +Hän oli hiljainen kuin metsälampi ja toimelias kuin merenranta. Hän oli +oppinut kuin yliopisto ja vaatimaton kuin maalaiskirkko. Helsinkiläinen +tiedemies ja karjalainen kontti-ukko löivät hänessä kättä toisilleen. +Hänessä oli suomalaisen rodun kansallinen kehitys tehnyt ensimmäisen +suuren kiertokulkunsa: kotimaisesta korvenpihkasta ja muukalaisesta +herraskasvatuksesta oli pusertunut esiin ensimmäinen eheä, suuri, +suomalainen _kultuuri-yksilö_, joka kaikilla silloisen henkisen +viljelyksen aseilla varustettuna palasi itsetietoisena tekijänä +jatkamaan sitä työtä, minkä ennen häntä tuntemattomat runoniekat salojen +siimeksessä olivat alottaneet ja suorittaneet. Hän oli silloisen Suomen +itsetietoon tullut kansallishenki. + +Elias Lönnrot ei ollut missään äärimmäisyyksien mies. Kaikki hänen +ominaisuutensa tähtäsivät suureen, sopusointuiseen tasapainoon. Ajan +ristiriidat löysivät hänessä täydellisimmän sovituksensa. + +Kristillinen maailmankatsomus oli tehnyt silloisesta Suomen kansasta +parantumattoman optimistin. Kova kohtalo oli taas opettanut sille, että +elämä ei ollut leikkiä ja että maailmanjärjestykseen kuului turmiollisia +voimia, joita vastaan oikeastaan oli turha nousta kuolevaisen, mutta +jotka kuitenkin jumalan avulla olivat torjuttavissa. Siksi oli +oikeastaan turha surra, turha liikoja huolehtia huomisesta. Olihan +maailmanjärjestys syvimmältä olemukseltaan hyvä. Täytyi vain tehdä +voitavansa, koettaa olla hyödyllinen, raataa niin paljon kuin selkäranka +kesti ja jättää muu korkeampien olentojen ohjattavaksi. Sillä välin voi +kuitenkin iloita lintujen laulusta, yhtä paljon kuin onnistuneesta +kokkapuheesta. Mutta enin oli kuitenkin iloittava siitä soitosta, joka +oli suruista tehty, ja jonka sävelet yksin voivat sydämen ainaisen, +piilevän murhemielen vienoksi kauneus-nautinnoksi viihdyttää. + +Sama pohja oli Lönnrotissa. Tältä pohjalta nousivat myös hänen +kultuuri-yksilölliset ominaisuutensa: hänen nuoruutensa sammumaton +tiedonjano, hänen miehuutensa ainainen halu olla hyödyllinen, kantaa +korsia kekoon, palvella joka päivä ja joka hetki hamaan harmajaan +vanhuuteen niitä pyhiä päämääriä, jotka hän kerran oli elämälleen +asettanut. Niistä kumpusi taas hänen sisällinen itsetuntonsa, joka oli +niin suuri ja syvä että se ei kaivannut mihinkään ulkonaisiin muotoihin +pukeutumista. Hän arvasi oman tilansa, antoi arvon toisellekin. +Kuitenkin oli hänen personallinen paatoksensa niin leveä, että siihen +mahtui koko kansakunta. + +Hän oli kansallisuus-aatteesta innostunut, mutta hän ei voinut ajaa sitä +samalla tapaa kuin hänen lähin henkinen heimopiirinsä. Hän oli siihen +liian suomalainen. Hän ei voinut olla vieras Snellmanin valtiolliseen, +kielelliseen ja sivistykselliseen kansallistuntoon tähtäävälle +herätystyölle, mutta hän kuului itse siihen Suomeen, joka heräsi. Yhtä +vähän hän voi jäädä kylmäksi Runebergin kansaa ihannoivalle, +isänmaalliselle runoudelle, mutta hän oli itse sen kansan lapsi, jota +ihannoitiin. Hän rakasti ja kunnioitti syvästi kumpaistakin, mutta hänen +oman työnsä ja elämänsä täytyi juuri hänen supisuomalaisuutensa vuoksi +tähdätä vielä paljon syvemmälle ja korkeammalle: _olla_, mitä muut +opettivat, _tehdä_, mitä muut mielikuvittelivat. Jos kerran kaksi niin +suurta ja etevää miestä, toinen ajattelija, toinen runoilija, uskoi +hänen kansastaan niin hyvää, täytyi kaiketi hänen, Suomen Eliaksen, +osoittaa, että tuo kansa ansaitsi sen kunnian, ja kohottaa sen +alkuperäinen heimonhenki omalle paikalleen maailmanrunouden +Pantheonissa. + +Hän oli itse Saarijärven Paavo, puettuna pitkään takkiin ja silloisen +Suomen hallan-arkojen henkisten viljelysten ojankaivajaksi asetettuna. +Hän oli itse Snellmanin kansallisuus-ajatus suomenkielisestä ja +suomenmielisestä Suomesta, tulleena lihaksi ja vereksi, puoleksi pappi, +puoleksi lääkäri, samalla karjalainen runoruhtinas ja piispa Agricolan +myöhäis-syntyinen jälkeläinen. Hän oli vanha Väinämöinen, joka oli +palannut vapaehtoiselta pakomatkaltaan, pieksut jalassa ja virsikirja +kainalossa. Hän oli sanalla sanoen keskeisin ilmiö aikansa suomalaisessa +kultuuri-elämässä, se, jossa useimmat säteet yhtyivät ja jossa sen +viivat saivat klassillisimman täydellisyytensä. + + »Siitäpä nyt tie menevi.» + + + + +A. OKSANEN + + +s. 7/8 1826 k. 20/11 1889.--Suometar (1847), Bidrag till finska +spräkforskningens historie före Porthan (1854). Votisk grammatik (1855), +Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta (1855), Anteckningar i +Nordtschudiska (1859), Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854--1858 +(1859), Läran om verbet i Mordvinskans Mokscha-dialekt (1859), Säkeniä +(1860, 1863, 1868, 1874, 1881), Versuch einer Mokscha-Mordwinischen +Grammatik (1861), Om ungerska sprÃ¥kets förvandtskap med finskan (1863), +Suomalainen runousoppi kielelliseltä kannalta (1863), Virren ehdotuksia +taikka kuusikahdeksatta virttä (1866), Valittuja Suomen kansan +sananlaskuja (1869), Uusi suomalainen lukemisto (1873), Kieletär +(1874--75), Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen (1875), Puhe +Olavinlinnan 400-vuotisessa juhlassa (1875), Suomenkielen rakennus, +vertaavia kielellisiä tutkimuksia I (1877), Ãœber die Sprache der +Nordostjaken (1880), Unter Wogulen und Ostjaken (1885) Kalevalan +karjalaisuus (1887), Suomalaisia puhe-kokeita (1889) y.m. + + +Kokonainen aikakausi erottaa A. Oksasen Elias Lönnrotista. + +Jälkimmäisen esiintyessä Suomi oli vielä sangen hiljainen maa korven +povessa uurastavine kansoineen, ruotsalais-venäläisine +virkamieskoneistoineen, muutamine harvoine oppikouluineen sekä vielä +harvempine ajatuksineen ja unelmineen. Mutta niiden ajatusten ja +unelmien joukossa oli piillyt eritoten yksi, joka oli luotu maan muodon +muuttamaan, ja ennen niin rauhallisessa, idyllisessä yhteiskunnassa +myrskyä, epäjärjestystä, ristiriitoja ja arvaamatonta hämminkiä +synnyttämään. Se oli ajatus kansallishengestä, se oli unelma Suomen +suvun mahtavasta muinaisuudesta, jolle sen tulevaisuus kerran oli +kullankirkkaana rakentuva. + +Suuret tietäjät olivat sanansa sanoneet. Maa vastasi voimiensa mukaan, +mutta kaikkien silmät tähtäsivät nuorisoon. Sieltä oli nouseva se uuden +ajan armeija, jonka keralla Suomen aamuhämärästä oli selkenevä sen +keskipäivä. Eivätkä pienet olleet ne päämäärät ja vaatimukset, joita +siihen aikaan Suomen nuorisolle asetettiin. + + »Ja korkeamman kaiun saa + sun laulus, synnyinmaa!» + +oli Runeberg lopettanut _Maamme_-laulunsa, ja Lönnrot oli oksat +karsinut, tien osoittanut »laajemmille laulajille, runsahammille +runoille». Kaikkien silmät tähtäsivät eteenpäin. Nuorille puhui +Snellman, nuorille Cygnaeus. Heiltä voitiin ja piti vaatia ihmetöitä. + +_Nuoruus_ oli ajan tunnus-sana. Ja sen lisäksi tuo toinen, pyhä ja +leimuava: _isänmaa_. + +Mahtoi tuntua päätä-pyörryttävältä olla nuori siihen aikaan. Taikka +oikeammin: olla nuori suomalainen ylioppilas siihen aikaan, sillä kaikki +tämä keväinen hurmaus kulki vielä toistaiseksi vain sivistyneen +vallassäädyn kautta ja sen keskipiste oli Suomen yliopisto. + +Mutta suomalaiselle ylioppilaalle mahtoivat siihen aikaan avautua joka +suuntaan äärettömät näköalat. + +Ja työ-alat. Kaikkialla tarvittiin tekijöitä. Olihan uusi suomalainen +kultuuri vasta hahmoteltu ensimmäisissä suurissa perusviivoissaan. +Ohjelma oli valmis kaikessa hurmaavassa, joskin hiukan ylimalkaisessa +kauneudessaan. Sen yksityiskohtien toimeenpano oli jääpä nuoren polven +asiaksi. + +Jokainen niistä oli elämäntehtävä, jokainen niistä olisi vaatinut +miehensä kokonaan. Mutta kuinka valita? Kaikki ne olivat yhtä tärkeitä +ja kaikki ne tunkivat päälle yht'aikaa. Nuorella suomalaisella +ylioppilaalla oli todellinen »runsauden pula» edessään. Hän tiesi, että +isänmaan kohtalo suorastaan riippui hänestä, kun hän vaan olisi tiennyt, +miten parhaiten hyödyttää isänmaataan. Lähteäkö vanhoja kansanrunoja +keräämään vai ryhtyäkö uuden Suomen valtiollista itsetajuntaa takomaan? +Koetellako suomenkielisiä runosiipiään kilvan Runebergin ja Topeliuksen +keralla vai syventyäkö Castrénin kanssa tieteellisesti saman kielen +laajoja lajiperiä selittelemään? Kaikki nämä harrastukset kuuluivat +oikeastaan yhteen, sillä olihan kaiken päämääränä ja johtotähtenä sama +suomalainen isänmaa. Mutta miten ehtiä kaikki yhdessä mies-iässä? Ja +kuinka osata oikeaan korvessa, josta pieni pälvi oli raivattu vasta ja +joka koskemattomana, salaperäisenä humisten niin viekoittavasti joka +taholle houkutteli? + +Nuori »oppivainen» Aug. Ahlqvist kuuli myös tuon huminan joka taholta +korvissaan. Ja hän tunsi itsensä kutsutuksi joka taholle: runoilijaksi, +kielimieheksi, sanomalehti-mieheksi, kansanrunouden kerääjäksi. Mutta +niiden lisäksi humisi hänen oman sydämensä syvyydestä hänelle eräs uusi +ääni, joka oikeastaan ei kuulunut tähän aikaan ja joka juuri tekee hänet +niin nykyaikaiseksi meidän silmissämme: _personallisuuden vaatimus_, +tosin sangen vaistomaisesti tajuttu vielä, mutta seurattu sitä +johdonmukaisemmin. Lönnrot oli ollut objektivinen, tyypillinen, +kansallinen. Aug. Ahlqvistista oli tuleva meidän kirjallisuutemme +ensimmäinen subjektivinen, yksilöllinen, niin sanoaksemme +»epäkansallinen» kirjailijapersonallisuus. + +Näin kohtaavat meitä jo kirjallisuutemme alku-asteella nämä kaksi +mahtavaa merivirtaa, kansallinen ja yksilöllinen, jotka siinä sittemmin +ovat niin silmiinpistävästi ylivallasta taistelleet. Eikä tuota +taistelua suinkaan ole suoritettu ainoastaan eri kirjallisten ilmiöiden +välillä, vaan vielä useammin samoissa kirjateoksissa ja samojen +kirjailijain sydämissä. + +Lönnrot ei vielä tuntenut sitä ristiriitaa. Hän oli kokonaan +kansallinen, sulaen sisimmässään yhteen kansallishengen kanssa. Mutta +Ahlqvistissa se on jo olemassa, saattaen myös hänet moneen käsikähmään +ympäröivien olosuhteitten kanssa. Se vaan on huomattava, että +jälkimmäinen ei suinkaan ollut yhtä eheästi yksilöllinen kuin edellinen +oli eheästi kansallinen. Kentiespä hänestä ei juuri siksi tullutkaan +yhtä suurta subjektivisen taiteen mestaria kuin edellisestä oli tullut +objektivisen. Joka tapauksessa olivat hänessä kaikki ainekset +sellaiseksi. + +Subjektivisella taiteella tarkoitan näin sanoessani sitä, missä tekijä +ei peity työnsä taakse, missä hänen personallisuutensa astuu aina +etualalle ja antaa ehkä suurimman viehätyksen myös hänen työnsä +tuloksille. Taiteellisesti se voi kyllä tuottaa yhtä arvokasta kuin n.s. +objektivinenkin taide siitä on esim. Goethen mahtava elämäntyö meillä +todistuksena. Yllä-oleva määrittelee siis vain lajia, ei arvo-astetta. + +Aug. Ahlqvist--tahi A. Oksanen, kuten meidän hänen oman tahtonsa mukaan +on häntä runoilijana nimitettävä--oli voimakas, intohimoinen +taiteilijaluonne, renässansi-ihminen kiireestä kantapäähän. Hänen oma +minänsä merkitsi hänelle sangen paljon ja kaikissa tapauksissa enemmän +kuin useimpien muiden hänen lähimmäistensä minuudet. Hän ei ollut +suinkaan niitä, jotka panevat kynttilänsä vakan alle, yhtä vähän kuin +niitä, jotka antavat vain asian puhua puolestaan. Päinvastoin tahtoi hän +juuri _itse_ usein puhua asiansa puolesta ja tehdä sen tavalla, jonka ei +aina tarvinnut vastata asian laatua, kunhan se vain vastasi hänen omaa +sisällistä tarvettaan. Tuskinpa hän olisi vaiennut sittenkään, vaikka +hänelle olisi vakuutettu, että se, mitä hän tahtoi sanoa, kenties +voittaisi enimmän juuri siten, että hän _ei_ sanoisi sitä. Hänelle oli +aina ja joka hetki tärkeintä olla itsensä, toteuttaa itseään, ei vaan +syvintä ja ikuisinta, vaan myöskin sen matalampia ja hetkellisempiä +kerrostumia. + +Tuntea oman yksilöllisyytensä voiman ja ilon virtaavan väkevänä +kiireestä kantapäähän oli korkeinta hänelle. Eikä tämän yksilöllisyyden +ydin suinkaan ollut mikään tuntematon maailma hänelle. Kyllä hän tiesi, +kuka hän oli, ja että hän oli sekä runoilija A. Oksanen että prof. Aug. +Ahlqvist! + +Tällaisen luonteen perus-ominaisuuksiin kuuluu, että se ei tahdo tappaa +mitään puolia itsestään, ei uhrautua niillekään asialle kokonaan eikä +ylimalkaan »uhrautua». Hän _on_ usein enemmän kuin mitä hän _tekee_, +merkitsee oman personallisuutensa olemassa-ololla enemmän kuin +varsinaisella elämäntyöllään. Hän voi vain harvoin tyytyä yhtä viivaa +vetämään, yhtä latua hiihtämään. Hänen täytyy hiihtää monta, jos hänen +mieli saada käytäntöä kaikille pursuville elämänkyvyilleen. + +Niin näemme me Aug. Ahlqvistin jo varhain, 1840-luvulla, perustamassa +ensimmäistä suomenkielistä valtiollista äänenkannattajaa Helsinkiin. +Mutta myös monet muut asiat viehättävät häntä: kielitutkimus, +kansanrunous ja--hänen oma runoutensa. Jokainen niistä olisi vaatinut +miehensä kokonaan. Ahlqvist pysyy elämänsä loppuun saakka sekä +runoilijana että tiedemiehenä, vain arvostelevalla toiminnallaan näitä +kahta luonteensa vastakkaista puolta yhdistellen. Samalla hän pysyy +valtiollisesti valppaana, itsenäisesti ajattelevana kansalaisena. + +Hän on mies kokonainen, mies kerrassaan. Hän ei »pokkuroi» valtain +porstuvissa, ei kumartele »päivän kuulumille». Hän tuntee itsensä +isäntämieheksi omassa talossaan, keskellä suomalaisen kielitutkimuksen +ja suomenkielisen kirjallisuuden vasta perkattuja peltosarkoja. Ja hän +tuntee olevansa ikäänkuin edesvastuussa niistä molemmista: hänen +asiansa on hänen puhtaasti tieteellisen ja taiteellisen toimintansa +ohella suojella maitaan rikkaruohoista ja estää ne myrkkykasveja +kantamasta. Ja hän tuntee olevansa edesvastuussa miltei koko nuoresta, +suomalaisesta kultuurista: sekin tahtoo alituisesti pyrkiä harhateille, +sitäkin täytyy alituisesti ohjata, vaalia ja opettaa. Hän rakastaa ja +hän kurittaa. Hänessä on paljon von Törneä eikä vähemmän sitä von +Konowia, joka »kiroaa». Suomalaisuus ei hänen omasta mielestään suinkaan +ole vielä valmis astumaan kunnian kukkuloille. Siinä on päinvastoin +vielä paljon paikattavaa, korjattavaa, viljeltävää, karsittavaa, sanalla +sanoen: »oksastettavaa», pientä sanaleikkiä käyttääksemme. Mutta jumala +olkoon laupias sille äidin lapselle, muukalaisen nimittäin, joka +suomalaisuuden puutteiden nojalla uskaltaa vaatia sitä varjossa +pysymään! Sille hän ärjäisee heti: »suu kiinni, herra, nyt!» ja ellei se +auta, lyö häntä päähän, kuten Klaus Fleming aikoinaan uhkasi Tukholman +herroille tekevänsä. Ja Aug. Ahlqvistille ovat kaikki muut enemmän tahi +vähemmän muukalaisia isiensä maassa, paitsi hän itse. Maa on _hänen_, +eikä siihen silloin ole kenenkään hyvä tulla liikoja turisemaan. + +Runoilijana hän on Runebergin harras ihailija. Tämän miehekäs, ytimekäs +sanontatapa miellyttää täydellisesti hänen omaa suorasukaista +luonnonlaatuaan, jossa suhteessa hän itse kyllä kelpaisi suuren +esikuvansa keralla kilpailemaan, samoin tunne- ja tunnelmapohjansa +syvyydeltä. Mutta itseään yhä Runebergiin verratessaan hän ei voi olla +tuntematta paljon puuttuvansa. Ja juuri sitä, mitä häneltä puuttuu, sitä +hän tietysti mestarissaan enimmän ihailee: tämän tyyntä, plastillista +muovailukykyä, tämän kirkkaasti ja vapaasti kumpuavaa mielikuvitusta, +tämän leveää, eepillistä esitystapaa, sanalla sanoen kaikkia tämän +_objektivisia_ taiteilija-ominaisuuksia. Sitäpaitsi täytyy Runebergin +vaikuttaa häneen, uutiskorven raatajaan, muotonsa moitteettomalla +siloudella, syvällä esteettisellä viljelyksellään ja ylimalkaan sillä +inhimillisellä _urbaniteetin_-piirteellä, minkä vuosisatojen sivistys jo +syntymässä usein antaa lahjaksi sunnuntailapselleen. + + »Mull' onkin puu rosopintaa, + myös lienevät höyläni tylsät», + +saattoi hän usein sellaisella hetkellä huoahtaa. Ja rosopintainen puu, +se on suomenkieli, hänen oma, kotoinen korvenkielensä, jonka kanssa hän +yöt ja päivät askartelee, jota hän raataa ja rakastaa, jota hän tietelee +ja jota hän taitelee, ja joka vain vaivalla tahtoo taipua hänen +nykyaikaisiin runomittoihinsa. Kieletär, se on hänen ensi lempensä, se +on hänen elämänsä suuri rakkaus ja johtotähti. Ja _Kieletär_ on myöskin +sen arvostelevan aikakauskirjan nimi, jonka hän perustaa, silloin kun +kirjallinen roska hänen mielestään rupeaa paisumaan yli äyräittensä. + +Se on myöskin hänen ainoa turvansa runoilijana. Sillä muuten hän näkee +jo kaikki korkeimmatkin kirjalliset ja isänmaalliset ihanteensa +toteutettuina Runebergissa. Runeberg on se »jättikannel», jonka +kaikuessa hän kaikkien ammattitoveriensa puolesta nöyrästi tunnustaa: +»Meilt' ääni vieno maahan vaipuu.» Ja runossaan Runebergin muistoksi 6 +p. toukok. 1878 hän tekee tässä suhteessa täydellisen esteettisen +uskontunnustuksensa. + +Hän alkaa siinä alusta. Hän esittää ensiksikin, mikä oli kirjallinen +maku maamme ruotsinkielisissä sivistyneissä kodeissa ennen Runebergia. +Se oli ollut sama kuin gustavianisen ajan Ruotsissa, sama kuin sitä +ennen kaikkialla sivistyneessä maailmassa, vaikka se täällä korpien +povessa tietysti kesti hiukan myöhempään: _rococo_, tämä gallialaisen +kultuurin hieno, hauras kukkanen, jonka kirjallisia ilmestysmuotoja oli +m. m. hempeä, ylimyksellinen, kyynelherkkä ja luonnonhaaveellinen +paimen-idylli. Olihan itse Ruotsin etevin paimenrunoilija Gustaf Philip +Creutz ollut suomalainen syntyperältään. Hänessä, samoinkuin yleensä +suomisyntyisissä ruotsinkielisissä runoilijoissa Franzeniin saakka, oli +vain tuoreempi, terveempi tunne-elämä viitannut heidän vienompaan, mutta +samalla karumpaan lähtökohtaansa, sinisten vesien ja humisevien korpien +kotimaahan. Tegnér, kansallisella romantiikallaan, vei sen jo lähemmäksi +maaperää, mutta ruotsalaista. Meillä jäi sekin sysäys tietysti vain +sievisteleväksi pappila- ja herraskartano-kultuuriksi. + +Tästä muukalaisia esikuvia kumartavasta makusuunnasta oli Runebergin +kansallinen runous tehnyt lopun kuin rautanuija keveästä, viehättävästä +korukalusta. Hänen jälkeensä ei enää Suomenmaassa voinut tulla +kysymykseen runous jossa, Oksasen sanoja käyttääksemme, + + ----»paimenet ja paimenettaretpa, + laitumella lammaskarjojansa + säännellen vain sävelillä huilun + tahi talutellen punapauloin, + simoa ja suudelmia söivät.» + +Osoittaessaan, miten + + »Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä, + taideniekan taulull' on ihana», + +hän oli pelastanut koko Suomen silloisen sivistyneen vallas-säädyn +ihailemasta vain + + »Italian ikiselvää päivää, + Hellaan hehkuvia tuoksu-öitä, + olemattomia onnenmaita.» + +ja samalla osoittanut sille ne uudet ja itsenäisemmät kauneus-arvot, +jotka myös suomenkielinen runoilija A. Oksanen hamasta nuoruudestaan oli +niin nöyrästi ja tinkimättömästi oppinut omikseen tunnustamaan. + +Mutta samalla hän oli oikeastaan myös tappanut Oksasen sinä suurena, +itsenäisenä runoilijana, johon kaikki tämän lahjat viittasivat, ja +jonka tämän kuitenkin kaikitenkin täytyi parhaina hetkinään tuntea +piilevän povessansa. + +Nousukkaana, nuoren kansan lapsena, uutistalon asukkaana, täytyi Oksasen +sydämensä syvimmässä tuntea rajatonta kiitollisuutta sitä runoutta +kohtaan, joka oli heittänyt ikäänkuin heleän hunnun yli hänen »karun, +köyhän, pyhän» syntymämaansa. Mutta ei ainoastaan Suomenmaata, vaan myös +Suomen kansaa oli Runeberg jo hänen mielestään ikipätevästi ihannoinut: +Kurun Matit, Saarijärven Paavot, Hanat, Pistoolit, Hannat, Hetat, +Augustat, Annat, Aarot ja lopuksi koko Suomen sodan aikainen uljas +urhoparvi. + + »Liha on ne meidän lihastamme, + veri juuri meidän verestämme», + +todistaa Oksanen niistä, samalla tunnustaen Runebergin tulkitseman +käsityskannan Suomenmaasta ja sen kansasta omakseen, niinkuin hän yllä +oli Runebergin kirjallisen makusuunnan omakseen tunnustanut. Runeberg +oli toisin sanoen hänelle täydellisyys, jossa hän ei nähnyt mitään muuta +puutetta kuin yhden: sen, että tämä oli kirjoittanut ruotsinkielellä. Ja +siinäpä hän näkeekin oman ynnä muun suomenkielisen runouden ainoan +oikeutuksen ja johtotähden. Jos saisi saman mielen, samat runolliset +ihanteet, vielä kerran yhtä kauniisti suomenkielellä soinnahtamaan, +silloin olisi kaikki hyvin! »Runon into, _Runebergin runon_», sanoo hän +itse nimenomaan, olisi saatava suomenkieleen istutetuksi, sillä aika on +tuleva jolloin »kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras», nimittäin +ruotsalainen, on runotemppelinsä pyhimpään pystyttävä »ruotsiks' +runoillehen Runebergin».--Viimeinen kaukosilmäys, joka silloiseen +kirjalliseen Suomeen nähden oli enemmän kuin uskallettu, todistaa että +Oksanen saattoi olla myös tietäjä, jos niin tarvittiin. + +Oksasen isänmaallisen runouden ytimeksi jäi siis vain kieli. Eikä muusta +voinut tässä ajassa olla kysymystäkään. Kaikki tunsivat kuuluvansa +samaan suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon, kaikki maan valistuneimmat +ja etevimmät henget nimittäin. Raja-aitana kansalaisten välillä oli vain +kieli. Ja tästä puhuessaan Oksanen tuntee myös runoilijana olevansa +omalla alallaan. + +Tässä hän ei tunne itseään enää vain Runebergin oppilaaksi, tässä hän +tuntee, että hänellä on jotakin uutta ja itsenäistä sanottavaa. +Yleiskansallisen runoilijan sijasta tulee hänestä heränneen +suomalais-ugrilaisen kansanrodun runoilija. Hänen tehtäväkseen jää +lausua silloisen kansallisen liikkeen leimuava tunnus-sana: + + »Yksi mieli, yksi kieli + Väinön kansan soinnuttaa.» + +Huomattava on, että Oksanen ei tässä suomalaisuuden mahtavassa +marseljeesissa, joksi _Suomen valta_ sittemmin on muodostunut, suinkaan +puhu ainoastaan kielestä. Hän lausuu myös: _yksi mieli_. Mutta siihen +ei hänen aikanaan arvattavasti niin suurta huomiota kiinnitetty. +Oltiinhan kaikki yksimielisiä! Eihän ollut kysymys muusta kuin kielestä +ja siksi saivat Oksasen säkeet jo heti alusta erikoisen kielipoliittisen +värityksensä. + +Itse hän kyllä käsitti suomalaisuuden asian paljoa syvemmältä. Ei ollut +kysymys ainoastaan kielestä, vaan koko suomalaisesta kultuurista, jota +hänen mielestään ei vielä, jo itäisenkään vaaran takia, voitu kokonaan +temmata irti skandinaavisesta yhteenkuuluvaisuudestaan, vaikka se kyllä +oli päämäärä, johon pyrittiin. Tältä kannaltaan täytyi hänen piakkoin +joutua vetämään vastaköyttä silloisen suomalaisuuden valtiollisten +johtomiesten kanssa, jotka eivät ollenkaan voineet ymmärtää, miten niin +rohkea suomalainen rotutunne ja niin vilpitön ruotsalaisen kultuurin +rakkaus saattoivat mahtua samaan laajaan, sykkivään runoilija-sydämeen. + +Vähäksi jäi Oksasen oma, yksilöllinen laulurunous. Sitä kirkkaammin +helottavat meille helmet sellaiset kuin _Sotamarssi_, _Koskenlaskijan +morsiamet_, _Punkaharjun tytön laulu_ ja ennen muita kenties _Säkenien_ +uljas alkuruno, niin vakuuttavan varma jo heti ensimmäisten säkeittensä +poljennolta: + + »Syksyn kolkko, synkkä ilta + kattaa kaupungin ja maan...» + +Oksasen muodollinen kyky oli mitä tärkein suomenkielen silloiselle +viljelykselle. Mutta hänen sisällinen paatoksensa puhkaisee kaikki hänen +aikakautensa asettamat kirjalliset muurit ja viittaa kauas +tulevaisuuteen, suomenkielisen runouden kultaisimmille kunnahille. + + + + +ALEKSIS KIVI + + +s. 10/10 1834 k. 31/12 1872.--Kullervo (1860), Nummisuutarit (1864), +Kanervala (1866), Kihlaus (1866), Karkurit (1867), Yö ja Päivä (1867), +Lea (1869), Seitsemän veljestä (1870), Margareta (1871). + + +Oksanen seisoi yhteiskunnan kukkuloilla. Hänen asemansa tiedemiehenä, +suomenkielen professorina ja yliopiston rehtorina, oli taannut myös +hänen puhtaasti runolliselle tuotannolleen auktoriteetin, jollaista ei +kenelläkään suomenkielisellä kirjailijalla ole ollut selkänojanaan. Itse +hän oli sen hankkinut itselleen, siksi hän saattoikin jonkinlaisella +ylpeydellä sanoa tervehdys-sanoissaan v. 1869:n vuoden seppelöidyille +maistereille: + + »Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin», + +hyvin tietäen, että suomenkielinen runous juuri hänen kauttaan oli +saavuttanut sen »hovikelpoisuuden», jota tarvittiin Suomen suureen +oppisaliin astuessa. Tätä Oksasen kohottavaa merkitystä koko +suomenkielisen kirjallisuuden asemaan nähden omassa isänmaassaan ei +suinkaan ole vähäksi arvattava. + +Mutta on miltei traagillista, että hän, jota jos ketään suomalainen +rotutunne elähytti, joka hehkui niin kauniisti ja korkeasti suomenkielen +kirjalliselle viljelykselle ja vain katseli ikävöiden taivaanrantoja, +mistä ilmestyisi mies, joka suomenkielin voisi saada »Runebergin runon» +Suomenmaassa »korkeammin kaikumaan»,--että juuri hän joutui Aleksis +Kiven nerokkaan ja supisuomalaisen runouden ankarimmaksi vastustajaksi. +Tässähän oli mies, josta koko silloisen suomalaisen kultuurin olisi +ollut ylpeiltävä. Mistä johtui sitten, että juuri tämä kulmakivi oli se, +jonka rakentajat hylkäsivät? Ja että ankarin hylkääjä juuri oli A. +Oksanen, suomenkielen suurin lyyrikko ennen häntä? + +Tämä kysymys heittää merkillisen valaistuksen koko Suomen suomalaisen +heimon sivistyshistoriaan. + +Ensimmäisenä syynä siihen lienee ollut se, että aika oli +_ohjelma-suomalaisuuden_. Se keikkui päälläpäin, se peitti varjoon +kaiken todellisen suomalaisuuden, jota se juuri oli nostavinaan. Täytyi +olla _suomenmielinen_, jos mieli tulla suomenkielisenä kirjailijana +huomatuksi. Mutta Aleksis Kiven runoudessa ei ollut mitään ohjelmaa, +eipä edes mitään käsitteellistä suomenmielisyyttä. Hän oli siihen +liiaksi kirjailija ja liiaksi--suomalainen. Suomalaisuus oli hänellä +lihassa ja veressä, niinkuin se ennen häntä oli ollut ainoastaan +Lönnrotilla. + +Toisena syynä siihen oli ehkä se, että hän oli syntynyt laaksossa ja oli +luotu laaksossa pysymään. Hänen mieskohtainen personallisuutensa ei +monenkaan aikalaisen mielestä liene juuri ollut omiaan suomenkielisen +kirjallisuuden arvoa kohottamaan. Mikä hän oli? Köyhä +talonpoikais-ylioppilas, josta tiedettiin, että hän tosin kirjoitteli +jotakin, mutta joka ei ollut suorittanut mitään tutkintoja, jonka +yksityis-elämä saattoi antaa aihetta moneen vakavaan muistutukseen ja +jolta puuttui kaikki isänmaallinen paatos siihen määrään, että hän +Runebergin _Maamme_-laulun-mukaelmassaankin himmenee +puoli-raamatulliseen, puoli-kalevalaiseen valohämyyn. Hän oli aivan +mahdoton ilmiö isänmaallisissa ja akatemiallisissa juhlatiloissa pöydän +päähän asetettavaksi. Se paikka kuului asian luonnon mukaan maamme +ruotsinkielisille runoilijoille ja heidän mukanaan A. Oksaselle. Kiven +paikka oli siellä, mistä hän oli kotoisinkin: pimennossa. + +Mutta eiväthän niin monet muutkaan Suomen suuret miehet olleet elämän +päiväpuolella syntyneet. Miksi hän ei siis noussut sieltä? Eipä ollut +yhteiskunnallisesti vaatimaton syntyperä, yhtä vähän kuin heidän +suomalainen verensäkään, estänyt esim. Lönnrotia ja Oksasta sieltä +nousemasta. Nämä syyt eivät riitä siis. Tarvitaan toisia, painavampia, +jos meidän mieli ymmärtää Aleksis Kiven paikkaa aikansa +sivistys-elämässä. + +Kolmantena syynä onkin sentähden kiinnitettävä huomiota siihen, että hän +oli niin _ainoastaan_ kirjailija, niin pelkästään taiteilija. Kyllä hän +nousi, mutta--omalla tavallaan. Kyllä hän kohotti itsensä, jos kukaan, +mutta yksinomaan kirjallisella toiminnallaan, jonka arvo nuoressa +suomenkielisessä sivistys-elämässä ei vielä riittänyt häntä edes +tavallisen virkamiehen, saati sitten tiedemiehen tahi professorin +yhteiskunnalliseen asemaan kohottamaan. Suomenkielinen sivistyselämä ei +silloin vielä kaivannut kirjailijoita (taitaa olla niin ja näin sen +asianlaita vielä tänäpäivänäkin). Tarvittiin enemmän n. s. +»suomalaisuuden työntekijöitä», joilla ymmärrettiin jotakin hyvin paljon +tärkeämpää kuin jonkun runon, näytelmän tai romaanin nukkavieru +kirjoittaja. Aleksis Kivi tuli siten sysätyksi syrjään ei ainoastaan +ajan pitopöydästä, vaan vieläpä sen ruokapöydästäkin, kirjalliseksi +mustalaiseksi, yhteiskunnan kupinnuolijaksi, joka sai olla kiitollinen +jokaisesta murusta, mikä tipahti hänen laihojen näppiensä +väliin,--samojen, jotka olivat _Lean, Kihlauksen, Nummisuutarien, +Kullervon, Seitsemän veljeksen_ ja niin monen iki-ihanan laulurunon +kyntävää kynää pyörittäneet. + +Mutta olihan maassa myös esteettistä viljelystä. Ymmärrettiinhän +Runeberg, miksi ei sitten Aleksis Kivi? Nähtiinhän Kalevalan kauneus, +eikö nähty sitten ikuisen kauneuden kajastusta näissä mestarillisissa +suomalaisen kansan ja suomalaisen luonnon kuvauksissa: tuossa syvässä +huumorissa ja syvässä tragiikassa, tuossa realistisessa tekotavassa ja +romantisessa mielikuvituksessa, tuossa heleässä tunnelmaherkkyydessä ja +monumentalisessa sommittelukyvyssä, tuossa hiuksenhienossa +todellisuuden havaitsemisessa ja sisäänpäin kääntyneen sielun +aavistelevassa mystiikassa, jotka henkivät meitä vastaan kaikkialta +Aleksis Kiven teoksista ja kaikki yhdessä muodostavat hänen harvinaisen, +yksinseisovan taiteilijaluonteensa omaperäisyyden? Eikö huomattu, että +oltiin tekemisissä ei ainoastaan suuren kotimaisen runoilijan kanssa, +vaan runoilijan, joka olisi jättiläishahmoja jokaisen muunkin maan +kirjallisuudessa? + +Toiset huomasivat, toiset eivät. Että A. Oksanen ei huomannut, siihen +oli epäilemättä paljon syynä hänen puutteellinen ja yksipuolinen +esteettinen sivistyksensä, yhdessä hänen rajattoman Runeberg-ihailunsa +kanssa, joka meidän tässä on mainittava vielä neljäntenä syynä siihen, +miksi Kiven runouden täytyi häneen, samoin kuin moneen muuhunkin hänen +aikalaiseensa, tehdä tympäisevä ja vieroittava vaikutus. + +Runeberg oli pitkiksi ajoiksi vakiuttanut Suomen sivistyneen säädyn +kirjalliset mielipiteet. Runouden, jos sen mieli olla kansallista ja +isänmaalle arvokasta, tuli olla kirkasta, yksinkertaista ja korutonta +muodoltaan, tyyntä, sopusointuista, plastillista yleiseltä hengeltään. +Sen tuli kaikessa välttää äärimmäisyyksiä ja kulkea kultaista +keskitietä: olla »terveesti» realistista, mutta myöskin »terveesti» +romantista laadultaan, kansan tuli nähdä siinä itsensä ihannoituna, +juhlavaatteissaan. + +Nyt tulee Kivi edellistä paljon laajemman ääni-asteikkonsa keralla. +Hänen häikäilemätön realisminsa, joka meni niin paljon pitemmälle kuin +Runebergin, hämmästytti ja arvelutti monta: Oksasen se saattoi +suorastaan vihan vimmoihin. Mutta myöskin hänen romantiikkansa oli +kammoksuttavaa silloisen keskitason taiteelliselle käsitykselle: sehän +oli suorastaan myyttejä luovaa, metafyysillistä. Oksanen, joka +nähtävästi tunsi saksalaisia romantikkoja, sai turhaan hakea sille +mitään vastinetta esim. Uhlandin ballaadeista, joita m.m. +_Koskenlaskijan morsiamet_ sivumennen sanoen muistuttavat. Entäs Aleksis +Kiven kieli sitten! Senhän täytyi olla kauhistus jokaiselle, joka +harrasti suomenkielen puhdasta, ylevää ja »mallikelpoista» käyttelyä. Ja +entä hänen muu muotonsa ylimalkaan! Olihan esim. _Seitsemän veljestä_ +mitä merkillisin sekoitus draamallisista ja eepillisistä, jopa paikka +paikoin lyyrillisistäkin aineksista. + +Kaikkiin näihin kolmeen kirjalliseen muotoon nähden on Kiven vaikutus +perinjuurinen. Näytelmärunouden hän suorastaan meidän maassamme +perustaa, pystyttäen siinäkin molemmat äärimmäiset pylväät, synkimmän +tragiikan _(Kullervo)_ ja hilpeimmän komiikan _(Kihlaus, Nummisuutarit)_ +rajamerkit, samalla varmuudella kuin hän niiden välille hahmottelee +lyyrillisen draaman hauraat, mutta ihanat ääriviivat _(Lea, Yö ja +päivä)_. Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen +kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden +huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden, +jota suomenkielinen romaani vielä tänäkin päivänä turhaan tavoittelee. +Laulurunoutta hän ei perusta tosin, mutta laajentaa senkin rajat kauas +korrektista akatemiallisuudesta kohti aavistelevaa, riutuvaa, +raamatullista ja kalevalaista mielialaa (_Sydämeni laulu, Mi ikävyys, mi +hämäryys j.n.e._), samoin kuin isänmaallisesta juhlarunoilusta ja +ihannoivasta kansankuvauksesta puhtaasti inhimilliseen, +shakespearelaiseen elämän-ymmärrykseen. Verratkaa vain _Härkä-Tuomoa_ +esim. Runebergin _Saarijärven Paavoon!_ Ero on sama kuin _Seitsemän +veljeksen_ ja _Välskärin kertomusten_ välillä, juopa miltei yhtäsuuri +kuin se, joka _Kihlauksen_ ja _En voi_'n toisistaan erottaa. + +Kuinka vähän nekään hänen aikalaisistaan, jotka todella antoivat arvon +hänen kirjalliselle tuotannolleen, ymmärsivät hänen oikeata suuruuttaan, +todistaa tuo tunnettu lause »ruhtinattaresta ryysyvaatteissa», jolla +anteeksipyytävällä ja -antavalla mainesanalla Kiven laulurunouden viat +ja ansiot muka merkittiin! Ruhtinatar kylläkin, mutta myös täysin +hänelle kuuluvassa ruhtinaallisessa asussaan, ei juuri mikään »Kypron +prinsessa», vaan kruunupää neiti syvimmän tunnelman ja hartaimman +haavemielen, mikä milloinkaan on Suomenmaassa sanoiksi pulpahtanut. + +Sitä suurempi kunnia tietysti Cygnaeukselle, joka hänelle ominaisella +rohkeudella uskalsi puhua _Nummisuutareista_ ja maailmankirjallisuuden +kenties etevimmästä huvinäytelmästä _Figaron häistä_ samassa +henkäyksessä. Todellakin harvinainen esteettinen vastaan-ottavaisuus ja +kriitillinen kaukokatse mahtoi olla sillä miehellä, joka täten osasi +asettaa Aleksis Kiven arvioimisen heti oikealle tasolleen, samoin kuin +hän ensimmäisenä meidän maassamme oli osoittanut Runebergin ja Kalevalan +runouden kauneudet täysin tajuavansa. + +Mutta muuten oli Kivi kirjallisena ilmiönä vielä liian paljon edellä +ajastaan. Aika oli isänmaallisen innostuksen. Se kaipasi myös +kirjallisuudeltaan innostavia, sytyttäviä vaikutuksia: »säkeniä». Mutta +Kiven kirjallinen tuotanto ei sytytä, se lämmittää. Se ei ole pajan +lakeistorvesta yöhön lentelevä aatteellinen tulitus-sarja, jonka +tarkoitus on kertoa kaukaisiin kyliin, kuinka siellä »ahkera on alla +työ», vaan se on pikemmin talvisen pirtin iloisesti roihuava +takkavalkea, jonka luona koko perhe voi puhdetöissään lämmitellä, jonka +ääressä hilpeimmät jutut jutellaan ja sattuvimmat sananlaskut lausutaan, +mutta joka myös voi riittyä niin kummallisen surumieliseksi, kun +yksinäinen mies siihen pankon päästä tuijottaa. Kiven runous soitteli +kieliä samalla niin hiljaisia ja tutunomaisia, että Suomen kansan +täytyi _itsensä_ astua esille pirteistään, ennenkuin se voi edes omassa +maassaan saada sille kuuluvan esteettisen kaikupohjan ja täyden +kirjallisen tunnustuksen. + +Onko se vieläkään saanut sitä? Ei niin kauan kuin Suomen suomalainenkin +kansan-aines lainaa kansallisen runoutensa _ruotsalaisen_ kirjallisuuden +piiristä, vaikka sillä on omat ja ikuisemmat kirjalliset muistomerkkinsä +Kalevalassa ja Aleksis Kiven kuolemattomassa tuotannossa. + +Oksanen oli ennen-mainitussa promotsionirunossaan kehoittanut +suomenkielistä runotarta, jonka hän oli taluttanut »Suomen suureen +oppisaliin», istumaan nöyrästi Franzénin ja Runebergin runotarten +jalkojen juureen, joilta sen oli opittava uuden ajan sivistynyt tapa ja +sävy. Aleksis Kivi menee suorastaan maailmanrunouden suurille +alkulähteille, raamattuun ja Kalevalaan, Homerokseen, Shakespeareen ja +Cervantes'iin, ottaa sieltä, minkä hän tuntee omakseen, ja painautuu yhä +syvemmälle suomalaiseen maaperään, mitä korkeammalle hänen +mielikuvituksensa lentää ja mitä suurempia möhkäleitä se sisällään +vyöryttelee. Siinäkin suhteessa hän oli siis sangen tottelematon +opetuslapsi akatemiallisille opettajilleen. Profeetasta ei +tullut--professoria. + +Aleksis Kivi on Suomen suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen +itsenäisyyden-julistus, niinkuin Kalevala oli ollut Suomen suomalaisen +kansallishengen. Hänen mukanaan astui maan kirjallisuuteen sarja uusia +ilmiöitä, jotka eivät mahtuneet mihinkään entisiin sarakkeihin, vaan +jotka niin monessa suhteessa vaativat _Umwertung aller Werte_, kaikkien +entisten arvojen uudesta-arvioimista. + +Enimmän oli uudesta-arvioiminen tarpeen suomalaisen kansan-elämän +kuvaamiseen nähden. Ja jälleen täytyy meidän luoda silmämme Runebergiin +saadaksemme oikeat kehykset Kiven toimeenpanemalle vallankumoukselle. + +Runebergin kirjallinen lähtökohta oli ollut antiiki, jonka henkeen hän +oli tunkeutunut niin syvälle kuin hänen kristillis-panteistinen +maailmankatsomuksensa suinkin salli sitä. Hän oli laajentanut +kirjallista makuaan aikansa romantiikalla ja kansanrunouden +harrastuksella, jotka olivat johtaneet hänet suoraan suomalaiseen +maaperään, sen luonnon ja kansan-elämän kauneuksia havaitsemaan, ilman +että hän silti tahtoi kadottaa hituistakaan runoutensa helleenisestä +viivapuhtaudesta. Ainakin antiikisen _muodon_ hän tahtoi säilyttää, +joskin valaa siihen uuden sisällyksen. Siten syntyivät esim. +_Hirvenhiihtäjät_, joiden muinaiskreikkalainen muoto on viiltävässä +ristiriidassa niiden suomalais-realistisen sisällyksen kanssa. Sama on +laita _Hannassa_, jossa sankarillinen kuusimitta ja hento, suomalainen +pappila-idylli vain vaivoin sopivat keskenään, mutta ei suinkaan +_Idylleissä_ ja _epigrammeissa_ taikka _Vänrikki Stoolin tarinoissa_, +joissa muoto ja sisällys vastaavat täysin sopusointuisesti toisiaan. +Korkeimmilleen kohoo hänen runoutensa kuitenkin silloin, kun hän +yhdistäen taiteilijaluonteensa kaikki eri puolet (lyyrilliset, +eepilliset ja draamalliset) sekä kutsuen avukseen kaikki entisen +kehityskulkunsa hengettäret (antiikin, romantiikan ja »terveen» +realisminsa) luo _Kuningas Fjalarissa_ kokonaan uuden muodon itselleen, +plastillisen kuin hänen oma taiteilijaluonteensa, ydin-terveen ja +vaskeen-valetun kuin oli, tällä kertaa hänen miehekäs, +muinais-vikingiläinen ainehistonsa. Tässä koskettaa jättiläinen +maa-emoaan: hän kohoaa maailmankirjallisuuteen. + +Runebergissa itsessään oli jotakin sankarillista. Siksi hän luo +parhaiten--sankareita. + +Aleksis Kivi on ainoastaan inhimillinen. Ja hänen henkilönsä suhtautuvat +Runebergin henkilöihin miltei samoin kuin Kalevala muinaisgermaaniseen +taikka myös muinaishelleeniseen kertomarunouteen: sen voima on suurempi +inhimillisyys siinäkin, missä jälkimmäiset voittavat suuremmalla +täsmällisyydellään taikka kuvaustensa kirkkaalla uljuudella. Juuri +_Härkä-Tuomossa_ ja _Saarijärven Paavossa_ tulee tuo ero esille mitä +silmiinpistävimmin. + +Aleksis Kivi oli itse kansan lapsi: hän ei voinut katsoa ihannoivan +vallas-säädyn silmillä sitä. Mutta hän oli myöskin koulunkäynyt mies ja +täten temmattu sen verran irti alkuperäisestä ympäristöstään, että se +saattoi esiintyä hänelle taiteellisina motiiveina, kirjallisen +käsittelyn arvoisina. Epäilemättä hän ei tarvinnut siihen mitään +kirjallista lähtökohtaa, sillä olihan se ainoa maaperä, jonka hän +todella tunsi ja olihan hän itse syntynyt keskellä sitä. Mutta että hän +uskalsi käydä siihen käsiksi sillä taiteellisella rohkeudella, jolla hän +sen teki, siitä saanemme me kiittää, paitsi hänen omaa tervettä +vaistoaan ja edellämainittua kirjallishistoriallista tuntemustaan, +etupäässä juuri--Runebergin esimerkkiä. Kivi jatkaa siitä, mihin +Runeberg oli lopettanut. Hän näyttää Suomen silloisen kansan meille +arkivaatteissaan. Mutta hän ei tee sitä pelkän naturalistin tavoin +kiintymällä jokaiseen yksityis-seikkaan, vaan hahmottelemalla sarjan +suuria perikuvia, jotka hän täyttää niin runsaalla todellisuudentunnolla +ja niin monipuolisella sielullisella elämällä, että me myönnämme ne heti +tosiksi syvemmässä merkityksessä, kaikista niiden fantastisista +ääriviivoista huolimatta. Ne ovat kappale Suomen kansaa, mutta kuitenkin +niin täydellisesti tekijän oman mielikuvituksen tuotteita. Juuri sepä +tekeekin ne niin korkeaksi taiteeksi, sillä tekijän mielikuvitus on +niissä toiminut harvinaisessa määrin esitettävänsä aiheen ja aikansa +suomalaisen kansallishengen mukaisesti. + +Epäilemättä ei se ole enää sama kuin se kalevalainen kansallishenki, +jonka näimme Elias Lönnrotin kautta saavuttaneen korkeimman +täydellisyytensä. Metsän henki on tässä muuttunut jo kylän hengeksi, +luonnon-elämä enemmän ihmis-askareiksi. Kiven tuotannosta ei enää, +niinkuin Kalevalasta, humise onnellisessa luonnontilassa elävän kansan +keveä, kirkas mielikuvitus meille, ääretön niinkuin luonto itse ja vain +sen kerällä jokaisessa yksityis-ilmiössään äärellinen. Kivi on jo +asuttujen seutujen, Hämeen »kultaisten maanteiden», kyläraittien +kiekon-lyövä lapsi, jonka runous loihtii silmiemme eteen koko tuon +vanhan, tutun, jo katoamassa olevan suomalais-patriarkallisen +kylä-yhteiskunnan: niittyineen ja peltoineen, taloineen ja torppineen, +lämpiävine saunoineen ja vinkuvine kaivonvintteineen, haukkuvine +koirineen, kiekuvine kukkoineen, ammuvine lehmineen, vieläpä tuoksuvine +lantatunkioineen, on se siinä kaikki ilmi-elävänä meidän edessämme, +kaikki sellaisella rakkaudella piirrettynä ja maalattuna, että vesi +herahtaa väkisinkin lukijan silmänurkkaan ja hän luulee siirtyneensä +autuaitten asuinsijoille. + +Entäs tuon yhteiskunnan asukkaat sitten kyntäjistään ja niittäjistään, +leikkivistä lapsiparvistaan ja aitan polulla astelevista emännistään, +tappeleviin poikaviikareihin, könöttäviin kirkkomiehiin, mahtipontiseen +ja isälliseen virkamiehistöön, pappeihin, lukkareihin, nimismiehiin, +lautamiehiin ja susivouteihin saakka! Kivi ei unohda yhtään nikamaa +tässä yhteiskunnallisen kehityksen ketjussa, kaikkein vähimmän tietysti +kylän kapperata mestarisäätyä, sen suutareita ja räätäleitä, jotka +seisovat ikäänkuin sen herras- ja talonpoikais-kultuurin keskivälillä, +josta hän itse on kotoisin ja jonka kautta hän jo syntymässä kuuluu +vähän kumpaiseenkin. Kaikki ne ovat ihmisiä niinkuin hän itsekin, kaikki +hän kuvaa samalla homeerisella hymyllään, kaikki--mustalaisetkin--ovat +yhtä oikeutettuja jäseniä tässä erinomaisessa yhteiskunnassa, kukaan ei +ole olemassa siinä vain toisen vuoksi, kaikki täyttävät ne omaa +elämäntarkoitustaan. + +Tässä ympäristössä liikkuu Kivi kuin kotonaan. Kaartukoon sen yllä +keskipäivän pilvetön taivas, tuo Kiven erikoinen »pyhä» ja »pyörryttävä» +sini, tai nähköön hän sen kesä-illan riutuvassa valaistuksessa, aina se +on hänelle yhtä rakas, aina hän löytää siitä uusia luonteenomaisia +piirteitä. Täällä hän on täysi realisti. + +Mutta _metsä houkuttelee_, kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee +hänelle sitä toista onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on +jättänyt jälelleen kylä-yhteiskunnaksi muodostuessaan. Hän nousee +kunnaalle ja »katsoo pohjoiseen», hänen mielensä täyttää haikea ikävä +pois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin, hirven-hiihtokankahille. +Hän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee »metsän pyörryttäviä saleja» +samoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa tuvissa, vaan +luonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne »tuskaa tietämisen». Siellä +hän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää +hyppelehtävälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman +ikävänsäkin ja haihduttaa huolensa kuusten huminaan. _Äärettömyyden +kaipaus_, hänessä, äärellisessä olennossa, on saanut hetkellisen +tyydytyksensä. + +Metsässä liikkuu Kivi niinkuin täysi romantikko. Siellä hän laajentaa +kaikki suhteet, siellä hän jättiläistyttää kaikki ääriviivat, siellä +hänen mielikuvituksensa kutoo kummia taruja peikoista ja Impivaaroista, +siellä hän tuntee itsensä vapaaksi, paremmaksi ja onnellisemmaksi +ihmiseksi. + +_Seitsemän veljeksen_ pääjuoni, veljesten muutto metsään ja raikkaan +luonnon-elämän terveellinen vaikutus heihin, lienee kummunnut +tämäntapaisesta mielialasta, edustaen Kiven omaa ikävöimistä luonnon +alkukotiin. Ja onpa kuin koko suomalainen kansallishenki ikävöisi siinä +hänen kerällään pois kylänraitilta takaisin lempeämmille lepotiloilleen, +alkuperäiseen raikkauteensa ja puhtauteensa. + +Mutta se on vain unelma, haihtuva kuin kuun hopea. Kivi on liiaksi +realisti uskoakseen, että hän yhtä vähän kuin kukaan, voisi manata +mennyttä takaisin. Pyörä on pantu pyörimään, kansanhenki kehittymään, +yhteiskuntaan on kuuluttava, lukemaan on opittava, vaikka jalkapuun +uhallakin, ja veljekset palaavat takaisin metsästä kunnon kansalaisina, +joista nuorimmalle jo ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtikin +Helsingistä singahtaa.--Siinä on Kiven huippu suomalaiseen +kultuuri-elämään päin. Hän lopettaa siihen, mistä n.s. kansallinen +herätys alkaa s.o. missä kansallishenki tulee käsitteelliseksi, +itsetietoiseksi. Sen kuvaaminen ei kuulu hänelle. Hänen maaperänsä on +Suomi _ennen_ Snellmania. Kertova taide, kohotakseen korkeimpaan +täydellisyyteensä, vaatii jotakin vakiutunutta ympäristöä, vakiutuneita +yhteiskunnallisia oloja, luonne-piirteitä, tunnesävyjä ja ajatustapoja +omassa maassaan ja kansassaan. Toisin sanoen: ympäristön eheyttä. +Runeberg voi sen vielä löytää Suomen sivistyneen säädyn keskuudesta, +katsella kansaa herraskartanon kuistilta ja tuntea kuitenkin +monisataisten traditsionien lämmittävän henkäyksen kasvoillaan. Kivi, +omana aikanaan, saattoi vielä löytää saman eheyden katsellen maailmaa +töllin ikkunasta. Tuolla ylhäällä oli taistelu jo alkanut, traditsionit +rikkoutuneet. Täällä alhaalla ne elivät vielä eheinä, täällä askarteli +kansa omia aikojaan, tietämättä ollenkaan, mitä tärkeätä, mutta +ristiriitaista sen pään päällä tapahtui. Tuolla ylhäällä oli tilaa enää +vain käsitteille ja mielipiteille, politiikalle ja heräävän +kansallistunnon tuhansille harrastuksille. Siellä voi viihtyä vain +Oksasen aatteellinen runous, jonka lomasta joskus kyllä saattoi +puhtaasti personallinen tunne-elämäkin pilkistää. Mutta täällä alhaalla +sykki Suomen kansan sydän, täällä oli Aleksis Kiven, täällä suuren +taiteen oikea kotisija. + + »Tässä istun, + teen ihmisiä, + kuvani mukaan.» + +Jokainen suuri taiteilija on jonkun verran Prometheus. Ja jokaiseen +suureen taiteilijaan sopivat jonkun verran nämä Goethen suvereenin +personallisuuden leimaamat sanat, joilla hän nuoren, titaanisen uhmansa +ikuisia valtoja vastaan linkoaa. Sovittakaamme ne tällä kertaa Aleksis +Kiveen. Myöskin hän oli tuntenut uhman hekkuman nuoruudessaan: +_Kullervo_. Myöskin hän oli tuntenut tuskan kourukynnen, Juppiterin +kotkan, kalvavan sisälmyksiään. Mutta kyvyn kerällä kärsiä oli +lisääntynyt hänellä kyky nauttiakin, nauttia luonnosta, ihmisistä, +omista mielentiloistaan. Kuitenkin tuli hetkiä, jolloin hän ei jaksanut +kumpaakaan enää, vaan tunsi ainoastaan äärettömän väsymyksen soutavan +suonissaan. Silloin saattoi häntä kohdata se ikävä, jolle ei mikään +luonto enää voinut tarjota lohdutusta, hänen oma yksilöllinen halunsa +kuolla, haihtua pois, hävitä jäljettömiin, taikka käyttääksemme hänen +omaa nerokasta luonnon-symboliikkaansa: + + »kuunnella kehrääjälintuu». + +Silloin mahtoivat parhaat kirjat hänen mielestään olla raamattu ja vanha +virsikirja. Silloin mahtoi hän harhailla yksin »sunnuntai-lakeissa» +tuvissa ja tuntea olevansa orpo maailmassa, yksin syntyväinen ja yksin +kuolevainen, välillä vähäinen valojuova. Ja jotakin tuosta samasta +mielialasta on läpikäyvänä ja kenties syvimpänä säikeenä Kiven +runoudessa. Ilo kumpuaa siinä surusta, suru kaiken tyhjyydestä ja +katoavaisuudesta. + +Ilman tätä Salomon Saarnaajan piirrettä ei Kivi olisi niin syvälle +suomalaiseen kansansieluun tunkeutunut. Nyt hän on Lönnrotin jälkeen sen +väkevin ilmestysmuoto meidän kirjallisuudessamme. + + + + +YRJÖ KOSKINEN + + +s. 10/12 1830 k. 13/11 1903.--Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä (1852), +Läseöfningar i finska sprÃ¥ket för begynnare (1854), Nuijasota, sen syyt +ja tapaukset (1857--59), Pohjan piltti (1859), Finska sprÃ¥kets satslära +(1860), Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta (1862), Olavi Maununpoika +Pariisissa (1862), Opiksi ja huviksi (1863), Kertomuksia ihmiskunnan +historiasta (1865--67), Lähteitä Ison vihan historiaan (1865), Sur +l'antiquité des Lives en Livonie (1867), Oppikirja Suomen kansan +historiassa (1869--73), Yrjö Maunu Sprengtporten'ista ja Suomen +itsenäisyydestä (1870), Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta +(1875), Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879), Tutkimus +maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana (1881) y.m. + + +Aleksis Kivi keskellä, toisella puolen Oksanen _Kielettärensä_ kera +toisella puolen _Kirjallisen kuukauslehden_ miehet: se on se +yksinkertaistutettu kuva, minkä suomenkielinen kirjallisuus tarjoaa +1870-luvun kynnyksellä. + +Aivan yksin ei Kivi siis suinkaan seisonut ajassaan. Olihan hänellä +mahtava tuki jo Cygnaeuksessa, aikansa eittämättömässä kirjallisessa +auktoriteetissa, kannattivathan häntä myös Kirjallisen kuukauslehden +miehet, joiden piiriin sisältyi miltei kaikki, mitä silloisessa +suomenkielisessä kirjallisessa elämässä oli älykkäintä, kyvykkäintä ja +sivistyneintä. Mainitaanpa hän itsekin kerran saman aikakauslehden +kaunokirjallisen osaston hoitajana, joskin hänen suoranainen +toimitustyönsä siinä taisi supistua mahdollisimman vähäpätöiseksi. + +Kirjallisen kuukauslehden miehistä taas on Yrjö Koskinen ensin +mainittava. + +Hänen pääasiallinen elämäntyönsä lankeaa tosin suomenkielisen +kirjallisuuden ja samalla näiden tilapäisten pikakuvien ulkopuolelle. +Kuitenkin hän kuuluu niiden puitteisiin siltä pieneltä osalta, minkä +hänen puhtaasti kaunokirjallinen tuotantonsa ja tunnettu kiistansa A. +Oksasen kanssa muodostavat. + +Edellisen me voimme kuitata tässä sangen lyhyesti. Paljoa ei Yrjö +Koskinen varsinaisena kaunokirjailijana vaikuttanut, mutta kuitenkin sen +verran, että on myönnettävä hänellä olleen luontaiset lahjat +sellaiseksi. Hänen _Pohjan pilttinsä_ on erinomainen historiallinen +novelli, hänen harvat runoelmansa taas huomattavia raikkaan tunnelmansa +ja klassillisen, etten sanoisi ylimyksellisen, kielenkäyttelynsä tähden. +Uranuurtavaa laatua oli sen sijaan hänen kirjallinen toimintansa +historioitsijana. Yrjö Koskisen kuvaava, täsmällinen esitystapa yhdessä +hänen itsenäisen arvostelukykynsä ja suomalaisen kansallishengen +läpitunkeman personallisuutensa keralla antavat eräille hänen +historiallisista teoksistaan, kuten esim. _Nuijasodalle_, suuren +kirjallisenkin viehätyksen. Tyyliniekkana, suorasanaisen suomenkielen +kirkkaasti, selvästi ja sivistyneesti kirjoittajana, on hän muistettava +yhtenä oman aikakautensa kaikkein ensimmäisistä. + +Hänen kiistansa Oksasen kanssa viehättää meitä tässä yhteydessä hiukan +enemmän. Siinä kärjistyvät nimittäin tietääkseni ensi kerran +suomenkielisessä sivistys-elämässä vastakkain ne kaksi viivaa, jotka +muuten näyttävät niinkuin luoduilta yhtä rintaa kulkemaan: valtiollinen +ja sivistyksellinen, kansallinen ja yksilöllinen. Kiista on siinäkin +suhteessa merkillinen, että kummankin turnaajan kilpilause on oikeastaan +»yksi mieli yksi kieli» ja että kumpikin ovat ikäänkuin _fennomanian_ +inkarnatsioneja, toinen historioitsija ja poliittinen puoluejohtaja, +toinen kielimies ja tunnustettu isänmaallinen runoilija. + +Yrjö Koskisen kanta siinä on sangen selvä ja yksinkertainen. Snellmanin +oppilaana, joka on pannut elämänsä päämääräksi _toteuttaa_ mestarinsa +ajatuksista niin monta kuin mahdollista, ei hän luonnollisesti voi nähdä +muuta tietä suomalaisuuden voittoon kuin että se voimiensa mukaan tunkee +syrjään maassa herrastelevan ruotsalaisuuden. Historioitsijana hän +ylimalkaan ei ole taipuvainen tunnustamaan mitään »kiitollisuuden +velkoja» kansojen välillä, kaikkein vähimmän Suomen ja Ruotsin välillä, +joista edellinen hänen mielestään jo pitkien vuosisatojen kuluessa sai +kalliisti maksaa kaikki jälkimmäiseltä saamansa sivistyslahjat. +Poliittisena puoluejohtajana hän ei taas voi nähdä ilman +mielenkarvautta, miten sama mies, joka koko suomalais-ugrilaisen +rotutunteen nimessä oli kysynyt: »Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän +maata johdattaa?» nyt astui hänen armeijalleen sanomaan: _seis!_ silloin +kun hänen oma käskynsä kuului: _eteenpäin!_ Hänen täytyi silloin lyödä +syrjään yleisen mielipiteen johdosta tuo mies, ja hän löi. Heräävä +suomenmielinen Suomi seurasi Snellmania ja sitä viivaa, joka hänestä +niin suoraan alenevassa polvessa jatkui Yrjö Koskiseen. + +Epäselvemmäksi on suomenkieliselle yleisölle aina jäänyt Oksasen +lähtökohta tässä kiistassa ja hänen Olavinjuhla-puheensa, joka sen +aiheutti, suorastaan käsittämättömäksi. Kuitenkaan ei tuo puhe ollut +mikään poikkeus hänen yleisestä kannastaan, joskin se oli sen +äärimmäinen johtopäätös. + +Myöskin Oksasen sielun-silmissä kangasteli kauniina yksimielinen ja +yksikielinen Suomi, kuten hänen runoutensa meille kyllin todistaa, mutta +hän lykkäsi sen toteuttamis-mahdollisuudet nähtävästi sangen etäiseen +tulevaisuuteen. Poliittisesti kypsänä kansalaisena hän kyllä oli +Snellmanin oppilas, mutta runoilijana vielä enemmän Runebergin oppilas +ja sellaisena taipuvainen tyytymään eräänlaiseen kansallishengen +kaksikieliseen, mutta yksimieliseen välitilaan, jota hän kyllä piti +onnettomana ja ohimenevänä, mutta toistaiseksi isänmaalle +välttämättömänä, jo senkin tähden, että suomalaisuus ei hänen mielestään +ollut vielä kyllin _sivistynyt_ maan ohjiin astumaan: kultuuri kärsisi +siitä. Kielimiehenä hän sitäpaitsi oli läheltä nähnyt »surkeoita +sukulaisiamme», kuten hän voguuleja, votjaakkeja, mordvalaisia y.m. +Venäjällä asuvia heimokansojamme nimittää, ja johtunut heidän +kohtalostaan panemaan yhä enemmän painoa ruotsalaisen kultuurin +siunauksille juuri Suomenmaahan nähden. Siinä oli silta Europaan, siinä +germaaniseen ja koko länsimaiseen sivistykseen. Oliko tämä porras nyt +todellakin purettava? Eikö olisi parempi odottaa, lykätä toistaiseksi +tuo irtautuminen vanhasta kultuuri-yhteydestä taikka ainakin menetellä +siinä niin varovaisesti, ettei mitään katkeruutta, mieliin kylvettäisi +eikä syntyisi epäsopua veljesten välillä? + +Punaisena lankana käy tämä ajatustapa kaikkialla Oksasen runoudessa. +Ȁlkää sammuttako kynttilöitä!» varoittaa hän esim. runossaan _Päivä +koittaa_: idästä uhkaa vaara, ei vielä ole aika ruotsalaista kultuuria +maasta juurittaa. Suomalaisuuden on ensin opittava esim. kunnioittamaan +ja rakastamaan Ruotsin lakia: _Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan +suomennettuna ulos_, tuo kaunein hymni lain ja oikeuden ihanteille, mitä +milloinkaan lie suomenkielellä kirjoitettu, ja jonka eräät säkeet ovat +miltei sananparreksi muuttuneet (»Sä, suomalainen, kulje lain tietä aina +vaan» j.n.e.). Kyykäärmeitä ne olivat, jotka kuiskivat suomalaisten +korvaan vihaa ja epäluuloa ruotsalaisuutta vastaan: _Valtiollista_ v. +1865. Yhteinen oli meillä maa, yhteen olimme me kasvaneet kuin »kuus ja +koivu». Yhteinen oli meillä myöskin historia, taikka niinkuin +Oksanen--jälleen uskollisena runebergilaisille traditsioneilleen--sanoo: +»Yks _Kaarle_ meitä johti, yks _Kustaa_ kumpaakin, yhteinen _Lützin_ +kenttä ja _Narvan_ tanner on» j.n.e. Hän on sivistyksellisessä +suhteessa oikeastaan täysin Tegnérin kannalla (»blott barbarit var en +gÃ¥ng fosterländskt»): »juur' ominainen heill' on raakuuskin», nimittäin +voguuleilla, votjaakeilla y.m. Suomalaisuuden oli hänen mielestään +nähtävästi vielä kauan myöskin sivistyksellisessä suhteessa istuttava +nöyrästi germaanisen hengettären jalkojen juuressa--samoin kuin sen +kirjallisessa suhteessa oli seurattava Franzénin ja Runebergin hiihtämiä +latuja---ennenkuin se voisi yhtyä »yhdeksi lujaksi, sitkeäksi, +sopusointuiseksi Suomenmaaksi» päälletunkevaa venäläisyyttä +vastustamaan: _Porthanin kuvapatsaan paljastettua_. + +Tämän katsantokantansa oli Oksanen oikeastaan perinyt M.A. Castrénilta, +ja on merkillistä nähdä, miten täynnä kiitollisuutta ruotsalaista +kultuuria kohtaan nämä kaksi suurta tutkimusretkeilijää palaavat +sukulaiskansojemme keskuudesta Venäjältä. Kirjevaihdossaan Snellmanin +kanssa v. 1844, tuossa merkillisessä kirjevaihdossa, jossa nämä kaksi +hengen jättiläistä mittelevät miekkojaan ja joka heittää niin pitkät +näköalat koko silloisen suomalaisuuden ydinkysymyksiin, kiinnittää +Castrén ystävänsä huomiota m.m. siihen, että »liian äkillisesti ajamalla +pois ruotsin annetaan tilaa kolmannen kielen maahan tuomiselle». On +tehtävä työtä vain hiljaisuudessa vastaisia parempia päiviä +varten.--Tässä kirjevaihdossa esiintyvät oikeastaan jo kuin +alkukotelossaan Oksasen ja Yrjö Koskisen välillä puhkeavan +erimielisyyden syntysanat, samat, jotka sittemmin uusien olosuhteiden +muovailemina ovat koko Suomen kansan kahteen vastakkaiseen leiriin +erottaneet. + +Yrjö Koskinen seisoi alusta alkaen lujasti Snellmanin kannalla. Hän ei +ehkä teoriassa mene yhtä pitkälle kuin hänen mestarinsa, joka +ruotsinkielestä ja germaanisesta sivistyksestä sanoo häikäilemättä: +»tähän nykyiseen päivään saakka eivät ne ole tehneet meistä mitään». Hän +ottaa asian käytännöllisesti: vastustusta ruotsalaisuutta vastaan ei +voida lykätä toistaiseksi, muuten on tuleva aika, jolloin +sivistyksellinen ja valtiollinen muukalaisvalta täällä ovat yksi ja +»vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan» +(Snellman). Tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa voidaan häneen +Snellmaniin verrattuna sovittaa Heinen tunnetut sanat: »teko olen ma +aivojes aatteen». Mutta Snellmanin aatteen yksipuolisen johtopäätöksen +täytyi välttämättömyyden voimalla viedä ristiriitaan yhtä yksipuolisen +johtopäätöksen kanssa Castrénin ajatustavasta, vaikka niiden kummankin +takaa nousee mahtavana sama tietoisuus omasta maaperästään, joka niin +dityrambisella riemulla on puhjennut sanoihin: + + »Omanpa henkeni kieltä ne puhuu + honkain humina ja luonto ja muu...» + + + + +KAARLO BERGBOM + + +s. 2/10 1847 k. 17/12 1905.--Kaarlo Bergbomin kirjoitukset (1907): +Belsazarin pidot (1864), Pombal och Jesuiterna (1865), Julian (1867), +Aarnihauta (1868), Sydämiä ihmistelmeessä (1869), Om det historiska +dramat i Tyskland (1869), Paola Moroni (1870) y.m. + + +Toinen Kirjallisen kuukauslehden miehistä, jota ei tässä yhteydessä ole +unohdettava, on Kaarlo Bergbom, vaikka hänenkin varsinainen elämäntyönsä +jää oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden ulkopuolelle, niin lähellä +sitä kuin hän teatterinjohtajana tulikin toimimaan ja niin merkitsevästi +siinä asemassa myöskin kirjalliseen elämäämme ylimalkaan vaikuttamaan. + +Hänen näytelmänsä, joista vain toinen, _Paola Moroni_, on suomeksi +kirjoitettu, ovat aito romantikon: huomaa heti, että Victor Hugo on +seisonut kummina niiden kastetilaisuudessa. Sama henki tuulahtaa meitä +vastaan myös hänen suorasanaisista novelleistaan: _Belsazarin pidot, +Julian, Aarnihauta, Sydämiä ihmistelmeessä_, kaikki yllämainitussa +aikakauslehdessä ensi kerran ilmestyneitä. Vilkas, eloisa, mielikuvitus, +tavallista suurempi sommittelukyky ja keveä, pakinoiva esitystapa ovat +tämän vaatimattoman kaunokirjallisen tuotannon kannattavia +ominaisuuksia, pian silmiinpistävän, älyllisen, kriitillisen aineksen +ylivalta taas sen erikoisuus suomenkielisessä kirjallisuudessa, joka +ennen häntä ja vielä kauan hänen jälkeensä nojautuu niin pääasiallisesti +tunteesen ja tunnelmaan, havaintojen ja mielikuvien naiviin, tuoreesen +pohjasävyyn. Juuri naivin tunnelmapohjan puute lienee ollut sisällisesti +merkitsevin este Bergbomin enemmälle kaunokirjalliselle tuotannolle, +kankeus suomenkielen käyttelyssä taas ainoastaan ulkonainen syy eikä +sellaisena suinkaan voittamaton. Selityksen kumpaiseenkin saamme, kun +muistamme, että hän oli syntynyt maamme silloisen ruotsinkielisen +intelligensin huipulla, sen »suuren nurkkakunnan», jota--hänen omien +ivallisten sanojensa mukaan eräässä näistä novelleista--»sanotaan maamme +sivistyneeksi yleisöksi». Hän on ensimmäinen _kaupunkilainen_, +ensimmäinen todella kriitillinen henki suomenkielisessä +kirjallisuudessa. + +Sellaisena täytyy hänen huomionsa luonnollisesti jo varhain +kiintyä etupäässä niihin taidemuotoihin, jotka ovat erikoisia +kaupunki-yhteiskunnalle ja vasta sen helmassa syntyvät ja menestyvät: +oopperaan ja teatteriin s.o. yleensä esittävään taiteesen. Esteetikkona, +Cygnaeuksen jälkeläisenä, jota hänestä myös toivottiin ja joksi hänellä +Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaistuista arvosteluista ja +tutkielmista päättäen myös oli niin monipuoliset edellytykset, hän ei +arvattavasti olisi voinut löytää täyttä käytäntöä puhtaasti luoville +kirjallisille kyvyilleen. Teatterinjohtajana ja kotimaisten +näytelmäkirjailijain työtoverina tulivat kaikki hyvään tarpeesen, +puhumattakaan hänen todellakin poikkeuksellisesta _hallinnollisesta_ +kyvystään, joka näyttämön maalattujen seinien sisällä niin usein ja niin +mielellään saattoi hänet edustamaan n.s. »valistuneen yksinvaltiaan» +perikuvaa. + +Bergbomin kaunokirjalliselle tuotannolle antavat omituisen--ja +mielestäni pääasiallisen--viehätyksen ne pienet kultuurikuvat, joita hän +joskus novelleihinsa siroittelee, kuvat Suomen sivistyneen ylimystön +seura-elämästä viime vuosisadan keskivaiheilla ja sen henkisestä +läpileikkauksesta yleensä, kaikki tietysti nuoren kynäniekan +sarkastisella silmäparilla katsottuina. Tyypillinen siinä suhteessa on +se itäsuomalainen, taikka lähemmin määriteltynä, viipurilainen +ympäristö, mihin novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ on sijoitettu: +jalosukuinen neiti Aurora von Sportelsköld polkuaviossa +(»mesalliansissa») pienen, pyylevän tullinhoitaja Pomeranslundin kanssa, +joka päivät pitkät saa kuulla siitä »helliä viittauksia», poika Feodor +»pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka +mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin», sekä +tytär Constance, »sivistyneen fröökinän» ihanne, puhuva viittä kieltä, +»käynyt kaksi kertaa Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä +ja Spindleriä _con tutta la forza della desperazione_, lukenut Kalevalan +franskaksi käännettynä, on ihan vapaa muista ajatuksista ja tyhmästä +runollisuudesta--on täydellinen», päättää tekijä myrkyllisen +luonnekuvansa. Keskustelu tässä perheessä käy osittain +ranskaksi ja niiden rajamerkkien välillä, jotka sellaiset +sanat kuin »paali», »valkoinen tyllihame», »luutnantti Dunasjeff», +»ensimäinen valssi», »Mirgorodin rykmentti» y.m. muodostavat. Venäläinen +upseeristo on naisten aurinko, se, »jonka ympäri heidän unelmansa +planeetteina kiersivät», ja tärkeimmät kysymykset taas--tosin ennen +tanssijaisia--esim. siitä, onko krinoliini enää muodinmukaista. Lisätkää +siihen vielä »Puolan kaunotarten kuningatar», everstinrouva Vanda +Lubomirska--»kaksi tulta saihkyvää silmää», hartiat »kuin Canovan +veistämät» (tietysti Canovan!)--ja vanha suomalainen +kanteleensoittajatar nimeltä Vappu (tietysti Vappu!), ja ympäristö on +valmis, tuo »ruotsalais-venäläis-franskalainen sekasotku», jossa +päähenkilön, ja hänen mukanaan tekijän nähtävästi, on »niin ihanaa +kuulla suomalaista ääntä» nälkämailta saapuneen Vapun suusta! Eikö siinä +ole jo täydellisesti tapahtunut se sivistyksellisen ja valtiollisen +muukalaisuuden yhteensulaminen, jota suomalaisuuden isät pelkäsivät ja +jonka vuoksi heidän mielestään oli kiiruhdettava herättämään kansaa +taisteluun ainakin edellistä vastaan? + +Novellin juoni ja henkilöiden sen kautta ilmenevä sielun-elämä ei ole +vähemmän tyypillinen aikakaudelleen: Vappu soittaa kanneltaan, Vanda +Lubomirska hyräilee puolalaista kansanlaulua, edelliseltä kuolee lapsi +nälkään, jälkimmäinen kaatuu kapinallisten puolalaisten armeijassa, jota +hän upseerin valepuvussa on johdattanut taisteluun Czerniko-luostarin +luona! + +On vaikea sanoa, kuinka paljon tässä novellissa yleensä on +itsetietoista, kuinka paljon itsetiedotonta kritiikkiä olevia oloja +vastaan, sillä yhtä tyypillisiä ovat tekijän omat kuvaukset esim. Vapun +laulusta--»hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten +talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta +levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtele vaisuudesta» +j.n.e.--taikka häntä kuuntelevasta Vanda Lubomirskasta joka laululavan +alla »mustassa hameessaan sypressipuiden varjossa oli haudalla surevan +kuningattaren näköinen». + +Sangen mieltäkiinnittävä inhimillinen todistuskappale on novelli +_Julian_, jonka tyyliin ranskalaisen kirjallisuuden viljeleminen on +painanut helposti huomattavan leimamerkkinsä. Se on romantinen kertomus +romantisesta, runoileskentelevasta nuorukaisesta, paroonin pojasta, joka +lakkaa kirjallisesta tuotannostaan sen vuoksi, että hän huomaa, miten +»sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita +viimeksi olin lukenut». Hän julkaisee kuitenkin runovihon nimeltä »Yön +hattaroita», muutamat arvostelijat, joille hän on lainannut rahaa, +muutamat »vanhat virnakat», jotka pitävät hänen mustaa tukkaansa ja +kalpeata laihuuttaan »varsin viehättävänä» ja »muutamat nuorukaiset, +jotka katsoivat neron ja runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan +eriskummallisuutta», julistavat hänet heti suureksi runoniekaksi. Pieni +Werther-tarina, pieni rakastuminen alhais-säätyiseen Magdaleenaan, antaa +sisällyksen hänen elämälleen, hän harhailee isänsä tahdosta kahdeksan +vuotta ulkomailla, suutelee milloin »Turjan punaverisiä, milloin +Espanjan ruskeita kaunottaria», ja kun hän vihdoin palajaa kotimaahansa, +on Magdaleenasta tullut hänen veljensä aviovaimo. Ulkomailla hän vielä +entistä selvemmin on tullut huomaamaan, että hänestä ei ole +alkuperäiseksi kirjailijaksi. Hänellä on kyllä mielikuvia, mutta heti +kun hän koettaa kiinnittää niitä paperille, niin ne »väljähtyvät», ja +hänen teoksissaan tulevat »muiden kirjailijain ajatukset, tunteet ja +lausetavat selvästi näkyviin». Hän on kuitenkin liian ylpeä sitä +itselleen tunnustaakseen: kotona hän on syyttänyt oman maansa ahtaita +oloja, ulkomailla hän syyttää koko vuosisataa »mahdottomaksi kaikkeen +runoiluun». + +_Julian_ on epäilemättä nuoren Bergbomin ehein ja luonteenomaisin +taideteos, jonka päähenkilössä romantinen mielikuvitus ja romantinen +ironia yhtyvät hänelle niin kuvaavaksi ja tyylikkääksi kokonaisuudeksi. +Sen jatko ei ole vähemmän mieltäkiinnittävä. Kohtauksien »draamallinen» +asettelu, ympäristön salonkimaisesti koristeellinen järjestely, +huippuunsa kärjistetyt ristiriidat ja niiden teknillisesti kepeä, +sielullisesti sangen ylimalkainen ja kaavamainen suorittelu, kaikki ovat +tekijän kirjalliselle maulle ja tulevalle teatterinjohtajalle yhtä +tunnusmerkilliset. + + + + +SUONIO + + +s. 19/5 1835 k. 28/3 1888.--Mansikoita ja mustikoita (1860), Kuun +tarinoita (1860), Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana +(1862), Maiden ja merien takaa (1864-66), Runoelmia (1865, 1869), +Helmivyö suomalaista runoutta (1866), Andersenin satuja (1869--1880), +Kertomuksia Suomen historiasta (1869-1880), Pienokaiset (1869), +Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa (1872), +Viron kielioppi suomalaisille (1872), Kotieläimet (1872), Suomen +kuvalehti (1873-1880), Minun äitini (1875), Kylän lapset (1880), +Suomalaisen virsikirjan historia (1880), Kullervon runot (1882), +Suomalaisen kirjallisuuden historia, I Kalevala (1883-85), Lappalaisia +tekstejä sanakirjan kanssa (1885), Suomen suku (1887), Kalevalan +toisinnot (1888), Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (Kaarle +Krohn, 1894), Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (Kaarle Krohn, 1897) +y.m. y.m. + + +Siitä sangen kansainvälisestä viipurilaisesta maaperästä, josta Kaarlo +Bergbomin ennen mainittu novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ antaa meille +niin eloisan pilakuvan, oli syntynyt Julius Krohn, runoilijanimeltään +Suonio, suomenkielen ylimääräinen professori ja monipuolinen tiedemies. + +Hänen lähin sivistyksellinen vaikutuspiirinsä olisi luonnollisesti hänen +syntyperänsä mukaan ollut saksankieli ja saksalainen kirjallisuus. Mutta +hänen sukunsa kanta oli jo katkaistu germaanisilta juuriltaan, eikä hän +voinut eikä tahtonut jäädä juurettomana puuna aaltojen ajeltavaksi. +Hänelle oli omantunnon pakko tuntea luja pohja alla jalkojensa, ja +sellaisen tarjosi hänelle Suomen graniitti. Hän juutti juurensa +suomalaiseen maaperään ja hänestä tuli suomenkielinen runoilija, ei +luonnon laupiaan luvalla, kuten Aleksis Kivestä tahi A. Oksasesta, vaan +oman sisällisen valikoimisensa avoimella valtakirjalla. Ja hänen +paikkansa viime vuosisadan suomenkielisessä kirjallisuudessa on Aleksis +Kiven vasemmalla puolen, jos me ajattelemme Oksasen seisovan tämän +oikealla sivustalla, keskimmäinen tietysti montakin päänpituutta heitä +ylempänä. + +Myöskin Suonio oli Kirjallisen kuukauslehden miehiä. Myöskin Suonio +kiinnittää huomiota oikeastaan enemmän kirjallisena personallisuutena +yleensä kuin puhtaasti runollisella tuotannollaan. + +Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi +aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava, +vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus. + +Kiven runous oli ollut kansaa kuvaava, Oksasen runous kansaa herättävä. +Niiden kumpaisenkin yllä oli keveänä, punertavana iltapilvenä leijaillut +Elias Lönnrotin ja Kalevalan kansaa heijasteleva, suurissa +hahmoviivoissa kangasteleva runotaide. Taikka etsiäksemme vertauskohtia +maamme rinnakkaisesta, ruotsinkielisestä kirjallisuudesta: Runeberg oli +ollut kansaa ihannoiva, Topelius kansaa opettava. Oksasen karu, +miehekäs, ytimekäs personallisuus johdattaa niin usein ajatuksen +edelliseen. Suonion lempeän, sovinnollisen, herkkä-haaveisen +inhimillisyyden leimaama kirjailijakuva muistuttaa taas niin monessa +suhteessa suuresti jälkimmäistä. Heidän edustamansa suomenkielinen +laulurunous kulki vielä pääasiallisimmalta sisällykseltään silloisen +ruotsinkielisen runouden valtaväyliä; Aleksis Kivi oli ainoa, joka +tässäkin vaarallisessa kilpailussa oli ollut kyllin voimakas +säilyttääkseen oman itsenäisyytensä. + +Yhteistä Suoniolle ja Topeliukselle on heidän helppoutensa tuottaa, +heidän keveä, luistava esitystapansa, heidän syvästi kristillinen, mutta +laajasti humaaninen maailmankatsomuksensa ynnä heidän jalohenkinen, +vaikka luonnollisista syistä hiukan ylimalkainen, kaksikieliseen ja +yksimieliseen Suomeen perustuva kansallisuuskäsityksensä. Kumpikin he +ovat nuorison, kenties vielä enemmän kodin ja lasten runoilijoita, +kumpikin sangen kuutamoisen romantiikan läpitunkemia: Suonion _Kuun +tarinat_, nuo pienet, viehättävät kuvaelmat, vastaavat tässä suhteessa +Topeliuksen _Talvi-iltain tarinoita_. Kumpikin he olivat perehtyneitä +isänmaansa historiaan ja sen kertoilijoita, kumpikin niitä eheitä +luonteita, joiden sopusointu ei näytä niin paljon sisällisten +taistelujen tulokselta kuin hyvänsuopaisten osatarten antimelta. +Voimakkainta heissä kummassakin on heidän ylevä, aina korkeisiin--ei +koskaan liian syviin--päämääriin tähtäävä aatteellinen paatoksensa. +Milloin he siihen kohoavat, silloin iskevät nämä lempeät miehet tulta. +Mikään ei voi olla heille vieraampaa kuin »taide taiteen vuoksi». He +tekevät taidetta isänmaan hyväksi ja jumalan kunniaksi. + +Siinä heidän sisällinen voimansa, siinä myös se heikkouden siemen, joka +on kätketty heidän taiteelliseen toimintaansa. + +Runoilijana ei Suonio suinkaan kohoa Oksasen tasolle, vielä vähemmän +tietysti tämän ruotsinkielisten runomestarien, joihin hänenkin +suhteensa on vain nöyrän ja kuuliaisen opetuslapsen. Suomen_kieliseen_ +runouteen hän tuo, kuten sanottu, eräitä uusia aineksia, mutta ei +samassa määrin suomen _maalaiseen_, jossa ne juuri Topeliuksen kautta jo +ennen häntä ovat olemassa. + +Parhaiten pääsevät Suonion runoilija-ominaisuudet arvoonsa silloin, kun +hän pysyy kodin ja kotilieden pienessä, lämpimässä pyhäkössä. Häneltä +puuttuu Topeliuksen harvinainen, väririkas mielikuvitus voidakseen tämän +tavalla koristaa outoja, myrskyisiä maailmoita tuolla ulkona millään +houkuttelevilla kuvasarjoilla taikka jännittävillä seikkailuilla. +Hänellä on vain oma hiljainen, vienosti uneksiva tunne-elämänsä, jonka +säteet kiertyvät pehmeästi ja kauniisti kaikkien Suomen palleroisten +päitten ympärille. _Pääskynen_, hänen lastenlehtensä, ynnä monet sievät +palaset hänen _Runoelmissaan_ kantavat siitä todistusta. + +Mutta lapset kasvavat ja vaativat yhä valistavampaa ja opettavampaa +kirjallisuutta. Eivätkä ainoastaan lapset, vaan koko Suomen kansa, joka +juuri alkaa herätä pimeissä pirteissään. Täytyy takoa, silloin kun rauta +on kuuma, täytyy jakaa heille tietoja sanoin ja kuvin, sivistävää, +huvittavaa ja hyödyttävää lukemista: _Maiden ja merien takaa, _Suomen +kuvalehti_, _Mansikoita ja mustikoita_, _Kertomuksia Suomen historiasta_ +y.m. + +ilmestyy. Kaikki ne ovat yhtä varmalla käytännöllisellä silmällä kuin +suurella tyylillisellä taidolla toimitetut, kaikki löytävät tiensä +kansan sydämiin. + +Täytyy kirjailemisen ohella muistaa myös tiedettään ja varsinaista +toimi-alaansa. Kalevalan tutkimus, jolla tosin jo Oksasessa on etevä, +mutta yksipuolinen edustajansa, ynnä Suomen köyhän, vaatimattoman +kirjallisuuden hämärät alkulähteet viehättävät häntä: _Suomalaisen +kirjallisuuden historia_, _Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan +aikana_ j.n.e. näkevät päivänvalon. Toiset ehtivät osaksi tahi kokonaan +kirjapainoon, toiset jäävät keskeneräisinä pöytälaatikkoon, josta ne +sittemmin, kun häntä itseään ei enää ole olemassa, kaivaa esille hänen +poikansa ja vuosikymmenien uutteralla työllä valmiiksi +viimeistelee.--Hänellä itsellään on aina tuhat rautaa tulessa. Kansan +kevät on nopea, ei auta torkkua toukomiestenkään. + +Kaikkialla tarvitaan häntä, kaikkialle kysytään hänen kirjallista +työkykyään: vielä täytyy hänen olla mukana uutta suomalaista virsikirjaa +toimittamassa. Hänelle käy niinkuin Oksasellekin, runous jää yhä enemmän +hänelle sivuasiaksi. Mutta runotar on mustasukkainen neiti, joka ei anna +anteeksi uskottomille kosijoilleen. Se vaatii miehensä kokonaan, jos sen +mieli itsensä kokonaan miehelle antautua. + +Voisi joku ehkä edellisestä tulla siihen käsitykseen, että Suonio +omassa aikakaudessaan oli vain Suomen lasten runoilija. Eipä suinkaan, +myös Suomen nuorten runoilija hän oli ja on hän heille niinkin reippaita +ja sointuvia säveliä kuin esim. _Suksimiesten laulu_ virittänyt. +Miesiälle on Suoniolla verrattain vähän sanomista, kuitenkin tuo yksi +kultainen ja paljon painava neuvo: + + »Pää pystyyn vaan! + Sä olet mies, et halpa mato maan!» j.n.e. + +Mihinkään mietteen taikka traagillisten tunteiden onkaloihin ei Suonion +runous koskaan tunkeudu, se pysyy aina pinnalla, aina yleisenä, +helppotajuisena ja--hiukan kiusallisessa määrässä--myös +helppohintaisenä. Väkisinkin tahtoo nykyaikaisen lukijan mieleen kohota +toivomus jostakin rohkeammasta, itsenäisemmästä ja omaperäisemmästä +sävelestä. Sellaisia ei Suonio koskaan tarjoa meille eikä voi tarjota. +Kaikkein vähimmän hän voi tarjota niitä omasta mielestään, sillä hän +tahtookin olla vain »varpunen», joka vaikenee kevään virkeämpien +laululintujen saapuessa. + +Näin on käynyt ja tullee vast'edes vielä enemmän käymään Suonion +laulurunouden. Ja syynä siihen on se, että hän runoilijana on umpilampi, +josta ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin mikään +vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Ainoastaan se +romantiikan kalpea kuudan, joka kaikesta huolimatta yhä hänen +tuotantonsa ylle heittää runollisen kajastuksensa, muistuttaa meille, +että siinäkin kerran on sykkinyt inhimillinen sydän, että sekin suurena +ja lämpöisenä on hehkunut isänmaalle, ihmiskunnalle ja niille valkeille +voimille maailmanjärjestyksessä, joita hän oman sanastonsa mukaan +nimitti jumalaksi. + + + + +A. MEURMAN + + +s. 9/10 1826 k. 17/1 1909.--Om folkskolans organisation (1856), +Helsingin uutiset (1863), Ranskalais-suomalainen sanakirja (1877), +Veroista Suomessa (1878), Maatilojen rasituksista (1880), Sanakirja +yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten (1883-90), Finland +(1885-88), Suomi ennen ja nyt (1890), Nälkävuodet 1860-luvulla (1892), +Ehtoollispakko ja eri-uskolaislaki (1893), Kuinka suomenkieli pääsi +viralliseksi (1893), Venäläis-suomalainen sanakirja (1895), Elämän +kysymyksiä, I-III, Muistelmia y.m. y.m. + + +Vieläkin yksi Kirjallisen kuukauslehden miehistä, Hämeen +ratsutilallisten kruunaamaton kuningas, »Kangasalan karhu», +kunnallisneuvos, valtiopäivämies, Suomen ensimmäinen ja tähän saakka +ainoa todellinen sanomalehti-kirjailija. + +Suomalaisen kaunokirjallisuuden kehityskulkuun nähden hän saa +varsinaisen merkityksen oikeastaan vasta pari vuosikymmentä myöhempään, +jolloin hän järeällä tykistöllään ahdistaa silloisen »nuoren Suomen» +kirjallista maailmankatsomusta. Mutta yleisenä suomalaisen +sanomalehtikirjailijan perikuvana hän on jalkeilla jo viime vuosisadan +keskivaiheilta saakka, liittyen lujasti yllämainittuun kirjalliseen +piiriin ja sen edustamaan aikakauteen Suomen sivistyshistoriassa. + +Hän on, samoin kuin kaikki hänen silloiset kalpaveljensä, +kansallisuus-aatteen läpitunkema ja innostama. Kohtalo ei ole suonut +hänelle tuottavan kirjailijan taipumuksia, kuten Oksaselle taikka +Suoniolle, ei historioitsijan objektivista silmää, kuten Yrjö +Koskiselle, ei esteettistä ymmärrystä, kuten Kaarlo Bergbomille, eikä +ylimalkaan mitään niistä poikkeuksellisista ominaisuuksista, jotka +voivat jonkun yksilön tuhansien muiden samanlaisten joukosta erottaa. +Mutta se on suonut hänelle terveen, käytännöllisen järjen ja huolettoman +aineellisen toimeentulon, halun tuumiskella kaikkea, mitä taivaan ja +maan välillä on, sekä kyvyn pukea ajatuksensa yksinkertaiseen, keveään +ja helppotajuiseen muotoon, jota koulunkäymätönkin maamies voi ymmärtää. +Ja nämä jo itsestään varsin kunnioitettavat, vaikka eivät suinkaan +mitkään ihmeelliset ominaisuudet hän kohottaa harvinaiseen korkeuteen, +takoen tavattoman ilmiön juuri tavallisimmasta, neroutta hipovan +kyvykkäisyyden juuri mitä keskinkertaisimmista luonteen-ominaisuuksista. +Se on A. Meurmanin suuruus, se hänen erikoisuutensa suomalaisten +kynäniekkain keskuudessa. + +Hän on kaikessa, myöskin kirjallisessa toiminnassaan, sen terveen ja +vahvasti materialistisen talonpoikais-järjen edustaja, joka ei tahdo +missään tulla petetyksi ja kenties juuri siten pettää enimmän itseään. +Kaikki abstraktinen, kaikki harvinainen, salaman-nopea ja pilvipäinen on +jo luonnostaan hänen vihollisensa, hänen ylin ystävänsä taas kaikki +tukeva, kouraantuntuva, kohtuullinen, isiltä-peritty. Hänen ainoat +tikapuunsa Herran taivahille ovat ne, jotka vanhan testamentin jumala jo +ammoisista ajoista saakka on kaikkien uskollisten Jaakoppiensa unelmille +pystyttänyt. Sillä hän suinkaan ei ole mikään »turpeesen kiinnitetty» +sielu, vaikka hän on _rusticus_ ja _robustus_ kuin tuskin kukaan hänen +aikalaisistaan. Hänen sydämessään asuu syvä ihanteellisempien +elämän-arvojen vaatimus, jonka hän täyttää kristin-uskolla ja +kansallisuus-ajatuksella. Mutta kristin-usko on jo sellaisenaan +dualistinen, saati sitten tavallisen, käytännöllisen elämän yhteydessä, +jossa se suorastaan voi viedä miehensä kaksijakoisuuteen. Meurman ei jaa +itseään kahtia ollenkaan, vaan pysyttelee sen eheän ja kokonaisen +maailmankatsomuksen perustalla, minkä Ibsen _Brandinsa_ voudin kautta on +niin sattuvilla sanoilla määritellyt: »Samalla kylvää perunoita ja luoda +aatteen maailmoita.» Niinkuin tarun jättiläinen hän seisoo aina jalka +_Notre-Damen_ kummallakin torninhuipulla. + +Erittäin valaisevia Meurmanin alkuperäiselle kristillisyyskäsitykselle +ovat hänen Kirjallisessa kuukauslehdessä vuonna 1879 ja 1880 +julkaisemansa tutkielmat _Aikakausien henkiset taudit_ ja _Kristillisyys +maailmaan eikä vaan »maailmassa»_. Mikään ei ole hänen uskonnolliselle +tunteelleen vieraampaa kuin askeesi, kuin pietismi, kuin maailmasta +syrjään vetäytyminen ja oman yksilöllisen hartautensa harjoittaminen +vain hiljaisissa kammioissa. Päinvastoin hänen kristillisyytensä +esiintyy niissä mitä elämän-iloisimpana, edistysmielisimpänä, henkiseen +ja aineelliseen hyvinvointiin tähtäävimpänä. Se on niin sanoaksemme sitä +käytännöllistä kristin-uskoa, jonka suurin symboli lienee Luther, +vaikka Meurman niin mielellään tahtoo käsittää myös Herramme +Vapahtajamme saman mehevän ja ytimekkään spiritualismin kanta-isäksi. +»Uskonnon ydin», sanoo hän, »ei ole muutettava, mutta uskonnon +piintyneet muodot ovat kenties laajennettavat.» Samaan oli hänen +mielestään tähdännyt myöskin Kristuksen opettajavirka: hän oli vain +särkenyt piintyneet vanhat lakimuodot.--Missä määrin tämä käsityskanta +lienee meidän evankelis-luterilaisen uskontunnustuksemme mukainen, +jääköön teologiemme tuumittavaksi. Että se taas ei suinkaan ole kaikkien +Meurmanin myöhempien lausuntojen mukainen esim. kirkollisista +uudistus-ehdotuksista, on selitettävä yhtä paljon ijän mukana kasvavan +vanhoillisuuden syyksi kuin hänen aina ihanan epäjohdonmukaisuutensa +ansioksi. Meurman ei ole mikään syvä-aatteinen filosofi, joka ankaralla +logiikalla rakentaa järjestelmiään. Hän on ennen kaikkea subjektivinen +ja _hyvin_ subjektivinen kynäniekka, joka Proteuksena puikahtaa +jokaisesta pulmallisesta umpikujasta ja suoriutuu keveällä kokkapuheella +suurimmastakin loogillisesta vaikeudesta. + +Edellisestä johtuu, että kristillisyys ei hänellä koskaan joudu +ristiriitaan kansallisuus-aatteen ja sen käytännöllisen ajamisen kanssa +politiikassa, sanomalehdistössä ja yleisessä kansalaistoiminnassa. +Kristityn velvollisuudet sattuvat hänen mielestään juuri yhteen +isänmaataan rakastavan kansalaisen velvollisuuksien kanssa, samoin kuin +aikakauden aineellinen edistys, sähkökoneet, höyrylaivat, rautatiet, +kaikki hänen mukaansa aivan erinomaisesti sopivat kuuluttamaan juuri sen +jumalan kunniaa, jonka valtakunta ei ole »tästä maailmasta». +Kristillisen hengen täytyy vain läpitunkea kaikki aineellisimmatkin +inhimilliset harrastukset. Lutherin lause palvelijasta, joka +»lakaistessansa lattiaa tekee jumalalle yhtä otollisen työn kuin munkki, +joka lukee messuja», miellyttää siitä syystä suuresti Meurmania, vaikka +»seppä pajassansa käy nokiseksi, likaiseksi, niin kristittykin maailman +raskaassa työssä». Mutta hänen uskonsa ja lohdutuksensa on, että +»varmaankin tämän hikisen, nokisen työntekijän, kun hän on lopettanut +raskaan päivätyönsä, Kristus pukee suuremmalla ilolla hääpukuunsa kuin +tuon puhtaan, pyhyydestä säteilevän vanhurskaan, joka itsekkäässä +sulkeumisessa on etsinyt vaan omaa autuuttansa». + +Luonnollista on, että Meurman tätä tietä johtuu valtiokirkon +uskollisimmaksi kannattajaksi, eikä vähemmän luonnollista, että +kansallisen valtion käsite hänelle vähitellen muodostuu sen kansallisen +esivallan käsitteeksi, joka aina ja joka suhteessa on altis antamaan +keisarille, mikä keisarin on, mutta myöskin jumalalle, mitä jumalan on. +Kristin-uskon alkuperäisesti yksilöllinen, vallankumouksellinen ja +suorastaan anarkistinen sisällys mahtuu tätä tietä yhtä mainiosti +valtiokirkon kullattujen kupoolien alle kuin esim. Keisarillisen Suomen +senaatin täys-istuntoon. Tämä on myöskin sen juurevan, hyvinvoivan +kansanaineksen mielipide, jolle katkismus on etupäässä huoneentaulun ja +neljännen käskyn kirja ja jonka tyynet, vakavat tyyssijat meidän +valtiopäivillämme ennen olivat pappis- ja talonpoikais-sääty. + +Näin tulee Meurmanista kansan patriarkka, kaikkien »oikea-uskoisten» +eittämätön oraakkeli, kaikkien »oikeamielisten» kansalaisten päämies, +kaikkien »oikeasti-ajattelevien» auktoriteetti. Se on sangen paljon +sanomalehti-kirjailijalle. Mutta se todistaa vain, että hän +kirjallisella toiminnallaan on tulkinnut tuhansien ja taas tuhansien +»tosisuomalaisten» pääasiallisimman maailmankatsomuksen. Että hän itse +myöhäisemmällä ijällään katsoi kirjoittavansa ensi sijassa +»hengellisesti vaivaisille», oli tietysti pelkkää vaatimattomuutta. +Kyllä hän kirjoitti niin laajalle kuin _Uusi Suometar_ ja _Vartija_ +suinkin levisivät. + +Meurmanin kirjallisen vaikutusvallan salaisuus piili hänen leveässä, +aina mehevässä ja usein sukkelassa tyylissään, joka taipui esitettävän +aineen ja tarkoitetun vaikutuksen mukaisesti mitä joustavimmin. +Polemiikki oli hänen voimansa ja nähtävästi myös hänen suurin +nautintonsa. Siinä tulivat kaikki hänen sielunkykynsä parhaiten +käytäntöön, siinä hän saattoi vapaimmin ja häikäilemättömimmin antaa +vallan sangen karkeatekoiselle, mutta kuitenkin vanhasta +kultuuripohjasta kumpuavalle satiirilleen, poimia vertauskohtia +raamatusta, maailmanhistoriasta ja milloin mistäkin yhtä yleispätevästä +alkulähteestä, alkaa »irokeesi-ystävistä» ja lopettaa vihoviimeisten +aikojen valtiollisiin tapahtumiin. Jos Oksanen aikoinaan oli +suomalaisuuden kirjallinen isäntämies, oli Meurman myöhemmin sen tanakka +työpehtori, joka tuuheiden kulmakarvojensa alta piti lakkaamatta +silmällä, ett'eivät ohdakkeet hänen pellollaan saisi suinkaan yhdessä +nisujen kanssa elojuhlaan saakka tuleentua. + +Inhimillisinä todistuskappaleina ovat hänen kolme sarjaansa _Elämän +kysymyksiä_ mitä mieltäkiinnittävintä lukemista jokaiselle, joka tahtoo +tutustua eräisiin suomalaisen kansallishengen syntysanoihin, sellaisena +miksi vuosisatojen kehitys sen on muodostanut ja ympäröivät olosuhteet +maamme sivistys-elämässä viime päiviin saakka säilyttäneet. + + + + +PIETARI PÄIVÄRINTA + + +s. 18/9 1827.--Seurakunnan kosto (1867), Elämäni (1877), Elämän +havainnoita (1879-80), Pentti ja Inka (1882), Naimisen juoruja (1882), +Tintta-Jaakko ja Torpan poika (1883), Kylään tullessa (1884), Minä ja +muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia (1885), Isän pahat teot lasten päällä +(1887), Jälkipoimintoja (1889), Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen +seuraukset (1893), Syyslehtiä (1900), Pikku Mari ja muita kertomuksia +(1903) y.m. + + +Suomalaisuuden päivä kohoo yhä korkeammalle, sen säteet tunkeutuvat yhä +syvemmälle laaksojen pimentoihin. Ruotsinkielistä sivistynyttä säätyä +kohdanneen _herätyksen_ kansallisten velvollisuuksien tajuamiseen täytyi +luonnonpakosta johtaa suomenkielisen rahvaan _valistamiseen_, m.m. jo +sen vuoksi, että se ei muuten ikinä olisi kypsynyt käsittämään +kansallisia oikeuksiansa. Tämän kansaa-valistavan ja kansaa-opettavan +kirjallisen aikakauden ensimmäinen suuri alkupiste meillä on Pietari +Päivärinta, vaikka eräitä oireita siihen suuntaan jo esim. Suoniossa--ja +jo kauan ennen kumpaistakin Jaakko Juteinissa--havaitaan. + +Päivärinta jatkaa suomalaisessa sivistyshistoriassa siitä, mihin Kivi +lopettaa: ensimmäisistä suomenkielisistä sanomalehdistä. Nyt, jolloin +sanomalehdet jo leviävät jokaiseen taloon ja torppaan, me tuskin voimme +kuvitella, mikä suorastaan mullistava vaikutus niillä kerran on ollut +maalaiskansamme sivistys-oloihin ja koko suomalaisen kansanhengen +psykologiaan: _kansan_hengestä tulee _kansallis_henki, vaistomaisesta, +rotutunteesen, yhteiseen kieleen ja uskontoon, yhteisiin tapoihin, +ympäröiviin oloihin ja historiallisiin kohtaloihin perustuvasta +suomalaisuudesta muodostuu itsetietoinen, oikeutensa ymmärtävä, +henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin pyrkivä, valoa janoava +suomalaisuus. _Edistys_ on ajan tunnussana. _Valoa kansalle_! kaikuu +ukkosena Auran rannoilta Ruijan suuhun. + +Päivärinta on edistyksen mies kuin ei kukaan. Hän on itse kohonnut +kerjäläispojasta, joskaan ei juuri yhteiskunnan kukkuloille, niin +ainakin niin siedettävään taloudelliseen asemaan, että taival siihen +lapsuuden olosuhteista jo näyttää huimaavalta. Vielä huimaavampi on +hänen nousunsa henkisessä suhteessa: hän oppii lukemaan ja +kirjoittamaan, hän saa jo kirjoja ja sanomalehtiä, hänen lapsensa +pääsevät jo kansakouluun ja hän itse kunnallisiin luottamustoimiin, +joita hän hoitaa valppaasti, vireästi ja uskollisesti. +Sattuma--tapaturmainen sairaus--tekee hänestä kirjailijan. Mutta hän on +jo ennen kirjallisen toimintansa alkamista sen valistuneen suomalaisen +talonpojan perikuva, jonka Aleksis Kivi meille _Seitsemän veljeksen_ +lopussa, Jukolan nuorimman pojan Eeron hahmossa, pitkänä tulevaisuuden +kaarena välkähyttää. Jos Eero itse keski-ikäisenä miehenä ottaisi kynän +käteensä, rupeisi kokemuksiaan paperille panemaan ja kirjan muodossa +julkaisemaan, olisi hän sivistyshistoriallisena, joskaan ei ehkä aina +sielutieteellisenä ja esteettisenä ilmiönä juuri--Pietari Päivärinta. + +Olkoon tämä lausuttu vain huomautuksena sen yleisen +sivistyshistoriallisen pohjan laajuudesta, jolta Pietari Päivärinta +nousee, eikä suinkaan todistuksena siitä, että mikä Eero tahansa olisi +voinut suorittaa hänen kirjallisen elämäntyönsä. Valistuneita +maanviljelijöitä on meillä jo, jumalan kiitos, tuhansia. Mutta Pietari +Päivärinta olisi mainittava ilmiö jokaisen vanhemmankin sivistysmaan +kirjallisuushistoriassa. + +Edistyksen miehenä Päivärinta on luonnollisesti suuri optimisti. Ei +niin, että hän ei näkisi elämän synkkiäkin puolia, pimeyttä ja kurjuutta +ympärillään, virheitä ja puutteita omassa itsessään. Mutta hän on itse +noussut omalla voimallaan, hankkinut tietoja ja taitoja, tullut kunnon +kansalaiseksi, kuten sanotaan, joka on »ylös-otettu sekä herroilta että +talonpojilta». Hän on omastakin mielestään jo siihen aikaan, kun hänen +ensimmäinen kertomuksensa _Elämäni_ ilmestyy, sen »rehellisen, +suomalaisen, talonpoikaisen perheenisän» perikuva, jonka »tunnustus» +hänen--sivumennen sanoen ei niinkään vaatimaton--elämäkertansa pyytää +olla, jotakuinkin esimerkiksi-kelpaava sekä lähimmälle että +etäisemmällekin ympäristölleen s.o. suomalaiselle maalaisrahvaalle +kokonaisuudessaan. Hän on toisin sanoen jo henkiseltä +läpileikkaukseltaan siinä asteessa, että hän katsoo taaksepäin +menneisiin vuosiin ja kestettyihin kohtaloihin, huomaa tekemänsä työn ja +eletyn elämänsä kaikkine satunnaisine erehdyksineen ja kompastuksineen +kuitenkin sangen hyväksi ja arvelee, että siitä voisi olla ohjausta ja +opetusta monelle, joka vielä ei ole päässyt hänen suorittamansa +kehityskulun alimmallekaan porraspuulle. Hänestä tulee kansan opettaja. +Hänen lähtökohtansa on alusta alkaen vähemmän kirjallinen kuin +moraalinen, vähemmän vaistomainen kuin käsitteellinen, vähemmän tähtäävä +puhtaan mielikuvituksen nautintoihin kuin tunteen jalostamiseen ja +järjen kehittämiseen. Niiden takana seisoo taas _tahto_: sen ohjaaminen +hyvien valtojen palvelukseen on lopullinen päämäärä, jota Pietari +Päivärinnan tuotanto aina enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti +tavoittelee. + +Ja tuo ohjaus onkin tuiki tarpeellinen. Päivärinnan teoksista vilahtelee +meidän eteemme kirjavia kuvia siitä »entisestä hyvästä ajasta», joka +vallitsi meidän maaseudullamme ennen kansallista herätystä. Mitään +henkisiä harrastuksia ei ollut nimeksikään. Viinanjuonti, kortinpeluu, +tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen. Ainoat maalliset kirjat, joita +luettiin ja jotka osattiin esim. Päivärinnan syntymäpitäjässä, olivat +Juteinin _Pila pahoista hengistä_ ja _Hobergin äijä_. Lukutaito oli +luonnollisesti yleinen, kuten kaikkialla Suomessa, kiitos olkoon pappien +ja lukukinkerien, mutta kirjoitustaito tuiki harvinaista. Taika-usko +kukoisti, käsitykset maanviljelyksestä ja karjanhoidosta, +terveydenhoidosta ja lastenkasvatuksesta olivat mitä alkuperäisimmät. +Halla ja sen mukana köyhyys ja pettuleipä olivat jokapäiväisiä +vieraita, kerjuu ainoa keino, kun nälkä rupesi liiaksi suolia +nävertämään. + +Etelämmässä olivat aineelliset olosuhteet ehkä jonkun verran +suotuisammat. Mutta henkisessä suhteessa oli suomalaisen maalaisrahvaan +tila sielläkin suunnilleen sama, ja täytyi olla Aleksis Kivi voidakseen +tämän maaperän tyypit niin syvästi inhimillisiksi aateloida. Sehän se +juuri herätti pahennusta monessa hänen aikalaisessaan: miksi kuvata niin +laajasti ja seikkaperäisesti Jukolan veljesten juominkeja ja tappeluja, +miksi niin realistisesti heidän kaikkea muuta kuin höylättyä ja +sivistynyttä puhetapaansa, miksi niin myötätuntoisesti heidän +itsepintaista taisteluaan vasten lukutaitoa, aapiskukkoa ja kirkon +jalkapuuta? Nehän juuri olivat kansamme pimeitä puolia, niitä vastaanhan +juuri oli uuden ajan taistelu tähdättävä.--Kiven runous käsitettiin +ymmärtämättömien taholla kansamme alkuperäisen raakuuden ihannoimiseksi. + +Onneksi hänen veljeksensä kuitenkin oppivat lukemaan, kuitenkin palaavat +metsaläis-elämästä, kuitenkin tulevat yhteiskunnan jäseniksi ja kunnon +kansalaisiksi. Tässä oli hyvä ase hänen puolustajilleen. Katsokaa, +saattoivat he kirjan loppuun viitaten sanoa, eipä Kivi olekaan mikään +raakuuden ihannoitsija, onpa hänen runoutensa kuin onkin suurten +siveellisten voimien ja ajan tunnussanojen, edistyksen ja valistuksen, +palveluksessa. Tämä puolustus ei suinkaan ollut esteettinen, vaan +moraalinen. Ja pienessä, erittäin mieltäkiinnittävässä kuvauksessaan +_Kirjailija_ (Aleksis Kiven kuoleman johdosta kirjoitettu) osoittaa +Päivärintakin Kiven näin käsittäneensä, lausuen samalla luonnollisesti +oman kirjallisen uskontunnustuksensa. + +Se on mielestäni miltei liikuttavaa. Mutta niinhän on myöskin Lönnrotin +pelko, ettei vain hänen Kalevalaansa ja ylimalkaan näiden vanhojen +jumaluustarujen ja loitsurunojen julkaisemista väärin käsitettäisi. +Olihan papiston työ vuosisatojen kuluessa juuri niin suureksi osaksi +kohdistunut pakanallisen epäjumalan-palveluksen kukistamiseen, kuuluihan +taika-usko juuri niihin kansan pimeihin puoliin, joita vastaan oli +taisteltava. Miksi näitä »loruja» nyt äkkiä ruveta kirjana julkaisemaan, +niitä täten uudestaan kansaan levittämään, vieläpä vasta-alkavan +suomalaisen sivistys-elämän kunniapaikalle asettamaan? Se mahtoi olla +mielipide monessa Suomen pappilassa, vielä yleisemmin tietysti kirjalle +kykenevien kansanmiesten keskuudessa. Myöskin Pietari Päivärinta kertoo, +miten hän nuorena saadessaan Topelius vanhemman julkaisemia +muinaisrunoja käsiinsä kovin kummasteli niiden tarkoitusta. Siinä +seisahtui hänen kirjallinen järkensä kokonaan. Olihan _kirja_ juuri +kaiken edistyksen ja valistuksen pyhä vertauskuva hänelle. Mutta mitä +hyötyä mahtoi moisista julkaisuista olla? (Tässäkin siis _hyöty_, kuten +johdonmukaista kyllä, käsitteellisen kansallishengen miehelle, kaiken +kirjallisen arvostelun mittapuuna.) Onneksi selviää asianlaita hänelle +myöhemmin: kalevalainen runous tarkoittaa Suomen kansan muinaisen +historian selvittämistä! + +Kalevalan esteettiselle ymmärrykselle ei Päivärinnan aika vielä ollut +eikä voinut olla otollinen. Senkin kuolemattomien kauneuksien +käsitettiin palvelevan erästä vielä korkeampaa päämäärää: +_kansallisuus-aatetta_, sitä joka oli ajan suuri armeijalippu, sitä, +jota kaikki ajan riennot tarkoittivat ja jonka johdonmukaisia +haarautumia vain kaikki edistys ja valistus olivat. Siinä nähtiinkin +myös sen ainoa oikeutus olemassaoloon. + +Siinä näkee myös Pietari Päivärinta oman kirjallisen toimintansa +oikeutuksen. + +Kansallisuus-aatetta hänkin tahtoo palvella, mutta omalla tavallaan. +Mikä on syynä kansan kurjuuteen hänen ympärillään? Se ettei ole tietoa +ja valistusta. Jos Kalevala oli sanonut: _tieto on valtaa_, sanoo +Päivärinta oman aikakautensa keralla: _tieto on onnea_. Se on hänen +mielestään pettämätön parannuskeino kaikissa elämänkohtaloissa, tietysti +vasta yhdessä ihmisen siveellisen itsekasvatuksen kanssa, johon se +kuitenkin hänen mielestään taas niin mahtavasti vaikuttaa. Hyvien ja +hyödyllisten tietojen mukana tulevat kaikki kansan aineellisetkin +elinehdot korjautumaan. Kun tiedon terästämä ja valistama tahdon +toiminta vielä poistaa juoppouden, kortinpeluun ja siellä täällä +ilmenevän irstaan sukupuoli-elämän jokaisesta Suomen kolkasta, onkin +päämäärään päästy, paratiisi maan päälle on luotu ja kansallisuus-aate +kantanut kauneimman kukkasensa. Tämä on Pietari Päivärinnan valoisa, +vuorenvankka optimismi, se, jonka filosofiset juuret johtavat meidän +evankelis-luterilaiseen uskontunnustukseemme ja kirjalliset juuret +Runebergiin, joka tänäkin päivänä on yksi meidän kansallisen +idealismimme kulmakiviä ja jolle niin suuri osa koko suomenkielistä +kirjallista toimintaa on perustettu. + +Valaiseva Päivärinnan suhteelle Runebergiin on hänen oma nimenomainen +tiedon-antonsa kertomuksessa _Elämäni_, miten suurella ihastuksella hän +jo varhain tutustui tämän runoelmiin _Hauta Perhossa_ ja _Pilven veikko_ +suomenkielisinä käännöksinä. Niitä on seurannut sitten _Saarijärven +Paavo_ j.n.e. Hän panee omien henkilöittensä suuhun kokonaisia lauseita +Runebergin teoksista, esim. »vaikka kokee, eipä hylkää Herra», ja +selittää itse, miten ne tietopuolista tietä, lainattujen kirjojen +kautta, ovat ehtineet jo kansan keskeen singahtaa. Hän lopettaa oman, +kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan klassillisen _Halla-aamunsa_ +kuvauksen säejaksolla Runebergin _Maamme_-laulusta ja osoittautuu +kaikkialla muuallakin tämän ynnä Zachris Topeliuksen +kansalliskristillisen hengen läpitunkemaksi, sillä erotuksella vain, +että se hänellä, hänen sangen järkiperäisen luonnonlaatunsa mukaan, +suuntautuu miltei Meurmanin edustaman käytännöllisen ja hyödyllisen +kristillisyyden palvelukseen. Pikku Mari _Tintta-Jaakossa_ esim. puhuu +miltei niinkuin joku Topeliuksen lastentarina--vaikka ilman tämän +runollisuutta--ja tekijä itse henkilöitään puhutellessaan käyttää usein +sananparsia, joilla hän ikäänkuin tahtoo todistaa, että hän on hyvin +lukenut silloisen suomenkielisen kirjallisuutensa ja myöskin ymmärtänyt +luettavansa.--Metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan. Ja Pietari +Päivärinta on tässä suhteessa metsä, joka ensi kerran suomalaisen +talonpojan suulla ilmoittaa kuulleensa, mitä Snellmanin, Lönnrotin ja +Runebergin aikakausi on siihen kajahuttanut. + +Tietysti hän ei kertaa kansallisen herätyksemme syntysanoja aivan +sellaisinaan. Suomalaisena talonpoikana hän ottaa asian paljon +käytännöllisemmin kuin sen sivistyneet ajajat tuolla pääkaupungissa ja +yliopisto-piireissä, pyyhkii siitä pois paljon kansallista romantiikkaa +ja jättää jäljelle pääasiallisesti vain sen, mitä hän kaipaa, mitä hän +tarvitsee ja mistä hän tuntee olevan todellista hyötyä hänen omalle +lähimmälle ympäristölleen.--»Ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä», +valittaa hän entisistä ajoista. Mutta se johtui hänen mielestään +nähtävästi etupäässä siitä, ettei sitä ollut kukaan kansalle +_opettanut_. + +Ei ollut oppia, ei tietoja suomalaisessa maalais-rahvaassa Pietari +Päivärinnan nuoruuden päivinä: se surumielinen laulu soinnahtaa +lukijalle aina uudestaan hänen kirjallisesta tuotannostaan. Mutta oli +olemassa _tiedon-nälkä ja opin-halu_ sellainen, että sitä myöhemmät +polvet voivat syystä kadehtia ja ihmetellä. Kirjoitustaito esim. herätti +tullessaan sellaista harrastusta, että »metsäteitten varret olivat +talvella kirjoitetut täpitäyteen»: se oli halvin koekenttä silloisen +»nuoren Suomen» kirjallisille harrastuksille! Ja _Maanmiehen ystävä_ oli +niin tervetullut vieras taloon, että sitä pitkin viikkoa jännityksellä +odotettiin. »Me emme vähääkään tienneet sitä silloin», sanoo Päivärinta, +»että se oli Snellman, joka oli ruvennut puolikuolleita lapsiaan +ruokkimaan» tällä sielunravinnolla. Sitä ennen olivat _Oulun +viikkosanomat_ ja _Turun viikkosanomat_ jo parin hänen pitäjänsä +valistuneimman isännän hyllylle tiensä löytäneet. Lisäksi _Mehiläinen_, +sitten _Suometar_, sitten _Lukemisia Suomen kansalle_, savo-karjalaisten +ylioppilasten toimittamia, Wareliuksen _Enon opetuksia +luonnontieteissä_, _Talonpojan kotilääkäri_, _Kristillinen ja +terveellinen lastenkasvatus_ j.n.e. Tätä sivistyshistoriallista taustaa +vastaan on Pietari Päivärinnan elämäntyö katsottava. + +Hän tahtoo myöskin olla eräänlainen »talonpojan kotilääkäri» ja onkin +sitä parhaimmassa merkityksessä. Hän tuntee perinpohjin esitettävänsä +aineen, hänellä on avoin silmä sekä luontoon että ihmis-elämään ja hänen +_Elämän havaintonsa_ kiinnittävät tänäkin päivänä huomiota yhtä paljon +tekijänsä tyynen, ratsionalistisen kuvaamiskyvyn kuin esitystavan +pirteyden ja patriarkallisen sävyn tautta. Eräät näistä kertomuksista, +kuten _Kontti-Anna_, ovat palanen suurta taidetta. Toiset, kuten +_Puutteen Matti_, ovat huomattavia sen kriitillisen silmän vuoksi, jolla +tekijä niissä ympäröiviä yhteiskunnallisia olosuhteitaan katselee. +Kaikki ovat ne kerrotut siihen miellyttävään, hiukan karuun, mutta +lämpimään, iso-isälliseen tyyliin, joka milloin tahansa sallii +Herodotoksen tapaisia huudahduksia: »Kah, kuinka ihminen on +hajamielinen!» Pitihän puhua siitä ja siitä, »ja nyt olen kaikenni +mennyt pois aineestani». + +Puhtaasti taiteellisen arvon Päivärinnan tuotannolle antavat hänen +erinomaiset luonnonkuvauksensa, hänen kykynsä piirtää sisällisesti +tosia--joskaan ei aina jokaisessa ulkonaisessa yksityiskohdassa +todellisia--ihmisluonteita ja ainakin pienemmissä sommitteluissa tavaton +taiteellisen keskittämisen vaisto. Pitemmissä sommitteluissa, kuten +_Minä ja muut_, voi tämä viimemainittu ominaisuus joskus uinahtaa. Mutta +lukijalle jää aina täyspitoiseksi ylijäämäksi sarja väririkkaita, +elävästi kuvattuja kohtauksia, jotka hän myöhään on unohtava. + +Suomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun nähden Pietari Päivärinnan +merkitys on ollut siinä, että hän on johtanut suomalaisen kansan-elämän +kuvaamista yhä suurempaan realismiin, samalla kaikki kansallisen +romantiikan ihanteelliset elämän-arvot säilyttäen. Aleksis Kivi on +luonnollisesti ensimmäinen suuri virstapatsas tällä tiellä. Pietari +Päivärinta on toinen, vaikk'ei suinkaan edellisen veroinen +alkuperäiseltä runoilijakyvyltään. Joskus, keskellä muuten realistista +kertomusta, hänenkin järkiperäinen mielikuvituksensa saattaa Kiven +tapaan lennähtää sellaiseksi romantiseksi kuvaukseksi kuin tarina Kuusta +ja Pakkasesta _Halla-aamussa_. Muuten hän on jo tyyliltäänkin +täydellinen kansaa-valistavan ajan lapsi, joka vain harvoin sallii +itselleen mitään romantisen mielikuvituksen syrjähyppyjä. + +Harva nykyaikainen lukija mahtanee muistaa, että Päivärinta joskus +saattaa myös suurella menestyksellä yhteiskunnallisen ivan ruoskaa +heiluttaa. Kuvaus Aleksis Kiven ensimmäisistä kirjallisista +kokemuksista, hänen käynneistään sanomalehden-toimistoissa, hänen +suhteestaan oman aikakautensa arvosteluun ja vihdoin hänen sairauttaan +ja kuolemaansa seuranneista asianhaaroista esim. on aivan erinomainen +hiljaisessa, hiukan yksinkertaiseksi tekeytyvässä ilkimielisyydessään. +Entä hänen kuvauksensa rovastista sitten, joka ryöstättää Puutteen +Matilta saatavansa ja lukee tämän kuoltua saarnastuolista hänelle +seuraavan erinomaisen esirukouksen: + + »Mik' on riista, tavara? + Lika, multa katoova. + Rikas pian köyhtyy kyll', + murhe myöt' on molemmill'.» + +Entä Puutteen Matin oma psykologia sitten? »Hän on hyvä kirkon mies ja +toimittaa kaikki hyvin, en minä moiti rovastia», on Matti tuuminut jo +eläessään, ja samat sanat on tekijä kuulevinaan vielä hänen haudastaan, +silloin kun rovastin heittämät kolme lapiollista multaa hänen hyisen +arkkunsa kannelle kumahtavat. Tekijänkään mielestä ei kukaan saattanut +sanoa suorastaan, että tuo Matin kotona pidetty huutokauppa olisi ollut +_väärin_, sillä »laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhää». Mutta +kuitenkaan hän ei saata olla mielessään kummeksumatta näitä kahta niin +erilaista elämäntarinaa. »Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä +elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämän tarvetten +ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana +ryöstön tulosta eli toinen.» »Toinen sitä vastoin eli alituisessa työssä +ja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, +alastoman ja nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua +luontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana perheellisiä ja +yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessä ja vihdoin uupuvana, +nääntyvänä elämän raskaan painon alla.» + +Tässä ollaan jo sangen kaukana Runebergin ja Kiven aikaisesta +kansan-elämän kuvaamistavasta, samoin Päivärinnan omasta tavallisesta +tasapinnasta. Näennäisesti tyynen esityksen alta sylkähtää jo +vapaa-ajattelijan yhteiskunnallinen ja kirkollisvastainen sydän, joka +siveellisessä suuttumuksessaan ampuu rohkeasti vasamansa mädäntyneen +yhteiskunta-elämän ensimmäiseen suureen alkusyyhyn: valtiokirkkoon ja +sen tekopyhiin palvelijoihin. + + + + +J.H. ERKKO + + +s. 16/1 1849 k. 16/11 1906.--Runoelmia, I-III (1870, 1872, 1876), +Kokkimajuri ja Sotalaiset (1873), Ilmari (1875-76), Paimenet (1878), +Valittuja runoja (1881), Ilmiö (1881), Kotoisia tarinoita, I-II (1881, +1883), Uusia runoelmia (1885), Havaittuani (1886), Tietäjä (1887), +Uskovainen (1890), Kuplia (1890), Aino (1893), Kullervo (1895), Ajan +varrelta (1896), Runoelmia ja ajatelmia (1899), Pimeän tullen (1900), +Suomalainen huoneentaulu (1900), Pohjolan häät (1902), Nuorten runoja +(1903), Ilmojen lauluja (1904) y.m. + + +Suomalainen laulurunous ei suinkaan ala Oksasesta, vaikka hän on sen +ensimmäinen selväpiirteinen, nykyaikainen kirjailijapersonallisuus. +Paitsi kalevalaista ja kantelettarelaista laulurunoutta, ikivanhaa kuin +Suomen kansa itse, paitsi papiston--ainoan suomenkielisen sivistyneen +säädyn, mikä oli olemassa--viljelemää hengellistä ja historiallista +runoutta 1600- ja 1700-luvulta saakka, oli uudempi kansanlaulu +vuosisatojen vieriessä löytänyt yhteisen kansan keskuudesta aina uusia +ja aina monipuolisempia käyttäjiä. Voipa sanoa sekä tämän »oppineen» +että »oppimattoman» esikansallisen kirjallisuuden juuri saavuttaneen +huippunsa Elias Lönnrotissa. Hänen kirjallisessa toiminnassaan yhtyivät +toiselta puolen ne Suomen kansan kirjalliset perinnät, jotka Mikael +Agricolasta, Juhana Cajanuksesta, Gabriel Calamniuksesta, y.m. johtavat +Juteiniin, Gottlundiin, Kallioon, Poppiukseen, Ticklén-veljeksiin y.m., +toiselta puolen taas ne, jotka itse »Kalevalan kaskesmailta» uudemman +kansanlaulun kautta jatkuvat kauas 1800-luvulle, Paavo Korhosen, Pietari +Makkosen, Antti Puhakan, Pentti Lyytisen y.m. tuotantoon. Oksasen +kautta oli tähän jo ennen häntäkin varsin kukoistavaan kansalliseen +laulurunouteen, paitsi muuta, tullut lisäksi sytyttävä »sakene» +valtiollisesti itsetietoista suomalaisuutta, Kiven kautta taas sen alla +asuvan raamatullisen ja kalevalaisen suomalaisuuden ensimmäinen suuri, +yksilöllinen elämäntunnustus. Mutta jo ennen heitäkin oli suomenkielinen +taidelaulu liikkunut mitä erilaisimmilla aloilla. Ei puuttunut siitä +kauniita virsiä, yhtä vähän kuin liikuttavia valitusrunoja ajan +ahdingoista, ei hyödyllisiä ja järkiperäisiä opetusrunoja, yhtä vähän +kuin hilpeitä hää- ja pöytälauluja, ei mietelmiä elämän ja ijäisyyden +ongelmista, yhtä vähän kuin alkavan kansallisen tietoisuuden +aamusarastuksia. Ensimmäisenä ja enimmän viljeltynä suomalaisen +kirjallisuuden haarana heijastelee juuri laulurunous uskollisimmin koko +suomalaisen kansallishengen kehitystä, kunnes kertoma- ja näytelmärunous +vihdoin 1800-luvulla astuvat tähän kunniakkaasen tehtävään omilla +objektivisemmilla taidekeinoillaan. + +Olemme ennen merkinneet suomalaisen metsänhengen Kalevalassa, +suomalaisen kylänhengen Aleksis Kivessä humahtaneeksi. Jos me yhä +jatkamme samaa vertauskuvaa, voimme sanoa, että Oksasen runous silloin +merkitsee pitäjän vallas-säädyssä tapahtuvaa kansallista herätystä, +Pietari Päivärinta taas sitä henkistä vallankumousta, minkä ensimmäiset +suomenkieliset sanomalehdet talonpoikaisen kansan keskuudessa +synnyttävät. Sitten seuraa vallankumous vallankumousta: kansakoulu, +raittiusseura, nuorisoseura, lauluseura, monenmoiset taloudelliset +yhdistykset, ja vihdoin kaiken tämän viriävän valistusharrastuksen ja +kunnallisen elämän kukkana: _kansanopisto_. Eletään yhdistysten +aikakaudella, Suomen kansa tempautuu pohjiaan myöten kohottamaan +aineellista ja henkistä hyvinvointiaan. _Yhteistoiminta_ tulee ajan +tunnus-sanaksi. _Yhteisvoimin_ on uuden Suomen perustava työ kaikilla +aloilla suoritettava. + +Ollaan J.H. Erkossa. Jälleen on suomalainen kansallishenki astunut +jättiläis-askeleen eteenpäin. + +Ensimmäinen piirre, joka pistää meidän silmäämme J.H. Erkon harvinaisen +laajasta ja monipuolisesta kirjailijaluonteesta--aina myönteisestä, ei +koskaan kielteisestä--on hänen henkinen joustavuutensa ja tavaton +sielullinen kehityskykynsä. Hänen suorittaa omassa olennossaan kolmen +vuosikymmenen mitan suomalaista sivistyshistoriaa, 1870-luvun alusta +uudelle vuosisadalle saakka, aina yhtä avoinna ajan aatteille kuin +niiden aiheuttamille kirjallisille, valtiollisille ja +yhteiskunnallisille virtauksille, sulattaen ne kaikki itseensä +sopusointuisesti ja omaperäisesti. Puhtaasti kirjallisena ilmiönä hän +valmistaa runoudessa, niinkuin Päivärinta suorasanaisen kertomuksen +alalla, tietä uudelle, 1880-luvun murroskaudelle, suorittaa senkin +täysin oman luonteensa mukaisesti, ja seisoo jälleen lähempänä +1890-luvulla esiin astuvaa kirjailijapolvea kuin kukaan hänen +aikakautensa kirjallisista edustajista. »Nuori» ja »vanha» Suomi lyövät +hänessä kättä toisilleen. + +J.H. Erkko kuuluu »vanhaan» Suomeen siinä merkityksessä, että hänen +runoutensa aluksi rakentuu kaikille niille kansallisromantisille +aines-osille, jotka ovat olemassa ennen häntä. Hänen _Paimenlaulunsa_ +ovat lemmen ja luonnon helkähdyksiä, tuoreita ja tunnepuhtaita kuin +Kanteletar itse, hänen _Hämäläisen laulunsa_ yhtyy vilpittömänä Oksasen +_Savolaisen laulun_ raikahuttaman kotipaikka-rakkauden säveleesen: +jälkikaiku Runebergin _Maamme_-laulusta, jonka koko isänmaata käsittävä +tunnelmapohja vielä puuttuu hänen suomenkielisiltä virkaveljiltään. +Hänen harvat personalliset ajatuksensa jumalasta, ihmisestä, isänmaasta +ja maailmanjärjestyksestä kokonaisuudessaan ovat idyllisen, tyynen, eikä +aivan syvän suomalaisen metsälähteen laikähdyksiä, jonka yli joskus +»pilvin varjot vaeltavat», mutta joka enimmät aikansa peilikirkkaana +taivaan sineä ja ympäröivien puiden latvoja kuvastelee. + +Tästä aallottomasta ja uneksivasta umpivedestä, jonka hänen 1870-luvulla +julkaisemansa _Runoelmat_ muodostavat, löytyy J.H. Erkolle pian hänen +luonteensa mukainen--ja samalla hyvin koko suomalaisen kansanluonteen +mukainen--tie väljempiin maailmoihin: mietiskely. Keveiden, utuisten +mielialain sijasta, jotka vielä _Uusissa runoelmissa_ 1880-luvun +alkupuolella ovat merkitsevimpänä osana, elämän suuret kysymykset +alkavat yhä enemmän askarruttaa hänen aina korkeampiin päämääriin +pyrkivää henkeään. Ajattelijan ryppy painuu ennen niin päivänpaisteisen +laulurunoilijan otsalle. _Havaittuani_, vihko runoja ja virsiä, +_Tietäjä_, 5-näytoksinen, raamatun-aiheinen mieterunoelma ja +suorasanainen kuvaus _Uskovainen_ seuraavat toisiaan. Epäily, +ensimmäinen »nuoren» Suomen piirre, astuu Erkon runouteen. Hän ei enää +tahdo uskoa sitä, mitä hänelle lapsuudesta saakka on uskoteltu. Hän ei +tahdo enää pitää pyhänä mitään, jonka totuutta hän ei itse ympärillään +ja omassa povessaan ole saanut tarkistaa. Jo hänen _Uudet runoelmansa_ +kohoavat omituisen tummalta pohjalta, vaikka ne useimmat niin +aurinkoisiksi ja sopusointuisiksi laulelmiksi laikahtavat. Sitä +seuranneissa yllä-mainituissa teoksissa Erkko taistelee uuden ja +voimakkaamman selvyyden sielulleen. + +Hänestä tulee vapaa-ajattelija. Hän ei voi uskoa jumalaan, sellaisena +kuin dogmaattinen kristin-oppi sitä julistaa, ei perkeleesen eikä +iankaikkiseen tuomioon. Hänestä tulee valistus-ajan mies: usko valoon, +usko ihmiseen, usko ihmishengen voittoon raa'an aineen ja ympäröivän +luonnon yli, muuttuvat hänen uskonkappaleikseen, yhtä pyhiksi kuin +koskaan kolmi-yhteisen jumalan dogmit hartaalle kristitylle. Maa ei +olekaan enää hänelle vain murheen laakso ja kauniiden varjojen kotisija. +Se muuttuu hänelle aina enemmän ihmisen ainoaksi todelliseksi +toimipaikaksi. Hänestä tulee realisti, hän asettaa runoutensa yhä +rohkeammin ajan realististen elämän-arvojen palvelukseen. + +Aluksi hän tuntee itsensä tässä uudessa, käytännöllisessä ympäristössä +hiukan turvattomaksi ja kodittomaksi. Häntä vilustaa. Runokokoelma +_Kuplia_ tekee jonkun verran sen vaikutuksen. Hän on vielä liian herkkä, +liian haaveellinen tähän uuteen, armottomaan, unelmattomaan aikakauteen. +J.H. Erkon, ollakseen oma itsensä ja tehdäkseen oikeutta sydämensä +syvimmälle pyyteelle, _täytyy_ saada uneksia, uneksia suuresti, laajasti +ja utuisesti. Aika hänen ympärillään tarjoaa varsin vähän tilaisuutta +siihen. Hänen täytyy mennä kauas taaksepäin löytääkseen kyllin idyllisen +tyydytyksen tälle synnynnäiselle tarpeelleen, ja hän menee Kalevalaan +saakka, tavaten sen _Aino_-tarusta sopivat puitteet sisällisille +mielihauteilleen. Hän löytää siitä Väinämöisen, jonka sydämeen hän voi +sijoittaa koko oman ikuisen päivän-uskonsa, Ainon, jonka kulmille hän +voi painaa muinaisten paimenlaulujensa pehmeimmän, haaveherkimmän +seppeleen, ja hän löytää siitä lopuksi Joukahaisen, jonka hahmossa hän +voi laulaa suohon kaiken matalan, epäpyhän, surkastuneen ja kelvottoman +elämässä ynnä ihmisissä. Mutta unelmakin, kuinka kaunis ja utuinen +tahansa, voi olla harhapolku sille, jonka takana seisoo koko kansa +kalevalainen. Vasta kun Aino, hänen oman onnensa unelma, on mennyt +mereen, voi Väinämöinen täydellä paatoksella väittää itsestään: »Kansa, +nyt olen omasi!» Ja silloin vasta hän voi miehekkäässä +resignatsionissaan lausua uuden, realistisen Suomen laajakantoiset +syntysanat: »Yhteisvoimin yhteistyöhön!» + +_Aino_ on J.H. Erkon vieno hyvästijättö nuoruutensa uneksivalle +romantiikalle ja samalla sen uuden, yhteiskunnallisen ihmisyyden +ensimmäinen rohkea ja reipas ohjelmajulistus, joka on pudonnut kypsänä +hedelmänä hänen nykyaikaisen epäilyn kalvamista uskonnollisista +mietiskelyistään. + +_Kullervossa_ hän on jo kokonaan yhteiskunta-ihminen. Kalevalan +traagillisin sankari ei esiinny hänelle niin paljon kohtalon vaskisia +valtoja vastaan taistelevana, kuin orjien päämiehenä, joka on +syntyperänsä kautta joutunut yhteiskunnan ulkopuolelle ja joka nyt +tahtoo taistella siltä ihmis-oikeuksia itselleen. Mutta juuri sehän on +J.H. Erkon mielestä myös nykyaikaisen työväenliikkeen lopullinen +tarkoitusperä. Siis on Kullervo Suomen ensimmäinen sosialisti, +taruhenkilö tosin, mutta juuri siten vielä sopivampi nykyaikaisen +yhteiskunnan lapsipuolten laajaksi vertauskuvaksi. Eikä oikeastaan vain +sosialisti, sillä sehän tekijä itsekin on jo tähän aikaan +ihanteellisessa merkityksessä, vaan suorastaan anarkisti on Kullervo, +ja vasta sellaisena voi J.H. Erkko hänet traagilliseksi sankariksi +kuvata ja käsittää. Säkeet sellaiset kuin: + + »Minut myrkytti elämä, + minä myrkytän elämän», + +huomauttavat meille, miltä kannalta tekijä tahtoo Kullervoaan +katsottavan. Kullervokin kuuluu niihin suohon-laulettaviin voimiin +elämässä, kuten Joukahainen _Ainossa_, joiden murtuminen on +välttämätöntä yhteiskunnallisen elämän vapaalle ja onnelliselle +kehittymiselle. Hänestä olisi _voinut_ tulla »suurin sankareista», mutta +orjuus oli hänet jo liiaksi myrkyttänyt. Hänestä oli jo tullut +vahinko-eläin, vahinko-ihminen, joka ei osannut hillitä intohimojaaan +»voiton yhteisen eduksi», ja siksi oli hänen sorruttava. Mutta niin ei +ole tarvis käydä kaikkien hänen vertaistensa: + + »Yhteisistä tee eduista + työväksi osalliseksi, + teetpä sen vapaaksi kohta», + +lausuu Tiera, ja _vapaat_ miehet ne vasta voivat muodostaa sen »kesyjen +yhteiskunnan», jota Väinämöinen uneksii ja jonka tunnusmerkki juuri on: +_itsehillitseminen_. + +Tässä ollaan jo keskellä J.H. Erkon oleellisinta maailmankatsomusta. +Luonto, olkoon sillä kuinka suuri oikeus tahansa elämään, ei vielä +kelpaa sellaisenaan: se on viljeltävä, kesytettävä. Yksilö, olkoon hän +kuinka rikaslahjainen tahansa, ei menesty eikä _saa_ menestyä, ellei hän +opi oikein käyttämään vapauttaan ja alistamaan omaa hyväänsä kaiken +kansan yhteisen hyvän palvelukseen. + +Osa tästä maailmankatsomuksesta sisältyy Topeliuksen »kuninkaan +sormuksen» kuuluisaan taikalauselmaan: _Rex regi rebellis_. Se osa +nimittäin, missä turmion voimat käsitetään ihmisen omassa rinnassa +asuviksi s.o. hänen intohimoikseen, pedoksi ihmisessä. Mutta Erkon +mielestä kuuluvat hänen tällä kehityskaudellaan turmiollisiin voimiin jo +kaikki nekin, jotka pyrkivät yksilölliseen onneen ohitse kaiken kansan +onnen. Siksi ovat Untamon ja Kalervon heimotkin sortuneet, että ne ovat +etsineet »sukuetuja». Siten ovat ne kohtalonsa ansainneet. + +_Hyvä_ voittaa Erkon mielestä aina. Siinä hän on täydellisesti »vanhan» +Suomen mies, joka on saanut saman valoisan optimismin kristillisestä +maailmankatsomuksestaan. Mutta hyvää on Erkon mielestä vain kaikki se, +joka _yhdistää_, pahaa se, joka _erottaa_, yhteishyvä voittaa jo tässä +maailmassa, yksityishyvä, joka ei sitä palvele, on tuomittu sortumaan. +Siinä on Erkko taas sikäli »nuoren» Suomen mies, että hän +vapaa-ajattelijana siirtää hyvän ja pahan lopullisen taistelun haudan +tuolta puolen haudan tälle puolen. Mutta hän on vielä enemmän, hän on +sen tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnan kannattaja, joka on kaikesta +haudantakaisesta puhdistetun kristinopin (s.o. sosialismin) viimeinen +johtopäätös.--Luonnollisesti käy kaikki syvempi tragiikka näin +päivänpaisteisen maailmankatsomuksen kannalta mahdottomaksi. + +Kuinka ovat sitten vaivaiset syntiset ihmiset tätä ihanne-yhteiskuntaa +varten kasvatettavat? Erkonkaan mielestä he eivät nimittäin vielä +lähestulkoonkaan ole valmiit siihen. Vapaudella ja ainoastaan +vapaudella. Kaikki pakko, kaikki sorto on hänelle jo sellaisenaan +vierasta ja vastenmielistä. Se ei sitäpaitsi olisi tässä tapauksessa +edes mikään tarkoituksenmukainen keino, sillä orjuus kasvattaa vain +orjanhyveitä. Taikka toisin sanoen: jos mieli yksilön koskaan oppia +yhteiskunnallista vapautta oikein käyttämään, on hänelle ensin tämä +vapaus annettava. Jos hän käyttää väärin vapauttaan, hän sortuu. Mutta +vapauden väärinkäytöksiltä voi yhteiskunnan turvata vain sen jäsenten +sisällinen, siveellinen kasvatus, joka taas on mahdollinen vain +vapaudessa. Korkein yksilöllinen siveys-oppi on siis siinä, että yksilö +vapaehtoisesti täyttää ja palvelee koko yhteiskunnan ylintä tarkoitusta, +s.o. aina korkeampaa ja korkeampaa ihmisyyttä. + +Uudestaan ja yhä uudestaan soinnahtaa tämä auringon-uskoinen, vapauttava +ja riemuitseva sävel Erkon myöhäisemmästä tuotannosta: _Ajan varrelta, +Runoelmia ja ajatelmia, Pimeän tullen, Ilmojen lauluja_. Hän seisoo nyt +keskellä nykyisen ajan kihinää, keskellä isänmaan hätää, keskellä kansan +kahtia-menemistä, mutta mikään ei voi enää häntä kerran saavutetulta +kalliopohjaltaan häälyttää. Hän on kansallinen ja ihanteellinen kuin +konsanaan »vanha» Suomi, hän on vapaamielinen ja kansanvaltainen kuin +konsanaan »nuori» Suomi hänen ympärillään, ja hän on lopuksi +kansainvälinen ja yhteiskunnallinen kuin konsanaan se sosialistinen +Suomi, jonka hän niin kauniina näkee taivaanrannalla kangastavan. Mikään +uusi ei enää pelota häntä. Perinjuurisimmatkin reformikysymykset +löytävät hänestä aina innostuneen ajajan, usein jo kauan ennen, kuin ne +ovat tulleetkaan päiväjärjestykseen. Hän on nyt realisti, realisti +sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, mutta ei koskaan materialisti. +Aineen tulee hänen mielestään aina ja kaikkialla palvella henkeä, hyödyn +kauneutta, yksilön yhteiskuntaa, kansan ihmisyyttä. Siksi hän saattaa +runoilijana niin vilpittömästi ja palavasti iloita jokaisesta +pyrkimyksestä parantaa kansamme taloudellisia elin-ehtoja: mitkä ihanat +_hengen_ kukat tulevatkaan tuosta uudesta, viljavammasta maaperästä +puhkeamaan! Siksi hän saattaa niin lämpimällä mielenkiinnolla seurata +jokaisen vähänkin lahjakkaamman yksilön nousemista suomalaisessa +sivistys-elämässä: kuinka hän kerran onkaan _koko_ suomalaista isänmaata +kohottava! Siksi hän voi seisoa eturinnassa silloin, kun hänen +suomalaista isänmaataan uhataan: tässä ei ole kysymys vain kansan +taistelusta vasten kansaa, vaan erään _ihmisyyden_ osan taistelusta +vastaan sortoa ja väkivaltaa! Kukaan suomalainen kirjailija ei ole +laajemmin käsittänyt uutta kansallisen herätyksen, valistuksen, +edistyksen ja lopuksi laillisuuden Suomea. J.H. Erkossa yhtyvät sen +kaikki säteet. Hän on yhtä keskeinen ilmiö ajassa kuin ainoastaan +Lönnrot oli ollut omassaan. + +Tältä pohjalta tulee hänestä sen edistysmielisen, sen valistusjanoisen +maalaisnuorisomme mielirunoilija, joka jo varhain on hänen _Hämäläisen +laulunsa_, hänen _Kansalaislaulunsa_, ja niin monta säveltäjien +siivittämää lyyrillisen mielialan tuotetta suorastaan kansanlauluina +omaksunut. Hänestä tulee sen pyhimpien ihanteiden tulkki, sen +kauneimpien pyrkimysten olennoitu perikuva, »valon sankari väkevä», +nuorisoseurain, kansan-opistojen, kansanjuhlien, lomakurssien ja +ylimalkaan kaikkien opin-ahjojen ja isänmaallisten tilaisuuksien tietäjä +ijänikuinen. Tältä pohjalta hän saattaa haltioitua esim. +raittiusliikkeestä siihen määrään, että hänen jalosti mahtipontinen ja +Bakkos-vastainen purkauksensa _En viinoja juo, en rypäleverta_! on +dityrambisessa hurmauksessaan todellakin--dionysolainen. Tältä pohjalta +hän voi koskettaa myös kaupunkilaiskultuuria, nimittäin juuri sen +työväenliikettä ensimmäisessä, ihanteellisessa asteessaan 1890-luvulla, +kirjoittaa _Työkansan marssin_ ja runoelmassa _Käsitysten_ (lausuttu +»Pellervon» päiviä avattaessa) vihdoin keskittää kansalliset +mielipiteensä tuohon täysin johdonmukaiseen lopputulokseen: + + »Suomi on tehtävä Amerikaksi, + vapaaksi, väljäksi, viljavaksi.» + +Ei edes merkantilismin, industrialismin, trustien ja miljardöörien +merentakainen peto enää pelota häntä. Pyörikööt koneet! Nekin palvelevat +vain ihmishengen kasvamista kohti korkeuksia. Pyörikööt dollarit! Nekin +levittävät vain leipää miljoonille ja taas miljoonille. + +Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana kansallisesta romantiikasta, +jonka tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia oli ollut juuri köyhyyden +ihannoiminen. Ne, jotka itse eivät koskaan olleet köyhyyttä tunteneet, +saattoivat Runebergin suulla laulaa: »On maamme köyhä, siksi jää», +ihailla pettuleivän siveellisesti kohottavaa vaikutusta ja ylistää niitä +hyveitä, jotka selittämätön kaitselmus oli määrännyt ryysyissä kulkemaan +ja »karstaisen kurkihirren» alla asumaan. J.H. Erkon suulla laulaa +Suomen köyhä kansa itse. Siitä hänen myöhäisemmän runoutensa rohkea ote +suoraan niihin elämän kouraantuntuviin realiteetteihin, joita vailla +hänen mielestään eivät mitkään vapaan miehen hyveet eikä mikään +todellinen henkinen hyvinvointi ole maassa mahdollisia. + +Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana myös entisestä +paimenlaulajasta. Monen mielestä olisi hänen pitänyt ijäti pysyä +sellaisena, jos hänen mieli olla uskollinen alkuaan niin hienolle, +haaveelliselle luonteelleen. Mutta juuri sepä onkin J.H. Erkon suuruus, +että hän uskalsi murtaa haaveensa, missä ne eivät vastanneet hänen +tajuamaansa todellisuutta, ja etsiä aina uusia, aina voimakkaampia +elämän-arvoja runsaan runoutensa ja kauas kiitävien unelmiensa +esineiksi. _Hän_ ei koskaan jäänyt jäljelle ajastaan. Mutta niin ovat +jääneet ne, jotka vielä tänäkin päivänä pitävät hänen paimenlaulujaan +parhaimpana ja oleellisimpana osana hänen tuotannostaan. + +Taiteellisen muodon kannalta merkitsee Erkko entisyyteen nähden +ääretöntä vapautumista. Me näemme, kuinka raskaasti ja vaikeasti +Oksaselta, samoin kuin Kiveltäkin, pieninkin yksilöllisemmän, +intiimimmän sielun-elämän tunnustus ilmi työskenteleikse. J.H. Erkolta +se käy kuin karkelo, jokainen vaikutus sulaa hänessä heti säkeiksi, +jokainen mielenliike vaatii heti vastaavan ilmaisunsa. Erkko on +ensimmäinen suomenkielinen laulurunoilija, joka kasvavasta nuorukaisesta +viimeisiin elonpäiviinsä saakka uskoo itsensä kokonaan ja täydellisesti +»epäpitkien rivien» houkuttelevalle haltiattarelle. Suomenkielen +kirkkaus, sanontatavan selvyys ja täsmällisyys eivät tosin ole hänen +vahvimpia puoliaan. Mutta muuten on hänen kielensä sangen tuoresta, +sointuvaa ja sanarikasta, ja ottamalla runsaasen käytäntöön vanhan +kalevalaisen runomitan hän vaikuttaa suoranaisesti sen kuilun +poistamiseen, mikä aikojen kuluessa oli auennut vanhan ja uuden +suomalaisen runouden välille. Että hänen oma personallisuutensa ynnä +kirjallinen toimintansa kokonaisuudessaan taas oli omiaan tasoittamaan +juopaa maalaisen ja kaupunkilaisen, kansanomaisen ja akatemiallisen, +suoraan suomalaisen hengen lähteistä kumpuavien ja ruotsinkielisten y.m. +esikuvien kasvattamien kauneus-arvojen välillä, lienee jo jossakin +määrin käynyt selville edellisestä. + +Hänessä on paljon Paavo Korhosta, paljon Oksasta, jonkun verran Kiveä ja +Juteinia, vielä lisäksi pisara Ruotsin vallan aikuista hengellistä +virsiseppää ja maallista tilapäärunoilijaa sekä kokonainen kauhallinen +vanhaa Väinämöistä. Runebergia ja Topeliusta on hänessä vain sikäli, +mikäli heissä itsessään on suomalaista. Maamme ruotsinkielinen +klassillinen runous ei paina alas hänen itsenäisiä +kehittymismahdollisuuksiaan, kuten esim. Oksaselle niin arveluttavassa +määrässä oli käynyt: siitä pelastaa hänet nähtävästi hänen syvästi +suomalainen, subjektivinen kanteletar-luonteensa. Omalta kansalliselta +pohjaltaan kasvaa hänen runoutensa kuin hän itsekin, ruotsalaisen +kultuurin ohitse, vaikka ei suinkaan sille vihamielisenä, viitaten kauas +nykyaikaiseen, europalaiseen maailmankansalaisuuteen. + +J.H. Erkko laulaa yhteen, missä muut erottavat. Ja jos meillä vielä +joku kansallinen eheys olisi mahdollinen, olisi se epäilemättä vain sen +kansallishengen kehityskauden pohjalta, jonka edustajana hän seisoo +kirjallisuudessamme ja joka niin lujasti ja elimellisesti liittyy +kansallisen romantiikan pilvettömään päivän-uskoon: + + »kesken hankien ja jään + kantaa henki tähkäpään.» + + + + +KAARLO KRAMSU + + +s. 22/12 1855 k. 26/8 1895.--Runoelmia (1878, 1887). + + +Niinkuin yksinäinen, jylhä vuorenkukkula seisoo Kaarlo Kramsu Suomen +runoudessa. Hänen kielensä on kirkas ja kova, hänen tunne-elämänsä karu +ja ytimekäs, hänen ajatusmaailmansa selkeä, voimakas ja harvaviivainen, +hänen paatoksensa synkkä, teräsharmaa ja syvimmässä merkityksessä +traagillinen. Hänen tuotantonsa--vain ohut runovihkonen, jonka hän +sitten laajentaa--ei osoita mitään erikoista sielullista kehitystä. Hän +tulee kirjallisuuteemme samana kuin hän sen jättääkin, valmiina +muodoltaan ja sisällykseltään, ja on yksi sen kaikkein imponeeraavimpia +ilmiöitä niin monessa suhteessa Aleksis Kiveä muistuttaen. + +Mutta Aleksis Kivikin on vielä aivan lempeä ja päivänpaisteinen ilmiö +Kaarlo Kramsuun verrattuna. Huumori, sukkela, vapauttava leikinlasku +tulee Kivellä hänen myötäsyntyneen raskasmielisyytensä avuksi, luoden +kultaisia päivänsäteitä hänen tuotantoonsa, samoin kuin epäilemättä +myös hänen elonsa tielle, joskin tuo hyvän pään ja terävän älyn luoma +puustavillinen ilotulitus hänellä milloin tahansa saattaakin sammua +riutuvaan, liikuttavaan surumielisyyteen. Kaarlo Kramsun jumala ei ole +suonut hänelle mitään sellaista sovittavaa sielunkykyä. Hänessä ei ole +huumoria niin nimeksikään. Jos hän sellaista joskus yrittää, +karskahtavat sanat heti kuin kaksi yhteenpurtua hammasriviä vastakkain. +Kaarlo Kramsu on traagillinen ja ainoastaan traagillinen runoilija. Itse +Kullervon tarina Kalevalassa--muuten Suomen kirjallisuuden +traagillisin--vaikuttaa meihin vielä aivan hilpeästi, vilkkaasti ja +värikkäästi sen kolkon, kaamean, aution ja, niin sanoaksemme, _tyhjän_ +tragiikan rinnalla, joka asuu Kramsun raudan-raskaiden, peljättävien +rytmien alla ja nousee pinnalle niin pikimustana, niin sydän-öisenä, +niin aamu-tähdettömänä hänen parhaissa runoissaan. Suomen +kirjallisuudessa hän on ainoa laatuaan. Maailman kirjallisuudesta +muistuu mieleen Edgar Allan Poe, jonka todellakin _kaarne_-siipinen +runous on jonkun verran tälle suomalaiselle yölinnulle sukulaista. Mutta +hänelläkin tulee jo liikkuvampi, vaihtelevampi mielikuvitus edes +joksikin sovittavaksi, vapauttavaksi momentiksi. Sillä rikas +mielikuvitus, luokoon se sitten mitä hirmukuvia tahansa, on jo +sellaisenaan joku seurakumppani sille, jonka tie kulkee ehdottomassa +elämäntyhjyydessä ja elämän-yksinäisyydessä. Kaarlo Kramsulla ei ole +edes sitä lohdutusta. Hänen mielikuvituksensa on yhtä köyhä +vivahduksista kuin on köyhä iloista ja suruista hänen tunne-elämänsä. +Hänellä ei ole kuin pari kolme asiaa sanottavaa, mutta ne hän sanoo +sitten niin, kuin olisi kysymys kykloopi-muurin rakentamisesta: hänen +säkeensä putoelevat päällekkäin kuin kiviharkot ilman mitään +»runotilkkimiä». Hänellä ei ole kuin pari kolme kieltä kanteleessaan, +mutta niitä hän soittaa sitten sellaisilla terässormilla, että niiden +sävel on kantava kautta vuosisatojen: aina yhtä synkkänä, aina yhtä +tuimana, aina tunkien yhtä syvälle lukijan luihin ja ytimiin. + +Totisesti: suurempia runoilijoita on maailmassa elänyt, mutta ei ketään +kolkommin, yksinomaisemmin traagillisempaa. + +Jos suomalaisella runoudella ylimalkaan on oikeus kalevalaisen +kansanhengen kerällä käyttää itsestään sanoja »soitto on suruista +tehty», on Kramsun runoudella oikeus väittää olevansa tehty kivikovasta +tuskasta ja jäytävästä jähmetyksestä. Samoin kuin Kivi, on Kramsu +tuntenut sitä »kauhua tyhjyyden», josta hän puhuu runossaan _Ensimäinen +leivo_, ihaillen tämän luonnon kevätlaulajan optimistista uskoa päivään +ja aurinkoon, vaikka yöt ovatkin vielä »kylmät ja synkät», ja itselleen +saman uskon voimaa toivottaen. Mutta Kivi ei ollut jäänyt siihen ikäänsä +tuijottamaan, kuten Kramsu jäi. Hän oli täyttänyt mielensä, jos ei +muulla, niin ainakin »ikävyydellä ja hämäryydellä», tuolla omalla +kalvavalla, eleegisellä kaihomielellään, silloinkin kun hänen synkin +hetkensä oli. Kramsulla ei ole sitäkään. Hänen runoutensa ei ole +kaihomielinen ollenkaan. Sen taivas on aina sysimusta, niinkuin on hänen +oma sydämensä sinä hetkenä, jolloin tuo harvasanainen elämäntunnustus +_Onneton_ puhkeaa hänen povestaan: + + »Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie, + mut synkempi vielä on eloni tie...» + +Se on kummallinen runo, jonka epätoivoinen mieliala välittyy lukijaan +taidekeinoilla niin vähäisillä, että hämmästyy, jos rupeaa niitä +lähemmin tarkastamaan. Tämäntapaisia runojahan on sepitetty maailmassa +tuhansittain. Kuka runoilija ei ole ollut »onneton», kenen elämä ei ole +tuntunut syksyistä yötä synkemmältä! Mutta kun Kramsu sanoo: + + »ma viettänyt ain' olen tähdetönt' yötä», + +niin on siinä tunnelma niin pimeä ja pöyristyttävä, että me heti ilman +mitään vastaväitteitä siihen antaudumme. Mistä se johtuu? Onhan itse +vertaus taivaasta ja tähdistä mitä tavallisin eikä ole uutuudella +pilattu runon kolmas ja viimeinen säejaksokaan, jossa tekijä pyytää +luojaansa luomaan hänelle edes yhden tähtösen hänen yöhönsä, että hän +voisi seurata sitä iloiten elonsa tiellä ja vielä kuollessaan katsoa +siihen. Ei: se johtuu runon _rytmistä_, kuten aina Kramsun lyriikassa. +Se on hänellä aina niin vaskisesti vakuuttava, että tarkoitettu tunnelma +syntyy kuin itsestään. + +Verratkaamme vain edelliseen esim. Wecksellin epätoivoisinta runoa _Jag +midnattens barn_, niin sydäntä-särkevää kaikessa turvattomassa +avunhuudossaan. Sekin vaikuttaa itse asiassa valoisammin, sillä se +vaikuttaa liikuttavammin: se on hätääntyneen lapsen parahdus keskellä +elämän korpi-yötä, katkeavan kielen helkähdys, kuolin-huuto, haihtuva +pimeyteen. Mutta siinä on edes jäljellä elämän intensiteetti, tahto, +joka ei _tahdo_ kuolla, aivotoiminta, joka epätoivon vimmalla tarrautuu +hukkuvan oljenkorteen: Jesukseen Kristukseen. Kaarlo Kramsulla ei ole +mitään sellaista. Hänen runossaan ei ole lasta ollenkaan, vaan +yksinomaan miestä, jonka tämä hetki ei ole toivottavampi kuin +toinenkaan: hänellä ei ole mitään syytä huutaa, koska hänellä ei ole +syytä juuri _nyt_ huutaa enemmän kuin ennenkään. Hänen elämänsä on aina +ollut yhtä toivotonta. + +Runo _Onnensa etsijä_ soinnuttaa edelleen samaa mielialaa. Onni on +etäällä, sitä kohden on kiirehdittävä. Lyhyt on aika, matka on pitkä, +polku kivinen, myrskyinen elämän sää. Mutta rientää täytyy, ei etsiä +suojaa, ei levähtää. Kaukana on onni, kaikki ihmiset rientävät kohti +onneaan. Mutta rientää on turha, kukaan ei ehdi sinne, kaikki saavuttaa +kuolema, kun he tuskin ovat päässeet puolitiehen.--Joku toinen runoilija +lopettaisi jo tähän. Mutta Kramsu jatkaa vielä, hän huomauttaa vielä +kerran, että rientää täytyy, että ei saa levätä, sillä + + »ken lepohon itsensä heittää, + on kuollut jo eläissään.» + +Siis: elämä on turha, mutta kuolema kuitenkin peljättävämpi. Täytyy +elää, täytyy ainakin _koettaa_ elää ja etsiä onneaan, vaikka ei kukaan +löydä sitä.--Tässä on runon _Onneton_ subjektivisesti traagillinen +tunnelma jo tulemassa traagilliseksi maailmankatsomukseksi. + +Kaarlo Kramsu ei oikeastaan koskaan pääse siihen, sillä hän on sitä +voidakseen aivan liian vähän älyllinen, tajuperäinen +taiteilijaluonteeltaan. _Jos_ hän siihen pääsisi, olisi se epäilemättä +jo eräs vapauttava ovi hänelle, sillä traagillinen _ajatteleminen_ on jo +keveämpi kuorma yksilölle kuin pelkkä traagillinen _tunteminen_, siksi +että se siirtää yksilön mieskohtaisen elämäntuskan jo ikäänkuin hänen +ulkopuolelleen, käytettävien käsitteiden jo paljon yleispätevämpiin +maailmoihin, joissa kohtalon paino yhden sijasta monen hartioille +jakaantuu. Kramsu koskettaa niitä maailmoita, mutta ei ulotu niihin: +hänen runoutensa ei koskaan erotu käsitteelliseksi toivottomasta +tunnelmapohjastaan. + +Syvimmän traagillisen tunteen merkki on, kuten tunnettu, m.m. se, että +se ei ole iloinen eikä surullinen. Ja aivan oikein, Kramsu ei jätä meitä +tässä suhteessa ollenkaan epätietoisuuteen oman tunne-elämänsä +syvimmästä pohjavirrasta. Runossaan _Haihtumaton muisto_ hän sanoo +nimenomaan olevansa kokonaan epätietoinen siitä, onko se »iloinen vai +suruinen». Hän tietää vain, että se seuraa häntä kaikkialle, että hän +ajattelee sitä, jos hän puhuu muiden kanssa tahi muita kuuntelee. Jos +päivä paistaa hänen tielleen, käy se kuin varjo hänen mukanaan, jos +murhe saa häneltä silmän vettymään, ei syy ole yksin murheen, vaan »se +on myös muiston syy». Eikä hän tahdokaan siitä erota, se on vanhentuva +hänen kerällään. »Se minun on!» huudahtaa tekijä. Kukaan siitä ei tiedä +mitään eikä saa tietää mitään, sillä--tekijä ei runon lopussakaan sano +sitä. + +Mikä voi tällainen muisto ihmisellä olla? Hyvä, ettei tekijä sano sitä, +sillä juuri täten hän saavuttaa sen traagillisen vaikutuksen, jota yllä +tarkoitimme. + +Eikö sitten ole olemassa mitään lääkettä, mitään parannuskeinoa kurjalle +kuolevaiselle hänen elämäntuskassaan? On, vastaa Kramsu runossaan +_Lohdutus_, on yksi, nimittäin: pullo. Mutta kun Kramsu sen sanoo, +vaikuttaa sekin tässä yhteydessä yksinomaan traagilliselta. Jos Juteini +sanoo: »Luonnon suuret lapsukaiset avaruuden alla», ja kutsuu heitä +elämän nautintoon, niin hän käskee heitä sen tekemään »iloll' ihanalla». +Jos Oksanen runoilee _Kerran viinikellarissa_, niin heiluu hänellä toki +»unten häilyvä parvi» vaahtoavien lasien yllä. Tästä kaikesta ei ole +Kramsulla jälkeäkään. Koettaahan hänkin _Juomalaulussaan_ dityrambista +säveltä virittää ja viinin tuottamaa riemua ylistää. Mutta kuinka +väkinäiseltä, kuinka mielikuvituksettomalta se sävel hänellä +tuntuukaan, ja juuri sen vuoksi--sitä traagillisemmalta. Siinäkin jää +jäljelle vain: pullo, joka jo on »puolillaan». Nopeasti on se juotava +pohjaan, sillä kohta on saapuva kuoleman yö, joka pullon pirstaa ja +kantaa juojat pois elämän nautinnosta. Mikä keski-öinen mieliala! Näkee +selvästi, että Kaarlo Kramsussa ei ole pisaraakaan hetken ihmistä, ei +hiventäkään viinin hurmausta Anakreonin, Bellmanin taikka edes Frödingin +tapaan. Hän ei ole mikään Lövborg, hänellä ei ole »viininlehviä +hiuksissaan», _Hedda Gablerin_ sanoja käyttääksemme. Pullo on hänelle +vain pullo ja viina vain viinaa: se ei hurmaa, se ainoastaan huumaa +häntä. + +Sentään hänkin _Hetken onnea_ (erään kolmannen juomalaulun nimi) +ylistää, vaikka onnistumatta. Mutta ei ole kumma, ettei hän onnistukaan, +sillä hän ei ole koskaan oikein vakuutettu siitä asiasta, kuten runo +_Koditon vapaus_ todistaa. Vapaudella ei ole enää paikkaa missään, +ainoastaan juomapöydässä. Siinä vain rinta vielä nousee, aate lentää, +vapaitten ääni soi miehekkäästi. »Mutta mik' on kumppanitten?» kysyy +tekijä äkkiä katkerassa pilkassaan: he tuskin voivat seisoa enää! +»Vapaat» ovat vääntyneet »viinan orjiksi», heidän intonsa sammunut, +vapaus, jumalainen vapaus, kääntää selkänsä heille, ja on siis kokonaan +koditon maailmassa.--Tässä on jo palanen Baudelaire-tunnelmaa: jäisen +järjen kritiikki astuu räikeänä ja kirkaisevana keskelle naivia elämän +nautintoa. + +Koettaa Kramsu myös muita keveämpiä, epigrammaattisia säveliä koskettaa, +kuten runoissa _Hyljätty_, _Jos ois_, _Sua lemmin_, _Rauhaton_, +_Sydämeni_ ja jossakin muussa. Aina edelleen yhtä huonolla +menestyksellä. Kramsun runous ei ole luotu leikkiä laskemaan, ei +laulamaan viinin, eipä edes lemmen kunniata. Ainoastaan yksi hiukan +onnistuneempi lemmenlaulu hänellä on, vaikka sekin vähäpätöisyys: +_Sanassaan pysyvä_. Mutta muuten hän liikkuu näillä aloilla kuin karhu +kaskesmaalla. + +Hänellä on vain traagillinen tunteensa, hänellä on vain pikimusta, +elämän-iloton pohjasävynsä. Hän tuntee sen itsekin ja lausuu eräässä +näistä epäonnistuneista epigrammeistaan: »rumemmin äännä ei korppikaan». +Aivan niin hullusti ei asianlaita tietysti ole, mutta totisesti ei +Kramsu ole luotu tunteen eikä ajatuksen kevätleivona livertämään, kuten +esim. J.H. Erkko. Hän on katsonut liian syvälle kumpaisenkin onkaloihin. + +Mutta joku kannattaja, joku korkkivyö täytyy kuitenkin olla +kuolevaisella, ellei hänen mieli mennä aivan umpisukkulaan. Kaarlo +Kramsu on siitä selvästi itsetietoinen, kuten hänen runonsa _Aatteet_ +kyllin osoittaa. Ja kun Kramsu sanoo: »aate», niin hän tarkoittaa sillä +aina kansallisuusaatetta, tuota alkuperäisintä kaikista, joka on yhtä +paljon tunteen kuin järjen asia, suorastaan veren ääni ihmisessä. Vain +täten hän saattaa nimittäin pysyä traagillisella tunnelmapohjallaan, +joka on hänelle ominaisin, sillä: _myöskin kansallisuus-aate esiintyy +Kaarlo Kramsulle traagillisena_. Se juuri on sielullisesti +mieltäkiinnittävää hänen isänmaallisissa runoissaan, sillä hän erottuu +sen kautta kaikista muista kansallisen herätyksen trubaduureista. +Toisille, kuten Oksaselle, Suoniolle ja Erkolle, puhumattakaan +Runebergista ja Topeliuksesta, koittaa isänmaan päivä korkeana ja +valoisana. Kramsulle se nousee Nuijasodan hurmekentiltä, Suomen +sorretun, talonpoikaisen kansan kirous, pilkka ja uhka puhuvat hänen +suunsa kautta. + +Muuten hän omaksuu kansallisuus-aatteen sellaisenaan. Hän ei tuo siihen +mitään älyllistä uutta, yhtä vähän kuin hän millään tavalla +käsitteellisesti sitä kehittää. Aate on hänelle vain aate--niinkuin +pullo on pullo--ilman mitään aatteellisia lisäselityksiä. Hänen siihen +tuomansa uusi on kokonaan hänen traagillisen tunteensa asia, tässä +tapauksessa rotutunteen. Ja sen kannalta hän kärjistää +kansallisuus-aatteen, kaikesta päättäen sangen itsetiedottomasti, +_kansan_ aatteeksi vastaan muukalaista vallas-säätyä. »Herra» ja +»talonpoika» seisovat hänellä vastakkain kahtena sovittamattomana +valtana, joista jommankumman on maan päältä poistuttava. + +Tältä pohjalta nousee hänen klassillinen mestarilaulunsa _Ilkka_, +toiselta puolen mallikelpoinen historiallinen ballaadi, toiselta puolen +suomalaisen kansan-aineksen synkkä uhkalaulu, jonka rinnalla _Vänrikki +Stoolin tarinat_ kalpenevat ihannoivaksi paraadirunoudeksi. _Tässä_ +ollaan kerrankin keskellä suomalaista sodan-käsitystä: tässä eivät liput +liehu eivätkä rummut pärise, tässä ei ole aikaa leikintekoon eikä +karakterististen sotavanhusten kuvauksiin, tässä eivät »torpan tytöt» +itke, eivät »sotilaspojat» eivätkä jalot Wilhelm von Schwerinit tee +tarumaisia sankaritöitä. Tässä ei mennä soitellen sotaan. Tässä ei +kaaduta »kentälle kunnian», vaan kuollaan _hirsipuussa_. Kaameinta +kaikista on tekijän järkähtämätön ajatusjuoksu siinä, että hän ei pidä +tätä ihmeenä ollenkaan. Hän sanoo aivan yksinkertaisesti: + + »Hän eli niinkuin Suomen mies + ja kuoli--hirsipuussa.» + +Ilkka ei ole Kramsulle ainoastaan Nuijasodan aikainen +talonpoikaispäällikkö eikä yksityinen talonpoika Etelä-Pohjanmaan +lakeilta: hän on koko sen Suomen suvun edustaja, jonka tumman, raskaan +veren hän tuntee virtaavan suonissaan. Siksi hänen runonsa nousee kuin +nyrkki, kuin hirsipuu, peljättävänä, hirmuisena koston-uhkana +voittajille. Runossaan _Santavuori_ hän sanoo sen vielä selvemmin julki +kuolevan talonpojan suulla, alla kylmän, kimaltelevan tähti-yön. Ja +kolmannessa suuressa ohjelmalaulussaan _Jaakkima Berends_, sekin +muodoltaan mallikelpoinen historiallinen ballaadi, hän täsmällistyttää +mielipiteensä noihin pirullisiin, kamaliin sanoihin, jotka veristä +vääryyttä kärsinyt talonpoika »paljain päin» ja kumartaen »maahan asti» +yli koko Suomen viljelyshistorian linkoaa: + + »Se on talonpojan työksi + aina tullut Suomenmaass': + minkä herra maahan syöksi, + rakens' talonpoika taas.» + +Jos J.H. Erkon myöhäisemmästä tuotannosta voidaan syyllä sanoa, että se +asettuu yhteiskunnallisen kehityksen palvelukseen, voidaan Kramsun +tämäntapaisista runoista väittää jo suorastaan +yhteiskunnallis-_vallankumouksellisen_ sävelen niistä +raikahtavan.--_Hannu Krankka_ ja _Taneli Luukkonen_ ovat jo paljon +kepeämpää tavaraa, vaikuttaen pääasiallisesti vain runomittaan puetuilta +kohtauksilta Topeliuksen _Välskärin kertomuksista_. + +Kuitenkin on hänen suhteensa koko Suomen historiaan toinen kuin +ruotsinkielisten, kansallisromantisten runoilijaimme. Jo _Kuoleva +soturi_ näyttää kuin poleemisessa tarkoituksessa Runebergin +saman-nimistä »vänrikkiä» vastaan kirjoitetulta: vieras on se maa ja +vieras se kansa, jonka edestä hän henkensä heittää. Ja _Tarinassaan_ hän +sanoo nimenomaan: »kuin koirat herrainsa eestä ennen» ovat Suomen +talonpojat käyneet taistoon ja kuolemaan. _Huokaavat kentät_, _Nukkuva +Suomi_, _Esi-isäin ääni_, _Unelma_, _Väinämöisen kantele_, kaikki +vahvistavat vain tätä traagillista mielialaa, jonka kirjalliset +alkulähteet epäilemättä ovat Yrjö-Koskisen _Nuijasodasta_ ja _Suomen +historiasta_ etsittävät. Vihan, koston, ja sen kerällä vapauden +välkähdystä vartoo runoilija, vaikka sen jälkeen sitten suuri pimeys +seuraisikin. Mutta välkähdystä ei tule. Mikä on syynä siihen? Eikö +olekaan enää Suomen kansalle »kauniimpi orjan elämää kuolo hirsipuussa?» + +Mutta entä sitten, jos välkähdys seuraisikin! Runossaan _Uusi aika_ hän +sammuttaa viimeisenkin tähden aatteelliselta taivaaltaan. Urhot +uhrataan, kansan parhaat kaatuvat aatteiden taistelussa, sitten käy +esiin joukko »rauhaa suosivainen», jälleen »lait uudet laatii pieni +henki», jälleen saadaan sama ahdas yhteiskunta, vaikka »kiilloitettu +hiukan päältäpäin». Ja jälleen myrsky mylvähtää ja jälleen jatkuu sama +kiertokulku: Kramsun epäily on häneltä viimeisenkin kannattavan voiman, +hänen uskonsa kansallisen ja yhteiskunnallisen edistyksen hedelmiin, +musertanut. Mitä jää jäljelle sitten? Ainoastaan _Mustalaisen_ kohtalon +koviin valtoihin alistuva, vaikka ei suinkaan silti niitä hyväksyvä oppi +siitä, että: + + »Kuihtuu kukka, kaatuu puu, + linnunlaulu lakastuu. + Niin käy elävitten.» + +Kohtalo esiintyy aina murtavana valtana Kramsun runoudessa, niin hyvin +personallisessa kuin isänmaallisessa. Hän on valistuskauden lapsi, joka +on uskonsa lempeään kaitselmukseen kadottanut. Mutta hän on vielä siitä +askel eteenpäin. Valistuskausi kääntää hänessä epäilyksen kärjen omaan +sydämeensä, koskettaen viime vuosisadan lopun pessimismiä ja suorastaan +henkistä nihilismiä. Täydellinen tyhjyys ammottaa hänen ympärillään, +eikä hän ole kyllin esteettinen sielu täyttääkseen sitä edes millään +traagillisen kauneuden uskonnolla. + +Hän sortuu. Painuu takaisin yöhön kuin nyrkki, kuin hirsipuu, joka on +hetkeksi kohonnut siitä. + + + + +ARVI JÄNNES + + +s. 1/7 1848.--Matkamuistelmia Venäjän Lapista (1877-79), +Lautphysiologische Einführung in das Studium der westfinnischen Sprachen +(1877), Versuch einer Karelischen Lautlehre (1877), Tutkimus Venäjän +Karjalan kielestä (Suomi II, 14), Tutkimus Aunuksen kielestä (Suomi II, +17), Kielellisiä muistoonpanoja Kaakkois-Karjalasta (Suomi III, 3), +Hirvenhiihtäjät (Runeberg, 1884), Neuvoja Suomen kielen opettajille +(1886), Ruotsalais-Suomalainen sanakirja (1887) Muistoja ja toiveita +(1889), Suomen partikkelimuodot (1890), Wörterbuch des Kola-Lappischen +nebst Sprachproben und Grammatik (1891), Ensi tavuun vokaalit suomen, +lapin ja mordvan sanoissa (1896) y.m. + + +Suomen isänmaallisen runouden juuret käyvät kauas taakse kansallisen +herätyksen, vaikka se tästä perinjuurisesta henkisestä liikkeestä saikin +luonnollisesti ennen-tuntemattoman vauhdin ja virikkeen. Mutta on aina +muistettava, että kansallinen herätys alkuaan koski etupäässä maamme +ruotsinkielistä vallas-säätyä, tapahtui suurimmaksi osaksi +ruotsinkielellä ja saavutti ruotsinkielisen Snellmanin ja +ruotsinkielisen Runebergin elämäntyössä korkeimman kukkulansa. +Suomenkielisten runoilijain ei koskaan ole ollut tarvis jälkimmäisen +tavoin »herätä» jonakin kauniina päivänä tuohon kansallisen hämmästyksen +huudahdukseen: »olen suomalainen!» He ovat olleet sitä jo aikoja ennen +kuin kansallisuus-aate oli kansalle julistettukaan. + +Mutta isänmaallinen tunne, itsetietoisena, käsitteellisesti määriteltynä +voimana, astuu Suomen runouteen oikeastaan vasta viime vuosisadan +alulla, jolloin Juteini pukee sen noihin liikuttaviin, patriarkallisiin +säkeihin _Arvon mekin ansaitsemme_ ja Kallio laulaa ihanan elegiansa +_Oma maa_, klassillisen niin muodoltaan kuin sisällykseltään, täyden +rinnan täyteläisen tunnepurkauksen »rakkaita rantoja» muistellessaan. +Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on enemmän keskittynyt itse +kansaan, Kallion taas enemmän sitä ympäröivän luonnon ihanuuteen. +Molemmat runot ovat siitä merkillisiä, että isänmaallinen tunne niissä +esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin _Maamme_-laulussa, vaikka ne +ovatkin niin paljon ennen sitä kirjoitetut. Puhtaasti suomalaisina +isänmaallisina hymneinä ne olisivat aivan erinomaisesti sopineet +kansallislauluiksemme, joita ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi +voinut Flora-juhlassa 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa. + +»Kansallisen» herätyksen jälkeen se oli jo liian myöhäistä, +suomenkielinen isänmaallinen runous kulki ruotsinkielisen runouden +vanavettä, missä se nimittäin ei, kuten Oksasen mahtavassa runossa +_Suomen valta_, astunut poliittisesti itsetietoisen suomalaisen kansan +tulkiksi vaatimaan sille isäntävaltaa omassa maassaan ruotsinkielisen +vallas-säädyn uhallakin. Suomenkielisissä ylioppilaspiireissä kuohuva +kansallinen mieliala tuli tämän runouden runsaaksi lähdesuoneksi, joka +purkautui ilmoille eri osakuntien y.m. ylioppilas-yhdistysten +toimittamissa albumeissa, muistolehdissä ja juhlajulkaisuissa. Sieltä +ovat m.m. Kaarlo Kramsun isänmaallisen runouden syntysanat etsittävissä, +mikäli hänessä nimittäin on juhlarunoilijaa. Suomen herääminen on +yhteinen, aina uusi ja aina yhtä innostava aihe tälle runoudelle. +Sieltä ottaa sen Suonio, sieltä ottaa sen J.H. Erkko, päästyään maan +sivistys-elämän tasalle, ja antaa saman sävelen vieriä edelleen kautta +kaikkien laulujuhlien, nuorisoseurojen ja kansan-opistojen. Alkaen +Oksasesta tämä sävel saa kiihkeimmän kaikunsa 1870-luvun lopulla ja +1880-luvun alussa, tietysti silloisten tulisten ylioppilastaistelujen +vaikutuksesta, mutta jatkuu kauas vielä nykyisempiinkin aikoihin, +hälveten hiljakseen kesäisten nuorisojuhlien laululavoille ja +toverikuntien käsinkirjoitettuun sanomalehdistöön. + +Tämän runouden luonteenomaisimpia ilmiöitä on _K.P.T:n marssi_ (»Jos +sydän sulla puhdas on on...»), mutta sen huippuna on Arvi Jänneksen +imponeeraavaa yövartio-huutoa _Herää Suomi_ pidettävä. + +Sen sukulaisuus Oksasen _Suomen vallan_ kera on helposti havaittavissa: +sama tunnelma on kehitetty vain ylpeämmäksi ja itsetietoisemmaksi. +Heräävästä Suomesta on tullut jalopeura, joka jos nousee, »maahan lyö» +jokaisen, joka sitä »kieltävi, sortaa, syö». Kärsityn vääryyden tunto on +tämän aste-eron aikaan saanut. Oksanen, joka itse seisoi niin lähellä +maamme ruotsinkielisen vallas-säädyn kirjallisia ja kansallisia +ihanteita, ei olisi koskaan voinut kehoittaa näin väkivaltaiseen +vallankaappaukseen. Hän voi korkeintaan sanoa: »kelläs täss' ois äänen +vuoro?» ja lingota tunnuslauseen »yksi mieli, yksi kieli», ollenkaan +sen lähempiä keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi osoittamatta. Arvi +Jänneksen aikaan on jo täydellinen kahtiajako maan suomenkielisen ja +ruotsinkielisen sivistyneen säädyn kesken tapahtumassa. Hän _voi_ pukea +runomuotoon silloisten ylioppilas-puhujien leimuavan paatoksen +jalopeurasta, jolla on jalopeuran oikeudet, jonka tarvitsee vain herätä +ja käyttää kämmentään, ollakseen vapaa, suuri ja itsenäinen. + +Oksasen isänmaallinen, sytyttävä sävel saa Arvi Jänneksellä _kansallisen +suuttumuksen_, suomalaisen _pyhän vihan_ syvemmän kaikupohjan. Säkeet +sellaiset kuin: + + »Poikas myös, moni kunnoton, oi, + pöyhkänä päätäsi tallaa...» + +ovat jo hiukan sukua Kaarlo Kramsun synkälle, yhteiskunnalliselle +säveleelle, kuitenkaan kärjistymättä tämän tuonen-tyyneen +johtopäätökseen »herran» ja »talonpojan» vastakkaisista tehtävistä +Suomen muinaisessa viljelyshistoriassa. Arvi Jännes on aivan liian leveä +ja hyväntahtoinen luonne sellaista virttä virittääkseen. Kärsityn +vääryyden tajunta voi iskeä tosin hänen isänmaallisesta tunnelmastaan +esille sangen kansanvaltaisia sointuja, kuten: + + »Kun kuka kansoa halveksuu, + sortuvi niinkuni juureton puu, + silloin on Suomessa huomen», + +kuten: mutta tästä on matka vielä pitkä Kramsun traagilliseen +kansallisuuskäsitykseen. »Sortajat» ovat hänelle vain pilvi +suomalaisuuden suuren päivän tiessä, joka on poistuva--ja varsin +helposti poistuva--samassa silmänräpäyksessä, kun Suomen kansa todella +_tahtoo_ sen poistuvaksi. + +Myös Arvi Jänneksen _Väinölän lapset_, tuo kaunis, sointuva, +suomalais-ugrilaisen heimotunteen kannattama elegia, johtaa juurensa +Oksaseen. Mutta tässäkin esiintyy Jännes edeltäjänsä kansallisen sävelen +itsenäisenä kehittäjänä. Oksaselle olivat »surkeat sukulaisemme» +Venäjällä olleet etupäässä varoittavina esimerkkeinä siitä, mihin +»ominainen raakuus» olisi voinut Suomen kansankin viedä, ellei sillä +olisi ollut onnea joutua ruotsalaisen kultuurin siunauksellisen +vaikutuksen alaiseksi. »Äänisjärveen» ja »Vienansuuhun» saakka tosin +hänkin suomalaisuuden mahdin ulottaa ja saattaa haltioituneena hetkenä +sanoa: »sillä maalla sie oot vahti», mutta hänen toinen runonsa _Meidän +vieraissa käynnit_ todistaa kyllin selvästi, kuinka turha hänestä oli +mitään uutta kultuuri-yhteyttä tältä pohjalta toivoakaan. + +Jännes on jo paljon toivorikkaampi. Hänestä ei kaikki vielä olisi +suinkaan mennyttä, jos vaan »heimoushenkeä» olisi. Sillä edellytyksellä +voisi hänen mielestään vieläkin syntyä silta, joka toisi yhteen +Aunuksen, Vepsän, Viron, Karjalan ja Kainuun: siis siinäkin suhteessa +melkoinen laajennus _suursuomalaisuuden_ houkuttelevien haaveiden +maailmassa, jotka juuri tähän aikaan olivat suomalaisuuden muun riennon +keralla nuorten patrioottien povissa heränneet. »Suomen silta!» Mikä +liikuttava kaiku vanhoilta ajoilta sisältyykään noiden kahden sanan +tulkitsemaan kansallisen eheyden ikävöimiseen, ainoaan, mikä meillä ei +ole perustunut kansalliseen kompromissiin, joskin ehkä pieneen, helposti +ymmärrettävään itsepetokseen! + +Edellisessä ei suinkaan ole jätetty huomioon ottamatta myöskään Oksasen +»kansatieteellistä unelmaa», jossa hän jo niin varhain kuin vuonna 1847 +lausuu tämän suursuomalaisuuden syntysanat, vieläpä sulkee sen piiriin, +paitsi Suomea itseään, Vatjan, Perman, Aunuksen ja Ukrin, viisi sisarta, +joiden kaikkien kaivattu sulho on _vapaus_. Kuitenkin osoittaa Oksasen +myöhäisempi tuotanto niin selvää siirtymistä tästä kannasta, että Arvi +Jänneksen suursuomalaisuus esiintyy jälleen aivan uutuuden voimalla +suomenkielisessä runoudessa. + +Arvi Jänneksen kolmas suuri isänmaallinen uskontunnustus on _Karjala_, +jonka ensimmäiset iki-ihanat säejaksot epäilemättä ovat sen +taiteellisesti pätevimmät, mutta jonka sielullisesti +mieltä-kiinnittävimmän ytimen sen sangen subjektivinen keskiosa +muodostaa. Paitsi Ruotsin lakia ja »puhdast' uskoa Lutheeruksen» +suosittelee runoilija nimittäin siinä Raja-Karjalan kansalle koko oman +kristillis-ihanteellisen maailmankatsomuksensa aseeksi +elämäntaisteluun, silmin-nähtävällä poleemisella kärjellä 1880-luvun +luonnontieteellistä maailmankatsomusta vastaan. Tässä juhlallisessa +yhteydessä vaikuttaa polemiikki aivan toisella voimalla kuin runossa +_Inhuuden ihantelijalle_, jossa tekijä jälleen pukeutuu sotisopaan saman +aikakauden kirjallista realismia kurittaakseen. + +Arvi Jännes on runoilijana kansallisen romantiikan myöhäsyntyinen lapsi +ja sellaisena epäilemättä paljon menneisemmän ajan ilmiö kuin esim. J.H. +Erkko tahi Kaarlo Kramsu. Mutta hän alleviivaa tämän aatesuunnan +puhtaasti fennomaanista piirrettä niin voimakkaasti, että hänen +karjalainen profiilinsa jo sen vuoksi heti pistää silmään maamme +kirjallisuushistoriassa. + +Hänen mieskohtainen laulurunoutensa ei tarjoa samaa mielenkiintoa +nykyaikaiselle lukijalle. + + + + +PAAVO CAJANDER + + +s. 24/12 1846.--Daniel Hjort (Wecksell, 1877), Hanna (Runeberg, 1880), +Joulu-ilta (Runeberg, 1881), Vänrikki Stoolin tarinat (Runeberg, 1889), +Shakespearen draamat (1877-1909) y.m. + + +Arvi Jännes oli leikannut parhaat kirjalliset laakerinsa isänmaallisen +ja suursuomalaisen heimotunteen Tyrtaioksena. Paljon vaatimattomampi +ulkonaiselta sävyltään on hänen aikalaisensa, samoin 1870-luvun miehen, +Paavo Cajanderin isänmaallinen tunnelma, joka saa kantavimman ja +klassillisimman muotonsa vertauskuvallisessa ballaadissa _Vapautettu +kuningatar_. + +Senkin aihe on Suomen herääminen. Mutta sitä ei esitetä tässä +toivottavana, vaan jo tapahtuneena tosiasiana. »Kuningatar», se on +Suomen kansallishenki, joka kerran on hänkin ollut kaunis, kuulu »maan +valtia ylhäinen», mutta joka nyt vangittuna rautaisten telkimien taakse +vain joskus, vartioiden nukkuessa, uskaltaa laulaa yölle surujaan ja +murheitaan. »Matkamies», joka linnan luokse saapuu, kuulee kuningattaren +laulut, ihastuu ja laulaa jälleen kansalleen, on luonnollisesti Elias +Lönnrot. »Runoruhtinas», joka nyt »keväisen ilman» (s.o. kansallisen +herätyksen) hengähtäissä yli maan jälleen kanneltaan koskettaa, on +Runeberg, ja se soitto, »ei ennen kuultu», joka nyt hänen kanteleensa +kielistä salamoi ja jossa »urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet +soi», on _Vänrikki Stoolin tarinat_. Niiden aikaansaaman isänmaallisen +innostuksen Cajander kuvaa seuraavilla haltioituneilla säkeillä: + + »Ken tuost' ei hurmautuisi? Ken enää kylmäks jäis? + Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?» + +Mutta kuningatar on yhä vanki, vapauttajaa ei +kuulu, yö on edelleen ainoa, joka ottaa vastaan +murheet yksinäisen. + +Mutta jo saapuu sankari, mies, jonka »kypärästä +välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii»: +Snellman. Hänen äänensä soi ukkosena, hän ryntää +sadan miehen voimin, hän murtaa linnan rautaportit, +hän sortaa sen vartiat, hän käy »kuin rytö-metsän +kautta», hän tervehtii maan äitiä jälleen +korkeaan kunniaansa, hän taluttaa kuningattaren +riemuavan kansansa eteen. Ja jälleen on kuin +»laulua hellää ja vienoa» soisi ilmassa, »mut aamulaulua +on se, yö on iäks mennyt pois». + +Tämä kaikki on mitä suurimmalla runollisella +kuvauskyvyllä esitetty. Paavo Cajanderille ominainen +pehmeä, herkkä tunnelmahuntu kietoutuu +kauniisti noiden itsessään runolliselle käsittelylle +sangen epäkiitollisten tosiasiain ympärille. Muoto +ja taidekeinot ovat saksalaisen romantiikan--aina +»vuoren huipulla» olevasta linnasta saakka, +joka »katsovi laaksohon»--samoin kuin hänen +toisessa suuressa isänmaallisessa ballaadissaan +_Runolaulaja_. Siinäkin on kysymys linnasta, +vieläpä »isosta hovilinnasta», jossa pitoja uljaita +pidetään, siinäkin on kysymys kansallisen hengen +heräämisestä, jonka vanha kannelniekka saa +aikaan kalevalaisella laulullaan, siinäkin on hetken +hurmaus yhtä runollisesti esitetty ja siinäkin +on loppu yhtä optimistinen ja päivänpaisteinen. +Suomi _on_ herännyt Paavo Cajanderin sovinnollisessa, +yleis-isänmaallisessa mielessä. Vain Arvi +Jänneksen suomalais-ugrilainen heimotunne saattaa +vielä sen laajemman, perinjuurisemman heräämisen +toivosta haltioitua. + +Huomattava on yksityisten vertausten--eikä +siis vain yleisten vertauskuvien--klassillinen +käyttö Paavo Cajanderilla, jossa suhteessa epäilemättä +Runeberg on ollut hänen arvokas opettajansa. +Laulajan vapiseva ääni esim. viimemainitussa +ballaadissa alkaa virtensä kuin lintu, joka +metsästä on tuotu häkkiin ja nyt siellä »säveltään +visertääpi sydämin tykkivin». Ja hovilinnassa +syntyy silloin tenho + + »kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois: + värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa + ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.» + +Runolaulaja itse taas, joka nyt viedään huoneen ylimmälle sijalle, on +siinä kaunis, »kuin hohtees' auringon satehen vienon jälkeen puu +sammaltunut on». + +Siinä on jo Runebergin koruton, luonnontuores epiikka ympätty +täydellisesti suomalaiseen kieli-runkoon, Runebergin ja eritoten +_Vänrikki Stoolin tarinain_ vaikutus yleensäkin Paavo Cajanderin +niukkaan runouteen on kieltämätön, joskin ainoastaan syvemmässä +merkityksessä, siis ei jäljittelynä, vaan samansukuisen runoilija-hengen +luontaisena kallistumisena kohti mestariaan. Kuvaava tässä suhteessa on +tuo puhdas-viivainen historiallinen kuvaelma _Scipio Africanus_, jonka +runomitta ja näennäinen tunnelmapohja on sama kuin Runebergin +juhlallisimman »vänrikin» _Döbeln Juuttaalla_. Kuvaelman ulkonaiset +puitteet ovat aivan samat kuin Runebergin runon monumentalisessa +loppu-osassa: on yö, »on hirmupäivä päästy päähän», seisoo yksinäinen, +miettivä mies keskellä kuoleman hävitystä, sotapäällikkö, joka tulkitsee +tunteensa mahtipontisessa yksinpuhelussa. Mutta siihen loppuukin +yhtäläisyys. Runeberg käyttää tilaisuutta lausuakseen von Döbelnin +suulla julki vapaa-ajattelijan suoraselkäisen ja epäilemättä tekijän +oman sydämen syvimmästä kumpuavan uskontunnustuksen. Cajander vienomman, +eleegisemmän luonteensa mukaisesti antaa Scipio Africanuksen nähdä, +Kartagon raunioita kauhistuessaan, jo senkin surumielisen +tulevaisuudenkuvan, jolloin Rooman omat vahvat muurit murtuvat, jolloin +sen oma kuulu kansa sortuu: »se Iliaan on kohtaloa vaan». Edellisen +pystysuora-viiva on tässä muuttunut vaakasuoraksi, edellisen korkea, +yksilöllinen paatos jälkimmäisen maailmanhistorialliseksi melankoliaksi +kaiken katoavaisuudesta. + +Kuitenkin: ellei Paavo Cajander olisi muuna kuin historiallisena ja +isänmaallisena runoilijana esiintynyt, voisi hänen suomalainen +runoilija-itsenäisyytensä juuri edellä-mainittujen esikuvien, +saksalaisten romantikkojen ja Runebergin vuoksi, vielä joutua +arveluttavasti kysymyksen-alaiseksi. Mutta hänen puhtaasti +personallisista runoistaan--nekin yhtä niukat kuin on koko hänen +kirjallinen tuotantonsa--henkii tunne niin harras, herkkä ja syvä, että +hän siinä suhteessa meillä on vain Aleksis Kiveen verrattava. Mutta Kivi +ei ole Cajanderille mikään esikuva, kuten Runeberg, kuten ehkä Uhland: +hän ei tarvitse tällä pohjalla liikkuessaan sellaista, sillä hän liikkuu +siinä kotoisimmassa ilmakehässään. Muistettakoon vain esim. tuota +pientä, liikuttavaa runoa _Kuva_, tekijän äidin muistolle omistettu. +Taidekeinojensa karussa vähyydessä se muistuttaa jo Kramsua, mutta Paavo +Cajanderille ominaista on sen lempeä, herkkä--ei +kyynelherkkä--surumielisyys. + +Voi Cajander joskus hilpeämmänkin sävelen raikahuttaa, kuten tuo +uudemman kansanlaulun tapaan rakennettu runo _Oi, jos oisi_ todistaa. +Mutta muuten on hänen personallisen tunne-elämänsä pohjana vieno, +kaihomielinen valohämy. Sellaisena hän seisoo tietysti hyvin lähellä +luontoa, ja tuossa hartaassa, sydämellisessä hymnissä _Salomaa_ (vrt. +Kallion _Oma maa_) yhtyvätkin useimmat puolet hänen ei aivan laajasta +kirjallisesta yksilöllisyydestään. Siinä on syvä personallinen tunne +liittynyt harvinaisen hienoon luonnontajuntaan, isänmaallinen mieliala +sulanut eheäksi kokonaisuudeksi tekijän oman taapäin katsovan, menneitä +muistelevan melankolian kera. Onpa mestarillinen kuutamokuvaus esim. +tuo, kun tekijä sanoo korven keskellä nähneensä »punottain, ujostellen» +kuin salon immen + + »kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen,» + +Yhtä kaunis on tuo Aleksis Kiven tapainen kuvaus tekijän mielialasta +hänen jälleen päästyään armaan, tutun erämaansa ihanuuteen: hänen +sielullaan on silloin pyhäpäivä, sen tupa on valkaistu, sen »työn tomut +laastut pois», kaikki on tyyntä, vain rinta sykkää, »muiston kellot kun +kaukaa kaikuen soi».--Sama pyhä, suomalaisen sunnuntain mieliala on +_Leena_-nimisen pienen ballaadin kannattava ominaisuus. + +Muodoltaan miehekäs ja ytimekäs, sisällykseltään vieno ja lempeä on +Paavo Cajanderin supisuomalainen runoilijaluonne, viitaten juuri +tällaisena kauas kansallisen romantiikkamme kultakauteen: Lönnrotiin ja +hänen aikalaisiinsa. Hän on tämän aikakauden vielä myöhäsyntyisempi +lapsi kuin Arvi Jännes. Hänen runoudessaan ei näy vilahdustakaan +edistyksen ja valistuksen myllertävästä voittokulusta kautta suomalaisen +sivistys-elämän. Hän on sellaisena aatteellisesti vielä enemmän +umpilampi kuin esim. Suonio, mutta hän antaa muutamille edustamansa +entisyyden viivoille todellakin klassillisen täydellisyyden +suomalaisessa laulurunoudessa. + +Taitavana suomentajana, _Shakespearen draamojen_, _Daniel Hjortin_, +_Hannan_, _Vänrikki Stoolin tarinain_ y.m. kääntäjänä on Paavo Cajander, +samoin kuin Arvi Jännes _Hirvenhiihtäjien_ tulkinnallaan, suuresti +edistänyt suomenkielen kirjallista käytäntöä. Yleensä ei hänen +runokielensä liikoja laulahtele, ollen alkutekstille uskollista, +yksinkertaista ja korutonta. Mutta että se voi sitäkin, sen todistavat +aina siellä täällä esiintyvät ihmeen-ihanat pälvipaikat, jotka ovat +omiaan tekemään kenen tahansa nykyisen polven taiturillisemmistakin +runosepistä aseettomaksi. Silloin soi hänen kielensä niin +kullanpuhtaasti, että siihen hyvällä syyllä voidaan sovittaa hänen oma +taiturillinen säkeensä runosta _A. Oksaselle_ (tämän 60 vuotta +täyttäessä): + + »käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.» + + + + +JUHO REIJONEN + + +s. 27/4 1855.--Kertoelmia (1885), Vaihdokas (1886), Uusia kertoelmia +(1889), Suuteita (1891), Saarnoja (1891), Kotilukemista Herran päivinä +(1895), Filip Melanchtonin elämä (1897), Kertoelmia ja kuvauksia (1900) +y.m. + + +Kansallisen realismin kultakausi lähenee. Suomalaiseen kirjallisuuteen +ilmestyy kuin taikasauvan iskusta epälukuinen lauma uusia, lahjakkaita +kynänkäyttäjiä, joilla jokaisella on luonnon-tuoreen, kansanomaisen +_kuvaamisen_ kyky valmiina sormenpäissään. Kevätvirrat ovat lähteneet +vieremään, kevätkosket kuohumaan. Verrattain onnelliset valtiolliset +olosuhteet 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alulla vaikuttavat myös +osaltaan tämän kirjallisen aikakauden päivänpaisteiseen äänilajiin. +Vallitsee vireä toiminta kaikkialla henkisen ja aineellisen elämän +aloilla. Suomalaisuus ei ole enää etäinen, pilventakainen asia, jota +vain kansallisen romantiikan rohkeimmilla unelmilla voitiin lähestyä: se +on tuossa jo käsin koskettavissa. Suomalainen isänmaa ei ole enää vain +yksinäisten suurten miesten mielihaave, sitä ei ole tarvis enää +Stenbäckin tapaan lähteä vain pietismin korpien ja harmaatakkisten +körttiläisten povista etsimään: se lepää tuossa meidän edessämme, +kaikkialla ja jokapaikassa, tyyninä järvinä ja kimmeltävinä +kirkonkylinä, lempeinä lehtirantoina ja rauhallisina, tutunomaisina +ihmisinä. Miksi käyttää niin paljon _mielikuvitustaan_, kun voi käyttää +suoranaista _havaintokykyään_? Miksi vetää _viivoja_ tietymättömään, +epämääräiseen tulevaisuuteen, kun voi jo niin hyvällä menestyksellä +_maalata_ kirjavata, elämän-iloista nykyisyyttä? Värit anastavat +voitollisen sijansa suomalaisten kirjailijain tekotavassa. +Kansallisuus-aatteen antama sisällinen totuus on muuttumassa heille jo +ulkonaiseksi todellisuudeksi. He seuraavat ajan virran mukana, he +kääntävät huomionsa ulospäin, heistä tulee todellisuudenkuvaajia, +_realisteja_. + +Samalla muuttaa koko suomenkieli luonnettaan heidän käsissään. Se on +ollut tähän saakka koko kansallisen entisyyden hengen mukana karua, +yksivakaista, harrasta ja ytimekästä. Se muuttuu nyt vilkkaaksi, +joustavaksi, sointuvaksi ja väririkkaaksi. Sen entinen spartalainen +leima häviää uuden, niin sanoaksemme, ateenalaisen tieltä: suomalaisista +kirjailijoista tulee kaunopuhujia. Sen sijaan, että ennen on ollut +vaikea lausua tällä kielellä julki ajatuksiaan, käy se nyt helpoksi: +kuka hyvänsä henkisesti vireä nuori maisteri tahi ylioppilas osaa pian +sommitella sillä mukiinmenevän novellin tahi kansankertomuksen. +Sanomalehtien alikerrat alkavat oikein tulvia niistä. Eikähän nuorella +kirjailijalla tarvitse enää niin aivan monta ajatusta ollakaan. Pääasia, +että hänellä on hyvä _silmä_. Muun kaiken, kuten luonnontuoreen kielen, +ympäröivän kansan-elämän tuntemuksen ja eritoten kiitollisen, vielä +väsähtymättömän lukijakunnan lahjoittaa heräävä kansallishenki hänelle. +Hänen kirjallinen menestyksensä ei riipu niin paljon hänen +suorittamastaan sisällisestä kehityskulusta ja sen muodostamasta +yksilöllisestä kirjailijapersonallisuudesta, vaan hänen hilpeästä, +rattoisasta _tekotavastaan_, siitä, että hän uskaltaa käyttää silmäänsä +ja kuvata ympäröiviä olosuhteita sellaisina kuin ne ovat s.o. sellaisina +kuin ne todellakin hänen sielun-silmäänsä kuvastuvat. Miksi ei siis +käyttää silmäänsä, miksi ei siis kehittää tekotapaansa, miksi ei siis +luoda niin selviä ja todenmukaisia kuvia kuin mahdollista, isänmaalle +iloksi ja oman kalliin suomenkielensä kaunistukseksi? + +Kielen _luusto_ peittyy toisin sanoen sen yhä pyöristyviin, yhä +taitehikkaampiin _liha_skudoksiin, joiden alta outo tuskin enää Mikael +Agricolan länsisuomalaista raamatunkieltä aavistaisikaan. Jo ennen, +Lönnrotin ja Kalevalan kautta, olivat itäsuomalaiset kielimurteet +tehneet ensimmäisen voitollisen rynnäkkönsä suomalaiseen kirjakieleen, +kylväen uutta elämää, uusia kansanomaisia sanoja, uusia mielikuvia ja +niiden kiteyttämiä kielimuotoja kautta koko runopukuisen +kirjallisuutemme. Toinen rynnäkkö tulee kansallisen realismin mukana, +kohdistuen tällä kertaa johdonmukaisesti suorasanaisen kirjallisuuden +alalle. Sillä proosa on ajan luontainen kirjallinen muoto, samoin kuin +runo oli ollut edellisten vuosikymmenien. Miksi kirjoittaa epäpitkiä +rivejä, kun kerran voi kirjoittaa yhtä pitkiäkin? Jos kerran oli kysymys +vain kuvaamisesta, ja varsinkin kansanelämän kuvaamisesta, niin jäi +runopukuinen muoto jo itsestään tois-arvoiseen asemaan. Eiväthän +suomalaiset kansanmiehet toki kuusmitalla puhuneet! Runebergin aika on +mennyt, Aleksis Kivenkin aika on jo menemässä. Pietari Päivärinta, niin +alkeellisesti ja patriarkallisesti kuin hän sen tekeekin, viittaa tietä +eteenpäin aina realistisempaan kansan-elämän kuvaukseen. + +Juho Reijonen on tämän aikakauden luonteenomaisia ilmiöitä. + +Niitä on muuten hänen rinnallaan useampiakin. Niitä on nimimerkki Kah +(K.A. Heman), niitä on nimimerkki Pii (Vilho Soini), jonka _Kirjavia +kuvia pölkkyjen historiasta_ viehättää pirteällä, tuoreella +esitystavallaan, niitä on nimimerkki Samuli S. (Kaarle Suomalainen), +jonka _Novelleissa_ niiden keveä, pakinoiva, niin sanoaksemme hiukan +herrahtava tyyli heti kiinnittää lukijan huomiota. Niitä on vielä +useampiakin. Yhteistä heille on uusi, eloisa tekotapa, joka samalla +helppoudella taipuu nykyaikaisen kansankuvauksen, historiallisen +kertomuksen, leikillisen pikkujutun taikka myös lyyrillisen +tunnelmapalasen tulkintaan. Onpa historiallinen kertomus saanut jo pari +varsinaista, kyvykästä edustajaakin: E.F. Jansson, jonka _Hatanpään +Heikki ja hänen morsiamensa_ vielä tänäkin päivänä on mitä +miellyttävintä kansan-lukemista, ja J.A. Bergman, tunnettu vilkkaasta +Simo Hurtan aikoja käsittelevästä novellistaan _Nevalaiset_. Edustavin +heistä on kuitenkin Juho Reijonen jo siksi, että hän seisoo lähimpänä +kansan-elämää ja samalla sitä ajan keskeistä taidekäsitystä, josta yllä +huomautimme. + +Ei niin, että hänkään vielä olisi mikään puhdas realisti, siinä +merkityksessä, minkä tämä sana myöhemmin 1880-luvun lopulla saa. Hänkin +_kertoo_ oikeastaan vielä yhtä paljon kuin hän _kuvaa_, tekijän oma +personallisuus astuu hänen _Kertoelmissaan_ vielä usein hänen +henkilöittensä ja lukijan välille selittelevänä, välittelevänä, ja jos +tarvitaan, myös sovittelevana puhemiehenä. Tekijä tahtoo vielä sangen +usein olla sukkela omien henkilöittensä kustannuksella, muistuttaen +siinä suhteessa jonkun verran Samuli S:ää, jonka kanssa hänellä ilman +äsken mainittua maalaista piirrettään olisikin useimmat yhtymäkohdat. +Hänellä on vielä sangen paljon kansallista romantiikkaa veressään ja hän +katselee suomalaista kansan-elämää vielä jonkun verran pappilan +kuistilta, joka sivumennen sanoen ei olekaan huonoin paikka +tämäntapaisten havaintojen tekemiselle. Hän voi vielä esim. keskellä +pohjoiskarjalaista luonnonkuvausta ottaa vertauskuvansa Danten +_Jumalaisesta näytelmästä_, esittää romantisen juonen tuiki +realistisella tekotavalla ja päinvastoin, hän pyrkii vielä +tyylittelemään saamansa voimakkaimmatkin vaikutukset tuohon keveään, +sujuvaan pakinamuotoonsa, ja hänen oman yksilöllisen kielensä ynnä hänen +käyttämiensä kansanomaisten mahtisanojen ja lauseparsien välille on +vielä siksi suuri juopa kiinnitetty, että hänen täytyy ne +lainausmerkeillä varustaa. Tekijä ei tahdo täysin sulaa aineesensa: hän +tahtoo pysytellä ikäänkuin pari vaaksan mittaa sen yläpuolella.--Kaikki +nämä ominaisuudet eivät suinkaan ole tekijän kansallisesta romantiikasta +johdettavia. Ne eivät ole enemmän realistin kuin romantikonkaan, vaan +_taiteellisen dilettantin_, jolle taide ei ole mikään elämän-vaatimus, +vaan joutohetken huvi. Ja myönnettävä on, että Juho Reijosessa on sangen +paljon dilettantismia. Hän on yhtä paljon _taiteenharrastaja_ kuin +todellinen _taiteilija_, kuten ovatkin ylipäänsä useimmat hänen +aikalaisistaan. Kirjaileminen on käynyt helpoksi heille, siksi että se +on siirtynyt tekijän ulkopuolella olevaksi asiaksi. + +Mutta Juho Reijonen on erittäin lahjakas taiteenharrastaja. Hänellä on +»silmää», hänellä on kieltä, hänellä on värejä, hänellä on +itäsuomalaisen, s.o. savolaisen, pohjoiskarjalaisen ja +itäpohjanmaalaisen kansan-elämän tuntemusta. Hän tekaisee tuollaisen +klassillisen kansantyypin kuin kirkon kuudennusmies kertoelmassa +_Koskelan ukko_ samalla näppäryydellä kuin hän sommittelee pitemmän, +pirteän ja sattuvan kuvauksensa _Vaihdokas_. Hän voi pyöräyttää +tuollaisen viehättävän lastentarinan kuin _Ensimäiset ystäväni_ yhtä +havainnollisella ja humoristisella kynällä kuin eläintarinan _Maisteriko +vai kirkkoherra?_, jossa uskollisen Mustin kokemukset ja mietelmät tämän +maailman menosta ovat mitä elävimmin esitetyt. Hänen huumorinsa voi +joskus kohota miltei Aleksis Kiven tapaiseen monumentalisuuteen, kuten +tuossa pienessä mestarinäytteessä _Kaaperin kosinta_, jossa suomalainen +kansanomainen ja samalla sangen materialistinen käsitys rakkaudesta ja +avioliitosta on todellisella taiturin ylemmyydellä hahmoteltu. Samaan +huvittavaan aiheesensa, jota hänellä seurakunnan sielunpaimenena +epäilemättä onkin ollut mitä paras tilaisuus tutkistella, tekijä palaa +usein. Että salon kansan keskuudessa kuitenkin romantisemmatkin +rakkaustarinat voivat syntyä ja sijaita, siitä on taas tuo raikas, +runollinen kertoelma _Lautta-Jussin tyttö_, samoin kuin _Muistelma +Savosta_, meillä todistuksena. Erikoisen huomion Reijosen tuotannossa +ansaitsee historiallinen kertomus _Tuulivaaralaiset_, jonka läpi +pohjoiskarjalaisten heimosotien ja heimovihojen vinha tuuli tekijälle +aivan odottamattomalla voimalla puhaltaa. + +Juho Reijosen merkitystä suomalaisen kansanelämän kuvaajana täysin +ymmärtääksemme täytyy meidän kääntää silmämme taaksepäin. Mitä oli ennen +häntä--ja hänen aikalaisiaan--suorasanaista suomenkielistä +kaunokirjallisuutta olemassa? Oli Aleksis Kivi, oli Pietari Päivärinta. +Samoin vielä suomenkielisen novellikirjallisuuden varsinainen alkaja +K.J. Gummerus, jonka pääasiallinen merkitys kuitenkin lienee hänen +toimittamansa kansantajuisen ja laajalle levinneen _Kyläkirjaston_ ja +_Kyläkirjaston Kuvalehden_ piiristä etsittävä, samoin Theodolinda +Hahnsson, jonka sujuvasti kerrotut _Kotikuusen kuiskehia_ y.m. kuitenkin +vielä ovat kokonaan kansallisen ja kansaa ihannoivan romantiikan lapsia, +lähinnä Suonion _Kuun tarinoita_ muistuttaen. Heistä Juho Reijoseen on +jälleen pitkä askel kohti kansallista realismia tapahtunut. + +Se on tapahtunut ensiksikin henkilökuvaukseen nähden, joka Kivellä vielä +on yleensä tyypillistä, suurpiirteistä, pääasiallista, Päivärinnalla +samoin, vaikka hänen huomionsa jo onkin enemmän kohdistettu +yksilöllisiin elämänkohtaloihin. Juho Reijonen on heidän rinnallaan jo +täydellisesti pienten piirteiden mies: elämän tuhannet, vivahdukselliset +sivuseikat vaativat jo hänen mielenkiintoaan osakseen, vaikka hän vielä +_koetaakin_ pysyä pääpiirteissä, esittämällä meille yhtä usein +kokonaisia elämäntarinoita kuin osia niistä. Mutta myös +maisemakuvaukseen nähden on kehitys realismiin päin ottanut aika +harppauksen eteenpäin. Kiven fantastinen ja Päivärinnan niin sanoaksemme +»sankarillinen» maisema on Reijosella käynyt jo isosti +yksityiskohtaisemmaksi. Se on saanut enemmän värejä, enemmän +silmänräpäyksellistä eloa ja iloa olemassa-olostaan. Pohjois-Karjalan ja +Pohjois-Savon koristeellinen luonto laulaa ja välähtelee jo voimakkaasti +kaikkialla Juho Reijosen tuotannossa.--Kielen kehityksestä samaan +suuntaan on jo yllä ollut puhe. + +Reijonen ja hänen aikalaisensa raivaavat tietä uudelle. He muokkaavat ja +valmistavat sitä mehevää maaperää, josta kansallisen realismimme +ihanimmat kukkaset pian tulevat puhkeamaan. + + + + +ROBERT KILJANDER + + +s. 15/8 1848.--Mestarin nuuskarasia (1881), Amalia ystävämme (1881), +Hyvät markkinat (1882), Pukkisen pidot (1884), Postikonttorissa (1887), +Pahassa pulassa (1889), Vieraita odottaessa (1892), Kumarrusmatka +(1894), Sanny Kortmanin koulu (1902) y.m. + + +Idylliset, patriarkalliset pikkukaupungit pitkin meren ja sisävesien +rannikkoja muodostavat aivan oman kultuuripiirinsä suomalaisessa +hengenelämässä. Aikoja ennen oli maamme ruotsinkielinen kirjallisuus +keksinyt tämän kiitollisen alueen, vaikka se romantisen luonteensa +tähden ei koskaan tullut sen erikoisuuksia siinä määrin merkinneeksi +kuin myöhemmin suomalainen. Jos muistamme että yksi kansallisen +romantiikkamme syntysanoja oli aikakauden yleinen pyrkimys luontoon, +niin ymmärrämme varsin helposti, että sen tunnustähtien alla kulkevan +kirjallisuuden itsestään täytyi johtua maalais-elämän ja etenkin +maata-viljelevän kansan ihannoimiseen. Olivathan nuo pikkukaupunkien +ahtaat olot omituisine, usein naurettavine asukkaineen luonnollisesti +varsin epäkiitollinen aihe esim. sellaiselle sankarirunoilijalle kuin +Runeberg! Korkeintaan ne voivat tarjota pohjaa jollekin leikilliselle +koulupoika-muistelmalle, kuten _Tulipalo_, jolla hänkin on hiukan +muistanut vanhaa vaasalaista ympäristöään. Topeliuksen suorasanaisessa +tuotannossa on suomalaisella pikkukaupunki-elämällä jo isosti laajempi +sijansa, vaikka hänkin synnynnäisenä romantikkona seisoo tässä +tapauksessa vielä liian etäällä aiheestaan voidakseen siihen syvemmin +antautua. Vanha Vaasa, Turku, Helsinki (sekin silloin pikkukaupunki) +y.m. saavat kuitenkin kiittää häntä monesta runollisesta +kajastuksestaan. + +Mutta muuten on aika suomalaisen maaseudun ja suomalaisen maalaiskansan. +Saara Vacklinin _Satanen muistelmia Pohjanmaalta_ lienee ainoa +muistomerkki viime vuosisadan alkupuolelta, joka realistisemmin pelastaa +meille monta ehkä muuten jo unohdettua piirrettä suomalaisesta +pikkukaupunki-kultuurista. + +Suomenkieliset kirjailijat Lönnrotista saakka ovat tietysti vieläkin +maalaisempia. Kalevala oli korpikultuurin, Kivi kyläkultuurin tuote. +Maalainen on Erkko, maalainen Pietari Päivärinta. Kaarlo Bergbom on +ainoa kaupunkilainen henki heidän joukossaan, mutta hänenkin tuotantonsa +jää niin vähään, että hän ehtii vain pienen, silmänräpäyksellisen +hahmokuvan silloisesta viipurilaisesta ympäristöstä pyöräyttää. Samuli +S. on pikkukaupunki-kuvaajana jo paljon merkitsevämpi, ja hänellä, +samoin kuin Juho Reijosellakin, on jo novelleja, jotka draamallisen +kirjailijan kynällä piirrettyinä olisivat tarjonneet yhtä monta +ilmielävää tyyppiä meidän näyttämöillemme kuin ne nyt tarjoovat lukijan +mielikuvitukselle. Huomaa kaikesta, että virkoavan realismin hengen +mukana myös Suomen pikkukaupungit alkavat päästä kirjallisiin +oikeuksiinsa: Robert Kiljander esiintyy. + +Hän tulee kansallisen realismin mukana, mutta hän pysyy varsin syrjässä +sen aatteellisista tarkoitusperistä. Hän on saanut oman leiviskänsä +hoidettavakseen, ja näyttää siltä kuin hän tajuaisi vaistomaisesti, että +tuossa uudessa, murtavassa ajassa on yhtä paljon hänen omalle +taiteilijapersonallisuudelleen vaarallista ja vihamielistä kuin siinä on +hävittävää ja alasrepivää hänen rakkaalle pikkukaupunkilaiselle +kultuuripiirilleen. Robert Kiljander _rakastaa_ nimittäin sitä +rauhallista, hiukan uneliasta ympäristöään, johon kohtalo on hänet +virkamiehenä asettanut ja jota hän herttaisella, hyväntahtoisella +huumorillaan käsittelee. Hänellä ei ole suinkaan halua ruveta sitä +reformeeraamaan, sillä juuri siten hän kadottaisi ne klassilliset +viivat, jotka vuosisatojen kehitys on piirtänyt häntä ympäröivään +elämään ja jotka hänen mielestään kuitenkin kaikitenkin, kaikista sen +inhimillisistä heikkouksista huolimatta, sulkevat sisäänsä niin paljon +hyvää, lämmintä, turvallista ja tutunomaista.--Hänen suhteensa +pikkukaupunki-kultuuriin on sama kuin Aleksis Kiven suhde +kyläkultuuriin: hän iloitsee ja suree sen mukana, hän ei asetu +yläpuolelle sitä. + +Robert Kiljander on oikeassa. Tässä on olemassa jo se _ympäristön +eheys_, jonka vain vanha, vakiutunut yhteiskunnallinen elämä voi +synnyttää. Olisi sääli rikkoa pienintäkään piirrettä siitä. Tuollainen +suomalainen, pikkukaupunkilainen yhteiskunta on täydellinen valtio +valtiossa. Sen ylin huippu on pormestari, sen ministeristö on +maistraatti, sen prokuraattori on viskaali, sen pappi on vähintään +arkkipiispan vertainen suhteellisessa arvossaan ja kunniassaan. Jokainen +tämän yhteiskunnan jäsen saa oman ympäristönsä tasolta katsottuna juuri +yhtä moninkertaisen merkityksen kuin tämä yhteiskunta on pienempi tuota +suurta yhteiskuntaa sen ulkopuolella. Sen lääkäri on kaiken +tietopuolisen ja käytännöllisen lääketieteen auktoriteetti, sen rehtori +kaiken pedagogiikan, sen kruununvouti on miltei kruunu itse ja sen +postimestari vähintään--pääposti-tirehtööri. Sen järjestysvalta--pari +kolme poliisia--merkitsee vähintään yhtä paljon kuin koko Preussin +piikkikypäristö, sen kauppiaat, käsityöläiset, mestarit ja oppipojat +yhtä paljon kuin kaikki Europan pankkiherrat taikka Amerikan öljy- ja +teräskuninkaat. Jokainen heistä on tarpeellinen jäsen tässä +hyvin-järjestetyn ja samalla sangen virkavaltaisen yhteiskunnan +koneistossa, jossa ihmiset ovat ihmisiä niinkuin kaikkialla muuallakin, +toiset vähän tuhmempia, toiset vähän viisaampia, toiset ehkä vähän +parempia, toiset pahempia, mutta kaikki sentään sangen hupaisia, kun +niitä Robert Kiljanderin humaanisella silmällä katselee. Onhan kaikkeus +aina läsnä jokaisessa yksityiskohdassaan, koko ihmisyys jokaisessa +edustajassaan. Tämä suuren taiteen tunnusmerkki tekee Kiljanderin +hieman vanhanaikaisen, mutta samalla vanhanaikaisesti hienon ja miltei +elegantin komiikan parhaassa merkityksessä klassilliseksi. + +Ja tuolla yhteiskunnalla ovat omat sisälliset tapauksensa, jotka sitä +kuohuttavat ainakin yhtä syvältä kuin sodat, vallankumoukset, työriidat +ja luokkataistelut suuria valtioita sen ulkopuolella. Milloin on syynä +siihen _Mestarin nuuskarasia_, milloin _Amalia ystävämme_, milloin +_Pukkisen pidot_, milloin rettelöt _Postikonttorissa_. Ja tuonkin +yhteiskunnan sisällä taistellaan ja kärsitään, surraan ja iloitaan, +kateus kutoo siellä juoniaan, rakkaus huntujaan, sääty-ylpeys istuu +siellä vankasti valta-istuimellaan, sielläkin on pyrkijänsä, +nousukkaansa ja ennen kaikkea peljättävä yleinen mielipiteensä, joka +aina ankarana ja uhkaavana väikkyy poloisten ihmislasten yllä. Ei ole +tarvis tiedustaa: »missä on nainen?» tämän yhteiskunnan seinien +sisäpuolella. Hän on kaikkialla ja jokapaikassa, takana yksityisten +tekojen ja julkisten tapauksien, ja hänenpä tähtensä voi moni +tohvelisankari olla peijakkaan _Pahassa pulassa_, kuten Kiljanderin ehkä +kaikkein pirtein ja muoto-täydellisin huvinäytelmä todistaa. Tuiki +koomillisia ovat tämän rakastettavan pienoispiirin henkilöt, jos he +siirtyvät outoihin oloihin sen ulkopuolelle, varsinkin niin itsekkäässä +tarkoituksessa kuin _Kumarrusmatka Helsinkiin_. Parempi sitten, että he +pysyvät vaikka _Sanni Kortmanin koulun_ henkisessä ilmakehässä, niin +ahtaalta ja ummehtuneelta kuin se ehkä syrjäisestä saattaa tuntuakin. + +Mutta tämän eheän, perinnäisen ympäristön särkee eteenpäin ryntäävä +aika, ja jo viimemainitussa näytelmässä on jotakin särkynyttä, +rikkonaista, joka todistaa tekijän entisen, klassillisen ympäristönsä +keralla kadottavan osan myöskin omasta taiteellisesta varmuudestaan. Hän +ei ole luotu niiden syvempien, perinjuuristen ristiriitojen kuvaajaksi, +joita uudet maailmankatsomukset tuovat mukanaan, sillä ne eivät ole enää +yhtä helposti sovitettavissa, ne eivät ole enää sovitettavissa +ollenkaan, vaan vaativat toisen taikka toisen murtumista. Niin kauan +kuin on kysymys _perhepiirien_ sisällisistä ja keskinäisistä +ristiriidoista, on Robert Kiljander mies paikallaan. Mutta niin pian +kuin uusi _julkinen elämä_ niissä virkoaa, vaikenee hän vähitellen. +Kansallinen herätys ei vielä sellaisenaan ollut pahemmin rikkonut hänen +ympäristöään, siitä yksinkertaisesta syystä, että se romantisten +alkulähteittensä mukaisesti ja ruotsinkielisestä sivistyneestä säädystä +lähteneenä kohdistui lähinnä suomalaiseen maaseutuun. Niidenkin +rauhoitettujen henkisten keitaiden häiritseminen, joita suomalaiset +pikkukaupungit tähän saakka olivat olleet, jäi 1880-luvulla tapahtuvan +_yksilöllisen_ herätyksen asiaksi. + +Robert Kiljanderin ikuinen kunnia on, että hän on tämän vaatimattoman, +mutta ei silti vähemmän mieltäkiinnittävän kultuuripiirin säilyttänyt +suomenkieliselle kirjallisuudelle. + +Puhtaasti kirjalliselta kannalta on hänen tuotantonsa mitä huomattavin +huolellisen ja täsmällisen tekotapansa vuoksi, joka ei ole vailla samaa +hiukan vanhanaikaiselta vaikuttavaa elegansin piirrettä, mikä on koko +hänen komiikkansa miellyttävimpiä ominaisuuksia. Epäilemättä se on tässä +tapauksessa aivan esitettävän ympäristön mukainen, joka vielä on +ikäänkuin pari _rococon_ puuderihiukkasta muistona menneiltä +gustavianisilta ajoilta säilyttänyt. Mutta ei myöskään enempää. Robert +Kiljander ei suinkaan ole mikään salonkikoomikko ranskalaisessa taikka +edes tanskalaisessa merkityksessä. Pikemmin hän on sitten suomalainen, +hiljaa hymyilevä ja joskus ääneenkin hymähtävä _seurakoomikko_, jonka +sivistynyt, humaaninen silmä on samalla suuri »koiransilmä», joka +kuitenkin vain poikkeustapauksissa voi koskettaa burleskia ja jolle +realismin säälimätön todellisuuden erittely on yhtä vieras kuin +romantikon maailmoita syleilevä synteesikin. Seisoen päättyvän +romantiikan ja alkavan realismin ajan kultaisilla keskivaiheilla hän +säilyttää parhaissa tuotteissaan erinomaisen taiteellisen tasapainon +näiden välillä, laskee lujan pohjan suomalaiselle seuranäytelmälle ja +levittää näytelmä- ja näyttämötaiteen harrastusta mitä laajimmalle juuri +noihin samoihin seurapiireihin, joita hän on kuvannut ja jotka hänen +jokaisen tuotteensa heti innostuksella omaksuvat. Sillä aika on +suomenkielisen draaman kehityksessä porvarillisen _seuranäytelmän_, +samoin kuin se on suorasanaisen kertomuksen alalla kepeän, kansanomaisen +juttuamisen. + +Ajan kirjalliset viivat sattuvat tässäkin merkillisesti yhteen: Juho +Reijonen ja Robert Kiljander lyövät kättä toisilleen. + + + + +MINNA CANTH + + +s. 19/3 1844 k. 12/5 1897.--Novelleja ja Kertomuksia (1878), +Murtovarkaus (1882), Roinilan talossa (1883), Työmiehen vaimo (1885), +Hanna (1886), Köyhää kansaa (1886), Salakari (1887), Kovan onnen lapsia +(1888), Kansan ääniä I (Lain mukaan, Kauppa-Lopo) (1889), Vapaita +aatteita (1889-90), Papin perhe (1891), Novelleja I-II (1892), Sylvi +(1893), Hän on Sysmästä (1893), Spiritistinen istunto (1894), Kotoa pois +(1895), Anna Liisa (1895). + + +Suomenkielinen nykyaikainen kirjallisuus oli syntynyt kahden suuren +yleis-europalaisen virtauksen vaikutuksesta: kansallisuus-aatteen ja +siihen liittyvän romantisen taidesuunnan. Edellinen oli lainannut +sisällyksen, jälkimmäinen muodon sille, kumpikin tietysti meikäläisten +erikoisten olojen mukaiseksi muovautuen. Näin oli eletty pian puoli +vuosisataa Lönnrotin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella ja +kirjallisella perinnöllä. + +Niin voimakas oli ollut suomalaisuuden liikkeen antama sysäys myöskin +suomenkieliseen kirjalliseen elämään nähden, että se oli pakottanut +kaikki kynät pyörimään, kaikki ajatukset, tunteet ja mielikuvat maassa +kiertämään vain tuon yhden suuren keskipisteen ympärillä: isänmaan. +Yksilöllisemmille sielunliikkeille oli aika jättänyt verrattain vähän +sijaa. Tarvittiin kaikki voimat, jännitettiin kaikki jäntereet vain tuon +yhteisen, pyhän päämäärän saavuttamiseksi: suomenkieli oli kohotettava +sivistyskieleksi, Suomen suomalainen kansan-aines isännäksi omassa +talossaan. Tällainen jättiläistyö olisi ollut mahdoton suorittaa ilman +_entusiasmia_. Sen täytyi aluksi vedota enemmän tunteesen kuin järkeen, +vähemmän päähän kuin sydämeen, jos sen mieli sytyttää nuoriso ja temmata +mukaansa suuret kansanjoukot. _Romantinen hurmaus_ oli kulkenut kautta +Suomen niemen. + +Sekään ei voinut kestää ikuisesti. Alettiin selvitä hurmauksesta, ja +samalla esiintyi moni seikka ympäröivissä olosuhteissa silmälle sangen +toisellaisena kuin ennen isänmaallisen innostuksen ja kansaa-kaunistavan +romantiikan särmiön läpi katsottuna. Ruvettiin näkemään vikoja ja +puutteita niissä. Ajan henki käy _kriitilliseksi_, aletaan arvostella ja +irvistellä paljoa sellaistakin, mikä vielä oli ollut pyhintä pyhää +suomalaisuuden tienraivaajille. _Totuus_ tulee kaiken kirjallisen +toiminnan tunnussanaksi, _vapaa ajatus_ ja _vapaa sana_ niiksi +välkkyviksi aseiksi, joilla esiin-astuva nuori polvi omia uusia +elämän-ihanteitaan puolustaa. Kukaan ei tahdo enää antaa pettää itseään. +Mieluummin olla sitten kokonaan ilman innostusta kuin joutua sen vuoksi +omissa ja ennen kaikkea muiden silmissä hullunkuriseksi. + +Näin kuitenkin ainoastaan kansallisuus-aatteesen nähden. Sillä muuten ei +tältä nuorelta polvelta suinkaan puutu omaa sisällistä liekkiään, vaikka +se onkin etsinyt muiden, yleis-inhimillisten aatteiden aloilta hiilensä +ja sytykkeensä. Se on kääntänyt joka suhteessa silmänsä ulospäin, se on +käynyt yli kansallisuutensa ahtaiden rajojen ja ottanut uusia, +elähyttäviä vaikutuksia Europasta. Kansallinen ajatustapa pyrkii +laajentumaan _kansainväliseksi_. + +Minna Canth merkitsee meillä tämän uuden kirjallisen aikakauden +ensimmäistä suurta alkupistettä. + +Ei niin, ettei samoja pyrkimyksiä ja luonteenominaisuuksia olisi ollut +olemassa jo ennen häntä. Olivathan jo Oksasessa hänen yksilöllinen ja +kansallinen maailmankatsomuksensa joutuneet mitä mieltäkiinnittävimpään +ristiriitaan keskenään, olipa tuo ristiriita jo siirtynyt hänen +ulkopuolelleenkin, siten että hän oli joutunut edellisen puolesta Yrjö +Koskista vastaan kamppailemaan. Pietari Päivärinta oli jo osoittanut +ensimmäisiä yhteiskunnallisen ja kirkollisvastaisen arvostelun oireita, +ja Kaarlo Kramsun tummasta tunnepohjasta kumpuava epäily oli iskenyt +kyntensä itse kansallisuus-aatteesenkin. Mutta kaikki kuuluvat he vielä +ainakin toisella jalallaan kansallisen romantiikan aikakauteen taikka +muodostavat ylimenoja siihen uuteen, jonka Minna Canth alottaa. + +Paremman taidesanan puutteessa me voimme sitä tässä nimittää esim. +kansalliseksi realismiksi. + +Sen puhtaasti kirjalliset syntysanat olivat jo Aleksis Kivessä, joka +suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa merkitsee juuri näiden kahden +taidesuunnan--toinen toisestaan kehittyvän, ei vastakkaisen--kultaista +keskiväliä. Mutta sen aatteelliset syntysanat olivat vielä sanomatta. +Se jäi Minna Canthin niin yksinomaisesti realistisemman +taiteilijaluonteen asiaksi. + +Minna Canthin asemaa suomenkielisessä kirjallisuudessa oikein +hahmotellaksemme täytyy meidän hänen ynnä koko hänen kirjallisen +aikakautensa mukana kääntää katseemme Europaan. Mitä oli tuolla ulkona, +suurissa sivistysmaissa, tapahtunut sillä aikaa kuin täällä taisteltiin +suomenkielen oikeuksien puolesta ja luotiin pohjaa omalle kansalliselle +kultuurille? + +Siellä oli tapahtunut täydellinen henkinen vallankumous. Romantista +_pyrkimystä luontoon_ oli seurannut realistinen pyrkimys saman luonnon +_tieteelliseen selittelyyn_. Ihmisen älyllinen puoli oli ottanut jälleen +oikeutensa, sydän oli joutunut sangen huonoon huutoon ja tunne lasten +leikkikaluksi. Terve järki ja terveen järjen kritiikki olivat astuneet +ennen tuntemattomaan valta-asemaan maailmassa. Pyhän Alliansin aika oli +ohitse, uudet kumoukselliset opit olivat jälleen järkyttäneet Europaa, +kruunatut päät vavisseet valta-istuimillaan. Enimmän kuitenkin oli +vavissut jumala s.o. ihmis-usko korkeimman personallisen olennon, +taivaan ja maan luojan, tähtitarhojen hallitsijan olemassa-oloon. Sillä +_kehitys-oppi_, kumouksellisin kaikista opeista Kristuksen syntymisen +jälkeen, oli herjaisen Prometheus-kätensä jo häneenkin kohottanut. + +Niin pian kuin voitiin rakentaa ja näyttää toteen tuo huimaava silta +ihmisestä, vieläpä itse ihmis-ajatuksesta, elimellisen luonnon +viimeiseen alkusoluun, kävi korkein olento luonnon suuressa taloudessa +tarpeettomaksi. Luonto itse oli ainoa tekijänsä, ainoa todellinen +_luoja_, siittäjä ja synnyttäjä, elon ja kuolon antaja taivaan +avaruudessa. Samalla se oli ainoa _laki_, ainoa todellinen lainsäätäjä +ja laintäyttäjä, palkitsija ja rankaisija maailmassa. Se »toimi», se +»teki», se »tahtoi» kaiken, mikä ennen oli käsitetty korkeimman +personallisen olennon tahdoksi ja toiminnaksi. Se oli nyt ääretön, se +oli nyt pyhä ja peljättävä, kiivas ja vanhurskas. Se ei ollut hyvä, eikä +paha, siksi että sitä varten ei ollut mitään siveellistä mittapuuta, se +ei tehnyt oikein eikä väärin, siksi että se vain toimi oman ikuisen +lakinsa mukaisesti: sillä oli toisin sanoen kaikki tarvittavat +jumalalliset ominaisuudet. + +Ihminen, saman luonnon ylimpänä tunnettuna edustajana, huomasi asemansa +äkkiä varsin edullisesti muuttuneeksi. Ennen taivaan orja, nyt maan +kuningas, ennen jumalansa langennut lapsipuoli, nyt menneiden, +äärettömien aikakausien säteilevä tulos ja silta eteenpäin. Häneen +kärjistyivät nyt kaikki tiet, totuudet ja elämät, tosin toistaiseksi +ainoastaan sen pienen maapallon pinnalla, joka oli hänet siittänyt ja +synnyttänyt. Mutta hyvä niinkin: olipa hän kaikissa tapauksissa saanut +oman alueensa, oman tähtensä, yksin-oikeutetuksi kotisijakseen. Eikä hän +ollut sen hoidosta, yhtä vähän kuin itsensäkään, kenellekään elävälle +olennolle itsensä ulkopuolella tilintekoon velkapää. Ainakin _tällä_ +tähdellä hän oli isäntä siis, yhtä yksinvaltias kuin oli ollut kerran +hänen korkein olentonsa. Ainakin tämän maan kamaralla oli hänen voimansa +nyt ääretön, hänen kunniansa nyt mittaamaton. Juutalaisten raaka, +verenhimoinen jumala oli ollut vain hänen omien entisten ja alempien +kehityskausiensa häpeiltäviä aivohoureita. Uusi ihmisyyden, uusi +_humaniteetin_ aika oli koittanut maailmassa. + +Samalla oli koko elämä, lyhyt, haihtuva ihmiselämä, saanut aivan toisen +arvon hänelle. Jos ei ollut olemassa mitään jumalaa, ei ollut olemassa +myös mitään perkelettä, ei haudantakaista taivasta eikä helvettiä, ei +piruja eikä enkeleitä, ei syntiinlankeemusta, ei lunastusta eikä +iankaikkista tuomiota. Ei ollut olemassa mitään haudantakaista +ollenkaan, vaan ainoastaan _tämä_ elämä ja _tämä_ maailma, jossa oli +tultava toimeen niin hyvin kuin osattiin ja josta kuolema pian oli +tuleva kunkin korjaamaan. Täytyi siis käyttää aikaansa, täytyi siis +iloita elämästään ja nauttia maailmastaan niin kauan ja täyteläisesti +kuin mahdollista. Uusi _elämän-ilon_, uusi työn, terveyden ja +toimintahalun oppi oli löytänyt lentimensä. + +Mutta tältä näkökannalta katsottuina esiintyivät myös elämän monet +varjopuolet aivan toisessa, ja vakavammassa valaistuksessa kuin ennen. +Jos elämä oli vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, jos maailma oli +vain murheenlaakso ja ihminen »manan matkamies», tiellä ijäisyyteen, ei +hänen ollut syytä ympäröivien olojensa vikoihin ja puutteisiin juuri sen +suurempaa huomiota kiinnittää. Kokonaan toinen oli asianlaita, jos tämä +olikin hänen ainoa todellinen elämänsä. Silloin oli syytä laittaa elämä +maan päällä itselleen niin mukavaksi ja muille niin oikeudenmukaiseksi +kuin mahdollista. _Ateismin_, personallisen jumalan kieltämisen, täytyi +siis luonnostaan johtaa uuteen, keksintöjen, yhteiskunnallisten +reformien, kaupan, teollisuuden, löytöretkien, sanalla sanoen +_käytännöllisen elämän_, aineen ja hyödyn materialistiseen ja +utilitaristiseen aikakauteen. + +Sama oli ollut seuraus uuden ajan alussa tapahtuneesta renässansista. +Vanha Rooma ja vanha Hellas olivat silloin heränneet haudoistaan +vapauttamaan Europan nuoria, puolibarbaarisia kansakuntia heidän +juutalaiskristillisestä mytologiastaan. Nyt ei ollut enää tarvis mennä +niin pitkälle. Oli tarvis vain uudistaa se porvarillinen yhteiskunta, +joka Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen oli muodostunut, sillä nyt +ei enää edes neljäs sääty, ruumiillisen työn tekijäin valtava paljous, +uskonut personalliseen jumalaan: samalla oli se herännyt vaatimaan +ihmis-oikeuksiaan. _Työväenliike_, kaikista tähän-astisista +yhteiskunnallisista liikkeistä voimakkain, astuu kaikissa Europan maissa +polttavimpana päiväjärjestykseen. + +Pohjoismaissa yhtyy siihen eräs toinen suuri liike, nimittäin +_nais-vapautumisen_. Eihän ollut vain neljäs sääty vailla +yhteiskunnallisia oikeuksiaan: olihan myös nainen, olihan puoli +ihmiskuntaa samassa holhouksen-alaisessa asemassa. Tämän liikkeen +etunenässä kulkee norjalainen kirjallisuus, jota ilman ei myöskään Minna +Canth olisi se, mikä hän nyt on suomalaiselle sivistys-elämälle: vapaan +ajattelemisen ja terveen, voimakkaan yhteiskunta-arvostelun loistava +esikuva, työväenliikkeen uran-uurtaja ja suomalaisen nais-vapautumisen +varsinainen henkinen johtaja ja edellä-kävijä. Pätevämmin kuin hänen +nerokkaan tuotantonsa kautta ei suomalainen nainen tähän päivään saakka +ole todistanut henkistä yhdenvertaisuuttaan ja älyllistä kypsyyttään +julkisen elämän aloille astumaan. + +Voidaksemme jälleen täysin käsittää norjalaisen kirjallisuuden, etenkin +Henrik Ibsenin, vaikutusta Minna Canthiin, täytyy meidän mieliimme +muistuttaa, mikä oli suomalaisen sivistys-elämän ja sen keralla +suomenkielisen kirjallisuuden tila ennen häntä ja hänen aikalaisiaan. + +Se oli ollut todellakin joutumassa umpiveteen. Peljätty _eristystila_, +seurauksena suomenkielen nopeasta nousemisesta maamme kultuurikieleksi, +joka jo Oksaselle oli näin uhkaavana kangastellut, näytti nyt pian +tapahtuvalta tosiasialta. Suomenkielinen kirjallisuus ei ollut Lönnrotin +ajoilta asti saanut juuri mitään mainittavia herätyksiä ulkomaailmasta, +ellemme ota lukuun maamme ruotsinkielistä isänmaallista kirjallisuutta, +jonka vaikutus oli kyllä ollut perinjuurinen esim. Oksaseen ja Paavo +Cajanderiin, eräiden maailmankirjallisuuden klassikkojen vaikutusta +Aleksis Kiveen ja pientä saksalaisen ja ranskalaisen romantiikan +vierailua näillä raukoilla rajoillamme (Suonio, Kaarlo Bergbom). Oli +ollut liian paljon työtä omassa maassa, että olisi ollut aikaa kääntää +katsettaan sen ulkopuolelle. Olivat avautuneet niin äärettömät työ-alat +oman kansan keskuudessa, että sen johtavat henget tuskin olivat ehtineet +muistamaan muita kansoja olevaksikaan. Kirjallisuudessa oltiin Aleksis +Kiven ankarasta tuotannosta tultu lyriikan alalla J.H. Erkon +paimenlauluihin, draaman alalla Robert Kiljanderin porvarilliseen +huvinäytelmään ja suorasanaisen kertomuksen alalla Juho Reijosen kepeään +juttuamiseen. Tarvittiin uutta sysäystä, ellei mieli suomenkielisen +kirjallisuuden painua Kaarlo Kramsun keski-öiseen epätoivoon taikka +jäädä ijäkseen Arvi Jänneksen leijona-mieliseen suursuomalaisuuteen: +suomalaisuuden liikettä täytyi välttämättömyyden pakosta seurata +_nuorsuomalaisuuden_. + +Minna Canth on nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä suuria alkutekijöitä. + +Mutta hän ei olisi se ilman norjalaista kirjallisuutta. Hänen +hämmästyttävä henkinen nousunsa on vain Henrik Ibsenin vaikutuksen +yhteydessä ymmärrettävä. Jokainen tämän vuosisataisen maailman-neron +singahuttama salama, etenkin _Noora_ y.m. hänen yhteiskunnalliset +näytelmänsä, sattuvat Minna Canthin laajaan, lämpimään sydämeen +sytyttävinä, hedelmöittävinä. Eivätkä ne sytytä ja hedelmöitä yksin +hänen sydäntään, vaan vielä enemmän kukaties hänen päätään ja aivojaan. +Ibsen antaa muodon hänen omille himmeille, vaistomaisille +sielunliikkeilleen, hän uskaltaa nyt _ajatella_, mitä hän ennen on vain +hämärästi tuntenut omassa povessaan, ja hän tohtii nyt lausua julki +ajatuksensa niin rohkeasti ja häikäilemättömästi, että koko Suomi on +siitä hämmästyksissään. Minna Canth on realistisin henki meidän +kansallisen realismimme aikakaudessa, lujin, kovin, kouraantuntuvin ja +asiallisin järki kenties koko suomenkielisessä kirjallisuudessa. + +Tekisi miltei mieli sanoa: miehekkäin. + +Hänessä on hyvin vähän sitä pehmeää, uneksivaa säveltä, mikä yleensä on +suomenkieliselle kirjallisuudelle ominaista. Hän on harvinaisen vapaa +kaikesta kansallisesta romantiikasta, hän katselee ympäröivää +todellisuutta selvästi, terävästi ja säälimättömästi. Hän onkin itse +personallisesti joutunut sen kanssa kokonaan toisella tapaa tekemisiin +kuin hänen aikalaisensa mieskirjailijat, jo aikoja ennen kuin hän on +tuntenut varsinaisen kirjailijakutsumuksen polttavan povessaan. Elämä ei +ole ollut unelma hänelle, pikemmin se on ollut taistelo ja syvä +ristiriita. Hän on todellinen, tyypillinen _valistuskauden_ kirjailija. + +Kansallista romantiikkaa hänkin aluksi hipaisee, sen verran nimittäin +kuin on romantista juonta ja osaksi myös romantista tekotapaa hänen +tuoreissa, raikkaissa kansannäytelmissään _Murtovarkaus_ ja _Roinilan +talossa_, kumpikin Kiven _Kihlauksen_ ja _Nummisuutarien_ keralla, +joskaan ei niiden rinnalla, nyt suomalaisen kansanomaisen draaman +kaunistuksia. Tätä tietä ei Minna Canth kuitenkaan enää voinut päästä +pitemmälle. Hänen täytyi näytelmäkirjailijana siirtyä +maalais-ympäristöstä kaupunkilais-ympäristöön, jos hänen mieli saada +tilaa häntä kuohuttaville yhteiskunnallisille reformi-ajatuksilleen. +Täällä olivat ristiriidat jo räikeämmät, ihmiset jo lähempänä toisiaan. +Täällä oli jo maaperä suomalaisen _yhteiskunta-näytelmän_ syntymiselle. + +Se oli sama pikkukaupunkilais-ympäristö, josta on ollut edellä puhe +Robert Kiljanderin yhteydessä. Mutta Minna Canth ei katsele enää sitä +Kiljanderin lempeällä, sovinnollisella hymyllä, yhtä vähän kuin Pietari +Päivärinta saattoi enää Aleksis Kiven aikaista maalais-ympäristöä siten +tarkastella. Hän tahtoo jo uudistaa ja reformeerata, hän näkee siinä +vikoja, joita hänen tekee mieli korjata, ja puutteita, joita hän tahtoo +parantaa. Eikä hän enää näe niitä yksistään tässä ympäristössä, vaan +koko maassa hän näkee niitä, koko suomalaisessa sivistys-elämässä ja +yhteiskunnassa. Kirveen hän tahtoo panna puun juurelle, hakata maahan +hän tahtoo kaikkea mätää ja madon-syömää. Hänessä on paljon +reformaattoria, vielä enemmän ehkä yhteiskunnallista vallankumousta ja +yksilöllistä vapauden-vaatimusta. + +Näkee, että Ibsenin anarkistinen yksilöllisyys-oppi ei ole hänessä +langennut tien oheen. + +Kaksi suurta vapausliikettä kiinnittää hänen huomiotaan, samat, jotka +tuolla ulkona suuressa maailmassa mieliä kuohuttavat: työväen-liike ja +nais-vapautuminen. Ne kaksi voivat eräissä tapauksissa olla yksi: jos +työmiehen asema ei ole kehuttava, on työläis-naisen tila vieläkin +valitettavampi. Kirjoittaessaan _Työmiehen vaimon_, Minna Canth taittaa +peitsen puolesta niiden molempien. Syytettyjen penkillä istuu ensi +sijassa mies, mutta hänen takanaan koko miesten yhteiskunta. »Teidän +lakinne ja oikeutenne!» Niitä Minna Canth Homsantuunsa keralla tahtoo +ampua, satuttaen todellakin suoraan asian ytimeen. Koko yhteiskunta on +muutettava, jos mieli estää Homsantuun luodin aina uudelleen ja +uudelleen viuhahtamasta, sillä tämä Ibsenin Gerdin tapainen +mustalaistyttö edustaa Minna Canthille uutta, tosin villiä ja raakaa, +mutta juuri sen vuoksi tervettä ja korkeampaa ihmisyyttä. + +Niin kauas kaiken järjestetyn yhteiskuntaelämän ulkopuolelle täytyi siis +Minna Canthin tässä kehitys-asteessaan mennä, saadakseen tilaa omalle +rajulle vapauden-vaatimukselleen. Koko järjestetty yhteiskunta oli +hänen mielestään mätä, mätä saakka sydämeen. Alistuvaisuus oli siinä +julistettu hyveeksi, siveellisen vääryyden salliminen korkeammaksi kuin +tämän vääryyden vastustaminen. Työmiesten vaimot itse olivat +kristillisyyden valkean maidon saastuttamia. Täytyi panna rumpu käymään, +täytyi asettaa sotajalalle kokonaan uudet armeijakunnat, jos mieli +ihmisyyden jälleen astua askel eteenpäin ja ylöspäin. Mutta mistä olivat +sellaiset saatavissa? Jos itse ne, jotka kärsivät vääryyttä, olivat +opetetut sitä suvaitsemaan, ketkä silloin ottaisivat ajaakseen heidän +asiaansa isänmaassa ja maailmassa? + +Jalot miehet ja naiset kaikista kansankerroksista. Ihmisten päät olivat +pimitetyt: niinpä täytyi valistaa ne. Ihmisten sydämet olivat kuivaneet +kokoon: niinpä täytyi ne jälleen verryttää. Täytyi mennä koko ihmisen +itsetietoisen sielunelämän taakse ja vedota hänen vaistoihinsa: ne yksin +olivat vielä terveet, niiden _täytyi_ olla terveitä, niin totta kuin +luonto itse oli terve ja ihminen suuren luonnon lapsi. Täytyi kutsua +avuksi _vaistomainen ihminen_ vastaan kylmää, itsekästä yhteiskuntaa. +Samoinhan oli Ibsen, tämä käsitteellisin kaikista uuden ajan suurista +runoilijoista, tehnyt kutsuessaan avuksi naisen +yhteiskuntaa-mullistavalle yksilöllisyydelleen, sillä nainen edusti +hänelle sitä tuoreempaa, terveempää, _luonnollisempaa_ ihmisyyttä, joka +niin merkillisesti voi osata oikeaan vain pelkän vaistonsa ohjaamana. +Minna Canth, itse naisena, kutsuu avuksi Homsantuun. Mikä romantinen +ajatusviiva! Sitäpä juuri käyttääkin ajan henki sittemmin hyväkseen +valmistaakseen tilaa uudelle romantiselle aikakaudelle. + +Mutta molemmat nämä liikkeet, työväen samoin kuin nais-vapautumisen, +olivat mahdollisia vasta sitten kuin _auktoriteetti-usko_ kaikessa +laajuudessaan oli saatu järkytetyksi. Minna Canth menee yhä syvemmälle +asian ytimeen. Täytyi järkyttää miehen auktoriteetti, täytyi järkyttää +yhteiskunnan auktoriteetti ja vielä lisäksi valtiokirkon auktoriteetti, +joka oli nuo molemmat edelliset hyväksynyt ja pyhittänyt. Mutta missä +esiintyivät kaikki nuo kolme auktoriteettia kuin polttopisteessään? +Epäilemättä nykyaikaisen porvarillisen _perheen_ auktoriteetissa, jolle +sanottiin koko tämän lahon yhteiskunta-rakennuksen perustuvan, jossa +mies oli vaimon pää ja lastensa yksin-oikeutettu hallitsija. Sitä +vastaan oli siis seuraava suuri hyökkäys tähdättävä: Minna Canth +kirjoittaa _Papin perheen_. Pastori Valtarin pinttynyt, vanhoillinen, +isiltä-peritty maailmankatsomus on tässä näytelmässä se mädäntyneen +yhteiskunta-elämän muuri, joka on maahan jaoitettava, ja Minna Canth +kutsuu nyt hänen omat lapsensa tuon nuoren, nousevan, hävittävän ajan +myrskytyöhön. Vaimosta ei tässäkään perheessä ole enää paljoa apua: hän +on jo taittunut sisällisesti, hän on jo alistunut, niinkuin »työmiehen +vaimo» oli. Mutta hänen lapsensa ovat vielä terveet ja turmeltumattomat, +heissä palaa vielä voimakkaana yksilöllinen vapauden-vaatimus, he eivät +tahdo uhrata omaa yksilöllistä elämäänsä ja yksilöllisiä +elämän-ihanteitaan alistumalla isän auktoriteettiin, joka samalla kertaa +on pappi ja yhteiskunnan mahtimies. + +Heitä tarvitaan kolme, samoin kuin on kolminainen pastori Valtarin oma +auktoriteetti: poika, joka edustaa järjen ihmistä, ja kaksi tytärtä, +joista vanhempi on tunteen, nuorempi vaiston ihminen. Todellakin pyhä +kolminaisuus vastaan toista pyhää kolminaisuutta! Kun järki _todistaa_, +kun tunne _myöntää_ ja vaisto _vaatii_ pastori Valtarin olevan väärässä, +niin sittenpä on ihme, ettei mene muruiksi tuo Jerikon muuri. Ja se +menee muruiksi ja pastori Valtarin perhe hajoaa: lapset muuttavat pois +sen lämpimästä, mutta ahdistavasta syleilystä, kukin vapaana ja +itsenäisenä yksilönä omaa elämäntehtäväänsä täyttämään. + +Luulisi draaman siinä olevan lopussa. Mutta ei! Minna Canth ei _tahdo_ +sitä siihen lopettaa, hän tahtoo, että pastori Valtarin täytyy itsensä +huomata ja tulla tuntemaan, miten väärässä hän on ollut ja mitä +siveellistä julmuutta hän kaikkena elin-aikanaan on harjoittanut. Ja +Minna Canth kirjoittaa vielä viimeisen näytöksensä tähän, tärisyttävään +yhteiskunnalliseen murhenäytelmään, vetoaa pastori Valtarin terveimpään +puoleen, hänen isän-_vaistoonsa_, murtaa hänet sen pohjalta +lopullisesti, mutta osoittaa, positivisen luonteensa mukaisesti, hänelle +samalla tien uuden, oikeamman ja paremman perheen muodostamiseen: ei +auktoriteetti-uskossa enää, vaan vapaudessa ja--rakkaudessa. + +Kylmä totuus ei Minna Canthin mielestä auta enää. Täytyy vedota heidän +rakkauteensa, jos mieli saada heidät väärää vääräksi tunnustamaan. + +Mutta ei ainoastaan isän-rakkauteen, sillä eihän perhe yksin sille +perustu. Täytyy mennä vielä syvemmälle, täytyy vedota itse miehen ja +naisen _rakkaus-elämään_, jos mieli löytää oikeat syntysanat uudelle ja +paremmalle yhteiskunnalle. Sattuma tulee tässä avuksi hänelle. Eräässä +pikkukaupungissa on tapahtunut kauhistava, käsittämätön rikostyö: nuori, +sivistynyt vaimo on myrkyttänyt miehensä, hyvän, kunnon miehen, joka +nähtävästi on kohdellut häntä kaikella isällisellä hellyydellä. Mikä on +voinut olla syynä siihen? Minna Canth miettii, miettii, ja kirjoittaa +_Sylvin_. Syynä Sylvin rikokseen on juuri tuo hänen miehensä isällinen +hellyys, joka ei vastaa nuoren naisen syvintä rakkauden-vaatimusta. +Saadakseen tarkoituksensa esille tekee hän miehen vakaaksi, varmaksi, +keski-ikäiseksi ja yhteiskunnalliseksi, hänen vaimonsa taas niin +nuoreksi, vaistomaiseksi ja lapselliseksi kuin mahdollista. Hän +kutsuukin miestään »holhoojasedäksi». Epäilemättä on Sylvi syypää. +Mutta vielä syyllisempi on Minna Canthin mielestä yhteiskunta ja tätä +yhteiskuntaa kannattava maailmankatsomus, joka sallii tuollaisia +avioliittoja, vieläpä pitää niitä sangen siveellisinä. Epäsiveellisiä ne +ovat Minna Canthin mielestä, siksi että ne ovat _luonnon-vastaisia_. +Sylvi itse on syyntakeeton lapsi, joka tekee rikoksensa, silloin kun +hänen miehensä isällinen hellyys aikoo muuttua isän-auktoriteetiksi. +Hänen rikoksensa on lapsen rikos ja sellaisena yksinomaan säälittävä. + +_Anna-Liisa_ on Minna Canthin neljäs suuri näytelmä-muotoinen +uskontunnustus. Yhä syvemmälle mädäntyneen yhteiskunta-elämän syitä +seuraten hän joutuu erään toisen nykyajan henkisen anarkistin +vaikutuspiiriin, nimittäin Tolstoin, jonka _Pimeyden valta_ tässä +esiintyy itsenäiseksi elämän-sisällykseksi sulatettuna. Ei vaisto, ei +tunne, ei järki, ei vapaus, rakkaus eikä totuus riitä hänen mielestään +enää paatunutta ihmiskuntaa pelastamaan. Täytyy vedota itse »isän +ääneen» ihmisessä, s.o. hänen omaantuntoonsa.--Yhteiskunnan muuttamista +tarkoittava yksilöllinen vapauden-vaatimus on nyt kärjistynyt yksilöön +itseensä, vaatimuksena hänen _siveellisestä_ vapaudestaan, jota ei +mikään lainsäädäntö eikä vallankumous voi hänelle lahjoittaa. + +Minna Canthin laajakantoinen elämäntyö ei suinkaan ole ainoastaan +näytelmäkirjallisuuden piiristä etsittävä. Hänen _Novellinsa_, hänen +suorasanaiset kertomuksensa _Köyhää kansaa_, _Salakari_ y.m. +käsittelevät suurimmaksi osaksi näitä samoja ydinkysymyksiä, aina yhtä +voimakkaalla, aina yhtä rohkealla ja kovakouraisella otteella, vaikka ne +eivät suomenkielisen kirjallisuuden kehityksessä ole tulleetkaan saamaan +samaa asemaa kuin hänen näytelmänsä. Kuitenkin pistää »leijonan kynsi» +niistäkin kaikkialta esiin. Jokainen Minna Canthin kirja oli isku, +jokainen hänen kynänvetonsa vasama, tähdätty vasten porvarillista +yhteiskuntaa. Minkä siveellisen suuttumuksen myrskyn esim. _Salakari_ ja +poloinen _Kauppa-Lopo_ herättivätkään aikoinaan! + +Syynä siihen oli epäilemättä paljon hänen uusi, häikäilemätön +tekotapansa, mutta vielä enemmän tietysti ne uudet aatteet, joita hän +ajoi--_Vapaita aatteita_ oli hänen kirkollisvastainen, liian +lyhyt-aikainen julkaisunsa--ja jotka tekevät hänet tänäkin päivänä +Suomen suurimmaksi valistuskirjailijaksi. + + + + +JUHANI AHO + + +s. 11/9 1861.--Sipolan Aapon kosioretki (1883), Siihen aikaan kuin isä +lampun osti (1883), Kievarin pihalla (1884), Muudan markkinamies (1884), +Rautatie (1884), Papin tytär (1885), Hellmanin herra (1886), Esimerkin +vuoksi (1886), Kuvauksia (1889), Helsinkiin (1889), Yksin (1890), +Lastuja (1891), Uusia lastuja (1892), Papin rouva (1893), Maailman +murjoma (1894), Heränneitä (1894), Lastuja III (1896), Panu (1897), +Lastuja IV (1899), Katajainen kansani (1899-1900), Aatteiden mies +(1901), Kevät ja takatalvi (1906), Tuomia (1907) y.m. + + +Sama ratkaiseva vaikutus, mikä norjalaisella kirjallisuudella oli Minna +Canthiin, tuli Juhani Ahoon ranskalaisella kirjallisuudella olemaan. + +Aho jatkaa siitä, mihin Reijonen lopettaa. Hänen ensimmäiset +kansanomaiset kertomuksensa, _Kievarin pihalla_, _Hellmanin herra_, +_Esimerkin vuoksi_, _Kun isä lampun osti_, ovat tyypillisen kansallisen +realistin, jonka vain hänen leveämpi, eepillisempi tyylinsä ja jo nyt +yksityiskohtaisempi tekotapansa monista muista hänen silloisista +aikalaisistaan erottaa. Että hän, yhtä vähän kuin hekään, ei suinkaan +vielä ole vapaa romantisista aineksista, todistaa _Muuan markkinamies_. +Kertomus on hänellä vain muuttumassa yhä enemmän kuvaukseksi, kieli aina +kansanomaisemmaksi ja maalauksellisemmaksi. + +Tämän kehityskauden huippu on _Rautatie_, joka samalla lienee koko +suomalaisen kansanomaisen realismin huipuksi katsottava. Koskaan ei +suomalaista luontoa ja suomalaista kansan-elämää oltu vielä kuvattu näin +yksityiskohtaisella tekotavalla. Suomalainen pappila herttaisine +rovastineen ja ruustinnoineen, suomalainen torppa tuolla kaukana salon +sisässä yksivakaisine ukkoineen ja akkoineen, Suomen huurteinen talvi ja +sen paahtava kesäpäivä, erämaan rauha ja sen läpi vinkaiseva junan +vihellys, kaikki astuu meidän eteemme tässä erinomaisessa kuvauksessa +välittömästi, impressionistisesti. Juoni on jo kokonaan jäänyt +sivuasiaksi, pääpaino siirtynyt mehevään, maalaukselliseen +siveltimen-käyttelyyn. + +Toinen kehityskausi alkaa _Papin tyttärestä_. + +Juhani Aho joutuu nyt europalaisen vaikutuksen alaiseksi, ensin +norjalaisen, niinkuin Minna Canth, sitten ja paljon perinpohjaisemmin +ranskalaisen. Edellisen hän jo yllämainitulla teoksellaan sivuuttaa. +Ellin, papin tyttären, sielullinen kehityshistoria, hänen yksilöllinen +vapauden-vaatimuksensa, hänen personallisesti viehättävän ja +voimakkaasti alkuperäisen maailmansa ahtaaksi aitautuminen, hänen +liikuttava tyytymyksensä, talttumuksensa ja alistumisensa harmaan +arkielämän välttämättömyyteen, avioliittoon miehen kanssa, jota hän ei +rakasta: ne ovat omiaan johtamaan mieleen norjalaisia mestareita. Elli +on probleemi, jonka tekijä asettaa meille keskustelun alaiseksi. +Harvinaisuutena Ahon tuotannossa on tämä kirkas, kaunis kirja jo tuon +hänelle niin oudon käsitteellisen piirteensä ja puhtaasti yksilöllisen +sielun-elämän erittelynsä vuoksi mitä huomattavin. + +Mutta Aho ei ole luotu sielullisten ongelmien selvittäjäksi. Vielä +vähemmän hän on luotu ratkaisemaan niitä yhteiskunnallisia kysymyksiä, +joille Minna Canth ja sittemmin J.H. Erkko tuotantonsa omistavat. Hän on +siihen aivan liian suuri epäilijä. Kaikista edistys- ja valistuskauden +kuohuvista kysymyksistä hän valitsee vain yhden, tosin tärkeimmän ja +syvimmän, sen, josta ei suorastaan pääse ohitse ja joka samalla tarjoaa +hänelle suurimman runollisen liikkumis-alan: sukupuoli-kysymyksen. +Sitäkään hän ei suinkaan kehitä yhteiskunnalliseen nais-vapautumiseen +päin, kuten ajan henki oikeastaan vaatisi, vaan yksilölliseen +kohtalokkaisuuteen: hänen naisensa eivät ole Martta-, vaan +Maria-luonteita. Juhani Ahossa on alunpitäen hyvin vähän +yhteiskunnallista. Hän on _individualisti_ syntymästään ja sellaisena +oikeastaan luotu yksin eikä joukon kera kulkemaan. Hänen rakkaimmat +henkilönsä ovat suuren luonnon lapsia, joiden syvästi eleeginen +pohjavirta on juuri siinä, että heidän täytyy yhteiskunnan ahtaisiin +rajoihin alistua. + +Huomattakoon jo tässä, miten vierasta Ahon taiteilijaluonteelle kaikki +traagillinen taistelu ja murtuminen on. Hänen henkilönsä eivät taitu +mielellään, he taipuvat. Tyytyminen, talttuminen, sanalla sanoen +_resignatsioni_, on jo näin varhain Juhani Ahon taiteen merkittävimpiä +luonteenomaisuuksia. + +Pidettäköön silmällä myös erästä toista piirrettä. Sekä _Rautatie_ että +tuo pieni, klassillinen tarina _Kun isä lampun osti_ kuvaavat kumpikin +kahden vastakkain törmäävän ajan murroskohtaa: edistyksen ja entisen +lamputtoman, rautatiettömän korpi-elämän. Tekijä ymmärtää edellisen +välttämättömyyden, mutta hänen taapäin-katsova silmänsä seuraa +jälkimmäisen poistumista mitä suurimmalla myötätunnolla. Hänessä ei ole +pisaraakaan valistuskirjailijaa, joka sen taikka tämän puolesta +agiteeraa. Hän asettuu jo heti kirjailija-uransa alussa ympäröivän +elämän ja sen ristiriitojen suhteen taiteelliseksi syrjästä-katsojaksi. + +Mutta samahan on myös ajan realistisen taidesuunnan vaatimus tosin ei +niin paljon Pohjoismaissa, vaan Ranskassa, jonka _taide taiteen vuoksi_ +nyt tulee Juhani Ahon kirjalliseksi johtotähdeksi. Täytyy _katsoa_, +voidakseen _kuvata_, ja täytyy katsoa syrjästä, voidakseen kuvata niin +terävästi ja yleispätevästi kuin mahdollista. »Palanen todellisuutta, +nähtynä temperamentin läpi»: sehän oli Zolan aikanaan mullistava +määritelmä realistisesta taideteoksesta. Se on Juhani Aholle sitä +helpompaa, kun hänelle tyynen, talttuneen taiteilijaluonteensa +mukaisesti ei suinkaan pistä päähän mennä yksityiskohtaiseen +todellisuuden-kuvaukseensa omia personallisia lisiänsä sekoittamaan. +Hänestä tulee itsetietoinen, _objektivinen_ taiteilija. + +Enemmän kuin Zolan miltei tieteellinen, turhantarkka, tuhansilla +yksityisseikoilla sangen raskautettu taide lienee häneen tässä +kehityskaudessaan kuitenkin vaikuttanut Maupassant, nykyaikaisen +ranskalaisen novellin mestari, kepeämpi taiteilijaluonteeltaan ja +loistokkaampi tekotavaltaan, saavuttamaton, säälimätön yksilöllisen +sielun-elämän ja ympäröivien olojen erittelijä, samalla suuri runoilija. +Realismin sijasta ruvetaan heidän ynnä muutamien muiden ranskalaisten +mestarien kerällä puhumaan _naturalismista_, jota voi pitää sen +viimeisenä johtopäätöksenä. Juhani Ahon äärimmäinen askel tähän suuntaan +on hänen seuraava kirjansa _Helsinkiin_. + +Hän on nyt mahdollisimman kaukana kaikesta kansallisesta romantiikasta. +Hän on nyt yksinomaan ja ainoastaan taiteellinen syrjästä-katsoja, +huomioiden-tekijä, tarkastaja. Hänen esitystapansa on kemiallisesti +vapaa kaikesta romantisesta tunteesta ja tunteellisuudesta. Myöskin +mielikuvituksen osa taideteoksen luomisessa on supistettu vähimpäänsa. +Aihe, nuoren ylioppilaan matka pienen sisämaan-kaupungin rannasta +»Helsingin hämärään» asti, on taiteellinen mitättömyys. Pääpaino on +kokonaan siirtynyt kuvauksen realistisille yksityiskohdille, tavalle, +_kuinka_ tuo aihe esitetään. + +Juhani Aho joutuu nyt itse personallisestikin ranskalaisen ilmakehän +vaikutuspiiriin. Pariisi on tullut kaikkien hänen aikalaistensa nuorten +kirjailijain ja taiteilijain pyhiinvaellus-paikaksi. Ja hänen seuraava +kirjansa _Yksin_, tuo »Pariisin lokaviemärien» hedelmä, kuten sitä sen +ilmestyessä kansallisromantiselta taholta kauhistuksella nimitettiin, on +meillä tuon kirjallisen aikakauden luonteenomaisin muistomerkki. + +Näennäisesti Aho menee tässä vielä pitemmälle naturalismiin kuin +edellisessä teoksessaan. Mutta ainoastaan näennäisesti. Niiden, jotka +tämän kirjan edustamaa naturalistista taidesuuntaa tuomitsivat, olisi +pitänyt tuomita etupäässä hänen kuvaustaan _Helsinkiin_, jossa se +esiintyy vielä järkähtämättömämmin johdonmukaisena. Mutta tuomion syynä +ei ollutkaan niin paljon tekijän, _tapa_ kuvata kuin _aihe_, kuin eräs +sen aiheen sivu-episoodi, jota hän kuvasi. Kirjan aiheuttama kiista ja +suuttumus ei siis myöskään ollut _taiteellinen_, vaan _moraalinen_ +syntysanoiltaan. Puhtaasti taiteellisessa suhteessa _Yksin_ merkitsee, +paitsi suurta edistystä tekijälle personallisesti, jo pientä palaamista +taaksepäin naturalismin äärimmäisestä, ulkonaisesta +todellisuuden-tarkastelusta. Juoni merkitsee jo enemmän, tekijän silmä +on jo enemmän kääntynyt sisäänpäin, mielikuvitus ja sen mukana +_tyylittely_, yksityisseikkain erottelu ja yhdistely, on jälleen päässyt +oikeuksiinsa. Mestarillisten luonnonkuvausten yllä lepäävä herkkä, +runollinen auer ja terävän, sivistyneisen sielun-erittelyn alta esiin +pilkistävä, syvästi personallinen tunne-elämä takaavat tälle rohkealle, +rehelliselle kirjalle aina pysyvän paikan meidän köyhässä +psykologisessa kirjallisuudessamme. + +Huomaa kaikesta, että puhdas _kauneus_ on jo tulemassa Juhani Ahon +taiteen johtotähdeksi, ei suinkaan vielä realistisen totuuden +kustannuksella, vaan sinä kypsänä hedelmänä, joka hänelle hyvän ja pahan +tiedon puusta keveästi putoaa. + +Vielä enemmän on näin asianlaita _Papin rouvassa_. Juhani Ahon teokset +seuraavat toisiaan elimellisellä, miltei elämäkerrallisella +välttämättömyydellä. Tekijä ei tee niitä huvin vuoksi eikä joutohetken +ratoksi. Ne merkitsevät hänelle yhtä monta porraspuuta kohti taiteen +korkeuksia, yhtä monta oman sielun-elämän ja maailmankatsomuksen +kehitys-astetta.--Kirjan henkilöt ovat osaksi samat kuin _Papin +tyttäressä_. Mutta toisakseen ne eivät kuitenkaan ole samat: on tullut +lisäksi suuren runouden loisto ja läpikuultavuus. + +Naturalistisen taiteen terävät ääriviivat ovat nyt pyöristyneet, +luonnontutkijan vaarin-otot tekijän sisä- ja ulkopuolelta sulaneet +yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Tekijä itse ei seiso enää ulkopuolella +ainettaan, hän on sen keskellä, hän on sen keralla, hän on sen +jokaisessa solussa ja sopukassa. Hän on toisin sanoen yhtä oman aineensa +kanssa. _Papin rouva_ on Juhani Ahon realistisen kehityskauden suuri +loppupiste ja samalla alku siihen uuteen, jota me tahtoisimme hänen +klassilliseksi kehityskaudekseen nimittää. Kirjan miehinen päähenkilö +on sama, joka _Papin tyttäressä_ pistäytyy Ellin kotona, vaeltava, +valko-lakkinen ylioppilas, hiukan vanhan romantiikan sädekehää +(Topeliuksen tapaan) kulmillaan. Mutta alkuperäisiltä aines-osiltaan hän +on myös sama, joka kerran tuosta etäisestä sisämaan-kaupungista matkasi +»Helsinkiin», sama, joka tunsi olevansa »yksin» europalaisen +suurkaupungin vilinässä. Elli taas on tuon resigneeratun, syvästi +eleegisen tunnesävyn hahmottelema naisluonne, saman, jonka me tapaamme +kaikkialla Ahon teoksissa. Missään ei kuitenkaan voimakkaampana kuin +tässä. Kirjan surumielinen loppusävel ei ole enää pelkkää +resignatsionia, se on tärisyttävää, sydän-öistä epätoivoa, melankoliaa, +joka lähentelee suurta traagillisuutta. Ellin sydämessä on todellakin +suuri taistelo tapahtunut: hän on torjunut luotaan sen ainoan, jota hän +rakasti ja joka yksin ehkä olisi voinut tehdä hänelle elämän elämisen +arvoiseksi. + +Yhtä paljon kuin henkilöiden sielun-elämä kiinnittää lukijan huomiota +_Papin rouvassa_ sen kesäisen luonnon värit ja viivat, jotka sitä +säestävät niin herkästi, niin heleästi, niin tunnelmallisesti ja +täyteläästi. Juhani Aho on palannut takaisin suomalaiselle pohjalleen, +tullut täysin valmiina taiteilijana ja maailmankansalaisena. Suomen +luonto on avannut ensin sylinsä hänelle, Suomen utuinen, tulvehtiva +luonto, jolla tästä lähtien ei ole hänelle enää yhtään salaisuutta. + +Juhani Aho seisoo nyt realistisen taiteensa korkeimmalla kukkulalla. +Hänen huomiokykynsä on yhtä terävä kuin hänen tekotapansa joustava ja +päivänselvä. Mutta hän kulkee jo korkeiden jumalien kosto povessaan: hän +ei usko enää realistisen taiteen yksin-oikeutukseen, hän myöntää jo +jotakin hyvää tulevan myös romantiikan Galileasta. + +Se tekee hänet ensin hiukan epävarmaksi. Hän koettaa ensin realistista +kansankertomusta aikaisimman kehityskautensa tapaan ja kirjoittaa +_Maailman murjoman_, ikäänkuin muistona entisiltä _Rautatien_ ajoiltaan. +Mutta hän on jo ehtinyt liian kauas tyylittelyyn: siitä syntyy siro, +muotokaunis salonkikertomus, jossa, paitsi sen taiturillista tekotapaa, +kiinnittää kenties enimmän huomiota tekijän uusi, synkistynyt käsitys +uuden ja vanhan ajan yhteentörmäämisestä.--Monet muutkin muistot +entisiltä ajoilta heräävät hänen mielessään. Hänen silmänsä siirtyy +kauas taapäin, siihen omituiseen uskonnolliseen liikkeesen, jota hän +lapsena on voinut tarkastella omassa lähimmässä ympäristössään ja jonka +jälkiä hän vieläkin tapaa kotiseuduillaan. Hän kirjoittaa _Heränneitä_, +lyhyitä, runollisia kuvauksia uskonnollisen haaveilun alalta, nekin +enemmän esteettiseltä herkuttelulta kuin syvältä sydämentaiteelta +vaikuttavia. + +On ikäänkuin ei Aho tähän aikaan vielä saisi kyllin ilmaa siipiensä +alle. Hän ikäänkuin tunnustelee puoleen ja toiseen, mistä löytyisi se +uusi ura hänelle, joka jälleen avaisi elämän ja hänen oman olentonsa +lukkoon menneet ovet hänelle. + +Mutta onhan hän jo löytänyt sen oikeastaan: _Lastuja_ on se uusi +taidemuoto, joka nyt vastaa hänen sisintä olemustaan. + +Se ei ole nyt enää yhtä yksinkertainen kuin ennen, sillä hän on +vapautunut kaikista dogmaattisista taideteorioista ja avannut sydämensä +selkoselälleen koko elämän tulvehtivalle, tuhatvivahteiselle +kauneudelle. Onpa hän itsekin pukenut muotoon oman uuden taiteellisen +uskontunnustuksensa tuossa pienessä tunnelmapalasessa _Teatterista +tultua_, josta en malta olla tähän eräitä karakteristisia kohtia +lainaamatta. + +Hän on ollut katsomassa Calderonin romantista näytelmää _Elämä on +unelma_ ja siitä innostunut. »Onko mahdollista», kysyy hän kummeksien +itseltään, »että uudenaikaisen realistisen kirjallisuuden teoriiat eivät +olisikaan lausuneet viimeistä sanaansa? Olisinko erehtynyt +ylenkatsoessani vanhoja klassikoita ja nauraessani +romantiikalle?--koskapa tuo pilven takainen draama on minua +liikuttanut?--koskapa olen koko illan sen kehittymistä jännityksellä +seurannut ja koskapa sen runomitta vieläkin hyväilee korviani?» + +Hän kysyy itseltään, onko tämä vain hetken vaikutusta. Ei, hän ei luule +sitä. »Mielen muutoksella on syvempi psykolooginen perustus.» Ja hän +jatkaa: + +»Realismilla, sillä, joka kuvaa olot ja elämän ja ihmiset semmoisina +kuin ne ovat, on oma viehätyksensä ja klassillisuudella omansa. Kun on +virkeä aamupäivä, kun kadut ovat täynnä liikettä ja vilinää, ja kun +menee itse virran mukana, niin sitoutuu silmä siihen, siinä löytää +näkemistä ja sitä on huvitettu tarkastamasta. Mutta kun lähenee ilta, +kun kadut ovat tyhjiä ja taloissa nukutaan, niin unohtuu edellinen +mieliala ja sijaan tulee toinen. Haluaa lepoa, ajatukset irtautuvat +askareiden ja toiminnan yksityiskohdista, elämän suuret, yksinkertaiset +piirteet alkavat kuultaa läpi ja muodostua aatteiksi.» + +Nyt hän tunnustaa molemmat, realismin niinkuin romantiikankin, yhtä +oikeutetuiksi. Nyt tuntuvat turhilta hänestä kaikki riidat eri +katsantotapojen välillä, eikä hän voi kyllin ihmetellä, »kuinka ihmisten +näköpiiri voi olla niin ahdas, ettei hän näe ulkopuolelle oman, +hetkellisen mielialansa rajoja!» Häntä oikein harmittavat nyt nuo +realismin ijänikuiset taistosanat. »Puhtaitten, läpikuultavain aatteiden +esittäminen ei kuulu, niin väitetään, sopivan nykyajan ihmiselle. Hän +tahtoo nähdä kirjallisuudessa ihmisiä eikä ihanteita, hän tahtoo +tutustua elämään eikä aatteisiin.» Ne väitteet tuntuvat hänen mielestään +nyt tuiki jokapäiväisiltä. Eikö tuollainen väittäjä ole huomannut, »että +hänellä on arkipäivän hyörinä ja tuulinen taivas, mutta että hänellä on +myöskin sunnuntain mietityttävä rauha ja päänsä päällä sen totinen, +tyyni sinilaki? Ja kuitenkin julistaa hän yhden aina oikeaksi, ja +toisen vääräksi, ja arvostelee sen mukaan kaikki ja tahtoo saada sen +muihinkin pakotetuksi.» + +Juhani Ahosta tulee _klassillinen_ kirjailija. + +Hän on saanut kyllänsä nyt pelkästä yksityisseikkojen erittelystä, hän +pyrkii suuriin yhteenvetoihin, niinkuin muuten koko aika hänen +ympärillään. Mutta kerran tultuaan tuntemaan kaiken verrannollisuuden +hän ei suinkaan halua jatkaa synteesejään siihen saakka, että tuosta +yksityisseikkojen kirjavasta moninaisuudesta, jota todellisuudeksi +nimitetään, alkaisi sen syvempi totuus, s.o. »aatteet» ja »ihanteet» +hänelle ilmestyä. Jos hän tähän saakka on ollut syrjästä-katsoja, on hän +tästä lähtien vielä enempi. Jos hän tähän saakka on ollut epäilijä, on +hän tästä eteenpäin täydellinen taiteilija-nihilisti. Usko realismiin +oli hänen viimeinen käsitteellinen uskonkappaleensa. Tästä lähtien hän +ei tunnusta muuta totuutta kuin omat hetkelliset mielialansa eikä muuta +estetiikkaa kuin sitä, joka sallii hänen jokaista niistä vapaasti ja +häikäilemättömästi heijastella. + +Mutta tämähän on subjektivisen, lyyrillisen taiteilijan ohjesääntö. +Niinpä kyllä, ja Juhani Aho löytääkin sitä seuraten suuren _runoilijan_ +itsestään. + +Tarkemmin sanoen: _tunnelmarunoilijan_. Sillä tunnelma tulee nyt hänen +tuotantonsa vallitsevaksi pohjasävyksi, ei mikään dionyysinen, +dityrambinen tunnelma tosin, vaan sangen viileä, plastillinen, +eepillinen, sanalla sanoen: _apollooninen_, tätä Nietzschen erinomaista +taidesanaa käyttääksemme. + +Näin vapautuu Aho viimeisimmästäkin aatteellisesta +tarkoitusperäisyydestään. Voipa sanoa, että hän pelkää sitä täs'edes +taiteessaan kuin ruttoa, eikä ihmekään. Sillä onhan »aate» jo +sellaisenaan niin suuri synteesi sille, joka on tottunut elämän tuhansia +yksityisseikkoja tarkastelemaan, että se vaikuttaa häneen suorastaan +yksipuoliselta ja vastenmieliseltä. Ja yksipuolinen tahtoo Juhani Aho +kaikkein viimeksi olla. _Koko_ elämän, koko runsaan, äärettömän elämän +hän tahtoo käsittää ja ymmärtää sekä tulkita sitä omassa taiteessaan +yhtä myötätuntoisesti ja yhtä tasapuolisesti, olipa sitten kysymys sen +valoista taikka varjoista, sen »oikeista» taikka »vääristä» +mitalinpuoliskoista, tehdä taidetta tekemättä elämän pienimmällekään +osalle sitä veristä väkivaltaa, jota »aatteet» ja »ihanteet» aina jo +ihmisen omalle hetkellisemmälle sielunelämälle harjoittavat. Kaikkein +vähimmän hän tahtoo olla väärintekijä omille tunnelmilleen, jotka ovat +kullankalliit hänelle, joita hän nyt lyyrikon rakkaudella vaalii ja +viljelee ja jotka nyt muodostavat sen väikkyvän hunnun hänen ja muun +maailman välille, mikä estää hänet epäilijän tavalliseen +raskasmielisyyteen ja melankoliaan tyysti uppoamasta. + +Epäily ei suinkaan johda häntä Kaarlo Kramsun tapaiseen traagilliseen +epätoivoon, vaan pikemmin helleeniseen _kauneudenpalvelukseen_, +suomalaispakanalliseen _kauneudenuskontoon_. + +Taikka kenties paremmin sanoen: _luonnon_-palvelukseen, +_luonnon_-uskontoon. Sillä luonto, Suomen suuri luonto, tulee nyt Juhani +Ahon taiteen korkeimmaksi ulkonaiseksi kultiksi, samoin kuin tunnelmat +ovat tulleet hänen sisällisiksi hartaushetkikseen. + +Ei kuulu tämän pienen »pikakuvan» puitteisiin toistaa pala palalta, +lastu lastulta ja tunnelma tunnelmalta, _miten_ hän on tätä luontoa +kuvannut, millä haavanlehden herkkyydellä hän on seurannut sen jokaista +pienintäkin vivahdusta ja millä mestaruudella hän on sen viivat vetänyt, +sen värit meille välkyttänyt. Pyhässä ja aressa, aamussa ja illassa, +syksyssä ja keväässä, tuiskussa ja pakkasessa, kaikessa hän on nähnyt +siinä ikuisen kauneuden väreilyn, kuullut korkean runouden huminan +korvissaan. Hänen _Lastunsa_ ovat oikea, todellinen _Luonnon kirja_, +oikea, todellinen _Maamme-kirja_ kaikille Suomen kansalaisille. Kuka on +kuullut kesäpäiväisen heinän ritinän niinkuin Juhani Aho? Kuka tuntenut +tuoreen lumen tuoksahtavan, kuka nähnyt metsäpolun _sillä_ tavoin +kankaita kierrättelevän kuin hän? Kenelle on kuiva puu korvessa niin +kauniisti helähtänyt, kenelle ollut niin »tervetullut talvinen pimeä», +kenelle kettu ja jänis jättäneet niin runolliset jäljet juostessaan? Ei +kenellekään Suomen runoilijain seassa. Enkä tiedä ketään koko +maailmankirjallisuudesta, joka voisi vetää vertoja Juhani Aholle +luonnonkuvaajana. Meidän omassa kirjallisuudessamme jäävät kaikki siinä +suhteessa varjoon hänen rinnallaan, Aleksis Kivi joutuu harvaviivaiseksi +romantikoksi ja meidän ruotsinkieliset klassikkomme Runeberg ja Topelius +vain vienosti soinnahteleviksi viiskielisiksi kanteleiksi tämän uuden, +nykyaikaisen, täys-äänisen orkesterin kaikuessa, jolla Juhani Aho on +suomalaista isänmaata kautta koko tuotantonsa, mutta eritoten juuri +_Lastuissaan_, ikuistanut. + +On vaikea mainita esimerkkejä siinä, missä ei ole olemassa muuta kuin +esimerkkejä. _Kosteikko_, _kukkula_, _saariko_ mieliimme kangastuisi vai +_Isien puunko_ juurelle istuisimme? _Kaksinko_ kalpeassa kuutamo-yössä +ajelisimme vai _Korven kostonko_ lappalaisia maisemia ihailisimme? +Paras, etten yritäkään luetella. Niitä on liian paljon, ne ovat kaikki +tehtyjä samalla todellakin pakanallisella luonnontunteella ja tekotavan +koskaan väsähtymättömällä taituruudella. + +Juhani Ahon eläinlastut sietäisivät aivan oman tutkielmansa. Ne eivät +ole lastentaruja Topeliuksen taikka Andersenin tapaan, ne ovat +metsästäjän, ne ovat partasuisen luonnonpapin, jolle kaikki elää +suorastaan inhimillistä elämää, panteistin, jolle hänen oma hartautensa +tai oma huumorinsa kaikki luodut hänen ympärillään elävöittää. Olkoon +sitten kysymys _Mullikasta_ tai _Pienestä jäniksenpojasta_, _Hulasta_ +tai _Hektor II:sta_, _Variksista_ tai kettu-repolaisesta, aina pysyy +Ahon taide samalla korkealla tasapinnalla, aina esiintyy hänen +eläinmaailmansa meille yhtä hauskana, yhtä humaanisena. Niiden huippu on +kenties _Hyveen palkka_, tuo mestarin ylemmyydellä piirretty ja vallittu +kettu-filosofia, joka tarkasti määritellyn taideteoksen puitteisiin +kätkee niin paljon epäilijän iloa ja pakanallisen nautiskelijan +hymyilevää maailmankatsomusta. + +Luonto on tullut Aholle pelastajana ja vapauttajana. Hän on liian selkeä +ja kirkas henki vaipuakseen siihen sielulliseen mystiikkaan, joka +1890-luvulla kautta koko europalaisen kirjallisuuden puhaltaa. _Hätä_, +lyhyt tunnelmakuvaus, lienee hänen syvimpiä pohjamittauksiaan tässä +suhteessa, sekään ei aivan syvä. Samoin hän on liian suuri pakana +tehdäkseen täydellistä ympäri-käännöstä Strindbergin taikka Jörgensenin +tapaan: iva, intohimottomuus, blaseerautuminen ja vihdoin kylmä sarkasmi +ja kyynillisyys ovat jo paljon lähempänä häntä, eikä niiden näytteitä +suinkaan puutu hänen harvinaisen monivivahteisesta tuotannostaan. Onpa +hänen pilkkansa, muuten purevimpia koko suomenkielisessä +kirjallisuudessa, kohdistunut niinkin pyhiin asioihin kuin itse +kansallisuus-aatteen ajajiin: _Nuori sielu_ on siitä todistuksena. +Kuitenkin sulaa iva hänellä tavallisesti hyväntahtoiseksi huumoriksi, +tulkoon sitten puhe yhteiskunnan _Mallikelpoisista_ taikka _Liian +suurista miehistä_, _Yhdistysten aikakaudesta_ tai _Yrjö Antmanista ja +kumpp:ista._ Ihmisten yhteiskunnallinen hyörinä ja pyörinä esiintyy +Aholle useimmiten enemmän tahi vähemmän naurettavana. Hän on siinäkin +suhteessa täysi individualisti ja uskollinen omalle epäilevälle +luonnonlaadulleen. + +Tunnelmat eivät Aholta suinkaan ole sumentaneet hänen terävää ja +kirkasta todellisuuden-tuntoaan, epäilijän pilkka ja sensualistin +herkuttelu ei elämän ankarampia, yksinkertaisempia viivojakaan. +_Alakuloisuuden ylistyksen_ rinnalla saattaa _Uudisasukas_ erinomaisesti +viihtyä hänen mielikuvituksessaan, _Metsänneitojen_ rinnalla +_Vilhelmiina Wäisänen_, taikka _Sasu Punainen_.--Mutta sehän on jo sitä, +mitä sanotaan universaaliseksi mielikuvitukseksi. + +Luonnon-elämä, luonnon-ihmisten raadanta rahan-alainen herättää hänen +vilpitöntä kunnioitustaan. Sieltäpäin katsottuna näyttää isänmaakin +aivan toisellaiselta kuin tuolta pääkaupungista käsin, romantisen +paatoksen tai romantisen ironian silmälasien läpi. _Maan sydämeen_ hän +pyrkii jo Pariisista palatessaan, maan sydämestä nousevat hänelle +_Katajaisen kansallisuutemme_ syntysanat, jotka hän kahdessa +isänmaallisessa lastukokoelmassa sortovuosina lähemmin kehittelee. Monen +mestarillisen ajankuvauksen ohella sisältävät ne sellaisiakin voittoja +vaikean poliittisen allegorian muodon yli kuin on esim. tuo +yksinkertainen ja suurpiirteinen taideteos _Sammuta sinä, minä sytytän!_ +Valitessaan sitkeän, taipuisan katajan passiivisen vastarinnan ja koko +suomalaisen kansallishengen vertauskuvaksi osaa Aho epäilemättä yhtä +syvälle erään suomalaisuuden osan luonteenominaisuuksiin kuin hän +samalla on uskollinen omalle passiiviselle taiteilijaluonteelleen, jolle +resignatsioni jo alunpitäen on ollut niin myötäsyntynyttä. Ainoastaan +korkeampaa isänmaallista mahtipontisuutta tavoitellessaan hän vaikuttaa +joskus oudosti ja vieroittavasti. Huomaa heti, että tässä hänen +intohimoton eepillinen taiteilijaluonteensa asettaa vaikeasti ylikäyvän +rajan hänelle. + +Juhani Ahon luonnon-uskonnon, hänen uuden, kansanomaisen +isänmaallisuutensa sekä siitä seuranneiden puolipakanallisten +puolikristillisten tunnelmasarjojen tulos on _Panu_, hänen suuri +romaaninsa kristin-uskon ja pakanuuden taistelusta Suomen sydänmailla, +jolla hän, realismin entinen esitaistelija, jälleen tekee sovinnon +kansallisen romantiikan kanssa, liukuen vähitellen yhä syvemmälle sen +laajaan, lämpimään syleilyyn. + +Mutta tätä, samoin kuin yleensä Ahon myöhäisintä tuotantoa, täysin +ymmärtääksemme täytyy meidän nopeasti katsahtaa, mitä sillä välin oli +tuolla ulkona maailmankirjallisuudessa ja koko europalaisessa +hengen-elämässä tapahtunut. + +Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus, _aktsiota reaktsio_. Kehitys-opin, +jumalankieltämisen, kylmän järjen ja mekaanisen maailmanjärjestyksen +aseita kantavaa realistista taidesuuntaa on jälleen kaikkialla +maailmassa seurannut uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen, +uusi uskon, toivon ja rakkauden aikakausi. Ihmiset ovat jälleen +toistaiseksi saaneet kyllänsä yksityisseikkojen tieteellisestä +selittelystä: he pyrkivät takaisin synteesiin, kokonaiskuvaan, +kokonaiskäsitykseen itsestään ja ympäristöstään. Taiteilijain silmä on +ollut liian kauan tähdätty ulospäin: heidän tekee jälleen mieli katsoa +sisäänpäin, oman yksilöllisen sielun-elämänsä salaperäisiin onkaloihin. + +Eikä ainoastaan sisäänpäin, vaan myöskin taaksepäin. Edistys on ollut +liian nopea, kaikki eivät ole ehtineet seurata mukana, ja jos ovatkin +päänsä ja älyllisen olentonsa puolesta, on heidän sydämensä syvin kaipuu +jäänyt kiinnitetyksi vanhaan, menevään ja murenevaan. Sinne jäi +sittenkin niin paljon kaunista jäljellepäin, entinen aika oli sittenkin +niin ehyt ja lämmin, iso-äidit olivat niin herttaisia ja hymyileviä, +iso-isät niin lujia, viisaita ja voimakkaita. Heidän rinnallaan esiintyy +nykyisen ajan ihminen niin tuiki hajanaisena, rikki-revittynä ja +tyylittömänä. + +_Ihminen oli onnellisempi ennen_: tämä pelottava epäily astuu äkkiä +koko edistyksen ja valistuksen ajan tietoisuuteen. + +Miksi silloin rehkiä ja raataa? Mitä varten pyrkiä ja ponnistella? Syvä +surumielisyys valtaa mielet, toiset blaseerautuvat kokonaan, toiset +käyvät kylmiksi ja kyynillisiksi. _Fin de sièclen_ aika on tullut, +vuosisata menee mailleen pilvien, peittämänä. On kuin koko ihmiskunta +olisi väsynyt ja tahtoisi huoahtaa. + +Silloin heräävät myös eloon kaikki vanhat uskonnolliset mielikuvat, ja +uusi mystiikan, uusi salaoppien, henkien-manauksen ja tähti-ennustusten +aika tuulahtaa läpi vuosisadan-lopun sivistyneimmän sielun-elämän. +Katumuksen ja parannuksen hetki on tullut, ihmishenki tuntee jälleen +tarpeen langeta polvilleen suuren, tuntemattoman maailmanhengen eteen. +Turhaan varoittavat harmaantuneet valistuskauden sankarit, kuten Georg +Brandes, tästä uudesta taantumuksellisesta virtauksesta, joka heidän +mielestään on omiaan johtamaan suoraan _obskurantismiin_. Se tulee kuin +tuleekin eikä jätä ketään koskemattomaksi. + +Samalla tapahtuu muutos taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että +realistinen totuus yksin ei riitä enää, syntyy pyrkimys _tyylittelyyn_, +entisten tuhatkarvaisten elämänkuvien _yksinkertaistuttamiseen_, värien +sijasta _viivoihin_, silmänräpäyksellisen, impressionistisen totuuden +sijasta pysyvään, vuosisatojen läpi seisovaan, _monumentaliseen_. Sitä +ei Ranska voi neuvoa enää: Italia tulee myöskin suomalaisten +taiteilijain luvatuksi maaksi. + +Toiset etsivät vaikutuksia renässansin, toiset antiikin taiteesta. +Eräille ei riitä enää sekään, vaan he menevät aina muinaisen Egyptin, +Assyrian ja Intian alkulähteille. Sieltä vasta he löytävät ne »elämän +suuret yksinkertaiset piirteet», joita Aho ikävöi _Teatterista +tultuaan_. Tekotavan _koristeellisuus_ tulee kaiken tyylittelyn +korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan taide on muuttunut romantiseksi, +salaperäiseksi, symbolistiseksi. + +Juhani Aho seuraa ajan virran mukana, mutta omalla tavallaan. Se on +hänelle sitäkin helpompaa, kun hänen silmänsä alunpitäen on ollut +kääntynyt taaksepäin. _Vanhat valkamat_ ovat olleet aina lähempänä hänen +sydäntään kuin uudet »rykirannat», eleeginen pohjatunnelma kaiken +kauniin ja runollisen katoamisesta aina syvempi hänelle kuin järjen +raikas riemu höyryn ja sähkön murtavien valtojen voittelosta. _Hänen_ ei +ole tarvis mennä merta etemmä kalaan: ajan mystillisen tarpeen hän +suorittaa omalta kohdaltaan luonnon-mystiikalla, ajan vaatimuksen +romantisesta kauneudesta sukeltamalla syvälle _kalevalaisiin_ +kauneusmaailmoihin, joista Jorman lempeä, sopusointuinen ihanne-ihminen +_Panussa_ hänelle vähitellen seijastuu. Panu itse on hänelle turmeltunut +nykyaika, pappi, hänen vastustajansa, silloinen tuleva aika, josta +Aholla on meille vielä sangen vähän kaunista ja inhimillistä +kerrottavaa. Kaunis on vain vanha ja menevä, kaunis on Jorma, kauniit +Annikki ja Kari, jotka edustavat entistä, turmeltumatonta, +kalevalaista,--Juhani Aho koskettaa nyt Elias Lönnrotia. Jorma on heimoa +vanhan Väinämöisen, _Panun_ kansallinen romantiikka sangen läheistä +sukua sille, joka oli itse _Kalevalan_ tekijän aikoinaan työhön +innostanut. + +»Ympäri käydään, yhteen tullaan», olisi Lönnrot todellakin voinut +virkkaa Aholle, jos hän _Panun_ ilmestyessä olisi elänyt vielä. + +Puhtaasti taiteellisessa suhteessa _Panu_ merkitsee Juhani Aholle pitkää +askelta kohti tyylittelyä, kohti valikoimista, kohti monumentalista +tekotapaa. Hänen luonnonkuvauksissaan on nyt loisto, ennen-kuulumaton +suomenkielisessä kirjallisuudessa, ja hänen kielenkäyttelynsä on +saavuttanut sen hurmaavan koskemattomuuden leiman, joka on vain +maailmankirjallisuuden suurilla mestareilla. Vähemmän mieltäkiinnittävä +on teoksen juoni: _kuvaaja_ pyrkii jossakin määrin tekemään väkivaltaa +_kertojalle_, viehättävät yksityisseikat laajenemaan monumentalisen +kokonaisvaikutuksen kustannuksella. + +Vielä enemmän on asianlaita näin Ahon seuraavassa suuressa romaanissa +_Kevät ja takatalvi_. + +Juhani Aho menee siinä aina syvemmälle oman olentonsa uumeniin. Hän +ottaa nyt uudestaan käsitelläkseen sen uskonnollisen liikkeen, jota hän +_Heränneissä_ oli europalaisen taiteilijan silmällä ohimennen +tarkastanut, ottaa katsellakseen sitä koko kansallisen herätyksen ajan +yhteydessä ja tulee, oman muuttuneen olentonsa mukaisesti, nyt varsin +toisellaisiin tuloksiin. Itse kansallinen romantiikka, jota hän äsken +oli _Panussa_ ihannoinut, esiintyy hänelle nyt sangen köykäisenä niiden +vieläkin harvaviivaisempien, ankarien ja niin sanoaksemme +_talonpoikais-realistisien_ elämän-arvojen rinnalla, joita nuo vakavat, +hartaat körttiläiset Suomen sydänmailla omikseen tunnustavat. +Kansallinen herätys on tässä se esiin murtautuva uusi, josta Aholla, +johdonmukaista kyllä, ei ole erittäin paljon kaunista kerrottavaa, +pietismi taas se kansan oman olennon syvyyksistä kumpuava uskonvaatimus, +jonka tekijä kohottaa kaikkea ajan käsitteellistä kultuuria +korkeammalle.--Juhani Aho lyö nyt kättä Paavo Ruotsalaiselle ja hänen +kauttaan välillisesti _Panun_ kristilliselle papille, joka hänen +edellisessä teoksessaan vielä oli jäänyt niin osattomaksi hänen +taiteellisesta mielenkiinnostaan. + +Tämä meidän kirjallisuutemme imponeeraavin yksilöllinen kehityskulku on +sisäisellä välttämättömyydellä ja järkähtämättömällä johdonmukaisuudella +tapahtunut. + +Ahon kirjallinen tuotanto kulkee omia uriaan, seuraa omia lakejaan, aina +yhteydessä ajanhengen kanssa, aina siitä juuri hänelle sopivat +aines-osat itseensä sulattaen. Kansallisesta realismista ranskalaiseen +naturalismiin, ranskalaisesta naturalismista uusromantiikkaan, +uusromantiikasta vanhaan kansalliseen romantiikkaan, kaikkialla hän +kuitenkin on sama, aina Juhani Aho, aina itselleen uskollinen, aina +epäilijä, aina perus-olemukseltaan taiteilija. Niin paradoksilta kuin +ehkä saattaa kuuluakin, on nimittäin juuri hänen viimeistä +kehityskauttaan, jota _Kevät ja takatalvi_ edustaa, syvimmän epäilyn +tuotteena pidettävä: epäilyn, joka kärjistyy itseensä, epäilyn, joka +epäilee omaa oikeuttaan--Minna Canth oli kohottanut terveen järjen lipun +suomenkielisessä kirjallisuudessa. Juhani Aho pystyttää sen kaiken +järkeilyn äärimmälle jyrkänteelle, siihen, missä järki loppuu ja alkaa +uskonnollinen tunne-elämä. + +Tyylillisessä suhteessa on Ahon vaikutus suorasanaiseen +kirjallisuuteemme ollut perinjuurinen. Ei voida kirjoittaa hänen +jälkeensä niinkuin kirjoitettiin ennen häntä: sen totuuden on varmaan +jokainen suorasanaisen muodon käyttäjä meillä tunnustava. Artistisesti +enimmän hän on kenties vaikuttanut siihen _Lastuillaan_, sisällisesti +enimmän _Yksin_-kirjallaan ja _Papin rouvallaan_. Mutta kaikella, mitä +hän on kirjoittanut, on ollut yleistä makua puhdistava merkitys meillä, +joskaan hän viivataiteilijana ei ehkä tule yhtä mullistavasti kuin +kerran väritaiteilijana suomenkielisen kirjallisuuden kehitykseen +vaikuttamaan. + + + + +ARVID JÄRNEFELT + + +s. 16/11 1861.--Isänmaa (1893), Heräämiseni (1894), Ihmiskohtaloja +(1895), Ateisti (1895), Puhtauden ihanne (1897), Maria (1897), +Evankeliumin alku (1898), Päiväkirja matkaltani Venäjällä (1899), +Veljekset (1900), Orjan oppi (1902), Helena (1902) Elämän meri (1903), +Maaemon lapsia (1905), Veneh'ojalaiset (1909) y.m. + + +Norjalainen ja ranskalainen vaikutus oli jo Minna Canthin ja Juhani +Ahon kautta saanut pysyvän jalansijan »nuoren Suomen» henkisessä +elämässä. Arvid Järnefeltin mukana tulee siihen kolmas suuri kirjallinen +vaikutus, nimittäin venäläinen. + +Ei kuitenkaan heti hänen kirjallisen toimintansa alkaessa. Miltä +ilmansuunnalta hyvänsä lienevätkin hänen ensimmäisen suuren romaaninsa +_Isänmaan_ kirjalliset lähtökohdat etsittävissä, esiintyy siinä +yleis-inhimillinen kultuuri ja yleis-europalainen hengen-elämä niin +eheästi ja itsenäisesti sulatettuna, että olisi varmaan sangen vaikeata +käydä siinä minkään erikoisen maan antamia aines-osia lähemmin +erittelemään. Päinvastoin kuin useimmat muut suomenkieliset kirjailijat +saavuttaa Arvid Järnefelt juuri esikoisteoksessaan omaperäisen +sielullisen ja kirjallisen kehityksensä korkeimman ennätyksen. Hän tulee +kirjallisuuteemme täysvalmiina ja joka suuntaan tahkottuna taiteilijana, +salamana kirkkaalta taivaalta, hienostuneimman henkisen viljelyksen +hedelmänä, mitä suomenkielisellä kirjallisuudella yleensä lienee +näytettävänä. + +Komeammin ei kukaan suomalainen kirjailija vielä tähän päivään saakka +ole »esikoinut». Muistuu todellakin mieleen sitä ajatellessa vertaus +pyramiidista, joka on asetettu huipulleen seisomaan. + +_Isänmaan_ ilmestyminen oli aikoinaan kirjallinen merkkitapaus, jonka +vertaista meillä ei ole ollut Aleksis Kiven _Seitsemän veljeksen_ +ilmestyttyä. Se on yhä edelleenkin meidän paras kultuuriromaanimme, pään +ja sydämen kultuurin, maailmankansalaisen katsantotavan jaloin tuote +meillä, puhumattakaan siitä, että tällä, ei vain yllämainitussa +merkityksessä, »pyramidaalisella» taideteoksella on 1880-luvun ja +1890-luvun taitteen suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma, +yksinseisova ja vallitseva asemansa. + +Sanalla sanoen: se on todellisen _pääkaupunkilaisen_ kultuurin +ensimmäinen suuri voitto meillä. + +On ollut ennen Elias Lönnrotin ja Kalevalan yhteydessä puhe +suomalaisesta korpikultuurista, Aleksis Kiven yhteydessä suomalaisesta +kyläkultuurista. Juhani Ahon yhteydessä olisi kenties voinut mainita +suomalaisesta pappila-kultuurista, samoin kuin Robert Kiljander aiheutti +meitä suomalaista pikkukaupunki-kultuuria hiukan koskettelemaan. Me +olemme nähneet myös, miten suomalaisuuden herätys ja siihen niin +elimellisesti liittyvä kaikinpuolisen, kuumeentapaisen valistuksen ja +edistyksen, Oksasen, Päivärinnan, J.H. Erkon ja Minna Canthin +tulkitsema aika tulee ja särkee kaikki nämä vanhat, eheät suomalaiset +sivistyspiirit, kylväen kaikkialle levottomuutta, ristiriitoja, +kihisevää työtä ja toimintaa. _Pääkaupungista_ yksin on suomenkielisellä +kirjallisuudella ollut tähän saakka verrattain vähän sanomista. Mitä on +Helsingissä, mitä on maan kirkkaassa ja valoisassa pääkaupungissa sillä +aikaa tapahtunut? + +Sielläkin on muodostunut oma suomenkielinen sivistyspiirinsä, tosin +aivan nuori vielä ja vailla syvempiä suomalaisia traditsioneja. Se oli +tullut vasta kansallisen herätyksen mukana, eikä kuten ennen mainitut +suomalaisen sivistys-elämän muodot, ollut olemassa jo ennen sitä. Sama +aatteellinen liike siis, joka tuolla maan sydämessä särkee ja pirstoo +vanhoja, isiltä-perittyjä kokonaisuuksia, näyttää maan pääkaupungissa, +kuten luonnollista onkin, ensimmäiseksi omaa positivista, uudesta-luovaa +kykyään. Tosin täälläkin ainoastaan suomenkieliseen sivistys-elämään +nähden, sillä särkihän kansallisuus-aate kylläkin väkivaltaisesti sen +_ruotsinkielisen_ kokonaisuuden, minkä Helsingin sivistys-elämä ennen +sitä oli muodostanut. + +Snellmanin oppi oli ensin opiskelevan yliopistonuorison sydämet +sytyttänyt, ja olemme jo kirjallisellakin alalla nähneet siitä nousevan, +paitsi Oksasta, koko _Kirjallisen kuukauslehden_ mainehikkaan miehistön, +Yrjö Koskinen, Kaarlo Bergbom, Suonio ja A. Meurman etunenässä. Mutta +vasta sitten kun suomenkielisistä kouluista rupesi sivistynyttä +suomalaista maalais-nuorisoa yliopistoon virtailemaan, voitiin +syvemmässä merkityksessä puhua pääkaupungin suomalaistumisesta. Heistä +syntyi se nopeasti taajeneva armeija, jota Snellman ynnä hänen lähin +pääesikuntansa tarvitsivat uutta suomenkielistä Suomea luodakseen. +Helsingissä hakattiin, maalle lastut lentelivät. Mutta nuo +suomalaisuuden suurmiehet itse olivat useimmat ruotsinkielisistä +vallaskodeista, oppivat vain vaikeasti sen kielen, jonka asiaa he +ajoivat, ja käyttivätkin monet ruotsinkieltä keskenään myöhäisimpiin +elonpäiviinsä asti. Tunnettuahan on, että alkuperäiselle +suomalaisuudelle oudoin heistä, Suonio, oli ensimmäinen, joka otti +suomen kotikielekseen. Niin _teoreettiselta_ pohjalta siis kohosi aluksi +pääkaupungin suomalainen sivistyspiiri, niin _akateemiset_ olivat sen +syntysanat, niin _käsitteellinen_ se kansallishenki, jonka lippua maan +pääkaupungissa eräät professorit ja heitä sokeasti seuraavat, +innostuneet ylioppilaat, eräät vanhat, kielensä muuttaneet +virkamies-perheet ja harvat, talonpoikaiset nousukkaat romantisessa, +haltioituneessa hurmauksessa liehuttivat. + +Epäilemättä olisi se ollut myrskyä vesilasissa ilman suurta suomalaista +maaseutua. Sillä sinnehän nämä kaikki pääkaupunkilaiset pyrkimykset +sittenkin tähtäsivät, siellä oli näiden äänten kaikupohja, siellä tämän +kuluttavan tulen toivottu raaka-aines. Ja sieltä saattaa Arvid Järnefelt +myös _Isänmaansa_ päähenkilön, Heikin, tähän teoreettiseen, +akateemiseen, käsitteelliseen, sanalla sanoen aito-helsinkiläiseen +ympäristöön. + +Ei ole ihme, että hän aluksi tuntee itsensä siinä sangen oudoksi ja +hämmentyneeksi. Hän on temmattu irti juuriltaan, Vuorelan vankasta +talonpoikaisesta kantatalosta, viskattu vieraiden ihmisten keskeen, +oloihin, joita hän ei tunne, ja sivistyselämään, joka kuohuu hänen +päänsä ylitse. Monta kertaa hän on jo menossa umpisukkulaan, mutta +pelastuu sen sisällisen työn avulla, jota hän alituisesti tekee, omaa +tietään, omaa totuuttaan löytääkseen. Hän on murroskauden lapsi, jonka +sydämen läpi käy ajan syvin ja valtavin ristiriita: ristiriita +suomalaisen maaseudun ja vasta suomalaistumassa olevan Helsingin +välillä, entisyyden ja nykyisyyden, vanhan ja uuden ajan, romantiikan ja +realismin, pään ja sydämen välillä. Vuoroin pyrkii toinen, vuoroin +toinen puoli voitolle hänessä, hän yrittää jo palata takaisin +talonpojaksi, mutta ponnahtaakin siitä taas toiseen äärimmäisyyteen, +hienoksi, kylmäksi, itsekkääksi helsinkiläisherraksi ja löytää vihdoin +sisällisen eheytensä tunnustamalla myös entisen herkän, runollisen, +hyväsydämisen olentonsa oikeuden. Maaseutu ja pääkaupunki, vanha ja +uusi, vaistomaisesti tajuttu ja aatteellisesti herätetty isänmaallisuus, +kaikki humahtaa hänen sydämessään yhteen, suureksi, sopusointuisaksi +linnunlaulu-puuksi. + +Heikin oma yksilöllinen kehityshistoria on jo suuri taideteos +sellaisenaan, terävän ja samalla diskreetin sielullisen erittelyn tulos, +varmaviivainen, kaunis-kajasteinen. + +Mutta se yksin ei vielä riittäisi _Isänmaata_ niin korkeaan asemaan +suomenkielisessä kirjallisuudessa kohottamaan. Myöskin Juhani Aho on +yksilöllisen sielunkuvauksen mestari, myöskin _Yksin_ ja _Papin rouva_ +käsittelevät omalla tavallaan noita samoja sielullisia ongelmoita. +Mestarillinen _ympäristökuvaus_ on vasta Arvid Järnefeltin kirjan +erikoinen luonteenominaisuus, pääkaupunkilais-ympäristön, +kultuuri-ympäristön, koko aikakauden henkisen ilmakehän, jota ei kukaan +ole hänen tavallaan vallinnut ja tulkinnut suomenkielisessä +kirjallisuudessa. + +Hän piirtää suomalaisuuden ääriviivat tyvestä latvaan, talonpoikaisesta +kansasta aina sen aatteellisiin johtajiin asti, asettaapa vielä tämän +huimaavan rakennuksen huipulle itsensä J.V. Snellmanin, aikansa +kruunaamattoman kuninkaan, maansa juhlimana, opetuslastensa ihailemana. +Hän tuo esiin romantisen hurmauksen herättämän akateemisen +suursuomalaisuuden, joka Arvi Jänneksen yhteydessä jo ennen on silmiimme +vilahtanut, mutta hän ei jätä myöskään huomioon ottamatta sen +vastavaikutusta, hiljaa hiipivää epäilyä, kritiikin, terveen järjen, +sanalla sanoen sen _realistisemman_ katsantokannan tarvetta, jota m.m. +Juhani Aho ennen _Panuaan_ suomalaisessa hengen-elämässä edustaa. Kaikki +virrat vierivät Arvid Järnefeltin suuressa mestariteoksessa mereen, +kaikki henkilöt tuovat lisänsä ja heittävät oman valaistuksensa +suomalaisen kansallishengen kehityshistoriaan. Saavat osansa sen +ylioppilas-pessimismin ja sisällisen epätoivon oireet, joista olemme +nähneet esim. Kaarlo Kramsun runouden pohjasävyn muodostuvan, ei jää +osattomaksi myöskään vanhojen virkamies-perheiden hienostunut, joskin +hiukan suppea ja eteerinen kansallisuus-käsitys, jolla ikävä kyllä ei +kirjallisuudessamme ole ketään varsinaista edustajaa. _Koko_ maan, +_koko_ aikakauden henkisen läpileikkauksen antaa Arvid Järnefelt meille +yhdellä yrittämällä, koko suomalaisen Suomen ensimmäisistä +kansakouluistaan ja sanomalehdistään tieteen, taiteen ja +yhteiskunnallisen elämän päivänpaisteisille rintamaille asti. Laajemmin +ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei +kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt. + +Samaa yleistä merkitystä ei ole Arvid Järnefeltin myöhemmällä +kirjallisella toiminnalla. Mutta sitä suurempi on niiden yksilöllinen +mielenkiinto puhtaasti inhimillisinä todistuskappaleina. + +Tapahtuu taite tässä kirkkaassa ja väkevässä hengessä, taikka niinkuin +hän itse sitä nimittää: _Heräämiseni_. Häneenkin, kuten koko hänen +aikakauteensa, iskee epäily mekaanisen maailmanjärjestyksen oikeudesta, +hänenkin silmänsä kääntyy sisäänpäin, hänkään ei karta 1890-luvun +mystillistä, uusromantista taidevirtausta. Hänelle, sivistyneen +ajattelemisen ja selkeän sielun-erittelyn miehelle, käy se erittäin +vaaralliseksi, sillä hän, joka jo käsitteellisemmän kirjailijaluonteensa +tähden seisoo alunpitäen loitompana suomalaisesta maaperästä kuin esim. +Juhani Aho, ei edes palajamalla samaan maaperään voi löytää siitä samaa +rauhaa ja sopusointua. Luontoon hänkin pyrkii takaisin kultuurin +kukkuloilta, kuten koko aika ja kuten aina romantiset aikakaudet, mutta +hän ei voi pysähtyä sen ulkonaiseen, eipä edes sen sisäiseen kauneuteen, +hänen täytyy mennä oman sydämensä yksinäiseen hämärään, tehdä tili +itsensä ja omantuntonsa edessä siitä, kuka hän on, miltä pohjalta hän +puhuu ja missä hänen älyllisen olentonsa juuret ovat. Leo Tolstoi tulee +hädässä hänen turvakseen, ja hänen tilinsä päättyy kaiken korkeamman +älyllisen kultuurin tappioon, terveen järjen kritiikin hylkäämiseen ja +omantunnon, tuon salaperäisen ja ehkä juuri sen vuoksi »jumalalliseksi» +katsotun sielunkyvyn asettamiseen kaiken inhimillisen toiminnan +ylimmäksi tuomariksi. Kristinopin suorastaan taika-uskoista puolta, sen +ihmeitä, ennustuksia, syntiinlankeemusta ja sovitusta, hän kuitenkin, +samoin kuin Tolstoi, on liian viisas tunnustamaan. Mutta hän hyväksyy +sen _moraalin_, hän tunnustaa Kristuksen ihanne-ihmisyyden, hänkin +halkaisee luonnon kahtia ja johtuu sitä tietä hyvän ja pahan, henkisen +ja aineellisen, älyllisen ja aistillisen dualismiin. Toteutuu vanha +sääntö hänen suhteensa: mitä korkeampi kukkula, sen syvempi laakso. Mitä +korkeammalle hän ennen oli kohonnut esteettiseen, humaaniseen ja niin +sanoaksemme ateenalaiseen kultuuriin päin, sen syvemmälle hän syöksyy +nyt eetilliseen, spiritualistiseen, galilealaiseen. Kristittyä hänestä +ei tosin tule siinä merkityksessä, missä tätä sanaa nykyään tuhansissa +kirkoissa käytetään, mutta kyllä syvemmässä merkityksessä, siinä +nimittäin, että itsekieltäymys tulee hänen korkeimmaksi ihanteekseen, +kärsimisen vaikea viisaus hänelle ylevämmäksi kuin nauttimisen vielä +vaikeampi. Sanalla sanoen: hänestä tulee _tolstoisti_. + +Pitkässä sarjassa teoksiaan, kuten _Ateisti_, _Ihmiskohtaloita_, +_Puhtauden ihanne_, _Maria_, _Samuel Cröell_, _Orjan oppi_, _Veljekset_, +_Helena_, _Elämän meri_, _Maaemon lapsia_ j.n.e. hän nyt näitä uusia +sielullisia kokemuksiaan lähemmin kehittelee, tekee tunnetuksi meillä +Jasnaja Poljanan suuren profeetan oppia ja johtuu hänen mukanaan ajamaan +yhteistä maa-omistusta y.m. yhteiskunnallisia kysymyksiä. +Myötäsyntynyttä kirjallista kykyään hän ei voi kieltää taikka panna +vakan alle, jos tahtoisikin, mutta helposti huomaa, että aatteellinen +tarkoitusperä on puhtaan kauneuden sijasta muuttunut hänelle pääasiaksi. +Samalla hän kadottaa meistä jonkun verran esteettistä mielenkiintoaan, +joka kuitenkin aina jää kyllin suureksi, että nekin, jotka eivät +suinkaan ole yksimielisiä hänen aatteellisista lähtökohdistaan, silti +mielellään tutustuvat hänen taiteellisiin tuloksiinsa. Suuremmissa +kokonaisuuksissa vaikuttaa hänen antamansa elämänkuva meihin joskus +pakotetulta ja valmiiden aatteellisten kaavojen mukaan valetulta, joskin +hänen terävä todellisuuden-tarkastelunsa ja meikäläisissä oloissa +harvinainen sielun-erittelynsä niissäkin aina ilahduttavalla tavalla +pulpahtaa näkyviin. Pienempiä tuntuu hän hallitsevan vielä +täydellisemmin ja sisältävät hänen lyhyet kertomuksensa usein niin +paljon subjektivisen tunne-elämän kyllästämää _ijäisyyden heijastelua_, +niin paljon läpikuultoista, merenkultaista _pohjattomuuden päilyntää_, +ettei hänellä siinä suhteessa ole vertaistaan suomalaisessa eikä +tietääkseni koko pohjoismaisessa kirjallisuudessa. + +Hänkin, samoin kuin Minna Canth, Juhani Aho ja yleensä hänen +aikalaisensa, joutuvat jatkamaan meillä 1880-luvun realismin +kehittymistä 1890-luvun uusromantiikaksi. + +Vähimmän tekee sen Minna Canth, sillä kuolema katkaisee hänen +kirjallisen kehitysviivansa. Mahdollisesti hän olisi myöskin ollut liian +realistinen henki mennäkseen aivan syvälle suureen tuntemattomaan. Mutta +spiritismi herättää jo hänenkin mielenkiintoaan, tolstoismin +elämäntotuudet hänkin jo tunnustaa omikseen eikä hän ole enää viime +aikoinaan kaukana Ellen Keyn syventämästä pohjoismaisesta +naiskäsityksestä, kuten joku sanomalehti-kirjoitus osoittaa. Terve järki +tekee pitkin linjaa vararikon, jättäen tilaa tunteelle, tunnelmalle, +omalletunnolle, ja sitä tietä vihdoin vaistolle, vieteille, +aavistuksille ja aina eteenpäin yhä salaperäisemmille ja +itsetiedottomammille sielun-ominaisuuksille. + +Minna Canthin _Anna Liisa_, Juhani Ahon _Heränneitä_, Arvid Järnefeltin +_Heräämiseni_, kaikki ne ovat aivan yhden-aikaisia, kaikki osoittavat ne +uuden tuulenkäännöksen merkkejä suomalaisessa kirjallisuudessa. + +Juhani Aho menee jo Minna Canthia pitemmälle, ei kuitenkaan vielä +uskonnolliseen tunne-elämään asti, jonka hän ikäänkuin tahallaan jättää +Arvid Järnefeltin asiaksi. Järnefelt jatkaa vain sitä viivaa, jonka +edelliset ovat alottaneet. Heitä ei siis suinkaan voi pitää kansallisen +realismin alkajina meillä, sillä se alkoi jo Aleksis Kivestä, joskin +niin suuri ja merkitsevä osa heidän tuotannostaan sattuu sen +kukoistuskauteen. Pikemmin voi sanoa kansallisen uusromantiikan heistä +alkaneeksi. + +Järnefelt, jolle kaikki »kansallinen» on siinä merkityksessä vierasta ja +vastenmielistä kuin se on outoa Tolstoille ja koko nykyaikaiselle +sosialismille, joutuu kaikesta kansainvälisyydestään huolimatta hänkin +tätä tietä ainakin eräänlaisen kansallishengen haarautuman palvelukseen: +maalle kaupungista, luontoon kultuuri-elämästä, yksinkertaiseen +moninaisesta käy koko ajansuunta 1890-luvulla, niin käy myös Suomen +taide ja kirjallisuus. Tässä valaistuksessa on meidän helpompi ymmärtää +myös Arvid Järnefeltin _Heräämistä_. + +Mutta mitä on palaaminen luontoon muuta kuin luonnolta aina uusien +alojen valloittamista? Mitä usko muuta kuin tiedon edellä-kävijä, mitä +tunkeutuminen ihmis-sielun itse tiedottomiin maailmoihin muuta kuin +juuri niiden tekemistä meille itsetietoisiksi? + +Tältä kannalta on meidän helpompi ymmärtää sekä _Ateistia_ että +_Ihmiskohtaloita_. + +Järnefelt on saanut kyllänsä ihmis-sielun älyllisten puolien +erittelystä. Häntä eivät tyydytä enää ne verrattain helpot voitot, joita +elämän pintailmiöiden tarkasteluun pysähtyvä järki saavuttaa. Aina +syvemmälle hän tahtoo tunkeutua, aina ominaisemmin eläytyä ihmis-sielun +harvoihin suuriin alkutekijöihin. Mutta siellä eivät kelpaa enää +eksaktisen tieteen ja kauniin taiteen suurmiehet hänen ohjaajikseen ja +opettajikseen. Siellä kelpaavat vain ihmiskunnan suuret aavistajat, +profeetat ja uskontojen perustajat toiselle tietä neuvomaan. Ja silloin +nousee kalpean Natsarealaisen haamu hänen sielunsa silmien eteen, +ihmisenä, ei jumalana, hienostuneena, herkistyneenä, sormenpäihinsä +saakka henkisenä ylimyksenä, miehenä, joka kulkee kautta maailman kuin +ei sen loka ollenkaan koskisi hänen kantapäitään, uneksijana, jonka +sisällinen näkemys on niin voimakas, että kaikki ulkonainen siitä +höyhenen tavoin takaisin hervahtaa. Onko mahdollista, että sellainen +ihminen on todella elänyt siis? Kuinka on mahdollista, että hän vieläkin +on niin vähän tunnettu oikealta opiltaan ja inhimilliseltä +olemukseltaan? + +Näin käy ymmärrettävämmäksi meille myös _Maria_, tuo pieni, siro kirja, +joka aikoinaan herätti niin ansaitsematonta suuttumusta. Näin ymmärrämme +me hänen tolstoisminsa, joka ei ole vailla esteettistä viehätystään, +näin ylimalkaan hänen kristillisiin näkökantoihin kallistumisensa. + +Muu seuraa sitten itsestään. Pahaa ei ole pahalla vastustettava: _Samuel +Cröell_. Lihan himot ovat tyysti tukahdutettavat: _Puhtauden ihanne_. +Itsekieltäymys on kaiken ilon lähde: _Helena_, _Veljekset_. Maa kuuluu +kaikille: _Maa-emon lapsia_, _Veneh'-ojalaiset_. Järnefelt seuraa +uskollisesti suuren slaavilaisen patriarkan jälkiä, istuttaa pala +palalta hänen käytännöllistä ja tietoperäistä viisauttaan suomalaiseen +maaperään. Askeetti itsensä suhteen, individualisti kansan ja esivallan +suhteen, ateisti kirkon opin suhteen, kristitty oman sydämensä +kammioissa: niin on Tolstoi, niin on hänen suomalainen oppilaansa Arvid +Järnefelt. + +Sellaisena on hänellä epäilemättä arvaamaton merkityksensä suomalaisessa +hengen-elämässä. + +Seisoen alusta alkain sen kukkuloilla hän on myös kirjallisuutemme +ainoa johdonmukainen maailmankansalainen. Hän kehittää sen +individualismin, jonka oireita me Oksasesta saakka olemme seuranneet, +sen viimeiseen ja ainoaan johdonmukaiseen lopputulokseen, nimittäin +henkiseen anarkismiin. Hän vie pisimmälle myös sen elämänkielteisen +piirteen, joka kristin-opin ja pietismin mukana tullen ammoisista +ajoista on muodostunut yhdeksi suomalaisen kansallishengen +perus-ominaisuuksista, ja antaa lopullisen muodon sille passiivisen +resignatsionin opille, jota Juhani Aho taiteilijana niin +järkähtämättömästi toteuttaa. Maakysymys saattaa hänet nykyaikaista +sosialismia koskettamaan, jonka kanssa hänellä tolstoistina on useita +muitakin yhtymäkohtia, ei kuitenkaan siinä hänen oppinsa peruspykälässä, +että yhteiskunnan uudistuksen on yksilön omasta sisällisestä +uudistuksesta lähdettävä. + +Puhtaasti kirjallisessa suhteessa hän merkitsee aina enempää siirtymistä +mielikuvista käsitteihin, maalailevasta, realistisesta esitystavasta +aatteellisen ja samalla uusromantisen runouden maailmoihin. + + + + +SANTERI IVALO (INGMAN) + + +s. 9/6 1866.--Hellaassa (1890), Tutkimuksia Pohjois-Suomen historiasta +vuosilta 1595--1635 (1901), Iltapuhteeksi, I-II (1892, 1896), +Reservikasarmista (1892), Juho Vesainen (1893), Tuokiokuvia Kuusamon +matkalta (1894), Kaarlo IX:n jäämerenpolitiikka I-II (1894--95), Aikansa +lapsipuoli (1895), Anna Fleming (1898), Margareta (1898), +Lahjoitusmailta (1900), Tuomas piispa (1901), Kustaa Eerikinpoika +(1903), Saaristossa (1903), Onnen aalloissa (1904), y.m. + + +Vähitellen, noin parinkymmenen vuoden kuluessa, valmistuu meidän +kansallinen realismimme, alkaen 1870-luvun alusta, jatkuen aina +voimakkaampana kautta 1880-luvun ja puhjeten vihdoin täyteen +kukoistukseensa 1890-luvun taitteessa, jolloin se jo on saanut +suoranaistakin tukea samanaikaisista europalaisista virtauksista. Ensin +yksitellen ja hajallaan, sitten yhteisessä suljetussa rintamassa, +esiintyvät meidän realistiset kirjailijamme, pyrähtävät kuin +keskinäisestä sopimuksesta Pariisiin ja palajavat jälleen takaisin +toteuttamaan omalla kotoisella pohjallaan, mitä on toteutettavissa +noista uusista vapaan ajatuksen ja terveen järjen kritiikin herättämistä +taiteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä. +Palajavat ja liittyvät J.H. Erkon veljen Eero Erkon v. 1890 perustaman +_Päivälehden_ ympärille niin lujasti ja mieslukuisasti, että heitä sen +mukaan voisi _Päivälehden piiriksi_ nimittää, erotukseksi niistä +myöhemmistä kirjallisista kyvyistä, jotka syntyvät heidän antamastaan +sysäyksestä ja joiden yhteisenä nimenä silloin olisi _nuorsuomalaiset +kirjailijat_. + +Päivälehden kirjallisen piirin huomattavimpia edustajia on Santeri +Ivalo (Ingman), Minna Canthin, Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin keralla +nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä esitaistelijoita, keveän, pakinoivan +tyylin ja sittemmin suurpiirteisen historiallisen romaanin varsinainen +kehittäjä ja viljelijä suomenkielisessä kirjallisuudessa. + +Nuorsuomalaisuuden liike, yhtä vähän kuin aikoinaan suomalaisuuden, ei +suinkaan ollut alkanut pääkaupungista, jossa, kuten Arvid Järnefeltin +yhteydessä olemme huomauttaneet, suomalaisuudella ylimalkaan oli vielä +niin heikko ja niin sanoaksemme tietopuolinen jalansija. Sen pesäpaikat +olivat kaukana maaseudulla, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Viipurissa, +joiden silloiset nuorsuomalaiset voimat olivat ryhmittyneet +asianomaisten äänenkannattajiensa, _Savon_, _Keski-Suomen_ ja _Viipurin +Sanomien_ ympärille. Varsinkin tuli Kuopio, Snellmanin kaupunki, +suomalaisuuden vanha valtalinna, Minna Canthin ja Ahon-veljesten kautta +myöskin nuorsuomalaisuuden lujimmaksi esivarustukseksi. + +Pääkaupungissa oli _Valvoja_, Kirjallisen kuukauslehden jatko, ollut +ainoa, joka pitkin 1880-lukua oli suomenkielisellä taholla ylläpitänyt +vapaamman ajatuksen ja europalaisemman katsantotavan pyhää tulta. Mutta +vasta Päivälehden kautta ne molemmat saivat keskitetyn kärkensä +pääkaupunkilaisessa ja siis korkeimmassa suomalaisessa +sivistys-elämässä. + +Ei ollut Päivälehden piirin, yhtä vähän kuin yleensä nuorsuomalaisuuden +vika, että tuo kärki näin terävästi tuli kohdistumaan juuri entisten +Kirjallisen kuukauslehden miesten edustamaa »vanhaa» suomalaisuutta +vastaan (20 tai 30 vuotta vanhaa!), jonka pääpylväinä tähän aikaan jo +seisoivat, paitsi muita, »suomalaiset kirjailijat» Yrjö-Koskinen ja A. +Meurman. Suomen kansallishenki tarvitsi nuorentumista, uudistumista, ja +se käytti ajanhengen herättämiä kirjallisia kykyjä aseinaan. Ei voitu +elää ikäänsä Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin aikakauden +jälkeenjättämällä aatteellisella, saati sitten kirjallisella perinnöllä. +Kansallisuus-aate yksin ei voinut riittää enää uuden, esiin-astuvan +polven mieliä innostamaan. Täytyi tulla maahan uusia aatteita, polttavia +päivänkysymyksiä, ellei mieli suomalaisen sivistys-elämän vajota +itsetyytyväiseksi, kansallisromantiseksi umpivedeksi, jonka suhteen +vähänkin kyvykkäämmän nuorison asema olisi ollut yksinomaan kielteinen, +epäilevä, arvosteleva ja--irvistelevä. + +Me olemme ennen, Minna Canthin yhteydessä, nähneet, minkä kirjavan +paljouden uusia, myönteisiä elämän-arvoja nuorsuomalaisuuden herätys toi +tullessaan. Tämän liikkeen kriitillinen kärki kääntyi, kuten +luonnollista, kansalliseen romantiikkaan. Mutta sen uudesta-luova ja +vanhaa-virkistävä mahti esiintyi pian kaikilla elämän aloilla, lähinnä +taiteen ja kirjallisuuden, sitten etenkin työväen-kysymyksen. Näiden +kaikkien vapaamielisten ja kansanvaltaisten pyrkimysten keskustaksi +muodostui _Päivälehti_. + +Sen piirin varsinaisena, taistelevana sanomalehti-kykynä, ainaisena, +väsymättömänä päivänkysymysten pohtijana, Santeri Ivalolla on +kunniakas sijansa maamme sivistyshistoriassa. Samalla hän saa aikaa +laajalle kaunokirjalliselle toiminnalle. + +Ivalo alkaa realistisella ylioppilas-novellilla _Hellaassa_, jonka +vilkkaat kohtaukset ja mehevä, havainnollinen esitystapa heti herättävät +huomiota. Mutta varsinaisen kirjailijamaineensa hän perustaa kahdella +kokoelmalla pieniä kertomuksia _Iltapuhteeksi_, joiden lisäksi tulevat +samaan keveään tyyliin kerrotut kuvaukset _Reservikasarmista_ ja +_Tuokiokuvia Kuusamon matkalta_, viimemainitut kuitenkin sangen +vakaviakin sisällykseltään.--Tätä voidaan pitää Ivalon kaunokirjallisen +tuotannon ensimmäisenä, realistisena kehityskautena. + +Hänellä on nyt sana vallassaan, tekotapa sormiensa päissä. Hänen +silmänsä ympäröivään elämään nähden on harvinaisen terävä, hänen +kielensä rikas, hänen tyylinsä taipuisa, selvä ja havainnollinen. +Erikoisesti silmiinpistävänä piirteenä esiintyy hänen herttainen, +luonnollinen huumorinsa, joka ei ole vailla ivankaan ilkamoivaa otaa, +jos niin tarvitaan. Hän on kehittänyt huippuunsa tuon vaivattoman, +pakinoivan kirjoitustavan, jonka edeltäjinä suomenkielisessä +kirjallisuudessa me ennen olemme Samuli S:n ja Juho Reijosen tavanneet, +sekä samalla suorittanut tuon hänen aikalaiselleen taiteilijapolvelle +tavallisen kiertokulun Pariisista Kuusamoon. Hän on nyt sanalla sanoen +täyskelpoinen realistinen kirjailija kiireestä kantapäähän. + +Toisen kehityskauden me voimme katsoa alkavaksi _Juho Vesaisesta_, hänen +ensimmäisestä suuresta historiallisesta romaanistaan, vaikka teokset +eivät seuraakaan toisiaan tässä aikajärjestyksessä. Ivalokin on joutunut +aikansa uusromantisen henkäyksen taikapiiriin. Hänenkin silmänsä on +kääntynyt taaksepäin: onpa hän jo ennen historiantutkijana tottunutkin +menneiden aikojen vaiheita tarkastelemaan. Ja silloin hänen silmänsä on +kiintynyt pohjalaisten ja vienan-karjalaisten vanhoihin heimosotiin, +kostoretkiin viliseviä virtoja pitkin, kalvan-karkeloihin metsäisten +kannasten yli, jotka näitä taistelevia erämaan-asukkaita toisistaan +erottavat. _Juho Vesainen_ elävöittää ne kaikki eteemme todellisella +karjalaisella väririkkaudella, todellisella pohjalaisella pontevuudella +ja jylhyydellä. Itsessään romantinen aihe on siinä käsitelty niin +realistisesti ja luonnontuoreesti ja kuitenkin niin runsaalla ja +kantavalla mielikuvituksella, ettemme epäile käyttää siitä sanaa +_klassillinen_.--Hän on nyt samassa kehityskaudessa kuin Juhani Aho +_Lastujensa_ ja _Panunsa_ päivinä. Hän on päästänyt mielikuvituksensa +valloilleen ja samalla ruvennut pyrkimään niihin »harvoihin viivoihin», +jotka realistisen taiteen klassillisesta ja vielä enemmän romantisesta +taiteesta erottavat. + +Taikka toisin sanoen: hänkin on löytänyt _monumentalisen_ taiteen +syntysanat. + +Mutta hänen suuri tilintekonsa nykyisen ajan kanssa on vielä tekemättä. +Ja hän kirjoittaa 2-osaisen yhteiskunnallisen romaanin _Aikansa +lapsipuoli_, Ahon _Yksin_-kirjan ja Järnefeltin _Isänmaan_ jälkeen koko +Päivälehden piirin rohkeimpia ennätyksiä, kenties tänäkin päivänä vielä +kirjallisuutemme virkein ja virkistävin yhteiskunnallinen +todellisuuden-tarkastelu. + +Aho, alunpitäen individualistina, oli tehnyt tilinsä nykyisen ajan +kanssa yksilöllisen sielunerittelyn alalla. Järnefelt, alussa +kansallisten ja yksilöllisten ristiriitojen välillä kamppailevana, oli +kuvannut kokonaisen aikakauden aatteellisen ilmakehän. Ivalo, jota +heihin nähden tahtoisin _yhteiskunnalliseksi_ kirjailijaluonteeksi +nimittää, ottaa asian omalta kannaltaan ja antaa meille läpileikkauksen +silloisen suomalaisuuden murroskaudesta yhteisten pyrkimysten, +harrastusten, askareiden, sanalla sanoen _kansalaistoiminnan_ alalla. + +Ivalo ei yhteiskunnallisena kirjailijana suinkaan seiso yksin +kirjallisuudessamme. J.H. Erkko ja Minna Canth pitävät siinä seuraa +hänelle. Mutta siinä, missä J.H. Erkko tahtoo sytyttää, innostaa ja +lämmittää, missä Minna Canth muuttaa, parantaa ja mullistaa, siinä +_kuvaa_ Ivalo objektivisesti ja kylmäverisesti, ranskalaisen koulun +läpikäyneellä taiteella taiteen vuoksi. Siksi onkin hänen _Aikansa +lapsipuolta_ meidän realistisen yhteiskunta-kirjallisuutemme +korkeimmaksi huipuksi katsottava. + +Epäilemättä se on kritiikkiä olevia oloja vastaan, kuten myös Minna +Canthin yhteiskunnalliset näytelmät ovat. Mutta tekijän tapa esittää +asioita ei ole agitaattorin, joka asettaa taiteensa sen taikka tämän +aatteellisen tarkoitusperän palvelukseen. Itsestään ja aivan +luonnollisesti, henkilöiden luonteista ja niihin liittyvistä +tapahtumista, kasvaa _Aikansa lapsipuolessa_ esiin se kriitillinen +elämänkuva, jota tekijä tarkoittaa. Että se samalla on sangen +myrkyllinen, todistaa vain, että hänen alkuperäinen, harmiton huumorinsa +nyt on pistäväksi pilkaksi muuttumassa. Ja että hän sen kohdistaa +kokonaiseen aikakauteen, todistaa, että hän nyt on saavuttanut sen +henkisen yli-otteen, jolla hän, itse taiteellisena syrjästä-katsojana, +saattaa tämän pääkaupunkilaisen sivistyspiirin monivivahteisia muotoja +käsitellä. + +_Aikansa lapsipuoli_ kuvaa sitä astetta valtiollisen suomalaisuuden +kehityksessä, jolloin pelkkä puhdas ja uhrautuvainen innostus ei +riittänyt enää, jolloin täytyi ruveta askelittain valloittamaan alaa +silloiselta ruotsinmieliseltä puolueelta, pitämään silmällä jokaista +virkapaikkaa ja taistelemaan suomalaisen kansallisuuden vahvistamiseksi +myös koko taloudellisen elämän järeällä tykistöllä. Se oli siirtymistä +Snellmanista Yrjö-Koskiseen, romantiikasta realismiin, unelmien ja +ihanteiden innostavista maailmoista kylmään, karuun todellisuuteen. +Ylioppilaspiireissä, puhtaan kansallisen romantiikan viimeisissä +mohikaaneissa, tuo muutos tuli enimmän tuntumaan. Siellä se merkitsi +siirtymistä isänmaallisten maljojen äärestä hiljaisiin lukukammioihin, +poliittisesta agitatsionista läksyihin ja tutkintoihin, veloista +verkaan, penningittömästä kielenpieksännästä hyväpalkkaisiin +valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin mahti-asemiin. Näin kuitenkin +ainoastaan niille miekkoisille, jotka ajan merkit oikein tajusivat, +jotka osasivat ottaa vaaria tuulen suunnista ja niiden mukaan myös oman +purtensa suunnittaa. Toiset, jotka eivät sitä ajoissa älynneet, vaan +jäivät liian kauan nuoruutensa romantisilla ihanteilla ratsastamaan, +sortuivat auttamattomasti ajan vyöryvien vankkurien alle. Tällaista +»aikansa lapsipuolta» Ivalo on yllämainitussa teoksessaan ottanut +kuvatakseen. + +Tämän vastakohdaksi hän asettaa oikean aikansa lapsen, järkevän ja +itsekkään, pyrkijän ja kiipijän, aatteettoman, ihanteettoman +pikku-minänsä palvelijan, jonka silmässä on sama »kylmä kiilto» kuin on +aikansa lapsipuolen mielestä koko aikakaudessakin. Helposti huomaa, +kenen puolelle tekijän myötätunne kallistuu ja _miksi_ se sille puolen +kallistuu. Romantikko--Juuso on hänen nimensä--on kuitenkin kaunis +luonne kaikessa horjuvassa, epäkäytännöllisessä aatteellisuudessaan, +Heikki--hänen vastakohtansa--vähemmän kaunis, siksi että hän on mies +ilman mitään suurempaa, sytyttävää päämäärää, joka hänen pienen +itsekkäisyytensä aateloisi ja oikeuttaisi. Että tekijä on juuri _näin_ +nämä vastakohdat valinnut, on erittäin luonteenomaista sekä Päivälehden +piirille että koko meidän realistiselle kirjailijapolvellemme. Realismi +on heissä pinnalla, romantiikka uinuu syvemmällä heidän sydämissään. +Realistinen aika, jonka lapsia he ovat ja johon he itsekin katsovat +kuuluvansa, näyttää heistä rumalta ja runottomalta menevän, haihtuvan, +romantisen aikakauden rinnalla, jota he ovat liian viisaita takaisin +toivotellakseen, mutta joka kuitenkin kietoo heidän sydäntään +omituisella, salaperäisellä ikävällä.--Johtuvat jälleen mieleen Ahon +»vanhat valkamat» ja »rykirannat». Juuso ja Heikki, ne ovat Ivalon +suuressa yhteiskunnallisessa läpileikkauksessa voitettu vanha ja +voittava uusi aika. + +Monta katkeraa totuutta lausuu tekijä siitä suomalaisuuden +kehitys-asteesta, jota Heikki edustaa, samalla monta sarkastista sanaa +siitä, miten silloisessa suomenkielisessä Helsingissä yleinen mielipide +luotiin ja sen kanssa kamppaileva uppiniskainen yksilö kaikkien taiteen +sääntöjen mukaan hiljaisesti ja »kivuttomasti» teilattiin. Lienee +julkinen salaisuus, että hänen mielikuvitustaan tässä, kuten Minna +Canthin hänen _Sylvissään_, on ollut eräs tunnettu tositapaus, +Churberg-juttu, kannustamassa. Tekijän ansioksi lankeaa, että hän on sen +niin kokonaan mielikuvitukseensa sulattanut, antanut sille oman +personallisen kehityskautensa ja maailmankatsomuksensa ääriviivat ja +mennyt itse ajanhengen syntyihin syviin, asettamalla Juuson yksilöllisen +elämäntarinan suomalaisuuden suurten kultuuri-taistelujen yhteyteen. +Hän on täten luonut teoksen, jolla on pysyvä sija meidän +kirjallisuudessamme. + +_Juho Vesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ kuuluvat Ivalon klassilliseen +kehityskauteen. + +Tämän jälkeen luisuu hän, samoin kuin Aho, Järnefelt ja koko kirjallinen +aikakausi hänen ympärillään, yhä syvemmälle romantiikkaan. Taikka +oikeammin: hän jakaa kirjailijapersonallisuutensa kahtia, käyttäen sen +realistisen puolen sanomalehti-työhön ja kansalaistoimintaan, sen +romantisen puolen taas historiallisiin romaaneihinsa ja kertomuksiinsa +_Anna Fleming_, _Tuomas piispa_, _Margareta_, _Onnen aalloissa_ j.n.e., +joilla hän vakiuttaa asemansa suomenkielisen historiallisen romaanin +perustajana, välillä aina realistisemmankin kuvauksen, kuten kokonaisen +kokoelman _Saaristossa_, pirauttaen. Hän on yhä edelleenkin realistisin +henki meidän realistisesta kirjailijapolvestamme, se, joka uskollisimmin +on todellisuuden vankalla pohjalla pysynyt ja jonka romantiikka kenties +juuri sentähden näyttää vähimmän kirjallisuutemme myöhäisempään, +uusromantiseen kehitykseen vaikuttaneen. + +Näytelmäkirjailijanakin on Ivalo, samoin kuin Aho ja Järnefelt, +esiintynyt, vieläpä viettänyt pari sievää voittoa _Juho Vesaisella_, +jonka vilkas toiminta ja väririkkaat kuvaukset eivät kiellä itseään +näyttämölläkään, sekä _Lahjoitusmailla_, huomattava etupäässä sen +väkevän todellisuuden-tunnun tautta, jolla tekijän on onnistunut tehdä +eläviksi meille nuo jo historiaan kuuluvat karjalaisten talonpoikain +kärsimykset. + +Realismi ja romantiikka kulkee Ivalon myöhäisemmässä tuotannossa +rinnakkain, yhtymättä yhteiseen suureen solmukohtaan, kuten _Juho +Vesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ olivat. Tämä tapahtuu kuitenkin +eräissä pienemmissä historiallisissa kertomuksissa, joissa hän +erinomaisella elävyydellä ja klassillisilla viivoilla kuvaa +uutis-asukasten korven-elämää, esiraatajain ryskettä Suomen salomailla. +Saman luonnon-tuoreuden ja yksinkertaistuttavan tyylittelyn voimme me +katsoa myöskin _Margaretassa_ yhtyneen. + +Ivalon aseman suomenkielisessä kirjallisuudessa määrää toiselta puolen +Aho, toiselta puolen Järnefelt. Hänellä ei ole Ahon uneksivaa, utuista +mielikuvitusta, yhtä vähän kuin Järnefeltin syvällistä sielun-erittelyä. +Mutta hänellä on vankemmat todellisuus-vaistot kuin heillä kummallakaan, +hänen havainnollinen esitystapansa kumpuaa suoraan tämän maan ja tämän +maailman kamarasta. Arvattavasti juuri siksi hän niin helposti suorittaa +1890-luvun mystillisen, uusromantisen virtauksenkin, antamatta sille sen +enempää sijaa tuotannossaan kuin että hän siirtyy historiallisen +kertomuksen alalle, jota ennen häntä vain sattumalta joku suomalainen +kirjailija oli ohimennen tai dilettantin tapaisesti koskettanut. Tähän +jälkimmäiseen lajiin saatamme me hyvällä syyllä lukea ne +sotakertomukset, joista 1880-luvun kirjallisuus meillä tulvii ja jotka +vanhan romantiikan myöhäsyntyisinä lapsina jo aikoja sitten ovat +unohduksen helmaan vaipuneet. + +Vasta uusi, realistisempi tekotapa, jota Ivalo edustaa, saattoi +historiallisen kirjailemisen meillä Yrjö-Koskisen _Pohjan piltin_ ja +Juho Reijosen _Tuulivaaralaisten_ jälkeen uudelleen korkeamman taiteen +kannalta mahdolliseksi. + + + + +KASIMIR LEINO + + +s. 17/11 1866.--Runokokeita, Emmalan Elli (1885), Elämästä (1889), +Ristiaallokossa (1891), Väljemmillä vesillä (1893), Prosper Mérimée +(1895), Brand (Ibsen, 1897), Nykyaika (1898-99), Runoja (1899), Jaakko +Ilkka ja Klaus Fleming (1901), Lehtolapsi (1905), Testamentti y.m. +kertomuksia (1905), Hovimaalaaja Aleksander Lauréus ja hänen +ympäristönsä (1908) y.m. + + +Ei ainoastaan kirjallisuuden, vaan myöskin kaikkien muiden taiteiden +aloilla esiintyy nuorsuomalaisen herätyksen elahyttävä, uudesta-luova +henki meillä: musiikin, maalauksen, kuvanveiston, näyttämötaiteen ja +lopuksi arkkitehtuurin. Kaikkien niidenkin aloilla voitaisiin kenties +näyttää samoja kehitys-asteita, osoittaa samoja ajanhengen ja +kansallishengen hedelmällisiä yhtymiä, kuin kirjallisuuden. Mutta sehän +ei ole meidän asiamme. Riittäköön siis vain viittaus siihen, miten +realismi kirjallisuudessamme vastaa samanaikaista realistista suuntaa +myös kuvaamataiteiden ja näyttämötaiteiden tekotavassa, miten jälleen +sen pyrkimys tyylittelyyn ja monumentalisuuteen on yleinen koko nuoren +taiteilijapolven keskuudessa, samoin, miten kansallisen realismimme +maalaileva kirjallinen esitystapa 1880-luvulla on yhteydessä varsinaisen +maalaustaiteen erikoisen nousun kera samalla vuosikymmenellä, ja +1890-luvun uusromantinen tunnelmarunous jälleen saman-aikaisen +säveltaiteen varsinaisen kukoistuksen kanssa. Mikään ilmiö luonnon, yhtä +vähän kuin ihmishengen historiassa, ei seiso irrallaan. Kaikki yhtyvät, +kaikki liittyvät toisiinsa lujaksi, elimelliseksi kokonaisuudeksi. + +Ei ole sattuma, esim. että kansallinen romantiikkamme oli niin suuressa +määrin omiaan suomalaisia kirjailijoita juuri runopukuiseen muotoon +houkuttelemaan, ei sattuma sekään, että realistinen aika meillä oli niin +edullinen suorasanaiselle kirjallisuudelle, eikä jälleen sattuma, että +realismin ohimentyä ja uusromantisen aikakauden alettua myöskin +varsinainen laulurunous meillä taas uuteen eloon raikahtaa. Muodon +vaihtelut vastaavat tässä suhteessa uskollisesti vaihteluja ajanhengen +sisällyksessä, jonka jälleen määräävät saman-aikaiset ilmiöt koko +Europan tieteellisessä, taiteellisessa, valtiollisessa, +yhteiskunnallisessa, taloudellisessa, sanalla sanoen henkisessä ja +aineellisessa ilmakehässä. Nuorsuomalaisen herätyksen jälkeen ei +suomenkielinen kirjallisuus enää hetkeksikään lakkaa ottamasta +vaikutuksia samanaikaisista yleismaailmallisista virtauksista. Sen +kehitys vastaa kirjallisuuden kehitystä kaikkialla suurissa +sivistysmaissa, sen ilmiöt liittyvät siihen kansallista suurempaan +kokonaisuuteen, jota meidän on tapana yleis-inhimilliseksi +maailmankultuuriksi nimittää. + +Kasimir Leino on meidän realistisen aikakautemme ainoa varsinainen +laulurunoilija, nuorsuomalaisen herätyksen ranskalaisin, pariisilaisin +henki, Päivälehden piirin ainoa johdonmukainen esteetikko ja kaunosielu. + +Hän on sitä jo niin varhain kuin ensimmäisestä teoksestaan: +_Runokokeista_ ja _Emmalan Ellistä_, harvinaisen luonnontuoreesta ja +kansanomaisen kielen raikastuttamasta maalaisnovellistaan. Romantisia +aineksia on olemassa, kuten kaikissa hänen polvensa kirjailijoissa, +mutta selvästi huomaa, minnepäin tekijän pyrkimys jo tähtää ja miltä +älylliseltä pohjalta hänen runoutensa kohoaa. Sisältyyhän jo kokonainen +kirjallinen ohjelma tuohon pieneen runoon _Lukijalle_, jolla hän +_Runokokeensa_ alottaa: + + »Luonnon kaiken tutkijalle + ain' on yhden arvoinen, + onko vuokko, onko kielo + vaiko ruusu kaunoinen.» + +Luonnontutkija harrastaa kaikkea, jatkaa tekijä, hän tarkastelee ja +tutkii, sillä hän tahtoo saada selville sen eri ilmaukset. Luonto on +suuri, taivas on suuri, monet piilevät ihmeet niissä, kuitenkin on +ihmis-sydän ja sen tunteet niihin verrattavat. Ja siksi, joka pyrkii +ihmis-sydämen ja ihmis-sielun ongelmoita selittämään: + + »ei se etsi lauleluja + mainemiesten yksistään». + +Siis jo näin varhain _psykologisen estetiikan_ henki, joka ei tutki +taidetta mieskohtaisen mielihyvän taikka mielipahan tunteita silmällä +pitäen, ei myöskään aseta mitään ennen määriteltyjä kauneuden mittapuita +sille, vaan käsittelee sen ilmiöitä ennen kaikkea sielullisina, +inhimillisinä todistuskappaleina. Ikävä kyllä, ei sellaista +_luonnontieteellistä_ arvostelijaa, jota Kasimir Leino tässä itselleen +toivottelee, suomenkielisen kirjallisuuden kentällä silloin vielä ollut +olemassa. Taikka ehkä oikeammin: hauska hänelle, sillä tätenpä oli juuri +hänellä tilaisuus tulla meillä tuon toivomansa, nykyaikaisen kritiikin +ensimmäiseksi uran-uurtajaksi. + +Näyttää jo hetken siltä kuin hänkin, kuten koko aika hänen ympärillään, +saisi suorasanaisessa muodossa parhaiten sanotuksi, mitä hänellä on +sydämellään. Silla hänen seuraava teoksensa on _Elämästä_, kokoelma +realistisia kertomuksia, joista eräät, kuten esim. _Härmänmäkeläisten +markkinareissu_, kuuluvat tämän suunnan luonteenomaisimpiin ennätyksiin. +Itä-Pohjanmaan runsas, sointuva kansankieli, maalais-elämän ja +maalaispsykologian syvä tuntemus, tarkka, yksityiskohtainen tekotapa, +kaikki antavat lukijan aavistaa tulevaa »aikansa lasta» eikä +»lapsipuolta» s.o. suorasanaista eikä runomuotoista kirjailijaa. Pienet, +siellä täällä ilmenevät vienon, herkän ja runollisen tunteen +pilkahdukset vain vielä väittävät vastaan tätä olettamusta. + +Kansankielen käytäntö oli silloisen uuden suunnan peruskysymyksiä. +Realistinen kirjailija johtui siihen tietysti aivan suorastaan, ja kun +useimmat uuden suunnan miehistä olivat kotoisin Itä-Suomesta ja +Pohjanmaalta tuli realismin nousu meillä merkitsemään juuri näiden +maakuntien murteiden ylitse-vuotavaa vivahdusrikkautta +kirjallisuudessamme. Ei ollut ihme, jos suomalaisen kirjakielen vanhat +viljelijät, erittäinkin ne, joiden kielellinen pohja oli Länsi-Suomi, +alkoivat huolestuneina pudistaa päätään tälle, heidän mielestään, +raakalaiselle synonyymien paljoudelle, tälle kuvaavien, kansanomaisten, +deskriptivisten ja onomatopoetisten sanojen purkautuvalle +kevät-tulvalle, joka välitti Lönnrotin sanakirjasta yhtä vähän kuin jo +vakiutuneesta, hiukan akateemisesta ruotsinkielen runtelemasta, kreikan +ja latinan pohjalle rakentuvasta tyylitaidostakaan. Jos kuka tahansa +nuori mies saattoi »porhaltaa» Pariisiin, panna »karvareuhkan» päähänsä +ja harjoittaa mielensä mukaista kielellistä vallattomuutta, niin kuinka +silloin oli käyvä suomalaisen isänmaan ja sen isiltä-perityn +kansallisromantisen viljelyksen? Sitä ei ollut sallittava eikä +todellisen isänmaanystävän suinkaan sopinut katsoa ristissä käsin sitä. + +Ainakaan A. Meurman ei voinut sallia sitä. Ja kun hän ei myöskään ollut +tottunut ristissä käsin istumaan, milloin hän näki jotakin hänelle pyhää +ja kallista loukattavan, nousi hän tuohon sangen epäkiitolliseen +taisteluun vasten koko nuorta, esiin-astuvaa kirjailijapolvea. Tässä +taistelussa, jota aluksi käytiin »vanhojen» suomenmielisten +äänenkannattajassa _Uudessa Suomettaressa_, sittemmin vuoden 1890-n +jälkeen myös »nuorten» omassa äänenkannattajassa _Päivälehdessä_, +ansaitsi myös Kasimir Leino ensimmäiset kannuksensa kirjallisena +kriitikkona ja poleemikkona. + +Nykyään, jolloin kirjallisuutemme kehitys jo on sangen toisille urille +suuntautunut, voimme me katsoa tuota taistelua jotenkin objektivisesti, +sivistyshistoriallisena ilmiönä, jonka syyt me ymmärrämme ja jonka +seuraukset, kuten tavallista, ovat omiaan asiaa monelta uudelta +näkökannalta valaisemaan. _Periaatteellinen_ voitto jäi tässä +mieltäkiinnittävässä »kielikiistassa» epäilemättä nuoren polven +puolelle: kenenkään kirjallisuuden viljelijän ei meillä pistäne päähän +enää evätä kansankielen oikeutta kirjakielen alituisesti pulppuavana, +ikinuorena alkulähteenä. Mutta _käytännössä_ juuri silloinen nuori polvi +itse, etupäässä Juhani Aho ja Kasimir Leino, edellinen proosan, +jälkimmäinen runomuodon alalla, piankin rajoittavat, kehittävät, +seulovat ja siivilöivät suomenkielensä siihen määrään, että sen +moitteetonta siloutta vastaan ei itse Meurmanilla ole myöhemmin +muistuttamista. Se itsetietoisesti valikoiva, _tyylittelevä_ pyrkimys, +joka 1890-luvulla astuu suomenkieliseen kirjallisuuteen luonnollisena +seurauksena sekä yleensä muuttuneesta ajanhengestä että eritoten +realismin tuomasta runsaasta aines-varastosta, tuli tässä mitä +menestyksellisimmin vaikuttamaan myös puhtaasti kielellisen tekotavan +täsmällistymiseen ja kiteytymiseen kirkkaaksi, selväksi, +klassilliseksi.--_Sen_ taistelun meillä voi jo todellakin pitää aikoja +sitten loppuun suoritettuna. + +Samoin on oikeastaan niiden yleisten kirjallisten ja esteettisten +taisteluiden laita, joissa A. Meurman ja Kasimir Leino aikoinaan +peistään taittelivat. Teoreettinen voitto jäi niissäkin nuoren polven +puolelle, sitäkin helpommin, kun se puoli ei koskaan ollut Meurmanin +vahvimpia eikä hän itse mikään esteetikko. Mutta käytännössä siirtyy +Päivälehden kirjallinen piiri, yksi toisensa jälkeen, kuten jo ennen +olemme nähneet Ahon, Järnefeltin ja Ivalon yhteydessä, yhä kauemmaksi +siitä realismista ja naturalismista, joka juuri oli ollut A. Meurmanin +silmätikku. _Panun_ jälkeen ei hänen, yhtä vähän kuin muidenkaan vanhan +romantiikan miesten, tee enää pahasti mieli leimata esim. Juhani Ahoa +»lantakirjailijaksi», kuten ennen.--Nämäkin taistelut voi siis jo +hyvällä syyllä katsoa aikoja sitten loppuun suoritetuiksi. + +Toisin on niiden aatteellisten taisteluiden laita, joissa silloisen +nuoren ja vanhan polven uskonnolliset ja siveelliset maailmankatsomukset +törmäsivät vastakkain ja jotka myöhemmin olivat omiaan niin moneen +valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen erimielisyyteen johtamaan. Niiden +alun olemme jo nähneet Oksasessa ja Yrjö-Koskisessa, niiden +kiristymisen inhimillisenä todistuskappaleena me voimme pitää esim. Arvi +Jänneksen runoa _Inhuuden ihantelijalle_, jonka hän Minna Canthin +kirjallista tuotantoa vastaan linkoaa, niiden täytenä sodanlieskana taas +_Päivälehden_ ja _Uuden Suomettaren_ leirien yhteen-iskemistä 1890-luvun +alkuvuosina. Edellisen yksilöllis-luonnontieteellinen, jälkimmäisen +kansalliskristiilinen kanta seisoo kumpikin vielä koko suomalaisessa +kansansielussa jyrkästi, joskaan ei aina johdonmukaisesti, +vastakkain.--Meidän ei ehkä olisi tarvis mainita, että juuri nämä olivat +myös Kasimir Leinon ja A. Meurmanin kirjallisten taisteluiden syvemmät, +aatteelliset alkutekijät. + +Psykologinen estetiikka on johdonmukainen seuraus luonnontieteellisestä +maailmankatsomuksesta. Ja senpä Kasimir Leino korkealle kuuluttaakin +käänteentekevässä lyyrillisessä runokokoelmassaan _Ristiaallokossa_, +jonka hän julkaisee Pariisista palattuaan. Yhdessä Ahon _Yksin_-kirjan, +Järnefeltin _Isänmaan_ ja Ivalon _Aikansa lapsipuolen_ kanssa se on +silloisen nuoren polven suuria ohjelmajulistuksia. + +Sen erikoisuus on siinä, että se on--lyyrillinen. + +Mutta se oli aikoinaan ennen-kuulumatonta lyriikkaa suomalaisessa +kirjallisuudessa, uutta sekä muodoltaan että sisällykseltään. +Muodoltaan siksi, että suomenkieli ei runomuotoisena ollut koskaan +ennen kaikunut sillä keveydellä, vapaudella ja siroudella, +sisällykseltään taas siksi, että kukaan laulurunoilija meillä ennen +häntä ei ollut eritellyt sielunsa vaihtelevia liikkeitä niin terävästi, +käsitteellisesti, itsetietoisesti ja yksityiskohtaisesti. Se oli +realistin tekotapa sovellutettuna runomuotoiseen esitykseen, mitä +laulavimman poljennon kannattama runollinen tunne yhtyneenä järjen +jäiseen, murtelevaan mietiskelyyn. + +Musset on se nimi ranskalaisesta kirjallisuudesta, joka Kasimir Leinon +ohella mieleen juolahtaa, aivan kuin Ahon tämän-aikaisia teoksia +selaillessa Maupassant. + +Jo _Runokokeissa_ oli Kasimir Leino nykyaikaisena vapaa-ajattelijana +esiintynyt. Tuossa kauniissa runossa _Sunnuntaina_ hän jo oli ylpeästi +tunnustanut, että maailman avaruus oli hänelle armaampi kuin kirkon +kolkkous, luonnon hiljaisuus rakkaampi kuin virret messu-rahvaan. +Runossa _Kaksi vaalia_ hän taas yhtä ylpeästi oli arvioinut totuuden +etsinnän sen löytämistä korkeammalle, taistelun edestä vapauden +jalommaksi sen omistamista. Vielä hän oli runossa _Totuutta huudat_ +antanut katkeran, varoittavan opetuksen sille, joka meillä vaatii + + »totuutta toimeen, elämään, + totuutta uskoon, rakkauteen, + totuutta käytökseen», + +sekä vapautta tieteen, aatteen, sanan ja uskonnon. Meillä ei ole +niinkuin muilla, selittää tekijä, tälle intoilijalle yksinkertaisesti: +meillä ei saa olla vapaa, meillä ei saa aatettaan paljastaa, meillä ei +suvaita elämäntotuutta, meillä on oma usko ja vakaumus kansan +kauhistusta, suora puhe loukkausta ja seuran pahennusta. Mistä apu +sitten? Kasimir Leino on jo _Runokokeissaan_ liian suuri epäilijä +uskoakseen J.H. Erkon tavoin paljoakaan hyvää kansanvaltaisen kehityksen +siunauksista. Tuossa huomattavassa runossa _Hengen tasavalta_ hän jo oli +asettanut vastakkain yksinvaltiaan tyrannin sorron ja sen sorron, jota +valtaan päässyt kansa harjoittaa, sekä tullut jälkimmäisen suhteen +siihen sangen pessimistiseen tulokseen, että + + »oli ennen sortaja yksi vaan, + nyt joukkiot suuret, tuhannet + lyö vangiksi aattehet». + +Siksi tunnustautuukin tekijä vain »hengen tasavallan», vain Ȋlyn +yksivallan» tahtojaksi ja taistelijaksi.--Siis melkein Björnsonin oppi +»toisesta taikka toisesta roskaväestä», Ibsenin henkisellä +ylimyksellisyydellä ja »kansanvihaajan» katkerilla mielipiteillä +höystettynä. + +Varmaan on Kasimir Leino, samoin kuin Minna Canth ja Juhani Aho, tähän +aikaan saanut tuntuvia vaikutuksia norjalaisesta kirjallisuudesta. + +_Ristiaallokossa_ tulee lisäksi vapauttava ranskalainen vaikutus, jonka +ilmassa yllämainitut aatteelliset ainekset tekijän sielussa täyteen +kukkaansa puhkeavat. Hän on nyt jo esteetikkona Tainen ja Brandesin +oppilas, tuottavana kirjailijana etenkin Musset'n ja Mérimée'n harras +ihailija: edellisen romantinen, sydäntä-hiukaiseva ja sentään niin +realisella voimalla vaikuttava idealismi, jälkimmäisen viileä, +koskematon _nolime tangere_ -taide ovat tulleet hänen kirjallisiksi +johtotähdikseen. Mutta ranskalainen vaikutus ei _Ristiaallokossa_ +suinkaan esiinny sellaisenaan, vaan aivan omaperäiseksi ja itsenäiseksi +elämän-sisällykseksi sulatettuna. + +Tekijä on nyt jo täydellisesti vakuutettu luonnontieteellisen +maailmankatsomuksen oikeudesta. Milloin hän siitä puhuu, putoelevat +hänen sanansa kirkkaasti ja varmasti kuin jäätikarit: + + »Nimiä vain on jumala ja luonto, + olemus yksi, eri silmin nähty, + ihmisten töit' on kirkko, dogmi, oppi, + ihmisten lailla harhateitä käypi, + ikuista vaan on maailmoiden mahti, + ikuiset lait ja niiden vaarin-otto.» + +Sama ajatuksen kylmäverinen tosiasiain merkitseminen voi muuttua hänellä +myrkylliseksi ivaksi, milloin hän näkee tältä luonnontieteelliseltä +pohjaltaan nousevien totuuden, oikeuden ja ihmisyyden ihanteiden +joutuvan tappiolle ympäröivässä elämässä. Ja hän näkee niin käyvän aina, +sillä: Kasimir Leinon runouden pohjavirta on, samoin kuin Kaarlo +Kramsun, syvimmältä sisällykseltään traagillinen, vaikka se hänellä +vuoroin eleegiseksi kauneudeksi, vuoroin pistäväksi pilkaksi +soinnahtaa.--Mutta nehän juuri ovat synnynnäisen romantikon +tunnusmerkilliset ominaisuudet! + +Kasimir Leinon runoudessa esiintyy sama sielullinen kahtia-jako, minkä +ennen olemme Juhani Ahon ja koko sen polven miehissä havainneet, +ristiriita pään ja sydämen, järjen ja tunteen, realismin ja romantiikan +välillä. Se suorastaan sankarillinen taistelu, jota he edellisen +puolesta käyvät jälkimmäistä vastaan sekä ulkopuolella itseään että +omassa olennossaan, on kirjallisuutemme kenties rohkaisevin ja +riemastuttavin eetillinen ilmiö, jolla varmaan on oleva pitkä kantovoima +koko suomalaisen kansallishengen vastaiseen kehitykseen. + +Aatteellisesti on _Ristiaallokon_ tekijä täysi realisti, täysi uuden +ajan mies, totuutta hehkuva, vapautta vaativa, aina pyrkivä ja +aina--epäilevä. _Myrskylintuna_ hän tahtoo laulaa, voitollisen, +dityrambisen tunteen virsiä hän myös eräitä virittää: _Mun vuodenaikani +ei ole syys_, _Jos tohdit ja tahdot_, _Tuommoinen tyttö on mieleeni +mun_, _Mi orjuutta, se kurjuutta_ j.n.e. Mutta _Yksin ollessa_ käy hänen +mielensä sangen surulliseksi: hän huomaa epäilijän vaaran, hän tuntee +ivan ilkamoivan odan jäytävän elämänjuurtaan. Ja silloin voi entisyyden +eheä usko kangastaa hänelle niin utuisen ihanalta, että hän puhkeaa +_Päivän laskiessa_ liikuttaviin säveleihin lapsuus-onnen pilvettömille +maailmoille. Kuitenkaan hän ei vaivu niihin. Hän ei _tahdo_ vaipua +niihin, hän tahtoo tuntea olevansa _Parantumaton_: kokoelman ja kenties +koko Kasimir Leinon tuotannon syvimmin traagillinen sielun-purkaus. +Silloin hänen sielullinen hätänsä voi pukeutua niinkin epätoivoisiin +säkeihin kuin _Surutonna suolla sorsa_, jossa hän syyttää kohtaloa sen +kauneimmista antimista hänelle: + + »Miksi annoit hengen hellän, + vapautta vaativaisen?» j.n.e. + +Toisia avuja olisi hänen mielestään tarvittu täällä: mielen malttia, +kovaa luontoa, vanhan mieltä, valhe-kieltä. Silloin hänkin olisi käynyt +»tietä tarvottua», syönyt kiltisti »ennen syötettyä», ollut sekä +»mieleen mahtimiesten» että »ikiriemuks isänmaalle».--Muuten hän ei +yleensä suinkaan tahtoisi vaihtaa kohtaloaan noiden elämän-kylläisten, +itseensä tyytyväisten kanssa, joiden symbolin hän näkee esim. _Valtion +syöttiläässä_. Heitäpä vastaan hän myös mestarillisen pilkkarunonsa +»_Kunnon mies_» linkoaa. Yhdessä toisen, ei vähemmän mestarillisen, +satiirin kanssa »_Kallihin kansan vuoksi_!» pitäisi sen tänäkin-päivänä +seisoa kultakirjaimilla piirrettynä jokaisen sivistyneen suomalaisen +sydämessä. + +Eräät kauniit, objektiviset elämänkuvat, kuten _Huutolaistyttö kehdon +ääressä_, _Nukkuvalle tytölle vuoristossa_, samoin historiallinen +runosikermä _Valdolaisista_ viittaavat jo _Väljemmille vesille_, Kasimir +Leinon seuraavaan runokokoelmaan. + +_Ristiaallokon_ syvästi tunteellisessa alkurunossa hän oli lausunut +liikuttavimman hyvästi-jättönsä lapsuutensa romantiselle +taika-maailmalle. _Väljemmillä vesillä_ hän on suorittanut saman +kehityksen kuin Juhani Aho _Lastuissaan_: tunnelma, tuo nykyaikaisen +ihmisen oljenkorsi, on tullut vapauttajana ja pelastajana sekä +romantisen tunteen ruusuista että jäytävän järjen okaista, hänen +kielenkäyttönsä saavuttanut sen marmorisen kauneuden, jota esim. +tunnelmarunot sellaiset kuin _Hän_, _Vuoden vaihteella_, _Syksyinen +mieliala_, _Talvitunnelma_, _Kuin huolivi kuutamon kultainen vyö_ y.m. +todistavat. _Elämän laulu_, kirjan kannattava runosikermä, on tämän +tyyntyneen, voitollisen tunteen ja ajatuksen hymni maailmankaikkeuden +myönteisille voimille, kaiken yksilöllisen tragiikan ohitse ja +yläpuolitse. Joskus voi vielä joku katkera, vihlaiseva runo, kuten _Ma +olen kuin siipehen ammuttu lintu_ tai _Onneton_ hänen pakahtuvasta +povestaan singahtaa. Mutta muuten vaeltaa hän jo niillä jäisillä +jyrkänteillä, missä yksilöllinen elämän-tuska sulaa yhteen +maailmankaikkeuden siintävien, ilottomien ja suruttomien ilmakehien +kanssa. + +Kasimir Leinon kehitys käy edelleen samansuuntaisesti kuin koko hänen +miespolvensa, mutta omalla tavallaan. Kauneus tulee hänenkin ainoaksi +uskonnokseen, kuten Juhani Ahon, tunnustaapa hän jo täysin helleenistä +kauneus-palvelusta, kuten _Pakanallinen uni_, _Ma lepään rannalla +ruohikossa_ y.m. tunnelmapalaset hänen _Runoissaan_ todistavat. +Historialliseen kirjailemiseen hänkin kääntyy, kuten Ivalo, sommitellen +suuren näytelmänsä Nuijasodan ajoilta _Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_. +Uusromantiikan mystillistä virtausta hänkin koskettaa, kuten Arvid +Järnefelt: _Etsijän palaus_, _Erakon unelma_. Mutta yleisen +suunnitelmamme mukaan viehättää meitä tällä kertaa enimmän se kausi +kunkin kirjailijan kehityksessä, jossa me näemme suurimman sisällisen +taistelun oman kirjallisen ja aatteellisen maailmankatsomuksen +saavuttamiseksi tapahtuvan. Siis vähemmän taistelun tulokset +sellaisinaan. + +Siihen on myös ylläoleva esitys koetettu keskittää, seuraten siinä +suhteessa ainoastaan tekijän omaa osviittaa _Runokokeista_, jossa hän +asetti taistelun edestä vapauden korkeammalle kuin sen saavutuksen, +totuuden etsinnän hänelle kalliimmaksi kuin sen löytämisen, ja merkiten +lopuksi hänen asemansa suomalaisessa kirjallisuudessa J.H. Erkon +hiihtämän ladun suoranaisena jatkajana, nuorsuomalaisen runouden +ensimmäisenä europalaisena viljelijänä ja edustajana. + + + + +TEUVO PAKKALA + + +s. 9/4 1862.--Lapsuuteni muistoja (1885), Oulua soutamassa (1886), +Vaaralla (1891), Elsa (1894), Lapsia (1895), Tukkijoella (1899), +Kauppaneuvoksen härkä (1901), Pieni elämäntarina (1903). + + +Jokaisessa ajassa on toisia, jotka seisovat sen eturintamassa, toisia, +jotka taempaa seuraavat ajan aatteiden temmellystä, pysytellen niiden +ulko- taikka yläpuolella. Usein saattaa edellisten riveistä tapahtua +siirtymisiä jälkimmäisten riveihin, usein myös päinvastoin joku +aikakauden syrjästä-katsovista hengistä innostua itse taistelun +tuoksinaan osaa ottamaan. Taiteen alalla saattavat molemmat +suhtautumiset ajanhenkeen, tietysti riippuen yksilön omasta +sielullisesta kehityksestä, tulla yhtä menestykselliseen käytäntöön. + +Kaikki ne nuorsuomalaiset kirjailijat, joista on edellä ollut puhe, +Minna Canth, Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Santeri Ivalo ja Kasimir +Leino, ovat kuuluneet yllä-mainitussa suhteessa niihin, joissa +1880-luvun ja suureksi osaksi myös 1890-luvun henki meillä on +voimakkaimmin humahtanut, jotka ovat ajalle leimaa antaneet ja +tuntuvasti sekä henkiseen elämäämme ylimalkaan että erikoisesti +kirjalliseen kehitykseemme uraa-uurtavasti vaikuttaneet. Samaa ei +suinkaan voi sanoa Teuvo Pakkalasta, niin luonteenomainen ilmiö kuin hän +muuten onkin meidän kansalliselle realismillemme ja niin läheisesti +kuin hänen tuotantonsa liittyykin sen nopeaan nousuun, kukoistukseen ja +kenties vielä nopeampaan ylimenoon uusromantiseksi tunnelmarunoudeksi. + +Teuvo Pakkala seisoo aina hiukan taempana. Hänellä on oma oululainen +maaperänsä, jonka hän perinpohjin tuntee, terävä realistinen +havaintokykynsä, jota hän suurella taituruudella käyttää, ja ennen +kaikkea hilpeä, kansanomainen huumorinsa, joka hänelle heti ystävällisen +lukijapiirin lahjoittaa. Mutta hänessä on myös alusta alkaen jotakin +pehmeämmin ja kotoisemmin uneksivaa kuin ehkä kenessäkään hänen +aikalaisessaan, metsälampea, josta vain vaikeasti joku pieni +lähteen-suoni mereen lirisee, yksinäisen tuvan ikkunaa, joka ei +mielellään tahdo maailman-akkunaksi avartua. Se estää häntä aikansa +aatteisiin syvemmin innostumasta, se rajoittaa hänen kirjallisen +kehityksensä ääriviivat ahtaammalle kuin muiden hänen miespolvensa +edustajien, mutta auttaa häntä myös tällä rajoitetulla alalla eräisiin +huomattaviin, itsenäisiin ennätyksiin, jotka eivät ole taiteen +yleistavaraa. Ylimalkaan saattaa kuitenkin sanoa hänestä +kirjailijapersonallisuutena, että hän kuuluu niihin ajan-ilmiöihin, +jotka syystä tai toisesta eivät saa kyllin ilmaa henkisten siipiensä +alle, eivät pääse täyteen mittaansa kehittymään. + +Hän alkaa raikkaana realistina. Hänen ensimmäinen kuvauksensa +_Lapsuuteni muistoja_ viehättää vilkkaalla, eloisalla esitystavallaan, +suurella todellisuuden-tunnullaan ja poikkeuksellisella +sanarikkaudellaan. Toinen kuvaus _Oulua soutamassa_ jatkaa näitä +erinomaisia ominaisuuksia, vieläpä laajenee väririkkaaksi, +kansanomaiseksi epopeiaksi siitä vuosisatojen kehittämästä +itäpohjanmaalaisesta sivistyspiiristä, jonka tervanpoltto +tervahautoineen ja tervaveneineen, koskenlaskuineen ja käynteineen +maakunnan ainoassa satamakaupungissa oli, ja on osaksi vieläkin, Kainuun +erämaihin muodostanut. _Vaaralla_, sarja hiukan irrallisen juonen +puitteisiin pujoteltuja, mutta sitä mehevämpiä ja suurella +impressionistisella voimalla vaikuttavia kuvauksia Oulun +työläis-elämästä, päättävät tämän ensimmäisen ja kenties onnellisimman +kehityskauden Pakkalan kirjallisessa tuotannossa. + +_Elsa_, edellisen suoranainen jatko, osoittaa syvän henkisen muutoksen +hänessä tapahtuneen. Tekijä ei esiinny siinä enää naivina, +kansanomaisena kertoilijana ja kuvailijana, joka kasaa sattuvan +todellisuuspiirteen toisensa selkään nauttien vain kielensä kukkivasta +runsaudesta ja ympäröivän elämän luonteenomaisesta esittämisestä. Hän +valikoi, hän tyylittelee, hän erittelee vaikutuksensa ja yhdistelee, hän +on nyt varma, itsetietoinen taiteilija, joka siivilöi hänen kauttaan +kulkevat, tuhantiset elämänkuvat, pyrkien syvempään, sisällisempään +totuuteen kuin minkä pelkkä ulkopuolinen todellisuuden-tarkastelu voi +tarjota hänelle. _Elsa_ on Teuvo Pakkalan ehein taideteos, herkän, +lämpimän, intiimin taiteilijahengen hedelmä, joka tässä on antanut +meille klassillisimman, yleispätevimmän sisällyksensä. + +Teuvo Pakkala on nyt joutunut europalaisen kirjallisuuden +vaikutuspiiriin, lähinnä nähtävästi norjalaisen, jonka suurista +mestareista, luonteenomaista kyllä, eivät Ibsen ja Björnson, vaan Jonas +Lie näyttää häneen pysyvimmät jäljet jättäneen. Hänkin tekee nyt hänen +ajalleen tavanmukaisen toivioretken Pariisiin, kuitenkaan Juhani Ahon +taikka Kasimir Leinon tavoin sen samalla lämpimästi läikähtelevään ja +kylmästi kriitilliseen ilmakehään syvemmin sukeltamatta. _Elsa_, +_Vaaralla_, ja jo ennen niitä, _Lapsuuteni muistoja_ ovat vakiuttaneet +hänen maineensa, lapsuuden sielun-elämän erinomaisena tarkastelijana ja +kuvaajana. Samaa uraa jatkaa hänen seuraava teoksensa _Lapsia_, +sisältäen monta todellakin omaperäistä ja älykästä havaintoa tuosta +useimmin liian ylimalkaisesti ja liian yksiviivaiseksi käsitetystä +maailmasta. Teoksen erikoisuus on se, että se ei suinkaan ole +Topeliuksen tapaan lapsista lapsille kerrottu, vaan lapsista +aika-ihmisille, muistuttaen siinä suhteessa eräitä nykyaikaisen +tanskalaisen kirjallisuuden ilmiöitä. + +Tunnettu näytelmä _Tukkijoella_, Suomen Kansallisteatterin suurin +yleisö-menestys, vaikka ei suinkaan taiteellinen saavutus, perustuu +oikeastaan vielä vanhemmille kokemuksille: tekijän tuoreelle +maalais-elämän tuntemukselle, jota hän jo kuvauksellaan _Oulua +soutamassa_ oli osoittanut. Paitsi sitä välttämätöntä tyylittelyä, jonka +näyttämö jo sellaisenaan aina vaatii kirjailijalta, ei teos tuo +paljonkaan uusia lisiä Pakkalan jo kiteytyneesen luonnekuvaan. Hetkisen +hän näyttää nyt oireita uusille urille suuntautua: pikkukaupunkilaiseen +ympäristöön sijoitettu ilveily ja yhteiskunta-satiiri _Kauppaneuvoksen +härkä_ ilmestyy. Mutta siinä on taas Kiljander hänellä vaarallisena +kilpailijana, ei yhteiskunnallisen ivan alalla tosin, vaan kyllä +pikkukaupunki-kuvauksen, jonka klassillinen mestari hän on. Teuvo +Pakkala ei nähtävästi tätäkään tietä löydä kyllin ilmaa siipiensä alle. + +Nyt hän tekee viimeisen ja miltei epätoivoisen ponnistuksensa. Hän +kirjoittaa paksun romaanin, nimeltä _Pieni elämäntarina_, syventyen +siinä erään omituisen naisluonteen ongelmiin, samalla ensi kerran +korkeampaa, sivistynyttä sielun-elämää käsitellen. Teos on kaikesta +päättäen mitä uutterimman työn kunnioitusta-herättävä taideluoma, täynnä +sattuvia, välähteleviä yksityiskohtia ja harvinaisella hartaudella +kiinnipysyvä kerran kaiutetuissa alku-äänissään. Silmin-nähtävää on, +että Teuvo Pakkalaankin tässä kehityskaudessaan on tarttunut sama +monumentalisen taiteen pyrkimys, jonka jo ennen olemme Juhani Ahossa +(_Panu_, _Kevät ja takatalvi_), Santeri Ivalossa (historialliset +romaanit) ja Kasimir Leinossa (_Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_) +havainneet. Mutta hän ei myöskään ole tahtonut uhrata mitään entisestä +impressionistisesta elävyydestään. Näin on tekotavasta ja koko +teoksestakin muodostunut mitä mieltäkiinnittävin impressionistisen ja +monumentalisen taiteen yhtymä, joka voisi tarjota aihetta monelle +esteettiselle mietelmälle, mutta joka jyrkkine ylimenoineen voi lukijaan +kenties ensi hetkessä vaikuttaa hiukan oudosti ja vieroittavasti. + +Teuvo Pakkalan merkitys meidän kirjallisuudessamme on nähdäkseni ensi +sijassa siinä, että hän tuo siihen erään uuden ympäristön: vanhan +merikaupungin, jonka elämää hän käsittelee hienolla taiteellisella +maulla ja ymmärryksellä. Sitten siinä, että hän jälleen tuo siihen erään +toisen ympäristön, tuon merikaupungin takaisen maakunnan, kaikessa +raikkaassa, alkuperäisessä tuoreudessaan. Ja lopuksi siinä, että hän +rehellisellä itsekritiikillä yrittää laajentaa tätä alaansa eri +suuntiin, saaden aikaan huomattavia tuloksia, jotka tosin eivät näytä +antavan mitään uusia sysäyksiä yleiselle kirjalliselle kehityksellemme, +mutta jäävät epäilemättä merkitsemään eräitä kansallisen realismimme +itsenäisimmin suoritettuja haarautumia. + + + + +LIITE + +REALISMIN LOPPU JA UUSROMANTINEN KIRJALLISUUTEMME. + + +Ulkonaisen todellisuuden-tarkastelun vievät meillä huippuunsa n.s. +_kansankirjailijat_, joiden luku on legio meidän kansallisen realismimme +kukkiessa parhaillaan. + +Nimitys on typerä, mutta nähtävästi jo niin vakiutunut, että sitä on +käytettävä, jos mieli tulla ymmärretyksi. Jos joku kirjailija +taiteellisessa muodossa saa meille kerran jotakin arvokasta sanotuksi, +on esteettisesti jotenkin yhdentekevää, onko hän kotoisin kansan +»syvistä» tai korkeista kerroksista. Kenen pistäisi päähän nimittää +esim. Maksim Gorjkia kansankirjailijaksi? Mutta samoinhan on myös monien +muiden taidesanojen laita: niiden käytäntö riippuu niiden tuottamasta +hyödystä ja mukavuudesta eikä useinkaan niiden sisällisestä totuudesta. + +Kenties on tässä oleva myös eräs toinen huomautus paikallaan. Me +käytämme sanoja realismi ja romantiikka, vaikka tiedämme, että niillä ei +ole mitään puhdasta vastaavaisuutta todellisuudessa. Toisin sanoen: ei +ole olemassa realistista taiteilijaa ja taideteosta, jossa ei samalla +ole romantisia aineksia, ja päinvastoin. Nuo nimitykset ovat silloin +käsitettävät ainoastaan siinä ymmärteessä, että toiset taikka toiset +ainekset silloin näyttävät olevan _voiton puolella_ asianomaisessa +taiteilijassa taikka taideteoksessa. Niiden _tasapainoa_ taas olen +merkinnyt sanalla klassillinen. + +Olen koettanut edellisessä osoittaa, miten koko kirjallisuutemme kehitys +Elias Lönnrotista Minna Canthiin saakka on alituista siirtymistä +romantiikasta realismiin. Tämän kehityksen klassillinen tasapaino-kohta +on Aleksis Kivi, sen realistisen voittopuolen tuovat Päivälehden piirin +miehet mukanaan, mutta sen äärimmäisen loppupisteen muodostavat +suomalaiset kansankirjailijat. On nimittäin yleisenä sääntönä pidettävä, +että taiteellisten suuntien, samoin kuin kaikkien henkisten liikkeiden +ja virtauksien, aina täytyy mennä äärimmäisimpään yksipuolisuuteensa, +ennenkuin niiden vastavaikutus, _reaktsio_, on odotettavissa. + +Realismin vastavaikutus meillä tuli olemaan kansallinen uusromantiikka. + +Olemme nähneet, miten se jo esiintyy Päivälehden piirin miehissä, Juhani +Ahossa, Arvid Järnefeltissä, Santeri Ivalossa ja Kasimir Leinossa, +joista jokainen käy läpi koko tuon mieltäkiinnittävän ääniasteikon +realismista klassisismin kautta uuteen romantiikkaan, kukin omalla +tavallaan, yksi täydellisemmin, toinen epätäydellisemmin luonnollisesti. +Tällä siirtymisellä on syvät juurensa koko ajanhengessä ja koko +suomalaisen kansallishengen saman-aikaisessa kehityskulussa, samoin +kuin oli ollut edellisellä siirtymisellä romantiikasta realismiin. Mutta +realistisen taidesuunnankin täytyi ensin sanoa viimeinen sanansa, +ennenkuin suomalaisen kirjallisuuden kehitys jälleen voi uusille urille +ohjautua. + +Se jäi meillä suomalaisten kansankirjailijain sanottavaksi. + +Päivälehden piirin miehet, niin uskollisina realisteina kuin he kukin +kirjallisen uransa alkavatkin, sentään vaistomaisesti, kaikista +taideteorioistaan huolimatta, valikoivat ja tyylittelevät vaikutuksiaan, +tekevät yhteenvetoja ja katsovat ympäröivän todellisuuden ilmiöitä +»temperamentin läpi». Epäilemättä tekevät sitä myös jossakin määrin +kansankirjailijat, sillä sen tekee tietämättäänkin ja tahtomattaankin +jokainen, joka kirjallista taikka taiteellista työtä ylimalkaan +harjoittaa. Mutta he tekevät sitä edellisiin nähden niin vähäisessä +määrässä, että juuri _taiteellisen temperamentin puutetta_ voi pitää +yhtenä heidän tunnusmerkillisimmistä ominaisuuksistaan. Ja juuri siten +he tulevat merkitsemään meidän kansallisen realismimme viimeistä +johtopäätöstä. + +Jos kerran ulkonainen _havainto_ oli kaiken kirjallisen toiminnan +lähtökohta, niin olihan parempi, että siihen sekoitettiin niin vähän +mielikuvituksen aineksia kuin mahdollista. Jos kerran todellisuus oli +_kuvattava_ sellaisenaan ja jätettävä lukijan omaksi asiaksi siihen +sisältyvän maailmankuvan muodostaminen, niin olihan aivan oikein ja +kohtuullista, että tuo kuvaus ainakin oli niin yksityiskohtainen kuin +mahdollista. Ja jos vielä kuvauksen tuli olla _objektivisen_, +yleispätevän ja eksaktisen kuin konsanaan luonnontieteen järkkymättömien +tuloksien, niin olihan suorastaan toivottavaa, että tekijä sekoitti +siihen niin mitättömän osan omaa personallisuuttaan kuin mahdollista. +Oikeastaan olisi ollut paras, jos hänellä ei mitään omaa +personallisuutta olisi ollutkaan, vaan hän ollut yksinkertainen +heijastus-kuvastin, ilman tahtoa, tunnetta ja inhimillisiä myötä- tahi +vasta-ajatuksia. Se olisi ollut realistisen kirjailijan ihanne ja +korkein perikuva. Mutta koska sellaista ei voinut mikään todellisuus +synnyttää--yhtä vähän kuin ylimalkaan mitään puhtaiden käsitteiden +vastaa vaisuuksia--oli siihen ainakin pyrittävä, peitettävä oma +personallisuutensa, jos jumala ehkä onnettomuudeksi olikin sellaisen +asianomaiselle kirjailijalle lahjoittanut, ja siirtää kaikki syvempi +yksityis-ilmiöiden seulominen, valikoiminen ja yhdisteleminen (s.o. +kaikki syvempi taiteellinen toiminta) lukijan asiaksi. Oli selvää +selvempi, että tätä tietä, jos sitä olisi johdonmukaisesti seurattu, ei +olisi tultu taideteoksiin, vaan--aineskokoelmiin. + +Kansan-elämän kuvauksella on aina ollut mitä tärkein ja miltei +yksinvaltias asemansa suomenkielisessä kirjallisuudessa. Jos muistamme, +että kansallinen romantiikka, jonka luonteenomaisimmat ennätykset tosin +ruotsinkielellä tapahtuivat, jo oli ollut pyrkimystä luontoon, kansaan, +maan sydämeen, poispäin kultuurin kukkuloilta, pois kaiken +hienostuneisen, sievisteleväisen, epäkansallistuneen ja +epä-isänmaallistuneen seura-elämän kahleista, takaisin »muikkuihin ja +kaljaan», kuten Runebergilla, niin muistamme myös, miten koko +kansallinen liikkeemme oli perustunut tuolle samalle romantiselle +pyrkimykselle. Virran mukana seurasi tietysti maan syntyvä, +suomenkielinen kirjallisuus. Eihän ollut olemassa paljoa muuta +suomenkielistä ympäristöä kuin suomenkielinen talonpoikainen kansa itse +isiltä-perittyine tapoineen ja vuosisatojen muodostelemme +sielun-liikkeineen. Siihen oli tutustuttava, sitä oli kuvattava ja siitä +kirjoitettava. Mitä merkitsi yksilön oma sisällinen sielun-elämä tuon +suuren kansansielun rinnalla, mitä hänen tärkeimmätkin sisälliset +tapahtumansa tuon suuren, kansallisen pyhän asian rinnalla, jolle oli +kaikki uhrattava? Tieten taikka tietämättään johtui jokainen +suomenkielinen kirjailija siten heti ajan kansallisen aatteen +palvelukseen. Runoilijat palvelevat sitä sytyttävillä ja innostavilla +säkeillään, suorasanaiset kirjailijat kansan-elämän kuvauksillaan. Aika +ei suinkaan ollut eikä voinut olla edullinen millekään yksilöllisemmille +sieluntunnustuksille. + +Ei myöskään kansallinen realismi. Sillä senhän opinkappaleita juuri on, +että tekijän oma personallisuus ei saa ollenkaan esiintyä, että +kuvauksen tulee olla ulkopuolisen ja yleispätevän, sekä sen esittämien +henkilöiden todellisuudesta suoraan temmattuja, ympäristönsä koneellisia +tuloksia. Niin ovatkin kaikki ihmiset luonnollisesti, mutta realistinen +katsantokanta jättää tässä suhteessa huomioon ottamatta, että mekaaninen +maailmanjärjestyskin kätkee itseensä erään äärettömyyden, jonka +salaperäisen tuntemattomuuden myös täytyy saada sille kuuluva sijansa +sitä tulkitsevassa taiteessa ja kirjallisuudessa. Tuon äärettömyyden voi +kukin ihminen havaita välittömimmin omassa sielussaan. Mutta realismi ei +suinkaan ollut omiaan kääntämään kirjailijan silmää sisäänpäin, vaan +ulospäin. Siksi huomaammekin myös kansan-elämän kuvauksen alalla, miten +tosin lakataan kansaa ihannoimasta, mutta tyydytään aina enemmän ja +enemmän sen ilmiöiden ulkopuoliseen tarkasteluun sekä niiden +mahdollisimman tarkkaan ja totuudenmukaiseen esittämiseen. Eri asteita +tässä suhteessa merkitsevät Aleksis Kivi, Pietari Päivärinta, Juho +Reijonen, Juhani Aho. Siitä vieläkin pieni askel eteenpäin, ja ollaan +suomalaisissa kansankirjailijoissa. + +Hehän juuri _tunsivat_ kansan-elämän paremmin kuin kukaan, koska olivat +itse sen lapsia, syntyneet, kasvaneet ja kehittyneet keskellä sitä. He +kaiketi, jos ketkään, saattoivat olla sen puhtaita _heijastajia_ ja +_kuvastajia_, koska heidän oma sisällinen ja ulkonainen elämänsä oli +pelkkää kansan-elämää, koska he eivät tunteneet muuta kuin sitä ja +olivat siten täydellisesti vapaita kaikista vieraista, häiritsevistä +vaikutuksista. Kuka taisi paremmin _kansankielen_ kuin he, sen +eri-murteisen, tuhatvivahteisen kielen, joka oli kaikkien todellisten +realistien ylin ihastus ja paras taistelu-ase? Kuka paremmin _maalata_ +paperille koko meidän maalaisympäristömme, jos vain osasi kastaa kynän +mustetolppoon ja asettaa järjellisiä lauseita jäljekkäin? Kaikki +ajanmerkit olivat edulliset kansankirjailijain esiintymiselle. + +Olihan sitäpaitsi jo yksi suuri, tunnustettu kansankirjailija olemassa: +Pietari Päivärinta. + +Nyt tulee niitä tukuttain. Ja on huomattava, että he kaikki nyt +kirjoittavat suorasanaista, samoin kuin Lönnrotin ja siis kansallisen +romantiikan aikaiset kirjailevat kansanmiehet kaikki olivat olleet +runomuodon käyttäjiä. Siinäkin siis sama siirtyminen romantiikasta +realismiin, minkä ennen olemme koko ajan yleisessä hengessä ja +suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa havainneet: siirtyminen kansan +_runoilijoista_ kansan _kirjailijoihin_. Minkä Suomen talonpoikainen +kansa ennen oli laulanut ilmi itseään Paavo Korhosen, Pietari Makkosen, +Olli Kymäläisen, Antti Puhakan y.m. kautta, sen se nyt puhuu +Kauppis-Heikin, Santeri Alkion, Heikki Meriläisen, Nestor Niemelän, Eero +Sissalan y.m. suulla. Toiset heistä kohoavat jo hyvin korkeaan +taiteesen. Toisten pääasiallinen merkitys on heidän käyttämänsä +kansankielen alalla, jonka kautta he koko uudemman kirjakielemme +kehitykseen vaikuttavat virkistävästi, elähyttävästi. Kaikki he omalta +osaltaan tuovat uusia lisiä suomalaisen kansanhengen psykologiaan. + +Varsinaisten kansankirjailijain ja Päivälehden piirin välillä seisoo +jälleen joukko ilmiöitä, kuten Kalle Kajander, K.A. Järvi, Juhani Kokko +y.m., kaikki erinomaisia suomalaisen kansan-elämän ja kansanpsykologian +tuntijoita ja kuvaajia. Rajamerkit tässä, niinkuin yleensä kirjallisella +alalla, ovat sangen häälyviä. Ratkoohan jo esim. _Kauppis-Heikki_ +useimmat kansankirjailijain luonteenomaiset rajat itsetietoisella, +Juhani Ahon koulussa käyneellä taiteellaan. Niiden käytäntö riippuu siis +samasta kuin taidesanojen ylimalkaan: ne ovat suuria yhteenvetoja, jotka +tulkitsevat kirjallisen kehityskulkumme sisällistä totuutta, mutta +tekevät väkivaltaa monelle ulkonaiselle todellisuus-ilmiölle. + + * * * * * + +Realismi oli meillä ollut suorasanaisen kirjallisuuden kehitykselle mitä +edullisin. Ainoa runon-muodon käyttäjä, jonka se oli pinnalle +kohottanut, oli Kasimir Leino. Eräät, kuten _Valter Juva_ ja _Severi +Nuormaa_, kumpikin monen kauniin sävelen kaiuttajia, eivät syystä taikka +toisesta näytä tuossa kylmässä, ankarassa ajassa saavan kyllin ilmaa +siipiensä alle. Heidän käy niinkuin Teuvo Pakkalan; he eivät saa oikein +kiinni ajastaan. Toiset kulkevat vanhan romantiikan kahleissa, jotka +ainoastaan J.H. Erkko on ollut kyllin väkevä murtaakseen, toiset +hukkuvat Kasimir Leinon tuomaan järkeilyyn ja käsitteellisyyteen. +Kuitenkin on 1890-luvulla selvä pyrkimys takaisin runomuotoon +havaittavissa. Suorasanaisista kirjailijoista vie sen pisimmälle Juhani +Aho, jonka _tunnelmarunous_ ja _rytmillinen proosa_ jo ennustavat +jälleen uuden romantisen ajan koittamista. + +Kaikki kirjalliset vaikutukset ulkoapäin ovat omiaan sitä edelleen +kehittämään. Ruotsissa on realismi tehnyt täydellisen vararikon: itse +sen päämies August Strindberg menee _Infernon_ kautta _Damaskukseen_. +Nerokas kolmikko Fröding, Levertin, Heidenstam kohottaa ruotsinkielisen +laulurunouden korkeammalle kuin se on ollut milloinkaan ennen, heidän +rinnalleen astuu lyyrillisen proosan ja lentävän mielikuvituksen mestari +Selma Lagerlöf, jonka _Gösta Berlingin satu_ tekee syvän vaikutuksen +myös tälläpuolen Pohjanlahtea, ja Ellen Key kohdistaa yhteiskunnallisen +nais-vapautumisen takaisin naisen sisällisimmän, naisellisimman +vaisto-elämän viljelyyn. Kaikkialla käy henkinen liike ulkoa sisäänpäin, +yhteiskunnallisesta yksilölliseen, järjestä tunteesen, ulkonaisesta +havainnosta tunnelmaan ja mielikuvitukseen. Norjassa on Ibsen itse jo +kääntynyt syvästi mystilliseen, symbolistiseen sielunkuvaukseensa: +pitkät yksilölliset erämaan-taipaleet erottavat _Nooran_ ja _John +Gabriel Borkmanin_ tekijät toisistaan. Knut Hamsun, Vilhelm Krag, +Jörgensen, Obstfelder, kaikki etevimmät norjalaiset ja tanskalaiset +nuoret henget kantavat uhrinsa tälle uudelle romantiikalle. Sama +henkinen ilmavirta käy kautta maailman. Saksassa kehittää Friedrich +Nietzsche suvereenisen yksilöllisyyden ajatuksen, jonka täydellisin +tähän-astinen ilmestysmuoto lienee Goethen korkeaan koskemattomuuteen +soinnutetussa personallisuudessa havaittavana, syvästi haltioituneeksi, +profeetalliseksi runoudeksi: _Näin puhui Zarathustra_. Italiassa +tunnustautuu Gabriele d'Annunzio vanhan latinalaisen hengen ja uuden +romantisen kauneus-uskonnon hartaimmaksi kannattajaksi ja itse +Ranskassa, kirkkaassa, heleässä Ranskassa, on ajan sisäänpäin-kääntyvä +suunta löytänyt edustajansa Paul Verlainessä ja koko symbolistisessa +runoilijakohortissa. Näiden henkisten johtotähtien alla, joista jo ennen +Juhani Ahon yhteydessä on huomautettu, purjehtii esiin myös 1890-luvun +suomenkielinen uusromantinen kirjallisuus. + +Sama on asianlaita ruotsinkielisellä taholla maamme kirjallisuudessa, +jossa kehitys Runebergin ja Topeliuksen kansallisesta romantiikasta oli +vienyt Karl A. Tavaststjernan edustamaan realismiin, johon kuitenkin +vielä monet vahvasti romantiset ainekset sisältyvät, sitten hänen +_Laureatuksensa_ ja _Diana_-sonettiensa kautta Bertel Gripenbergin +välkkyvään, uusromantiseen runouteen sekä aikakauslehti _Euterpen_ +edustamaan esteettiseen maailmankatsomukseen.--Miten lähekkäin maamme +suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden kehitys vielä viime +aikoihin saakka on kulkenut, osoittavat m.m. sellaiset tosiseikat, että +Gustaf von Numersin nerokas näytelmärunous, jota on vanhan kansallisen +romantiikkamme viimeisenä kajastuksena ruotsinkielisellä taholla +pidettävä, sai ensimmäisen tulikasteensa suomenkielellä, hänen ystävänsä +ja yhteisrunoilijansa Kaarlo Bergbomin johtamassa Suomen +Kansallisteatterissa. + +Aika on _esteettinen_, jos se sitä ennen oli ollut _eetillinen_, +_kaunotieteellinen_, jos se sitä ennen oli ollut _luonnontieteellinen_. +Minne tahansa taivaanrannalla katsoneekin, on romantisen kauneuden pyhä +lippu realistisen totuuden yhtä pyhän viirin paikalle pystytetty. Ei +kuitenkaan niin, että olisi palattu takaisin vanhaan romantiikkaan, vaan +niin, että nousten realistiselta pohjalta koetetaan etsiä ja löytää +kaunista koneellisestakin maailmanjärjestyksestä. + + * * * * * + +Ajan tahti käy yhä nopeammaksi, »hidas» suomalainen veri virtaa yhä +kiihkeämmin. Entisen nöyrän, vaatimattoman pianissimon sijasta soittaa +suomenkielinen kirjallisuus pian sangen ylpeässä, uhmailevassa +fortissimossa, jota myöskin ympäröivät valtiolliset olosuhteet ovat +omiaan kaikinpuolin kasvattamaan ja kehittämään: ensin 1890-luvun +taantumus, sitten vuosisadan taitteen sortovuodet, jotka astuvat salpana +koko heränneen suomalaisuuden ja nuorsuomalaisuuden sekä juuri +heräämässä olevan sosialismin eteenpäin-ryntäävien voimien tielle. Mutta +pato synnyttää aina tulvan, sorto sitä väkevämmän vapaus-vaatimuksen. +_Suurlakko_ on tämän kasvavan, paisuvan, kauan pidätetyn valtiollisen +mielen-myrskyn suuri loppupiste. Ja on omituista nähdä, miten ennen niin +hiljainen suomenkielinen kirjallisuus tämän mullistavan ajantaitteen +kahden-puolin uskollisesti maan yleistä mielialaa heijastaa. Jos se oli +laulanut kansallisen romantiikan ja puhunut kansallisen realismin +aikoina, _huutaa_ se nyt täyttä kurkkuaan, ikäänkuin tahtoisi se huutaa +ilmi koko kansallisen vihamme, suuttumuksemme, tuskamme ja häpeämme. +Olkoon sen sisällys muuten kuinka rikkinäistä ja sekasortoista +tahansa--samoin kuin on aika sen ympärillä,--todistaa se kuitenkin, että +maa pursuu, että Suomi elää ja että se syöksee vastustamattomalla +voimalla esiin uutta, rohkeata, suomalaisugrilaista rotuhenkeään. + +Monissa muissakin suhteissa on koko aikakauden yleinen ilmakehä omiaan +tuota tummapohjaista myrskypaatosta kasvattamaan. Kansallisen +vapaus-vaatimuksen rinnalla käy yhtä voimakas _yksilöllinen +vapaus-vaatimus_, jonka jo Minna Canth ja Päivälehden piiri aikoinaan +oli kuin käärmeen korvessa kohottanut, ja joka siitä saakka, selvempänä +taikka hämärämpänä, oli seisonut vastakkain vanhan, suomalaisen, +kansalliskristillisen auktoriteettiuskon ja sille perustuvan +kansanmoraalin kanssa. Jo luonnostaan _elämän-myötäisenä_ ja siis +_kirkon-vastaisena_, se saa uutta vahvistusta siitä elämän-ilon, +elämänhalun ja terveen elämän-nautinnon riemuitsevasta tarpeesta, joka +on jokaisen nuoren, kuluttamattoman kansan nousulle ominaista. On +mainittu joskus meillä sanat _suomalainen renässansi_. Niissä sanoissa +on enemmän totta kuin outo luulisikaan, sillä saapa mennä hyvin kauas +kansojen nuoruuteen löytääkseen mitään vastaavaisuutta sille +kuumeentapaiselle tuotannolle, joka meillä viimeisen kymmenen tai +viidentoista vuoden kuluessa kirjallisuuden ja myöskin muiden taiteiden +aloilla vallitsee. Mutta ei mitään kuumeentapaista tuotantoa ilman sen +alla piilevää, vapaiden, itsenäisten yksilöiden kuumeentapaista, +_pakanallista_ verenkiertoa. Suomalainen veri on todellakin joutunut +liikkeesen. Ja se tahtoo ottaa osansa kaikesta kauniista, mikä ennen +oli kielletty, kaikesta, mitä esi-isät olivat syntinä pitäneet ja juuri +sen vuoksi tyydyttämättömänä pyyteenä niin väkevästi kansan nuoremman +sydämeen kasanneet. Sanalla sanoen: _elämänkoreudesta_. + +Ja niin tapahtuu, että suomenkielinen kirjallisuus, joka kerran oli +köyhyyden, pettuleivän ja itsekieltäymyksen karuja hyveitä ylistänyt, +nyt astuu aivan toisellaisten elämän-arvojen palvelukseen. _Elämän +täyteläisyys_ tulee sen tunnus-sanaksi, voitollinen, dityrambinen sävel +sen luonteenomaisimmaksi äänilajiksi. Kuuma, _sensualistinen henkäys_ +käy yli suomenkielisen kirjallisuuden. Aisti-elämä, aisti-ilo, +_aistikultuuri_ astuvat ensimmäisen kerran suurina, tärkeinä +elämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. Kristillisen maailmankatsomuksen +tallaama, herjaama, häväisemä _ihmisluonto_, joskin usein vielä raakana +ja viljelemättömänä, ottaa sananvuoron suomenkielisessä +kirjallisuudessa, vaatien siinä täysiä kansalais-oikeuksiaan. +Yksilöllinen kauneus, yksilöllinen siveys, _yksilöllinen totuus_ +kulkevat koko nuoren polven yli näkymättöminä kylväjinä. + +Kaikki tähtäävät samaan suureen päämäärään: _hellenismiin_. + +Ei niin, ettei vastakkaisiakin pyrkimyksiä olisi ajassa havaittavana. +Ateena ja Jerusalem taistelevat ylivallasta, eivät ainoastaan koko +ajanhengessä, vaan myös usein yksityisissä taiteilijasieluissa ja +kirjallisissa ilmiöissä. Asianlaita on sama kuin niiden romantisten ja +realististen ainesosien, joista yllä on huomautettu ja joita me tuskin +koskaan todellisuudessa tapaamme toisistaan aivan erillään. Päinvastoin +on koko kirjallisuutemme kehityskulku Elias Lönnrotista viimeisiin +joulu-uutuuksiin saakka nykyisen Suomen henkisessä läpileikkauksessa +meillä nähtävänä. Toiset ilmiöt siinä kuuluvat menneisyyteen, toiset +tulevaisuuteen, toiset ovat hetkellisempiä, toiset nykyisempiä. Mutta +sen _erikoisuudeksi_ jäävät ne ominaisuudet, jotka sen kaikista +edellisistä aikakausista erottavat. Ja juuri niistä olen edellisessä +tahtonut eräitä silmiinpistävimpiä luetella. + +Mitä lähemmäksi suomenkielisen kirjallisuuden nykyisyyttä tullaan, sen +enempi sen kehitys haarautuu, sen monipuolisemmiksi käyvät sen ilmiöt, +sen kirjavammaksi sen yleisleima. Lisäksi tullut nuoren _venäläisen +kirjallisuuden vaikutus_, Gorjkin, Andrejewin y.m. on ollut omiaan sitä +yhä enemmän kirjavoittamaan. Yhtyneenä entisiin skandinaavisen, +saksalaisen, ranskalaisen, englantilaisen, italialaisen ja vihdoin +_klassillisen_ kirjallisuuden vaikutuksiin, se on omalta osaltaan ollut +mukana muodostamassa sitä sekasortoista, kirkaisevaa, slaavilaista, +_byzantinista_ vaikutusta, minkä kirjallisuutemme yleisleima tällä +hetkellä tekee ja joka jo näkyy sen mauttomista, mahdottomista +kansikuvistakin. _Barokki_ olisi ehkä sen oikea mainesana, jos se enää +yleensä lienee millään taidetermillä merkittävissä. + +Näyttää ensi silmäyksessä mahdottomalta käydä tämän sekasortoisen +kirjallisen aikakauden erikois-ilmiöitä ollenkaan määrittelemään tahi +lajittelemaan. Mutta sen myöntäminen olisi sama kuin oman kriitillisen +kyvyttömyytemme tunnustaminen, sillä juuri sitä vartenhan on entisyyden +tarkastelu suotu meille, että me sen kautta saavuttaisimme edes +jonkinlaisen yleiskatsauksen myös nykyisyyteen. Eiväthän senkään ilmiöt +ole meille taivaasta tipahtaneet. Täytyyhän niiden kaikkien kasvaa +maasta ja ajasta, täytyyhän niillä jokaisella olla luonnollinen +selityksensä. + + * * * * * + +Runomuotoinen kirjallisuus meillä oli 1890-luvun uusromantiikan mukana +käynyt mahdolliseksi. Niinpä näemmekin esiintyvän saman vuosikymmenen +loppupuoliskolla kokonaisen sarjan suomenkielisiä runoilijoita, joissa +monet entisyyden viivat taittuvat ja joista ne jälleen kauas eteenpäin +haarautuvat. + +Sarjan alottaa _Yrjö Veijola_, jonka ensi esiintymistä Kasimir Leino +niin suurella ihastuksella tervehtii ja jonka runous romantisella +legenda- ja ballaadihengellään heti saavuttaa suurta suosiota osakseen. +Seuraa _Larin Kyösti_, hänkin aluksi, samoin kuin edellinenkin, +skandinaavisten vaikutusten alainen, sittemmin yhä suomalaisemmaksi +syventyvä ja itsenäistyvä runoilijakyky, hilpeä kansan-elämän kuvaaja ja +samalla sielullisen mystiikan salaperäisiä onkaloita astuskeleva. Sitten +_O. Manninen_, joka suppeiden, täsmällisten säkeittensä taakse kätkee +niin paljon syvää, surunvoittoista mielialaa ja resigneeratun järjen +hiuksenhienoa sielunerittelyä. Sitten _Ilmari Kianto_, joka +alkutuotantonsa yksinäisyystunnelmasta vähitellen, nähtävästi nuoren +venäläisen kirjallisuuden ja Arvid Järnefeltin vaikutuksesta, +kirkollisvastaiseen individualismiin kehittyy. Ja vihdoin näiden rivien +kirjoittaja, jonka näinkin ylimalkaiset ja helppohintaiset kirjalliset +mainesanat hänen, ikävä kyllä, täytyy jättää muiden muovaeltaviksi. + +Myöskin saman-aikaisen suorasanaisen kirjallisuuden alalla on tunnelma +lähtökohtana, lyyrillinen proosa taas sen luonteenomaisena ilmaisuna. +Tunnelmarunoudesta lähtee _Maila Talvio_, vaikka hän sittemmin +kansan-elämää käsittelevissä romaaneissaan meneekin realistiseen ja +samalla sangen tarkoitusperäiseen havaintoon. Tunnelmarunoilija on +myöskin _Volter Kilpi_, joka kehitettyään haltioituneen +kauneushurmauksen kenties pisimmälle koko suomenkielisessä +kirjallisuudessa vähitellen esteettiseksi mielikuvaajaksi +viilenee.--Samaan aikaan ilmenee jo vastavaikutus. Käsite, haltioituneen +hurmauksen vastakohta, on pohjana _Helmi Setälän_ ohuelle, mutta +älykkään sielun-erittelyn leimaamalle tuotannolle. Enemmän entisen +realismin pohjalla pysyy taas _Aino Kallas_, joskin hän sen yleistä +ajansuuntaa seuraten täysin nykyaikaiseksi tyylittelee. + +Näytelmäkirjallisuus kulkee aluksi kauempana ajan yleisestä +kehitysviivasta. Sentään on täälläkin mielikuvitus entisen realistisen +havainnon sijasta _Juhani Sjöströmin_ vilkkaan, karjalaisen runottaren +kautta voimakkaasti ja väririkkaasti edustettu. Toinen huomattava +näytelmäkirjailija _Kaarle Halme_ kehittää taas realistisen, joskin +monia romantisia aineksia sisältävän tekotapansa pitkälle kohti tiukkaa, +valikoivaa tyylittelyä. Sama on sittemmin _Elviira Villmanin_ +ensimmäisen suuren näyttämömenestyksen salaisuus. + +Kuljetaan kohti tyylittelyä, koristeellisuutta, joskin horjuen ja kuin +hämärässä haparoiden. Tunnelma, mielikuva, käsite ovat yleisiä +lähtökohtia, ei ulkonainen havainto ja kokemusperäinen tieto siis +sellaisinaan. Ei realistin erittely, vaan romantikon yhteenveto on +vallitsevana. Sisästäpäin, ei ulkoapäin, kasvaa uusromantisille +kirjailijoille heidän maailmankuvansa. Ulkonaista todellisuutta +käytellään useimmin vain sisällisten totuuksien muotoina, vertauskuvina. + +Raamatullisesta vertauskuvallisuudesta lähtee _Johannes Linnankoski_, +jonka lentävä mielikuvitus ja tuores tunnelmapohja hänelle sittemmin +myös uusromantisen ja väkevästi sensualistisen kansan-elämän kuvauksen +alalla tuottaa eräitä huomattavia ennätyksiä. Tyylittelevän, +koristeellisen suomalaisen proosan ja sivistyneisen sielunerittelyn +kohottaa korkealle _L. Onerva_, hänkin alkanut sensualistisesta +tunnelmarunoudesta. Uusromantinen myrskypaatos taas laulaa täydellä +voimallaan _Joel Lehtosen_ kuohuvissa, häikäilemättömän mielikuvituksen +esiin purkamissa romaaneissa. Sama dityrambisen uhman sävel on +silmiinpistävin piirre _Aarni Koudan_ tähänastisessa, Nietzschen +värittämässä tuotannossa. Vienompi on _Gabriel Engelbergin_ runouden +pohjasävy, mutta kohoaa sekin yhteiskunnallisen vääryyden tajunnasta +korkeaan ja jo puhtaasti sosialistiseen paatokseen. Karjalaisen vilkas +mielikuvitus ja herkkä lyyrillisyys ovat _Iivo Härkösen_ +kotipaikka-runoudelle tunnusmerkillisiä.--Omituinen, sensualismin ja +asketismin, sosialismin ja klerikalismin sairaloinen sekoitus on _Irmari +Rantamala_, jolta kuitenkin hänen mauttomuutensa ja muodottomuutensa +kieltää kaiken syvemmän esteettisen mielenkiinnon. + +Uusromantinen myrskypaatos lienee hänen kauttaan sanonut viimeisen +sanansa meillä. Samoin arvattavasti se mauton, sivistymätön sensualismi, +joka on eräissä »Tampereen koulun» ilmiöissä esiintynyt, kuten tätä +suuntaa joskus on leikillä nimitetty. + +Aivan syytön ei tähän viimemainittuun syntiin myöskään ole _Maria +Haggrén-Jotuni_, jonka suppea tyylittely ja kylmä, säälimätön »verismi» +hänet kuitenkin aivan toiselle kirjalliselle tasolle kohottavat. Sama +tyylittelevä, mutta edellistä paljon kehittymättömämpi uusrealismi +näyttää olevan _Kyösti Vilkunan_ novellien silmämääränä. Kaukana +kaikesta uusromantisesta uhman säveleestä pysyttelee myös _V.A. +Koskenniemi_, jonka uneksiva, lyyrillinen tunne on ranskalaisen y.m. +europalaisen runouden vaikutuksesta niin kirjalliseen ja hiukan +estetisoivaan yleiskuoreen pukeutuneet. + +Suomenkielisen kirjallisuuden kehittyessä ovat myös sen lähtökohdat +jossakin määrin kirjallistuneet, kaupunkilaistuneet +ja--pääkaupunkilaistuneet. Meidän ei suinkaan enää ole tarvis mennä +Kaarlo Bergbomiin saakka etsiäksemme niitä kirjallisia, kriitillisiä ja +esteettisiä »asfalttikukkasia», joista hänen novellinsa ovat ensimmäinen +oire meillä ja jotka esim. ranskalaisessa kirjallisuudessa niin +etualalla ovat. Me voimme niitä löytää jo lähempääkin. Romaanisen, +latinalaisen hengen läpitunkema on _Jalmari Hahlin_ hauras, viileähkö +tuotanto. Jotakin samasta hiukan kirjallisesta ja jälki-tuottavasta +tunnelmasävystä on myös _Kaarlo Atran_ tähän-astisissa, sangen +taitavasti sommitelluissa teoksissa havaittavana. Kokonaan +kaupunkilainen ilmiö on _Jalmari Finne_, eikä vähemmän ehkä _Armas Toivo +Tarvas_, joskin he jo jonkun verran parodioivat tätä nykyaikaisen +kaupunki-elämän kasvattamaa, taipuisaa ja sormi-näppärää kirjallista +perikuvaa. + + * * * * * + +Korvesta valaistun pääkaupungin kaduille, Elias Lönnrotista ja +Kalevalasta »viimeisten päivien pyhiin» saakka seurattuamme +suomenkielisen kirjallisuuden kehitystä, joskin vaillinaisesti ja +ylimalkaisesti, on lukijalla oikeus kysyä, mihin tällä kaikella siis on +tultu, mitkä ovat siis suomenkielisen kirjallisuuden tähän-astiset +saavutukset, missä se nyt seisoo ja mikä on, inhimillisesti ennustaen, +sen lähin vastainen suunta oleva. Pieni yhteenveto edellisestä ei +sentähden ehkä tässä liene poissa paikaltaan. + +Ensimmäinen piirre, joka pistää silmään kirjallisuutemme kehityskulkua +tarkastellessamme on sen vähittäin tapahtuva _yksilöllistyminen_. Elias +Lönnrot suli Kalevalassaan niin kokonaan yhteen kansallishengen kanssa, +että sen takaa on vieläkin vaikea mitään yksityistä +kirjailijapersonallisuutta erottaa. Oksanen ja Kivi erottuvat jo paljon +enemmän omiksi personallisuuksikseen, vielä enemmän Minna Canth, Juhani +Aho, Arvid Järnefelt ja koko nuorsuomalainen kirjailijakohortti. +_Yksilöt_ astuvat aina enemmän etualalle, _ympäristö_ siirtyy yhä etemmä +taustaan. Yksilöllinen sielun-elämä saa yhä suuremman jalansijan +suomenkielisessä kirjallisuudessa. Mitä lähemmä nykyistä aikaa tullaan, +sen enemmän edustavat suomenkieliset kirjailijat vain omaa itseään, +riippuen sitten tämän itseyden syvyydestä ja laajuudesta, missä määrin +hänen tuotantonsa myös koko suomalaista kansansielua syleilee. +Pisimmälle on tämän yksilöllistyminen vienyt epäilemättä nykyinen +uusromantinen kirjallisuus. + +Toinen silmiinpistävä piirre on suomenkielisen kirjallisuuden yhtä +vähitellen tapahtuva _itsenäistyminen_. Itsenäisimmän ja arvattavasti +myös pysyvimmän ilmiönsä ensin Kalevalassa luotuaan, joutuu se heti +maamme kukoistavan ruotsinkielisen kirjallisuuden vaikutuspiiriin, joka +vanhemman veljen oikeudella pitkiksi ajoiksi määrää sen kehityksen ja +koko yleisen makusuunnan. _Europalainen vaikutus_ tulee tässä suhteessa +vapauttajana, norjalainen, saksalainen, ranskalainen ja vihdoin +venäläinen kirjallisuus irroittavat kukin osaltaan kankean suomalaisen +kielen siteitä, ja suomalainen kansallishenki oppii siten myös +kirjallisuuden alalla tulkitsemaan omaa sisällystään omalla tavallaan. +Epäilemättä on germaaninen makusuunta meillä vieläkin sangen +vallitsevana, muodostaen kylläkin terveellisen vastapainon sille +slaavilaiselle vaikutukselle, joka vuosi vuodelta on ollut kasvamassa. +Mutta näiden kahden jyrkästi vastakkaisen kansallishengen luoman +esteettisen maun ja mahtavan kirjallisuuden välillä seisoo nyt jo sangen +omintakeinen suomenkielinen kirjallisuus, jota ei enää voi sekoittaa +niihin kumpaankaan, joka kaikilla eri aloillaan, laulurunouden, +kertomarunouden ja näytelmärunouden, jo on luonut jotakin itsenäistä ja +joka kaikessa pienuudessaan ja puutteellisuudessaan sentään edustaa +jotakin uutta, jotakin ennen-tuntematonta inhimillisen hengen ja +taiteellisen viljelyksen haarautumaa maailmankirjallisuudessa. + +Kolmantena, vähemmän huomattavana piirteenä tahtoisin vielä mainita sen +sisällisen _keskeistymisen_, joka satunnaisten ja ohimenevien +äärimmäisyys-suuntien jälkeen siinä aina entistään voimakkaampana +esiintyy. Äärimmäisyys-suunnat eivät yleensä kauan menesty meillä: ne +sotivat vastaan koko suomalaista kansanluonnetta ja sen henkistä +tasapaino-tarvetta. Kalevalan naivista, itsetiedottomasta tasapainosta +lähdettyään kulkee suomenkielisen kirjallisuuden kehitys, aluksi +hitaammin, sitten yhä nopeammassa tahdissa kansallisen romantiikan ja +Aleksis Kiven kautta kohti kansallista realismia, suorittaa sen +kehityksen muutamassa vuosikymmenessä, vie sen äärimmäisyyteen +ranskalaisen naturalismin vaikutuksesta, mutta palajaa heti takaisin +klassilliseen tasapainoonsa jo muutaman vuoden kuluttua eräässä osassa +Päivälehden piirin kirjallista tuotantoa. Lähtee siitä taas toista +äärimmäisyyttä kohti kulkemaan, suorittaa senkin muutamassa +vuosikymmenessä, ja seisoo nyt jälleen keskeistymisen merkin alla, +mikäli sen jo, entisyyteen nähden, hyvinkin laajalti aaltoavasta +runsaudesta voi elinvoimaista ja tulevaisuuteen tähtäävää erottaa. Tämän +_keskihakuisen_ pyrkimyksen hedelmälliseksi tekemisestä ja voitolle +pääsemisestä riippuu mielestäni suomalaisen kansalliskirjallisuuden +lähin tulevaisuus. + +Epäilemättä se voi tuossa pyrkimyksessään johonkin määrin nojata +entisyyteen. Se voi nojata Elias Lönnrotiin ja Kalevalaan, Aleksis +Kiveen ja koko Päivälehden piirin klassilliseen kehityskauteen. Se voi +nojata yleensä jokaiseen kirjalliseen ilmiöön entisyydessä, missä tämä +klassillinen tasapaino esiintyy, mutta sen on kuitenkin luotava _uusi_ +tasapaino, _uusi_ sopusointu itselleen, samalla hyväkseen käyttäen +kaikkia sille sukulaisia, saman-aikaisia ja entis-aikaisia pyrkimyksiä +muualla maailmassa. Tämä taas on mahdotonta ilman uusien suomalaisten +_kauneus-arvojen_ luomista ja vakiuttamista. + +Jumalat meitä kaikesta normeja antavasta, mittapuisesta estetiikasta +varjelkoot! Nykyisen luonnontieteellisen estetiikan aikoina, jolloin +jokainen päivä tuo äärettömät ilmiö-paljoudet kirjallisuudentutkijan +työpöydälle, olisikin minkään suomalaisten esteettisten mittapuiden +haaveksiminen sangen mielipuolista joutohetken viettoa. Mutta niin totta +kuin järjellinen ihminen ylimalkaan ei voi estää itseään _valikoimasta_, +lajittelemasta ja luokittelemasta vaikutuksiaan, niin totta kuin kukaan +taiteilija ei voi olla omalla tavallaan _tyylittelemättä_, muovailematta +ja muodostelematta kuvattavaansa sisäistä taikka ulkonaista +todellisuutta, niin totta täytyy myös esteetikon--ja kokonaisen kansan +esteettisen ymmärryksen--erottaa kirjallisista ilmiöistään tärkeät ja +vähemmän tärkeät, luonteenomaiset ja vähemmän luonteenomaiset, +miellyttävät ja vähemmän miellyttävät, ja--lopuksi: kauniit ja vähemmän +kauniit. Suomenkielisen kirjallisuuden esteettisestä tutkimuksesta, sen +_kauneuksien_ havaitsemisesta ja ymmärtämisestä, sen _kauniiden +ilmiöiden_ erittelystä ja yhdistelystä, vasta voivat aikojen vieriessä +selvetä ja seijastua ne suomalaiset kauneus-arvot, jotka jo +sellaisinaan, tahtoen taikka tahtomatta, vaikuttavat kirjallisia lakeja +säätävästi, esteettisiä normeja antavasti. Enemmän kuin ennen tulisi +suomalaisten esteetikkojen siis juuri tälle vähän-viljellylle alalle +antautua. + +Kovin kylmästi kohtelee myös itse suomalainen kansan-aines +kansalliskirjallisuuttaan. Melkein mikä muu tahansa henkinen taikka +aineellinen harrastus ottaa osakseen enemmän sen mielenkiintoa ja +samalla myös valtiovaraista kannatusta. Kuitenkin on tälläkin alalla jo +_jotakin_ kansallista työtä tässä maassa suoritettu. Tarkoitan: jotakin, +jota meidän ei ole tarvis hävetä ollenkaan, vaan joka päinvastoin voi +tarjota meille paljonkin tilaisuutta terveelliseen _itsetutkisteluun_ +ja _itsetuntemukseen_, sen puhtaasti kaunotieteellisestä ja +sielutieteellisestä mielenkiinnosta puhumattakaan. Selvemmin kuin mikään +muu henkinen tuotantomme heijastelee nimittäin juuri suomenkielinen +kaunokirjallisuus jokaisessa asteessaan koko suomalaisen kansallishengen +kehitystä. Ilman tuon kehityksen tuntemusta taas ei mikään itsetietoinen +_kansallinen yhteenkuuluvaisuus-tunne_, ei mikään eheä, yksilöllinen +taikka kansallinen _toiminta_ ole maassa mahdollinen. + +Tapahtuu vääryys tälle kirjallisuudelle, jos siihen sovitetaan jonkun +muun kansan kirjallisia mittapuita, samoin kuin tapahtuisi vääryys, jos +ranskalaista kirjallisuutta arvosteltaisiin saksalaisen maun mukaan, +taikka päinvastoin. Me olemme vain pieni ja köyhä kansa tosin, mutta +_sen_ ylellisyyden me kuitenkin voimme tällä niemimaalla itsellemme +kustantaa, että me uskallamme tuntea itsenäisesti, ajatella vapaasti ja +voimakkaasti. Taiteen ja kirjallisuuden piiriin sovitettuna merkitsee +tämä »sisäinen itsenäisyys»--ainoa, jota vieras ei voi viedä +meiltä--että meidän on kehitettävä oma _suomalainen kirjallinen ja +taiteellinen makumme_, jos meidän mieli koskaan päästä pois siitä +raakalaisesta sekasorrosta, mikä meillä vielä tällä, kuten monilla +muillakin viljelyksemme aloilla, vallitsee. + +Kunkin kansan esteettisellä ymmärryksellä on kantavuutta ainoastaan niin +kauas kuin sen kieli ja koko sivistyspiiri ulottuvat. Meidän ei ulotu +näitä rantoja loitommaksi. Ainakin täällä täytyy siis olla sen +suomalaisen kirjallisen maun ja taiteellisen aistin kotisija, joka +yhdessä muun henkisen ja aineellisen viljelyksemme kanssa vasta voi +tehdä tämän maan sivistyneiden ihmisten asuttavaksi. + + + + +EINO LEINO + +on ennen julaissut: + + +I. Alkuperäisiä teoksia. + +Maaliskuun lauluja...............................--:50 +Tarina suuresta tammesta y.m. runoja............. 1:50 +Yökehrääjä. Runoja............................... 2:50 +Sata ja yksi laulua ............................. 2:50 +Tuonelan joutsen. Näytelmäruno................... 1:25 +Ajan aalloilla. Runoja .......................... 1:75 +Hiihtäjän virsiä.................................--:75 +Johan Vilhelm, 3-näyt. näytelmä.................. 2:50 +Sota valosta, 5-näyt. näytelmä................... 3:50 +Pyhä kevät. Runoja .............................. 2:50 +Kivesjärveläiset. Kertomaruno.................... 2:50 +Kangastuksia. Runoja ............................ 2:50 +Päiväperhoja. Pieniä tarinoita................... 2:-- +Helkavirsiä...................................... 2:50 +Kaunosielu. Kuvaus .............................. 1:75 +Simo Hurtta. Runoja Ison vihan ajoilta .......... 1:50 +Talvi-yö. Runoja.....................,........... 1:75 +Naamioita, I. Näytelmiä ......................... 3:25 + " II. " ......................... 3:-- + " III. " ......................... 4:-- + " IV. " ......................... 4:-- + " V. " ......................... 3:25 +Päivä Helsingissä. Pilakuva ..................... 1:85 +Runokirja. Valikoima.............................. 3:50 + " " ....................... koruk. 4:75 +Tuomas Vitikka | ................................. 3:-- +Jaana Rönty | Romaaneja routavuosilta.......... 3:-- +Olli Suurpää | ................................. 3:-- +Halla. Runoja ................................... 2:25 + + +II. Runosuomennoksia. + +Zachris Topelius: Regina von Emmeritz. + " Kypron prinsessa. +J. L. Runeberg: Kuningas Fjalar. + " Nadeshda. +Jean Racine: Phaidra. +Friedrich Schiller: Wilhelm Tell. +Maailman kannel. Valikoima laulurunoutta. + + * * * * * + +Suomalainen näyttämötaide 9/4 1902 .............. 2:-- + + * * * * * + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Suomalaisia kirjailijoita, by Eino Leino + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13445 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..50b8258 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #13445 (https://www.gutenberg.org/ebooks/13445) diff --git a/old/13445-8.txt b/old/13445-8.txt new file mode 100644 index 0000000..eea1bad --- /dev/null +++ b/old/13445-8.txt @@ -0,0 +1,6698 @@ +The Project Gutenberg EBook of Suomalaisia kirjailijoita, by Eino Leino + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Suomalaisia kirjailijoita + +Author: Eino Leino + +Release Date: September 12, 2004 [EBook #13445] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA *** + + + + +Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed +Proofreaders + + + + + + + +SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA + +Pikakuvia + + +Kirj. + +EINO LEINO + + +1909. + + + +SISÄLLYS: + siv. + +Esisana.................................................... 7 +Elias Lönnrot.............................................. 9 +A. Oksanen................................................. 27 +Aleksis Kivi............................................... 43 +Yrjö Koskinen.............................................. 63 +Kaarlo Bergbom............................................. 73 +Suonio..................................................... 83 +A. Meurman................................................. 93 +Pietari Päivärinta........................................ 103 +J.H. Erkko................................................ 119 +Kaarlo Kramsu............................................. 137 +Arvi Jännes............................................... 153 +Paavo Cajander............................................ 163 +Juho Reijonen............................................. 173 +Robert Kiljander.......................................... 185 +Minna Canth............................................... 195 +Juhani Aho................................................ 215 +Arvid Järnefelt........................................... 241 +Santeri Ivalo (Ingman).................................... 257 +Kasimir Leino............................................. 271 +Teuvo Pakkala............................................. 289 +Liite: Realismin loppu ja uusromantinen kirjallisuutemme.. 297 + + + + +ESISANA + + +Näiden pikakuvien tarkoitus on mahdollisimman lyhyessä ja suppeassa +muodossa esittää eräitä näkökohtia suomenkielisen kirjallisuuden +kehityskulusta, katsottuna maamme yleisen henkisen viljelyksen taustaa +vasten ja jossakin määrin myös saman-aikaisia europalaisia virtauksia +mieleen johdattamalla. + +Niiden tarkoitus ei siis suinkaan ole olla mitään tyhjentäviä +luonnekuvia asianomaisista kirjailija-personallisuuksista, vaan +ainoastaan ilmiö ilmiöltä seurata eräitä ääriviivoja, joiden sisällä +suomenkielinen kaunokirjallisuus Kalevalan ilmestymisestä nykypäiviin +saakka on kasvanut ja kehittynyt. Kirjoittaja on valinnut pikakuvien +muodon siksi, että hän sen kautta on luullut saavansa parhaiten esille +käsityksensä suomenkielisestä kirjallisuudesta yleensä ja eritoten sitä +elähyttäneistä aatevirtauksista. + +Käsitän kirjallisuuden, samoin kuin kaiken inhimillisen toiminnan, +olevan aina elimellisessä yhteydessä ympäröivien henkisten ja +aineellisten olosuhteiden kanssa, joskaan meidän puutteellinen järkemme +ei voi nähdä päästä päähän sitä syiden ja seurausten sarjaa, joiden +suoranainen, mekaaninen tulos se on. Koetan näiden pikakuvien kautta +osoittaa, mitä teitä kirjallisuutemme yllämainittuna ajanjaksona on +kulkenut ja mistä aineksista se tällä hetkellä on kokoonpantu. + +Tätä tarkoitusta varten taas on välttämätöntä alituisesti ja yht'aikaa +pitää silmällä noita kaiken kirjallisen toiminnan kolmea suurta +alkutekijää: ajanhenkeä, kansanhenkeä ja kunkin kirjailija-yksilön +erikoista luonteenomaisuutta. + + + + +ELIAS LÖNNROT + + +s. 9/4 1802 k. 19/3 1884.--De Wäinämöine, priscorum Fennorum numine +(1827), Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykyisempiä +runoja ja lauluja 1-4 (1829--31), Om finnarnas magiska medicin (1832), +Kalevala (1835, 1849), Mehiläinen (1836--1837, 1839--1840), Suomalaisen +talonpojan kotilääkäri (1839), Kanteletar (1840), Suomen kansan +sananlaskuja (1842), Suomen kansan arvoituksia (1844), Kokeita +suomalaisessa laulannossa (1845), Ruotsin, Suomen ja Saksan tulkki +(1847), Oulun viikkosanomia (1852--53), Om det nordtschudiska språket +(1853), Über den Enare-Lappischen Dialekt (1854), Neuvoja erästen +jäkäläin käyttämisestä ruuaksi (1857), Om ursprunget af Finnarnes Hiisi +(1858), Suomen kasvisto (1860), Lainopillinen käsikirja Ph. Palmén, +(1863), Suomalais-ruotsalainen sanakirja (1866--1880), Suomen kansan +muinaisia loitsurunoja (1880) y.m. y.m. + + +Aika viime vuosisadan alkupuoliskolla oli koko sivistyneessä maailmassa +kansanrunoudelle ja kansanrunouden oikealle ymmärtämiselle mitä +edullisin. Englannissa olivat m.m. _Ossianin laulut_ jo 17:nen +vuosisadan keskivaiheilla herättäneet eloon harrastuksen +muinaiskelttiläiseen kansanrunouteen. Saksassa oli samansuuntainen +harrastus virinnyt liekkiin Herderin, Goethen ynnä koko romantisen +koulun kautta. Tanskassa Oehlenschläger, Ruotsissa Tegnér ja +Gööttilainen liitto kohottivat skandinavisen muinaisuuden runoutensa +johtotähdeksi. + +Ajan henki oli romantinen, kansallinen. Ajan tunnussana oli _luonto_, +vastakohtana kaikelle teennäiselle ja sievistelevälle. Toinen tunnussana +oli _tunne_, vastakohtana kaikelle valistus-aikaiselle järkeilylle. + +Suomessa oli Porthàn herättänyt eloon kansallisen harrastuksen ja jo +kiinnittänyt huomion suomalaiseen kansanrunouteen. Sitä olivat jo +koonneet ja julkaisseet m.m. Sakari Topelius vanhempi, olipa von Becker +_Turun Viikkosanomissa_ jo julki lausunut ajatuksen, että näitä +katkelmia voisi järjestää johonkin runolliseen yhteyteen. Lönnrotin +elämäntehtävä ei siis suinkaan pudonnut pilvistä hänelle. Sillä oli +syvät juurensa koko aikakauden hengessä ja kirjallisuudessa. + +Myöskin Lönnrot myönsi itse saaneensa Kalevalan yhteyden ajatuksen +Beckeriltä, samoin kuin ensimmäisen osviittansa Venäjän-Karjalaan +Topelius vanhemmalta. + +Suomessa sattui tämä heräävä kansanrunouden harrastus yhteen koko +heräävän suomalaisuus-harrastuksen kanssa ja tuli yhdeksi sen +voimakkaimmista lähdesuonista. Muualla se oli merkinnyt vain jotakin +kirjallista aikakautta. Meillä se tuli merkitsemään koko suomenkielisen +kirjallisuuden ensimmäistä suurta ennätystä. Muualla se oli tuonut vain +uusia, hedelmöittäviä aineksia jo ennaltaan olemassa olevaan +kansalliskirjallisuuteen. Meillä se tuli merkitsemään itse +kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta, sitä harmaasta +muinaisuudesta esiin etsittyä kulmakiveä, jolle nuoren, +maailmanhistoriassa ensi kerran sivistyskansana esiintyvän korpiheimon +koko kultuuri oli rakentuva. + +Epäilemättä se oli harvinainen onni tälle kultuurille. Sillä siten se +sai heti syntyessään tukevimman ja leveimmän pohjan, mitä minkään kansan +kultuurilla voi olla: kansan oma entisyys, kansan oman runollisen +mielikuvituksen kirkastamana. + +Kaikki tähti-enteet Suomen silloisella sivistystaivaalla olivat +erikoisesti edulliset Lönnrotin esiintymiselle. Suomi oli juuri +Ruotsista erotettu. Maan entinen sivistys-elämä oli temmattu irti +ikivanhoista muukalaisista alkulähteistään ja suorastaan osoitettu +omilleen. Mutta oma oli niin kaukana korpien povessa, että sitä voitiin +enää vain romantisen mielikuvituksen siivillä lähestyä. Vähemmän omaa +voitiin kyllä kourin kosketella. Mutta jos mieli maan ja kansan seisoa +omalla pohjallaan, omilla jaloillaan, täytyi olla jotakin oikein omaa, +jotakin, josta voi pitää kiinni, josta ei voinut olla eri mieliä, jota +voi näyttää muillekin kansoille ja sanoa: »tämä on suomalaista». + +Mitään sellaista ei ollut olemassa ennen Kalevalaa ja ennen Lönnrotia. + +Oli vain maa, oli vain kieli, oli vain eräs kansatieteellinen käsite, +joka jumalan armosta ja itsevaltiaan oikusta oli kansakuntien joukkoon +korotettu. Mutta tässä maassa ei ollut mitään suomalaista +sivistys-elämää, sillä se, mikä oli, oli tuotu meren takaa. Eikä tällä +kielellä ollut mitään kirjallisuutta, ainoastaan joku yksinäinen runo +tahi hengellinen hartauskirja. Eikä tällä etnografisella kansakunnalla +ollut mitään tietoa omasta itsestään ja omasta tehtävästään. Vailla +historiaa, vailla kultuuria, vailla kansallistuntoa, vailla omaa +valtiollista elämää, se näytti olevan tuomittu olemaan myöskin vailla +tulevaisuutta, samoin kuin se oli vailla omaa muinaisuutta +ja--nykyisyyttä. + +Silloin astuu esiin Elias Lönnrot: ja kansalla on oma muinaisuutensa. +Silloin astuu esiin J.V. Snellman: ja kansalla on oma kansallistuntonsa +ja valtiollinen elämänsä. + +Unelma käy edellä ajatuksen, ajatus edellä teon. Elias Lönnrot oli suuri +uneksija. Kalevalan toisen painoksen esipuheesta me saamme pienen +aavistuksen siitä, mitä tuo yksinäinen mies miettii Karjalan erämaita +samotessaan. Hän miettii, missä mahtaa olla näiden kansanrunojen +yhteinen alkukoti, joita hän niin väsymättömällä innolla keräilee ja +joita hän romantisen aikansa lapsena niin rakastaa. Hän tuumii, kuka on +ne ensin runoillut ja mikä aika Suomen kansan historiassa on voinut olla +kyllin suuri niitä synnyttämään. Ja hän tulee siihen päätökseen, että ne +eivät ole saattaneet syntyä muulloin kuin muinaisen, vapaan ja +itsenäisen Perman vallan aikoina, Vienan ja Äänisjärven rantamilla. +Siellä on hänen mielestään vieläkin huomattavissa »joku ulkonainen +perintösivistys vanhoista ajoista», siellä näyttää kansa hänestä olevan +vieläkin »vanhan, rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa +jälkisukua». + +Mikä perspektiivi! Mitkä rohkeat, kansallisromantiset näköalat! + +Mikä sisällinen tuli mahtoi palaa siinä miehessä, joka täten uneksi +uudesta-rakentavansa ainakin kirjallisessa suhteessa muinaisen Perman +tarunomaista valta-asemaa! Ja mikä sisällinen tyydytys mahtoi täyttää +sen miehen mielen, jonka oli onnistunut takoa rohkeimmat unelmansa +ikuiseksi muistomerkiksi siitä, että Suomen kansa ainakin kerran oli +elänyt omaa itsenäistä henkistä elämäänsä! + +On tullut tavaksi meillä muistaa Elias Lönnrotia noin vaan ylimalkaan +kansallis-sankarina s.o. miltei kalevalaisena taruhenkilönä, jonka +personallisuus peittyy niin täydellisesti hänen jättiläiskokoisen +elämäntyönsä taakse, ettei hänestä jää jäljelle muuta kuin nimi, kuin +miehen varjo. Hänen on siinä suhteessa käynyt samoin kuin vanhan +Väinämöisen laulupaadellaan: kaukaa katsoen suli hänen hahmonsa niin +yhteen harmaan kiven kanssa, ettei outo luullut siinä mitään ihmistä +olevankaan, vaan että kaikki oli tuota harmaata kalliota. Samoin sulaa +myös Elias Lönnrotin personallisuus meille niin yhteen Kalevalan ja koko +suomalaisen kansallishengen kanssa, että harvoin muistetaan häntä enää +suomalaisten kirjailijoiden joukkoon lukeakaan. + + »Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa, + Suomen kansa on kuin Elias Lönnrot.» + +Mutta ei mitään suurta työtä, ilman sen takana seisovaa suurta +personallisuutta. Eikä mitään suurta kirjallista elämäntyötä, ilman +suurta kirjailijapersonallisuutta. + +Mutta eihän hän ole luonut mitään itsenäistä? Eihän hän ole mitään +omintakeista kirjoittanut? Taikka jos onkin, on se niin vähäpätöistä +hänen muun elämäntyönsä rinnalla tiedemiehenä, kielimiehenä, +keräilijänä, sommittelijana ja jumala ties minä, ettei siitä juuri maksa +vaivaa puhuakaan? + +Niinpä kyllä, jos ajatellaan hänen n.s. itsenäisiä runoilujaan. Mutta on +tuiki omituista tuon itsenäisyyden ja omintakeisuuden laita. Toiset +voivat tehdä »omintakeisia» kirjateoksia tukuttain, eikä niissä +kuitenkaan esiinny mitään itsenäistä runoilijahenkeä. Toisten tarvitsee +vain mukailla joku näytelmä, suomentaa joku runonpätkä, ja siinä on heti +itsenäinen kirjailijapersonallisuus meidän edessämme. + +Useat maailmankirjallisuuden suurimmista ovat samalla olleet sen +suurimpia mukailijoita. Niin Shakespeare, niin Molière. He ottivat usein +aiheensa muilta, ottivatpa usein kokonaisia kohtauksiakin, tyylitellen +ne vain mielensä mukaisiksi ja painaen oman henkensä leiman niihin. +Heidän yksilöllisyytensä oli nimittäin niin laaja, että siihen mahtuivat +monen pienemmän kirjailijan minuudet, eivätkä he sitä tehdessään +suinkaan olleet vähemmän itsenäisiä kuin sommitellessaan toisia aiheita +ja kohtauksia, joita kukaan ei ennen heitä ollut keksinyt taikka +sommitellut. + +No niin: Elias Lönnrotin yksilöllisyys oli niin laaja, että siihen +mahtui koko kalevalaisen Suomen kansallishenki. Oliko hän silti vähemmän +itsenäinen? Toimiko hän silti runoilijana vähemmän omintakeisesti? + +Taikka toinen esimerkki. Mikä on kreikkalaisten kuvanveistäjien +itsenäisyys ja omintakeisuus? He seurasivat tarkoin kansallishenkeään, +loivat kauneutta kaikkien niiden mittojen ja muotojen mukaan, joita +heidän aikanaan Ateenassa ja Hellaassa kauniiksi tunnustettiin, mutta +kehittivät mies mieheltä ja polvi polvelta ne aina korkeampaan +täydellisyyteen. Täten kristalliseerautuivat vähitellen esiin ne mitat +ja muodot, jotka Perikleen aikaisten taiteilijain käsissä saivat +lopullisen viimeistelynsä. Puhtaasti yksilöllisille ominaisuuksille oli +heidän mielestään taiteessa, koko heidän taidekäsityksensä mukaan, niin +vähän tilaa, että me muinaiskreikkalaista kuvanveistosta katsellessamme +emme ollenkaan ajattele niitä. Me näemme vain teoksen, me näemme vain +helleenisen kansallishengen ja erään aikakauden antaman heijastuksen +siitä. Tekijä on hävinnyt työnsä taakse, yksilö sulanut yhteen aikansa +ja kansansa sielun keralla. + +Vielä enemmän on asianlaita näin egyptiläisessä, assyrialaisessa tai +babylonialaisessa taiteessa. + +Mutta pysyäksemme nyt vain muinaishelleenisessä, voisi Elias Lönnrotia +hyvin verrata tällaiseen kreikkalaisen kultakauden kuvanveistäjään. Hän +seurasi Kalevalaa sommitellessaan tarkoin niitä kauneuden lakeja, joita +tuntemattomat runolaulajat mies mieheltä ja polvi polvelta olivat Suomen +erämaissa laatineet, kuitenkin joka hetki muovaillen, muodostaen ja +edelleen kehittäen niitä. Hänestä oli turhaa, vieläpä luvatontakin, +tuoda enempi esille yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Suurin runoilija oli +hänen mielestään kansa itse. Hän, Elias Lönnrot, käsitti itsensä vain +sen nöyräksi oppilaaksi, joka enkelin kärsivällisyydellä kokosi +mestarinsa sanoja ja koetti esittää ne niin puhtaassa ja täydellisessä +muodossa kuin mahdollista jälkimaailmalle. + +Näin hän uneksi meille esiin Kalevalan. Näin hän uneksi Suomen kansalle +menneisyyden. + +Mutta sehän oli suuren runoilijan unelma. + +Tässä auttoi häntä tietysti hänen suurpiirteinen harhaluulonsa siitä, +että nämä runot joskus aikojen alussa olivat kuuluneet yhteen ja että +hänen työnsä siis oikeastaan oli tuon mahtavan, kappaleiksi hajonneen +kirjallisen muistomerkin _restaureeraamista_, uudesta-rakentamista. +Taikka niinkuin sen-aikainen latinankielinen pilasäe hänestä sanoo: +_cursando restituit rem_ (juoksemalla hän rakensi jälleen asian). Nyt me +tiedämme, minkä jäljestä Elias Lönnrot »juoksi» aikoinaan: hän ajoi +takaa romantista, huimaavan rohkeaa mielikuvaansa. + +Kantelettaren esipuheessa Lönnrot on lähemmin kehitellyt meille +kirjallisia mielipiteitään. Tieten taikka tietämättään, hän tulkitsee +siinä ei ainoastaan omaansa, vaan myös koko aikakautensa käsitystä: +luonto, luonnollisuus ja välitön tunne, josta runollinen mieliala joskus +vaivattomasti sanoiksi pulpahtaa, niitä hän runoudessa ihailee. Ja +missäpä nämä ominaisuudet olisivat tavattavissa puhtaampina kuin juuri +kansanrunoudessa. + +Sama ihailu johti Runebergin jo varhain ruotsintelemaan serbialaisia +kansanlaulujaan. Hän vapautui sen kautta liian oppineisen ja liian +muodollisesti käsitetyn helleenisen ja roomalaisen klassillisuutensa +kahleista, samalla kuin kansanrunouden terve maku suojeli häntä +ruotsalaiskansallisen romantiikan hämäryyksistä. Yhdessä Lönnrotin ynnä +hänen Kalevalansa kanssa hän on ollut paljon mukana perustamassa sitä +suomalaista kirjallista makua, jota me jo nyt hyvällä syyllä voimme +nimittää täällä _kansallis-klassilliseksi_. + +Sen maun tunnusmerkillisin ominaisuus oli ja on ehkä vieläkin kaiken +hetkellisen syvä halveksinta. Siinä suhteessa lähenee se miltei Goethen +ankaraa taidekäsitystä, silloin kun hän ilmoittaa tahtonsa olevan luoda +sitä, »mikä on yhteistä kaikille ajoille ja kaikille kansoille». Siis +romantikon synteesi, ei realistin analyysi. Ilmiöitä yhdistelemällä, ei +aines-osiinsa erittelemällä, oli kaiken olevaisen sisällisin ja +oleellisin totuus taiteessa tulkittava. Johdonmukaisesti noudatettuna ei +tämä taidekäsitys juuri jätä suuresti sijaa luonteenomaiselle, vielä +vähemmän yksilölliselle kuvaukselle. Se yksinkertaistuttaa muutamiin +harvoihin viivoihin kaiken elämän tuhatkarvaisen moninaisuuden ja +esittää henkilönsä yleisinä tyyppeinä, perikuvina. Mutta jumalan kiitos, +suuret taiteilijat ja suuret runoilijat ovat hyvin harvoin +johdonmukaisia taideteorioissaan. Niin ovat--tahi koettavat olla--vain +heidän jäljittelijänsä ja heidän esteetikkonsa. + +Kansallinen romantiikka ei estänyt Lönnrotia olemasta sangen +kansanomainen realisti, yhtä vähän kuin tuo helleeniseen +taidekäsitykseen perustuva kaiken hetkellisen kammo esti Runebergia +siitä _Hirvenhiihtäjissä_ tahi eräissä hänen _Vänrikki Stoolin +tarinoistaan_. Muuten olisi kansanrunouden usein hämmästyttävä realismi +ollut outo hänelle eikä hän epäilemättä olisi sallinut sille niin suurta +sijaa Kalevalassa. Mutta kansanrunouden realismi ei olekaan samaa kuin +realismi viime vuosisadan loppupuoliskolla muodostuneessa +merkityksessään: tarkimmatkin todellisuuspiirteet esiintyvät siinä aina +eräänlaisessa fantastisessa, yli-ilmaisessa sädekehässä. Se on sitä +»tervettä» realismia, joka ei todellisuuskuvauksiensa vuoksi unohda +olevaisuuden romantista puoltakaan, pitäen vaistomaisesti huolta siitä, +että sen antama kuva ei ole valokuva, vaan mielikuva. Se on sitä +realismia, joka maailman alusta on ollut suurten ja suurimpain +runoilijoiden erikois-ominaisuuksia. + +Suomalainen kansanrunous löysi Lönnrotissa syvän ja ymmärtäväisen +kaikupohjan jokaiselle soinnuttamalleen säveleelle. Hänessä oli +vastaavaisuutensa koko sen äärettömälle ääni-asteikolle: vienoimmasta, +läpikuultavimmasta lyriikasta synkimpään, mahtipontisimpaan +loitsupaatokseen, leveimmästä, tyynijuoksuisimmasta epiikasta +suppeimpaan ja täsmällisimpään sananlasku-lauselmaan. Hänen oma +mielikuvituksensa oli yhtä luonnontuores ja eloisa, yhtä metafyysillinen +ja kuitenkin havainnollinen kuin oli runollisten kansanmiesten tuolla +korpien pimennossa. Samalla se voi hahmotella vielä enempiä viivoja +ja--tietysti kirjan ja paperin avulla--sommitella vielä suurempia +kokonaisuuksia. Myöskin oli hänen runollinen makunsa tällä alalla niin +viljelty, valistunut ja pettämätön, että me vieläkin vain harvoin voimme +lukea alkuperäistä suomenkielistä kirjateosta niin häiriytymättömällä +esteettisellä nautinnolla kuin juuri Kalevalaa. + +Jos jotkut näistä ominaisuuksista olisivat puuttuneet Elias Lönnrotista, +puuttuisivat ne tänäkin päivänä myös Kalevalasta. Sillä lopullisesti ei +kukaan kirjallinen mies voi panna enempää teokseensa kuin on hänessä +itsessään. Jos Lönnrotin oma mielikuvitus olisi ollut ahtaampi ja hänen +makunsa vähemmän valistunut, olisi se epäilemättä tyrmistynyt Kalevalan +outoja kauneusmaailmoita, eritoten sen maata ja taivasta syleilevää +luonnonsymboliikkaa. Nyt sitä vastoin hän liikkuu siinä kuin kotonaan, +painaen peukalonsa vain milloin mihinkin kohtaan kuin taitava +kuvanveistäjä kosteaan savikimpaleesen. + +Samoin: jos Lönnrotin oma personallisuus olisi ollut vähemmän +humaaninen, puuttuisi sen lempeä tuulahdus myöskin Kalevalasta. Nyt +kohtaa se meitä jokaisella kansallisrunoelmamme sivulla, kertoen siitä +korkeasta asteesta, mihin sen sommittelija oli oman ihmisyytensä +kehittänyt. Sillä samoin kuin hän Kalevalansa kautta esiintyy meille +taiteellisessa suhteessa aineensa objektivisen, yleispätevän käsittelyn +saavuttamattomana mestarina, samoin hän esiintyy sen--ynnä myös muun +elämäntyönsä--kautta kirjallisena personallisuutena, jota eheämpää, +kirkkaampaa ja sopusointuisempaa meidän on vaikea löytää suomenkielisen +kirjallisuuden harjoittajien keskuudesta. + +Kuka toinen tahansa hänen aikalaisistaan taikka myöhempienkin +kirjallisten aikakausiemme henkilöistä olisi voinut luoda vain osan +Kalevalaa: hänen personallisuutensa yksin oli kyllin laaja koko +kalevalaista kansanhenkeä käsittämään. Jokainen muu olisi pannut siihen +enemmän omaa pientä, hetkellistä minuuttaan: hän yksin oli kyllin suuri +painaakseen siihen vain oman ikuisimman itsensä, vain oman +kuolemattomimman kauneuskäsityksensä. + +Meille onneksi oli hänen kirjallinen personallisuutensa sellainen, että +siihen samalla sisältyi koko kalevalaisen kansanhengen ikuisin itseys, +koko Suomen suvun kuolemattomin kauneuskäsitys. + +Hänessä yhtyivät kuin polttopisteessä kaikki silloisen Suomen +luonteenomaisimmat ominaisuudet. Ei niin, että Suomen kansa silloin, +yhtä vähän kuin nytkään, todella olisi »kuin Elias Lönnrot». Olisipa se +siinä tapauksessa oikea ihannekansa, ainoa laatuaan maailmanhistoriassa! +Mutta niin, että Elias Lönnrot oli kuin hänen aikaisensa Suomen kansa +korkeimmassa mahdollisessa ilmestysmuodossaan. Hän oli silloisen Suomen +ihannetyyppi, sen paras ja puhtain perikuva. + +Hän oli kuin jalostettu tulos siitä, miksi ympäröivät olot ja menneiden +aikojen vaiheet olivat silloisen Suomen kansan muodostaneet. Taikka +oikeammin: sen eri heimokunnat. Sillä vasta Lönnrotissa näki Suomen +kansa itsensä ensi kerran kokonaisena, lujana, harmaana kalliona, jonka +suuriin ääriviivoihin sisältyivät kaikki sen eri osien parhaat +ominaisuudet. Hän oli sitkeä kuin hämäläinen ja herkkä kuin karjalainen. +Hän oli hiljainen kuin metsälampi ja toimelias kuin merenranta. Hän oli +oppinut kuin yliopisto ja vaatimaton kuin maalaiskirkko. Helsinkiläinen +tiedemies ja karjalainen kontti-ukko löivät hänessä kättä toisilleen. +Hänessä oli suomalaisen rodun kansallinen kehitys tehnyt ensimmäisen +suuren kiertokulkunsa: kotimaisesta korvenpihkasta ja muukalaisesta +herraskasvatuksesta oli pusertunut esiin ensimmäinen eheä, suuri, +suomalainen _kultuuri-yksilö_, joka kaikilla silloisen henkisen +viljelyksen aseilla varustettuna palasi itsetietoisena tekijänä +jatkamaan sitä työtä, minkä ennen häntä tuntemattomat runoniekat salojen +siimeksessä olivat alottaneet ja suorittaneet. Hän oli silloisen Suomen +itsetietoon tullut kansallishenki. + +Elias Lönnrot ei ollut missään äärimmäisyyksien mies. Kaikki hänen +ominaisuutensa tähtäsivät suureen, sopusointuiseen tasapainoon. Ajan +ristiriidat löysivät hänessä täydellisimmän sovituksensa. + +Kristillinen maailmankatsomus oli tehnyt silloisesta Suomen kansasta +parantumattoman optimistin. Kova kohtalo oli taas opettanut sille, että +elämä ei ollut leikkiä ja että maailmanjärjestykseen kuului turmiollisia +voimia, joita vastaan oikeastaan oli turha nousta kuolevaisen, mutta +jotka kuitenkin jumalan avulla olivat torjuttavissa. Siksi oli +oikeastaan turha surra, turha liikoja huolehtia huomisesta. Olihan +maailmanjärjestys syvimmältä olemukseltaan hyvä. Täytyi vain tehdä +voitavansa, koettaa olla hyödyllinen, raataa niin paljon kuin selkäranka +kesti ja jättää muu korkeampien olentojen ohjattavaksi. Sillä välin voi +kuitenkin iloita lintujen laulusta, yhtä paljon kuin onnistuneesta +kokkapuheesta. Mutta enin oli kuitenkin iloittava siitä soitosta, joka +oli suruista tehty, ja jonka sävelet yksin voivat sydämen ainaisen, +piilevän murhemielen vienoksi kauneus-nautinnoksi viihdyttää. + +Sama pohja oli Lönnrotissa. Tältä pohjalta nousivat myös hänen +kultuuri-yksilölliset ominaisuutensa: hänen nuoruutensa sammumaton +tiedonjano, hänen miehuutensa ainainen halu olla hyödyllinen, kantaa +korsia kekoon, palvella joka päivä ja joka hetki hamaan harmajaan +vanhuuteen niitä pyhiä päämääriä, jotka hän kerran oli elämälleen +asettanut. Niistä kumpusi taas hänen sisällinen itsetuntonsa, joka oli +niin suuri ja syvä että se ei kaivannut mihinkään ulkonaisiin muotoihin +pukeutumista. Hän arvasi oman tilansa, antoi arvon toisellekin. +Kuitenkin oli hänen personallinen paatoksensa niin leveä, että siihen +mahtui koko kansakunta. + +Hän oli kansallisuus-aatteesta innostunut, mutta hän ei voinut ajaa sitä +samalla tapaa kuin hänen lähin henkinen heimopiirinsä. Hän oli siihen +liian suomalainen. Hän ei voinut olla vieras Snellmanin valtiolliseen, +kielelliseen ja sivistykselliseen kansallistuntoon tähtäävälle +herätystyölle, mutta hän kuului itse siihen Suomeen, joka heräsi. Yhtä +vähän hän voi jäädä kylmäksi Runebergin kansaa ihannoivalle, +isänmaalliselle runoudelle, mutta hän oli itse sen kansan lapsi, jota +ihannoitiin. Hän rakasti ja kunnioitti syvästi kumpaistakin, mutta hänen +oman työnsä ja elämänsä täytyi juuri hänen supisuomalaisuutensa vuoksi +tähdätä vielä paljon syvemmälle ja korkeammalle: _olla_, mitä muut +opettivat, _tehdä_, mitä muut mielikuvittelivat. Jos kerran kaksi niin +suurta ja etevää miestä, toinen ajattelija, toinen runoilija, uskoi +hänen kansastaan niin hyvää, täytyi kaiketi hänen, Suomen Eliaksen, +osoittaa, että tuo kansa ansaitsi sen kunnian, ja kohottaa sen +alkuperäinen heimonhenki omalle paikalleen maailmanrunouden +Pantheonissa. + +Hän oli itse Saarijärven Paavo, puettuna pitkään takkiin ja silloisen +Suomen hallan-arkojen henkisten viljelysten ojankaivajaksi asetettuna. +Hän oli itse Snellmanin kansallisuus-ajatus suomenkielisestä ja +suomenmielisestä Suomesta, tulleena lihaksi ja vereksi, puoleksi pappi, +puoleksi lääkäri, samalla karjalainen runoruhtinas ja piispa Agricolan +myöhäis-syntyinen jälkeläinen. Hän oli vanha Väinämöinen, joka oli +palannut vapaehtoiselta pakomatkaltaan, pieksut jalassa ja virsikirja +kainalossa. Hän oli sanalla sanoen keskeisin ilmiö aikansa suomalaisessa +kultuuri-elämässä, se, jossa useimmat säteet yhtyivät ja jossa sen +viivat saivat klassillisimman täydellisyytensä. + + »Siitäpä nyt tie menevi.» + + + + +A. OKSANEN + + +s. 7/8 1826 k. 20/11 1889.--Suometar (1847), Bidrag till finska +spräkforskningens historie före Porthan (1854). Votisk grammatik (1855), +Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta (1855), Anteckningar i +Nordtschudiska (1859), Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854--1858 +(1859), Läran om verbet i Mordvinskans Mokscha-dialekt (1859), Säkeniä +(1860, 1863, 1868, 1874, 1881), Versuch einer Mokscha-Mordwinischen +Grammatik (1861), Om ungerska språkets förvandtskap med finskan (1863), +Suomalainen runousoppi kielelliseltä kannalta (1863), Virren ehdotuksia +taikka kuusikahdeksatta virttä (1866), Valittuja Suomen kansan +sananlaskuja (1869), Uusi suomalainen lukemisto (1873), Kieletär +(1874--75), Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen (1875), Puhe +Olavinlinnan 400-vuotisessa juhlassa (1875), Suomenkielen rakennus, +vertaavia kielellisiä tutkimuksia I (1877), Über die Sprache der +Nordostjaken (1880), Unter Wogulen und Ostjaken (1885) Kalevalan +karjalaisuus (1887), Suomalaisia puhe-kokeita (1889) y.m. + + +Kokonainen aikakausi erottaa A. Oksasen Elias Lönnrotista. + +Jälkimmäisen esiintyessä Suomi oli vielä sangen hiljainen maa korven +povessa uurastavine kansoineen, ruotsalais-venäläisine +virkamieskoneistoineen, muutamine harvoine oppikouluineen sekä vielä +harvempine ajatuksineen ja unelmineen. Mutta niiden ajatusten ja +unelmien joukossa oli piillyt eritoten yksi, joka oli luotu maan muodon +muuttamaan, ja ennen niin rauhallisessa, idyllisessä yhteiskunnassa +myrskyä, epäjärjestystä, ristiriitoja ja arvaamatonta hämminkiä +synnyttämään. Se oli ajatus kansallishengestä, se oli unelma Suomen +suvun mahtavasta muinaisuudesta, jolle sen tulevaisuus kerran oli +kullankirkkaana rakentuva. + +Suuret tietäjät olivat sanansa sanoneet. Maa vastasi voimiensa mukaan, +mutta kaikkien silmät tähtäsivät nuorisoon. Sieltä oli nouseva se uuden +ajan armeija, jonka keralla Suomen aamuhämärästä oli selkenevä sen +keskipäivä. Eivätkä pienet olleet ne päämäärät ja vaatimukset, joita +siihen aikaan Suomen nuorisolle asetettiin. + + »Ja korkeamman kaiun saa + sun laulus, synnyinmaa!» + +oli Runeberg lopettanut _Maamme_-laulunsa, ja Lönnrot oli oksat +karsinut, tien osoittanut »laajemmille laulajille, runsahammille +runoille». Kaikkien silmät tähtäsivät eteenpäin. Nuorille puhui +Snellman, nuorille Cygnaeus. Heiltä voitiin ja piti vaatia ihmetöitä. + +_Nuoruus_ oli ajan tunnus-sana. Ja sen lisäksi tuo toinen, pyhä ja +leimuava: _isänmaa_. + +Mahtoi tuntua päätä-pyörryttävältä olla nuori siihen aikaan. Taikka +oikeammin: olla nuori suomalainen ylioppilas siihen aikaan, sillä kaikki +tämä keväinen hurmaus kulki vielä toistaiseksi vain sivistyneen +vallassäädyn kautta ja sen keskipiste oli Suomen yliopisto. + +Mutta suomalaiselle ylioppilaalle mahtoivat siihen aikaan avautua joka +suuntaan äärettömät näköalat. + +Ja työ-alat. Kaikkialla tarvittiin tekijöitä. Olihan uusi suomalainen +kultuuri vasta hahmoteltu ensimmäisissä suurissa perusviivoissaan. +Ohjelma oli valmis kaikessa hurmaavassa, joskin hiukan ylimalkaisessa +kauneudessaan. Sen yksityiskohtien toimeenpano oli jääpä nuoren polven +asiaksi. + +Jokainen niistä oli elämäntehtävä, jokainen niistä olisi vaatinut +miehensä kokonaan. Mutta kuinka valita? Kaikki ne olivat yhtä tärkeitä +ja kaikki ne tunkivat päälle yht'aikaa. Nuorella suomalaisella +ylioppilaalla oli todellinen »runsauden pula» edessään. Hän tiesi, että +isänmaan kohtalo suorastaan riippui hänestä, kun hän vaan olisi tiennyt, +miten parhaiten hyödyttää isänmaataan. Lähteäkö vanhoja kansanrunoja +keräämään vai ryhtyäkö uuden Suomen valtiollista itsetajuntaa takomaan? +Koetellako suomenkielisiä runosiipiään kilvan Runebergin ja Topeliuksen +keralla vai syventyäkö Castrénin kanssa tieteellisesti saman kielen +laajoja lajiperiä selittelemään? Kaikki nämä harrastukset kuuluivat +oikeastaan yhteen, sillä olihan kaiken päämääränä ja johtotähtenä sama +suomalainen isänmaa. Mutta miten ehtiä kaikki yhdessä mies-iässä? Ja +kuinka osata oikeaan korvessa, josta pieni pälvi oli raivattu vasta ja +joka koskemattomana, salaperäisenä humisten niin viekoittavasti joka +taholle houkutteli? + +Nuori »oppivainen» Aug. Ahlqvist kuuli myös tuon huminan joka taholta +korvissaan. Ja hän tunsi itsensä kutsutuksi joka taholle: runoilijaksi, +kielimieheksi, sanomalehti-mieheksi, kansanrunouden kerääjäksi. Mutta +niiden lisäksi humisi hänen oman sydämensä syvyydestä hänelle eräs uusi +ääni, joka oikeastaan ei kuulunut tähän aikaan ja joka juuri tekee hänet +niin nykyaikaiseksi meidän silmissämme: _personallisuuden vaatimus_, +tosin sangen vaistomaisesti tajuttu vielä, mutta seurattu sitä +johdonmukaisemmin. Lönnrot oli ollut objektivinen, tyypillinen, +kansallinen. Aug. Ahlqvistista oli tuleva meidän kirjallisuutemme +ensimmäinen subjektivinen, yksilöllinen, niin sanoaksemme +»epäkansallinen» kirjailijapersonallisuus. + +Näin kohtaavat meitä jo kirjallisuutemme alku-asteella nämä kaksi +mahtavaa merivirtaa, kansallinen ja yksilöllinen, jotka siinä sittemmin +ovat niin silmiinpistävästi ylivallasta taistelleet. Eikä tuota +taistelua suinkaan ole suoritettu ainoastaan eri kirjallisten ilmiöiden +välillä, vaan vielä useammin samoissa kirjateoksissa ja samojen +kirjailijain sydämissä. + +Lönnrot ei vielä tuntenut sitä ristiriitaa. Hän oli kokonaan +kansallinen, sulaen sisimmässään yhteen kansallishengen kanssa. Mutta +Ahlqvistissa se on jo olemassa, saattaen myös hänet moneen käsikähmään +ympäröivien olosuhteitten kanssa. Se vaan on huomattava, että +jälkimmäinen ei suinkaan ollut yhtä eheästi yksilöllinen kuin edellinen +oli eheästi kansallinen. Kentiespä hänestä ei juuri siksi tullutkaan +yhtä suurta subjektivisen taiteen mestaria kuin edellisestä oli tullut +objektivisen. Joka tapauksessa olivat hänessä kaikki ainekset +sellaiseksi. + +Subjektivisella taiteella tarkoitan näin sanoessani sitä, missä tekijä +ei peity työnsä taakse, missä hänen personallisuutensa astuu aina +etualalle ja antaa ehkä suurimman viehätyksen myös hänen työnsä +tuloksille. Taiteellisesti se voi kyllä tuottaa yhtä arvokasta kuin n.s. +objektivinenkin taide siitä on esim. Goethen mahtava elämäntyö meillä +todistuksena. Yllä-oleva määrittelee siis vain lajia, ei arvo-astetta. + +Aug. Ahlqvist--tahi A. Oksanen, kuten meidän hänen oman tahtonsa mukaan +on häntä runoilijana nimitettävä--oli voimakas, intohimoinen +taiteilijaluonne, renässansi-ihminen kiireestä kantapäähän. Hänen oma +minänsä merkitsi hänelle sangen paljon ja kaikissa tapauksissa enemmän +kuin useimpien muiden hänen lähimmäistensä minuudet. Hän ei ollut +suinkaan niitä, jotka panevat kynttilänsä vakan alle, yhtä vähän kuin +niitä, jotka antavat vain asian puhua puolestaan. Päinvastoin tahtoi hän +juuri _itse_ usein puhua asiansa puolesta ja tehdä sen tavalla, jonka ei +aina tarvinnut vastata asian laatua, kunhan se vain vastasi hänen omaa +sisällistä tarvettaan. Tuskinpa hän olisi vaiennut sittenkään, vaikka +hänelle olisi vakuutettu, että se, mitä hän tahtoi sanoa, kenties +voittaisi enimmän juuri siten, että hän _ei_ sanoisi sitä. Hänelle oli +aina ja joka hetki tärkeintä olla itsensä, toteuttaa itseään, ei vaan +syvintä ja ikuisinta, vaan myöskin sen matalampia ja hetkellisempiä +kerrostumia. + +Tuntea oman yksilöllisyytensä voiman ja ilon virtaavan väkevänä +kiireestä kantapäähän oli korkeinta hänelle. Eikä tämän yksilöllisyyden +ydin suinkaan ollut mikään tuntematon maailma hänelle. Kyllä hän tiesi, +kuka hän oli, ja että hän oli sekä runoilija A. Oksanen että prof. Aug. +Ahlqvist! + +Tällaisen luonteen perus-ominaisuuksiin kuuluu, että se ei tahdo tappaa +mitään puolia itsestään, ei uhrautua niillekään asialle kokonaan eikä +ylimalkaan »uhrautua». Hän _on_ usein enemmän kuin mitä hän _tekee_, +merkitsee oman personallisuutensa olemassa-ololla enemmän kuin +varsinaisella elämäntyöllään. Hän voi vain harvoin tyytyä yhtä viivaa +vetämään, yhtä latua hiihtämään. Hänen täytyy hiihtää monta, jos hänen +mieli saada käytäntöä kaikille pursuville elämänkyvyilleen. + +Niin näemme me Aug. Ahlqvistin jo varhain, 1840-luvulla, perustamassa +ensimmäistä suomenkielistä valtiollista äänenkannattajaa Helsinkiin. +Mutta myös monet muut asiat viehättävät häntä: kielitutkimus, +kansanrunous ja--hänen oma runoutensa. Jokainen niistä olisi vaatinut +miehensä kokonaan. Ahlqvist pysyy elämänsä loppuun saakka sekä +runoilijana että tiedemiehenä, vain arvostelevalla toiminnallaan näitä +kahta luonteensa vastakkaista puolta yhdistellen. Samalla hän pysyy +valtiollisesti valppaana, itsenäisesti ajattelevana kansalaisena. + +Hän on mies kokonainen, mies kerrassaan. Hän ei »pokkuroi» valtain +porstuvissa, ei kumartele »päivän kuulumille». Hän tuntee itsensä +isäntämieheksi omassa talossaan, keskellä suomalaisen kielitutkimuksen +ja suomenkielisen kirjallisuuden vasta perkattuja peltosarkoja. Ja hän +tuntee olevansa ikäänkuin edesvastuussa niistä molemmista: hänen +asiansa on hänen puhtaasti tieteellisen ja taiteellisen toimintansa +ohella suojella maitaan rikkaruohoista ja estää ne myrkkykasveja +kantamasta. Ja hän tuntee olevansa edesvastuussa miltei koko nuoresta, +suomalaisesta kultuurista: sekin tahtoo alituisesti pyrkiä harhateille, +sitäkin täytyy alituisesti ohjata, vaalia ja opettaa. Hän rakastaa ja +hän kurittaa. Hänessä on paljon von Törneä eikä vähemmän sitä von +Konowia, joka »kiroaa». Suomalaisuus ei hänen omasta mielestään suinkaan +ole vielä valmis astumaan kunnian kukkuloille. Siinä on päinvastoin +vielä paljon paikattavaa, korjattavaa, viljeltävää, karsittavaa, sanalla +sanoen: »oksastettavaa», pientä sanaleikkiä käyttääksemme. Mutta jumala +olkoon laupias sille äidin lapselle, muukalaisen nimittäin, joka +suomalaisuuden puutteiden nojalla uskaltaa vaatia sitä varjossa +pysymään! Sille hän ärjäisee heti: »suu kiinni, herra, nyt!» ja ellei se +auta, lyö häntä päähän, kuten Klaus Fleming aikoinaan uhkasi Tukholman +herroille tekevänsä. Ja Aug. Ahlqvistille ovat kaikki muut enemmän tahi +vähemmän muukalaisia isiensä maassa, paitsi hän itse. Maa on _hänen_, +eikä siihen silloin ole kenenkään hyvä tulla liikoja turisemaan. + +Runoilijana hän on Runebergin harras ihailija. Tämän miehekäs, ytimekäs +sanontatapa miellyttää täydellisesti hänen omaa suorasukaista +luonnonlaatuaan, jossa suhteessa hän itse kyllä kelpaisi suuren +esikuvansa keralla kilpailemaan, samoin tunne- ja tunnelmapohjansa +syvyydeltä. Mutta itseään yhä Runebergiin verratessaan hän ei voi olla +tuntematta paljon puuttuvansa. Ja juuri sitä, mitä häneltä puuttuu, sitä +hän tietysti mestarissaan enimmän ihailee: tämän tyyntä, plastillista +muovailukykyä, tämän kirkkaasti ja vapaasti kumpuavaa mielikuvitusta, +tämän leveää, eepillistä esitystapaa, sanalla sanoen kaikkia tämän +_objektivisia_ taiteilija-ominaisuuksia. Sitäpaitsi täytyy Runebergin +vaikuttaa häneen, uutiskorven raatajaan, muotonsa moitteettomalla +siloudella, syvällä esteettisellä viljelyksellään ja ylimalkaan sillä +inhimillisellä _urbaniteetin_-piirteellä, minkä vuosisatojen sivistys jo +syntymässä usein antaa lahjaksi sunnuntailapselleen. + + »Mull' onkin puu rosopintaa, + myös lienevät höyläni tylsät», + +saattoi hän usein sellaisella hetkellä huoahtaa. Ja rosopintainen puu, +se on suomenkieli, hänen oma, kotoinen korvenkielensä, jonka kanssa hän +yöt ja päivät askartelee, jota hän raataa ja rakastaa, jota hän tietelee +ja jota hän taitelee, ja joka vain vaivalla tahtoo taipua hänen +nykyaikaisiin runomittoihinsa. Kieletär, se on hänen ensi lempensä, se +on hänen elämänsä suuri rakkaus ja johtotähti. Ja _Kieletär_ on myöskin +sen arvostelevan aikakauskirjan nimi, jonka hän perustaa, silloin kun +kirjallinen roska hänen mielestään rupeaa paisumaan yli äyräittensä. + +Se on myöskin hänen ainoa turvansa runoilijana. Sillä muuten hän näkee +jo kaikki korkeimmatkin kirjalliset ja isänmaalliset ihanteensa +toteutettuina Runebergissa. Runeberg on se »jättikannel», jonka +kaikuessa hän kaikkien ammattitoveriensa puolesta nöyrästi tunnustaa: +»Meilt' ääni vieno maahan vaipuu.» Ja runossaan Runebergin muistoksi 6 +p. toukok. 1878 hän tekee tässä suhteessa täydellisen esteettisen +uskontunnustuksensa. + +Hän alkaa siinä alusta. Hän esittää ensiksikin, mikä oli kirjallinen +maku maamme ruotsinkielisissä sivistyneissä kodeissa ennen Runebergia. +Se oli ollut sama kuin gustavianisen ajan Ruotsissa, sama kuin sitä +ennen kaikkialla sivistyneessä maailmassa, vaikka se täällä korpien +povessa tietysti kesti hiukan myöhempään: _rococo_, tämä gallialaisen +kultuurin hieno, hauras kukkanen, jonka kirjallisia ilmestysmuotoja oli +m. m. hempeä, ylimyksellinen, kyynelherkkä ja luonnonhaaveellinen +paimen-idylli. Olihan itse Ruotsin etevin paimenrunoilija Gustaf Philip +Creutz ollut suomalainen syntyperältään. Hänessä, samoinkuin yleensä +suomisyntyisissä ruotsinkielisissä runoilijoissa Franzeniin saakka, oli +vain tuoreempi, terveempi tunne-elämä viitannut heidän vienompaan, mutta +samalla karumpaan lähtökohtaansa, sinisten vesien ja humisevien korpien +kotimaahan. Tegnér, kansallisella romantiikallaan, vei sen jo lähemmäksi +maaperää, mutta ruotsalaista. Meillä jäi sekin sysäys tietysti vain +sievisteleväksi pappila- ja herraskartano-kultuuriksi. + +Tästä muukalaisia esikuvia kumartavasta makusuunnasta oli Runebergin +kansallinen runous tehnyt lopun kuin rautanuija keveästä, viehättävästä +korukalusta. Hänen jälkeensä ei enää Suomenmaassa voinut tulla +kysymykseen runous jossa, Oksasen sanoja käyttääksemme, + + ----»paimenet ja paimenettaretpa, + laitumella lammaskarjojansa + säännellen vain sävelillä huilun + tahi talutellen punapauloin, + simoa ja suudelmia söivät.» + +Osoittaessaan, miten + + »Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä, + taideniekan taulull' on ihana», + +hän oli pelastanut koko Suomen silloisen sivistyneen vallas-säädyn +ihailemasta vain + + »Italian ikiselvää päivää, + Hellaan hehkuvia tuoksu-öitä, + olemattomia onnenmaita.» + +ja samalla osoittanut sille ne uudet ja itsenäisemmät kauneus-arvot, +jotka myös suomenkielinen runoilija A. Oksanen hamasta nuoruudestaan oli +niin nöyrästi ja tinkimättömästi oppinut omikseen tunnustamaan. + +Mutta samalla hän oli oikeastaan myös tappanut Oksasen sinä suurena, +itsenäisenä runoilijana, johon kaikki tämän lahjat viittasivat, ja +jonka tämän kuitenkin kaikitenkin täytyi parhaina hetkinään tuntea +piilevän povessansa. + +Nousukkaana, nuoren kansan lapsena, uutistalon asukkaana, täytyi Oksasen +sydämensä syvimmässä tuntea rajatonta kiitollisuutta sitä runoutta +kohtaan, joka oli heittänyt ikäänkuin heleän hunnun yli hänen »karun, +köyhän, pyhän» syntymämaansa. Mutta ei ainoastaan Suomenmaata, vaan myös +Suomen kansaa oli Runeberg jo hänen mielestään ikipätevästi ihannoinut: +Kurun Matit, Saarijärven Paavot, Hanat, Pistoolit, Hannat, Hetat, +Augustat, Annat, Aarot ja lopuksi koko Suomen sodan aikainen uljas +urhoparvi. + + »Liha on ne meidän lihastamme, + veri juuri meidän verestämme», + +todistaa Oksanen niistä, samalla tunnustaen Runebergin tulkitseman +käsityskannan Suomenmaasta ja sen kansasta omakseen, niinkuin hän yllä +oli Runebergin kirjallisen makusuunnan omakseen tunnustanut. Runeberg +oli toisin sanoen hänelle täydellisyys, jossa hän ei nähnyt mitään muuta +puutetta kuin yhden: sen, että tämä oli kirjoittanut ruotsinkielellä. Ja +siinäpä hän näkeekin oman ynnä muun suomenkielisen runouden ainoan +oikeutuksen ja johtotähden. Jos saisi saman mielen, samat runolliset +ihanteet, vielä kerran yhtä kauniisti suomenkielellä soinnahtamaan, +silloin olisi kaikki hyvin! »Runon into, _Runebergin runon_», sanoo hän +itse nimenomaan, olisi saatava suomenkieleen istutetuksi, sillä aika on +tuleva jolloin »kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras», nimittäin +ruotsalainen, on runotemppelinsä pyhimpään pystyttävä »ruotsiks' +runoillehen Runebergin».--Viimeinen kaukosilmäys, joka silloiseen +kirjalliseen Suomeen nähden oli enemmän kuin uskallettu, todistaa että +Oksanen saattoi olla myös tietäjä, jos niin tarvittiin. + +Oksasen isänmaallisen runouden ytimeksi jäi siis vain kieli. Eikä muusta +voinut tässä ajassa olla kysymystäkään. Kaikki tunsivat kuuluvansa +samaan suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon, kaikki maan valistuneimmat +ja etevimmät henget nimittäin. Raja-aitana kansalaisten välillä oli vain +kieli. Ja tästä puhuessaan Oksanen tuntee myös runoilijana olevansa +omalla alallaan. + +Tässä hän ei tunne itseään enää vain Runebergin oppilaaksi, tässä hän +tuntee, että hänellä on jotakin uutta ja itsenäistä sanottavaa. +Yleiskansallisen runoilijan sijasta tulee hänestä heränneen +suomalais-ugrilaisen kansanrodun runoilija. Hänen tehtäväkseen jää +lausua silloisen kansallisen liikkeen leimuava tunnus-sana: + + »Yksi mieli, yksi kieli + Väinön kansan soinnuttaa.» + +Huomattava on, että Oksanen ei tässä suomalaisuuden mahtavassa +marseljeesissa, joksi _Suomen valta_ sittemmin on muodostunut, suinkaan +puhu ainoastaan kielestä. Hän lausuu myös: _yksi mieli_. Mutta siihen +ei hänen aikanaan arvattavasti niin suurta huomiota kiinnitetty. +Oltiinhan kaikki yksimielisiä! Eihän ollut kysymys muusta kuin kielestä +ja siksi saivat Oksasen säkeet jo heti alusta erikoisen kielipoliittisen +värityksensä. + +Itse hän kyllä käsitti suomalaisuuden asian paljoa syvemmältä. Ei ollut +kysymys ainoastaan kielestä, vaan koko suomalaisesta kultuurista, jota +hänen mielestään ei vielä, jo itäisenkään vaaran takia, voitu kokonaan +temmata irti skandinaavisesta yhteenkuuluvaisuudestaan, vaikka se kyllä +oli päämäärä, johon pyrittiin. Tältä kannaltaan täytyi hänen piakkoin +joutua vetämään vastaköyttä silloisen suomalaisuuden valtiollisten +johtomiesten kanssa, jotka eivät ollenkaan voineet ymmärtää, miten niin +rohkea suomalainen rotutunne ja niin vilpitön ruotsalaisen kultuurin +rakkaus saattoivat mahtua samaan laajaan, sykkivään runoilija-sydämeen. + +Vähäksi jäi Oksasen oma, yksilöllinen laulurunous. Sitä kirkkaammin +helottavat meille helmet sellaiset kuin _Sotamarssi_, _Koskenlaskijan +morsiamet_, _Punkaharjun tytön laulu_ ja ennen muita kenties _Säkenien_ +uljas alkuruno, niin vakuuttavan varma jo heti ensimmäisten säkeittensä +poljennolta: + + »Syksyn kolkko, synkkä ilta + kattaa kaupungin ja maan...» + +Oksasen muodollinen kyky oli mitä tärkein suomenkielen silloiselle +viljelykselle. Mutta hänen sisällinen paatoksensa puhkaisee kaikki hänen +aikakautensa asettamat kirjalliset muurit ja viittaa kauas +tulevaisuuteen, suomenkielisen runouden kultaisimmille kunnahille. + + + + +ALEKSIS KIVI + + +s. 10/10 1834 k. 31/12 1872.--Kullervo (1860), Nummisuutarit (1864), +Kanervala (1866), Kihlaus (1866), Karkurit (1867), Yö ja Päivä (1867), +Lea (1869), Seitsemän veljestä (1870), Margareta (1871). + + +Oksanen seisoi yhteiskunnan kukkuloilla. Hänen asemansa tiedemiehenä, +suomenkielen professorina ja yliopiston rehtorina, oli taannut myös +hänen puhtaasti runolliselle tuotannolleen auktoriteetin, jollaista ei +kenelläkään suomenkielisellä kirjailijalla ole ollut selkänojanaan. Itse +hän oli sen hankkinut itselleen, siksi hän saattoikin jonkinlaisella +ylpeydellä sanoa tervehdys-sanoissaan v. 1869:n vuoden seppelöidyille +maistereille: + + »Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin», + +hyvin tietäen, että suomenkielinen runous juuri hänen kauttaan oli +saavuttanut sen »hovikelpoisuuden», jota tarvittiin Suomen suureen +oppisaliin astuessa. Tätä Oksasen kohottavaa merkitystä koko +suomenkielisen kirjallisuuden asemaan nähden omassa isänmaassaan ei +suinkaan ole vähäksi arvattava. + +Mutta on miltei traagillista, että hän, jota jos ketään suomalainen +rotutunne elähytti, joka hehkui niin kauniisti ja korkeasti suomenkielen +kirjalliselle viljelykselle ja vain katseli ikävöiden taivaanrantoja, +mistä ilmestyisi mies, joka suomenkielin voisi saada »Runebergin runon» +Suomenmaassa »korkeammin kaikumaan»,--että juuri hän joutui Aleksis +Kiven nerokkaan ja supisuomalaisen runouden ankarimmaksi vastustajaksi. +Tässähän oli mies, josta koko silloisen suomalaisen kultuurin olisi +ollut ylpeiltävä. Mistä johtui sitten, että juuri tämä kulmakivi oli se, +jonka rakentajat hylkäsivät? Ja että ankarin hylkääjä juuri oli A. +Oksanen, suomenkielen suurin lyyrikko ennen häntä? + +Tämä kysymys heittää merkillisen valaistuksen koko Suomen suomalaisen +heimon sivistyshistoriaan. + +Ensimmäisenä syynä siihen lienee ollut se, että aika oli +_ohjelma-suomalaisuuden_. Se keikkui päälläpäin, se peitti varjoon +kaiken todellisen suomalaisuuden, jota se juuri oli nostavinaan. Täytyi +olla _suomenmielinen_, jos mieli tulla suomenkielisenä kirjailijana +huomatuksi. Mutta Aleksis Kiven runoudessa ei ollut mitään ohjelmaa, +eipä edes mitään käsitteellistä suomenmielisyyttä. Hän oli siihen +liiaksi kirjailija ja liiaksi--suomalainen. Suomalaisuus oli hänellä +lihassa ja veressä, niinkuin se ennen häntä oli ollut ainoastaan +Lönnrotilla. + +Toisena syynä siihen oli ehkä se, että hän oli syntynyt laaksossa ja oli +luotu laaksossa pysymään. Hänen mieskohtainen personallisuutensa ei +monenkaan aikalaisen mielestä liene juuri ollut omiaan suomenkielisen +kirjallisuuden arvoa kohottamaan. Mikä hän oli? Köyhä +talonpoikais-ylioppilas, josta tiedettiin, että hän tosin kirjoitteli +jotakin, mutta joka ei ollut suorittanut mitään tutkintoja, jonka +yksityis-elämä saattoi antaa aihetta moneen vakavaan muistutukseen ja +jolta puuttui kaikki isänmaallinen paatos siihen määrään, että hän +Runebergin _Maamme_-laulun-mukaelmassaankin himmenee +puoli-raamatulliseen, puoli-kalevalaiseen valohämyyn. Hän oli aivan +mahdoton ilmiö isänmaallisissa ja akatemiallisissa juhlatiloissa pöydän +päähän asetettavaksi. Se paikka kuului asian luonnon mukaan maamme +ruotsinkielisille runoilijoille ja heidän mukanaan A. Oksaselle. Kiven +paikka oli siellä, mistä hän oli kotoisinkin: pimennossa. + +Mutta eiväthän niin monet muutkaan Suomen suuret miehet olleet elämän +päiväpuolella syntyneet. Miksi hän ei siis noussut sieltä? Eipä ollut +yhteiskunnallisesti vaatimaton syntyperä, yhtä vähän kuin heidän +suomalainen verensäkään, estänyt esim. Lönnrotia ja Oksasta sieltä +nousemasta. Nämä syyt eivät riitä siis. Tarvitaan toisia, painavampia, +jos meidän mieli ymmärtää Aleksis Kiven paikkaa aikansa +sivistys-elämässä. + +Kolmantena syynä onkin sentähden kiinnitettävä huomiota siihen, että hän +oli niin _ainoastaan_ kirjailija, niin pelkästään taiteilija. Kyllä hän +nousi, mutta--omalla tavallaan. Kyllä hän kohotti itsensä, jos kukaan, +mutta yksinomaan kirjallisella toiminnallaan, jonka arvo nuoressa +suomenkielisessä sivistys-elämässä ei vielä riittänyt häntä edes +tavallisen virkamiehen, saati sitten tiedemiehen tahi professorin +yhteiskunnalliseen asemaan kohottamaan. Suomenkielinen sivistyselämä ei +silloin vielä kaivannut kirjailijoita (taitaa olla niin ja näin sen +asianlaita vielä tänäpäivänäkin). Tarvittiin enemmän n. s. +»suomalaisuuden työntekijöitä», joilla ymmärrettiin jotakin hyvin paljon +tärkeämpää kuin jonkun runon, näytelmän tai romaanin nukkavieru +kirjoittaja. Aleksis Kivi tuli siten sysätyksi syrjään ei ainoastaan +ajan pitopöydästä, vaan vieläpä sen ruokapöydästäkin, kirjalliseksi +mustalaiseksi, yhteiskunnan kupinnuolijaksi, joka sai olla kiitollinen +jokaisesta murusta, mikä tipahti hänen laihojen näppiensä +väliin,--samojen, jotka olivat _Lean, Kihlauksen, Nummisuutarien, +Kullervon, Seitsemän veljeksen_ ja niin monen iki-ihanan laulurunon +kyntävää kynää pyörittäneet. + +Mutta olihan maassa myös esteettistä viljelystä. Ymmärrettiinhän +Runeberg, miksi ei sitten Aleksis Kivi? Nähtiinhän Kalevalan kauneus, +eikö nähty sitten ikuisen kauneuden kajastusta näissä mestarillisissa +suomalaisen kansan ja suomalaisen luonnon kuvauksissa: tuossa syvässä +huumorissa ja syvässä tragiikassa, tuossa realistisessa tekotavassa ja +romantisessa mielikuvituksessa, tuossa heleässä tunnelmaherkkyydessä ja +monumentalisessa sommittelukyvyssä, tuossa hiuksenhienossa +todellisuuden havaitsemisessa ja sisäänpäin kääntyneen sielun +aavistelevassa mystiikassa, jotka henkivät meitä vastaan kaikkialta +Aleksis Kiven teoksista ja kaikki yhdessä muodostavat hänen harvinaisen, +yksinseisovan taiteilijaluonteensa omaperäisyyden? Eikö huomattu, että +oltiin tekemisissä ei ainoastaan suuren kotimaisen runoilijan kanssa, +vaan runoilijan, joka olisi jättiläishahmoja jokaisen muunkin maan +kirjallisuudessa? + +Toiset huomasivat, toiset eivät. Että A. Oksanen ei huomannut, siihen +oli epäilemättä paljon syynä hänen puutteellinen ja yksipuolinen +esteettinen sivistyksensä, yhdessä hänen rajattoman Runeberg-ihailunsa +kanssa, joka meidän tässä on mainittava vielä neljäntenä syynä siihen, +miksi Kiven runouden täytyi häneen, samoin kuin moneen muuhunkin hänen +aikalaiseensa, tehdä tympäisevä ja vieroittava vaikutus. + +Runeberg oli pitkiksi ajoiksi vakiuttanut Suomen sivistyneen säädyn +kirjalliset mielipiteet. Runouden, jos sen mieli olla kansallista ja +isänmaalle arvokasta, tuli olla kirkasta, yksinkertaista ja korutonta +muodoltaan, tyyntä, sopusointuista, plastillista yleiseltä hengeltään. +Sen tuli kaikessa välttää äärimmäisyyksiä ja kulkea kultaista +keskitietä: olla »terveesti» realistista, mutta myöskin »terveesti» +romantista laadultaan, kansan tuli nähdä siinä itsensä ihannoituna, +juhlavaatteissaan. + +Nyt tulee Kivi edellistä paljon laajemman ääni-asteikkonsa keralla. +Hänen häikäilemätön realisminsa, joka meni niin paljon pitemmälle kuin +Runebergin, hämmästytti ja arvelutti monta: Oksasen se saattoi +suorastaan vihan vimmoihin. Mutta myöskin hänen romantiikkansa oli +kammoksuttavaa silloisen keskitason taiteelliselle käsitykselle: sehän +oli suorastaan myyttejä luovaa, metafyysillistä. Oksanen, joka +nähtävästi tunsi saksalaisia romantikkoja, sai turhaan hakea sille +mitään vastinetta esim. Uhlandin ballaadeista, joita m.m. +_Koskenlaskijan morsiamet_ sivumennen sanoen muistuttavat. Entäs Aleksis +Kiven kieli sitten! Senhän täytyi olla kauhistus jokaiselle, joka +harrasti suomenkielen puhdasta, ylevää ja »mallikelpoista» käyttelyä. Ja +entä hänen muu muotonsa ylimalkaan! Olihan esim. _Seitsemän veljestä_ +mitä merkillisin sekoitus draamallisista ja eepillisistä, jopa paikka +paikoin lyyrillisistäkin aineksista. + +Kaikkiin näihin kolmeen kirjalliseen muotoon nähden on Kiven vaikutus +perinjuurinen. Näytelmärunouden hän suorastaan meidän maassamme +perustaa, pystyttäen siinäkin molemmat äärimmäiset pylväät, synkimmän +tragiikan _(Kullervo)_ ja hilpeimmän komiikan _(Kihlaus, Nummisuutarit)_ +rajamerkit, samalla varmuudella kuin hän niiden välille hahmottelee +lyyrillisen draaman hauraat, mutta ihanat ääriviivat _(Lea, Yö ja +päivä)_. Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen +kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden +huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden, +jota suomenkielinen romaani vielä tänäkin päivänä turhaan tavoittelee. +Laulurunoutta hän ei perusta tosin, mutta laajentaa senkin rajat kauas +korrektista akatemiallisuudesta kohti aavistelevaa, riutuvaa, +raamatullista ja kalevalaista mielialaa (_Sydämeni laulu, Mi ikävyys, mi +hämäryys j.n.e._), samoin kuin isänmaallisesta juhlarunoilusta ja +ihannoivasta kansankuvauksesta puhtaasti inhimilliseen, +shakespearelaiseen elämän-ymmärrykseen. Verratkaa vain _Härkä-Tuomoa_ +esim. Runebergin _Saarijärven Paavoon!_ Ero on sama kuin _Seitsemän +veljeksen_ ja _Välskärin kertomusten_ välillä, juopa miltei yhtäsuuri +kuin se, joka _Kihlauksen_ ja _En voi_'n toisistaan erottaa. + +Kuinka vähän nekään hänen aikalaisistaan, jotka todella antoivat arvon +hänen kirjalliselle tuotannolleen, ymmärsivät hänen oikeata suuruuttaan, +todistaa tuo tunnettu lause »ruhtinattaresta ryysyvaatteissa», jolla +anteeksipyytävällä ja -antavalla mainesanalla Kiven laulurunouden viat +ja ansiot muka merkittiin! Ruhtinatar kylläkin, mutta myös täysin +hänelle kuuluvassa ruhtinaallisessa asussaan, ei juuri mikään »Kypron +prinsessa», vaan kruunupää neiti syvimmän tunnelman ja hartaimman +haavemielen, mikä milloinkaan on Suomenmaassa sanoiksi pulpahtanut. + +Sitä suurempi kunnia tietysti Cygnaeukselle, joka hänelle ominaisella +rohkeudella uskalsi puhua _Nummisuutareista_ ja maailmankirjallisuuden +kenties etevimmästä huvinäytelmästä _Figaron häistä_ samassa +henkäyksessä. Todellakin harvinainen esteettinen vastaan-ottavaisuus ja +kriitillinen kaukokatse mahtoi olla sillä miehellä, joka täten osasi +asettaa Aleksis Kiven arvioimisen heti oikealle tasolleen, samoin kuin +hän ensimmäisenä meidän maassamme oli osoittanut Runebergin ja Kalevalan +runouden kauneudet täysin tajuavansa. + +Mutta muuten oli Kivi kirjallisena ilmiönä vielä liian paljon edellä +ajastaan. Aika oli isänmaallisen innostuksen. Se kaipasi myös +kirjallisuudeltaan innostavia, sytyttäviä vaikutuksia: »säkeniä». Mutta +Kiven kirjallinen tuotanto ei sytytä, se lämmittää. Se ei ole pajan +lakeistorvesta yöhön lentelevä aatteellinen tulitus-sarja, jonka +tarkoitus on kertoa kaukaisiin kyliin, kuinka siellä »ahkera on alla +työ», vaan se on pikemmin talvisen pirtin iloisesti roihuava +takkavalkea, jonka luona koko perhe voi puhdetöissään lämmitellä, jonka +ääressä hilpeimmät jutut jutellaan ja sattuvimmat sananlaskut lausutaan, +mutta joka myös voi riittyä niin kummallisen surumieliseksi, kun +yksinäinen mies siihen pankon päästä tuijottaa. Kiven runous soitteli +kieliä samalla niin hiljaisia ja tutunomaisia, että Suomen kansan +täytyi _itsensä_ astua esille pirteistään, ennenkuin se voi edes omassa +maassaan saada sille kuuluvan esteettisen kaikupohjan ja täyden +kirjallisen tunnustuksen. + +Onko se vieläkään saanut sitä? Ei niin kauan kuin Suomen suomalainenkin +kansan-aines lainaa kansallisen runoutensa _ruotsalaisen_ kirjallisuuden +piiristä, vaikka sillä on omat ja ikuisemmat kirjalliset muistomerkkinsä +Kalevalassa ja Aleksis Kiven kuolemattomassa tuotannossa. + +Oksanen oli ennen-mainitussa promotsionirunossaan kehoittanut +suomenkielistä runotarta, jonka hän oli taluttanut »Suomen suureen +oppisaliin», istumaan nöyrästi Franzénin ja Runebergin runotarten +jalkojen juureen, joilta sen oli opittava uuden ajan sivistynyt tapa ja +sävy. Aleksis Kivi menee suorastaan maailmanrunouden suurille +alkulähteille, raamattuun ja Kalevalaan, Homerokseen, Shakespeareen ja +Cervantes'iin, ottaa sieltä, minkä hän tuntee omakseen, ja painautuu yhä +syvemmälle suomalaiseen maaperään, mitä korkeammalle hänen +mielikuvituksensa lentää ja mitä suurempia möhkäleitä se sisällään +vyöryttelee. Siinäkin suhteessa hän oli siis sangen tottelematon +opetuslapsi akatemiallisille opettajilleen. Profeetasta ei +tullut--professoria. + +Aleksis Kivi on Suomen suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen +itsenäisyyden-julistus, niinkuin Kalevala oli ollut Suomen suomalaisen +kansallishengen. Hänen mukanaan astui maan kirjallisuuteen sarja uusia +ilmiöitä, jotka eivät mahtuneet mihinkään entisiin sarakkeihin, vaan +jotka niin monessa suhteessa vaativat _Umwertung aller Werte_, kaikkien +entisten arvojen uudesta-arvioimista. + +Enimmän oli uudesta-arvioiminen tarpeen suomalaisen kansan-elämän +kuvaamiseen nähden. Ja jälleen täytyy meidän luoda silmämme Runebergiin +saadaksemme oikeat kehykset Kiven toimeenpanemalle vallankumoukselle. + +Runebergin kirjallinen lähtökohta oli ollut antiiki, jonka henkeen hän +oli tunkeutunut niin syvälle kuin hänen kristillis-panteistinen +maailmankatsomuksensa suinkin salli sitä. Hän oli laajentanut +kirjallista makuaan aikansa romantiikalla ja kansanrunouden +harrastuksella, jotka olivat johtaneet hänet suoraan suomalaiseen +maaperään, sen luonnon ja kansan-elämän kauneuksia havaitsemaan, ilman +että hän silti tahtoi kadottaa hituistakaan runoutensa helleenisestä +viivapuhtaudesta. Ainakin antiikisen _muodon_ hän tahtoi säilyttää, +joskin valaa siihen uuden sisällyksen. Siten syntyivät esim. +_Hirvenhiihtäjät_, joiden muinaiskreikkalainen muoto on viiltävässä +ristiriidassa niiden suomalais-realistisen sisällyksen kanssa. Sama on +laita _Hannassa_, jossa sankarillinen kuusimitta ja hento, suomalainen +pappila-idylli vain vaivoin sopivat keskenään, mutta ei suinkaan +_Idylleissä_ ja _epigrammeissa_ taikka _Vänrikki Stoolin tarinoissa_, +joissa muoto ja sisällys vastaavat täysin sopusointuisesti toisiaan. +Korkeimmilleen kohoo hänen runoutensa kuitenkin silloin, kun hän +yhdistäen taiteilijaluonteensa kaikki eri puolet (lyyrilliset, +eepilliset ja draamalliset) sekä kutsuen avukseen kaikki entisen +kehityskulkunsa hengettäret (antiikin, romantiikan ja »terveen» +realisminsa) luo _Kuningas Fjalarissa_ kokonaan uuden muodon itselleen, +plastillisen kuin hänen oma taiteilijaluonteensa, ydin-terveen ja +vaskeen-valetun kuin oli, tällä kertaa hänen miehekäs, +muinais-vikingiläinen ainehistonsa. Tässä koskettaa jättiläinen +maa-emoaan: hän kohoaa maailmankirjallisuuteen. + +Runebergissa itsessään oli jotakin sankarillista. Siksi hän luo +parhaiten--sankareita. + +Aleksis Kivi on ainoastaan inhimillinen. Ja hänen henkilönsä suhtautuvat +Runebergin henkilöihin miltei samoin kuin Kalevala muinaisgermaaniseen +taikka myös muinaishelleeniseen kertomarunouteen: sen voima on suurempi +inhimillisyys siinäkin, missä jälkimmäiset voittavat suuremmalla +täsmällisyydellään taikka kuvaustensa kirkkaalla uljuudella. Juuri +_Härkä-Tuomossa_ ja _Saarijärven Paavossa_ tulee tuo ero esille mitä +silmiinpistävimmin. + +Aleksis Kivi oli itse kansan lapsi: hän ei voinut katsoa ihannoivan +vallas-säädyn silmillä sitä. Mutta hän oli myöskin koulunkäynyt mies ja +täten temmattu sen verran irti alkuperäisestä ympäristöstään, että se +saattoi esiintyä hänelle taiteellisina motiiveina, kirjallisen +käsittelyn arvoisina. Epäilemättä hän ei tarvinnut siihen mitään +kirjallista lähtökohtaa, sillä olihan se ainoa maaperä, jonka hän +todella tunsi ja olihan hän itse syntynyt keskellä sitä. Mutta että hän +uskalsi käydä siihen käsiksi sillä taiteellisella rohkeudella, jolla hän +sen teki, siitä saanemme me kiittää, paitsi hänen omaa tervettä +vaistoaan ja edellämainittua kirjallishistoriallista tuntemustaan, +etupäässä juuri--Runebergin esimerkkiä. Kivi jatkaa siitä, mihin +Runeberg oli lopettanut. Hän näyttää Suomen silloisen kansan meille +arkivaatteissaan. Mutta hän ei tee sitä pelkän naturalistin tavoin +kiintymällä jokaiseen yksityis-seikkaan, vaan hahmottelemalla sarjan +suuria perikuvia, jotka hän täyttää niin runsaalla todellisuudentunnolla +ja niin monipuolisella sielullisella elämällä, että me myönnämme ne heti +tosiksi syvemmässä merkityksessä, kaikista niiden fantastisista +ääriviivoista huolimatta. Ne ovat kappale Suomen kansaa, mutta kuitenkin +niin täydellisesti tekijän oman mielikuvituksen tuotteita. Juuri sepä +tekeekin ne niin korkeaksi taiteeksi, sillä tekijän mielikuvitus on +niissä toiminut harvinaisessa määrin esitettävänsä aiheen ja aikansa +suomalaisen kansallishengen mukaisesti. + +Epäilemättä ei se ole enää sama kuin se kalevalainen kansallishenki, +jonka näimme Elias Lönnrotin kautta saavuttaneen korkeimman +täydellisyytensä. Metsän henki on tässä muuttunut jo kylän hengeksi, +luonnon-elämä enemmän ihmis-askareiksi. Kiven tuotannosta ei enää, +niinkuin Kalevalasta, humise onnellisessa luonnontilassa elävän kansan +keveä, kirkas mielikuvitus meille, ääretön niinkuin luonto itse ja vain +sen kerällä jokaisessa yksityis-ilmiössään äärellinen. Kivi on jo +asuttujen seutujen, Hämeen »kultaisten maanteiden», kyläraittien +kiekon-lyövä lapsi, jonka runous loihtii silmiemme eteen koko tuon +vanhan, tutun, jo katoamassa olevan suomalais-patriarkallisen +kylä-yhteiskunnan: niittyineen ja peltoineen, taloineen ja torppineen, +lämpiävine saunoineen ja vinkuvine kaivonvintteineen, haukkuvine +koirineen, kiekuvine kukkoineen, ammuvine lehmineen, vieläpä tuoksuvine +lantatunkioineen, on se siinä kaikki ilmi-elävänä meidän edessämme, +kaikki sellaisella rakkaudella piirrettynä ja maalattuna, että vesi +herahtaa väkisinkin lukijan silmänurkkaan ja hän luulee siirtyneensä +autuaitten asuinsijoille. + +Entäs tuon yhteiskunnan asukkaat sitten kyntäjistään ja niittäjistään, +leikkivistä lapsiparvistaan ja aitan polulla astelevista emännistään, +tappeleviin poikaviikareihin, könöttäviin kirkkomiehiin, mahtipontiseen +ja isälliseen virkamiehistöön, pappeihin, lukkareihin, nimismiehiin, +lautamiehiin ja susivouteihin saakka! Kivi ei unohda yhtään nikamaa +tässä yhteiskunnallisen kehityksen ketjussa, kaikkein vähimmän tietysti +kylän kapperata mestarisäätyä, sen suutareita ja räätäleitä, jotka +seisovat ikäänkuin sen herras- ja talonpoikais-kultuurin keskivälillä, +josta hän itse on kotoisin ja jonka kautta hän jo syntymässä kuuluu +vähän kumpaiseenkin. Kaikki ne ovat ihmisiä niinkuin hän itsekin, kaikki +hän kuvaa samalla homeerisella hymyllään, kaikki--mustalaisetkin--ovat +yhtä oikeutettuja jäseniä tässä erinomaisessa yhteiskunnassa, kukaan ei +ole olemassa siinä vain toisen vuoksi, kaikki täyttävät ne omaa +elämäntarkoitustaan. + +Tässä ympäristössä liikkuu Kivi kuin kotonaan. Kaartukoon sen yllä +keskipäivän pilvetön taivas, tuo Kiven erikoinen »pyhä» ja »pyörryttävä» +sini, tai nähköön hän sen kesä-illan riutuvassa valaistuksessa, aina se +on hänelle yhtä rakas, aina hän löytää siitä uusia luonteenomaisia +piirteitä. Täällä hän on täysi realisti. + +Mutta _metsä houkuttelee_, kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee +hänelle sitä toista onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on +jättänyt jälelleen kylä-yhteiskunnaksi muodostuessaan. Hän nousee +kunnaalle ja »katsoo pohjoiseen», hänen mielensä täyttää haikea ikävä +pois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin, hirven-hiihtokankahille. +Hän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee »metsän pyörryttäviä saleja» +samoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa tuvissa, vaan +luonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne »tuskaa tietämisen». Siellä +hän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää +hyppelehtävälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman +ikävänsäkin ja haihduttaa huolensa kuusten huminaan. _Äärettömyyden +kaipaus_, hänessä, äärellisessä olennossa, on saanut hetkellisen +tyydytyksensä. + +Metsässä liikkuu Kivi niinkuin täysi romantikko. Siellä hän laajentaa +kaikki suhteet, siellä hän jättiläistyttää kaikki ääriviivat, siellä +hänen mielikuvituksensa kutoo kummia taruja peikoista ja Impivaaroista, +siellä hän tuntee itsensä vapaaksi, paremmaksi ja onnellisemmaksi +ihmiseksi. + +_Seitsemän veljeksen_ pääjuoni, veljesten muutto metsään ja raikkaan +luonnon-elämän terveellinen vaikutus heihin, lienee kummunnut +tämäntapaisesta mielialasta, edustaen Kiven omaa ikävöimistä luonnon +alkukotiin. Ja onpa kuin koko suomalainen kansallishenki ikävöisi siinä +hänen kerällään pois kylänraitilta takaisin lempeämmille lepotiloilleen, +alkuperäiseen raikkauteensa ja puhtauteensa. + +Mutta se on vain unelma, haihtuva kuin kuun hopea. Kivi on liiaksi +realisti uskoakseen, että hän yhtä vähän kuin kukaan, voisi manata +mennyttä takaisin. Pyörä on pantu pyörimään, kansanhenki kehittymään, +yhteiskuntaan on kuuluttava, lukemaan on opittava, vaikka jalkapuun +uhallakin, ja veljekset palaavat takaisin metsästä kunnon kansalaisina, +joista nuorimmalle jo ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtikin +Helsingistä singahtaa.--Siinä on Kiven huippu suomalaiseen +kultuuri-elämään päin. Hän lopettaa siihen, mistä n.s. kansallinen +herätys alkaa s.o. missä kansallishenki tulee käsitteelliseksi, +itsetietoiseksi. Sen kuvaaminen ei kuulu hänelle. Hänen maaperänsä on +Suomi _ennen_ Snellmania. Kertova taide, kohotakseen korkeimpaan +täydellisyyteensä, vaatii jotakin vakiutunutta ympäristöä, vakiutuneita +yhteiskunnallisia oloja, luonne-piirteitä, tunnesävyjä ja ajatustapoja +omassa maassaan ja kansassaan. Toisin sanoen: ympäristön eheyttä. +Runeberg voi sen vielä löytää Suomen sivistyneen säädyn keskuudesta, +katsella kansaa herraskartanon kuistilta ja tuntea kuitenkin +monisataisten traditsionien lämmittävän henkäyksen kasvoillaan. Kivi, +omana aikanaan, saattoi vielä löytää saman eheyden katsellen maailmaa +töllin ikkunasta. Tuolla ylhäällä oli taistelu jo alkanut, traditsionit +rikkoutuneet. Täällä alhaalla ne elivät vielä eheinä, täällä askarteli +kansa omia aikojaan, tietämättä ollenkaan, mitä tärkeätä, mutta +ristiriitaista sen pään päällä tapahtui. Tuolla ylhäällä oli tilaa enää +vain käsitteille ja mielipiteille, politiikalle ja heräävän +kansallistunnon tuhansille harrastuksille. Siellä voi viihtyä vain +Oksasen aatteellinen runous, jonka lomasta joskus kyllä saattoi +puhtaasti personallinen tunne-elämäkin pilkistää. Mutta täällä alhaalla +sykki Suomen kansan sydän, täällä oli Aleksis Kiven, täällä suuren +taiteen oikea kotisija. + + »Tässä istun, + teen ihmisiä, + kuvani mukaan.» + +Jokainen suuri taiteilija on jonkun verran Prometheus. Ja jokaiseen +suureen taiteilijaan sopivat jonkun verran nämä Goethen suvereenin +personallisuuden leimaamat sanat, joilla hän nuoren, titaanisen uhmansa +ikuisia valtoja vastaan linkoaa. Sovittakaamme ne tällä kertaa Aleksis +Kiveen. Myöskin hän oli tuntenut uhman hekkuman nuoruudessaan: +_Kullervo_. Myöskin hän oli tuntenut tuskan kourukynnen, Juppiterin +kotkan, kalvavan sisälmyksiään. Mutta kyvyn kerällä kärsiä oli +lisääntynyt hänellä kyky nauttiakin, nauttia luonnosta, ihmisistä, +omista mielentiloistaan. Kuitenkin tuli hetkiä, jolloin hän ei jaksanut +kumpaakaan enää, vaan tunsi ainoastaan äärettömän väsymyksen soutavan +suonissaan. Silloin saattoi häntä kohdata se ikävä, jolle ei mikään +luonto enää voinut tarjota lohdutusta, hänen oma yksilöllinen halunsa +kuolla, haihtua pois, hävitä jäljettömiin, taikka käyttääksemme hänen +omaa nerokasta luonnon-symboliikkaansa: + + »kuunnella kehrääjälintuu». + +Silloin mahtoivat parhaat kirjat hänen mielestään olla raamattu ja vanha +virsikirja. Silloin mahtoi hän harhailla yksin »sunnuntai-lakeissa» +tuvissa ja tuntea olevansa orpo maailmassa, yksin syntyväinen ja yksin +kuolevainen, välillä vähäinen valojuova. Ja jotakin tuosta samasta +mielialasta on läpikäyvänä ja kenties syvimpänä säikeenä Kiven +runoudessa. Ilo kumpuaa siinä surusta, suru kaiken tyhjyydestä ja +katoavaisuudesta. + +Ilman tätä Salomon Saarnaajan piirrettä ei Kivi olisi niin syvälle +suomalaiseen kansansieluun tunkeutunut. Nyt hän on Lönnrotin jälkeen sen +väkevin ilmestysmuoto meidän kirjallisuudessamme. + + + + +YRJÖ KOSKINEN + + +s. 10/12 1830 k. 13/11 1903.--Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä (1852), +Läseöfningar i finska språket för begynnare (1854), Nuijasota, sen syyt +ja tapaukset (1857--59), Pohjan piltti (1859), Finska språkets satslära +(1860), Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta (1862), Olavi Maununpoika +Pariisissa (1862), Opiksi ja huviksi (1863), Kertomuksia ihmiskunnan +historiasta (1865--67), Lähteitä Ison vihan historiaan (1865), Sur +l'antiquité des Lives en Livonie (1867), Oppikirja Suomen kansan +historiassa (1869--73), Yrjö Maunu Sprengtporten'ista ja Suomen +itsenäisyydestä (1870), Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta +(1875), Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879), Tutkimus +maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana (1881) y.m. + + +Aleksis Kivi keskellä, toisella puolen Oksanen _Kielettärensä_ kera +toisella puolen _Kirjallisen kuukauslehden_ miehet: se on se +yksinkertaistutettu kuva, minkä suomenkielinen kirjallisuus tarjoaa +1870-luvun kynnyksellä. + +Aivan yksin ei Kivi siis suinkaan seisonut ajassaan. Olihan hänellä +mahtava tuki jo Cygnaeuksessa, aikansa eittämättömässä kirjallisessa +auktoriteetissa, kannattivathan häntä myös Kirjallisen kuukauslehden +miehet, joiden piiriin sisältyi miltei kaikki, mitä silloisessa +suomenkielisessä kirjallisessa elämässä oli älykkäintä, kyvykkäintä ja +sivistyneintä. Mainitaanpa hän itsekin kerran saman aikakauslehden +kaunokirjallisen osaston hoitajana, joskin hänen suoranainen +toimitustyönsä siinä taisi supistua mahdollisimman vähäpätöiseksi. + +Kirjallisen kuukauslehden miehistä taas on Yrjö Koskinen ensin +mainittava. + +Hänen pääasiallinen elämäntyönsä lankeaa tosin suomenkielisen +kirjallisuuden ja samalla näiden tilapäisten pikakuvien ulkopuolelle. +Kuitenkin hän kuuluu niiden puitteisiin siltä pieneltä osalta, minkä +hänen puhtaasti kaunokirjallinen tuotantonsa ja tunnettu kiistansa A. +Oksasen kanssa muodostavat. + +Edellisen me voimme kuitata tässä sangen lyhyesti. Paljoa ei Yrjö +Koskinen varsinaisena kaunokirjailijana vaikuttanut, mutta kuitenkin sen +verran, että on myönnettävä hänellä olleen luontaiset lahjat +sellaiseksi. Hänen _Pohjan pilttinsä_ on erinomainen historiallinen +novelli, hänen harvat runoelmansa taas huomattavia raikkaan tunnelmansa +ja klassillisen, etten sanoisi ylimyksellisen, kielenkäyttelynsä tähden. +Uranuurtavaa laatua oli sen sijaan hänen kirjallinen toimintansa +historioitsijana. Yrjö Koskisen kuvaava, täsmällinen esitystapa yhdessä +hänen itsenäisen arvostelukykynsä ja suomalaisen kansallishengen +läpitunkeman personallisuutensa keralla antavat eräille hänen +historiallisista teoksistaan, kuten esim. _Nuijasodalle_, suuren +kirjallisenkin viehätyksen. Tyyliniekkana, suorasanaisen suomenkielen +kirkkaasti, selvästi ja sivistyneesti kirjoittajana, on hän muistettava +yhtenä oman aikakautensa kaikkein ensimmäisistä. + +Hänen kiistansa Oksasen kanssa viehättää meitä tässä yhteydessä hiukan +enemmän. Siinä kärjistyvät nimittäin tietääkseni ensi kerran +suomenkielisessä sivistys-elämässä vastakkain ne kaksi viivaa, jotka +muuten näyttävät niinkuin luoduilta yhtä rintaa kulkemaan: valtiollinen +ja sivistyksellinen, kansallinen ja yksilöllinen. Kiista on siinäkin +suhteessa merkillinen, että kummankin turnaajan kilpilause on oikeastaan +»yksi mieli yksi kieli» ja että kumpikin ovat ikäänkuin _fennomanian_ +inkarnatsioneja, toinen historioitsija ja poliittinen puoluejohtaja, +toinen kielimies ja tunnustettu isänmaallinen runoilija. + +Yrjö Koskisen kanta siinä on sangen selvä ja yksinkertainen. Snellmanin +oppilaana, joka on pannut elämänsä päämääräksi _toteuttaa_ mestarinsa +ajatuksista niin monta kuin mahdollista, ei hän luonnollisesti voi nähdä +muuta tietä suomalaisuuden voittoon kuin että se voimiensa mukaan tunkee +syrjään maassa herrastelevan ruotsalaisuuden. Historioitsijana hän +ylimalkaan ei ole taipuvainen tunnustamaan mitään »kiitollisuuden +velkoja» kansojen välillä, kaikkein vähimmän Suomen ja Ruotsin välillä, +joista edellinen hänen mielestään jo pitkien vuosisatojen kuluessa sai +kalliisti maksaa kaikki jälkimmäiseltä saamansa sivistyslahjat. +Poliittisena puoluejohtajana hän ei taas voi nähdä ilman +mielenkarvautta, miten sama mies, joka koko suomalais-ugrilaisen +rotutunteen nimessä oli kysynyt: »Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän +maata johdattaa?» nyt astui hänen armeijalleen sanomaan: _seis!_ silloin +kun hänen oma käskynsä kuului: _eteenpäin!_ Hänen täytyi silloin lyödä +syrjään yleisen mielipiteen johdosta tuo mies, ja hän löi. Heräävä +suomenmielinen Suomi seurasi Snellmania ja sitä viivaa, joka hänestä +niin suoraan alenevassa polvessa jatkui Yrjö Koskiseen. + +Epäselvemmäksi on suomenkieliselle yleisölle aina jäänyt Oksasen +lähtökohta tässä kiistassa ja hänen Olavinjuhla-puheensa, joka sen +aiheutti, suorastaan käsittämättömäksi. Kuitenkaan ei tuo puhe ollut +mikään poikkeus hänen yleisestä kannastaan, joskin se oli sen +äärimmäinen johtopäätös. + +Myöskin Oksasen sielun-silmissä kangasteli kauniina yksimielinen ja +yksikielinen Suomi, kuten hänen runoutensa meille kyllin todistaa, mutta +hän lykkäsi sen toteuttamis-mahdollisuudet nähtävästi sangen etäiseen +tulevaisuuteen. Poliittisesti kypsänä kansalaisena hän kyllä oli +Snellmanin oppilas, mutta runoilijana vielä enemmän Runebergin oppilas +ja sellaisena taipuvainen tyytymään eräänlaiseen kansallishengen +kaksikieliseen, mutta yksimieliseen välitilaan, jota hän kyllä piti +onnettomana ja ohimenevänä, mutta toistaiseksi isänmaalle +välttämättömänä, jo senkin tähden, että suomalaisuus ei hänen mielestään +ollut vielä kyllin _sivistynyt_ maan ohjiin astumaan: kultuuri kärsisi +siitä. Kielimiehenä hän sitäpaitsi oli läheltä nähnyt »surkeoita +sukulaisiamme», kuten hän voguuleja, votjaakkeja, mordvalaisia y.m. +Venäjällä asuvia heimokansojamme nimittää, ja johtunut heidän +kohtalostaan panemaan yhä enemmän painoa ruotsalaisen kultuurin +siunauksille juuri Suomenmaahan nähden. Siinä oli silta Europaan, siinä +germaaniseen ja koko länsimaiseen sivistykseen. Oliko tämä porras nyt +todellakin purettava? Eikö olisi parempi odottaa, lykätä toistaiseksi +tuo irtautuminen vanhasta kultuuri-yhteydestä taikka ainakin menetellä +siinä niin varovaisesti, ettei mitään katkeruutta, mieliin kylvettäisi +eikä syntyisi epäsopua veljesten välillä? + +Punaisena lankana käy tämä ajatustapa kaikkialla Oksasen runoudessa. +»Älkää sammuttako kynttilöitä!» varoittaa hän esim. runossaan _Päivä +koittaa_: idästä uhkaa vaara, ei vielä ole aika ruotsalaista kultuuria +maasta juurittaa. Suomalaisuuden on ensin opittava esim. kunnioittamaan +ja rakastamaan Ruotsin lakia: _Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan +suomennettuna ulos_, tuo kaunein hymni lain ja oikeuden ihanteille, mitä +milloinkaan lie suomenkielellä kirjoitettu, ja jonka eräät säkeet ovat +miltei sananparreksi muuttuneet (»Sä, suomalainen, kulje lain tietä aina +vaan» j.n.e.). Kyykäärmeitä ne olivat, jotka kuiskivat suomalaisten +korvaan vihaa ja epäluuloa ruotsalaisuutta vastaan: _Valtiollista_ v. +1865. Yhteinen oli meillä maa, yhteen olimme me kasvaneet kuin »kuus ja +koivu». Yhteinen oli meillä myöskin historia, taikka niinkuin +Oksanen--jälleen uskollisena runebergilaisille traditsioneilleen--sanoo: +»Yks _Kaarle_ meitä johti, yks _Kustaa_ kumpaakin, yhteinen _Lützin_ +kenttä ja _Narvan_ tanner on» j.n.e. Hän on sivistyksellisessä +suhteessa oikeastaan täysin Tegnérin kannalla (»blott barbarit var en +gång fosterländskt»): »juur' ominainen heill' on raakuuskin», nimittäin +voguuleilla, votjaakeilla y.m. Suomalaisuuden oli hänen mielestään +nähtävästi vielä kauan myöskin sivistyksellisessä suhteessa istuttava +nöyrästi germaanisen hengettären jalkojen juuressa--samoin kuin sen +kirjallisessa suhteessa oli seurattava Franzénin ja Runebergin hiihtämiä +latuja---ennenkuin se voisi yhtyä »yhdeksi lujaksi, sitkeäksi, +sopusointuiseksi Suomenmaaksi» päälletunkevaa venäläisyyttä +vastustamaan: _Porthanin kuvapatsaan paljastettua_. + +Tämän katsantokantansa oli Oksanen oikeastaan perinyt M.A. Castrénilta, +ja on merkillistä nähdä, miten täynnä kiitollisuutta ruotsalaista +kultuuria kohtaan nämä kaksi suurta tutkimusretkeilijää palaavat +sukulaiskansojemme keskuudesta Venäjältä. Kirjevaihdossaan Snellmanin +kanssa v. 1844, tuossa merkillisessä kirjevaihdossa, jossa nämä kaksi +hengen jättiläistä mittelevät miekkojaan ja joka heittää niin pitkät +näköalat koko silloisen suomalaisuuden ydinkysymyksiin, kiinnittää +Castrén ystävänsä huomiota m.m. siihen, että »liian äkillisesti ajamalla +pois ruotsin annetaan tilaa kolmannen kielen maahan tuomiselle». On +tehtävä työtä vain hiljaisuudessa vastaisia parempia päiviä +varten.--Tässä kirjevaihdossa esiintyvät oikeastaan jo kuin +alkukotelossaan Oksasen ja Yrjö Koskisen välillä puhkeavan +erimielisyyden syntysanat, samat, jotka sittemmin uusien olosuhteiden +muovailemina ovat koko Suomen kansan kahteen vastakkaiseen leiriin +erottaneet. + +Yrjö Koskinen seisoi alusta alkaen lujasti Snellmanin kannalla. Hän ei +ehkä teoriassa mene yhtä pitkälle kuin hänen mestarinsa, joka +ruotsinkielestä ja germaanisesta sivistyksestä sanoo häikäilemättä: +»tähän nykyiseen päivään saakka eivät ne ole tehneet meistä mitään». Hän +ottaa asian käytännöllisesti: vastustusta ruotsalaisuutta vastaan ei +voida lykätä toistaiseksi, muuten on tuleva aika, jolloin +sivistyksellinen ja valtiollinen muukalaisvalta täällä ovat yksi ja +»vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan» +(Snellman). Tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa voidaan häneen +Snellmaniin verrattuna sovittaa Heinen tunnetut sanat: »teko olen ma +aivojes aatteen». Mutta Snellmanin aatteen yksipuolisen johtopäätöksen +täytyi välttämättömyyden voimalla viedä ristiriitaan yhtä yksipuolisen +johtopäätöksen kanssa Castrénin ajatustavasta, vaikka niiden kummankin +takaa nousee mahtavana sama tietoisuus omasta maaperästään, joka niin +dityrambisella riemulla on puhjennut sanoihin: + + »Omanpa henkeni kieltä ne puhuu + honkain humina ja luonto ja muu...» + + + + +KAARLO BERGBOM + + +s. 2/10 1847 k. 17/12 1905.--Kaarlo Bergbomin kirjoitukset (1907): +Belsazarin pidot (1864), Pombal och Jesuiterna (1865), Julian (1867), +Aarnihauta (1868), Sydämiä ihmistelmeessä (1869), Om det historiska +dramat i Tyskland (1869), Paola Moroni (1870) y.m. + + +Toinen Kirjallisen kuukauslehden miehistä, jota ei tässä yhteydessä ole +unohdettava, on Kaarlo Bergbom, vaikka hänenkin varsinainen elämäntyönsä +jää oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden ulkopuolelle, niin lähellä +sitä kuin hän teatterinjohtajana tulikin toimimaan ja niin merkitsevästi +siinä asemassa myöskin kirjalliseen elämäämme ylimalkaan vaikuttamaan. + +Hänen näytelmänsä, joista vain toinen, _Paola Moroni_, on suomeksi +kirjoitettu, ovat aito romantikon: huomaa heti, että Victor Hugo on +seisonut kummina niiden kastetilaisuudessa. Sama henki tuulahtaa meitä +vastaan myös hänen suorasanaisista novelleistaan: _Belsazarin pidot, +Julian, Aarnihauta, Sydämiä ihmistelmeessä_, kaikki yllämainitussa +aikakauslehdessä ensi kerran ilmestyneitä. Vilkas, eloisa, mielikuvitus, +tavallista suurempi sommittelukyky ja keveä, pakinoiva esitystapa ovat +tämän vaatimattoman kaunokirjallisen tuotannon kannattavia +ominaisuuksia, pian silmiinpistävän, älyllisen, kriitillisen aineksen +ylivalta taas sen erikoisuus suomenkielisessä kirjallisuudessa, joka +ennen häntä ja vielä kauan hänen jälkeensä nojautuu niin pääasiallisesti +tunteesen ja tunnelmaan, havaintojen ja mielikuvien naiviin, tuoreesen +pohjasävyyn. Juuri naivin tunnelmapohjan puute lienee ollut sisällisesti +merkitsevin este Bergbomin enemmälle kaunokirjalliselle tuotannolle, +kankeus suomenkielen käyttelyssä taas ainoastaan ulkonainen syy eikä +sellaisena suinkaan voittamaton. Selityksen kumpaiseenkin saamme, kun +muistamme, että hän oli syntynyt maamme silloisen ruotsinkielisen +intelligensin huipulla, sen »suuren nurkkakunnan», jota--hänen omien +ivallisten sanojensa mukaan eräässä näistä novelleista--»sanotaan maamme +sivistyneeksi yleisöksi». Hän on ensimmäinen _kaupunkilainen_, +ensimmäinen todella kriitillinen henki suomenkielisessä +kirjallisuudessa. + +Sellaisena täytyy hänen huomionsa luonnollisesti jo varhain +kiintyä etupäässä niihin taidemuotoihin, jotka ovat erikoisia +kaupunki-yhteiskunnalle ja vasta sen helmassa syntyvät ja menestyvät: +oopperaan ja teatteriin s.o. yleensä esittävään taiteesen. Esteetikkona, +Cygnaeuksen jälkeläisenä, jota hänestä myös toivottiin ja joksi hänellä +Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaistuista arvosteluista ja +tutkielmista päättäen myös oli niin monipuoliset edellytykset, hän ei +arvattavasti olisi voinut löytää täyttä käytäntöä puhtaasti luoville +kirjallisille kyvyilleen. Teatterinjohtajana ja kotimaisten +näytelmäkirjailijain työtoverina tulivat kaikki hyvään tarpeesen, +puhumattakaan hänen todellakin poikkeuksellisesta _hallinnollisesta_ +kyvystään, joka näyttämön maalattujen seinien sisällä niin usein ja niin +mielellään saattoi hänet edustamaan n.s. »valistuneen yksinvaltiaan» +perikuvaa. + +Bergbomin kaunokirjalliselle tuotannolle antavat omituisen--ja +mielestäni pääasiallisen--viehätyksen ne pienet kultuurikuvat, joita hän +joskus novelleihinsa siroittelee, kuvat Suomen sivistyneen ylimystön +seura-elämästä viime vuosisadan keskivaiheilla ja sen henkisestä +läpileikkauksesta yleensä, kaikki tietysti nuoren kynäniekan +sarkastisella silmäparilla katsottuina. Tyypillinen siinä suhteessa on +se itäsuomalainen, taikka lähemmin määriteltynä, viipurilainen +ympäristö, mihin novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ on sijoitettu: +jalosukuinen neiti Aurora von Sportelsköld polkuaviossa +(»mesalliansissa») pienen, pyylevän tullinhoitaja Pomeranslundin kanssa, +joka päivät pitkät saa kuulla siitä »helliä viittauksia», poika Feodor +»pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka +mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin», sekä +tytär Constance, »sivistyneen fröökinän» ihanne, puhuva viittä kieltä, +»käynyt kaksi kertaa Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä +ja Spindleriä _con tutta la forza della desperazione_, lukenut Kalevalan +franskaksi käännettynä, on ihan vapaa muista ajatuksista ja tyhmästä +runollisuudesta--on täydellinen», päättää tekijä myrkyllisen +luonnekuvansa. Keskustelu tässä perheessä käy osittain +ranskaksi ja niiden rajamerkkien välillä, jotka sellaiset +sanat kuin »paali», »valkoinen tyllihame», »luutnantti Dunasjeff», +»ensimäinen valssi», »Mirgorodin rykmentti» y.m. muodostavat. Venäläinen +upseeristo on naisten aurinko, se, »jonka ympäri heidän unelmansa +planeetteina kiersivät», ja tärkeimmät kysymykset taas--tosin ennen +tanssijaisia--esim. siitä, onko krinoliini enää muodinmukaista. Lisätkää +siihen vielä »Puolan kaunotarten kuningatar», everstinrouva Vanda +Lubomirska--»kaksi tulta saihkyvää silmää», hartiat »kuin Canovan +veistämät» (tietysti Canovan!)--ja vanha suomalainen +kanteleensoittajatar nimeltä Vappu (tietysti Vappu!), ja ympäristö on +valmis, tuo »ruotsalais-venäläis-franskalainen sekasotku», jossa +päähenkilön, ja hänen mukanaan tekijän nähtävästi, on »niin ihanaa +kuulla suomalaista ääntä» nälkämailta saapuneen Vapun suusta! Eikö siinä +ole jo täydellisesti tapahtunut se sivistyksellisen ja valtiollisen +muukalaisuuden yhteensulaminen, jota suomalaisuuden isät pelkäsivät ja +jonka vuoksi heidän mielestään oli kiiruhdettava herättämään kansaa +taisteluun ainakin edellistä vastaan? + +Novellin juoni ja henkilöiden sen kautta ilmenevä sielun-elämä ei ole +vähemmän tyypillinen aikakaudelleen: Vappu soittaa kanneltaan, Vanda +Lubomirska hyräilee puolalaista kansanlaulua, edelliseltä kuolee lapsi +nälkään, jälkimmäinen kaatuu kapinallisten puolalaisten armeijassa, jota +hän upseerin valepuvussa on johdattanut taisteluun Czerniko-luostarin +luona! + +On vaikea sanoa, kuinka paljon tässä novellissa yleensä on +itsetietoista, kuinka paljon itsetiedotonta kritiikkiä olevia oloja +vastaan, sillä yhtä tyypillisiä ovat tekijän omat kuvaukset esim. Vapun +laulusta--»hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten +talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta +levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtele vaisuudesta» +j.n.e.--taikka häntä kuuntelevasta Vanda Lubomirskasta joka laululavan +alla »mustassa hameessaan sypressipuiden varjossa oli haudalla surevan +kuningattaren näköinen». + +Sangen mieltäkiinnittävä inhimillinen todistuskappale on novelli +_Julian_, jonka tyyliin ranskalaisen kirjallisuuden viljeleminen on +painanut helposti huomattavan leimamerkkinsä. Se on romantinen kertomus +romantisesta, runoileskentelevasta nuorukaisesta, paroonin pojasta, joka +lakkaa kirjallisesta tuotannostaan sen vuoksi, että hän huomaa, miten +»sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita +viimeksi olin lukenut». Hän julkaisee kuitenkin runovihon nimeltä »Yön +hattaroita», muutamat arvostelijat, joille hän on lainannut rahaa, +muutamat »vanhat virnakat», jotka pitävät hänen mustaa tukkaansa ja +kalpeata laihuuttaan »varsin viehättävänä» ja »muutamat nuorukaiset, +jotka katsoivat neron ja runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan +eriskummallisuutta», julistavat hänet heti suureksi runoniekaksi. Pieni +Werther-tarina, pieni rakastuminen alhais-säätyiseen Magdaleenaan, antaa +sisällyksen hänen elämälleen, hän harhailee isänsä tahdosta kahdeksan +vuotta ulkomailla, suutelee milloin »Turjan punaverisiä, milloin +Espanjan ruskeita kaunottaria», ja kun hän vihdoin palajaa kotimaahansa, +on Magdaleenasta tullut hänen veljensä aviovaimo. Ulkomailla hän vielä +entistä selvemmin on tullut huomaamaan, että hänestä ei ole +alkuperäiseksi kirjailijaksi. Hänellä on kyllä mielikuvia, mutta heti +kun hän koettaa kiinnittää niitä paperille, niin ne »väljähtyvät», ja +hänen teoksissaan tulevat »muiden kirjailijain ajatukset, tunteet ja +lausetavat selvästi näkyviin». Hän on kuitenkin liian ylpeä sitä +itselleen tunnustaakseen: kotona hän on syyttänyt oman maansa ahtaita +oloja, ulkomailla hän syyttää koko vuosisataa »mahdottomaksi kaikkeen +runoiluun». + +_Julian_ on epäilemättä nuoren Bergbomin ehein ja luonteenomaisin +taideteos, jonka päähenkilössä romantinen mielikuvitus ja romantinen +ironia yhtyvät hänelle niin kuvaavaksi ja tyylikkääksi kokonaisuudeksi. +Sen jatko ei ole vähemmän mieltäkiinnittävä. Kohtauksien »draamallinen» +asettelu, ympäristön salonkimaisesti koristeellinen järjestely, +huippuunsa kärjistetyt ristiriidat ja niiden teknillisesti kepeä, +sielullisesti sangen ylimalkainen ja kaavamainen suorittelu, kaikki ovat +tekijän kirjalliselle maulle ja tulevalle teatterinjohtajalle yhtä +tunnusmerkilliset. + + + + +SUONIO + + +s. 19/5 1835 k. 28/3 1888.--Mansikoita ja mustikoita (1860), Kuun +tarinoita (1860), Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana +(1862), Maiden ja merien takaa (1864-66), Runoelmia (1865, 1869), +Helmivyö suomalaista runoutta (1866), Andersenin satuja (1869--1880), +Kertomuksia Suomen historiasta (1869-1880), Pienokaiset (1869), +Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa (1872), +Viron kielioppi suomalaisille (1872), Kotieläimet (1872), Suomen +kuvalehti (1873-1880), Minun äitini (1875), Kylän lapset (1880), +Suomalaisen virsikirjan historia (1880), Kullervon runot (1882), +Suomalaisen kirjallisuuden historia, I Kalevala (1883-85), Lappalaisia +tekstejä sanakirjan kanssa (1885), Suomen suku (1887), Kalevalan +toisinnot (1888), Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (Kaarle +Krohn, 1894), Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (Kaarle Krohn, 1897) +y.m. y.m. + + +Siitä sangen kansainvälisestä viipurilaisesta maaperästä, josta Kaarlo +Bergbomin ennen mainittu novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ antaa meille +niin eloisan pilakuvan, oli syntynyt Julius Krohn, runoilijanimeltään +Suonio, suomenkielen ylimääräinen professori ja monipuolinen tiedemies. + +Hänen lähin sivistyksellinen vaikutuspiirinsä olisi luonnollisesti hänen +syntyperänsä mukaan ollut saksankieli ja saksalainen kirjallisuus. Mutta +hänen sukunsa kanta oli jo katkaistu germaanisilta juuriltaan, eikä hän +voinut eikä tahtonut jäädä juurettomana puuna aaltojen ajeltavaksi. +Hänelle oli omantunnon pakko tuntea luja pohja alla jalkojensa, ja +sellaisen tarjosi hänelle Suomen graniitti. Hän juutti juurensa +suomalaiseen maaperään ja hänestä tuli suomenkielinen runoilija, ei +luonnon laupiaan luvalla, kuten Aleksis Kivestä tahi A. Oksasesta, vaan +oman sisällisen valikoimisensa avoimella valtakirjalla. Ja hänen +paikkansa viime vuosisadan suomenkielisessä kirjallisuudessa on Aleksis +Kiven vasemmalla puolen, jos me ajattelemme Oksasen seisovan tämän +oikealla sivustalla, keskimmäinen tietysti montakin päänpituutta heitä +ylempänä. + +Myöskin Suonio oli Kirjallisen kuukauslehden miehiä. Myöskin Suonio +kiinnittää huomiota oikeastaan enemmän kirjallisena personallisuutena +yleensä kuin puhtaasti runollisella tuotannollaan. + +Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi +aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava, +vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus. + +Kiven runous oli ollut kansaa kuvaava, Oksasen runous kansaa herättävä. +Niiden kumpaisenkin yllä oli keveänä, punertavana iltapilvenä leijaillut +Elias Lönnrotin ja Kalevalan kansaa heijasteleva, suurissa +hahmoviivoissa kangasteleva runotaide. Taikka etsiäksemme vertauskohtia +maamme rinnakkaisesta, ruotsinkielisestä kirjallisuudesta: Runeberg oli +ollut kansaa ihannoiva, Topelius kansaa opettava. Oksasen karu, +miehekäs, ytimekäs personallisuus johdattaa niin usein ajatuksen +edelliseen. Suonion lempeän, sovinnollisen, herkkä-haaveisen +inhimillisyyden leimaama kirjailijakuva muistuttaa taas niin monessa +suhteessa suuresti jälkimmäistä. Heidän edustamansa suomenkielinen +laulurunous kulki vielä pääasiallisimmalta sisällykseltään silloisen +ruotsinkielisen runouden valtaväyliä; Aleksis Kivi oli ainoa, joka +tässäkin vaarallisessa kilpailussa oli ollut kyllin voimakas +säilyttääkseen oman itsenäisyytensä. + +Yhteistä Suoniolle ja Topeliukselle on heidän helppoutensa tuottaa, +heidän keveä, luistava esitystapansa, heidän syvästi kristillinen, mutta +laajasti humaaninen maailmankatsomuksensa ynnä heidän jalohenkinen, +vaikka luonnollisista syistä hiukan ylimalkainen, kaksikieliseen ja +yksimieliseen Suomeen perustuva kansallisuuskäsityksensä. Kumpikin he +ovat nuorison, kenties vielä enemmän kodin ja lasten runoilijoita, +kumpikin sangen kuutamoisen romantiikan läpitunkemia: Suonion _Kuun +tarinat_, nuo pienet, viehättävät kuvaelmat, vastaavat tässä suhteessa +Topeliuksen _Talvi-iltain tarinoita_. Kumpikin he olivat perehtyneitä +isänmaansa historiaan ja sen kertoilijoita, kumpikin niitä eheitä +luonteita, joiden sopusointu ei näytä niin paljon sisällisten +taistelujen tulokselta kuin hyvänsuopaisten osatarten antimelta. +Voimakkainta heissä kummassakin on heidän ylevä, aina korkeisiin--ei +koskaan liian syviin--päämääriin tähtäävä aatteellinen paatoksensa. +Milloin he siihen kohoavat, silloin iskevät nämä lempeät miehet tulta. +Mikään ei voi olla heille vieraampaa kuin »taide taiteen vuoksi». He +tekevät taidetta isänmaan hyväksi ja jumalan kunniaksi. + +Siinä heidän sisällinen voimansa, siinä myös se heikkouden siemen, joka +on kätketty heidän taiteelliseen toimintaansa. + +Runoilijana ei Suonio suinkaan kohoa Oksasen tasolle, vielä vähemmän +tietysti tämän ruotsinkielisten runomestarien, joihin hänenkin +suhteensa on vain nöyrän ja kuuliaisen opetuslapsen. Suomen_kieliseen_ +runouteen hän tuo, kuten sanottu, eräitä uusia aineksia, mutta ei +samassa määrin suomen _maalaiseen_, jossa ne juuri Topeliuksen kautta jo +ennen häntä ovat olemassa. + +Parhaiten pääsevät Suonion runoilija-ominaisuudet arvoonsa silloin, kun +hän pysyy kodin ja kotilieden pienessä, lämpimässä pyhäkössä. Häneltä +puuttuu Topeliuksen harvinainen, väririkas mielikuvitus voidakseen tämän +tavalla koristaa outoja, myrskyisiä maailmoita tuolla ulkona millään +houkuttelevilla kuvasarjoilla taikka jännittävillä seikkailuilla. +Hänellä on vain oma hiljainen, vienosti uneksiva tunne-elämänsä, jonka +säteet kiertyvät pehmeästi ja kauniisti kaikkien Suomen palleroisten +päitten ympärille. _Pääskynen_, hänen lastenlehtensä, ynnä monet sievät +palaset hänen _Runoelmissaan_ kantavat siitä todistusta. + +Mutta lapset kasvavat ja vaativat yhä valistavampaa ja opettavampaa +kirjallisuutta. Eivätkä ainoastaan lapset, vaan koko Suomen kansa, joka +juuri alkaa herätä pimeissä pirteissään. Täytyy takoa, silloin kun rauta +on kuuma, täytyy jakaa heille tietoja sanoin ja kuvin, sivistävää, +huvittavaa ja hyödyttävää lukemista: _Maiden ja merien takaa, _Suomen +kuvalehti_, _Mansikoita ja mustikoita_, _Kertomuksia Suomen historiasta_ +y.m. + +ilmestyy. Kaikki ne ovat yhtä varmalla käytännöllisellä silmällä kuin +suurella tyylillisellä taidolla toimitetut, kaikki löytävät tiensä +kansan sydämiin. + +Täytyy kirjailemisen ohella muistaa myös tiedettään ja varsinaista +toimi-alaansa. Kalevalan tutkimus, jolla tosin jo Oksasessa on etevä, +mutta yksipuolinen edustajansa, ynnä Suomen köyhän, vaatimattoman +kirjallisuuden hämärät alkulähteet viehättävät häntä: _Suomalaisen +kirjallisuuden historia_, _Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan +aikana_ j.n.e. näkevät päivänvalon. Toiset ehtivät osaksi tahi kokonaan +kirjapainoon, toiset jäävät keskeneräisinä pöytälaatikkoon, josta ne +sittemmin, kun häntä itseään ei enää ole olemassa, kaivaa esille hänen +poikansa ja vuosikymmenien uutteralla työllä valmiiksi +viimeistelee.--Hänellä itsellään on aina tuhat rautaa tulessa. Kansan +kevät on nopea, ei auta torkkua toukomiestenkään. + +Kaikkialla tarvitaan häntä, kaikkialle kysytään hänen kirjallista +työkykyään: vielä täytyy hänen olla mukana uutta suomalaista virsikirjaa +toimittamassa. Hänelle käy niinkuin Oksasellekin, runous jää yhä enemmän +hänelle sivuasiaksi. Mutta runotar on mustasukkainen neiti, joka ei anna +anteeksi uskottomille kosijoilleen. Se vaatii miehensä kokonaan, jos sen +mieli itsensä kokonaan miehelle antautua. + +Voisi joku ehkä edellisestä tulla siihen käsitykseen, että Suonio +omassa aikakaudessaan oli vain Suomen lasten runoilija. Eipä suinkaan, +myös Suomen nuorten runoilija hän oli ja on hän heille niinkin reippaita +ja sointuvia säveliä kuin esim. _Suksimiesten laulu_ virittänyt. +Miesiälle on Suoniolla verrattain vähän sanomista, kuitenkin tuo yksi +kultainen ja paljon painava neuvo: + + »Pää pystyyn vaan! + Sä olet mies, et halpa mato maan!» j.n.e. + +Mihinkään mietteen taikka traagillisten tunteiden onkaloihin ei Suonion +runous koskaan tunkeudu, se pysyy aina pinnalla, aina yleisenä, +helppotajuisena ja--hiukan kiusallisessa määrässä--myös +helppohintaisenä. Väkisinkin tahtoo nykyaikaisen lukijan mieleen kohota +toivomus jostakin rohkeammasta, itsenäisemmästä ja omaperäisemmästä +sävelestä. Sellaisia ei Suonio koskaan tarjoa meille eikä voi tarjota. +Kaikkein vähimmän hän voi tarjota niitä omasta mielestään, sillä hän +tahtookin olla vain »varpunen», joka vaikenee kevään virkeämpien +laululintujen saapuessa. + +Näin on käynyt ja tullee vast'edes vielä enemmän käymään Suonion +laulurunouden. Ja syynä siihen on se, että hän runoilijana on umpilampi, +josta ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin mikään +vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Ainoastaan se +romantiikan kalpea kuudan, joka kaikesta huolimatta yhä hänen +tuotantonsa ylle heittää runollisen kajastuksensa, muistuttaa meille, +että siinäkin kerran on sykkinyt inhimillinen sydän, että sekin suurena +ja lämpöisenä on hehkunut isänmaalle, ihmiskunnalle ja niille valkeille +voimille maailmanjärjestyksessä, joita hän oman sanastonsa mukaan +nimitti jumalaksi. + + + + +A. MEURMAN + + +s. 9/10 1826 k. 17/1 1909.--Om folkskolans organisation (1856), +Helsingin uutiset (1863), Ranskalais-suomalainen sanakirja (1877), +Veroista Suomessa (1878), Maatilojen rasituksista (1880), Sanakirja +yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten (1883-90), Finland +(1885-88), Suomi ennen ja nyt (1890), Nälkävuodet 1860-luvulla (1892), +Ehtoollispakko ja eri-uskolaislaki (1893), Kuinka suomenkieli pääsi +viralliseksi (1893), Venäläis-suomalainen sanakirja (1895), Elämän +kysymyksiä, I-III, Muistelmia y.m. y.m. + + +Vieläkin yksi Kirjallisen kuukauslehden miehistä, Hämeen +ratsutilallisten kruunaamaton kuningas, »Kangasalan karhu», +kunnallisneuvos, valtiopäivämies, Suomen ensimmäinen ja tähän saakka +ainoa todellinen sanomalehti-kirjailija. + +Suomalaisen kaunokirjallisuuden kehityskulkuun nähden hän saa +varsinaisen merkityksen oikeastaan vasta pari vuosikymmentä myöhempään, +jolloin hän järeällä tykistöllään ahdistaa silloisen »nuoren Suomen» +kirjallista maailmankatsomusta. Mutta yleisenä suomalaisen +sanomalehtikirjailijan perikuvana hän on jalkeilla jo viime vuosisadan +keskivaiheilta saakka, liittyen lujasti yllämainittuun kirjalliseen +piiriin ja sen edustamaan aikakauteen Suomen sivistyshistoriassa. + +Hän on, samoin kuin kaikki hänen silloiset kalpaveljensä, +kansallisuus-aatteen läpitunkema ja innostama. Kohtalo ei ole suonut +hänelle tuottavan kirjailijan taipumuksia, kuten Oksaselle taikka +Suoniolle, ei historioitsijan objektivista silmää, kuten Yrjö +Koskiselle, ei esteettistä ymmärrystä, kuten Kaarlo Bergbomille, eikä +ylimalkaan mitään niistä poikkeuksellisista ominaisuuksista, jotka +voivat jonkun yksilön tuhansien muiden samanlaisten joukosta erottaa. +Mutta se on suonut hänelle terveen, käytännöllisen järjen ja huolettoman +aineellisen toimeentulon, halun tuumiskella kaikkea, mitä taivaan ja +maan välillä on, sekä kyvyn pukea ajatuksensa yksinkertaiseen, keveään +ja helppotajuiseen muotoon, jota koulunkäymätönkin maamies voi ymmärtää. +Ja nämä jo itsestään varsin kunnioitettavat, vaikka eivät suinkaan +mitkään ihmeelliset ominaisuudet hän kohottaa harvinaiseen korkeuteen, +takoen tavattoman ilmiön juuri tavallisimmasta, neroutta hipovan +kyvykkäisyyden juuri mitä keskinkertaisimmista luonteen-ominaisuuksista. +Se on A. Meurmanin suuruus, se hänen erikoisuutensa suomalaisten +kynäniekkain keskuudessa. + +Hän on kaikessa, myöskin kirjallisessa toiminnassaan, sen terveen ja +vahvasti materialistisen talonpoikais-järjen edustaja, joka ei tahdo +missään tulla petetyksi ja kenties juuri siten pettää enimmän itseään. +Kaikki abstraktinen, kaikki harvinainen, salaman-nopea ja pilvipäinen on +jo luonnostaan hänen vihollisensa, hänen ylin ystävänsä taas kaikki +tukeva, kouraantuntuva, kohtuullinen, isiltä-peritty. Hänen ainoat +tikapuunsa Herran taivahille ovat ne, jotka vanhan testamentin jumala jo +ammoisista ajoista saakka on kaikkien uskollisten Jaakoppiensa unelmille +pystyttänyt. Sillä hän suinkaan ei ole mikään »turpeesen kiinnitetty» +sielu, vaikka hän on _rusticus_ ja _robustus_ kuin tuskin kukaan hänen +aikalaisistaan. Hänen sydämessään asuu syvä ihanteellisempien +elämän-arvojen vaatimus, jonka hän täyttää kristin-uskolla ja +kansallisuus-ajatuksella. Mutta kristin-usko on jo sellaisenaan +dualistinen, saati sitten tavallisen, käytännöllisen elämän yhteydessä, +jossa se suorastaan voi viedä miehensä kaksijakoisuuteen. Meurman ei jaa +itseään kahtia ollenkaan, vaan pysyttelee sen eheän ja kokonaisen +maailmankatsomuksen perustalla, minkä Ibsen _Brandinsa_ voudin kautta on +niin sattuvilla sanoilla määritellyt: »Samalla kylvää perunoita ja luoda +aatteen maailmoita.» Niinkuin tarun jättiläinen hän seisoo aina jalka +_Notre-Damen_ kummallakin torninhuipulla. + +Erittäin valaisevia Meurmanin alkuperäiselle kristillisyyskäsitykselle +ovat hänen Kirjallisessa kuukauslehdessä vuonna 1879 ja 1880 +julkaisemansa tutkielmat _Aikakausien henkiset taudit_ ja _Kristillisyys +maailmaan eikä vaan »maailmassa»_. Mikään ei ole hänen uskonnolliselle +tunteelleen vieraampaa kuin askeesi, kuin pietismi, kuin maailmasta +syrjään vetäytyminen ja oman yksilöllisen hartautensa harjoittaminen +vain hiljaisissa kammioissa. Päinvastoin hänen kristillisyytensä +esiintyy niissä mitä elämän-iloisimpana, edistysmielisimpänä, henkiseen +ja aineelliseen hyvinvointiin tähtäävimpänä. Se on niin sanoaksemme sitä +käytännöllistä kristin-uskoa, jonka suurin symboli lienee Luther, +vaikka Meurman niin mielellään tahtoo käsittää myös Herramme +Vapahtajamme saman mehevän ja ytimekkään spiritualismin kanta-isäksi. +»Uskonnon ydin», sanoo hän, »ei ole muutettava, mutta uskonnon +piintyneet muodot ovat kenties laajennettavat.» Samaan oli hänen +mielestään tähdännyt myöskin Kristuksen opettajavirka: hän oli vain +särkenyt piintyneet vanhat lakimuodot.--Missä määrin tämä käsityskanta +lienee meidän evankelis-luterilaisen uskontunnustuksemme mukainen, +jääköön teologiemme tuumittavaksi. Että se taas ei suinkaan ole kaikkien +Meurmanin myöhempien lausuntojen mukainen esim. kirkollisista +uudistus-ehdotuksista, on selitettävä yhtä paljon ijän mukana kasvavan +vanhoillisuuden syyksi kuin hänen aina ihanan epäjohdonmukaisuutensa +ansioksi. Meurman ei ole mikään syvä-aatteinen filosofi, joka ankaralla +logiikalla rakentaa järjestelmiään. Hän on ennen kaikkea subjektivinen +ja _hyvin_ subjektivinen kynäniekka, joka Proteuksena puikahtaa +jokaisesta pulmallisesta umpikujasta ja suoriutuu keveällä kokkapuheella +suurimmastakin loogillisesta vaikeudesta. + +Edellisestä johtuu, että kristillisyys ei hänellä koskaan joudu +ristiriitaan kansallisuus-aatteen ja sen käytännöllisen ajamisen kanssa +politiikassa, sanomalehdistössä ja yleisessä kansalaistoiminnassa. +Kristityn velvollisuudet sattuvat hänen mielestään juuri yhteen +isänmaataan rakastavan kansalaisen velvollisuuksien kanssa, samoin kuin +aikakauden aineellinen edistys, sähkökoneet, höyrylaivat, rautatiet, +kaikki hänen mukaansa aivan erinomaisesti sopivat kuuluttamaan juuri sen +jumalan kunniaa, jonka valtakunta ei ole »tästä maailmasta». +Kristillisen hengen täytyy vain läpitunkea kaikki aineellisimmatkin +inhimilliset harrastukset. Lutherin lause palvelijasta, joka +»lakaistessansa lattiaa tekee jumalalle yhtä otollisen työn kuin munkki, +joka lukee messuja», miellyttää siitä syystä suuresti Meurmania, vaikka +»seppä pajassansa käy nokiseksi, likaiseksi, niin kristittykin maailman +raskaassa työssä». Mutta hänen uskonsa ja lohdutuksensa on, että +»varmaankin tämän hikisen, nokisen työntekijän, kun hän on lopettanut +raskaan päivätyönsä, Kristus pukee suuremmalla ilolla hääpukuunsa kuin +tuon puhtaan, pyhyydestä säteilevän vanhurskaan, joka itsekkäässä +sulkeumisessa on etsinyt vaan omaa autuuttansa». + +Luonnollista on, että Meurman tätä tietä johtuu valtiokirkon +uskollisimmaksi kannattajaksi, eikä vähemmän luonnollista, että +kansallisen valtion käsite hänelle vähitellen muodostuu sen kansallisen +esivallan käsitteeksi, joka aina ja joka suhteessa on altis antamaan +keisarille, mikä keisarin on, mutta myöskin jumalalle, mitä jumalan on. +Kristin-uskon alkuperäisesti yksilöllinen, vallankumouksellinen ja +suorastaan anarkistinen sisällys mahtuu tätä tietä yhtä mainiosti +valtiokirkon kullattujen kupoolien alle kuin esim. Keisarillisen Suomen +senaatin täys-istuntoon. Tämä on myöskin sen juurevan, hyvinvoivan +kansanaineksen mielipide, jolle katkismus on etupäässä huoneentaulun ja +neljännen käskyn kirja ja jonka tyynet, vakavat tyyssijat meidän +valtiopäivillämme ennen olivat pappis- ja talonpoikais-sääty. + +Näin tulee Meurmanista kansan patriarkka, kaikkien »oikea-uskoisten» +eittämätön oraakkeli, kaikkien »oikeamielisten» kansalaisten päämies, +kaikkien »oikeasti-ajattelevien» auktoriteetti. Se on sangen paljon +sanomalehti-kirjailijalle. Mutta se todistaa vain, että hän +kirjallisella toiminnallaan on tulkinnut tuhansien ja taas tuhansien +»tosisuomalaisten» pääasiallisimman maailmankatsomuksen. Että hän itse +myöhäisemmällä ijällään katsoi kirjoittavansa ensi sijassa +»hengellisesti vaivaisille», oli tietysti pelkkää vaatimattomuutta. +Kyllä hän kirjoitti niin laajalle kuin _Uusi Suometar_ ja _Vartija_ +suinkin levisivät. + +Meurmanin kirjallisen vaikutusvallan salaisuus piili hänen leveässä, +aina mehevässä ja usein sukkelassa tyylissään, joka taipui esitettävän +aineen ja tarkoitetun vaikutuksen mukaisesti mitä joustavimmin. +Polemiikki oli hänen voimansa ja nähtävästi myös hänen suurin +nautintonsa. Siinä tulivat kaikki hänen sielunkykynsä parhaiten +käytäntöön, siinä hän saattoi vapaimmin ja häikäilemättömimmin antaa +vallan sangen karkeatekoiselle, mutta kuitenkin vanhasta +kultuuripohjasta kumpuavalle satiirilleen, poimia vertauskohtia +raamatusta, maailmanhistoriasta ja milloin mistäkin yhtä yleispätevästä +alkulähteestä, alkaa »irokeesi-ystävistä» ja lopettaa vihoviimeisten +aikojen valtiollisiin tapahtumiin. Jos Oksanen aikoinaan oli +suomalaisuuden kirjallinen isäntämies, oli Meurman myöhemmin sen tanakka +työpehtori, joka tuuheiden kulmakarvojensa alta piti lakkaamatta +silmällä, ett'eivät ohdakkeet hänen pellollaan saisi suinkaan yhdessä +nisujen kanssa elojuhlaan saakka tuleentua. + +Inhimillisinä todistuskappaleina ovat hänen kolme sarjaansa _Elämän +kysymyksiä_ mitä mieltäkiinnittävintä lukemista jokaiselle, joka tahtoo +tutustua eräisiin suomalaisen kansallishengen syntysanoihin, sellaisena +miksi vuosisatojen kehitys sen on muodostanut ja ympäröivät olosuhteet +maamme sivistys-elämässä viime päiviin saakka säilyttäneet. + + + + +PIETARI PÄIVÄRINTA + + +s. 18/9 1827.--Seurakunnan kosto (1867), Elämäni (1877), Elämän +havainnoita (1879-80), Pentti ja Inka (1882), Naimisen juoruja (1882), +Tintta-Jaakko ja Torpan poika (1883), Kylään tullessa (1884), Minä ja +muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia (1885), Isän pahat teot lasten päällä +(1887), Jälkipoimintoja (1889), Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen +seuraukset (1893), Syyslehtiä (1900), Pikku Mari ja muita kertomuksia +(1903) y.m. + + +Suomalaisuuden päivä kohoo yhä korkeammalle, sen säteet tunkeutuvat yhä +syvemmälle laaksojen pimentoihin. Ruotsinkielistä sivistynyttä säätyä +kohdanneen _herätyksen_ kansallisten velvollisuuksien tajuamiseen täytyi +luonnonpakosta johtaa suomenkielisen rahvaan _valistamiseen_, m.m. jo +sen vuoksi, että se ei muuten ikinä olisi kypsynyt käsittämään +kansallisia oikeuksiansa. Tämän kansaa-valistavan ja kansaa-opettavan +kirjallisen aikakauden ensimmäinen suuri alkupiste meillä on Pietari +Päivärinta, vaikka eräitä oireita siihen suuntaan jo esim. Suoniossa--ja +jo kauan ennen kumpaistakin Jaakko Juteinissa--havaitaan. + +Päivärinta jatkaa suomalaisessa sivistyshistoriassa siitä, mihin Kivi +lopettaa: ensimmäisistä suomenkielisistä sanomalehdistä. Nyt, jolloin +sanomalehdet jo leviävät jokaiseen taloon ja torppaan, me tuskin voimme +kuvitella, mikä suorastaan mullistava vaikutus niillä kerran on ollut +maalaiskansamme sivistys-oloihin ja koko suomalaisen kansanhengen +psykologiaan: _kansan_hengestä tulee _kansallis_henki, vaistomaisesta, +rotutunteesen, yhteiseen kieleen ja uskontoon, yhteisiin tapoihin, +ympäröiviin oloihin ja historiallisiin kohtaloihin perustuvasta +suomalaisuudesta muodostuu itsetietoinen, oikeutensa ymmärtävä, +henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin pyrkivä, valoa janoava +suomalaisuus. _Edistys_ on ajan tunnussana. _Valoa kansalle_! kaikuu +ukkosena Auran rannoilta Ruijan suuhun. + +Päivärinta on edistyksen mies kuin ei kukaan. Hän on itse kohonnut +kerjäläispojasta, joskaan ei juuri yhteiskunnan kukkuloille, niin +ainakin niin siedettävään taloudelliseen asemaan, että taival siihen +lapsuuden olosuhteista jo näyttää huimaavalta. Vielä huimaavampi on +hänen nousunsa henkisessä suhteessa: hän oppii lukemaan ja +kirjoittamaan, hän saa jo kirjoja ja sanomalehtiä, hänen lapsensa +pääsevät jo kansakouluun ja hän itse kunnallisiin luottamustoimiin, +joita hän hoitaa valppaasti, vireästi ja uskollisesti. +Sattuma--tapaturmainen sairaus--tekee hänestä kirjailijan. Mutta hän on +jo ennen kirjallisen toimintansa alkamista sen valistuneen suomalaisen +talonpojan perikuva, jonka Aleksis Kivi meille _Seitsemän veljeksen_ +lopussa, Jukolan nuorimman pojan Eeron hahmossa, pitkänä tulevaisuuden +kaarena välkähyttää. Jos Eero itse keski-ikäisenä miehenä ottaisi kynän +käteensä, rupeisi kokemuksiaan paperille panemaan ja kirjan muodossa +julkaisemaan, olisi hän sivistyshistoriallisena, joskaan ei ehkä aina +sielutieteellisenä ja esteettisenä ilmiönä juuri--Pietari Päivärinta. + +Olkoon tämä lausuttu vain huomautuksena sen yleisen +sivistyshistoriallisen pohjan laajuudesta, jolta Pietari Päivärinta +nousee, eikä suinkaan todistuksena siitä, että mikä Eero tahansa olisi +voinut suorittaa hänen kirjallisen elämäntyönsä. Valistuneita +maanviljelijöitä on meillä jo, jumalan kiitos, tuhansia. Mutta Pietari +Päivärinta olisi mainittava ilmiö jokaisen vanhemmankin sivistysmaan +kirjallisuushistoriassa. + +Edistyksen miehenä Päivärinta on luonnollisesti suuri optimisti. Ei +niin, että hän ei näkisi elämän synkkiäkin puolia, pimeyttä ja kurjuutta +ympärillään, virheitä ja puutteita omassa itsessään. Mutta hän on itse +noussut omalla voimallaan, hankkinut tietoja ja taitoja, tullut kunnon +kansalaiseksi, kuten sanotaan, joka on »ylös-otettu sekä herroilta että +talonpojilta». Hän on omastakin mielestään jo siihen aikaan, kun hänen +ensimmäinen kertomuksensa _Elämäni_ ilmestyy, sen »rehellisen, +suomalaisen, talonpoikaisen perheenisän» perikuva, jonka »tunnustus» +hänen--sivumennen sanoen ei niinkään vaatimaton--elämäkertansa pyytää +olla, jotakuinkin esimerkiksi-kelpaava sekä lähimmälle että +etäisemmällekin ympäristölleen s.o. suomalaiselle maalaisrahvaalle +kokonaisuudessaan. Hän on toisin sanoen jo henkiseltä +läpileikkaukseltaan siinä asteessa, että hän katsoo taaksepäin +menneisiin vuosiin ja kestettyihin kohtaloihin, huomaa tekemänsä työn ja +eletyn elämänsä kaikkine satunnaisine erehdyksineen ja kompastuksineen +kuitenkin sangen hyväksi ja arvelee, että siitä voisi olla ohjausta ja +opetusta monelle, joka vielä ei ole päässyt hänen suorittamansa +kehityskulun alimmallekaan porraspuulle. Hänestä tulee kansan opettaja. +Hänen lähtökohtansa on alusta alkaen vähemmän kirjallinen kuin +moraalinen, vähemmän vaistomainen kuin käsitteellinen, vähemmän tähtäävä +puhtaan mielikuvituksen nautintoihin kuin tunteen jalostamiseen ja +järjen kehittämiseen. Niiden takana seisoo taas _tahto_: sen ohjaaminen +hyvien valtojen palvelukseen on lopullinen päämäärä, jota Pietari +Päivärinnan tuotanto aina enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti +tavoittelee. + +Ja tuo ohjaus onkin tuiki tarpeellinen. Päivärinnan teoksista vilahtelee +meidän eteemme kirjavia kuvia siitä »entisestä hyvästä ajasta», joka +vallitsi meidän maaseudullamme ennen kansallista herätystä. Mitään +henkisiä harrastuksia ei ollut nimeksikään. Viinanjuonti, kortinpeluu, +tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen. Ainoat maalliset kirjat, joita +luettiin ja jotka osattiin esim. Päivärinnan syntymäpitäjässä, olivat +Juteinin _Pila pahoista hengistä_ ja _Hobergin äijä_. Lukutaito oli +luonnollisesti yleinen, kuten kaikkialla Suomessa, kiitos olkoon pappien +ja lukukinkerien, mutta kirjoitustaito tuiki harvinaista. Taika-usko +kukoisti, käsitykset maanviljelyksestä ja karjanhoidosta, +terveydenhoidosta ja lastenkasvatuksesta olivat mitä alkuperäisimmät. +Halla ja sen mukana köyhyys ja pettuleipä olivat jokapäiväisiä +vieraita, kerjuu ainoa keino, kun nälkä rupesi liiaksi suolia +nävertämään. + +Etelämmässä olivat aineelliset olosuhteet ehkä jonkun verran +suotuisammat. Mutta henkisessä suhteessa oli suomalaisen maalaisrahvaan +tila sielläkin suunnilleen sama, ja täytyi olla Aleksis Kivi voidakseen +tämän maaperän tyypit niin syvästi inhimillisiksi aateloida. Sehän se +juuri herätti pahennusta monessa hänen aikalaisessaan: miksi kuvata niin +laajasti ja seikkaperäisesti Jukolan veljesten juominkeja ja tappeluja, +miksi niin realistisesti heidän kaikkea muuta kuin höylättyä ja +sivistynyttä puhetapaansa, miksi niin myötätuntoisesti heidän +itsepintaista taisteluaan vasten lukutaitoa, aapiskukkoa ja kirkon +jalkapuuta? Nehän juuri olivat kansamme pimeitä puolia, niitä vastaanhan +juuri oli uuden ajan taistelu tähdättävä.--Kiven runous käsitettiin +ymmärtämättömien taholla kansamme alkuperäisen raakuuden ihannoimiseksi. + +Onneksi hänen veljeksensä kuitenkin oppivat lukemaan, kuitenkin palaavat +metsaläis-elämästä, kuitenkin tulevat yhteiskunnan jäseniksi ja kunnon +kansalaisiksi. Tässä oli hyvä ase hänen puolustajilleen. Katsokaa, +saattoivat he kirjan loppuun viitaten sanoa, eipä Kivi olekaan mikään +raakuuden ihannoitsija, onpa hänen runoutensa kuin onkin suurten +siveellisten voimien ja ajan tunnussanojen, edistyksen ja valistuksen, +palveluksessa. Tämä puolustus ei suinkaan ollut esteettinen, vaan +moraalinen. Ja pienessä, erittäin mieltäkiinnittävässä kuvauksessaan +_Kirjailija_ (Aleksis Kiven kuoleman johdosta kirjoitettu) osoittaa +Päivärintakin Kiven näin käsittäneensä, lausuen samalla luonnollisesti +oman kirjallisen uskontunnustuksensa. + +Se on mielestäni miltei liikuttavaa. Mutta niinhän on myöskin Lönnrotin +pelko, ettei vain hänen Kalevalaansa ja ylimalkaan näiden vanhojen +jumaluustarujen ja loitsurunojen julkaisemista väärin käsitettäisi. +Olihan papiston työ vuosisatojen kuluessa juuri niin suureksi osaksi +kohdistunut pakanallisen epäjumalan-palveluksen kukistamiseen, kuuluihan +taika-usko juuri niihin kansan pimeihin puoliin, joita vastaan oli +taisteltava. Miksi näitä »loruja» nyt äkkiä ruveta kirjana julkaisemaan, +niitä täten uudestaan kansaan levittämään, vieläpä vasta-alkavan +suomalaisen sivistys-elämän kunniapaikalle asettamaan? Se mahtoi olla +mielipide monessa Suomen pappilassa, vielä yleisemmin tietysti kirjalle +kykenevien kansanmiesten keskuudessa. Myöskin Pietari Päivärinta kertoo, +miten hän nuorena saadessaan Topelius vanhemman julkaisemia +muinaisrunoja käsiinsä kovin kummasteli niiden tarkoitusta. Siinä +seisahtui hänen kirjallinen järkensä kokonaan. Olihan _kirja_ juuri +kaiken edistyksen ja valistuksen pyhä vertauskuva hänelle. Mutta mitä +hyötyä mahtoi moisista julkaisuista olla? (Tässäkin siis _hyöty_, kuten +johdonmukaista kyllä, käsitteellisen kansallishengen miehelle, kaiken +kirjallisen arvostelun mittapuuna.) Onneksi selviää asianlaita hänelle +myöhemmin: kalevalainen runous tarkoittaa Suomen kansan muinaisen +historian selvittämistä! + +Kalevalan esteettiselle ymmärrykselle ei Päivärinnan aika vielä ollut +eikä voinut olla otollinen. Senkin kuolemattomien kauneuksien +käsitettiin palvelevan erästä vielä korkeampaa päämäärää: +_kansallisuus-aatetta_, sitä joka oli ajan suuri armeijalippu, sitä, +jota kaikki ajan riennot tarkoittivat ja jonka johdonmukaisia +haarautumia vain kaikki edistys ja valistus olivat. Siinä nähtiinkin +myös sen ainoa oikeutus olemassaoloon. + +Siinä näkee myös Pietari Päivärinta oman kirjallisen toimintansa +oikeutuksen. + +Kansallisuus-aatetta hänkin tahtoo palvella, mutta omalla tavallaan. +Mikä on syynä kansan kurjuuteen hänen ympärillään? Se ettei ole tietoa +ja valistusta. Jos Kalevala oli sanonut: _tieto on valtaa_, sanoo +Päivärinta oman aikakautensa keralla: _tieto on onnea_. Se on hänen +mielestään pettämätön parannuskeino kaikissa elämänkohtaloissa, tietysti +vasta yhdessä ihmisen siveellisen itsekasvatuksen kanssa, johon se +kuitenkin hänen mielestään taas niin mahtavasti vaikuttaa. Hyvien ja +hyödyllisten tietojen mukana tulevat kaikki kansan aineellisetkin +elinehdot korjautumaan. Kun tiedon terästämä ja valistama tahdon +toiminta vielä poistaa juoppouden, kortinpeluun ja siellä täällä +ilmenevän irstaan sukupuoli-elämän jokaisesta Suomen kolkasta, onkin +päämäärään päästy, paratiisi maan päälle on luotu ja kansallisuus-aate +kantanut kauneimman kukkasensa. Tämä on Pietari Päivärinnan valoisa, +vuorenvankka optimismi, se, jonka filosofiset juuret johtavat meidän +evankelis-luterilaiseen uskontunnustukseemme ja kirjalliset juuret +Runebergiin, joka tänäkin päivänä on yksi meidän kansallisen +idealismimme kulmakiviä ja jolle niin suuri osa koko suomenkielistä +kirjallista toimintaa on perustettu. + +Valaiseva Päivärinnan suhteelle Runebergiin on hänen oma nimenomainen +tiedon-antonsa kertomuksessa _Elämäni_, miten suurella ihastuksella hän +jo varhain tutustui tämän runoelmiin _Hauta Perhossa_ ja _Pilven veikko_ +suomenkielisinä käännöksinä. Niitä on seurannut sitten _Saarijärven +Paavo_ j.n.e. Hän panee omien henkilöittensä suuhun kokonaisia lauseita +Runebergin teoksista, esim. »vaikka kokee, eipä hylkää Herra», ja +selittää itse, miten ne tietopuolista tietä, lainattujen kirjojen +kautta, ovat ehtineet jo kansan keskeen singahtaa. Hän lopettaa oman, +kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan klassillisen _Halla-aamunsa_ +kuvauksen säejaksolla Runebergin _Maamme_-laulusta ja osoittautuu +kaikkialla muuallakin tämän ynnä Zachris Topeliuksen +kansalliskristillisen hengen läpitunkemaksi, sillä erotuksella vain, +että se hänellä, hänen sangen järkiperäisen luonnonlaatunsa mukaan, +suuntautuu miltei Meurmanin edustaman käytännöllisen ja hyödyllisen +kristillisyyden palvelukseen. Pikku Mari _Tintta-Jaakossa_ esim. puhuu +miltei niinkuin joku Topeliuksen lastentarina--vaikka ilman tämän +runollisuutta--ja tekijä itse henkilöitään puhutellessaan käyttää usein +sananparsia, joilla hän ikäänkuin tahtoo todistaa, että hän on hyvin +lukenut silloisen suomenkielisen kirjallisuutensa ja myöskin ymmärtänyt +luettavansa.--Metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan. Ja Pietari +Päivärinta on tässä suhteessa metsä, joka ensi kerran suomalaisen +talonpojan suulla ilmoittaa kuulleensa, mitä Snellmanin, Lönnrotin ja +Runebergin aikakausi on siihen kajahuttanut. + +Tietysti hän ei kertaa kansallisen herätyksemme syntysanoja aivan +sellaisinaan. Suomalaisena talonpoikana hän ottaa asian paljon +käytännöllisemmin kuin sen sivistyneet ajajat tuolla pääkaupungissa ja +yliopisto-piireissä, pyyhkii siitä pois paljon kansallista romantiikkaa +ja jättää jäljelle pääasiallisesti vain sen, mitä hän kaipaa, mitä hän +tarvitsee ja mistä hän tuntee olevan todellista hyötyä hänen omalle +lähimmälle ympäristölleen.--»Ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä», +valittaa hän entisistä ajoista. Mutta se johtui hänen mielestään +nähtävästi etupäässä siitä, ettei sitä ollut kukaan kansalle +_opettanut_. + +Ei ollut oppia, ei tietoja suomalaisessa maalais-rahvaassa Pietari +Päivärinnan nuoruuden päivinä: se surumielinen laulu soinnahtaa +lukijalle aina uudestaan hänen kirjallisesta tuotannostaan. Mutta oli +olemassa _tiedon-nälkä ja opin-halu_ sellainen, että sitä myöhemmät +polvet voivat syystä kadehtia ja ihmetellä. Kirjoitustaito esim. herätti +tullessaan sellaista harrastusta, että »metsäteitten varret olivat +talvella kirjoitetut täpitäyteen»: se oli halvin koekenttä silloisen +»nuoren Suomen» kirjallisille harrastuksille! Ja _Maanmiehen ystävä_ oli +niin tervetullut vieras taloon, että sitä pitkin viikkoa jännityksellä +odotettiin. »Me emme vähääkään tienneet sitä silloin», sanoo Päivärinta, +»että se oli Snellman, joka oli ruvennut puolikuolleita lapsiaan +ruokkimaan» tällä sielunravinnolla. Sitä ennen olivat _Oulun +viikkosanomat_ ja _Turun viikkosanomat_ jo parin hänen pitäjänsä +valistuneimman isännän hyllylle tiensä löytäneet. Lisäksi _Mehiläinen_, +sitten _Suometar_, sitten _Lukemisia Suomen kansalle_, savo-karjalaisten +ylioppilasten toimittamia, Wareliuksen _Enon opetuksia +luonnontieteissä_, _Talonpojan kotilääkäri_, _Kristillinen ja +terveellinen lastenkasvatus_ j.n.e. Tätä sivistyshistoriallista taustaa +vastaan on Pietari Päivärinnan elämäntyö katsottava. + +Hän tahtoo myöskin olla eräänlainen »talonpojan kotilääkäri» ja onkin +sitä parhaimmassa merkityksessä. Hän tuntee perinpohjin esitettävänsä +aineen, hänellä on avoin silmä sekä luontoon että ihmis-elämään ja hänen +_Elämän havaintonsa_ kiinnittävät tänäkin päivänä huomiota yhtä paljon +tekijänsä tyynen, ratsionalistisen kuvaamiskyvyn kuin esitystavan +pirteyden ja patriarkallisen sävyn tautta. Eräät näistä kertomuksista, +kuten _Kontti-Anna_, ovat palanen suurta taidetta. Toiset, kuten +_Puutteen Matti_, ovat huomattavia sen kriitillisen silmän vuoksi, jolla +tekijä niissä ympäröiviä yhteiskunnallisia olosuhteitaan katselee. +Kaikki ovat ne kerrotut siihen miellyttävään, hiukan karuun, mutta +lämpimään, iso-isälliseen tyyliin, joka milloin tahansa sallii +Herodotoksen tapaisia huudahduksia: »Kah, kuinka ihminen on +hajamielinen!» Pitihän puhua siitä ja siitä, »ja nyt olen kaikenni +mennyt pois aineestani». + +Puhtaasti taiteellisen arvon Päivärinnan tuotannolle antavat hänen +erinomaiset luonnonkuvauksensa, hänen kykynsä piirtää sisällisesti +tosia--joskaan ei aina jokaisessa ulkonaisessa yksityiskohdassa +todellisia--ihmisluonteita ja ainakin pienemmissä sommitteluissa tavaton +taiteellisen keskittämisen vaisto. Pitemmissä sommitteluissa, kuten +_Minä ja muut_, voi tämä viimemainittu ominaisuus joskus uinahtaa. Mutta +lukijalle jää aina täyspitoiseksi ylijäämäksi sarja väririkkaita, +elävästi kuvattuja kohtauksia, jotka hän myöhään on unohtava. + +Suomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun nähden Pietari Päivärinnan +merkitys on ollut siinä, että hän on johtanut suomalaisen kansan-elämän +kuvaamista yhä suurempaan realismiin, samalla kaikki kansallisen +romantiikan ihanteelliset elämän-arvot säilyttäen. Aleksis Kivi on +luonnollisesti ensimmäinen suuri virstapatsas tällä tiellä. Pietari +Päivärinta on toinen, vaikk'ei suinkaan edellisen veroinen +alkuperäiseltä runoilijakyvyltään. Joskus, keskellä muuten realistista +kertomusta, hänenkin järkiperäinen mielikuvituksensa saattaa Kiven +tapaan lennähtää sellaiseksi romantiseksi kuvaukseksi kuin tarina Kuusta +ja Pakkasesta _Halla-aamussa_. Muuten hän on jo tyyliltäänkin +täydellinen kansaa-valistavan ajan lapsi, joka vain harvoin sallii +itselleen mitään romantisen mielikuvituksen syrjähyppyjä. + +Harva nykyaikainen lukija mahtanee muistaa, että Päivärinta joskus +saattaa myös suurella menestyksellä yhteiskunnallisen ivan ruoskaa +heiluttaa. Kuvaus Aleksis Kiven ensimmäisistä kirjallisista +kokemuksista, hänen käynneistään sanomalehden-toimistoissa, hänen +suhteestaan oman aikakautensa arvosteluun ja vihdoin hänen sairauttaan +ja kuolemaansa seuranneista asianhaaroista esim. on aivan erinomainen +hiljaisessa, hiukan yksinkertaiseksi tekeytyvässä ilkimielisyydessään. +Entä hänen kuvauksensa rovastista sitten, joka ryöstättää Puutteen +Matilta saatavansa ja lukee tämän kuoltua saarnastuolista hänelle +seuraavan erinomaisen esirukouksen: + + »Mik' on riista, tavara? + Lika, multa katoova. + Rikas pian köyhtyy kyll', + murhe myöt' on molemmill'.» + +Entä Puutteen Matin oma psykologia sitten? »Hän on hyvä kirkon mies ja +toimittaa kaikki hyvin, en minä moiti rovastia», on Matti tuuminut jo +eläessään, ja samat sanat on tekijä kuulevinaan vielä hänen haudastaan, +silloin kun rovastin heittämät kolme lapiollista multaa hänen hyisen +arkkunsa kannelle kumahtavat. Tekijänkään mielestä ei kukaan saattanut +sanoa suorastaan, että tuo Matin kotona pidetty huutokauppa olisi ollut +_väärin_, sillä »laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhää». Mutta +kuitenkaan hän ei saata olla mielessään kummeksumatta näitä kahta niin +erilaista elämäntarinaa. »Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä +elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämän tarvetten +ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana +ryöstön tulosta eli toinen.» »Toinen sitä vastoin eli alituisessa työssä +ja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, +alastoman ja nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua +luontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana perheellisiä ja +yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessä ja vihdoin uupuvana, +nääntyvänä elämän raskaan painon alla.» + +Tässä ollaan jo sangen kaukana Runebergin ja Kiven aikaisesta +kansan-elämän kuvaamistavasta, samoin Päivärinnan omasta tavallisesta +tasapinnasta. Näennäisesti tyynen esityksen alta sylkähtää jo +vapaa-ajattelijan yhteiskunnallinen ja kirkollisvastainen sydän, joka +siveellisessä suuttumuksessaan ampuu rohkeasti vasamansa mädäntyneen +yhteiskunta-elämän ensimmäiseen suureen alkusyyhyn: valtiokirkkoon ja +sen tekopyhiin palvelijoihin. + + + + +J.H. ERKKO + + +s. 16/1 1849 k. 16/11 1906.--Runoelmia, I-III (1870, 1872, 1876), +Kokkimajuri ja Sotalaiset (1873), Ilmari (1875-76), Paimenet (1878), +Valittuja runoja (1881), Ilmiö (1881), Kotoisia tarinoita, I-II (1881, +1883), Uusia runoelmia (1885), Havaittuani (1886), Tietäjä (1887), +Uskovainen (1890), Kuplia (1890), Aino (1893), Kullervo (1895), Ajan +varrelta (1896), Runoelmia ja ajatelmia (1899), Pimeän tullen (1900), +Suomalainen huoneentaulu (1900), Pohjolan häät (1902), Nuorten runoja +(1903), Ilmojen lauluja (1904) y.m. + + +Suomalainen laulurunous ei suinkaan ala Oksasesta, vaikka hän on sen +ensimmäinen selväpiirteinen, nykyaikainen kirjailijapersonallisuus. +Paitsi kalevalaista ja kantelettarelaista laulurunoutta, ikivanhaa kuin +Suomen kansa itse, paitsi papiston--ainoan suomenkielisen sivistyneen +säädyn, mikä oli olemassa--viljelemää hengellistä ja historiallista +runoutta 1600- ja 1700-luvulta saakka, oli uudempi kansanlaulu +vuosisatojen vieriessä löytänyt yhteisen kansan keskuudesta aina uusia +ja aina monipuolisempia käyttäjiä. Voipa sanoa sekä tämän »oppineen» +että »oppimattoman» esikansallisen kirjallisuuden juuri saavuttaneen +huippunsa Elias Lönnrotissa. Hänen kirjallisessa toiminnassaan yhtyivät +toiselta puolen ne Suomen kansan kirjalliset perinnät, jotka Mikael +Agricolasta, Juhana Cajanuksesta, Gabriel Calamniuksesta, y.m. johtavat +Juteiniin, Gottlundiin, Kallioon, Poppiukseen, Ticklén-veljeksiin y.m., +toiselta puolen taas ne, jotka itse »Kalevalan kaskesmailta» uudemman +kansanlaulun kautta jatkuvat kauas 1800-luvulle, Paavo Korhosen, Pietari +Makkosen, Antti Puhakan, Pentti Lyytisen y.m. tuotantoon. Oksasen +kautta oli tähän jo ennen häntäkin varsin kukoistavaan kansalliseen +laulurunouteen, paitsi muuta, tullut lisäksi sytyttävä »sakene» +valtiollisesti itsetietoista suomalaisuutta, Kiven kautta taas sen alla +asuvan raamatullisen ja kalevalaisen suomalaisuuden ensimmäinen suuri, +yksilöllinen elämäntunnustus. Mutta jo ennen heitäkin oli suomenkielinen +taidelaulu liikkunut mitä erilaisimmilla aloilla. Ei puuttunut siitä +kauniita virsiä, yhtä vähän kuin liikuttavia valitusrunoja ajan +ahdingoista, ei hyödyllisiä ja järkiperäisiä opetusrunoja, yhtä vähän +kuin hilpeitä hää- ja pöytälauluja, ei mietelmiä elämän ja ijäisyyden +ongelmista, yhtä vähän kuin alkavan kansallisen tietoisuuden +aamusarastuksia. Ensimmäisenä ja enimmän viljeltynä suomalaisen +kirjallisuuden haarana heijastelee juuri laulurunous uskollisimmin koko +suomalaisen kansallishengen kehitystä, kunnes kertoma- ja näytelmärunous +vihdoin 1800-luvulla astuvat tähän kunniakkaasen tehtävään omilla +objektivisemmilla taidekeinoillaan. + +Olemme ennen merkinneet suomalaisen metsänhengen Kalevalassa, +suomalaisen kylänhengen Aleksis Kivessä humahtaneeksi. Jos me yhä +jatkamme samaa vertauskuvaa, voimme sanoa, että Oksasen runous silloin +merkitsee pitäjän vallas-säädyssä tapahtuvaa kansallista herätystä, +Pietari Päivärinta taas sitä henkistä vallankumousta, minkä ensimmäiset +suomenkieliset sanomalehdet talonpoikaisen kansan keskuudessa +synnyttävät. Sitten seuraa vallankumous vallankumousta: kansakoulu, +raittiusseura, nuorisoseura, lauluseura, monenmoiset taloudelliset +yhdistykset, ja vihdoin kaiken tämän viriävän valistusharrastuksen ja +kunnallisen elämän kukkana: _kansanopisto_. Eletään yhdistysten +aikakaudella, Suomen kansa tempautuu pohjiaan myöten kohottamaan +aineellista ja henkistä hyvinvointiaan. _Yhteistoiminta_ tulee ajan +tunnus-sanaksi. _Yhteisvoimin_ on uuden Suomen perustava työ kaikilla +aloilla suoritettava. + +Ollaan J.H. Erkossa. Jälleen on suomalainen kansallishenki astunut +jättiläis-askeleen eteenpäin. + +Ensimmäinen piirre, joka pistää meidän silmäämme J.H. Erkon harvinaisen +laajasta ja monipuolisesta kirjailijaluonteesta--aina myönteisestä, ei +koskaan kielteisestä--on hänen henkinen joustavuutensa ja tavaton +sielullinen kehityskykynsä. Hänen suorittaa omassa olennossaan kolmen +vuosikymmenen mitan suomalaista sivistyshistoriaa, 1870-luvun alusta +uudelle vuosisadalle saakka, aina yhtä avoinna ajan aatteille kuin +niiden aiheuttamille kirjallisille, valtiollisille ja +yhteiskunnallisille virtauksille, sulattaen ne kaikki itseensä +sopusointuisesti ja omaperäisesti. Puhtaasti kirjallisena ilmiönä hän +valmistaa runoudessa, niinkuin Päivärinta suorasanaisen kertomuksen +alalla, tietä uudelle, 1880-luvun murroskaudelle, suorittaa senkin +täysin oman luonteensa mukaisesti, ja seisoo jälleen lähempänä +1890-luvulla esiin astuvaa kirjailijapolvea kuin kukaan hänen +aikakautensa kirjallisista edustajista. »Nuori» ja »vanha» Suomi lyövät +hänessä kättä toisilleen. + +J.H. Erkko kuuluu »vanhaan» Suomeen siinä merkityksessä, että hänen +runoutensa aluksi rakentuu kaikille niille kansallisromantisille +aines-osille, jotka ovat olemassa ennen häntä. Hänen _Paimenlaulunsa_ +ovat lemmen ja luonnon helkähdyksiä, tuoreita ja tunnepuhtaita kuin +Kanteletar itse, hänen _Hämäläisen laulunsa_ yhtyy vilpittömänä Oksasen +_Savolaisen laulun_ raikahuttaman kotipaikka-rakkauden säveleesen: +jälkikaiku Runebergin _Maamme_-laulusta, jonka koko isänmaata käsittävä +tunnelmapohja vielä puuttuu hänen suomenkielisiltä virkaveljiltään. +Hänen harvat personalliset ajatuksensa jumalasta, ihmisestä, isänmaasta +ja maailmanjärjestyksestä kokonaisuudessaan ovat idyllisen, tyynen, eikä +aivan syvän suomalaisen metsälähteen laikähdyksiä, jonka yli joskus +»pilvin varjot vaeltavat», mutta joka enimmät aikansa peilikirkkaana +taivaan sineä ja ympäröivien puiden latvoja kuvastelee. + +Tästä aallottomasta ja uneksivasta umpivedestä, jonka hänen 1870-luvulla +julkaisemansa _Runoelmat_ muodostavat, löytyy J.H. Erkolle pian hänen +luonteensa mukainen--ja samalla hyvin koko suomalaisen kansanluonteen +mukainen--tie väljempiin maailmoihin: mietiskely. Keveiden, utuisten +mielialain sijasta, jotka vielä _Uusissa runoelmissa_ 1880-luvun +alkupuolella ovat merkitsevimpänä osana, elämän suuret kysymykset +alkavat yhä enemmän askarruttaa hänen aina korkeampiin päämääriin +pyrkivää henkeään. Ajattelijan ryppy painuu ennen niin päivänpaisteisen +laulurunoilijan otsalle. _Havaittuani_, vihko runoja ja virsiä, +_Tietäjä_, 5-näytoksinen, raamatun-aiheinen mieterunoelma ja +suorasanainen kuvaus _Uskovainen_ seuraavat toisiaan. Epäily, +ensimmäinen »nuoren» Suomen piirre, astuu Erkon runouteen. Hän ei enää +tahdo uskoa sitä, mitä hänelle lapsuudesta saakka on uskoteltu. Hän ei +tahdo enää pitää pyhänä mitään, jonka totuutta hän ei itse ympärillään +ja omassa povessaan ole saanut tarkistaa. Jo hänen _Uudet runoelmansa_ +kohoavat omituisen tummalta pohjalta, vaikka ne useimmat niin +aurinkoisiksi ja sopusointuisiksi laulelmiksi laikahtavat. Sitä +seuranneissa yllä-mainituissa teoksissa Erkko taistelee uuden ja +voimakkaamman selvyyden sielulleen. + +Hänestä tulee vapaa-ajattelija. Hän ei voi uskoa jumalaan, sellaisena +kuin dogmaattinen kristin-oppi sitä julistaa, ei perkeleesen eikä +iankaikkiseen tuomioon. Hänestä tulee valistus-ajan mies: usko valoon, +usko ihmiseen, usko ihmishengen voittoon raa'an aineen ja ympäröivän +luonnon yli, muuttuvat hänen uskonkappaleikseen, yhtä pyhiksi kuin +koskaan kolmi-yhteisen jumalan dogmit hartaalle kristitylle. Maa ei +olekaan enää hänelle vain murheen laakso ja kauniiden varjojen kotisija. +Se muuttuu hänelle aina enemmän ihmisen ainoaksi todelliseksi +toimipaikaksi. Hänestä tulee realisti, hän asettaa runoutensa yhä +rohkeammin ajan realististen elämän-arvojen palvelukseen. + +Aluksi hän tuntee itsensä tässä uudessa, käytännöllisessä ympäristössä +hiukan turvattomaksi ja kodittomaksi. Häntä vilustaa. Runokokoelma +_Kuplia_ tekee jonkun verran sen vaikutuksen. Hän on vielä liian herkkä, +liian haaveellinen tähän uuteen, armottomaan, unelmattomaan aikakauteen. +J.H. Erkon, ollakseen oma itsensä ja tehdäkseen oikeutta sydämensä +syvimmälle pyyteelle, _täytyy_ saada uneksia, uneksia suuresti, laajasti +ja utuisesti. Aika hänen ympärillään tarjoaa varsin vähän tilaisuutta +siihen. Hänen täytyy mennä kauas taaksepäin löytääkseen kyllin idyllisen +tyydytyksen tälle synnynnäiselle tarpeelleen, ja hän menee Kalevalaan +saakka, tavaten sen _Aino_-tarusta sopivat puitteet sisällisille +mielihauteilleen. Hän löytää siitä Väinämöisen, jonka sydämeen hän voi +sijoittaa koko oman ikuisen päivän-uskonsa, Ainon, jonka kulmille hän +voi painaa muinaisten paimenlaulujensa pehmeimmän, haaveherkimmän +seppeleen, ja hän löytää siitä lopuksi Joukahaisen, jonka hahmossa hän +voi laulaa suohon kaiken matalan, epäpyhän, surkastuneen ja kelvottoman +elämässä ynnä ihmisissä. Mutta unelmakin, kuinka kaunis ja utuinen +tahansa, voi olla harhapolku sille, jonka takana seisoo koko kansa +kalevalainen. Vasta kun Aino, hänen oman onnensa unelma, on mennyt +mereen, voi Väinämöinen täydellä paatoksella väittää itsestään: »Kansa, +nyt olen omasi!» Ja silloin vasta hän voi miehekkäässä +resignatsionissaan lausua uuden, realistisen Suomen laajakantoiset +syntysanat: »Yhteisvoimin yhteistyöhön!» + +_Aino_ on J.H. Erkon vieno hyvästijättö nuoruutensa uneksivalle +romantiikalle ja samalla sen uuden, yhteiskunnallisen ihmisyyden +ensimmäinen rohkea ja reipas ohjelmajulistus, joka on pudonnut kypsänä +hedelmänä hänen nykyaikaisen epäilyn kalvamista uskonnollisista +mietiskelyistään. + +_Kullervossa_ hän on jo kokonaan yhteiskunta-ihminen. Kalevalan +traagillisin sankari ei esiinny hänelle niin paljon kohtalon vaskisia +valtoja vastaan taistelevana, kuin orjien päämiehenä, joka on +syntyperänsä kautta joutunut yhteiskunnan ulkopuolelle ja joka nyt +tahtoo taistella siltä ihmis-oikeuksia itselleen. Mutta juuri sehän on +J.H. Erkon mielestä myös nykyaikaisen työväenliikkeen lopullinen +tarkoitusperä. Siis on Kullervo Suomen ensimmäinen sosialisti, +taruhenkilö tosin, mutta juuri siten vielä sopivampi nykyaikaisen +yhteiskunnan lapsipuolten laajaksi vertauskuvaksi. Eikä oikeastaan vain +sosialisti, sillä sehän tekijä itsekin on jo tähän aikaan +ihanteellisessa merkityksessä, vaan suorastaan anarkisti on Kullervo, +ja vasta sellaisena voi J.H. Erkko hänet traagilliseksi sankariksi +kuvata ja käsittää. Säkeet sellaiset kuin: + + »Minut myrkytti elämä, + minä myrkytän elämän», + +huomauttavat meille, miltä kannalta tekijä tahtoo Kullervoaan +katsottavan. Kullervokin kuuluu niihin suohon-laulettaviin voimiin +elämässä, kuten Joukahainen _Ainossa_, joiden murtuminen on +välttämätöntä yhteiskunnallisen elämän vapaalle ja onnelliselle +kehittymiselle. Hänestä olisi _voinut_ tulla »suurin sankareista», mutta +orjuus oli hänet jo liiaksi myrkyttänyt. Hänestä oli jo tullut +vahinko-eläin, vahinko-ihminen, joka ei osannut hillitä intohimojaaan +»voiton yhteisen eduksi», ja siksi oli hänen sorruttava. Mutta niin ei +ole tarvis käydä kaikkien hänen vertaistensa: + + »Yhteisistä tee eduista + työväksi osalliseksi, + teetpä sen vapaaksi kohta», + +lausuu Tiera, ja _vapaat_ miehet ne vasta voivat muodostaa sen »kesyjen +yhteiskunnan», jota Väinämöinen uneksii ja jonka tunnusmerkki juuri on: +_itsehillitseminen_. + +Tässä ollaan jo keskellä J.H. Erkon oleellisinta maailmankatsomusta. +Luonto, olkoon sillä kuinka suuri oikeus tahansa elämään, ei vielä +kelpaa sellaisenaan: se on viljeltävä, kesytettävä. Yksilö, olkoon hän +kuinka rikaslahjainen tahansa, ei menesty eikä _saa_ menestyä, ellei hän +opi oikein käyttämään vapauttaan ja alistamaan omaa hyväänsä kaiken +kansan yhteisen hyvän palvelukseen. + +Osa tästä maailmankatsomuksesta sisältyy Topeliuksen »kuninkaan +sormuksen» kuuluisaan taikalauselmaan: _Rex regi rebellis_. Se osa +nimittäin, missä turmion voimat käsitetään ihmisen omassa rinnassa +asuviksi s.o. hänen intohimoikseen, pedoksi ihmisessä. Mutta Erkon +mielestä kuuluvat hänen tällä kehityskaudellaan turmiollisiin voimiin jo +kaikki nekin, jotka pyrkivät yksilölliseen onneen ohitse kaiken kansan +onnen. Siksi ovat Untamon ja Kalervon heimotkin sortuneet, että ne ovat +etsineet »sukuetuja». Siten ovat ne kohtalonsa ansainneet. + +_Hyvä_ voittaa Erkon mielestä aina. Siinä hän on täydellisesti »vanhan» +Suomen mies, joka on saanut saman valoisan optimismin kristillisestä +maailmankatsomuksestaan. Mutta hyvää on Erkon mielestä vain kaikki se, +joka _yhdistää_, pahaa se, joka _erottaa_, yhteishyvä voittaa jo tässä +maailmassa, yksityishyvä, joka ei sitä palvele, on tuomittu sortumaan. +Siinä on Erkko taas sikäli »nuoren» Suomen mies, että hän +vapaa-ajattelijana siirtää hyvän ja pahan lopullisen taistelun haudan +tuolta puolen haudan tälle puolen. Mutta hän on vielä enemmän, hän on +sen tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnan kannattaja, joka on kaikesta +haudantakaisesta puhdistetun kristinopin (s.o. sosialismin) viimeinen +johtopäätös.--Luonnollisesti käy kaikki syvempi tragiikka näin +päivänpaisteisen maailmankatsomuksen kannalta mahdottomaksi. + +Kuinka ovat sitten vaivaiset syntiset ihmiset tätä ihanne-yhteiskuntaa +varten kasvatettavat? Erkonkaan mielestä he eivät nimittäin vielä +lähestulkoonkaan ole valmiit siihen. Vapaudella ja ainoastaan +vapaudella. Kaikki pakko, kaikki sorto on hänelle jo sellaisenaan +vierasta ja vastenmielistä. Se ei sitäpaitsi olisi tässä tapauksessa +edes mikään tarkoituksenmukainen keino, sillä orjuus kasvattaa vain +orjanhyveitä. Taikka toisin sanoen: jos mieli yksilön koskaan oppia +yhteiskunnallista vapautta oikein käyttämään, on hänelle ensin tämä +vapaus annettava. Jos hän käyttää väärin vapauttaan, hän sortuu. Mutta +vapauden väärinkäytöksiltä voi yhteiskunnan turvata vain sen jäsenten +sisällinen, siveellinen kasvatus, joka taas on mahdollinen vain +vapaudessa. Korkein yksilöllinen siveys-oppi on siis siinä, että yksilö +vapaehtoisesti täyttää ja palvelee koko yhteiskunnan ylintä tarkoitusta, +s.o. aina korkeampaa ja korkeampaa ihmisyyttä. + +Uudestaan ja yhä uudestaan soinnahtaa tämä auringon-uskoinen, vapauttava +ja riemuitseva sävel Erkon myöhäisemmästä tuotannosta: _Ajan varrelta, +Runoelmia ja ajatelmia, Pimeän tullen, Ilmojen lauluja_. Hän seisoo nyt +keskellä nykyisen ajan kihinää, keskellä isänmaan hätää, keskellä kansan +kahtia-menemistä, mutta mikään ei voi enää häntä kerran saavutetulta +kalliopohjaltaan häälyttää. Hän on kansallinen ja ihanteellinen kuin +konsanaan »vanha» Suomi, hän on vapaamielinen ja kansanvaltainen kuin +konsanaan »nuori» Suomi hänen ympärillään, ja hän on lopuksi +kansainvälinen ja yhteiskunnallinen kuin konsanaan se sosialistinen +Suomi, jonka hän niin kauniina näkee taivaanrannalla kangastavan. Mikään +uusi ei enää pelota häntä. Perinjuurisimmatkin reformikysymykset +löytävät hänestä aina innostuneen ajajan, usein jo kauan ennen, kuin ne +ovat tulleetkaan päiväjärjestykseen. Hän on nyt realisti, realisti +sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, mutta ei koskaan materialisti. +Aineen tulee hänen mielestään aina ja kaikkialla palvella henkeä, hyödyn +kauneutta, yksilön yhteiskuntaa, kansan ihmisyyttä. Siksi hän saattaa +runoilijana niin vilpittömästi ja palavasti iloita jokaisesta +pyrkimyksestä parantaa kansamme taloudellisia elin-ehtoja: mitkä ihanat +_hengen_ kukat tulevatkaan tuosta uudesta, viljavammasta maaperästä +puhkeamaan! Siksi hän saattaa niin lämpimällä mielenkiinnolla seurata +jokaisen vähänkin lahjakkaamman yksilön nousemista suomalaisessa +sivistys-elämässä: kuinka hän kerran onkaan _koko_ suomalaista isänmaata +kohottava! Siksi hän voi seisoa eturinnassa silloin, kun hänen +suomalaista isänmaataan uhataan: tässä ei ole kysymys vain kansan +taistelusta vasten kansaa, vaan erään _ihmisyyden_ osan taistelusta +vastaan sortoa ja väkivaltaa! Kukaan suomalainen kirjailija ei ole +laajemmin käsittänyt uutta kansallisen herätyksen, valistuksen, +edistyksen ja lopuksi laillisuuden Suomea. J.H. Erkossa yhtyvät sen +kaikki säteet. Hän on yhtä keskeinen ilmiö ajassa kuin ainoastaan +Lönnrot oli ollut omassaan. + +Tältä pohjalta tulee hänestä sen edistysmielisen, sen valistusjanoisen +maalaisnuorisomme mielirunoilija, joka jo varhain on hänen _Hämäläisen +laulunsa_, hänen _Kansalaislaulunsa_, ja niin monta säveltäjien +siivittämää lyyrillisen mielialan tuotetta suorastaan kansanlauluina +omaksunut. Hänestä tulee sen pyhimpien ihanteiden tulkki, sen +kauneimpien pyrkimysten olennoitu perikuva, »valon sankari väkevä», +nuorisoseurain, kansan-opistojen, kansanjuhlien, lomakurssien ja +ylimalkaan kaikkien opin-ahjojen ja isänmaallisten tilaisuuksien tietäjä +ijänikuinen. Tältä pohjalta hän saattaa haltioitua esim. +raittiusliikkeestä siihen määrään, että hänen jalosti mahtipontinen ja +Bakkos-vastainen purkauksensa _En viinoja juo, en rypäleverta_! on +dityrambisessa hurmauksessaan todellakin--dionysolainen. Tältä pohjalta +hän voi koskettaa myös kaupunkilaiskultuuria, nimittäin juuri sen +työväenliikettä ensimmäisessä, ihanteellisessa asteessaan 1890-luvulla, +kirjoittaa _Työkansan marssin_ ja runoelmassa _Käsitysten_ (lausuttu +»Pellervon» päiviä avattaessa) vihdoin keskittää kansalliset +mielipiteensä tuohon täysin johdonmukaiseen lopputulokseen: + + »Suomi on tehtävä Amerikaksi, + vapaaksi, väljäksi, viljavaksi.» + +Ei edes merkantilismin, industrialismin, trustien ja miljardöörien +merentakainen peto enää pelota häntä. Pyörikööt koneet! Nekin palvelevat +vain ihmishengen kasvamista kohti korkeuksia. Pyörikööt dollarit! Nekin +levittävät vain leipää miljoonille ja taas miljoonille. + +Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana kansallisesta romantiikasta, +jonka tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia oli ollut juuri köyhyyden +ihannoiminen. Ne, jotka itse eivät koskaan olleet köyhyyttä tunteneet, +saattoivat Runebergin suulla laulaa: »On maamme köyhä, siksi jää», +ihailla pettuleivän siveellisesti kohottavaa vaikutusta ja ylistää niitä +hyveitä, jotka selittämätön kaitselmus oli määrännyt ryysyissä kulkemaan +ja »karstaisen kurkihirren» alla asumaan. J.H. Erkon suulla laulaa +Suomen köyhä kansa itse. Siitä hänen myöhäisemmän runoutensa rohkea ote +suoraan niihin elämän kouraantuntuviin realiteetteihin, joita vailla +hänen mielestään eivät mitkään vapaan miehen hyveet eikä mikään +todellinen henkinen hyvinvointi ole maassa mahdollisia. + +Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana myös entisestä +paimenlaulajasta. Monen mielestä olisi hänen pitänyt ijäti pysyä +sellaisena, jos hänen mieli olla uskollinen alkuaan niin hienolle, +haaveelliselle luonteelleen. Mutta juuri sepä onkin J.H. Erkon suuruus, +että hän uskalsi murtaa haaveensa, missä ne eivät vastanneet hänen +tajuamaansa todellisuutta, ja etsiä aina uusia, aina voimakkaampia +elämän-arvoja runsaan runoutensa ja kauas kiitävien unelmiensa +esineiksi. _Hän_ ei koskaan jäänyt jäljelle ajastaan. Mutta niin ovat +jääneet ne, jotka vielä tänäkin päivänä pitävät hänen paimenlaulujaan +parhaimpana ja oleellisimpana osana hänen tuotannostaan. + +Taiteellisen muodon kannalta merkitsee Erkko entisyyteen nähden +ääretöntä vapautumista. Me näemme, kuinka raskaasti ja vaikeasti +Oksaselta, samoin kuin Kiveltäkin, pieninkin yksilöllisemmän, +intiimimmän sielun-elämän tunnustus ilmi työskenteleikse. J.H. Erkolta +se käy kuin karkelo, jokainen vaikutus sulaa hänessä heti säkeiksi, +jokainen mielenliike vaatii heti vastaavan ilmaisunsa. Erkko on +ensimmäinen suomenkielinen laulurunoilija, joka kasvavasta nuorukaisesta +viimeisiin elonpäiviinsä saakka uskoo itsensä kokonaan ja täydellisesti +»epäpitkien rivien» houkuttelevalle haltiattarelle. Suomenkielen +kirkkaus, sanontatavan selvyys ja täsmällisyys eivät tosin ole hänen +vahvimpia puoliaan. Mutta muuten on hänen kielensä sangen tuoresta, +sointuvaa ja sanarikasta, ja ottamalla runsaasen käytäntöön vanhan +kalevalaisen runomitan hän vaikuttaa suoranaisesti sen kuilun +poistamiseen, mikä aikojen kuluessa oli auennut vanhan ja uuden +suomalaisen runouden välille. Että hänen oma personallisuutensa ynnä +kirjallinen toimintansa kokonaisuudessaan taas oli omiaan tasoittamaan +juopaa maalaisen ja kaupunkilaisen, kansanomaisen ja akatemiallisen, +suoraan suomalaisen hengen lähteistä kumpuavien ja ruotsinkielisten y.m. +esikuvien kasvattamien kauneus-arvojen välillä, lienee jo jossakin +määrin käynyt selville edellisestä. + +Hänessä on paljon Paavo Korhosta, paljon Oksasta, jonkun verran Kiveä ja +Juteinia, vielä lisäksi pisara Ruotsin vallan aikuista hengellistä +virsiseppää ja maallista tilapäärunoilijaa sekä kokonainen kauhallinen +vanhaa Väinämöistä. Runebergia ja Topeliusta on hänessä vain sikäli, +mikäli heissä itsessään on suomalaista. Maamme ruotsinkielinen +klassillinen runous ei paina alas hänen itsenäisiä +kehittymismahdollisuuksiaan, kuten esim. Oksaselle niin arveluttavassa +määrässä oli käynyt: siitä pelastaa hänet nähtävästi hänen syvästi +suomalainen, subjektivinen kanteletar-luonteensa. Omalta kansalliselta +pohjaltaan kasvaa hänen runoutensa kuin hän itsekin, ruotsalaisen +kultuurin ohitse, vaikka ei suinkaan sille vihamielisenä, viitaten kauas +nykyaikaiseen, europalaiseen maailmankansalaisuuteen. + +J.H. Erkko laulaa yhteen, missä muut erottavat. Ja jos meillä vielä +joku kansallinen eheys olisi mahdollinen, olisi se epäilemättä vain sen +kansallishengen kehityskauden pohjalta, jonka edustajana hän seisoo +kirjallisuudessamme ja joka niin lujasti ja elimellisesti liittyy +kansallisen romantiikan pilvettömään päivän-uskoon: + + »kesken hankien ja jään + kantaa henki tähkäpään.» + + + + +KAARLO KRAMSU + + +s. 22/12 1855 k. 26/8 1895.--Runoelmia (1878, 1887). + + +Niinkuin yksinäinen, jylhä vuorenkukkula seisoo Kaarlo Kramsu Suomen +runoudessa. Hänen kielensä on kirkas ja kova, hänen tunne-elämänsä karu +ja ytimekäs, hänen ajatusmaailmansa selkeä, voimakas ja harvaviivainen, +hänen paatoksensa synkkä, teräsharmaa ja syvimmässä merkityksessä +traagillinen. Hänen tuotantonsa--vain ohut runovihkonen, jonka hän +sitten laajentaa--ei osoita mitään erikoista sielullista kehitystä. Hän +tulee kirjallisuuteemme samana kuin hän sen jättääkin, valmiina +muodoltaan ja sisällykseltään, ja on yksi sen kaikkein imponeeraavimpia +ilmiöitä niin monessa suhteessa Aleksis Kiveä muistuttaen. + +Mutta Aleksis Kivikin on vielä aivan lempeä ja päivänpaisteinen ilmiö +Kaarlo Kramsuun verrattuna. Huumori, sukkela, vapauttava leikinlasku +tulee Kivellä hänen myötäsyntyneen raskasmielisyytensä avuksi, luoden +kultaisia päivänsäteitä hänen tuotantoonsa, samoin kuin epäilemättä +myös hänen elonsa tielle, joskin tuo hyvän pään ja terävän älyn luoma +puustavillinen ilotulitus hänellä milloin tahansa saattaakin sammua +riutuvaan, liikuttavaan surumielisyyteen. Kaarlo Kramsun jumala ei ole +suonut hänelle mitään sellaista sovittavaa sielunkykyä. Hänessä ei ole +huumoria niin nimeksikään. Jos hän sellaista joskus yrittää, +karskahtavat sanat heti kuin kaksi yhteenpurtua hammasriviä vastakkain. +Kaarlo Kramsu on traagillinen ja ainoastaan traagillinen runoilija. Itse +Kullervon tarina Kalevalassa--muuten Suomen kirjallisuuden +traagillisin--vaikuttaa meihin vielä aivan hilpeästi, vilkkaasti ja +värikkäästi sen kolkon, kaamean, aution ja, niin sanoaksemme, _tyhjän_ +tragiikan rinnalla, joka asuu Kramsun raudan-raskaiden, peljättävien +rytmien alla ja nousee pinnalle niin pikimustana, niin sydän-öisenä, +niin aamu-tähdettömänä hänen parhaissa runoissaan. Suomen +kirjallisuudessa hän on ainoa laatuaan. Maailman kirjallisuudesta +muistuu mieleen Edgar Allan Poe, jonka todellakin _kaarne_-siipinen +runous on jonkun verran tälle suomalaiselle yölinnulle sukulaista. Mutta +hänelläkin tulee jo liikkuvampi, vaihtelevampi mielikuvitus edes +joksikin sovittavaksi, vapauttavaksi momentiksi. Sillä rikas +mielikuvitus, luokoon se sitten mitä hirmukuvia tahansa, on jo +sellaisenaan joku seurakumppani sille, jonka tie kulkee ehdottomassa +elämäntyhjyydessä ja elämän-yksinäisyydessä. Kaarlo Kramsulla ei ole +edes sitä lohdutusta. Hänen mielikuvituksensa on yhtä köyhä +vivahduksista kuin on köyhä iloista ja suruista hänen tunne-elämänsä. +Hänellä ei ole kuin pari kolme asiaa sanottavaa, mutta ne hän sanoo +sitten niin, kuin olisi kysymys kykloopi-muurin rakentamisesta: hänen +säkeensä putoelevat päällekkäin kuin kiviharkot ilman mitään +»runotilkkimiä». Hänellä ei ole kuin pari kolme kieltä kanteleessaan, +mutta niitä hän soittaa sitten sellaisilla terässormilla, että niiden +sävel on kantava kautta vuosisatojen: aina yhtä synkkänä, aina yhtä +tuimana, aina tunkien yhtä syvälle lukijan luihin ja ytimiin. + +Totisesti: suurempia runoilijoita on maailmassa elänyt, mutta ei ketään +kolkommin, yksinomaisemmin traagillisempaa. + +Jos suomalaisella runoudella ylimalkaan on oikeus kalevalaisen +kansanhengen kerällä käyttää itsestään sanoja »soitto on suruista +tehty», on Kramsun runoudella oikeus väittää olevansa tehty kivikovasta +tuskasta ja jäytävästä jähmetyksestä. Samoin kuin Kivi, on Kramsu +tuntenut sitä »kauhua tyhjyyden», josta hän puhuu runossaan _Ensimäinen +leivo_, ihaillen tämän luonnon kevätlaulajan optimistista uskoa päivään +ja aurinkoon, vaikka yöt ovatkin vielä »kylmät ja synkät», ja itselleen +saman uskon voimaa toivottaen. Mutta Kivi ei ollut jäänyt siihen ikäänsä +tuijottamaan, kuten Kramsu jäi. Hän oli täyttänyt mielensä, jos ei +muulla, niin ainakin »ikävyydellä ja hämäryydellä», tuolla omalla +kalvavalla, eleegisellä kaihomielellään, silloinkin kun hänen synkin +hetkensä oli. Kramsulla ei ole sitäkään. Hänen runoutensa ei ole +kaihomielinen ollenkaan. Sen taivas on aina sysimusta, niinkuin on hänen +oma sydämensä sinä hetkenä, jolloin tuo harvasanainen elämäntunnustus +_Onneton_ puhkeaa hänen povestaan: + + »Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie, + mut synkempi vielä on eloni tie...» + +Se on kummallinen runo, jonka epätoivoinen mieliala välittyy lukijaan +taidekeinoilla niin vähäisillä, että hämmästyy, jos rupeaa niitä +lähemmin tarkastamaan. Tämäntapaisia runojahan on sepitetty maailmassa +tuhansittain. Kuka runoilija ei ole ollut »onneton», kenen elämä ei ole +tuntunut syksyistä yötä synkemmältä! Mutta kun Kramsu sanoo: + + »ma viettänyt ain' olen tähdetönt' yötä», + +niin on siinä tunnelma niin pimeä ja pöyristyttävä, että me heti ilman +mitään vastaväitteitä siihen antaudumme. Mistä se johtuu? Onhan itse +vertaus taivaasta ja tähdistä mitä tavallisin eikä ole uutuudella +pilattu runon kolmas ja viimeinen säejaksokaan, jossa tekijä pyytää +luojaansa luomaan hänelle edes yhden tähtösen hänen yöhönsä, että hän +voisi seurata sitä iloiten elonsa tiellä ja vielä kuollessaan katsoa +siihen. Ei: se johtuu runon _rytmistä_, kuten aina Kramsun lyriikassa. +Se on hänellä aina niin vaskisesti vakuuttava, että tarkoitettu tunnelma +syntyy kuin itsestään. + +Verratkaamme vain edelliseen esim. Wecksellin epätoivoisinta runoa _Jag +midnattens barn_, niin sydäntä-särkevää kaikessa turvattomassa +avunhuudossaan. Sekin vaikuttaa itse asiassa valoisammin, sillä se +vaikuttaa liikuttavammin: se on hätääntyneen lapsen parahdus keskellä +elämän korpi-yötä, katkeavan kielen helkähdys, kuolin-huuto, haihtuva +pimeyteen. Mutta siinä on edes jäljellä elämän intensiteetti, tahto, +joka ei _tahdo_ kuolla, aivotoiminta, joka epätoivon vimmalla tarrautuu +hukkuvan oljenkorteen: Jesukseen Kristukseen. Kaarlo Kramsulla ei ole +mitään sellaista. Hänen runossaan ei ole lasta ollenkaan, vaan +yksinomaan miestä, jonka tämä hetki ei ole toivottavampi kuin +toinenkaan: hänellä ei ole mitään syytä huutaa, koska hänellä ei ole +syytä juuri _nyt_ huutaa enemmän kuin ennenkään. Hänen elämänsä on aina +ollut yhtä toivotonta. + +Runo _Onnensa etsijä_ soinnuttaa edelleen samaa mielialaa. Onni on +etäällä, sitä kohden on kiirehdittävä. Lyhyt on aika, matka on pitkä, +polku kivinen, myrskyinen elämän sää. Mutta rientää täytyy, ei etsiä +suojaa, ei levähtää. Kaukana on onni, kaikki ihmiset rientävät kohti +onneaan. Mutta rientää on turha, kukaan ei ehdi sinne, kaikki saavuttaa +kuolema, kun he tuskin ovat päässeet puolitiehen.--Joku toinen runoilija +lopettaisi jo tähän. Mutta Kramsu jatkaa vielä, hän huomauttaa vielä +kerran, että rientää täytyy, että ei saa levätä, sillä + + »ken lepohon itsensä heittää, + on kuollut jo eläissään.» + +Siis: elämä on turha, mutta kuolema kuitenkin peljättävämpi. Täytyy +elää, täytyy ainakin _koettaa_ elää ja etsiä onneaan, vaikka ei kukaan +löydä sitä.--Tässä on runon _Onneton_ subjektivisesti traagillinen +tunnelma jo tulemassa traagilliseksi maailmankatsomukseksi. + +Kaarlo Kramsu ei oikeastaan koskaan pääse siihen, sillä hän on sitä +voidakseen aivan liian vähän älyllinen, tajuperäinen +taiteilijaluonteeltaan. _Jos_ hän siihen pääsisi, olisi se epäilemättä +jo eräs vapauttava ovi hänelle, sillä traagillinen _ajatteleminen_ on jo +keveämpi kuorma yksilölle kuin pelkkä traagillinen _tunteminen_, siksi +että se siirtää yksilön mieskohtaisen elämäntuskan jo ikäänkuin hänen +ulkopuolelleen, käytettävien käsitteiden jo paljon yleispätevämpiin +maailmoihin, joissa kohtalon paino yhden sijasta monen hartioille +jakaantuu. Kramsu koskettaa niitä maailmoita, mutta ei ulotu niihin: +hänen runoutensa ei koskaan erotu käsitteelliseksi toivottomasta +tunnelmapohjastaan. + +Syvimmän traagillisen tunteen merkki on, kuten tunnettu, m.m. se, että +se ei ole iloinen eikä surullinen. Ja aivan oikein, Kramsu ei jätä meitä +tässä suhteessa ollenkaan epätietoisuuteen oman tunne-elämänsä +syvimmästä pohjavirrasta. Runossaan _Haihtumaton muisto_ hän sanoo +nimenomaan olevansa kokonaan epätietoinen siitä, onko se »iloinen vai +suruinen». Hän tietää vain, että se seuraa häntä kaikkialle, että hän +ajattelee sitä, jos hän puhuu muiden kanssa tahi muita kuuntelee. Jos +päivä paistaa hänen tielleen, käy se kuin varjo hänen mukanaan, jos +murhe saa häneltä silmän vettymään, ei syy ole yksin murheen, vaan »se +on myös muiston syy». Eikä hän tahdokaan siitä erota, se on vanhentuva +hänen kerällään. »Se minun on!» huudahtaa tekijä. Kukaan siitä ei tiedä +mitään eikä saa tietää mitään, sillä--tekijä ei runon lopussakaan sano +sitä. + +Mikä voi tällainen muisto ihmisellä olla? Hyvä, ettei tekijä sano sitä, +sillä juuri täten hän saavuttaa sen traagillisen vaikutuksen, jota yllä +tarkoitimme. + +Eikö sitten ole olemassa mitään lääkettä, mitään parannuskeinoa kurjalle +kuolevaiselle hänen elämäntuskassaan? On, vastaa Kramsu runossaan +_Lohdutus_, on yksi, nimittäin: pullo. Mutta kun Kramsu sen sanoo, +vaikuttaa sekin tässä yhteydessä yksinomaan traagilliselta. Jos Juteini +sanoo: »Luonnon suuret lapsukaiset avaruuden alla», ja kutsuu heitä +elämän nautintoon, niin hän käskee heitä sen tekemään »iloll' ihanalla». +Jos Oksanen runoilee _Kerran viinikellarissa_, niin heiluu hänellä toki +»unten häilyvä parvi» vaahtoavien lasien yllä. Tästä kaikesta ei ole +Kramsulla jälkeäkään. Koettaahan hänkin _Juomalaulussaan_ dityrambista +säveltä virittää ja viinin tuottamaa riemua ylistää. Mutta kuinka +väkinäiseltä, kuinka mielikuvituksettomalta se sävel hänellä +tuntuukaan, ja juuri sen vuoksi--sitä traagillisemmalta. Siinäkin jää +jäljelle vain: pullo, joka jo on »puolillaan». Nopeasti on se juotava +pohjaan, sillä kohta on saapuva kuoleman yö, joka pullon pirstaa ja +kantaa juojat pois elämän nautinnosta. Mikä keski-öinen mieliala! Näkee +selvästi, että Kaarlo Kramsussa ei ole pisaraakaan hetken ihmistä, ei +hiventäkään viinin hurmausta Anakreonin, Bellmanin taikka edes Frödingin +tapaan. Hän ei ole mikään Lövborg, hänellä ei ole »viininlehviä +hiuksissaan», _Hedda Gablerin_ sanoja käyttääksemme. Pullo on hänelle +vain pullo ja viina vain viinaa: se ei hurmaa, se ainoastaan huumaa +häntä. + +Sentään hänkin _Hetken onnea_ (erään kolmannen juomalaulun nimi) +ylistää, vaikka onnistumatta. Mutta ei ole kumma, ettei hän onnistukaan, +sillä hän ei ole koskaan oikein vakuutettu siitä asiasta, kuten runo +_Koditon vapaus_ todistaa. Vapaudella ei ole enää paikkaa missään, +ainoastaan juomapöydässä. Siinä vain rinta vielä nousee, aate lentää, +vapaitten ääni soi miehekkäästi. »Mutta mik' on kumppanitten?» kysyy +tekijä äkkiä katkerassa pilkassaan: he tuskin voivat seisoa enää! +»Vapaat» ovat vääntyneet »viinan orjiksi», heidän intonsa sammunut, +vapaus, jumalainen vapaus, kääntää selkänsä heille, ja on siis kokonaan +koditon maailmassa.--Tässä on jo palanen Baudelaire-tunnelmaa: jäisen +järjen kritiikki astuu räikeänä ja kirkaisevana keskelle naivia elämän +nautintoa. + +Koettaa Kramsu myös muita keveämpiä, epigrammaattisia säveliä koskettaa, +kuten runoissa _Hyljätty_, _Jos ois_, _Sua lemmin_, _Rauhaton_, +_Sydämeni_ ja jossakin muussa. Aina edelleen yhtä huonolla +menestyksellä. Kramsun runous ei ole luotu leikkiä laskemaan, ei +laulamaan viinin, eipä edes lemmen kunniata. Ainoastaan yksi hiukan +onnistuneempi lemmenlaulu hänellä on, vaikka sekin vähäpätöisyys: +_Sanassaan pysyvä_. Mutta muuten hän liikkuu näillä aloilla kuin karhu +kaskesmaalla. + +Hänellä on vain traagillinen tunteensa, hänellä on vain pikimusta, +elämän-iloton pohjasävynsä. Hän tuntee sen itsekin ja lausuu eräässä +näistä epäonnistuneista epigrammeistaan: »rumemmin äännä ei korppikaan». +Aivan niin hullusti ei asianlaita tietysti ole, mutta totisesti ei +Kramsu ole luotu tunteen eikä ajatuksen kevätleivona livertämään, kuten +esim. J.H. Erkko. Hän on katsonut liian syvälle kumpaisenkin onkaloihin. + +Mutta joku kannattaja, joku korkkivyö täytyy kuitenkin olla +kuolevaisella, ellei hänen mieli mennä aivan umpisukkulaan. Kaarlo +Kramsu on siitä selvästi itsetietoinen, kuten hänen runonsa _Aatteet_ +kyllin osoittaa. Ja kun Kramsu sanoo: »aate», niin hän tarkoittaa sillä +aina kansallisuusaatetta, tuota alkuperäisintä kaikista, joka on yhtä +paljon tunteen kuin järjen asia, suorastaan veren ääni ihmisessä. Vain +täten hän saattaa nimittäin pysyä traagillisella tunnelmapohjallaan, +joka on hänelle ominaisin, sillä: _myöskin kansallisuus-aate esiintyy +Kaarlo Kramsulle traagillisena_. Se juuri on sielullisesti +mieltäkiinnittävää hänen isänmaallisissa runoissaan, sillä hän erottuu +sen kautta kaikista muista kansallisen herätyksen trubaduureista. +Toisille, kuten Oksaselle, Suoniolle ja Erkolle, puhumattakaan +Runebergista ja Topeliuksesta, koittaa isänmaan päivä korkeana ja +valoisana. Kramsulle se nousee Nuijasodan hurmekentiltä, Suomen +sorretun, talonpoikaisen kansan kirous, pilkka ja uhka puhuvat hänen +suunsa kautta. + +Muuten hän omaksuu kansallisuus-aatteen sellaisenaan. Hän ei tuo siihen +mitään älyllistä uutta, yhtä vähän kuin hän millään tavalla +käsitteellisesti sitä kehittää. Aate on hänelle vain aate--niinkuin +pullo on pullo--ilman mitään aatteellisia lisäselityksiä. Hänen siihen +tuomansa uusi on kokonaan hänen traagillisen tunteensa asia, tässä +tapauksessa rotutunteen. Ja sen kannalta hän kärjistää +kansallisuus-aatteen, kaikesta päättäen sangen itsetiedottomasti, +_kansan_ aatteeksi vastaan muukalaista vallas-säätyä. »Herra» ja +»talonpoika» seisovat hänellä vastakkain kahtena sovittamattomana +valtana, joista jommankumman on maan päältä poistuttava. + +Tältä pohjalta nousee hänen klassillinen mestarilaulunsa _Ilkka_, +toiselta puolen mallikelpoinen historiallinen ballaadi, toiselta puolen +suomalaisen kansan-aineksen synkkä uhkalaulu, jonka rinnalla _Vänrikki +Stoolin tarinat_ kalpenevat ihannoivaksi paraadirunoudeksi. _Tässä_ +ollaan kerrankin keskellä suomalaista sodan-käsitystä: tässä eivät liput +liehu eivätkä rummut pärise, tässä ei ole aikaa leikintekoon eikä +karakterististen sotavanhusten kuvauksiin, tässä eivät »torpan tytöt» +itke, eivät »sotilaspojat» eivätkä jalot Wilhelm von Schwerinit tee +tarumaisia sankaritöitä. Tässä ei mennä soitellen sotaan. Tässä ei +kaaduta »kentälle kunnian», vaan kuollaan _hirsipuussa_. Kaameinta +kaikista on tekijän järkähtämätön ajatusjuoksu siinä, että hän ei pidä +tätä ihmeenä ollenkaan. Hän sanoo aivan yksinkertaisesti: + + »Hän eli niinkuin Suomen mies + ja kuoli--hirsipuussa.» + +Ilkka ei ole Kramsulle ainoastaan Nuijasodan aikainen +talonpoikaispäällikkö eikä yksityinen talonpoika Etelä-Pohjanmaan +lakeilta: hän on koko sen Suomen suvun edustaja, jonka tumman, raskaan +veren hän tuntee virtaavan suonissaan. Siksi hänen runonsa nousee kuin +nyrkki, kuin hirsipuu, peljättävänä, hirmuisena koston-uhkana +voittajille. Runossaan _Santavuori_ hän sanoo sen vielä selvemmin julki +kuolevan talonpojan suulla, alla kylmän, kimaltelevan tähti-yön. Ja +kolmannessa suuressa ohjelmalaulussaan _Jaakkima Berends_, sekin +muodoltaan mallikelpoinen historiallinen ballaadi, hän täsmällistyttää +mielipiteensä noihin pirullisiin, kamaliin sanoihin, jotka veristä +vääryyttä kärsinyt talonpoika »paljain päin» ja kumartaen »maahan asti» +yli koko Suomen viljelyshistorian linkoaa: + + »Se on talonpojan työksi + aina tullut Suomenmaass': + minkä herra maahan syöksi, + rakens' talonpoika taas.» + +Jos J.H. Erkon myöhäisemmästä tuotannosta voidaan syyllä sanoa, että se +asettuu yhteiskunnallisen kehityksen palvelukseen, voidaan Kramsun +tämäntapaisista runoista väittää jo suorastaan +yhteiskunnallis-_vallankumouksellisen_ sävelen niistä +raikahtavan.--_Hannu Krankka_ ja _Taneli Luukkonen_ ovat jo paljon +kepeämpää tavaraa, vaikuttaen pääasiallisesti vain runomittaan puetuilta +kohtauksilta Topeliuksen _Välskärin kertomuksista_. + +Kuitenkin on hänen suhteensa koko Suomen historiaan toinen kuin +ruotsinkielisten, kansallisromantisten runoilijaimme. Jo _Kuoleva +soturi_ näyttää kuin poleemisessa tarkoituksessa Runebergin +saman-nimistä »vänrikkiä» vastaan kirjoitetulta: vieras on se maa ja +vieras se kansa, jonka edestä hän henkensä heittää. Ja _Tarinassaan_ hän +sanoo nimenomaan: »kuin koirat herrainsa eestä ennen» ovat Suomen +talonpojat käyneet taistoon ja kuolemaan. _Huokaavat kentät_, _Nukkuva +Suomi_, _Esi-isäin ääni_, _Unelma_, _Väinämöisen kantele_, kaikki +vahvistavat vain tätä traagillista mielialaa, jonka kirjalliset +alkulähteet epäilemättä ovat Yrjö-Koskisen _Nuijasodasta_ ja _Suomen +historiasta_ etsittävät. Vihan, koston, ja sen kerällä vapauden +välkähdystä vartoo runoilija, vaikka sen jälkeen sitten suuri pimeys +seuraisikin. Mutta välkähdystä ei tule. Mikä on syynä siihen? Eikö +olekaan enää Suomen kansalle »kauniimpi orjan elämää kuolo hirsipuussa?» + +Mutta entä sitten, jos välkähdys seuraisikin! Runossaan _Uusi aika_ hän +sammuttaa viimeisenkin tähden aatteelliselta taivaaltaan. Urhot +uhrataan, kansan parhaat kaatuvat aatteiden taistelussa, sitten käy +esiin joukko »rauhaa suosivainen», jälleen »lait uudet laatii pieni +henki», jälleen saadaan sama ahdas yhteiskunta, vaikka »kiilloitettu +hiukan päältäpäin». Ja jälleen myrsky mylvähtää ja jälleen jatkuu sama +kiertokulku: Kramsun epäily on häneltä viimeisenkin kannattavan voiman, +hänen uskonsa kansallisen ja yhteiskunnallisen edistyksen hedelmiin, +musertanut. Mitä jää jäljelle sitten? Ainoastaan _Mustalaisen_ kohtalon +koviin valtoihin alistuva, vaikka ei suinkaan silti niitä hyväksyvä oppi +siitä, että: + + »Kuihtuu kukka, kaatuu puu, + linnunlaulu lakastuu. + Niin käy elävitten.» + +Kohtalo esiintyy aina murtavana valtana Kramsun runoudessa, niin hyvin +personallisessa kuin isänmaallisessa. Hän on valistuskauden lapsi, joka +on uskonsa lempeään kaitselmukseen kadottanut. Mutta hän on vielä siitä +askel eteenpäin. Valistuskausi kääntää hänessä epäilyksen kärjen omaan +sydämeensä, koskettaen viime vuosisadan lopun pessimismiä ja suorastaan +henkistä nihilismiä. Täydellinen tyhjyys ammottaa hänen ympärillään, +eikä hän ole kyllin esteettinen sielu täyttääkseen sitä edes millään +traagillisen kauneuden uskonnolla. + +Hän sortuu. Painuu takaisin yöhön kuin nyrkki, kuin hirsipuu, joka on +hetkeksi kohonnut siitä. + + + + +ARVI JÄNNES + + +s. 1/7 1848.--Matkamuistelmia Venäjän Lapista (1877-79), +Lautphysiologische Einführung in das Studium der westfinnischen Sprachen +(1877), Versuch einer Karelischen Lautlehre (1877), Tutkimus Venäjän +Karjalan kielestä (Suomi II, 14), Tutkimus Aunuksen kielestä (Suomi II, +17), Kielellisiä muistoonpanoja Kaakkois-Karjalasta (Suomi III, 3), +Hirvenhiihtäjät (Runeberg, 1884), Neuvoja Suomen kielen opettajille +(1886), Ruotsalais-Suomalainen sanakirja (1887) Muistoja ja toiveita +(1889), Suomen partikkelimuodot (1890), Wörterbuch des Kola-Lappischen +nebst Sprachproben und Grammatik (1891), Ensi tavuun vokaalit suomen, +lapin ja mordvan sanoissa (1896) y.m. + + +Suomen isänmaallisen runouden juuret käyvät kauas taakse kansallisen +herätyksen, vaikka se tästä perinjuurisesta henkisestä liikkeestä saikin +luonnollisesti ennen-tuntemattoman vauhdin ja virikkeen. Mutta on aina +muistettava, että kansallinen herätys alkuaan koski etupäässä maamme +ruotsinkielistä vallas-säätyä, tapahtui suurimmaksi osaksi +ruotsinkielellä ja saavutti ruotsinkielisen Snellmanin ja +ruotsinkielisen Runebergin elämäntyössä korkeimman kukkulansa. +Suomenkielisten runoilijain ei koskaan ole ollut tarvis jälkimmäisen +tavoin »herätä» jonakin kauniina päivänä tuohon kansallisen hämmästyksen +huudahdukseen: »olen suomalainen!» He ovat olleet sitä jo aikoja ennen +kuin kansallisuus-aate oli kansalle julistettukaan. + +Mutta isänmaallinen tunne, itsetietoisena, käsitteellisesti määriteltynä +voimana, astuu Suomen runouteen oikeastaan vasta viime vuosisadan +alulla, jolloin Juteini pukee sen noihin liikuttaviin, patriarkallisiin +säkeihin _Arvon mekin ansaitsemme_ ja Kallio laulaa ihanan elegiansa +_Oma maa_, klassillisen niin muodoltaan kuin sisällykseltään, täyden +rinnan täyteläisen tunnepurkauksen »rakkaita rantoja» muistellessaan. +Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on enemmän keskittynyt itse +kansaan, Kallion taas enemmän sitä ympäröivän luonnon ihanuuteen. +Molemmat runot ovat siitä merkillisiä, että isänmaallinen tunne niissä +esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin _Maamme_-laulussa, vaikka ne +ovatkin niin paljon ennen sitä kirjoitetut. Puhtaasti suomalaisina +isänmaallisina hymneinä ne olisivat aivan erinomaisesti sopineet +kansallislauluiksemme, joita ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi +voinut Flora-juhlassa 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa. + +»Kansallisen» herätyksen jälkeen se oli jo liian myöhäistä, +suomenkielinen isänmaallinen runous kulki ruotsinkielisen runouden +vanavettä, missä se nimittäin ei, kuten Oksasen mahtavassa runossa +_Suomen valta_, astunut poliittisesti itsetietoisen suomalaisen kansan +tulkiksi vaatimaan sille isäntävaltaa omassa maassaan ruotsinkielisen +vallas-säädyn uhallakin. Suomenkielisissä ylioppilaspiireissä kuohuva +kansallinen mieliala tuli tämän runouden runsaaksi lähdesuoneksi, joka +purkautui ilmoille eri osakuntien y.m. ylioppilas-yhdistysten +toimittamissa albumeissa, muistolehdissä ja juhlajulkaisuissa. Sieltä +ovat m.m. Kaarlo Kramsun isänmaallisen runouden syntysanat etsittävissä, +mikäli hänessä nimittäin on juhlarunoilijaa. Suomen herääminen on +yhteinen, aina uusi ja aina yhtä innostava aihe tälle runoudelle. +Sieltä ottaa sen Suonio, sieltä ottaa sen J.H. Erkko, päästyään maan +sivistys-elämän tasalle, ja antaa saman sävelen vieriä edelleen kautta +kaikkien laulujuhlien, nuorisoseurojen ja kansan-opistojen. Alkaen +Oksasesta tämä sävel saa kiihkeimmän kaikunsa 1870-luvun lopulla ja +1880-luvun alussa, tietysti silloisten tulisten ylioppilastaistelujen +vaikutuksesta, mutta jatkuu kauas vielä nykyisempiinkin aikoihin, +hälveten hiljakseen kesäisten nuorisojuhlien laululavoille ja +toverikuntien käsinkirjoitettuun sanomalehdistöön. + +Tämän runouden luonteenomaisimpia ilmiöitä on _K.P.T:n marssi_ (»Jos +sydän sulla puhdas on on...»), mutta sen huippuna on Arvi Jänneksen +imponeeraavaa yövartio-huutoa _Herää Suomi_ pidettävä. + +Sen sukulaisuus Oksasen _Suomen vallan_ kera on helposti havaittavissa: +sama tunnelma on kehitetty vain ylpeämmäksi ja itsetietoisemmaksi. +Heräävästä Suomesta on tullut jalopeura, joka jos nousee, »maahan lyö» +jokaisen, joka sitä »kieltävi, sortaa, syö». Kärsityn vääryyden tunto on +tämän aste-eron aikaan saanut. Oksanen, joka itse seisoi niin lähellä +maamme ruotsinkielisen vallas-säädyn kirjallisia ja kansallisia +ihanteita, ei olisi koskaan voinut kehoittaa näin väkivaltaiseen +vallankaappaukseen. Hän voi korkeintaan sanoa: »kelläs täss' ois äänen +vuoro?» ja lingota tunnuslauseen »yksi mieli, yksi kieli», ollenkaan +sen lähempiä keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi osoittamatta. Arvi +Jänneksen aikaan on jo täydellinen kahtiajako maan suomenkielisen ja +ruotsinkielisen sivistyneen säädyn kesken tapahtumassa. Hän _voi_ pukea +runomuotoon silloisten ylioppilas-puhujien leimuavan paatoksen +jalopeurasta, jolla on jalopeuran oikeudet, jonka tarvitsee vain herätä +ja käyttää kämmentään, ollakseen vapaa, suuri ja itsenäinen. + +Oksasen isänmaallinen, sytyttävä sävel saa Arvi Jänneksellä _kansallisen +suuttumuksen_, suomalaisen _pyhän vihan_ syvemmän kaikupohjan. Säkeet +sellaiset kuin: + + »Poikas myös, moni kunnoton, oi, + pöyhkänä päätäsi tallaa...» + +ovat jo hiukan sukua Kaarlo Kramsun synkälle, yhteiskunnalliselle +säveleelle, kuitenkaan kärjistymättä tämän tuonen-tyyneen +johtopäätökseen »herran» ja »talonpojan» vastakkaisista tehtävistä +Suomen muinaisessa viljelyshistoriassa. Arvi Jännes on aivan liian leveä +ja hyväntahtoinen luonne sellaista virttä virittääkseen. Kärsityn +vääryyden tajunta voi iskeä tosin hänen isänmaallisesta tunnelmastaan +esille sangen kansanvaltaisia sointuja, kuten: + + »Kun kuka kansoa halveksuu, + sortuvi niinkuni juureton puu, + silloin on Suomessa huomen», + +kuten: mutta tästä on matka vielä pitkä Kramsun traagilliseen +kansallisuuskäsitykseen. »Sortajat» ovat hänelle vain pilvi +suomalaisuuden suuren päivän tiessä, joka on poistuva--ja varsin +helposti poistuva--samassa silmänräpäyksessä, kun Suomen kansa todella +_tahtoo_ sen poistuvaksi. + +Myös Arvi Jänneksen _Väinölän lapset_, tuo kaunis, sointuva, +suomalais-ugrilaisen heimotunteen kannattama elegia, johtaa juurensa +Oksaseen. Mutta tässäkin esiintyy Jännes edeltäjänsä kansallisen sävelen +itsenäisenä kehittäjänä. Oksaselle olivat »surkeat sukulaisemme» +Venäjällä olleet etupäässä varoittavina esimerkkeinä siitä, mihin +»ominainen raakuus» olisi voinut Suomen kansankin viedä, ellei sillä +olisi ollut onnea joutua ruotsalaisen kultuurin siunauksellisen +vaikutuksen alaiseksi. »Äänisjärveen» ja »Vienansuuhun» saakka tosin +hänkin suomalaisuuden mahdin ulottaa ja saattaa haltioituneena hetkenä +sanoa: »sillä maalla sie oot vahti», mutta hänen toinen runonsa _Meidän +vieraissa käynnit_ todistaa kyllin selvästi, kuinka turha hänestä oli +mitään uutta kultuuri-yhteyttä tältä pohjalta toivoakaan. + +Jännes on jo paljon toivorikkaampi. Hänestä ei kaikki vielä olisi +suinkaan mennyttä, jos vaan »heimoushenkeä» olisi. Sillä edellytyksellä +voisi hänen mielestään vieläkin syntyä silta, joka toisi yhteen +Aunuksen, Vepsän, Viron, Karjalan ja Kainuun: siis siinäkin suhteessa +melkoinen laajennus _suursuomalaisuuden_ houkuttelevien haaveiden +maailmassa, jotka juuri tähän aikaan olivat suomalaisuuden muun riennon +keralla nuorten patrioottien povissa heränneet. »Suomen silta!» Mikä +liikuttava kaiku vanhoilta ajoilta sisältyykään noiden kahden sanan +tulkitsemaan kansallisen eheyden ikävöimiseen, ainoaan, mikä meillä ei +ole perustunut kansalliseen kompromissiin, joskin ehkä pieneen, helposti +ymmärrettävään itsepetokseen! + +Edellisessä ei suinkaan ole jätetty huomioon ottamatta myöskään Oksasen +»kansatieteellistä unelmaa», jossa hän jo niin varhain kuin vuonna 1847 +lausuu tämän suursuomalaisuuden syntysanat, vieläpä sulkee sen piiriin, +paitsi Suomea itseään, Vatjan, Perman, Aunuksen ja Ukrin, viisi sisarta, +joiden kaikkien kaivattu sulho on _vapaus_. Kuitenkin osoittaa Oksasen +myöhäisempi tuotanto niin selvää siirtymistä tästä kannasta, että Arvi +Jänneksen suursuomalaisuus esiintyy jälleen aivan uutuuden voimalla +suomenkielisessä runoudessa. + +Arvi Jänneksen kolmas suuri isänmaallinen uskontunnustus on _Karjala_, +jonka ensimmäiset iki-ihanat säejaksot epäilemättä ovat sen +taiteellisesti pätevimmät, mutta jonka sielullisesti +mieltä-kiinnittävimmän ytimen sen sangen subjektivinen keskiosa +muodostaa. Paitsi Ruotsin lakia ja »puhdast' uskoa Lutheeruksen» +suosittelee runoilija nimittäin siinä Raja-Karjalan kansalle koko oman +kristillis-ihanteellisen maailmankatsomuksensa aseeksi +elämäntaisteluun, silmin-nähtävällä poleemisella kärjellä 1880-luvun +luonnontieteellistä maailmankatsomusta vastaan. Tässä juhlallisessa +yhteydessä vaikuttaa polemiikki aivan toisella voimalla kuin runossa +_Inhuuden ihantelijalle_, jossa tekijä jälleen pukeutuu sotisopaan saman +aikakauden kirjallista realismia kurittaakseen. + +Arvi Jännes on runoilijana kansallisen romantiikan myöhäsyntyinen lapsi +ja sellaisena epäilemättä paljon menneisemmän ajan ilmiö kuin esim. J.H. +Erkko tahi Kaarlo Kramsu. Mutta hän alleviivaa tämän aatesuunnan +puhtaasti fennomaanista piirrettä niin voimakkaasti, että hänen +karjalainen profiilinsa jo sen vuoksi heti pistää silmään maamme +kirjallisuushistoriassa. + +Hänen mieskohtainen laulurunoutensa ei tarjoa samaa mielenkiintoa +nykyaikaiselle lukijalle. + + + + +PAAVO CAJANDER + + +s. 24/12 1846.--Daniel Hjort (Wecksell, 1877), Hanna (Runeberg, 1880), +Joulu-ilta (Runeberg, 1881), Vänrikki Stoolin tarinat (Runeberg, 1889), +Shakespearen draamat (1877-1909) y.m. + + +Arvi Jännes oli leikannut parhaat kirjalliset laakerinsa isänmaallisen +ja suursuomalaisen heimotunteen Tyrtaioksena. Paljon vaatimattomampi +ulkonaiselta sävyltään on hänen aikalaisensa, samoin 1870-luvun miehen, +Paavo Cajanderin isänmaallinen tunnelma, joka saa kantavimman ja +klassillisimman muotonsa vertauskuvallisessa ballaadissa _Vapautettu +kuningatar_. + +Senkin aihe on Suomen herääminen. Mutta sitä ei esitetä tässä +toivottavana, vaan jo tapahtuneena tosiasiana. »Kuningatar», se on +Suomen kansallishenki, joka kerran on hänkin ollut kaunis, kuulu »maan +valtia ylhäinen», mutta joka nyt vangittuna rautaisten telkimien taakse +vain joskus, vartioiden nukkuessa, uskaltaa laulaa yölle surujaan ja +murheitaan. »Matkamies», joka linnan luokse saapuu, kuulee kuningattaren +laulut, ihastuu ja laulaa jälleen kansalleen, on luonnollisesti Elias +Lönnrot. »Runoruhtinas», joka nyt »keväisen ilman» (s.o. kansallisen +herätyksen) hengähtäissä yli maan jälleen kanneltaan koskettaa, on +Runeberg, ja se soitto, »ei ennen kuultu», joka nyt hänen kanteleensa +kielistä salamoi ja jossa »urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet +soi», on _Vänrikki Stoolin tarinat_. Niiden aikaansaaman isänmaallisen +innostuksen Cajander kuvaa seuraavilla haltioituneilla säkeillä: + + »Ken tuost' ei hurmautuisi? Ken enää kylmäks jäis? + Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?» + +Mutta kuningatar on yhä vanki, vapauttajaa ei +kuulu, yö on edelleen ainoa, joka ottaa vastaan +murheet yksinäisen. + +Mutta jo saapuu sankari, mies, jonka »kypärästä +välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii»: +Snellman. Hänen äänensä soi ukkosena, hän ryntää +sadan miehen voimin, hän murtaa linnan rautaportit, +hän sortaa sen vartiat, hän käy »kuin rytö-metsän +kautta», hän tervehtii maan äitiä jälleen +korkeaan kunniaansa, hän taluttaa kuningattaren +riemuavan kansansa eteen. Ja jälleen on kuin +»laulua hellää ja vienoa» soisi ilmassa, »mut aamulaulua +on se, yö on iäks mennyt pois». + +Tämä kaikki on mitä suurimmalla runollisella +kuvauskyvyllä esitetty. Paavo Cajanderille ominainen +pehmeä, herkkä tunnelmahuntu kietoutuu +kauniisti noiden itsessään runolliselle käsittelylle +sangen epäkiitollisten tosiasiain ympärille. Muoto +ja taidekeinot ovat saksalaisen romantiikan--aina +»vuoren huipulla» olevasta linnasta saakka, +joka »katsovi laaksohon»--samoin kuin hänen +toisessa suuressa isänmaallisessa ballaadissaan +_Runolaulaja_. Siinäkin on kysymys linnasta, +vieläpä »isosta hovilinnasta», jossa pitoja uljaita +pidetään, siinäkin on kysymys kansallisen hengen +heräämisestä, jonka vanha kannelniekka saa +aikaan kalevalaisella laulullaan, siinäkin on hetken +hurmaus yhtä runollisesti esitetty ja siinäkin +on loppu yhtä optimistinen ja päivänpaisteinen. +Suomi _on_ herännyt Paavo Cajanderin sovinnollisessa, +yleis-isänmaallisessa mielessä. Vain Arvi +Jänneksen suomalais-ugrilainen heimotunne saattaa +vielä sen laajemman, perinjuurisemman heräämisen +toivosta haltioitua. + +Huomattava on yksityisten vertausten--eikä +siis vain yleisten vertauskuvien--klassillinen +käyttö Paavo Cajanderilla, jossa suhteessa epäilemättä +Runeberg on ollut hänen arvokas opettajansa. +Laulajan vapiseva ääni esim. viimemainitussa +ballaadissa alkaa virtensä kuin lintu, joka +metsästä on tuotu häkkiin ja nyt siellä »säveltään +visertääpi sydämin tykkivin». Ja hovilinnassa +syntyy silloin tenho + + »kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois: + värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa + ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.» + +Runolaulaja itse taas, joka nyt viedään huoneen ylimmälle sijalle, on +siinä kaunis, »kuin hohtees' auringon satehen vienon jälkeen puu +sammaltunut on». + +Siinä on jo Runebergin koruton, luonnontuores epiikka ympätty +täydellisesti suomalaiseen kieli-runkoon, Runebergin ja eritoten +_Vänrikki Stoolin tarinain_ vaikutus yleensäkin Paavo Cajanderin +niukkaan runouteen on kieltämätön, joskin ainoastaan syvemmässä +merkityksessä, siis ei jäljittelynä, vaan samansukuisen runoilija-hengen +luontaisena kallistumisena kohti mestariaan. Kuvaava tässä suhteessa on +tuo puhdas-viivainen historiallinen kuvaelma _Scipio Africanus_, jonka +runomitta ja näennäinen tunnelmapohja on sama kuin Runebergin +juhlallisimman »vänrikin» _Döbeln Juuttaalla_. Kuvaelman ulkonaiset +puitteet ovat aivan samat kuin Runebergin runon monumentalisessa +loppu-osassa: on yö, »on hirmupäivä päästy päähän», seisoo yksinäinen, +miettivä mies keskellä kuoleman hävitystä, sotapäällikkö, joka tulkitsee +tunteensa mahtipontisessa yksinpuhelussa. Mutta siihen loppuukin +yhtäläisyys. Runeberg käyttää tilaisuutta lausuakseen von Döbelnin +suulla julki vapaa-ajattelijan suoraselkäisen ja epäilemättä tekijän +oman sydämen syvimmästä kumpuavan uskontunnustuksen. Cajander vienomman, +eleegisemmän luonteensa mukaisesti antaa Scipio Africanuksen nähdä, +Kartagon raunioita kauhistuessaan, jo senkin surumielisen +tulevaisuudenkuvan, jolloin Rooman omat vahvat muurit murtuvat, jolloin +sen oma kuulu kansa sortuu: »se Iliaan on kohtaloa vaan». Edellisen +pystysuora-viiva on tässä muuttunut vaakasuoraksi, edellisen korkea, +yksilöllinen paatos jälkimmäisen maailmanhistorialliseksi melankoliaksi +kaiken katoavaisuudesta. + +Kuitenkin: ellei Paavo Cajander olisi muuna kuin historiallisena ja +isänmaallisena runoilijana esiintynyt, voisi hänen suomalainen +runoilija-itsenäisyytensä juuri edellä-mainittujen esikuvien, +saksalaisten romantikkojen ja Runebergin vuoksi, vielä joutua +arveluttavasti kysymyksen-alaiseksi. Mutta hänen puhtaasti +personallisista runoistaan--nekin yhtä niukat kuin on koko hänen +kirjallinen tuotantonsa--henkii tunne niin harras, herkkä ja syvä, että +hän siinä suhteessa meillä on vain Aleksis Kiveen verrattava. Mutta Kivi +ei ole Cajanderille mikään esikuva, kuten Runeberg, kuten ehkä Uhland: +hän ei tarvitse tällä pohjalla liikkuessaan sellaista, sillä hän liikkuu +siinä kotoisimmassa ilmakehässään. Muistettakoon vain esim. tuota +pientä, liikuttavaa runoa _Kuva_, tekijän äidin muistolle omistettu. +Taidekeinojensa karussa vähyydessä se muistuttaa jo Kramsua, mutta Paavo +Cajanderille ominaista on sen lempeä, herkkä--ei +kyynelherkkä--surumielisyys. + +Voi Cajander joskus hilpeämmänkin sävelen raikahuttaa, kuten tuo +uudemman kansanlaulun tapaan rakennettu runo _Oi, jos oisi_ todistaa. +Mutta muuten on hänen personallisen tunne-elämänsä pohjana vieno, +kaihomielinen valohämy. Sellaisena hän seisoo tietysti hyvin lähellä +luontoa, ja tuossa hartaassa, sydämellisessä hymnissä _Salomaa_ (vrt. +Kallion _Oma maa_) yhtyvätkin useimmat puolet hänen ei aivan laajasta +kirjallisesta yksilöllisyydestään. Siinä on syvä personallinen tunne +liittynyt harvinaisen hienoon luonnontajuntaan, isänmaallinen mieliala +sulanut eheäksi kokonaisuudeksi tekijän oman taapäin katsovan, menneitä +muistelevan melankolian kera. Onpa mestarillinen kuutamokuvaus esim. +tuo, kun tekijä sanoo korven keskellä nähneensä »punottain, ujostellen» +kuin salon immen + + »kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen,» + +Yhtä kaunis on tuo Aleksis Kiven tapainen kuvaus tekijän mielialasta +hänen jälleen päästyään armaan, tutun erämaansa ihanuuteen: hänen +sielullaan on silloin pyhäpäivä, sen tupa on valkaistu, sen »työn tomut +laastut pois», kaikki on tyyntä, vain rinta sykkää, »muiston kellot kun +kaukaa kaikuen soi».--Sama pyhä, suomalaisen sunnuntain mieliala on +_Leena_-nimisen pienen ballaadin kannattava ominaisuus. + +Muodoltaan miehekäs ja ytimekäs, sisällykseltään vieno ja lempeä on +Paavo Cajanderin supisuomalainen runoilijaluonne, viitaten juuri +tällaisena kauas kansallisen romantiikkamme kultakauteen: Lönnrotiin ja +hänen aikalaisiinsa. Hän on tämän aikakauden vielä myöhäsyntyisempi +lapsi kuin Arvi Jännes. Hänen runoudessaan ei näy vilahdustakaan +edistyksen ja valistuksen myllertävästä voittokulusta kautta suomalaisen +sivistys-elämän. Hän on sellaisena aatteellisesti vielä enemmän +umpilampi kuin esim. Suonio, mutta hän antaa muutamille edustamansa +entisyyden viivoille todellakin klassillisen täydellisyyden +suomalaisessa laulurunoudessa. + +Taitavana suomentajana, _Shakespearen draamojen_, _Daniel Hjortin_, +_Hannan_, _Vänrikki Stoolin tarinain_ y.m. kääntäjänä on Paavo Cajander, +samoin kuin Arvi Jännes _Hirvenhiihtäjien_ tulkinnallaan, suuresti +edistänyt suomenkielen kirjallista käytäntöä. Yleensä ei hänen +runokielensä liikoja laulahtele, ollen alkutekstille uskollista, +yksinkertaista ja korutonta. Mutta että se voi sitäkin, sen todistavat +aina siellä täällä esiintyvät ihmeen-ihanat pälvipaikat, jotka ovat +omiaan tekemään kenen tahansa nykyisen polven taiturillisemmistakin +runosepistä aseettomaksi. Silloin soi hänen kielensä niin +kullanpuhtaasti, että siihen hyvällä syyllä voidaan sovittaa hänen oma +taiturillinen säkeensä runosta _A. Oksaselle_ (tämän 60 vuotta +täyttäessä): + + »käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.» + + + + +JUHO REIJONEN + + +s. 27/4 1855.--Kertoelmia (1885), Vaihdokas (1886), Uusia kertoelmia +(1889), Suuteita (1891), Saarnoja (1891), Kotilukemista Herran päivinä +(1895), Filip Melanchtonin elämä (1897), Kertoelmia ja kuvauksia (1900) +y.m. + + +Kansallisen realismin kultakausi lähenee. Suomalaiseen kirjallisuuteen +ilmestyy kuin taikasauvan iskusta epälukuinen lauma uusia, lahjakkaita +kynänkäyttäjiä, joilla jokaisella on luonnon-tuoreen, kansanomaisen +_kuvaamisen_ kyky valmiina sormenpäissään. Kevätvirrat ovat lähteneet +vieremään, kevätkosket kuohumaan. Verrattain onnelliset valtiolliset +olosuhteet 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alulla vaikuttavat myös +osaltaan tämän kirjallisen aikakauden päivänpaisteiseen äänilajiin. +Vallitsee vireä toiminta kaikkialla henkisen ja aineellisen elämän +aloilla. Suomalaisuus ei ole enää etäinen, pilventakainen asia, jota +vain kansallisen romantiikan rohkeimmilla unelmilla voitiin lähestyä: se +on tuossa jo käsin koskettavissa. Suomalainen isänmaa ei ole enää vain +yksinäisten suurten miesten mielihaave, sitä ei ole tarvis enää +Stenbäckin tapaan lähteä vain pietismin korpien ja harmaatakkisten +körttiläisten povista etsimään: se lepää tuossa meidän edessämme, +kaikkialla ja jokapaikassa, tyyninä järvinä ja kimmeltävinä +kirkonkylinä, lempeinä lehtirantoina ja rauhallisina, tutunomaisina +ihmisinä. Miksi käyttää niin paljon _mielikuvitustaan_, kun voi käyttää +suoranaista _havaintokykyään_? Miksi vetää _viivoja_ tietymättömään, +epämääräiseen tulevaisuuteen, kun voi jo niin hyvällä menestyksellä +_maalata_ kirjavata, elämän-iloista nykyisyyttä? Värit anastavat +voitollisen sijansa suomalaisten kirjailijain tekotavassa. +Kansallisuus-aatteen antama sisällinen totuus on muuttumassa heille jo +ulkonaiseksi todellisuudeksi. He seuraavat ajan virran mukana, he +kääntävät huomionsa ulospäin, heistä tulee todellisuudenkuvaajia, +_realisteja_. + +Samalla muuttaa koko suomenkieli luonnettaan heidän käsissään. Se on +ollut tähän saakka koko kansallisen entisyyden hengen mukana karua, +yksivakaista, harrasta ja ytimekästä. Se muuttuu nyt vilkkaaksi, +joustavaksi, sointuvaksi ja väririkkaaksi. Sen entinen spartalainen +leima häviää uuden, niin sanoaksemme, ateenalaisen tieltä: suomalaisista +kirjailijoista tulee kaunopuhujia. Sen sijaan, että ennen on ollut +vaikea lausua tällä kielellä julki ajatuksiaan, käy se nyt helpoksi: +kuka hyvänsä henkisesti vireä nuori maisteri tahi ylioppilas osaa pian +sommitella sillä mukiinmenevän novellin tahi kansankertomuksen. +Sanomalehtien alikerrat alkavat oikein tulvia niistä. Eikähän nuorella +kirjailijalla tarvitse enää niin aivan monta ajatusta ollakaan. Pääasia, +että hänellä on hyvä _silmä_. Muun kaiken, kuten luonnontuoreen kielen, +ympäröivän kansan-elämän tuntemuksen ja eritoten kiitollisen, vielä +väsähtymättömän lukijakunnan lahjoittaa heräävä kansallishenki hänelle. +Hänen kirjallinen menestyksensä ei riipu niin paljon hänen +suorittamastaan sisällisestä kehityskulusta ja sen muodostamasta +yksilöllisestä kirjailijapersonallisuudesta, vaan hänen hilpeästä, +rattoisasta _tekotavastaan_, siitä, että hän uskaltaa käyttää silmäänsä +ja kuvata ympäröiviä olosuhteita sellaisina kuin ne ovat s.o. sellaisina +kuin ne todellakin hänen sielun-silmäänsä kuvastuvat. Miksi ei siis +käyttää silmäänsä, miksi ei siis kehittää tekotapaansa, miksi ei siis +luoda niin selviä ja todenmukaisia kuvia kuin mahdollista, isänmaalle +iloksi ja oman kalliin suomenkielensä kaunistukseksi? + +Kielen _luusto_ peittyy toisin sanoen sen yhä pyöristyviin, yhä +taitehikkaampiin _liha_skudoksiin, joiden alta outo tuskin enää Mikael +Agricolan länsisuomalaista raamatunkieltä aavistaisikaan. Jo ennen, +Lönnrotin ja Kalevalan kautta, olivat itäsuomalaiset kielimurteet +tehneet ensimmäisen voitollisen rynnäkkönsä suomalaiseen kirjakieleen, +kylväen uutta elämää, uusia kansanomaisia sanoja, uusia mielikuvia ja +niiden kiteyttämiä kielimuotoja kautta koko runopukuisen +kirjallisuutemme. Toinen rynnäkkö tulee kansallisen realismin mukana, +kohdistuen tällä kertaa johdonmukaisesti suorasanaisen kirjallisuuden +alalle. Sillä proosa on ajan luontainen kirjallinen muoto, samoin kuin +runo oli ollut edellisten vuosikymmenien. Miksi kirjoittaa epäpitkiä +rivejä, kun kerran voi kirjoittaa yhtä pitkiäkin? Jos kerran oli kysymys +vain kuvaamisesta, ja varsinkin kansanelämän kuvaamisesta, niin jäi +runopukuinen muoto jo itsestään tois-arvoiseen asemaan. Eiväthän +suomalaiset kansanmiehet toki kuusmitalla puhuneet! Runebergin aika on +mennyt, Aleksis Kivenkin aika on jo menemässä. Pietari Päivärinta, niin +alkeellisesti ja patriarkallisesti kuin hän sen tekeekin, viittaa tietä +eteenpäin aina realistisempaan kansan-elämän kuvaukseen. + +Juho Reijonen on tämän aikakauden luonteenomaisia ilmiöitä. + +Niitä on muuten hänen rinnallaan useampiakin. Niitä on nimimerkki Kah +(K.A. Heman), niitä on nimimerkki Pii (Vilho Soini), jonka _Kirjavia +kuvia pölkkyjen historiasta_ viehättää pirteällä, tuoreella +esitystavallaan, niitä on nimimerkki Samuli S. (Kaarle Suomalainen), +jonka _Novelleissa_ niiden keveä, pakinoiva, niin sanoaksemme hiukan +herrahtava tyyli heti kiinnittää lukijan huomiota. Niitä on vielä +useampiakin. Yhteistä heille on uusi, eloisa tekotapa, joka samalla +helppoudella taipuu nykyaikaisen kansankuvauksen, historiallisen +kertomuksen, leikillisen pikkujutun taikka myös lyyrillisen +tunnelmapalasen tulkintaan. Onpa historiallinen kertomus saanut jo pari +varsinaista, kyvykästä edustajaakin: E.F. Jansson, jonka _Hatanpään +Heikki ja hänen morsiamensa_ vielä tänäkin päivänä on mitä +miellyttävintä kansan-lukemista, ja J.A. Bergman, tunnettu vilkkaasta +Simo Hurtan aikoja käsittelevästä novellistaan _Nevalaiset_. Edustavin +heistä on kuitenkin Juho Reijonen jo siksi, että hän seisoo lähimpänä +kansan-elämää ja samalla sitä ajan keskeistä taidekäsitystä, josta yllä +huomautimme. + +Ei niin, että hänkään vielä olisi mikään puhdas realisti, siinä +merkityksessä, minkä tämä sana myöhemmin 1880-luvun lopulla saa. Hänkin +_kertoo_ oikeastaan vielä yhtä paljon kuin hän _kuvaa_, tekijän oma +personallisuus astuu hänen _Kertoelmissaan_ vielä usein hänen +henkilöittensä ja lukijan välille selittelevänä, välittelevänä, ja jos +tarvitaan, myös sovittelevana puhemiehenä. Tekijä tahtoo vielä sangen +usein olla sukkela omien henkilöittensä kustannuksella, muistuttaen +siinä suhteessa jonkun verran Samuli S:ää, jonka kanssa hänellä ilman +äsken mainittua maalaista piirrettään olisikin useimmat yhtymäkohdat. +Hänellä on vielä sangen paljon kansallista romantiikkaa veressään ja hän +katselee suomalaista kansan-elämää vielä jonkun verran pappilan +kuistilta, joka sivumennen sanoen ei olekaan huonoin paikka +tämäntapaisten havaintojen tekemiselle. Hän voi vielä esim. keskellä +pohjoiskarjalaista luonnonkuvausta ottaa vertauskuvansa Danten +_Jumalaisesta näytelmästä_, esittää romantisen juonen tuiki +realistisella tekotavalla ja päinvastoin, hän pyrkii vielä +tyylittelemään saamansa voimakkaimmatkin vaikutukset tuohon keveään, +sujuvaan pakinamuotoonsa, ja hänen oman yksilöllisen kielensä ynnä hänen +käyttämiensä kansanomaisten mahtisanojen ja lauseparsien välille on +vielä siksi suuri juopa kiinnitetty, että hänen täytyy ne +lainausmerkeillä varustaa. Tekijä ei tahdo täysin sulaa aineesensa: hän +tahtoo pysytellä ikäänkuin pari vaaksan mittaa sen yläpuolella.--Kaikki +nämä ominaisuudet eivät suinkaan ole tekijän kansallisesta romantiikasta +johdettavia. Ne eivät ole enemmän realistin kuin romantikonkaan, vaan +_taiteellisen dilettantin_, jolle taide ei ole mikään elämän-vaatimus, +vaan joutohetken huvi. Ja myönnettävä on, että Juho Reijosessa on sangen +paljon dilettantismia. Hän on yhtä paljon _taiteenharrastaja_ kuin +todellinen _taiteilija_, kuten ovatkin ylipäänsä useimmat hänen +aikalaisistaan. Kirjaileminen on käynyt helpoksi heille, siksi että se +on siirtynyt tekijän ulkopuolella olevaksi asiaksi. + +Mutta Juho Reijonen on erittäin lahjakas taiteenharrastaja. Hänellä on +»silmää», hänellä on kieltä, hänellä on värejä, hänellä on +itäsuomalaisen, s.o. savolaisen, pohjoiskarjalaisen ja +itäpohjanmaalaisen kansan-elämän tuntemusta. Hän tekaisee tuollaisen +klassillisen kansantyypin kuin kirkon kuudennusmies kertoelmassa +_Koskelan ukko_ samalla näppäryydellä kuin hän sommittelee pitemmän, +pirteän ja sattuvan kuvauksensa _Vaihdokas_. Hän voi pyöräyttää +tuollaisen viehättävän lastentarinan kuin _Ensimäiset ystäväni_ yhtä +havainnollisella ja humoristisella kynällä kuin eläintarinan _Maisteriko +vai kirkkoherra?_, jossa uskollisen Mustin kokemukset ja mietelmät tämän +maailman menosta ovat mitä elävimmin esitetyt. Hänen huumorinsa voi +joskus kohota miltei Aleksis Kiven tapaiseen monumentalisuuteen, kuten +tuossa pienessä mestarinäytteessä _Kaaperin kosinta_, jossa suomalainen +kansanomainen ja samalla sangen materialistinen käsitys rakkaudesta ja +avioliitosta on todellisella taiturin ylemmyydellä hahmoteltu. Samaan +huvittavaan aiheesensa, jota hänellä seurakunnan sielunpaimenena +epäilemättä onkin ollut mitä paras tilaisuus tutkistella, tekijä palaa +usein. Että salon kansan keskuudessa kuitenkin romantisemmatkin +rakkaustarinat voivat syntyä ja sijaita, siitä on taas tuo raikas, +runollinen kertoelma _Lautta-Jussin tyttö_, samoin kuin _Muistelma +Savosta_, meillä todistuksena. Erikoisen huomion Reijosen tuotannossa +ansaitsee historiallinen kertomus _Tuulivaaralaiset_, jonka läpi +pohjoiskarjalaisten heimosotien ja heimovihojen vinha tuuli tekijälle +aivan odottamattomalla voimalla puhaltaa. + +Juho Reijosen merkitystä suomalaisen kansanelämän kuvaajana täysin +ymmärtääksemme täytyy meidän kääntää silmämme taaksepäin. Mitä oli ennen +häntä--ja hänen aikalaisiaan--suorasanaista suomenkielistä +kaunokirjallisuutta olemassa? Oli Aleksis Kivi, oli Pietari Päivärinta. +Samoin vielä suomenkielisen novellikirjallisuuden varsinainen alkaja +K.J. Gummerus, jonka pääasiallinen merkitys kuitenkin lienee hänen +toimittamansa kansantajuisen ja laajalle levinneen _Kyläkirjaston_ ja +_Kyläkirjaston Kuvalehden_ piiristä etsittävä, samoin Theodolinda +Hahnsson, jonka sujuvasti kerrotut _Kotikuusen kuiskehia_ y.m. kuitenkin +vielä ovat kokonaan kansallisen ja kansaa ihannoivan romantiikan lapsia, +lähinnä Suonion _Kuun tarinoita_ muistuttaen. Heistä Juho Reijoseen on +jälleen pitkä askel kohti kansallista realismia tapahtunut. + +Se on tapahtunut ensiksikin henkilökuvaukseen nähden, joka Kivellä vielä +on yleensä tyypillistä, suurpiirteistä, pääasiallista, Päivärinnalla +samoin, vaikka hänen huomionsa jo onkin enemmän kohdistettu +yksilöllisiin elämänkohtaloihin. Juho Reijonen on heidän rinnallaan jo +täydellisesti pienten piirteiden mies: elämän tuhannet, vivahdukselliset +sivuseikat vaativat jo hänen mielenkiintoaan osakseen, vaikka hän vielä +_koetaakin_ pysyä pääpiirteissä, esittämällä meille yhtä usein +kokonaisia elämäntarinoita kuin osia niistä. Mutta myös +maisemakuvaukseen nähden on kehitys realismiin päin ottanut aika +harppauksen eteenpäin. Kiven fantastinen ja Päivärinnan niin sanoaksemme +»sankarillinen» maisema on Reijosella käynyt jo isosti +yksityiskohtaisemmaksi. Se on saanut enemmän värejä, enemmän +silmänräpäyksellistä eloa ja iloa olemassa-olostaan. Pohjois-Karjalan ja +Pohjois-Savon koristeellinen luonto laulaa ja välähtelee jo voimakkaasti +kaikkialla Juho Reijosen tuotannossa.--Kielen kehityksestä samaan +suuntaan on jo yllä ollut puhe. + +Reijonen ja hänen aikalaisensa raivaavat tietä uudelle. He muokkaavat ja +valmistavat sitä mehevää maaperää, josta kansallisen realismimme +ihanimmat kukkaset pian tulevat puhkeamaan. + + + + +ROBERT KILJANDER + + +s. 15/8 1848.--Mestarin nuuskarasia (1881), Amalia ystävämme (1881), +Hyvät markkinat (1882), Pukkisen pidot (1884), Postikonttorissa (1887), +Pahassa pulassa (1889), Vieraita odottaessa (1892), Kumarrusmatka +(1894), Sanny Kortmanin koulu (1902) y.m. + + +Idylliset, patriarkalliset pikkukaupungit pitkin meren ja sisävesien +rannikkoja muodostavat aivan oman kultuuripiirinsä suomalaisessa +hengenelämässä. Aikoja ennen oli maamme ruotsinkielinen kirjallisuus +keksinyt tämän kiitollisen alueen, vaikka se romantisen luonteensa +tähden ei koskaan tullut sen erikoisuuksia siinä määrin merkinneeksi +kuin myöhemmin suomalainen. Jos muistamme että yksi kansallisen +romantiikkamme syntysanoja oli aikakauden yleinen pyrkimys luontoon, +niin ymmärrämme varsin helposti, että sen tunnustähtien alla kulkevan +kirjallisuuden itsestään täytyi johtua maalais-elämän ja etenkin +maata-viljelevän kansan ihannoimiseen. Olivathan nuo pikkukaupunkien +ahtaat olot omituisine, usein naurettavine asukkaineen luonnollisesti +varsin epäkiitollinen aihe esim. sellaiselle sankarirunoilijalle kuin +Runeberg! Korkeintaan ne voivat tarjota pohjaa jollekin leikilliselle +koulupoika-muistelmalle, kuten _Tulipalo_, jolla hänkin on hiukan +muistanut vanhaa vaasalaista ympäristöään. Topeliuksen suorasanaisessa +tuotannossa on suomalaisella pikkukaupunki-elämällä jo isosti laajempi +sijansa, vaikka hänkin synnynnäisenä romantikkona seisoo tässä +tapauksessa vielä liian etäällä aiheestaan voidakseen siihen syvemmin +antautua. Vanha Vaasa, Turku, Helsinki (sekin silloin pikkukaupunki) +y.m. saavat kuitenkin kiittää häntä monesta runollisesta +kajastuksestaan. + +Mutta muuten on aika suomalaisen maaseudun ja suomalaisen maalaiskansan. +Saara Vacklinin _Satanen muistelmia Pohjanmaalta_ lienee ainoa +muistomerkki viime vuosisadan alkupuolelta, joka realistisemmin pelastaa +meille monta ehkä muuten jo unohdettua piirrettä suomalaisesta +pikkukaupunki-kultuurista. + +Suomenkieliset kirjailijat Lönnrotista saakka ovat tietysti vieläkin +maalaisempia. Kalevala oli korpikultuurin, Kivi kyläkultuurin tuote. +Maalainen on Erkko, maalainen Pietari Päivärinta. Kaarlo Bergbom on +ainoa kaupunkilainen henki heidän joukossaan, mutta hänenkin tuotantonsa +jää niin vähään, että hän ehtii vain pienen, silmänräpäyksellisen +hahmokuvan silloisesta viipurilaisesta ympäristöstä pyöräyttää. Samuli +S. on pikkukaupunki-kuvaajana jo paljon merkitsevämpi, ja hänellä, +samoin kuin Juho Reijosellakin, on jo novelleja, jotka draamallisen +kirjailijan kynällä piirrettyinä olisivat tarjonneet yhtä monta +ilmielävää tyyppiä meidän näyttämöillemme kuin ne nyt tarjoovat lukijan +mielikuvitukselle. Huomaa kaikesta, että virkoavan realismin hengen +mukana myös Suomen pikkukaupungit alkavat päästä kirjallisiin +oikeuksiinsa: Robert Kiljander esiintyy. + +Hän tulee kansallisen realismin mukana, mutta hän pysyy varsin syrjässä +sen aatteellisista tarkoitusperistä. Hän on saanut oman leiviskänsä +hoidettavakseen, ja näyttää siltä kuin hän tajuaisi vaistomaisesti, että +tuossa uudessa, murtavassa ajassa on yhtä paljon hänen omalle +taiteilijapersonallisuudelleen vaarallista ja vihamielistä kuin siinä on +hävittävää ja alasrepivää hänen rakkaalle pikkukaupunkilaiselle +kultuuripiirilleen. Robert Kiljander _rakastaa_ nimittäin sitä +rauhallista, hiukan uneliasta ympäristöään, johon kohtalo on hänet +virkamiehenä asettanut ja jota hän herttaisella, hyväntahtoisella +huumorillaan käsittelee. Hänellä ei ole suinkaan halua ruveta sitä +reformeeraamaan, sillä juuri siten hän kadottaisi ne klassilliset +viivat, jotka vuosisatojen kehitys on piirtänyt häntä ympäröivään +elämään ja jotka hänen mielestään kuitenkin kaikitenkin, kaikista sen +inhimillisistä heikkouksista huolimatta, sulkevat sisäänsä niin paljon +hyvää, lämmintä, turvallista ja tutunomaista.--Hänen suhteensa +pikkukaupunki-kultuuriin on sama kuin Aleksis Kiven suhde +kyläkultuuriin: hän iloitsee ja suree sen mukana, hän ei asetu +yläpuolelle sitä. + +Robert Kiljander on oikeassa. Tässä on olemassa jo se _ympäristön +eheys_, jonka vain vanha, vakiutunut yhteiskunnallinen elämä voi +synnyttää. Olisi sääli rikkoa pienintäkään piirrettä siitä. Tuollainen +suomalainen, pikkukaupunkilainen yhteiskunta on täydellinen valtio +valtiossa. Sen ylin huippu on pormestari, sen ministeristö on +maistraatti, sen prokuraattori on viskaali, sen pappi on vähintään +arkkipiispan vertainen suhteellisessa arvossaan ja kunniassaan. Jokainen +tämän yhteiskunnan jäsen saa oman ympäristönsä tasolta katsottuna juuri +yhtä moninkertaisen merkityksen kuin tämä yhteiskunta on pienempi tuota +suurta yhteiskuntaa sen ulkopuolella. Sen lääkäri on kaiken +tietopuolisen ja käytännöllisen lääketieteen auktoriteetti, sen rehtori +kaiken pedagogiikan, sen kruununvouti on miltei kruunu itse ja sen +postimestari vähintään--pääposti-tirehtööri. Sen järjestysvalta--pari +kolme poliisia--merkitsee vähintään yhtä paljon kuin koko Preussin +piikkikypäristö, sen kauppiaat, käsityöläiset, mestarit ja oppipojat +yhtä paljon kuin kaikki Europan pankkiherrat taikka Amerikan öljy- ja +teräskuninkaat. Jokainen heistä on tarpeellinen jäsen tässä +hyvin-järjestetyn ja samalla sangen virkavaltaisen yhteiskunnan +koneistossa, jossa ihmiset ovat ihmisiä niinkuin kaikkialla muuallakin, +toiset vähän tuhmempia, toiset vähän viisaampia, toiset ehkä vähän +parempia, toiset pahempia, mutta kaikki sentään sangen hupaisia, kun +niitä Robert Kiljanderin humaanisella silmällä katselee. Onhan kaikkeus +aina läsnä jokaisessa yksityiskohdassaan, koko ihmisyys jokaisessa +edustajassaan. Tämä suuren taiteen tunnusmerkki tekee Kiljanderin +hieman vanhanaikaisen, mutta samalla vanhanaikaisesti hienon ja miltei +elegantin komiikan parhaassa merkityksessä klassilliseksi. + +Ja tuolla yhteiskunnalla ovat omat sisälliset tapauksensa, jotka sitä +kuohuttavat ainakin yhtä syvältä kuin sodat, vallankumoukset, työriidat +ja luokkataistelut suuria valtioita sen ulkopuolella. Milloin on syynä +siihen _Mestarin nuuskarasia_, milloin _Amalia ystävämme_, milloin +_Pukkisen pidot_, milloin rettelöt _Postikonttorissa_. Ja tuonkin +yhteiskunnan sisällä taistellaan ja kärsitään, surraan ja iloitaan, +kateus kutoo siellä juoniaan, rakkaus huntujaan, sääty-ylpeys istuu +siellä vankasti valta-istuimellaan, sielläkin on pyrkijänsä, +nousukkaansa ja ennen kaikkea peljättävä yleinen mielipiteensä, joka +aina ankarana ja uhkaavana väikkyy poloisten ihmislasten yllä. Ei ole +tarvis tiedustaa: »missä on nainen?» tämän yhteiskunnan seinien +sisäpuolella. Hän on kaikkialla ja jokapaikassa, takana yksityisten +tekojen ja julkisten tapauksien, ja hänenpä tähtensä voi moni +tohvelisankari olla peijakkaan _Pahassa pulassa_, kuten Kiljanderin ehkä +kaikkein pirtein ja muoto-täydellisin huvinäytelmä todistaa. Tuiki +koomillisia ovat tämän rakastettavan pienoispiirin henkilöt, jos he +siirtyvät outoihin oloihin sen ulkopuolelle, varsinkin niin itsekkäässä +tarkoituksessa kuin _Kumarrusmatka Helsinkiin_. Parempi sitten, että he +pysyvät vaikka _Sanni Kortmanin koulun_ henkisessä ilmakehässä, niin +ahtaalta ja ummehtuneelta kuin se ehkä syrjäisestä saattaa tuntuakin. + +Mutta tämän eheän, perinnäisen ympäristön särkee eteenpäin ryntäävä +aika, ja jo viimemainitussa näytelmässä on jotakin särkynyttä, +rikkonaista, joka todistaa tekijän entisen, klassillisen ympäristönsä +keralla kadottavan osan myöskin omasta taiteellisesta varmuudestaan. Hän +ei ole luotu niiden syvempien, perinjuuristen ristiriitojen kuvaajaksi, +joita uudet maailmankatsomukset tuovat mukanaan, sillä ne eivät ole enää +yhtä helposti sovitettavissa, ne eivät ole enää sovitettavissa +ollenkaan, vaan vaativat toisen taikka toisen murtumista. Niin kauan +kuin on kysymys _perhepiirien_ sisällisistä ja keskinäisistä +ristiriidoista, on Robert Kiljander mies paikallaan. Mutta niin pian +kuin uusi _julkinen elämä_ niissä virkoaa, vaikenee hän vähitellen. +Kansallinen herätys ei vielä sellaisenaan ollut pahemmin rikkonut hänen +ympäristöään, siitä yksinkertaisesta syystä, että se romantisten +alkulähteittensä mukaisesti ja ruotsinkielisestä sivistyneestä säädystä +lähteneenä kohdistui lähinnä suomalaiseen maaseutuun. Niidenkin +rauhoitettujen henkisten keitaiden häiritseminen, joita suomalaiset +pikkukaupungit tähän saakka olivat olleet, jäi 1880-luvulla tapahtuvan +_yksilöllisen_ herätyksen asiaksi. + +Robert Kiljanderin ikuinen kunnia on, että hän on tämän vaatimattoman, +mutta ei silti vähemmän mieltäkiinnittävän kultuuripiirin säilyttänyt +suomenkieliselle kirjallisuudelle. + +Puhtaasti kirjalliselta kannalta on hänen tuotantonsa mitä huomattavin +huolellisen ja täsmällisen tekotapansa vuoksi, joka ei ole vailla samaa +hiukan vanhanaikaiselta vaikuttavaa elegansin piirrettä, mikä on koko +hänen komiikkansa miellyttävimpiä ominaisuuksia. Epäilemättä se on tässä +tapauksessa aivan esitettävän ympäristön mukainen, joka vielä on +ikäänkuin pari _rococon_ puuderihiukkasta muistona menneiltä +gustavianisilta ajoilta säilyttänyt. Mutta ei myöskään enempää. Robert +Kiljander ei suinkaan ole mikään salonkikoomikko ranskalaisessa taikka +edes tanskalaisessa merkityksessä. Pikemmin hän on sitten suomalainen, +hiljaa hymyilevä ja joskus ääneenkin hymähtävä _seurakoomikko_, jonka +sivistynyt, humaaninen silmä on samalla suuri »koiransilmä», joka +kuitenkin vain poikkeustapauksissa voi koskettaa burleskia ja jolle +realismin säälimätön todellisuuden erittely on yhtä vieras kuin +romantikon maailmoita syleilevä synteesikin. Seisoen päättyvän +romantiikan ja alkavan realismin ajan kultaisilla keskivaiheilla hän +säilyttää parhaissa tuotteissaan erinomaisen taiteellisen tasapainon +näiden välillä, laskee lujan pohjan suomalaiselle seuranäytelmälle ja +levittää näytelmä- ja näyttämötaiteen harrastusta mitä laajimmalle juuri +noihin samoihin seurapiireihin, joita hän on kuvannut ja jotka hänen +jokaisen tuotteensa heti innostuksella omaksuvat. Sillä aika on +suomenkielisen draaman kehityksessä porvarillisen _seuranäytelmän_, +samoin kuin se on suorasanaisen kertomuksen alalla kepeän, kansanomaisen +juttuamisen. + +Ajan kirjalliset viivat sattuvat tässäkin merkillisesti yhteen: Juho +Reijonen ja Robert Kiljander lyövät kättä toisilleen. + + + + +MINNA CANTH + + +s. 19/3 1844 k. 12/5 1897.--Novelleja ja Kertomuksia (1878), +Murtovarkaus (1882), Roinilan talossa (1883), Työmiehen vaimo (1885), +Hanna (1886), Köyhää kansaa (1886), Salakari (1887), Kovan onnen lapsia +(1888), Kansan ääniä I (Lain mukaan, Kauppa-Lopo) (1889), Vapaita +aatteita (1889-90), Papin perhe (1891), Novelleja I-II (1892), Sylvi +(1893), Hän on Sysmästä (1893), Spiritistinen istunto (1894), Kotoa pois +(1895), Anna Liisa (1895). + + +Suomenkielinen nykyaikainen kirjallisuus oli syntynyt kahden suuren +yleis-europalaisen virtauksen vaikutuksesta: kansallisuus-aatteen ja +siihen liittyvän romantisen taidesuunnan. Edellinen oli lainannut +sisällyksen, jälkimmäinen muodon sille, kumpikin tietysti meikäläisten +erikoisten olojen mukaiseksi muovautuen. Näin oli eletty pian puoli +vuosisataa Lönnrotin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella ja +kirjallisella perinnöllä. + +Niin voimakas oli ollut suomalaisuuden liikkeen antama sysäys myöskin +suomenkieliseen kirjalliseen elämään nähden, että se oli pakottanut +kaikki kynät pyörimään, kaikki ajatukset, tunteet ja mielikuvat maassa +kiertämään vain tuon yhden suuren keskipisteen ympärillä: isänmaan. +Yksilöllisemmille sielunliikkeille oli aika jättänyt verrattain vähän +sijaa. Tarvittiin kaikki voimat, jännitettiin kaikki jäntereet vain tuon +yhteisen, pyhän päämäärän saavuttamiseksi: suomenkieli oli kohotettava +sivistyskieleksi, Suomen suomalainen kansan-aines isännäksi omassa +talossaan. Tällainen jättiläistyö olisi ollut mahdoton suorittaa ilman +_entusiasmia_. Sen täytyi aluksi vedota enemmän tunteesen kuin järkeen, +vähemmän päähän kuin sydämeen, jos sen mieli sytyttää nuoriso ja temmata +mukaansa suuret kansanjoukot. _Romantinen hurmaus_ oli kulkenut kautta +Suomen niemen. + +Sekään ei voinut kestää ikuisesti. Alettiin selvitä hurmauksesta, ja +samalla esiintyi moni seikka ympäröivissä olosuhteissa silmälle sangen +toisellaisena kuin ennen isänmaallisen innostuksen ja kansaa-kaunistavan +romantiikan särmiön läpi katsottuna. Ruvettiin näkemään vikoja ja +puutteita niissä. Ajan henki käy _kriitilliseksi_, aletaan arvostella ja +irvistellä paljoa sellaistakin, mikä vielä oli ollut pyhintä pyhää +suomalaisuuden tienraivaajille. _Totuus_ tulee kaiken kirjallisen +toiminnan tunnussanaksi, _vapaa ajatus_ ja _vapaa sana_ niiksi +välkkyviksi aseiksi, joilla esiin-astuva nuori polvi omia uusia +elämän-ihanteitaan puolustaa. Kukaan ei tahdo enää antaa pettää itseään. +Mieluummin olla sitten kokonaan ilman innostusta kuin joutua sen vuoksi +omissa ja ennen kaikkea muiden silmissä hullunkuriseksi. + +Näin kuitenkin ainoastaan kansallisuus-aatteesen nähden. Sillä muuten ei +tältä nuorelta polvelta suinkaan puutu omaa sisällistä liekkiään, vaikka +se onkin etsinyt muiden, yleis-inhimillisten aatteiden aloilta hiilensä +ja sytykkeensä. Se on kääntänyt joka suhteessa silmänsä ulospäin, se on +käynyt yli kansallisuutensa ahtaiden rajojen ja ottanut uusia, +elähyttäviä vaikutuksia Europasta. Kansallinen ajatustapa pyrkii +laajentumaan _kansainväliseksi_. + +Minna Canth merkitsee meillä tämän uuden kirjallisen aikakauden +ensimmäistä suurta alkupistettä. + +Ei niin, ettei samoja pyrkimyksiä ja luonteenominaisuuksia olisi ollut +olemassa jo ennen häntä. Olivathan jo Oksasessa hänen yksilöllinen ja +kansallinen maailmankatsomuksensa joutuneet mitä mieltäkiinnittävimpään +ristiriitaan keskenään, olipa tuo ristiriita jo siirtynyt hänen +ulkopuolelleenkin, siten että hän oli joutunut edellisen puolesta Yrjö +Koskista vastaan kamppailemaan. Pietari Päivärinta oli jo osoittanut +ensimmäisiä yhteiskunnallisen ja kirkollisvastaisen arvostelun oireita, +ja Kaarlo Kramsun tummasta tunnepohjasta kumpuava epäily oli iskenyt +kyntensä itse kansallisuus-aatteesenkin. Mutta kaikki kuuluvat he vielä +ainakin toisella jalallaan kansallisen romantiikan aikakauteen taikka +muodostavat ylimenoja siihen uuteen, jonka Minna Canth alottaa. + +Paremman taidesanan puutteessa me voimme sitä tässä nimittää esim. +kansalliseksi realismiksi. + +Sen puhtaasti kirjalliset syntysanat olivat jo Aleksis Kivessä, joka +suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa merkitsee juuri näiden kahden +taidesuunnan--toinen toisestaan kehittyvän, ei vastakkaisen--kultaista +keskiväliä. Mutta sen aatteelliset syntysanat olivat vielä sanomatta. +Se jäi Minna Canthin niin yksinomaisesti realistisemman +taiteilijaluonteen asiaksi. + +Minna Canthin asemaa suomenkielisessä kirjallisuudessa oikein +hahmotellaksemme täytyy meidän hänen ynnä koko hänen kirjallisen +aikakautensa mukana kääntää katseemme Europaan. Mitä oli tuolla ulkona, +suurissa sivistysmaissa, tapahtunut sillä aikaa kuin täällä taisteltiin +suomenkielen oikeuksien puolesta ja luotiin pohjaa omalle kansalliselle +kultuurille? + +Siellä oli tapahtunut täydellinen henkinen vallankumous. Romantista +_pyrkimystä luontoon_ oli seurannut realistinen pyrkimys saman luonnon +_tieteelliseen selittelyyn_. Ihmisen älyllinen puoli oli ottanut jälleen +oikeutensa, sydän oli joutunut sangen huonoon huutoon ja tunne lasten +leikkikaluksi. Terve järki ja terveen järjen kritiikki olivat astuneet +ennen tuntemattomaan valta-asemaan maailmassa. Pyhän Alliansin aika oli +ohitse, uudet kumoukselliset opit olivat jälleen järkyttäneet Europaa, +kruunatut päät vavisseet valta-istuimillaan. Enimmän kuitenkin oli +vavissut jumala s.o. ihmis-usko korkeimman personallisen olennon, +taivaan ja maan luojan, tähtitarhojen hallitsijan olemassa-oloon. Sillä +_kehitys-oppi_, kumouksellisin kaikista opeista Kristuksen syntymisen +jälkeen, oli herjaisen Prometheus-kätensä jo häneenkin kohottanut. + +Niin pian kuin voitiin rakentaa ja näyttää toteen tuo huimaava silta +ihmisestä, vieläpä itse ihmis-ajatuksesta, elimellisen luonnon +viimeiseen alkusoluun, kävi korkein olento luonnon suuressa taloudessa +tarpeettomaksi. Luonto itse oli ainoa tekijänsä, ainoa todellinen +_luoja_, siittäjä ja synnyttäjä, elon ja kuolon antaja taivaan +avaruudessa. Samalla se oli ainoa _laki_, ainoa todellinen lainsäätäjä +ja laintäyttäjä, palkitsija ja rankaisija maailmassa. Se »toimi», se +»teki», se »tahtoi» kaiken, mikä ennen oli käsitetty korkeimman +personallisen olennon tahdoksi ja toiminnaksi. Se oli nyt ääretön, se +oli nyt pyhä ja peljättävä, kiivas ja vanhurskas. Se ei ollut hyvä, eikä +paha, siksi että sitä varten ei ollut mitään siveellistä mittapuuta, se +ei tehnyt oikein eikä väärin, siksi että se vain toimi oman ikuisen +lakinsa mukaisesti: sillä oli toisin sanoen kaikki tarvittavat +jumalalliset ominaisuudet. + +Ihminen, saman luonnon ylimpänä tunnettuna edustajana, huomasi asemansa +äkkiä varsin edullisesti muuttuneeksi. Ennen taivaan orja, nyt maan +kuningas, ennen jumalansa langennut lapsipuoli, nyt menneiden, +äärettömien aikakausien säteilevä tulos ja silta eteenpäin. Häneen +kärjistyivät nyt kaikki tiet, totuudet ja elämät, tosin toistaiseksi +ainoastaan sen pienen maapallon pinnalla, joka oli hänet siittänyt ja +synnyttänyt. Mutta hyvä niinkin: olipa hän kaikissa tapauksissa saanut +oman alueensa, oman tähtensä, yksin-oikeutetuksi kotisijakseen. Eikä hän +ollut sen hoidosta, yhtä vähän kuin itsensäkään, kenellekään elävälle +olennolle itsensä ulkopuolella tilintekoon velkapää. Ainakin _tällä_ +tähdellä hän oli isäntä siis, yhtä yksinvaltias kuin oli ollut kerran +hänen korkein olentonsa. Ainakin tämän maan kamaralla oli hänen voimansa +nyt ääretön, hänen kunniansa nyt mittaamaton. Juutalaisten raaka, +verenhimoinen jumala oli ollut vain hänen omien entisten ja alempien +kehityskausiensa häpeiltäviä aivohoureita. Uusi ihmisyyden, uusi +_humaniteetin_ aika oli koittanut maailmassa. + +Samalla oli koko elämä, lyhyt, haihtuva ihmiselämä, saanut aivan toisen +arvon hänelle. Jos ei ollut olemassa mitään jumalaa, ei ollut olemassa +myös mitään perkelettä, ei haudantakaista taivasta eikä helvettiä, ei +piruja eikä enkeleitä, ei syntiinlankeemusta, ei lunastusta eikä +iankaikkista tuomiota. Ei ollut olemassa mitään haudantakaista +ollenkaan, vaan ainoastaan _tämä_ elämä ja _tämä_ maailma, jossa oli +tultava toimeen niin hyvin kuin osattiin ja josta kuolema pian oli +tuleva kunkin korjaamaan. Täytyi siis käyttää aikaansa, täytyi siis +iloita elämästään ja nauttia maailmastaan niin kauan ja täyteläisesti +kuin mahdollista. Uusi _elämän-ilon_, uusi työn, terveyden ja +toimintahalun oppi oli löytänyt lentimensä. + +Mutta tältä näkökannalta katsottuina esiintyivät myös elämän monet +varjopuolet aivan toisessa, ja vakavammassa valaistuksessa kuin ennen. +Jos elämä oli vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, jos maailma oli +vain murheenlaakso ja ihminen »manan matkamies», tiellä ijäisyyteen, ei +hänen ollut syytä ympäröivien olojensa vikoihin ja puutteisiin juuri sen +suurempaa huomiota kiinnittää. Kokonaan toinen oli asianlaita, jos tämä +olikin hänen ainoa todellinen elämänsä. Silloin oli syytä laittaa elämä +maan päällä itselleen niin mukavaksi ja muille niin oikeudenmukaiseksi +kuin mahdollista. _Ateismin_, personallisen jumalan kieltämisen, täytyi +siis luonnostaan johtaa uuteen, keksintöjen, yhteiskunnallisten +reformien, kaupan, teollisuuden, löytöretkien, sanalla sanoen +_käytännöllisen elämän_, aineen ja hyödyn materialistiseen ja +utilitaristiseen aikakauteen. + +Sama oli ollut seuraus uuden ajan alussa tapahtuneesta renässansista. +Vanha Rooma ja vanha Hellas olivat silloin heränneet haudoistaan +vapauttamaan Europan nuoria, puolibarbaarisia kansakuntia heidän +juutalaiskristillisestä mytologiastaan. Nyt ei ollut enää tarvis mennä +niin pitkälle. Oli tarvis vain uudistaa se porvarillinen yhteiskunta, +joka Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen oli muodostunut, sillä nyt +ei enää edes neljäs sääty, ruumiillisen työn tekijäin valtava paljous, +uskonut personalliseen jumalaan: samalla oli se herännyt vaatimaan +ihmis-oikeuksiaan. _Työväenliike_, kaikista tähän-astisista +yhteiskunnallisista liikkeistä voimakkain, astuu kaikissa Europan maissa +polttavimpana päiväjärjestykseen. + +Pohjoismaissa yhtyy siihen eräs toinen suuri liike, nimittäin +_nais-vapautumisen_. Eihän ollut vain neljäs sääty vailla +yhteiskunnallisia oikeuksiaan: olihan myös nainen, olihan puoli +ihmiskuntaa samassa holhouksen-alaisessa asemassa. Tämän liikkeen +etunenässä kulkee norjalainen kirjallisuus, jota ilman ei myöskään Minna +Canth olisi se, mikä hän nyt on suomalaiselle sivistys-elämälle: vapaan +ajattelemisen ja terveen, voimakkaan yhteiskunta-arvostelun loistava +esikuva, työväenliikkeen uran-uurtaja ja suomalaisen nais-vapautumisen +varsinainen henkinen johtaja ja edellä-kävijä. Pätevämmin kuin hänen +nerokkaan tuotantonsa kautta ei suomalainen nainen tähän päivään saakka +ole todistanut henkistä yhdenvertaisuuttaan ja älyllistä kypsyyttään +julkisen elämän aloille astumaan. + +Voidaksemme jälleen täysin käsittää norjalaisen kirjallisuuden, etenkin +Henrik Ibsenin, vaikutusta Minna Canthiin, täytyy meidän mieliimme +muistuttaa, mikä oli suomalaisen sivistys-elämän ja sen keralla +suomenkielisen kirjallisuuden tila ennen häntä ja hänen aikalaisiaan. + +Se oli ollut todellakin joutumassa umpiveteen. Peljätty _eristystila_, +seurauksena suomenkielen nopeasta nousemisesta maamme kultuurikieleksi, +joka jo Oksaselle oli näin uhkaavana kangastellut, näytti nyt pian +tapahtuvalta tosiasialta. Suomenkielinen kirjallisuus ei ollut Lönnrotin +ajoilta asti saanut juuri mitään mainittavia herätyksiä ulkomaailmasta, +ellemme ota lukuun maamme ruotsinkielistä isänmaallista kirjallisuutta, +jonka vaikutus oli kyllä ollut perinjuurinen esim. Oksaseen ja Paavo +Cajanderiin, eräiden maailmankirjallisuuden klassikkojen vaikutusta +Aleksis Kiveen ja pientä saksalaisen ja ranskalaisen romantiikan +vierailua näillä raukoilla rajoillamme (Suonio, Kaarlo Bergbom). Oli +ollut liian paljon työtä omassa maassa, että olisi ollut aikaa kääntää +katsettaan sen ulkopuolelle. Olivat avautuneet niin äärettömät työ-alat +oman kansan keskuudessa, että sen johtavat henget tuskin olivat ehtineet +muistamaan muita kansoja olevaksikaan. Kirjallisuudessa oltiin Aleksis +Kiven ankarasta tuotannosta tultu lyriikan alalla J.H. Erkon +paimenlauluihin, draaman alalla Robert Kiljanderin porvarilliseen +huvinäytelmään ja suorasanaisen kertomuksen alalla Juho Reijosen kepeään +juttuamiseen. Tarvittiin uutta sysäystä, ellei mieli suomenkielisen +kirjallisuuden painua Kaarlo Kramsun keski-öiseen epätoivoon taikka +jäädä ijäkseen Arvi Jänneksen leijona-mieliseen suursuomalaisuuteen: +suomalaisuuden liikettä täytyi välttämättömyyden pakosta seurata +_nuorsuomalaisuuden_. + +Minna Canth on nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä suuria alkutekijöitä. + +Mutta hän ei olisi se ilman norjalaista kirjallisuutta. Hänen +hämmästyttävä henkinen nousunsa on vain Henrik Ibsenin vaikutuksen +yhteydessä ymmärrettävä. Jokainen tämän vuosisataisen maailman-neron +singahuttama salama, etenkin _Noora_ y.m. hänen yhteiskunnalliset +näytelmänsä, sattuvat Minna Canthin laajaan, lämpimään sydämeen +sytyttävinä, hedelmöittävinä. Eivätkä ne sytytä ja hedelmöitä yksin +hänen sydäntään, vaan vielä enemmän kukaties hänen päätään ja aivojaan. +Ibsen antaa muodon hänen omille himmeille, vaistomaisille +sielunliikkeilleen, hän uskaltaa nyt _ajatella_, mitä hän ennen on vain +hämärästi tuntenut omassa povessaan, ja hän tohtii nyt lausua julki +ajatuksensa niin rohkeasti ja häikäilemättömästi, että koko Suomi on +siitä hämmästyksissään. Minna Canth on realistisin henki meidän +kansallisen realismimme aikakaudessa, lujin, kovin, kouraantuntuvin ja +asiallisin järki kenties koko suomenkielisessä kirjallisuudessa. + +Tekisi miltei mieli sanoa: miehekkäin. + +Hänessä on hyvin vähän sitä pehmeää, uneksivaa säveltä, mikä yleensä on +suomenkieliselle kirjallisuudelle ominaista. Hän on harvinaisen vapaa +kaikesta kansallisesta romantiikasta, hän katselee ympäröivää +todellisuutta selvästi, terävästi ja säälimättömästi. Hän onkin itse +personallisesti joutunut sen kanssa kokonaan toisella tapaa tekemisiin +kuin hänen aikalaisensa mieskirjailijat, jo aikoja ennen kuin hän on +tuntenut varsinaisen kirjailijakutsumuksen polttavan povessaan. Elämä ei +ole ollut unelma hänelle, pikemmin se on ollut taistelo ja syvä +ristiriita. Hän on todellinen, tyypillinen _valistuskauden_ kirjailija. + +Kansallista romantiikkaa hänkin aluksi hipaisee, sen verran nimittäin +kuin on romantista juonta ja osaksi myös romantista tekotapaa hänen +tuoreissa, raikkaissa kansannäytelmissään _Murtovarkaus_ ja _Roinilan +talossa_, kumpikin Kiven _Kihlauksen_ ja _Nummisuutarien_ keralla, +joskaan ei niiden rinnalla, nyt suomalaisen kansanomaisen draaman +kaunistuksia. Tätä tietä ei Minna Canth kuitenkaan enää voinut päästä +pitemmälle. Hänen täytyi näytelmäkirjailijana siirtyä +maalais-ympäristöstä kaupunkilais-ympäristöön, jos hänen mieli saada +tilaa häntä kuohuttaville yhteiskunnallisille reformi-ajatuksilleen. +Täällä olivat ristiriidat jo räikeämmät, ihmiset jo lähempänä toisiaan. +Täällä oli jo maaperä suomalaisen _yhteiskunta-näytelmän_ syntymiselle. + +Se oli sama pikkukaupunkilais-ympäristö, josta on ollut edellä puhe +Robert Kiljanderin yhteydessä. Mutta Minna Canth ei katsele enää sitä +Kiljanderin lempeällä, sovinnollisella hymyllä, yhtä vähän kuin Pietari +Päivärinta saattoi enää Aleksis Kiven aikaista maalais-ympäristöä siten +tarkastella. Hän tahtoo jo uudistaa ja reformeerata, hän näkee siinä +vikoja, joita hänen tekee mieli korjata, ja puutteita, joita hän tahtoo +parantaa. Eikä hän enää näe niitä yksistään tässä ympäristössä, vaan +koko maassa hän näkee niitä, koko suomalaisessa sivistys-elämässä ja +yhteiskunnassa. Kirveen hän tahtoo panna puun juurelle, hakata maahan +hän tahtoo kaikkea mätää ja madon-syömää. Hänessä on paljon +reformaattoria, vielä enemmän ehkä yhteiskunnallista vallankumousta ja +yksilöllistä vapauden-vaatimusta. + +Näkee, että Ibsenin anarkistinen yksilöllisyys-oppi ei ole hänessä +langennut tien oheen. + +Kaksi suurta vapausliikettä kiinnittää hänen huomiotaan, samat, jotka +tuolla ulkona suuressa maailmassa mieliä kuohuttavat: työväen-liike ja +nais-vapautuminen. Ne kaksi voivat eräissä tapauksissa olla yksi: jos +työmiehen asema ei ole kehuttava, on työläis-naisen tila vieläkin +valitettavampi. Kirjoittaessaan _Työmiehen vaimon_, Minna Canth taittaa +peitsen puolesta niiden molempien. Syytettyjen penkillä istuu ensi +sijassa mies, mutta hänen takanaan koko miesten yhteiskunta. »Teidän +lakinne ja oikeutenne!» Niitä Minna Canth Homsantuunsa keralla tahtoo +ampua, satuttaen todellakin suoraan asian ytimeen. Koko yhteiskunta on +muutettava, jos mieli estää Homsantuun luodin aina uudelleen ja +uudelleen viuhahtamasta, sillä tämä Ibsenin Gerdin tapainen +mustalaistyttö edustaa Minna Canthille uutta, tosin villiä ja raakaa, +mutta juuri sen vuoksi tervettä ja korkeampaa ihmisyyttä. + +Niin kauas kaiken järjestetyn yhteiskuntaelämän ulkopuolelle täytyi siis +Minna Canthin tässä kehitys-asteessaan mennä, saadakseen tilaa omalle +rajulle vapauden-vaatimukselleen. Koko järjestetty yhteiskunta oli +hänen mielestään mätä, mätä saakka sydämeen. Alistuvaisuus oli siinä +julistettu hyveeksi, siveellisen vääryyden salliminen korkeammaksi kuin +tämän vääryyden vastustaminen. Työmiesten vaimot itse olivat +kristillisyyden valkean maidon saastuttamia. Täytyi panna rumpu käymään, +täytyi asettaa sotajalalle kokonaan uudet armeijakunnat, jos mieli +ihmisyyden jälleen astua askel eteenpäin ja ylöspäin. Mutta mistä olivat +sellaiset saatavissa? Jos itse ne, jotka kärsivät vääryyttä, olivat +opetetut sitä suvaitsemaan, ketkä silloin ottaisivat ajaakseen heidän +asiaansa isänmaassa ja maailmassa? + +Jalot miehet ja naiset kaikista kansankerroksista. Ihmisten päät olivat +pimitetyt: niinpä täytyi valistaa ne. Ihmisten sydämet olivat kuivaneet +kokoon: niinpä täytyi ne jälleen verryttää. Täytyi mennä koko ihmisen +itsetietoisen sielunelämän taakse ja vedota hänen vaistoihinsa: ne yksin +olivat vielä terveet, niiden _täytyi_ olla terveitä, niin totta kuin +luonto itse oli terve ja ihminen suuren luonnon lapsi. Täytyi kutsua +avuksi _vaistomainen ihminen_ vastaan kylmää, itsekästä yhteiskuntaa. +Samoinhan oli Ibsen, tämä käsitteellisin kaikista uuden ajan suurista +runoilijoista, tehnyt kutsuessaan avuksi naisen +yhteiskuntaa-mullistavalle yksilöllisyydelleen, sillä nainen edusti +hänelle sitä tuoreempaa, terveempää, _luonnollisempaa_ ihmisyyttä, joka +niin merkillisesti voi osata oikeaan vain pelkän vaistonsa ohjaamana. +Minna Canth, itse naisena, kutsuu avuksi Homsantuun. Mikä romantinen +ajatusviiva! Sitäpä juuri käyttääkin ajan henki sittemmin hyväkseen +valmistaakseen tilaa uudelle romantiselle aikakaudelle. + +Mutta molemmat nämä liikkeet, työväen samoin kuin nais-vapautumisen, +olivat mahdollisia vasta sitten kuin _auktoriteetti-usko_ kaikessa +laajuudessaan oli saatu järkytetyksi. Minna Canth menee yhä syvemmälle +asian ytimeen. Täytyi järkyttää miehen auktoriteetti, täytyi järkyttää +yhteiskunnan auktoriteetti ja vielä lisäksi valtiokirkon auktoriteetti, +joka oli nuo molemmat edelliset hyväksynyt ja pyhittänyt. Mutta missä +esiintyivät kaikki nuo kolme auktoriteettia kuin polttopisteessään? +Epäilemättä nykyaikaisen porvarillisen _perheen_ auktoriteetissa, jolle +sanottiin koko tämän lahon yhteiskunta-rakennuksen perustuvan, jossa +mies oli vaimon pää ja lastensa yksin-oikeutettu hallitsija. Sitä +vastaan oli siis seuraava suuri hyökkäys tähdättävä: Minna Canth +kirjoittaa _Papin perheen_. Pastori Valtarin pinttynyt, vanhoillinen, +isiltä-peritty maailmankatsomus on tässä näytelmässä se mädäntyneen +yhteiskunta-elämän muuri, joka on maahan jaoitettava, ja Minna Canth +kutsuu nyt hänen omat lapsensa tuon nuoren, nousevan, hävittävän ajan +myrskytyöhön. Vaimosta ei tässäkään perheessä ole enää paljoa apua: hän +on jo taittunut sisällisesti, hän on jo alistunut, niinkuin »työmiehen +vaimo» oli. Mutta hänen lapsensa ovat vielä terveet ja turmeltumattomat, +heissä palaa vielä voimakkaana yksilöllinen vapauden-vaatimus, he eivät +tahdo uhrata omaa yksilöllistä elämäänsä ja yksilöllisiä +elämän-ihanteitaan alistumalla isän auktoriteettiin, joka samalla kertaa +on pappi ja yhteiskunnan mahtimies. + +Heitä tarvitaan kolme, samoin kuin on kolminainen pastori Valtarin oma +auktoriteetti: poika, joka edustaa järjen ihmistä, ja kaksi tytärtä, +joista vanhempi on tunteen, nuorempi vaiston ihminen. Todellakin pyhä +kolminaisuus vastaan toista pyhää kolminaisuutta! Kun järki _todistaa_, +kun tunne _myöntää_ ja vaisto _vaatii_ pastori Valtarin olevan väärässä, +niin sittenpä on ihme, ettei mene muruiksi tuo Jerikon muuri. Ja se +menee muruiksi ja pastori Valtarin perhe hajoaa: lapset muuttavat pois +sen lämpimästä, mutta ahdistavasta syleilystä, kukin vapaana ja +itsenäisenä yksilönä omaa elämäntehtäväänsä täyttämään. + +Luulisi draaman siinä olevan lopussa. Mutta ei! Minna Canth ei _tahdo_ +sitä siihen lopettaa, hän tahtoo, että pastori Valtarin täytyy itsensä +huomata ja tulla tuntemaan, miten väärässä hän on ollut ja mitä +siveellistä julmuutta hän kaikkena elin-aikanaan on harjoittanut. Ja +Minna Canth kirjoittaa vielä viimeisen näytöksensä tähän, tärisyttävään +yhteiskunnalliseen murhenäytelmään, vetoaa pastori Valtarin terveimpään +puoleen, hänen isän-_vaistoonsa_, murtaa hänet sen pohjalta +lopullisesti, mutta osoittaa, positivisen luonteensa mukaisesti, hänelle +samalla tien uuden, oikeamman ja paremman perheen muodostamiseen: ei +auktoriteetti-uskossa enää, vaan vapaudessa ja--rakkaudessa. + +Kylmä totuus ei Minna Canthin mielestä auta enää. Täytyy vedota heidän +rakkauteensa, jos mieli saada heidät väärää vääräksi tunnustamaan. + +Mutta ei ainoastaan isän-rakkauteen, sillä eihän perhe yksin sille +perustu. Täytyy mennä vielä syvemmälle, täytyy vedota itse miehen ja +naisen _rakkaus-elämään_, jos mieli löytää oikeat syntysanat uudelle ja +paremmalle yhteiskunnalle. Sattuma tulee tässä avuksi hänelle. Eräässä +pikkukaupungissa on tapahtunut kauhistava, käsittämätön rikostyö: nuori, +sivistynyt vaimo on myrkyttänyt miehensä, hyvän, kunnon miehen, joka +nähtävästi on kohdellut häntä kaikella isällisellä hellyydellä. Mikä on +voinut olla syynä siihen? Minna Canth miettii, miettii, ja kirjoittaa +_Sylvin_. Syynä Sylvin rikokseen on juuri tuo hänen miehensä isällinen +hellyys, joka ei vastaa nuoren naisen syvintä rakkauden-vaatimusta. +Saadakseen tarkoituksensa esille tekee hän miehen vakaaksi, varmaksi, +keski-ikäiseksi ja yhteiskunnalliseksi, hänen vaimonsa taas niin +nuoreksi, vaistomaiseksi ja lapselliseksi kuin mahdollista. Hän +kutsuukin miestään »holhoojasedäksi». Epäilemättä on Sylvi syypää. +Mutta vielä syyllisempi on Minna Canthin mielestä yhteiskunta ja tätä +yhteiskuntaa kannattava maailmankatsomus, joka sallii tuollaisia +avioliittoja, vieläpä pitää niitä sangen siveellisinä. Epäsiveellisiä ne +ovat Minna Canthin mielestä, siksi että ne ovat _luonnon-vastaisia_. +Sylvi itse on syyntakeeton lapsi, joka tekee rikoksensa, silloin kun +hänen miehensä isällinen hellyys aikoo muuttua isän-auktoriteetiksi. +Hänen rikoksensa on lapsen rikos ja sellaisena yksinomaan säälittävä. + +_Anna-Liisa_ on Minna Canthin neljäs suuri näytelmä-muotoinen +uskontunnustus. Yhä syvemmälle mädäntyneen yhteiskunta-elämän syitä +seuraten hän joutuu erään toisen nykyajan henkisen anarkistin +vaikutuspiiriin, nimittäin Tolstoin, jonka _Pimeyden valta_ tässä +esiintyy itsenäiseksi elämän-sisällykseksi sulatettuna. Ei vaisto, ei +tunne, ei järki, ei vapaus, rakkaus eikä totuus riitä hänen mielestään +enää paatunutta ihmiskuntaa pelastamaan. Täytyy vedota itse »isän +ääneen» ihmisessä, s.o. hänen omaantuntoonsa.--Yhteiskunnan muuttamista +tarkoittava yksilöllinen vapauden-vaatimus on nyt kärjistynyt yksilöön +itseensä, vaatimuksena hänen _siveellisestä_ vapaudestaan, jota ei +mikään lainsäädäntö eikä vallankumous voi hänelle lahjoittaa. + +Minna Canthin laajakantoinen elämäntyö ei suinkaan ole ainoastaan +näytelmäkirjallisuuden piiristä etsittävä. Hänen _Novellinsa_, hänen +suorasanaiset kertomuksensa _Köyhää kansaa_, _Salakari_ y.m. +käsittelevät suurimmaksi osaksi näitä samoja ydinkysymyksiä, aina yhtä +voimakkaalla, aina yhtä rohkealla ja kovakouraisella otteella, vaikka ne +eivät suomenkielisen kirjallisuuden kehityksessä ole tulleetkaan saamaan +samaa asemaa kuin hänen näytelmänsä. Kuitenkin pistää »leijonan kynsi» +niistäkin kaikkialta esiin. Jokainen Minna Canthin kirja oli isku, +jokainen hänen kynänvetonsa vasama, tähdätty vasten porvarillista +yhteiskuntaa. Minkä siveellisen suuttumuksen myrskyn esim. _Salakari_ ja +poloinen _Kauppa-Lopo_ herättivätkään aikoinaan! + +Syynä siihen oli epäilemättä paljon hänen uusi, häikäilemätön +tekotapansa, mutta vielä enemmän tietysti ne uudet aatteet, joita hän +ajoi--_Vapaita aatteita_ oli hänen kirkollisvastainen, liian +lyhyt-aikainen julkaisunsa--ja jotka tekevät hänet tänäkin päivänä +Suomen suurimmaksi valistuskirjailijaksi. + + + + +JUHANI AHO + + +s. 11/9 1861.--Sipolan Aapon kosioretki (1883), Siihen aikaan kuin isä +lampun osti (1883), Kievarin pihalla (1884), Muudan markkinamies (1884), +Rautatie (1884), Papin tytär (1885), Hellmanin herra (1886), Esimerkin +vuoksi (1886), Kuvauksia (1889), Helsinkiin (1889), Yksin (1890), +Lastuja (1891), Uusia lastuja (1892), Papin rouva (1893), Maailman +murjoma (1894), Heränneitä (1894), Lastuja III (1896), Panu (1897), +Lastuja IV (1899), Katajainen kansani (1899-1900), Aatteiden mies +(1901), Kevät ja takatalvi (1906), Tuomia (1907) y.m. + + +Sama ratkaiseva vaikutus, mikä norjalaisella kirjallisuudella oli Minna +Canthiin, tuli Juhani Ahoon ranskalaisella kirjallisuudella olemaan. + +Aho jatkaa siitä, mihin Reijonen lopettaa. Hänen ensimmäiset +kansanomaiset kertomuksensa, _Kievarin pihalla_, _Hellmanin herra_, +_Esimerkin vuoksi_, _Kun isä lampun osti_, ovat tyypillisen kansallisen +realistin, jonka vain hänen leveämpi, eepillisempi tyylinsä ja jo nyt +yksityiskohtaisempi tekotapansa monista muista hänen silloisista +aikalaisistaan erottaa. Että hän, yhtä vähän kuin hekään, ei suinkaan +vielä ole vapaa romantisista aineksista, todistaa _Muuan markkinamies_. +Kertomus on hänellä vain muuttumassa yhä enemmän kuvaukseksi, kieli aina +kansanomaisemmaksi ja maalauksellisemmaksi. + +Tämän kehityskauden huippu on _Rautatie_, joka samalla lienee koko +suomalaisen kansanomaisen realismin huipuksi katsottava. Koskaan ei +suomalaista luontoa ja suomalaista kansan-elämää oltu vielä kuvattu näin +yksityiskohtaisella tekotavalla. Suomalainen pappila herttaisine +rovastineen ja ruustinnoineen, suomalainen torppa tuolla kaukana salon +sisässä yksivakaisine ukkoineen ja akkoineen, Suomen huurteinen talvi ja +sen paahtava kesäpäivä, erämaan rauha ja sen läpi vinkaiseva junan +vihellys, kaikki astuu meidän eteemme tässä erinomaisessa kuvauksessa +välittömästi, impressionistisesti. Juoni on jo kokonaan jäänyt +sivuasiaksi, pääpaino siirtynyt mehevään, maalaukselliseen +siveltimen-käyttelyyn. + +Toinen kehityskausi alkaa _Papin tyttärestä_. + +Juhani Aho joutuu nyt europalaisen vaikutuksen alaiseksi, ensin +norjalaisen, niinkuin Minna Canth, sitten ja paljon perinpohjaisemmin +ranskalaisen. Edellisen hän jo yllämainitulla teoksellaan sivuuttaa. +Ellin, papin tyttären, sielullinen kehityshistoria, hänen yksilöllinen +vapauden-vaatimuksensa, hänen personallisesti viehättävän ja +voimakkaasti alkuperäisen maailmansa ahtaaksi aitautuminen, hänen +liikuttava tyytymyksensä, talttumuksensa ja alistumisensa harmaan +arkielämän välttämättömyyteen, avioliittoon miehen kanssa, jota hän ei +rakasta: ne ovat omiaan johtamaan mieleen norjalaisia mestareita. Elli +on probleemi, jonka tekijä asettaa meille keskustelun alaiseksi. +Harvinaisuutena Ahon tuotannossa on tämä kirkas, kaunis kirja jo tuon +hänelle niin oudon käsitteellisen piirteensä ja puhtaasti yksilöllisen +sielun-elämän erittelynsä vuoksi mitä huomattavin. + +Mutta Aho ei ole luotu sielullisten ongelmien selvittäjäksi. Vielä +vähemmän hän on luotu ratkaisemaan niitä yhteiskunnallisia kysymyksiä, +joille Minna Canth ja sittemmin J.H. Erkko tuotantonsa omistavat. Hän on +siihen aivan liian suuri epäilijä. Kaikista edistys- ja valistuskauden +kuohuvista kysymyksistä hän valitsee vain yhden, tosin tärkeimmän ja +syvimmän, sen, josta ei suorastaan pääse ohitse ja joka samalla tarjoaa +hänelle suurimman runollisen liikkumis-alan: sukupuoli-kysymyksen. +Sitäkään hän ei suinkaan kehitä yhteiskunnalliseen nais-vapautumiseen +päin, kuten ajan henki oikeastaan vaatisi, vaan yksilölliseen +kohtalokkaisuuteen: hänen naisensa eivät ole Martta-, vaan +Maria-luonteita. Juhani Ahossa on alunpitäen hyvin vähän +yhteiskunnallista. Hän on _individualisti_ syntymästään ja sellaisena +oikeastaan luotu yksin eikä joukon kera kulkemaan. Hänen rakkaimmat +henkilönsä ovat suuren luonnon lapsia, joiden syvästi eleeginen +pohjavirta on juuri siinä, että heidän täytyy yhteiskunnan ahtaisiin +rajoihin alistua. + +Huomattakoon jo tässä, miten vierasta Ahon taiteilijaluonteelle kaikki +traagillinen taistelu ja murtuminen on. Hänen henkilönsä eivät taitu +mielellään, he taipuvat. Tyytyminen, talttuminen, sanalla sanoen +_resignatsioni_, on jo näin varhain Juhani Ahon taiteen merkittävimpiä +luonteenomaisuuksia. + +Pidettäköön silmällä myös erästä toista piirrettä. Sekä _Rautatie_ että +tuo pieni, klassillinen tarina _Kun isä lampun osti_ kuvaavat kumpikin +kahden vastakkain törmäävän ajan murroskohtaa: edistyksen ja entisen +lamputtoman, rautatiettömän korpi-elämän. Tekijä ymmärtää edellisen +välttämättömyyden, mutta hänen taapäin-katsova silmänsä seuraa +jälkimmäisen poistumista mitä suurimmalla myötätunnolla. Hänessä ei ole +pisaraakaan valistuskirjailijaa, joka sen taikka tämän puolesta +agiteeraa. Hän asettuu jo heti kirjailija-uransa alussa ympäröivän +elämän ja sen ristiriitojen suhteen taiteelliseksi syrjästä-katsojaksi. + +Mutta samahan on myös ajan realistisen taidesuunnan vaatimus tosin ei +niin paljon Pohjoismaissa, vaan Ranskassa, jonka _taide taiteen vuoksi_ +nyt tulee Juhani Ahon kirjalliseksi johtotähdeksi. Täytyy _katsoa_, +voidakseen _kuvata_, ja täytyy katsoa syrjästä, voidakseen kuvata niin +terävästi ja yleispätevästi kuin mahdollista. »Palanen todellisuutta, +nähtynä temperamentin läpi»: sehän oli Zolan aikanaan mullistava +määritelmä realistisesta taideteoksesta. Se on Juhani Aholle sitä +helpompaa, kun hänelle tyynen, talttuneen taiteilijaluonteensa +mukaisesti ei suinkaan pistä päähän mennä yksityiskohtaiseen +todellisuuden-kuvaukseensa omia personallisia lisiänsä sekoittamaan. +Hänestä tulee itsetietoinen, _objektivinen_ taiteilija. + +Enemmän kuin Zolan miltei tieteellinen, turhantarkka, tuhansilla +yksityisseikoilla sangen raskautettu taide lienee häneen tässä +kehityskaudessaan kuitenkin vaikuttanut Maupassant, nykyaikaisen +ranskalaisen novellin mestari, kepeämpi taiteilijaluonteeltaan ja +loistokkaampi tekotavaltaan, saavuttamaton, säälimätön yksilöllisen +sielun-elämän ja ympäröivien olojen erittelijä, samalla suuri runoilija. +Realismin sijasta ruvetaan heidän ynnä muutamien muiden ranskalaisten +mestarien kerällä puhumaan _naturalismista_, jota voi pitää sen +viimeisenä johtopäätöksenä. Juhani Ahon äärimmäinen askel tähän suuntaan +on hänen seuraava kirjansa _Helsinkiin_. + +Hän on nyt mahdollisimman kaukana kaikesta kansallisesta romantiikasta. +Hän on nyt yksinomaan ja ainoastaan taiteellinen syrjästä-katsoja, +huomioiden-tekijä, tarkastaja. Hänen esitystapansa on kemiallisesti +vapaa kaikesta romantisesta tunteesta ja tunteellisuudesta. Myöskin +mielikuvituksen osa taideteoksen luomisessa on supistettu vähimpäänsa. +Aihe, nuoren ylioppilaan matka pienen sisämaan-kaupungin rannasta +»Helsingin hämärään» asti, on taiteellinen mitättömyys. Pääpaino on +kokonaan siirtynyt kuvauksen realistisille yksityiskohdille, tavalle, +_kuinka_ tuo aihe esitetään. + +Juhani Aho joutuu nyt itse personallisestikin ranskalaisen ilmakehän +vaikutuspiiriin. Pariisi on tullut kaikkien hänen aikalaistensa nuorten +kirjailijain ja taiteilijain pyhiinvaellus-paikaksi. Ja hänen seuraava +kirjansa _Yksin_, tuo »Pariisin lokaviemärien» hedelmä, kuten sitä sen +ilmestyessä kansallisromantiselta taholta kauhistuksella nimitettiin, on +meillä tuon kirjallisen aikakauden luonteenomaisin muistomerkki. + +Näennäisesti Aho menee tässä vielä pitemmälle naturalismiin kuin +edellisessä teoksessaan. Mutta ainoastaan näennäisesti. Niiden, jotka +tämän kirjan edustamaa naturalistista taidesuuntaa tuomitsivat, olisi +pitänyt tuomita etupäässä hänen kuvaustaan _Helsinkiin_, jossa se +esiintyy vielä järkähtämättömämmin johdonmukaisena. Mutta tuomion syynä +ei ollutkaan niin paljon tekijän, _tapa_ kuvata kuin _aihe_, kuin eräs +sen aiheen sivu-episoodi, jota hän kuvasi. Kirjan aiheuttama kiista ja +suuttumus ei siis myöskään ollut _taiteellinen_, vaan _moraalinen_ +syntysanoiltaan. Puhtaasti taiteellisessa suhteessa _Yksin_ merkitsee, +paitsi suurta edistystä tekijälle personallisesti, jo pientä palaamista +taaksepäin naturalismin äärimmäisestä, ulkonaisesta +todellisuuden-tarkastelusta. Juoni merkitsee jo enemmän, tekijän silmä +on jo enemmän kääntynyt sisäänpäin, mielikuvitus ja sen mukana +_tyylittely_, yksityisseikkain erottelu ja yhdistely, on jälleen päässyt +oikeuksiinsa. Mestarillisten luonnonkuvausten yllä lepäävä herkkä, +runollinen auer ja terävän, sivistyneisen sielun-erittelyn alta esiin +pilkistävä, syvästi personallinen tunne-elämä takaavat tälle rohkealle, +rehelliselle kirjalle aina pysyvän paikan meidän köyhässä +psykologisessa kirjallisuudessamme. + +Huomaa kaikesta, että puhdas _kauneus_ on jo tulemassa Juhani Ahon +taiteen johtotähdeksi, ei suinkaan vielä realistisen totuuden +kustannuksella, vaan sinä kypsänä hedelmänä, joka hänelle hyvän ja pahan +tiedon puusta keveästi putoaa. + +Vielä enemmän on näin asianlaita _Papin rouvassa_. Juhani Ahon teokset +seuraavat toisiaan elimellisellä, miltei elämäkerrallisella +välttämättömyydellä. Tekijä ei tee niitä huvin vuoksi eikä joutohetken +ratoksi. Ne merkitsevät hänelle yhtä monta porraspuuta kohti taiteen +korkeuksia, yhtä monta oman sielun-elämän ja maailmankatsomuksen +kehitys-astetta.--Kirjan henkilöt ovat osaksi samat kuin _Papin +tyttäressä_. Mutta toisakseen ne eivät kuitenkaan ole samat: on tullut +lisäksi suuren runouden loisto ja läpikuultavuus. + +Naturalistisen taiteen terävät ääriviivat ovat nyt pyöristyneet, +luonnontutkijan vaarin-otot tekijän sisä- ja ulkopuolelta sulaneet +yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Tekijä itse ei seiso enää ulkopuolella +ainettaan, hän on sen keskellä, hän on sen keralla, hän on sen +jokaisessa solussa ja sopukassa. Hän on toisin sanoen yhtä oman aineensa +kanssa. _Papin rouva_ on Juhani Ahon realistisen kehityskauden suuri +loppupiste ja samalla alku siihen uuteen, jota me tahtoisimme hänen +klassilliseksi kehityskaudekseen nimittää. Kirjan miehinen päähenkilö +on sama, joka _Papin tyttäressä_ pistäytyy Ellin kotona, vaeltava, +valko-lakkinen ylioppilas, hiukan vanhan romantiikan sädekehää +(Topeliuksen tapaan) kulmillaan. Mutta alkuperäisiltä aines-osiltaan hän +on myös sama, joka kerran tuosta etäisestä sisämaan-kaupungista matkasi +»Helsinkiin», sama, joka tunsi olevansa »yksin» europalaisen +suurkaupungin vilinässä. Elli taas on tuon resigneeratun, syvästi +eleegisen tunnesävyn hahmottelema naisluonne, saman, jonka me tapaamme +kaikkialla Ahon teoksissa. Missään ei kuitenkaan voimakkaampana kuin +tässä. Kirjan surumielinen loppusävel ei ole enää pelkkää +resignatsionia, se on tärisyttävää, sydän-öistä epätoivoa, melankoliaa, +joka lähentelee suurta traagillisuutta. Ellin sydämessä on todellakin +suuri taistelo tapahtunut: hän on torjunut luotaan sen ainoan, jota hän +rakasti ja joka yksin ehkä olisi voinut tehdä hänelle elämän elämisen +arvoiseksi. + +Yhtä paljon kuin henkilöiden sielun-elämä kiinnittää lukijan huomiota +_Papin rouvassa_ sen kesäisen luonnon värit ja viivat, jotka sitä +säestävät niin herkästi, niin heleästi, niin tunnelmallisesti ja +täyteläästi. Juhani Aho on palannut takaisin suomalaiselle pohjalleen, +tullut täysin valmiina taiteilijana ja maailmankansalaisena. Suomen +luonto on avannut ensin sylinsä hänelle, Suomen utuinen, tulvehtiva +luonto, jolla tästä lähtien ei ole hänelle enää yhtään salaisuutta. + +Juhani Aho seisoo nyt realistisen taiteensa korkeimmalla kukkulalla. +Hänen huomiokykynsä on yhtä terävä kuin hänen tekotapansa joustava ja +päivänselvä. Mutta hän kulkee jo korkeiden jumalien kosto povessaan: hän +ei usko enää realistisen taiteen yksin-oikeutukseen, hän myöntää jo +jotakin hyvää tulevan myös romantiikan Galileasta. + +Se tekee hänet ensin hiukan epävarmaksi. Hän koettaa ensin realistista +kansankertomusta aikaisimman kehityskautensa tapaan ja kirjoittaa +_Maailman murjoman_, ikäänkuin muistona entisiltä _Rautatien_ ajoiltaan. +Mutta hän on jo ehtinyt liian kauas tyylittelyyn: siitä syntyy siro, +muotokaunis salonkikertomus, jossa, paitsi sen taiturillista tekotapaa, +kiinnittää kenties enimmän huomiota tekijän uusi, synkistynyt käsitys +uuden ja vanhan ajan yhteentörmäämisestä.--Monet muutkin muistot +entisiltä ajoilta heräävät hänen mielessään. Hänen silmänsä siirtyy +kauas taapäin, siihen omituiseen uskonnolliseen liikkeesen, jota hän +lapsena on voinut tarkastella omassa lähimmässä ympäristössään ja jonka +jälkiä hän vieläkin tapaa kotiseuduillaan. Hän kirjoittaa _Heränneitä_, +lyhyitä, runollisia kuvauksia uskonnollisen haaveilun alalta, nekin +enemmän esteettiseltä herkuttelulta kuin syvältä sydämentaiteelta +vaikuttavia. + +On ikäänkuin ei Aho tähän aikaan vielä saisi kyllin ilmaa siipiensä +alle. Hän ikäänkuin tunnustelee puoleen ja toiseen, mistä löytyisi se +uusi ura hänelle, joka jälleen avaisi elämän ja hänen oman olentonsa +lukkoon menneet ovet hänelle. + +Mutta onhan hän jo löytänyt sen oikeastaan: _Lastuja_ on se uusi +taidemuoto, joka nyt vastaa hänen sisintä olemustaan. + +Se ei ole nyt enää yhtä yksinkertainen kuin ennen, sillä hän on +vapautunut kaikista dogmaattisista taideteorioista ja avannut sydämensä +selkoselälleen koko elämän tulvehtivalle, tuhatvivahteiselle +kauneudelle. Onpa hän itsekin pukenut muotoon oman uuden taiteellisen +uskontunnustuksensa tuossa pienessä tunnelmapalasessa _Teatterista +tultua_, josta en malta olla tähän eräitä karakteristisia kohtia +lainaamatta. + +Hän on ollut katsomassa Calderonin romantista näytelmää _Elämä on +unelma_ ja siitä innostunut. »Onko mahdollista», kysyy hän kummeksien +itseltään, »että uudenaikaisen realistisen kirjallisuuden teoriiat eivät +olisikaan lausuneet viimeistä sanaansa? Olisinko erehtynyt +ylenkatsoessani vanhoja klassikoita ja nauraessani +romantiikalle?--koskapa tuo pilven takainen draama on minua +liikuttanut?--koskapa olen koko illan sen kehittymistä jännityksellä +seurannut ja koskapa sen runomitta vieläkin hyväilee korviani?» + +Hän kysyy itseltään, onko tämä vain hetken vaikutusta. Ei, hän ei luule +sitä. »Mielen muutoksella on syvempi psykolooginen perustus.» Ja hän +jatkaa: + +»Realismilla, sillä, joka kuvaa olot ja elämän ja ihmiset semmoisina +kuin ne ovat, on oma viehätyksensä ja klassillisuudella omansa. Kun on +virkeä aamupäivä, kun kadut ovat täynnä liikettä ja vilinää, ja kun +menee itse virran mukana, niin sitoutuu silmä siihen, siinä löytää +näkemistä ja sitä on huvitettu tarkastamasta. Mutta kun lähenee ilta, +kun kadut ovat tyhjiä ja taloissa nukutaan, niin unohtuu edellinen +mieliala ja sijaan tulee toinen. Haluaa lepoa, ajatukset irtautuvat +askareiden ja toiminnan yksityiskohdista, elämän suuret, yksinkertaiset +piirteet alkavat kuultaa läpi ja muodostua aatteiksi.» + +Nyt hän tunnustaa molemmat, realismin niinkuin romantiikankin, yhtä +oikeutetuiksi. Nyt tuntuvat turhilta hänestä kaikki riidat eri +katsantotapojen välillä, eikä hän voi kyllin ihmetellä, »kuinka ihmisten +näköpiiri voi olla niin ahdas, ettei hän näe ulkopuolelle oman, +hetkellisen mielialansa rajoja!» Häntä oikein harmittavat nyt nuo +realismin ijänikuiset taistosanat. »Puhtaitten, läpikuultavain aatteiden +esittäminen ei kuulu, niin väitetään, sopivan nykyajan ihmiselle. Hän +tahtoo nähdä kirjallisuudessa ihmisiä eikä ihanteita, hän tahtoo +tutustua elämään eikä aatteisiin.» Ne väitteet tuntuvat hänen mielestään +nyt tuiki jokapäiväisiltä. Eikö tuollainen väittäjä ole huomannut, »että +hänellä on arkipäivän hyörinä ja tuulinen taivas, mutta että hänellä on +myöskin sunnuntain mietityttävä rauha ja päänsä päällä sen totinen, +tyyni sinilaki? Ja kuitenkin julistaa hän yhden aina oikeaksi, ja +toisen vääräksi, ja arvostelee sen mukaan kaikki ja tahtoo saada sen +muihinkin pakotetuksi.» + +Juhani Ahosta tulee _klassillinen_ kirjailija. + +Hän on saanut kyllänsä nyt pelkästä yksityisseikkojen erittelystä, hän +pyrkii suuriin yhteenvetoihin, niinkuin muuten koko aika hänen +ympärillään. Mutta kerran tultuaan tuntemaan kaiken verrannollisuuden +hän ei suinkaan halua jatkaa synteesejään siihen saakka, että tuosta +yksityisseikkojen kirjavasta moninaisuudesta, jota todellisuudeksi +nimitetään, alkaisi sen syvempi totuus, s.o. »aatteet» ja »ihanteet» +hänelle ilmestyä. Jos hän tähän saakka on ollut syrjästä-katsoja, on hän +tästä lähtien vielä enempi. Jos hän tähän saakka on ollut epäilijä, on +hän tästä eteenpäin täydellinen taiteilija-nihilisti. Usko realismiin +oli hänen viimeinen käsitteellinen uskonkappaleensa. Tästä lähtien hän +ei tunnusta muuta totuutta kuin omat hetkelliset mielialansa eikä muuta +estetiikkaa kuin sitä, joka sallii hänen jokaista niistä vapaasti ja +häikäilemättömästi heijastella. + +Mutta tämähän on subjektivisen, lyyrillisen taiteilijan ohjesääntö. +Niinpä kyllä, ja Juhani Aho löytääkin sitä seuraten suuren _runoilijan_ +itsestään. + +Tarkemmin sanoen: _tunnelmarunoilijan_. Sillä tunnelma tulee nyt hänen +tuotantonsa vallitsevaksi pohjasävyksi, ei mikään dionyysinen, +dityrambinen tunnelma tosin, vaan sangen viileä, plastillinen, +eepillinen, sanalla sanoen: _apollooninen_, tätä Nietzschen erinomaista +taidesanaa käyttääksemme. + +Näin vapautuu Aho viimeisimmästäkin aatteellisesta +tarkoitusperäisyydestään. Voipa sanoa, että hän pelkää sitä täs'edes +taiteessaan kuin ruttoa, eikä ihmekään. Sillä onhan »aate» jo +sellaisenaan niin suuri synteesi sille, joka on tottunut elämän tuhansia +yksityisseikkoja tarkastelemaan, että se vaikuttaa häneen suorastaan +yksipuoliselta ja vastenmieliseltä. Ja yksipuolinen tahtoo Juhani Aho +kaikkein viimeksi olla. _Koko_ elämän, koko runsaan, äärettömän elämän +hän tahtoo käsittää ja ymmärtää sekä tulkita sitä omassa taiteessaan +yhtä myötätuntoisesti ja yhtä tasapuolisesti, olipa sitten kysymys sen +valoista taikka varjoista, sen »oikeista» taikka »vääristä» +mitalinpuoliskoista, tehdä taidetta tekemättä elämän pienimmällekään +osalle sitä veristä väkivaltaa, jota »aatteet» ja »ihanteet» aina jo +ihmisen omalle hetkellisemmälle sielunelämälle harjoittavat. Kaikkein +vähimmän hän tahtoo olla väärintekijä omille tunnelmilleen, jotka ovat +kullankalliit hänelle, joita hän nyt lyyrikon rakkaudella vaalii ja +viljelee ja jotka nyt muodostavat sen väikkyvän hunnun hänen ja muun +maailman välille, mikä estää hänet epäilijän tavalliseen +raskasmielisyyteen ja melankoliaan tyysti uppoamasta. + +Epäily ei suinkaan johda häntä Kaarlo Kramsun tapaiseen traagilliseen +epätoivoon, vaan pikemmin helleeniseen _kauneudenpalvelukseen_, +suomalaispakanalliseen _kauneudenuskontoon_. + +Taikka kenties paremmin sanoen: _luonnon_-palvelukseen, +_luonnon_-uskontoon. Sillä luonto, Suomen suuri luonto, tulee nyt Juhani +Ahon taiteen korkeimmaksi ulkonaiseksi kultiksi, samoin kuin tunnelmat +ovat tulleet hänen sisällisiksi hartaushetkikseen. + +Ei kuulu tämän pienen »pikakuvan» puitteisiin toistaa pala palalta, +lastu lastulta ja tunnelma tunnelmalta, _miten_ hän on tätä luontoa +kuvannut, millä haavanlehden herkkyydellä hän on seurannut sen jokaista +pienintäkin vivahdusta ja millä mestaruudella hän on sen viivat vetänyt, +sen värit meille välkyttänyt. Pyhässä ja aressa, aamussa ja illassa, +syksyssä ja keväässä, tuiskussa ja pakkasessa, kaikessa hän on nähnyt +siinä ikuisen kauneuden väreilyn, kuullut korkean runouden huminan +korvissaan. Hänen _Lastunsa_ ovat oikea, todellinen _Luonnon kirja_, +oikea, todellinen _Maamme-kirja_ kaikille Suomen kansalaisille. Kuka on +kuullut kesäpäiväisen heinän ritinän niinkuin Juhani Aho? Kuka tuntenut +tuoreen lumen tuoksahtavan, kuka nähnyt metsäpolun _sillä_ tavoin +kankaita kierrättelevän kuin hän? Kenelle on kuiva puu korvessa niin +kauniisti helähtänyt, kenelle ollut niin »tervetullut talvinen pimeä», +kenelle kettu ja jänis jättäneet niin runolliset jäljet juostessaan? Ei +kenellekään Suomen runoilijain seassa. Enkä tiedä ketään koko +maailmankirjallisuudesta, joka voisi vetää vertoja Juhani Aholle +luonnonkuvaajana. Meidän omassa kirjallisuudessamme jäävät kaikki siinä +suhteessa varjoon hänen rinnallaan, Aleksis Kivi joutuu harvaviivaiseksi +romantikoksi ja meidän ruotsinkieliset klassikkomme Runeberg ja Topelius +vain vienosti soinnahteleviksi viiskielisiksi kanteleiksi tämän uuden, +nykyaikaisen, täys-äänisen orkesterin kaikuessa, jolla Juhani Aho on +suomalaista isänmaata kautta koko tuotantonsa, mutta eritoten juuri +_Lastuissaan_, ikuistanut. + +On vaikea mainita esimerkkejä siinä, missä ei ole olemassa muuta kuin +esimerkkejä. _Kosteikko_, _kukkula_, _saariko_ mieliimme kangastuisi vai +_Isien puunko_ juurelle istuisimme? _Kaksinko_ kalpeassa kuutamo-yössä +ajelisimme vai _Korven kostonko_ lappalaisia maisemia ihailisimme? +Paras, etten yritäkään luetella. Niitä on liian paljon, ne ovat kaikki +tehtyjä samalla todellakin pakanallisella luonnontunteella ja tekotavan +koskaan väsähtymättömällä taituruudella. + +Juhani Ahon eläinlastut sietäisivät aivan oman tutkielmansa. Ne eivät +ole lastentaruja Topeliuksen taikka Andersenin tapaan, ne ovat +metsästäjän, ne ovat partasuisen luonnonpapin, jolle kaikki elää +suorastaan inhimillistä elämää, panteistin, jolle hänen oma hartautensa +tai oma huumorinsa kaikki luodut hänen ympärillään elävöittää. Olkoon +sitten kysymys _Mullikasta_ tai _Pienestä jäniksenpojasta_, _Hulasta_ +tai _Hektor II:sta_, _Variksista_ tai kettu-repolaisesta, aina pysyy +Ahon taide samalla korkealla tasapinnalla, aina esiintyy hänen +eläinmaailmansa meille yhtä hauskana, yhtä humaanisena. Niiden huippu on +kenties _Hyveen palkka_, tuo mestarin ylemmyydellä piirretty ja vallittu +kettu-filosofia, joka tarkasti määritellyn taideteoksen puitteisiin +kätkee niin paljon epäilijän iloa ja pakanallisen nautiskelijan +hymyilevää maailmankatsomusta. + +Luonto on tullut Aholle pelastajana ja vapauttajana. Hän on liian selkeä +ja kirkas henki vaipuakseen siihen sielulliseen mystiikkaan, joka +1890-luvulla kautta koko europalaisen kirjallisuuden puhaltaa. _Hätä_, +lyhyt tunnelmakuvaus, lienee hänen syvimpiä pohjamittauksiaan tässä +suhteessa, sekään ei aivan syvä. Samoin hän on liian suuri pakana +tehdäkseen täydellistä ympäri-käännöstä Strindbergin taikka Jörgensenin +tapaan: iva, intohimottomuus, blaseerautuminen ja vihdoin kylmä sarkasmi +ja kyynillisyys ovat jo paljon lähempänä häntä, eikä niiden näytteitä +suinkaan puutu hänen harvinaisen monivivahteisesta tuotannostaan. Onpa +hänen pilkkansa, muuten purevimpia koko suomenkielisessä +kirjallisuudessa, kohdistunut niinkin pyhiin asioihin kuin itse +kansallisuus-aatteen ajajiin: _Nuori sielu_ on siitä todistuksena. +Kuitenkin sulaa iva hänellä tavallisesti hyväntahtoiseksi huumoriksi, +tulkoon sitten puhe yhteiskunnan _Mallikelpoisista_ taikka _Liian +suurista miehistä_, _Yhdistysten aikakaudesta_ tai _Yrjö Antmanista ja +kumpp:ista._ Ihmisten yhteiskunnallinen hyörinä ja pyörinä esiintyy +Aholle useimmiten enemmän tahi vähemmän naurettavana. Hän on siinäkin +suhteessa täysi individualisti ja uskollinen omalle epäilevälle +luonnonlaadulleen. + +Tunnelmat eivät Aholta suinkaan ole sumentaneet hänen terävää ja +kirkasta todellisuuden-tuntoaan, epäilijän pilkka ja sensualistin +herkuttelu ei elämän ankarampia, yksinkertaisempia viivojakaan. +_Alakuloisuuden ylistyksen_ rinnalla saattaa _Uudisasukas_ erinomaisesti +viihtyä hänen mielikuvituksessaan, _Metsänneitojen_ rinnalla +_Vilhelmiina Wäisänen_, taikka _Sasu Punainen_.--Mutta sehän on jo sitä, +mitä sanotaan universaaliseksi mielikuvitukseksi. + +Luonnon-elämä, luonnon-ihmisten raadanta rahan-alainen herättää hänen +vilpitöntä kunnioitustaan. Sieltäpäin katsottuna näyttää isänmaakin +aivan toisellaiselta kuin tuolta pääkaupungista käsin, romantisen +paatoksen tai romantisen ironian silmälasien läpi. _Maan sydämeen_ hän +pyrkii jo Pariisista palatessaan, maan sydämestä nousevat hänelle +_Katajaisen kansallisuutemme_ syntysanat, jotka hän kahdessa +isänmaallisessa lastukokoelmassa sortovuosina lähemmin kehittelee. Monen +mestarillisen ajankuvauksen ohella sisältävät ne sellaisiakin voittoja +vaikean poliittisen allegorian muodon yli kuin on esim. tuo +yksinkertainen ja suurpiirteinen taideteos _Sammuta sinä, minä sytytän!_ +Valitessaan sitkeän, taipuisan katajan passiivisen vastarinnan ja koko +suomalaisen kansallishengen vertauskuvaksi osaa Aho epäilemättä yhtä +syvälle erään suomalaisuuden osan luonteenominaisuuksiin kuin hän +samalla on uskollinen omalle passiiviselle taiteilijaluonteelleen, jolle +resignatsioni jo alunpitäen on ollut niin myötäsyntynyttä. Ainoastaan +korkeampaa isänmaallista mahtipontisuutta tavoitellessaan hän vaikuttaa +joskus oudosti ja vieroittavasti. Huomaa heti, että tässä hänen +intohimoton eepillinen taiteilijaluonteensa asettaa vaikeasti ylikäyvän +rajan hänelle. + +Juhani Ahon luonnon-uskonnon, hänen uuden, kansanomaisen +isänmaallisuutensa sekä siitä seuranneiden puolipakanallisten +puolikristillisten tunnelmasarjojen tulos on _Panu_, hänen suuri +romaaninsa kristin-uskon ja pakanuuden taistelusta Suomen sydänmailla, +jolla hän, realismin entinen esitaistelija, jälleen tekee sovinnon +kansallisen romantiikan kanssa, liukuen vähitellen yhä syvemmälle sen +laajaan, lämpimään syleilyyn. + +Mutta tätä, samoin kuin yleensä Ahon myöhäisintä tuotantoa, täysin +ymmärtääksemme täytyy meidän nopeasti katsahtaa, mitä sillä välin oli +tuolla ulkona maailmankirjallisuudessa ja koko europalaisessa +hengen-elämässä tapahtunut. + +Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus, _aktsiota reaktsio_. Kehitys-opin, +jumalankieltämisen, kylmän järjen ja mekaanisen maailmanjärjestyksen +aseita kantavaa realistista taidesuuntaa on jälleen kaikkialla +maailmassa seurannut uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen, +uusi uskon, toivon ja rakkauden aikakausi. Ihmiset ovat jälleen +toistaiseksi saaneet kyllänsä yksityisseikkojen tieteellisestä +selittelystä: he pyrkivät takaisin synteesiin, kokonaiskuvaan, +kokonaiskäsitykseen itsestään ja ympäristöstään. Taiteilijain silmä on +ollut liian kauan tähdätty ulospäin: heidän tekee jälleen mieli katsoa +sisäänpäin, oman yksilöllisen sielun-elämänsä salaperäisiin onkaloihin. + +Eikä ainoastaan sisäänpäin, vaan myöskin taaksepäin. Edistys on ollut +liian nopea, kaikki eivät ole ehtineet seurata mukana, ja jos ovatkin +päänsä ja älyllisen olentonsa puolesta, on heidän sydämensä syvin kaipuu +jäänyt kiinnitetyksi vanhaan, menevään ja murenevaan. Sinne jäi +sittenkin niin paljon kaunista jäljellepäin, entinen aika oli sittenkin +niin ehyt ja lämmin, iso-äidit olivat niin herttaisia ja hymyileviä, +iso-isät niin lujia, viisaita ja voimakkaita. Heidän rinnallaan esiintyy +nykyisen ajan ihminen niin tuiki hajanaisena, rikki-revittynä ja +tyylittömänä. + +_Ihminen oli onnellisempi ennen_: tämä pelottava epäily astuu äkkiä +koko edistyksen ja valistuksen ajan tietoisuuteen. + +Miksi silloin rehkiä ja raataa? Mitä varten pyrkiä ja ponnistella? Syvä +surumielisyys valtaa mielet, toiset blaseerautuvat kokonaan, toiset +käyvät kylmiksi ja kyynillisiksi. _Fin de sièclen_ aika on tullut, +vuosisata menee mailleen pilvien, peittämänä. On kuin koko ihmiskunta +olisi väsynyt ja tahtoisi huoahtaa. + +Silloin heräävät myös eloon kaikki vanhat uskonnolliset mielikuvat, ja +uusi mystiikan, uusi salaoppien, henkien-manauksen ja tähti-ennustusten +aika tuulahtaa läpi vuosisadan-lopun sivistyneimmän sielun-elämän. +Katumuksen ja parannuksen hetki on tullut, ihmishenki tuntee jälleen +tarpeen langeta polvilleen suuren, tuntemattoman maailmanhengen eteen. +Turhaan varoittavat harmaantuneet valistuskauden sankarit, kuten Georg +Brandes, tästä uudesta taantumuksellisesta virtauksesta, joka heidän +mielestään on omiaan johtamaan suoraan _obskurantismiin_. Se tulee kuin +tuleekin eikä jätä ketään koskemattomaksi. + +Samalla tapahtuu muutos taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että +realistinen totuus yksin ei riitä enää, syntyy pyrkimys _tyylittelyyn_, +entisten tuhatkarvaisten elämänkuvien _yksinkertaistuttamiseen_, värien +sijasta _viivoihin_, silmänräpäyksellisen, impressionistisen totuuden +sijasta pysyvään, vuosisatojen läpi seisovaan, _monumentaliseen_. Sitä +ei Ranska voi neuvoa enää: Italia tulee myöskin suomalaisten +taiteilijain luvatuksi maaksi. + +Toiset etsivät vaikutuksia renässansin, toiset antiikin taiteesta. +Eräille ei riitä enää sekään, vaan he menevät aina muinaisen Egyptin, +Assyrian ja Intian alkulähteille. Sieltä vasta he löytävät ne »elämän +suuret yksinkertaiset piirteet», joita Aho ikävöi _Teatterista +tultuaan_. Tekotavan _koristeellisuus_ tulee kaiken tyylittelyn +korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan taide on muuttunut romantiseksi, +salaperäiseksi, symbolistiseksi. + +Juhani Aho seuraa ajan virran mukana, mutta omalla tavallaan. Se on +hänelle sitäkin helpompaa, kun hänen silmänsä alunpitäen on ollut +kääntynyt taaksepäin. _Vanhat valkamat_ ovat olleet aina lähempänä hänen +sydäntään kuin uudet »rykirannat», eleeginen pohjatunnelma kaiken +kauniin ja runollisen katoamisesta aina syvempi hänelle kuin järjen +raikas riemu höyryn ja sähkön murtavien valtojen voittelosta. _Hänen_ ei +ole tarvis mennä merta etemmä kalaan: ajan mystillisen tarpeen hän +suorittaa omalta kohdaltaan luonnon-mystiikalla, ajan vaatimuksen +romantisesta kauneudesta sukeltamalla syvälle _kalevalaisiin_ +kauneusmaailmoihin, joista Jorman lempeä, sopusointuinen ihanne-ihminen +_Panussa_ hänelle vähitellen seijastuu. Panu itse on hänelle turmeltunut +nykyaika, pappi, hänen vastustajansa, silloinen tuleva aika, josta +Aholla on meille vielä sangen vähän kaunista ja inhimillistä +kerrottavaa. Kaunis on vain vanha ja menevä, kaunis on Jorma, kauniit +Annikki ja Kari, jotka edustavat entistä, turmeltumatonta, +kalevalaista,--Juhani Aho koskettaa nyt Elias Lönnrotia. Jorma on heimoa +vanhan Väinämöisen, _Panun_ kansallinen romantiikka sangen läheistä +sukua sille, joka oli itse _Kalevalan_ tekijän aikoinaan työhön +innostanut. + +»Ympäri käydään, yhteen tullaan», olisi Lönnrot todellakin voinut +virkkaa Aholle, jos hän _Panun_ ilmestyessä olisi elänyt vielä. + +Puhtaasti taiteellisessa suhteessa _Panu_ merkitsee Juhani Aholle pitkää +askelta kohti tyylittelyä, kohti valikoimista, kohti monumentalista +tekotapaa. Hänen luonnonkuvauksissaan on nyt loisto, ennen-kuulumaton +suomenkielisessä kirjallisuudessa, ja hänen kielenkäyttelynsä on +saavuttanut sen hurmaavan koskemattomuuden leiman, joka on vain +maailmankirjallisuuden suurilla mestareilla. Vähemmän mieltäkiinnittävä +on teoksen juoni: _kuvaaja_ pyrkii jossakin määrin tekemään väkivaltaa +_kertojalle_, viehättävät yksityisseikat laajenemaan monumentalisen +kokonaisvaikutuksen kustannuksella. + +Vielä enemmän on asianlaita näin Ahon seuraavassa suuressa romaanissa +_Kevät ja takatalvi_. + +Juhani Aho menee siinä aina syvemmälle oman olentonsa uumeniin. Hän +ottaa nyt uudestaan käsitelläkseen sen uskonnollisen liikkeen, jota hän +_Heränneissä_ oli europalaisen taiteilijan silmällä ohimennen +tarkastanut, ottaa katsellakseen sitä koko kansallisen herätyksen ajan +yhteydessä ja tulee, oman muuttuneen olentonsa mukaisesti, nyt varsin +toisellaisiin tuloksiin. Itse kansallinen romantiikka, jota hän äsken +oli _Panussa_ ihannoinut, esiintyy hänelle nyt sangen köykäisenä niiden +vieläkin harvaviivaisempien, ankarien ja niin sanoaksemme +_talonpoikais-realistisien_ elämän-arvojen rinnalla, joita nuo vakavat, +hartaat körttiläiset Suomen sydänmailla omikseen tunnustavat. +Kansallinen herätys on tässä se esiin murtautuva uusi, josta Aholla, +johdonmukaista kyllä, ei ole erittäin paljon kaunista kerrottavaa, +pietismi taas se kansan oman olennon syvyyksistä kumpuava uskonvaatimus, +jonka tekijä kohottaa kaikkea ajan käsitteellistä kultuuria +korkeammalle.--Juhani Aho lyö nyt kättä Paavo Ruotsalaiselle ja hänen +kauttaan välillisesti _Panun_ kristilliselle papille, joka hänen +edellisessä teoksessaan vielä oli jäänyt niin osattomaksi hänen +taiteellisesta mielenkiinnostaan. + +Tämä meidän kirjallisuutemme imponeeraavin yksilöllinen kehityskulku on +sisäisellä välttämättömyydellä ja järkähtämättömällä johdonmukaisuudella +tapahtunut. + +Ahon kirjallinen tuotanto kulkee omia uriaan, seuraa omia lakejaan, aina +yhteydessä ajanhengen kanssa, aina siitä juuri hänelle sopivat +aines-osat itseensä sulattaen. Kansallisesta realismista ranskalaiseen +naturalismiin, ranskalaisesta naturalismista uusromantiikkaan, +uusromantiikasta vanhaan kansalliseen romantiikkaan, kaikkialla hän +kuitenkin on sama, aina Juhani Aho, aina itselleen uskollinen, aina +epäilijä, aina perus-olemukseltaan taiteilija. Niin paradoksilta kuin +ehkä saattaa kuuluakin, on nimittäin juuri hänen viimeistä +kehityskauttaan, jota _Kevät ja takatalvi_ edustaa, syvimmän epäilyn +tuotteena pidettävä: epäilyn, joka kärjistyy itseensä, epäilyn, joka +epäilee omaa oikeuttaan--Minna Canth oli kohottanut terveen järjen lipun +suomenkielisessä kirjallisuudessa. Juhani Aho pystyttää sen kaiken +järkeilyn äärimmälle jyrkänteelle, siihen, missä järki loppuu ja alkaa +uskonnollinen tunne-elämä. + +Tyylillisessä suhteessa on Ahon vaikutus suorasanaiseen +kirjallisuuteemme ollut perinjuurinen. Ei voida kirjoittaa hänen +jälkeensä niinkuin kirjoitettiin ennen häntä: sen totuuden on varmaan +jokainen suorasanaisen muodon käyttäjä meillä tunnustava. Artistisesti +enimmän hän on kenties vaikuttanut siihen _Lastuillaan_, sisällisesti +enimmän _Yksin_-kirjallaan ja _Papin rouvallaan_. Mutta kaikella, mitä +hän on kirjoittanut, on ollut yleistä makua puhdistava merkitys meillä, +joskaan hän viivataiteilijana ei ehkä tule yhtä mullistavasti kuin +kerran väritaiteilijana suomenkielisen kirjallisuuden kehitykseen +vaikuttamaan. + + + + +ARVID JÄRNEFELT + + +s. 16/11 1861.--Isänmaa (1893), Heräämiseni (1894), Ihmiskohtaloja +(1895), Ateisti (1895), Puhtauden ihanne (1897), Maria (1897), +Evankeliumin alku (1898), Päiväkirja matkaltani Venäjällä (1899), +Veljekset (1900), Orjan oppi (1902), Helena (1902) Elämän meri (1903), +Maaemon lapsia (1905), Veneh'ojalaiset (1909) y.m. + + +Norjalainen ja ranskalainen vaikutus oli jo Minna Canthin ja Juhani +Ahon kautta saanut pysyvän jalansijan »nuoren Suomen» henkisessä +elämässä. Arvid Järnefeltin mukana tulee siihen kolmas suuri kirjallinen +vaikutus, nimittäin venäläinen. + +Ei kuitenkaan heti hänen kirjallisen toimintansa alkaessa. Miltä +ilmansuunnalta hyvänsä lienevätkin hänen ensimmäisen suuren romaaninsa +_Isänmaan_ kirjalliset lähtökohdat etsittävissä, esiintyy siinä +yleis-inhimillinen kultuuri ja yleis-europalainen hengen-elämä niin +eheästi ja itsenäisesti sulatettuna, että olisi varmaan sangen vaikeata +käydä siinä minkään erikoisen maan antamia aines-osia lähemmin +erittelemään. Päinvastoin kuin useimmat muut suomenkieliset kirjailijat +saavuttaa Arvid Järnefelt juuri esikoisteoksessaan omaperäisen +sielullisen ja kirjallisen kehityksensä korkeimman ennätyksen. Hän tulee +kirjallisuuteemme täysvalmiina ja joka suuntaan tahkottuna taiteilijana, +salamana kirkkaalta taivaalta, hienostuneimman henkisen viljelyksen +hedelmänä, mitä suomenkielisellä kirjallisuudella yleensä lienee +näytettävänä. + +Komeammin ei kukaan suomalainen kirjailija vielä tähän päivään saakka +ole »esikoinut». Muistuu todellakin mieleen sitä ajatellessa vertaus +pyramiidista, joka on asetettu huipulleen seisomaan. + +_Isänmaan_ ilmestyminen oli aikoinaan kirjallinen merkkitapaus, jonka +vertaista meillä ei ole ollut Aleksis Kiven _Seitsemän veljeksen_ +ilmestyttyä. Se on yhä edelleenkin meidän paras kultuuriromaanimme, pään +ja sydämen kultuurin, maailmankansalaisen katsantotavan jaloin tuote +meillä, puhumattakaan siitä, että tällä, ei vain yllämainitussa +merkityksessä, »pyramidaalisella» taideteoksella on 1880-luvun ja +1890-luvun taitteen suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma, +yksinseisova ja vallitseva asemansa. + +Sanalla sanoen: se on todellisen _pääkaupunkilaisen_ kultuurin +ensimmäinen suuri voitto meillä. + +On ollut ennen Elias Lönnrotin ja Kalevalan yhteydessä puhe +suomalaisesta korpikultuurista, Aleksis Kiven yhteydessä suomalaisesta +kyläkultuurista. Juhani Ahon yhteydessä olisi kenties voinut mainita +suomalaisesta pappila-kultuurista, samoin kuin Robert Kiljander aiheutti +meitä suomalaista pikkukaupunki-kultuuria hiukan koskettelemaan. Me +olemme nähneet myös, miten suomalaisuuden herätys ja siihen niin +elimellisesti liittyvä kaikinpuolisen, kuumeentapaisen valistuksen ja +edistyksen, Oksasen, Päivärinnan, J.H. Erkon ja Minna Canthin +tulkitsema aika tulee ja särkee kaikki nämä vanhat, eheät suomalaiset +sivistyspiirit, kylväen kaikkialle levottomuutta, ristiriitoja, +kihisevää työtä ja toimintaa. _Pääkaupungista_ yksin on suomenkielisellä +kirjallisuudella ollut tähän saakka verrattain vähän sanomista. Mitä on +Helsingissä, mitä on maan kirkkaassa ja valoisassa pääkaupungissa sillä +aikaa tapahtunut? + +Sielläkin on muodostunut oma suomenkielinen sivistyspiirinsä, tosin +aivan nuori vielä ja vailla syvempiä suomalaisia traditsioneja. Se oli +tullut vasta kansallisen herätyksen mukana, eikä kuten ennen mainitut +suomalaisen sivistys-elämän muodot, ollut olemassa jo ennen sitä. Sama +aatteellinen liike siis, joka tuolla maan sydämessä särkee ja pirstoo +vanhoja, isiltä-perittyjä kokonaisuuksia, näyttää maan pääkaupungissa, +kuten luonnollista onkin, ensimmäiseksi omaa positivista, uudesta-luovaa +kykyään. Tosin täälläkin ainoastaan suomenkieliseen sivistys-elämään +nähden, sillä särkihän kansallisuus-aate kylläkin väkivaltaisesti sen +_ruotsinkielisen_ kokonaisuuden, minkä Helsingin sivistys-elämä ennen +sitä oli muodostanut. + +Snellmanin oppi oli ensin opiskelevan yliopistonuorison sydämet +sytyttänyt, ja olemme jo kirjallisellakin alalla nähneet siitä nousevan, +paitsi Oksasta, koko _Kirjallisen kuukauslehden_ mainehikkaan miehistön, +Yrjö Koskinen, Kaarlo Bergbom, Suonio ja A. Meurman etunenässä. Mutta +vasta sitten kun suomenkielisistä kouluista rupesi sivistynyttä +suomalaista maalais-nuorisoa yliopistoon virtailemaan, voitiin +syvemmässä merkityksessä puhua pääkaupungin suomalaistumisesta. Heistä +syntyi se nopeasti taajeneva armeija, jota Snellman ynnä hänen lähin +pääesikuntansa tarvitsivat uutta suomenkielistä Suomea luodakseen. +Helsingissä hakattiin, maalle lastut lentelivät. Mutta nuo +suomalaisuuden suurmiehet itse olivat useimmat ruotsinkielisistä +vallaskodeista, oppivat vain vaikeasti sen kielen, jonka asiaa he +ajoivat, ja käyttivätkin monet ruotsinkieltä keskenään myöhäisimpiin +elonpäiviinsä asti. Tunnettuahan on, että alkuperäiselle +suomalaisuudelle oudoin heistä, Suonio, oli ensimmäinen, joka otti +suomen kotikielekseen. Niin _teoreettiselta_ pohjalta siis kohosi aluksi +pääkaupungin suomalainen sivistyspiiri, niin _akateemiset_ olivat sen +syntysanat, niin _käsitteellinen_ se kansallishenki, jonka lippua maan +pääkaupungissa eräät professorit ja heitä sokeasti seuraavat, +innostuneet ylioppilaat, eräät vanhat, kielensä muuttaneet +virkamies-perheet ja harvat, talonpoikaiset nousukkaat romantisessa, +haltioituneessa hurmauksessa liehuttivat. + +Epäilemättä olisi se ollut myrskyä vesilasissa ilman suurta suomalaista +maaseutua. Sillä sinnehän nämä kaikki pääkaupunkilaiset pyrkimykset +sittenkin tähtäsivät, siellä oli näiden äänten kaikupohja, siellä tämän +kuluttavan tulen toivottu raaka-aines. Ja sieltä saattaa Arvid Järnefelt +myös _Isänmaansa_ päähenkilön, Heikin, tähän teoreettiseen, +akateemiseen, käsitteelliseen, sanalla sanoen aito-helsinkiläiseen +ympäristöön. + +Ei ole ihme, että hän aluksi tuntee itsensä siinä sangen oudoksi ja +hämmentyneeksi. Hän on temmattu irti juuriltaan, Vuorelan vankasta +talonpoikaisesta kantatalosta, viskattu vieraiden ihmisten keskeen, +oloihin, joita hän ei tunne, ja sivistyselämään, joka kuohuu hänen +päänsä ylitse. Monta kertaa hän on jo menossa umpisukkulaan, mutta +pelastuu sen sisällisen työn avulla, jota hän alituisesti tekee, omaa +tietään, omaa totuuttaan löytääkseen. Hän on murroskauden lapsi, jonka +sydämen läpi käy ajan syvin ja valtavin ristiriita: ristiriita +suomalaisen maaseudun ja vasta suomalaistumassa olevan Helsingin +välillä, entisyyden ja nykyisyyden, vanhan ja uuden ajan, romantiikan ja +realismin, pään ja sydämen välillä. Vuoroin pyrkii toinen, vuoroin +toinen puoli voitolle hänessä, hän yrittää jo palata takaisin +talonpojaksi, mutta ponnahtaakin siitä taas toiseen äärimmäisyyteen, +hienoksi, kylmäksi, itsekkääksi helsinkiläisherraksi ja löytää vihdoin +sisällisen eheytensä tunnustamalla myös entisen herkän, runollisen, +hyväsydämisen olentonsa oikeuden. Maaseutu ja pääkaupunki, vanha ja +uusi, vaistomaisesti tajuttu ja aatteellisesti herätetty isänmaallisuus, +kaikki humahtaa hänen sydämessään yhteen, suureksi, sopusointuisaksi +linnunlaulu-puuksi. + +Heikin oma yksilöllinen kehityshistoria on jo suuri taideteos +sellaisenaan, terävän ja samalla diskreetin sielullisen erittelyn tulos, +varmaviivainen, kaunis-kajasteinen. + +Mutta se yksin ei vielä riittäisi _Isänmaata_ niin korkeaan asemaan +suomenkielisessä kirjallisuudessa kohottamaan. Myöskin Juhani Aho on +yksilöllisen sielunkuvauksen mestari, myöskin _Yksin_ ja _Papin rouva_ +käsittelevät omalla tavallaan noita samoja sielullisia ongelmoita. +Mestarillinen _ympäristökuvaus_ on vasta Arvid Järnefeltin kirjan +erikoinen luonteenominaisuus, pääkaupunkilais-ympäristön, +kultuuri-ympäristön, koko aikakauden henkisen ilmakehän, jota ei kukaan +ole hänen tavallaan vallinnut ja tulkinnut suomenkielisessä +kirjallisuudessa. + +Hän piirtää suomalaisuuden ääriviivat tyvestä latvaan, talonpoikaisesta +kansasta aina sen aatteellisiin johtajiin asti, asettaapa vielä tämän +huimaavan rakennuksen huipulle itsensä J.V. Snellmanin, aikansa +kruunaamattoman kuninkaan, maansa juhlimana, opetuslastensa ihailemana. +Hän tuo esiin romantisen hurmauksen herättämän akateemisen +suursuomalaisuuden, joka Arvi Jänneksen yhteydessä jo ennen on silmiimme +vilahtanut, mutta hän ei jätä myöskään huomioon ottamatta sen +vastavaikutusta, hiljaa hiipivää epäilyä, kritiikin, terveen järjen, +sanalla sanoen sen _realistisemman_ katsantokannan tarvetta, jota m.m. +Juhani Aho ennen _Panuaan_ suomalaisessa hengen-elämässä edustaa. Kaikki +virrat vierivät Arvid Järnefeltin suuressa mestariteoksessa mereen, +kaikki henkilöt tuovat lisänsä ja heittävät oman valaistuksensa +suomalaisen kansallishengen kehityshistoriaan. Saavat osansa sen +ylioppilas-pessimismin ja sisällisen epätoivon oireet, joista olemme +nähneet esim. Kaarlo Kramsun runouden pohjasävyn muodostuvan, ei jää +osattomaksi myöskään vanhojen virkamies-perheiden hienostunut, joskin +hiukan suppea ja eteerinen kansallisuus-käsitys, jolla ikävä kyllä ei +kirjallisuudessamme ole ketään varsinaista edustajaa. _Koko_ maan, +_koko_ aikakauden henkisen läpileikkauksen antaa Arvid Järnefelt meille +yhdellä yrittämällä, koko suomalaisen Suomen ensimmäisistä +kansakouluistaan ja sanomalehdistään tieteen, taiteen ja +yhteiskunnallisen elämän päivänpaisteisille rintamaille asti. Laajemmin +ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei +kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt. + +Samaa yleistä merkitystä ei ole Arvid Järnefeltin myöhemmällä +kirjallisella toiminnalla. Mutta sitä suurempi on niiden yksilöllinen +mielenkiinto puhtaasti inhimillisinä todistuskappaleina. + +Tapahtuu taite tässä kirkkaassa ja väkevässä hengessä, taikka niinkuin +hän itse sitä nimittää: _Heräämiseni_. Häneenkin, kuten koko hänen +aikakauteensa, iskee epäily mekaanisen maailmanjärjestyksen oikeudesta, +hänenkin silmänsä kääntyy sisäänpäin, hänkään ei karta 1890-luvun +mystillistä, uusromantista taidevirtausta. Hänelle, sivistyneen +ajattelemisen ja selkeän sielun-erittelyn miehelle, käy se erittäin +vaaralliseksi, sillä hän, joka jo käsitteellisemmän kirjailijaluonteensa +tähden seisoo alunpitäen loitompana suomalaisesta maaperästä kuin esim. +Juhani Aho, ei edes palajamalla samaan maaperään voi löytää siitä samaa +rauhaa ja sopusointua. Luontoon hänkin pyrkii takaisin kultuurin +kukkuloilta, kuten koko aika ja kuten aina romantiset aikakaudet, mutta +hän ei voi pysähtyä sen ulkonaiseen, eipä edes sen sisäiseen kauneuteen, +hänen täytyy mennä oman sydämensä yksinäiseen hämärään, tehdä tili +itsensä ja omantuntonsa edessä siitä, kuka hän on, miltä pohjalta hän +puhuu ja missä hänen älyllisen olentonsa juuret ovat. Leo Tolstoi tulee +hädässä hänen turvakseen, ja hänen tilinsä päättyy kaiken korkeamman +älyllisen kultuurin tappioon, terveen järjen kritiikin hylkäämiseen ja +omantunnon, tuon salaperäisen ja ehkä juuri sen vuoksi »jumalalliseksi» +katsotun sielunkyvyn asettamiseen kaiken inhimillisen toiminnan +ylimmäksi tuomariksi. Kristinopin suorastaan taika-uskoista puolta, sen +ihmeitä, ennustuksia, syntiinlankeemusta ja sovitusta, hän kuitenkin, +samoin kuin Tolstoi, on liian viisas tunnustamaan. Mutta hän hyväksyy +sen _moraalin_, hän tunnustaa Kristuksen ihanne-ihmisyyden, hänkin +halkaisee luonnon kahtia ja johtuu sitä tietä hyvän ja pahan, henkisen +ja aineellisen, älyllisen ja aistillisen dualismiin. Toteutuu vanha +sääntö hänen suhteensa: mitä korkeampi kukkula, sen syvempi laakso. Mitä +korkeammalle hän ennen oli kohonnut esteettiseen, humaaniseen ja niin +sanoaksemme ateenalaiseen kultuuriin päin, sen syvemmälle hän syöksyy +nyt eetilliseen, spiritualistiseen, galilealaiseen. Kristittyä hänestä +ei tosin tule siinä merkityksessä, missä tätä sanaa nykyään tuhansissa +kirkoissa käytetään, mutta kyllä syvemmässä merkityksessä, siinä +nimittäin, että itsekieltäymys tulee hänen korkeimmaksi ihanteekseen, +kärsimisen vaikea viisaus hänelle ylevämmäksi kuin nauttimisen vielä +vaikeampi. Sanalla sanoen: hänestä tulee _tolstoisti_. + +Pitkässä sarjassa teoksiaan, kuten _Ateisti_, _Ihmiskohtaloita_, +_Puhtauden ihanne_, _Maria_, _Samuel Cröell_, _Orjan oppi_, _Veljekset_, +_Helena_, _Elämän meri_, _Maaemon lapsia_ j.n.e. hän nyt näitä uusia +sielullisia kokemuksiaan lähemmin kehittelee, tekee tunnetuksi meillä +Jasnaja Poljanan suuren profeetan oppia ja johtuu hänen mukanaan ajamaan +yhteistä maa-omistusta y.m. yhteiskunnallisia kysymyksiä. +Myötäsyntynyttä kirjallista kykyään hän ei voi kieltää taikka panna +vakan alle, jos tahtoisikin, mutta helposti huomaa, että aatteellinen +tarkoitusperä on puhtaan kauneuden sijasta muuttunut hänelle pääasiaksi. +Samalla hän kadottaa meistä jonkun verran esteettistä mielenkiintoaan, +joka kuitenkin aina jää kyllin suureksi, että nekin, jotka eivät +suinkaan ole yksimielisiä hänen aatteellisista lähtökohdistaan, silti +mielellään tutustuvat hänen taiteellisiin tuloksiinsa. Suuremmissa +kokonaisuuksissa vaikuttaa hänen antamansa elämänkuva meihin joskus +pakotetulta ja valmiiden aatteellisten kaavojen mukaan valetulta, joskin +hänen terävä todellisuuden-tarkastelunsa ja meikäläisissä oloissa +harvinainen sielun-erittelynsä niissäkin aina ilahduttavalla tavalla +pulpahtaa näkyviin. Pienempiä tuntuu hän hallitsevan vielä +täydellisemmin ja sisältävät hänen lyhyet kertomuksensa usein niin +paljon subjektivisen tunne-elämän kyllästämää _ijäisyyden heijastelua_, +niin paljon läpikuultoista, merenkultaista _pohjattomuuden päilyntää_, +ettei hänellä siinä suhteessa ole vertaistaan suomalaisessa eikä +tietääkseni koko pohjoismaisessa kirjallisuudessa. + +Hänkin, samoin kuin Minna Canth, Juhani Aho ja yleensä hänen +aikalaisensa, joutuvat jatkamaan meillä 1880-luvun realismin +kehittymistä 1890-luvun uusromantiikaksi. + +Vähimmän tekee sen Minna Canth, sillä kuolema katkaisee hänen +kirjallisen kehitysviivansa. Mahdollisesti hän olisi myöskin ollut liian +realistinen henki mennäkseen aivan syvälle suureen tuntemattomaan. Mutta +spiritismi herättää jo hänenkin mielenkiintoaan, tolstoismin +elämäntotuudet hänkin jo tunnustaa omikseen eikä hän ole enää viime +aikoinaan kaukana Ellen Keyn syventämästä pohjoismaisesta +naiskäsityksestä, kuten joku sanomalehti-kirjoitus osoittaa. Terve järki +tekee pitkin linjaa vararikon, jättäen tilaa tunteelle, tunnelmalle, +omalletunnolle, ja sitä tietä vihdoin vaistolle, vieteille, +aavistuksille ja aina eteenpäin yhä salaperäisemmille ja +itsetiedottomammille sielun-ominaisuuksille. + +Minna Canthin _Anna Liisa_, Juhani Ahon _Heränneitä_, Arvid Järnefeltin +_Heräämiseni_, kaikki ne ovat aivan yhden-aikaisia, kaikki osoittavat ne +uuden tuulenkäännöksen merkkejä suomalaisessa kirjallisuudessa. + +Juhani Aho menee jo Minna Canthia pitemmälle, ei kuitenkaan vielä +uskonnolliseen tunne-elämään asti, jonka hän ikäänkuin tahallaan jättää +Arvid Järnefeltin asiaksi. Järnefelt jatkaa vain sitä viivaa, jonka +edelliset ovat alottaneet. Heitä ei siis suinkaan voi pitää kansallisen +realismin alkajina meillä, sillä se alkoi jo Aleksis Kivestä, joskin +niin suuri ja merkitsevä osa heidän tuotannostaan sattuu sen +kukoistuskauteen. Pikemmin voi sanoa kansallisen uusromantiikan heistä +alkaneeksi. + +Järnefelt, jolle kaikki »kansallinen» on siinä merkityksessä vierasta ja +vastenmielistä kuin se on outoa Tolstoille ja koko nykyaikaiselle +sosialismille, joutuu kaikesta kansainvälisyydestään huolimatta hänkin +tätä tietä ainakin eräänlaisen kansallishengen haarautuman palvelukseen: +maalle kaupungista, luontoon kultuuri-elämästä, yksinkertaiseen +moninaisesta käy koko ajansuunta 1890-luvulla, niin käy myös Suomen +taide ja kirjallisuus. Tässä valaistuksessa on meidän helpompi ymmärtää +myös Arvid Järnefeltin _Heräämistä_. + +Mutta mitä on palaaminen luontoon muuta kuin luonnolta aina uusien +alojen valloittamista? Mitä usko muuta kuin tiedon edellä-kävijä, mitä +tunkeutuminen ihmis-sielun itse tiedottomiin maailmoihin muuta kuin +juuri niiden tekemistä meille itsetietoisiksi? + +Tältä kannalta on meidän helpompi ymmärtää sekä _Ateistia_ että +_Ihmiskohtaloita_. + +Järnefelt on saanut kyllänsä ihmis-sielun älyllisten puolien +erittelystä. Häntä eivät tyydytä enää ne verrattain helpot voitot, joita +elämän pintailmiöiden tarkasteluun pysähtyvä järki saavuttaa. Aina +syvemmälle hän tahtoo tunkeutua, aina ominaisemmin eläytyä ihmis-sielun +harvoihin suuriin alkutekijöihin. Mutta siellä eivät kelpaa enää +eksaktisen tieteen ja kauniin taiteen suurmiehet hänen ohjaajikseen ja +opettajikseen. Siellä kelpaavat vain ihmiskunnan suuret aavistajat, +profeetat ja uskontojen perustajat toiselle tietä neuvomaan. Ja silloin +nousee kalpean Natsarealaisen haamu hänen sielunsa silmien eteen, +ihmisenä, ei jumalana, hienostuneena, herkistyneenä, sormenpäihinsä +saakka henkisenä ylimyksenä, miehenä, joka kulkee kautta maailman kuin +ei sen loka ollenkaan koskisi hänen kantapäitään, uneksijana, jonka +sisällinen näkemys on niin voimakas, että kaikki ulkonainen siitä +höyhenen tavoin takaisin hervahtaa. Onko mahdollista, että sellainen +ihminen on todella elänyt siis? Kuinka on mahdollista, että hän vieläkin +on niin vähän tunnettu oikealta opiltaan ja inhimilliseltä +olemukseltaan? + +Näin käy ymmärrettävämmäksi meille myös _Maria_, tuo pieni, siro kirja, +joka aikoinaan herätti niin ansaitsematonta suuttumusta. Näin ymmärrämme +me hänen tolstoisminsa, joka ei ole vailla esteettistä viehätystään, +näin ylimalkaan hänen kristillisiin näkökantoihin kallistumisensa. + +Muu seuraa sitten itsestään. Pahaa ei ole pahalla vastustettava: _Samuel +Cröell_. Lihan himot ovat tyysti tukahdutettavat: _Puhtauden ihanne_. +Itsekieltäymys on kaiken ilon lähde: _Helena_, _Veljekset_. Maa kuuluu +kaikille: _Maa-emon lapsia_, _Veneh'-ojalaiset_. Järnefelt seuraa +uskollisesti suuren slaavilaisen patriarkan jälkiä, istuttaa pala +palalta hänen käytännöllistä ja tietoperäistä viisauttaan suomalaiseen +maaperään. Askeetti itsensä suhteen, individualisti kansan ja esivallan +suhteen, ateisti kirkon opin suhteen, kristitty oman sydämensä +kammioissa: niin on Tolstoi, niin on hänen suomalainen oppilaansa Arvid +Järnefelt. + +Sellaisena on hänellä epäilemättä arvaamaton merkityksensä suomalaisessa +hengen-elämässä. + +Seisoen alusta alkain sen kukkuloilla hän on myös kirjallisuutemme +ainoa johdonmukainen maailmankansalainen. Hän kehittää sen +individualismin, jonka oireita me Oksasesta saakka olemme seuranneet, +sen viimeiseen ja ainoaan johdonmukaiseen lopputulokseen, nimittäin +henkiseen anarkismiin. Hän vie pisimmälle myös sen elämänkielteisen +piirteen, joka kristin-opin ja pietismin mukana tullen ammoisista +ajoista on muodostunut yhdeksi suomalaisen kansallishengen +perus-ominaisuuksista, ja antaa lopullisen muodon sille passiivisen +resignatsionin opille, jota Juhani Aho taiteilijana niin +järkähtämättömästi toteuttaa. Maakysymys saattaa hänet nykyaikaista +sosialismia koskettamaan, jonka kanssa hänellä tolstoistina on useita +muitakin yhtymäkohtia, ei kuitenkaan siinä hänen oppinsa peruspykälässä, +että yhteiskunnan uudistuksen on yksilön omasta sisällisestä +uudistuksesta lähdettävä. + +Puhtaasti kirjallisessa suhteessa hän merkitsee aina enempää siirtymistä +mielikuvista käsitteihin, maalailevasta, realistisesta esitystavasta +aatteellisen ja samalla uusromantisen runouden maailmoihin. + + + + +SANTERI IVALO (INGMAN) + + +s. 9/6 1866.--Hellaassa (1890), Tutkimuksia Pohjois-Suomen historiasta +vuosilta 1595--1635 (1901), Iltapuhteeksi, I-II (1892, 1896), +Reservikasarmista (1892), Juho Vesainen (1893), Tuokiokuvia Kuusamon +matkalta (1894), Kaarlo IX:n jäämerenpolitiikka I-II (1894--95), Aikansa +lapsipuoli (1895), Anna Fleming (1898), Margareta (1898), +Lahjoitusmailta (1900), Tuomas piispa (1901), Kustaa Eerikinpoika +(1903), Saaristossa (1903), Onnen aalloissa (1904), y.m. + + +Vähitellen, noin parinkymmenen vuoden kuluessa, valmistuu meidän +kansallinen realismimme, alkaen 1870-luvun alusta, jatkuen aina +voimakkaampana kautta 1880-luvun ja puhjeten vihdoin täyteen +kukoistukseensa 1890-luvun taitteessa, jolloin se jo on saanut +suoranaistakin tukea samanaikaisista europalaisista virtauksista. Ensin +yksitellen ja hajallaan, sitten yhteisessä suljetussa rintamassa, +esiintyvät meidän realistiset kirjailijamme, pyrähtävät kuin +keskinäisestä sopimuksesta Pariisiin ja palajavat jälleen takaisin +toteuttamaan omalla kotoisella pohjallaan, mitä on toteutettavissa +noista uusista vapaan ajatuksen ja terveen järjen kritiikin herättämistä +taiteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä. +Palajavat ja liittyvät J.H. Erkon veljen Eero Erkon v. 1890 perustaman +_Päivälehden_ ympärille niin lujasti ja mieslukuisasti, että heitä sen +mukaan voisi _Päivälehden piiriksi_ nimittää, erotukseksi niistä +myöhemmistä kirjallisista kyvyistä, jotka syntyvät heidän antamastaan +sysäyksestä ja joiden yhteisenä nimenä silloin olisi _nuorsuomalaiset +kirjailijat_. + +Päivälehden kirjallisen piirin huomattavimpia edustajia on Santeri +Ivalo (Ingman), Minna Canthin, Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin keralla +nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä esitaistelijoita, keveän, pakinoivan +tyylin ja sittemmin suurpiirteisen historiallisen romaanin varsinainen +kehittäjä ja viljelijä suomenkielisessä kirjallisuudessa. + +Nuorsuomalaisuuden liike, yhtä vähän kuin aikoinaan suomalaisuuden, ei +suinkaan ollut alkanut pääkaupungista, jossa, kuten Arvid Järnefeltin +yhteydessä olemme huomauttaneet, suomalaisuudella ylimalkaan oli vielä +niin heikko ja niin sanoaksemme tietopuolinen jalansija. Sen pesäpaikat +olivat kaukana maaseudulla, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Viipurissa, +joiden silloiset nuorsuomalaiset voimat olivat ryhmittyneet +asianomaisten äänenkannattajiensa, _Savon_, _Keski-Suomen_ ja _Viipurin +Sanomien_ ympärille. Varsinkin tuli Kuopio, Snellmanin kaupunki, +suomalaisuuden vanha valtalinna, Minna Canthin ja Ahon-veljesten kautta +myöskin nuorsuomalaisuuden lujimmaksi esivarustukseksi. + +Pääkaupungissa oli _Valvoja_, Kirjallisen kuukauslehden jatko, ollut +ainoa, joka pitkin 1880-lukua oli suomenkielisellä taholla ylläpitänyt +vapaamman ajatuksen ja europalaisemman katsantotavan pyhää tulta. Mutta +vasta Päivälehden kautta ne molemmat saivat keskitetyn kärkensä +pääkaupunkilaisessa ja siis korkeimmassa suomalaisessa +sivistys-elämässä. + +Ei ollut Päivälehden piirin, yhtä vähän kuin yleensä nuorsuomalaisuuden +vika, että tuo kärki näin terävästi tuli kohdistumaan juuri entisten +Kirjallisen kuukauslehden miesten edustamaa »vanhaa» suomalaisuutta +vastaan (20 tai 30 vuotta vanhaa!), jonka pääpylväinä tähän aikaan jo +seisoivat, paitsi muita, »suomalaiset kirjailijat» Yrjö-Koskinen ja A. +Meurman. Suomen kansallishenki tarvitsi nuorentumista, uudistumista, ja +se käytti ajanhengen herättämiä kirjallisia kykyjä aseinaan. Ei voitu +elää ikäänsä Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin aikakauden +jälkeenjättämällä aatteellisella, saati sitten kirjallisella perinnöllä. +Kansallisuus-aate yksin ei voinut riittää enää uuden, esiin-astuvan +polven mieliä innostamaan. Täytyi tulla maahan uusia aatteita, polttavia +päivänkysymyksiä, ellei mieli suomalaisen sivistys-elämän vajota +itsetyytyväiseksi, kansallisromantiseksi umpivedeksi, jonka suhteen +vähänkin kyvykkäämmän nuorison asema olisi ollut yksinomaan kielteinen, +epäilevä, arvosteleva ja--irvistelevä. + +Me olemme ennen, Minna Canthin yhteydessä, nähneet, minkä kirjavan +paljouden uusia, myönteisiä elämän-arvoja nuorsuomalaisuuden herätys toi +tullessaan. Tämän liikkeen kriitillinen kärki kääntyi, kuten +luonnollista, kansalliseen romantiikkaan. Mutta sen uudesta-luova ja +vanhaa-virkistävä mahti esiintyi pian kaikilla elämän aloilla, lähinnä +taiteen ja kirjallisuuden, sitten etenkin työväen-kysymyksen. Näiden +kaikkien vapaamielisten ja kansanvaltaisten pyrkimysten keskustaksi +muodostui _Päivälehti_. + +Sen piirin varsinaisena, taistelevana sanomalehti-kykynä, ainaisena, +väsymättömänä päivänkysymysten pohtijana, Santeri Ivalolla on +kunniakas sijansa maamme sivistyshistoriassa. Samalla hän saa aikaa +laajalle kaunokirjalliselle toiminnalle. + +Ivalo alkaa realistisella ylioppilas-novellilla _Hellaassa_, jonka +vilkkaat kohtaukset ja mehevä, havainnollinen esitystapa heti herättävät +huomiota. Mutta varsinaisen kirjailijamaineensa hän perustaa kahdella +kokoelmalla pieniä kertomuksia _Iltapuhteeksi_, joiden lisäksi tulevat +samaan keveään tyyliin kerrotut kuvaukset _Reservikasarmista_ ja +_Tuokiokuvia Kuusamon matkalta_, viimemainitut kuitenkin sangen +vakaviakin sisällykseltään.--Tätä voidaan pitää Ivalon kaunokirjallisen +tuotannon ensimmäisenä, realistisena kehityskautena. + +Hänellä on nyt sana vallassaan, tekotapa sormiensa päissä. Hänen +silmänsä ympäröivään elämään nähden on harvinaisen terävä, hänen +kielensä rikas, hänen tyylinsä taipuisa, selvä ja havainnollinen. +Erikoisesti silmiinpistävänä piirteenä esiintyy hänen herttainen, +luonnollinen huumorinsa, joka ei ole vailla ivankaan ilkamoivaa otaa, +jos niin tarvitaan. Hän on kehittänyt huippuunsa tuon vaivattoman, +pakinoivan kirjoitustavan, jonka edeltäjinä suomenkielisessä +kirjallisuudessa me ennen olemme Samuli S:n ja Juho Reijosen tavanneet, +sekä samalla suorittanut tuon hänen aikalaiselleen taiteilijapolvelle +tavallisen kiertokulun Pariisista Kuusamoon. Hän on nyt sanalla sanoen +täyskelpoinen realistinen kirjailija kiireestä kantapäähän. + +Toisen kehityskauden me voimme katsoa alkavaksi _Juho Vesaisesta_, hänen +ensimmäisestä suuresta historiallisesta romaanistaan, vaikka teokset +eivät seuraakaan toisiaan tässä aikajärjestyksessä. Ivalokin on joutunut +aikansa uusromantisen henkäyksen taikapiiriin. Hänenkin silmänsä on +kääntynyt taaksepäin: onpa hän jo ennen historiantutkijana tottunutkin +menneiden aikojen vaiheita tarkastelemaan. Ja silloin hänen silmänsä on +kiintynyt pohjalaisten ja vienan-karjalaisten vanhoihin heimosotiin, +kostoretkiin viliseviä virtoja pitkin, kalvan-karkeloihin metsäisten +kannasten yli, jotka näitä taistelevia erämaan-asukkaita toisistaan +erottavat. _Juho Vesainen_ elävöittää ne kaikki eteemme todellisella +karjalaisella väririkkaudella, todellisella pohjalaisella pontevuudella +ja jylhyydellä. Itsessään romantinen aihe on siinä käsitelty niin +realistisesti ja luonnontuoreesti ja kuitenkin niin runsaalla ja +kantavalla mielikuvituksella, ettemme epäile käyttää siitä sanaa +_klassillinen_.--Hän on nyt samassa kehityskaudessa kuin Juhani Aho +_Lastujensa_ ja _Panunsa_ päivinä. Hän on päästänyt mielikuvituksensa +valloilleen ja samalla ruvennut pyrkimään niihin »harvoihin viivoihin», +jotka realistisen taiteen klassillisesta ja vielä enemmän romantisesta +taiteesta erottavat. + +Taikka toisin sanoen: hänkin on löytänyt _monumentalisen_ taiteen +syntysanat. + +Mutta hänen suuri tilintekonsa nykyisen ajan kanssa on vielä tekemättä. +Ja hän kirjoittaa 2-osaisen yhteiskunnallisen romaanin _Aikansa +lapsipuoli_, Ahon _Yksin_-kirjan ja Järnefeltin _Isänmaan_ jälkeen koko +Päivälehden piirin rohkeimpia ennätyksiä, kenties tänäkin päivänä vielä +kirjallisuutemme virkein ja virkistävin yhteiskunnallinen +todellisuuden-tarkastelu. + +Aho, alunpitäen individualistina, oli tehnyt tilinsä nykyisen ajan +kanssa yksilöllisen sielunerittelyn alalla. Järnefelt, alussa +kansallisten ja yksilöllisten ristiriitojen välillä kamppailevana, oli +kuvannut kokonaisen aikakauden aatteellisen ilmakehän. Ivalo, jota +heihin nähden tahtoisin _yhteiskunnalliseksi_ kirjailijaluonteeksi +nimittää, ottaa asian omalta kannaltaan ja antaa meille läpileikkauksen +silloisen suomalaisuuden murroskaudesta yhteisten pyrkimysten, +harrastusten, askareiden, sanalla sanoen _kansalaistoiminnan_ alalla. + +Ivalo ei yhteiskunnallisena kirjailijana suinkaan seiso yksin +kirjallisuudessamme. J.H. Erkko ja Minna Canth pitävät siinä seuraa +hänelle. Mutta siinä, missä J.H. Erkko tahtoo sytyttää, innostaa ja +lämmittää, missä Minna Canth muuttaa, parantaa ja mullistaa, siinä +_kuvaa_ Ivalo objektivisesti ja kylmäverisesti, ranskalaisen koulun +läpikäyneellä taiteella taiteen vuoksi. Siksi onkin hänen _Aikansa +lapsipuolta_ meidän realistisen yhteiskunta-kirjallisuutemme +korkeimmaksi huipuksi katsottava. + +Epäilemättä se on kritiikkiä olevia oloja vastaan, kuten myös Minna +Canthin yhteiskunnalliset näytelmät ovat. Mutta tekijän tapa esittää +asioita ei ole agitaattorin, joka asettaa taiteensa sen taikka tämän +aatteellisen tarkoitusperän palvelukseen. Itsestään ja aivan +luonnollisesti, henkilöiden luonteista ja niihin liittyvistä +tapahtumista, kasvaa _Aikansa lapsipuolessa_ esiin se kriitillinen +elämänkuva, jota tekijä tarkoittaa. Että se samalla on sangen +myrkyllinen, todistaa vain, että hänen alkuperäinen, harmiton huumorinsa +nyt on pistäväksi pilkaksi muuttumassa. Ja että hän sen kohdistaa +kokonaiseen aikakauteen, todistaa, että hän nyt on saavuttanut sen +henkisen yli-otteen, jolla hän, itse taiteellisena syrjästä-katsojana, +saattaa tämän pääkaupunkilaisen sivistyspiirin monivivahteisia muotoja +käsitellä. + +_Aikansa lapsipuoli_ kuvaa sitä astetta valtiollisen suomalaisuuden +kehityksessä, jolloin pelkkä puhdas ja uhrautuvainen innostus ei +riittänyt enää, jolloin täytyi ruveta askelittain valloittamaan alaa +silloiselta ruotsinmieliseltä puolueelta, pitämään silmällä jokaista +virkapaikkaa ja taistelemaan suomalaisen kansallisuuden vahvistamiseksi +myös koko taloudellisen elämän järeällä tykistöllä. Se oli siirtymistä +Snellmanista Yrjö-Koskiseen, romantiikasta realismiin, unelmien ja +ihanteiden innostavista maailmoista kylmään, karuun todellisuuteen. +Ylioppilaspiireissä, puhtaan kansallisen romantiikan viimeisissä +mohikaaneissa, tuo muutos tuli enimmän tuntumaan. Siellä se merkitsi +siirtymistä isänmaallisten maljojen äärestä hiljaisiin lukukammioihin, +poliittisesta agitatsionista läksyihin ja tutkintoihin, veloista +verkaan, penningittömästä kielenpieksännästä hyväpalkkaisiin +valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin mahti-asemiin. Näin kuitenkin +ainoastaan niille miekkoisille, jotka ajan merkit oikein tajusivat, +jotka osasivat ottaa vaaria tuulen suunnista ja niiden mukaan myös oman +purtensa suunnittaa. Toiset, jotka eivät sitä ajoissa älynneet, vaan +jäivät liian kauan nuoruutensa romantisilla ihanteilla ratsastamaan, +sortuivat auttamattomasti ajan vyöryvien vankkurien alle. Tällaista +»aikansa lapsipuolta» Ivalo on yllämainitussa teoksessaan ottanut +kuvatakseen. + +Tämän vastakohdaksi hän asettaa oikean aikansa lapsen, järkevän ja +itsekkään, pyrkijän ja kiipijän, aatteettoman, ihanteettoman +pikku-minänsä palvelijan, jonka silmässä on sama »kylmä kiilto» kuin on +aikansa lapsipuolen mielestä koko aikakaudessakin. Helposti huomaa, +kenen puolelle tekijän myötätunne kallistuu ja _miksi_ se sille puolen +kallistuu. Romantikko--Juuso on hänen nimensä--on kuitenkin kaunis +luonne kaikessa horjuvassa, epäkäytännöllisessä aatteellisuudessaan, +Heikki--hänen vastakohtansa--vähemmän kaunis, siksi että hän on mies +ilman mitään suurempaa, sytyttävää päämäärää, joka hänen pienen +itsekkäisyytensä aateloisi ja oikeuttaisi. Että tekijä on juuri _näin_ +nämä vastakohdat valinnut, on erittäin luonteenomaista sekä Päivälehden +piirille että koko meidän realistiselle kirjailijapolvellemme. Realismi +on heissä pinnalla, romantiikka uinuu syvemmällä heidän sydämissään. +Realistinen aika, jonka lapsia he ovat ja johon he itsekin katsovat +kuuluvansa, näyttää heistä rumalta ja runottomalta menevän, haihtuvan, +romantisen aikakauden rinnalla, jota he ovat liian viisaita takaisin +toivotellakseen, mutta joka kuitenkin kietoo heidän sydäntään +omituisella, salaperäisellä ikävällä.--Johtuvat jälleen mieleen Ahon +»vanhat valkamat» ja »rykirannat». Juuso ja Heikki, ne ovat Ivalon +suuressa yhteiskunnallisessa läpileikkauksessa voitettu vanha ja +voittava uusi aika. + +Monta katkeraa totuutta lausuu tekijä siitä suomalaisuuden +kehitys-asteesta, jota Heikki edustaa, samalla monta sarkastista sanaa +siitä, miten silloisessa suomenkielisessä Helsingissä yleinen mielipide +luotiin ja sen kanssa kamppaileva uppiniskainen yksilö kaikkien taiteen +sääntöjen mukaan hiljaisesti ja »kivuttomasti» teilattiin. Lienee +julkinen salaisuus, että hänen mielikuvitustaan tässä, kuten Minna +Canthin hänen _Sylvissään_, on ollut eräs tunnettu tositapaus, +Churberg-juttu, kannustamassa. Tekijän ansioksi lankeaa, että hän on sen +niin kokonaan mielikuvitukseensa sulattanut, antanut sille oman +personallisen kehityskautensa ja maailmankatsomuksensa ääriviivat ja +mennyt itse ajanhengen syntyihin syviin, asettamalla Juuson yksilöllisen +elämäntarinan suomalaisuuden suurten kultuuri-taistelujen yhteyteen. +Hän on täten luonut teoksen, jolla on pysyvä sija meidän +kirjallisuudessamme. + +_Juho Vesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ kuuluvat Ivalon klassilliseen +kehityskauteen. + +Tämän jälkeen luisuu hän, samoin kuin Aho, Järnefelt ja koko kirjallinen +aikakausi hänen ympärillään, yhä syvemmälle romantiikkaan. Taikka +oikeammin: hän jakaa kirjailijapersonallisuutensa kahtia, käyttäen sen +realistisen puolen sanomalehti-työhön ja kansalaistoimintaan, sen +romantisen puolen taas historiallisiin romaaneihinsa ja kertomuksiinsa +_Anna Fleming_, _Tuomas piispa_, _Margareta_, _Onnen aalloissa_ j.n.e., +joilla hän vakiuttaa asemansa suomenkielisen historiallisen romaanin +perustajana, välillä aina realistisemmankin kuvauksen, kuten kokonaisen +kokoelman _Saaristossa_, pirauttaen. Hän on yhä edelleenkin realistisin +henki meidän realistisesta kirjailijapolvestamme, se, joka uskollisimmin +on todellisuuden vankalla pohjalla pysynyt ja jonka romantiikka kenties +juuri sentähden näyttää vähimmän kirjallisuutemme myöhäisempään, +uusromantiseen kehitykseen vaikuttaneen. + +Näytelmäkirjailijanakin on Ivalo, samoin kuin Aho ja Järnefelt, +esiintynyt, vieläpä viettänyt pari sievää voittoa _Juho Vesaisella_, +jonka vilkas toiminta ja väririkkaat kuvaukset eivät kiellä itseään +näyttämölläkään, sekä _Lahjoitusmailla_, huomattava etupäässä sen +väkevän todellisuuden-tunnun tautta, jolla tekijän on onnistunut tehdä +eläviksi meille nuo jo historiaan kuuluvat karjalaisten talonpoikain +kärsimykset. + +Realismi ja romantiikka kulkee Ivalon myöhäisemmässä tuotannossa +rinnakkain, yhtymättä yhteiseen suureen solmukohtaan, kuten _Juho +Vesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ olivat. Tämä tapahtuu kuitenkin +eräissä pienemmissä historiallisissa kertomuksissa, joissa hän +erinomaisella elävyydellä ja klassillisilla viivoilla kuvaa +uutis-asukasten korven-elämää, esiraatajain ryskettä Suomen salomailla. +Saman luonnon-tuoreuden ja yksinkertaistuttavan tyylittelyn voimme me +katsoa myöskin _Margaretassa_ yhtyneen. + +Ivalon aseman suomenkielisessä kirjallisuudessa määrää toiselta puolen +Aho, toiselta puolen Järnefelt. Hänellä ei ole Ahon uneksivaa, utuista +mielikuvitusta, yhtä vähän kuin Järnefeltin syvällistä sielun-erittelyä. +Mutta hänellä on vankemmat todellisuus-vaistot kuin heillä kummallakaan, +hänen havainnollinen esitystapansa kumpuaa suoraan tämän maan ja tämän +maailman kamarasta. Arvattavasti juuri siksi hän niin helposti suorittaa +1890-luvun mystillisen, uusromantisen virtauksenkin, antamatta sille sen +enempää sijaa tuotannossaan kuin että hän siirtyy historiallisen +kertomuksen alalle, jota ennen häntä vain sattumalta joku suomalainen +kirjailija oli ohimennen tai dilettantin tapaisesti koskettanut. Tähän +jälkimmäiseen lajiin saatamme me hyvällä syyllä lukea ne +sotakertomukset, joista 1880-luvun kirjallisuus meillä tulvii ja jotka +vanhan romantiikan myöhäsyntyisinä lapsina jo aikoja sitten ovat +unohduksen helmaan vaipuneet. + +Vasta uusi, realistisempi tekotapa, jota Ivalo edustaa, saattoi +historiallisen kirjailemisen meillä Yrjö-Koskisen _Pohjan piltin_ ja +Juho Reijosen _Tuulivaaralaisten_ jälkeen uudelleen korkeamman taiteen +kannalta mahdolliseksi. + + + + +KASIMIR LEINO + + +s. 17/11 1866.--Runokokeita, Emmalan Elli (1885), Elämästä (1889), +Ristiaallokossa (1891), Väljemmillä vesillä (1893), Prosper Mérimée +(1895), Brand (Ibsen, 1897), Nykyaika (1898-99), Runoja (1899), Jaakko +Ilkka ja Klaus Fleming (1901), Lehtolapsi (1905), Testamentti y.m. +kertomuksia (1905), Hovimaalaaja Aleksander Lauréus ja hänen +ympäristönsä (1908) y.m. + + +Ei ainoastaan kirjallisuuden, vaan myöskin kaikkien muiden taiteiden +aloilla esiintyy nuorsuomalaisen herätyksen elahyttävä, uudesta-luova +henki meillä: musiikin, maalauksen, kuvanveiston, näyttämötaiteen ja +lopuksi arkkitehtuurin. Kaikkien niidenkin aloilla voitaisiin kenties +näyttää samoja kehitys-asteita, osoittaa samoja ajanhengen ja +kansallishengen hedelmällisiä yhtymiä, kuin kirjallisuuden. Mutta sehän +ei ole meidän asiamme. Riittäköön siis vain viittaus siihen, miten +realismi kirjallisuudessamme vastaa samanaikaista realistista suuntaa +myös kuvaamataiteiden ja näyttämötaiteiden tekotavassa, miten jälleen +sen pyrkimys tyylittelyyn ja monumentalisuuteen on yleinen koko nuoren +taiteilijapolven keskuudessa, samoin, miten kansallisen realismimme +maalaileva kirjallinen esitystapa 1880-luvulla on yhteydessä varsinaisen +maalaustaiteen erikoisen nousun kera samalla vuosikymmenellä, ja +1890-luvun uusromantinen tunnelmarunous jälleen saman-aikaisen +säveltaiteen varsinaisen kukoistuksen kanssa. Mikään ilmiö luonnon, yhtä +vähän kuin ihmishengen historiassa, ei seiso irrallaan. Kaikki yhtyvät, +kaikki liittyvät toisiinsa lujaksi, elimelliseksi kokonaisuudeksi. + +Ei ole sattuma, esim. että kansallinen romantiikkamme oli niin suuressa +määrin omiaan suomalaisia kirjailijoita juuri runopukuiseen muotoon +houkuttelemaan, ei sattuma sekään, että realistinen aika meillä oli niin +edullinen suorasanaiselle kirjallisuudelle, eikä jälleen sattuma, että +realismin ohimentyä ja uusromantisen aikakauden alettua myöskin +varsinainen laulurunous meillä taas uuteen eloon raikahtaa. Muodon +vaihtelut vastaavat tässä suhteessa uskollisesti vaihteluja ajanhengen +sisällyksessä, jonka jälleen määräävät saman-aikaiset ilmiöt koko +Europan tieteellisessä, taiteellisessa, valtiollisessa, +yhteiskunnallisessa, taloudellisessa, sanalla sanoen henkisessä ja +aineellisessa ilmakehässä. Nuorsuomalaisen herätyksen jälkeen ei +suomenkielinen kirjallisuus enää hetkeksikään lakkaa ottamasta +vaikutuksia samanaikaisista yleismaailmallisista virtauksista. Sen +kehitys vastaa kirjallisuuden kehitystä kaikkialla suurissa +sivistysmaissa, sen ilmiöt liittyvät siihen kansallista suurempaan +kokonaisuuteen, jota meidän on tapana yleis-inhimilliseksi +maailmankultuuriksi nimittää. + +Kasimir Leino on meidän realistisen aikakautemme ainoa varsinainen +laulurunoilija, nuorsuomalaisen herätyksen ranskalaisin, pariisilaisin +henki, Päivälehden piirin ainoa johdonmukainen esteetikko ja kaunosielu. + +Hän on sitä jo niin varhain kuin ensimmäisestä teoksestaan: +_Runokokeista_ ja _Emmalan Ellistä_, harvinaisen luonnontuoreesta ja +kansanomaisen kielen raikastuttamasta maalaisnovellistaan. Romantisia +aineksia on olemassa, kuten kaikissa hänen polvensa kirjailijoissa, +mutta selvästi huomaa, minnepäin tekijän pyrkimys jo tähtää ja miltä +älylliseltä pohjalta hänen runoutensa kohoaa. Sisältyyhän jo kokonainen +kirjallinen ohjelma tuohon pieneen runoon _Lukijalle_, jolla hän +_Runokokeensa_ alottaa: + + »Luonnon kaiken tutkijalle + ain' on yhden arvoinen, + onko vuokko, onko kielo + vaiko ruusu kaunoinen.» + +Luonnontutkija harrastaa kaikkea, jatkaa tekijä, hän tarkastelee ja +tutkii, sillä hän tahtoo saada selville sen eri ilmaukset. Luonto on +suuri, taivas on suuri, monet piilevät ihmeet niissä, kuitenkin on +ihmis-sydän ja sen tunteet niihin verrattavat. Ja siksi, joka pyrkii +ihmis-sydämen ja ihmis-sielun ongelmoita selittämään: + + »ei se etsi lauleluja + mainemiesten yksistään». + +Siis jo näin varhain _psykologisen estetiikan_ henki, joka ei tutki +taidetta mieskohtaisen mielihyvän taikka mielipahan tunteita silmällä +pitäen, ei myöskään aseta mitään ennen määriteltyjä kauneuden mittapuita +sille, vaan käsittelee sen ilmiöitä ennen kaikkea sielullisina, +inhimillisinä todistuskappaleina. Ikävä kyllä, ei sellaista +_luonnontieteellistä_ arvostelijaa, jota Kasimir Leino tässä itselleen +toivottelee, suomenkielisen kirjallisuuden kentällä silloin vielä ollut +olemassa. Taikka ehkä oikeammin: hauska hänelle, sillä tätenpä oli juuri +hänellä tilaisuus tulla meillä tuon toivomansa, nykyaikaisen kritiikin +ensimmäiseksi uran-uurtajaksi. + +Näyttää jo hetken siltä kuin hänkin, kuten koko aika hänen ympärillään, +saisi suorasanaisessa muodossa parhaiten sanotuksi, mitä hänellä on +sydämellään. Silla hänen seuraava teoksensa on _Elämästä_, kokoelma +realistisia kertomuksia, joista eräät, kuten esim. _Härmänmäkeläisten +markkinareissu_, kuuluvat tämän suunnan luonteenomaisimpiin ennätyksiin. +Itä-Pohjanmaan runsas, sointuva kansankieli, maalais-elämän ja +maalaispsykologian syvä tuntemus, tarkka, yksityiskohtainen tekotapa, +kaikki antavat lukijan aavistaa tulevaa »aikansa lasta» eikä +»lapsipuolta» s.o. suorasanaista eikä runomuotoista kirjailijaa. Pienet, +siellä täällä ilmenevät vienon, herkän ja runollisen tunteen +pilkahdukset vain vielä väittävät vastaan tätä olettamusta. + +Kansankielen käytäntö oli silloisen uuden suunnan peruskysymyksiä. +Realistinen kirjailija johtui siihen tietysti aivan suorastaan, ja kun +useimmat uuden suunnan miehistä olivat kotoisin Itä-Suomesta ja +Pohjanmaalta tuli realismin nousu meillä merkitsemään juuri näiden +maakuntien murteiden ylitse-vuotavaa vivahdusrikkautta +kirjallisuudessamme. Ei ollut ihme, jos suomalaisen kirjakielen vanhat +viljelijät, erittäinkin ne, joiden kielellinen pohja oli Länsi-Suomi, +alkoivat huolestuneina pudistaa päätään tälle, heidän mielestään, +raakalaiselle synonyymien paljoudelle, tälle kuvaavien, kansanomaisten, +deskriptivisten ja onomatopoetisten sanojen purkautuvalle +kevät-tulvalle, joka välitti Lönnrotin sanakirjasta yhtä vähän kuin jo +vakiutuneesta, hiukan akateemisesta ruotsinkielen runtelemasta, kreikan +ja latinan pohjalle rakentuvasta tyylitaidostakaan. Jos kuka tahansa +nuori mies saattoi »porhaltaa» Pariisiin, panna »karvareuhkan» päähänsä +ja harjoittaa mielensä mukaista kielellistä vallattomuutta, niin kuinka +silloin oli käyvä suomalaisen isänmaan ja sen isiltä-perityn +kansallisromantisen viljelyksen? Sitä ei ollut sallittava eikä +todellisen isänmaanystävän suinkaan sopinut katsoa ristissä käsin sitä. + +Ainakaan A. Meurman ei voinut sallia sitä. Ja kun hän ei myöskään ollut +tottunut ristissä käsin istumaan, milloin hän näki jotakin hänelle pyhää +ja kallista loukattavan, nousi hän tuohon sangen epäkiitolliseen +taisteluun vasten koko nuorta, esiin-astuvaa kirjailijapolvea. Tässä +taistelussa, jota aluksi käytiin »vanhojen» suomenmielisten +äänenkannattajassa _Uudessa Suomettaressa_, sittemmin vuoden 1890-n +jälkeen myös »nuorten» omassa äänenkannattajassa _Päivälehdessä_, +ansaitsi myös Kasimir Leino ensimmäiset kannuksensa kirjallisena +kriitikkona ja poleemikkona. + +Nykyään, jolloin kirjallisuutemme kehitys jo on sangen toisille urille +suuntautunut, voimme me katsoa tuota taistelua jotenkin objektivisesti, +sivistyshistoriallisena ilmiönä, jonka syyt me ymmärrämme ja jonka +seuraukset, kuten tavallista, ovat omiaan asiaa monelta uudelta +näkökannalta valaisemaan. _Periaatteellinen_ voitto jäi tässä +mieltäkiinnittävässä »kielikiistassa» epäilemättä nuoren polven +puolelle: kenenkään kirjallisuuden viljelijän ei meillä pistäne päähän +enää evätä kansankielen oikeutta kirjakielen alituisesti pulppuavana, +ikinuorena alkulähteenä. Mutta _käytännössä_ juuri silloinen nuori polvi +itse, etupäässä Juhani Aho ja Kasimir Leino, edellinen proosan, +jälkimmäinen runomuodon alalla, piankin rajoittavat, kehittävät, +seulovat ja siivilöivät suomenkielensä siihen määrään, että sen +moitteetonta siloutta vastaan ei itse Meurmanilla ole myöhemmin +muistuttamista. Se itsetietoisesti valikoiva, _tyylittelevä_ pyrkimys, +joka 1890-luvulla astuu suomenkieliseen kirjallisuuteen luonnollisena +seurauksena sekä yleensä muuttuneesta ajanhengestä että eritoten +realismin tuomasta runsaasta aines-varastosta, tuli tässä mitä +menestyksellisimmin vaikuttamaan myös puhtaasti kielellisen tekotavan +täsmällistymiseen ja kiteytymiseen kirkkaaksi, selväksi, +klassilliseksi.--_Sen_ taistelun meillä voi jo todellakin pitää aikoja +sitten loppuun suoritettuna. + +Samoin on oikeastaan niiden yleisten kirjallisten ja esteettisten +taisteluiden laita, joissa A. Meurman ja Kasimir Leino aikoinaan +peistään taittelivat. Teoreettinen voitto jäi niissäkin nuoren polven +puolelle, sitäkin helpommin, kun se puoli ei koskaan ollut Meurmanin +vahvimpia eikä hän itse mikään esteetikko. Mutta käytännössä siirtyy +Päivälehden kirjallinen piiri, yksi toisensa jälkeen, kuten jo ennen +olemme nähneet Ahon, Järnefeltin ja Ivalon yhteydessä, yhä kauemmaksi +siitä realismista ja naturalismista, joka juuri oli ollut A. Meurmanin +silmätikku. _Panun_ jälkeen ei hänen, yhtä vähän kuin muidenkaan vanhan +romantiikan miesten, tee enää pahasti mieli leimata esim. Juhani Ahoa +»lantakirjailijaksi», kuten ennen.--Nämäkin taistelut voi siis jo +hyvällä syyllä katsoa aikoja sitten loppuun suoritetuiksi. + +Toisin on niiden aatteellisten taisteluiden laita, joissa silloisen +nuoren ja vanhan polven uskonnolliset ja siveelliset maailmankatsomukset +törmäsivät vastakkain ja jotka myöhemmin olivat omiaan niin moneen +valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen erimielisyyteen johtamaan. Niiden +alun olemme jo nähneet Oksasessa ja Yrjö-Koskisessa, niiden +kiristymisen inhimillisenä todistuskappaleena me voimme pitää esim. Arvi +Jänneksen runoa _Inhuuden ihantelijalle_, jonka hän Minna Canthin +kirjallista tuotantoa vastaan linkoaa, niiden täytenä sodanlieskana taas +_Päivälehden_ ja _Uuden Suomettaren_ leirien yhteen-iskemistä 1890-luvun +alkuvuosina. Edellisen yksilöllis-luonnontieteellinen, jälkimmäisen +kansalliskristiilinen kanta seisoo kumpikin vielä koko suomalaisessa +kansansielussa jyrkästi, joskaan ei aina johdonmukaisesti, +vastakkain.--Meidän ei ehkä olisi tarvis mainita, että juuri nämä olivat +myös Kasimir Leinon ja A. Meurmanin kirjallisten taisteluiden syvemmät, +aatteelliset alkutekijät. + +Psykologinen estetiikka on johdonmukainen seuraus luonnontieteellisestä +maailmankatsomuksesta. Ja senpä Kasimir Leino korkealle kuuluttaakin +käänteentekevässä lyyrillisessä runokokoelmassaan _Ristiaallokossa_, +jonka hän julkaisee Pariisista palattuaan. Yhdessä Ahon _Yksin_-kirjan, +Järnefeltin _Isänmaan_ ja Ivalon _Aikansa lapsipuolen_ kanssa se on +silloisen nuoren polven suuria ohjelmajulistuksia. + +Sen erikoisuus on siinä, että se on--lyyrillinen. + +Mutta se oli aikoinaan ennen-kuulumatonta lyriikkaa suomalaisessa +kirjallisuudessa, uutta sekä muodoltaan että sisällykseltään. +Muodoltaan siksi, että suomenkieli ei runomuotoisena ollut koskaan +ennen kaikunut sillä keveydellä, vapaudella ja siroudella, +sisällykseltään taas siksi, että kukaan laulurunoilija meillä ennen +häntä ei ollut eritellyt sielunsa vaihtelevia liikkeitä niin terävästi, +käsitteellisesti, itsetietoisesti ja yksityiskohtaisesti. Se oli +realistin tekotapa sovellutettuna runomuotoiseen esitykseen, mitä +laulavimman poljennon kannattama runollinen tunne yhtyneenä järjen +jäiseen, murtelevaan mietiskelyyn. + +Musset on se nimi ranskalaisesta kirjallisuudesta, joka Kasimir Leinon +ohella mieleen juolahtaa, aivan kuin Ahon tämän-aikaisia teoksia +selaillessa Maupassant. + +Jo _Runokokeissa_ oli Kasimir Leino nykyaikaisena vapaa-ajattelijana +esiintynyt. Tuossa kauniissa runossa _Sunnuntaina_ hän jo oli ylpeästi +tunnustanut, että maailman avaruus oli hänelle armaampi kuin kirkon +kolkkous, luonnon hiljaisuus rakkaampi kuin virret messu-rahvaan. +Runossa _Kaksi vaalia_ hän taas yhtä ylpeästi oli arvioinut totuuden +etsinnän sen löytämistä korkeammalle, taistelun edestä vapauden +jalommaksi sen omistamista. Vielä hän oli runossa _Totuutta huudat_ +antanut katkeran, varoittavan opetuksen sille, joka meillä vaatii + + »totuutta toimeen, elämään, + totuutta uskoon, rakkauteen, + totuutta käytökseen», + +sekä vapautta tieteen, aatteen, sanan ja uskonnon. Meillä ei ole +niinkuin muilla, selittää tekijä, tälle intoilijalle yksinkertaisesti: +meillä ei saa olla vapaa, meillä ei saa aatettaan paljastaa, meillä ei +suvaita elämäntotuutta, meillä on oma usko ja vakaumus kansan +kauhistusta, suora puhe loukkausta ja seuran pahennusta. Mistä apu +sitten? Kasimir Leino on jo _Runokokeissaan_ liian suuri epäilijä +uskoakseen J.H. Erkon tavoin paljoakaan hyvää kansanvaltaisen kehityksen +siunauksista. Tuossa huomattavassa runossa _Hengen tasavalta_ hän jo oli +asettanut vastakkain yksinvaltiaan tyrannin sorron ja sen sorron, jota +valtaan päässyt kansa harjoittaa, sekä tullut jälkimmäisen suhteen +siihen sangen pessimistiseen tulokseen, että + + »oli ennen sortaja yksi vaan, + nyt joukkiot suuret, tuhannet + lyö vangiksi aattehet». + +Siksi tunnustautuukin tekijä vain »hengen tasavallan», vain »älyn +yksivallan» tahtojaksi ja taistelijaksi.--Siis melkein Björnsonin oppi +»toisesta taikka toisesta roskaväestä», Ibsenin henkisellä +ylimyksellisyydellä ja »kansanvihaajan» katkerilla mielipiteillä +höystettynä. + +Varmaan on Kasimir Leino, samoin kuin Minna Canth ja Juhani Aho, tähän +aikaan saanut tuntuvia vaikutuksia norjalaisesta kirjallisuudesta. + +_Ristiaallokossa_ tulee lisäksi vapauttava ranskalainen vaikutus, jonka +ilmassa yllämainitut aatteelliset ainekset tekijän sielussa täyteen +kukkaansa puhkeavat. Hän on nyt jo esteetikkona Tainen ja Brandesin +oppilas, tuottavana kirjailijana etenkin Musset'n ja Mérimée'n harras +ihailija: edellisen romantinen, sydäntä-hiukaiseva ja sentään niin +realisella voimalla vaikuttava idealismi, jälkimmäisen viileä, +koskematon _nolime tangere_ -taide ovat tulleet hänen kirjallisiksi +johtotähdikseen. Mutta ranskalainen vaikutus ei _Ristiaallokossa_ +suinkaan esiinny sellaisenaan, vaan aivan omaperäiseksi ja itsenäiseksi +elämän-sisällykseksi sulatettuna. + +Tekijä on nyt jo täydellisesti vakuutettu luonnontieteellisen +maailmankatsomuksen oikeudesta. Milloin hän siitä puhuu, putoelevat +hänen sanansa kirkkaasti ja varmasti kuin jäätikarit: + + »Nimiä vain on jumala ja luonto, + olemus yksi, eri silmin nähty, + ihmisten töit' on kirkko, dogmi, oppi, + ihmisten lailla harhateitä käypi, + ikuista vaan on maailmoiden mahti, + ikuiset lait ja niiden vaarin-otto.» + +Sama ajatuksen kylmäverinen tosiasiain merkitseminen voi muuttua hänellä +myrkylliseksi ivaksi, milloin hän näkee tältä luonnontieteelliseltä +pohjaltaan nousevien totuuden, oikeuden ja ihmisyyden ihanteiden +joutuvan tappiolle ympäröivässä elämässä. Ja hän näkee niin käyvän aina, +sillä: Kasimir Leinon runouden pohjavirta on, samoin kuin Kaarlo +Kramsun, syvimmältä sisällykseltään traagillinen, vaikka se hänellä +vuoroin eleegiseksi kauneudeksi, vuoroin pistäväksi pilkaksi +soinnahtaa.--Mutta nehän juuri ovat synnynnäisen romantikon +tunnusmerkilliset ominaisuudet! + +Kasimir Leinon runoudessa esiintyy sama sielullinen kahtia-jako, minkä +ennen olemme Juhani Ahon ja koko sen polven miehissä havainneet, +ristiriita pään ja sydämen, järjen ja tunteen, realismin ja romantiikan +välillä. Se suorastaan sankarillinen taistelu, jota he edellisen +puolesta käyvät jälkimmäistä vastaan sekä ulkopuolella itseään että +omassa olennossaan, on kirjallisuutemme kenties rohkaisevin ja +riemastuttavin eetillinen ilmiö, jolla varmaan on oleva pitkä kantovoima +koko suomalaisen kansallishengen vastaiseen kehitykseen. + +Aatteellisesti on _Ristiaallokon_ tekijä täysi realisti, täysi uuden +ajan mies, totuutta hehkuva, vapautta vaativa, aina pyrkivä ja +aina--epäilevä. _Myrskylintuna_ hän tahtoo laulaa, voitollisen, +dityrambisen tunteen virsiä hän myös eräitä virittää: _Mun vuodenaikani +ei ole syys_, _Jos tohdit ja tahdot_, _Tuommoinen tyttö on mieleeni +mun_, _Mi orjuutta, se kurjuutta_ j.n.e. Mutta _Yksin ollessa_ käy hänen +mielensä sangen surulliseksi: hän huomaa epäilijän vaaran, hän tuntee +ivan ilkamoivan odan jäytävän elämänjuurtaan. Ja silloin voi entisyyden +eheä usko kangastaa hänelle niin utuisen ihanalta, että hän puhkeaa +_Päivän laskiessa_ liikuttaviin säveleihin lapsuus-onnen pilvettömille +maailmoille. Kuitenkaan hän ei vaivu niihin. Hän ei _tahdo_ vaipua +niihin, hän tahtoo tuntea olevansa _Parantumaton_: kokoelman ja kenties +koko Kasimir Leinon tuotannon syvimmin traagillinen sielun-purkaus. +Silloin hänen sielullinen hätänsä voi pukeutua niinkin epätoivoisiin +säkeihin kuin _Surutonna suolla sorsa_, jossa hän syyttää kohtaloa sen +kauneimmista antimista hänelle: + + »Miksi annoit hengen hellän, + vapautta vaativaisen?» j.n.e. + +Toisia avuja olisi hänen mielestään tarvittu täällä: mielen malttia, +kovaa luontoa, vanhan mieltä, valhe-kieltä. Silloin hänkin olisi käynyt +»tietä tarvottua», syönyt kiltisti »ennen syötettyä», ollut sekä +»mieleen mahtimiesten» että »ikiriemuks isänmaalle».--Muuten hän ei +yleensä suinkaan tahtoisi vaihtaa kohtaloaan noiden elämän-kylläisten, +itseensä tyytyväisten kanssa, joiden symbolin hän näkee esim. _Valtion +syöttiläässä_. Heitäpä vastaan hän myös mestarillisen pilkkarunonsa +»_Kunnon mies_» linkoaa. Yhdessä toisen, ei vähemmän mestarillisen, +satiirin kanssa »_Kallihin kansan vuoksi_!» pitäisi sen tänäkin-päivänä +seisoa kultakirjaimilla piirrettynä jokaisen sivistyneen suomalaisen +sydämessä. + +Eräät kauniit, objektiviset elämänkuvat, kuten _Huutolaistyttö kehdon +ääressä_, _Nukkuvalle tytölle vuoristossa_, samoin historiallinen +runosikermä _Valdolaisista_ viittaavat jo _Väljemmille vesille_, Kasimir +Leinon seuraavaan runokokoelmaan. + +_Ristiaallokon_ syvästi tunteellisessa alkurunossa hän oli lausunut +liikuttavimman hyvästi-jättönsä lapsuutensa romantiselle +taika-maailmalle. _Väljemmillä vesillä_ hän on suorittanut saman +kehityksen kuin Juhani Aho _Lastuissaan_: tunnelma, tuo nykyaikaisen +ihmisen oljenkorsi, on tullut vapauttajana ja pelastajana sekä +romantisen tunteen ruusuista että jäytävän järjen okaista, hänen +kielenkäyttönsä saavuttanut sen marmorisen kauneuden, jota esim. +tunnelmarunot sellaiset kuin _Hän_, _Vuoden vaihteella_, _Syksyinen +mieliala_, _Talvitunnelma_, _Kuin huolivi kuutamon kultainen vyö_ y.m. +todistavat. _Elämän laulu_, kirjan kannattava runosikermä, on tämän +tyyntyneen, voitollisen tunteen ja ajatuksen hymni maailmankaikkeuden +myönteisille voimille, kaiken yksilöllisen tragiikan ohitse ja +yläpuolitse. Joskus voi vielä joku katkera, vihlaiseva runo, kuten _Ma +olen kuin siipehen ammuttu lintu_ tai _Onneton_ hänen pakahtuvasta +povestaan singahtaa. Mutta muuten vaeltaa hän jo niillä jäisillä +jyrkänteillä, missä yksilöllinen elämän-tuska sulaa yhteen +maailmankaikkeuden siintävien, ilottomien ja suruttomien ilmakehien +kanssa. + +Kasimir Leinon kehitys käy edelleen samansuuntaisesti kuin koko hänen +miespolvensa, mutta omalla tavallaan. Kauneus tulee hänenkin ainoaksi +uskonnokseen, kuten Juhani Ahon, tunnustaapa hän jo täysin helleenistä +kauneus-palvelusta, kuten _Pakanallinen uni_, _Ma lepään rannalla +ruohikossa_ y.m. tunnelmapalaset hänen _Runoissaan_ todistavat. +Historialliseen kirjailemiseen hänkin kääntyy, kuten Ivalo, sommitellen +suuren näytelmänsä Nuijasodan ajoilta _Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_. +Uusromantiikan mystillistä virtausta hänkin koskettaa, kuten Arvid +Järnefelt: _Etsijän palaus_, _Erakon unelma_. Mutta yleisen +suunnitelmamme mukaan viehättää meitä tällä kertaa enimmän se kausi +kunkin kirjailijan kehityksessä, jossa me näemme suurimman sisällisen +taistelun oman kirjallisen ja aatteellisen maailmankatsomuksen +saavuttamiseksi tapahtuvan. Siis vähemmän taistelun tulokset +sellaisinaan. + +Siihen on myös ylläoleva esitys koetettu keskittää, seuraten siinä +suhteessa ainoastaan tekijän omaa osviittaa _Runokokeista_, jossa hän +asetti taistelun edestä vapauden korkeammalle kuin sen saavutuksen, +totuuden etsinnän hänelle kalliimmaksi kuin sen löytämisen, ja merkiten +lopuksi hänen asemansa suomalaisessa kirjallisuudessa J.H. Erkon +hiihtämän ladun suoranaisena jatkajana, nuorsuomalaisen runouden +ensimmäisenä europalaisena viljelijänä ja edustajana. + + + + +TEUVO PAKKALA + + +s. 9/4 1862.--Lapsuuteni muistoja (1885), Oulua soutamassa (1886), +Vaaralla (1891), Elsa (1894), Lapsia (1895), Tukkijoella (1899), +Kauppaneuvoksen härkä (1901), Pieni elämäntarina (1903). + + +Jokaisessa ajassa on toisia, jotka seisovat sen eturintamassa, toisia, +jotka taempaa seuraavat ajan aatteiden temmellystä, pysytellen niiden +ulko- taikka yläpuolella. Usein saattaa edellisten riveistä tapahtua +siirtymisiä jälkimmäisten riveihin, usein myös päinvastoin joku +aikakauden syrjästä-katsovista hengistä innostua itse taistelun +tuoksinaan osaa ottamaan. Taiteen alalla saattavat molemmat +suhtautumiset ajanhenkeen, tietysti riippuen yksilön omasta +sielullisesta kehityksestä, tulla yhtä menestykselliseen käytäntöön. + +Kaikki ne nuorsuomalaiset kirjailijat, joista on edellä ollut puhe, +Minna Canth, Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Santeri Ivalo ja Kasimir +Leino, ovat kuuluneet yllä-mainitussa suhteessa niihin, joissa +1880-luvun ja suureksi osaksi myös 1890-luvun henki meillä on +voimakkaimmin humahtanut, jotka ovat ajalle leimaa antaneet ja +tuntuvasti sekä henkiseen elämäämme ylimalkaan että erikoisesti +kirjalliseen kehitykseemme uraa-uurtavasti vaikuttaneet. Samaa ei +suinkaan voi sanoa Teuvo Pakkalasta, niin luonteenomainen ilmiö kuin hän +muuten onkin meidän kansalliselle realismillemme ja niin läheisesti +kuin hänen tuotantonsa liittyykin sen nopeaan nousuun, kukoistukseen ja +kenties vielä nopeampaan ylimenoon uusromantiseksi tunnelmarunoudeksi. + +Teuvo Pakkala seisoo aina hiukan taempana. Hänellä on oma oululainen +maaperänsä, jonka hän perinpohjin tuntee, terävä realistinen +havaintokykynsä, jota hän suurella taituruudella käyttää, ja ennen +kaikkea hilpeä, kansanomainen huumorinsa, joka hänelle heti ystävällisen +lukijapiirin lahjoittaa. Mutta hänessä on myös alusta alkaen jotakin +pehmeämmin ja kotoisemmin uneksivaa kuin ehkä kenessäkään hänen +aikalaisessaan, metsälampea, josta vain vaikeasti joku pieni +lähteen-suoni mereen lirisee, yksinäisen tuvan ikkunaa, joka ei +mielellään tahdo maailman-akkunaksi avartua. Se estää häntä aikansa +aatteisiin syvemmin innostumasta, se rajoittaa hänen kirjallisen +kehityksensä ääriviivat ahtaammalle kuin muiden hänen miespolvensa +edustajien, mutta auttaa häntä myös tällä rajoitetulla alalla eräisiin +huomattaviin, itsenäisiin ennätyksiin, jotka eivät ole taiteen +yleistavaraa. Ylimalkaan saattaa kuitenkin sanoa hänestä +kirjailijapersonallisuutena, että hän kuuluu niihin ajan-ilmiöihin, +jotka syystä tai toisesta eivät saa kyllin ilmaa henkisten siipiensä +alle, eivät pääse täyteen mittaansa kehittymään. + +Hän alkaa raikkaana realistina. Hänen ensimmäinen kuvauksensa +_Lapsuuteni muistoja_ viehättää vilkkaalla, eloisalla esitystavallaan, +suurella todellisuuden-tunnullaan ja poikkeuksellisella +sanarikkaudellaan. Toinen kuvaus _Oulua soutamassa_ jatkaa näitä +erinomaisia ominaisuuksia, vieläpä laajenee väririkkaaksi, +kansanomaiseksi epopeiaksi siitä vuosisatojen kehittämästä +itäpohjanmaalaisesta sivistyspiiristä, jonka tervanpoltto +tervahautoineen ja tervaveneineen, koskenlaskuineen ja käynteineen +maakunnan ainoassa satamakaupungissa oli, ja on osaksi vieläkin, Kainuun +erämaihin muodostanut. _Vaaralla_, sarja hiukan irrallisen juonen +puitteisiin pujoteltuja, mutta sitä mehevämpiä ja suurella +impressionistisella voimalla vaikuttavia kuvauksia Oulun +työläis-elämästä, päättävät tämän ensimmäisen ja kenties onnellisimman +kehityskauden Pakkalan kirjallisessa tuotannossa. + +_Elsa_, edellisen suoranainen jatko, osoittaa syvän henkisen muutoksen +hänessä tapahtuneen. Tekijä ei esiinny siinä enää naivina, +kansanomaisena kertoilijana ja kuvailijana, joka kasaa sattuvan +todellisuuspiirteen toisensa selkään nauttien vain kielensä kukkivasta +runsaudesta ja ympäröivän elämän luonteenomaisesta esittämisestä. Hän +valikoi, hän tyylittelee, hän erittelee vaikutuksensa ja yhdistelee, hän +on nyt varma, itsetietoinen taiteilija, joka siivilöi hänen kauttaan +kulkevat, tuhantiset elämänkuvat, pyrkien syvempään, sisällisempään +totuuteen kuin minkä pelkkä ulkopuolinen todellisuuden-tarkastelu voi +tarjota hänelle. _Elsa_ on Teuvo Pakkalan ehein taideteos, herkän, +lämpimän, intiimin taiteilijahengen hedelmä, joka tässä on antanut +meille klassillisimman, yleispätevimmän sisällyksensä. + +Teuvo Pakkala on nyt joutunut europalaisen kirjallisuuden +vaikutuspiiriin, lähinnä nähtävästi norjalaisen, jonka suurista +mestareista, luonteenomaista kyllä, eivät Ibsen ja Björnson, vaan Jonas +Lie näyttää häneen pysyvimmät jäljet jättäneen. Hänkin tekee nyt hänen +ajalleen tavanmukaisen toivioretken Pariisiin, kuitenkaan Juhani Ahon +taikka Kasimir Leinon tavoin sen samalla lämpimästi läikähtelevään ja +kylmästi kriitilliseen ilmakehään syvemmin sukeltamatta. _Elsa_, +_Vaaralla_, ja jo ennen niitä, _Lapsuuteni muistoja_ ovat vakiuttaneet +hänen maineensa, lapsuuden sielun-elämän erinomaisena tarkastelijana ja +kuvaajana. Samaa uraa jatkaa hänen seuraava teoksensa _Lapsia_, +sisältäen monta todellakin omaperäistä ja älykästä havaintoa tuosta +useimmin liian ylimalkaisesti ja liian yksiviivaiseksi käsitetystä +maailmasta. Teoksen erikoisuus on se, että se ei suinkaan ole +Topeliuksen tapaan lapsista lapsille kerrottu, vaan lapsista +aika-ihmisille, muistuttaen siinä suhteessa eräitä nykyaikaisen +tanskalaisen kirjallisuuden ilmiöitä. + +Tunnettu näytelmä _Tukkijoella_, Suomen Kansallisteatterin suurin +yleisö-menestys, vaikka ei suinkaan taiteellinen saavutus, perustuu +oikeastaan vielä vanhemmille kokemuksille: tekijän tuoreelle +maalais-elämän tuntemukselle, jota hän jo kuvauksellaan _Oulua +soutamassa_ oli osoittanut. Paitsi sitä välttämätöntä tyylittelyä, jonka +näyttämö jo sellaisenaan aina vaatii kirjailijalta, ei teos tuo +paljonkaan uusia lisiä Pakkalan jo kiteytyneesen luonnekuvaan. Hetkisen +hän näyttää nyt oireita uusille urille suuntautua: pikkukaupunkilaiseen +ympäristöön sijoitettu ilveily ja yhteiskunta-satiiri _Kauppaneuvoksen +härkä_ ilmestyy. Mutta siinä on taas Kiljander hänellä vaarallisena +kilpailijana, ei yhteiskunnallisen ivan alalla tosin, vaan kyllä +pikkukaupunki-kuvauksen, jonka klassillinen mestari hän on. Teuvo +Pakkala ei nähtävästi tätäkään tietä löydä kyllin ilmaa siipiensä alle. + +Nyt hän tekee viimeisen ja miltei epätoivoisen ponnistuksensa. Hän +kirjoittaa paksun romaanin, nimeltä _Pieni elämäntarina_, syventyen +siinä erään omituisen naisluonteen ongelmiin, samalla ensi kerran +korkeampaa, sivistynyttä sielun-elämää käsitellen. Teos on kaikesta +päättäen mitä uutterimman työn kunnioitusta-herättävä taideluoma, täynnä +sattuvia, välähteleviä yksityiskohtia ja harvinaisella hartaudella +kiinnipysyvä kerran kaiutetuissa alku-äänissään. Silmin-nähtävää on, +että Teuvo Pakkalaankin tässä kehityskaudessaan on tarttunut sama +monumentalisen taiteen pyrkimys, jonka jo ennen olemme Juhani Ahossa +(_Panu_, _Kevät ja takatalvi_), Santeri Ivalossa (historialliset +romaanit) ja Kasimir Leinossa (_Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_) +havainneet. Mutta hän ei myöskään ole tahtonut uhrata mitään entisestä +impressionistisesta elävyydestään. Näin on tekotavasta ja koko +teoksestakin muodostunut mitä mieltäkiinnittävin impressionistisen ja +monumentalisen taiteen yhtymä, joka voisi tarjota aihetta monelle +esteettiselle mietelmälle, mutta joka jyrkkine ylimenoineen voi lukijaan +kenties ensi hetkessä vaikuttaa hiukan oudosti ja vieroittavasti. + +Teuvo Pakkalan merkitys meidän kirjallisuudessamme on nähdäkseni ensi +sijassa siinä, että hän tuo siihen erään uuden ympäristön: vanhan +merikaupungin, jonka elämää hän käsittelee hienolla taiteellisella +maulla ja ymmärryksellä. Sitten siinä, että hän jälleen tuo siihen erään +toisen ympäristön, tuon merikaupungin takaisen maakunnan, kaikessa +raikkaassa, alkuperäisessä tuoreudessaan. Ja lopuksi siinä, että hän +rehellisellä itsekritiikillä yrittää laajentaa tätä alaansa eri +suuntiin, saaden aikaan huomattavia tuloksia, jotka tosin eivät näytä +antavan mitään uusia sysäyksiä yleiselle kirjalliselle kehityksellemme, +mutta jäävät epäilemättä merkitsemään eräitä kansallisen realismimme +itsenäisimmin suoritettuja haarautumia. + + + + +LIITE + +REALISMIN LOPPU JA UUSROMANTINEN KIRJALLISUUTEMME. + + +Ulkonaisen todellisuuden-tarkastelun vievät meillä huippuunsa n.s. +_kansankirjailijat_, joiden luku on legio meidän kansallisen realismimme +kukkiessa parhaillaan. + +Nimitys on typerä, mutta nähtävästi jo niin vakiutunut, että sitä on +käytettävä, jos mieli tulla ymmärretyksi. Jos joku kirjailija +taiteellisessa muodossa saa meille kerran jotakin arvokasta sanotuksi, +on esteettisesti jotenkin yhdentekevää, onko hän kotoisin kansan +»syvistä» tai korkeista kerroksista. Kenen pistäisi päähän nimittää +esim. Maksim Gorjkia kansankirjailijaksi? Mutta samoinhan on myös monien +muiden taidesanojen laita: niiden käytäntö riippuu niiden tuottamasta +hyödystä ja mukavuudesta eikä useinkaan niiden sisällisestä totuudesta. + +Kenties on tässä oleva myös eräs toinen huomautus paikallaan. Me +käytämme sanoja realismi ja romantiikka, vaikka tiedämme, että niillä ei +ole mitään puhdasta vastaavaisuutta todellisuudessa. Toisin sanoen: ei +ole olemassa realistista taiteilijaa ja taideteosta, jossa ei samalla +ole romantisia aineksia, ja päinvastoin. Nuo nimitykset ovat silloin +käsitettävät ainoastaan siinä ymmärteessä, että toiset taikka toiset +ainekset silloin näyttävät olevan _voiton puolella_ asianomaisessa +taiteilijassa taikka taideteoksessa. Niiden _tasapainoa_ taas olen +merkinnyt sanalla klassillinen. + +Olen koettanut edellisessä osoittaa, miten koko kirjallisuutemme kehitys +Elias Lönnrotista Minna Canthiin saakka on alituista siirtymistä +romantiikasta realismiin. Tämän kehityksen klassillinen tasapaino-kohta +on Aleksis Kivi, sen realistisen voittopuolen tuovat Päivälehden piirin +miehet mukanaan, mutta sen äärimmäisen loppupisteen muodostavat +suomalaiset kansankirjailijat. On nimittäin yleisenä sääntönä pidettävä, +että taiteellisten suuntien, samoin kuin kaikkien henkisten liikkeiden +ja virtauksien, aina täytyy mennä äärimmäisimpään yksipuolisuuteensa, +ennenkuin niiden vastavaikutus, _reaktsio_, on odotettavissa. + +Realismin vastavaikutus meillä tuli olemaan kansallinen uusromantiikka. + +Olemme nähneet, miten se jo esiintyy Päivälehden piirin miehissä, Juhani +Ahossa, Arvid Järnefeltissä, Santeri Ivalossa ja Kasimir Leinossa, +joista jokainen käy läpi koko tuon mieltäkiinnittävän ääniasteikon +realismista klassisismin kautta uuteen romantiikkaan, kukin omalla +tavallaan, yksi täydellisemmin, toinen epätäydellisemmin luonnollisesti. +Tällä siirtymisellä on syvät juurensa koko ajanhengessä ja koko +suomalaisen kansallishengen saman-aikaisessa kehityskulussa, samoin +kuin oli ollut edellisellä siirtymisellä romantiikasta realismiin. Mutta +realistisen taidesuunnankin täytyi ensin sanoa viimeinen sanansa, +ennenkuin suomalaisen kirjallisuuden kehitys jälleen voi uusille urille +ohjautua. + +Se jäi meillä suomalaisten kansankirjailijain sanottavaksi. + +Päivälehden piirin miehet, niin uskollisina realisteina kuin he kukin +kirjallisen uransa alkavatkin, sentään vaistomaisesti, kaikista +taideteorioistaan huolimatta, valikoivat ja tyylittelevät vaikutuksiaan, +tekevät yhteenvetoja ja katsovat ympäröivän todellisuuden ilmiöitä +»temperamentin läpi». Epäilemättä tekevät sitä myös jossakin määrin +kansankirjailijat, sillä sen tekee tietämättäänkin ja tahtomattaankin +jokainen, joka kirjallista taikka taiteellista työtä ylimalkaan +harjoittaa. Mutta he tekevät sitä edellisiin nähden niin vähäisessä +määrässä, että juuri _taiteellisen temperamentin puutetta_ voi pitää +yhtenä heidän tunnusmerkillisimmistä ominaisuuksistaan. Ja juuri siten +he tulevat merkitsemään meidän kansallisen realismimme viimeistä +johtopäätöstä. + +Jos kerran ulkonainen _havainto_ oli kaiken kirjallisen toiminnan +lähtökohta, niin olihan parempi, että siihen sekoitettiin niin vähän +mielikuvituksen aineksia kuin mahdollista. Jos kerran todellisuus oli +_kuvattava_ sellaisenaan ja jätettävä lukijan omaksi asiaksi siihen +sisältyvän maailmankuvan muodostaminen, niin olihan aivan oikein ja +kohtuullista, että tuo kuvaus ainakin oli niin yksityiskohtainen kuin +mahdollista. Ja jos vielä kuvauksen tuli olla _objektivisen_, +yleispätevän ja eksaktisen kuin konsanaan luonnontieteen järkkymättömien +tuloksien, niin olihan suorastaan toivottavaa, että tekijä sekoitti +siihen niin mitättömän osan omaa personallisuuttaan kuin mahdollista. +Oikeastaan olisi ollut paras, jos hänellä ei mitään omaa +personallisuutta olisi ollutkaan, vaan hän ollut yksinkertainen +heijastus-kuvastin, ilman tahtoa, tunnetta ja inhimillisiä myötä- tahi +vasta-ajatuksia. Se olisi ollut realistisen kirjailijan ihanne ja +korkein perikuva. Mutta koska sellaista ei voinut mikään todellisuus +synnyttää--yhtä vähän kuin ylimalkaan mitään puhtaiden käsitteiden +vastaa vaisuuksia--oli siihen ainakin pyrittävä, peitettävä oma +personallisuutensa, jos jumala ehkä onnettomuudeksi olikin sellaisen +asianomaiselle kirjailijalle lahjoittanut, ja siirtää kaikki syvempi +yksityis-ilmiöiden seulominen, valikoiminen ja yhdisteleminen (s.o. +kaikki syvempi taiteellinen toiminta) lukijan asiaksi. Oli selvää +selvempi, että tätä tietä, jos sitä olisi johdonmukaisesti seurattu, ei +olisi tultu taideteoksiin, vaan--aineskokoelmiin. + +Kansan-elämän kuvauksella on aina ollut mitä tärkein ja miltei +yksinvaltias asemansa suomenkielisessä kirjallisuudessa. Jos muistamme, +että kansallinen romantiikka, jonka luonteenomaisimmat ennätykset tosin +ruotsinkielellä tapahtuivat, jo oli ollut pyrkimystä luontoon, kansaan, +maan sydämeen, poispäin kultuurin kukkuloilta, pois kaiken +hienostuneisen, sievisteleväisen, epäkansallistuneen ja +epä-isänmaallistuneen seura-elämän kahleista, takaisin »muikkuihin ja +kaljaan», kuten Runebergilla, niin muistamme myös, miten koko +kansallinen liikkeemme oli perustunut tuolle samalle romantiselle +pyrkimykselle. Virran mukana seurasi tietysti maan syntyvä, +suomenkielinen kirjallisuus. Eihän ollut olemassa paljoa muuta +suomenkielistä ympäristöä kuin suomenkielinen talonpoikainen kansa itse +isiltä-perittyine tapoineen ja vuosisatojen muodostelemme +sielun-liikkeineen. Siihen oli tutustuttava, sitä oli kuvattava ja siitä +kirjoitettava. Mitä merkitsi yksilön oma sisällinen sielun-elämä tuon +suuren kansansielun rinnalla, mitä hänen tärkeimmätkin sisälliset +tapahtumansa tuon suuren, kansallisen pyhän asian rinnalla, jolle oli +kaikki uhrattava? Tieten taikka tietämättään johtui jokainen +suomenkielinen kirjailija siten heti ajan kansallisen aatteen +palvelukseen. Runoilijat palvelevat sitä sytyttävillä ja innostavilla +säkeillään, suorasanaiset kirjailijat kansan-elämän kuvauksillaan. Aika +ei suinkaan ollut eikä voinut olla edullinen millekään yksilöllisemmille +sieluntunnustuksille. + +Ei myöskään kansallinen realismi. Sillä senhän opinkappaleita juuri on, +että tekijän oma personallisuus ei saa ollenkaan esiintyä, että +kuvauksen tulee olla ulkopuolisen ja yleispätevän, sekä sen esittämien +henkilöiden todellisuudesta suoraan temmattuja, ympäristönsä koneellisia +tuloksia. Niin ovatkin kaikki ihmiset luonnollisesti, mutta realistinen +katsantokanta jättää tässä suhteessa huomioon ottamatta, että mekaaninen +maailmanjärjestyskin kätkee itseensä erään äärettömyyden, jonka +salaperäisen tuntemattomuuden myös täytyy saada sille kuuluva sijansa +sitä tulkitsevassa taiteessa ja kirjallisuudessa. Tuon äärettömyyden voi +kukin ihminen havaita välittömimmin omassa sielussaan. Mutta realismi ei +suinkaan ollut omiaan kääntämään kirjailijan silmää sisäänpäin, vaan +ulospäin. Siksi huomaammekin myös kansan-elämän kuvauksen alalla, miten +tosin lakataan kansaa ihannoimasta, mutta tyydytään aina enemmän ja +enemmän sen ilmiöiden ulkopuoliseen tarkasteluun sekä niiden +mahdollisimman tarkkaan ja totuudenmukaiseen esittämiseen. Eri asteita +tässä suhteessa merkitsevät Aleksis Kivi, Pietari Päivärinta, Juho +Reijonen, Juhani Aho. Siitä vieläkin pieni askel eteenpäin, ja ollaan +suomalaisissa kansankirjailijoissa. + +Hehän juuri _tunsivat_ kansan-elämän paremmin kuin kukaan, koska olivat +itse sen lapsia, syntyneet, kasvaneet ja kehittyneet keskellä sitä. He +kaiketi, jos ketkään, saattoivat olla sen puhtaita _heijastajia_ ja +_kuvastajia_, koska heidän oma sisällinen ja ulkonainen elämänsä oli +pelkkää kansan-elämää, koska he eivät tunteneet muuta kuin sitä ja +olivat siten täydellisesti vapaita kaikista vieraista, häiritsevistä +vaikutuksista. Kuka taisi paremmin _kansankielen_ kuin he, sen +eri-murteisen, tuhatvivahteisen kielen, joka oli kaikkien todellisten +realistien ylin ihastus ja paras taistelu-ase? Kuka paremmin _maalata_ +paperille koko meidän maalaisympäristömme, jos vain osasi kastaa kynän +mustetolppoon ja asettaa järjellisiä lauseita jäljekkäin? Kaikki +ajanmerkit olivat edulliset kansankirjailijain esiintymiselle. + +Olihan sitäpaitsi jo yksi suuri, tunnustettu kansankirjailija olemassa: +Pietari Päivärinta. + +Nyt tulee niitä tukuttain. Ja on huomattava, että he kaikki nyt +kirjoittavat suorasanaista, samoin kuin Lönnrotin ja siis kansallisen +romantiikan aikaiset kirjailevat kansanmiehet kaikki olivat olleet +runomuodon käyttäjiä. Siinäkin siis sama siirtyminen romantiikasta +realismiin, minkä ennen olemme koko ajan yleisessä hengessä ja +suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa havainneet: siirtyminen kansan +_runoilijoista_ kansan _kirjailijoihin_. Minkä Suomen talonpoikainen +kansa ennen oli laulanut ilmi itseään Paavo Korhosen, Pietari Makkosen, +Olli Kymäläisen, Antti Puhakan y.m. kautta, sen se nyt puhuu +Kauppis-Heikin, Santeri Alkion, Heikki Meriläisen, Nestor Niemelän, Eero +Sissalan y.m. suulla. Toiset heistä kohoavat jo hyvin korkeaan +taiteesen. Toisten pääasiallinen merkitys on heidän käyttämänsä +kansankielen alalla, jonka kautta he koko uudemman kirjakielemme +kehitykseen vaikuttavat virkistävästi, elähyttävästi. Kaikki he omalta +osaltaan tuovat uusia lisiä suomalaisen kansanhengen psykologiaan. + +Varsinaisten kansankirjailijain ja Päivälehden piirin välillä seisoo +jälleen joukko ilmiöitä, kuten Kalle Kajander, K.A. Järvi, Juhani Kokko +y.m., kaikki erinomaisia suomalaisen kansan-elämän ja kansanpsykologian +tuntijoita ja kuvaajia. Rajamerkit tässä, niinkuin yleensä kirjallisella +alalla, ovat sangen häälyviä. Ratkoohan jo esim. _Kauppis-Heikki_ +useimmat kansankirjailijain luonteenomaiset rajat itsetietoisella, +Juhani Ahon koulussa käyneellä taiteellaan. Niiden käytäntö riippuu siis +samasta kuin taidesanojen ylimalkaan: ne ovat suuria yhteenvetoja, jotka +tulkitsevat kirjallisen kehityskulkumme sisällistä totuutta, mutta +tekevät väkivaltaa monelle ulkonaiselle todellisuus-ilmiölle. + + * * * * * + +Realismi oli meillä ollut suorasanaisen kirjallisuuden kehitykselle mitä +edullisin. Ainoa runon-muodon käyttäjä, jonka se oli pinnalle +kohottanut, oli Kasimir Leino. Eräät, kuten _Valter Juva_ ja _Severi +Nuormaa_, kumpikin monen kauniin sävelen kaiuttajia, eivät syystä taikka +toisesta näytä tuossa kylmässä, ankarassa ajassa saavan kyllin ilmaa +siipiensä alle. Heidän käy niinkuin Teuvo Pakkalan; he eivät saa oikein +kiinni ajastaan. Toiset kulkevat vanhan romantiikan kahleissa, jotka +ainoastaan J.H. Erkko on ollut kyllin väkevä murtaakseen, toiset +hukkuvat Kasimir Leinon tuomaan järkeilyyn ja käsitteellisyyteen. +Kuitenkin on 1890-luvulla selvä pyrkimys takaisin runomuotoon +havaittavissa. Suorasanaisista kirjailijoista vie sen pisimmälle Juhani +Aho, jonka _tunnelmarunous_ ja _rytmillinen proosa_ jo ennustavat +jälleen uuden romantisen ajan koittamista. + +Kaikki kirjalliset vaikutukset ulkoapäin ovat omiaan sitä edelleen +kehittämään. Ruotsissa on realismi tehnyt täydellisen vararikon: itse +sen päämies August Strindberg menee _Infernon_ kautta _Damaskukseen_. +Nerokas kolmikko Fröding, Levertin, Heidenstam kohottaa ruotsinkielisen +laulurunouden korkeammalle kuin se on ollut milloinkaan ennen, heidän +rinnalleen astuu lyyrillisen proosan ja lentävän mielikuvituksen mestari +Selma Lagerlöf, jonka _Gösta Berlingin satu_ tekee syvän vaikutuksen +myös tälläpuolen Pohjanlahtea, ja Ellen Key kohdistaa yhteiskunnallisen +nais-vapautumisen takaisin naisen sisällisimmän, naisellisimman +vaisto-elämän viljelyyn. Kaikkialla käy henkinen liike ulkoa sisäänpäin, +yhteiskunnallisesta yksilölliseen, järjestä tunteesen, ulkonaisesta +havainnosta tunnelmaan ja mielikuvitukseen. Norjassa on Ibsen itse jo +kääntynyt syvästi mystilliseen, symbolistiseen sielunkuvaukseensa: +pitkät yksilölliset erämaan-taipaleet erottavat _Nooran_ ja _John +Gabriel Borkmanin_ tekijät toisistaan. Knut Hamsun, Vilhelm Krag, +Jörgensen, Obstfelder, kaikki etevimmät norjalaiset ja tanskalaiset +nuoret henget kantavat uhrinsa tälle uudelle romantiikalle. Sama +henkinen ilmavirta käy kautta maailman. Saksassa kehittää Friedrich +Nietzsche suvereenisen yksilöllisyyden ajatuksen, jonka täydellisin +tähän-astinen ilmestysmuoto lienee Goethen korkeaan koskemattomuuteen +soinnutetussa personallisuudessa havaittavana, syvästi haltioituneeksi, +profeetalliseksi runoudeksi: _Näin puhui Zarathustra_. Italiassa +tunnustautuu Gabriele d'Annunzio vanhan latinalaisen hengen ja uuden +romantisen kauneus-uskonnon hartaimmaksi kannattajaksi ja itse +Ranskassa, kirkkaassa, heleässä Ranskassa, on ajan sisäänpäin-kääntyvä +suunta löytänyt edustajansa Paul Verlainessä ja koko symbolistisessa +runoilijakohortissa. Näiden henkisten johtotähtien alla, joista jo ennen +Juhani Ahon yhteydessä on huomautettu, purjehtii esiin myös 1890-luvun +suomenkielinen uusromantinen kirjallisuus. + +Sama on asianlaita ruotsinkielisellä taholla maamme kirjallisuudessa, +jossa kehitys Runebergin ja Topeliuksen kansallisesta romantiikasta oli +vienyt Karl A. Tavaststjernan edustamaan realismiin, johon kuitenkin +vielä monet vahvasti romantiset ainekset sisältyvät, sitten hänen +_Laureatuksensa_ ja _Diana_-sonettiensa kautta Bertel Gripenbergin +välkkyvään, uusromantiseen runouteen sekä aikakauslehti _Euterpen_ +edustamaan esteettiseen maailmankatsomukseen.--Miten lähekkäin maamme +suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden kehitys vielä viime +aikoihin saakka on kulkenut, osoittavat m.m. sellaiset tosiseikat, että +Gustaf von Numersin nerokas näytelmärunous, jota on vanhan kansallisen +romantiikkamme viimeisenä kajastuksena ruotsinkielisellä taholla +pidettävä, sai ensimmäisen tulikasteensa suomenkielellä, hänen ystävänsä +ja yhteisrunoilijansa Kaarlo Bergbomin johtamassa Suomen +Kansallisteatterissa. + +Aika on _esteettinen_, jos se sitä ennen oli ollut _eetillinen_, +_kaunotieteellinen_, jos se sitä ennen oli ollut _luonnontieteellinen_. +Minne tahansa taivaanrannalla katsoneekin, on romantisen kauneuden pyhä +lippu realistisen totuuden yhtä pyhän viirin paikalle pystytetty. Ei +kuitenkaan niin, että olisi palattu takaisin vanhaan romantiikkaan, vaan +niin, että nousten realistiselta pohjalta koetetaan etsiä ja löytää +kaunista koneellisestakin maailmanjärjestyksestä. + + * * * * * + +Ajan tahti käy yhä nopeammaksi, »hidas» suomalainen veri virtaa yhä +kiihkeämmin. Entisen nöyrän, vaatimattoman pianissimon sijasta soittaa +suomenkielinen kirjallisuus pian sangen ylpeässä, uhmailevassa +fortissimossa, jota myöskin ympäröivät valtiolliset olosuhteet ovat +omiaan kaikinpuolin kasvattamaan ja kehittämään: ensin 1890-luvun +taantumus, sitten vuosisadan taitteen sortovuodet, jotka astuvat salpana +koko heränneen suomalaisuuden ja nuorsuomalaisuuden sekä juuri +heräämässä olevan sosialismin eteenpäin-ryntäävien voimien tielle. Mutta +pato synnyttää aina tulvan, sorto sitä väkevämmän vapaus-vaatimuksen. +_Suurlakko_ on tämän kasvavan, paisuvan, kauan pidätetyn valtiollisen +mielen-myrskyn suuri loppupiste. Ja on omituista nähdä, miten ennen niin +hiljainen suomenkielinen kirjallisuus tämän mullistavan ajantaitteen +kahden-puolin uskollisesti maan yleistä mielialaa heijastaa. Jos se oli +laulanut kansallisen romantiikan ja puhunut kansallisen realismin +aikoina, _huutaa_ se nyt täyttä kurkkuaan, ikäänkuin tahtoisi se huutaa +ilmi koko kansallisen vihamme, suuttumuksemme, tuskamme ja häpeämme. +Olkoon sen sisällys muuten kuinka rikkinäistä ja sekasortoista +tahansa--samoin kuin on aika sen ympärillä,--todistaa se kuitenkin, että +maa pursuu, että Suomi elää ja että se syöksee vastustamattomalla +voimalla esiin uutta, rohkeata, suomalaisugrilaista rotuhenkeään. + +Monissa muissakin suhteissa on koko aikakauden yleinen ilmakehä omiaan +tuota tummapohjaista myrskypaatosta kasvattamaan. Kansallisen +vapaus-vaatimuksen rinnalla käy yhtä voimakas _yksilöllinen +vapaus-vaatimus_, jonka jo Minna Canth ja Päivälehden piiri aikoinaan +oli kuin käärmeen korvessa kohottanut, ja joka siitä saakka, selvempänä +taikka hämärämpänä, oli seisonut vastakkain vanhan, suomalaisen, +kansalliskristillisen auktoriteettiuskon ja sille perustuvan +kansanmoraalin kanssa. Jo luonnostaan _elämän-myötäisenä_ ja siis +_kirkon-vastaisena_, se saa uutta vahvistusta siitä elämän-ilon, +elämänhalun ja terveen elämän-nautinnon riemuitsevasta tarpeesta, joka +on jokaisen nuoren, kuluttamattoman kansan nousulle ominaista. On +mainittu joskus meillä sanat _suomalainen renässansi_. Niissä sanoissa +on enemmän totta kuin outo luulisikaan, sillä saapa mennä hyvin kauas +kansojen nuoruuteen löytääkseen mitään vastaavaisuutta sille +kuumeentapaiselle tuotannolle, joka meillä viimeisen kymmenen tai +viidentoista vuoden kuluessa kirjallisuuden ja myöskin muiden taiteiden +aloilla vallitsee. Mutta ei mitään kuumeentapaista tuotantoa ilman sen +alla piilevää, vapaiden, itsenäisten yksilöiden kuumeentapaista, +_pakanallista_ verenkiertoa. Suomalainen veri on todellakin joutunut +liikkeesen. Ja se tahtoo ottaa osansa kaikesta kauniista, mikä ennen +oli kielletty, kaikesta, mitä esi-isät olivat syntinä pitäneet ja juuri +sen vuoksi tyydyttämättömänä pyyteenä niin väkevästi kansan nuoremman +sydämeen kasanneet. Sanalla sanoen: _elämänkoreudesta_. + +Ja niin tapahtuu, että suomenkielinen kirjallisuus, joka kerran oli +köyhyyden, pettuleivän ja itsekieltäymyksen karuja hyveitä ylistänyt, +nyt astuu aivan toisellaisten elämän-arvojen palvelukseen. _Elämän +täyteläisyys_ tulee sen tunnus-sanaksi, voitollinen, dityrambinen sävel +sen luonteenomaisimmaksi äänilajiksi. Kuuma, _sensualistinen henkäys_ +käy yli suomenkielisen kirjallisuuden. Aisti-elämä, aisti-ilo, +_aistikultuuri_ astuvat ensimmäisen kerran suurina, tärkeinä +elämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. Kristillisen maailmankatsomuksen +tallaama, herjaama, häväisemä _ihmisluonto_, joskin usein vielä raakana +ja viljelemättömänä, ottaa sananvuoron suomenkielisessä +kirjallisuudessa, vaatien siinä täysiä kansalais-oikeuksiaan. +Yksilöllinen kauneus, yksilöllinen siveys, _yksilöllinen totuus_ +kulkevat koko nuoren polven yli näkymättöminä kylväjinä. + +Kaikki tähtäävät samaan suureen päämäärään: _hellenismiin_. + +Ei niin, ettei vastakkaisiakin pyrkimyksiä olisi ajassa havaittavana. +Ateena ja Jerusalem taistelevat ylivallasta, eivät ainoastaan koko +ajanhengessä, vaan myös usein yksityisissä taiteilijasieluissa ja +kirjallisissa ilmiöissä. Asianlaita on sama kuin niiden romantisten ja +realististen ainesosien, joista yllä on huomautettu ja joita me tuskin +koskaan todellisuudessa tapaamme toisistaan aivan erillään. Päinvastoin +on koko kirjallisuutemme kehityskulku Elias Lönnrotista viimeisiin +joulu-uutuuksiin saakka nykyisen Suomen henkisessä läpileikkauksessa +meillä nähtävänä. Toiset ilmiöt siinä kuuluvat menneisyyteen, toiset +tulevaisuuteen, toiset ovat hetkellisempiä, toiset nykyisempiä. Mutta +sen _erikoisuudeksi_ jäävät ne ominaisuudet, jotka sen kaikista +edellisistä aikakausista erottavat. Ja juuri niistä olen edellisessä +tahtonut eräitä silmiinpistävimpiä luetella. + +Mitä lähemmäksi suomenkielisen kirjallisuuden nykyisyyttä tullaan, sen +enempi sen kehitys haarautuu, sen monipuolisemmiksi käyvät sen ilmiöt, +sen kirjavammaksi sen yleisleima. Lisäksi tullut nuoren _venäläisen +kirjallisuuden vaikutus_, Gorjkin, Andrejewin y.m. on ollut omiaan sitä +yhä enemmän kirjavoittamaan. Yhtyneenä entisiin skandinaavisen, +saksalaisen, ranskalaisen, englantilaisen, italialaisen ja vihdoin +_klassillisen_ kirjallisuuden vaikutuksiin, se on omalta osaltaan ollut +mukana muodostamassa sitä sekasortoista, kirkaisevaa, slaavilaista, +_byzantinista_ vaikutusta, minkä kirjallisuutemme yleisleima tällä +hetkellä tekee ja joka jo näkyy sen mauttomista, mahdottomista +kansikuvistakin. _Barokki_ olisi ehkä sen oikea mainesana, jos se enää +yleensä lienee millään taidetermillä merkittävissä. + +Näyttää ensi silmäyksessä mahdottomalta käydä tämän sekasortoisen +kirjallisen aikakauden erikois-ilmiöitä ollenkaan määrittelemään tahi +lajittelemaan. Mutta sen myöntäminen olisi sama kuin oman kriitillisen +kyvyttömyytemme tunnustaminen, sillä juuri sitä vartenhan on entisyyden +tarkastelu suotu meille, että me sen kautta saavuttaisimme edes +jonkinlaisen yleiskatsauksen myös nykyisyyteen. Eiväthän senkään ilmiöt +ole meille taivaasta tipahtaneet. Täytyyhän niiden kaikkien kasvaa +maasta ja ajasta, täytyyhän niillä jokaisella olla luonnollinen +selityksensä. + + * * * * * + +Runomuotoinen kirjallisuus meillä oli 1890-luvun uusromantiikan mukana +käynyt mahdolliseksi. Niinpä näemmekin esiintyvän saman vuosikymmenen +loppupuoliskolla kokonaisen sarjan suomenkielisiä runoilijoita, joissa +monet entisyyden viivat taittuvat ja joista ne jälleen kauas eteenpäin +haarautuvat. + +Sarjan alottaa _Yrjö Veijola_, jonka ensi esiintymistä Kasimir Leino +niin suurella ihastuksella tervehtii ja jonka runous romantisella +legenda- ja ballaadihengellään heti saavuttaa suurta suosiota osakseen. +Seuraa _Larin Kyösti_, hänkin aluksi, samoin kuin edellinenkin, +skandinaavisten vaikutusten alainen, sittemmin yhä suomalaisemmaksi +syventyvä ja itsenäistyvä runoilijakyky, hilpeä kansan-elämän kuvaaja ja +samalla sielullisen mystiikan salaperäisiä onkaloita astuskeleva. Sitten +_O. Manninen_, joka suppeiden, täsmällisten säkeittensä taakse kätkee +niin paljon syvää, surunvoittoista mielialaa ja resigneeratun järjen +hiuksenhienoa sielunerittelyä. Sitten _Ilmari Kianto_, joka +alkutuotantonsa yksinäisyystunnelmasta vähitellen, nähtävästi nuoren +venäläisen kirjallisuuden ja Arvid Järnefeltin vaikutuksesta, +kirkollisvastaiseen individualismiin kehittyy. Ja vihdoin näiden rivien +kirjoittaja, jonka näinkin ylimalkaiset ja helppohintaiset kirjalliset +mainesanat hänen, ikävä kyllä, täytyy jättää muiden muovaeltaviksi. + +Myöskin saman-aikaisen suorasanaisen kirjallisuuden alalla on tunnelma +lähtökohtana, lyyrillinen proosa taas sen luonteenomaisena ilmaisuna. +Tunnelmarunoudesta lähtee _Maila Talvio_, vaikka hän sittemmin +kansan-elämää käsittelevissä romaaneissaan meneekin realistiseen ja +samalla sangen tarkoitusperäiseen havaintoon. Tunnelmarunoilija on +myöskin _Volter Kilpi_, joka kehitettyään haltioituneen +kauneushurmauksen kenties pisimmälle koko suomenkielisessä +kirjallisuudessa vähitellen esteettiseksi mielikuvaajaksi +viilenee.--Samaan aikaan ilmenee jo vastavaikutus. Käsite, haltioituneen +hurmauksen vastakohta, on pohjana _Helmi Setälän_ ohuelle, mutta +älykkään sielun-erittelyn leimaamalle tuotannolle. Enemmän entisen +realismin pohjalla pysyy taas _Aino Kallas_, joskin hän sen yleistä +ajansuuntaa seuraten täysin nykyaikaiseksi tyylittelee. + +Näytelmäkirjallisuus kulkee aluksi kauempana ajan yleisestä +kehitysviivasta. Sentään on täälläkin mielikuvitus entisen realistisen +havainnon sijasta _Juhani Sjöströmin_ vilkkaan, karjalaisen runottaren +kautta voimakkaasti ja väririkkaasti edustettu. Toinen huomattava +näytelmäkirjailija _Kaarle Halme_ kehittää taas realistisen, joskin +monia romantisia aineksia sisältävän tekotapansa pitkälle kohti tiukkaa, +valikoivaa tyylittelyä. Sama on sittemmin _Elviira Villmanin_ +ensimmäisen suuren näyttämömenestyksen salaisuus. + +Kuljetaan kohti tyylittelyä, koristeellisuutta, joskin horjuen ja kuin +hämärässä haparoiden. Tunnelma, mielikuva, käsite ovat yleisiä +lähtökohtia, ei ulkonainen havainto ja kokemusperäinen tieto siis +sellaisinaan. Ei realistin erittely, vaan romantikon yhteenveto on +vallitsevana. Sisästäpäin, ei ulkoapäin, kasvaa uusromantisille +kirjailijoille heidän maailmankuvansa. Ulkonaista todellisuutta +käytellään useimmin vain sisällisten totuuksien muotoina, vertauskuvina. + +Raamatullisesta vertauskuvallisuudesta lähtee _Johannes Linnankoski_, +jonka lentävä mielikuvitus ja tuores tunnelmapohja hänelle sittemmin +myös uusromantisen ja väkevästi sensualistisen kansan-elämän kuvauksen +alalla tuottaa eräitä huomattavia ennätyksiä. Tyylittelevän, +koristeellisen suomalaisen proosan ja sivistyneisen sielunerittelyn +kohottaa korkealle _L. Onerva_, hänkin alkanut sensualistisesta +tunnelmarunoudesta. Uusromantinen myrskypaatos taas laulaa täydellä +voimallaan _Joel Lehtosen_ kuohuvissa, häikäilemättömän mielikuvituksen +esiin purkamissa romaaneissa. Sama dityrambisen uhman sävel on +silmiinpistävin piirre _Aarni Koudan_ tähänastisessa, Nietzschen +värittämässä tuotannossa. Vienompi on _Gabriel Engelbergin_ runouden +pohjasävy, mutta kohoaa sekin yhteiskunnallisen vääryyden tajunnasta +korkeaan ja jo puhtaasti sosialistiseen paatokseen. Karjalaisen vilkas +mielikuvitus ja herkkä lyyrillisyys ovat _Iivo Härkösen_ +kotipaikka-runoudelle tunnusmerkillisiä.--Omituinen, sensualismin ja +asketismin, sosialismin ja klerikalismin sairaloinen sekoitus on _Irmari +Rantamala_, jolta kuitenkin hänen mauttomuutensa ja muodottomuutensa +kieltää kaiken syvemmän esteettisen mielenkiinnon. + +Uusromantinen myrskypaatos lienee hänen kauttaan sanonut viimeisen +sanansa meillä. Samoin arvattavasti se mauton, sivistymätön sensualismi, +joka on eräissä »Tampereen koulun» ilmiöissä esiintynyt, kuten tätä +suuntaa joskus on leikillä nimitetty. + +Aivan syytön ei tähän viimemainittuun syntiin myöskään ole _Maria +Haggrén-Jotuni_, jonka suppea tyylittely ja kylmä, säälimätön »verismi» +hänet kuitenkin aivan toiselle kirjalliselle tasolle kohottavat. Sama +tyylittelevä, mutta edellistä paljon kehittymättömämpi uusrealismi +näyttää olevan _Kyösti Vilkunan_ novellien silmämääränä. Kaukana +kaikesta uusromantisesta uhman säveleestä pysyttelee myös _V.A. +Koskenniemi_, jonka uneksiva, lyyrillinen tunne on ranskalaisen y.m. +europalaisen runouden vaikutuksesta niin kirjalliseen ja hiukan +estetisoivaan yleiskuoreen pukeutuneet. + +Suomenkielisen kirjallisuuden kehittyessä ovat myös sen lähtökohdat +jossakin määrin kirjallistuneet, kaupunkilaistuneet +ja--pääkaupunkilaistuneet. Meidän ei suinkaan enää ole tarvis mennä +Kaarlo Bergbomiin saakka etsiäksemme niitä kirjallisia, kriitillisiä ja +esteettisiä »asfalttikukkasia», joista hänen novellinsa ovat ensimmäinen +oire meillä ja jotka esim. ranskalaisessa kirjallisuudessa niin +etualalla ovat. Me voimme niitä löytää jo lähempääkin. Romaanisen, +latinalaisen hengen läpitunkema on _Jalmari Hahlin_ hauras, viileähkö +tuotanto. Jotakin samasta hiukan kirjallisesta ja jälki-tuottavasta +tunnelmasävystä on myös _Kaarlo Atran_ tähän-astisissa, sangen +taitavasti sommitelluissa teoksissa havaittavana. Kokonaan +kaupunkilainen ilmiö on _Jalmari Finne_, eikä vähemmän ehkä _Armas Toivo +Tarvas_, joskin he jo jonkun verran parodioivat tätä nykyaikaisen +kaupunki-elämän kasvattamaa, taipuisaa ja sormi-näppärää kirjallista +perikuvaa. + + * * * * * + +Korvesta valaistun pääkaupungin kaduille, Elias Lönnrotista ja +Kalevalasta »viimeisten päivien pyhiin» saakka seurattuamme +suomenkielisen kirjallisuuden kehitystä, joskin vaillinaisesti ja +ylimalkaisesti, on lukijalla oikeus kysyä, mihin tällä kaikella siis on +tultu, mitkä ovat siis suomenkielisen kirjallisuuden tähän-astiset +saavutukset, missä se nyt seisoo ja mikä on, inhimillisesti ennustaen, +sen lähin vastainen suunta oleva. Pieni yhteenveto edellisestä ei +sentähden ehkä tässä liene poissa paikaltaan. + +Ensimmäinen piirre, joka pistää silmään kirjallisuutemme kehityskulkua +tarkastellessamme on sen vähittäin tapahtuva _yksilöllistyminen_. Elias +Lönnrot suli Kalevalassaan niin kokonaan yhteen kansallishengen kanssa, +että sen takaa on vieläkin vaikea mitään yksityistä +kirjailijapersonallisuutta erottaa. Oksanen ja Kivi erottuvat jo paljon +enemmän omiksi personallisuuksikseen, vielä enemmän Minna Canth, Juhani +Aho, Arvid Järnefelt ja koko nuorsuomalainen kirjailijakohortti. +_Yksilöt_ astuvat aina enemmän etualalle, _ympäristö_ siirtyy yhä etemmä +taustaan. Yksilöllinen sielun-elämä saa yhä suuremman jalansijan +suomenkielisessä kirjallisuudessa. Mitä lähemmä nykyistä aikaa tullaan, +sen enemmän edustavat suomenkieliset kirjailijat vain omaa itseään, +riippuen sitten tämän itseyden syvyydestä ja laajuudesta, missä määrin +hänen tuotantonsa myös koko suomalaista kansansielua syleilee. +Pisimmälle on tämän yksilöllistyminen vienyt epäilemättä nykyinen +uusromantinen kirjallisuus. + +Toinen silmiinpistävä piirre on suomenkielisen kirjallisuuden yhtä +vähitellen tapahtuva _itsenäistyminen_. Itsenäisimmän ja arvattavasti +myös pysyvimmän ilmiönsä ensin Kalevalassa luotuaan, joutuu se heti +maamme kukoistavan ruotsinkielisen kirjallisuuden vaikutuspiiriin, joka +vanhemman veljen oikeudella pitkiksi ajoiksi määrää sen kehityksen ja +koko yleisen makusuunnan. _Europalainen vaikutus_ tulee tässä suhteessa +vapauttajana, norjalainen, saksalainen, ranskalainen ja vihdoin +venäläinen kirjallisuus irroittavat kukin osaltaan kankean suomalaisen +kielen siteitä, ja suomalainen kansallishenki oppii siten myös +kirjallisuuden alalla tulkitsemaan omaa sisällystään omalla tavallaan. +Epäilemättä on germaaninen makusuunta meillä vieläkin sangen +vallitsevana, muodostaen kylläkin terveellisen vastapainon sille +slaavilaiselle vaikutukselle, joka vuosi vuodelta on ollut kasvamassa. +Mutta näiden kahden jyrkästi vastakkaisen kansallishengen luoman +esteettisen maun ja mahtavan kirjallisuuden välillä seisoo nyt jo sangen +omintakeinen suomenkielinen kirjallisuus, jota ei enää voi sekoittaa +niihin kumpaankaan, joka kaikilla eri aloillaan, laulurunouden, +kertomarunouden ja näytelmärunouden, jo on luonut jotakin itsenäistä ja +joka kaikessa pienuudessaan ja puutteellisuudessaan sentään edustaa +jotakin uutta, jotakin ennen-tuntematonta inhimillisen hengen ja +taiteellisen viljelyksen haarautumaa maailmankirjallisuudessa. + +Kolmantena, vähemmän huomattavana piirteenä tahtoisin vielä mainita sen +sisällisen _keskeistymisen_, joka satunnaisten ja ohimenevien +äärimmäisyys-suuntien jälkeen siinä aina entistään voimakkaampana +esiintyy. Äärimmäisyys-suunnat eivät yleensä kauan menesty meillä: ne +sotivat vastaan koko suomalaista kansanluonnetta ja sen henkistä +tasapaino-tarvetta. Kalevalan naivista, itsetiedottomasta tasapainosta +lähdettyään kulkee suomenkielisen kirjallisuuden kehitys, aluksi +hitaammin, sitten yhä nopeammassa tahdissa kansallisen romantiikan ja +Aleksis Kiven kautta kohti kansallista realismia, suorittaa sen +kehityksen muutamassa vuosikymmenessä, vie sen äärimmäisyyteen +ranskalaisen naturalismin vaikutuksesta, mutta palajaa heti takaisin +klassilliseen tasapainoonsa jo muutaman vuoden kuluttua eräässä osassa +Päivälehden piirin kirjallista tuotantoa. Lähtee siitä taas toista +äärimmäisyyttä kohti kulkemaan, suorittaa senkin muutamassa +vuosikymmenessä, ja seisoo nyt jälleen keskeistymisen merkin alla, +mikäli sen jo, entisyyteen nähden, hyvinkin laajalti aaltoavasta +runsaudesta voi elinvoimaista ja tulevaisuuteen tähtäävää erottaa. Tämän +_keskihakuisen_ pyrkimyksen hedelmälliseksi tekemisestä ja voitolle +pääsemisestä riippuu mielestäni suomalaisen kansalliskirjallisuuden +lähin tulevaisuus. + +Epäilemättä se voi tuossa pyrkimyksessään johonkin määrin nojata +entisyyteen. Se voi nojata Elias Lönnrotiin ja Kalevalaan, Aleksis +Kiveen ja koko Päivälehden piirin klassilliseen kehityskauteen. Se voi +nojata yleensä jokaiseen kirjalliseen ilmiöön entisyydessä, missä tämä +klassillinen tasapaino esiintyy, mutta sen on kuitenkin luotava _uusi_ +tasapaino, _uusi_ sopusointu itselleen, samalla hyväkseen käyttäen +kaikkia sille sukulaisia, saman-aikaisia ja entis-aikaisia pyrkimyksiä +muualla maailmassa. Tämä taas on mahdotonta ilman uusien suomalaisten +_kauneus-arvojen_ luomista ja vakiuttamista. + +Jumalat meitä kaikesta normeja antavasta, mittapuisesta estetiikasta +varjelkoot! Nykyisen luonnontieteellisen estetiikan aikoina, jolloin +jokainen päivä tuo äärettömät ilmiö-paljoudet kirjallisuudentutkijan +työpöydälle, olisikin minkään suomalaisten esteettisten mittapuiden +haaveksiminen sangen mielipuolista joutohetken viettoa. Mutta niin totta +kuin järjellinen ihminen ylimalkaan ei voi estää itseään _valikoimasta_, +lajittelemasta ja luokittelemasta vaikutuksiaan, niin totta kuin kukaan +taiteilija ei voi olla omalla tavallaan _tyylittelemättä_, muovailematta +ja muodostelematta kuvattavaansa sisäistä taikka ulkonaista +todellisuutta, niin totta täytyy myös esteetikon--ja kokonaisen kansan +esteettisen ymmärryksen--erottaa kirjallisista ilmiöistään tärkeät ja +vähemmän tärkeät, luonteenomaiset ja vähemmän luonteenomaiset, +miellyttävät ja vähemmän miellyttävät, ja--lopuksi: kauniit ja vähemmän +kauniit. Suomenkielisen kirjallisuuden esteettisestä tutkimuksesta, sen +_kauneuksien_ havaitsemisesta ja ymmärtämisestä, sen _kauniiden +ilmiöiden_ erittelystä ja yhdistelystä, vasta voivat aikojen vieriessä +selvetä ja seijastua ne suomalaiset kauneus-arvot, jotka jo +sellaisinaan, tahtoen taikka tahtomatta, vaikuttavat kirjallisia lakeja +säätävästi, esteettisiä normeja antavasti. Enemmän kuin ennen tulisi +suomalaisten esteetikkojen siis juuri tälle vähän-viljellylle alalle +antautua. + +Kovin kylmästi kohtelee myös itse suomalainen kansan-aines +kansalliskirjallisuuttaan. Melkein mikä muu tahansa henkinen taikka +aineellinen harrastus ottaa osakseen enemmän sen mielenkiintoa ja +samalla myös valtiovaraista kannatusta. Kuitenkin on tälläkin alalla jo +_jotakin_ kansallista työtä tässä maassa suoritettu. Tarkoitan: jotakin, +jota meidän ei ole tarvis hävetä ollenkaan, vaan joka päinvastoin voi +tarjota meille paljonkin tilaisuutta terveelliseen _itsetutkisteluun_ +ja _itsetuntemukseen_, sen puhtaasti kaunotieteellisestä ja +sielutieteellisestä mielenkiinnosta puhumattakaan. Selvemmin kuin mikään +muu henkinen tuotantomme heijastelee nimittäin juuri suomenkielinen +kaunokirjallisuus jokaisessa asteessaan koko suomalaisen kansallishengen +kehitystä. Ilman tuon kehityksen tuntemusta taas ei mikään itsetietoinen +_kansallinen yhteenkuuluvaisuus-tunne_, ei mikään eheä, yksilöllinen +taikka kansallinen _toiminta_ ole maassa mahdollinen. + +Tapahtuu vääryys tälle kirjallisuudelle, jos siihen sovitetaan jonkun +muun kansan kirjallisia mittapuita, samoin kuin tapahtuisi vääryys, jos +ranskalaista kirjallisuutta arvosteltaisiin saksalaisen maun mukaan, +taikka päinvastoin. Me olemme vain pieni ja köyhä kansa tosin, mutta +_sen_ ylellisyyden me kuitenkin voimme tällä niemimaalla itsellemme +kustantaa, että me uskallamme tuntea itsenäisesti, ajatella vapaasti ja +voimakkaasti. Taiteen ja kirjallisuuden piiriin sovitettuna merkitsee +tämä »sisäinen itsenäisyys»--ainoa, jota vieras ei voi viedä +meiltä--että meidän on kehitettävä oma _suomalainen kirjallinen ja +taiteellinen makumme_, jos meidän mieli koskaan päästä pois siitä +raakalaisesta sekasorrosta, mikä meillä vielä tällä, kuten monilla +muillakin viljelyksemme aloilla, vallitsee. + +Kunkin kansan esteettisellä ymmärryksellä on kantavuutta ainoastaan niin +kauas kuin sen kieli ja koko sivistyspiiri ulottuvat. Meidän ei ulotu +näitä rantoja loitommaksi. Ainakin täällä täytyy siis olla sen +suomalaisen kirjallisen maun ja taiteellisen aistin kotisija, joka +yhdessä muun henkisen ja aineellisen viljelyksemme kanssa vasta voi +tehdä tämän maan sivistyneiden ihmisten asuttavaksi. + + + + +EINO LEINO + +on ennen julaissut: + + +I. Alkuperäisiä teoksia. + +Maaliskuun lauluja...............................--:50 +Tarina suuresta tammesta y.m. runoja............. 1:50 +Yökehrääjä. Runoja............................... 2:50 +Sata ja yksi laulua ............................. 2:50 +Tuonelan joutsen. Näytelmäruno................... 1:25 +Ajan aalloilla. Runoja .......................... 1:75 +Hiihtäjän virsiä.................................--:75 +Johan Vilhelm, 3-näyt. näytelmä.................. 2:50 +Sota valosta, 5-näyt. näytelmä................... 3:50 +Pyhä kevät. Runoja .............................. 2:50 +Kivesjärveläiset. Kertomaruno.................... 2:50 +Kangastuksia. Runoja ............................ 2:50 +Päiväperhoja. Pieniä tarinoita................... 2:-- +Helkavirsiä...................................... 2:50 +Kaunosielu. Kuvaus .............................. 1:75 +Simo Hurtta. Runoja Ison vihan ajoilta .......... 1:50 +Talvi-yö. Runoja.....................,........... 1:75 +Naamioita, I. Näytelmiä ......................... 3:25 + " II. " ......................... 3:-- + " III. " ......................... 4:-- + " IV. " ......................... 4:-- + " V. " ......................... 3:25 +Päivä Helsingissä. Pilakuva ..................... 1:85 +Runokirja. Valikoima.............................. 3:50 + " " ....................... koruk. 4:75 +Tuomas Vitikka | ................................. 3:-- +Jaana Rönty | Romaaneja routavuosilta.......... 3:-- +Olli Suurpää | ................................. 3:-- +Halla. Runoja ................................... 2:25 + + +II. Runosuomennoksia. + +Zachris Topelius: Regina von Emmeritz. + " Kypron prinsessa. +J. L. Runeberg: Kuningas Fjalar. + " Nadeshda. +Jean Racine: Phaidra. +Friedrich Schiller: Wilhelm Tell. +Maailman kannel. Valikoima laulurunoutta. + + * * * * * + +Suomalainen näyttämötaide 9/4 1902 .............. 2:-- + + * * * * * + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Suomalaisia kirjailijoita, by Eino Leino + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA *** + +***** This file should be named 13445-8.txt or 13445-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/3/4/4/13445/ + +Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed +Proofreaders + + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. + diff --git a/old/13445-8.zip b/old/13445-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..464f6ba --- /dev/null +++ b/old/13445-8.zip |