initial commit of ebook 13445HEADmain

6 files changed, 13024 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/13445-0.txt b/13445-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..a8ac622
--- /dev/null
+++ b/13445-0.txt
@@ -0,0 +1,6310 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13445 ***
+
+SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA
+
+Pikakuvia
+
+
+Kirj.
+
+EINO LEINO
+
+
+1909.
+
+
+
+SISÄLLYS:
+                                                          siv.
+
+Esisana....................................................  7
+Elias Lönnrot..............................................  9
+A. Oksanen................................................. 27
+Aleksis Kivi............................................... 43
+Yrjö Koskinen.............................................. 63
+Kaarlo Bergbom............................................. 73
+Suonio..................................................... 83
+A. Meurman................................................. 93
+Pietari Päivärinta........................................ 103
+J.H. Erkko................................................ 119
+Kaarlo Kramsu............................................. 137
+Arvi Jännes............................................... 153
+Paavo Cajander............................................ 163
+Juho Reijonen............................................. 173
+Robert Kiljander.......................................... 185
+Minna Canth............................................... 195
+Juhani Aho................................................ 215
+Arvid Järnefelt........................................... 241
+Santeri Ivalo (Ingman).................................... 257
+Kasimir Leino............................................. 271
+Teuvo Pakkala............................................. 289
+Liite: Realismin loppu ja uusromantinen kirjallisuutemme.. 297
+
+
+
+
+ESISANA
+
+
+Näiden pikakuvien tarkoitus on mahdollisimman lyhyessä ja suppeassa
+muodossa esittää eräitä näkökohtia suomenkielisen kirjallisuuden
+kehityskulusta, katsottuna maamme yleisen henkisen viljelyksen taustaa
+vasten ja jossakin määrin myös saman-aikaisia europalaisia virtauksia
+mieleen johdattamalla.
+
+Niiden tarkoitus ei siis suinkaan ole olla mitään tyhjentäviä
+luonnekuvia asianomaisista kirjailija-personallisuuksista, vaan
+ainoastaan ilmiö ilmiöltä seurata eräitä ääriviivoja, joiden sisällä
+suomenkielinen kaunokirjallisuus Kalevalan ilmestymisestä nykypäiviin
+saakka on kasvanut ja kehittynyt. Kirjoittaja on valinnut pikakuvien
+muodon siksi, että hän sen kautta on luullut saavansa parhaiten esille
+käsityksensä suomenkielisestä kirjallisuudesta yleensä ja eritoten sitä
+elähyttäneistä aatevirtauksista.
+
+Käsitän kirjallisuuden, samoin kuin kaiken inhimillisen toiminnan,
+olevan aina elimellisessä yhteydessä ympäröivien henkisten ja
+aineellisten olosuhteiden kanssa, joskaan meidän puutteellinen järkemme
+ei voi nähdä päästä päähän sitä syiden ja seurausten sarjaa, joiden
+suoranainen, mekaaninen tulos se on. Koetan näiden pikakuvien kautta
+osoittaa, mitä teitä kirjallisuutemme yllämainittuna ajanjaksona on
+kulkenut ja mistä aineksista se tällä hetkellä on kokoonpantu.
+
+Tätä tarkoitusta varten taas on välttämätöntä alituisesti ja yht'aikaa
+pitää silmällä noita kaiken kirjallisen toiminnan kolmea suurta
+alkutekijää: ajanhenkeä, kansanhenkeä ja kunkin kirjailija-yksilön
+erikoista luonteenomaisuutta.
+
+
+
+
+ELIAS LÖNNROT
+
+
+s. 9/4 1802 k. 19/3 1884.--De Wäinämöine, priscorum Fennorum numine
+(1827), Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykyisempiä
+runoja ja lauluja 1-4 (1829--31), Om finnarnas magiska medicin (1832),
+Kalevala (1835, 1849), Mehiläinen (1836--1837, 1839--1840), Suomalaisen
+talonpojan kotilääkäri (1839), Kanteletar (1840), Suomen kansan
+sananlaskuja (1842), Suomen kansan arvoituksia (1844), Kokeita
+suomalaisessa laulannossa (1845), Ruotsin, Suomen ja Saksan tulkki
+(1847), Oulun viikkosanomia (1852--53), Om det nordtschudiska språket
+(1853), Über den Enare-Lappischen Dialekt (1854), Neuvoja erästen
+jäkäläin käyttämisestä ruuaksi (1857), Om ursprunget af Finnarnes Hiisi
+(1858), Suomen kasvisto (1860), Lainopillinen käsikirja Ph. Palmén,
+(1863), Suomalais-ruotsalainen sanakirja (1866--1880), Suomen kansan
+muinaisia loitsurunoja (1880) y.m. y.m.
+
+
+Aika viime vuosisadan alkupuoliskolla oli koko sivistyneessä maailmassa
+kansanrunoudelle ja kansanrunouden oikealle ymmärtämiselle mitä
+edullisin. Englannissa olivat m.m. _Ossianin laulut_ jo 17:nen
+vuosisadan keskivaiheilla herättäneet eloon harrastuksen
+muinaiskelttiläiseen kansanrunouteen. Saksassa oli samansuuntainen
+harrastus virinnyt liekkiin Herderin, Goethen ynnä koko romantisen
+koulun kautta. Tanskassa Oehlenschläger, Ruotsissa Tegnér ja
+Gööttilainen liitto kohottivat skandinavisen muinaisuuden runoutensa
+johtotähdeksi.
+
+Ajan henki oli romantinen, kansallinen. Ajan tunnussana oli _luonto_,
+vastakohtana kaikelle teennäiselle ja sievistelevälle. Toinen tunnussana
+oli _tunne_, vastakohtana kaikelle valistus-aikaiselle järkeilylle.
+
+Suomessa oli Porthàn herättänyt eloon kansallisen harrastuksen ja jo
+kiinnittänyt huomion suomalaiseen kansanrunouteen. Sitä olivat jo
+koonneet ja julkaisseet m.m. Sakari Topelius vanhempi, olipa von Becker
+_Turun Viikkosanomissa_ jo julki lausunut ajatuksen, että näitä
+katkelmia voisi järjestää johonkin runolliseen yhteyteen. Lönnrotin
+elämäntehtävä ei siis suinkaan pudonnut pilvistä hänelle. Sillä oli
+syvät juurensa koko aikakauden hengessä ja kirjallisuudessa.
+
+Myöskin Lönnrot myönsi itse saaneensa Kalevalan yhteyden ajatuksen
+Beckeriltä, samoin kuin ensimmäisen osviittansa Venäjän-Karjalaan
+Topelius vanhemmalta.
+
+Suomessa sattui tämä heräävä kansanrunouden harrastus yhteen koko
+heräävän suomalaisuus-harrastuksen kanssa ja tuli yhdeksi sen
+voimakkaimmista lähdesuonista. Muualla se oli merkinnyt vain jotakin
+kirjallista aikakautta. Meillä se tuli merkitsemään koko suomenkielisen
+kirjallisuuden ensimmäistä suurta ennätystä. Muualla se oli tuonut vain
+uusia, hedelmöittäviä aineksia jo ennaltaan olemassa olevaan
+kansalliskirjallisuuteen. Meillä se tuli merkitsemään itse
+kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta, sitä harmaasta
+muinaisuudesta esiin etsittyä kulmakiveä, jolle nuoren,
+maailmanhistoriassa ensi kerran sivistyskansana esiintyvän korpiheimon
+koko kultuuri oli rakentuva.
+
+Epäilemättä se oli harvinainen onni tälle kultuurille. Sillä siten se
+sai heti syntyessään tukevimman ja leveimmän pohjan, mitä minkään kansan
+kultuurilla voi olla: kansan oma entisyys, kansan oman runollisen
+mielikuvituksen kirkastamana.
+
+Kaikki tähti-enteet Suomen silloisella sivistystaivaalla olivat
+erikoisesti edulliset Lönnrotin esiintymiselle. Suomi oli juuri
+Ruotsista erotettu. Maan entinen sivistys-elämä oli temmattu irti
+ikivanhoista muukalaisista alkulähteistään ja suorastaan osoitettu
+omilleen. Mutta oma oli niin kaukana korpien povessa, että sitä voitiin
+enää vain romantisen mielikuvituksen siivillä lähestyä. Vähemmän omaa
+voitiin kyllä kourin kosketella. Mutta jos mieli maan ja kansan seisoa
+omalla pohjallaan, omilla jaloillaan, täytyi olla jotakin oikein omaa,
+jotakin, josta voi pitää kiinni, josta ei voinut olla eri mieliä, jota
+voi näyttää muillekin kansoille ja sanoa: »tämä on suomalaista».
+
+Mitään sellaista ei ollut olemassa ennen Kalevalaa ja ennen Lönnrotia.
+
+Oli vain maa, oli vain kieli, oli vain eräs kansatieteellinen käsite,
+joka jumalan armosta ja itsevaltiaan oikusta oli kansakuntien joukkoon
+korotettu. Mutta tässä maassa ei ollut mitään suomalaista
+sivistys-elämää, sillä se, mikä oli, oli tuotu meren takaa. Eikä tällä
+kielellä ollut mitään kirjallisuutta, ainoastaan joku yksinäinen runo
+tahi hengellinen hartauskirja. Eikä tällä etnografisella kansakunnalla
+ollut mitään tietoa omasta itsestään ja omasta tehtävästään. Vailla
+historiaa, vailla kultuuria, vailla kansallistuntoa, vailla omaa
+valtiollista elämää, se näytti olevan tuomittu olemaan myöskin vailla
+tulevaisuutta, samoin kuin se oli vailla omaa muinaisuutta
+ja--nykyisyyttä.
+
+Silloin astuu esiin Elias Lönnrot: ja kansalla on oma muinaisuutensa.
+Silloin astuu esiin J.V. Snellman: ja kansalla on oma kansallistuntonsa
+ja valtiollinen elämänsä.
+
+Unelma käy edellä ajatuksen, ajatus edellä teon. Elias Lönnrot oli suuri
+uneksija. Kalevalan toisen painoksen esipuheesta me saamme pienen
+aavistuksen siitä, mitä tuo yksinäinen mies miettii Karjalan erämaita
+samotessaan. Hän miettii, missä mahtaa olla näiden kansanrunojen
+yhteinen alkukoti, joita hän niin väsymättömällä innolla keräilee ja
+joita hän romantisen aikansa lapsena niin rakastaa. Hän tuumii, kuka on
+ne ensin runoillut ja mikä aika Suomen kansan historiassa on voinut olla
+kyllin suuri niitä synnyttämään. Ja hän tulee siihen päätökseen, että ne
+eivät ole saattaneet syntyä muulloin kuin muinaisen, vapaan ja
+itsenäisen Perman vallan aikoina, Vienan ja Äänisjärven rantamilla.
+Siellä on hänen mielestään vieläkin huomattavissa »joku ulkonainen
+perintösivistys vanhoista ajoista», siellä näyttää kansa hänestä olevan
+vieläkin »vanhan, rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa
+jälkisukua».
+
+Mikä perspektiivi! Mitkä rohkeat, kansallisromantiset näköalat!
+
+Mikä sisällinen tuli mahtoi palaa siinä miehessä, joka täten uneksi
+uudesta-rakentavansa ainakin kirjallisessa suhteessa muinaisen Perman
+tarunomaista valta-asemaa! Ja mikä sisällinen tyydytys mahtoi täyttää
+sen miehen mielen, jonka oli onnistunut takoa rohkeimmat unelmansa
+ikuiseksi muistomerkiksi siitä, että Suomen kansa ainakin kerran oli
+elänyt omaa itsenäistä henkistä elämäänsä!
+
+On tullut tavaksi meillä muistaa Elias Lönnrotia noin vaan ylimalkaan
+kansallis-sankarina s.o. miltei kalevalaisena taruhenkilönä, jonka
+personallisuus peittyy niin täydellisesti hänen jättiläiskokoisen
+elämäntyönsä taakse, ettei hänestä jää jäljelle muuta kuin nimi, kuin
+miehen varjo. Hänen on siinä suhteessa käynyt samoin kuin vanhan
+Väinämöisen laulupaadellaan: kaukaa katsoen suli hänen hahmonsa niin
+yhteen harmaan kiven kanssa, ettei outo luullut siinä mitään ihmistä
+olevankaan, vaan että kaikki oli tuota harmaata kalliota. Samoin sulaa
+myös Elias Lönnrotin personallisuus meille niin yhteen Kalevalan ja koko
+suomalaisen kansallishengen kanssa, että harvoin muistetaan häntä enää
+suomalaisten kirjailijoiden joukkoon lukeakaan.
+
+    »Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa,
+    Suomen kansa on kuin Elias Lönnrot.»
+
+Mutta ei mitään suurta työtä, ilman sen takana seisovaa suurta
+personallisuutta. Eikä mitään suurta kirjallista elämäntyötä, ilman
+suurta kirjailijapersonallisuutta.
+
+Mutta eihän hän ole luonut mitään itsenäistä? Eihän hän ole mitään
+omintakeista kirjoittanut? Taikka jos onkin, on se niin vähäpätöistä
+hänen muun elämäntyönsä rinnalla tiedemiehenä, kielimiehenä,
+keräilijänä, sommittelijana ja jumala ties minä, ettei siitä juuri maksa
+vaivaa puhuakaan?
+
+Niinpä kyllä, jos ajatellaan hänen n.s. itsenäisiä runoilujaan. Mutta on
+tuiki omituista tuon itsenäisyyden ja omintakeisuuden laita. Toiset
+voivat tehdä »omintakeisia» kirjateoksia tukuttain, eikä niissä
+kuitenkaan esiinny mitään itsenäistä runoilijahenkeä. Toisten tarvitsee
+vain mukailla joku näytelmä, suomentaa joku runonpätkä, ja siinä on heti
+itsenäinen kirjailijapersonallisuus meidän edessämme.
+
+Useat maailmankirjallisuuden suurimmista ovat samalla olleet sen
+suurimpia mukailijoita. Niin Shakespeare, niin Molière. He ottivat usein
+aiheensa muilta, ottivatpa usein kokonaisia kohtauksiakin, tyylitellen
+ne vain mielensä mukaisiksi ja painaen oman henkensä leiman niihin.
+Heidän yksilöllisyytensä oli nimittäin niin laaja, että siihen mahtuivat
+monen pienemmän kirjailijan minuudet, eivätkä he sitä tehdessään
+suinkaan olleet vähemmän itsenäisiä kuin sommitellessaan toisia aiheita
+ja kohtauksia, joita kukaan ei ennen heitä ollut keksinyt taikka
+sommitellut.
+
+No niin: Elias Lönnrotin yksilöllisyys oli niin laaja, että siihen
+mahtui koko kalevalaisen Suomen kansallishenki. Oliko hän silti vähemmän
+itsenäinen? Toimiko hän silti runoilijana vähemmän omintakeisesti?
+
+Taikka toinen esimerkki. Mikä on kreikkalaisten kuvanveistäjien
+itsenäisyys ja omintakeisuus? He seurasivat tarkoin kansallishenkeään,
+loivat kauneutta kaikkien niiden mittojen ja muotojen mukaan, joita
+heidän aikanaan Ateenassa ja Hellaassa kauniiksi tunnustettiin, mutta
+kehittivät mies mieheltä ja polvi polvelta ne aina korkeampaan
+täydellisyyteen. Täten kristalliseerautuivat vähitellen esiin ne mitat
+ja muodot, jotka Perikleen aikaisten taiteilijain käsissä saivat
+lopullisen viimeistelynsä. Puhtaasti yksilöllisille ominaisuuksille oli
+heidän mielestään taiteessa, koko heidän taidekäsityksensä mukaan, niin
+vähän tilaa, että me muinaiskreikkalaista kuvanveistosta katsellessamme
+emme ollenkaan ajattele niitä. Me näemme vain teoksen, me näemme vain
+helleenisen kansallishengen ja erään aikakauden antaman heijastuksen
+siitä. Tekijä on hävinnyt työnsä taakse, yksilö sulanut yhteen aikansa
+ja kansansa sielun keralla.
+
+Vielä enemmän on asianlaita näin egyptiläisessä, assyrialaisessa tai
+babylonialaisessa taiteessa.
+
+Mutta pysyäksemme nyt vain muinaishelleenisessä, voisi Elias Lönnrotia
+hyvin verrata tällaiseen kreikkalaisen kultakauden kuvanveistäjään. Hän
+seurasi Kalevalaa sommitellessaan tarkoin niitä kauneuden lakeja, joita
+tuntemattomat runolaulajat mies mieheltä ja polvi polvelta olivat Suomen
+erämaissa laatineet, kuitenkin joka hetki muovaillen, muodostaen ja
+edelleen kehittäen niitä. Hänestä oli turhaa, vieläpä luvatontakin,
+tuoda enempi esille yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Suurin runoilija oli
+hänen mielestään kansa itse. Hän, Elias Lönnrot, käsitti itsensä vain
+sen nöyräksi oppilaaksi, joka enkelin kärsivällisyydellä kokosi
+mestarinsa sanoja ja koetti esittää ne niin puhtaassa ja täydellisessä
+muodossa kuin mahdollista jälkimaailmalle.
+
+Näin hän uneksi meille esiin Kalevalan. Näin hän uneksi Suomen kansalle
+menneisyyden.
+
+Mutta sehän oli suuren runoilijan unelma.
+
+Tässä auttoi häntä tietysti hänen suurpiirteinen harhaluulonsa siitä,
+että nämä runot joskus aikojen alussa olivat kuuluneet yhteen ja että
+hänen työnsä siis oikeastaan oli tuon mahtavan, kappaleiksi hajonneen
+kirjallisen muistomerkin _restaureeraamista_, uudesta-rakentamista.
+Taikka niinkuin sen-aikainen latinankielinen pilasäe hänestä sanoo:
+_cursando restituit rem_ (juoksemalla hän rakensi jälleen asian). Nyt me
+tiedämme, minkä jäljestä Elias Lönnrot »juoksi» aikoinaan: hän ajoi
+takaa romantista, huimaavan rohkeaa mielikuvaansa.
+
+Kantelettaren esipuheessa Lönnrot on lähemmin kehitellyt meille
+kirjallisia mielipiteitään. Tieten taikka tietämättään, hän tulkitsee
+siinä ei ainoastaan omaansa, vaan myös koko aikakautensa käsitystä:
+luonto, luonnollisuus ja välitön tunne, josta runollinen mieliala joskus
+vaivattomasti sanoiksi pulpahtaa, niitä hän runoudessa ihailee. Ja
+missäpä nämä ominaisuudet olisivat tavattavissa puhtaampina kuin juuri
+kansanrunoudessa.
+
+Sama ihailu johti Runebergin jo varhain ruotsintelemaan serbialaisia
+kansanlaulujaan. Hän vapautui sen kautta liian oppineisen ja liian
+muodollisesti käsitetyn helleenisen ja roomalaisen klassillisuutensa
+kahleista, samalla kuin kansanrunouden terve maku suojeli häntä
+ruotsalaiskansallisen romantiikan hämäryyksistä. Yhdessä Lönnrotin ynnä
+hänen Kalevalansa kanssa hän on ollut paljon mukana perustamassa sitä
+suomalaista kirjallista makua, jota me jo nyt hyvällä syyllä voimme
+nimittää täällä _kansallis-klassilliseksi_.
+
+Sen maun tunnusmerkillisin ominaisuus oli ja on ehkä vieläkin kaiken
+hetkellisen syvä halveksinta. Siinä suhteessa lähenee se miltei Goethen
+ankaraa taidekäsitystä, silloin kun hän ilmoittaa tahtonsa olevan luoda
+sitä, »mikä on yhteistä kaikille ajoille ja kaikille kansoille». Siis
+romantikon synteesi, ei realistin analyysi. Ilmiöitä yhdistelemällä, ei
+aines-osiinsa erittelemällä, oli kaiken olevaisen sisällisin ja
+oleellisin totuus taiteessa tulkittava. Johdonmukaisesti noudatettuna ei
+tämä taidekäsitys juuri jätä suuresti sijaa luonteenomaiselle, vielä
+vähemmän yksilölliselle kuvaukselle. Se yksinkertaistuttaa muutamiin
+harvoihin viivoihin kaiken elämän tuhatkarvaisen moninaisuuden ja
+esittää henkilönsä yleisinä tyyppeinä, perikuvina. Mutta jumalan kiitos,
+suuret taiteilijat ja suuret runoilijat ovat hyvin harvoin
+johdonmukaisia taideteorioissaan. Niin ovat--tahi koettavat olla--vain
+heidän jäljittelijänsä ja heidän esteetikkonsa.
+
+Kansallinen romantiikka ei estänyt Lönnrotia olemasta sangen
+kansanomainen realisti, yhtä vähän kuin tuo helleeniseen
+taidekäsitykseen perustuva kaiken hetkellisen kammo esti Runebergia
+siitä _Hirvenhiihtäjissä_ tahi eräissä hänen _Vänrikki Stoolin
+tarinoistaan_. Muuten olisi kansanrunouden usein hämmästyttävä realismi
+ollut outo hänelle eikä hän epäilemättä olisi sallinut sille niin suurta
+sijaa Kalevalassa. Mutta kansanrunouden realismi ei olekaan samaa kuin
+realismi viime vuosisadan loppupuoliskolla muodostuneessa
+merkityksessään: tarkimmatkin todellisuuspiirteet esiintyvät siinä aina
+eräänlaisessa fantastisessa, yli-ilmaisessa sädekehässä. Se on sitä
+»tervettä» realismia, joka ei todellisuuskuvauksiensa vuoksi unohda
+olevaisuuden romantista puoltakaan, pitäen vaistomaisesti huolta siitä,
+että sen antama kuva ei ole valokuva, vaan mielikuva. Se on sitä
+realismia, joka maailman alusta on ollut suurten ja suurimpain
+runoilijoiden erikois-ominaisuuksia.
+
+Suomalainen kansanrunous löysi Lönnrotissa syvän ja ymmärtäväisen
+kaikupohjan jokaiselle soinnuttamalleen säveleelle. Hänessä oli
+vastaavaisuutensa koko sen äärettömälle ääni-asteikolle: vienoimmasta,
+läpikuultavimmasta lyriikasta synkimpään, mahtipontisimpaan
+loitsupaatokseen, leveimmästä, tyynijuoksuisimmasta epiikasta
+suppeimpaan ja täsmällisimpään sananlasku-lauselmaan. Hänen oma
+mielikuvituksensa oli yhtä luonnontuores ja eloisa, yhtä metafyysillinen
+ja kuitenkin havainnollinen kuin oli runollisten kansanmiesten tuolla
+korpien pimennossa. Samalla se voi hahmotella vielä enempiä viivoja
+ja--tietysti kirjan ja paperin avulla--sommitella vielä suurempia
+kokonaisuuksia. Myöskin oli hänen runollinen makunsa tällä alalla niin
+viljelty, valistunut ja pettämätön, että me vieläkin vain harvoin voimme
+lukea alkuperäistä suomenkielistä kirjateosta niin häiriytymättömällä
+esteettisellä nautinnolla kuin juuri Kalevalaa.
+
+Jos jotkut näistä ominaisuuksista olisivat puuttuneet Elias Lönnrotista,
+puuttuisivat ne tänäkin päivänä myös Kalevalasta. Sillä lopullisesti ei
+kukaan kirjallinen mies voi panna enempää teokseensa kuin on hänessä
+itsessään. Jos Lönnrotin oma mielikuvitus olisi ollut ahtaampi ja hänen
+makunsa vähemmän valistunut, olisi se epäilemättä tyrmistynyt Kalevalan
+outoja kauneusmaailmoita, eritoten sen maata ja taivasta syleilevää
+luonnonsymboliikkaa. Nyt sitä vastoin hän liikkuu siinä kuin kotonaan,
+painaen peukalonsa vain milloin mihinkin kohtaan kuin taitava
+kuvanveistäjä kosteaan savikimpaleesen.
+
+Samoin: jos Lönnrotin oma personallisuus olisi ollut vähemmän
+humaaninen, puuttuisi sen lempeä tuulahdus myöskin Kalevalasta. Nyt
+kohtaa se meitä jokaisella kansallisrunoelmamme sivulla, kertoen siitä
+korkeasta asteesta, mihin sen sommittelija oli oman ihmisyytensä
+kehittänyt. Sillä samoin kuin hän Kalevalansa kautta esiintyy meille
+taiteellisessa suhteessa aineensa objektivisen, yleispätevän käsittelyn
+saavuttamattomana mestarina, samoin hän esiintyy sen--ynnä myös muun
+elämäntyönsä--kautta kirjallisena personallisuutena, jota eheämpää,
+kirkkaampaa ja sopusointuisempaa meidän on vaikea löytää suomenkielisen
+kirjallisuuden harjoittajien keskuudesta.
+
+Kuka toinen tahansa hänen aikalaisistaan taikka myöhempienkin
+kirjallisten aikakausiemme henkilöistä olisi voinut luoda vain osan
+Kalevalaa: hänen personallisuutensa yksin oli kyllin laaja koko
+kalevalaista kansanhenkeä käsittämään. Jokainen muu olisi pannut siihen
+enemmän omaa pientä, hetkellistä minuuttaan: hän yksin oli kyllin suuri
+painaakseen siihen vain oman ikuisimman itsensä, vain oman
+kuolemattomimman kauneuskäsityksensä.
+
+Meille onneksi oli hänen kirjallinen personallisuutensa sellainen, että
+siihen samalla sisältyi koko kalevalaisen kansanhengen ikuisin itseys,
+koko Suomen suvun kuolemattomin kauneuskäsitys.
+
+Hänessä yhtyivät kuin polttopisteessä kaikki silloisen Suomen
+luonteenomaisimmat ominaisuudet. Ei niin, että Suomen kansa silloin,
+yhtä vähän kuin nytkään, todella olisi »kuin Elias Lönnrot». Olisipa se
+siinä tapauksessa oikea ihannekansa, ainoa laatuaan maailmanhistoriassa!
+Mutta niin, että Elias Lönnrot oli kuin hänen aikaisensa Suomen kansa
+korkeimmassa mahdollisessa ilmestysmuodossaan. Hän oli silloisen Suomen
+ihannetyyppi, sen paras ja puhtain perikuva.
+
+Hän oli kuin jalostettu tulos siitä, miksi ympäröivät olot ja menneiden
+aikojen vaiheet olivat silloisen Suomen kansan muodostaneet. Taikka
+oikeammin: sen eri heimokunnat. Sillä vasta Lönnrotissa näki Suomen
+kansa itsensä ensi kerran kokonaisena, lujana, harmaana kalliona, jonka
+suuriin ääriviivoihin sisältyivät kaikki sen eri osien parhaat
+ominaisuudet. Hän oli sitkeä kuin hämäläinen ja herkkä kuin karjalainen.
+Hän oli hiljainen kuin metsälampi ja toimelias kuin merenranta. Hän oli
+oppinut kuin yliopisto ja vaatimaton kuin maalaiskirkko. Helsinkiläinen
+tiedemies ja karjalainen kontti-ukko löivät hänessä kättä toisilleen.
+Hänessä oli suomalaisen rodun kansallinen kehitys tehnyt ensimmäisen
+suuren kiertokulkunsa: kotimaisesta korvenpihkasta ja muukalaisesta
+herraskasvatuksesta oli pusertunut esiin ensimmäinen eheä, suuri,
+suomalainen _kultuuri-yksilö_, joka kaikilla silloisen henkisen
+viljelyksen aseilla varustettuna palasi itsetietoisena tekijänä
+jatkamaan sitä työtä, minkä ennen häntä tuntemattomat runoniekat salojen
+siimeksessä olivat alottaneet ja suorittaneet. Hän oli silloisen Suomen
+itsetietoon tullut kansallishenki.
+
+Elias Lönnrot ei ollut missään äärimmäisyyksien mies. Kaikki hänen
+ominaisuutensa tähtäsivät suureen, sopusointuiseen tasapainoon. Ajan
+ristiriidat löysivät hänessä täydellisimmän sovituksensa.
+
+Kristillinen maailmankatsomus oli tehnyt silloisesta Suomen kansasta
+parantumattoman optimistin. Kova kohtalo oli taas opettanut sille, että
+elämä ei ollut leikkiä ja että maailmanjärjestykseen kuului turmiollisia
+voimia, joita vastaan oikeastaan oli turha nousta kuolevaisen, mutta
+jotka kuitenkin jumalan avulla olivat torjuttavissa. Siksi oli
+oikeastaan turha surra, turha liikoja huolehtia huomisesta. Olihan
+maailmanjärjestys syvimmältä olemukseltaan hyvä. Täytyi vain tehdä
+voitavansa, koettaa olla hyödyllinen, raataa niin paljon kuin selkäranka
+kesti ja jättää muu korkeampien olentojen ohjattavaksi. Sillä välin voi
+kuitenkin iloita lintujen laulusta, yhtä paljon kuin onnistuneesta
+kokkapuheesta. Mutta enin oli kuitenkin iloittava siitä soitosta, joka
+oli suruista tehty, ja jonka sävelet yksin voivat sydämen ainaisen,
+piilevän murhemielen vienoksi kauneus-nautinnoksi viihdyttää.
+
+Sama pohja oli Lönnrotissa. Tältä pohjalta nousivat myös hänen
+kultuuri-yksilölliset ominaisuutensa: hänen nuoruutensa sammumaton
+tiedonjano, hänen miehuutensa ainainen halu olla hyödyllinen, kantaa
+korsia kekoon, palvella joka päivä ja joka hetki hamaan harmajaan
+vanhuuteen niitä pyhiä päämääriä, jotka hän kerran oli elämälleen
+asettanut. Niistä kumpusi taas hänen sisällinen itsetuntonsa, joka oli
+niin suuri ja syvä että se ei kaivannut mihinkään ulkonaisiin muotoihin
+pukeutumista. Hän arvasi oman tilansa, antoi arvon toisellekin.
+Kuitenkin oli hänen personallinen paatoksensa niin leveä, että siihen
+mahtui koko kansakunta.
+
+Hän oli kansallisuus-aatteesta innostunut, mutta hän ei voinut ajaa sitä
+samalla tapaa kuin hänen lähin henkinen heimopiirinsä. Hän oli siihen
+liian suomalainen. Hän ei voinut olla vieras Snellmanin valtiolliseen,
+kielelliseen ja sivistykselliseen kansallistuntoon tähtäävälle
+herätystyölle, mutta hän kuului itse siihen Suomeen, joka heräsi. Yhtä
+vähän hän voi jäädä kylmäksi Runebergin kansaa ihannoivalle,
+isänmaalliselle runoudelle, mutta hän oli itse sen kansan lapsi, jota
+ihannoitiin. Hän rakasti ja kunnioitti syvästi kumpaistakin, mutta hänen
+oman työnsä ja elämänsä täytyi juuri hänen supisuomalaisuutensa vuoksi
+tähdätä vielä paljon syvemmälle ja korkeammalle: _olla_, mitä muut
+opettivat, _tehdä_, mitä muut mielikuvittelivat. Jos kerran kaksi niin
+suurta ja etevää miestä, toinen ajattelija, toinen runoilija, uskoi
+hänen kansastaan niin hyvää, täytyi kaiketi hänen, Suomen Eliaksen,
+osoittaa, että tuo kansa ansaitsi sen kunnian, ja kohottaa sen
+alkuperäinen heimonhenki omalle paikalleen maailmanrunouden
+Pantheonissa.
+
+Hän oli itse Saarijärven Paavo, puettuna pitkään takkiin ja silloisen
+Suomen hallan-arkojen henkisten viljelysten ojankaivajaksi asetettuna.
+Hän oli itse Snellmanin kansallisuus-ajatus suomenkielisestä ja
+suomenmielisestä Suomesta, tulleena lihaksi ja vereksi, puoleksi pappi,
+puoleksi lääkäri, samalla karjalainen runoruhtinas ja piispa Agricolan
+myöhäis-syntyinen jälkeläinen. Hän oli vanha Väinämöinen, joka oli
+palannut vapaehtoiselta pakomatkaltaan, pieksut jalassa ja virsikirja
+kainalossa. Hän oli sanalla sanoen keskeisin ilmiö aikansa suomalaisessa
+kultuuri-elämässä, se, jossa useimmat säteet yhtyivät ja jossa sen
+viivat saivat klassillisimman täydellisyytensä.
+
+    »Siitäpä nyt tie menevi.»
+
+
+
+
+A. OKSANEN
+
+
+s. 7/8 1826 k. 20/11 1889.--Suometar (1847), Bidrag till finska
+spräkforskningens historie före Porthan (1854). Votisk grammatik (1855),
+Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta (1855), Anteckningar i
+Nordtschudiska (1859), Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854--1858
+(1859), Läran om verbet i Mordvinskans Mokscha-dialekt (1859), Säkeniä
+(1860, 1863, 1868, 1874, 1881), Versuch einer Mokscha-Mordwinischen
+Grammatik (1861), Om ungerska språkets förvandtskap med finskan (1863),
+Suomalainen runousoppi kielelliseltä kannalta (1863), Virren ehdotuksia
+taikka kuusikahdeksatta virttä (1866), Valittuja Suomen kansan
+sananlaskuja (1869), Uusi suomalainen lukemisto (1873), Kieletär
+(1874--75), Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen (1875), Puhe
+Olavinlinnan 400-vuotisessa juhlassa (1875), Suomenkielen rakennus,
+vertaavia kielellisiä tutkimuksia I (1877), Über die Sprache der
+Nordostjaken (1880), Unter Wogulen und Ostjaken (1885) Kalevalan
+karjalaisuus (1887), Suomalaisia puhe-kokeita (1889) y.m.
+
+
+Kokonainen aikakausi erottaa A. Oksasen Elias Lönnrotista.
+
+Jälkimmäisen esiintyessä Suomi oli vielä sangen hiljainen maa korven
+povessa uurastavine kansoineen, ruotsalais-venäläisine
+virkamieskoneistoineen, muutamine harvoine oppikouluineen sekä vielä
+harvempine ajatuksineen ja unelmineen. Mutta niiden ajatusten ja
+unelmien joukossa oli piillyt eritoten yksi, joka oli luotu maan muodon
+muuttamaan, ja ennen niin rauhallisessa, idyllisessä yhteiskunnassa
+myrskyä, epäjärjestystä, ristiriitoja ja arvaamatonta hämminkiä
+synnyttämään. Se oli ajatus kansallishengestä, se oli unelma Suomen
+suvun mahtavasta muinaisuudesta, jolle sen tulevaisuus kerran oli
+kullankirkkaana rakentuva.
+
+Suuret tietäjät olivat sanansa sanoneet. Maa vastasi voimiensa mukaan,
+mutta kaikkien silmät tähtäsivät nuorisoon. Sieltä oli nouseva se uuden
+ajan armeija, jonka keralla Suomen aamuhämärästä oli selkenevä sen
+keskipäivä. Eivätkä pienet olleet ne päämäärät ja vaatimukset, joita
+siihen aikaan Suomen nuorisolle asetettiin.
+
+    »Ja korkeamman kaiun saa
+    sun laulus, synnyinmaa!»
+
+oli Runeberg lopettanut _Maamme_-laulunsa, ja Lönnrot oli oksat
+karsinut, tien osoittanut »laajemmille laulajille, runsahammille
+runoille». Kaikkien silmät tähtäsivät eteenpäin. Nuorille puhui
+Snellman, nuorille Cygnaeus. Heiltä voitiin ja piti vaatia ihmetöitä.
+
+_Nuoruus_ oli ajan tunnus-sana. Ja sen lisäksi tuo toinen, pyhä ja
+leimuava: _isänmaa_.
+
+Mahtoi tuntua päätä-pyörryttävältä olla nuori siihen aikaan. Taikka
+oikeammin: olla nuori suomalainen ylioppilas siihen aikaan, sillä kaikki
+tämä keväinen hurmaus kulki vielä toistaiseksi vain sivistyneen
+vallassäädyn kautta ja sen keskipiste oli Suomen yliopisto.
+
+Mutta suomalaiselle ylioppilaalle mahtoivat siihen aikaan avautua joka
+suuntaan äärettömät näköalat.
+
+Ja työ-alat. Kaikkialla tarvittiin tekijöitä. Olihan uusi suomalainen
+kultuuri vasta hahmoteltu ensimmäisissä suurissa perusviivoissaan.
+Ohjelma oli valmis kaikessa hurmaavassa, joskin hiukan ylimalkaisessa
+kauneudessaan. Sen yksityiskohtien toimeenpano oli jääpä nuoren polven
+asiaksi.
+
+Jokainen niistä oli elämäntehtävä, jokainen niistä olisi vaatinut
+miehensä kokonaan. Mutta kuinka valita? Kaikki ne olivat yhtä tärkeitä
+ja kaikki ne tunkivat päälle yht'aikaa. Nuorella suomalaisella
+ylioppilaalla oli todellinen »runsauden pula» edessään. Hän tiesi, että
+isänmaan kohtalo suorastaan riippui hänestä, kun hän vaan olisi tiennyt,
+miten parhaiten hyödyttää isänmaataan. Lähteäkö vanhoja kansanrunoja
+keräämään vai ryhtyäkö uuden Suomen valtiollista itsetajuntaa takomaan?
+Koetellako suomenkielisiä runosiipiään kilvan Runebergin ja Topeliuksen
+keralla vai syventyäkö Castrénin kanssa tieteellisesti saman kielen
+laajoja lajiperiä selittelemään? Kaikki nämä harrastukset kuuluivat
+oikeastaan yhteen, sillä olihan kaiken päämääränä ja johtotähtenä sama
+suomalainen isänmaa. Mutta miten ehtiä kaikki yhdessä mies-iässä? Ja
+kuinka osata oikeaan korvessa, josta pieni pälvi oli raivattu vasta ja
+joka koskemattomana, salaperäisenä humisten niin viekoittavasti joka
+taholle houkutteli?
+
+Nuori »oppivainen» Aug. Ahlqvist kuuli myös tuon huminan joka taholta
+korvissaan. Ja hän tunsi itsensä kutsutuksi joka taholle: runoilijaksi,
+kielimieheksi, sanomalehti-mieheksi, kansanrunouden kerääjäksi. Mutta
+niiden lisäksi humisi hänen oman sydämensä syvyydestä hänelle eräs uusi
+ääni, joka oikeastaan ei kuulunut tähän aikaan ja joka juuri tekee hänet
+niin nykyaikaiseksi meidän silmissämme: _personallisuuden vaatimus_,
+tosin sangen vaistomaisesti tajuttu vielä, mutta seurattu sitä
+johdonmukaisemmin. Lönnrot oli ollut objektivinen, tyypillinen,
+kansallinen. Aug. Ahlqvistista oli tuleva meidän kirjallisuutemme
+ensimmäinen subjektivinen, yksilöllinen, niin sanoaksemme
+»epäkansallinen» kirjailijapersonallisuus.
+
+Näin kohtaavat meitä jo kirjallisuutemme alku-asteella nämä kaksi
+mahtavaa merivirtaa, kansallinen ja yksilöllinen, jotka siinä sittemmin
+ovat niin silmiinpistävästi ylivallasta taistelleet. Eikä tuota
+taistelua suinkaan ole suoritettu ainoastaan eri kirjallisten ilmiöiden
+välillä, vaan vielä useammin samoissa kirjateoksissa ja samojen
+kirjailijain sydämissä.
+
+Lönnrot ei vielä tuntenut sitä ristiriitaa. Hän oli kokonaan
+kansallinen, sulaen sisimmässään yhteen kansallishengen kanssa. Mutta
+Ahlqvistissa se on jo olemassa, saattaen myös hänet moneen käsikähmään
+ympäröivien olosuhteitten kanssa. Se vaan on huomattava, että
+jälkimmäinen ei suinkaan ollut yhtä eheästi yksilöllinen kuin edellinen
+oli eheästi kansallinen. Kentiespä hänestä ei juuri siksi tullutkaan
+yhtä suurta subjektivisen taiteen mestaria kuin edellisestä oli tullut
+objektivisen. Joka tapauksessa olivat hänessä kaikki ainekset
+sellaiseksi.
+
+Subjektivisella taiteella tarkoitan näin sanoessani sitä, missä tekijä
+ei peity työnsä taakse, missä hänen personallisuutensa astuu aina
+etualalle ja antaa ehkä suurimman viehätyksen myös hänen työnsä
+tuloksille. Taiteellisesti se voi kyllä tuottaa yhtä arvokasta kuin n.s.
+objektivinenkin taide siitä on esim. Goethen mahtava elämäntyö meillä
+todistuksena. Yllä-oleva määrittelee siis vain lajia, ei arvo-astetta.
+
+Aug. Ahlqvist--tahi A. Oksanen, kuten meidän hänen oman tahtonsa mukaan
+on häntä runoilijana nimitettävä--oli voimakas, intohimoinen
+taiteilijaluonne, renässansi-ihminen kiireestä kantapäähän. Hänen oma
+minänsä merkitsi hänelle sangen paljon ja kaikissa tapauksissa enemmän
+kuin useimpien muiden hänen lähimmäistensä minuudet. Hän ei ollut
+suinkaan niitä, jotka panevat kynttilänsä vakan alle, yhtä vähän kuin
+niitä, jotka antavat vain asian puhua puolestaan. Päinvastoin tahtoi hän
+juuri _itse_ usein puhua asiansa puolesta ja tehdä sen tavalla, jonka ei
+aina tarvinnut vastata asian laatua, kunhan se vain vastasi hänen omaa
+sisällistä tarvettaan. Tuskinpa hän olisi vaiennut sittenkään, vaikka
+hänelle olisi vakuutettu, että se, mitä hän tahtoi sanoa, kenties
+voittaisi enimmän juuri siten, että hän _ei_ sanoisi sitä. Hänelle oli
+aina ja joka hetki tärkeintä olla itsensä, toteuttaa itseään, ei vaan
+syvintä ja ikuisinta, vaan myöskin sen matalampia ja hetkellisempiä
+kerrostumia.
+
+Tuntea oman yksilöllisyytensä voiman ja ilon virtaavan väkevänä
+kiireestä kantapäähän oli korkeinta hänelle. Eikä tämän yksilöllisyyden
+ydin suinkaan ollut mikään tuntematon maailma hänelle. Kyllä hän tiesi,
+kuka hän oli, ja että hän oli sekä runoilija A. Oksanen että prof. Aug.
+Ahlqvist!
+
+Tällaisen luonteen perus-ominaisuuksiin kuuluu, että se ei tahdo tappaa
+mitään puolia itsestään, ei uhrautua niillekään asialle kokonaan eikä
+ylimalkaan »uhrautua». Hän _on_ usein enemmän kuin mitä hän _tekee_,
+merkitsee oman personallisuutensa olemassa-ololla enemmän kuin
+varsinaisella elämäntyöllään. Hän voi vain harvoin tyytyä yhtä viivaa
+vetämään, yhtä latua hiihtämään. Hänen täytyy hiihtää monta, jos hänen
+mieli saada käytäntöä kaikille pursuville elämänkyvyilleen.
+
+Niin näemme me Aug. Ahlqvistin jo varhain, 1840-luvulla, perustamassa
+ensimmäistä suomenkielistä valtiollista äänenkannattajaa Helsinkiin.
+Mutta myös monet muut asiat viehättävät häntä: kielitutkimus,
+kansanrunous ja--hänen oma runoutensa. Jokainen niistä olisi vaatinut
+miehensä kokonaan. Ahlqvist pysyy elämänsä loppuun saakka sekä
+runoilijana että tiedemiehenä, vain arvostelevalla toiminnallaan näitä
+kahta luonteensa vastakkaista puolta yhdistellen. Samalla hän pysyy
+valtiollisesti valppaana, itsenäisesti ajattelevana kansalaisena.
+
+Hän on mies kokonainen, mies kerrassaan. Hän ei »pokkuroi» valtain
+porstuvissa, ei kumartele »päivän kuulumille». Hän tuntee itsensä
+isäntämieheksi omassa talossaan, keskellä suomalaisen kielitutkimuksen
+ja suomenkielisen kirjallisuuden vasta perkattuja peltosarkoja. Ja hän
+tuntee olevansa ikäänkuin edesvastuussa niistä molemmista: hänen
+asiansa on hänen puhtaasti tieteellisen ja taiteellisen toimintansa
+ohella suojella maitaan rikkaruohoista ja estää ne myrkkykasveja
+kantamasta. Ja hän tuntee olevansa edesvastuussa miltei koko nuoresta,
+suomalaisesta kultuurista: sekin tahtoo alituisesti pyrkiä harhateille,
+sitäkin täytyy alituisesti ohjata, vaalia ja opettaa. Hän rakastaa ja
+hän kurittaa. Hänessä on paljon von Törneä eikä vähemmän sitä von
+Konowia, joka »kiroaa». Suomalaisuus ei hänen omasta mielestään suinkaan
+ole vielä valmis astumaan kunnian kukkuloille. Siinä on päinvastoin
+vielä paljon paikattavaa, korjattavaa, viljeltävää, karsittavaa, sanalla
+sanoen: »oksastettavaa», pientä sanaleikkiä käyttääksemme. Mutta jumala
+olkoon laupias sille äidin lapselle, muukalaisen nimittäin, joka
+suomalaisuuden puutteiden nojalla uskaltaa vaatia sitä varjossa
+pysymään! Sille hän ärjäisee heti: »suu kiinni, herra, nyt!» ja ellei se
+auta, lyö häntä päähän, kuten Klaus Fleming aikoinaan uhkasi Tukholman
+herroille tekevänsä. Ja Aug. Ahlqvistille ovat kaikki muut enemmän tahi
+vähemmän muukalaisia isiensä maassa, paitsi hän itse. Maa on _hänen_,
+eikä siihen silloin ole kenenkään hyvä tulla liikoja turisemaan.
+
+Runoilijana hän on Runebergin harras ihailija. Tämän miehekäs, ytimekäs
+sanontatapa miellyttää täydellisesti hänen omaa suorasukaista
+luonnonlaatuaan, jossa suhteessa hän itse kyllä kelpaisi suuren
+esikuvansa keralla kilpailemaan, samoin tunne- ja tunnelmapohjansa
+syvyydeltä. Mutta itseään yhä Runebergiin verratessaan hän ei voi olla
+tuntematta paljon puuttuvansa. Ja juuri sitä, mitä häneltä puuttuu, sitä
+hän tietysti mestarissaan enimmän ihailee: tämän tyyntä, plastillista
+muovailukykyä, tämän kirkkaasti ja vapaasti kumpuavaa mielikuvitusta,
+tämän leveää, eepillistä esitystapaa, sanalla sanoen kaikkia tämän
+_objektivisia_ taiteilija-ominaisuuksia. Sitäpaitsi täytyy Runebergin
+vaikuttaa häneen, uutiskorven raatajaan, muotonsa moitteettomalla
+siloudella, syvällä esteettisellä viljelyksellään ja ylimalkaan sillä
+inhimillisellä _urbaniteetin_-piirteellä, minkä vuosisatojen sivistys jo
+syntymässä usein antaa lahjaksi sunnuntailapselleen.
+
+    »Mull' onkin puu rosopintaa,
+    myös lienevät höyläni tylsät»,
+
+saattoi hän usein sellaisella hetkellä huoahtaa. Ja rosopintainen puu,
+se on suomenkieli, hänen oma, kotoinen korvenkielensä, jonka kanssa hän
+yöt ja päivät askartelee, jota hän raataa ja rakastaa, jota hän tietelee
+ja jota hän taitelee, ja joka vain vaivalla tahtoo taipua hänen
+nykyaikaisiin runomittoihinsa. Kieletär, se on hänen ensi lempensä, se
+on hänen elämänsä suuri rakkaus ja johtotähti. Ja _Kieletär_ on myöskin
+sen arvostelevan aikakauskirjan nimi, jonka hän perustaa, silloin kun
+kirjallinen roska hänen mielestään rupeaa paisumaan yli äyräittensä.
+
+Se on myöskin hänen ainoa turvansa runoilijana. Sillä muuten hän näkee
+jo kaikki korkeimmatkin kirjalliset ja isänmaalliset ihanteensa
+toteutettuina Runebergissa. Runeberg on se »jättikannel», jonka
+kaikuessa hän kaikkien ammattitoveriensa puolesta nöyrästi tunnustaa:
+»Meilt' ääni vieno maahan vaipuu.» Ja runossaan Runebergin muistoksi 6
+p. toukok. 1878 hän tekee tässä suhteessa täydellisen esteettisen
+uskontunnustuksensa.
+
+Hän alkaa siinä alusta. Hän esittää ensiksikin, mikä oli kirjallinen
+maku maamme ruotsinkielisissä sivistyneissä kodeissa ennen Runebergia.
+Se oli ollut sama kuin gustavianisen ajan Ruotsissa, sama kuin sitä
+ennen kaikkialla sivistyneessä maailmassa, vaikka se täällä korpien
+povessa tietysti kesti hiukan myöhempään: _rococo_, tämä gallialaisen
+kultuurin hieno, hauras kukkanen, jonka kirjallisia ilmestysmuotoja oli
+m. m. hempeä, ylimyksellinen, kyynelherkkä ja luonnonhaaveellinen
+paimen-idylli. Olihan itse Ruotsin etevin paimenrunoilija Gustaf Philip
+Creutz ollut suomalainen syntyperältään. Hänessä, samoinkuin yleensä
+suomisyntyisissä ruotsinkielisissä runoilijoissa Franzeniin saakka, oli
+vain tuoreempi, terveempi tunne-elämä viitannut heidän vienompaan, mutta
+samalla karumpaan lähtökohtaansa, sinisten vesien ja humisevien korpien
+kotimaahan. Tegnér, kansallisella romantiikallaan, vei sen jo lähemmäksi
+maaperää, mutta ruotsalaista. Meillä jäi sekin sysäys tietysti vain
+sievisteleväksi pappila- ja herraskartano-kultuuriksi.
+
+Tästä muukalaisia esikuvia kumartavasta makusuunnasta oli Runebergin
+kansallinen runous tehnyt lopun kuin rautanuija keveästä, viehättävästä
+korukalusta. Hänen jälkeensä ei enää Suomenmaassa voinut tulla
+kysymykseen runous jossa, Oksasen sanoja käyttääksemme,
+
+    ----»paimenet ja paimenettaretpa,
+    laitumella lammaskarjojansa
+    säännellen vain sävelillä huilun
+    tahi talutellen punapauloin,
+    simoa ja suudelmia söivät.»
+
+Osoittaessaan, miten
+
+    »Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä,
+    taideniekan taulull' on ihana»,
+
+hän oli pelastanut koko Suomen silloisen sivistyneen vallas-säädyn
+ihailemasta vain
+
+    »Italian ikiselvää päivää,
+    Hellaan hehkuvia tuoksu-öitä,
+    olemattomia onnenmaita.»
+
+ja samalla osoittanut sille ne uudet ja itsenäisemmät kauneus-arvot,
+jotka myös suomenkielinen runoilija A. Oksanen hamasta nuoruudestaan oli
+niin nöyrästi ja tinkimättömästi oppinut omikseen tunnustamaan.
+
+Mutta samalla hän oli oikeastaan myös tappanut Oksasen sinä suurena,
+itsenäisenä runoilijana, johon kaikki tämän lahjat viittasivat, ja
+jonka tämän kuitenkin kaikitenkin täytyi parhaina hetkinään tuntea
+piilevän povessansa.
+
+Nousukkaana, nuoren kansan lapsena, uutistalon asukkaana, täytyi Oksasen
+sydämensä syvimmässä tuntea rajatonta kiitollisuutta sitä runoutta
+kohtaan, joka oli heittänyt ikäänkuin heleän hunnun yli hänen »karun,
+köyhän, pyhän» syntymämaansa. Mutta ei ainoastaan Suomenmaata, vaan myös
+Suomen kansaa oli Runeberg jo hänen mielestään ikipätevästi ihannoinut:
+Kurun Matit, Saarijärven Paavot, Hanat, Pistoolit, Hannat, Hetat,
+Augustat, Annat, Aarot ja lopuksi koko Suomen sodan aikainen uljas
+urhoparvi.
+
+    »Liha on ne meidän lihastamme,
+    veri juuri meidän verestämme»,
+
+todistaa Oksanen niistä, samalla tunnustaen Runebergin tulkitseman
+käsityskannan Suomenmaasta ja sen kansasta omakseen, niinkuin hän yllä
+oli Runebergin kirjallisen makusuunnan omakseen tunnustanut. Runeberg
+oli toisin sanoen hänelle täydellisyys, jossa hän ei nähnyt mitään muuta
+puutetta kuin yhden: sen, että tämä oli kirjoittanut ruotsinkielellä. Ja
+siinäpä hän näkeekin oman ynnä muun suomenkielisen runouden ainoan
+oikeutuksen ja johtotähden. Jos saisi saman mielen, samat runolliset
+ihanteet, vielä kerran yhtä kauniisti suomenkielellä soinnahtamaan,
+silloin olisi kaikki hyvin! »Runon into, _Runebergin runon_», sanoo hän
+itse nimenomaan, olisi saatava suomenkieleen istutetuksi, sillä aika on
+tuleva jolloin »kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras», nimittäin
+ruotsalainen, on runotemppelinsä pyhimpään pystyttävä »ruotsiks'
+runoillehen Runebergin».--Viimeinen kaukosilmäys, joka silloiseen
+kirjalliseen Suomeen nähden oli enemmän kuin uskallettu, todistaa että
+Oksanen saattoi olla myös tietäjä, jos niin tarvittiin.
+
+Oksasen isänmaallisen runouden ytimeksi jäi siis vain kieli. Eikä muusta
+voinut tässä ajassa olla kysymystäkään. Kaikki tunsivat kuuluvansa
+samaan suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon, kaikki maan valistuneimmat
+ja etevimmät henget nimittäin. Raja-aitana kansalaisten välillä oli vain
+kieli. Ja tästä puhuessaan Oksanen tuntee myös runoilijana olevansa
+omalla alallaan.
+
+Tässä hän ei tunne itseään enää vain Runebergin oppilaaksi, tässä hän
+tuntee, että hänellä on jotakin uutta ja itsenäistä sanottavaa.
+Yleiskansallisen runoilijan sijasta tulee hänestä heränneen
+suomalais-ugrilaisen kansanrodun runoilija. Hänen tehtäväkseen jää
+lausua silloisen kansallisen liikkeen leimuava tunnus-sana:
+
+    »Yksi mieli, yksi kieli
+    Väinön kansan soinnuttaa.»
+
+Huomattava on, että Oksanen ei tässä suomalaisuuden mahtavassa
+marseljeesissa, joksi _Suomen valta_ sittemmin on muodostunut, suinkaan
+puhu ainoastaan kielestä. Hän lausuu myös: _yksi mieli_. Mutta siihen
+ei hänen aikanaan arvattavasti niin suurta huomiota kiinnitetty.
+Oltiinhan kaikki yksimielisiä! Eihän ollut kysymys muusta kuin kielestä
+ja siksi saivat Oksasen säkeet jo heti alusta erikoisen kielipoliittisen
+värityksensä.
+
+Itse hän kyllä käsitti suomalaisuuden asian paljoa syvemmältä. Ei ollut
+kysymys ainoastaan kielestä, vaan koko suomalaisesta kultuurista, jota
+hänen mielestään ei vielä, jo itäisenkään vaaran takia, voitu kokonaan
+temmata irti skandinaavisesta yhteenkuuluvaisuudestaan, vaikka se kyllä
+oli päämäärä, johon pyrittiin. Tältä kannaltaan täytyi hänen piakkoin
+joutua vetämään vastaköyttä silloisen suomalaisuuden valtiollisten
+johtomiesten kanssa, jotka eivät ollenkaan voineet ymmärtää, miten niin
+rohkea suomalainen rotutunne ja niin vilpitön ruotsalaisen kultuurin
+rakkaus saattoivat mahtua samaan laajaan, sykkivään runoilija-sydämeen.
+
+Vähäksi jäi Oksasen oma, yksilöllinen laulurunous. Sitä kirkkaammin
+helottavat meille helmet sellaiset kuin _Sotamarssi_, _Koskenlaskijan
+morsiamet_, _Punkaharjun tytön laulu_ ja ennen muita kenties _Säkenien_
+uljas alkuruno, niin vakuuttavan varma jo heti ensimmäisten säkeittensä
+poljennolta:
+
+    »Syksyn kolkko, synkkä ilta
+    kattaa kaupungin ja maan...»
+
+Oksasen muodollinen kyky oli mitä tärkein suomenkielen silloiselle
+viljelykselle. Mutta hänen sisällinen paatoksensa puhkaisee kaikki hänen
+aikakautensa asettamat kirjalliset muurit ja viittaa kauas
+tulevaisuuteen, suomenkielisen runouden kultaisimmille kunnahille.
+
+
+
+
+ALEKSIS KIVI
+
+
+s. 10/10 1834 k. 31/12 1872.--Kullervo (1860), Nummisuutarit (1864),
+Kanervala (1866), Kihlaus (1866), Karkurit (1867), Yö ja Päivä (1867),
+Lea (1869), Seitsemän veljestä (1870), Margareta (1871).
+
+
+Oksanen seisoi yhteiskunnan kukkuloilla. Hänen asemansa tiedemiehenä,
+suomenkielen professorina ja yliopiston rehtorina, oli taannut myös
+hänen puhtaasti runolliselle tuotannolleen auktoriteetin, jollaista ei
+kenelläkään suomenkielisellä kirjailijalla ole ollut selkänojanaan. Itse
+hän oli sen hankkinut itselleen, siksi hän saattoikin jonkinlaisella
+ylpeydellä sanoa tervehdys-sanoissaan v. 1869:n vuoden seppelöidyille
+maistereille:
+
+    »Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin»,
+
+hyvin tietäen, että suomenkielinen runous juuri hänen kauttaan oli
+saavuttanut sen »hovikelpoisuuden», jota tarvittiin Suomen suureen
+oppisaliin astuessa. Tätä Oksasen kohottavaa merkitystä koko
+suomenkielisen kirjallisuuden asemaan nähden omassa isänmaassaan ei
+suinkaan ole vähäksi arvattava.
+
+Mutta on miltei traagillista, että hän, jota jos ketään suomalainen
+rotutunne elähytti, joka hehkui niin kauniisti ja korkeasti suomenkielen
+kirjalliselle viljelykselle ja vain katseli ikävöiden taivaanrantoja,
+mistä ilmestyisi mies, joka suomenkielin voisi saada »Runebergin runon»
+Suomenmaassa »korkeammin kaikumaan»,--että juuri hän joutui Aleksis
+Kiven nerokkaan ja supisuomalaisen runouden ankarimmaksi vastustajaksi.
+Tässähän oli mies, josta koko silloisen suomalaisen kultuurin olisi
+ollut ylpeiltävä. Mistä johtui sitten, että juuri tämä kulmakivi oli se,
+jonka rakentajat hylkäsivät? Ja että ankarin hylkääjä juuri oli A.
+Oksanen, suomenkielen suurin lyyrikko ennen häntä?
+
+Tämä kysymys heittää merkillisen valaistuksen koko Suomen suomalaisen
+heimon sivistyshistoriaan.
+
+Ensimmäisenä syynä siihen lienee ollut se, että aika oli
+_ohjelma-suomalaisuuden_. Se keikkui päälläpäin, se peitti varjoon
+kaiken todellisen suomalaisuuden, jota se juuri oli nostavinaan. Täytyi
+olla _suomenmielinen_, jos mieli tulla suomenkielisenä kirjailijana
+huomatuksi. Mutta Aleksis Kiven runoudessa ei ollut mitään ohjelmaa,
+eipä edes mitään käsitteellistä suomenmielisyyttä. Hän oli siihen
+liiaksi kirjailija ja liiaksi--suomalainen. Suomalaisuus oli hänellä
+lihassa ja veressä, niinkuin se ennen häntä oli ollut ainoastaan
+Lönnrotilla.
+
+Toisena syynä siihen oli ehkä se, että hän oli syntynyt laaksossa ja oli
+luotu laaksossa pysymään. Hänen mieskohtainen personallisuutensa ei
+monenkaan aikalaisen mielestä liene juuri ollut omiaan suomenkielisen
+kirjallisuuden arvoa kohottamaan. Mikä hän oli? Köyhä
+talonpoikais-ylioppilas, josta tiedettiin, että hän tosin kirjoitteli
+jotakin, mutta joka ei ollut suorittanut mitään tutkintoja, jonka
+yksityis-elämä saattoi antaa aihetta moneen vakavaan muistutukseen ja
+jolta puuttui kaikki isänmaallinen paatos siihen määrään, että hän
+Runebergin _Maamme_-laulun-mukaelmassaankin himmenee
+puoli-raamatulliseen, puoli-kalevalaiseen valohämyyn. Hän oli aivan
+mahdoton ilmiö isänmaallisissa ja akatemiallisissa juhlatiloissa pöydän
+päähän asetettavaksi. Se paikka kuului asian luonnon mukaan maamme
+ruotsinkielisille runoilijoille ja heidän mukanaan A. Oksaselle. Kiven
+paikka oli siellä, mistä hän oli kotoisinkin: pimennossa.
+
+Mutta eiväthän niin monet muutkaan Suomen suuret miehet olleet elämän
+päiväpuolella syntyneet. Miksi hän ei siis noussut sieltä? Eipä ollut
+yhteiskunnallisesti vaatimaton syntyperä, yhtä vähän kuin heidän
+suomalainen verensäkään, estänyt esim. Lönnrotia ja Oksasta sieltä
+nousemasta. Nämä syyt eivät riitä siis. Tarvitaan toisia, painavampia,
+jos meidän mieli ymmärtää Aleksis Kiven paikkaa aikansa
+sivistys-elämässä.
+
+Kolmantena syynä onkin sentähden kiinnitettävä huomiota siihen, että hän
+oli niin _ainoastaan_ kirjailija, niin pelkästään taiteilija. Kyllä hän
+nousi, mutta--omalla tavallaan. Kyllä hän kohotti itsensä, jos kukaan,
+mutta yksinomaan kirjallisella toiminnallaan, jonka arvo nuoressa
+suomenkielisessä sivistys-elämässä ei vielä riittänyt häntä edes
+tavallisen virkamiehen, saati sitten tiedemiehen tahi professorin
+yhteiskunnalliseen asemaan kohottamaan. Suomenkielinen sivistyselämä ei
+silloin vielä kaivannut kirjailijoita (taitaa olla niin ja näin sen
+asianlaita vielä tänäpäivänäkin). Tarvittiin enemmän n. s.
+»suomalaisuuden työntekijöitä», joilla ymmärrettiin jotakin hyvin paljon
+tärkeämpää kuin jonkun runon, näytelmän tai romaanin nukkavieru
+kirjoittaja. Aleksis Kivi tuli siten sysätyksi syrjään ei ainoastaan
+ajan pitopöydästä, vaan vieläpä sen ruokapöydästäkin, kirjalliseksi
+mustalaiseksi, yhteiskunnan kupinnuolijaksi, joka sai olla kiitollinen
+jokaisesta murusta, mikä tipahti hänen laihojen näppiensä
+väliin,--samojen, jotka olivat _Lean, Kihlauksen, Nummisuutarien,
+Kullervon, Seitsemän veljeksen_ ja niin monen iki-ihanan laulurunon
+kyntävää kynää pyörittäneet.
+
+Mutta olihan maassa myös esteettistä viljelystä. Ymmärrettiinhän
+Runeberg, miksi ei sitten Aleksis Kivi? Nähtiinhän Kalevalan kauneus,
+eikö nähty sitten ikuisen kauneuden kajastusta näissä mestarillisissa
+suomalaisen kansan ja suomalaisen luonnon kuvauksissa: tuossa syvässä
+huumorissa ja syvässä tragiikassa, tuossa realistisessa tekotavassa ja
+romantisessa mielikuvituksessa, tuossa heleässä tunnelmaherkkyydessä ja
+monumentalisessa sommittelukyvyssä, tuossa hiuksenhienossa
+todellisuuden havaitsemisessa ja sisäänpäin kääntyneen sielun
+aavistelevassa mystiikassa, jotka henkivät meitä vastaan kaikkialta
+Aleksis Kiven teoksista ja kaikki yhdessä muodostavat hänen harvinaisen,
+yksinseisovan taiteilijaluonteensa omaperäisyyden? Eikö huomattu, että
+oltiin tekemisissä ei ainoastaan suuren kotimaisen runoilijan kanssa,
+vaan runoilijan, joka olisi jättiläishahmoja jokaisen muunkin maan
+kirjallisuudessa?
+
+Toiset huomasivat, toiset eivät. Että A. Oksanen ei huomannut, siihen
+oli epäilemättä paljon syynä hänen puutteellinen ja yksipuolinen
+esteettinen sivistyksensä, yhdessä hänen rajattoman Runeberg-ihailunsa
+kanssa, joka meidän tässä on mainittava vielä neljäntenä syynä siihen,
+miksi Kiven runouden täytyi häneen, samoin kuin moneen muuhunkin hänen
+aikalaiseensa, tehdä tympäisevä ja vieroittava vaikutus.
+
+Runeberg oli pitkiksi ajoiksi vakiuttanut Suomen sivistyneen säädyn
+kirjalliset mielipiteet. Runouden, jos sen mieli olla kansallista ja
+isänmaalle arvokasta, tuli olla kirkasta, yksinkertaista ja korutonta
+muodoltaan, tyyntä, sopusointuista, plastillista yleiseltä hengeltään.
+Sen tuli kaikessa välttää äärimmäisyyksiä ja kulkea kultaista
+keskitietä: olla »terveesti» realistista, mutta myöskin »terveesti»
+romantista laadultaan, kansan tuli nähdä siinä itsensä ihannoituna,
+juhlavaatteissaan.
+
+Nyt tulee Kivi edellistä paljon laajemman ääni-asteikkonsa keralla.
+Hänen häikäilemätön realisminsa, joka meni niin paljon pitemmälle kuin
+Runebergin, hämmästytti ja arvelutti monta: Oksasen se saattoi
+suorastaan vihan vimmoihin. Mutta myöskin hänen romantiikkansa oli
+kammoksuttavaa silloisen keskitason taiteelliselle käsitykselle: sehän
+oli suorastaan myyttejä luovaa, metafyysillistä. Oksanen, joka
+nähtävästi tunsi saksalaisia romantikkoja, sai turhaan hakea sille
+mitään vastinetta esim. Uhlandin ballaadeista, joita m.m.
+_Koskenlaskijan morsiamet_ sivumennen sanoen muistuttavat. Entäs Aleksis
+Kiven kieli sitten! Senhän täytyi olla kauhistus jokaiselle, joka
+harrasti suomenkielen puhdasta, ylevää ja »mallikelpoista» käyttelyä. Ja
+entä hänen muu muotonsa ylimalkaan! Olihan esim. _Seitsemän veljestä_
+mitä merkillisin sekoitus draamallisista ja eepillisistä, jopa paikka
+paikoin lyyrillisistäkin aineksista.
+
+Kaikkiin näihin kolmeen kirjalliseen muotoon nähden on Kiven vaikutus
+perinjuurinen. Näytelmärunouden hän suorastaan meidän maassamme
+perustaa, pystyttäen siinäkin molemmat äärimmäiset pylväät, synkimmän
+tragiikan _(Kullervo)_ ja hilpeimmän komiikan _(Kihlaus, Nummisuutarit)_
+rajamerkit, samalla varmuudella kuin hän niiden välille hahmottelee
+lyyrillisen draaman hauraat, mutta ihanat ääriviivat _(Lea, Yö ja
+päivä)_. Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen
+kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden
+huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden,
+jota suomenkielinen romaani vielä tänäkin päivänä turhaan tavoittelee.
+Laulurunoutta hän ei perusta tosin, mutta laajentaa senkin rajat kauas
+korrektista akatemiallisuudesta kohti aavistelevaa, riutuvaa,
+raamatullista ja kalevalaista mielialaa (_Sydämeni laulu, Mi ikävyys, mi
+hämäryys j.n.e._), samoin kuin isänmaallisesta juhlarunoilusta ja
+ihannoivasta kansankuvauksesta puhtaasti inhimilliseen,
+shakespearelaiseen elämän-ymmärrykseen. Verratkaa vain _Härkä-Tuomoa_
+esim. Runebergin _Saarijärven Paavoon!_ Ero on sama kuin _Seitsemän
+veljeksen_ ja _Välskärin kertomusten_ välillä, juopa miltei yhtäsuuri
+kuin se, joka _Kihlauksen_ ja _En voi_'n toisistaan erottaa.
+
+Kuinka vähän nekään hänen aikalaisistaan, jotka todella antoivat arvon
+hänen kirjalliselle tuotannolleen, ymmärsivät hänen oikeata suuruuttaan,
+todistaa tuo tunnettu lause »ruhtinattaresta ryysyvaatteissa», jolla
+anteeksipyytävällä ja -antavalla mainesanalla Kiven laulurunouden viat
+ja ansiot muka merkittiin! Ruhtinatar kylläkin, mutta myös täysin
+hänelle kuuluvassa ruhtinaallisessa asussaan, ei juuri mikään »Kypron
+prinsessa», vaan kruunupää neiti syvimmän tunnelman ja hartaimman
+haavemielen, mikä milloinkaan on Suomenmaassa sanoiksi pulpahtanut.
+
+Sitä suurempi kunnia tietysti Cygnaeukselle, joka hänelle ominaisella
+rohkeudella uskalsi puhua _Nummisuutareista_ ja maailmankirjallisuuden
+kenties etevimmästä huvinäytelmästä _Figaron häistä_ samassa
+henkäyksessä. Todellakin harvinainen esteettinen vastaan-ottavaisuus ja
+kriitillinen kaukokatse mahtoi olla sillä miehellä, joka täten osasi
+asettaa Aleksis Kiven arvioimisen heti oikealle tasolleen, samoin kuin
+hän ensimmäisenä meidän maassamme oli osoittanut Runebergin ja Kalevalan
+runouden kauneudet täysin tajuavansa.
+
+Mutta muuten oli Kivi kirjallisena ilmiönä vielä liian paljon edellä
+ajastaan. Aika oli isänmaallisen innostuksen. Se kaipasi myös
+kirjallisuudeltaan innostavia, sytyttäviä vaikutuksia: »säkeniä». Mutta
+Kiven kirjallinen tuotanto ei sytytä, se lämmittää. Se ei ole pajan
+lakeistorvesta yöhön lentelevä aatteellinen tulitus-sarja, jonka
+tarkoitus on kertoa kaukaisiin kyliin, kuinka siellä »ahkera on alla
+työ», vaan se on pikemmin talvisen pirtin iloisesti roihuava
+takkavalkea, jonka luona koko perhe voi puhdetöissään lämmitellä, jonka
+ääressä hilpeimmät jutut jutellaan ja sattuvimmat sananlaskut lausutaan,
+mutta joka myös voi riittyä niin kummallisen surumieliseksi, kun
+yksinäinen mies siihen pankon päästä tuijottaa. Kiven runous soitteli
+kieliä samalla niin hiljaisia ja tutunomaisia, että Suomen kansan
+täytyi _itsensä_ astua esille pirteistään, ennenkuin se voi edes omassa
+maassaan saada sille kuuluvan esteettisen kaikupohjan ja täyden
+kirjallisen tunnustuksen.
+
+Onko se vieläkään saanut sitä? Ei niin kauan kuin Suomen suomalainenkin
+kansan-aines lainaa kansallisen runoutensa _ruotsalaisen_ kirjallisuuden
+piiristä, vaikka sillä on omat ja ikuisemmat kirjalliset muistomerkkinsä
+Kalevalassa ja Aleksis Kiven kuolemattomassa tuotannossa.
+
+Oksanen oli ennen-mainitussa promotsionirunossaan kehoittanut
+suomenkielistä runotarta, jonka hän oli taluttanut »Suomen suureen
+oppisaliin», istumaan nöyrästi Franzénin ja Runebergin runotarten
+jalkojen juureen, joilta sen oli opittava uuden ajan sivistynyt tapa ja
+sävy. Aleksis Kivi menee suorastaan maailmanrunouden suurille
+alkulähteille, raamattuun ja Kalevalaan, Homerokseen, Shakespeareen ja
+Cervantes'iin, ottaa sieltä, minkä hän tuntee omakseen, ja painautuu yhä
+syvemmälle suomalaiseen maaperään, mitä korkeammalle hänen
+mielikuvituksensa lentää ja mitä suurempia möhkäleitä se sisällään
+vyöryttelee. Siinäkin suhteessa hän oli siis sangen tottelematon
+opetuslapsi akatemiallisille opettajilleen. Profeetasta ei
+tullut--professoria.
+
+Aleksis Kivi on Suomen suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen
+itsenäisyyden-julistus, niinkuin Kalevala oli ollut Suomen suomalaisen
+kansallishengen. Hänen mukanaan astui maan kirjallisuuteen sarja uusia
+ilmiöitä, jotka eivät mahtuneet mihinkään entisiin sarakkeihin, vaan
+jotka niin monessa suhteessa vaativat _Umwertung aller Werte_, kaikkien
+entisten arvojen uudesta-arvioimista.
+
+Enimmän oli uudesta-arvioiminen tarpeen suomalaisen kansan-elämän
+kuvaamiseen nähden. Ja jälleen täytyy meidän luoda silmämme Runebergiin
+saadaksemme oikeat kehykset Kiven toimeenpanemalle vallankumoukselle.
+
+Runebergin kirjallinen lähtökohta oli ollut antiiki, jonka henkeen hän
+oli tunkeutunut niin syvälle kuin hänen kristillis-panteistinen
+maailmankatsomuksensa suinkin salli sitä. Hän oli laajentanut
+kirjallista makuaan aikansa romantiikalla ja kansanrunouden
+harrastuksella, jotka olivat johtaneet hänet suoraan suomalaiseen
+maaperään, sen luonnon ja kansan-elämän kauneuksia havaitsemaan, ilman
+että hän silti tahtoi kadottaa hituistakaan runoutensa helleenisestä
+viivapuhtaudesta. Ainakin antiikisen _muodon_ hän tahtoi säilyttää,
+joskin valaa siihen uuden sisällyksen. Siten syntyivät esim.
+_Hirvenhiihtäjät_, joiden muinaiskreikkalainen muoto on viiltävässä
+ristiriidassa niiden suomalais-realistisen sisällyksen kanssa. Sama on
+laita _Hannassa_, jossa sankarillinen kuusimitta ja hento, suomalainen
+pappila-idylli vain vaivoin sopivat keskenään, mutta ei suinkaan
+_Idylleissä_ ja _epigrammeissa_ taikka _Vänrikki Stoolin tarinoissa_,
+joissa muoto ja sisällys vastaavat täysin sopusointuisesti toisiaan.
+Korkeimmilleen kohoo hänen runoutensa kuitenkin silloin, kun hän
+yhdistäen taiteilijaluonteensa kaikki eri puolet (lyyrilliset,
+eepilliset ja draamalliset) sekä kutsuen avukseen kaikki entisen
+kehityskulkunsa hengettäret (antiikin, romantiikan ja »terveen»
+realisminsa) luo _Kuningas Fjalarissa_ kokonaan uuden muodon itselleen,
+plastillisen kuin hänen oma taiteilijaluonteensa, ydin-terveen ja
+vaskeen-valetun kuin oli, tällä kertaa hänen miehekäs,
+muinais-vikingiläinen ainehistonsa. Tässä koskettaa jättiläinen
+maa-emoaan: hän kohoaa maailmankirjallisuuteen.
+
+Runebergissa itsessään oli jotakin sankarillista. Siksi hän luo
+parhaiten--sankareita.
+
+Aleksis Kivi on ainoastaan inhimillinen. Ja hänen henkilönsä suhtautuvat
+Runebergin henkilöihin miltei samoin kuin Kalevala muinaisgermaaniseen
+taikka myös muinaishelleeniseen kertomarunouteen: sen voima on suurempi
+inhimillisyys siinäkin, missä jälkimmäiset voittavat suuremmalla
+täsmällisyydellään taikka kuvaustensa kirkkaalla uljuudella. Juuri
+_Härkä-Tuomossa_ ja _Saarijärven Paavossa_ tulee tuo ero esille mitä
+silmiinpistävimmin.
+
+Aleksis Kivi oli itse kansan lapsi: hän ei voinut katsoa ihannoivan
+vallas-säädyn silmillä sitä. Mutta hän oli myöskin koulunkäynyt mies ja
+täten temmattu sen verran irti alkuperäisestä ympäristöstään, että se
+saattoi esiintyä hänelle taiteellisina motiiveina, kirjallisen
+käsittelyn arvoisina. Epäilemättä hän ei tarvinnut siihen mitään
+kirjallista lähtökohtaa, sillä olihan se ainoa maaperä, jonka hän
+todella tunsi ja olihan hän itse syntynyt keskellä sitä. Mutta että hän
+uskalsi käydä siihen käsiksi sillä taiteellisella rohkeudella, jolla hän
+sen teki, siitä saanemme me kiittää, paitsi hänen omaa tervettä
+vaistoaan ja edellämainittua kirjallishistoriallista tuntemustaan,
+etupäässä juuri--Runebergin esimerkkiä. Kivi jatkaa siitä, mihin
+Runeberg oli lopettanut. Hän näyttää Suomen silloisen kansan meille
+arkivaatteissaan. Mutta hän ei tee sitä pelkän naturalistin tavoin
+kiintymällä jokaiseen yksityis-seikkaan, vaan hahmottelemalla sarjan
+suuria perikuvia, jotka hän täyttää niin runsaalla todellisuudentunnolla
+ja niin monipuolisella sielullisella elämällä, että me myönnämme ne heti
+tosiksi syvemmässä merkityksessä, kaikista niiden fantastisista
+ääriviivoista huolimatta. Ne ovat kappale Suomen kansaa, mutta kuitenkin
+niin täydellisesti tekijän oman mielikuvituksen tuotteita. Juuri sepä
+tekeekin ne niin korkeaksi taiteeksi, sillä tekijän mielikuvitus on
+niissä toiminut harvinaisessa määrin esitettävänsä aiheen ja aikansa
+suomalaisen kansallishengen mukaisesti.
+
+Epäilemättä ei se ole enää sama kuin se kalevalainen kansallishenki,
+jonka näimme Elias Lönnrotin kautta saavuttaneen korkeimman
+täydellisyytensä. Metsän henki on tässä muuttunut jo kylän hengeksi,
+luonnon-elämä enemmän ihmis-askareiksi. Kiven tuotannosta ei enää,
+niinkuin Kalevalasta, humise onnellisessa luonnontilassa elävän kansan
+keveä, kirkas mielikuvitus meille, ääretön niinkuin luonto itse ja vain
+sen kerällä jokaisessa yksityis-ilmiössään äärellinen. Kivi on jo
+asuttujen seutujen, Hämeen »kultaisten maanteiden», kyläraittien
+kiekon-lyövä lapsi, jonka runous loihtii silmiemme eteen koko tuon
+vanhan, tutun, jo katoamassa olevan suomalais-patriarkallisen
+kylä-yhteiskunnan: niittyineen ja peltoineen, taloineen ja torppineen,
+lämpiävine saunoineen ja vinkuvine kaivonvintteineen, haukkuvine
+koirineen, kiekuvine kukkoineen, ammuvine lehmineen, vieläpä tuoksuvine
+lantatunkioineen, on se siinä kaikki ilmi-elävänä meidän edessämme,
+kaikki sellaisella rakkaudella piirrettynä ja maalattuna, että vesi
+herahtaa väkisinkin lukijan silmänurkkaan ja hän luulee siirtyneensä
+autuaitten asuinsijoille.
+
+Entäs tuon yhteiskunnan asukkaat sitten kyntäjistään ja niittäjistään,
+leikkivistä lapsiparvistaan ja aitan polulla astelevista emännistään,
+tappeleviin poikaviikareihin, könöttäviin kirkkomiehiin, mahtipontiseen
+ja isälliseen virkamiehistöön, pappeihin, lukkareihin, nimismiehiin,
+lautamiehiin ja susivouteihin saakka! Kivi ei unohda yhtään nikamaa
+tässä yhteiskunnallisen kehityksen ketjussa, kaikkein vähimmän tietysti
+kylän kapperata mestarisäätyä, sen suutareita ja räätäleitä, jotka
+seisovat ikäänkuin sen herras- ja talonpoikais-kultuurin keskivälillä,
+josta hän itse on kotoisin ja jonka kautta hän jo syntymässä kuuluu
+vähän kumpaiseenkin. Kaikki ne ovat ihmisiä niinkuin hän itsekin, kaikki
+hän kuvaa samalla homeerisella hymyllään, kaikki--mustalaisetkin--ovat
+yhtä oikeutettuja jäseniä tässä erinomaisessa yhteiskunnassa, kukaan ei
+ole olemassa siinä vain toisen vuoksi, kaikki täyttävät ne omaa
+elämäntarkoitustaan.
+
+Tässä ympäristössä liikkuu Kivi kuin kotonaan. Kaartukoon sen yllä
+keskipäivän pilvetön taivas, tuo Kiven erikoinen »pyhä» ja »pyörryttävä»
+sini, tai nähköön hän sen kesä-illan riutuvassa valaistuksessa, aina se
+on hänelle yhtä rakas, aina hän löytää siitä uusia luonteenomaisia
+piirteitä. Täällä hän on täysi realisti.
+
+Mutta _metsä houkuttelee_, kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee
+hänelle sitä toista onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on
+jättänyt jälelleen kylä-yhteiskunnaksi muodostuessaan. Hän nousee
+kunnaalle ja »katsoo pohjoiseen», hänen mielensä täyttää haikea ikävä
+pois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin, hirven-hiihtokankahille.
+Hän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee »metsän pyörryttäviä saleja»
+samoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa tuvissa, vaan
+luonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne »tuskaa tietämisen». Siellä
+hän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää
+hyppelehtävälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman
+ikävänsäkin ja haihduttaa huolensa kuusten huminaan. _Äärettömyyden
+kaipaus_, hänessä, äärellisessä olennossa, on saanut hetkellisen
+tyydytyksensä.
+
+Metsässä liikkuu Kivi niinkuin täysi romantikko. Siellä hän laajentaa
+kaikki suhteet, siellä hän jättiläistyttää kaikki ääriviivat, siellä
+hänen mielikuvituksensa kutoo kummia taruja peikoista ja Impivaaroista,
+siellä hän tuntee itsensä vapaaksi, paremmaksi ja onnellisemmaksi
+ihmiseksi.
+
+_Seitsemän veljeksen_ pääjuoni, veljesten muutto metsään ja raikkaan
+luonnon-elämän terveellinen vaikutus heihin, lienee kummunnut
+tämäntapaisesta mielialasta, edustaen Kiven omaa ikävöimistä luonnon
+alkukotiin. Ja onpa kuin koko suomalainen kansallishenki ikävöisi siinä
+hänen kerällään pois kylänraitilta takaisin lempeämmille lepotiloilleen,
+alkuperäiseen raikkauteensa ja puhtauteensa.
+
+Mutta se on vain unelma, haihtuva kuin kuun hopea. Kivi on liiaksi
+realisti uskoakseen, että hän yhtä vähän kuin kukaan, voisi manata
+mennyttä takaisin. Pyörä on pantu pyörimään, kansanhenki kehittymään,
+yhteiskuntaan on kuuluttava, lukemaan on opittava, vaikka jalkapuun
+uhallakin, ja veljekset palaavat takaisin metsästä kunnon kansalaisina,
+joista nuorimmalle jo ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtikin
+Helsingistä singahtaa.--Siinä on Kiven huippu suomalaiseen
+kultuuri-elämään päin. Hän lopettaa siihen, mistä n.s. kansallinen
+herätys alkaa s.o. missä kansallishenki tulee käsitteelliseksi,
+itsetietoiseksi. Sen kuvaaminen ei kuulu hänelle. Hänen maaperänsä on
+Suomi _ennen_ Snellmania. Kertova taide, kohotakseen korkeimpaan
+täydellisyyteensä, vaatii jotakin vakiutunutta ympäristöä, vakiutuneita
+yhteiskunnallisia oloja, luonne-piirteitä, tunnesävyjä ja ajatustapoja
+omassa maassaan ja kansassaan. Toisin sanoen: ympäristön eheyttä.
+Runeberg voi sen vielä löytää Suomen sivistyneen säädyn keskuudesta,
+katsella kansaa herraskartanon kuistilta ja tuntea kuitenkin
+monisataisten traditsionien lämmittävän henkäyksen kasvoillaan. Kivi,
+omana aikanaan, saattoi vielä löytää saman eheyden katsellen maailmaa
+töllin ikkunasta. Tuolla ylhäällä oli taistelu jo alkanut, traditsionit
+rikkoutuneet. Täällä alhaalla ne elivät vielä eheinä, täällä askarteli
+kansa omia aikojaan, tietämättä ollenkaan, mitä tärkeätä, mutta
+ristiriitaista sen pään päällä tapahtui. Tuolla ylhäällä oli tilaa enää
+vain käsitteille ja mielipiteille, politiikalle ja heräävän
+kansallistunnon tuhansille harrastuksille. Siellä voi viihtyä vain
+Oksasen aatteellinen runous, jonka lomasta joskus kyllä saattoi
+puhtaasti personallinen tunne-elämäkin pilkistää. Mutta täällä alhaalla
+sykki Suomen kansan sydän, täällä oli Aleksis Kiven, täällä suuren
+taiteen oikea kotisija.
+
+    »Tässä istun,
+    teen ihmisiä,
+    kuvani mukaan.»
+
+Jokainen suuri taiteilija on jonkun verran Prometheus. Ja jokaiseen
+suureen taiteilijaan sopivat jonkun verran nämä Goethen suvereenin
+personallisuuden leimaamat sanat, joilla hän nuoren, titaanisen uhmansa
+ikuisia valtoja vastaan linkoaa. Sovittakaamme ne tällä kertaa Aleksis
+Kiveen. Myöskin hän oli tuntenut uhman hekkuman nuoruudessaan:
+_Kullervo_. Myöskin hän oli tuntenut tuskan kourukynnen, Juppiterin
+kotkan, kalvavan sisälmyksiään. Mutta kyvyn kerällä kärsiä oli
+lisääntynyt hänellä kyky nauttiakin, nauttia luonnosta, ihmisistä,
+omista mielentiloistaan. Kuitenkin tuli hetkiä, jolloin hän ei jaksanut
+kumpaakaan enää, vaan tunsi ainoastaan äärettömän väsymyksen soutavan
+suonissaan. Silloin saattoi häntä kohdata se ikävä, jolle ei mikään
+luonto enää voinut tarjota lohdutusta, hänen oma yksilöllinen halunsa
+kuolla, haihtua pois, hävitä jäljettömiin, taikka käyttääksemme hänen
+omaa nerokasta luonnon-symboliikkaansa:
+
+    »kuunnella kehrääjälintuu».
+
+Silloin mahtoivat parhaat kirjat hänen mielestään olla raamattu ja vanha
+virsikirja. Silloin mahtoi hän harhailla yksin »sunnuntai-lakeissa»
+tuvissa ja tuntea olevansa orpo maailmassa, yksin syntyväinen ja yksin
+kuolevainen, välillä vähäinen valojuova. Ja jotakin tuosta samasta
+mielialasta on läpikäyvänä ja kenties syvimpänä säikeenä Kiven
+runoudessa. Ilo kumpuaa siinä surusta, suru kaiken tyhjyydestä ja
+katoavaisuudesta.
+
+Ilman tätä Salomon Saarnaajan piirrettä ei Kivi olisi niin syvälle
+suomalaiseen kansansieluun tunkeutunut. Nyt hän on Lönnrotin jälkeen sen
+väkevin ilmestysmuoto meidän kirjallisuudessamme.
+
+
+
+
+YRJÖ KOSKINEN
+
+
+s. 10/12 1830 k. 13/11 1903.--Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä (1852),
+Läseöfningar i finska språket för begynnare (1854), Nuijasota, sen syyt
+ja tapaukset (1857--59), Pohjan piltti (1859), Finska språkets satslära
+(1860), Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta (1862), Olavi Maununpoika
+Pariisissa (1862), Opiksi ja huviksi (1863), Kertomuksia ihmiskunnan
+historiasta (1865--67), Lähteitä Ison vihan historiaan (1865), Sur
+l'antiquité des Lives en Livonie (1867), Oppikirja Suomen kansan
+historiassa (1869--73), Yrjö Maunu Sprengtporten'ista ja Suomen
+itsenäisyydestä (1870), Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta
+(1875), Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879), Tutkimus
+maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana (1881) y.m.
+
+
+Aleksis Kivi keskellä, toisella puolen Oksanen _Kielettärensä_ kera
+toisella puolen _Kirjallisen kuukauslehden_ miehet: se on se
+yksinkertaistutettu kuva, minkä suomenkielinen kirjallisuus tarjoaa
+1870-luvun kynnyksellä.
+
+Aivan yksin ei Kivi siis suinkaan seisonut ajassaan. Olihan hänellä
+mahtava tuki jo Cygnaeuksessa, aikansa eittämättömässä kirjallisessa
+auktoriteetissa, kannattivathan häntä myös Kirjallisen kuukauslehden
+miehet, joiden piiriin sisältyi miltei kaikki, mitä silloisessa
+suomenkielisessä kirjallisessa elämässä oli älykkäintä, kyvykkäintä ja
+sivistyneintä. Mainitaanpa hän itsekin kerran saman aikakauslehden
+kaunokirjallisen osaston hoitajana, joskin hänen suoranainen
+toimitustyönsä siinä taisi supistua mahdollisimman vähäpätöiseksi.
+
+Kirjallisen kuukauslehden miehistä taas on Yrjö Koskinen ensin
+mainittava.
+
+Hänen pääasiallinen elämäntyönsä lankeaa tosin suomenkielisen
+kirjallisuuden ja samalla näiden tilapäisten pikakuvien ulkopuolelle.
+Kuitenkin hän kuuluu niiden puitteisiin siltä pieneltä osalta, minkä
+hänen puhtaasti kaunokirjallinen tuotantonsa ja tunnettu kiistansa A.
+Oksasen kanssa muodostavat.
+
+Edellisen me voimme kuitata tässä sangen lyhyesti. Paljoa ei Yrjö
+Koskinen varsinaisena kaunokirjailijana vaikuttanut, mutta kuitenkin sen
+verran, että on myönnettävä hänellä olleen luontaiset lahjat
+sellaiseksi. Hänen _Pohjan pilttinsä_ on erinomainen historiallinen
+novelli, hänen harvat runoelmansa taas huomattavia raikkaan tunnelmansa
+ja klassillisen, etten sanoisi ylimyksellisen, kielenkäyttelynsä tähden.
+Uranuurtavaa laatua oli sen sijaan hänen kirjallinen toimintansa
+historioitsijana. Yrjö Koskisen kuvaava, täsmällinen esitystapa yhdessä
+hänen itsenäisen arvostelukykynsä ja suomalaisen kansallishengen
+läpitunkeman personallisuutensa keralla antavat eräille hänen
+historiallisista teoksistaan, kuten esim. _Nuijasodalle_, suuren
+kirjallisenkin viehätyksen. Tyyliniekkana, suorasanaisen suomenkielen
+kirkkaasti, selvästi ja sivistyneesti kirjoittajana, on hän muistettava
+yhtenä oman aikakautensa kaikkein ensimmäisistä.
+
+Hänen kiistansa Oksasen kanssa viehättää meitä tässä yhteydessä hiukan
+enemmän. Siinä kärjistyvät nimittäin tietääkseni ensi kerran
+suomenkielisessä sivistys-elämässä vastakkain ne kaksi viivaa, jotka
+muuten näyttävät niinkuin luoduilta yhtä rintaa kulkemaan: valtiollinen
+ja sivistyksellinen, kansallinen ja yksilöllinen. Kiista on siinäkin
+suhteessa merkillinen, että kummankin turnaajan kilpilause on oikeastaan
+»yksi mieli yksi kieli» ja että kumpikin ovat ikäänkuin _fennomanian_
+inkarnatsioneja, toinen historioitsija ja poliittinen puoluejohtaja,
+toinen kielimies ja tunnustettu isänmaallinen runoilija.
+
+Yrjö Koskisen kanta siinä on sangen selvä ja yksinkertainen. Snellmanin
+oppilaana, joka on pannut elämänsä päämääräksi _toteuttaa_ mestarinsa
+ajatuksista niin monta kuin mahdollista, ei hän luonnollisesti voi nähdä
+muuta tietä suomalaisuuden voittoon kuin että se voimiensa mukaan tunkee
+syrjään maassa herrastelevan ruotsalaisuuden. Historioitsijana hän
+ylimalkaan ei ole taipuvainen tunnustamaan mitään »kiitollisuuden
+velkoja» kansojen välillä, kaikkein vähimmän Suomen ja Ruotsin välillä,
+joista edellinen hänen mielestään jo pitkien vuosisatojen kuluessa sai
+kalliisti maksaa kaikki jälkimmäiseltä saamansa sivistyslahjat.
+Poliittisena puoluejohtajana hän ei taas voi nähdä ilman
+mielenkarvautta, miten sama mies, joka koko suomalais-ugrilaisen
+rotutunteen nimessä oli kysynyt: »Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän
+maata johdattaa?» nyt astui hänen armeijalleen sanomaan: _seis!_ silloin
+kun hänen oma käskynsä kuului: _eteenpäin!_ Hänen täytyi silloin lyödä
+syrjään yleisen mielipiteen johdosta tuo mies, ja hän löi. Heräävä
+suomenmielinen Suomi seurasi Snellmania ja sitä viivaa, joka hänestä
+niin suoraan alenevassa polvessa jatkui Yrjö Koskiseen.
+
+Epäselvemmäksi on suomenkieliselle yleisölle aina jäänyt Oksasen
+lähtökohta tässä kiistassa ja hänen Olavinjuhla-puheensa, joka sen
+aiheutti, suorastaan käsittämättömäksi. Kuitenkaan ei tuo puhe ollut
+mikään poikkeus hänen yleisestä kannastaan, joskin se oli sen
+äärimmäinen johtopäätös.
+
+Myöskin Oksasen sielun-silmissä kangasteli kauniina yksimielinen ja
+yksikielinen Suomi, kuten hänen runoutensa meille kyllin todistaa, mutta
+hän lykkäsi sen toteuttamis-mahdollisuudet nähtävästi sangen etäiseen
+tulevaisuuteen. Poliittisesti kypsänä kansalaisena hän kyllä oli
+Snellmanin oppilas, mutta runoilijana vielä enemmän Runebergin oppilas
+ja sellaisena taipuvainen tyytymään eräänlaiseen kansallishengen
+kaksikieliseen, mutta yksimieliseen välitilaan, jota hän kyllä piti
+onnettomana ja ohimenevänä, mutta toistaiseksi isänmaalle
+välttämättömänä, jo senkin tähden, että suomalaisuus ei hänen mielestään
+ollut vielä kyllin _sivistynyt_ maan ohjiin astumaan: kultuuri kärsisi
+siitä. Kielimiehenä hän sitäpaitsi oli läheltä nähnyt »surkeoita
+sukulaisiamme», kuten hän voguuleja, votjaakkeja, mordvalaisia y.m.
+Venäjällä asuvia heimokansojamme nimittää, ja johtunut heidän
+kohtalostaan panemaan yhä enemmän painoa ruotsalaisen kultuurin
+siunauksille juuri Suomenmaahan nähden. Siinä oli silta Europaan, siinä
+germaaniseen ja koko länsimaiseen sivistykseen. Oliko tämä porras nyt
+todellakin purettava? Eikö olisi parempi odottaa, lykätä toistaiseksi
+tuo irtautuminen vanhasta kultuuri-yhteydestä taikka ainakin menetellä
+siinä niin varovaisesti, ettei mitään katkeruutta, mieliin kylvettäisi
+eikä syntyisi epäsopua veljesten välillä?
+
+Punaisena lankana käy tämä ajatustapa kaikkialla Oksasen runoudessa.
+»Älkää sammuttako kynttilöitä!» varoittaa hän esim. runossaan _Päivä
+koittaa_: idästä uhkaa vaara, ei vielä ole aika ruotsalaista kultuuria
+maasta juurittaa. Suomalaisuuden on ensin opittava esim. kunnioittamaan
+ja rakastamaan Ruotsin lakia: _Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan
+suomennettuna ulos_, tuo kaunein hymni lain ja oikeuden ihanteille, mitä
+milloinkaan lie suomenkielellä kirjoitettu, ja jonka eräät säkeet ovat
+miltei sananparreksi muuttuneet (»Sä, suomalainen, kulje lain tietä aina
+vaan» j.n.e.). Kyykäärmeitä ne olivat, jotka kuiskivat suomalaisten
+korvaan vihaa ja epäluuloa ruotsalaisuutta vastaan: _Valtiollista_ v.
+1865. Yhteinen oli meillä maa, yhteen olimme me kasvaneet kuin »kuus ja
+koivu». Yhteinen oli meillä myöskin historia, taikka niinkuin
+Oksanen--jälleen uskollisena runebergilaisille traditsioneilleen--sanoo:
+»Yks _Kaarle_ meitä johti, yks _Kustaa_ kumpaakin, yhteinen _Lützin_
+kenttä ja _Narvan_ tanner on» j.n.e. Hän on sivistyksellisessä
+suhteessa oikeastaan täysin Tegnérin kannalla (»blott barbarit var en
+gång fosterländskt»): »juur' ominainen heill' on raakuuskin», nimittäin
+voguuleilla, votjaakeilla y.m. Suomalaisuuden oli hänen mielestään
+nähtävästi vielä kauan myöskin sivistyksellisessä suhteessa istuttava
+nöyrästi germaanisen hengettären jalkojen juuressa--samoin kuin sen
+kirjallisessa suhteessa oli seurattava Franzénin ja Runebergin hiihtämiä
+latuja---ennenkuin se voisi yhtyä »yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
+sopusointuiseksi Suomenmaaksi» päälletunkevaa venäläisyyttä
+vastustamaan: _Porthanin kuvapatsaan paljastettua_.
+
+Tämän katsantokantansa oli Oksanen oikeastaan perinyt M.A. Castrénilta,
+ja on merkillistä nähdä, miten täynnä kiitollisuutta ruotsalaista
+kultuuria kohtaan nämä kaksi suurta tutkimusretkeilijää palaavat
+sukulaiskansojemme keskuudesta Venäjältä. Kirjevaihdossaan Snellmanin
+kanssa v. 1844, tuossa merkillisessä kirjevaihdossa, jossa nämä kaksi
+hengen jättiläistä mittelevät miekkojaan ja joka heittää niin pitkät
+näköalat koko silloisen suomalaisuuden ydinkysymyksiin, kiinnittää
+Castrén ystävänsä huomiota m.m. siihen, että »liian äkillisesti ajamalla
+pois ruotsin annetaan tilaa kolmannen kielen maahan tuomiselle». On
+tehtävä työtä vain hiljaisuudessa vastaisia parempia päiviä
+varten.--Tässä kirjevaihdossa esiintyvät oikeastaan jo kuin
+alkukotelossaan Oksasen ja Yrjö Koskisen välillä puhkeavan
+erimielisyyden syntysanat, samat, jotka sittemmin uusien olosuhteiden
+muovailemina ovat koko Suomen kansan kahteen vastakkaiseen leiriin
+erottaneet.
+
+Yrjö Koskinen seisoi alusta alkaen lujasti Snellmanin kannalla. Hän ei
+ehkä teoriassa mene yhtä pitkälle kuin hänen mestarinsa, joka
+ruotsinkielestä ja germaanisesta sivistyksestä sanoo häikäilemättä:
+»tähän nykyiseen päivään saakka eivät ne ole tehneet meistä mitään». Hän
+ottaa asian käytännöllisesti: vastustusta ruotsalaisuutta vastaan ei
+voida lykätä toistaiseksi, muuten on tuleva aika, jolloin
+sivistyksellinen ja valtiollinen muukalaisvalta täällä ovat yksi ja
+»vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan»
+(Snellman). Tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa voidaan häneen
+Snellmaniin verrattuna sovittaa Heinen tunnetut sanat: »teko olen ma
+aivojes aatteen». Mutta Snellmanin aatteen yksipuolisen johtopäätöksen
+täytyi välttämättömyyden voimalla viedä ristiriitaan yhtä yksipuolisen
+johtopäätöksen kanssa Castrénin ajatustavasta, vaikka niiden kummankin
+takaa nousee mahtavana sama tietoisuus omasta maaperästään, joka niin
+dityrambisella riemulla on puhjennut sanoihin:
+
+    »Omanpa henkeni kieltä ne puhuu
+    honkain humina ja luonto ja muu...»
+
+
+
+
+KAARLO BERGBOM
+
+
+s. 2/10 1847 k. 17/12 1905.--Kaarlo Bergbomin kirjoitukset (1907):
+Belsazarin pidot (1864), Pombal och Jesuiterna (1865), Julian (1867),
+Aarnihauta (1868), Sydämiä ihmistelmeessä (1869), Om det historiska
+dramat i Tyskland (1869), Paola Moroni (1870) y.m.
+
+
+Toinen Kirjallisen kuukauslehden miehistä, jota ei tässä yhteydessä ole
+unohdettava, on Kaarlo Bergbom, vaikka hänenkin varsinainen elämäntyönsä
+jää oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden ulkopuolelle, niin lähellä
+sitä kuin hän teatterinjohtajana tulikin toimimaan ja niin merkitsevästi
+siinä asemassa myöskin kirjalliseen elämäämme ylimalkaan vaikuttamaan.
+
+Hänen näytelmänsä, joista vain toinen, _Paola Moroni_, on suomeksi
+kirjoitettu, ovat aito romantikon: huomaa heti, että Victor Hugo on
+seisonut kummina niiden kastetilaisuudessa. Sama henki tuulahtaa meitä
+vastaan myös hänen suorasanaisista novelleistaan: _Belsazarin pidot,
+Julian, Aarnihauta, Sydämiä ihmistelmeessä_, kaikki yllämainitussa
+aikakauslehdessä ensi kerran ilmestyneitä. Vilkas, eloisa, mielikuvitus,
+tavallista suurempi sommittelukyky ja keveä, pakinoiva esitystapa ovat
+tämän vaatimattoman kaunokirjallisen tuotannon kannattavia
+ominaisuuksia, pian silmiinpistävän, älyllisen, kriitillisen aineksen
+ylivalta taas sen erikoisuus suomenkielisessä kirjallisuudessa, joka
+ennen häntä ja vielä kauan hänen jälkeensä nojautuu niin pääasiallisesti
+tunteesen ja tunnelmaan, havaintojen ja mielikuvien naiviin, tuoreesen
+pohjasävyyn. Juuri naivin tunnelmapohjan puute lienee ollut sisällisesti
+merkitsevin este Bergbomin enemmälle kaunokirjalliselle tuotannolle,
+kankeus suomenkielen käyttelyssä taas ainoastaan ulkonainen syy eikä
+sellaisena suinkaan voittamaton. Selityksen kumpaiseenkin saamme, kun
+muistamme, että hän oli syntynyt maamme silloisen ruotsinkielisen
+intelligensin huipulla, sen »suuren nurkkakunnan», jota--hänen omien
+ivallisten sanojensa mukaan eräässä näistä novelleista--»sanotaan maamme
+sivistyneeksi yleisöksi». Hän on ensimmäinen _kaupunkilainen_,
+ensimmäinen todella kriitillinen henki suomenkielisessä
+kirjallisuudessa.
+
+Sellaisena täytyy hänen huomionsa luonnollisesti jo varhain
+kiintyä etupäässä niihin taidemuotoihin, jotka ovat erikoisia
+kaupunki-yhteiskunnalle ja vasta sen helmassa syntyvät ja menestyvät:
+oopperaan ja teatteriin s.o. yleensä esittävään taiteesen. Esteetikkona,
+Cygnaeuksen jälkeläisenä, jota hänestä myös toivottiin ja joksi hänellä
+Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaistuista arvosteluista ja
+tutkielmista päättäen myös oli niin monipuoliset edellytykset, hän ei
+arvattavasti olisi voinut löytää täyttä käytäntöä puhtaasti luoville
+kirjallisille kyvyilleen. Teatterinjohtajana ja kotimaisten
+näytelmäkirjailijain työtoverina tulivat kaikki hyvään tarpeesen,
+puhumattakaan hänen todellakin poikkeuksellisesta _hallinnollisesta_
+kyvystään, joka näyttämön maalattujen seinien sisällä niin usein ja niin
+mielellään saattoi hänet edustamaan n.s. »valistuneen yksinvaltiaan»
+perikuvaa.
+
+Bergbomin kaunokirjalliselle tuotannolle antavat omituisen--ja
+mielestäni pääasiallisen--viehätyksen ne pienet kultuurikuvat, joita hän
+joskus novelleihinsa siroittelee, kuvat Suomen sivistyneen ylimystön
+seura-elämästä viime vuosisadan keskivaiheilla ja sen henkisestä
+läpileikkauksesta yleensä, kaikki tietysti nuoren kynäniekan
+sarkastisella silmäparilla katsottuina. Tyypillinen siinä suhteessa on
+se itäsuomalainen, taikka lähemmin määriteltynä, viipurilainen
+ympäristö, mihin novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ on sijoitettu:
+jalosukuinen neiti Aurora von Sportelsköld polkuaviossa
+(»mesalliansissa») pienen, pyylevän tullinhoitaja Pomeranslundin kanssa,
+joka päivät pitkät saa kuulla siitä »helliä viittauksia», poika Feodor
+»pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka
+mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin», sekä
+tytär Constance, »sivistyneen fröökinän» ihanne, puhuva viittä kieltä,
+»käynyt kaksi kertaa Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä
+ja Spindleriä _con tutta la forza della desperazione_, lukenut Kalevalan
+franskaksi käännettynä, on ihan vapaa muista ajatuksista ja tyhmästä
+runollisuudesta--on täydellinen», päättää tekijä myrkyllisen
+luonnekuvansa. Keskustelu tässä perheessä käy osittain
+ranskaksi ja niiden rajamerkkien välillä, jotka sellaiset
+sanat kuin »paali», »valkoinen tyllihame», »luutnantti Dunasjeff»,
+»ensimäinen valssi», »Mirgorodin rykmentti» y.m. muodostavat. Venäläinen
+upseeristo on naisten aurinko, se, »jonka ympäri heidän unelmansa
+planeetteina kiersivät», ja tärkeimmät kysymykset taas--tosin ennen
+tanssijaisia--esim. siitä, onko krinoliini enää muodinmukaista. Lisätkää
+siihen vielä »Puolan kaunotarten kuningatar», everstinrouva Vanda
+Lubomirska--»kaksi tulta saihkyvää silmää», hartiat »kuin Canovan
+veistämät» (tietysti Canovan!)--ja vanha suomalainen
+kanteleensoittajatar nimeltä Vappu (tietysti Vappu!), ja ympäristö on
+valmis, tuo »ruotsalais-venäläis-franskalainen sekasotku», jossa
+päähenkilön, ja hänen mukanaan tekijän nähtävästi, on »niin ihanaa
+kuulla suomalaista ääntä» nälkämailta saapuneen Vapun suusta! Eikö siinä
+ole jo täydellisesti tapahtunut se sivistyksellisen ja valtiollisen
+muukalaisuuden yhteensulaminen, jota suomalaisuuden isät pelkäsivät ja
+jonka vuoksi heidän mielestään oli kiiruhdettava herättämään kansaa
+taisteluun ainakin edellistä vastaan?
+
+Novellin juoni ja henkilöiden sen kautta ilmenevä sielun-elämä ei ole
+vähemmän tyypillinen aikakaudelleen: Vappu soittaa kanneltaan, Vanda
+Lubomirska hyräilee puolalaista kansanlaulua, edelliseltä kuolee lapsi
+nälkään, jälkimmäinen kaatuu kapinallisten puolalaisten armeijassa, jota
+hän upseerin valepuvussa on johdattanut taisteluun Czerniko-luostarin
+luona!
+
+On vaikea sanoa, kuinka paljon tässä novellissa yleensä on
+itsetietoista, kuinka paljon itsetiedotonta kritiikkiä olevia oloja
+vastaan, sillä yhtä tyypillisiä ovat tekijän omat kuvaukset esim. Vapun
+laulusta--»hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten
+talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta
+levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtele vaisuudesta»
+j.n.e.--taikka häntä kuuntelevasta Vanda Lubomirskasta joka laululavan
+alla »mustassa hameessaan sypressipuiden varjossa oli haudalla surevan
+kuningattaren näköinen».
+
+Sangen mieltäkiinnittävä inhimillinen todistuskappale on novelli
+_Julian_, jonka tyyliin ranskalaisen kirjallisuuden viljeleminen on
+painanut helposti huomattavan leimamerkkinsä. Se on romantinen kertomus
+romantisesta, runoileskentelevasta nuorukaisesta, paroonin pojasta, joka
+lakkaa kirjallisesta tuotannostaan sen vuoksi, että hän huomaa, miten
+»sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita
+viimeksi olin lukenut». Hän julkaisee kuitenkin runovihon nimeltä »Yön
+hattaroita», muutamat arvostelijat, joille hän on lainannut rahaa,
+muutamat »vanhat virnakat», jotka pitävät hänen mustaa tukkaansa ja
+kalpeata laihuuttaan »varsin viehättävänä» ja »muutamat nuorukaiset,
+jotka katsoivat neron ja runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan
+eriskummallisuutta», julistavat hänet heti suureksi runoniekaksi. Pieni
+Werther-tarina, pieni rakastuminen alhais-säätyiseen Magdaleenaan, antaa
+sisällyksen hänen elämälleen, hän harhailee isänsä tahdosta kahdeksan
+vuotta ulkomailla, suutelee milloin »Turjan punaverisiä, milloin
+Espanjan ruskeita kaunottaria», ja kun hän vihdoin palajaa kotimaahansa,
+on Magdaleenasta tullut hänen veljensä aviovaimo. Ulkomailla hän vielä
+entistä selvemmin on tullut huomaamaan, että hänestä ei ole
+alkuperäiseksi kirjailijaksi. Hänellä on kyllä mielikuvia, mutta heti
+kun hän koettaa kiinnittää niitä paperille, niin ne »väljähtyvät», ja
+hänen teoksissaan tulevat »muiden kirjailijain ajatukset, tunteet ja
+lausetavat selvästi näkyviin». Hän on kuitenkin liian ylpeä sitä
+itselleen tunnustaakseen: kotona hän on syyttänyt oman maansa ahtaita
+oloja, ulkomailla hän syyttää koko vuosisataa »mahdottomaksi kaikkeen
+runoiluun».
+
+_Julian_ on epäilemättä nuoren Bergbomin ehein ja luonteenomaisin
+taideteos, jonka päähenkilössä romantinen mielikuvitus ja romantinen
+ironia yhtyvät hänelle niin kuvaavaksi ja tyylikkääksi kokonaisuudeksi.
+Sen jatko ei ole vähemmän mieltäkiinnittävä. Kohtauksien »draamallinen»
+asettelu, ympäristön salonkimaisesti koristeellinen järjestely,
+huippuunsa kärjistetyt ristiriidat ja niiden teknillisesti kepeä,
+sielullisesti sangen ylimalkainen ja kaavamainen suorittelu, kaikki ovat
+tekijän kirjalliselle maulle ja tulevalle teatterinjohtajalle yhtä
+tunnusmerkilliset.
+
+
+
+
+SUONIO
+
+
+s. 19/5 1835 k. 28/3 1888.--Mansikoita ja mustikoita (1860), Kuun
+tarinoita (1860), Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana
+(1862), Maiden ja merien takaa (1864-66), Runoelmia (1865, 1869),
+Helmivyö suomalaista runoutta (1866), Andersenin satuja (1869--1880),
+Kertomuksia Suomen historiasta (1869-1880), Pienokaiset (1869),
+Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa (1872),
+Viron kielioppi suomalaisille (1872), Kotieläimet (1872), Suomen
+kuvalehti (1873-1880), Minun äitini (1875), Kylän lapset (1880),
+Suomalaisen virsikirjan historia (1880), Kullervon runot (1882),
+Suomalaisen kirjallisuuden historia, I Kalevala (1883-85), Lappalaisia
+tekstejä sanakirjan kanssa (1885), Suomen suku (1887), Kalevalan
+toisinnot (1888), Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (Kaarle
+Krohn, 1894), Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (Kaarle Krohn, 1897)
+y.m. y.m.
+
+
+Siitä sangen kansainvälisestä viipurilaisesta maaperästä, josta Kaarlo
+Bergbomin ennen mainittu novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ antaa meille
+niin eloisan pilakuvan, oli syntynyt Julius Krohn, runoilijanimeltään
+Suonio, suomenkielen ylimääräinen professori ja monipuolinen tiedemies.
+
+Hänen lähin sivistyksellinen vaikutuspiirinsä olisi luonnollisesti hänen
+syntyperänsä mukaan ollut saksankieli ja saksalainen kirjallisuus. Mutta
+hänen sukunsa kanta oli jo katkaistu germaanisilta juuriltaan, eikä hän
+voinut eikä tahtonut jäädä juurettomana puuna aaltojen ajeltavaksi.
+Hänelle oli omantunnon pakko tuntea luja pohja alla jalkojensa, ja
+sellaisen tarjosi hänelle Suomen graniitti. Hän juutti juurensa
+suomalaiseen maaperään ja hänestä tuli suomenkielinen runoilija, ei
+luonnon laupiaan luvalla, kuten Aleksis Kivestä tahi A. Oksasesta, vaan
+oman sisällisen valikoimisensa avoimella valtakirjalla. Ja hänen
+paikkansa viime vuosisadan suomenkielisessä kirjallisuudessa on Aleksis
+Kiven vasemmalla puolen, jos me ajattelemme Oksasen seisovan tämän
+oikealla sivustalla, keskimmäinen tietysti montakin päänpituutta heitä
+ylempänä.
+
+Myöskin Suonio oli Kirjallisen kuukauslehden miehiä. Myöskin Suonio
+kiinnittää huomiota oikeastaan enemmän kirjallisena personallisuutena
+yleensä kuin puhtaasti runollisella tuotannollaan.
+
+Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi
+aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava,
+vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus.
+
+Kiven runous oli ollut kansaa kuvaava, Oksasen runous kansaa herättävä.
+Niiden kumpaisenkin yllä oli keveänä, punertavana iltapilvenä leijaillut
+Elias Lönnrotin ja Kalevalan kansaa heijasteleva, suurissa
+hahmoviivoissa kangasteleva runotaide. Taikka etsiäksemme vertauskohtia
+maamme rinnakkaisesta, ruotsinkielisestä kirjallisuudesta: Runeberg oli
+ollut kansaa ihannoiva, Topelius kansaa opettava. Oksasen karu,
+miehekäs, ytimekäs personallisuus johdattaa niin usein ajatuksen
+edelliseen. Suonion lempeän, sovinnollisen, herkkä-haaveisen
+inhimillisyyden leimaama kirjailijakuva muistuttaa taas niin monessa
+suhteessa suuresti jälkimmäistä. Heidän edustamansa suomenkielinen
+laulurunous kulki vielä pääasiallisimmalta sisällykseltään silloisen
+ruotsinkielisen runouden valtaväyliä; Aleksis Kivi oli ainoa, joka
+tässäkin vaarallisessa kilpailussa oli ollut kyllin voimakas
+säilyttääkseen oman itsenäisyytensä.
+
+Yhteistä Suoniolle ja Topeliukselle on heidän helppoutensa tuottaa,
+heidän keveä, luistava esitystapansa, heidän syvästi kristillinen, mutta
+laajasti humaaninen maailmankatsomuksensa ynnä heidän jalohenkinen,
+vaikka luonnollisista syistä hiukan ylimalkainen, kaksikieliseen ja
+yksimieliseen Suomeen perustuva kansallisuuskäsityksensä. Kumpikin he
+ovat nuorison, kenties vielä enemmän kodin ja lasten runoilijoita,
+kumpikin sangen kuutamoisen romantiikan läpitunkemia: Suonion _Kuun
+tarinat_, nuo pienet, viehättävät kuvaelmat, vastaavat tässä suhteessa
+Topeliuksen _Talvi-iltain tarinoita_. Kumpikin he olivat perehtyneitä
+isänmaansa historiaan ja sen kertoilijoita, kumpikin niitä eheitä
+luonteita, joiden sopusointu ei näytä niin paljon sisällisten
+taistelujen tulokselta kuin hyvänsuopaisten osatarten antimelta.
+Voimakkainta heissä kummassakin on heidän ylevä, aina korkeisiin--ei
+koskaan liian syviin--päämääriin tähtäävä aatteellinen paatoksensa.
+Milloin he siihen kohoavat, silloin iskevät nämä lempeät miehet tulta.
+Mikään ei voi olla heille vieraampaa kuin »taide taiteen vuoksi». He
+tekevät taidetta isänmaan hyväksi ja jumalan kunniaksi.
+
+Siinä heidän sisällinen voimansa, siinä myös se heikkouden siemen, joka
+on kätketty heidän taiteelliseen toimintaansa.
+
+Runoilijana ei Suonio suinkaan kohoa Oksasen tasolle, vielä vähemmän
+tietysti tämän ruotsinkielisten runomestarien, joihin hänenkin
+suhteensa on vain nöyrän ja kuuliaisen opetuslapsen. Suomen_kieliseen_
+runouteen hän tuo, kuten sanottu, eräitä uusia aineksia, mutta ei
+samassa määrin suomen _maalaiseen_, jossa ne juuri Topeliuksen kautta jo
+ennen häntä ovat olemassa.
+
+Parhaiten pääsevät Suonion runoilija-ominaisuudet arvoonsa silloin, kun
+hän pysyy kodin ja kotilieden pienessä, lämpimässä pyhäkössä. Häneltä
+puuttuu Topeliuksen harvinainen, väririkas mielikuvitus voidakseen tämän
+tavalla koristaa outoja, myrskyisiä maailmoita tuolla ulkona millään
+houkuttelevilla kuvasarjoilla taikka jännittävillä seikkailuilla.
+Hänellä on vain oma hiljainen, vienosti uneksiva tunne-elämänsä, jonka
+säteet kiertyvät pehmeästi ja kauniisti kaikkien Suomen palleroisten
+päitten ympärille. _Pääskynen_, hänen lastenlehtensä, ynnä monet sievät
+palaset hänen _Runoelmissaan_ kantavat siitä todistusta.
+
+Mutta lapset kasvavat ja vaativat yhä valistavampaa ja opettavampaa
+kirjallisuutta. Eivätkä ainoastaan lapset, vaan koko Suomen kansa, joka
+juuri alkaa herätä pimeissä pirteissään. Täytyy takoa, silloin kun rauta
+on kuuma, täytyy jakaa heille tietoja sanoin ja kuvin, sivistävää,
+huvittavaa ja hyödyttävää lukemista: _Maiden ja merien takaa, _Suomen
+kuvalehti_, _Mansikoita ja mustikoita_, _Kertomuksia Suomen historiasta_
+y.m.
+
+ilmestyy. Kaikki ne ovat yhtä varmalla käytännöllisellä silmällä kuin
+suurella tyylillisellä taidolla toimitetut, kaikki löytävät tiensä
+kansan sydämiin.
+
+Täytyy kirjailemisen ohella muistaa myös tiedettään ja varsinaista
+toimi-alaansa. Kalevalan tutkimus, jolla tosin jo Oksasessa on etevä,
+mutta yksipuolinen edustajansa, ynnä Suomen köyhän, vaatimattoman
+kirjallisuuden hämärät alkulähteet viehättävät häntä: _Suomalaisen
+kirjallisuuden historia_, _Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan
+aikana_ j.n.e. näkevät päivänvalon. Toiset ehtivät osaksi tahi kokonaan
+kirjapainoon, toiset jäävät keskeneräisinä pöytälaatikkoon, josta ne
+sittemmin, kun häntä itseään ei enää ole olemassa, kaivaa esille hänen
+poikansa ja vuosikymmenien uutteralla työllä valmiiksi
+viimeistelee.--Hänellä itsellään on aina tuhat rautaa tulessa. Kansan
+kevät on nopea, ei auta torkkua toukomiestenkään.
+
+Kaikkialla tarvitaan häntä, kaikkialle kysytään hänen kirjallista
+työkykyään: vielä täytyy hänen olla mukana uutta suomalaista virsikirjaa
+toimittamassa. Hänelle käy niinkuin Oksasellekin, runous jää yhä enemmän
+hänelle sivuasiaksi. Mutta runotar on mustasukkainen neiti, joka ei anna
+anteeksi uskottomille kosijoilleen. Se vaatii miehensä kokonaan, jos sen
+mieli itsensä kokonaan miehelle antautua.
+
+Voisi joku ehkä edellisestä tulla siihen käsitykseen, että Suonio
+omassa aikakaudessaan oli vain Suomen lasten runoilija. Eipä suinkaan,
+myös Suomen nuorten runoilija hän oli ja on hän heille niinkin reippaita
+ja sointuvia säveliä kuin esim. _Suksimiesten laulu_ virittänyt.
+Miesiälle on Suoniolla verrattain vähän sanomista, kuitenkin tuo yksi
+kultainen ja paljon painava neuvo:
+
+    »Pää pystyyn vaan!
+    Sä olet mies, et halpa mato maan!» j.n.e.
+
+Mihinkään mietteen taikka traagillisten tunteiden onkaloihin ei Suonion
+runous koskaan tunkeudu, se pysyy aina pinnalla, aina yleisenä,
+helppotajuisena ja--hiukan kiusallisessa määrässä--myös
+helppohintaisenä. Väkisinkin tahtoo nykyaikaisen lukijan mieleen kohota
+toivomus jostakin rohkeammasta, itsenäisemmästä ja omaperäisemmästä
+sävelestä. Sellaisia ei Suonio koskaan tarjoa meille eikä voi tarjota.
+Kaikkein vähimmän hän voi tarjota niitä omasta mielestään, sillä hän
+tahtookin olla vain »varpunen», joka vaikenee kevään virkeämpien
+laululintujen saapuessa.
+
+Näin on käynyt ja tullee vast'edes vielä enemmän käymään Suonion
+laulurunouden. Ja syynä siihen on se, että hän runoilijana on umpilampi,
+josta ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin mikään
+vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Ainoastaan se
+romantiikan kalpea kuudan, joka kaikesta huolimatta yhä hänen
+tuotantonsa ylle heittää runollisen kajastuksensa, muistuttaa meille,
+että siinäkin kerran on sykkinyt inhimillinen sydän, että sekin suurena
+ja lämpöisenä on hehkunut isänmaalle, ihmiskunnalle ja niille valkeille
+voimille maailmanjärjestyksessä, joita hän oman sanastonsa mukaan
+nimitti jumalaksi.
+
+
+
+
+A. MEURMAN
+
+
+s. 9/10 1826 k. 17/1 1909.--Om folkskolans organisation (1856),
+Helsingin uutiset (1863), Ranskalais-suomalainen sanakirja (1877),
+Veroista Suomessa (1878), Maatilojen rasituksista (1880), Sanakirja
+yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten (1883-90), Finland
+(1885-88), Suomi ennen ja nyt (1890), Nälkävuodet 1860-luvulla (1892),
+Ehtoollispakko ja eri-uskolaislaki (1893), Kuinka suomenkieli pääsi
+viralliseksi (1893), Venäläis-suomalainen sanakirja (1895), Elämän
+kysymyksiä, I-III, Muistelmia y.m. y.m.
+
+
+Vieläkin yksi Kirjallisen kuukauslehden miehistä, Hämeen
+ratsutilallisten kruunaamaton kuningas, »Kangasalan karhu»,
+kunnallisneuvos, valtiopäivämies, Suomen ensimmäinen ja tähän saakka
+ainoa todellinen sanomalehti-kirjailija.
+
+Suomalaisen kaunokirjallisuuden kehityskulkuun nähden hän saa
+varsinaisen merkityksen oikeastaan vasta pari vuosikymmentä myöhempään,
+jolloin hän järeällä tykistöllään ahdistaa silloisen »nuoren Suomen»
+kirjallista maailmankatsomusta. Mutta yleisenä suomalaisen
+sanomalehtikirjailijan perikuvana hän on jalkeilla jo viime vuosisadan
+keskivaiheilta saakka, liittyen lujasti yllämainittuun kirjalliseen
+piiriin ja sen edustamaan aikakauteen Suomen sivistyshistoriassa.
+
+Hän on, samoin kuin kaikki hänen silloiset kalpaveljensä,
+kansallisuus-aatteen läpitunkema ja innostama. Kohtalo ei ole suonut
+hänelle tuottavan kirjailijan taipumuksia, kuten Oksaselle taikka
+Suoniolle, ei historioitsijan objektivista silmää, kuten Yrjö
+Koskiselle, ei esteettistä ymmärrystä, kuten Kaarlo Bergbomille, eikä
+ylimalkaan mitään niistä poikkeuksellisista ominaisuuksista, jotka
+voivat jonkun yksilön tuhansien muiden samanlaisten joukosta erottaa.
+Mutta se on suonut hänelle terveen, käytännöllisen järjen ja huolettoman
+aineellisen toimeentulon, halun tuumiskella kaikkea, mitä taivaan ja
+maan välillä on, sekä kyvyn pukea ajatuksensa yksinkertaiseen, keveään
+ja helppotajuiseen muotoon, jota koulunkäymätönkin maamies voi ymmärtää.
+Ja nämä jo itsestään varsin kunnioitettavat, vaikka eivät suinkaan
+mitkään ihmeelliset ominaisuudet hän kohottaa harvinaiseen korkeuteen,
+takoen tavattoman ilmiön juuri tavallisimmasta, neroutta hipovan
+kyvykkäisyyden juuri mitä keskinkertaisimmista luonteen-ominaisuuksista.
+Se on A. Meurmanin suuruus, se hänen erikoisuutensa suomalaisten
+kynäniekkain keskuudessa.
+
+Hän on kaikessa, myöskin kirjallisessa toiminnassaan, sen terveen ja
+vahvasti materialistisen talonpoikais-järjen edustaja, joka ei tahdo
+missään tulla petetyksi ja kenties juuri siten pettää enimmän itseään.
+Kaikki abstraktinen, kaikki harvinainen, salaman-nopea ja pilvipäinen on
+jo luonnostaan hänen vihollisensa, hänen ylin ystävänsä taas kaikki
+tukeva, kouraantuntuva, kohtuullinen, isiltä-peritty. Hänen ainoat
+tikapuunsa Herran taivahille ovat ne, jotka vanhan testamentin jumala jo
+ammoisista ajoista saakka on kaikkien uskollisten Jaakoppiensa unelmille
+pystyttänyt. Sillä hän suinkaan ei ole mikään »turpeesen kiinnitetty»
+sielu, vaikka hän on _rusticus_ ja _robustus_ kuin tuskin kukaan hänen
+aikalaisistaan. Hänen sydämessään asuu syvä ihanteellisempien
+elämän-arvojen vaatimus, jonka hän täyttää kristin-uskolla ja
+kansallisuus-ajatuksella. Mutta kristin-usko on jo sellaisenaan
+dualistinen, saati sitten tavallisen, käytännöllisen elämän yhteydessä,
+jossa se suorastaan voi viedä miehensä kaksijakoisuuteen. Meurman ei jaa
+itseään kahtia ollenkaan, vaan pysyttelee sen eheän ja kokonaisen
+maailmankatsomuksen perustalla, minkä Ibsen _Brandinsa_ voudin kautta on
+niin sattuvilla sanoilla määritellyt: »Samalla kylvää perunoita ja luoda
+aatteen maailmoita.» Niinkuin tarun jättiläinen hän seisoo aina jalka
+_Notre-Damen_ kummallakin torninhuipulla.
+
+Erittäin valaisevia Meurmanin alkuperäiselle kristillisyyskäsitykselle
+ovat hänen Kirjallisessa kuukauslehdessä vuonna 1879 ja 1880
+julkaisemansa tutkielmat _Aikakausien henkiset taudit_ ja _Kristillisyys
+maailmaan eikä vaan »maailmassa»_. Mikään ei ole hänen uskonnolliselle
+tunteelleen vieraampaa kuin askeesi, kuin pietismi, kuin maailmasta
+syrjään vetäytyminen ja oman yksilöllisen hartautensa harjoittaminen
+vain hiljaisissa kammioissa. Päinvastoin hänen kristillisyytensä
+esiintyy niissä mitä elämän-iloisimpana, edistysmielisimpänä, henkiseen
+ja aineelliseen hyvinvointiin tähtäävimpänä. Se on niin sanoaksemme sitä
+käytännöllistä kristin-uskoa, jonka suurin symboli lienee Luther,
+vaikka Meurman niin mielellään tahtoo käsittää myös Herramme
+Vapahtajamme saman mehevän ja ytimekkään spiritualismin kanta-isäksi.
+»Uskonnon ydin», sanoo hän, »ei ole muutettava, mutta uskonnon
+piintyneet muodot ovat kenties laajennettavat.» Samaan oli hänen
+mielestään tähdännyt myöskin Kristuksen opettajavirka: hän oli vain
+särkenyt piintyneet vanhat lakimuodot.--Missä määrin tämä käsityskanta
+lienee meidän evankelis-luterilaisen uskontunnustuksemme mukainen,
+jääköön teologiemme tuumittavaksi. Että se taas ei suinkaan ole kaikkien
+Meurmanin myöhempien lausuntojen mukainen esim. kirkollisista
+uudistus-ehdotuksista, on selitettävä yhtä paljon ijän mukana kasvavan
+vanhoillisuuden syyksi kuin hänen aina ihanan epäjohdonmukaisuutensa
+ansioksi. Meurman ei ole mikään syvä-aatteinen filosofi, joka ankaralla
+logiikalla rakentaa järjestelmiään. Hän on ennen kaikkea subjektivinen
+ja _hyvin_ subjektivinen kynäniekka, joka Proteuksena puikahtaa
+jokaisesta pulmallisesta umpikujasta ja suoriutuu keveällä kokkapuheella
+suurimmastakin loogillisesta vaikeudesta.
+
+Edellisestä johtuu, että kristillisyys ei hänellä koskaan joudu
+ristiriitaan kansallisuus-aatteen ja sen käytännöllisen ajamisen kanssa
+politiikassa, sanomalehdistössä ja yleisessä kansalaistoiminnassa.
+Kristityn velvollisuudet sattuvat hänen mielestään juuri yhteen
+isänmaataan rakastavan kansalaisen velvollisuuksien kanssa, samoin kuin
+aikakauden aineellinen edistys, sähkökoneet, höyrylaivat, rautatiet,
+kaikki hänen mukaansa aivan erinomaisesti sopivat kuuluttamaan juuri sen
+jumalan kunniaa, jonka valtakunta ei ole »tästä maailmasta».
+Kristillisen hengen täytyy vain läpitunkea kaikki aineellisimmatkin
+inhimilliset harrastukset. Lutherin lause palvelijasta, joka
+»lakaistessansa lattiaa tekee jumalalle yhtä otollisen työn kuin munkki,
+joka lukee messuja», miellyttää siitä syystä suuresti Meurmania, vaikka
+»seppä pajassansa käy nokiseksi, likaiseksi, niin kristittykin maailman
+raskaassa työssä». Mutta hänen uskonsa ja lohdutuksensa on, että
+»varmaankin tämän hikisen, nokisen työntekijän, kun hän on lopettanut
+raskaan päivätyönsä, Kristus pukee suuremmalla ilolla hääpukuunsa kuin
+tuon puhtaan, pyhyydestä säteilevän vanhurskaan, joka itsekkäässä
+sulkeumisessa on etsinyt vaan omaa autuuttansa».
+
+Luonnollista on, että Meurman tätä tietä johtuu valtiokirkon
+uskollisimmaksi kannattajaksi, eikä vähemmän luonnollista, että
+kansallisen valtion käsite hänelle vähitellen muodostuu sen kansallisen
+esivallan käsitteeksi, joka aina ja joka suhteessa on altis antamaan
+keisarille, mikä keisarin on, mutta myöskin jumalalle, mitä jumalan on.
+Kristin-uskon alkuperäisesti yksilöllinen, vallankumouksellinen ja
+suorastaan anarkistinen sisällys mahtuu tätä tietä yhtä mainiosti
+valtiokirkon kullattujen kupoolien alle kuin esim. Keisarillisen Suomen
+senaatin täys-istuntoon. Tämä on myöskin sen juurevan, hyvinvoivan
+kansanaineksen mielipide, jolle katkismus on etupäässä huoneentaulun ja
+neljännen käskyn kirja ja jonka tyynet, vakavat tyyssijat meidän
+valtiopäivillämme ennen olivat pappis- ja talonpoikais-sääty.
+
+Näin tulee Meurmanista kansan patriarkka, kaikkien »oikea-uskoisten»
+eittämätön oraakkeli, kaikkien »oikeamielisten» kansalaisten päämies,
+kaikkien »oikeasti-ajattelevien» auktoriteetti. Se on sangen paljon
+sanomalehti-kirjailijalle. Mutta se todistaa vain, että hän
+kirjallisella toiminnallaan on tulkinnut tuhansien ja taas tuhansien
+»tosisuomalaisten» pääasiallisimman maailmankatsomuksen. Että hän itse
+myöhäisemmällä ijällään katsoi kirjoittavansa ensi sijassa
+»hengellisesti vaivaisille», oli tietysti pelkkää vaatimattomuutta.
+Kyllä hän kirjoitti niin laajalle kuin _Uusi Suometar_ ja _Vartija_
+suinkin levisivät.
+
+Meurmanin kirjallisen vaikutusvallan salaisuus piili hänen leveässä,
+aina mehevässä ja usein sukkelassa tyylissään, joka taipui esitettävän
+aineen ja tarkoitetun vaikutuksen mukaisesti mitä joustavimmin.
+Polemiikki oli hänen voimansa ja nähtävästi myös hänen suurin
+nautintonsa. Siinä tulivat kaikki hänen sielunkykynsä parhaiten
+käytäntöön, siinä hän saattoi vapaimmin ja häikäilemättömimmin antaa
+vallan sangen karkeatekoiselle, mutta kuitenkin vanhasta
+kultuuripohjasta kumpuavalle satiirilleen, poimia vertauskohtia
+raamatusta, maailmanhistoriasta ja milloin mistäkin yhtä yleispätevästä
+alkulähteestä, alkaa »irokeesi-ystävistä» ja lopettaa vihoviimeisten
+aikojen valtiollisiin tapahtumiin. Jos Oksanen aikoinaan oli
+suomalaisuuden kirjallinen isäntämies, oli Meurman myöhemmin sen tanakka
+työpehtori, joka tuuheiden kulmakarvojensa alta piti lakkaamatta
+silmällä, ett'eivät ohdakkeet hänen pellollaan saisi suinkaan yhdessä
+nisujen kanssa elojuhlaan saakka tuleentua.
+
+Inhimillisinä todistuskappaleina ovat hänen kolme sarjaansa _Elämän
+kysymyksiä_ mitä mieltäkiinnittävintä lukemista jokaiselle, joka tahtoo
+tutustua eräisiin suomalaisen kansallishengen syntysanoihin, sellaisena
+miksi vuosisatojen kehitys sen on muodostanut ja ympäröivät olosuhteet
+maamme sivistys-elämässä viime päiviin saakka säilyttäneet.
+
+
+
+
+PIETARI PÄIVÄRINTA
+
+
+s. 18/9 1827.--Seurakunnan kosto (1867), Elämäni (1877), Elämän
+havainnoita (1879-80), Pentti ja Inka (1882), Naimisen juoruja (1882),
+Tintta-Jaakko ja Torpan poika (1883), Kylään tullessa (1884), Minä ja
+muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia (1885), Isän pahat teot lasten päällä
+(1887), Jälkipoimintoja (1889), Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen
+seuraukset (1893), Syyslehtiä (1900), Pikku Mari ja muita kertomuksia
+(1903) y.m.
+
+
+Suomalaisuuden päivä kohoo yhä korkeammalle, sen säteet tunkeutuvat yhä
+syvemmälle laaksojen pimentoihin. Ruotsinkielistä sivistynyttä säätyä
+kohdanneen _herätyksen_ kansallisten velvollisuuksien tajuamiseen täytyi
+luonnonpakosta johtaa suomenkielisen rahvaan _valistamiseen_, m.m. jo
+sen vuoksi, että se ei muuten ikinä olisi kypsynyt käsittämään
+kansallisia oikeuksiansa. Tämän kansaa-valistavan ja kansaa-opettavan
+kirjallisen aikakauden ensimmäinen suuri alkupiste meillä on Pietari
+Päivärinta, vaikka eräitä oireita siihen suuntaan jo esim. Suoniossa--ja
+jo kauan ennen kumpaistakin Jaakko Juteinissa--havaitaan.
+
+Päivärinta jatkaa suomalaisessa sivistyshistoriassa siitä, mihin Kivi
+lopettaa: ensimmäisistä suomenkielisistä sanomalehdistä. Nyt, jolloin
+sanomalehdet jo leviävät jokaiseen taloon ja torppaan, me tuskin voimme
+kuvitella, mikä suorastaan mullistava vaikutus niillä kerran on ollut
+maalaiskansamme sivistys-oloihin ja koko suomalaisen kansanhengen
+psykologiaan: _kansan_hengestä tulee _kansallis_henki, vaistomaisesta,
+rotutunteesen, yhteiseen kieleen ja uskontoon, yhteisiin tapoihin,
+ympäröiviin oloihin ja historiallisiin kohtaloihin perustuvasta
+suomalaisuudesta muodostuu itsetietoinen, oikeutensa ymmärtävä,
+henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin pyrkivä, valoa janoava
+suomalaisuus. _Edistys_ on ajan tunnussana. _Valoa kansalle_! kaikuu
+ukkosena Auran rannoilta Ruijan suuhun.
+
+Päivärinta on edistyksen mies kuin ei kukaan. Hän on itse kohonnut
+kerjäläispojasta, joskaan ei juuri yhteiskunnan kukkuloille, niin
+ainakin niin siedettävään taloudelliseen asemaan, että taival siihen
+lapsuuden olosuhteista jo näyttää huimaavalta. Vielä huimaavampi on
+hänen nousunsa henkisessä suhteessa: hän oppii lukemaan ja
+kirjoittamaan, hän saa jo kirjoja ja sanomalehtiä, hänen lapsensa
+pääsevät jo kansakouluun ja hän itse kunnallisiin luottamustoimiin,
+joita hän hoitaa valppaasti, vireästi ja uskollisesti.
+Sattuma--tapaturmainen sairaus--tekee hänestä kirjailijan. Mutta hän on
+jo ennen kirjallisen toimintansa alkamista sen valistuneen suomalaisen
+talonpojan perikuva, jonka Aleksis Kivi meille _Seitsemän veljeksen_
+lopussa, Jukolan nuorimman pojan Eeron hahmossa, pitkänä tulevaisuuden
+kaarena välkähyttää. Jos Eero itse keski-ikäisenä miehenä ottaisi kynän
+käteensä, rupeisi kokemuksiaan paperille panemaan ja kirjan muodossa
+julkaisemaan, olisi hän sivistyshistoriallisena, joskaan ei ehkä aina
+sielutieteellisenä ja esteettisenä ilmiönä juuri--Pietari Päivärinta.
+
+Olkoon tämä lausuttu vain huomautuksena sen yleisen
+sivistyshistoriallisen pohjan laajuudesta, jolta Pietari Päivärinta
+nousee, eikä suinkaan todistuksena siitä, että mikä Eero tahansa olisi
+voinut suorittaa hänen kirjallisen elämäntyönsä. Valistuneita
+maanviljelijöitä on meillä jo, jumalan kiitos, tuhansia. Mutta Pietari
+Päivärinta olisi mainittava ilmiö jokaisen vanhemmankin sivistysmaan
+kirjallisuushistoriassa.
+
+Edistyksen miehenä Päivärinta on luonnollisesti suuri optimisti. Ei
+niin, että hän ei näkisi elämän synkkiäkin puolia, pimeyttä ja kurjuutta
+ympärillään, virheitä ja puutteita omassa itsessään. Mutta hän on itse
+noussut omalla voimallaan, hankkinut tietoja ja taitoja, tullut kunnon
+kansalaiseksi, kuten sanotaan, joka on »ylös-otettu sekä herroilta että
+talonpojilta». Hän on omastakin mielestään jo siihen aikaan, kun hänen
+ensimmäinen kertomuksensa _Elämäni_ ilmestyy, sen »rehellisen,
+suomalaisen, talonpoikaisen perheenisän» perikuva, jonka »tunnustus»
+hänen--sivumennen sanoen ei niinkään vaatimaton--elämäkertansa pyytää
+olla, jotakuinkin esimerkiksi-kelpaava sekä lähimmälle että
+etäisemmällekin ympäristölleen s.o. suomalaiselle maalaisrahvaalle
+kokonaisuudessaan. Hän on toisin sanoen jo henkiseltä
+läpileikkaukseltaan siinä asteessa, että hän katsoo taaksepäin
+menneisiin vuosiin ja kestettyihin kohtaloihin, huomaa tekemänsä työn ja
+eletyn elämänsä kaikkine satunnaisine erehdyksineen ja kompastuksineen
+kuitenkin sangen hyväksi ja arvelee, että siitä voisi olla ohjausta ja
+opetusta monelle, joka vielä ei ole päässyt hänen suorittamansa
+kehityskulun alimmallekaan porraspuulle. Hänestä tulee kansan opettaja.
+Hänen lähtökohtansa on alusta alkaen vähemmän kirjallinen kuin
+moraalinen, vähemmän vaistomainen kuin käsitteellinen, vähemmän tähtäävä
+puhtaan mielikuvituksen nautintoihin kuin tunteen jalostamiseen ja
+järjen kehittämiseen. Niiden takana seisoo taas _tahto_: sen ohjaaminen
+hyvien valtojen palvelukseen on lopullinen päämäärä, jota Pietari
+Päivärinnan tuotanto aina enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti
+tavoittelee.
+
+Ja tuo ohjaus onkin tuiki tarpeellinen. Päivärinnan teoksista vilahtelee
+meidän eteemme kirjavia kuvia siitä »entisestä hyvästä ajasta», joka
+vallitsi meidän maaseudullamme ennen kansallista herätystä. Mitään
+henkisiä harrastuksia ei ollut nimeksikään. Viinanjuonti, kortinpeluu,
+tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen. Ainoat maalliset kirjat, joita
+luettiin ja jotka osattiin esim. Päivärinnan syntymäpitäjässä, olivat
+Juteinin _Pila pahoista hengistä_ ja _Hobergin äijä_. Lukutaito oli
+luonnollisesti yleinen, kuten kaikkialla Suomessa, kiitos olkoon pappien
+ja lukukinkerien, mutta kirjoitustaito tuiki harvinaista. Taika-usko
+kukoisti, käsitykset maanviljelyksestä ja karjanhoidosta,
+terveydenhoidosta ja lastenkasvatuksesta olivat mitä alkuperäisimmät.
+Halla ja sen mukana köyhyys ja pettuleipä olivat jokapäiväisiä
+vieraita, kerjuu ainoa keino, kun nälkä rupesi liiaksi suolia
+nävertämään.
+
+Etelämmässä olivat aineelliset olosuhteet ehkä jonkun verran
+suotuisammat. Mutta henkisessä suhteessa oli suomalaisen maalaisrahvaan
+tila sielläkin suunnilleen sama, ja täytyi olla Aleksis Kivi voidakseen
+tämän maaperän tyypit niin syvästi inhimillisiksi aateloida. Sehän se
+juuri herätti pahennusta monessa hänen aikalaisessaan: miksi kuvata niin
+laajasti ja seikkaperäisesti Jukolan veljesten juominkeja ja tappeluja,
+miksi niin realistisesti heidän kaikkea muuta kuin höylättyä ja
+sivistynyttä puhetapaansa, miksi niin myötätuntoisesti heidän
+itsepintaista taisteluaan vasten lukutaitoa, aapiskukkoa ja kirkon
+jalkapuuta? Nehän juuri olivat kansamme pimeitä puolia, niitä vastaanhan
+juuri oli uuden ajan taistelu tähdättävä.--Kiven runous käsitettiin
+ymmärtämättömien taholla kansamme alkuperäisen raakuuden ihannoimiseksi.
+
+Onneksi hänen veljeksensä kuitenkin oppivat lukemaan, kuitenkin palaavat
+metsaläis-elämästä, kuitenkin tulevat yhteiskunnan jäseniksi ja kunnon
+kansalaisiksi. Tässä oli hyvä ase hänen puolustajilleen. Katsokaa,
+saattoivat he kirjan loppuun viitaten sanoa, eipä Kivi olekaan mikään
+raakuuden ihannoitsija, onpa hänen runoutensa kuin onkin suurten
+siveellisten voimien ja ajan tunnussanojen, edistyksen ja valistuksen,
+palveluksessa. Tämä puolustus ei suinkaan ollut esteettinen, vaan
+moraalinen. Ja pienessä, erittäin mieltäkiinnittävässä kuvauksessaan
+_Kirjailija_ (Aleksis Kiven kuoleman johdosta kirjoitettu) osoittaa
+Päivärintakin Kiven näin käsittäneensä, lausuen samalla luonnollisesti
+oman kirjallisen uskontunnustuksensa.
+
+Se on mielestäni miltei liikuttavaa. Mutta niinhän on myöskin Lönnrotin
+pelko, ettei vain hänen Kalevalaansa ja ylimalkaan näiden vanhojen
+jumaluustarujen ja loitsurunojen julkaisemista väärin käsitettäisi.
+Olihan papiston työ vuosisatojen kuluessa juuri niin suureksi osaksi
+kohdistunut pakanallisen epäjumalan-palveluksen kukistamiseen, kuuluihan
+taika-usko juuri niihin kansan pimeihin puoliin, joita vastaan oli
+taisteltava. Miksi näitä »loruja» nyt äkkiä ruveta kirjana julkaisemaan,
+niitä täten uudestaan kansaan levittämään, vieläpä vasta-alkavan
+suomalaisen sivistys-elämän kunniapaikalle asettamaan? Se mahtoi olla
+mielipide monessa Suomen pappilassa, vielä yleisemmin tietysti kirjalle
+kykenevien kansanmiesten keskuudessa. Myöskin Pietari Päivärinta kertoo,
+miten hän nuorena saadessaan Topelius vanhemman julkaisemia
+muinaisrunoja käsiinsä kovin kummasteli niiden tarkoitusta. Siinä
+seisahtui hänen kirjallinen järkensä kokonaan. Olihan _kirja_ juuri
+kaiken edistyksen ja valistuksen pyhä vertauskuva hänelle. Mutta mitä
+hyötyä mahtoi moisista julkaisuista olla? (Tässäkin siis _hyöty_, kuten
+johdonmukaista kyllä, käsitteellisen kansallishengen miehelle, kaiken
+kirjallisen arvostelun mittapuuna.) Onneksi selviää asianlaita hänelle
+myöhemmin: kalevalainen runous tarkoittaa Suomen kansan muinaisen
+historian selvittämistä!
+
+Kalevalan esteettiselle ymmärrykselle ei Päivärinnan aika vielä ollut
+eikä voinut olla otollinen. Senkin kuolemattomien kauneuksien
+käsitettiin palvelevan erästä vielä korkeampaa päämäärää:
+_kansallisuus-aatetta_, sitä joka oli ajan suuri armeijalippu, sitä,
+jota kaikki ajan riennot tarkoittivat ja jonka johdonmukaisia
+haarautumia vain kaikki edistys ja valistus olivat. Siinä nähtiinkin
+myös sen ainoa oikeutus olemassaoloon.
+
+Siinä näkee myös Pietari Päivärinta oman kirjallisen toimintansa
+oikeutuksen.
+
+Kansallisuus-aatetta hänkin tahtoo palvella, mutta omalla tavallaan.
+Mikä on syynä kansan kurjuuteen hänen ympärillään? Se ettei ole tietoa
+ja valistusta. Jos Kalevala oli sanonut: _tieto on valtaa_, sanoo
+Päivärinta oman aikakautensa keralla: _tieto on onnea_. Se on hänen
+mielestään pettämätön parannuskeino kaikissa elämänkohtaloissa, tietysti
+vasta yhdessä ihmisen siveellisen itsekasvatuksen kanssa, johon se
+kuitenkin hänen mielestään taas niin mahtavasti vaikuttaa. Hyvien ja
+hyödyllisten tietojen mukana tulevat kaikki kansan aineellisetkin
+elinehdot korjautumaan. Kun tiedon terästämä ja valistama tahdon
+toiminta vielä poistaa juoppouden, kortinpeluun ja siellä täällä
+ilmenevän irstaan sukupuoli-elämän jokaisesta Suomen kolkasta, onkin
+päämäärään päästy, paratiisi maan päälle on luotu ja kansallisuus-aate
+kantanut kauneimman kukkasensa. Tämä on Pietari Päivärinnan valoisa,
+vuorenvankka optimismi, se, jonka filosofiset juuret johtavat meidän
+evankelis-luterilaiseen uskontunnustukseemme ja kirjalliset juuret
+Runebergiin, joka tänäkin päivänä on yksi meidän kansallisen
+idealismimme kulmakiviä ja jolle niin suuri osa koko suomenkielistä
+kirjallista toimintaa on perustettu.
+
+Valaiseva Päivärinnan suhteelle Runebergiin on hänen oma nimenomainen
+tiedon-antonsa kertomuksessa _Elämäni_, miten suurella ihastuksella hän
+jo varhain tutustui tämän runoelmiin _Hauta Perhossa_ ja _Pilven veikko_
+suomenkielisinä käännöksinä. Niitä on seurannut sitten _Saarijärven
+Paavo_ j.n.e. Hän panee omien henkilöittensä suuhun kokonaisia lauseita
+Runebergin teoksista, esim. »vaikka kokee, eipä hylkää Herra», ja
+selittää itse, miten ne tietopuolista tietä, lainattujen kirjojen
+kautta, ovat ehtineet jo kansan keskeen singahtaa. Hän lopettaa oman,
+kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan klassillisen _Halla-aamunsa_
+kuvauksen säejaksolla Runebergin _Maamme_-laulusta ja osoittautuu
+kaikkialla muuallakin tämän ynnä Zachris Topeliuksen
+kansalliskristillisen hengen läpitunkemaksi, sillä erotuksella vain,
+että se hänellä, hänen sangen järkiperäisen luonnonlaatunsa mukaan,
+suuntautuu miltei Meurmanin edustaman käytännöllisen ja hyödyllisen
+kristillisyyden palvelukseen. Pikku Mari _Tintta-Jaakossa_ esim. puhuu
+miltei niinkuin joku Topeliuksen lastentarina--vaikka ilman tämän
+runollisuutta--ja tekijä itse henkilöitään puhutellessaan käyttää usein
+sananparsia, joilla hän ikäänkuin tahtoo todistaa, että hän on hyvin
+lukenut silloisen suomenkielisen kirjallisuutensa ja myöskin ymmärtänyt
+luettavansa.--Metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan. Ja Pietari
+Päivärinta on tässä suhteessa metsä, joka ensi kerran suomalaisen
+talonpojan suulla ilmoittaa kuulleensa, mitä Snellmanin, Lönnrotin ja
+Runebergin aikakausi on siihen kajahuttanut.
+
+Tietysti hän ei kertaa kansallisen herätyksemme syntysanoja aivan
+sellaisinaan. Suomalaisena talonpoikana hän ottaa asian paljon
+käytännöllisemmin kuin sen sivistyneet ajajat tuolla pääkaupungissa ja
+yliopisto-piireissä, pyyhkii siitä pois paljon kansallista romantiikkaa
+ja jättää jäljelle pääasiallisesti vain sen, mitä hän kaipaa, mitä hän
+tarvitsee ja mistä hän tuntee olevan todellista hyötyä hänen omalle
+lähimmälle ympäristölleen.--»Ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä»,
+valittaa hän entisistä ajoista. Mutta se johtui hänen mielestään
+nähtävästi etupäässä siitä, ettei sitä ollut kukaan kansalle
+_opettanut_.
+
+Ei ollut oppia, ei tietoja suomalaisessa maalais-rahvaassa Pietari
+Päivärinnan nuoruuden päivinä: se surumielinen laulu soinnahtaa
+lukijalle aina uudestaan hänen kirjallisesta tuotannostaan. Mutta oli
+olemassa _tiedon-nälkä ja opin-halu_ sellainen, että sitä myöhemmät
+polvet voivat syystä kadehtia ja ihmetellä. Kirjoitustaito esim. herätti
+tullessaan sellaista harrastusta, että »metsäteitten varret olivat
+talvella kirjoitetut täpitäyteen»: se oli halvin koekenttä silloisen
+»nuoren Suomen» kirjallisille harrastuksille! Ja _Maanmiehen ystävä_ oli
+niin tervetullut vieras taloon, että sitä pitkin viikkoa jännityksellä
+odotettiin. »Me emme vähääkään tienneet sitä silloin», sanoo Päivärinta,
+»että se oli Snellman, joka oli ruvennut puolikuolleita lapsiaan
+ruokkimaan» tällä sielunravinnolla. Sitä ennen olivat _Oulun
+viikkosanomat_ ja _Turun viikkosanomat_ jo parin hänen pitäjänsä
+valistuneimman isännän hyllylle tiensä löytäneet. Lisäksi _Mehiläinen_,
+sitten _Suometar_, sitten _Lukemisia Suomen kansalle_, savo-karjalaisten
+ylioppilasten toimittamia, Wareliuksen _Enon opetuksia
+luonnontieteissä_, _Talonpojan kotilääkäri_, _Kristillinen ja
+terveellinen lastenkasvatus_ j.n.e. Tätä sivistyshistoriallista taustaa
+vastaan on Pietari Päivärinnan elämäntyö katsottava.
+
+Hän tahtoo myöskin olla eräänlainen »talonpojan kotilääkäri» ja onkin
+sitä parhaimmassa merkityksessä. Hän tuntee perinpohjin esitettävänsä
+aineen, hänellä on avoin silmä sekä luontoon että ihmis-elämään ja hänen
+_Elämän havaintonsa_ kiinnittävät tänäkin päivänä huomiota yhtä paljon
+tekijänsä tyynen, ratsionalistisen kuvaamiskyvyn kuin esitystavan
+pirteyden ja patriarkallisen sävyn tautta. Eräät näistä kertomuksista,
+kuten _Kontti-Anna_, ovat palanen suurta taidetta. Toiset, kuten
+_Puutteen Matti_, ovat huomattavia sen kriitillisen silmän vuoksi, jolla
+tekijä niissä ympäröiviä yhteiskunnallisia olosuhteitaan katselee.
+Kaikki ovat ne kerrotut siihen miellyttävään, hiukan karuun, mutta
+lämpimään, iso-isälliseen tyyliin, joka milloin tahansa sallii
+Herodotoksen tapaisia huudahduksia: »Kah, kuinka ihminen on
+hajamielinen!» Pitihän puhua siitä ja siitä, »ja nyt olen kaikenni
+mennyt pois aineestani».
+
+Puhtaasti taiteellisen arvon Päivärinnan tuotannolle antavat hänen
+erinomaiset luonnonkuvauksensa, hänen kykynsä piirtää sisällisesti
+tosia--joskaan ei aina jokaisessa ulkonaisessa yksityiskohdassa
+todellisia--ihmisluonteita ja ainakin pienemmissä sommitteluissa tavaton
+taiteellisen keskittämisen vaisto. Pitemmissä sommitteluissa, kuten
+_Minä ja muut_, voi tämä viimemainittu ominaisuus joskus uinahtaa. Mutta
+lukijalle jää aina täyspitoiseksi ylijäämäksi sarja väririkkaita,
+elävästi kuvattuja kohtauksia, jotka hän myöhään on unohtava.
+
+Suomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun nähden Pietari Päivärinnan
+merkitys on ollut siinä, että hän on johtanut suomalaisen kansan-elämän
+kuvaamista yhä suurempaan realismiin, samalla kaikki kansallisen
+romantiikan ihanteelliset elämän-arvot säilyttäen. Aleksis Kivi on
+luonnollisesti ensimmäinen suuri virstapatsas tällä tiellä. Pietari
+Päivärinta on toinen, vaikk'ei suinkaan edellisen veroinen
+alkuperäiseltä runoilijakyvyltään. Joskus, keskellä muuten realistista
+kertomusta, hänenkin järkiperäinen mielikuvituksensa saattaa Kiven
+tapaan lennähtää sellaiseksi romantiseksi kuvaukseksi kuin tarina Kuusta
+ja Pakkasesta _Halla-aamussa_. Muuten hän on jo tyyliltäänkin
+täydellinen kansaa-valistavan ajan lapsi, joka vain harvoin sallii
+itselleen mitään romantisen mielikuvituksen syrjähyppyjä.
+
+Harva nykyaikainen lukija mahtanee muistaa, että Päivärinta joskus
+saattaa myös suurella menestyksellä yhteiskunnallisen ivan ruoskaa
+heiluttaa. Kuvaus Aleksis Kiven ensimmäisistä kirjallisista
+kokemuksista, hänen käynneistään sanomalehden-toimistoissa, hänen
+suhteestaan oman aikakautensa arvosteluun ja vihdoin hänen sairauttaan
+ja kuolemaansa seuranneista asianhaaroista esim. on aivan erinomainen
+hiljaisessa, hiukan yksinkertaiseksi tekeytyvässä ilkimielisyydessään.
+Entä hänen kuvauksensa rovastista sitten, joka ryöstättää Puutteen
+Matilta saatavansa ja lukee tämän kuoltua saarnastuolista hänelle
+seuraavan erinomaisen esirukouksen:
+
+    »Mik' on riista, tavara?
+    Lika, multa katoova.
+    Rikas pian köyhtyy kyll',
+    murhe myöt' on molemmill'.»
+
+Entä Puutteen Matin oma psykologia sitten? »Hän on hyvä kirkon mies ja
+toimittaa kaikki hyvin, en minä moiti rovastia», on Matti tuuminut jo
+eläessään, ja samat sanat on tekijä kuulevinaan vielä hänen haudastaan,
+silloin kun rovastin heittämät kolme lapiollista multaa hänen hyisen
+arkkunsa kannelle kumahtavat. Tekijänkään mielestä ei kukaan saattanut
+sanoa suorastaan, että tuo Matin kotona pidetty huutokauppa olisi ollut
+_väärin_, sillä »laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhää». Mutta
+kuitenkaan hän ei saata olla mielessään kummeksumatta näitä kahta niin
+erilaista elämäntarinaa. »Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä
+elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämän tarvetten
+ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana
+ryöstön tulosta eli toinen.» »Toinen sitä vastoin eli alituisessa työssä
+ja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa,
+alastoman ja nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua
+luontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana perheellisiä ja
+yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessä ja vihdoin uupuvana,
+nääntyvänä elämän raskaan painon alla.»
+
+Tässä ollaan jo sangen kaukana Runebergin ja Kiven aikaisesta
+kansan-elämän kuvaamistavasta, samoin Päivärinnan omasta tavallisesta
+tasapinnasta. Näennäisesti tyynen esityksen alta sylkähtää jo
+vapaa-ajattelijan yhteiskunnallinen ja kirkollisvastainen sydän, joka
+siveellisessä suuttumuksessaan ampuu rohkeasti vasamansa mädäntyneen
+yhteiskunta-elämän ensimmäiseen suureen alkusyyhyn: valtiokirkkoon ja
+sen tekopyhiin palvelijoihin.
+
+
+
+
+J.H. ERKKO
+
+
+s. 16/1 1849 k. 16/11 1906.--Runoelmia, I-III (1870, 1872, 1876),
+Kokkimajuri ja Sotalaiset (1873), Ilmari (1875-76), Paimenet (1878),
+Valittuja runoja (1881), Ilmiö (1881), Kotoisia tarinoita, I-II (1881,
+1883), Uusia runoelmia (1885), Havaittuani (1886), Tietäjä (1887),
+Uskovainen (1890), Kuplia (1890), Aino (1893), Kullervo (1895), Ajan
+varrelta (1896), Runoelmia ja ajatelmia (1899), Pimeän tullen (1900),
+Suomalainen huoneentaulu (1900), Pohjolan häät (1902), Nuorten runoja
+(1903), Ilmojen lauluja (1904) y.m.
+
+
+Suomalainen laulurunous ei suinkaan ala Oksasesta, vaikka hän on sen
+ensimmäinen selväpiirteinen, nykyaikainen kirjailijapersonallisuus.
+Paitsi kalevalaista ja kantelettarelaista laulurunoutta, ikivanhaa kuin
+Suomen kansa itse, paitsi papiston--ainoan suomenkielisen sivistyneen
+säädyn, mikä oli olemassa--viljelemää hengellistä ja historiallista
+runoutta 1600- ja 1700-luvulta saakka, oli uudempi kansanlaulu
+vuosisatojen vieriessä löytänyt yhteisen kansan keskuudesta aina uusia
+ja aina monipuolisempia käyttäjiä. Voipa sanoa sekä tämän »oppineen»
+että »oppimattoman» esikansallisen kirjallisuuden juuri saavuttaneen
+huippunsa Elias Lönnrotissa. Hänen kirjallisessa toiminnassaan yhtyivät
+toiselta puolen ne Suomen kansan kirjalliset perinnät, jotka Mikael
+Agricolasta, Juhana Cajanuksesta, Gabriel Calamniuksesta, y.m. johtavat
+Juteiniin, Gottlundiin, Kallioon, Poppiukseen, Ticklén-veljeksiin y.m.,
+toiselta puolen taas ne, jotka itse »Kalevalan kaskesmailta» uudemman
+kansanlaulun kautta jatkuvat kauas 1800-luvulle, Paavo Korhosen, Pietari
+Makkosen, Antti Puhakan, Pentti Lyytisen y.m. tuotantoon. Oksasen
+kautta oli tähän jo ennen häntäkin varsin kukoistavaan kansalliseen
+laulurunouteen, paitsi muuta, tullut lisäksi sytyttävä »sakene»
+valtiollisesti itsetietoista suomalaisuutta, Kiven kautta taas sen alla
+asuvan raamatullisen ja kalevalaisen suomalaisuuden ensimmäinen suuri,
+yksilöllinen elämäntunnustus. Mutta jo ennen heitäkin oli suomenkielinen
+taidelaulu liikkunut mitä erilaisimmilla aloilla. Ei puuttunut siitä
+kauniita virsiä, yhtä vähän kuin liikuttavia valitusrunoja ajan
+ahdingoista, ei hyödyllisiä ja järkiperäisiä opetusrunoja, yhtä vähän
+kuin hilpeitä hää- ja pöytälauluja, ei mietelmiä elämän ja ijäisyyden
+ongelmista, yhtä vähän kuin alkavan kansallisen tietoisuuden
+aamusarastuksia. Ensimmäisenä ja enimmän viljeltynä suomalaisen
+kirjallisuuden haarana heijastelee juuri laulurunous uskollisimmin koko
+suomalaisen kansallishengen kehitystä, kunnes kertoma- ja näytelmärunous
+vihdoin 1800-luvulla astuvat tähän kunniakkaasen tehtävään omilla
+objektivisemmilla taidekeinoillaan.
+
+Olemme ennen merkinneet suomalaisen metsänhengen Kalevalassa,
+suomalaisen kylänhengen Aleksis Kivessä humahtaneeksi. Jos me yhä
+jatkamme samaa vertauskuvaa, voimme sanoa, että Oksasen runous silloin
+merkitsee pitäjän vallas-säädyssä tapahtuvaa kansallista herätystä,
+Pietari Päivärinta taas sitä henkistä vallankumousta, minkä ensimmäiset
+suomenkieliset sanomalehdet talonpoikaisen kansan keskuudessa
+synnyttävät. Sitten seuraa vallankumous vallankumousta: kansakoulu,
+raittiusseura, nuorisoseura, lauluseura, monenmoiset taloudelliset
+yhdistykset, ja vihdoin kaiken tämän viriävän valistusharrastuksen ja
+kunnallisen elämän kukkana: _kansanopisto_. Eletään yhdistysten
+aikakaudella, Suomen kansa tempautuu pohjiaan myöten kohottamaan
+aineellista ja henkistä hyvinvointiaan. _Yhteistoiminta_ tulee ajan
+tunnus-sanaksi. _Yhteisvoimin_ on uuden Suomen perustava työ kaikilla
+aloilla suoritettava.
+
+Ollaan J.H. Erkossa. Jälleen on suomalainen kansallishenki astunut
+jättiläis-askeleen eteenpäin.
+
+Ensimmäinen piirre, joka pistää meidän silmäämme J.H. Erkon harvinaisen
+laajasta ja monipuolisesta kirjailijaluonteesta--aina myönteisestä, ei
+koskaan kielteisestä--on hänen henkinen joustavuutensa ja tavaton
+sielullinen kehityskykynsä. Hänen suorittaa omassa olennossaan kolmen
+vuosikymmenen mitan suomalaista sivistyshistoriaa, 1870-luvun alusta
+uudelle vuosisadalle saakka, aina yhtä avoinna ajan aatteille kuin
+niiden aiheuttamille kirjallisille, valtiollisille ja
+yhteiskunnallisille virtauksille, sulattaen ne kaikki itseensä
+sopusointuisesti ja omaperäisesti. Puhtaasti kirjallisena ilmiönä hän
+valmistaa runoudessa, niinkuin Päivärinta suorasanaisen kertomuksen
+alalla, tietä uudelle, 1880-luvun murroskaudelle, suorittaa senkin
+täysin oman luonteensa mukaisesti, ja seisoo jälleen lähempänä
+1890-luvulla esiin astuvaa kirjailijapolvea kuin kukaan hänen
+aikakautensa kirjallisista edustajista. »Nuori» ja »vanha» Suomi lyövät
+hänessä kättä toisilleen.
+
+J.H. Erkko kuuluu »vanhaan» Suomeen siinä merkityksessä, että hänen
+runoutensa aluksi rakentuu kaikille niille kansallisromantisille
+aines-osille, jotka ovat olemassa ennen häntä. Hänen _Paimenlaulunsa_
+ovat lemmen ja luonnon helkähdyksiä, tuoreita ja tunnepuhtaita kuin
+Kanteletar itse, hänen _Hämäläisen laulunsa_ yhtyy vilpittömänä Oksasen
+_Savolaisen laulun_ raikahuttaman kotipaikka-rakkauden säveleesen:
+jälkikaiku Runebergin _Maamme_-laulusta, jonka koko isänmaata käsittävä
+tunnelmapohja vielä puuttuu hänen suomenkielisiltä virkaveljiltään.
+Hänen harvat personalliset ajatuksensa jumalasta, ihmisestä, isänmaasta
+ja maailmanjärjestyksestä kokonaisuudessaan ovat idyllisen, tyynen, eikä
+aivan syvän suomalaisen metsälähteen laikähdyksiä, jonka yli joskus
+»pilvin varjot vaeltavat», mutta joka enimmät aikansa peilikirkkaana
+taivaan sineä ja ympäröivien puiden latvoja kuvastelee.
+
+Tästä aallottomasta ja uneksivasta umpivedestä, jonka hänen 1870-luvulla
+julkaisemansa _Runoelmat_ muodostavat, löytyy J.H. Erkolle pian hänen
+luonteensa mukainen--ja samalla hyvin koko suomalaisen kansanluonteen
+mukainen--tie väljempiin maailmoihin: mietiskely. Keveiden, utuisten
+mielialain sijasta, jotka vielä _Uusissa runoelmissa_ 1880-luvun
+alkupuolella ovat merkitsevimpänä osana, elämän suuret kysymykset
+alkavat yhä enemmän askarruttaa hänen aina korkeampiin päämääriin
+pyrkivää henkeään. Ajattelijan ryppy painuu ennen niin päivänpaisteisen
+laulurunoilijan otsalle. _Havaittuani_, vihko runoja ja virsiä,
+_Tietäjä_, 5-näytoksinen, raamatun-aiheinen mieterunoelma ja
+suorasanainen kuvaus _Uskovainen_ seuraavat toisiaan. Epäily,
+ensimmäinen »nuoren» Suomen piirre, astuu Erkon runouteen. Hän ei enää
+tahdo uskoa sitä, mitä hänelle lapsuudesta saakka on uskoteltu. Hän ei
+tahdo enää pitää pyhänä mitään, jonka totuutta hän ei itse ympärillään
+ja omassa povessaan ole saanut tarkistaa. Jo hänen _Uudet runoelmansa_
+kohoavat omituisen tummalta pohjalta, vaikka ne useimmat niin
+aurinkoisiksi ja sopusointuisiksi laulelmiksi laikahtavat. Sitä
+seuranneissa yllä-mainituissa teoksissa Erkko taistelee uuden ja
+voimakkaamman selvyyden sielulleen.
+
+Hänestä tulee vapaa-ajattelija. Hän ei voi uskoa jumalaan, sellaisena
+kuin dogmaattinen kristin-oppi sitä julistaa, ei perkeleesen eikä
+iankaikkiseen tuomioon. Hänestä tulee valistus-ajan mies: usko valoon,
+usko ihmiseen, usko ihmishengen voittoon raa'an aineen ja ympäröivän
+luonnon yli, muuttuvat hänen uskonkappaleikseen, yhtä pyhiksi kuin
+koskaan kolmi-yhteisen jumalan dogmit hartaalle kristitylle. Maa ei
+olekaan enää hänelle vain murheen laakso ja kauniiden varjojen kotisija.
+Se muuttuu hänelle aina enemmän ihmisen ainoaksi todelliseksi
+toimipaikaksi. Hänestä tulee realisti, hän asettaa runoutensa yhä
+rohkeammin ajan realististen elämän-arvojen palvelukseen.
+
+Aluksi hän tuntee itsensä tässä uudessa, käytännöllisessä ympäristössä
+hiukan turvattomaksi ja kodittomaksi. Häntä vilustaa. Runokokoelma
+_Kuplia_ tekee jonkun verran sen vaikutuksen. Hän on vielä liian herkkä,
+liian haaveellinen tähän uuteen, armottomaan, unelmattomaan aikakauteen.
+J.H. Erkon, ollakseen oma itsensä ja tehdäkseen oikeutta sydämensä
+syvimmälle pyyteelle, _täytyy_ saada uneksia, uneksia suuresti, laajasti
+ja utuisesti. Aika hänen ympärillään tarjoaa varsin vähän tilaisuutta
+siihen. Hänen täytyy mennä kauas taaksepäin löytääkseen kyllin idyllisen
+tyydytyksen tälle synnynnäiselle tarpeelleen, ja hän menee Kalevalaan
+saakka, tavaten sen _Aino_-tarusta sopivat puitteet sisällisille
+mielihauteilleen. Hän löytää siitä Väinämöisen, jonka sydämeen hän voi
+sijoittaa koko oman ikuisen päivän-uskonsa, Ainon, jonka kulmille hän
+voi painaa muinaisten paimenlaulujensa pehmeimmän, haaveherkimmän
+seppeleen, ja hän löytää siitä lopuksi Joukahaisen, jonka hahmossa hän
+voi laulaa suohon kaiken matalan, epäpyhän, surkastuneen ja kelvottoman
+elämässä ynnä ihmisissä. Mutta unelmakin, kuinka kaunis ja utuinen
+tahansa, voi olla harhapolku sille, jonka takana seisoo koko kansa
+kalevalainen. Vasta kun Aino, hänen oman onnensa unelma, on mennyt
+mereen, voi Väinämöinen täydellä paatoksella väittää itsestään: »Kansa,
+nyt olen omasi!» Ja silloin vasta hän voi miehekkäässä
+resignatsionissaan lausua uuden, realistisen Suomen laajakantoiset
+syntysanat: »Yhteisvoimin yhteistyöhön!»
+
+_Aino_ on J.H. Erkon vieno hyvästijättö nuoruutensa uneksivalle
+romantiikalle ja samalla sen uuden, yhteiskunnallisen ihmisyyden
+ensimmäinen rohkea ja reipas ohjelmajulistus, joka on pudonnut kypsänä
+hedelmänä hänen nykyaikaisen epäilyn kalvamista uskonnollisista
+mietiskelyistään.
+
+_Kullervossa_ hän on jo kokonaan yhteiskunta-ihminen. Kalevalan
+traagillisin sankari ei esiinny hänelle niin paljon kohtalon vaskisia
+valtoja vastaan taistelevana, kuin orjien päämiehenä, joka on
+syntyperänsä kautta joutunut yhteiskunnan ulkopuolelle ja joka nyt
+tahtoo taistella siltä ihmis-oikeuksia itselleen. Mutta juuri sehän on
+J.H. Erkon mielestä myös nykyaikaisen työväenliikkeen lopullinen
+tarkoitusperä. Siis on Kullervo Suomen ensimmäinen sosialisti,
+taruhenkilö tosin, mutta juuri siten vielä sopivampi nykyaikaisen
+yhteiskunnan lapsipuolten laajaksi vertauskuvaksi. Eikä oikeastaan vain
+sosialisti, sillä sehän tekijä itsekin on jo tähän aikaan
+ihanteellisessa merkityksessä, vaan suorastaan anarkisti on Kullervo,
+ja vasta sellaisena voi J.H. Erkko hänet traagilliseksi sankariksi
+kuvata ja käsittää. Säkeet sellaiset kuin:
+
+    »Minut myrkytti elämä,
+    minä myrkytän elämän»,
+
+huomauttavat meille, miltä kannalta tekijä tahtoo Kullervoaan
+katsottavan. Kullervokin kuuluu niihin suohon-laulettaviin voimiin
+elämässä, kuten Joukahainen _Ainossa_, joiden murtuminen on
+välttämätöntä yhteiskunnallisen elämän vapaalle ja onnelliselle
+kehittymiselle. Hänestä olisi _voinut_ tulla »suurin sankareista», mutta
+orjuus oli hänet jo liiaksi myrkyttänyt. Hänestä oli jo tullut
+vahinko-eläin, vahinko-ihminen, joka ei osannut hillitä intohimojaaan
+»voiton yhteisen eduksi», ja siksi oli hänen sorruttava. Mutta niin ei
+ole tarvis käydä kaikkien hänen vertaistensa:
+
+    »Yhteisistä tee eduista
+    työväksi osalliseksi,
+    teetpä sen vapaaksi kohta»,
+
+lausuu Tiera, ja _vapaat_ miehet ne vasta voivat muodostaa sen »kesyjen
+yhteiskunnan», jota Väinämöinen uneksii ja jonka tunnusmerkki juuri on:
+_itsehillitseminen_.
+
+Tässä ollaan jo keskellä J.H. Erkon oleellisinta maailmankatsomusta.
+Luonto, olkoon sillä kuinka suuri oikeus tahansa elämään, ei vielä
+kelpaa sellaisenaan: se on viljeltävä, kesytettävä. Yksilö, olkoon hän
+kuinka rikaslahjainen tahansa, ei menesty eikä _saa_ menestyä, ellei hän
+opi oikein käyttämään vapauttaan ja alistamaan omaa hyväänsä kaiken
+kansan yhteisen hyvän palvelukseen.
+
+Osa tästä maailmankatsomuksesta sisältyy Topeliuksen »kuninkaan
+sormuksen» kuuluisaan taikalauselmaan: _Rex regi rebellis_. Se osa
+nimittäin, missä turmion voimat käsitetään ihmisen omassa rinnassa
+asuviksi s.o. hänen intohimoikseen, pedoksi ihmisessä. Mutta Erkon
+mielestä kuuluvat hänen tällä kehityskaudellaan turmiollisiin voimiin jo
+kaikki nekin, jotka pyrkivät yksilölliseen onneen ohitse kaiken kansan
+onnen. Siksi ovat Untamon ja Kalervon heimotkin sortuneet, että ne ovat
+etsineet »sukuetuja». Siten ovat ne kohtalonsa ansainneet.
+
+_Hyvä_ voittaa Erkon mielestä aina. Siinä hän on täydellisesti »vanhan»
+Suomen mies, joka on saanut saman valoisan optimismin kristillisestä
+maailmankatsomuksestaan. Mutta hyvää on Erkon mielestä vain kaikki se,
+joka _yhdistää_, pahaa se, joka _erottaa_, yhteishyvä voittaa jo tässä
+maailmassa, yksityishyvä, joka ei sitä palvele, on tuomittu sortumaan.
+Siinä on Erkko taas sikäli »nuoren» Suomen mies, että hän
+vapaa-ajattelijana siirtää hyvän ja pahan lopullisen taistelun haudan
+tuolta puolen haudan tälle puolen. Mutta hän on vielä enemmän, hän on
+sen tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnan kannattaja, joka on kaikesta
+haudantakaisesta puhdistetun kristinopin (s.o. sosialismin) viimeinen
+johtopäätös.--Luonnollisesti käy kaikki syvempi tragiikka näin
+päivänpaisteisen maailmankatsomuksen kannalta mahdottomaksi.
+
+Kuinka ovat sitten vaivaiset syntiset ihmiset tätä ihanne-yhteiskuntaa
+varten kasvatettavat? Erkonkaan mielestä he eivät nimittäin vielä
+lähestulkoonkaan ole valmiit siihen. Vapaudella ja ainoastaan
+vapaudella. Kaikki pakko, kaikki sorto on hänelle jo sellaisenaan
+vierasta ja vastenmielistä. Se ei sitäpaitsi olisi tässä tapauksessa
+edes mikään tarkoituksenmukainen keino, sillä orjuus kasvattaa vain
+orjanhyveitä. Taikka toisin sanoen: jos mieli yksilön koskaan oppia
+yhteiskunnallista vapautta oikein käyttämään, on hänelle ensin tämä
+vapaus annettava. Jos hän käyttää väärin vapauttaan, hän sortuu. Mutta
+vapauden väärinkäytöksiltä voi yhteiskunnan turvata vain sen jäsenten
+sisällinen, siveellinen kasvatus, joka taas on mahdollinen vain
+vapaudessa. Korkein yksilöllinen siveys-oppi on siis siinä, että yksilö
+vapaehtoisesti täyttää ja palvelee koko yhteiskunnan ylintä tarkoitusta,
+s.o. aina korkeampaa ja korkeampaa ihmisyyttä.
+
+Uudestaan ja yhä uudestaan soinnahtaa tämä auringon-uskoinen, vapauttava
+ja riemuitseva sävel Erkon myöhäisemmästä tuotannosta: _Ajan varrelta,
+Runoelmia ja ajatelmia, Pimeän tullen, Ilmojen lauluja_. Hän seisoo nyt
+keskellä nykyisen ajan kihinää, keskellä isänmaan hätää, keskellä kansan
+kahtia-menemistä, mutta mikään ei voi enää häntä kerran saavutetulta
+kalliopohjaltaan häälyttää. Hän on kansallinen ja ihanteellinen kuin
+konsanaan »vanha» Suomi, hän on vapaamielinen ja kansanvaltainen kuin
+konsanaan »nuori» Suomi hänen ympärillään, ja hän on lopuksi
+kansainvälinen ja yhteiskunnallinen kuin konsanaan se sosialistinen
+Suomi, jonka hän niin kauniina näkee taivaanrannalla kangastavan. Mikään
+uusi ei enää pelota häntä. Perinjuurisimmatkin reformikysymykset
+löytävät hänestä aina innostuneen ajajan, usein jo kauan ennen, kuin ne
+ovat tulleetkaan päiväjärjestykseen. Hän on nyt realisti, realisti
+sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, mutta ei koskaan materialisti.
+Aineen tulee hänen mielestään aina ja kaikkialla palvella henkeä, hyödyn
+kauneutta, yksilön yhteiskuntaa, kansan ihmisyyttä. Siksi hän saattaa
+runoilijana niin vilpittömästi ja palavasti iloita jokaisesta
+pyrkimyksestä parantaa kansamme taloudellisia elin-ehtoja: mitkä ihanat
+_hengen_ kukat tulevatkaan tuosta uudesta, viljavammasta maaperästä
+puhkeamaan! Siksi hän saattaa niin lämpimällä mielenkiinnolla seurata
+jokaisen vähänkin lahjakkaamman yksilön nousemista suomalaisessa
+sivistys-elämässä: kuinka hän kerran onkaan _koko_ suomalaista isänmaata
+kohottava! Siksi hän voi seisoa eturinnassa silloin, kun hänen
+suomalaista isänmaataan uhataan: tässä ei ole kysymys vain kansan
+taistelusta vasten kansaa, vaan erään _ihmisyyden_ osan taistelusta
+vastaan sortoa ja väkivaltaa! Kukaan suomalainen kirjailija ei ole
+laajemmin käsittänyt uutta kansallisen herätyksen, valistuksen,
+edistyksen ja lopuksi laillisuuden Suomea. J.H. Erkossa yhtyvät sen
+kaikki säteet. Hän on yhtä keskeinen ilmiö ajassa kuin ainoastaan
+Lönnrot oli ollut omassaan.
+
+Tältä pohjalta tulee hänestä sen edistysmielisen, sen valistusjanoisen
+maalaisnuorisomme mielirunoilija, joka jo varhain on hänen _Hämäläisen
+laulunsa_, hänen _Kansalaislaulunsa_, ja niin monta säveltäjien
+siivittämää lyyrillisen mielialan tuotetta suorastaan kansanlauluina
+omaksunut. Hänestä tulee sen pyhimpien ihanteiden tulkki, sen
+kauneimpien pyrkimysten olennoitu perikuva, »valon sankari väkevä»,
+nuorisoseurain, kansan-opistojen, kansanjuhlien, lomakurssien ja
+ylimalkaan kaikkien opin-ahjojen ja isänmaallisten tilaisuuksien tietäjä
+ijänikuinen. Tältä pohjalta hän saattaa haltioitua esim.
+raittiusliikkeestä siihen määrään, että hänen jalosti mahtipontinen ja
+Bakkos-vastainen purkauksensa _En viinoja juo, en rypäleverta_! on
+dityrambisessa hurmauksessaan todellakin--dionysolainen. Tältä pohjalta
+hän voi koskettaa myös kaupunkilaiskultuuria, nimittäin juuri sen
+työväenliikettä ensimmäisessä, ihanteellisessa asteessaan 1890-luvulla,
+kirjoittaa _Työkansan marssin_ ja runoelmassa _Käsitysten_ (lausuttu
+»Pellervon» päiviä avattaessa) vihdoin keskittää kansalliset
+mielipiteensä tuohon täysin johdonmukaiseen lopputulokseen:
+
+    »Suomi on tehtävä Amerikaksi,
+    vapaaksi, väljäksi, viljavaksi.»
+
+Ei edes merkantilismin, industrialismin, trustien ja miljardöörien
+merentakainen peto enää pelota häntä. Pyörikööt koneet! Nekin palvelevat
+vain ihmishengen kasvamista kohti korkeuksia. Pyörikööt dollarit! Nekin
+levittävät vain leipää miljoonille ja taas miljoonille.
+
+Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana kansallisesta romantiikasta,
+jonka tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia oli ollut juuri köyhyyden
+ihannoiminen. Ne, jotka itse eivät koskaan olleet köyhyyttä tunteneet,
+saattoivat Runebergin suulla laulaa: »On maamme köyhä, siksi jää»,
+ihailla pettuleivän siveellisesti kohottavaa vaikutusta ja ylistää niitä
+hyveitä, jotka selittämätön kaitselmus oli määrännyt ryysyissä kulkemaan
+ja »karstaisen kurkihirren» alla asumaan. J.H. Erkon suulla laulaa
+Suomen köyhä kansa itse. Siitä hänen myöhäisemmän runoutensa rohkea ote
+suoraan niihin elämän kouraantuntuviin realiteetteihin, joita vailla
+hänen mielestään eivät mitkään vapaan miehen hyveet eikä mikään
+todellinen henkinen hyvinvointi ole maassa mahdollisia.
+
+Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana myös entisestä
+paimenlaulajasta. Monen mielestä olisi hänen pitänyt ijäti pysyä
+sellaisena, jos hänen mieli olla uskollinen alkuaan niin hienolle,
+haaveelliselle luonteelleen. Mutta juuri sepä onkin J.H. Erkon suuruus,
+että hän uskalsi murtaa haaveensa, missä ne eivät vastanneet hänen
+tajuamaansa todellisuutta, ja etsiä aina uusia, aina voimakkaampia
+elämän-arvoja runsaan runoutensa ja kauas kiitävien unelmiensa
+esineiksi. _Hän_ ei koskaan jäänyt jäljelle ajastaan. Mutta niin ovat
+jääneet ne, jotka vielä tänäkin päivänä pitävät hänen paimenlaulujaan
+parhaimpana ja oleellisimpana osana hänen tuotannostaan.
+
+Taiteellisen muodon kannalta merkitsee Erkko entisyyteen nähden
+ääretöntä vapautumista. Me näemme, kuinka raskaasti ja vaikeasti
+Oksaselta, samoin kuin Kiveltäkin, pieninkin yksilöllisemmän,
+intiimimmän sielun-elämän tunnustus ilmi työskenteleikse. J.H. Erkolta
+se käy kuin karkelo, jokainen vaikutus sulaa hänessä heti säkeiksi,
+jokainen mielenliike vaatii heti vastaavan ilmaisunsa. Erkko on
+ensimmäinen suomenkielinen laulurunoilija, joka kasvavasta nuorukaisesta
+viimeisiin elonpäiviinsä saakka uskoo itsensä kokonaan ja täydellisesti
+»epäpitkien rivien» houkuttelevalle haltiattarelle. Suomenkielen
+kirkkaus, sanontatavan selvyys ja täsmällisyys eivät tosin ole hänen
+vahvimpia puoliaan. Mutta muuten on hänen kielensä sangen tuoresta,
+sointuvaa ja sanarikasta, ja ottamalla runsaasen käytäntöön vanhan
+kalevalaisen runomitan hän vaikuttaa suoranaisesti sen kuilun
+poistamiseen, mikä aikojen kuluessa oli auennut vanhan ja uuden
+suomalaisen runouden välille. Että hänen oma personallisuutensa ynnä
+kirjallinen toimintansa kokonaisuudessaan taas oli omiaan tasoittamaan
+juopaa maalaisen ja kaupunkilaisen, kansanomaisen ja akatemiallisen,
+suoraan suomalaisen hengen lähteistä kumpuavien ja ruotsinkielisten y.m.
+esikuvien kasvattamien kauneus-arvojen välillä, lienee jo jossakin
+määrin käynyt selville edellisestä.
+
+Hänessä on paljon Paavo Korhosta, paljon Oksasta, jonkun verran Kiveä ja
+Juteinia, vielä lisäksi pisara Ruotsin vallan aikuista hengellistä
+virsiseppää ja maallista tilapäärunoilijaa sekä kokonainen kauhallinen
+vanhaa Väinämöistä. Runebergia ja Topeliusta on hänessä vain sikäli,
+mikäli heissä itsessään on suomalaista. Maamme ruotsinkielinen
+klassillinen runous ei paina alas hänen itsenäisiä
+kehittymismahdollisuuksiaan, kuten esim. Oksaselle niin arveluttavassa
+määrässä oli käynyt: siitä pelastaa hänet nähtävästi hänen syvästi
+suomalainen, subjektivinen kanteletar-luonteensa. Omalta kansalliselta
+pohjaltaan kasvaa hänen runoutensa kuin hän itsekin, ruotsalaisen
+kultuurin ohitse, vaikka ei suinkaan sille vihamielisenä, viitaten kauas
+nykyaikaiseen, europalaiseen maailmankansalaisuuteen.
+
+J.H. Erkko laulaa yhteen, missä muut erottavat. Ja jos meillä vielä
+joku kansallinen eheys olisi mahdollinen, olisi se epäilemättä vain sen
+kansallishengen kehityskauden pohjalta, jonka edustajana hän seisoo
+kirjallisuudessamme ja joka niin lujasti ja elimellisesti liittyy
+kansallisen romantiikan pilvettömään päivän-uskoon:
+
+    »kesken hankien ja jään
+    kantaa henki tähkäpään.»
+
+
+
+
+KAARLO KRAMSU
+
+
+s. 22/12 1855 k. 26/8 1895.--Runoelmia (1878, 1887).
+
+
+Niinkuin yksinäinen, jylhä vuorenkukkula seisoo Kaarlo Kramsu Suomen
+runoudessa. Hänen kielensä on kirkas ja kova, hänen tunne-elämänsä karu
+ja ytimekäs, hänen ajatusmaailmansa selkeä, voimakas ja harvaviivainen,
+hänen paatoksensa synkkä, teräsharmaa ja syvimmässä merkityksessä
+traagillinen. Hänen tuotantonsa--vain ohut runovihkonen, jonka hän
+sitten laajentaa--ei osoita mitään erikoista sielullista kehitystä. Hän
+tulee kirjallisuuteemme samana kuin hän sen jättääkin, valmiina
+muodoltaan ja sisällykseltään, ja on yksi sen kaikkein imponeeraavimpia
+ilmiöitä niin monessa suhteessa Aleksis Kiveä muistuttaen.
+
+Mutta Aleksis Kivikin on vielä aivan lempeä ja päivänpaisteinen ilmiö
+Kaarlo Kramsuun verrattuna. Huumori, sukkela, vapauttava leikinlasku
+tulee Kivellä hänen myötäsyntyneen raskasmielisyytensä avuksi, luoden
+kultaisia päivänsäteitä hänen tuotantoonsa, samoin kuin epäilemättä
+myös hänen elonsa tielle, joskin tuo hyvän pään ja terävän älyn luoma
+puustavillinen ilotulitus hänellä milloin tahansa saattaakin sammua
+riutuvaan, liikuttavaan surumielisyyteen. Kaarlo Kramsun jumala ei ole
+suonut hänelle mitään sellaista sovittavaa sielunkykyä. Hänessä ei ole
+huumoria niin nimeksikään. Jos hän sellaista joskus yrittää,
+karskahtavat sanat heti kuin kaksi yhteenpurtua hammasriviä vastakkain.
+Kaarlo Kramsu on traagillinen ja ainoastaan traagillinen runoilija. Itse
+Kullervon tarina Kalevalassa--muuten Suomen kirjallisuuden
+traagillisin--vaikuttaa meihin vielä aivan hilpeästi, vilkkaasti ja
+värikkäästi sen kolkon, kaamean, aution ja, niin sanoaksemme, _tyhjän_
+tragiikan rinnalla, joka asuu Kramsun raudan-raskaiden, peljättävien
+rytmien alla ja nousee pinnalle niin pikimustana, niin sydän-öisenä,
+niin aamu-tähdettömänä hänen parhaissa runoissaan. Suomen
+kirjallisuudessa hän on ainoa laatuaan. Maailman kirjallisuudesta
+muistuu mieleen Edgar Allan Poe, jonka todellakin _kaarne_-siipinen
+runous on jonkun verran tälle suomalaiselle yölinnulle sukulaista. Mutta
+hänelläkin tulee jo liikkuvampi, vaihtelevampi mielikuvitus edes
+joksikin sovittavaksi, vapauttavaksi momentiksi. Sillä rikas
+mielikuvitus, luokoon se sitten mitä hirmukuvia tahansa, on jo
+sellaisenaan joku seurakumppani sille, jonka tie kulkee ehdottomassa
+elämäntyhjyydessä ja elämän-yksinäisyydessä. Kaarlo Kramsulla ei ole
+edes sitä lohdutusta. Hänen mielikuvituksensa on yhtä köyhä
+vivahduksista kuin on köyhä iloista ja suruista hänen tunne-elämänsä.
+Hänellä ei ole kuin pari kolme asiaa sanottavaa, mutta ne hän sanoo
+sitten niin, kuin olisi kysymys kykloopi-muurin rakentamisesta: hänen
+säkeensä putoelevat päällekkäin kuin kiviharkot ilman mitään
+»runotilkkimiä». Hänellä ei ole kuin pari kolme kieltä kanteleessaan,
+mutta niitä hän soittaa sitten sellaisilla terässormilla, että niiden
+sävel on kantava kautta vuosisatojen: aina yhtä synkkänä, aina yhtä
+tuimana, aina tunkien yhtä syvälle lukijan luihin ja ytimiin.
+
+Totisesti: suurempia runoilijoita on maailmassa elänyt, mutta ei ketään
+kolkommin, yksinomaisemmin traagillisempaa.
+
+Jos suomalaisella runoudella ylimalkaan on oikeus kalevalaisen
+kansanhengen kerällä käyttää itsestään sanoja »soitto on suruista
+tehty», on Kramsun runoudella oikeus väittää olevansa tehty kivikovasta
+tuskasta ja jäytävästä jähmetyksestä. Samoin kuin Kivi, on Kramsu
+tuntenut sitä »kauhua tyhjyyden», josta hän puhuu runossaan _Ensimäinen
+leivo_, ihaillen tämän luonnon kevätlaulajan optimistista uskoa päivään
+ja aurinkoon, vaikka yöt ovatkin vielä »kylmät ja synkät», ja itselleen
+saman uskon voimaa toivottaen. Mutta Kivi ei ollut jäänyt siihen ikäänsä
+tuijottamaan, kuten Kramsu jäi. Hän oli täyttänyt mielensä, jos ei
+muulla, niin ainakin »ikävyydellä ja hämäryydellä», tuolla omalla
+kalvavalla, eleegisellä kaihomielellään, silloinkin kun hänen synkin
+hetkensä oli. Kramsulla ei ole sitäkään. Hänen runoutensa ei ole
+kaihomielinen ollenkaan. Sen taivas on aina sysimusta, niinkuin on hänen
+oma sydämensä sinä hetkenä, jolloin tuo harvasanainen elämäntunnustus
+_Onneton_ puhkeaa hänen povestaan:
+
+    »Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie,
+    mut synkempi vielä on eloni tie...»
+
+Se on kummallinen runo, jonka epätoivoinen mieliala välittyy lukijaan
+taidekeinoilla niin vähäisillä, että hämmästyy, jos rupeaa niitä
+lähemmin tarkastamaan. Tämäntapaisia runojahan on sepitetty maailmassa
+tuhansittain. Kuka runoilija ei ole ollut »onneton», kenen elämä ei ole
+tuntunut syksyistä yötä synkemmältä! Mutta kun Kramsu sanoo:
+
+    »ma viettänyt ain' olen tähdetönt' yötä»,
+
+niin on siinä tunnelma niin pimeä ja pöyristyttävä, että me heti ilman
+mitään vastaväitteitä siihen antaudumme. Mistä se johtuu? Onhan itse
+vertaus taivaasta ja tähdistä mitä tavallisin eikä ole uutuudella
+pilattu runon kolmas ja viimeinen säejaksokaan, jossa tekijä pyytää
+luojaansa luomaan hänelle edes yhden tähtösen hänen yöhönsä, että hän
+voisi seurata sitä iloiten elonsa tiellä ja vielä kuollessaan katsoa
+siihen. Ei: se johtuu runon _rytmistä_, kuten aina Kramsun lyriikassa.
+Se on hänellä aina niin vaskisesti vakuuttava, että tarkoitettu tunnelma
+syntyy kuin itsestään.
+
+Verratkaamme vain edelliseen esim. Wecksellin epätoivoisinta runoa _Jag
+midnattens barn_, niin sydäntä-särkevää kaikessa turvattomassa
+avunhuudossaan. Sekin vaikuttaa itse asiassa valoisammin, sillä se
+vaikuttaa liikuttavammin: se on hätääntyneen lapsen parahdus keskellä
+elämän korpi-yötä, katkeavan kielen helkähdys, kuolin-huuto, haihtuva
+pimeyteen. Mutta siinä on edes jäljellä elämän intensiteetti, tahto,
+joka ei _tahdo_ kuolla, aivotoiminta, joka epätoivon vimmalla tarrautuu
+hukkuvan oljenkorteen: Jesukseen Kristukseen. Kaarlo Kramsulla ei ole
+mitään sellaista. Hänen runossaan ei ole lasta ollenkaan, vaan
+yksinomaan miestä, jonka tämä hetki ei ole toivottavampi kuin
+toinenkaan: hänellä ei ole mitään syytä huutaa, koska hänellä ei ole
+syytä juuri _nyt_ huutaa enemmän kuin ennenkään. Hänen elämänsä on aina
+ollut yhtä toivotonta.
+
+Runo _Onnensa etsijä_ soinnuttaa edelleen samaa mielialaa. Onni on
+etäällä, sitä kohden on kiirehdittävä. Lyhyt on aika, matka on pitkä,
+polku kivinen, myrskyinen elämän sää. Mutta rientää täytyy, ei etsiä
+suojaa, ei levähtää. Kaukana on onni, kaikki ihmiset rientävät kohti
+onneaan. Mutta rientää on turha, kukaan ei ehdi sinne, kaikki saavuttaa
+kuolema, kun he tuskin ovat päässeet puolitiehen.--Joku toinen runoilija
+lopettaisi jo tähän. Mutta Kramsu jatkaa vielä, hän huomauttaa vielä
+kerran, että rientää täytyy, että ei saa levätä, sillä
+
+    »ken lepohon itsensä heittää,
+    on kuollut jo eläissään.»
+
+Siis: elämä on turha, mutta kuolema kuitenkin peljättävämpi. Täytyy
+elää, täytyy ainakin _koettaa_ elää ja etsiä onneaan, vaikka ei kukaan
+löydä sitä.--Tässä on runon _Onneton_ subjektivisesti traagillinen
+tunnelma jo tulemassa traagilliseksi maailmankatsomukseksi.
+
+Kaarlo Kramsu ei oikeastaan koskaan pääse siihen, sillä hän on sitä
+voidakseen aivan liian vähän älyllinen, tajuperäinen
+taiteilijaluonteeltaan. _Jos_ hän siihen pääsisi, olisi se epäilemättä
+jo eräs vapauttava ovi hänelle, sillä traagillinen _ajatteleminen_ on jo
+keveämpi kuorma yksilölle kuin pelkkä traagillinen _tunteminen_, siksi
+että se siirtää yksilön mieskohtaisen elämäntuskan jo ikäänkuin hänen
+ulkopuolelleen, käytettävien käsitteiden jo paljon yleispätevämpiin
+maailmoihin, joissa kohtalon paino yhden sijasta monen hartioille
+jakaantuu. Kramsu koskettaa niitä maailmoita, mutta ei ulotu niihin:
+hänen runoutensa ei koskaan erotu käsitteelliseksi toivottomasta
+tunnelmapohjastaan.
+
+Syvimmän traagillisen tunteen merkki on, kuten tunnettu, m.m. se, että
+se ei ole iloinen eikä surullinen. Ja aivan oikein, Kramsu ei jätä meitä
+tässä suhteessa ollenkaan epätietoisuuteen oman tunne-elämänsä
+syvimmästä pohjavirrasta. Runossaan _Haihtumaton muisto_ hän sanoo
+nimenomaan olevansa kokonaan epätietoinen siitä, onko se »iloinen vai
+suruinen». Hän tietää vain, että se seuraa häntä kaikkialle, että hän
+ajattelee sitä, jos hän puhuu muiden kanssa tahi muita kuuntelee. Jos
+päivä paistaa hänen tielleen, käy se kuin varjo hänen mukanaan, jos
+murhe saa häneltä silmän vettymään, ei syy ole yksin murheen, vaan »se
+on myös muiston syy». Eikä hän tahdokaan siitä erota, se on vanhentuva
+hänen kerällään. »Se minun on!» huudahtaa tekijä. Kukaan siitä ei tiedä
+mitään eikä saa tietää mitään, sillä--tekijä ei runon lopussakaan sano
+sitä.
+
+Mikä voi tällainen muisto ihmisellä olla? Hyvä, ettei tekijä sano sitä,
+sillä juuri täten hän saavuttaa sen traagillisen vaikutuksen, jota yllä
+tarkoitimme.
+
+Eikö sitten ole olemassa mitään lääkettä, mitään parannuskeinoa kurjalle
+kuolevaiselle hänen elämäntuskassaan? On, vastaa Kramsu runossaan
+_Lohdutus_, on yksi, nimittäin: pullo. Mutta kun Kramsu sen sanoo,
+vaikuttaa sekin tässä yhteydessä yksinomaan traagilliselta. Jos Juteini
+sanoo: »Luonnon suuret lapsukaiset avaruuden alla», ja kutsuu heitä
+elämän nautintoon, niin hän käskee heitä sen tekemään »iloll' ihanalla».
+Jos Oksanen runoilee _Kerran viinikellarissa_, niin heiluu hänellä toki
+»unten häilyvä parvi» vaahtoavien lasien yllä. Tästä kaikesta ei ole
+Kramsulla jälkeäkään. Koettaahan hänkin _Juomalaulussaan_ dityrambista
+säveltä virittää ja viinin tuottamaa riemua ylistää. Mutta kuinka
+väkinäiseltä, kuinka mielikuvituksettomalta se sävel hänellä
+tuntuukaan, ja juuri sen vuoksi--sitä traagillisemmalta. Siinäkin jää
+jäljelle vain: pullo, joka jo on »puolillaan». Nopeasti on se juotava
+pohjaan, sillä kohta on saapuva kuoleman yö, joka pullon pirstaa ja
+kantaa juojat pois elämän nautinnosta. Mikä keski-öinen mieliala! Näkee
+selvästi, että Kaarlo Kramsussa ei ole pisaraakaan hetken ihmistä, ei
+hiventäkään viinin hurmausta Anakreonin, Bellmanin taikka edes Frödingin
+tapaan. Hän ei ole mikään Lövborg, hänellä ei ole »viininlehviä
+hiuksissaan», _Hedda Gablerin_ sanoja käyttääksemme. Pullo on hänelle
+vain pullo ja viina vain viinaa: se ei hurmaa, se ainoastaan huumaa
+häntä.
+
+Sentään hänkin _Hetken onnea_ (erään kolmannen juomalaulun nimi)
+ylistää, vaikka onnistumatta. Mutta ei ole kumma, ettei hän onnistukaan,
+sillä hän ei ole koskaan oikein vakuutettu siitä asiasta, kuten runo
+_Koditon vapaus_ todistaa. Vapaudella ei ole enää paikkaa missään,
+ainoastaan juomapöydässä. Siinä vain rinta vielä nousee, aate lentää,
+vapaitten ääni soi miehekkäästi. »Mutta mik' on kumppanitten?» kysyy
+tekijä äkkiä katkerassa pilkassaan: he tuskin voivat seisoa enää!
+»Vapaat» ovat vääntyneet »viinan orjiksi», heidän intonsa sammunut,
+vapaus, jumalainen vapaus, kääntää selkänsä heille, ja on siis kokonaan
+koditon maailmassa.--Tässä on jo palanen Baudelaire-tunnelmaa: jäisen
+järjen kritiikki astuu räikeänä ja kirkaisevana keskelle naivia elämän
+nautintoa.
+
+Koettaa Kramsu myös muita keveämpiä, epigrammaattisia säveliä koskettaa,
+kuten runoissa _Hyljätty_, _Jos ois_, _Sua lemmin_, _Rauhaton_,
+_Sydämeni_ ja jossakin muussa. Aina edelleen yhtä huonolla
+menestyksellä. Kramsun runous ei ole luotu leikkiä laskemaan, ei
+laulamaan viinin, eipä edes lemmen kunniata. Ainoastaan yksi hiukan
+onnistuneempi lemmenlaulu hänellä on, vaikka sekin vähäpätöisyys:
+_Sanassaan pysyvä_. Mutta muuten hän liikkuu näillä aloilla kuin karhu
+kaskesmaalla.
+
+Hänellä on vain traagillinen tunteensa, hänellä on vain pikimusta,
+elämän-iloton pohjasävynsä. Hän tuntee sen itsekin ja lausuu eräässä
+näistä epäonnistuneista epigrammeistaan: »rumemmin äännä ei korppikaan».
+Aivan niin hullusti ei asianlaita tietysti ole, mutta totisesti ei
+Kramsu ole luotu tunteen eikä ajatuksen kevätleivona livertämään, kuten
+esim. J.H. Erkko. Hän on katsonut liian syvälle kumpaisenkin onkaloihin.
+
+Mutta joku kannattaja, joku korkkivyö täytyy kuitenkin olla
+kuolevaisella, ellei hänen mieli mennä aivan umpisukkulaan. Kaarlo
+Kramsu on siitä selvästi itsetietoinen, kuten hänen runonsa _Aatteet_
+kyllin osoittaa. Ja kun Kramsu sanoo: »aate», niin hän tarkoittaa sillä
+aina kansallisuusaatetta, tuota alkuperäisintä kaikista, joka on yhtä
+paljon tunteen kuin järjen asia, suorastaan veren ääni ihmisessä. Vain
+täten hän saattaa nimittäin pysyä traagillisella tunnelmapohjallaan,
+joka on hänelle ominaisin, sillä: _myöskin kansallisuus-aate esiintyy
+Kaarlo Kramsulle traagillisena_. Se juuri on sielullisesti
+mieltäkiinnittävää hänen isänmaallisissa runoissaan, sillä hän erottuu
+sen kautta kaikista muista kansallisen herätyksen trubaduureista.
+Toisille, kuten Oksaselle, Suoniolle ja Erkolle, puhumattakaan
+Runebergista ja Topeliuksesta, koittaa isänmaan päivä korkeana ja
+valoisana. Kramsulle se nousee Nuijasodan hurmekentiltä, Suomen
+sorretun, talonpoikaisen kansan kirous, pilkka ja uhka puhuvat hänen
+suunsa kautta.
+
+Muuten hän omaksuu kansallisuus-aatteen sellaisenaan. Hän ei tuo siihen
+mitään älyllistä uutta, yhtä vähän kuin hän millään tavalla
+käsitteellisesti sitä kehittää. Aate on hänelle vain aate--niinkuin
+pullo on pullo--ilman mitään aatteellisia lisäselityksiä. Hänen siihen
+tuomansa uusi on kokonaan hänen traagillisen tunteensa asia, tässä
+tapauksessa rotutunteen. Ja sen kannalta hän kärjistää
+kansallisuus-aatteen, kaikesta päättäen sangen itsetiedottomasti,
+_kansan_ aatteeksi vastaan muukalaista vallas-säätyä. »Herra» ja
+»talonpoika» seisovat hänellä vastakkain kahtena sovittamattomana
+valtana, joista jommankumman on maan päältä poistuttava.
+
+Tältä pohjalta nousee hänen klassillinen mestarilaulunsa _Ilkka_,
+toiselta puolen mallikelpoinen historiallinen ballaadi, toiselta puolen
+suomalaisen kansan-aineksen synkkä uhkalaulu, jonka rinnalla _Vänrikki
+Stoolin tarinat_ kalpenevat ihannoivaksi paraadirunoudeksi. _Tässä_
+ollaan kerrankin keskellä suomalaista sodan-käsitystä: tässä eivät liput
+liehu eivätkä rummut pärise, tässä ei ole aikaa leikintekoon eikä
+karakterististen sotavanhusten kuvauksiin, tässä eivät »torpan tytöt»
+itke, eivät »sotilaspojat» eivätkä jalot Wilhelm von Schwerinit tee
+tarumaisia sankaritöitä. Tässä ei mennä soitellen sotaan. Tässä ei
+kaaduta »kentälle kunnian», vaan kuollaan _hirsipuussa_. Kaameinta
+kaikista on tekijän järkähtämätön ajatusjuoksu siinä, että hän ei pidä
+tätä ihmeenä ollenkaan. Hän sanoo aivan yksinkertaisesti:
+
+    »Hän eli niinkuin Suomen mies
+    ja kuoli--hirsipuussa.»
+
+Ilkka ei ole Kramsulle ainoastaan Nuijasodan aikainen
+talonpoikaispäällikkö eikä yksityinen talonpoika Etelä-Pohjanmaan
+lakeilta: hän on koko sen Suomen suvun edustaja, jonka tumman, raskaan
+veren hän tuntee virtaavan suonissaan. Siksi hänen runonsa nousee kuin
+nyrkki, kuin hirsipuu, peljättävänä, hirmuisena koston-uhkana
+voittajille. Runossaan _Santavuori_ hän sanoo sen vielä selvemmin julki
+kuolevan talonpojan suulla, alla kylmän, kimaltelevan tähti-yön. Ja
+kolmannessa suuressa ohjelmalaulussaan _Jaakkima Berends_, sekin
+muodoltaan mallikelpoinen historiallinen ballaadi, hän täsmällistyttää
+mielipiteensä noihin pirullisiin, kamaliin sanoihin, jotka veristä
+vääryyttä kärsinyt talonpoika »paljain päin» ja kumartaen »maahan asti»
+yli koko Suomen viljelyshistorian linkoaa:
+
+    »Se on talonpojan työksi
+    aina tullut Suomenmaass':
+    minkä herra maahan syöksi,
+    rakens' talonpoika taas.»
+
+Jos J.H. Erkon myöhäisemmästä tuotannosta voidaan syyllä sanoa, että se
+asettuu yhteiskunnallisen kehityksen palvelukseen, voidaan Kramsun
+tämäntapaisista runoista väittää jo suorastaan
+yhteiskunnallis-_vallankumouksellisen_ sävelen niistä
+raikahtavan.--_Hannu Krankka_ ja _Taneli Luukkonen_ ovat jo paljon
+kepeämpää tavaraa, vaikuttaen pääasiallisesti vain runomittaan puetuilta
+kohtauksilta Topeliuksen _Välskärin kertomuksista_.
+
+Kuitenkin on hänen suhteensa koko Suomen historiaan toinen kuin
+ruotsinkielisten, kansallisromantisten runoilijaimme. Jo _Kuoleva
+soturi_ näyttää kuin poleemisessa tarkoituksessa Runebergin
+saman-nimistä »vänrikkiä» vastaan kirjoitetulta: vieras on se maa ja
+vieras se kansa, jonka edestä hän henkensä heittää. Ja _Tarinassaan_ hän
+sanoo nimenomaan: »kuin koirat herrainsa eestä ennen» ovat Suomen
+talonpojat käyneet taistoon ja kuolemaan. _Huokaavat kentät_, _Nukkuva
+Suomi_, _Esi-isäin ääni_, _Unelma_, _Väinämöisen kantele_, kaikki
+vahvistavat vain tätä traagillista mielialaa, jonka kirjalliset
+alkulähteet epäilemättä ovat Yrjö-Koskisen _Nuijasodasta_ ja _Suomen
+historiasta_ etsittävät. Vihan, koston, ja sen kerällä vapauden
+välkähdystä vartoo runoilija, vaikka sen jälkeen sitten suuri pimeys
+seuraisikin. Mutta välkähdystä ei tule. Mikä on syynä siihen? Eikö
+olekaan enää Suomen kansalle »kauniimpi orjan elämää kuolo hirsipuussa?»
+
+Mutta entä sitten, jos välkähdys seuraisikin! Runossaan _Uusi aika_ hän
+sammuttaa viimeisenkin tähden aatteelliselta taivaaltaan. Urhot
+uhrataan, kansan parhaat kaatuvat aatteiden taistelussa, sitten käy
+esiin joukko »rauhaa suosivainen», jälleen »lait uudet laatii pieni
+henki», jälleen saadaan sama ahdas yhteiskunta, vaikka »kiilloitettu
+hiukan päältäpäin». Ja jälleen myrsky mylvähtää ja jälleen jatkuu sama
+kiertokulku: Kramsun epäily on häneltä viimeisenkin kannattavan voiman,
+hänen uskonsa kansallisen ja yhteiskunnallisen edistyksen hedelmiin,
+musertanut. Mitä jää jäljelle sitten? Ainoastaan _Mustalaisen_ kohtalon
+koviin valtoihin alistuva, vaikka ei suinkaan silti niitä hyväksyvä oppi
+siitä, että:
+
+    »Kuihtuu kukka, kaatuu puu,
+    linnunlaulu lakastuu.
+    Niin käy elävitten.»
+
+Kohtalo esiintyy aina murtavana valtana Kramsun runoudessa, niin hyvin
+personallisessa kuin isänmaallisessa. Hän on valistuskauden lapsi, joka
+on uskonsa lempeään kaitselmukseen kadottanut. Mutta hän on vielä siitä
+askel eteenpäin. Valistuskausi kääntää hänessä epäilyksen kärjen omaan
+sydämeensä, koskettaen viime vuosisadan lopun pessimismiä ja suorastaan
+henkistä nihilismiä. Täydellinen tyhjyys ammottaa hänen ympärillään,
+eikä hän ole kyllin esteettinen sielu täyttääkseen sitä edes millään
+traagillisen kauneuden uskonnolla.
+
+Hän sortuu. Painuu takaisin yöhön kuin nyrkki, kuin hirsipuu, joka on
+hetkeksi kohonnut siitä.
+
+
+
+
+ARVI JÄNNES
+
+
+s. 1/7 1848.--Matkamuistelmia Venäjän Lapista (1877-79),
+Lautphysiologische Einführung in das Studium der westfinnischen Sprachen
+(1877), Versuch einer Karelischen Lautlehre (1877), Tutkimus Venäjän
+Karjalan kielestä (Suomi II, 14), Tutkimus Aunuksen kielestä (Suomi II,
+17), Kielellisiä muistoonpanoja Kaakkois-Karjalasta (Suomi III, 3),
+Hirvenhiihtäjät (Runeberg, 1884), Neuvoja Suomen kielen opettajille
+(1886), Ruotsalais-Suomalainen sanakirja (1887) Muistoja ja toiveita
+(1889), Suomen partikkelimuodot (1890), Wörterbuch des Kola-Lappischen
+nebst Sprachproben und Grammatik (1891), Ensi tavuun vokaalit suomen,
+lapin ja mordvan sanoissa (1896) y.m.
+
+
+Suomen isänmaallisen runouden juuret käyvät kauas taakse kansallisen
+herätyksen, vaikka se tästä perinjuurisesta henkisestä liikkeestä saikin
+luonnollisesti ennen-tuntemattoman vauhdin ja virikkeen. Mutta on aina
+muistettava, että kansallinen herätys alkuaan koski etupäässä maamme
+ruotsinkielistä vallas-säätyä, tapahtui suurimmaksi osaksi
+ruotsinkielellä ja saavutti ruotsinkielisen Snellmanin ja
+ruotsinkielisen Runebergin elämäntyössä korkeimman kukkulansa.
+Suomenkielisten runoilijain ei koskaan ole ollut tarvis jälkimmäisen
+tavoin »herätä» jonakin kauniina päivänä tuohon kansallisen hämmästyksen
+huudahdukseen: »olen suomalainen!» He ovat olleet sitä jo aikoja ennen
+kuin kansallisuus-aate oli kansalle julistettukaan.
+
+Mutta isänmaallinen tunne, itsetietoisena, käsitteellisesti määriteltynä
+voimana, astuu Suomen runouteen oikeastaan vasta viime vuosisadan
+alulla, jolloin Juteini pukee sen noihin liikuttaviin, patriarkallisiin
+säkeihin _Arvon mekin ansaitsemme_ ja Kallio laulaa ihanan elegiansa
+_Oma maa_, klassillisen niin muodoltaan kuin sisällykseltään, täyden
+rinnan täyteläisen tunnepurkauksen »rakkaita rantoja» muistellessaan.
+Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on enemmän keskittynyt itse
+kansaan, Kallion taas enemmän sitä ympäröivän luonnon ihanuuteen.
+Molemmat runot ovat siitä merkillisiä, että isänmaallinen tunne niissä
+esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin _Maamme_-laulussa, vaikka ne
+ovatkin niin paljon ennen sitä kirjoitetut. Puhtaasti suomalaisina
+isänmaallisina hymneinä ne olisivat aivan erinomaisesti sopineet
+kansallislauluiksemme, joita ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi
+voinut Flora-juhlassa 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa.
+
+»Kansallisen» herätyksen jälkeen se oli jo liian myöhäistä,
+suomenkielinen isänmaallinen runous kulki ruotsinkielisen runouden
+vanavettä, missä se nimittäin ei, kuten Oksasen mahtavassa runossa
+_Suomen valta_, astunut poliittisesti itsetietoisen suomalaisen kansan
+tulkiksi vaatimaan sille isäntävaltaa omassa maassaan ruotsinkielisen
+vallas-säädyn uhallakin. Suomenkielisissä ylioppilaspiireissä kuohuva
+kansallinen mieliala tuli tämän runouden runsaaksi lähdesuoneksi, joka
+purkautui ilmoille eri osakuntien y.m. ylioppilas-yhdistysten
+toimittamissa albumeissa, muistolehdissä ja juhlajulkaisuissa. Sieltä
+ovat m.m. Kaarlo Kramsun isänmaallisen runouden syntysanat etsittävissä,
+mikäli hänessä nimittäin on juhlarunoilijaa. Suomen herääminen on
+yhteinen, aina uusi ja aina yhtä innostava aihe tälle runoudelle.
+Sieltä ottaa sen Suonio, sieltä ottaa sen J.H. Erkko, päästyään maan
+sivistys-elämän tasalle, ja antaa saman sävelen vieriä edelleen kautta
+kaikkien laulujuhlien, nuorisoseurojen ja kansan-opistojen. Alkaen
+Oksasesta tämä sävel saa kiihkeimmän kaikunsa 1870-luvun lopulla ja
+1880-luvun alussa, tietysti silloisten tulisten ylioppilastaistelujen
+vaikutuksesta, mutta jatkuu kauas vielä nykyisempiinkin aikoihin,
+hälveten hiljakseen kesäisten nuorisojuhlien laululavoille ja
+toverikuntien käsinkirjoitettuun sanomalehdistöön.
+
+Tämän runouden luonteenomaisimpia ilmiöitä on _K.P.T:n marssi_ (»Jos
+sydän sulla puhdas on on...»), mutta sen huippuna on Arvi Jänneksen
+imponeeraavaa yövartio-huutoa _Herää Suomi_ pidettävä.
+
+Sen sukulaisuus Oksasen _Suomen vallan_ kera on helposti havaittavissa:
+sama tunnelma on kehitetty vain ylpeämmäksi ja itsetietoisemmaksi.
+Heräävästä Suomesta on tullut jalopeura, joka jos nousee, »maahan lyö»
+jokaisen, joka sitä »kieltävi, sortaa, syö». Kärsityn vääryyden tunto on
+tämän aste-eron aikaan saanut. Oksanen, joka itse seisoi niin lähellä
+maamme ruotsinkielisen vallas-säädyn kirjallisia ja kansallisia
+ihanteita, ei olisi koskaan voinut kehoittaa näin väkivaltaiseen
+vallankaappaukseen. Hän voi korkeintaan sanoa: »kelläs täss' ois äänen
+vuoro?» ja lingota tunnuslauseen »yksi mieli, yksi kieli», ollenkaan
+sen lähempiä keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi osoittamatta. Arvi
+Jänneksen aikaan on jo täydellinen kahtiajako maan suomenkielisen ja
+ruotsinkielisen sivistyneen säädyn kesken tapahtumassa. Hän _voi_ pukea
+runomuotoon silloisten ylioppilas-puhujien leimuavan paatoksen
+jalopeurasta, jolla on jalopeuran oikeudet, jonka tarvitsee vain herätä
+ja käyttää kämmentään, ollakseen vapaa, suuri ja itsenäinen.
+
+Oksasen isänmaallinen, sytyttävä sävel saa Arvi Jänneksellä _kansallisen
+suuttumuksen_, suomalaisen _pyhän vihan_ syvemmän kaikupohjan. Säkeet
+sellaiset kuin:
+
+    »Poikas myös, moni kunnoton, oi,
+    pöyhkänä päätäsi tallaa...»
+
+ovat jo hiukan sukua Kaarlo Kramsun synkälle, yhteiskunnalliselle
+säveleelle, kuitenkaan kärjistymättä tämän tuonen-tyyneen
+johtopäätökseen »herran» ja »talonpojan» vastakkaisista tehtävistä
+Suomen muinaisessa viljelyshistoriassa. Arvi Jännes on aivan liian leveä
+ja hyväntahtoinen luonne sellaista virttä virittääkseen. Kärsityn
+vääryyden tajunta voi iskeä tosin hänen isänmaallisesta tunnelmastaan
+esille sangen kansanvaltaisia sointuja, kuten:
+
+    »Kun kuka kansoa halveksuu,
+    sortuvi niinkuni juureton puu,
+    silloin on Suomessa huomen»,
+
+kuten: mutta tästä on matka vielä pitkä Kramsun traagilliseen
+kansallisuuskäsitykseen. »Sortajat» ovat hänelle vain pilvi
+suomalaisuuden suuren päivän tiessä, joka on poistuva--ja varsin
+helposti poistuva--samassa silmänräpäyksessä, kun Suomen kansa todella
+_tahtoo_ sen poistuvaksi.
+
+Myös Arvi Jänneksen _Väinölän lapset_, tuo kaunis, sointuva,
+suomalais-ugrilaisen heimotunteen kannattama elegia, johtaa juurensa
+Oksaseen. Mutta tässäkin esiintyy Jännes edeltäjänsä kansallisen sävelen
+itsenäisenä kehittäjänä. Oksaselle olivat »surkeat sukulaisemme»
+Venäjällä olleet etupäässä varoittavina esimerkkeinä siitä, mihin
+»ominainen raakuus» olisi voinut Suomen kansankin viedä, ellei sillä
+olisi ollut onnea joutua ruotsalaisen kultuurin siunauksellisen
+vaikutuksen alaiseksi. »Äänisjärveen» ja »Vienansuuhun» saakka tosin
+hänkin suomalaisuuden mahdin ulottaa ja saattaa haltioituneena hetkenä
+sanoa: »sillä maalla sie oot vahti», mutta hänen toinen runonsa _Meidän
+vieraissa käynnit_ todistaa kyllin selvästi, kuinka turha hänestä oli
+mitään uutta kultuuri-yhteyttä tältä pohjalta toivoakaan.
+
+Jännes on jo paljon toivorikkaampi. Hänestä ei kaikki vielä olisi
+suinkaan mennyttä, jos vaan »heimoushenkeä» olisi. Sillä edellytyksellä
+voisi hänen mielestään vieläkin syntyä silta, joka toisi yhteen
+Aunuksen, Vepsän, Viron, Karjalan ja Kainuun: siis siinäkin suhteessa
+melkoinen laajennus _suursuomalaisuuden_ houkuttelevien haaveiden
+maailmassa, jotka juuri tähän aikaan olivat suomalaisuuden muun riennon
+keralla nuorten patrioottien povissa heränneet. »Suomen silta!» Mikä
+liikuttava kaiku vanhoilta ajoilta sisältyykään noiden kahden sanan
+tulkitsemaan kansallisen eheyden ikävöimiseen, ainoaan, mikä meillä ei
+ole perustunut kansalliseen kompromissiin, joskin ehkä pieneen, helposti
+ymmärrettävään itsepetokseen!
+
+Edellisessä ei suinkaan ole jätetty huomioon ottamatta myöskään Oksasen
+»kansatieteellistä unelmaa», jossa hän jo niin varhain kuin vuonna 1847
+lausuu tämän suursuomalaisuuden syntysanat, vieläpä sulkee sen piiriin,
+paitsi Suomea itseään, Vatjan, Perman, Aunuksen ja Ukrin, viisi sisarta,
+joiden kaikkien kaivattu sulho on _vapaus_. Kuitenkin osoittaa Oksasen
+myöhäisempi tuotanto niin selvää siirtymistä tästä kannasta, että Arvi
+Jänneksen suursuomalaisuus esiintyy jälleen aivan uutuuden voimalla
+suomenkielisessä runoudessa.
+
+Arvi Jänneksen kolmas suuri isänmaallinen uskontunnustus on _Karjala_,
+jonka ensimmäiset iki-ihanat säejaksot epäilemättä ovat sen
+taiteellisesti pätevimmät, mutta jonka sielullisesti
+mieltä-kiinnittävimmän ytimen sen sangen subjektivinen keskiosa
+muodostaa. Paitsi Ruotsin lakia ja »puhdast' uskoa Lutheeruksen»
+suosittelee runoilija nimittäin siinä Raja-Karjalan kansalle koko oman
+kristillis-ihanteellisen maailmankatsomuksensa aseeksi
+elämäntaisteluun, silmin-nähtävällä poleemisella kärjellä 1880-luvun
+luonnontieteellistä maailmankatsomusta vastaan. Tässä juhlallisessa
+yhteydessä vaikuttaa polemiikki aivan toisella voimalla kuin runossa
+_Inhuuden ihantelijalle_, jossa tekijä jälleen pukeutuu sotisopaan saman
+aikakauden kirjallista realismia kurittaakseen.
+
+Arvi Jännes on runoilijana kansallisen romantiikan myöhäsyntyinen lapsi
+ja sellaisena epäilemättä paljon menneisemmän ajan ilmiö kuin esim. J.H.
+Erkko tahi Kaarlo Kramsu. Mutta hän alleviivaa tämän aatesuunnan
+puhtaasti fennomaanista piirrettä niin voimakkaasti, että hänen
+karjalainen profiilinsa jo sen vuoksi heti pistää silmään maamme
+kirjallisuushistoriassa.
+
+Hänen mieskohtainen laulurunoutensa ei tarjoa samaa mielenkiintoa
+nykyaikaiselle lukijalle.
+
+
+
+
+PAAVO CAJANDER
+
+
+s. 24/12 1846.--Daniel Hjort (Wecksell, 1877), Hanna (Runeberg, 1880),
+Joulu-ilta (Runeberg, 1881), Vänrikki Stoolin tarinat (Runeberg, 1889),
+Shakespearen draamat (1877-1909) y.m.
+
+
+Arvi Jännes oli leikannut parhaat kirjalliset laakerinsa isänmaallisen
+ja suursuomalaisen heimotunteen Tyrtaioksena. Paljon vaatimattomampi
+ulkonaiselta sävyltään on hänen aikalaisensa, samoin 1870-luvun miehen,
+Paavo Cajanderin isänmaallinen tunnelma, joka saa kantavimman ja
+klassillisimman muotonsa vertauskuvallisessa ballaadissa _Vapautettu
+kuningatar_.
+
+Senkin aihe on Suomen herääminen. Mutta sitä ei esitetä tässä
+toivottavana, vaan jo tapahtuneena tosiasiana. »Kuningatar», se on
+Suomen kansallishenki, joka kerran on hänkin ollut kaunis, kuulu »maan
+valtia ylhäinen», mutta joka nyt vangittuna rautaisten telkimien taakse
+vain joskus, vartioiden nukkuessa, uskaltaa laulaa yölle surujaan ja
+murheitaan. »Matkamies», joka linnan luokse saapuu, kuulee kuningattaren
+laulut, ihastuu ja laulaa jälleen kansalleen, on luonnollisesti Elias
+Lönnrot. »Runoruhtinas», joka nyt »keväisen ilman» (s.o. kansallisen
+herätyksen) hengähtäissä yli maan jälleen kanneltaan koskettaa, on
+Runeberg, ja se soitto, »ei ennen kuultu», joka nyt hänen kanteleensa
+kielistä salamoi ja jossa »urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet
+soi», on _Vänrikki Stoolin tarinat_. Niiden aikaansaaman isänmaallisen
+innostuksen Cajander kuvaa seuraavilla haltioituneilla säkeillä:
+
+    »Ken tuost' ei hurmautuisi? Ken enää kylmäks jäis?
+    Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?»
+
+Mutta kuningatar on yhä vanki, vapauttajaa ei
+kuulu, yö on edelleen ainoa, joka ottaa vastaan
+murheet yksinäisen.
+
+Mutta jo saapuu sankari, mies, jonka »kypärästä
+välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii»:
+Snellman. Hänen äänensä soi ukkosena, hän ryntää
+sadan miehen voimin, hän murtaa linnan rautaportit,
+hän sortaa sen vartiat, hän käy »kuin rytö-metsän
+kautta», hän tervehtii maan äitiä jälleen
+korkeaan kunniaansa, hän taluttaa kuningattaren
+riemuavan kansansa eteen. Ja jälleen on kuin
+»laulua hellää ja vienoa» soisi ilmassa, »mut aamulaulua
+on se, yö on iäks mennyt pois».
+
+Tämä kaikki on mitä suurimmalla runollisella
+kuvauskyvyllä esitetty. Paavo Cajanderille ominainen
+pehmeä, herkkä tunnelmahuntu kietoutuu
+kauniisti noiden itsessään runolliselle käsittelylle
+sangen epäkiitollisten tosiasiain ympärille. Muoto
+ja taidekeinot ovat saksalaisen romantiikan--aina
+»vuoren huipulla» olevasta linnasta saakka,
+joka »katsovi laaksohon»--samoin kuin hänen
+toisessa suuressa isänmaallisessa ballaadissaan
+_Runolaulaja_. Siinäkin on kysymys linnasta,
+vieläpä »isosta hovilinnasta», jossa pitoja uljaita
+pidetään, siinäkin on kysymys kansallisen hengen
+heräämisestä, jonka vanha kannelniekka saa
+aikaan kalevalaisella laulullaan, siinäkin on hetken
+hurmaus yhtä runollisesti esitetty ja siinäkin
+on loppu yhtä optimistinen ja päivänpaisteinen.
+Suomi _on_ herännyt Paavo Cajanderin sovinnollisessa,
+yleis-isänmaallisessa mielessä. Vain Arvi
+Jänneksen suomalais-ugrilainen heimotunne saattaa
+vielä sen laajemman, perinjuurisemman heräämisen
+toivosta haltioitua.
+
+Huomattava on yksityisten vertausten--eikä
+siis vain yleisten vertauskuvien--klassillinen
+käyttö Paavo Cajanderilla, jossa suhteessa epäilemättä
+Runeberg on ollut hänen arvokas opettajansa.
+Laulajan vapiseva ääni esim. viimemainitussa
+ballaadissa alkaa virtensä kuin lintu, joka
+metsästä on tuotu häkkiin ja nyt siellä »säveltään
+visertääpi sydämin tykkivin». Ja hovilinnassa
+syntyy silloin tenho
+
+    »kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois:
+    värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa
+    ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.»
+
+Runolaulaja itse taas, joka nyt viedään huoneen ylimmälle sijalle, on
+siinä kaunis, »kuin hohtees' auringon satehen vienon jälkeen puu
+sammaltunut on».
+
+Siinä on jo Runebergin koruton, luonnontuores epiikka ympätty
+täydellisesti suomalaiseen kieli-runkoon, Runebergin ja eritoten
+_Vänrikki Stoolin tarinain_ vaikutus yleensäkin Paavo Cajanderin
+niukkaan runouteen on kieltämätön, joskin ainoastaan syvemmässä
+merkityksessä, siis ei jäljittelynä, vaan samansukuisen runoilija-hengen
+luontaisena kallistumisena kohti mestariaan. Kuvaava tässä suhteessa on
+tuo puhdas-viivainen historiallinen kuvaelma _Scipio Africanus_, jonka
+runomitta ja näennäinen tunnelmapohja on sama kuin Runebergin
+juhlallisimman »vänrikin» _Döbeln Juuttaalla_. Kuvaelman ulkonaiset
+puitteet ovat aivan samat kuin Runebergin runon monumentalisessa
+loppu-osassa: on yö, »on hirmupäivä päästy päähän», seisoo yksinäinen,
+miettivä mies keskellä kuoleman hävitystä, sotapäällikkö, joka tulkitsee
+tunteensa mahtipontisessa yksinpuhelussa. Mutta siihen loppuukin
+yhtäläisyys. Runeberg käyttää tilaisuutta lausuakseen von Döbelnin
+suulla julki vapaa-ajattelijan suoraselkäisen ja epäilemättä tekijän
+oman sydämen syvimmästä kumpuavan uskontunnustuksen. Cajander vienomman,
+eleegisemmän luonteensa mukaisesti antaa Scipio Africanuksen nähdä,
+Kartagon raunioita kauhistuessaan, jo senkin surumielisen
+tulevaisuudenkuvan, jolloin Rooman omat vahvat muurit murtuvat, jolloin
+sen oma kuulu kansa sortuu: »se Iliaan on kohtaloa vaan». Edellisen
+pystysuora-viiva on tässä muuttunut vaakasuoraksi, edellisen korkea,
+yksilöllinen paatos jälkimmäisen maailmanhistorialliseksi melankoliaksi
+kaiken katoavaisuudesta.
+
+Kuitenkin: ellei Paavo Cajander olisi muuna kuin historiallisena ja
+isänmaallisena runoilijana esiintynyt, voisi hänen suomalainen
+runoilija-itsenäisyytensä juuri edellä-mainittujen esikuvien,
+saksalaisten romantikkojen ja Runebergin vuoksi, vielä joutua
+arveluttavasti kysymyksen-alaiseksi. Mutta hänen puhtaasti
+personallisista runoistaan--nekin yhtä niukat kuin on koko hänen
+kirjallinen tuotantonsa--henkii tunne niin harras, herkkä ja syvä, että
+hän siinä suhteessa meillä on vain Aleksis Kiveen verrattava. Mutta Kivi
+ei ole Cajanderille mikään esikuva, kuten Runeberg, kuten ehkä Uhland:
+hän ei tarvitse tällä pohjalla liikkuessaan sellaista, sillä hän liikkuu
+siinä kotoisimmassa ilmakehässään. Muistettakoon vain esim. tuota
+pientä, liikuttavaa runoa _Kuva_, tekijän äidin muistolle omistettu.
+Taidekeinojensa karussa vähyydessä se muistuttaa jo Kramsua, mutta Paavo
+Cajanderille ominaista on sen lempeä, herkkä--ei
+kyynelherkkä--surumielisyys.
+
+Voi Cajander joskus hilpeämmänkin sävelen raikahuttaa, kuten tuo
+uudemman kansanlaulun tapaan rakennettu runo _Oi, jos oisi_ todistaa.
+Mutta muuten on hänen personallisen tunne-elämänsä pohjana vieno,
+kaihomielinen valohämy. Sellaisena hän seisoo tietysti hyvin lähellä
+luontoa, ja tuossa hartaassa, sydämellisessä hymnissä _Salomaa_ (vrt.
+Kallion _Oma maa_) yhtyvätkin useimmat puolet hänen ei aivan laajasta
+kirjallisesta yksilöllisyydestään. Siinä on syvä personallinen tunne
+liittynyt harvinaisen hienoon luonnontajuntaan, isänmaallinen mieliala
+sulanut eheäksi kokonaisuudeksi tekijän oman taapäin katsovan, menneitä
+muistelevan melankolian kera. Onpa mestarillinen kuutamokuvaus esim.
+tuo, kun tekijä sanoo korven keskellä nähneensä »punottain, ujostellen»
+kuin salon immen
+
+    »kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen,»
+
+Yhtä kaunis on tuo Aleksis Kiven tapainen kuvaus tekijän mielialasta
+hänen jälleen päästyään armaan, tutun erämaansa ihanuuteen: hänen
+sielullaan on silloin pyhäpäivä, sen tupa on valkaistu, sen »työn tomut
+laastut pois», kaikki on tyyntä, vain rinta sykkää, »muiston kellot kun
+kaukaa kaikuen soi».--Sama pyhä, suomalaisen sunnuntain mieliala on
+_Leena_-nimisen pienen ballaadin kannattava ominaisuus.
+
+Muodoltaan miehekäs ja ytimekäs, sisällykseltään vieno ja lempeä on
+Paavo Cajanderin supisuomalainen runoilijaluonne, viitaten juuri
+tällaisena kauas kansallisen romantiikkamme kultakauteen: Lönnrotiin ja
+hänen aikalaisiinsa. Hän on tämän aikakauden vielä myöhäsyntyisempi
+lapsi kuin Arvi Jännes. Hänen runoudessaan ei näy vilahdustakaan
+edistyksen ja valistuksen myllertävästä voittokulusta kautta suomalaisen
+sivistys-elämän. Hän on sellaisena aatteellisesti vielä enemmän
+umpilampi kuin esim. Suonio, mutta hän antaa muutamille edustamansa
+entisyyden viivoille todellakin klassillisen täydellisyyden
+suomalaisessa laulurunoudessa.
+
+Taitavana suomentajana, _Shakespearen draamojen_, _Daniel Hjortin_,
+_Hannan_, _Vänrikki Stoolin tarinain_ y.m. kääntäjänä on Paavo Cajander,
+samoin kuin Arvi Jännes _Hirvenhiihtäjien_ tulkinnallaan, suuresti
+edistänyt suomenkielen kirjallista käytäntöä. Yleensä ei hänen
+runokielensä liikoja laulahtele, ollen alkutekstille uskollista,
+yksinkertaista ja korutonta. Mutta että se voi sitäkin, sen todistavat
+aina siellä täällä esiintyvät ihmeen-ihanat pälvipaikat, jotka ovat
+omiaan tekemään kenen tahansa nykyisen polven taiturillisemmistakin
+runosepistä aseettomaksi. Silloin soi hänen kielensä niin
+kullanpuhtaasti, että siihen hyvällä syyllä voidaan sovittaa hänen oma
+taiturillinen säkeensä runosta _A. Oksaselle_ (tämän 60 vuotta
+täyttäessä):
+
+    »käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.»
+
+
+
+
+JUHO REIJONEN
+
+
+s. 27/4 1855.--Kertoelmia (1885), Vaihdokas (1886), Uusia kertoelmia
+(1889), Suuteita (1891), Saarnoja (1891), Kotilukemista Herran päivinä
+(1895), Filip Melanchtonin elämä (1897), Kertoelmia ja kuvauksia (1900)
+y.m.
+
+
+Kansallisen realismin kultakausi lähenee. Suomalaiseen kirjallisuuteen
+ilmestyy kuin taikasauvan iskusta epälukuinen lauma uusia, lahjakkaita
+kynänkäyttäjiä, joilla jokaisella on luonnon-tuoreen, kansanomaisen
+_kuvaamisen_ kyky valmiina sormenpäissään. Kevätvirrat ovat lähteneet
+vieremään, kevätkosket kuohumaan. Verrattain onnelliset valtiolliset
+olosuhteet 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alulla vaikuttavat myös
+osaltaan tämän kirjallisen aikakauden päivänpaisteiseen äänilajiin.
+Vallitsee vireä toiminta kaikkialla henkisen ja aineellisen elämän
+aloilla. Suomalaisuus ei ole enää etäinen, pilventakainen asia, jota
+vain kansallisen romantiikan rohkeimmilla unelmilla voitiin lähestyä: se
+on tuossa jo käsin koskettavissa. Suomalainen isänmaa ei ole enää vain
+yksinäisten suurten miesten mielihaave, sitä ei ole tarvis enää
+Stenbäckin tapaan lähteä vain pietismin korpien ja harmaatakkisten
+körttiläisten povista etsimään: se lepää tuossa meidän edessämme,
+kaikkialla ja jokapaikassa, tyyninä järvinä ja kimmeltävinä
+kirkonkylinä, lempeinä lehtirantoina ja rauhallisina, tutunomaisina
+ihmisinä. Miksi käyttää niin paljon _mielikuvitustaan_, kun voi käyttää
+suoranaista _havaintokykyään_? Miksi vetää _viivoja_ tietymättömään,
+epämääräiseen tulevaisuuteen, kun voi jo niin hyvällä menestyksellä
+_maalata_ kirjavata, elämän-iloista nykyisyyttä? Värit anastavat
+voitollisen sijansa suomalaisten kirjailijain tekotavassa.
+Kansallisuus-aatteen antama sisällinen totuus on muuttumassa heille jo
+ulkonaiseksi todellisuudeksi. He seuraavat ajan virran mukana, he
+kääntävät huomionsa ulospäin, heistä tulee todellisuudenkuvaajia,
+_realisteja_.
+
+Samalla muuttaa koko suomenkieli luonnettaan heidän käsissään. Se on
+ollut tähän saakka koko kansallisen entisyyden hengen mukana karua,
+yksivakaista, harrasta ja ytimekästä. Se muuttuu nyt vilkkaaksi,
+joustavaksi, sointuvaksi ja väririkkaaksi. Sen entinen spartalainen
+leima häviää uuden, niin sanoaksemme, ateenalaisen tieltä: suomalaisista
+kirjailijoista tulee kaunopuhujia. Sen sijaan, että ennen on ollut
+vaikea lausua tällä kielellä julki ajatuksiaan, käy se nyt helpoksi:
+kuka hyvänsä henkisesti vireä nuori maisteri tahi ylioppilas osaa pian
+sommitella sillä mukiinmenevän novellin tahi kansankertomuksen.
+Sanomalehtien alikerrat alkavat oikein tulvia niistä. Eikähän nuorella
+kirjailijalla tarvitse enää niin aivan monta ajatusta ollakaan. Pääasia,
+että hänellä on hyvä _silmä_. Muun kaiken, kuten luonnontuoreen kielen,
+ympäröivän kansan-elämän tuntemuksen ja eritoten kiitollisen, vielä
+väsähtymättömän lukijakunnan lahjoittaa heräävä kansallishenki hänelle.
+Hänen kirjallinen menestyksensä ei riipu niin paljon hänen
+suorittamastaan sisällisestä kehityskulusta ja sen muodostamasta
+yksilöllisestä kirjailijapersonallisuudesta, vaan hänen hilpeästä,
+rattoisasta _tekotavastaan_, siitä, että hän uskaltaa käyttää silmäänsä
+ja kuvata ympäröiviä olosuhteita sellaisina kuin ne ovat s.o. sellaisina
+kuin ne todellakin hänen sielun-silmäänsä kuvastuvat. Miksi ei siis
+käyttää silmäänsä, miksi ei siis kehittää tekotapaansa, miksi ei siis
+luoda niin selviä ja todenmukaisia kuvia kuin mahdollista, isänmaalle
+iloksi ja oman kalliin suomenkielensä kaunistukseksi?
+
+Kielen _luusto_ peittyy toisin sanoen sen yhä pyöristyviin, yhä
+taitehikkaampiin _liha_skudoksiin, joiden alta outo tuskin enää Mikael
+Agricolan länsisuomalaista raamatunkieltä aavistaisikaan. Jo ennen,
+Lönnrotin ja Kalevalan kautta, olivat itäsuomalaiset kielimurteet
+tehneet ensimmäisen voitollisen rynnäkkönsä suomalaiseen kirjakieleen,
+kylväen uutta elämää, uusia kansanomaisia sanoja, uusia mielikuvia ja
+niiden kiteyttämiä kielimuotoja kautta koko runopukuisen
+kirjallisuutemme. Toinen rynnäkkö tulee kansallisen realismin mukana,
+kohdistuen tällä kertaa johdonmukaisesti suorasanaisen kirjallisuuden
+alalle. Sillä proosa on ajan luontainen kirjallinen muoto, samoin kuin
+runo oli ollut edellisten vuosikymmenien. Miksi kirjoittaa epäpitkiä
+rivejä, kun kerran voi kirjoittaa yhtä pitkiäkin? Jos kerran oli kysymys
+vain kuvaamisesta, ja varsinkin kansanelämän kuvaamisesta, niin jäi
+runopukuinen muoto jo itsestään tois-arvoiseen asemaan. Eiväthän
+suomalaiset kansanmiehet toki kuusmitalla puhuneet! Runebergin aika on
+mennyt, Aleksis Kivenkin aika on jo menemässä. Pietari Päivärinta, niin
+alkeellisesti ja patriarkallisesti kuin hän sen tekeekin, viittaa tietä
+eteenpäin aina realistisempaan kansan-elämän kuvaukseen.
+
+Juho Reijonen on tämän aikakauden luonteenomaisia ilmiöitä.
+
+Niitä on muuten hänen rinnallaan useampiakin. Niitä on nimimerkki Kah
+(K.A. Heman), niitä on nimimerkki Pii (Vilho Soini), jonka _Kirjavia
+kuvia pölkkyjen historiasta_ viehättää pirteällä, tuoreella
+esitystavallaan, niitä on nimimerkki Samuli S. (Kaarle Suomalainen),
+jonka _Novelleissa_ niiden keveä, pakinoiva, niin sanoaksemme hiukan
+herrahtava tyyli heti kiinnittää lukijan huomiota. Niitä on vielä
+useampiakin. Yhteistä heille on uusi, eloisa tekotapa, joka samalla
+helppoudella taipuu nykyaikaisen kansankuvauksen, historiallisen
+kertomuksen, leikillisen pikkujutun taikka myös lyyrillisen
+tunnelmapalasen tulkintaan. Onpa historiallinen kertomus saanut jo pari
+varsinaista, kyvykästä edustajaakin: E.F. Jansson, jonka _Hatanpään
+Heikki ja hänen morsiamensa_ vielä tänäkin päivänä on mitä
+miellyttävintä kansan-lukemista, ja J.A. Bergman, tunnettu vilkkaasta
+Simo Hurtan aikoja käsittelevästä novellistaan _Nevalaiset_. Edustavin
+heistä on kuitenkin Juho Reijonen jo siksi, että hän seisoo lähimpänä
+kansan-elämää ja samalla sitä ajan keskeistä taidekäsitystä, josta yllä
+huomautimme.
+
+Ei niin, että hänkään vielä olisi mikään puhdas realisti, siinä
+merkityksessä, minkä tämä sana myöhemmin 1880-luvun lopulla saa. Hänkin
+_kertoo_ oikeastaan vielä yhtä paljon kuin hän _kuvaa_, tekijän oma
+personallisuus astuu hänen _Kertoelmissaan_ vielä usein hänen
+henkilöittensä ja lukijan välille selittelevänä, välittelevänä, ja jos
+tarvitaan, myös sovittelevana puhemiehenä. Tekijä tahtoo vielä sangen
+usein olla sukkela omien henkilöittensä kustannuksella, muistuttaen
+siinä suhteessa jonkun verran Samuli S:ää, jonka kanssa hänellä ilman
+äsken mainittua maalaista piirrettään olisikin useimmat yhtymäkohdat.
+Hänellä on vielä sangen paljon kansallista romantiikkaa veressään ja hän
+katselee suomalaista kansan-elämää vielä jonkun verran pappilan
+kuistilta, joka sivumennen sanoen ei olekaan huonoin paikka
+tämäntapaisten havaintojen tekemiselle. Hän voi vielä esim. keskellä
+pohjoiskarjalaista luonnonkuvausta ottaa vertauskuvansa Danten
+_Jumalaisesta näytelmästä_, esittää romantisen juonen tuiki
+realistisella tekotavalla ja päinvastoin, hän pyrkii vielä
+tyylittelemään saamansa voimakkaimmatkin vaikutukset tuohon keveään,
+sujuvaan pakinamuotoonsa, ja hänen oman yksilöllisen kielensä ynnä hänen
+käyttämiensä kansanomaisten mahtisanojen ja lauseparsien välille on
+vielä siksi suuri juopa kiinnitetty, että hänen täytyy ne
+lainausmerkeillä varustaa. Tekijä ei tahdo täysin sulaa aineesensa: hän
+tahtoo pysytellä ikäänkuin pari vaaksan mittaa sen yläpuolella.--Kaikki
+nämä ominaisuudet eivät suinkaan ole tekijän kansallisesta romantiikasta
+johdettavia. Ne eivät ole enemmän realistin kuin romantikonkaan, vaan
+_taiteellisen dilettantin_, jolle taide ei ole mikään elämän-vaatimus,
+vaan joutohetken huvi. Ja myönnettävä on, että Juho Reijosessa on sangen
+paljon dilettantismia. Hän on yhtä paljon _taiteenharrastaja_ kuin
+todellinen _taiteilija_, kuten ovatkin ylipäänsä useimmat hänen
+aikalaisistaan. Kirjaileminen on käynyt helpoksi heille, siksi että se
+on siirtynyt tekijän ulkopuolella olevaksi asiaksi.
+
+Mutta Juho Reijonen on erittäin lahjakas taiteenharrastaja. Hänellä on
+»silmää», hänellä on kieltä, hänellä on värejä, hänellä on
+itäsuomalaisen, s.o. savolaisen, pohjoiskarjalaisen ja
+itäpohjanmaalaisen kansan-elämän tuntemusta. Hän tekaisee tuollaisen
+klassillisen kansantyypin kuin kirkon kuudennusmies kertoelmassa
+_Koskelan ukko_ samalla näppäryydellä kuin hän sommittelee pitemmän,
+pirteän ja sattuvan kuvauksensa _Vaihdokas_. Hän voi pyöräyttää
+tuollaisen viehättävän lastentarinan kuin _Ensimäiset ystäväni_ yhtä
+havainnollisella ja humoristisella kynällä kuin eläintarinan _Maisteriko
+vai kirkkoherra?_, jossa uskollisen Mustin kokemukset ja mietelmät tämän
+maailman menosta ovat mitä elävimmin esitetyt. Hänen huumorinsa voi
+joskus kohota miltei Aleksis Kiven tapaiseen monumentalisuuteen, kuten
+tuossa pienessä mestarinäytteessä _Kaaperin kosinta_, jossa suomalainen
+kansanomainen ja samalla sangen materialistinen käsitys rakkaudesta ja
+avioliitosta on todellisella taiturin ylemmyydellä hahmoteltu. Samaan
+huvittavaan aiheesensa, jota hänellä seurakunnan sielunpaimenena
+epäilemättä onkin ollut mitä paras tilaisuus tutkistella, tekijä palaa
+usein. Että salon kansan keskuudessa kuitenkin romantisemmatkin
+rakkaustarinat voivat syntyä ja sijaita, siitä on taas tuo raikas,
+runollinen kertoelma _Lautta-Jussin tyttö_, samoin kuin _Muistelma
+Savosta_, meillä todistuksena. Erikoisen huomion Reijosen tuotannossa
+ansaitsee historiallinen kertomus _Tuulivaaralaiset_, jonka läpi
+pohjoiskarjalaisten heimosotien ja heimovihojen vinha tuuli tekijälle
+aivan odottamattomalla voimalla puhaltaa.
+
+Juho Reijosen merkitystä suomalaisen kansanelämän kuvaajana täysin
+ymmärtääksemme täytyy meidän kääntää silmämme taaksepäin. Mitä oli ennen
+häntä--ja hänen aikalaisiaan--suorasanaista suomenkielistä
+kaunokirjallisuutta olemassa? Oli Aleksis Kivi, oli Pietari Päivärinta.
+Samoin vielä suomenkielisen novellikirjallisuuden varsinainen alkaja
+K.J. Gummerus, jonka pääasiallinen merkitys kuitenkin lienee hänen
+toimittamansa kansantajuisen ja laajalle levinneen _Kyläkirjaston_ ja
+_Kyläkirjaston Kuvalehden_ piiristä etsittävä, samoin Theodolinda
+Hahnsson, jonka sujuvasti kerrotut _Kotikuusen kuiskehia_ y.m. kuitenkin
+vielä ovat kokonaan kansallisen ja kansaa ihannoivan romantiikan lapsia,
+lähinnä Suonion _Kuun tarinoita_ muistuttaen. Heistä Juho Reijoseen on
+jälleen pitkä askel kohti kansallista realismia tapahtunut.
+
+Se on tapahtunut ensiksikin henkilökuvaukseen nähden, joka Kivellä vielä
+on yleensä tyypillistä, suurpiirteistä, pääasiallista, Päivärinnalla
+samoin, vaikka hänen huomionsa jo onkin enemmän kohdistettu
+yksilöllisiin elämänkohtaloihin. Juho Reijonen on heidän rinnallaan jo
+täydellisesti pienten piirteiden mies: elämän tuhannet, vivahdukselliset
+sivuseikat vaativat jo hänen mielenkiintoaan osakseen, vaikka hän vielä
+_koetaakin_ pysyä pääpiirteissä, esittämällä meille yhtä usein
+kokonaisia elämäntarinoita kuin osia niistä. Mutta myös
+maisemakuvaukseen nähden on kehitys realismiin päin ottanut aika
+harppauksen eteenpäin. Kiven fantastinen ja Päivärinnan niin sanoaksemme
+»sankarillinen» maisema on Reijosella käynyt jo isosti
+yksityiskohtaisemmaksi. Se on saanut enemmän värejä, enemmän
+silmänräpäyksellistä eloa ja iloa olemassa-olostaan. Pohjois-Karjalan ja
+Pohjois-Savon koristeellinen luonto laulaa ja välähtelee jo voimakkaasti
+kaikkialla Juho Reijosen tuotannossa.--Kielen kehityksestä samaan
+suuntaan on jo yllä ollut puhe.
+
+Reijonen ja hänen aikalaisensa raivaavat tietä uudelle. He muokkaavat ja
+valmistavat sitä mehevää maaperää, josta kansallisen realismimme
+ihanimmat kukkaset pian tulevat puhkeamaan.
+
+
+
+
+ROBERT KILJANDER
+
+
+s. 15/8 1848.--Mestarin nuuskarasia (1881), Amalia ystävämme (1881),
+Hyvät markkinat (1882), Pukkisen pidot (1884), Postikonttorissa (1887),
+Pahassa pulassa (1889), Vieraita odottaessa (1892), Kumarrusmatka
+(1894), Sanny Kortmanin koulu (1902) y.m.
+
+
+Idylliset, patriarkalliset pikkukaupungit pitkin meren ja sisävesien
+rannikkoja muodostavat aivan oman kultuuripiirinsä suomalaisessa
+hengenelämässä. Aikoja ennen oli maamme ruotsinkielinen kirjallisuus
+keksinyt tämän kiitollisen alueen, vaikka se romantisen luonteensa
+tähden ei koskaan tullut sen erikoisuuksia siinä määrin merkinneeksi
+kuin myöhemmin suomalainen. Jos muistamme että yksi kansallisen
+romantiikkamme syntysanoja oli aikakauden yleinen pyrkimys luontoon,
+niin ymmärrämme varsin helposti, että sen tunnustähtien alla kulkevan
+kirjallisuuden itsestään täytyi johtua maalais-elämän ja etenkin
+maata-viljelevän kansan ihannoimiseen. Olivathan nuo pikkukaupunkien
+ahtaat olot omituisine, usein naurettavine asukkaineen luonnollisesti
+varsin epäkiitollinen aihe esim. sellaiselle sankarirunoilijalle kuin
+Runeberg! Korkeintaan ne voivat tarjota pohjaa jollekin leikilliselle
+koulupoika-muistelmalle, kuten _Tulipalo_, jolla hänkin on hiukan
+muistanut vanhaa vaasalaista ympäristöään. Topeliuksen suorasanaisessa
+tuotannossa on suomalaisella pikkukaupunki-elämällä jo isosti laajempi
+sijansa, vaikka hänkin synnynnäisenä romantikkona seisoo tässä
+tapauksessa vielä liian etäällä aiheestaan voidakseen siihen syvemmin
+antautua. Vanha Vaasa, Turku, Helsinki (sekin silloin pikkukaupunki)
+y.m. saavat kuitenkin kiittää häntä monesta runollisesta
+kajastuksestaan.
+
+Mutta muuten on aika suomalaisen maaseudun ja suomalaisen maalaiskansan.
+Saara Vacklinin _Satanen muistelmia Pohjanmaalta_ lienee ainoa
+muistomerkki viime vuosisadan alkupuolelta, joka realistisemmin pelastaa
+meille monta ehkä muuten jo unohdettua piirrettä suomalaisesta
+pikkukaupunki-kultuurista.
+
+Suomenkieliset kirjailijat Lönnrotista saakka ovat tietysti vieläkin
+maalaisempia. Kalevala oli korpikultuurin, Kivi kyläkultuurin tuote.
+Maalainen on Erkko, maalainen Pietari Päivärinta. Kaarlo Bergbom on
+ainoa kaupunkilainen henki heidän joukossaan, mutta hänenkin tuotantonsa
+jää niin vähään, että hän ehtii vain pienen, silmänräpäyksellisen
+hahmokuvan silloisesta viipurilaisesta ympäristöstä pyöräyttää. Samuli
+S. on pikkukaupunki-kuvaajana jo paljon merkitsevämpi, ja hänellä,
+samoin kuin Juho Reijosellakin, on jo novelleja, jotka draamallisen
+kirjailijan kynällä piirrettyinä olisivat tarjonneet yhtä monta
+ilmielävää tyyppiä meidän näyttämöillemme kuin ne nyt tarjoovat lukijan
+mielikuvitukselle. Huomaa kaikesta, että virkoavan realismin hengen
+mukana myös Suomen pikkukaupungit alkavat päästä kirjallisiin
+oikeuksiinsa: Robert Kiljander esiintyy.
+
+Hän tulee kansallisen realismin mukana, mutta hän pysyy varsin syrjässä
+sen aatteellisista tarkoitusperistä. Hän on saanut oman leiviskänsä
+hoidettavakseen, ja näyttää siltä kuin hän tajuaisi vaistomaisesti, että
+tuossa uudessa, murtavassa ajassa on yhtä paljon hänen omalle
+taiteilijapersonallisuudelleen vaarallista ja vihamielistä kuin siinä on
+hävittävää ja alasrepivää hänen rakkaalle pikkukaupunkilaiselle
+kultuuripiirilleen. Robert Kiljander _rakastaa_ nimittäin sitä
+rauhallista, hiukan uneliasta ympäristöään, johon kohtalo on hänet
+virkamiehenä asettanut ja jota hän herttaisella, hyväntahtoisella
+huumorillaan käsittelee. Hänellä ei ole suinkaan halua ruveta sitä
+reformeeraamaan, sillä juuri siten hän kadottaisi ne klassilliset
+viivat, jotka vuosisatojen kehitys on piirtänyt häntä ympäröivään
+elämään ja jotka hänen mielestään kuitenkin kaikitenkin, kaikista sen
+inhimillisistä heikkouksista huolimatta, sulkevat sisäänsä niin paljon
+hyvää, lämmintä, turvallista ja tutunomaista.--Hänen suhteensa
+pikkukaupunki-kultuuriin on sama kuin Aleksis Kiven suhde
+kyläkultuuriin: hän iloitsee ja suree sen mukana, hän ei asetu
+yläpuolelle sitä.
+
+Robert Kiljander on oikeassa. Tässä on olemassa jo se _ympäristön
+eheys_, jonka vain vanha, vakiutunut yhteiskunnallinen elämä voi
+synnyttää. Olisi sääli rikkoa pienintäkään piirrettä siitä. Tuollainen
+suomalainen, pikkukaupunkilainen yhteiskunta on täydellinen valtio
+valtiossa. Sen ylin huippu on pormestari, sen ministeristö on
+maistraatti, sen prokuraattori on viskaali, sen pappi on vähintään
+arkkipiispan vertainen suhteellisessa arvossaan ja kunniassaan. Jokainen
+tämän yhteiskunnan jäsen saa oman ympäristönsä tasolta katsottuna juuri
+yhtä moninkertaisen merkityksen kuin tämä yhteiskunta on pienempi tuota
+suurta yhteiskuntaa sen ulkopuolella. Sen lääkäri on kaiken
+tietopuolisen ja käytännöllisen lääketieteen auktoriteetti, sen rehtori
+kaiken pedagogiikan, sen kruununvouti on miltei kruunu itse ja sen
+postimestari vähintään--pääposti-tirehtööri. Sen järjestysvalta--pari
+kolme poliisia--merkitsee vähintään yhtä paljon kuin koko Preussin
+piikkikypäristö, sen kauppiaat, käsityöläiset, mestarit ja oppipojat
+yhtä paljon kuin kaikki Europan pankkiherrat taikka Amerikan öljy- ja
+teräskuninkaat. Jokainen heistä on tarpeellinen jäsen tässä
+hyvin-järjestetyn ja samalla sangen virkavaltaisen yhteiskunnan
+koneistossa, jossa ihmiset ovat ihmisiä niinkuin kaikkialla muuallakin,
+toiset vähän tuhmempia, toiset vähän viisaampia, toiset ehkä vähän
+parempia, toiset pahempia, mutta kaikki sentään sangen hupaisia, kun
+niitä Robert Kiljanderin humaanisella silmällä katselee. Onhan kaikkeus
+aina läsnä jokaisessa yksityiskohdassaan, koko ihmisyys jokaisessa
+edustajassaan. Tämä suuren taiteen tunnusmerkki tekee Kiljanderin
+hieman vanhanaikaisen, mutta samalla vanhanaikaisesti hienon ja miltei
+elegantin komiikan parhaassa merkityksessä klassilliseksi.
+
+Ja tuolla yhteiskunnalla ovat omat sisälliset tapauksensa, jotka sitä
+kuohuttavat ainakin yhtä syvältä kuin sodat, vallankumoukset, työriidat
+ja luokkataistelut suuria valtioita sen ulkopuolella. Milloin on syynä
+siihen _Mestarin nuuskarasia_, milloin _Amalia ystävämme_, milloin
+_Pukkisen pidot_, milloin rettelöt _Postikonttorissa_. Ja tuonkin
+yhteiskunnan sisällä taistellaan ja kärsitään, surraan ja iloitaan,
+kateus kutoo siellä juoniaan, rakkaus huntujaan, sääty-ylpeys istuu
+siellä vankasti valta-istuimellaan, sielläkin on pyrkijänsä,
+nousukkaansa ja ennen kaikkea peljättävä yleinen mielipiteensä, joka
+aina ankarana ja uhkaavana väikkyy poloisten ihmislasten yllä. Ei ole
+tarvis tiedustaa: »missä on nainen?» tämän yhteiskunnan seinien
+sisäpuolella. Hän on kaikkialla ja jokapaikassa, takana yksityisten
+tekojen ja julkisten tapauksien, ja hänenpä tähtensä voi moni
+tohvelisankari olla peijakkaan _Pahassa pulassa_, kuten Kiljanderin ehkä
+kaikkein pirtein ja muoto-täydellisin huvinäytelmä todistaa. Tuiki
+koomillisia ovat tämän rakastettavan pienoispiirin henkilöt, jos he
+siirtyvät outoihin oloihin sen ulkopuolelle, varsinkin niin itsekkäässä
+tarkoituksessa kuin _Kumarrusmatka Helsinkiin_. Parempi sitten, että he
+pysyvät vaikka _Sanni Kortmanin koulun_ henkisessä ilmakehässä, niin
+ahtaalta ja ummehtuneelta kuin se ehkä syrjäisestä saattaa tuntuakin.
+
+Mutta tämän eheän, perinnäisen ympäristön särkee eteenpäin ryntäävä
+aika, ja jo viimemainitussa näytelmässä on jotakin särkynyttä,
+rikkonaista, joka todistaa tekijän entisen, klassillisen ympäristönsä
+keralla kadottavan osan myöskin omasta taiteellisesta varmuudestaan. Hän
+ei ole luotu niiden syvempien, perinjuuristen ristiriitojen kuvaajaksi,
+joita uudet maailmankatsomukset tuovat mukanaan, sillä ne eivät ole enää
+yhtä helposti sovitettavissa, ne eivät ole enää sovitettavissa
+ollenkaan, vaan vaativat toisen taikka toisen murtumista. Niin kauan
+kuin on kysymys _perhepiirien_ sisällisistä ja keskinäisistä
+ristiriidoista, on Robert Kiljander mies paikallaan. Mutta niin pian
+kuin uusi _julkinen elämä_ niissä virkoaa, vaikenee hän vähitellen.
+Kansallinen herätys ei vielä sellaisenaan ollut pahemmin rikkonut hänen
+ympäristöään, siitä yksinkertaisesta syystä, että se romantisten
+alkulähteittensä mukaisesti ja ruotsinkielisestä sivistyneestä säädystä
+lähteneenä kohdistui lähinnä suomalaiseen maaseutuun. Niidenkin
+rauhoitettujen henkisten keitaiden häiritseminen, joita suomalaiset
+pikkukaupungit tähän saakka olivat olleet, jäi 1880-luvulla tapahtuvan
+_yksilöllisen_ herätyksen asiaksi.
+
+Robert Kiljanderin ikuinen kunnia on, että hän on tämän vaatimattoman,
+mutta ei silti vähemmän mieltäkiinnittävän kultuuripiirin säilyttänyt
+suomenkieliselle kirjallisuudelle.
+
+Puhtaasti kirjalliselta kannalta on hänen tuotantonsa mitä huomattavin
+huolellisen ja täsmällisen tekotapansa vuoksi, joka ei ole vailla samaa
+hiukan vanhanaikaiselta vaikuttavaa elegansin piirrettä, mikä on koko
+hänen komiikkansa miellyttävimpiä ominaisuuksia. Epäilemättä se on tässä
+tapauksessa aivan esitettävän ympäristön mukainen, joka vielä on
+ikäänkuin pari _rococon_ puuderihiukkasta muistona menneiltä
+gustavianisilta ajoilta säilyttänyt. Mutta ei myöskään enempää. Robert
+Kiljander ei suinkaan ole mikään salonkikoomikko ranskalaisessa taikka
+edes tanskalaisessa merkityksessä. Pikemmin hän on sitten suomalainen,
+hiljaa hymyilevä ja joskus ääneenkin hymähtävä _seurakoomikko_, jonka
+sivistynyt, humaaninen silmä on samalla suuri »koiransilmä», joka
+kuitenkin vain poikkeustapauksissa voi koskettaa burleskia ja jolle
+realismin säälimätön todellisuuden erittely on yhtä vieras kuin
+romantikon maailmoita syleilevä synteesikin. Seisoen päättyvän
+romantiikan ja alkavan realismin ajan kultaisilla keskivaiheilla hän
+säilyttää parhaissa tuotteissaan erinomaisen taiteellisen tasapainon
+näiden välillä, laskee lujan pohjan suomalaiselle seuranäytelmälle ja
+levittää näytelmä- ja näyttämötaiteen harrastusta mitä laajimmalle juuri
+noihin samoihin seurapiireihin, joita hän on kuvannut ja jotka hänen
+jokaisen tuotteensa heti innostuksella omaksuvat. Sillä aika on
+suomenkielisen draaman kehityksessä porvarillisen _seuranäytelmän_,
+samoin kuin se on suorasanaisen kertomuksen alalla kepeän, kansanomaisen
+juttuamisen.
+
+Ajan kirjalliset viivat sattuvat tässäkin merkillisesti yhteen: Juho
+Reijonen ja Robert Kiljander lyövät kättä toisilleen.
+
+
+
+
+MINNA CANTH
+
+
+s. 19/3 1844 k. 12/5 1897.--Novelleja ja Kertomuksia (1878),
+Murtovarkaus (1882), Roinilan talossa (1883), Työmiehen vaimo (1885),
+Hanna (1886), Köyhää kansaa (1886), Salakari (1887), Kovan onnen lapsia
+(1888), Kansan ääniä I (Lain mukaan, Kauppa-Lopo) (1889), Vapaita
+aatteita (1889-90), Papin perhe (1891), Novelleja I-II (1892), Sylvi
+(1893), Hän on Sysmästä (1893), Spiritistinen istunto (1894), Kotoa pois
+(1895), Anna Liisa (1895).
+
+
+Suomenkielinen nykyaikainen kirjallisuus oli syntynyt kahden suuren
+yleis-europalaisen virtauksen vaikutuksesta: kansallisuus-aatteen ja
+siihen liittyvän romantisen taidesuunnan. Edellinen oli lainannut
+sisällyksen, jälkimmäinen muodon sille, kumpikin tietysti meikäläisten
+erikoisten olojen mukaiseksi muovautuen. Näin oli eletty pian puoli
+vuosisataa Lönnrotin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella ja
+kirjallisella perinnöllä.
+
+Niin voimakas oli ollut suomalaisuuden liikkeen antama sysäys myöskin
+suomenkieliseen kirjalliseen elämään nähden, että se oli pakottanut
+kaikki kynät pyörimään, kaikki ajatukset, tunteet ja mielikuvat maassa
+kiertämään vain tuon yhden suuren keskipisteen ympärillä: isänmaan.
+Yksilöllisemmille sielunliikkeille oli aika jättänyt verrattain vähän
+sijaa. Tarvittiin kaikki voimat, jännitettiin kaikki jäntereet vain tuon
+yhteisen, pyhän päämäärän saavuttamiseksi: suomenkieli oli kohotettava
+sivistyskieleksi, Suomen suomalainen kansan-aines isännäksi omassa
+talossaan. Tällainen jättiläistyö olisi ollut mahdoton suorittaa ilman
+_entusiasmia_. Sen täytyi aluksi vedota enemmän tunteesen kuin järkeen,
+vähemmän päähän kuin sydämeen, jos sen mieli sytyttää nuoriso ja temmata
+mukaansa suuret kansanjoukot. _Romantinen hurmaus_ oli kulkenut kautta
+Suomen niemen.
+
+Sekään ei voinut kestää ikuisesti. Alettiin selvitä hurmauksesta, ja
+samalla esiintyi moni seikka ympäröivissä olosuhteissa silmälle sangen
+toisellaisena kuin ennen isänmaallisen innostuksen ja kansaa-kaunistavan
+romantiikan särmiön läpi katsottuna. Ruvettiin näkemään vikoja ja
+puutteita niissä. Ajan henki käy _kriitilliseksi_, aletaan arvostella ja
+irvistellä paljoa sellaistakin, mikä vielä oli ollut pyhintä pyhää
+suomalaisuuden tienraivaajille. _Totuus_ tulee kaiken kirjallisen
+toiminnan tunnussanaksi, _vapaa ajatus_ ja _vapaa sana_ niiksi
+välkkyviksi aseiksi, joilla esiin-astuva nuori polvi omia uusia
+elämän-ihanteitaan puolustaa. Kukaan ei tahdo enää antaa pettää itseään.
+Mieluummin olla sitten kokonaan ilman innostusta kuin joutua sen vuoksi
+omissa ja ennen kaikkea muiden silmissä hullunkuriseksi.
+
+Näin kuitenkin ainoastaan kansallisuus-aatteesen nähden. Sillä muuten ei
+tältä nuorelta polvelta suinkaan puutu omaa sisällistä liekkiään, vaikka
+se onkin etsinyt muiden, yleis-inhimillisten aatteiden aloilta hiilensä
+ja sytykkeensä. Se on kääntänyt joka suhteessa silmänsä ulospäin, se on
+käynyt yli kansallisuutensa ahtaiden rajojen ja ottanut uusia,
+elähyttäviä vaikutuksia Europasta. Kansallinen ajatustapa pyrkii
+laajentumaan _kansainväliseksi_.
+
+Minna Canth merkitsee meillä tämän uuden kirjallisen aikakauden
+ensimmäistä suurta alkupistettä.
+
+Ei niin, ettei samoja pyrkimyksiä ja luonteenominaisuuksia olisi ollut
+olemassa jo ennen häntä. Olivathan jo Oksasessa hänen yksilöllinen ja
+kansallinen maailmankatsomuksensa joutuneet mitä mieltäkiinnittävimpään
+ristiriitaan keskenään, olipa tuo ristiriita jo siirtynyt hänen
+ulkopuolelleenkin, siten että hän oli joutunut edellisen puolesta Yrjö
+Koskista vastaan kamppailemaan. Pietari Päivärinta oli jo osoittanut
+ensimmäisiä yhteiskunnallisen ja kirkollisvastaisen arvostelun oireita,
+ja Kaarlo Kramsun tummasta tunnepohjasta kumpuava epäily oli iskenyt
+kyntensä itse kansallisuus-aatteesenkin. Mutta kaikki kuuluvat he vielä
+ainakin toisella jalallaan kansallisen romantiikan aikakauteen taikka
+muodostavat ylimenoja siihen uuteen, jonka Minna Canth alottaa.
+
+Paremman taidesanan puutteessa me voimme sitä tässä nimittää esim.
+kansalliseksi realismiksi.
+
+Sen puhtaasti kirjalliset syntysanat olivat jo Aleksis Kivessä, joka
+suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa merkitsee juuri näiden kahden
+taidesuunnan--toinen toisestaan kehittyvän, ei vastakkaisen--kultaista
+keskiväliä. Mutta sen aatteelliset syntysanat olivat vielä sanomatta.
+Se jäi Minna Canthin niin yksinomaisesti realistisemman
+taiteilijaluonteen asiaksi.
+
+Minna Canthin asemaa suomenkielisessä kirjallisuudessa oikein
+hahmotellaksemme täytyy meidän hänen ynnä koko hänen kirjallisen
+aikakautensa mukana kääntää katseemme Europaan. Mitä oli tuolla ulkona,
+suurissa sivistysmaissa, tapahtunut sillä aikaa kuin täällä taisteltiin
+suomenkielen oikeuksien puolesta ja luotiin pohjaa omalle kansalliselle
+kultuurille?
+
+Siellä oli tapahtunut täydellinen henkinen vallankumous. Romantista
+_pyrkimystä luontoon_ oli seurannut realistinen pyrkimys saman luonnon
+_tieteelliseen selittelyyn_. Ihmisen älyllinen puoli oli ottanut jälleen
+oikeutensa, sydän oli joutunut sangen huonoon huutoon ja tunne lasten
+leikkikaluksi. Terve järki ja terveen järjen kritiikki olivat astuneet
+ennen tuntemattomaan valta-asemaan maailmassa. Pyhän Alliansin aika oli
+ohitse, uudet kumoukselliset opit olivat jälleen järkyttäneet Europaa,
+kruunatut päät vavisseet valta-istuimillaan. Enimmän kuitenkin oli
+vavissut jumala s.o. ihmis-usko korkeimman personallisen olennon,
+taivaan ja maan luojan, tähtitarhojen hallitsijan olemassa-oloon. Sillä
+_kehitys-oppi_, kumouksellisin kaikista opeista Kristuksen syntymisen
+jälkeen, oli herjaisen Prometheus-kätensä jo häneenkin kohottanut.
+
+Niin pian kuin voitiin rakentaa ja näyttää toteen tuo huimaava silta
+ihmisestä, vieläpä itse ihmis-ajatuksesta, elimellisen luonnon
+viimeiseen alkusoluun, kävi korkein olento luonnon suuressa taloudessa
+tarpeettomaksi. Luonto itse oli ainoa tekijänsä, ainoa todellinen
+_luoja_, siittäjä ja synnyttäjä, elon ja kuolon antaja taivaan
+avaruudessa. Samalla se oli ainoa _laki_, ainoa todellinen lainsäätäjä
+ja laintäyttäjä, palkitsija ja rankaisija maailmassa. Se »toimi», se
+»teki», se »tahtoi» kaiken, mikä ennen oli käsitetty korkeimman
+personallisen olennon tahdoksi ja toiminnaksi. Se oli nyt ääretön, se
+oli nyt pyhä ja peljättävä, kiivas ja vanhurskas. Se ei ollut hyvä, eikä
+paha, siksi että sitä varten ei ollut mitään siveellistä mittapuuta, se
+ei tehnyt oikein eikä väärin, siksi että se vain toimi oman ikuisen
+lakinsa mukaisesti: sillä oli toisin sanoen kaikki tarvittavat
+jumalalliset ominaisuudet.
+
+Ihminen, saman luonnon ylimpänä tunnettuna edustajana, huomasi asemansa
+äkkiä varsin edullisesti muuttuneeksi. Ennen taivaan orja, nyt maan
+kuningas, ennen jumalansa langennut lapsipuoli, nyt menneiden,
+äärettömien aikakausien säteilevä tulos ja silta eteenpäin. Häneen
+kärjistyivät nyt kaikki tiet, totuudet ja elämät, tosin toistaiseksi
+ainoastaan sen pienen maapallon pinnalla, joka oli hänet siittänyt ja
+synnyttänyt. Mutta hyvä niinkin: olipa hän kaikissa tapauksissa saanut
+oman alueensa, oman tähtensä, yksin-oikeutetuksi kotisijakseen. Eikä hän
+ollut sen hoidosta, yhtä vähän kuin itsensäkään, kenellekään elävälle
+olennolle itsensä ulkopuolella tilintekoon velkapää. Ainakin _tällä_
+tähdellä hän oli isäntä siis, yhtä yksinvaltias kuin oli ollut kerran
+hänen korkein olentonsa. Ainakin tämän maan kamaralla oli hänen voimansa
+nyt ääretön, hänen kunniansa nyt mittaamaton. Juutalaisten raaka,
+verenhimoinen jumala oli ollut vain hänen omien entisten ja alempien
+kehityskausiensa häpeiltäviä aivohoureita. Uusi ihmisyyden, uusi
+_humaniteetin_ aika oli koittanut maailmassa.
+
+Samalla oli koko elämä, lyhyt, haihtuva ihmiselämä, saanut aivan toisen
+arvon hänelle. Jos ei ollut olemassa mitään jumalaa, ei ollut olemassa
+myös mitään perkelettä, ei haudantakaista taivasta eikä helvettiä, ei
+piruja eikä enkeleitä, ei syntiinlankeemusta, ei lunastusta eikä
+iankaikkista tuomiota. Ei ollut olemassa mitään haudantakaista
+ollenkaan, vaan ainoastaan _tämä_ elämä ja _tämä_ maailma, jossa oli
+tultava toimeen niin hyvin kuin osattiin ja josta kuolema pian oli
+tuleva kunkin korjaamaan. Täytyi siis käyttää aikaansa, täytyi siis
+iloita elämästään ja nauttia maailmastaan niin kauan ja täyteläisesti
+kuin mahdollista. Uusi _elämän-ilon_, uusi työn, terveyden ja
+toimintahalun oppi oli löytänyt lentimensä.
+
+Mutta tältä näkökannalta katsottuina esiintyivät myös elämän monet
+varjopuolet aivan toisessa, ja vakavammassa valaistuksessa kuin ennen.
+Jos elämä oli vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, jos maailma oli
+vain murheenlaakso ja ihminen »manan matkamies», tiellä ijäisyyteen, ei
+hänen ollut syytä ympäröivien olojensa vikoihin ja puutteisiin juuri sen
+suurempaa huomiota kiinnittää. Kokonaan toinen oli asianlaita, jos tämä
+olikin hänen ainoa todellinen elämänsä. Silloin oli syytä laittaa elämä
+maan päällä itselleen niin mukavaksi ja muille niin oikeudenmukaiseksi
+kuin mahdollista. _Ateismin_, personallisen jumalan kieltämisen, täytyi
+siis luonnostaan johtaa uuteen, keksintöjen, yhteiskunnallisten
+reformien, kaupan, teollisuuden, löytöretkien, sanalla sanoen
+_käytännöllisen elämän_, aineen ja hyödyn materialistiseen ja
+utilitaristiseen aikakauteen.
+
+Sama oli ollut seuraus uuden ajan alussa tapahtuneesta renässansista.
+Vanha Rooma ja vanha Hellas olivat silloin heränneet haudoistaan
+vapauttamaan Europan nuoria, puolibarbaarisia kansakuntia heidän
+juutalaiskristillisestä mytologiastaan. Nyt ei ollut enää tarvis mennä
+niin pitkälle. Oli tarvis vain uudistaa se porvarillinen yhteiskunta,
+joka Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen oli muodostunut, sillä nyt
+ei enää edes neljäs sääty, ruumiillisen työn tekijäin valtava paljous,
+uskonut personalliseen jumalaan: samalla oli se herännyt vaatimaan
+ihmis-oikeuksiaan. _Työväenliike_, kaikista tähän-astisista
+yhteiskunnallisista liikkeistä voimakkain, astuu kaikissa Europan maissa
+polttavimpana päiväjärjestykseen.
+
+Pohjoismaissa yhtyy siihen eräs toinen suuri liike, nimittäin
+_nais-vapautumisen_. Eihän ollut vain neljäs sääty vailla
+yhteiskunnallisia oikeuksiaan: olihan myös nainen, olihan puoli
+ihmiskuntaa samassa holhouksen-alaisessa asemassa. Tämän liikkeen
+etunenässä kulkee norjalainen kirjallisuus, jota ilman ei myöskään Minna
+Canth olisi se, mikä hän nyt on suomalaiselle sivistys-elämälle: vapaan
+ajattelemisen ja terveen, voimakkaan yhteiskunta-arvostelun loistava
+esikuva, työväenliikkeen uran-uurtaja ja suomalaisen nais-vapautumisen
+varsinainen henkinen johtaja ja edellä-kävijä. Pätevämmin kuin hänen
+nerokkaan tuotantonsa kautta ei suomalainen nainen tähän päivään saakka
+ole todistanut henkistä yhdenvertaisuuttaan ja älyllistä kypsyyttään
+julkisen elämän aloille astumaan.
+
+Voidaksemme jälleen täysin käsittää norjalaisen kirjallisuuden, etenkin
+Henrik Ibsenin, vaikutusta Minna Canthiin, täytyy meidän mieliimme
+muistuttaa, mikä oli suomalaisen sivistys-elämän ja sen keralla
+suomenkielisen kirjallisuuden tila ennen häntä ja hänen aikalaisiaan.
+
+Se oli ollut todellakin joutumassa umpiveteen. Peljätty _eristystila_,
+seurauksena suomenkielen nopeasta nousemisesta maamme kultuurikieleksi,
+joka jo Oksaselle oli näin uhkaavana kangastellut, näytti nyt pian
+tapahtuvalta tosiasialta. Suomenkielinen kirjallisuus ei ollut Lönnrotin
+ajoilta asti saanut juuri mitään mainittavia herätyksiä ulkomaailmasta,
+ellemme ota lukuun maamme ruotsinkielistä isänmaallista kirjallisuutta,
+jonka vaikutus oli kyllä ollut perinjuurinen esim. Oksaseen ja Paavo
+Cajanderiin, eräiden maailmankirjallisuuden klassikkojen vaikutusta
+Aleksis Kiveen ja pientä saksalaisen ja ranskalaisen romantiikan
+vierailua näillä raukoilla rajoillamme (Suonio, Kaarlo Bergbom). Oli
+ollut liian paljon työtä omassa maassa, että olisi ollut aikaa kääntää
+katsettaan sen ulkopuolelle. Olivat avautuneet niin äärettömät työ-alat
+oman kansan keskuudessa, että sen johtavat henget tuskin olivat ehtineet
+muistamaan muita kansoja olevaksikaan. Kirjallisuudessa oltiin Aleksis
+Kiven ankarasta tuotannosta tultu lyriikan alalla J.H. Erkon
+paimenlauluihin, draaman alalla Robert Kiljanderin porvarilliseen
+huvinäytelmään ja suorasanaisen kertomuksen alalla Juho Reijosen kepeään
+juttuamiseen. Tarvittiin uutta sysäystä, ellei mieli suomenkielisen
+kirjallisuuden painua Kaarlo Kramsun keski-öiseen epätoivoon taikka
+jäädä ijäkseen Arvi Jänneksen leijona-mieliseen suursuomalaisuuteen:
+suomalaisuuden liikettä täytyi välttämättömyyden pakosta seurata
+_nuorsuomalaisuuden_.
+
+Minna Canth on nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä suuria alkutekijöitä.
+
+Mutta hän ei olisi se ilman norjalaista kirjallisuutta. Hänen
+hämmästyttävä henkinen nousunsa on vain Henrik Ibsenin vaikutuksen
+yhteydessä ymmärrettävä. Jokainen tämän vuosisataisen maailman-neron
+singahuttama salama, etenkin _Noora_ y.m. hänen yhteiskunnalliset
+näytelmänsä, sattuvat Minna Canthin laajaan, lämpimään sydämeen
+sytyttävinä, hedelmöittävinä. Eivätkä ne sytytä ja hedelmöitä yksin
+hänen sydäntään, vaan vielä enemmän kukaties hänen päätään ja aivojaan.
+Ibsen antaa muodon hänen omille himmeille, vaistomaisille
+sielunliikkeilleen, hän uskaltaa nyt _ajatella_, mitä hän ennen on vain
+hämärästi tuntenut omassa povessaan, ja hän tohtii nyt lausua julki
+ajatuksensa niin rohkeasti ja häikäilemättömästi, että koko Suomi on
+siitä hämmästyksissään. Minna Canth on realistisin henki meidän
+kansallisen realismimme aikakaudessa, lujin, kovin, kouraantuntuvin ja
+asiallisin järki kenties koko suomenkielisessä kirjallisuudessa.
+
+Tekisi miltei mieli sanoa: miehekkäin.
+
+Hänessä on hyvin vähän sitä pehmeää, uneksivaa säveltä, mikä yleensä on
+suomenkieliselle kirjallisuudelle ominaista. Hän on harvinaisen vapaa
+kaikesta kansallisesta romantiikasta, hän katselee ympäröivää
+todellisuutta selvästi, terävästi ja säälimättömästi. Hän onkin itse
+personallisesti joutunut sen kanssa kokonaan toisella tapaa tekemisiin
+kuin hänen aikalaisensa mieskirjailijat, jo aikoja ennen kuin hän on
+tuntenut varsinaisen kirjailijakutsumuksen polttavan povessaan. Elämä ei
+ole ollut unelma hänelle, pikemmin se on ollut taistelo ja syvä
+ristiriita. Hän on todellinen, tyypillinen _valistuskauden_ kirjailija.
+
+Kansallista romantiikkaa hänkin aluksi hipaisee, sen verran nimittäin
+kuin on romantista juonta ja osaksi myös romantista tekotapaa hänen
+tuoreissa, raikkaissa kansannäytelmissään _Murtovarkaus_ ja _Roinilan
+talossa_, kumpikin Kiven _Kihlauksen_ ja _Nummisuutarien_ keralla,
+joskaan ei niiden rinnalla, nyt suomalaisen kansanomaisen draaman
+kaunistuksia. Tätä tietä ei Minna Canth kuitenkaan enää voinut päästä
+pitemmälle. Hänen täytyi näytelmäkirjailijana siirtyä
+maalais-ympäristöstä kaupunkilais-ympäristöön, jos hänen mieli saada
+tilaa häntä kuohuttaville yhteiskunnallisille reformi-ajatuksilleen.
+Täällä olivat ristiriidat jo räikeämmät, ihmiset jo lähempänä toisiaan.
+Täällä oli jo maaperä suomalaisen _yhteiskunta-näytelmän_ syntymiselle.
+
+Se oli sama pikkukaupunkilais-ympäristö, josta on ollut edellä puhe
+Robert Kiljanderin yhteydessä. Mutta Minna Canth ei katsele enää sitä
+Kiljanderin lempeällä, sovinnollisella hymyllä, yhtä vähän kuin Pietari
+Päivärinta saattoi enää Aleksis Kiven aikaista maalais-ympäristöä siten
+tarkastella. Hän tahtoo jo uudistaa ja reformeerata, hän näkee siinä
+vikoja, joita hänen tekee mieli korjata, ja puutteita, joita hän tahtoo
+parantaa. Eikä hän enää näe niitä yksistään tässä ympäristössä, vaan
+koko maassa hän näkee niitä, koko suomalaisessa sivistys-elämässä ja
+yhteiskunnassa. Kirveen hän tahtoo panna puun juurelle, hakata maahan
+hän tahtoo kaikkea mätää ja madon-syömää. Hänessä on paljon
+reformaattoria, vielä enemmän ehkä yhteiskunnallista vallankumousta ja
+yksilöllistä vapauden-vaatimusta.
+
+Näkee, että Ibsenin anarkistinen yksilöllisyys-oppi ei ole hänessä
+langennut tien oheen.
+
+Kaksi suurta vapausliikettä kiinnittää hänen huomiotaan, samat, jotka
+tuolla ulkona suuressa maailmassa mieliä kuohuttavat: työväen-liike ja
+nais-vapautuminen. Ne kaksi voivat eräissä tapauksissa olla yksi: jos
+työmiehen asema ei ole kehuttava, on työläis-naisen tila vieläkin
+valitettavampi. Kirjoittaessaan _Työmiehen vaimon_, Minna Canth taittaa
+peitsen puolesta niiden molempien. Syytettyjen penkillä istuu ensi
+sijassa mies, mutta hänen takanaan koko miesten yhteiskunta. »Teidän
+lakinne ja oikeutenne!» Niitä Minna Canth Homsantuunsa keralla tahtoo
+ampua, satuttaen todellakin suoraan asian ytimeen. Koko yhteiskunta on
+muutettava, jos mieli estää Homsantuun luodin aina uudelleen ja
+uudelleen viuhahtamasta, sillä tämä Ibsenin Gerdin tapainen
+mustalaistyttö edustaa Minna Canthille uutta, tosin villiä ja raakaa,
+mutta juuri sen vuoksi tervettä ja korkeampaa ihmisyyttä.
+
+Niin kauas kaiken järjestetyn yhteiskuntaelämän ulkopuolelle täytyi siis
+Minna Canthin tässä kehitys-asteessaan mennä, saadakseen tilaa omalle
+rajulle vapauden-vaatimukselleen. Koko järjestetty yhteiskunta oli
+hänen mielestään mätä, mätä saakka sydämeen. Alistuvaisuus oli siinä
+julistettu hyveeksi, siveellisen vääryyden salliminen korkeammaksi kuin
+tämän vääryyden vastustaminen. Työmiesten vaimot itse olivat
+kristillisyyden valkean maidon saastuttamia. Täytyi panna rumpu käymään,
+täytyi asettaa sotajalalle kokonaan uudet armeijakunnat, jos mieli
+ihmisyyden jälleen astua askel eteenpäin ja ylöspäin. Mutta mistä olivat
+sellaiset saatavissa? Jos itse ne, jotka kärsivät vääryyttä, olivat
+opetetut sitä suvaitsemaan, ketkä silloin ottaisivat ajaakseen heidän
+asiaansa isänmaassa ja maailmassa?
+
+Jalot miehet ja naiset kaikista kansankerroksista. Ihmisten päät olivat
+pimitetyt: niinpä täytyi valistaa ne. Ihmisten sydämet olivat kuivaneet
+kokoon: niinpä täytyi ne jälleen verryttää. Täytyi mennä koko ihmisen
+itsetietoisen sielunelämän taakse ja vedota hänen vaistoihinsa: ne yksin
+olivat vielä terveet, niiden _täytyi_ olla terveitä, niin totta kuin
+luonto itse oli terve ja ihminen suuren luonnon lapsi. Täytyi kutsua
+avuksi _vaistomainen ihminen_ vastaan kylmää, itsekästä yhteiskuntaa.
+Samoinhan oli Ibsen, tämä käsitteellisin kaikista uuden ajan suurista
+runoilijoista, tehnyt kutsuessaan avuksi naisen
+yhteiskuntaa-mullistavalle yksilöllisyydelleen, sillä nainen edusti
+hänelle sitä tuoreempaa, terveempää, _luonnollisempaa_ ihmisyyttä, joka
+niin merkillisesti voi osata oikeaan vain pelkän vaistonsa ohjaamana.
+Minna Canth, itse naisena, kutsuu avuksi Homsantuun. Mikä romantinen
+ajatusviiva! Sitäpä juuri käyttääkin ajan henki sittemmin hyväkseen
+valmistaakseen tilaa uudelle romantiselle aikakaudelle.
+
+Mutta molemmat nämä liikkeet, työväen samoin kuin nais-vapautumisen,
+olivat mahdollisia vasta sitten kuin _auktoriteetti-usko_ kaikessa
+laajuudessaan oli saatu järkytetyksi. Minna Canth menee yhä syvemmälle
+asian ytimeen. Täytyi järkyttää miehen auktoriteetti, täytyi järkyttää
+yhteiskunnan auktoriteetti ja vielä lisäksi valtiokirkon auktoriteetti,
+joka oli nuo molemmat edelliset hyväksynyt ja pyhittänyt. Mutta missä
+esiintyivät kaikki nuo kolme auktoriteettia kuin polttopisteessään?
+Epäilemättä nykyaikaisen porvarillisen _perheen_ auktoriteetissa, jolle
+sanottiin koko tämän lahon yhteiskunta-rakennuksen perustuvan, jossa
+mies oli vaimon pää ja lastensa yksin-oikeutettu hallitsija. Sitä
+vastaan oli siis seuraava suuri hyökkäys tähdättävä: Minna Canth
+kirjoittaa _Papin perheen_. Pastori Valtarin pinttynyt, vanhoillinen,
+isiltä-peritty maailmankatsomus on tässä näytelmässä se mädäntyneen
+yhteiskunta-elämän muuri, joka on maahan jaoitettava, ja Minna Canth
+kutsuu nyt hänen omat lapsensa tuon nuoren, nousevan, hävittävän ajan
+myrskytyöhön. Vaimosta ei tässäkään perheessä ole enää paljoa apua: hän
+on jo taittunut sisällisesti, hän on jo alistunut, niinkuin »työmiehen
+vaimo» oli. Mutta hänen lapsensa ovat vielä terveet ja turmeltumattomat,
+heissä palaa vielä voimakkaana yksilöllinen vapauden-vaatimus, he eivät
+tahdo uhrata omaa yksilöllistä elämäänsä ja yksilöllisiä
+elämän-ihanteitaan alistumalla isän auktoriteettiin, joka samalla kertaa
+on pappi ja yhteiskunnan mahtimies.
+
+Heitä tarvitaan kolme, samoin kuin on kolminainen pastori Valtarin oma
+auktoriteetti: poika, joka edustaa järjen ihmistä, ja kaksi tytärtä,
+joista vanhempi on tunteen, nuorempi vaiston ihminen. Todellakin pyhä
+kolminaisuus vastaan toista pyhää kolminaisuutta! Kun järki _todistaa_,
+kun tunne _myöntää_ ja vaisto _vaatii_ pastori Valtarin olevan väärässä,
+niin sittenpä on ihme, ettei mene muruiksi tuo Jerikon muuri. Ja se
+menee muruiksi ja pastori Valtarin perhe hajoaa: lapset muuttavat pois
+sen lämpimästä, mutta ahdistavasta syleilystä, kukin vapaana ja
+itsenäisenä yksilönä omaa elämäntehtäväänsä täyttämään.
+
+Luulisi draaman siinä olevan lopussa. Mutta ei! Minna Canth ei _tahdo_
+sitä siihen lopettaa, hän tahtoo, että pastori Valtarin täytyy itsensä
+huomata ja tulla tuntemaan, miten väärässä hän on ollut ja mitä
+siveellistä julmuutta hän kaikkena elin-aikanaan on harjoittanut. Ja
+Minna Canth kirjoittaa vielä viimeisen näytöksensä tähän, tärisyttävään
+yhteiskunnalliseen murhenäytelmään, vetoaa pastori Valtarin terveimpään
+puoleen, hänen isän-_vaistoonsa_, murtaa hänet sen pohjalta
+lopullisesti, mutta osoittaa, positivisen luonteensa mukaisesti, hänelle
+samalla tien uuden, oikeamman ja paremman perheen muodostamiseen: ei
+auktoriteetti-uskossa enää, vaan vapaudessa ja--rakkaudessa.
+
+Kylmä totuus ei Minna Canthin mielestä auta enää. Täytyy vedota heidän
+rakkauteensa, jos mieli saada heidät väärää vääräksi tunnustamaan.
+
+Mutta ei ainoastaan isän-rakkauteen, sillä eihän perhe yksin sille
+perustu. Täytyy mennä vielä syvemmälle, täytyy vedota itse miehen ja
+naisen _rakkaus-elämään_, jos mieli löytää oikeat syntysanat uudelle ja
+paremmalle yhteiskunnalle. Sattuma tulee tässä avuksi hänelle. Eräässä
+pikkukaupungissa on tapahtunut kauhistava, käsittämätön rikostyö: nuori,
+sivistynyt vaimo on myrkyttänyt miehensä, hyvän, kunnon miehen, joka
+nähtävästi on kohdellut häntä kaikella isällisellä hellyydellä. Mikä on
+voinut olla syynä siihen? Minna Canth miettii, miettii, ja kirjoittaa
+_Sylvin_. Syynä Sylvin rikokseen on juuri tuo hänen miehensä isällinen
+hellyys, joka ei vastaa nuoren naisen syvintä rakkauden-vaatimusta.
+Saadakseen tarkoituksensa esille tekee hän miehen vakaaksi, varmaksi,
+keski-ikäiseksi ja yhteiskunnalliseksi, hänen vaimonsa taas niin
+nuoreksi, vaistomaiseksi ja lapselliseksi kuin mahdollista. Hän
+kutsuukin miestään »holhoojasedäksi». Epäilemättä on Sylvi syypää.
+Mutta vielä syyllisempi on Minna Canthin mielestä yhteiskunta ja tätä
+yhteiskuntaa kannattava maailmankatsomus, joka sallii tuollaisia
+avioliittoja, vieläpä pitää niitä sangen siveellisinä. Epäsiveellisiä ne
+ovat Minna Canthin mielestä, siksi että ne ovat _luonnon-vastaisia_.
+Sylvi itse on syyntakeeton lapsi, joka tekee rikoksensa, silloin kun
+hänen miehensä isällinen hellyys aikoo muuttua isän-auktoriteetiksi.
+Hänen rikoksensa on lapsen rikos ja sellaisena yksinomaan säälittävä.
+
+_Anna-Liisa_ on Minna Canthin neljäs suuri näytelmä-muotoinen
+uskontunnustus. Yhä syvemmälle mädäntyneen yhteiskunta-elämän syitä
+seuraten hän joutuu erään toisen nykyajan henkisen anarkistin
+vaikutuspiiriin, nimittäin Tolstoin, jonka _Pimeyden valta_ tässä
+esiintyy itsenäiseksi elämän-sisällykseksi sulatettuna. Ei vaisto, ei
+tunne, ei järki, ei vapaus, rakkaus eikä totuus riitä hänen mielestään
+enää paatunutta ihmiskuntaa pelastamaan. Täytyy vedota itse »isän
+ääneen» ihmisessä, s.o. hänen omaantuntoonsa.--Yhteiskunnan muuttamista
+tarkoittava yksilöllinen vapauden-vaatimus on nyt kärjistynyt yksilöön
+itseensä, vaatimuksena hänen _siveellisestä_ vapaudestaan, jota ei
+mikään lainsäädäntö eikä vallankumous voi hänelle lahjoittaa.
+
+Minna Canthin laajakantoinen elämäntyö ei suinkaan ole ainoastaan
+näytelmäkirjallisuuden piiristä etsittävä. Hänen _Novellinsa_, hänen
+suorasanaiset kertomuksensa _Köyhää kansaa_, _Salakari_ y.m.
+käsittelevät suurimmaksi osaksi näitä samoja ydinkysymyksiä, aina yhtä
+voimakkaalla, aina yhtä rohkealla ja kovakouraisella otteella, vaikka ne
+eivät suomenkielisen kirjallisuuden kehityksessä ole tulleetkaan saamaan
+samaa asemaa kuin hänen näytelmänsä. Kuitenkin pistää »leijonan kynsi»
+niistäkin kaikkialta esiin. Jokainen Minna Canthin kirja oli isku,
+jokainen hänen kynänvetonsa vasama, tähdätty vasten porvarillista
+yhteiskuntaa. Minkä siveellisen suuttumuksen myrskyn esim. _Salakari_ ja
+poloinen _Kauppa-Lopo_ herättivätkään aikoinaan!
+
+Syynä siihen oli epäilemättä paljon hänen uusi, häikäilemätön
+tekotapansa, mutta vielä enemmän tietysti ne uudet aatteet, joita hän
+ajoi--_Vapaita aatteita_ oli hänen kirkollisvastainen, liian
+lyhyt-aikainen julkaisunsa--ja jotka tekevät hänet tänäkin päivänä
+Suomen suurimmaksi valistuskirjailijaksi.
+
+
+
+
+JUHANI AHO
+
+
+s. 11/9 1861.--Sipolan Aapon kosioretki (1883), Siihen aikaan kuin isä
+lampun osti (1883), Kievarin pihalla (1884), Muudan markkinamies (1884),
+Rautatie (1884), Papin tytär (1885), Hellmanin herra (1886), Esimerkin
+vuoksi (1886), Kuvauksia (1889), Helsinkiin (1889), Yksin (1890),
+Lastuja (1891), Uusia lastuja (1892), Papin rouva (1893), Maailman
+murjoma (1894), Heränneitä (1894), Lastuja III (1896), Panu (1897),
+Lastuja IV (1899), Katajainen kansani (1899-1900), Aatteiden mies
+(1901), Kevät ja takatalvi (1906), Tuomia (1907) y.m.
+
+
+Sama ratkaiseva vaikutus, mikä norjalaisella kirjallisuudella oli Minna
+Canthiin, tuli Juhani Ahoon ranskalaisella kirjallisuudella olemaan.
+
+Aho jatkaa siitä, mihin Reijonen lopettaa. Hänen ensimmäiset
+kansanomaiset kertomuksensa, _Kievarin pihalla_, _Hellmanin herra_,
+_Esimerkin vuoksi_, _Kun isä lampun osti_, ovat tyypillisen kansallisen
+realistin, jonka vain hänen leveämpi, eepillisempi tyylinsä ja jo nyt
+yksityiskohtaisempi tekotapansa monista muista hänen silloisista
+aikalaisistaan erottaa. Että hän, yhtä vähän kuin hekään, ei suinkaan
+vielä ole vapaa romantisista aineksista, todistaa _Muuan markkinamies_.
+Kertomus on hänellä vain muuttumassa yhä enemmän kuvaukseksi, kieli aina
+kansanomaisemmaksi ja maalauksellisemmaksi.
+
+Tämän kehityskauden huippu on _Rautatie_, joka samalla lienee koko
+suomalaisen kansanomaisen realismin huipuksi katsottava. Koskaan ei
+suomalaista luontoa ja suomalaista kansan-elämää oltu vielä kuvattu näin
+yksityiskohtaisella tekotavalla. Suomalainen pappila herttaisine
+rovastineen ja ruustinnoineen, suomalainen torppa tuolla kaukana salon
+sisässä yksivakaisine ukkoineen ja akkoineen, Suomen huurteinen talvi ja
+sen paahtava kesäpäivä, erämaan rauha ja sen läpi vinkaiseva junan
+vihellys, kaikki astuu meidän eteemme tässä erinomaisessa kuvauksessa
+välittömästi, impressionistisesti. Juoni on jo kokonaan jäänyt
+sivuasiaksi, pääpaino siirtynyt mehevään, maalaukselliseen
+siveltimen-käyttelyyn.
+
+Toinen kehityskausi alkaa _Papin tyttärestä_.
+
+Juhani Aho joutuu nyt europalaisen vaikutuksen alaiseksi, ensin
+norjalaisen, niinkuin Minna Canth, sitten ja paljon perinpohjaisemmin
+ranskalaisen. Edellisen hän jo yllämainitulla teoksellaan sivuuttaa.
+Ellin, papin tyttären, sielullinen kehityshistoria, hänen yksilöllinen
+vapauden-vaatimuksensa, hänen personallisesti viehättävän ja
+voimakkaasti alkuperäisen maailmansa ahtaaksi aitautuminen, hänen
+liikuttava tyytymyksensä, talttumuksensa ja alistumisensa harmaan
+arkielämän välttämättömyyteen, avioliittoon miehen kanssa, jota hän ei
+rakasta: ne ovat omiaan johtamaan mieleen norjalaisia mestareita. Elli
+on probleemi, jonka tekijä asettaa meille keskustelun alaiseksi.
+Harvinaisuutena Ahon tuotannossa on tämä kirkas, kaunis kirja jo tuon
+hänelle niin oudon käsitteellisen piirteensä ja puhtaasti yksilöllisen
+sielun-elämän erittelynsä vuoksi mitä huomattavin.
+
+Mutta Aho ei ole luotu sielullisten ongelmien selvittäjäksi. Vielä
+vähemmän hän on luotu ratkaisemaan niitä yhteiskunnallisia kysymyksiä,
+joille Minna Canth ja sittemmin J.H. Erkko tuotantonsa omistavat. Hän on
+siihen aivan liian suuri epäilijä. Kaikista edistys- ja valistuskauden
+kuohuvista kysymyksistä hän valitsee vain yhden, tosin tärkeimmän ja
+syvimmän, sen, josta ei suorastaan pääse ohitse ja joka samalla tarjoaa
+hänelle suurimman runollisen liikkumis-alan: sukupuoli-kysymyksen.
+Sitäkään hän ei suinkaan kehitä yhteiskunnalliseen nais-vapautumiseen
+päin, kuten ajan henki oikeastaan vaatisi, vaan yksilölliseen
+kohtalokkaisuuteen: hänen naisensa eivät ole Martta-, vaan
+Maria-luonteita. Juhani Ahossa on alunpitäen hyvin vähän
+yhteiskunnallista. Hän on _individualisti_ syntymästään ja sellaisena
+oikeastaan luotu yksin eikä joukon kera kulkemaan. Hänen rakkaimmat
+henkilönsä ovat suuren luonnon lapsia, joiden syvästi eleeginen
+pohjavirta on juuri siinä, että heidän täytyy yhteiskunnan ahtaisiin
+rajoihin alistua.
+
+Huomattakoon jo tässä, miten vierasta Ahon taiteilijaluonteelle kaikki
+traagillinen taistelu ja murtuminen on. Hänen henkilönsä eivät taitu
+mielellään, he taipuvat. Tyytyminen, talttuminen, sanalla sanoen
+_resignatsioni_, on jo näin varhain Juhani Ahon taiteen merkittävimpiä
+luonteenomaisuuksia.
+
+Pidettäköön silmällä myös erästä toista piirrettä. Sekä _Rautatie_ että
+tuo pieni, klassillinen tarina _Kun isä lampun osti_ kuvaavat kumpikin
+kahden vastakkain törmäävän ajan murroskohtaa: edistyksen ja entisen
+lamputtoman, rautatiettömän korpi-elämän. Tekijä ymmärtää edellisen
+välttämättömyyden, mutta hänen taapäin-katsova silmänsä seuraa
+jälkimmäisen poistumista mitä suurimmalla myötätunnolla. Hänessä ei ole
+pisaraakaan valistuskirjailijaa, joka sen taikka tämän puolesta
+agiteeraa. Hän asettuu jo heti kirjailija-uransa alussa ympäröivän
+elämän ja sen ristiriitojen suhteen taiteelliseksi syrjästä-katsojaksi.
+
+Mutta samahan on myös ajan realistisen taidesuunnan vaatimus tosin ei
+niin paljon Pohjoismaissa, vaan Ranskassa, jonka _taide taiteen vuoksi_
+nyt tulee Juhani Ahon kirjalliseksi johtotähdeksi. Täytyy _katsoa_,
+voidakseen _kuvata_, ja täytyy katsoa syrjästä, voidakseen kuvata niin
+terävästi ja yleispätevästi kuin mahdollista. »Palanen todellisuutta,
+nähtynä temperamentin läpi»: sehän oli Zolan aikanaan mullistava
+määritelmä realistisesta taideteoksesta. Se on Juhani Aholle sitä
+helpompaa, kun hänelle tyynen, talttuneen taiteilijaluonteensa
+mukaisesti ei suinkaan pistä päähän mennä yksityiskohtaiseen
+todellisuuden-kuvaukseensa omia personallisia lisiänsä sekoittamaan.
+Hänestä tulee itsetietoinen, _objektivinen_ taiteilija.
+
+Enemmän kuin Zolan miltei tieteellinen, turhantarkka, tuhansilla
+yksityisseikoilla sangen raskautettu taide lienee häneen tässä
+kehityskaudessaan kuitenkin vaikuttanut Maupassant, nykyaikaisen
+ranskalaisen novellin mestari, kepeämpi taiteilijaluonteeltaan ja
+loistokkaampi tekotavaltaan, saavuttamaton, säälimätön yksilöllisen
+sielun-elämän ja ympäröivien olojen erittelijä, samalla suuri runoilija.
+Realismin sijasta ruvetaan heidän ynnä muutamien muiden ranskalaisten
+mestarien kerällä puhumaan _naturalismista_, jota voi pitää sen
+viimeisenä johtopäätöksenä. Juhani Ahon äärimmäinen askel tähän suuntaan
+on hänen seuraava kirjansa _Helsinkiin_.
+
+Hän on nyt mahdollisimman kaukana kaikesta kansallisesta romantiikasta.
+Hän on nyt yksinomaan ja ainoastaan taiteellinen syrjästä-katsoja,
+huomioiden-tekijä, tarkastaja. Hänen esitystapansa on kemiallisesti
+vapaa kaikesta romantisesta tunteesta ja tunteellisuudesta. Myöskin
+mielikuvituksen osa taideteoksen luomisessa on supistettu vähimpäänsa.
+Aihe, nuoren ylioppilaan matka pienen sisämaan-kaupungin rannasta
+»Helsingin hämärään» asti, on taiteellinen mitättömyys. Pääpaino on
+kokonaan siirtynyt kuvauksen realistisille yksityiskohdille, tavalle,
+_kuinka_ tuo aihe esitetään.
+
+Juhani Aho joutuu nyt itse personallisestikin ranskalaisen ilmakehän
+vaikutuspiiriin. Pariisi on tullut kaikkien hänen aikalaistensa nuorten
+kirjailijain ja taiteilijain pyhiinvaellus-paikaksi. Ja hänen seuraava
+kirjansa _Yksin_, tuo »Pariisin lokaviemärien» hedelmä, kuten sitä sen
+ilmestyessä kansallisromantiselta taholta kauhistuksella nimitettiin, on
+meillä tuon kirjallisen aikakauden luonteenomaisin muistomerkki.
+
+Näennäisesti Aho menee tässä vielä pitemmälle naturalismiin kuin
+edellisessä teoksessaan. Mutta ainoastaan näennäisesti. Niiden, jotka
+tämän kirjan edustamaa naturalistista taidesuuntaa tuomitsivat, olisi
+pitänyt tuomita etupäässä hänen kuvaustaan _Helsinkiin_, jossa se
+esiintyy vielä järkähtämättömämmin johdonmukaisena. Mutta tuomion syynä
+ei ollutkaan niin paljon tekijän, _tapa_ kuvata kuin _aihe_, kuin eräs
+sen aiheen sivu-episoodi, jota hän kuvasi. Kirjan aiheuttama kiista ja
+suuttumus ei siis myöskään ollut _taiteellinen_, vaan _moraalinen_
+syntysanoiltaan. Puhtaasti taiteellisessa suhteessa _Yksin_ merkitsee,
+paitsi suurta edistystä tekijälle personallisesti, jo pientä palaamista
+taaksepäin naturalismin äärimmäisestä, ulkonaisesta
+todellisuuden-tarkastelusta. Juoni merkitsee jo enemmän, tekijän silmä
+on jo enemmän kääntynyt sisäänpäin, mielikuvitus ja sen mukana
+_tyylittely_, yksityisseikkain erottelu ja yhdistely, on jälleen päässyt
+oikeuksiinsa. Mestarillisten luonnonkuvausten yllä lepäävä herkkä,
+runollinen auer ja terävän, sivistyneisen sielun-erittelyn alta esiin
+pilkistävä, syvästi personallinen tunne-elämä takaavat tälle rohkealle,
+rehelliselle kirjalle aina pysyvän paikan meidän köyhässä
+psykologisessa kirjallisuudessamme.
+
+Huomaa kaikesta, että puhdas _kauneus_ on jo tulemassa Juhani Ahon
+taiteen johtotähdeksi, ei suinkaan vielä realistisen totuuden
+kustannuksella, vaan sinä kypsänä hedelmänä, joka hänelle hyvän ja pahan
+tiedon puusta keveästi putoaa.
+
+Vielä enemmän on näin asianlaita _Papin rouvassa_. Juhani Ahon teokset
+seuraavat toisiaan elimellisellä, miltei elämäkerrallisella
+välttämättömyydellä. Tekijä ei tee niitä huvin vuoksi eikä joutohetken
+ratoksi. Ne merkitsevät hänelle yhtä monta porraspuuta kohti taiteen
+korkeuksia, yhtä monta oman sielun-elämän ja maailmankatsomuksen
+kehitys-astetta.--Kirjan henkilöt ovat osaksi samat kuin _Papin
+tyttäressä_. Mutta toisakseen ne eivät kuitenkaan ole samat: on tullut
+lisäksi suuren runouden loisto ja läpikuultavuus.
+
+Naturalistisen taiteen terävät ääriviivat ovat nyt pyöristyneet,
+luonnontutkijan vaarin-otot tekijän sisä- ja ulkopuolelta sulaneet
+yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Tekijä itse ei seiso enää ulkopuolella
+ainettaan, hän on sen keskellä, hän on sen keralla, hän on sen
+jokaisessa solussa ja sopukassa. Hän on toisin sanoen yhtä oman aineensa
+kanssa. _Papin rouva_ on Juhani Ahon realistisen kehityskauden suuri
+loppupiste ja samalla alku siihen uuteen, jota me tahtoisimme hänen
+klassilliseksi kehityskaudekseen nimittää. Kirjan miehinen päähenkilö
+on sama, joka _Papin tyttäressä_ pistäytyy Ellin kotona, vaeltava,
+valko-lakkinen ylioppilas, hiukan vanhan romantiikan sädekehää
+(Topeliuksen tapaan) kulmillaan. Mutta alkuperäisiltä aines-osiltaan hän
+on myös sama, joka kerran tuosta etäisestä sisämaan-kaupungista matkasi
+»Helsinkiin», sama, joka tunsi olevansa »yksin» europalaisen
+suurkaupungin vilinässä. Elli taas on tuon resigneeratun, syvästi
+eleegisen tunnesävyn hahmottelema naisluonne, saman, jonka me tapaamme
+kaikkialla Ahon teoksissa. Missään ei kuitenkaan voimakkaampana kuin
+tässä. Kirjan surumielinen loppusävel ei ole enää pelkkää
+resignatsionia, se on tärisyttävää, sydän-öistä epätoivoa, melankoliaa,
+joka lähentelee suurta traagillisuutta. Ellin sydämessä on todellakin
+suuri taistelo tapahtunut: hän on torjunut luotaan sen ainoan, jota hän
+rakasti ja joka yksin ehkä olisi voinut tehdä hänelle elämän elämisen
+arvoiseksi.
+
+Yhtä paljon kuin henkilöiden sielun-elämä kiinnittää lukijan huomiota
+_Papin rouvassa_ sen kesäisen luonnon värit ja viivat, jotka sitä
+säestävät niin herkästi, niin heleästi, niin tunnelmallisesti ja
+täyteläästi. Juhani Aho on palannut takaisin suomalaiselle pohjalleen,
+tullut täysin valmiina taiteilijana ja maailmankansalaisena. Suomen
+luonto on avannut ensin sylinsä hänelle, Suomen utuinen, tulvehtiva
+luonto, jolla tästä lähtien ei ole hänelle enää yhtään salaisuutta.
+
+Juhani Aho seisoo nyt realistisen taiteensa korkeimmalla kukkulalla.
+Hänen huomiokykynsä on yhtä terävä kuin hänen tekotapansa joustava ja
+päivänselvä. Mutta hän kulkee jo korkeiden jumalien kosto povessaan: hän
+ei usko enää realistisen taiteen yksin-oikeutukseen, hän myöntää jo
+jotakin hyvää tulevan myös romantiikan Galileasta.
+
+Se tekee hänet ensin hiukan epävarmaksi. Hän koettaa ensin realistista
+kansankertomusta aikaisimman kehityskautensa tapaan ja kirjoittaa
+_Maailman murjoman_, ikäänkuin muistona entisiltä _Rautatien_ ajoiltaan.
+Mutta hän on jo ehtinyt liian kauas tyylittelyyn: siitä syntyy siro,
+muotokaunis salonkikertomus, jossa, paitsi sen taiturillista tekotapaa,
+kiinnittää kenties enimmän huomiota tekijän uusi, synkistynyt käsitys
+uuden ja vanhan ajan yhteentörmäämisestä.--Monet muutkin muistot
+entisiltä ajoilta heräävät hänen mielessään. Hänen silmänsä siirtyy
+kauas taapäin, siihen omituiseen uskonnolliseen liikkeesen, jota hän
+lapsena on voinut tarkastella omassa lähimmässä ympäristössään ja jonka
+jälkiä hän vieläkin tapaa kotiseuduillaan. Hän kirjoittaa _Heränneitä_,
+lyhyitä, runollisia kuvauksia uskonnollisen haaveilun alalta, nekin
+enemmän esteettiseltä herkuttelulta kuin syvältä sydämentaiteelta
+vaikuttavia.
+
+On ikäänkuin ei Aho tähän aikaan vielä saisi kyllin ilmaa siipiensä
+alle. Hän ikäänkuin tunnustelee puoleen ja toiseen, mistä löytyisi se
+uusi ura hänelle, joka jälleen avaisi elämän ja hänen oman olentonsa
+lukkoon menneet ovet hänelle.
+
+Mutta onhan hän jo löytänyt sen oikeastaan: _Lastuja_ on se uusi
+taidemuoto, joka nyt vastaa hänen sisintä olemustaan.
+
+Se ei ole nyt enää yhtä yksinkertainen kuin ennen, sillä hän on
+vapautunut kaikista dogmaattisista taideteorioista ja avannut sydämensä
+selkoselälleen koko elämän tulvehtivalle, tuhatvivahteiselle
+kauneudelle. Onpa hän itsekin pukenut muotoon oman uuden taiteellisen
+uskontunnustuksensa tuossa pienessä tunnelmapalasessa _Teatterista
+tultua_, josta en malta olla tähän eräitä karakteristisia kohtia
+lainaamatta.
+
+Hän on ollut katsomassa Calderonin romantista näytelmää _Elämä on
+unelma_ ja siitä innostunut. »Onko mahdollista», kysyy hän kummeksien
+itseltään, »että uudenaikaisen realistisen kirjallisuuden teoriiat eivät
+olisikaan lausuneet viimeistä sanaansa? Olisinko erehtynyt
+ylenkatsoessani vanhoja klassikoita ja nauraessani
+romantiikalle?--koskapa tuo pilven takainen draama on minua
+liikuttanut?--koskapa olen koko illan sen kehittymistä jännityksellä
+seurannut ja koskapa sen runomitta vieläkin hyväilee korviani?»
+
+Hän kysyy itseltään, onko tämä vain hetken vaikutusta. Ei, hän ei luule
+sitä. »Mielen muutoksella on syvempi psykolooginen perustus.» Ja hän
+jatkaa:
+
+»Realismilla, sillä, joka kuvaa olot ja elämän ja ihmiset semmoisina
+kuin ne ovat, on oma viehätyksensä ja klassillisuudella omansa. Kun on
+virkeä aamupäivä, kun kadut ovat täynnä liikettä ja vilinää, ja kun
+menee itse virran mukana, niin sitoutuu silmä siihen, siinä löytää
+näkemistä ja sitä on huvitettu tarkastamasta. Mutta kun lähenee ilta,
+kun kadut ovat tyhjiä ja taloissa nukutaan, niin unohtuu edellinen
+mieliala ja sijaan tulee toinen. Haluaa lepoa, ajatukset irtautuvat
+askareiden ja toiminnan yksityiskohdista, elämän suuret, yksinkertaiset
+piirteet alkavat kuultaa läpi ja muodostua aatteiksi.»
+
+Nyt hän tunnustaa molemmat, realismin niinkuin romantiikankin, yhtä
+oikeutetuiksi. Nyt tuntuvat turhilta hänestä kaikki riidat eri
+katsantotapojen välillä, eikä hän voi kyllin ihmetellä, »kuinka ihmisten
+näköpiiri voi olla niin ahdas, ettei hän näe ulkopuolelle oman,
+hetkellisen mielialansa rajoja!» Häntä oikein harmittavat nyt nuo
+realismin ijänikuiset taistosanat. »Puhtaitten, läpikuultavain aatteiden
+esittäminen ei kuulu, niin väitetään, sopivan nykyajan ihmiselle. Hän
+tahtoo nähdä kirjallisuudessa ihmisiä eikä ihanteita, hän tahtoo
+tutustua elämään eikä aatteisiin.» Ne väitteet tuntuvat hänen mielestään
+nyt tuiki jokapäiväisiltä. Eikö tuollainen väittäjä ole huomannut, »että
+hänellä on arkipäivän hyörinä ja tuulinen taivas, mutta että hänellä on
+myöskin sunnuntain mietityttävä rauha ja päänsä päällä sen totinen,
+tyyni sinilaki? Ja kuitenkin julistaa hän yhden aina oikeaksi, ja
+toisen vääräksi, ja arvostelee sen mukaan kaikki ja tahtoo saada sen
+muihinkin pakotetuksi.»
+
+Juhani Ahosta tulee _klassillinen_ kirjailija.
+
+Hän on saanut kyllänsä nyt pelkästä yksityisseikkojen erittelystä, hän
+pyrkii suuriin yhteenvetoihin, niinkuin muuten koko aika hänen
+ympärillään. Mutta kerran tultuaan tuntemaan kaiken verrannollisuuden
+hän ei suinkaan halua jatkaa synteesejään siihen saakka, että tuosta
+yksityisseikkojen kirjavasta moninaisuudesta, jota todellisuudeksi
+nimitetään, alkaisi sen syvempi totuus, s.o. »aatteet» ja »ihanteet»
+hänelle ilmestyä. Jos hän tähän saakka on ollut syrjästä-katsoja, on hän
+tästä lähtien vielä enempi. Jos hän tähän saakka on ollut epäilijä, on
+hän tästä eteenpäin täydellinen taiteilija-nihilisti. Usko realismiin
+oli hänen viimeinen käsitteellinen uskonkappaleensa. Tästä lähtien hän
+ei tunnusta muuta totuutta kuin omat hetkelliset mielialansa eikä muuta
+estetiikkaa kuin sitä, joka sallii hänen jokaista niistä vapaasti ja
+häikäilemättömästi heijastella.
+
+Mutta tämähän on subjektivisen, lyyrillisen taiteilijan ohjesääntö.
+Niinpä kyllä, ja Juhani Aho löytääkin sitä seuraten suuren _runoilijan_
+itsestään.
+
+Tarkemmin sanoen: _tunnelmarunoilijan_. Sillä tunnelma tulee nyt hänen
+tuotantonsa vallitsevaksi pohjasävyksi, ei mikään dionyysinen,
+dityrambinen tunnelma tosin, vaan sangen viileä, plastillinen,
+eepillinen, sanalla sanoen: _apollooninen_, tätä Nietzschen erinomaista
+taidesanaa käyttääksemme.
+
+Näin vapautuu Aho viimeisimmästäkin aatteellisesta
+tarkoitusperäisyydestään. Voipa sanoa, että hän pelkää sitä täs'edes
+taiteessaan kuin ruttoa, eikä ihmekään. Sillä onhan »aate» jo
+sellaisenaan niin suuri synteesi sille, joka on tottunut elämän tuhansia
+yksityisseikkoja tarkastelemaan, että se vaikuttaa häneen suorastaan
+yksipuoliselta ja vastenmieliseltä. Ja yksipuolinen tahtoo Juhani Aho
+kaikkein viimeksi olla. _Koko_ elämän, koko runsaan, äärettömän elämän
+hän tahtoo käsittää ja ymmärtää sekä tulkita sitä omassa taiteessaan
+yhtä myötätuntoisesti ja yhtä tasapuolisesti, olipa sitten kysymys sen
+valoista taikka varjoista, sen »oikeista» taikka »vääristä»
+mitalinpuoliskoista, tehdä taidetta tekemättä elämän pienimmällekään
+osalle sitä veristä väkivaltaa, jota »aatteet» ja »ihanteet» aina jo
+ihmisen omalle hetkellisemmälle sielunelämälle harjoittavat. Kaikkein
+vähimmän hän tahtoo olla väärintekijä omille tunnelmilleen, jotka ovat
+kullankalliit hänelle, joita hän nyt lyyrikon rakkaudella vaalii ja
+viljelee ja jotka nyt muodostavat sen väikkyvän hunnun hänen ja muun
+maailman välille, mikä estää hänet epäilijän tavalliseen
+raskasmielisyyteen ja melankoliaan tyysti uppoamasta.
+
+Epäily ei suinkaan johda häntä Kaarlo Kramsun tapaiseen traagilliseen
+epätoivoon, vaan pikemmin helleeniseen _kauneudenpalvelukseen_,
+suomalaispakanalliseen _kauneudenuskontoon_.
+
+Taikka kenties paremmin sanoen: _luonnon_-palvelukseen,
+_luonnon_-uskontoon. Sillä luonto, Suomen suuri luonto, tulee nyt Juhani
+Ahon taiteen korkeimmaksi ulkonaiseksi kultiksi, samoin kuin tunnelmat
+ovat tulleet hänen sisällisiksi hartaushetkikseen.
+
+Ei kuulu tämän pienen »pikakuvan» puitteisiin toistaa pala palalta,
+lastu lastulta ja tunnelma tunnelmalta, _miten_ hän on tätä luontoa
+kuvannut, millä haavanlehden herkkyydellä hän on seurannut sen jokaista
+pienintäkin vivahdusta ja millä mestaruudella hän on sen viivat vetänyt,
+sen värit meille välkyttänyt. Pyhässä ja aressa, aamussa ja illassa,
+syksyssä ja keväässä, tuiskussa ja pakkasessa, kaikessa hän on nähnyt
+siinä ikuisen kauneuden väreilyn, kuullut korkean runouden huminan
+korvissaan. Hänen _Lastunsa_ ovat oikea, todellinen _Luonnon kirja_,
+oikea, todellinen _Maamme-kirja_ kaikille Suomen kansalaisille. Kuka on
+kuullut kesäpäiväisen heinän ritinän niinkuin Juhani Aho? Kuka tuntenut
+tuoreen lumen tuoksahtavan, kuka nähnyt metsäpolun _sillä_ tavoin
+kankaita kierrättelevän kuin hän? Kenelle on kuiva puu korvessa niin
+kauniisti helähtänyt, kenelle ollut niin »tervetullut talvinen pimeä»,
+kenelle kettu ja jänis jättäneet niin runolliset jäljet juostessaan? Ei
+kenellekään Suomen runoilijain seassa. Enkä tiedä ketään koko
+maailmankirjallisuudesta, joka voisi vetää vertoja Juhani Aholle
+luonnonkuvaajana. Meidän omassa kirjallisuudessamme jäävät kaikki siinä
+suhteessa varjoon hänen rinnallaan, Aleksis Kivi joutuu harvaviivaiseksi
+romantikoksi ja meidän ruotsinkieliset klassikkomme Runeberg ja Topelius
+vain vienosti soinnahteleviksi viiskielisiksi kanteleiksi tämän uuden,
+nykyaikaisen, täys-äänisen orkesterin kaikuessa, jolla Juhani Aho on
+suomalaista isänmaata kautta koko tuotantonsa, mutta eritoten juuri
+_Lastuissaan_, ikuistanut.
+
+On vaikea mainita esimerkkejä siinä, missä ei ole olemassa muuta kuin
+esimerkkejä. _Kosteikko_, _kukkula_, _saariko_ mieliimme kangastuisi vai
+_Isien puunko_ juurelle istuisimme? _Kaksinko_ kalpeassa kuutamo-yössä
+ajelisimme vai _Korven kostonko_ lappalaisia maisemia ihailisimme?
+Paras, etten yritäkään luetella. Niitä on liian paljon, ne ovat kaikki
+tehtyjä samalla todellakin pakanallisella luonnontunteella ja tekotavan
+koskaan väsähtymättömällä taituruudella.
+
+Juhani Ahon eläinlastut sietäisivät aivan oman tutkielmansa. Ne eivät
+ole lastentaruja Topeliuksen taikka Andersenin tapaan, ne ovat
+metsästäjän, ne ovat partasuisen luonnonpapin, jolle kaikki elää
+suorastaan inhimillistä elämää, panteistin, jolle hänen oma hartautensa
+tai oma huumorinsa kaikki luodut hänen ympärillään elävöittää. Olkoon
+sitten kysymys _Mullikasta_ tai _Pienestä jäniksenpojasta_, _Hulasta_
+tai _Hektor II:sta_, _Variksista_ tai kettu-repolaisesta, aina pysyy
+Ahon taide samalla korkealla tasapinnalla, aina esiintyy hänen
+eläinmaailmansa meille yhtä hauskana, yhtä humaanisena. Niiden huippu on
+kenties _Hyveen palkka_, tuo mestarin ylemmyydellä piirretty ja vallittu
+kettu-filosofia, joka tarkasti määritellyn taideteoksen puitteisiin
+kätkee niin paljon epäilijän iloa ja pakanallisen nautiskelijan
+hymyilevää maailmankatsomusta.
+
+Luonto on tullut Aholle pelastajana ja vapauttajana. Hän on liian selkeä
+ja kirkas henki vaipuakseen siihen sielulliseen mystiikkaan, joka
+1890-luvulla kautta koko europalaisen kirjallisuuden puhaltaa. _Hätä_,
+lyhyt tunnelmakuvaus, lienee hänen syvimpiä pohjamittauksiaan tässä
+suhteessa, sekään ei aivan syvä. Samoin hän on liian suuri pakana
+tehdäkseen täydellistä ympäri-käännöstä Strindbergin taikka Jörgensenin
+tapaan: iva, intohimottomuus, blaseerautuminen ja vihdoin kylmä sarkasmi
+ja kyynillisyys ovat jo paljon lähempänä häntä, eikä niiden näytteitä
+suinkaan puutu hänen harvinaisen monivivahteisesta tuotannostaan. Onpa
+hänen pilkkansa, muuten purevimpia koko suomenkielisessä
+kirjallisuudessa, kohdistunut niinkin pyhiin asioihin kuin itse
+kansallisuus-aatteen ajajiin: _Nuori sielu_ on siitä todistuksena.
+Kuitenkin sulaa iva hänellä tavallisesti hyväntahtoiseksi huumoriksi,
+tulkoon sitten puhe yhteiskunnan _Mallikelpoisista_ taikka _Liian
+suurista miehistä_, _Yhdistysten aikakaudesta_ tai _Yrjö Antmanista ja
+kumpp:ista._ Ihmisten yhteiskunnallinen hyörinä ja pyörinä esiintyy
+Aholle useimmiten enemmän tahi vähemmän naurettavana. Hän on siinäkin
+suhteessa täysi individualisti ja uskollinen omalle epäilevälle
+luonnonlaadulleen.
+
+Tunnelmat eivät Aholta suinkaan ole sumentaneet hänen terävää ja
+kirkasta todellisuuden-tuntoaan, epäilijän pilkka ja sensualistin
+herkuttelu ei elämän ankarampia, yksinkertaisempia viivojakaan.
+_Alakuloisuuden ylistyksen_ rinnalla saattaa _Uudisasukas_ erinomaisesti
+viihtyä hänen mielikuvituksessaan, _Metsänneitojen_ rinnalla
+_Vilhelmiina Wäisänen_, taikka _Sasu Punainen_.--Mutta sehän on jo sitä,
+mitä sanotaan universaaliseksi mielikuvitukseksi.
+
+Luonnon-elämä, luonnon-ihmisten raadanta rahan-alainen herättää hänen
+vilpitöntä kunnioitustaan. Sieltäpäin katsottuna näyttää isänmaakin
+aivan toisellaiselta kuin tuolta pääkaupungista käsin, romantisen
+paatoksen tai romantisen ironian silmälasien läpi. _Maan sydämeen_ hän
+pyrkii jo Pariisista palatessaan, maan sydämestä nousevat hänelle
+_Katajaisen kansallisuutemme_ syntysanat, jotka hän kahdessa
+isänmaallisessa lastukokoelmassa sortovuosina lähemmin kehittelee. Monen
+mestarillisen ajankuvauksen ohella sisältävät ne sellaisiakin voittoja
+vaikean poliittisen allegorian muodon yli kuin on esim. tuo
+yksinkertainen ja suurpiirteinen taideteos _Sammuta sinä, minä sytytän!_
+Valitessaan sitkeän, taipuisan katajan passiivisen vastarinnan ja koko
+suomalaisen kansallishengen vertauskuvaksi osaa Aho epäilemättä yhtä
+syvälle erään suomalaisuuden osan luonteenominaisuuksiin kuin hän
+samalla on uskollinen omalle passiiviselle taiteilijaluonteelleen, jolle
+resignatsioni jo alunpitäen on ollut niin myötäsyntynyttä. Ainoastaan
+korkeampaa isänmaallista mahtipontisuutta tavoitellessaan hän vaikuttaa
+joskus oudosti ja vieroittavasti. Huomaa heti, että tässä hänen
+intohimoton eepillinen taiteilijaluonteensa asettaa vaikeasti ylikäyvän
+rajan hänelle.
+
+Juhani Ahon luonnon-uskonnon, hänen uuden, kansanomaisen
+isänmaallisuutensa sekä siitä seuranneiden puolipakanallisten
+puolikristillisten tunnelmasarjojen tulos on _Panu_, hänen suuri
+romaaninsa kristin-uskon ja pakanuuden taistelusta Suomen sydänmailla,
+jolla hän, realismin entinen esitaistelija, jälleen tekee sovinnon
+kansallisen romantiikan kanssa, liukuen vähitellen yhä syvemmälle sen
+laajaan, lämpimään syleilyyn.
+
+Mutta tätä, samoin kuin yleensä Ahon myöhäisintä tuotantoa, täysin
+ymmärtääksemme täytyy meidän nopeasti katsahtaa, mitä sillä välin oli
+tuolla ulkona maailmankirjallisuudessa ja koko europalaisessa
+hengen-elämässä tapahtunut.
+
+Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus, _aktsiota reaktsio_. Kehitys-opin,
+jumalankieltämisen, kylmän järjen ja mekaanisen maailmanjärjestyksen
+aseita kantavaa realistista taidesuuntaa on jälleen kaikkialla
+maailmassa seurannut uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen,
+uusi uskon, toivon ja rakkauden aikakausi. Ihmiset ovat jälleen
+toistaiseksi saaneet kyllänsä yksityisseikkojen tieteellisestä
+selittelystä: he pyrkivät takaisin synteesiin, kokonaiskuvaan,
+kokonaiskäsitykseen itsestään ja ympäristöstään. Taiteilijain silmä on
+ollut liian kauan tähdätty ulospäin: heidän tekee jälleen mieli katsoa
+sisäänpäin, oman yksilöllisen sielun-elämänsä salaperäisiin onkaloihin.
+
+Eikä ainoastaan sisäänpäin, vaan myöskin taaksepäin. Edistys on ollut
+liian nopea, kaikki eivät ole ehtineet seurata mukana, ja jos ovatkin
+päänsä ja älyllisen olentonsa puolesta, on heidän sydämensä syvin kaipuu
+jäänyt kiinnitetyksi vanhaan, menevään ja murenevaan. Sinne jäi
+sittenkin niin paljon kaunista jäljellepäin, entinen aika oli sittenkin
+niin ehyt ja lämmin, iso-äidit olivat niin herttaisia ja hymyileviä,
+iso-isät niin lujia, viisaita ja voimakkaita. Heidän rinnallaan esiintyy
+nykyisen ajan ihminen niin tuiki hajanaisena, rikki-revittynä ja
+tyylittömänä.
+
+_Ihminen oli onnellisempi ennen_: tämä pelottava epäily astuu äkkiä
+koko edistyksen ja valistuksen ajan tietoisuuteen.
+
+Miksi silloin rehkiä ja raataa? Mitä varten pyrkiä ja ponnistella? Syvä
+surumielisyys valtaa mielet, toiset blaseerautuvat kokonaan, toiset
+käyvät kylmiksi ja kyynillisiksi. _Fin de sièclen_ aika on tullut,
+vuosisata menee mailleen pilvien, peittämänä. On kuin koko ihmiskunta
+olisi väsynyt ja tahtoisi huoahtaa.
+
+Silloin heräävät myös eloon kaikki vanhat uskonnolliset mielikuvat, ja
+uusi mystiikan, uusi salaoppien, henkien-manauksen ja tähti-ennustusten
+aika tuulahtaa läpi vuosisadan-lopun sivistyneimmän sielun-elämän.
+Katumuksen ja parannuksen hetki on tullut, ihmishenki tuntee jälleen
+tarpeen langeta polvilleen suuren, tuntemattoman maailmanhengen eteen.
+Turhaan varoittavat harmaantuneet valistuskauden sankarit, kuten Georg
+Brandes, tästä uudesta taantumuksellisesta virtauksesta, joka heidän
+mielestään on omiaan johtamaan suoraan _obskurantismiin_. Se tulee kuin
+tuleekin eikä jätä ketään koskemattomaksi.
+
+Samalla tapahtuu muutos taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että
+realistinen totuus yksin ei riitä enää, syntyy pyrkimys _tyylittelyyn_,
+entisten tuhatkarvaisten elämänkuvien _yksinkertaistuttamiseen_, värien
+sijasta _viivoihin_, silmänräpäyksellisen, impressionistisen totuuden
+sijasta pysyvään, vuosisatojen läpi seisovaan, _monumentaliseen_. Sitä
+ei Ranska voi neuvoa enää: Italia tulee myöskin suomalaisten
+taiteilijain luvatuksi maaksi.
+
+Toiset etsivät vaikutuksia renässansin, toiset antiikin taiteesta.
+Eräille ei riitä enää sekään, vaan he menevät aina muinaisen Egyptin,
+Assyrian ja Intian alkulähteille. Sieltä vasta he löytävät ne »elämän
+suuret yksinkertaiset piirteet», joita Aho ikävöi _Teatterista
+tultuaan_. Tekotavan _koristeellisuus_ tulee kaiken tyylittelyn
+korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan taide on muuttunut romantiseksi,
+salaperäiseksi, symbolistiseksi.
+
+Juhani Aho seuraa ajan virran mukana, mutta omalla tavallaan. Se on
+hänelle sitäkin helpompaa, kun hänen silmänsä alunpitäen on ollut
+kääntynyt taaksepäin. _Vanhat valkamat_ ovat olleet aina lähempänä hänen
+sydäntään kuin uudet »rykirannat», eleeginen pohjatunnelma kaiken
+kauniin ja runollisen katoamisesta aina syvempi hänelle kuin järjen
+raikas riemu höyryn ja sähkön murtavien valtojen voittelosta. _Hänen_ ei
+ole tarvis mennä merta etemmä kalaan: ajan mystillisen tarpeen hän
+suorittaa omalta kohdaltaan luonnon-mystiikalla, ajan vaatimuksen
+romantisesta kauneudesta sukeltamalla syvälle _kalevalaisiin_
+kauneusmaailmoihin, joista Jorman lempeä, sopusointuinen ihanne-ihminen
+_Panussa_ hänelle vähitellen seijastuu. Panu itse on hänelle turmeltunut
+nykyaika, pappi, hänen vastustajansa, silloinen tuleva aika, josta
+Aholla on meille vielä sangen vähän kaunista ja inhimillistä
+kerrottavaa. Kaunis on vain vanha ja menevä, kaunis on Jorma, kauniit
+Annikki ja Kari, jotka edustavat entistä, turmeltumatonta,
+kalevalaista,--Juhani Aho koskettaa nyt Elias Lönnrotia. Jorma on heimoa
+vanhan Väinämöisen, _Panun_ kansallinen romantiikka sangen läheistä
+sukua sille, joka oli itse _Kalevalan_ tekijän aikoinaan työhön
+innostanut.
+
+»Ympäri käydään, yhteen tullaan», olisi Lönnrot todellakin voinut
+virkkaa Aholle, jos hän _Panun_ ilmestyessä olisi elänyt vielä.
+
+Puhtaasti taiteellisessa suhteessa _Panu_ merkitsee Juhani Aholle pitkää
+askelta kohti tyylittelyä, kohti valikoimista, kohti monumentalista
+tekotapaa. Hänen luonnonkuvauksissaan on nyt loisto, ennen-kuulumaton
+suomenkielisessä kirjallisuudessa, ja hänen kielenkäyttelynsä on
+saavuttanut sen hurmaavan koskemattomuuden leiman, joka on vain
+maailmankirjallisuuden suurilla mestareilla. Vähemmän mieltäkiinnittävä
+on teoksen juoni: _kuvaaja_ pyrkii jossakin määrin tekemään väkivaltaa
+_kertojalle_, viehättävät yksityisseikat laajenemaan monumentalisen
+kokonaisvaikutuksen kustannuksella.
+
+Vielä enemmän on asianlaita näin Ahon seuraavassa suuressa romaanissa
+_Kevät ja takatalvi_.
+
+Juhani Aho menee siinä aina syvemmälle oman olentonsa uumeniin. Hän
+ottaa nyt uudestaan käsitelläkseen sen uskonnollisen liikkeen, jota hän
+_Heränneissä_ oli europalaisen taiteilijan silmällä ohimennen
+tarkastanut, ottaa katsellakseen sitä koko kansallisen herätyksen ajan
+yhteydessä ja tulee, oman muuttuneen olentonsa mukaisesti, nyt varsin
+toisellaisiin tuloksiin. Itse kansallinen romantiikka, jota hän äsken
+oli _Panussa_ ihannoinut, esiintyy hänelle nyt sangen köykäisenä niiden
+vieläkin harvaviivaisempien, ankarien ja niin sanoaksemme
+_talonpoikais-realistisien_ elämän-arvojen rinnalla, joita nuo vakavat,
+hartaat körttiläiset Suomen sydänmailla omikseen tunnustavat.
+Kansallinen herätys on tässä se esiin murtautuva uusi, josta Aholla,
+johdonmukaista kyllä, ei ole erittäin paljon kaunista kerrottavaa,
+pietismi taas se kansan oman olennon syvyyksistä kumpuava uskonvaatimus,
+jonka tekijä kohottaa kaikkea ajan käsitteellistä kultuuria
+korkeammalle.--Juhani Aho lyö nyt kättä Paavo Ruotsalaiselle ja hänen
+kauttaan välillisesti _Panun_ kristilliselle papille, joka hänen
+edellisessä teoksessaan vielä oli jäänyt niin osattomaksi hänen
+taiteellisesta mielenkiinnostaan.
+
+Tämä meidän kirjallisuutemme imponeeraavin yksilöllinen kehityskulku on
+sisäisellä välttämättömyydellä ja järkähtämättömällä johdonmukaisuudella
+tapahtunut.
+
+Ahon kirjallinen tuotanto kulkee omia uriaan, seuraa omia lakejaan, aina
+yhteydessä ajanhengen kanssa, aina siitä juuri hänelle sopivat
+aines-osat itseensä sulattaen. Kansallisesta realismista ranskalaiseen
+naturalismiin, ranskalaisesta naturalismista uusromantiikkaan,
+uusromantiikasta vanhaan kansalliseen romantiikkaan, kaikkialla hän
+kuitenkin on sama, aina Juhani Aho, aina itselleen uskollinen, aina
+epäilijä, aina perus-olemukseltaan taiteilija. Niin paradoksilta kuin
+ehkä saattaa kuuluakin, on nimittäin juuri hänen viimeistä
+kehityskauttaan, jota _Kevät ja takatalvi_ edustaa, syvimmän epäilyn
+tuotteena pidettävä: epäilyn, joka kärjistyy itseensä, epäilyn, joka
+epäilee omaa oikeuttaan--Minna Canth oli kohottanut terveen järjen lipun
+suomenkielisessä kirjallisuudessa. Juhani Aho pystyttää sen kaiken
+järkeilyn äärimmälle jyrkänteelle, siihen, missä järki loppuu ja alkaa
+uskonnollinen tunne-elämä.
+
+Tyylillisessä suhteessa on Ahon vaikutus suorasanaiseen
+kirjallisuuteemme ollut perinjuurinen. Ei voida kirjoittaa hänen
+jälkeensä niinkuin kirjoitettiin ennen häntä: sen totuuden on varmaan
+jokainen suorasanaisen muodon käyttäjä meillä tunnustava. Artistisesti
+enimmän hän on kenties vaikuttanut siihen _Lastuillaan_, sisällisesti
+enimmän _Yksin_-kirjallaan ja _Papin rouvallaan_. Mutta kaikella, mitä
+hän on kirjoittanut, on ollut yleistä makua puhdistava merkitys meillä,
+joskaan hän viivataiteilijana ei ehkä tule yhtä mullistavasti kuin
+kerran väritaiteilijana suomenkielisen kirjallisuuden kehitykseen
+vaikuttamaan.
+
+
+
+
+ARVID JÄRNEFELT
+
+
+s. 16/11 1861.--Isänmaa (1893), Heräämiseni (1894), Ihmiskohtaloja
+(1895), Ateisti (1895), Puhtauden ihanne (1897), Maria (1897),
+Evankeliumin alku (1898), Päiväkirja matkaltani Venäjällä (1899),
+Veljekset (1900), Orjan oppi (1902), Helena (1902) Elämän meri (1903),
+Maaemon lapsia (1905), Veneh'ojalaiset (1909) y.m.
+
+
+Norjalainen ja ranskalainen vaikutus oli jo Minna Canthin ja Juhani
+Ahon kautta saanut pysyvän jalansijan »nuoren Suomen» henkisessä
+elämässä. Arvid Järnefeltin mukana tulee siihen kolmas suuri kirjallinen
+vaikutus, nimittäin venäläinen.
+
+Ei kuitenkaan heti hänen kirjallisen toimintansa alkaessa. Miltä
+ilmansuunnalta hyvänsä lienevätkin hänen ensimmäisen suuren romaaninsa
+_Isänmaan_ kirjalliset lähtökohdat etsittävissä, esiintyy siinä
+yleis-inhimillinen kultuuri ja yleis-europalainen hengen-elämä niin
+eheästi ja itsenäisesti sulatettuna, että olisi varmaan sangen vaikeata
+käydä siinä minkään erikoisen maan antamia aines-osia lähemmin
+erittelemään. Päinvastoin kuin useimmat muut suomenkieliset kirjailijat
+saavuttaa Arvid Järnefelt juuri esikoisteoksessaan omaperäisen
+sielullisen ja kirjallisen kehityksensä korkeimman ennätyksen. Hän tulee
+kirjallisuuteemme täysvalmiina ja joka suuntaan tahkottuna taiteilijana,
+salamana kirkkaalta taivaalta, hienostuneimman henkisen viljelyksen
+hedelmänä, mitä suomenkielisellä kirjallisuudella yleensä lienee
+näytettävänä.
+
+Komeammin ei kukaan suomalainen kirjailija vielä tähän päivään saakka
+ole »esikoinut». Muistuu todellakin mieleen sitä ajatellessa vertaus
+pyramiidista, joka on asetettu huipulleen seisomaan.
+
+_Isänmaan_ ilmestyminen oli aikoinaan kirjallinen merkkitapaus, jonka
+vertaista meillä ei ole ollut Aleksis Kiven _Seitsemän veljeksen_
+ilmestyttyä. Se on yhä edelleenkin meidän paras kultuuriromaanimme, pään
+ja sydämen kultuurin, maailmankansalaisen katsantotavan jaloin tuote
+meillä, puhumattakaan siitä, että tällä, ei vain yllämainitussa
+merkityksessä, »pyramidaalisella» taideteoksella on 1880-luvun ja
+1890-luvun taitteen suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma,
+yksinseisova ja vallitseva asemansa.
+
+Sanalla sanoen: se on todellisen _pääkaupunkilaisen_ kultuurin
+ensimmäinen suuri voitto meillä.
+
+On ollut ennen Elias Lönnrotin ja Kalevalan yhteydessä puhe
+suomalaisesta korpikultuurista, Aleksis Kiven yhteydessä suomalaisesta
+kyläkultuurista. Juhani Ahon yhteydessä olisi kenties voinut mainita
+suomalaisesta pappila-kultuurista, samoin kuin Robert Kiljander aiheutti
+meitä suomalaista pikkukaupunki-kultuuria hiukan koskettelemaan. Me
+olemme nähneet myös, miten suomalaisuuden herätys ja siihen niin
+elimellisesti liittyvä kaikinpuolisen, kuumeentapaisen valistuksen ja
+edistyksen, Oksasen, Päivärinnan, J.H. Erkon ja Minna Canthin
+tulkitsema aika tulee ja särkee kaikki nämä vanhat, eheät suomalaiset
+sivistyspiirit, kylväen kaikkialle levottomuutta, ristiriitoja,
+kihisevää työtä ja toimintaa. _Pääkaupungista_ yksin on suomenkielisellä
+kirjallisuudella ollut tähän saakka verrattain vähän sanomista. Mitä on
+Helsingissä, mitä on maan kirkkaassa ja valoisassa pääkaupungissa sillä
+aikaa tapahtunut?
+
+Sielläkin on muodostunut oma suomenkielinen sivistyspiirinsä, tosin
+aivan nuori vielä ja vailla syvempiä suomalaisia traditsioneja. Se oli
+tullut vasta kansallisen herätyksen mukana, eikä kuten ennen mainitut
+suomalaisen sivistys-elämän muodot, ollut olemassa jo ennen sitä. Sama
+aatteellinen liike siis, joka tuolla maan sydämessä särkee ja pirstoo
+vanhoja, isiltä-perittyjä kokonaisuuksia, näyttää maan pääkaupungissa,
+kuten luonnollista onkin, ensimmäiseksi omaa positivista, uudesta-luovaa
+kykyään. Tosin täälläkin ainoastaan suomenkieliseen sivistys-elämään
+nähden, sillä särkihän kansallisuus-aate kylläkin väkivaltaisesti sen
+_ruotsinkielisen_ kokonaisuuden, minkä Helsingin sivistys-elämä ennen
+sitä oli muodostanut.
+
+Snellmanin oppi oli ensin opiskelevan yliopistonuorison sydämet
+sytyttänyt, ja olemme jo kirjallisellakin alalla nähneet siitä nousevan,
+paitsi Oksasta, koko _Kirjallisen kuukauslehden_ mainehikkaan miehistön,
+Yrjö Koskinen, Kaarlo Bergbom, Suonio ja A. Meurman etunenässä. Mutta
+vasta sitten kun suomenkielisistä kouluista rupesi sivistynyttä
+suomalaista maalais-nuorisoa yliopistoon virtailemaan, voitiin
+syvemmässä merkityksessä puhua pääkaupungin suomalaistumisesta. Heistä
+syntyi se nopeasti taajeneva armeija, jota Snellman ynnä hänen lähin
+pääesikuntansa tarvitsivat uutta suomenkielistä Suomea luodakseen.
+Helsingissä hakattiin, maalle lastut lentelivät. Mutta nuo
+suomalaisuuden suurmiehet itse olivat useimmat ruotsinkielisistä
+vallaskodeista, oppivat vain vaikeasti sen kielen, jonka asiaa he
+ajoivat, ja käyttivätkin monet ruotsinkieltä keskenään myöhäisimpiin
+elonpäiviinsä asti. Tunnettuahan on, että alkuperäiselle
+suomalaisuudelle oudoin heistä, Suonio, oli ensimmäinen, joka otti
+suomen kotikielekseen. Niin _teoreettiselta_ pohjalta siis kohosi aluksi
+pääkaupungin suomalainen sivistyspiiri, niin _akateemiset_ olivat sen
+syntysanat, niin _käsitteellinen_ se kansallishenki, jonka lippua maan
+pääkaupungissa eräät professorit ja heitä sokeasti seuraavat,
+innostuneet ylioppilaat, eräät vanhat, kielensä muuttaneet
+virkamies-perheet ja harvat, talonpoikaiset nousukkaat romantisessa,
+haltioituneessa hurmauksessa liehuttivat.
+
+Epäilemättä olisi se ollut myrskyä vesilasissa ilman suurta suomalaista
+maaseutua. Sillä sinnehän nämä kaikki pääkaupunkilaiset pyrkimykset
+sittenkin tähtäsivät, siellä oli näiden äänten kaikupohja, siellä tämän
+kuluttavan tulen toivottu raaka-aines. Ja sieltä saattaa Arvid Järnefelt
+myös _Isänmaansa_ päähenkilön, Heikin, tähän teoreettiseen,
+akateemiseen, käsitteelliseen, sanalla sanoen aito-helsinkiläiseen
+ympäristöön.
+
+Ei ole ihme, että hän aluksi tuntee itsensä siinä sangen oudoksi ja
+hämmentyneeksi. Hän on temmattu irti juuriltaan, Vuorelan vankasta
+talonpoikaisesta kantatalosta, viskattu vieraiden ihmisten keskeen,
+oloihin, joita hän ei tunne, ja sivistyselämään, joka kuohuu hänen
+päänsä ylitse. Monta kertaa hän on jo menossa umpisukkulaan, mutta
+pelastuu sen sisällisen työn avulla, jota hän alituisesti tekee, omaa
+tietään, omaa totuuttaan löytääkseen. Hän on murroskauden lapsi, jonka
+sydämen läpi käy ajan syvin ja valtavin ristiriita: ristiriita
+suomalaisen maaseudun ja vasta suomalaistumassa olevan Helsingin
+välillä, entisyyden ja nykyisyyden, vanhan ja uuden ajan, romantiikan ja
+realismin, pään ja sydämen välillä. Vuoroin pyrkii toinen, vuoroin
+toinen puoli voitolle hänessä, hän yrittää jo palata takaisin
+talonpojaksi, mutta ponnahtaakin siitä taas toiseen äärimmäisyyteen,
+hienoksi, kylmäksi, itsekkääksi helsinkiläisherraksi ja löytää vihdoin
+sisällisen eheytensä tunnustamalla myös entisen herkän, runollisen,
+hyväsydämisen olentonsa oikeuden. Maaseutu ja pääkaupunki, vanha ja
+uusi, vaistomaisesti tajuttu ja aatteellisesti herätetty isänmaallisuus,
+kaikki humahtaa hänen sydämessään yhteen, suureksi, sopusointuisaksi
+linnunlaulu-puuksi.
+
+Heikin oma yksilöllinen kehityshistoria on jo suuri taideteos
+sellaisenaan, terävän ja samalla diskreetin sielullisen erittelyn tulos,
+varmaviivainen, kaunis-kajasteinen.
+
+Mutta se yksin ei vielä riittäisi _Isänmaata_ niin korkeaan asemaan
+suomenkielisessä kirjallisuudessa kohottamaan. Myöskin Juhani Aho on
+yksilöllisen sielunkuvauksen mestari, myöskin _Yksin_ ja _Papin rouva_
+käsittelevät omalla tavallaan noita samoja sielullisia ongelmoita.
+Mestarillinen _ympäristökuvaus_ on vasta Arvid Järnefeltin kirjan
+erikoinen luonteenominaisuus, pääkaupunkilais-ympäristön,
+kultuuri-ympäristön, koko aikakauden henkisen ilmakehän, jota ei kukaan
+ole hänen tavallaan vallinnut ja tulkinnut suomenkielisessä
+kirjallisuudessa.
+
+Hän piirtää suomalaisuuden ääriviivat tyvestä latvaan, talonpoikaisesta
+kansasta aina sen aatteellisiin johtajiin asti, asettaapa vielä tämän
+huimaavan rakennuksen huipulle itsensä J.V. Snellmanin, aikansa
+kruunaamattoman kuninkaan, maansa juhlimana, opetuslastensa ihailemana.
+Hän tuo esiin romantisen hurmauksen herättämän akateemisen
+suursuomalaisuuden, joka Arvi Jänneksen yhteydessä jo ennen on silmiimme
+vilahtanut, mutta hän ei jätä myöskään huomioon ottamatta sen
+vastavaikutusta, hiljaa hiipivää epäilyä, kritiikin, terveen järjen,
+sanalla sanoen sen _realistisemman_ katsantokannan tarvetta, jota m.m.
+Juhani Aho ennen _Panuaan_ suomalaisessa hengen-elämässä edustaa. Kaikki
+virrat vierivät Arvid Järnefeltin suuressa mestariteoksessa mereen,
+kaikki henkilöt tuovat lisänsä ja heittävät oman valaistuksensa
+suomalaisen kansallishengen kehityshistoriaan. Saavat osansa sen
+ylioppilas-pessimismin ja sisällisen epätoivon oireet, joista olemme
+nähneet esim. Kaarlo Kramsun runouden pohjasävyn muodostuvan, ei jää
+osattomaksi myöskään vanhojen virkamies-perheiden hienostunut, joskin
+hiukan suppea ja eteerinen kansallisuus-käsitys, jolla ikävä kyllä ei
+kirjallisuudessamme ole ketään varsinaista edustajaa. _Koko_ maan,
+_koko_ aikakauden henkisen läpileikkauksen antaa Arvid Järnefelt meille
+yhdellä yrittämällä, koko suomalaisen Suomen ensimmäisistä
+kansakouluistaan ja sanomalehdistään tieteen, taiteen ja
+yhteiskunnallisen elämän päivänpaisteisille rintamaille asti. Laajemmin
+ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei
+kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt.
+
+Samaa yleistä merkitystä ei ole Arvid Järnefeltin myöhemmällä
+kirjallisella toiminnalla. Mutta sitä suurempi on niiden yksilöllinen
+mielenkiinto puhtaasti inhimillisinä todistuskappaleina.
+
+Tapahtuu taite tässä kirkkaassa ja väkevässä hengessä, taikka niinkuin
+hän itse sitä nimittää: _Heräämiseni_. Häneenkin, kuten koko hänen
+aikakauteensa, iskee epäily mekaanisen maailmanjärjestyksen oikeudesta,
+hänenkin silmänsä kääntyy sisäänpäin, hänkään ei karta 1890-luvun
+mystillistä, uusromantista taidevirtausta. Hänelle, sivistyneen
+ajattelemisen ja selkeän sielun-erittelyn miehelle, käy se erittäin
+vaaralliseksi, sillä hän, joka jo käsitteellisemmän kirjailijaluonteensa
+tähden seisoo alunpitäen loitompana suomalaisesta maaperästä kuin esim.
+Juhani Aho, ei edes palajamalla samaan maaperään voi löytää siitä samaa
+rauhaa ja sopusointua. Luontoon hänkin pyrkii takaisin kultuurin
+kukkuloilta, kuten koko aika ja kuten aina romantiset aikakaudet, mutta
+hän ei voi pysähtyä sen ulkonaiseen, eipä edes sen sisäiseen kauneuteen,
+hänen täytyy mennä oman sydämensä yksinäiseen hämärään, tehdä tili
+itsensä ja omantuntonsa edessä siitä, kuka hän on, miltä pohjalta hän
+puhuu ja missä hänen älyllisen olentonsa juuret ovat. Leo Tolstoi tulee
+hädässä hänen turvakseen, ja hänen tilinsä päättyy kaiken korkeamman
+älyllisen kultuurin tappioon, terveen järjen kritiikin hylkäämiseen ja
+omantunnon, tuon salaperäisen ja ehkä juuri sen vuoksi »jumalalliseksi»
+katsotun sielunkyvyn asettamiseen kaiken inhimillisen toiminnan
+ylimmäksi tuomariksi. Kristinopin suorastaan taika-uskoista puolta, sen
+ihmeitä, ennustuksia, syntiinlankeemusta ja sovitusta, hän kuitenkin,
+samoin kuin Tolstoi, on liian viisas tunnustamaan. Mutta hän hyväksyy
+sen _moraalin_, hän tunnustaa Kristuksen ihanne-ihmisyyden, hänkin
+halkaisee luonnon kahtia ja johtuu sitä tietä hyvän ja pahan, henkisen
+ja aineellisen, älyllisen ja aistillisen dualismiin. Toteutuu vanha
+sääntö hänen suhteensa: mitä korkeampi kukkula, sen syvempi laakso. Mitä
+korkeammalle hän ennen oli kohonnut esteettiseen, humaaniseen ja niin
+sanoaksemme ateenalaiseen kultuuriin päin, sen syvemmälle hän syöksyy
+nyt eetilliseen, spiritualistiseen, galilealaiseen. Kristittyä hänestä
+ei tosin tule siinä merkityksessä, missä tätä sanaa nykyään tuhansissa
+kirkoissa käytetään, mutta kyllä syvemmässä merkityksessä, siinä
+nimittäin, että itsekieltäymys tulee hänen korkeimmaksi ihanteekseen,
+kärsimisen vaikea viisaus hänelle ylevämmäksi kuin nauttimisen vielä
+vaikeampi. Sanalla sanoen: hänestä tulee _tolstoisti_.
+
+Pitkässä sarjassa teoksiaan, kuten _Ateisti_, _Ihmiskohtaloita_,
+_Puhtauden ihanne_, _Maria_, _Samuel Cröell_, _Orjan oppi_, _Veljekset_,
+_Helena_, _Elämän meri_, _Maaemon lapsia_ j.n.e. hän nyt näitä uusia
+sielullisia kokemuksiaan lähemmin kehittelee, tekee tunnetuksi meillä
+Jasnaja Poljanan suuren profeetan oppia ja johtuu hänen mukanaan ajamaan
+yhteistä maa-omistusta y.m. yhteiskunnallisia kysymyksiä.
+Myötäsyntynyttä kirjallista kykyään hän ei voi kieltää taikka panna
+vakan alle, jos tahtoisikin, mutta helposti huomaa, että aatteellinen
+tarkoitusperä on puhtaan kauneuden sijasta muuttunut hänelle pääasiaksi.
+Samalla hän kadottaa meistä jonkun verran esteettistä mielenkiintoaan,
+joka kuitenkin aina jää kyllin suureksi, että nekin, jotka eivät
+suinkaan ole yksimielisiä hänen aatteellisista lähtökohdistaan, silti
+mielellään tutustuvat hänen taiteellisiin tuloksiinsa. Suuremmissa
+kokonaisuuksissa vaikuttaa hänen antamansa elämänkuva meihin joskus
+pakotetulta ja valmiiden aatteellisten kaavojen mukaan valetulta, joskin
+hänen terävä todellisuuden-tarkastelunsa ja meikäläisissä oloissa
+harvinainen sielun-erittelynsä niissäkin aina ilahduttavalla tavalla
+pulpahtaa näkyviin. Pienempiä tuntuu hän hallitsevan vielä
+täydellisemmin ja sisältävät hänen lyhyet kertomuksensa usein niin
+paljon subjektivisen tunne-elämän kyllästämää _ijäisyyden heijastelua_,
+niin paljon läpikuultoista, merenkultaista _pohjattomuuden päilyntää_,
+ettei hänellä siinä suhteessa ole vertaistaan suomalaisessa eikä
+tietääkseni koko pohjoismaisessa kirjallisuudessa.
+
+Hänkin, samoin kuin Minna Canth, Juhani Aho ja yleensä hänen
+aikalaisensa, joutuvat jatkamaan meillä 1880-luvun realismin
+kehittymistä 1890-luvun uusromantiikaksi.
+
+Vähimmän tekee sen Minna Canth, sillä kuolema katkaisee hänen
+kirjallisen kehitysviivansa. Mahdollisesti hän olisi myöskin ollut liian
+realistinen henki mennäkseen aivan syvälle suureen tuntemattomaan. Mutta
+spiritismi herättää jo hänenkin mielenkiintoaan, tolstoismin
+elämäntotuudet hänkin jo tunnustaa omikseen eikä hän ole enää viime
+aikoinaan kaukana Ellen Keyn syventämästä pohjoismaisesta
+naiskäsityksestä, kuten joku sanomalehti-kirjoitus osoittaa. Terve järki
+tekee pitkin linjaa vararikon, jättäen tilaa tunteelle, tunnelmalle,
+omalletunnolle, ja sitä tietä vihdoin vaistolle, vieteille,
+aavistuksille ja aina eteenpäin yhä salaperäisemmille ja
+itsetiedottomammille sielun-ominaisuuksille.
+
+Minna Canthin _Anna Liisa_, Juhani Ahon _Heränneitä_, Arvid Järnefeltin
+_Heräämiseni_, kaikki ne ovat aivan yhden-aikaisia, kaikki osoittavat ne
+uuden tuulenkäännöksen merkkejä suomalaisessa kirjallisuudessa.
+
+Juhani Aho menee jo Minna Canthia pitemmälle, ei kuitenkaan vielä
+uskonnolliseen tunne-elämään asti, jonka hän ikäänkuin tahallaan jättää
+Arvid Järnefeltin asiaksi. Järnefelt jatkaa vain sitä viivaa, jonka
+edelliset ovat alottaneet. Heitä ei siis suinkaan voi pitää kansallisen
+realismin alkajina meillä, sillä se alkoi jo Aleksis Kivestä, joskin
+niin suuri ja merkitsevä osa heidän tuotannostaan sattuu sen
+kukoistuskauteen. Pikemmin voi sanoa kansallisen uusromantiikan heistä
+alkaneeksi.
+
+Järnefelt, jolle kaikki »kansallinen» on siinä merkityksessä vierasta ja
+vastenmielistä kuin se on outoa Tolstoille ja koko nykyaikaiselle
+sosialismille, joutuu kaikesta kansainvälisyydestään huolimatta hänkin
+tätä tietä ainakin eräänlaisen kansallishengen haarautuman palvelukseen:
+maalle kaupungista, luontoon kultuuri-elämästä, yksinkertaiseen
+moninaisesta käy koko ajansuunta 1890-luvulla, niin käy myös Suomen
+taide ja kirjallisuus. Tässä valaistuksessa on meidän helpompi ymmärtää
+myös Arvid Järnefeltin _Heräämistä_.
+
+Mutta mitä on palaaminen luontoon muuta kuin luonnolta aina uusien
+alojen valloittamista? Mitä usko muuta kuin tiedon edellä-kävijä, mitä
+tunkeutuminen ihmis-sielun itse tiedottomiin maailmoihin muuta kuin
+juuri niiden tekemistä meille itsetietoisiksi?
+
+Tältä kannalta on meidän helpompi ymmärtää sekä _Ateistia_ että
+_Ihmiskohtaloita_.
+
+Järnefelt on saanut kyllänsä ihmis-sielun älyllisten puolien
+erittelystä. Häntä eivät tyydytä enää ne verrattain helpot voitot, joita
+elämän pintailmiöiden tarkasteluun pysähtyvä järki saavuttaa. Aina
+syvemmälle hän tahtoo tunkeutua, aina ominaisemmin eläytyä ihmis-sielun
+harvoihin suuriin alkutekijöihin. Mutta siellä eivät kelpaa enää
+eksaktisen tieteen ja kauniin taiteen suurmiehet hänen ohjaajikseen ja
+opettajikseen. Siellä kelpaavat vain ihmiskunnan suuret aavistajat,
+profeetat ja uskontojen perustajat toiselle tietä neuvomaan. Ja silloin
+nousee kalpean Natsarealaisen haamu hänen sielunsa silmien eteen,
+ihmisenä, ei jumalana, hienostuneena, herkistyneenä, sormenpäihinsä
+saakka henkisenä ylimyksenä, miehenä, joka kulkee kautta maailman kuin
+ei sen loka ollenkaan koskisi hänen kantapäitään, uneksijana, jonka
+sisällinen näkemys on niin voimakas, että kaikki ulkonainen siitä
+höyhenen tavoin takaisin hervahtaa. Onko mahdollista, että sellainen
+ihminen on todella elänyt siis? Kuinka on mahdollista, että hän vieläkin
+on niin vähän tunnettu oikealta opiltaan ja inhimilliseltä
+olemukseltaan?
+
+Näin käy ymmärrettävämmäksi meille myös _Maria_, tuo pieni, siro kirja,
+joka aikoinaan herätti niin ansaitsematonta suuttumusta. Näin ymmärrämme
+me hänen tolstoisminsa, joka ei ole vailla esteettistä viehätystään,
+näin ylimalkaan hänen kristillisiin näkökantoihin kallistumisensa.
+
+Muu seuraa sitten itsestään. Pahaa ei ole pahalla vastustettava: _Samuel
+Cröell_. Lihan himot ovat tyysti tukahdutettavat: _Puhtauden ihanne_.
+Itsekieltäymys on kaiken ilon lähde: _Helena_, _Veljekset_. Maa kuuluu
+kaikille: _Maa-emon lapsia_, _Veneh'-ojalaiset_. Järnefelt seuraa
+uskollisesti suuren slaavilaisen patriarkan jälkiä, istuttaa pala
+palalta hänen käytännöllistä ja tietoperäistä viisauttaan suomalaiseen
+maaperään. Askeetti itsensä suhteen, individualisti kansan ja esivallan
+suhteen, ateisti kirkon opin suhteen, kristitty oman sydämensä
+kammioissa: niin on Tolstoi, niin on hänen suomalainen oppilaansa Arvid
+Järnefelt.
+
+Sellaisena on hänellä epäilemättä arvaamaton merkityksensä suomalaisessa
+hengen-elämässä.
+
+Seisoen alusta alkain sen kukkuloilla hän on myös kirjallisuutemme
+ainoa johdonmukainen maailmankansalainen. Hän kehittää sen
+individualismin, jonka oireita me Oksasesta saakka olemme seuranneet,
+sen viimeiseen ja ainoaan johdonmukaiseen lopputulokseen, nimittäin
+henkiseen anarkismiin. Hän vie pisimmälle myös sen elämänkielteisen
+piirteen, joka kristin-opin ja pietismin mukana tullen ammoisista
+ajoista on muodostunut yhdeksi suomalaisen kansallishengen
+perus-ominaisuuksista, ja antaa lopullisen muodon sille passiivisen
+resignatsionin opille, jota Juhani Aho taiteilijana niin
+järkähtämättömästi toteuttaa. Maakysymys saattaa hänet nykyaikaista
+sosialismia koskettamaan, jonka kanssa hänellä tolstoistina on useita
+muitakin yhtymäkohtia, ei kuitenkaan siinä hänen oppinsa peruspykälässä,
+että yhteiskunnan uudistuksen on yksilön omasta sisällisestä
+uudistuksesta lähdettävä.
+
+Puhtaasti kirjallisessa suhteessa hän merkitsee aina enempää siirtymistä
+mielikuvista käsitteihin, maalailevasta, realistisesta esitystavasta
+aatteellisen ja samalla uusromantisen runouden maailmoihin.
+
+
+
+
+SANTERI IVALO (INGMAN)
+
+
+s. 9/6 1866.--Hellaassa (1890), Tutkimuksia Pohjois-Suomen historiasta
+vuosilta 1595--1635 (1901), Iltapuhteeksi, I-II (1892, 1896),
+Reservikasarmista (1892), Juho Vesainen (1893), Tuokiokuvia Kuusamon
+matkalta (1894), Kaarlo IX:n jäämerenpolitiikka I-II (1894--95), Aikansa
+lapsipuoli (1895), Anna Fleming (1898), Margareta (1898),
+Lahjoitusmailta (1900), Tuomas piispa (1901), Kustaa Eerikinpoika
+(1903), Saaristossa (1903), Onnen aalloissa (1904), y.m.
+
+
+Vähitellen, noin parinkymmenen vuoden kuluessa, valmistuu meidän
+kansallinen realismimme, alkaen 1870-luvun alusta, jatkuen aina
+voimakkaampana kautta 1880-luvun ja puhjeten vihdoin täyteen
+kukoistukseensa 1890-luvun taitteessa, jolloin se jo on saanut
+suoranaistakin tukea samanaikaisista europalaisista virtauksista. Ensin
+yksitellen ja hajallaan, sitten yhteisessä suljetussa rintamassa,
+esiintyvät meidän realistiset kirjailijamme, pyrähtävät kuin
+keskinäisestä sopimuksesta Pariisiin ja palajavat jälleen takaisin
+toteuttamaan omalla kotoisella pohjallaan, mitä on toteutettavissa
+noista uusista vapaan ajatuksen ja terveen järjen kritiikin herättämistä
+taiteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä.
+Palajavat ja liittyvät J.H. Erkon veljen Eero Erkon v. 1890 perustaman
+_Päivälehden_ ympärille niin lujasti ja mieslukuisasti, että heitä sen
+mukaan voisi _Päivälehden piiriksi_ nimittää, erotukseksi niistä
+myöhemmistä kirjallisista kyvyistä, jotka syntyvät heidän antamastaan
+sysäyksestä ja joiden yhteisenä nimenä silloin olisi _nuorsuomalaiset
+kirjailijat_.
+
+Päivälehden kirjallisen piirin huomattavimpia edustajia on Santeri
+Ivalo (Ingman), Minna Canthin, Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin keralla
+nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä esitaistelijoita, keveän, pakinoivan
+tyylin ja sittemmin suurpiirteisen historiallisen romaanin varsinainen
+kehittäjä ja viljelijä suomenkielisessä kirjallisuudessa.
+
+Nuorsuomalaisuuden liike, yhtä vähän kuin aikoinaan suomalaisuuden, ei
+suinkaan ollut alkanut pääkaupungista, jossa, kuten Arvid Järnefeltin
+yhteydessä olemme huomauttaneet, suomalaisuudella ylimalkaan oli vielä
+niin heikko ja niin sanoaksemme tietopuolinen jalansija. Sen pesäpaikat
+olivat kaukana maaseudulla, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Viipurissa,
+joiden silloiset nuorsuomalaiset voimat olivat ryhmittyneet
+asianomaisten äänenkannattajiensa, _Savon_, _Keski-Suomen_ ja _Viipurin
+Sanomien_ ympärille. Varsinkin tuli Kuopio, Snellmanin kaupunki,
+suomalaisuuden vanha valtalinna, Minna Canthin ja Ahon-veljesten kautta
+myöskin nuorsuomalaisuuden lujimmaksi esivarustukseksi.
+
+Pääkaupungissa oli _Valvoja_, Kirjallisen kuukauslehden jatko, ollut
+ainoa, joka pitkin 1880-lukua oli suomenkielisellä taholla ylläpitänyt
+vapaamman ajatuksen ja europalaisemman katsantotavan pyhää tulta. Mutta
+vasta Päivälehden kautta ne molemmat saivat keskitetyn kärkensä
+pääkaupunkilaisessa ja siis korkeimmassa suomalaisessa
+sivistys-elämässä.
+
+Ei ollut Päivälehden piirin, yhtä vähän kuin yleensä nuorsuomalaisuuden
+vika, että tuo kärki näin terävästi tuli kohdistumaan juuri entisten
+Kirjallisen kuukauslehden miesten edustamaa »vanhaa» suomalaisuutta
+vastaan (20 tai 30 vuotta vanhaa!), jonka pääpylväinä tähän aikaan jo
+seisoivat, paitsi muita, »suomalaiset kirjailijat» Yrjö-Koskinen ja A.
+Meurman. Suomen kansallishenki tarvitsi nuorentumista, uudistumista, ja
+se käytti ajanhengen herättämiä kirjallisia kykyjä aseinaan. Ei voitu
+elää ikäänsä Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin aikakauden
+jälkeenjättämällä aatteellisella, saati sitten kirjallisella perinnöllä.
+Kansallisuus-aate yksin ei voinut riittää enää uuden, esiin-astuvan
+polven mieliä innostamaan. Täytyi tulla maahan uusia aatteita, polttavia
+päivänkysymyksiä, ellei mieli suomalaisen sivistys-elämän vajota
+itsetyytyväiseksi, kansallisromantiseksi umpivedeksi, jonka suhteen
+vähänkin kyvykkäämmän nuorison asema olisi ollut yksinomaan kielteinen,
+epäilevä, arvosteleva ja--irvistelevä.
+
+Me olemme ennen, Minna Canthin yhteydessä, nähneet, minkä kirjavan
+paljouden uusia, myönteisiä elämän-arvoja nuorsuomalaisuuden herätys toi
+tullessaan. Tämän liikkeen kriitillinen kärki kääntyi, kuten
+luonnollista, kansalliseen romantiikkaan. Mutta sen uudesta-luova ja
+vanhaa-virkistävä mahti esiintyi pian kaikilla elämän aloilla, lähinnä
+taiteen ja kirjallisuuden, sitten etenkin työväen-kysymyksen. Näiden
+kaikkien vapaamielisten ja kansanvaltaisten pyrkimysten keskustaksi
+muodostui _Päivälehti_.
+
+Sen piirin varsinaisena, taistelevana sanomalehti-kykynä, ainaisena,
+väsymättömänä päivänkysymysten pohtijana, Santeri Ivalolla on
+kunniakas sijansa maamme sivistyshistoriassa. Samalla hän saa aikaa
+laajalle kaunokirjalliselle toiminnalle.
+
+Ivalo alkaa realistisella ylioppilas-novellilla _Hellaassa_, jonka
+vilkkaat kohtaukset ja mehevä, havainnollinen esitystapa heti herättävät
+huomiota. Mutta varsinaisen kirjailijamaineensa hän perustaa kahdella
+kokoelmalla pieniä kertomuksia _Iltapuhteeksi_, joiden lisäksi tulevat
+samaan keveään tyyliin kerrotut kuvaukset _Reservikasarmista_ ja
+_Tuokiokuvia Kuusamon matkalta_, viimemainitut kuitenkin sangen
+vakaviakin sisällykseltään.--Tätä voidaan pitää Ivalon kaunokirjallisen
+tuotannon ensimmäisenä, realistisena kehityskautena.
+
+Hänellä on nyt sana vallassaan, tekotapa sormiensa päissä. Hänen
+silmänsä ympäröivään elämään nähden on harvinaisen terävä, hänen
+kielensä rikas, hänen tyylinsä taipuisa, selvä ja havainnollinen.
+Erikoisesti silmiinpistävänä piirteenä esiintyy hänen herttainen,
+luonnollinen huumorinsa, joka ei ole vailla ivankaan ilkamoivaa otaa,
+jos niin tarvitaan. Hän on kehittänyt huippuunsa tuon vaivattoman,
+pakinoivan kirjoitustavan, jonka edeltäjinä suomenkielisessä
+kirjallisuudessa me ennen olemme Samuli S:n ja Juho Reijosen tavanneet,
+sekä samalla suorittanut tuon hänen aikalaiselleen taiteilijapolvelle
+tavallisen kiertokulun Pariisista Kuusamoon. Hän on nyt sanalla sanoen
+täyskelpoinen realistinen kirjailija kiireestä kantapäähän.
+
+Toisen kehityskauden me voimme katsoa alkavaksi _Juho Vesaisesta_, hänen
+ensimmäisestä suuresta historiallisesta romaanistaan, vaikka teokset
+eivät seuraakaan toisiaan tässä aikajärjestyksessä. Ivalokin on joutunut
+aikansa uusromantisen henkäyksen taikapiiriin. Hänenkin silmänsä on
+kääntynyt taaksepäin: onpa hän jo ennen historiantutkijana tottunutkin
+menneiden aikojen vaiheita tarkastelemaan. Ja silloin hänen silmänsä on
+kiintynyt pohjalaisten ja vienan-karjalaisten vanhoihin heimosotiin,
+kostoretkiin viliseviä virtoja pitkin, kalvan-karkeloihin metsäisten
+kannasten yli, jotka näitä taistelevia erämaan-asukkaita toisistaan
+erottavat. _Juho Vesainen_ elävöittää ne kaikki eteemme todellisella
+karjalaisella väririkkaudella, todellisella pohjalaisella pontevuudella
+ja jylhyydellä. Itsessään romantinen aihe on siinä käsitelty niin
+realistisesti ja luonnontuoreesti ja kuitenkin niin runsaalla ja
+kantavalla mielikuvituksella, ettemme epäile käyttää siitä sanaa
+_klassillinen_.--Hän on nyt samassa kehityskaudessa kuin Juhani Aho
+_Lastujensa_ ja _Panunsa_ päivinä. Hän on päästänyt mielikuvituksensa
+valloilleen ja samalla ruvennut pyrkimään niihin »harvoihin viivoihin»,
+jotka realistisen taiteen klassillisesta ja vielä enemmän romantisesta
+taiteesta erottavat.
+
+Taikka toisin sanoen: hänkin on löytänyt _monumentalisen_ taiteen
+syntysanat.
+
+Mutta hänen suuri tilintekonsa nykyisen ajan kanssa on vielä tekemättä.
+Ja hän kirjoittaa 2-osaisen yhteiskunnallisen romaanin _Aikansa
+lapsipuoli_, Ahon _Yksin_-kirjan ja Järnefeltin _Isänmaan_ jälkeen koko
+Päivälehden piirin rohkeimpia ennätyksiä, kenties tänäkin päivänä vielä
+kirjallisuutemme virkein ja virkistävin yhteiskunnallinen
+todellisuuden-tarkastelu.
+
+Aho, alunpitäen individualistina, oli tehnyt tilinsä nykyisen ajan
+kanssa yksilöllisen sielunerittelyn alalla. Järnefelt, alussa
+kansallisten ja yksilöllisten ristiriitojen välillä kamppailevana, oli
+kuvannut kokonaisen aikakauden aatteellisen ilmakehän. Ivalo, jota
+heihin nähden tahtoisin _yhteiskunnalliseksi_ kirjailijaluonteeksi
+nimittää, ottaa asian omalta kannaltaan ja antaa meille läpileikkauksen
+silloisen suomalaisuuden murroskaudesta yhteisten pyrkimysten,
+harrastusten, askareiden, sanalla sanoen _kansalaistoiminnan_ alalla.
+
+Ivalo ei yhteiskunnallisena kirjailijana suinkaan seiso yksin
+kirjallisuudessamme. J.H. Erkko ja Minna Canth pitävät siinä seuraa
+hänelle. Mutta siinä, missä J.H. Erkko tahtoo sytyttää, innostaa ja
+lämmittää, missä Minna Canth muuttaa, parantaa ja mullistaa, siinä
+_kuvaa_ Ivalo objektivisesti ja kylmäverisesti, ranskalaisen koulun
+läpikäyneellä taiteella taiteen vuoksi. Siksi onkin hänen _Aikansa
+lapsipuolta_ meidän realistisen yhteiskunta-kirjallisuutemme
+korkeimmaksi huipuksi katsottava.
+
+Epäilemättä se on kritiikkiä olevia oloja vastaan, kuten myös Minna
+Canthin yhteiskunnalliset näytelmät ovat. Mutta tekijän tapa esittää
+asioita ei ole agitaattorin, joka asettaa taiteensa sen taikka tämän
+aatteellisen tarkoitusperän palvelukseen. Itsestään ja aivan
+luonnollisesti, henkilöiden luonteista ja niihin liittyvistä
+tapahtumista, kasvaa _Aikansa lapsipuolessa_ esiin se kriitillinen
+elämänkuva, jota tekijä tarkoittaa. Että se samalla on sangen
+myrkyllinen, todistaa vain, että hänen alkuperäinen, harmiton huumorinsa
+nyt on pistäväksi pilkaksi muuttumassa. Ja että hän sen kohdistaa
+kokonaiseen aikakauteen, todistaa, että hän nyt on saavuttanut sen
+henkisen yli-otteen, jolla hän, itse taiteellisena syrjästä-katsojana,
+saattaa tämän pääkaupunkilaisen sivistyspiirin monivivahteisia muotoja
+käsitellä.
+
+_Aikansa lapsipuoli_ kuvaa sitä astetta valtiollisen suomalaisuuden
+kehityksessä, jolloin pelkkä puhdas ja uhrautuvainen innostus ei
+riittänyt enää, jolloin täytyi ruveta askelittain valloittamaan alaa
+silloiselta ruotsinmieliseltä puolueelta, pitämään silmällä jokaista
+virkapaikkaa ja taistelemaan suomalaisen kansallisuuden vahvistamiseksi
+myös koko taloudellisen elämän järeällä tykistöllä. Se oli siirtymistä
+Snellmanista Yrjö-Koskiseen, romantiikasta realismiin, unelmien ja
+ihanteiden innostavista maailmoista kylmään, karuun todellisuuteen.
+Ylioppilaspiireissä, puhtaan kansallisen romantiikan viimeisissä
+mohikaaneissa, tuo muutos tuli enimmän tuntumaan. Siellä se merkitsi
+siirtymistä isänmaallisten maljojen äärestä hiljaisiin lukukammioihin,
+poliittisesta agitatsionista läksyihin ja tutkintoihin, veloista
+verkaan, penningittömästä kielenpieksännästä hyväpalkkaisiin
+valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin mahti-asemiin. Näin kuitenkin
+ainoastaan niille miekkoisille, jotka ajan merkit oikein tajusivat,
+jotka osasivat ottaa vaaria tuulen suunnista ja niiden mukaan myös oman
+purtensa suunnittaa. Toiset, jotka eivät sitä ajoissa älynneet, vaan
+jäivät liian kauan nuoruutensa romantisilla ihanteilla ratsastamaan,
+sortuivat auttamattomasti ajan vyöryvien vankkurien alle. Tällaista
+»aikansa lapsipuolta» Ivalo on yllämainitussa teoksessaan ottanut
+kuvatakseen.
+
+Tämän vastakohdaksi hän asettaa oikean aikansa lapsen, järkevän ja
+itsekkään, pyrkijän ja kiipijän, aatteettoman, ihanteettoman
+pikku-minänsä palvelijan, jonka silmässä on sama »kylmä kiilto» kuin on
+aikansa lapsipuolen mielestä koko aikakaudessakin. Helposti huomaa,
+kenen puolelle tekijän myötätunne kallistuu ja _miksi_ se sille puolen
+kallistuu. Romantikko--Juuso on hänen nimensä--on kuitenkin kaunis
+luonne kaikessa horjuvassa, epäkäytännöllisessä aatteellisuudessaan,
+Heikki--hänen vastakohtansa--vähemmän kaunis, siksi että hän on mies
+ilman mitään suurempaa, sytyttävää päämäärää, joka hänen pienen
+itsekkäisyytensä aateloisi ja oikeuttaisi. Että tekijä on juuri _näin_
+nämä vastakohdat valinnut, on erittäin luonteenomaista sekä Päivälehden
+piirille että koko meidän realistiselle kirjailijapolvellemme. Realismi
+on heissä pinnalla, romantiikka uinuu syvemmällä heidän sydämissään.
+Realistinen aika, jonka lapsia he ovat ja johon he itsekin katsovat
+kuuluvansa, näyttää heistä rumalta ja runottomalta menevän, haihtuvan,
+romantisen aikakauden rinnalla, jota he ovat liian viisaita takaisin
+toivotellakseen, mutta joka kuitenkin kietoo heidän sydäntään
+omituisella, salaperäisellä ikävällä.--Johtuvat jälleen mieleen Ahon
+»vanhat valkamat» ja »rykirannat». Juuso ja Heikki, ne ovat Ivalon
+suuressa yhteiskunnallisessa läpileikkauksessa voitettu vanha ja
+voittava uusi aika.
+
+Monta katkeraa totuutta lausuu tekijä siitä suomalaisuuden
+kehitys-asteesta, jota Heikki edustaa, samalla monta sarkastista sanaa
+siitä, miten silloisessa suomenkielisessä Helsingissä yleinen mielipide
+luotiin ja sen kanssa kamppaileva uppiniskainen yksilö kaikkien taiteen
+sääntöjen mukaan hiljaisesti ja »kivuttomasti» teilattiin. Lienee
+julkinen salaisuus, että hänen mielikuvitustaan tässä, kuten Minna
+Canthin hänen _Sylvissään_, on ollut eräs tunnettu tositapaus,
+Churberg-juttu, kannustamassa. Tekijän ansioksi lankeaa, että hän on sen
+niin kokonaan mielikuvitukseensa sulattanut, antanut sille oman
+personallisen kehityskautensa ja maailmankatsomuksensa ääriviivat ja
+mennyt itse ajanhengen syntyihin syviin, asettamalla Juuson yksilöllisen
+elämäntarinan suomalaisuuden suurten kultuuri-taistelujen yhteyteen.
+Hän on täten luonut teoksen, jolla on pysyvä sija meidän
+kirjallisuudessamme.
+
+_Juho Vesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ kuuluvat Ivalon klassilliseen
+kehityskauteen.
+
+Tämän jälkeen luisuu hän, samoin kuin Aho, Järnefelt ja koko kirjallinen
+aikakausi hänen ympärillään, yhä syvemmälle romantiikkaan. Taikka
+oikeammin: hän jakaa kirjailijapersonallisuutensa kahtia, käyttäen sen
+realistisen puolen sanomalehti-työhön ja kansalaistoimintaan, sen
+romantisen puolen taas historiallisiin romaaneihinsa ja kertomuksiinsa
+_Anna Fleming_, _Tuomas piispa_, _Margareta_, _Onnen aalloissa_ j.n.e.,
+joilla hän vakiuttaa asemansa suomenkielisen historiallisen romaanin
+perustajana, välillä aina realistisemmankin kuvauksen, kuten kokonaisen
+kokoelman _Saaristossa_, pirauttaen. Hän on yhä edelleenkin realistisin
+henki meidän realistisesta kirjailijapolvestamme, se, joka uskollisimmin
+on todellisuuden vankalla pohjalla pysynyt ja jonka romantiikka kenties
+juuri sentähden näyttää vähimmän kirjallisuutemme myöhäisempään,
+uusromantiseen kehitykseen vaikuttaneen.
+
+Näytelmäkirjailijanakin on Ivalo, samoin kuin Aho ja Järnefelt,
+esiintynyt, vieläpä viettänyt pari sievää voittoa _Juho Vesaisella_,
+jonka vilkas toiminta ja väririkkaat kuvaukset eivät kiellä itseään
+näyttämölläkään, sekä _Lahjoitusmailla_, huomattava etupäässä sen
+väkevän todellisuuden-tunnun tautta, jolla tekijän on onnistunut tehdä
+eläviksi meille nuo jo historiaan kuuluvat karjalaisten talonpoikain
+kärsimykset.
+
+Realismi ja romantiikka kulkee Ivalon myöhäisemmässä tuotannossa
+rinnakkain, yhtymättä yhteiseen suureen solmukohtaan, kuten _Juho
+Vesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ olivat. Tämä tapahtuu kuitenkin
+eräissä pienemmissä historiallisissa kertomuksissa, joissa hän
+erinomaisella elävyydellä ja klassillisilla viivoilla kuvaa
+uutis-asukasten korven-elämää, esiraatajain ryskettä Suomen salomailla.
+Saman luonnon-tuoreuden ja yksinkertaistuttavan tyylittelyn voimme me
+katsoa myöskin _Margaretassa_ yhtyneen.
+
+Ivalon aseman suomenkielisessä kirjallisuudessa määrää toiselta puolen
+Aho, toiselta puolen Järnefelt. Hänellä ei ole Ahon uneksivaa, utuista
+mielikuvitusta, yhtä vähän kuin Järnefeltin syvällistä sielun-erittelyä.
+Mutta hänellä on vankemmat todellisuus-vaistot kuin heillä kummallakaan,
+hänen havainnollinen esitystapansa kumpuaa suoraan tämän maan ja tämän
+maailman kamarasta. Arvattavasti juuri siksi hän niin helposti suorittaa
+1890-luvun mystillisen, uusromantisen virtauksenkin, antamatta sille sen
+enempää sijaa tuotannossaan kuin että hän siirtyy historiallisen
+kertomuksen alalle, jota ennen häntä vain sattumalta joku suomalainen
+kirjailija oli ohimennen tai dilettantin tapaisesti koskettanut. Tähän
+jälkimmäiseen lajiin saatamme me hyvällä syyllä lukea ne
+sotakertomukset, joista 1880-luvun kirjallisuus meillä tulvii ja jotka
+vanhan romantiikan myöhäsyntyisinä lapsina jo aikoja sitten ovat
+unohduksen helmaan vaipuneet.
+
+Vasta uusi, realistisempi tekotapa, jota Ivalo edustaa, saattoi
+historiallisen kirjailemisen meillä Yrjö-Koskisen _Pohjan piltin_ ja
+Juho Reijosen _Tuulivaaralaisten_ jälkeen uudelleen korkeamman taiteen
+kannalta mahdolliseksi.
+
+
+
+
+KASIMIR LEINO
+
+
+s. 17/11 1866.--Runokokeita, Emmalan Elli (1885), Elämästä (1889),
+Ristiaallokossa (1891), Väljemmillä vesillä (1893), Prosper Mérimée
+(1895), Brand (Ibsen, 1897), Nykyaika (1898-99), Runoja (1899), Jaakko
+Ilkka ja Klaus Fleming (1901), Lehtolapsi (1905), Testamentti y.m.
+kertomuksia (1905), Hovimaalaaja Aleksander Lauréus ja hänen
+ympäristönsä (1908) y.m.
+
+
+Ei ainoastaan kirjallisuuden, vaan myöskin kaikkien muiden taiteiden
+aloilla esiintyy nuorsuomalaisen herätyksen elahyttävä, uudesta-luova
+henki meillä: musiikin, maalauksen, kuvanveiston, näyttämötaiteen ja
+lopuksi arkkitehtuurin. Kaikkien niidenkin aloilla voitaisiin kenties
+näyttää samoja kehitys-asteita, osoittaa samoja ajanhengen ja
+kansallishengen hedelmällisiä yhtymiä, kuin kirjallisuuden. Mutta sehän
+ei ole meidän asiamme. Riittäköön siis vain viittaus siihen, miten
+realismi kirjallisuudessamme vastaa samanaikaista realistista suuntaa
+myös kuvaamataiteiden ja näyttämötaiteiden tekotavassa, miten jälleen
+sen pyrkimys tyylittelyyn ja monumentalisuuteen on yleinen koko nuoren
+taiteilijapolven keskuudessa, samoin, miten kansallisen realismimme
+maalaileva kirjallinen esitystapa 1880-luvulla on yhteydessä varsinaisen
+maalaustaiteen erikoisen nousun kera samalla vuosikymmenellä, ja
+1890-luvun uusromantinen tunnelmarunous jälleen saman-aikaisen
+säveltaiteen varsinaisen kukoistuksen kanssa. Mikään ilmiö luonnon, yhtä
+vähän kuin ihmishengen historiassa, ei seiso irrallaan. Kaikki yhtyvät,
+kaikki liittyvät toisiinsa lujaksi, elimelliseksi kokonaisuudeksi.
+
+Ei ole sattuma, esim. että kansallinen romantiikkamme oli niin suuressa
+määrin omiaan suomalaisia kirjailijoita juuri runopukuiseen muotoon
+houkuttelemaan, ei sattuma sekään, että realistinen aika meillä oli niin
+edullinen suorasanaiselle kirjallisuudelle, eikä jälleen sattuma, että
+realismin ohimentyä ja uusromantisen aikakauden alettua myöskin
+varsinainen laulurunous meillä taas uuteen eloon raikahtaa. Muodon
+vaihtelut vastaavat tässä suhteessa uskollisesti vaihteluja ajanhengen
+sisällyksessä, jonka jälleen määräävät saman-aikaiset ilmiöt koko
+Europan tieteellisessä, taiteellisessa, valtiollisessa,
+yhteiskunnallisessa, taloudellisessa, sanalla sanoen henkisessä ja
+aineellisessa ilmakehässä. Nuorsuomalaisen herätyksen jälkeen ei
+suomenkielinen kirjallisuus enää hetkeksikään lakkaa ottamasta
+vaikutuksia samanaikaisista yleismaailmallisista virtauksista. Sen
+kehitys vastaa kirjallisuuden kehitystä kaikkialla suurissa
+sivistysmaissa, sen ilmiöt liittyvät siihen kansallista suurempaan
+kokonaisuuteen, jota meidän on tapana yleis-inhimilliseksi
+maailmankultuuriksi nimittää.
+
+Kasimir Leino on meidän realistisen aikakautemme ainoa varsinainen
+laulurunoilija, nuorsuomalaisen herätyksen ranskalaisin, pariisilaisin
+henki, Päivälehden piirin ainoa johdonmukainen esteetikko ja kaunosielu.
+
+Hän on sitä jo niin varhain kuin ensimmäisestä teoksestaan:
+_Runokokeista_ ja _Emmalan Ellistä_, harvinaisen luonnontuoreesta ja
+kansanomaisen kielen raikastuttamasta maalaisnovellistaan. Romantisia
+aineksia on olemassa, kuten kaikissa hänen polvensa kirjailijoissa,
+mutta selvästi huomaa, minnepäin tekijän pyrkimys jo tähtää ja miltä
+älylliseltä pohjalta hänen runoutensa kohoaa. Sisältyyhän jo kokonainen
+kirjallinen ohjelma tuohon pieneen runoon _Lukijalle_, jolla hän
+_Runokokeensa_ alottaa:
+
+    »Luonnon kaiken tutkijalle
+    ain' on yhden arvoinen,
+    onko vuokko, onko kielo
+    vaiko ruusu kaunoinen.»
+
+Luonnontutkija harrastaa kaikkea, jatkaa tekijä, hän tarkastelee ja
+tutkii, sillä hän tahtoo saada selville sen eri ilmaukset. Luonto on
+suuri, taivas on suuri, monet piilevät ihmeet niissä, kuitenkin on
+ihmis-sydän ja sen tunteet niihin verrattavat. Ja siksi, joka pyrkii
+ihmis-sydämen ja ihmis-sielun ongelmoita selittämään:
+
+    »ei se etsi lauleluja
+    mainemiesten yksistään».
+
+Siis jo näin varhain _psykologisen estetiikan_ henki, joka ei tutki
+taidetta mieskohtaisen mielihyvän taikka mielipahan tunteita silmällä
+pitäen, ei myöskään aseta mitään ennen määriteltyjä kauneuden mittapuita
+sille, vaan käsittelee sen ilmiöitä ennen kaikkea sielullisina,
+inhimillisinä todistuskappaleina. Ikävä kyllä, ei sellaista
+_luonnontieteellistä_ arvostelijaa, jota Kasimir Leino tässä itselleen
+toivottelee, suomenkielisen kirjallisuuden kentällä silloin vielä ollut
+olemassa. Taikka ehkä oikeammin: hauska hänelle, sillä tätenpä oli juuri
+hänellä tilaisuus tulla meillä tuon toivomansa, nykyaikaisen kritiikin
+ensimmäiseksi uran-uurtajaksi.
+
+Näyttää jo hetken siltä kuin hänkin, kuten koko aika hänen ympärillään,
+saisi suorasanaisessa muodossa parhaiten sanotuksi, mitä hänellä on
+sydämellään. Silla hänen seuraava teoksensa on _Elämästä_, kokoelma
+realistisia kertomuksia, joista eräät, kuten esim. _Härmänmäkeläisten
+markkinareissu_, kuuluvat tämän suunnan luonteenomaisimpiin ennätyksiin.
+Itä-Pohjanmaan runsas, sointuva kansankieli, maalais-elämän ja
+maalaispsykologian syvä tuntemus, tarkka, yksityiskohtainen tekotapa,
+kaikki antavat lukijan aavistaa tulevaa »aikansa lasta» eikä
+»lapsipuolta» s.o. suorasanaista eikä runomuotoista kirjailijaa. Pienet,
+siellä täällä ilmenevät vienon, herkän ja runollisen tunteen
+pilkahdukset vain vielä väittävät vastaan tätä olettamusta.
+
+Kansankielen käytäntö oli silloisen uuden suunnan peruskysymyksiä.
+Realistinen kirjailija johtui siihen tietysti aivan suorastaan, ja kun
+useimmat uuden suunnan miehistä olivat kotoisin Itä-Suomesta ja
+Pohjanmaalta tuli realismin nousu meillä merkitsemään juuri näiden
+maakuntien murteiden ylitse-vuotavaa vivahdusrikkautta
+kirjallisuudessamme. Ei ollut ihme, jos suomalaisen kirjakielen vanhat
+viljelijät, erittäinkin ne, joiden kielellinen pohja oli Länsi-Suomi,
+alkoivat huolestuneina pudistaa päätään tälle, heidän mielestään,
+raakalaiselle synonyymien paljoudelle, tälle kuvaavien, kansanomaisten,
+deskriptivisten ja onomatopoetisten sanojen purkautuvalle
+kevät-tulvalle, joka välitti Lönnrotin sanakirjasta yhtä vähän kuin jo
+vakiutuneesta, hiukan akateemisesta ruotsinkielen runtelemasta, kreikan
+ja latinan pohjalle rakentuvasta tyylitaidostakaan. Jos kuka tahansa
+nuori mies saattoi »porhaltaa» Pariisiin, panna »karvareuhkan» päähänsä
+ja harjoittaa mielensä mukaista kielellistä vallattomuutta, niin kuinka
+silloin oli käyvä suomalaisen isänmaan ja sen isiltä-perityn
+kansallisromantisen viljelyksen? Sitä ei ollut sallittava eikä
+todellisen isänmaanystävän suinkaan sopinut katsoa ristissä käsin sitä.
+
+Ainakaan A. Meurman ei voinut sallia sitä. Ja kun hän ei myöskään ollut
+tottunut ristissä käsin istumaan, milloin hän näki jotakin hänelle pyhää
+ja kallista loukattavan, nousi hän tuohon sangen epäkiitolliseen
+taisteluun vasten koko nuorta, esiin-astuvaa kirjailijapolvea. Tässä
+taistelussa, jota aluksi käytiin »vanhojen» suomenmielisten
+äänenkannattajassa _Uudessa Suomettaressa_, sittemmin vuoden 1890-n
+jälkeen myös »nuorten» omassa äänenkannattajassa _Päivälehdessä_,
+ansaitsi myös Kasimir Leino ensimmäiset kannuksensa kirjallisena
+kriitikkona ja poleemikkona.
+
+Nykyään, jolloin kirjallisuutemme kehitys jo on sangen toisille urille
+suuntautunut, voimme me katsoa tuota taistelua jotenkin objektivisesti,
+sivistyshistoriallisena ilmiönä, jonka syyt me ymmärrämme ja jonka
+seuraukset, kuten tavallista, ovat omiaan asiaa monelta uudelta
+näkökannalta valaisemaan. _Periaatteellinen_ voitto jäi tässä
+mieltäkiinnittävässä »kielikiistassa» epäilemättä nuoren polven
+puolelle: kenenkään kirjallisuuden viljelijän ei meillä pistäne päähän
+enää evätä kansankielen oikeutta kirjakielen alituisesti pulppuavana,
+ikinuorena alkulähteenä. Mutta _käytännössä_ juuri silloinen nuori polvi
+itse, etupäässä Juhani Aho ja Kasimir Leino, edellinen proosan,
+jälkimmäinen runomuodon alalla, piankin rajoittavat, kehittävät,
+seulovat ja siivilöivät suomenkielensä siihen määrään, että sen
+moitteetonta siloutta vastaan ei itse Meurmanilla ole myöhemmin
+muistuttamista. Se itsetietoisesti valikoiva, _tyylittelevä_ pyrkimys,
+joka 1890-luvulla astuu suomenkieliseen kirjallisuuteen luonnollisena
+seurauksena sekä yleensä muuttuneesta ajanhengestä että eritoten
+realismin tuomasta runsaasta aines-varastosta, tuli tässä mitä
+menestyksellisimmin vaikuttamaan myös puhtaasti kielellisen tekotavan
+täsmällistymiseen ja kiteytymiseen kirkkaaksi, selväksi,
+klassilliseksi.--_Sen_ taistelun meillä voi jo todellakin pitää aikoja
+sitten loppuun suoritettuna.
+
+Samoin on oikeastaan niiden yleisten kirjallisten ja esteettisten
+taisteluiden laita, joissa A. Meurman ja Kasimir Leino aikoinaan
+peistään taittelivat. Teoreettinen voitto jäi niissäkin nuoren polven
+puolelle, sitäkin helpommin, kun se puoli ei koskaan ollut Meurmanin
+vahvimpia eikä hän itse mikään esteetikko. Mutta käytännössä siirtyy
+Päivälehden kirjallinen piiri, yksi toisensa jälkeen, kuten jo ennen
+olemme nähneet Ahon, Järnefeltin ja Ivalon yhteydessä, yhä kauemmaksi
+siitä realismista ja naturalismista, joka juuri oli ollut A. Meurmanin
+silmätikku. _Panun_ jälkeen ei hänen, yhtä vähän kuin muidenkaan vanhan
+romantiikan miesten, tee enää pahasti mieli leimata esim. Juhani Ahoa
+»lantakirjailijaksi», kuten ennen.--Nämäkin taistelut voi siis jo
+hyvällä syyllä katsoa aikoja sitten loppuun suoritetuiksi.
+
+Toisin on niiden aatteellisten taisteluiden laita, joissa silloisen
+nuoren ja vanhan polven uskonnolliset ja siveelliset maailmankatsomukset
+törmäsivät vastakkain ja jotka myöhemmin olivat omiaan niin moneen
+valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen erimielisyyteen johtamaan. Niiden
+alun olemme jo nähneet Oksasessa ja Yrjö-Koskisessa, niiden
+kiristymisen inhimillisenä todistuskappaleena me voimme pitää esim. Arvi
+Jänneksen runoa _Inhuuden ihantelijalle_, jonka hän Minna Canthin
+kirjallista tuotantoa vastaan linkoaa, niiden täytenä sodanlieskana taas
+_Päivälehden_ ja _Uuden Suomettaren_ leirien yhteen-iskemistä 1890-luvun
+alkuvuosina. Edellisen yksilöllis-luonnontieteellinen, jälkimmäisen
+kansalliskristiilinen kanta seisoo kumpikin vielä koko suomalaisessa
+kansansielussa jyrkästi, joskaan ei aina johdonmukaisesti,
+vastakkain.--Meidän ei ehkä olisi tarvis mainita, että juuri nämä olivat
+myös Kasimir Leinon ja A. Meurmanin kirjallisten taisteluiden syvemmät,
+aatteelliset alkutekijät.
+
+Psykologinen estetiikka on johdonmukainen seuraus luonnontieteellisestä
+maailmankatsomuksesta. Ja senpä Kasimir Leino korkealle kuuluttaakin
+käänteentekevässä lyyrillisessä runokokoelmassaan _Ristiaallokossa_,
+jonka hän julkaisee Pariisista palattuaan. Yhdessä Ahon _Yksin_-kirjan,
+Järnefeltin _Isänmaan_ ja Ivalon _Aikansa lapsipuolen_ kanssa se on
+silloisen nuoren polven suuria ohjelmajulistuksia.
+
+Sen erikoisuus on siinä, että se on--lyyrillinen.
+
+Mutta se oli aikoinaan ennen-kuulumatonta lyriikkaa suomalaisessa
+kirjallisuudessa, uutta sekä muodoltaan että sisällykseltään.
+Muodoltaan siksi, että suomenkieli ei runomuotoisena ollut koskaan
+ennen kaikunut sillä keveydellä, vapaudella ja siroudella,
+sisällykseltään taas siksi, että kukaan laulurunoilija meillä ennen
+häntä ei ollut eritellyt sielunsa vaihtelevia liikkeitä niin terävästi,
+käsitteellisesti, itsetietoisesti ja yksityiskohtaisesti. Se oli
+realistin tekotapa sovellutettuna runomuotoiseen esitykseen, mitä
+laulavimman poljennon kannattama runollinen tunne yhtyneenä järjen
+jäiseen, murtelevaan mietiskelyyn.
+
+Musset on se nimi ranskalaisesta kirjallisuudesta, joka Kasimir Leinon
+ohella mieleen juolahtaa, aivan kuin Ahon tämän-aikaisia teoksia
+selaillessa Maupassant.
+
+Jo _Runokokeissa_ oli Kasimir Leino nykyaikaisena vapaa-ajattelijana
+esiintynyt. Tuossa kauniissa runossa _Sunnuntaina_ hän jo oli ylpeästi
+tunnustanut, että maailman avaruus oli hänelle armaampi kuin kirkon
+kolkkous, luonnon hiljaisuus rakkaampi kuin virret messu-rahvaan.
+Runossa _Kaksi vaalia_ hän taas yhtä ylpeästi oli arvioinut totuuden
+etsinnän sen löytämistä korkeammalle, taistelun edestä vapauden
+jalommaksi sen omistamista. Vielä hän oli runossa _Totuutta huudat_
+antanut katkeran, varoittavan opetuksen sille, joka meillä vaatii
+
+    »totuutta toimeen, elämään,
+    totuutta uskoon, rakkauteen,
+    totuutta käytökseen»,
+
+sekä vapautta tieteen, aatteen, sanan ja uskonnon. Meillä ei ole
+niinkuin muilla, selittää tekijä, tälle intoilijalle yksinkertaisesti:
+meillä ei saa olla vapaa, meillä ei saa aatettaan paljastaa, meillä ei
+suvaita elämäntotuutta, meillä on oma usko ja vakaumus kansan
+kauhistusta, suora puhe loukkausta ja seuran pahennusta. Mistä apu
+sitten? Kasimir Leino on jo _Runokokeissaan_ liian suuri epäilijä
+uskoakseen J.H. Erkon tavoin paljoakaan hyvää kansanvaltaisen kehityksen
+siunauksista. Tuossa huomattavassa runossa _Hengen tasavalta_ hän jo oli
+asettanut vastakkain yksinvaltiaan tyrannin sorron ja sen sorron, jota
+valtaan päässyt kansa harjoittaa, sekä tullut jälkimmäisen suhteen
+siihen sangen pessimistiseen tulokseen, että
+
+    »oli ennen sortaja yksi vaan,
+    nyt joukkiot suuret, tuhannet
+    lyö vangiksi aattehet».
+
+Siksi tunnustautuukin tekijä vain »hengen tasavallan», vain »älyn
+yksivallan» tahtojaksi ja taistelijaksi.--Siis melkein Björnsonin oppi
+»toisesta taikka toisesta roskaväestä», Ibsenin henkisellä
+ylimyksellisyydellä ja »kansanvihaajan» katkerilla mielipiteillä
+höystettynä.
+
+Varmaan on Kasimir Leino, samoin kuin Minna Canth ja Juhani Aho, tähän
+aikaan saanut tuntuvia vaikutuksia norjalaisesta kirjallisuudesta.
+
+_Ristiaallokossa_ tulee lisäksi vapauttava ranskalainen vaikutus, jonka
+ilmassa yllämainitut aatteelliset ainekset tekijän sielussa täyteen
+kukkaansa puhkeavat. Hän on nyt jo esteetikkona Tainen ja Brandesin
+oppilas, tuottavana kirjailijana etenkin Musset'n ja Mérimée'n harras
+ihailija: edellisen romantinen, sydäntä-hiukaiseva ja sentään niin
+realisella voimalla vaikuttava idealismi, jälkimmäisen viileä,
+koskematon _nolime tangere_ -taide ovat tulleet hänen kirjallisiksi
+johtotähdikseen. Mutta ranskalainen vaikutus ei _Ristiaallokossa_
+suinkaan esiinny sellaisenaan, vaan aivan omaperäiseksi ja itsenäiseksi
+elämän-sisällykseksi sulatettuna.
+
+Tekijä on nyt jo täydellisesti vakuutettu luonnontieteellisen
+maailmankatsomuksen oikeudesta. Milloin hän siitä puhuu, putoelevat
+hänen sanansa kirkkaasti ja varmasti kuin jäätikarit:
+
+    »Nimiä vain on jumala ja luonto,
+    olemus yksi, eri silmin nähty,
+    ihmisten töit' on kirkko, dogmi, oppi,
+    ihmisten lailla harhateitä käypi,
+    ikuista vaan on maailmoiden mahti,
+    ikuiset lait ja niiden vaarin-otto.»
+
+Sama ajatuksen kylmäverinen tosiasiain merkitseminen voi muuttua hänellä
+myrkylliseksi ivaksi, milloin hän näkee tältä luonnontieteelliseltä
+pohjaltaan nousevien totuuden, oikeuden ja ihmisyyden ihanteiden
+joutuvan tappiolle ympäröivässä elämässä. Ja hän näkee niin käyvän aina,
+sillä: Kasimir Leinon runouden pohjavirta on, samoin kuin Kaarlo
+Kramsun, syvimmältä sisällykseltään traagillinen, vaikka se hänellä
+vuoroin eleegiseksi kauneudeksi, vuoroin pistäväksi pilkaksi
+soinnahtaa.--Mutta nehän juuri ovat synnynnäisen romantikon
+tunnusmerkilliset ominaisuudet!
+
+Kasimir Leinon runoudessa esiintyy sama sielullinen kahtia-jako, minkä
+ennen olemme Juhani Ahon ja koko sen polven miehissä havainneet,
+ristiriita pään ja sydämen, järjen ja tunteen, realismin ja romantiikan
+välillä. Se suorastaan sankarillinen taistelu, jota he edellisen
+puolesta käyvät jälkimmäistä vastaan sekä ulkopuolella itseään että
+omassa olennossaan, on kirjallisuutemme kenties rohkaisevin ja
+riemastuttavin eetillinen ilmiö, jolla varmaan on oleva pitkä kantovoima
+koko suomalaisen kansallishengen vastaiseen kehitykseen.
+
+Aatteellisesti on _Ristiaallokon_ tekijä täysi realisti, täysi uuden
+ajan mies, totuutta hehkuva, vapautta vaativa, aina pyrkivä ja
+aina--epäilevä. _Myrskylintuna_ hän tahtoo laulaa, voitollisen,
+dityrambisen tunteen virsiä hän myös eräitä virittää: _Mun vuodenaikani
+ei ole syys_, _Jos tohdit ja tahdot_, _Tuommoinen tyttö on mieleeni
+mun_, _Mi orjuutta, se kurjuutta_ j.n.e. Mutta _Yksin ollessa_ käy hänen
+mielensä sangen surulliseksi: hän huomaa epäilijän vaaran, hän tuntee
+ivan ilkamoivan odan jäytävän elämänjuurtaan. Ja silloin voi entisyyden
+eheä usko kangastaa hänelle niin utuisen ihanalta, että hän puhkeaa
+_Päivän laskiessa_ liikuttaviin säveleihin lapsuus-onnen pilvettömille
+maailmoille. Kuitenkaan hän ei vaivu niihin. Hän ei _tahdo_ vaipua
+niihin, hän tahtoo tuntea olevansa _Parantumaton_: kokoelman ja kenties
+koko Kasimir Leinon tuotannon syvimmin traagillinen sielun-purkaus.
+Silloin hänen sielullinen hätänsä voi pukeutua niinkin epätoivoisiin
+säkeihin kuin _Surutonna suolla sorsa_, jossa hän syyttää kohtaloa sen
+kauneimmista antimista hänelle:
+
+    »Miksi annoit hengen hellän,
+    vapautta vaativaisen?» j.n.e.
+
+Toisia avuja olisi hänen mielestään tarvittu täällä: mielen malttia,
+kovaa luontoa, vanhan mieltä, valhe-kieltä. Silloin hänkin olisi käynyt
+»tietä tarvottua», syönyt kiltisti »ennen syötettyä», ollut sekä
+»mieleen mahtimiesten» että »ikiriemuks isänmaalle».--Muuten hän ei
+yleensä suinkaan tahtoisi vaihtaa kohtaloaan noiden elämän-kylläisten,
+itseensä tyytyväisten kanssa, joiden symbolin hän näkee esim. _Valtion
+syöttiläässä_. Heitäpä vastaan hän myös mestarillisen pilkkarunonsa
+»_Kunnon mies_» linkoaa. Yhdessä toisen, ei vähemmän mestarillisen,
+satiirin kanssa »_Kallihin kansan vuoksi_!» pitäisi sen tänäkin-päivänä
+seisoa kultakirjaimilla piirrettynä jokaisen sivistyneen suomalaisen
+sydämessä.
+
+Eräät kauniit, objektiviset elämänkuvat, kuten _Huutolaistyttö kehdon
+ääressä_, _Nukkuvalle tytölle vuoristossa_, samoin historiallinen
+runosikermä _Valdolaisista_ viittaavat jo _Väljemmille vesille_, Kasimir
+Leinon seuraavaan runokokoelmaan.
+
+_Ristiaallokon_ syvästi tunteellisessa alkurunossa hän oli lausunut
+liikuttavimman hyvästi-jättönsä lapsuutensa romantiselle
+taika-maailmalle. _Väljemmillä vesillä_ hän on suorittanut saman
+kehityksen kuin Juhani Aho _Lastuissaan_: tunnelma, tuo nykyaikaisen
+ihmisen oljenkorsi, on tullut vapauttajana ja pelastajana sekä
+romantisen tunteen ruusuista että jäytävän järjen okaista, hänen
+kielenkäyttönsä saavuttanut sen marmorisen kauneuden, jota esim.
+tunnelmarunot sellaiset kuin _Hän_, _Vuoden vaihteella_, _Syksyinen
+mieliala_, _Talvitunnelma_, _Kuin huolivi kuutamon kultainen vyö_ y.m.
+todistavat. _Elämän laulu_, kirjan kannattava runosikermä, on tämän
+tyyntyneen, voitollisen tunteen ja ajatuksen hymni maailmankaikkeuden
+myönteisille voimille, kaiken yksilöllisen tragiikan ohitse ja
+yläpuolitse. Joskus voi vielä joku katkera, vihlaiseva runo, kuten _Ma
+olen kuin siipehen ammuttu lintu_ tai _Onneton_ hänen pakahtuvasta
+povestaan singahtaa. Mutta muuten vaeltaa hän jo niillä jäisillä
+jyrkänteillä, missä yksilöllinen elämän-tuska sulaa yhteen
+maailmankaikkeuden siintävien, ilottomien ja suruttomien ilmakehien
+kanssa.
+
+Kasimir Leinon kehitys käy edelleen samansuuntaisesti kuin koko hänen
+miespolvensa, mutta omalla tavallaan. Kauneus tulee hänenkin ainoaksi
+uskonnokseen, kuten Juhani Ahon, tunnustaapa hän jo täysin helleenistä
+kauneus-palvelusta, kuten _Pakanallinen uni_, _Ma lepään rannalla
+ruohikossa_ y.m. tunnelmapalaset hänen _Runoissaan_ todistavat.
+Historialliseen kirjailemiseen hänkin kääntyy, kuten Ivalo, sommitellen
+suuren näytelmänsä Nuijasodan ajoilta _Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_.
+Uusromantiikan mystillistä virtausta hänkin koskettaa, kuten Arvid
+Järnefelt: _Etsijän palaus_, _Erakon unelma_. Mutta yleisen
+suunnitelmamme mukaan viehättää meitä tällä kertaa enimmän se kausi
+kunkin kirjailijan kehityksessä, jossa me näemme suurimman sisällisen
+taistelun oman kirjallisen ja aatteellisen maailmankatsomuksen
+saavuttamiseksi tapahtuvan. Siis vähemmän taistelun tulokset
+sellaisinaan.
+
+Siihen on myös ylläoleva esitys koetettu keskittää, seuraten siinä
+suhteessa ainoastaan tekijän omaa osviittaa _Runokokeista_, jossa hän
+asetti taistelun edestä vapauden korkeammalle kuin sen saavutuksen,
+totuuden etsinnän hänelle kalliimmaksi kuin sen löytämisen, ja merkiten
+lopuksi hänen asemansa suomalaisessa kirjallisuudessa J.H. Erkon
+hiihtämän ladun suoranaisena jatkajana, nuorsuomalaisen runouden
+ensimmäisenä europalaisena viljelijänä ja edustajana.
+
+
+
+
+TEUVO PAKKALA
+
+
+s. 9/4 1862.--Lapsuuteni muistoja (1885), Oulua soutamassa (1886),
+Vaaralla (1891), Elsa (1894), Lapsia (1895), Tukkijoella (1899),
+Kauppaneuvoksen härkä (1901), Pieni elämäntarina (1903).
+
+
+Jokaisessa ajassa on toisia, jotka seisovat sen eturintamassa, toisia,
+jotka taempaa seuraavat ajan aatteiden temmellystä, pysytellen niiden
+ulko- taikka yläpuolella. Usein saattaa edellisten riveistä tapahtua
+siirtymisiä jälkimmäisten riveihin, usein myös päinvastoin joku
+aikakauden syrjästä-katsovista hengistä innostua itse taistelun
+tuoksinaan osaa ottamaan. Taiteen alalla saattavat molemmat
+suhtautumiset ajanhenkeen, tietysti riippuen yksilön omasta
+sielullisesta kehityksestä, tulla yhtä menestykselliseen käytäntöön.
+
+Kaikki ne nuorsuomalaiset kirjailijat, joista on edellä ollut puhe,
+Minna Canth, Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Santeri Ivalo ja Kasimir
+Leino, ovat kuuluneet yllä-mainitussa suhteessa niihin, joissa
+1880-luvun ja suureksi osaksi myös 1890-luvun henki meillä on
+voimakkaimmin humahtanut, jotka ovat ajalle leimaa antaneet ja
+tuntuvasti sekä henkiseen elämäämme ylimalkaan että erikoisesti
+kirjalliseen kehitykseemme uraa-uurtavasti vaikuttaneet. Samaa ei
+suinkaan voi sanoa Teuvo Pakkalasta, niin luonteenomainen ilmiö kuin hän
+muuten onkin meidän kansalliselle realismillemme ja niin läheisesti
+kuin hänen tuotantonsa liittyykin sen nopeaan nousuun, kukoistukseen ja
+kenties vielä nopeampaan ylimenoon uusromantiseksi tunnelmarunoudeksi.
+
+Teuvo Pakkala seisoo aina hiukan taempana. Hänellä on oma oululainen
+maaperänsä, jonka hän perinpohjin tuntee, terävä realistinen
+havaintokykynsä, jota hän suurella taituruudella käyttää, ja ennen
+kaikkea hilpeä, kansanomainen huumorinsa, joka hänelle heti ystävällisen
+lukijapiirin lahjoittaa. Mutta hänessä on myös alusta alkaen jotakin
+pehmeämmin ja kotoisemmin uneksivaa kuin ehkä kenessäkään hänen
+aikalaisessaan, metsälampea, josta vain vaikeasti joku pieni
+lähteen-suoni mereen lirisee, yksinäisen tuvan ikkunaa, joka ei
+mielellään tahdo maailman-akkunaksi avartua. Se estää häntä aikansa
+aatteisiin syvemmin innostumasta, se rajoittaa hänen kirjallisen
+kehityksensä ääriviivat ahtaammalle kuin muiden hänen miespolvensa
+edustajien, mutta auttaa häntä myös tällä rajoitetulla alalla eräisiin
+huomattaviin, itsenäisiin ennätyksiin, jotka eivät ole taiteen
+yleistavaraa. Ylimalkaan saattaa kuitenkin sanoa hänestä
+kirjailijapersonallisuutena, että hän kuuluu niihin ajan-ilmiöihin,
+jotka syystä tai toisesta eivät saa kyllin ilmaa henkisten siipiensä
+alle, eivät pääse täyteen mittaansa kehittymään.
+
+Hän alkaa raikkaana realistina. Hänen ensimmäinen kuvauksensa
+_Lapsuuteni muistoja_ viehättää vilkkaalla, eloisalla esitystavallaan,
+suurella todellisuuden-tunnullaan ja poikkeuksellisella
+sanarikkaudellaan. Toinen kuvaus _Oulua soutamassa_ jatkaa näitä
+erinomaisia ominaisuuksia, vieläpä laajenee väririkkaaksi,
+kansanomaiseksi epopeiaksi siitä vuosisatojen kehittämästä
+itäpohjanmaalaisesta sivistyspiiristä, jonka tervanpoltto
+tervahautoineen ja tervaveneineen, koskenlaskuineen ja käynteineen
+maakunnan ainoassa satamakaupungissa oli, ja on osaksi vieläkin, Kainuun
+erämaihin muodostanut. _Vaaralla_, sarja hiukan irrallisen juonen
+puitteisiin pujoteltuja, mutta sitä mehevämpiä ja suurella
+impressionistisella voimalla vaikuttavia kuvauksia Oulun
+työläis-elämästä, päättävät tämän ensimmäisen ja kenties onnellisimman
+kehityskauden Pakkalan kirjallisessa tuotannossa.
+
+_Elsa_, edellisen suoranainen jatko, osoittaa syvän henkisen muutoksen
+hänessä tapahtuneen. Tekijä ei esiinny siinä enää naivina,
+kansanomaisena kertoilijana ja kuvailijana, joka kasaa sattuvan
+todellisuuspiirteen toisensa selkään nauttien vain kielensä kukkivasta
+runsaudesta ja ympäröivän elämän luonteenomaisesta esittämisestä. Hän
+valikoi, hän tyylittelee, hän erittelee vaikutuksensa ja yhdistelee, hän
+on nyt varma, itsetietoinen taiteilija, joka siivilöi hänen kauttaan
+kulkevat, tuhantiset elämänkuvat, pyrkien syvempään, sisällisempään
+totuuteen kuin minkä pelkkä ulkopuolinen todellisuuden-tarkastelu voi
+tarjota hänelle. _Elsa_ on Teuvo Pakkalan ehein taideteos, herkän,
+lämpimän, intiimin taiteilijahengen hedelmä, joka tässä on antanut
+meille klassillisimman, yleispätevimmän sisällyksensä.
+
+Teuvo Pakkala on nyt joutunut europalaisen kirjallisuuden
+vaikutuspiiriin, lähinnä nähtävästi norjalaisen, jonka suurista
+mestareista, luonteenomaista kyllä, eivät Ibsen ja Björnson, vaan Jonas
+Lie näyttää häneen pysyvimmät jäljet jättäneen. Hänkin tekee nyt hänen
+ajalleen tavanmukaisen toivioretken Pariisiin, kuitenkaan Juhani Ahon
+taikka Kasimir Leinon tavoin sen samalla lämpimästi läikähtelevään ja
+kylmästi kriitilliseen ilmakehään syvemmin sukeltamatta. _Elsa_,
+_Vaaralla_, ja jo ennen niitä, _Lapsuuteni muistoja_ ovat vakiuttaneet
+hänen maineensa, lapsuuden sielun-elämän erinomaisena tarkastelijana ja
+kuvaajana. Samaa uraa jatkaa hänen seuraava teoksensa _Lapsia_,
+sisältäen monta todellakin omaperäistä ja älykästä havaintoa tuosta
+useimmin liian ylimalkaisesti ja liian yksiviivaiseksi käsitetystä
+maailmasta. Teoksen erikoisuus on se, että se ei suinkaan ole
+Topeliuksen tapaan lapsista lapsille kerrottu, vaan lapsista
+aika-ihmisille, muistuttaen siinä suhteessa eräitä nykyaikaisen
+tanskalaisen kirjallisuuden ilmiöitä.
+
+Tunnettu näytelmä _Tukkijoella_, Suomen Kansallisteatterin suurin
+yleisö-menestys, vaikka ei suinkaan taiteellinen saavutus, perustuu
+oikeastaan vielä vanhemmille kokemuksille: tekijän tuoreelle
+maalais-elämän tuntemukselle, jota hän jo kuvauksellaan _Oulua
+soutamassa_ oli osoittanut. Paitsi sitä välttämätöntä tyylittelyä, jonka
+näyttämö jo sellaisenaan aina vaatii kirjailijalta, ei teos tuo
+paljonkaan uusia lisiä Pakkalan jo kiteytyneesen luonnekuvaan. Hetkisen
+hän näyttää nyt oireita uusille urille suuntautua: pikkukaupunkilaiseen
+ympäristöön sijoitettu ilveily ja yhteiskunta-satiiri _Kauppaneuvoksen
+härkä_ ilmestyy. Mutta siinä on taas Kiljander hänellä vaarallisena
+kilpailijana, ei yhteiskunnallisen ivan alalla tosin, vaan kyllä
+pikkukaupunki-kuvauksen, jonka klassillinen mestari hän on. Teuvo
+Pakkala ei nähtävästi tätäkään tietä löydä kyllin ilmaa siipiensä alle.
+
+Nyt hän tekee viimeisen ja miltei epätoivoisen ponnistuksensa. Hän
+kirjoittaa paksun romaanin, nimeltä _Pieni elämäntarina_, syventyen
+siinä erään omituisen naisluonteen ongelmiin, samalla ensi kerran
+korkeampaa, sivistynyttä sielun-elämää käsitellen. Teos on kaikesta
+päättäen mitä uutterimman työn kunnioitusta-herättävä taideluoma, täynnä
+sattuvia, välähteleviä yksityiskohtia ja harvinaisella hartaudella
+kiinnipysyvä kerran kaiutetuissa alku-äänissään. Silmin-nähtävää on,
+että Teuvo Pakkalaankin tässä kehityskaudessaan on tarttunut sama
+monumentalisen taiteen pyrkimys, jonka jo ennen olemme Juhani Ahossa
+(_Panu_, _Kevät ja takatalvi_), Santeri Ivalossa (historialliset
+romaanit) ja Kasimir Leinossa (_Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_)
+havainneet. Mutta hän ei myöskään ole tahtonut uhrata mitään entisestä
+impressionistisesta elävyydestään. Näin on tekotavasta ja koko
+teoksestakin muodostunut mitä mieltäkiinnittävin impressionistisen ja
+monumentalisen taiteen yhtymä, joka voisi tarjota aihetta monelle
+esteettiselle mietelmälle, mutta joka jyrkkine ylimenoineen voi lukijaan
+kenties ensi hetkessä vaikuttaa hiukan oudosti ja vieroittavasti.
+
+Teuvo Pakkalan merkitys meidän kirjallisuudessamme on nähdäkseni ensi
+sijassa siinä, että hän tuo siihen erään uuden ympäristön: vanhan
+merikaupungin, jonka elämää hän käsittelee hienolla taiteellisella
+maulla ja ymmärryksellä. Sitten siinä, että hän jälleen tuo siihen erään
+toisen ympäristön, tuon merikaupungin takaisen maakunnan, kaikessa
+raikkaassa, alkuperäisessä tuoreudessaan. Ja lopuksi siinä, että hän
+rehellisellä itsekritiikillä yrittää laajentaa tätä alaansa eri
+suuntiin, saaden aikaan huomattavia tuloksia, jotka tosin eivät näytä
+antavan mitään uusia sysäyksiä yleiselle kirjalliselle kehityksellemme,
+mutta jäävät epäilemättä merkitsemään eräitä kansallisen realismimme
+itsenäisimmin suoritettuja haarautumia.
+
+
+
+
+LIITE
+
+REALISMIN LOPPU JA UUSROMANTINEN KIRJALLISUUTEMME.
+
+
+Ulkonaisen todellisuuden-tarkastelun vievät meillä huippuunsa n.s.
+_kansankirjailijat_, joiden luku on legio meidän kansallisen realismimme
+kukkiessa parhaillaan.
+
+Nimitys on typerä, mutta nähtävästi jo niin vakiutunut, että sitä on
+käytettävä, jos mieli tulla ymmärretyksi. Jos joku kirjailija
+taiteellisessa muodossa saa meille kerran jotakin arvokasta sanotuksi,
+on esteettisesti jotenkin yhdentekevää, onko hän kotoisin kansan
+»syvistä» tai korkeista kerroksista. Kenen pistäisi päähän nimittää
+esim. Maksim Gorjkia kansankirjailijaksi? Mutta samoinhan on myös monien
+muiden taidesanojen laita: niiden käytäntö riippuu niiden tuottamasta
+hyödystä ja mukavuudesta eikä useinkaan niiden sisällisestä totuudesta.
+
+Kenties on tässä oleva myös eräs toinen huomautus paikallaan. Me
+käytämme sanoja realismi ja romantiikka, vaikka tiedämme, että niillä ei
+ole mitään puhdasta vastaavaisuutta todellisuudessa. Toisin sanoen: ei
+ole olemassa realistista taiteilijaa ja taideteosta, jossa ei samalla
+ole romantisia aineksia, ja päinvastoin. Nuo nimitykset ovat silloin
+käsitettävät ainoastaan siinä ymmärteessä, että toiset taikka toiset
+ainekset silloin näyttävät olevan _voiton puolella_ asianomaisessa
+taiteilijassa taikka taideteoksessa. Niiden _tasapainoa_ taas olen
+merkinnyt sanalla klassillinen.
+
+Olen koettanut edellisessä osoittaa, miten koko kirjallisuutemme kehitys
+Elias Lönnrotista Minna Canthiin saakka on alituista siirtymistä
+romantiikasta realismiin. Tämän kehityksen klassillinen tasapaino-kohta
+on Aleksis Kivi, sen realistisen voittopuolen tuovat Päivälehden piirin
+miehet mukanaan, mutta sen äärimmäisen loppupisteen muodostavat
+suomalaiset kansankirjailijat. On nimittäin yleisenä sääntönä pidettävä,
+että taiteellisten suuntien, samoin kuin kaikkien henkisten liikkeiden
+ja virtauksien, aina täytyy mennä äärimmäisimpään yksipuolisuuteensa,
+ennenkuin niiden vastavaikutus, _reaktsio_, on odotettavissa.
+
+Realismin vastavaikutus meillä tuli olemaan kansallinen uusromantiikka.
+
+Olemme nähneet, miten se jo esiintyy Päivälehden piirin miehissä, Juhani
+Ahossa, Arvid Järnefeltissä, Santeri Ivalossa ja Kasimir Leinossa,
+joista jokainen käy läpi koko tuon mieltäkiinnittävän ääniasteikon
+realismista klassisismin kautta uuteen romantiikkaan, kukin omalla
+tavallaan, yksi täydellisemmin, toinen epätäydellisemmin luonnollisesti.
+Tällä siirtymisellä on syvät juurensa koko ajanhengessä ja koko
+suomalaisen kansallishengen saman-aikaisessa kehityskulussa, samoin
+kuin oli ollut edellisellä siirtymisellä romantiikasta realismiin. Mutta
+realistisen taidesuunnankin täytyi ensin sanoa viimeinen sanansa,
+ennenkuin suomalaisen kirjallisuuden kehitys jälleen voi uusille urille
+ohjautua.
+
+Se jäi meillä suomalaisten kansankirjailijain sanottavaksi.
+
+Päivälehden piirin miehet, niin uskollisina realisteina kuin he kukin
+kirjallisen uransa alkavatkin, sentään vaistomaisesti, kaikista
+taideteorioistaan huolimatta, valikoivat ja tyylittelevät vaikutuksiaan,
+tekevät yhteenvetoja ja katsovat ympäröivän todellisuuden ilmiöitä
+»temperamentin läpi». Epäilemättä tekevät sitä myös jossakin määrin
+kansankirjailijat, sillä sen tekee tietämättäänkin ja tahtomattaankin
+jokainen, joka kirjallista taikka taiteellista työtä ylimalkaan
+harjoittaa. Mutta he tekevät sitä edellisiin nähden niin vähäisessä
+määrässä, että juuri _taiteellisen temperamentin puutetta_ voi pitää
+yhtenä heidän tunnusmerkillisimmistä ominaisuuksistaan. Ja juuri siten
+he tulevat merkitsemään meidän kansallisen realismimme viimeistä
+johtopäätöstä.
+
+Jos kerran ulkonainen _havainto_ oli kaiken kirjallisen toiminnan
+lähtökohta, niin olihan parempi, että siihen sekoitettiin niin vähän
+mielikuvituksen aineksia kuin mahdollista. Jos kerran todellisuus oli
+_kuvattava_ sellaisenaan ja jätettävä lukijan omaksi asiaksi siihen
+sisältyvän maailmankuvan muodostaminen, niin olihan aivan oikein ja
+kohtuullista, että tuo kuvaus ainakin oli niin yksityiskohtainen kuin
+mahdollista. Ja jos vielä kuvauksen tuli olla _objektivisen_,
+yleispätevän ja eksaktisen kuin konsanaan luonnontieteen järkkymättömien
+tuloksien, niin olihan suorastaan toivottavaa, että tekijä sekoitti
+siihen niin mitättömän osan omaa personallisuuttaan kuin mahdollista.
+Oikeastaan olisi ollut paras, jos hänellä ei mitään omaa
+personallisuutta olisi ollutkaan, vaan hän ollut yksinkertainen
+heijastus-kuvastin, ilman tahtoa, tunnetta ja inhimillisiä myötä- tahi
+vasta-ajatuksia. Se olisi ollut realistisen kirjailijan ihanne ja
+korkein perikuva. Mutta koska sellaista ei voinut mikään todellisuus
+synnyttää--yhtä vähän kuin ylimalkaan mitään puhtaiden käsitteiden
+vastaa vaisuuksia--oli siihen ainakin pyrittävä, peitettävä oma
+personallisuutensa, jos jumala ehkä onnettomuudeksi olikin sellaisen
+asianomaiselle kirjailijalle lahjoittanut, ja siirtää kaikki syvempi
+yksityis-ilmiöiden seulominen, valikoiminen ja yhdisteleminen (s.o.
+kaikki syvempi taiteellinen toiminta) lukijan asiaksi. Oli selvää
+selvempi, että tätä tietä, jos sitä olisi johdonmukaisesti seurattu, ei
+olisi tultu taideteoksiin, vaan--aineskokoelmiin.
+
+Kansan-elämän kuvauksella on aina ollut mitä tärkein ja miltei
+yksinvaltias asemansa suomenkielisessä kirjallisuudessa. Jos muistamme,
+että kansallinen romantiikka, jonka luonteenomaisimmat ennätykset tosin
+ruotsinkielellä tapahtuivat, jo oli ollut pyrkimystä luontoon, kansaan,
+maan sydämeen, poispäin kultuurin kukkuloilta, pois kaiken
+hienostuneisen, sievisteleväisen, epäkansallistuneen ja
+epä-isänmaallistuneen seura-elämän kahleista, takaisin »muikkuihin ja
+kaljaan», kuten Runebergilla, niin muistamme myös, miten koko
+kansallinen liikkeemme oli perustunut tuolle samalle romantiselle
+pyrkimykselle. Virran mukana seurasi tietysti maan syntyvä,
+suomenkielinen kirjallisuus. Eihän ollut olemassa paljoa muuta
+suomenkielistä ympäristöä kuin suomenkielinen talonpoikainen kansa itse
+isiltä-perittyine tapoineen ja vuosisatojen muodostelemme
+sielun-liikkeineen. Siihen oli tutustuttava, sitä oli kuvattava ja siitä
+kirjoitettava. Mitä merkitsi yksilön oma sisällinen sielun-elämä tuon
+suuren kansansielun rinnalla, mitä hänen tärkeimmätkin sisälliset
+tapahtumansa tuon suuren, kansallisen pyhän asian rinnalla, jolle oli
+kaikki uhrattava? Tieten taikka tietämättään johtui jokainen
+suomenkielinen kirjailija siten heti ajan kansallisen aatteen
+palvelukseen. Runoilijat palvelevat sitä sytyttävillä ja innostavilla
+säkeillään, suorasanaiset kirjailijat kansan-elämän kuvauksillaan. Aika
+ei suinkaan ollut eikä voinut olla edullinen millekään yksilöllisemmille
+sieluntunnustuksille.
+
+Ei myöskään kansallinen realismi. Sillä senhän opinkappaleita juuri on,
+että tekijän oma personallisuus ei saa ollenkaan esiintyä, että
+kuvauksen tulee olla ulkopuolisen ja yleispätevän, sekä sen esittämien
+henkilöiden todellisuudesta suoraan temmattuja, ympäristönsä koneellisia
+tuloksia. Niin ovatkin kaikki ihmiset luonnollisesti, mutta realistinen
+katsantokanta jättää tässä suhteessa huomioon ottamatta, että mekaaninen
+maailmanjärjestyskin kätkee itseensä erään äärettömyyden, jonka
+salaperäisen tuntemattomuuden myös täytyy saada sille kuuluva sijansa
+sitä tulkitsevassa taiteessa ja kirjallisuudessa. Tuon äärettömyyden voi
+kukin ihminen havaita välittömimmin omassa sielussaan. Mutta realismi ei
+suinkaan ollut omiaan kääntämään kirjailijan silmää sisäänpäin, vaan
+ulospäin. Siksi huomaammekin myös kansan-elämän kuvauksen alalla, miten
+tosin lakataan kansaa ihannoimasta, mutta tyydytään aina enemmän ja
+enemmän sen ilmiöiden ulkopuoliseen tarkasteluun sekä niiden
+mahdollisimman tarkkaan ja totuudenmukaiseen esittämiseen. Eri asteita
+tässä suhteessa merkitsevät Aleksis Kivi, Pietari Päivärinta, Juho
+Reijonen, Juhani Aho. Siitä vieläkin pieni askel eteenpäin, ja ollaan
+suomalaisissa kansankirjailijoissa.
+
+Hehän juuri _tunsivat_ kansan-elämän paremmin kuin kukaan, koska olivat
+itse sen lapsia, syntyneet, kasvaneet ja kehittyneet keskellä sitä. He
+kaiketi, jos ketkään, saattoivat olla sen puhtaita _heijastajia_ ja
+_kuvastajia_, koska heidän oma sisällinen ja ulkonainen elämänsä oli
+pelkkää kansan-elämää, koska he eivät tunteneet muuta kuin sitä ja
+olivat siten täydellisesti vapaita kaikista vieraista, häiritsevistä
+vaikutuksista. Kuka taisi paremmin _kansankielen_ kuin he, sen
+eri-murteisen, tuhatvivahteisen kielen, joka oli kaikkien todellisten
+realistien ylin ihastus ja paras taistelu-ase? Kuka paremmin _maalata_
+paperille koko meidän maalaisympäristömme, jos vain osasi kastaa kynän
+mustetolppoon ja asettaa järjellisiä lauseita jäljekkäin? Kaikki
+ajanmerkit olivat edulliset kansankirjailijain esiintymiselle.
+
+Olihan sitäpaitsi jo yksi suuri, tunnustettu kansankirjailija olemassa:
+Pietari Päivärinta.
+
+Nyt tulee niitä tukuttain. Ja on huomattava, että he kaikki nyt
+kirjoittavat suorasanaista, samoin kuin Lönnrotin ja siis kansallisen
+romantiikan aikaiset kirjailevat kansanmiehet kaikki olivat olleet
+runomuodon käyttäjiä. Siinäkin siis sama siirtyminen romantiikasta
+realismiin, minkä ennen olemme koko ajan yleisessä hengessä ja
+suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa havainneet: siirtyminen kansan
+_runoilijoista_ kansan _kirjailijoihin_. Minkä Suomen talonpoikainen
+kansa ennen oli laulanut ilmi itseään Paavo Korhosen, Pietari Makkosen,
+Olli Kymäläisen, Antti Puhakan y.m. kautta, sen se nyt puhuu
+Kauppis-Heikin, Santeri Alkion, Heikki Meriläisen, Nestor Niemelän, Eero
+Sissalan y.m. suulla. Toiset heistä kohoavat jo hyvin korkeaan
+taiteesen. Toisten pääasiallinen merkitys on heidän käyttämänsä
+kansankielen alalla, jonka kautta he koko uudemman kirjakielemme
+kehitykseen vaikuttavat virkistävästi, elähyttävästi. Kaikki he omalta
+osaltaan tuovat uusia lisiä suomalaisen kansanhengen psykologiaan.
+
+Varsinaisten kansankirjailijain ja Päivälehden piirin välillä seisoo
+jälleen joukko ilmiöitä, kuten Kalle Kajander, K.A. Järvi, Juhani Kokko
+y.m., kaikki erinomaisia suomalaisen kansan-elämän ja kansanpsykologian
+tuntijoita ja kuvaajia. Rajamerkit tässä, niinkuin yleensä kirjallisella
+alalla, ovat sangen häälyviä. Ratkoohan jo esim. _Kauppis-Heikki_
+useimmat kansankirjailijain luonteenomaiset rajat itsetietoisella,
+Juhani Ahon koulussa käyneellä taiteellaan. Niiden käytäntö riippuu siis
+samasta kuin taidesanojen ylimalkaan: ne ovat suuria yhteenvetoja, jotka
+tulkitsevat kirjallisen kehityskulkumme sisällistä totuutta, mutta
+tekevät väkivaltaa monelle ulkonaiselle todellisuus-ilmiölle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Realismi oli meillä ollut suorasanaisen kirjallisuuden kehitykselle mitä
+edullisin. Ainoa runon-muodon käyttäjä, jonka se oli pinnalle
+kohottanut, oli Kasimir Leino. Eräät, kuten _Valter Juva_ ja _Severi
+Nuormaa_, kumpikin monen kauniin sävelen kaiuttajia, eivät syystä taikka
+toisesta näytä tuossa kylmässä, ankarassa ajassa saavan kyllin ilmaa
+siipiensä alle. Heidän käy niinkuin Teuvo Pakkalan; he eivät saa oikein
+kiinni ajastaan. Toiset kulkevat vanhan romantiikan kahleissa, jotka
+ainoastaan J.H. Erkko on ollut kyllin väkevä murtaakseen, toiset
+hukkuvat Kasimir Leinon tuomaan järkeilyyn ja käsitteellisyyteen.
+Kuitenkin on 1890-luvulla selvä pyrkimys takaisin runomuotoon
+havaittavissa. Suorasanaisista kirjailijoista vie sen pisimmälle Juhani
+Aho, jonka _tunnelmarunous_ ja _rytmillinen proosa_ jo ennustavat
+jälleen uuden romantisen ajan koittamista.
+
+Kaikki kirjalliset vaikutukset ulkoapäin ovat omiaan sitä edelleen
+kehittämään. Ruotsissa on realismi tehnyt täydellisen vararikon: itse
+sen päämies August Strindberg menee _Infernon_ kautta _Damaskukseen_.
+Nerokas kolmikko Fröding, Levertin, Heidenstam kohottaa ruotsinkielisen
+laulurunouden korkeammalle kuin se on ollut milloinkaan ennen, heidän
+rinnalleen astuu lyyrillisen proosan ja lentävän mielikuvituksen mestari
+Selma Lagerlöf, jonka _Gösta Berlingin satu_ tekee syvän vaikutuksen
+myös tälläpuolen Pohjanlahtea, ja Ellen Key kohdistaa yhteiskunnallisen
+nais-vapautumisen takaisin naisen sisällisimmän, naisellisimman
+vaisto-elämän viljelyyn. Kaikkialla käy henkinen liike ulkoa sisäänpäin,
+yhteiskunnallisesta yksilölliseen, järjestä tunteesen, ulkonaisesta
+havainnosta tunnelmaan ja mielikuvitukseen. Norjassa on Ibsen itse jo
+kääntynyt syvästi mystilliseen, symbolistiseen sielunkuvaukseensa:
+pitkät yksilölliset erämaan-taipaleet erottavat _Nooran_ ja _John
+Gabriel Borkmanin_ tekijät toisistaan. Knut Hamsun, Vilhelm Krag,
+Jörgensen, Obstfelder, kaikki etevimmät norjalaiset ja tanskalaiset
+nuoret henget kantavat uhrinsa tälle uudelle romantiikalle. Sama
+henkinen ilmavirta käy kautta maailman. Saksassa kehittää Friedrich
+Nietzsche suvereenisen yksilöllisyyden ajatuksen, jonka täydellisin
+tähän-astinen ilmestysmuoto lienee Goethen korkeaan koskemattomuuteen
+soinnutetussa personallisuudessa havaittavana, syvästi haltioituneeksi,
+profeetalliseksi runoudeksi: _Näin puhui Zarathustra_. Italiassa
+tunnustautuu Gabriele d'Annunzio vanhan latinalaisen hengen ja uuden
+romantisen kauneus-uskonnon hartaimmaksi kannattajaksi ja itse
+Ranskassa, kirkkaassa, heleässä Ranskassa, on ajan sisäänpäin-kääntyvä
+suunta löytänyt edustajansa Paul Verlainessä ja koko symbolistisessa
+runoilijakohortissa. Näiden henkisten johtotähtien alla, joista jo ennen
+Juhani Ahon yhteydessä on huomautettu, purjehtii esiin myös 1890-luvun
+suomenkielinen uusromantinen kirjallisuus.
+
+Sama on asianlaita ruotsinkielisellä taholla maamme kirjallisuudessa,
+jossa kehitys Runebergin ja Topeliuksen kansallisesta romantiikasta oli
+vienyt Karl A. Tavaststjernan edustamaan realismiin, johon kuitenkin
+vielä monet vahvasti romantiset ainekset sisältyvät, sitten hänen
+_Laureatuksensa_ ja _Diana_-sonettiensa kautta Bertel Gripenbergin
+välkkyvään, uusromantiseen runouteen sekä aikakauslehti _Euterpen_
+edustamaan esteettiseen maailmankatsomukseen.--Miten lähekkäin maamme
+suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden kehitys vielä viime
+aikoihin saakka on kulkenut, osoittavat m.m. sellaiset tosiseikat, että
+Gustaf von Numersin nerokas näytelmärunous, jota on vanhan kansallisen
+romantiikkamme viimeisenä kajastuksena ruotsinkielisellä taholla
+pidettävä, sai ensimmäisen tulikasteensa suomenkielellä, hänen ystävänsä
+ja yhteisrunoilijansa Kaarlo Bergbomin johtamassa Suomen
+Kansallisteatterissa.
+
+Aika on _esteettinen_, jos se sitä ennen oli ollut _eetillinen_,
+_kaunotieteellinen_, jos se sitä ennen oli ollut _luonnontieteellinen_.
+Minne tahansa taivaanrannalla katsoneekin, on romantisen kauneuden pyhä
+lippu realistisen totuuden yhtä pyhän viirin paikalle pystytetty. Ei
+kuitenkaan niin, että olisi palattu takaisin vanhaan romantiikkaan, vaan
+niin, että nousten realistiselta pohjalta koetetaan etsiä ja löytää
+kaunista koneellisestakin maailmanjärjestyksestä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ajan tahti käy yhä nopeammaksi, »hidas» suomalainen veri virtaa yhä
+kiihkeämmin. Entisen nöyrän, vaatimattoman pianissimon sijasta soittaa
+suomenkielinen kirjallisuus pian sangen ylpeässä, uhmailevassa
+fortissimossa, jota myöskin ympäröivät valtiolliset olosuhteet ovat
+omiaan kaikinpuolin kasvattamaan ja kehittämään: ensin 1890-luvun
+taantumus, sitten vuosisadan taitteen sortovuodet, jotka astuvat salpana
+koko heränneen suomalaisuuden ja nuorsuomalaisuuden sekä juuri
+heräämässä olevan sosialismin eteenpäin-ryntäävien voimien tielle. Mutta
+pato synnyttää aina tulvan, sorto sitä väkevämmän vapaus-vaatimuksen.
+_Suurlakko_ on tämän kasvavan, paisuvan, kauan pidätetyn valtiollisen
+mielen-myrskyn suuri loppupiste. Ja on omituista nähdä, miten ennen niin
+hiljainen suomenkielinen kirjallisuus tämän mullistavan ajantaitteen
+kahden-puolin uskollisesti maan yleistä mielialaa heijastaa. Jos se oli
+laulanut kansallisen romantiikan ja puhunut kansallisen realismin
+aikoina, _huutaa_ se nyt täyttä kurkkuaan, ikäänkuin tahtoisi se huutaa
+ilmi koko kansallisen vihamme, suuttumuksemme, tuskamme ja häpeämme.
+Olkoon sen sisällys muuten kuinka rikkinäistä ja sekasortoista
+tahansa--samoin kuin on aika sen ympärillä,--todistaa se kuitenkin, että
+maa pursuu, että Suomi elää ja että se syöksee vastustamattomalla
+voimalla esiin uutta, rohkeata, suomalaisugrilaista rotuhenkeään.
+
+Monissa muissakin suhteissa on koko aikakauden yleinen ilmakehä omiaan
+tuota tummapohjaista myrskypaatosta kasvattamaan. Kansallisen
+vapaus-vaatimuksen rinnalla käy yhtä voimakas _yksilöllinen
+vapaus-vaatimus_, jonka jo Minna Canth ja Päivälehden piiri aikoinaan
+oli kuin käärmeen korvessa kohottanut, ja joka siitä saakka, selvempänä
+taikka hämärämpänä, oli seisonut vastakkain vanhan, suomalaisen,
+kansalliskristillisen auktoriteettiuskon ja sille perustuvan
+kansanmoraalin kanssa. Jo luonnostaan _elämän-myötäisenä_ ja siis
+_kirkon-vastaisena_, se saa uutta vahvistusta siitä elämän-ilon,
+elämänhalun ja terveen elämän-nautinnon riemuitsevasta tarpeesta, joka
+on jokaisen nuoren, kuluttamattoman kansan nousulle ominaista. On
+mainittu joskus meillä sanat _suomalainen renässansi_. Niissä sanoissa
+on enemmän totta kuin outo luulisikaan, sillä saapa mennä hyvin kauas
+kansojen nuoruuteen löytääkseen mitään vastaavaisuutta sille
+kuumeentapaiselle tuotannolle, joka meillä viimeisen kymmenen tai
+viidentoista vuoden kuluessa kirjallisuuden ja myöskin muiden taiteiden
+aloilla vallitsee. Mutta ei mitään kuumeentapaista tuotantoa ilman sen
+alla piilevää, vapaiden, itsenäisten yksilöiden kuumeentapaista,
+_pakanallista_ verenkiertoa. Suomalainen veri on todellakin joutunut
+liikkeesen. Ja se tahtoo ottaa osansa kaikesta kauniista, mikä ennen
+oli kielletty, kaikesta, mitä esi-isät olivat syntinä pitäneet ja juuri
+sen vuoksi tyydyttämättömänä pyyteenä niin väkevästi kansan nuoremman
+sydämeen kasanneet. Sanalla sanoen: _elämänkoreudesta_.
+
+Ja niin tapahtuu, että suomenkielinen kirjallisuus, joka kerran oli
+köyhyyden, pettuleivän ja itsekieltäymyksen karuja hyveitä ylistänyt,
+nyt astuu aivan toisellaisten elämän-arvojen palvelukseen. _Elämän
+täyteläisyys_ tulee sen tunnus-sanaksi, voitollinen, dityrambinen sävel
+sen luonteenomaisimmaksi äänilajiksi. Kuuma, _sensualistinen henkäys_
+käy yli suomenkielisen kirjallisuuden. Aisti-elämä, aisti-ilo,
+_aistikultuuri_ astuvat ensimmäisen kerran suurina, tärkeinä
+elämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. Kristillisen maailmankatsomuksen
+tallaama, herjaama, häväisemä _ihmisluonto_, joskin usein vielä raakana
+ja viljelemättömänä, ottaa sananvuoron suomenkielisessä
+kirjallisuudessa, vaatien siinä täysiä kansalais-oikeuksiaan.
+Yksilöllinen kauneus, yksilöllinen siveys, _yksilöllinen totuus_
+kulkevat koko nuoren polven yli näkymättöminä kylväjinä.
+
+Kaikki tähtäävät samaan suureen päämäärään: _hellenismiin_.
+
+Ei niin, ettei vastakkaisiakin pyrkimyksiä olisi ajassa havaittavana.
+Ateena ja Jerusalem taistelevat ylivallasta, eivät ainoastaan koko
+ajanhengessä, vaan myös usein yksityisissä taiteilijasieluissa ja
+kirjallisissa ilmiöissä. Asianlaita on sama kuin niiden romantisten ja
+realististen ainesosien, joista yllä on huomautettu ja joita me tuskin
+koskaan todellisuudessa tapaamme toisistaan aivan erillään. Päinvastoin
+on koko kirjallisuutemme kehityskulku Elias Lönnrotista viimeisiin
+joulu-uutuuksiin saakka nykyisen Suomen henkisessä läpileikkauksessa
+meillä nähtävänä. Toiset ilmiöt siinä kuuluvat menneisyyteen, toiset
+tulevaisuuteen, toiset ovat hetkellisempiä, toiset nykyisempiä. Mutta
+sen _erikoisuudeksi_ jäävät ne ominaisuudet, jotka sen kaikista
+edellisistä aikakausista erottavat. Ja juuri niistä olen edellisessä
+tahtonut eräitä silmiinpistävimpiä luetella.
+
+Mitä lähemmäksi suomenkielisen kirjallisuuden nykyisyyttä tullaan, sen
+enempi sen kehitys haarautuu, sen monipuolisemmiksi käyvät sen ilmiöt,
+sen kirjavammaksi sen yleisleima. Lisäksi tullut nuoren _venäläisen
+kirjallisuuden vaikutus_, Gorjkin, Andrejewin y.m. on ollut omiaan sitä
+yhä enemmän kirjavoittamaan. Yhtyneenä entisiin skandinaavisen,
+saksalaisen, ranskalaisen, englantilaisen, italialaisen ja vihdoin
+_klassillisen_ kirjallisuuden vaikutuksiin, se on omalta osaltaan ollut
+mukana muodostamassa sitä sekasortoista, kirkaisevaa, slaavilaista,
+_byzantinista_ vaikutusta, minkä kirjallisuutemme yleisleima tällä
+hetkellä tekee ja joka jo näkyy sen mauttomista, mahdottomista
+kansikuvistakin. _Barokki_ olisi ehkä sen oikea mainesana, jos se enää
+yleensä lienee millään taidetermillä merkittävissä.
+
+Näyttää ensi silmäyksessä mahdottomalta käydä tämän sekasortoisen
+kirjallisen aikakauden erikois-ilmiöitä ollenkaan määrittelemään tahi
+lajittelemaan. Mutta sen myöntäminen olisi sama kuin oman kriitillisen
+kyvyttömyytemme tunnustaminen, sillä juuri sitä vartenhan on entisyyden
+tarkastelu suotu meille, että me sen kautta saavuttaisimme edes
+jonkinlaisen yleiskatsauksen myös nykyisyyteen. Eiväthän senkään ilmiöt
+ole meille taivaasta tipahtaneet. Täytyyhän niiden kaikkien kasvaa
+maasta ja ajasta, täytyyhän niillä jokaisella olla luonnollinen
+selityksensä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Runomuotoinen kirjallisuus meillä oli 1890-luvun uusromantiikan mukana
+käynyt mahdolliseksi. Niinpä näemmekin esiintyvän saman vuosikymmenen
+loppupuoliskolla kokonaisen sarjan suomenkielisiä runoilijoita, joissa
+monet entisyyden viivat taittuvat ja joista ne jälleen kauas eteenpäin
+haarautuvat.
+
+Sarjan alottaa _Yrjö Veijola_, jonka ensi esiintymistä Kasimir Leino
+niin suurella ihastuksella tervehtii ja jonka runous romantisella
+legenda- ja ballaadihengellään heti saavuttaa suurta suosiota osakseen.
+Seuraa _Larin Kyösti_, hänkin aluksi, samoin kuin edellinenkin,
+skandinaavisten vaikutusten alainen, sittemmin yhä suomalaisemmaksi
+syventyvä ja itsenäistyvä runoilijakyky, hilpeä kansan-elämän kuvaaja ja
+samalla sielullisen mystiikan salaperäisiä onkaloita astuskeleva. Sitten
+_O. Manninen_, joka suppeiden, täsmällisten säkeittensä taakse kätkee
+niin paljon syvää, surunvoittoista mielialaa ja resigneeratun järjen
+hiuksenhienoa sielunerittelyä. Sitten _Ilmari Kianto_, joka
+alkutuotantonsa yksinäisyystunnelmasta vähitellen, nähtävästi nuoren
+venäläisen kirjallisuuden ja Arvid Järnefeltin vaikutuksesta,
+kirkollisvastaiseen individualismiin kehittyy. Ja vihdoin näiden rivien
+kirjoittaja, jonka näinkin ylimalkaiset ja helppohintaiset kirjalliset
+mainesanat hänen, ikävä kyllä, täytyy jättää muiden muovaeltaviksi.
+
+Myöskin saman-aikaisen suorasanaisen kirjallisuuden alalla on tunnelma
+lähtökohtana, lyyrillinen proosa taas sen luonteenomaisena ilmaisuna.
+Tunnelmarunoudesta lähtee _Maila Talvio_, vaikka hän sittemmin
+kansan-elämää käsittelevissä romaaneissaan meneekin realistiseen ja
+samalla sangen tarkoitusperäiseen havaintoon. Tunnelmarunoilija on
+myöskin _Volter Kilpi_, joka kehitettyään haltioituneen
+kauneushurmauksen kenties pisimmälle koko suomenkielisessä
+kirjallisuudessa vähitellen esteettiseksi mielikuvaajaksi
+viilenee.--Samaan aikaan ilmenee jo vastavaikutus. Käsite, haltioituneen
+hurmauksen vastakohta, on pohjana _Helmi Setälän_ ohuelle, mutta
+älykkään sielun-erittelyn leimaamalle tuotannolle. Enemmän entisen
+realismin pohjalla pysyy taas _Aino Kallas_, joskin hän sen yleistä
+ajansuuntaa seuraten täysin nykyaikaiseksi tyylittelee.
+
+Näytelmäkirjallisuus kulkee aluksi kauempana ajan yleisestä
+kehitysviivasta. Sentään on täälläkin mielikuvitus entisen realistisen
+havainnon sijasta _Juhani Sjöströmin_ vilkkaan, karjalaisen runottaren
+kautta voimakkaasti ja väririkkaasti edustettu. Toinen huomattava
+näytelmäkirjailija _Kaarle Halme_ kehittää taas realistisen, joskin
+monia romantisia aineksia sisältävän tekotapansa pitkälle kohti tiukkaa,
+valikoivaa tyylittelyä. Sama on sittemmin _Elviira Villmanin_
+ensimmäisen suuren näyttämömenestyksen salaisuus.
+
+Kuljetaan kohti tyylittelyä, koristeellisuutta, joskin horjuen ja kuin
+hämärässä haparoiden. Tunnelma, mielikuva, käsite ovat yleisiä
+lähtökohtia, ei ulkonainen havainto ja kokemusperäinen tieto siis
+sellaisinaan. Ei realistin erittely, vaan romantikon yhteenveto on
+vallitsevana. Sisästäpäin, ei ulkoapäin, kasvaa uusromantisille
+kirjailijoille heidän maailmankuvansa. Ulkonaista todellisuutta
+käytellään useimmin vain sisällisten totuuksien muotoina, vertauskuvina.
+
+Raamatullisesta vertauskuvallisuudesta lähtee _Johannes Linnankoski_,
+jonka lentävä mielikuvitus ja tuores tunnelmapohja hänelle sittemmin
+myös uusromantisen ja väkevästi sensualistisen kansan-elämän kuvauksen
+alalla tuottaa eräitä huomattavia ennätyksiä. Tyylittelevän,
+koristeellisen suomalaisen proosan ja sivistyneisen sielunerittelyn
+kohottaa korkealle _L. Onerva_, hänkin alkanut sensualistisesta
+tunnelmarunoudesta. Uusromantinen myrskypaatos taas laulaa täydellä
+voimallaan _Joel Lehtosen_ kuohuvissa, häikäilemättömän mielikuvituksen
+esiin purkamissa romaaneissa. Sama dityrambisen uhman sävel on
+silmiinpistävin piirre _Aarni Koudan_ tähänastisessa, Nietzschen
+värittämässä tuotannossa. Vienompi on _Gabriel Engelbergin_ runouden
+pohjasävy, mutta kohoaa sekin yhteiskunnallisen vääryyden tajunnasta
+korkeaan ja jo puhtaasti sosialistiseen paatokseen. Karjalaisen vilkas
+mielikuvitus ja herkkä lyyrillisyys ovat _Iivo Härkösen_
+kotipaikka-runoudelle tunnusmerkillisiä.--Omituinen, sensualismin ja
+asketismin, sosialismin ja klerikalismin sairaloinen sekoitus on _Irmari
+Rantamala_, jolta kuitenkin hänen mauttomuutensa ja muodottomuutensa
+kieltää kaiken syvemmän esteettisen mielenkiinnon.
+
+Uusromantinen myrskypaatos lienee hänen kauttaan sanonut viimeisen
+sanansa meillä. Samoin arvattavasti se mauton, sivistymätön sensualismi,
+joka on eräissä »Tampereen koulun» ilmiöissä esiintynyt, kuten tätä
+suuntaa joskus on leikillä nimitetty.
+
+Aivan syytön ei tähän viimemainittuun syntiin myöskään ole _Maria
+Haggrén-Jotuni_, jonka suppea tyylittely ja kylmä, säälimätön »verismi»
+hänet kuitenkin aivan toiselle kirjalliselle tasolle kohottavat. Sama
+tyylittelevä, mutta edellistä paljon kehittymättömämpi uusrealismi
+näyttää olevan _Kyösti Vilkunan_ novellien silmämääränä. Kaukana
+kaikesta uusromantisesta uhman säveleestä pysyttelee myös _V.A.
+Koskenniemi_, jonka uneksiva, lyyrillinen tunne on ranskalaisen y.m.
+europalaisen runouden vaikutuksesta niin kirjalliseen ja hiukan
+estetisoivaan yleiskuoreen pukeutuneet.
+
+Suomenkielisen kirjallisuuden kehittyessä ovat myös sen lähtökohdat
+jossakin määrin kirjallistuneet, kaupunkilaistuneet
+ja--pääkaupunkilaistuneet. Meidän ei suinkaan enää ole tarvis mennä
+Kaarlo Bergbomiin saakka etsiäksemme niitä kirjallisia, kriitillisiä ja
+esteettisiä »asfalttikukkasia», joista hänen novellinsa ovat ensimmäinen
+oire meillä ja jotka esim. ranskalaisessa kirjallisuudessa niin
+etualalla ovat. Me voimme niitä löytää jo lähempääkin. Romaanisen,
+latinalaisen hengen läpitunkema on _Jalmari Hahlin_ hauras, viileähkö
+tuotanto. Jotakin samasta hiukan kirjallisesta ja jälki-tuottavasta
+tunnelmasävystä on myös _Kaarlo Atran_ tähän-astisissa, sangen
+taitavasti sommitelluissa teoksissa havaittavana. Kokonaan
+kaupunkilainen ilmiö on _Jalmari Finne_, eikä vähemmän ehkä _Armas Toivo
+Tarvas_, joskin he jo jonkun verran parodioivat tätä nykyaikaisen
+kaupunki-elämän kasvattamaa, taipuisaa ja sormi-näppärää kirjallista
+perikuvaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Korvesta valaistun pääkaupungin kaduille, Elias Lönnrotista ja
+Kalevalasta »viimeisten päivien pyhiin» saakka seurattuamme
+suomenkielisen kirjallisuuden kehitystä, joskin vaillinaisesti ja
+ylimalkaisesti, on lukijalla oikeus kysyä, mihin tällä kaikella siis on
+tultu, mitkä ovat siis suomenkielisen kirjallisuuden tähän-astiset
+saavutukset, missä se nyt seisoo ja mikä on, inhimillisesti ennustaen,
+sen lähin vastainen suunta oleva. Pieni yhteenveto edellisestä ei
+sentähden ehkä tässä liene poissa paikaltaan.
+
+Ensimmäinen piirre, joka pistää silmään kirjallisuutemme kehityskulkua
+tarkastellessamme on sen vähittäin tapahtuva _yksilöllistyminen_. Elias
+Lönnrot suli Kalevalassaan niin kokonaan yhteen kansallishengen kanssa,
+että sen takaa on vieläkin vaikea mitään yksityistä
+kirjailijapersonallisuutta erottaa. Oksanen ja Kivi erottuvat jo paljon
+enemmän omiksi personallisuuksikseen, vielä enemmän Minna Canth, Juhani
+Aho, Arvid Järnefelt ja koko nuorsuomalainen kirjailijakohortti.
+_Yksilöt_ astuvat aina enemmän etualalle, _ympäristö_ siirtyy yhä etemmä
+taustaan. Yksilöllinen sielun-elämä saa yhä suuremman jalansijan
+suomenkielisessä kirjallisuudessa. Mitä lähemmä nykyistä aikaa tullaan,
+sen enemmän edustavat suomenkieliset kirjailijat vain omaa itseään,
+riippuen sitten tämän itseyden syvyydestä ja laajuudesta, missä määrin
+hänen tuotantonsa myös koko suomalaista kansansielua syleilee.
+Pisimmälle on tämän yksilöllistyminen vienyt epäilemättä nykyinen
+uusromantinen kirjallisuus.
+
+Toinen silmiinpistävä piirre on suomenkielisen kirjallisuuden yhtä
+vähitellen tapahtuva _itsenäistyminen_. Itsenäisimmän ja arvattavasti
+myös pysyvimmän ilmiönsä ensin Kalevalassa luotuaan, joutuu se heti
+maamme kukoistavan ruotsinkielisen kirjallisuuden vaikutuspiiriin, joka
+vanhemman veljen oikeudella pitkiksi ajoiksi määrää sen kehityksen ja
+koko yleisen makusuunnan. _Europalainen vaikutus_ tulee tässä suhteessa
+vapauttajana, norjalainen, saksalainen, ranskalainen ja vihdoin
+venäläinen kirjallisuus irroittavat kukin osaltaan kankean suomalaisen
+kielen siteitä, ja suomalainen kansallishenki oppii siten myös
+kirjallisuuden alalla tulkitsemaan omaa sisällystään omalla tavallaan.
+Epäilemättä on germaaninen makusuunta meillä vieläkin sangen
+vallitsevana, muodostaen kylläkin terveellisen vastapainon sille
+slaavilaiselle vaikutukselle, joka vuosi vuodelta on ollut kasvamassa.
+Mutta näiden kahden jyrkästi vastakkaisen kansallishengen luoman
+esteettisen maun ja mahtavan kirjallisuuden välillä seisoo nyt jo sangen
+omintakeinen suomenkielinen kirjallisuus, jota ei enää voi sekoittaa
+niihin kumpaankaan, joka kaikilla eri aloillaan, laulurunouden,
+kertomarunouden ja näytelmärunouden, jo on luonut jotakin itsenäistä ja
+joka kaikessa pienuudessaan ja puutteellisuudessaan sentään edustaa
+jotakin uutta, jotakin ennen-tuntematonta inhimillisen hengen ja
+taiteellisen viljelyksen haarautumaa maailmankirjallisuudessa.
+
+Kolmantena, vähemmän huomattavana piirteenä tahtoisin vielä mainita sen
+sisällisen _keskeistymisen_, joka satunnaisten ja ohimenevien
+äärimmäisyys-suuntien jälkeen siinä aina entistään voimakkaampana
+esiintyy. Äärimmäisyys-suunnat eivät yleensä kauan menesty meillä: ne
+sotivat vastaan koko suomalaista kansanluonnetta ja sen henkistä
+tasapaino-tarvetta. Kalevalan naivista, itsetiedottomasta tasapainosta
+lähdettyään kulkee suomenkielisen kirjallisuuden kehitys, aluksi
+hitaammin, sitten yhä nopeammassa tahdissa kansallisen romantiikan ja
+Aleksis Kiven kautta kohti kansallista realismia, suorittaa sen
+kehityksen muutamassa vuosikymmenessä, vie sen äärimmäisyyteen
+ranskalaisen naturalismin vaikutuksesta, mutta palajaa heti takaisin
+klassilliseen tasapainoonsa jo muutaman vuoden kuluttua eräässä osassa
+Päivälehden piirin kirjallista tuotantoa. Lähtee siitä taas toista
+äärimmäisyyttä kohti kulkemaan, suorittaa senkin muutamassa
+vuosikymmenessä, ja seisoo nyt jälleen keskeistymisen merkin alla,
+mikäli sen jo, entisyyteen nähden, hyvinkin laajalti aaltoavasta
+runsaudesta voi elinvoimaista ja tulevaisuuteen tähtäävää erottaa. Tämän
+_keskihakuisen_ pyrkimyksen hedelmälliseksi tekemisestä ja voitolle
+pääsemisestä riippuu mielestäni suomalaisen kansalliskirjallisuuden
+lähin tulevaisuus.
+
+Epäilemättä se voi tuossa pyrkimyksessään johonkin määrin nojata
+entisyyteen. Se voi nojata Elias Lönnrotiin ja Kalevalaan, Aleksis
+Kiveen ja koko Päivälehden piirin klassilliseen kehityskauteen. Se voi
+nojata yleensä jokaiseen kirjalliseen ilmiöön entisyydessä, missä tämä
+klassillinen tasapaino esiintyy, mutta sen on kuitenkin luotava _uusi_
+tasapaino, _uusi_ sopusointu itselleen, samalla hyväkseen käyttäen
+kaikkia sille sukulaisia, saman-aikaisia ja entis-aikaisia pyrkimyksiä
+muualla maailmassa. Tämä taas on mahdotonta ilman uusien suomalaisten
+_kauneus-arvojen_ luomista ja vakiuttamista.
+
+Jumalat meitä kaikesta normeja antavasta, mittapuisesta estetiikasta
+varjelkoot! Nykyisen luonnontieteellisen estetiikan aikoina, jolloin
+jokainen päivä tuo äärettömät ilmiö-paljoudet kirjallisuudentutkijan
+työpöydälle, olisikin minkään suomalaisten esteettisten mittapuiden
+haaveksiminen sangen mielipuolista joutohetken viettoa. Mutta niin totta
+kuin järjellinen ihminen ylimalkaan ei voi estää itseään _valikoimasta_,
+lajittelemasta ja luokittelemasta vaikutuksiaan, niin totta kuin kukaan
+taiteilija ei voi olla omalla tavallaan _tyylittelemättä_, muovailematta
+ja muodostelematta kuvattavaansa sisäistä taikka ulkonaista
+todellisuutta, niin totta täytyy myös esteetikon--ja kokonaisen kansan
+esteettisen ymmärryksen--erottaa kirjallisista ilmiöistään tärkeät ja
+vähemmän tärkeät, luonteenomaiset ja vähemmän luonteenomaiset,
+miellyttävät ja vähemmän miellyttävät, ja--lopuksi: kauniit ja vähemmän
+kauniit. Suomenkielisen kirjallisuuden esteettisestä tutkimuksesta, sen
+_kauneuksien_ havaitsemisesta ja ymmärtämisestä, sen _kauniiden
+ilmiöiden_ erittelystä ja yhdistelystä, vasta voivat aikojen vieriessä
+selvetä ja seijastua ne suomalaiset kauneus-arvot, jotka jo
+sellaisinaan, tahtoen taikka tahtomatta, vaikuttavat kirjallisia lakeja
+säätävästi, esteettisiä normeja antavasti. Enemmän kuin ennen tulisi
+suomalaisten esteetikkojen siis juuri tälle vähän-viljellylle alalle
+antautua.
+
+Kovin kylmästi kohtelee myös itse suomalainen kansan-aines
+kansalliskirjallisuuttaan. Melkein mikä muu tahansa henkinen taikka
+aineellinen harrastus ottaa osakseen enemmän sen mielenkiintoa ja
+samalla myös valtiovaraista kannatusta. Kuitenkin on tälläkin alalla jo
+_jotakin_ kansallista työtä tässä maassa suoritettu. Tarkoitan: jotakin,
+jota meidän ei ole tarvis hävetä ollenkaan, vaan joka päinvastoin voi
+tarjota meille paljonkin tilaisuutta terveelliseen _itsetutkisteluun_
+ja _itsetuntemukseen_, sen puhtaasti kaunotieteellisestä ja
+sielutieteellisestä mielenkiinnosta puhumattakaan. Selvemmin kuin mikään
+muu henkinen tuotantomme heijastelee nimittäin juuri suomenkielinen
+kaunokirjallisuus jokaisessa asteessaan koko suomalaisen kansallishengen
+kehitystä. Ilman tuon kehityksen tuntemusta taas ei mikään itsetietoinen
+_kansallinen yhteenkuuluvaisuus-tunne_, ei mikään eheä, yksilöllinen
+taikka kansallinen _toiminta_ ole maassa mahdollinen.
+
+Tapahtuu vääryys tälle kirjallisuudelle, jos siihen sovitetaan jonkun
+muun kansan kirjallisia mittapuita, samoin kuin tapahtuisi vääryys, jos
+ranskalaista kirjallisuutta arvosteltaisiin saksalaisen maun mukaan,
+taikka päinvastoin. Me olemme vain pieni ja köyhä kansa tosin, mutta
+_sen_ ylellisyyden me kuitenkin voimme tällä niemimaalla itsellemme
+kustantaa, että me uskallamme tuntea itsenäisesti, ajatella vapaasti ja
+voimakkaasti. Taiteen ja kirjallisuuden piiriin sovitettuna merkitsee
+tämä »sisäinen itsenäisyys»--ainoa, jota vieras ei voi viedä
+meiltä--että meidän on kehitettävä oma _suomalainen kirjallinen ja
+taiteellinen makumme_, jos meidän mieli koskaan päästä pois siitä
+raakalaisesta sekasorrosta, mikä meillä vielä tällä, kuten monilla
+muillakin viljelyksemme aloilla, vallitsee.
+
+Kunkin kansan esteettisellä ymmärryksellä on kantavuutta ainoastaan niin
+kauas kuin sen kieli ja koko sivistyspiiri ulottuvat. Meidän ei ulotu
+näitä rantoja loitommaksi. Ainakin täällä täytyy siis olla sen
+suomalaisen kirjallisen maun ja taiteellisen aistin kotisija, joka
+yhdessä muun henkisen ja aineellisen viljelyksemme kanssa vasta voi
+tehdä tämän maan sivistyneiden ihmisten asuttavaksi.
+
+
+
+
+EINO LEINO
+
+on ennen julaissut:
+
+
+I. Alkuperäisiä teoksia.
+
+Maaliskuun lauluja...............................--:50
+Tarina suuresta tammesta y.m. runoja............. 1:50
+Yökehrääjä. Runoja............................... 2:50
+Sata ja yksi laulua ............................. 2:50
+Tuonelan joutsen. Näytelmäruno................... 1:25
+Ajan aalloilla. Runoja .......................... 1:75
+Hiihtäjän virsiä.................................--:75
+Johan Vilhelm, 3-näyt. näytelmä.................. 2:50
+Sota valosta, 5-näyt. näytelmä................... 3:50
+Pyhä kevät. Runoja .............................. 2:50
+Kivesjärveläiset. Kertomaruno.................... 2:50
+Kangastuksia. Runoja ............................ 2:50
+Päiväperhoja. Pieniä tarinoita................... 2:--
+Helkavirsiä...................................... 2:50
+Kaunosielu. Kuvaus .............................. 1:75
+Simo Hurtta. Runoja Ison vihan ajoilta .......... 1:50
+Talvi-yö. Runoja.....................,........... 1:75
+Naamioita, I. Näytelmiä ......................... 3:25
+   "      II.     "     ......................... 3:--
+   "     III.     "     ......................... 4:--
+   "      IV.     "     ......................... 4:--
+   "       V.     "    ......................... 3:25
+Päivä Helsingissä. Pilakuva ..................... 1:85
+Runokirja. Valikoima.............................. 3:50
+   "           "    ....................... koruk. 4:75
+Tuomas Vitikka | ................................. 3:--
+Jaana Rönty    | Romaaneja routavuosilta.......... 3:--
+Olli Suurpää   | ................................. 3:--
+Halla. Runoja  ................................... 2:25
+
+
+II. Runosuomennoksia.
+
+Zachris Topelius: Regina von Emmeritz.
+        "         Kypron prinsessa.
+J. L. Runeberg: Kuningas Fjalar.
+      "         Nadeshda.
+Jean Racine: Phaidra.
+Friedrich Schiller: Wilhelm Tell.
+Maailman kannel. Valikoima laulurunoutta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Suomalainen näyttämötaide 9/4 1902 .............. 2:--
+
+       *       *       *       *       *
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Suomalaisia kirjailijoita, by Eino Leino
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13445 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..50b8258
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #13445 (https://www.gutenberg.org/ebooks/13445)
diff --git a/old/13445-8.txt b/old/13445-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..eea1bad
--- /dev/null
+++ b/old/13445-8.txt
@@ -0,0 +1,6698 @@
+The Project Gutenberg EBook of Suomalaisia kirjailijoita, by Eino Leino
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Suomalaisia kirjailijoita
+
+Author: Eino Leino
+
+Release Date: September 12, 2004 [EBook #13445]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA ***
+
+
+
+
+Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
+Proofreaders
+
+
+
+
+
+
+
+SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA
+
+Pikakuvia
+
+
+Kirj.
+
+EINO LEINO
+
+
+1909.
+
+
+
+SISÄLLYS:
+                                                          siv.
+
+Esisana....................................................  7
+Elias Lönnrot..............................................  9
+A. Oksanen................................................. 27
+Aleksis Kivi............................................... 43
+Yrjö Koskinen.............................................. 63
+Kaarlo Bergbom............................................. 73
+Suonio..................................................... 83
+A. Meurman................................................. 93
+Pietari Päivärinta........................................ 103
+J.H. Erkko................................................ 119
+Kaarlo Kramsu............................................. 137
+Arvi Jännes............................................... 153
+Paavo Cajander............................................ 163
+Juho Reijonen............................................. 173
+Robert Kiljander.......................................... 185
+Minna Canth............................................... 195
+Juhani Aho................................................ 215
+Arvid Järnefelt........................................... 241
+Santeri Ivalo (Ingman).................................... 257
+Kasimir Leino............................................. 271
+Teuvo Pakkala............................................. 289
+Liite: Realismin loppu ja uusromantinen kirjallisuutemme.. 297
+
+
+
+
+ESISANA
+
+
+Näiden pikakuvien tarkoitus on mahdollisimman lyhyessä ja suppeassa
+muodossa esittää eräitä näkökohtia suomenkielisen kirjallisuuden
+kehityskulusta, katsottuna maamme yleisen henkisen viljelyksen taustaa
+vasten ja jossakin määrin myös saman-aikaisia europalaisia virtauksia
+mieleen johdattamalla.
+
+Niiden tarkoitus ei siis suinkaan ole olla mitään tyhjentäviä
+luonnekuvia asianomaisista kirjailija-personallisuuksista, vaan
+ainoastaan ilmiö ilmiöltä seurata eräitä ääriviivoja, joiden sisällä
+suomenkielinen kaunokirjallisuus Kalevalan ilmestymisestä nykypäiviin
+saakka on kasvanut ja kehittynyt. Kirjoittaja on valinnut pikakuvien
+muodon siksi, että hän sen kautta on luullut saavansa parhaiten esille
+käsityksensä suomenkielisestä kirjallisuudesta yleensä ja eritoten sitä
+elähyttäneistä aatevirtauksista.
+
+Käsitän kirjallisuuden, samoin kuin kaiken inhimillisen toiminnan,
+olevan aina elimellisessä yhteydessä ympäröivien henkisten ja
+aineellisten olosuhteiden kanssa, joskaan meidän puutteellinen järkemme
+ei voi nähdä päästä päähän sitä syiden ja seurausten sarjaa, joiden
+suoranainen, mekaaninen tulos se on. Koetan näiden pikakuvien kautta
+osoittaa, mitä teitä kirjallisuutemme yllämainittuna ajanjaksona on
+kulkenut ja mistä aineksista se tällä hetkellä on kokoonpantu.
+
+Tätä tarkoitusta varten taas on välttämätöntä alituisesti ja yht'aikaa
+pitää silmällä noita kaiken kirjallisen toiminnan kolmea suurta
+alkutekijää: ajanhenkeä, kansanhenkeä ja kunkin kirjailija-yksilön
+erikoista luonteenomaisuutta.
+
+
+
+
+ELIAS LÖNNROT
+
+
+s. 9/4 1802 k. 19/3 1884.--De Wäinämöine, priscorum Fennorum numine
+(1827), Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykyisempiä
+runoja ja lauluja 1-4 (1829--31), Om finnarnas magiska medicin (1832),
+Kalevala (1835, 1849), Mehiläinen (1836--1837, 1839--1840), Suomalaisen
+talonpojan kotilääkäri (1839), Kanteletar (1840), Suomen kansan
+sananlaskuja (1842), Suomen kansan arvoituksia (1844), Kokeita
+suomalaisessa laulannossa (1845), Ruotsin, Suomen ja Saksan tulkki
+(1847), Oulun viikkosanomia (1852--53), Om det nordtschudiska språket
+(1853), Über den Enare-Lappischen Dialekt (1854), Neuvoja erästen
+jäkäläin käyttämisestä ruuaksi (1857), Om ursprunget af Finnarnes Hiisi
+(1858), Suomen kasvisto (1860), Lainopillinen käsikirja Ph. Palmén,
+(1863), Suomalais-ruotsalainen sanakirja (1866--1880), Suomen kansan
+muinaisia loitsurunoja (1880) y.m. y.m.
+
+
+Aika viime vuosisadan alkupuoliskolla oli koko sivistyneessä maailmassa
+kansanrunoudelle ja kansanrunouden oikealle ymmärtämiselle mitä
+edullisin. Englannissa olivat m.m. _Ossianin laulut_ jo 17:nen
+vuosisadan keskivaiheilla herättäneet eloon harrastuksen
+muinaiskelttiläiseen kansanrunouteen. Saksassa oli samansuuntainen
+harrastus virinnyt liekkiin Herderin, Goethen ynnä koko romantisen
+koulun kautta. Tanskassa Oehlenschläger, Ruotsissa Tegnér ja
+Gööttilainen liitto kohottivat skandinavisen muinaisuuden runoutensa
+johtotähdeksi.
+
+Ajan henki oli romantinen, kansallinen. Ajan tunnussana oli _luonto_,
+vastakohtana kaikelle teennäiselle ja sievistelevälle. Toinen tunnussana
+oli _tunne_, vastakohtana kaikelle valistus-aikaiselle järkeilylle.
+
+Suomessa oli Porthàn herättänyt eloon kansallisen harrastuksen ja jo
+kiinnittänyt huomion suomalaiseen kansanrunouteen. Sitä olivat jo
+koonneet ja julkaisseet m.m. Sakari Topelius vanhempi, olipa von Becker
+_Turun Viikkosanomissa_ jo julki lausunut ajatuksen, että näitä
+katkelmia voisi järjestää johonkin runolliseen yhteyteen. Lönnrotin
+elämäntehtävä ei siis suinkaan pudonnut pilvistä hänelle. Sillä oli
+syvät juurensa koko aikakauden hengessä ja kirjallisuudessa.
+
+Myöskin Lönnrot myönsi itse saaneensa Kalevalan yhteyden ajatuksen
+Beckeriltä, samoin kuin ensimmäisen osviittansa Venäjän-Karjalaan
+Topelius vanhemmalta.
+
+Suomessa sattui tämä heräävä kansanrunouden harrastus yhteen koko
+heräävän suomalaisuus-harrastuksen kanssa ja tuli yhdeksi sen
+voimakkaimmista lähdesuonista. Muualla se oli merkinnyt vain jotakin
+kirjallista aikakautta. Meillä se tuli merkitsemään koko suomenkielisen
+kirjallisuuden ensimmäistä suurta ennätystä. Muualla se oli tuonut vain
+uusia, hedelmöittäviä aineksia jo ennaltaan olemassa olevaan
+kansalliskirjallisuuteen. Meillä se tuli merkitsemään itse
+kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta, sitä harmaasta
+muinaisuudesta esiin etsittyä kulmakiveä, jolle nuoren,
+maailmanhistoriassa ensi kerran sivistyskansana esiintyvän korpiheimon
+koko kultuuri oli rakentuva.
+
+Epäilemättä se oli harvinainen onni tälle kultuurille. Sillä siten se
+sai heti syntyessään tukevimman ja leveimmän pohjan, mitä minkään kansan
+kultuurilla voi olla: kansan oma entisyys, kansan oman runollisen
+mielikuvituksen kirkastamana.
+
+Kaikki tähti-enteet Suomen silloisella sivistystaivaalla olivat
+erikoisesti edulliset Lönnrotin esiintymiselle. Suomi oli juuri
+Ruotsista erotettu. Maan entinen sivistys-elämä oli temmattu irti
+ikivanhoista muukalaisista alkulähteistään ja suorastaan osoitettu
+omilleen. Mutta oma oli niin kaukana korpien povessa, että sitä voitiin
+enää vain romantisen mielikuvituksen siivillä lähestyä. Vähemmän omaa
+voitiin kyllä kourin kosketella. Mutta jos mieli maan ja kansan seisoa
+omalla pohjallaan, omilla jaloillaan, täytyi olla jotakin oikein omaa,
+jotakin, josta voi pitää kiinni, josta ei voinut olla eri mieliä, jota
+voi näyttää muillekin kansoille ja sanoa: »tämä on suomalaista».
+
+Mitään sellaista ei ollut olemassa ennen Kalevalaa ja ennen Lönnrotia.
+
+Oli vain maa, oli vain kieli, oli vain eräs kansatieteellinen käsite,
+joka jumalan armosta ja itsevaltiaan oikusta oli kansakuntien joukkoon
+korotettu. Mutta tässä maassa ei ollut mitään suomalaista
+sivistys-elämää, sillä se, mikä oli, oli tuotu meren takaa. Eikä tällä
+kielellä ollut mitään kirjallisuutta, ainoastaan joku yksinäinen runo
+tahi hengellinen hartauskirja. Eikä tällä etnografisella kansakunnalla
+ollut mitään tietoa omasta itsestään ja omasta tehtävästään. Vailla
+historiaa, vailla kultuuria, vailla kansallistuntoa, vailla omaa
+valtiollista elämää, se näytti olevan tuomittu olemaan myöskin vailla
+tulevaisuutta, samoin kuin se oli vailla omaa muinaisuutta
+ja--nykyisyyttä.
+
+Silloin astuu esiin Elias Lönnrot: ja kansalla on oma muinaisuutensa.
+Silloin astuu esiin J.V. Snellman: ja kansalla on oma kansallistuntonsa
+ja valtiollinen elämänsä.
+
+Unelma käy edellä ajatuksen, ajatus edellä teon. Elias Lönnrot oli suuri
+uneksija. Kalevalan toisen painoksen esipuheesta me saamme pienen
+aavistuksen siitä, mitä tuo yksinäinen mies miettii Karjalan erämaita
+samotessaan. Hän miettii, missä mahtaa olla näiden kansanrunojen
+yhteinen alkukoti, joita hän niin väsymättömällä innolla keräilee ja
+joita hän romantisen aikansa lapsena niin rakastaa. Hän tuumii, kuka on
+ne ensin runoillut ja mikä aika Suomen kansan historiassa on voinut olla
+kyllin suuri niitä synnyttämään. Ja hän tulee siihen päätökseen, että ne
+eivät ole saattaneet syntyä muulloin kuin muinaisen, vapaan ja
+itsenäisen Perman vallan aikoina, Vienan ja Äänisjärven rantamilla.
+Siellä on hänen mielestään vieläkin huomattavissa »joku ulkonainen
+perintösivistys vanhoista ajoista», siellä näyttää kansa hänestä olevan
+vieläkin »vanhan, rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa
+jälkisukua».
+
+Mikä perspektiivi! Mitkä rohkeat, kansallisromantiset näköalat!
+
+Mikä sisällinen tuli mahtoi palaa siinä miehessä, joka täten uneksi
+uudesta-rakentavansa ainakin kirjallisessa suhteessa muinaisen Perman
+tarunomaista valta-asemaa! Ja mikä sisällinen tyydytys mahtoi täyttää
+sen miehen mielen, jonka oli onnistunut takoa rohkeimmat unelmansa
+ikuiseksi muistomerkiksi siitä, että Suomen kansa ainakin kerran oli
+elänyt omaa itsenäistä henkistä elämäänsä!
+
+On tullut tavaksi meillä muistaa Elias Lönnrotia noin vaan ylimalkaan
+kansallis-sankarina s.o. miltei kalevalaisena taruhenkilönä, jonka
+personallisuus peittyy niin täydellisesti hänen jättiläiskokoisen
+elämäntyönsä taakse, ettei hänestä jää jäljelle muuta kuin nimi, kuin
+miehen varjo. Hänen on siinä suhteessa käynyt samoin kuin vanhan
+Väinämöisen laulupaadellaan: kaukaa katsoen suli hänen hahmonsa niin
+yhteen harmaan kiven kanssa, ettei outo luullut siinä mitään ihmistä
+olevankaan, vaan että kaikki oli tuota harmaata kalliota. Samoin sulaa
+myös Elias Lönnrotin personallisuus meille niin yhteen Kalevalan ja koko
+suomalaisen kansallishengen kanssa, että harvoin muistetaan häntä enää
+suomalaisten kirjailijoiden joukkoon lukeakaan.
+
+    »Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa,
+    Suomen kansa on kuin Elias Lönnrot.»
+
+Mutta ei mitään suurta työtä, ilman sen takana seisovaa suurta
+personallisuutta. Eikä mitään suurta kirjallista elämäntyötä, ilman
+suurta kirjailijapersonallisuutta.
+
+Mutta eihän hän ole luonut mitään itsenäistä? Eihän hän ole mitään
+omintakeista kirjoittanut? Taikka jos onkin, on se niin vähäpätöistä
+hänen muun elämäntyönsä rinnalla tiedemiehenä, kielimiehenä,
+keräilijänä, sommittelijana ja jumala ties minä, ettei siitä juuri maksa
+vaivaa puhuakaan?
+
+Niinpä kyllä, jos ajatellaan hänen n.s. itsenäisiä runoilujaan. Mutta on
+tuiki omituista tuon itsenäisyyden ja omintakeisuuden laita. Toiset
+voivat tehdä »omintakeisia» kirjateoksia tukuttain, eikä niissä
+kuitenkaan esiinny mitään itsenäistä runoilijahenkeä. Toisten tarvitsee
+vain mukailla joku näytelmä, suomentaa joku runonpätkä, ja siinä on heti
+itsenäinen kirjailijapersonallisuus meidän edessämme.
+
+Useat maailmankirjallisuuden suurimmista ovat samalla olleet sen
+suurimpia mukailijoita. Niin Shakespeare, niin Molière. He ottivat usein
+aiheensa muilta, ottivatpa usein kokonaisia kohtauksiakin, tyylitellen
+ne vain mielensä mukaisiksi ja painaen oman henkensä leiman niihin.
+Heidän yksilöllisyytensä oli nimittäin niin laaja, että siihen mahtuivat
+monen pienemmän kirjailijan minuudet, eivätkä he sitä tehdessään
+suinkaan olleet vähemmän itsenäisiä kuin sommitellessaan toisia aiheita
+ja kohtauksia, joita kukaan ei ennen heitä ollut keksinyt taikka
+sommitellut.
+
+No niin: Elias Lönnrotin yksilöllisyys oli niin laaja, että siihen
+mahtui koko kalevalaisen Suomen kansallishenki. Oliko hän silti vähemmän
+itsenäinen? Toimiko hän silti runoilijana vähemmän omintakeisesti?
+
+Taikka toinen esimerkki. Mikä on kreikkalaisten kuvanveistäjien
+itsenäisyys ja omintakeisuus? He seurasivat tarkoin kansallishenkeään,
+loivat kauneutta kaikkien niiden mittojen ja muotojen mukaan, joita
+heidän aikanaan Ateenassa ja Hellaassa kauniiksi tunnustettiin, mutta
+kehittivät mies mieheltä ja polvi polvelta ne aina korkeampaan
+täydellisyyteen. Täten kristalliseerautuivat vähitellen esiin ne mitat
+ja muodot, jotka Perikleen aikaisten taiteilijain käsissä saivat
+lopullisen viimeistelynsä. Puhtaasti yksilöllisille ominaisuuksille oli
+heidän mielestään taiteessa, koko heidän taidekäsityksensä mukaan, niin
+vähän tilaa, että me muinaiskreikkalaista kuvanveistosta katsellessamme
+emme ollenkaan ajattele niitä. Me näemme vain teoksen, me näemme vain
+helleenisen kansallishengen ja erään aikakauden antaman heijastuksen
+siitä. Tekijä on hävinnyt työnsä taakse, yksilö sulanut yhteen aikansa
+ja kansansa sielun keralla.
+
+Vielä enemmän on asianlaita näin egyptiläisessä, assyrialaisessa tai
+babylonialaisessa taiteessa.
+
+Mutta pysyäksemme nyt vain muinaishelleenisessä, voisi Elias Lönnrotia
+hyvin verrata tällaiseen kreikkalaisen kultakauden kuvanveistäjään. Hän
+seurasi Kalevalaa sommitellessaan tarkoin niitä kauneuden lakeja, joita
+tuntemattomat runolaulajat mies mieheltä ja polvi polvelta olivat Suomen
+erämaissa laatineet, kuitenkin joka hetki muovaillen, muodostaen ja
+edelleen kehittäen niitä. Hänestä oli turhaa, vieläpä luvatontakin,
+tuoda enempi esille yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Suurin runoilija oli
+hänen mielestään kansa itse. Hän, Elias Lönnrot, käsitti itsensä vain
+sen nöyräksi oppilaaksi, joka enkelin kärsivällisyydellä kokosi
+mestarinsa sanoja ja koetti esittää ne niin puhtaassa ja täydellisessä
+muodossa kuin mahdollista jälkimaailmalle.
+
+Näin hän uneksi meille esiin Kalevalan. Näin hän uneksi Suomen kansalle
+menneisyyden.
+
+Mutta sehän oli suuren runoilijan unelma.
+
+Tässä auttoi häntä tietysti hänen suurpiirteinen harhaluulonsa siitä,
+että nämä runot joskus aikojen alussa olivat kuuluneet yhteen ja että
+hänen työnsä siis oikeastaan oli tuon mahtavan, kappaleiksi hajonneen
+kirjallisen muistomerkin _restaureeraamista_, uudesta-rakentamista.
+Taikka niinkuin sen-aikainen latinankielinen pilasäe hänestä sanoo:
+_cursando restituit rem_ (juoksemalla hän rakensi jälleen asian). Nyt me
+tiedämme, minkä jäljestä Elias Lönnrot »juoksi» aikoinaan: hän ajoi
+takaa romantista, huimaavan rohkeaa mielikuvaansa.
+
+Kantelettaren esipuheessa Lönnrot on lähemmin kehitellyt meille
+kirjallisia mielipiteitään. Tieten taikka tietämättään, hän tulkitsee
+siinä ei ainoastaan omaansa, vaan myös koko aikakautensa käsitystä:
+luonto, luonnollisuus ja välitön tunne, josta runollinen mieliala joskus
+vaivattomasti sanoiksi pulpahtaa, niitä hän runoudessa ihailee. Ja
+missäpä nämä ominaisuudet olisivat tavattavissa puhtaampina kuin juuri
+kansanrunoudessa.
+
+Sama ihailu johti Runebergin jo varhain ruotsintelemaan serbialaisia
+kansanlaulujaan. Hän vapautui sen kautta liian oppineisen ja liian
+muodollisesti käsitetyn helleenisen ja roomalaisen klassillisuutensa
+kahleista, samalla kuin kansanrunouden terve maku suojeli häntä
+ruotsalaiskansallisen romantiikan hämäryyksistä. Yhdessä Lönnrotin ynnä
+hänen Kalevalansa kanssa hän on ollut paljon mukana perustamassa sitä
+suomalaista kirjallista makua, jota me jo nyt hyvällä syyllä voimme
+nimittää täällä _kansallis-klassilliseksi_.
+
+Sen maun tunnusmerkillisin ominaisuus oli ja on ehkä vieläkin kaiken
+hetkellisen syvä halveksinta. Siinä suhteessa lähenee se miltei Goethen
+ankaraa taidekäsitystä, silloin kun hän ilmoittaa tahtonsa olevan luoda
+sitä, »mikä on yhteistä kaikille ajoille ja kaikille kansoille». Siis
+romantikon synteesi, ei realistin analyysi. Ilmiöitä yhdistelemällä, ei
+aines-osiinsa erittelemällä, oli kaiken olevaisen sisällisin ja
+oleellisin totuus taiteessa tulkittava. Johdonmukaisesti noudatettuna ei
+tämä taidekäsitys juuri jätä suuresti sijaa luonteenomaiselle, vielä
+vähemmän yksilölliselle kuvaukselle. Se yksinkertaistuttaa muutamiin
+harvoihin viivoihin kaiken elämän tuhatkarvaisen moninaisuuden ja
+esittää henkilönsä yleisinä tyyppeinä, perikuvina. Mutta jumalan kiitos,
+suuret taiteilijat ja suuret runoilijat ovat hyvin harvoin
+johdonmukaisia taideteorioissaan. Niin ovat--tahi koettavat olla--vain
+heidän jäljittelijänsä ja heidän esteetikkonsa.
+
+Kansallinen romantiikka ei estänyt Lönnrotia olemasta sangen
+kansanomainen realisti, yhtä vähän kuin tuo helleeniseen
+taidekäsitykseen perustuva kaiken hetkellisen kammo esti Runebergia
+siitä _Hirvenhiihtäjissä_ tahi eräissä hänen _Vänrikki Stoolin
+tarinoistaan_. Muuten olisi kansanrunouden usein hämmästyttävä realismi
+ollut outo hänelle eikä hän epäilemättä olisi sallinut sille niin suurta
+sijaa Kalevalassa. Mutta kansanrunouden realismi ei olekaan samaa kuin
+realismi viime vuosisadan loppupuoliskolla muodostuneessa
+merkityksessään: tarkimmatkin todellisuuspiirteet esiintyvät siinä aina
+eräänlaisessa fantastisessa, yli-ilmaisessa sädekehässä. Se on sitä
+»tervettä» realismia, joka ei todellisuuskuvauksiensa vuoksi unohda
+olevaisuuden romantista puoltakaan, pitäen vaistomaisesti huolta siitä,
+että sen antama kuva ei ole valokuva, vaan mielikuva. Se on sitä
+realismia, joka maailman alusta on ollut suurten ja suurimpain
+runoilijoiden erikois-ominaisuuksia.
+
+Suomalainen kansanrunous löysi Lönnrotissa syvän ja ymmärtäväisen
+kaikupohjan jokaiselle soinnuttamalleen säveleelle. Hänessä oli
+vastaavaisuutensa koko sen äärettömälle ääni-asteikolle: vienoimmasta,
+läpikuultavimmasta lyriikasta synkimpään, mahtipontisimpaan
+loitsupaatokseen, leveimmästä, tyynijuoksuisimmasta epiikasta
+suppeimpaan ja täsmällisimpään sananlasku-lauselmaan. Hänen oma
+mielikuvituksensa oli yhtä luonnontuores ja eloisa, yhtä metafyysillinen
+ja kuitenkin havainnollinen kuin oli runollisten kansanmiesten tuolla
+korpien pimennossa. Samalla se voi hahmotella vielä enempiä viivoja
+ja--tietysti kirjan ja paperin avulla--sommitella vielä suurempia
+kokonaisuuksia. Myöskin oli hänen runollinen makunsa tällä alalla niin
+viljelty, valistunut ja pettämätön, että me vieläkin vain harvoin voimme
+lukea alkuperäistä suomenkielistä kirjateosta niin häiriytymättömällä
+esteettisellä nautinnolla kuin juuri Kalevalaa.
+
+Jos jotkut näistä ominaisuuksista olisivat puuttuneet Elias Lönnrotista,
+puuttuisivat ne tänäkin päivänä myös Kalevalasta. Sillä lopullisesti ei
+kukaan kirjallinen mies voi panna enempää teokseensa kuin on hänessä
+itsessään. Jos Lönnrotin oma mielikuvitus olisi ollut ahtaampi ja hänen
+makunsa vähemmän valistunut, olisi se epäilemättä tyrmistynyt Kalevalan
+outoja kauneusmaailmoita, eritoten sen maata ja taivasta syleilevää
+luonnonsymboliikkaa. Nyt sitä vastoin hän liikkuu siinä kuin kotonaan,
+painaen peukalonsa vain milloin mihinkin kohtaan kuin taitava
+kuvanveistäjä kosteaan savikimpaleesen.
+
+Samoin: jos Lönnrotin oma personallisuus olisi ollut vähemmän
+humaaninen, puuttuisi sen lempeä tuulahdus myöskin Kalevalasta. Nyt
+kohtaa se meitä jokaisella kansallisrunoelmamme sivulla, kertoen siitä
+korkeasta asteesta, mihin sen sommittelija oli oman ihmisyytensä
+kehittänyt. Sillä samoin kuin hän Kalevalansa kautta esiintyy meille
+taiteellisessa suhteessa aineensa objektivisen, yleispätevän käsittelyn
+saavuttamattomana mestarina, samoin hän esiintyy sen--ynnä myös muun
+elämäntyönsä--kautta kirjallisena personallisuutena, jota eheämpää,
+kirkkaampaa ja sopusointuisempaa meidän on vaikea löytää suomenkielisen
+kirjallisuuden harjoittajien keskuudesta.
+
+Kuka toinen tahansa hänen aikalaisistaan taikka myöhempienkin
+kirjallisten aikakausiemme henkilöistä olisi voinut luoda vain osan
+Kalevalaa: hänen personallisuutensa yksin oli kyllin laaja koko
+kalevalaista kansanhenkeä käsittämään. Jokainen muu olisi pannut siihen
+enemmän omaa pientä, hetkellistä minuuttaan: hän yksin oli kyllin suuri
+painaakseen siihen vain oman ikuisimman itsensä, vain oman
+kuolemattomimman kauneuskäsityksensä.
+
+Meille onneksi oli hänen kirjallinen personallisuutensa sellainen, että
+siihen samalla sisältyi koko kalevalaisen kansanhengen ikuisin itseys,
+koko Suomen suvun kuolemattomin kauneuskäsitys.
+
+Hänessä yhtyivät kuin polttopisteessä kaikki silloisen Suomen
+luonteenomaisimmat ominaisuudet. Ei niin, että Suomen kansa silloin,
+yhtä vähän kuin nytkään, todella olisi »kuin Elias Lönnrot». Olisipa se
+siinä tapauksessa oikea ihannekansa, ainoa laatuaan maailmanhistoriassa!
+Mutta niin, että Elias Lönnrot oli kuin hänen aikaisensa Suomen kansa
+korkeimmassa mahdollisessa ilmestysmuodossaan. Hän oli silloisen Suomen
+ihannetyyppi, sen paras ja puhtain perikuva.
+
+Hän oli kuin jalostettu tulos siitä, miksi ympäröivät olot ja menneiden
+aikojen vaiheet olivat silloisen Suomen kansan muodostaneet. Taikka
+oikeammin: sen eri heimokunnat. Sillä vasta Lönnrotissa näki Suomen
+kansa itsensä ensi kerran kokonaisena, lujana, harmaana kalliona, jonka
+suuriin ääriviivoihin sisältyivät kaikki sen eri osien parhaat
+ominaisuudet. Hän oli sitkeä kuin hämäläinen ja herkkä kuin karjalainen.
+Hän oli hiljainen kuin metsälampi ja toimelias kuin merenranta. Hän oli
+oppinut kuin yliopisto ja vaatimaton kuin maalaiskirkko. Helsinkiläinen
+tiedemies ja karjalainen kontti-ukko löivät hänessä kättä toisilleen.
+Hänessä oli suomalaisen rodun kansallinen kehitys tehnyt ensimmäisen
+suuren kiertokulkunsa: kotimaisesta korvenpihkasta ja muukalaisesta
+herraskasvatuksesta oli pusertunut esiin ensimmäinen eheä, suuri,
+suomalainen _kultuuri-yksilö_, joka kaikilla silloisen henkisen
+viljelyksen aseilla varustettuna palasi itsetietoisena tekijänä
+jatkamaan sitä työtä, minkä ennen häntä tuntemattomat runoniekat salojen
+siimeksessä olivat alottaneet ja suorittaneet. Hän oli silloisen Suomen
+itsetietoon tullut kansallishenki.
+
+Elias Lönnrot ei ollut missään äärimmäisyyksien mies. Kaikki hänen
+ominaisuutensa tähtäsivät suureen, sopusointuiseen tasapainoon. Ajan
+ristiriidat löysivät hänessä täydellisimmän sovituksensa.
+
+Kristillinen maailmankatsomus oli tehnyt silloisesta Suomen kansasta
+parantumattoman optimistin. Kova kohtalo oli taas opettanut sille, että
+elämä ei ollut leikkiä ja että maailmanjärjestykseen kuului turmiollisia
+voimia, joita vastaan oikeastaan oli turha nousta kuolevaisen, mutta
+jotka kuitenkin jumalan avulla olivat torjuttavissa. Siksi oli
+oikeastaan turha surra, turha liikoja huolehtia huomisesta. Olihan
+maailmanjärjestys syvimmältä olemukseltaan hyvä. Täytyi vain tehdä
+voitavansa, koettaa olla hyödyllinen, raataa niin paljon kuin selkäranka
+kesti ja jättää muu korkeampien olentojen ohjattavaksi. Sillä välin voi
+kuitenkin iloita lintujen laulusta, yhtä paljon kuin onnistuneesta
+kokkapuheesta. Mutta enin oli kuitenkin iloittava siitä soitosta, joka
+oli suruista tehty, ja jonka sävelet yksin voivat sydämen ainaisen,
+piilevän murhemielen vienoksi kauneus-nautinnoksi viihdyttää.
+
+Sama pohja oli Lönnrotissa. Tältä pohjalta nousivat myös hänen
+kultuuri-yksilölliset ominaisuutensa: hänen nuoruutensa sammumaton
+tiedonjano, hänen miehuutensa ainainen halu olla hyödyllinen, kantaa
+korsia kekoon, palvella joka päivä ja joka hetki hamaan harmajaan
+vanhuuteen niitä pyhiä päämääriä, jotka hän kerran oli elämälleen
+asettanut. Niistä kumpusi taas hänen sisällinen itsetuntonsa, joka oli
+niin suuri ja syvä että se ei kaivannut mihinkään ulkonaisiin muotoihin
+pukeutumista. Hän arvasi oman tilansa, antoi arvon toisellekin.
+Kuitenkin oli hänen personallinen paatoksensa niin leveä, että siihen
+mahtui koko kansakunta.
+
+Hän oli kansallisuus-aatteesta innostunut, mutta hän ei voinut ajaa sitä
+samalla tapaa kuin hänen lähin henkinen heimopiirinsä. Hän oli siihen
+liian suomalainen. Hän ei voinut olla vieras Snellmanin valtiolliseen,
+kielelliseen ja sivistykselliseen kansallistuntoon tähtäävälle
+herätystyölle, mutta hän kuului itse siihen Suomeen, joka heräsi. Yhtä
+vähän hän voi jäädä kylmäksi Runebergin kansaa ihannoivalle,
+isänmaalliselle runoudelle, mutta hän oli itse sen kansan lapsi, jota
+ihannoitiin. Hän rakasti ja kunnioitti syvästi kumpaistakin, mutta hänen
+oman työnsä ja elämänsä täytyi juuri hänen supisuomalaisuutensa vuoksi
+tähdätä vielä paljon syvemmälle ja korkeammalle: _olla_, mitä muut
+opettivat, _tehdä_, mitä muut mielikuvittelivat. Jos kerran kaksi niin
+suurta ja etevää miestä, toinen ajattelija, toinen runoilija, uskoi
+hänen kansastaan niin hyvää, täytyi kaiketi hänen, Suomen Eliaksen,
+osoittaa, että tuo kansa ansaitsi sen kunnian, ja kohottaa sen
+alkuperäinen heimonhenki omalle paikalleen maailmanrunouden
+Pantheonissa.
+
+Hän oli itse Saarijärven Paavo, puettuna pitkään takkiin ja silloisen
+Suomen hallan-arkojen henkisten viljelysten ojankaivajaksi asetettuna.
+Hän oli itse Snellmanin kansallisuus-ajatus suomenkielisestä ja
+suomenmielisestä Suomesta, tulleena lihaksi ja vereksi, puoleksi pappi,
+puoleksi lääkäri, samalla karjalainen runoruhtinas ja piispa Agricolan
+myöhäis-syntyinen jälkeläinen. Hän oli vanha Väinämöinen, joka oli
+palannut vapaehtoiselta pakomatkaltaan, pieksut jalassa ja virsikirja
+kainalossa. Hän oli sanalla sanoen keskeisin ilmiö aikansa suomalaisessa
+kultuuri-elämässä, se, jossa useimmat säteet yhtyivät ja jossa sen
+viivat saivat klassillisimman täydellisyytensä.
+
+    »Siitäpä nyt tie menevi.»
+
+
+
+
+A. OKSANEN
+
+
+s. 7/8 1826 k. 20/11 1889.--Suometar (1847), Bidrag till finska
+spräkforskningens historie före Porthan (1854). Votisk grammatik (1855),
+Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta (1855), Anteckningar i
+Nordtschudiska (1859), Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854--1858
+(1859), Läran om verbet i Mordvinskans Mokscha-dialekt (1859), Säkeniä
+(1860, 1863, 1868, 1874, 1881), Versuch einer Mokscha-Mordwinischen
+Grammatik (1861), Om ungerska språkets förvandtskap med finskan (1863),
+Suomalainen runousoppi kielelliseltä kannalta (1863), Virren ehdotuksia
+taikka kuusikahdeksatta virttä (1866), Valittuja Suomen kansan
+sananlaskuja (1869), Uusi suomalainen lukemisto (1873), Kieletär
+(1874--75), Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen (1875), Puhe
+Olavinlinnan 400-vuotisessa juhlassa (1875), Suomenkielen rakennus,
+vertaavia kielellisiä tutkimuksia I (1877), Über die Sprache der
+Nordostjaken (1880), Unter Wogulen und Ostjaken (1885) Kalevalan
+karjalaisuus (1887), Suomalaisia puhe-kokeita (1889) y.m.
+
+
+Kokonainen aikakausi erottaa A. Oksasen Elias Lönnrotista.
+
+Jälkimmäisen esiintyessä Suomi oli vielä sangen hiljainen maa korven
+povessa uurastavine kansoineen, ruotsalais-venäläisine
+virkamieskoneistoineen, muutamine harvoine oppikouluineen sekä vielä
+harvempine ajatuksineen ja unelmineen. Mutta niiden ajatusten ja
+unelmien joukossa oli piillyt eritoten yksi, joka oli luotu maan muodon
+muuttamaan, ja ennen niin rauhallisessa, idyllisessä yhteiskunnassa
+myrskyä, epäjärjestystä, ristiriitoja ja arvaamatonta hämminkiä
+synnyttämään. Se oli ajatus kansallishengestä, se oli unelma Suomen
+suvun mahtavasta muinaisuudesta, jolle sen tulevaisuus kerran oli
+kullankirkkaana rakentuva.
+
+Suuret tietäjät olivat sanansa sanoneet. Maa vastasi voimiensa mukaan,
+mutta kaikkien silmät tähtäsivät nuorisoon. Sieltä oli nouseva se uuden
+ajan armeija, jonka keralla Suomen aamuhämärästä oli selkenevä sen
+keskipäivä. Eivätkä pienet olleet ne päämäärät ja vaatimukset, joita
+siihen aikaan Suomen nuorisolle asetettiin.
+
+    »Ja korkeamman kaiun saa
+    sun laulus, synnyinmaa!»
+
+oli Runeberg lopettanut _Maamme_-laulunsa, ja Lönnrot oli oksat
+karsinut, tien osoittanut »laajemmille laulajille, runsahammille
+runoille». Kaikkien silmät tähtäsivät eteenpäin. Nuorille puhui
+Snellman, nuorille Cygnaeus. Heiltä voitiin ja piti vaatia ihmetöitä.
+
+_Nuoruus_ oli ajan tunnus-sana. Ja sen lisäksi tuo toinen, pyhä ja
+leimuava: _isänmaa_.
+
+Mahtoi tuntua päätä-pyörryttävältä olla nuori siihen aikaan. Taikka
+oikeammin: olla nuori suomalainen ylioppilas siihen aikaan, sillä kaikki
+tämä keväinen hurmaus kulki vielä toistaiseksi vain sivistyneen
+vallassäädyn kautta ja sen keskipiste oli Suomen yliopisto.
+
+Mutta suomalaiselle ylioppilaalle mahtoivat siihen aikaan avautua joka
+suuntaan äärettömät näköalat.
+
+Ja työ-alat. Kaikkialla tarvittiin tekijöitä. Olihan uusi suomalainen
+kultuuri vasta hahmoteltu ensimmäisissä suurissa perusviivoissaan.
+Ohjelma oli valmis kaikessa hurmaavassa, joskin hiukan ylimalkaisessa
+kauneudessaan. Sen yksityiskohtien toimeenpano oli jääpä nuoren polven
+asiaksi.
+
+Jokainen niistä oli elämäntehtävä, jokainen niistä olisi vaatinut
+miehensä kokonaan. Mutta kuinka valita? Kaikki ne olivat yhtä tärkeitä
+ja kaikki ne tunkivat päälle yht'aikaa. Nuorella suomalaisella
+ylioppilaalla oli todellinen »runsauden pula» edessään. Hän tiesi, että
+isänmaan kohtalo suorastaan riippui hänestä, kun hän vaan olisi tiennyt,
+miten parhaiten hyödyttää isänmaataan. Lähteäkö vanhoja kansanrunoja
+keräämään vai ryhtyäkö uuden Suomen valtiollista itsetajuntaa takomaan?
+Koetellako suomenkielisiä runosiipiään kilvan Runebergin ja Topeliuksen
+keralla vai syventyäkö Castrénin kanssa tieteellisesti saman kielen
+laajoja lajiperiä selittelemään? Kaikki nämä harrastukset kuuluivat
+oikeastaan yhteen, sillä olihan kaiken päämääränä ja johtotähtenä sama
+suomalainen isänmaa. Mutta miten ehtiä kaikki yhdessä mies-iässä? Ja
+kuinka osata oikeaan korvessa, josta pieni pälvi oli raivattu vasta ja
+joka koskemattomana, salaperäisenä humisten niin viekoittavasti joka
+taholle houkutteli?
+
+Nuori »oppivainen» Aug. Ahlqvist kuuli myös tuon huminan joka taholta
+korvissaan. Ja hän tunsi itsensä kutsutuksi joka taholle: runoilijaksi,
+kielimieheksi, sanomalehti-mieheksi, kansanrunouden kerääjäksi. Mutta
+niiden lisäksi humisi hänen oman sydämensä syvyydestä hänelle eräs uusi
+ääni, joka oikeastaan ei kuulunut tähän aikaan ja joka juuri tekee hänet
+niin nykyaikaiseksi meidän silmissämme: _personallisuuden vaatimus_,
+tosin sangen vaistomaisesti tajuttu vielä, mutta seurattu sitä
+johdonmukaisemmin. Lönnrot oli ollut objektivinen, tyypillinen,
+kansallinen. Aug. Ahlqvistista oli tuleva meidän kirjallisuutemme
+ensimmäinen subjektivinen, yksilöllinen, niin sanoaksemme
+»epäkansallinen» kirjailijapersonallisuus.
+
+Näin kohtaavat meitä jo kirjallisuutemme alku-asteella nämä kaksi
+mahtavaa merivirtaa, kansallinen ja yksilöllinen, jotka siinä sittemmin
+ovat niin silmiinpistävästi ylivallasta taistelleet. Eikä tuota
+taistelua suinkaan ole suoritettu ainoastaan eri kirjallisten ilmiöiden
+välillä, vaan vielä useammin samoissa kirjateoksissa ja samojen
+kirjailijain sydämissä.
+
+Lönnrot ei vielä tuntenut sitä ristiriitaa. Hän oli kokonaan
+kansallinen, sulaen sisimmässään yhteen kansallishengen kanssa. Mutta
+Ahlqvistissa se on jo olemassa, saattaen myös hänet moneen käsikähmään
+ympäröivien olosuhteitten kanssa. Se vaan on huomattava, että
+jälkimmäinen ei suinkaan ollut yhtä eheästi yksilöllinen kuin edellinen
+oli eheästi kansallinen. Kentiespä hänestä ei juuri siksi tullutkaan
+yhtä suurta subjektivisen taiteen mestaria kuin edellisestä oli tullut
+objektivisen. Joka tapauksessa olivat hänessä kaikki ainekset
+sellaiseksi.
+
+Subjektivisella taiteella tarkoitan näin sanoessani sitä, missä tekijä
+ei peity työnsä taakse, missä hänen personallisuutensa astuu aina
+etualalle ja antaa ehkä suurimman viehätyksen myös hänen työnsä
+tuloksille. Taiteellisesti se voi kyllä tuottaa yhtä arvokasta kuin n.s.
+objektivinenkin taide siitä on esim. Goethen mahtava elämäntyö meillä
+todistuksena. Yllä-oleva määrittelee siis vain lajia, ei arvo-astetta.
+
+Aug. Ahlqvist--tahi A. Oksanen, kuten meidän hänen oman tahtonsa mukaan
+on häntä runoilijana nimitettävä--oli voimakas, intohimoinen
+taiteilijaluonne, renässansi-ihminen kiireestä kantapäähän. Hänen oma
+minänsä merkitsi hänelle sangen paljon ja kaikissa tapauksissa enemmän
+kuin useimpien muiden hänen lähimmäistensä minuudet. Hän ei ollut
+suinkaan niitä, jotka panevat kynttilänsä vakan alle, yhtä vähän kuin
+niitä, jotka antavat vain asian puhua puolestaan. Päinvastoin tahtoi hän
+juuri _itse_ usein puhua asiansa puolesta ja tehdä sen tavalla, jonka ei
+aina tarvinnut vastata asian laatua, kunhan se vain vastasi hänen omaa
+sisällistä tarvettaan. Tuskinpa hän olisi vaiennut sittenkään, vaikka
+hänelle olisi vakuutettu, että se, mitä hän tahtoi sanoa, kenties
+voittaisi enimmän juuri siten, että hän _ei_ sanoisi sitä. Hänelle oli
+aina ja joka hetki tärkeintä olla itsensä, toteuttaa itseään, ei vaan
+syvintä ja ikuisinta, vaan myöskin sen matalampia ja hetkellisempiä
+kerrostumia.
+
+Tuntea oman yksilöllisyytensä voiman ja ilon virtaavan väkevänä
+kiireestä kantapäähän oli korkeinta hänelle. Eikä tämän yksilöllisyyden
+ydin suinkaan ollut mikään tuntematon maailma hänelle. Kyllä hän tiesi,
+kuka hän oli, ja että hän oli sekä runoilija A. Oksanen että prof. Aug.
+Ahlqvist!
+
+Tällaisen luonteen perus-ominaisuuksiin kuuluu, että se ei tahdo tappaa
+mitään puolia itsestään, ei uhrautua niillekään asialle kokonaan eikä
+ylimalkaan »uhrautua». Hän _on_ usein enemmän kuin mitä hän _tekee_,
+merkitsee oman personallisuutensa olemassa-ololla enemmän kuin
+varsinaisella elämäntyöllään. Hän voi vain harvoin tyytyä yhtä viivaa
+vetämään, yhtä latua hiihtämään. Hänen täytyy hiihtää monta, jos hänen
+mieli saada käytäntöä kaikille pursuville elämänkyvyilleen.
+
+Niin näemme me Aug. Ahlqvistin jo varhain, 1840-luvulla, perustamassa
+ensimmäistä suomenkielistä valtiollista äänenkannattajaa Helsinkiin.
+Mutta myös monet muut asiat viehättävät häntä: kielitutkimus,
+kansanrunous ja--hänen oma runoutensa. Jokainen niistä olisi vaatinut
+miehensä kokonaan. Ahlqvist pysyy elämänsä loppuun saakka sekä
+runoilijana että tiedemiehenä, vain arvostelevalla toiminnallaan näitä
+kahta luonteensa vastakkaista puolta yhdistellen. Samalla hän pysyy
+valtiollisesti valppaana, itsenäisesti ajattelevana kansalaisena.
+
+Hän on mies kokonainen, mies kerrassaan. Hän ei »pokkuroi» valtain
+porstuvissa, ei kumartele »päivän kuulumille». Hän tuntee itsensä
+isäntämieheksi omassa talossaan, keskellä suomalaisen kielitutkimuksen
+ja suomenkielisen kirjallisuuden vasta perkattuja peltosarkoja. Ja hän
+tuntee olevansa ikäänkuin edesvastuussa niistä molemmista: hänen
+asiansa on hänen puhtaasti tieteellisen ja taiteellisen toimintansa
+ohella suojella maitaan rikkaruohoista ja estää ne myrkkykasveja
+kantamasta. Ja hän tuntee olevansa edesvastuussa miltei koko nuoresta,
+suomalaisesta kultuurista: sekin tahtoo alituisesti pyrkiä harhateille,
+sitäkin täytyy alituisesti ohjata, vaalia ja opettaa. Hän rakastaa ja
+hän kurittaa. Hänessä on paljon von Törneä eikä vähemmän sitä von
+Konowia, joka »kiroaa». Suomalaisuus ei hänen omasta mielestään suinkaan
+ole vielä valmis astumaan kunnian kukkuloille. Siinä on päinvastoin
+vielä paljon paikattavaa, korjattavaa, viljeltävää, karsittavaa, sanalla
+sanoen: »oksastettavaa», pientä sanaleikkiä käyttääksemme. Mutta jumala
+olkoon laupias sille äidin lapselle, muukalaisen nimittäin, joka
+suomalaisuuden puutteiden nojalla uskaltaa vaatia sitä varjossa
+pysymään! Sille hän ärjäisee heti: »suu kiinni, herra, nyt!» ja ellei se
+auta, lyö häntä päähän, kuten Klaus Fleming aikoinaan uhkasi Tukholman
+herroille tekevänsä. Ja Aug. Ahlqvistille ovat kaikki muut enemmän tahi
+vähemmän muukalaisia isiensä maassa, paitsi hän itse. Maa on _hänen_,
+eikä siihen silloin ole kenenkään hyvä tulla liikoja turisemaan.
+
+Runoilijana hän on Runebergin harras ihailija. Tämän miehekäs, ytimekäs
+sanontatapa miellyttää täydellisesti hänen omaa suorasukaista
+luonnonlaatuaan, jossa suhteessa hän itse kyllä kelpaisi suuren
+esikuvansa keralla kilpailemaan, samoin tunne- ja tunnelmapohjansa
+syvyydeltä. Mutta itseään yhä Runebergiin verratessaan hän ei voi olla
+tuntematta paljon puuttuvansa. Ja juuri sitä, mitä häneltä puuttuu, sitä
+hän tietysti mestarissaan enimmän ihailee: tämän tyyntä, plastillista
+muovailukykyä, tämän kirkkaasti ja vapaasti kumpuavaa mielikuvitusta,
+tämän leveää, eepillistä esitystapaa, sanalla sanoen kaikkia tämän
+_objektivisia_ taiteilija-ominaisuuksia. Sitäpaitsi täytyy Runebergin
+vaikuttaa häneen, uutiskorven raatajaan, muotonsa moitteettomalla
+siloudella, syvällä esteettisellä viljelyksellään ja ylimalkaan sillä
+inhimillisellä _urbaniteetin_-piirteellä, minkä vuosisatojen sivistys jo
+syntymässä usein antaa lahjaksi sunnuntailapselleen.
+
+    »Mull' onkin puu rosopintaa,
+    myös lienevät höyläni tylsät»,
+
+saattoi hän usein sellaisella hetkellä huoahtaa. Ja rosopintainen puu,
+se on suomenkieli, hänen oma, kotoinen korvenkielensä, jonka kanssa hän
+yöt ja päivät askartelee, jota hän raataa ja rakastaa, jota hän tietelee
+ja jota hän taitelee, ja joka vain vaivalla tahtoo taipua hänen
+nykyaikaisiin runomittoihinsa. Kieletär, se on hänen ensi lempensä, se
+on hänen elämänsä suuri rakkaus ja johtotähti. Ja _Kieletär_ on myöskin
+sen arvostelevan aikakauskirjan nimi, jonka hän perustaa, silloin kun
+kirjallinen roska hänen mielestään rupeaa paisumaan yli äyräittensä.
+
+Se on myöskin hänen ainoa turvansa runoilijana. Sillä muuten hän näkee
+jo kaikki korkeimmatkin kirjalliset ja isänmaalliset ihanteensa
+toteutettuina Runebergissa. Runeberg on se »jättikannel», jonka
+kaikuessa hän kaikkien ammattitoveriensa puolesta nöyrästi tunnustaa:
+»Meilt' ääni vieno maahan vaipuu.» Ja runossaan Runebergin muistoksi 6
+p. toukok. 1878 hän tekee tässä suhteessa täydellisen esteettisen
+uskontunnustuksensa.
+
+Hän alkaa siinä alusta. Hän esittää ensiksikin, mikä oli kirjallinen
+maku maamme ruotsinkielisissä sivistyneissä kodeissa ennen Runebergia.
+Se oli ollut sama kuin gustavianisen ajan Ruotsissa, sama kuin sitä
+ennen kaikkialla sivistyneessä maailmassa, vaikka se täällä korpien
+povessa tietysti kesti hiukan myöhempään: _rococo_, tämä gallialaisen
+kultuurin hieno, hauras kukkanen, jonka kirjallisia ilmestysmuotoja oli
+m. m. hempeä, ylimyksellinen, kyynelherkkä ja luonnonhaaveellinen
+paimen-idylli. Olihan itse Ruotsin etevin paimenrunoilija Gustaf Philip
+Creutz ollut suomalainen syntyperältään. Hänessä, samoinkuin yleensä
+suomisyntyisissä ruotsinkielisissä runoilijoissa Franzeniin saakka, oli
+vain tuoreempi, terveempi tunne-elämä viitannut heidän vienompaan, mutta
+samalla karumpaan lähtökohtaansa, sinisten vesien ja humisevien korpien
+kotimaahan. Tegnér, kansallisella romantiikallaan, vei sen jo lähemmäksi
+maaperää, mutta ruotsalaista. Meillä jäi sekin sysäys tietysti vain
+sievisteleväksi pappila- ja herraskartano-kultuuriksi.
+
+Tästä muukalaisia esikuvia kumartavasta makusuunnasta oli Runebergin
+kansallinen runous tehnyt lopun kuin rautanuija keveästä, viehättävästä
+korukalusta. Hänen jälkeensä ei enää Suomenmaassa voinut tulla
+kysymykseen runous jossa, Oksasen sanoja käyttääksemme,
+
+    ----»paimenet ja paimenettaretpa,
+    laitumella lammaskarjojansa
+    säännellen vain sävelillä huilun
+    tahi talutellen punapauloin,
+    simoa ja suudelmia söivät.»
+
+Osoittaessaan, miten
+
+    »Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä,
+    taideniekan taulull' on ihana»,
+
+hän oli pelastanut koko Suomen silloisen sivistyneen vallas-säädyn
+ihailemasta vain
+
+    »Italian ikiselvää päivää,
+    Hellaan hehkuvia tuoksu-öitä,
+    olemattomia onnenmaita.»
+
+ja samalla osoittanut sille ne uudet ja itsenäisemmät kauneus-arvot,
+jotka myös suomenkielinen runoilija A. Oksanen hamasta nuoruudestaan oli
+niin nöyrästi ja tinkimättömästi oppinut omikseen tunnustamaan.
+
+Mutta samalla hän oli oikeastaan myös tappanut Oksasen sinä suurena,
+itsenäisenä runoilijana, johon kaikki tämän lahjat viittasivat, ja
+jonka tämän kuitenkin kaikitenkin täytyi parhaina hetkinään tuntea
+piilevän povessansa.
+
+Nousukkaana, nuoren kansan lapsena, uutistalon asukkaana, täytyi Oksasen
+sydämensä syvimmässä tuntea rajatonta kiitollisuutta sitä runoutta
+kohtaan, joka oli heittänyt ikäänkuin heleän hunnun yli hänen »karun,
+köyhän, pyhän» syntymämaansa. Mutta ei ainoastaan Suomenmaata, vaan myös
+Suomen kansaa oli Runeberg jo hänen mielestään ikipätevästi ihannoinut:
+Kurun Matit, Saarijärven Paavot, Hanat, Pistoolit, Hannat, Hetat,
+Augustat, Annat, Aarot ja lopuksi koko Suomen sodan aikainen uljas
+urhoparvi.
+
+    »Liha on ne meidän lihastamme,
+    veri juuri meidän verestämme»,
+
+todistaa Oksanen niistä, samalla tunnustaen Runebergin tulkitseman
+käsityskannan Suomenmaasta ja sen kansasta omakseen, niinkuin hän yllä
+oli Runebergin kirjallisen makusuunnan omakseen tunnustanut. Runeberg
+oli toisin sanoen hänelle täydellisyys, jossa hän ei nähnyt mitään muuta
+puutetta kuin yhden: sen, että tämä oli kirjoittanut ruotsinkielellä. Ja
+siinäpä hän näkeekin oman ynnä muun suomenkielisen runouden ainoan
+oikeutuksen ja johtotähden. Jos saisi saman mielen, samat runolliset
+ihanteet, vielä kerran yhtä kauniisti suomenkielellä soinnahtamaan,
+silloin olisi kaikki hyvin! »Runon into, _Runebergin runon_», sanoo hän
+itse nimenomaan, olisi saatava suomenkieleen istutetuksi, sillä aika on
+tuleva jolloin »kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras», nimittäin
+ruotsalainen, on runotemppelinsä pyhimpään pystyttävä »ruotsiks'
+runoillehen Runebergin».--Viimeinen kaukosilmäys, joka silloiseen
+kirjalliseen Suomeen nähden oli enemmän kuin uskallettu, todistaa että
+Oksanen saattoi olla myös tietäjä, jos niin tarvittiin.
+
+Oksasen isänmaallisen runouden ytimeksi jäi siis vain kieli. Eikä muusta
+voinut tässä ajassa olla kysymystäkään. Kaikki tunsivat kuuluvansa
+samaan suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon, kaikki maan valistuneimmat
+ja etevimmät henget nimittäin. Raja-aitana kansalaisten välillä oli vain
+kieli. Ja tästä puhuessaan Oksanen tuntee myös runoilijana olevansa
+omalla alallaan.
+
+Tässä hän ei tunne itseään enää vain Runebergin oppilaaksi, tässä hän
+tuntee, että hänellä on jotakin uutta ja itsenäistä sanottavaa.
+Yleiskansallisen runoilijan sijasta tulee hänestä heränneen
+suomalais-ugrilaisen kansanrodun runoilija. Hänen tehtäväkseen jää
+lausua silloisen kansallisen liikkeen leimuava tunnus-sana:
+
+    »Yksi mieli, yksi kieli
+    Väinön kansan soinnuttaa.»
+
+Huomattava on, että Oksanen ei tässä suomalaisuuden mahtavassa
+marseljeesissa, joksi _Suomen valta_ sittemmin on muodostunut, suinkaan
+puhu ainoastaan kielestä. Hän lausuu myös: _yksi mieli_. Mutta siihen
+ei hänen aikanaan arvattavasti niin suurta huomiota kiinnitetty.
+Oltiinhan kaikki yksimielisiä! Eihän ollut kysymys muusta kuin kielestä
+ja siksi saivat Oksasen säkeet jo heti alusta erikoisen kielipoliittisen
+värityksensä.
+
+Itse hän kyllä käsitti suomalaisuuden asian paljoa syvemmältä. Ei ollut
+kysymys ainoastaan kielestä, vaan koko suomalaisesta kultuurista, jota
+hänen mielestään ei vielä, jo itäisenkään vaaran takia, voitu kokonaan
+temmata irti skandinaavisesta yhteenkuuluvaisuudestaan, vaikka se kyllä
+oli päämäärä, johon pyrittiin. Tältä kannaltaan täytyi hänen piakkoin
+joutua vetämään vastaköyttä silloisen suomalaisuuden valtiollisten
+johtomiesten kanssa, jotka eivät ollenkaan voineet ymmärtää, miten niin
+rohkea suomalainen rotutunne ja niin vilpitön ruotsalaisen kultuurin
+rakkaus saattoivat mahtua samaan laajaan, sykkivään runoilija-sydämeen.
+
+Vähäksi jäi Oksasen oma, yksilöllinen laulurunous. Sitä kirkkaammin
+helottavat meille helmet sellaiset kuin _Sotamarssi_, _Koskenlaskijan
+morsiamet_, _Punkaharjun tytön laulu_ ja ennen muita kenties _Säkenien_
+uljas alkuruno, niin vakuuttavan varma jo heti ensimmäisten säkeittensä
+poljennolta:
+
+    »Syksyn kolkko, synkkä ilta
+    kattaa kaupungin ja maan...»
+
+Oksasen muodollinen kyky oli mitä tärkein suomenkielen silloiselle
+viljelykselle. Mutta hänen sisällinen paatoksensa puhkaisee kaikki hänen
+aikakautensa asettamat kirjalliset muurit ja viittaa kauas
+tulevaisuuteen, suomenkielisen runouden kultaisimmille kunnahille.
+
+
+
+
+ALEKSIS KIVI
+
+
+s. 10/10 1834 k. 31/12 1872.--Kullervo (1860), Nummisuutarit (1864),
+Kanervala (1866), Kihlaus (1866), Karkurit (1867), Yö ja Päivä (1867),
+Lea (1869), Seitsemän veljestä (1870), Margareta (1871).
+
+
+Oksanen seisoi yhteiskunnan kukkuloilla. Hänen asemansa tiedemiehenä,
+suomenkielen professorina ja yliopiston rehtorina, oli taannut myös
+hänen puhtaasti runolliselle tuotannolleen auktoriteetin, jollaista ei
+kenelläkään suomenkielisellä kirjailijalla ole ollut selkänojanaan. Itse
+hän oli sen hankkinut itselleen, siksi hän saattoikin jonkinlaisella
+ylpeydellä sanoa tervehdys-sanoissaan v. 1869:n vuoden seppelöidyille
+maistereille:
+
+    »Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin»,
+
+hyvin tietäen, että suomenkielinen runous juuri hänen kauttaan oli
+saavuttanut sen »hovikelpoisuuden», jota tarvittiin Suomen suureen
+oppisaliin astuessa. Tätä Oksasen kohottavaa merkitystä koko
+suomenkielisen kirjallisuuden asemaan nähden omassa isänmaassaan ei
+suinkaan ole vähäksi arvattava.
+
+Mutta on miltei traagillista, että hän, jota jos ketään suomalainen
+rotutunne elähytti, joka hehkui niin kauniisti ja korkeasti suomenkielen
+kirjalliselle viljelykselle ja vain katseli ikävöiden taivaanrantoja,
+mistä ilmestyisi mies, joka suomenkielin voisi saada »Runebergin runon»
+Suomenmaassa »korkeammin kaikumaan»,--että juuri hän joutui Aleksis
+Kiven nerokkaan ja supisuomalaisen runouden ankarimmaksi vastustajaksi.
+Tässähän oli mies, josta koko silloisen suomalaisen kultuurin olisi
+ollut ylpeiltävä. Mistä johtui sitten, että juuri tämä kulmakivi oli se,
+jonka rakentajat hylkäsivät? Ja että ankarin hylkääjä juuri oli A.
+Oksanen, suomenkielen suurin lyyrikko ennen häntä?
+
+Tämä kysymys heittää merkillisen valaistuksen koko Suomen suomalaisen
+heimon sivistyshistoriaan.
+
+Ensimmäisenä syynä siihen lienee ollut se, että aika oli
+_ohjelma-suomalaisuuden_. Se keikkui päälläpäin, se peitti varjoon
+kaiken todellisen suomalaisuuden, jota se juuri oli nostavinaan. Täytyi
+olla _suomenmielinen_, jos mieli tulla suomenkielisenä kirjailijana
+huomatuksi. Mutta Aleksis Kiven runoudessa ei ollut mitään ohjelmaa,
+eipä edes mitään käsitteellistä suomenmielisyyttä. Hän oli siihen
+liiaksi kirjailija ja liiaksi--suomalainen. Suomalaisuus oli hänellä
+lihassa ja veressä, niinkuin se ennen häntä oli ollut ainoastaan
+Lönnrotilla.
+
+Toisena syynä siihen oli ehkä se, että hän oli syntynyt laaksossa ja oli
+luotu laaksossa pysymään. Hänen mieskohtainen personallisuutensa ei
+monenkaan aikalaisen mielestä liene juuri ollut omiaan suomenkielisen
+kirjallisuuden arvoa kohottamaan. Mikä hän oli? Köyhä
+talonpoikais-ylioppilas, josta tiedettiin, että hän tosin kirjoitteli
+jotakin, mutta joka ei ollut suorittanut mitään tutkintoja, jonka
+yksityis-elämä saattoi antaa aihetta moneen vakavaan muistutukseen ja
+jolta puuttui kaikki isänmaallinen paatos siihen määrään, että hän
+Runebergin _Maamme_-laulun-mukaelmassaankin himmenee
+puoli-raamatulliseen, puoli-kalevalaiseen valohämyyn. Hän oli aivan
+mahdoton ilmiö isänmaallisissa ja akatemiallisissa juhlatiloissa pöydän
+päähän asetettavaksi. Se paikka kuului asian luonnon mukaan maamme
+ruotsinkielisille runoilijoille ja heidän mukanaan A. Oksaselle. Kiven
+paikka oli siellä, mistä hän oli kotoisinkin: pimennossa.
+
+Mutta eiväthän niin monet muutkaan Suomen suuret miehet olleet elämän
+päiväpuolella syntyneet. Miksi hän ei siis noussut sieltä? Eipä ollut
+yhteiskunnallisesti vaatimaton syntyperä, yhtä vähän kuin heidän
+suomalainen verensäkään, estänyt esim. Lönnrotia ja Oksasta sieltä
+nousemasta. Nämä syyt eivät riitä siis. Tarvitaan toisia, painavampia,
+jos meidän mieli ymmärtää Aleksis Kiven paikkaa aikansa
+sivistys-elämässä.
+
+Kolmantena syynä onkin sentähden kiinnitettävä huomiota siihen, että hän
+oli niin _ainoastaan_ kirjailija, niin pelkästään taiteilija. Kyllä hän
+nousi, mutta--omalla tavallaan. Kyllä hän kohotti itsensä, jos kukaan,
+mutta yksinomaan kirjallisella toiminnallaan, jonka arvo nuoressa
+suomenkielisessä sivistys-elämässä ei vielä riittänyt häntä edes
+tavallisen virkamiehen, saati sitten tiedemiehen tahi professorin
+yhteiskunnalliseen asemaan kohottamaan. Suomenkielinen sivistyselämä ei
+silloin vielä kaivannut kirjailijoita (taitaa olla niin ja näin sen
+asianlaita vielä tänäpäivänäkin). Tarvittiin enemmän n. s.
+»suomalaisuuden työntekijöitä», joilla ymmärrettiin jotakin hyvin paljon
+tärkeämpää kuin jonkun runon, näytelmän tai romaanin nukkavieru
+kirjoittaja. Aleksis Kivi tuli siten sysätyksi syrjään ei ainoastaan
+ajan pitopöydästä, vaan vieläpä sen ruokapöydästäkin, kirjalliseksi
+mustalaiseksi, yhteiskunnan kupinnuolijaksi, joka sai olla kiitollinen
+jokaisesta murusta, mikä tipahti hänen laihojen näppiensä
+väliin,--samojen, jotka olivat _Lean, Kihlauksen, Nummisuutarien,
+Kullervon, Seitsemän veljeksen_ ja niin monen iki-ihanan laulurunon
+kyntävää kynää pyörittäneet.
+
+Mutta olihan maassa myös esteettistä viljelystä. Ymmärrettiinhän
+Runeberg, miksi ei sitten Aleksis Kivi? Nähtiinhän Kalevalan kauneus,
+eikö nähty sitten ikuisen kauneuden kajastusta näissä mestarillisissa
+suomalaisen kansan ja suomalaisen luonnon kuvauksissa: tuossa syvässä
+huumorissa ja syvässä tragiikassa, tuossa realistisessa tekotavassa ja
+romantisessa mielikuvituksessa, tuossa heleässä tunnelmaherkkyydessä ja
+monumentalisessa sommittelukyvyssä, tuossa hiuksenhienossa
+todellisuuden havaitsemisessa ja sisäänpäin kääntyneen sielun
+aavistelevassa mystiikassa, jotka henkivät meitä vastaan kaikkialta
+Aleksis Kiven teoksista ja kaikki yhdessä muodostavat hänen harvinaisen,
+yksinseisovan taiteilijaluonteensa omaperäisyyden? Eikö huomattu, että
+oltiin tekemisissä ei ainoastaan suuren kotimaisen runoilijan kanssa,
+vaan runoilijan, joka olisi jättiläishahmoja jokaisen muunkin maan
+kirjallisuudessa?
+
+Toiset huomasivat, toiset eivät. Että A. Oksanen ei huomannut, siihen
+oli epäilemättä paljon syynä hänen puutteellinen ja yksipuolinen
+esteettinen sivistyksensä, yhdessä hänen rajattoman Runeberg-ihailunsa
+kanssa, joka meidän tässä on mainittava vielä neljäntenä syynä siihen,
+miksi Kiven runouden täytyi häneen, samoin kuin moneen muuhunkin hänen
+aikalaiseensa, tehdä tympäisevä ja vieroittava vaikutus.
+
+Runeberg oli pitkiksi ajoiksi vakiuttanut Suomen sivistyneen säädyn
+kirjalliset mielipiteet. Runouden, jos sen mieli olla kansallista ja
+isänmaalle arvokasta, tuli olla kirkasta, yksinkertaista ja korutonta
+muodoltaan, tyyntä, sopusointuista, plastillista yleiseltä hengeltään.
+Sen tuli kaikessa välttää äärimmäisyyksiä ja kulkea kultaista
+keskitietä: olla »terveesti» realistista, mutta myöskin »terveesti»
+romantista laadultaan, kansan tuli nähdä siinä itsensä ihannoituna,
+juhlavaatteissaan.
+
+Nyt tulee Kivi edellistä paljon laajemman ääni-asteikkonsa keralla.
+Hänen häikäilemätön realisminsa, joka meni niin paljon pitemmälle kuin
+Runebergin, hämmästytti ja arvelutti monta: Oksasen se saattoi
+suorastaan vihan vimmoihin. Mutta myöskin hänen romantiikkansa oli
+kammoksuttavaa silloisen keskitason taiteelliselle käsitykselle: sehän
+oli suorastaan myyttejä luovaa, metafyysillistä. Oksanen, joka
+nähtävästi tunsi saksalaisia romantikkoja, sai turhaan hakea sille
+mitään vastinetta esim. Uhlandin ballaadeista, joita m.m.
+_Koskenlaskijan morsiamet_ sivumennen sanoen muistuttavat. Entäs Aleksis
+Kiven kieli sitten! Senhän täytyi olla kauhistus jokaiselle, joka
+harrasti suomenkielen puhdasta, ylevää ja »mallikelpoista» käyttelyä. Ja
+entä hänen muu muotonsa ylimalkaan! Olihan esim. _Seitsemän veljestä_
+mitä merkillisin sekoitus draamallisista ja eepillisistä, jopa paikka
+paikoin lyyrillisistäkin aineksista.
+
+Kaikkiin näihin kolmeen kirjalliseen muotoon nähden on Kiven vaikutus
+perinjuurinen. Näytelmärunouden hän suorastaan meidän maassamme
+perustaa, pystyttäen siinäkin molemmat äärimmäiset pylväät, synkimmän
+tragiikan _(Kullervo)_ ja hilpeimmän komiikan _(Kihlaus, Nummisuutarit)_
+rajamerkit, samalla varmuudella kuin hän niiden välille hahmottelee
+lyyrillisen draaman hauraat, mutta ihanat ääriviivat _(Lea, Yö ja
+päivä)_. Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen
+kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden
+huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden,
+jota suomenkielinen romaani vielä tänäkin päivänä turhaan tavoittelee.
+Laulurunoutta hän ei perusta tosin, mutta laajentaa senkin rajat kauas
+korrektista akatemiallisuudesta kohti aavistelevaa, riutuvaa,
+raamatullista ja kalevalaista mielialaa (_Sydämeni laulu, Mi ikävyys, mi
+hämäryys j.n.e._), samoin kuin isänmaallisesta juhlarunoilusta ja
+ihannoivasta kansankuvauksesta puhtaasti inhimilliseen,
+shakespearelaiseen elämän-ymmärrykseen. Verratkaa vain _Härkä-Tuomoa_
+esim. Runebergin _Saarijärven Paavoon!_ Ero on sama kuin _Seitsemän
+veljeksen_ ja _Välskärin kertomusten_ välillä, juopa miltei yhtäsuuri
+kuin se, joka _Kihlauksen_ ja _En voi_'n toisistaan erottaa.
+
+Kuinka vähän nekään hänen aikalaisistaan, jotka todella antoivat arvon
+hänen kirjalliselle tuotannolleen, ymmärsivät hänen oikeata suuruuttaan,
+todistaa tuo tunnettu lause »ruhtinattaresta ryysyvaatteissa», jolla
+anteeksipyytävällä ja -antavalla mainesanalla Kiven laulurunouden viat
+ja ansiot muka merkittiin! Ruhtinatar kylläkin, mutta myös täysin
+hänelle kuuluvassa ruhtinaallisessa asussaan, ei juuri mikään »Kypron
+prinsessa», vaan kruunupää neiti syvimmän tunnelman ja hartaimman
+haavemielen, mikä milloinkaan on Suomenmaassa sanoiksi pulpahtanut.
+
+Sitä suurempi kunnia tietysti Cygnaeukselle, joka hänelle ominaisella
+rohkeudella uskalsi puhua _Nummisuutareista_ ja maailmankirjallisuuden
+kenties etevimmästä huvinäytelmästä _Figaron häistä_ samassa
+henkäyksessä. Todellakin harvinainen esteettinen vastaan-ottavaisuus ja
+kriitillinen kaukokatse mahtoi olla sillä miehellä, joka täten osasi
+asettaa Aleksis Kiven arvioimisen heti oikealle tasolleen, samoin kuin
+hän ensimmäisenä meidän maassamme oli osoittanut Runebergin ja Kalevalan
+runouden kauneudet täysin tajuavansa.
+
+Mutta muuten oli Kivi kirjallisena ilmiönä vielä liian paljon edellä
+ajastaan. Aika oli isänmaallisen innostuksen. Se kaipasi myös
+kirjallisuudeltaan innostavia, sytyttäviä vaikutuksia: »säkeniä». Mutta
+Kiven kirjallinen tuotanto ei sytytä, se lämmittää. Se ei ole pajan
+lakeistorvesta yöhön lentelevä aatteellinen tulitus-sarja, jonka
+tarkoitus on kertoa kaukaisiin kyliin, kuinka siellä »ahkera on alla
+työ», vaan se on pikemmin talvisen pirtin iloisesti roihuava
+takkavalkea, jonka luona koko perhe voi puhdetöissään lämmitellä, jonka
+ääressä hilpeimmät jutut jutellaan ja sattuvimmat sananlaskut lausutaan,
+mutta joka myös voi riittyä niin kummallisen surumieliseksi, kun
+yksinäinen mies siihen pankon päästä tuijottaa. Kiven runous soitteli
+kieliä samalla niin hiljaisia ja tutunomaisia, että Suomen kansan
+täytyi _itsensä_ astua esille pirteistään, ennenkuin se voi edes omassa
+maassaan saada sille kuuluvan esteettisen kaikupohjan ja täyden
+kirjallisen tunnustuksen.
+
+Onko se vieläkään saanut sitä? Ei niin kauan kuin Suomen suomalainenkin
+kansan-aines lainaa kansallisen runoutensa _ruotsalaisen_ kirjallisuuden
+piiristä, vaikka sillä on omat ja ikuisemmat kirjalliset muistomerkkinsä
+Kalevalassa ja Aleksis Kiven kuolemattomassa tuotannossa.
+
+Oksanen oli ennen-mainitussa promotsionirunossaan kehoittanut
+suomenkielistä runotarta, jonka hän oli taluttanut »Suomen suureen
+oppisaliin», istumaan nöyrästi Franzénin ja Runebergin runotarten
+jalkojen juureen, joilta sen oli opittava uuden ajan sivistynyt tapa ja
+sävy. Aleksis Kivi menee suorastaan maailmanrunouden suurille
+alkulähteille, raamattuun ja Kalevalaan, Homerokseen, Shakespeareen ja
+Cervantes'iin, ottaa sieltä, minkä hän tuntee omakseen, ja painautuu yhä
+syvemmälle suomalaiseen maaperään, mitä korkeammalle hänen
+mielikuvituksensa lentää ja mitä suurempia möhkäleitä se sisällään
+vyöryttelee. Siinäkin suhteessa hän oli siis sangen tottelematon
+opetuslapsi akatemiallisille opettajilleen. Profeetasta ei
+tullut--professoria.
+
+Aleksis Kivi on Suomen suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen
+itsenäisyyden-julistus, niinkuin Kalevala oli ollut Suomen suomalaisen
+kansallishengen. Hänen mukanaan astui maan kirjallisuuteen sarja uusia
+ilmiöitä, jotka eivät mahtuneet mihinkään entisiin sarakkeihin, vaan
+jotka niin monessa suhteessa vaativat _Umwertung aller Werte_, kaikkien
+entisten arvojen uudesta-arvioimista.
+
+Enimmän oli uudesta-arvioiminen tarpeen suomalaisen kansan-elämän
+kuvaamiseen nähden. Ja jälleen täytyy meidän luoda silmämme Runebergiin
+saadaksemme oikeat kehykset Kiven toimeenpanemalle vallankumoukselle.
+
+Runebergin kirjallinen lähtökohta oli ollut antiiki, jonka henkeen hän
+oli tunkeutunut niin syvälle kuin hänen kristillis-panteistinen
+maailmankatsomuksensa suinkin salli sitä. Hän oli laajentanut
+kirjallista makuaan aikansa romantiikalla ja kansanrunouden
+harrastuksella, jotka olivat johtaneet hänet suoraan suomalaiseen
+maaperään, sen luonnon ja kansan-elämän kauneuksia havaitsemaan, ilman
+että hän silti tahtoi kadottaa hituistakaan runoutensa helleenisestä
+viivapuhtaudesta. Ainakin antiikisen _muodon_ hän tahtoi säilyttää,
+joskin valaa siihen uuden sisällyksen. Siten syntyivät esim.
+_Hirvenhiihtäjät_, joiden muinaiskreikkalainen muoto on viiltävässä
+ristiriidassa niiden suomalais-realistisen sisällyksen kanssa. Sama on
+laita _Hannassa_, jossa sankarillinen kuusimitta ja hento, suomalainen
+pappila-idylli vain vaivoin sopivat keskenään, mutta ei suinkaan
+_Idylleissä_ ja _epigrammeissa_ taikka _Vänrikki Stoolin tarinoissa_,
+joissa muoto ja sisällys vastaavat täysin sopusointuisesti toisiaan.
+Korkeimmilleen kohoo hänen runoutensa kuitenkin silloin, kun hän
+yhdistäen taiteilijaluonteensa kaikki eri puolet (lyyrilliset,
+eepilliset ja draamalliset) sekä kutsuen avukseen kaikki entisen
+kehityskulkunsa hengettäret (antiikin, romantiikan ja »terveen»
+realisminsa) luo _Kuningas Fjalarissa_ kokonaan uuden muodon itselleen,
+plastillisen kuin hänen oma taiteilijaluonteensa, ydin-terveen ja
+vaskeen-valetun kuin oli, tällä kertaa hänen miehekäs,
+muinais-vikingiläinen ainehistonsa. Tässä koskettaa jättiläinen
+maa-emoaan: hän kohoaa maailmankirjallisuuteen.
+
+Runebergissa itsessään oli jotakin sankarillista. Siksi hän luo
+parhaiten--sankareita.
+
+Aleksis Kivi on ainoastaan inhimillinen. Ja hänen henkilönsä suhtautuvat
+Runebergin henkilöihin miltei samoin kuin Kalevala muinaisgermaaniseen
+taikka myös muinaishelleeniseen kertomarunouteen: sen voima on suurempi
+inhimillisyys siinäkin, missä jälkimmäiset voittavat suuremmalla
+täsmällisyydellään taikka kuvaustensa kirkkaalla uljuudella. Juuri
+_Härkä-Tuomossa_ ja _Saarijärven Paavossa_ tulee tuo ero esille mitä
+silmiinpistävimmin.
+
+Aleksis Kivi oli itse kansan lapsi: hän ei voinut katsoa ihannoivan
+vallas-säädyn silmillä sitä. Mutta hän oli myöskin koulunkäynyt mies ja
+täten temmattu sen verran irti alkuperäisestä ympäristöstään, että se
+saattoi esiintyä hänelle taiteellisina motiiveina, kirjallisen
+käsittelyn arvoisina. Epäilemättä hän ei tarvinnut siihen mitään
+kirjallista lähtökohtaa, sillä olihan se ainoa maaperä, jonka hän
+todella tunsi ja olihan hän itse syntynyt keskellä sitä. Mutta että hän
+uskalsi käydä siihen käsiksi sillä taiteellisella rohkeudella, jolla hän
+sen teki, siitä saanemme me kiittää, paitsi hänen omaa tervettä
+vaistoaan ja edellämainittua kirjallishistoriallista tuntemustaan,
+etupäässä juuri--Runebergin esimerkkiä. Kivi jatkaa siitä, mihin
+Runeberg oli lopettanut. Hän näyttää Suomen silloisen kansan meille
+arkivaatteissaan. Mutta hän ei tee sitä pelkän naturalistin tavoin
+kiintymällä jokaiseen yksityis-seikkaan, vaan hahmottelemalla sarjan
+suuria perikuvia, jotka hän täyttää niin runsaalla todellisuudentunnolla
+ja niin monipuolisella sielullisella elämällä, että me myönnämme ne heti
+tosiksi syvemmässä merkityksessä, kaikista niiden fantastisista
+ääriviivoista huolimatta. Ne ovat kappale Suomen kansaa, mutta kuitenkin
+niin täydellisesti tekijän oman mielikuvituksen tuotteita. Juuri sepä
+tekeekin ne niin korkeaksi taiteeksi, sillä tekijän mielikuvitus on
+niissä toiminut harvinaisessa määrin esitettävänsä aiheen ja aikansa
+suomalaisen kansallishengen mukaisesti.
+
+Epäilemättä ei se ole enää sama kuin se kalevalainen kansallishenki,
+jonka näimme Elias Lönnrotin kautta saavuttaneen korkeimman
+täydellisyytensä. Metsän henki on tässä muuttunut jo kylän hengeksi,
+luonnon-elämä enemmän ihmis-askareiksi. Kiven tuotannosta ei enää,
+niinkuin Kalevalasta, humise onnellisessa luonnontilassa elävän kansan
+keveä, kirkas mielikuvitus meille, ääretön niinkuin luonto itse ja vain
+sen kerällä jokaisessa yksityis-ilmiössään äärellinen. Kivi on jo
+asuttujen seutujen, Hämeen »kultaisten maanteiden», kyläraittien
+kiekon-lyövä lapsi, jonka runous loihtii silmiemme eteen koko tuon
+vanhan, tutun, jo katoamassa olevan suomalais-patriarkallisen
+kylä-yhteiskunnan: niittyineen ja peltoineen, taloineen ja torppineen,
+lämpiävine saunoineen ja vinkuvine kaivonvintteineen, haukkuvine
+koirineen, kiekuvine kukkoineen, ammuvine lehmineen, vieläpä tuoksuvine
+lantatunkioineen, on se siinä kaikki ilmi-elävänä meidän edessämme,
+kaikki sellaisella rakkaudella piirrettynä ja maalattuna, että vesi
+herahtaa väkisinkin lukijan silmänurkkaan ja hän luulee siirtyneensä
+autuaitten asuinsijoille.
+
+Entäs tuon yhteiskunnan asukkaat sitten kyntäjistään ja niittäjistään,
+leikkivistä lapsiparvistaan ja aitan polulla astelevista emännistään,
+tappeleviin poikaviikareihin, könöttäviin kirkkomiehiin, mahtipontiseen
+ja isälliseen virkamiehistöön, pappeihin, lukkareihin, nimismiehiin,
+lautamiehiin ja susivouteihin saakka! Kivi ei unohda yhtään nikamaa
+tässä yhteiskunnallisen kehityksen ketjussa, kaikkein vähimmän tietysti
+kylän kapperata mestarisäätyä, sen suutareita ja räätäleitä, jotka
+seisovat ikäänkuin sen herras- ja talonpoikais-kultuurin keskivälillä,
+josta hän itse on kotoisin ja jonka kautta hän jo syntymässä kuuluu
+vähän kumpaiseenkin. Kaikki ne ovat ihmisiä niinkuin hän itsekin, kaikki
+hän kuvaa samalla homeerisella hymyllään, kaikki--mustalaisetkin--ovat
+yhtä oikeutettuja jäseniä tässä erinomaisessa yhteiskunnassa, kukaan ei
+ole olemassa siinä vain toisen vuoksi, kaikki täyttävät ne omaa
+elämäntarkoitustaan.
+
+Tässä ympäristössä liikkuu Kivi kuin kotonaan. Kaartukoon sen yllä
+keskipäivän pilvetön taivas, tuo Kiven erikoinen »pyhä» ja »pyörryttävä»
+sini, tai nähköön hän sen kesä-illan riutuvassa valaistuksessa, aina se
+on hänelle yhtä rakas, aina hän löytää siitä uusia luonteenomaisia
+piirteitä. Täällä hän on täysi realisti.
+
+Mutta _metsä houkuttelee_, kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee
+hänelle sitä toista onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on
+jättänyt jälelleen kylä-yhteiskunnaksi muodostuessaan. Hän nousee
+kunnaalle ja »katsoo pohjoiseen», hänen mielensä täyttää haikea ikävä
+pois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin, hirven-hiihtokankahille.
+Hän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee »metsän pyörryttäviä saleja»
+samoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa tuvissa, vaan
+luonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne »tuskaa tietämisen». Siellä
+hän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää
+hyppelehtävälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman
+ikävänsäkin ja haihduttaa huolensa kuusten huminaan. _Äärettömyyden
+kaipaus_, hänessä, äärellisessä olennossa, on saanut hetkellisen
+tyydytyksensä.
+
+Metsässä liikkuu Kivi niinkuin täysi romantikko. Siellä hän laajentaa
+kaikki suhteet, siellä hän jättiläistyttää kaikki ääriviivat, siellä
+hänen mielikuvituksensa kutoo kummia taruja peikoista ja Impivaaroista,
+siellä hän tuntee itsensä vapaaksi, paremmaksi ja onnellisemmaksi
+ihmiseksi.
+
+_Seitsemän veljeksen_ pääjuoni, veljesten muutto metsään ja raikkaan
+luonnon-elämän terveellinen vaikutus heihin, lienee kummunnut
+tämäntapaisesta mielialasta, edustaen Kiven omaa ikävöimistä luonnon
+alkukotiin. Ja onpa kuin koko suomalainen kansallishenki ikävöisi siinä
+hänen kerällään pois kylänraitilta takaisin lempeämmille lepotiloilleen,
+alkuperäiseen raikkauteensa ja puhtauteensa.
+
+Mutta se on vain unelma, haihtuva kuin kuun hopea. Kivi on liiaksi
+realisti uskoakseen, että hän yhtä vähän kuin kukaan, voisi manata
+mennyttä takaisin. Pyörä on pantu pyörimään, kansanhenki kehittymään,
+yhteiskuntaan on kuuluttava, lukemaan on opittava, vaikka jalkapuun
+uhallakin, ja veljekset palaavat takaisin metsästä kunnon kansalaisina,
+joista nuorimmalle jo ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtikin
+Helsingistä singahtaa.--Siinä on Kiven huippu suomalaiseen
+kultuuri-elämään päin. Hän lopettaa siihen, mistä n.s. kansallinen
+herätys alkaa s.o. missä kansallishenki tulee käsitteelliseksi,
+itsetietoiseksi. Sen kuvaaminen ei kuulu hänelle. Hänen maaperänsä on
+Suomi _ennen_ Snellmania. Kertova taide, kohotakseen korkeimpaan
+täydellisyyteensä, vaatii jotakin vakiutunutta ympäristöä, vakiutuneita
+yhteiskunnallisia oloja, luonne-piirteitä, tunnesävyjä ja ajatustapoja
+omassa maassaan ja kansassaan. Toisin sanoen: ympäristön eheyttä.
+Runeberg voi sen vielä löytää Suomen sivistyneen säädyn keskuudesta,
+katsella kansaa herraskartanon kuistilta ja tuntea kuitenkin
+monisataisten traditsionien lämmittävän henkäyksen kasvoillaan. Kivi,
+omana aikanaan, saattoi vielä löytää saman eheyden katsellen maailmaa
+töllin ikkunasta. Tuolla ylhäällä oli taistelu jo alkanut, traditsionit
+rikkoutuneet. Täällä alhaalla ne elivät vielä eheinä, täällä askarteli
+kansa omia aikojaan, tietämättä ollenkaan, mitä tärkeätä, mutta
+ristiriitaista sen pään päällä tapahtui. Tuolla ylhäällä oli tilaa enää
+vain käsitteille ja mielipiteille, politiikalle ja heräävän
+kansallistunnon tuhansille harrastuksille. Siellä voi viihtyä vain
+Oksasen aatteellinen runous, jonka lomasta joskus kyllä saattoi
+puhtaasti personallinen tunne-elämäkin pilkistää. Mutta täällä alhaalla
+sykki Suomen kansan sydän, täällä oli Aleksis Kiven, täällä suuren
+taiteen oikea kotisija.
+
+    »Tässä istun,
+    teen ihmisiä,
+    kuvani mukaan.»
+
+Jokainen suuri taiteilija on jonkun verran Prometheus. Ja jokaiseen
+suureen taiteilijaan sopivat jonkun verran nämä Goethen suvereenin
+personallisuuden leimaamat sanat, joilla hän nuoren, titaanisen uhmansa
+ikuisia valtoja vastaan linkoaa. Sovittakaamme ne tällä kertaa Aleksis
+Kiveen. Myöskin hän oli tuntenut uhman hekkuman nuoruudessaan:
+_Kullervo_. Myöskin hän oli tuntenut tuskan kourukynnen, Juppiterin
+kotkan, kalvavan sisälmyksiään. Mutta kyvyn kerällä kärsiä oli
+lisääntynyt hänellä kyky nauttiakin, nauttia luonnosta, ihmisistä,
+omista mielentiloistaan. Kuitenkin tuli hetkiä, jolloin hän ei jaksanut
+kumpaakaan enää, vaan tunsi ainoastaan äärettömän väsymyksen soutavan
+suonissaan. Silloin saattoi häntä kohdata se ikävä, jolle ei mikään
+luonto enää voinut tarjota lohdutusta, hänen oma yksilöllinen halunsa
+kuolla, haihtua pois, hävitä jäljettömiin, taikka käyttääksemme hänen
+omaa nerokasta luonnon-symboliikkaansa:
+
+    »kuunnella kehrääjälintuu».
+
+Silloin mahtoivat parhaat kirjat hänen mielestään olla raamattu ja vanha
+virsikirja. Silloin mahtoi hän harhailla yksin »sunnuntai-lakeissa»
+tuvissa ja tuntea olevansa orpo maailmassa, yksin syntyväinen ja yksin
+kuolevainen, välillä vähäinen valojuova. Ja jotakin tuosta samasta
+mielialasta on läpikäyvänä ja kenties syvimpänä säikeenä Kiven
+runoudessa. Ilo kumpuaa siinä surusta, suru kaiken tyhjyydestä ja
+katoavaisuudesta.
+
+Ilman tätä Salomon Saarnaajan piirrettä ei Kivi olisi niin syvälle
+suomalaiseen kansansieluun tunkeutunut. Nyt hän on Lönnrotin jälkeen sen
+väkevin ilmestysmuoto meidän kirjallisuudessamme.
+
+
+
+
+YRJÖ KOSKINEN
+
+
+s. 10/12 1830 k. 13/11 1903.--Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä (1852),
+Läseöfningar i finska språket för begynnare (1854), Nuijasota, sen syyt
+ja tapaukset (1857--59), Pohjan piltti (1859), Finska språkets satslära
+(1860), Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta (1862), Olavi Maununpoika
+Pariisissa (1862), Opiksi ja huviksi (1863), Kertomuksia ihmiskunnan
+historiasta (1865--67), Lähteitä Ison vihan historiaan (1865), Sur
+l'antiquité des Lives en Livonie (1867), Oppikirja Suomen kansan
+historiassa (1869--73), Yrjö Maunu Sprengtporten'ista ja Suomen
+itsenäisyydestä (1870), Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta
+(1875), Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879), Tutkimus
+maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana (1881) y.m.
+
+
+Aleksis Kivi keskellä, toisella puolen Oksanen _Kielettärensä_ kera
+toisella puolen _Kirjallisen kuukauslehden_ miehet: se on se
+yksinkertaistutettu kuva, minkä suomenkielinen kirjallisuus tarjoaa
+1870-luvun kynnyksellä.
+
+Aivan yksin ei Kivi siis suinkaan seisonut ajassaan. Olihan hänellä
+mahtava tuki jo Cygnaeuksessa, aikansa eittämättömässä kirjallisessa
+auktoriteetissa, kannattivathan häntä myös Kirjallisen kuukauslehden
+miehet, joiden piiriin sisältyi miltei kaikki, mitä silloisessa
+suomenkielisessä kirjallisessa elämässä oli älykkäintä, kyvykkäintä ja
+sivistyneintä. Mainitaanpa hän itsekin kerran saman aikakauslehden
+kaunokirjallisen osaston hoitajana, joskin hänen suoranainen
+toimitustyönsä siinä taisi supistua mahdollisimman vähäpätöiseksi.
+
+Kirjallisen kuukauslehden miehistä taas on Yrjö Koskinen ensin
+mainittava.
+
+Hänen pääasiallinen elämäntyönsä lankeaa tosin suomenkielisen
+kirjallisuuden ja samalla näiden tilapäisten pikakuvien ulkopuolelle.
+Kuitenkin hän kuuluu niiden puitteisiin siltä pieneltä osalta, minkä
+hänen puhtaasti kaunokirjallinen tuotantonsa ja tunnettu kiistansa A.
+Oksasen kanssa muodostavat.
+
+Edellisen me voimme kuitata tässä sangen lyhyesti. Paljoa ei Yrjö
+Koskinen varsinaisena kaunokirjailijana vaikuttanut, mutta kuitenkin sen
+verran, että on myönnettävä hänellä olleen luontaiset lahjat
+sellaiseksi. Hänen _Pohjan pilttinsä_ on erinomainen historiallinen
+novelli, hänen harvat runoelmansa taas huomattavia raikkaan tunnelmansa
+ja klassillisen, etten sanoisi ylimyksellisen, kielenkäyttelynsä tähden.
+Uranuurtavaa laatua oli sen sijaan hänen kirjallinen toimintansa
+historioitsijana. Yrjö Koskisen kuvaava, täsmällinen esitystapa yhdessä
+hänen itsenäisen arvostelukykynsä ja suomalaisen kansallishengen
+läpitunkeman personallisuutensa keralla antavat eräille hänen
+historiallisista teoksistaan, kuten esim. _Nuijasodalle_, suuren
+kirjallisenkin viehätyksen. Tyyliniekkana, suorasanaisen suomenkielen
+kirkkaasti, selvästi ja sivistyneesti kirjoittajana, on hän muistettava
+yhtenä oman aikakautensa kaikkein ensimmäisistä.
+
+Hänen kiistansa Oksasen kanssa viehättää meitä tässä yhteydessä hiukan
+enemmän. Siinä kärjistyvät nimittäin tietääkseni ensi kerran
+suomenkielisessä sivistys-elämässä vastakkain ne kaksi viivaa, jotka
+muuten näyttävät niinkuin luoduilta yhtä rintaa kulkemaan: valtiollinen
+ja sivistyksellinen, kansallinen ja yksilöllinen. Kiista on siinäkin
+suhteessa merkillinen, että kummankin turnaajan kilpilause on oikeastaan
+»yksi mieli yksi kieli» ja että kumpikin ovat ikäänkuin _fennomanian_
+inkarnatsioneja, toinen historioitsija ja poliittinen puoluejohtaja,
+toinen kielimies ja tunnustettu isänmaallinen runoilija.
+
+Yrjö Koskisen kanta siinä on sangen selvä ja yksinkertainen. Snellmanin
+oppilaana, joka on pannut elämänsä päämääräksi _toteuttaa_ mestarinsa
+ajatuksista niin monta kuin mahdollista, ei hän luonnollisesti voi nähdä
+muuta tietä suomalaisuuden voittoon kuin että se voimiensa mukaan tunkee
+syrjään maassa herrastelevan ruotsalaisuuden. Historioitsijana hän
+ylimalkaan ei ole taipuvainen tunnustamaan mitään »kiitollisuuden
+velkoja» kansojen välillä, kaikkein vähimmän Suomen ja Ruotsin välillä,
+joista edellinen hänen mielestään jo pitkien vuosisatojen kuluessa sai
+kalliisti maksaa kaikki jälkimmäiseltä saamansa sivistyslahjat.
+Poliittisena puoluejohtajana hän ei taas voi nähdä ilman
+mielenkarvautta, miten sama mies, joka koko suomalais-ugrilaisen
+rotutunteen nimessä oli kysynyt: »Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän
+maata johdattaa?» nyt astui hänen armeijalleen sanomaan: _seis!_ silloin
+kun hänen oma käskynsä kuului: _eteenpäin!_ Hänen täytyi silloin lyödä
+syrjään yleisen mielipiteen johdosta tuo mies, ja hän löi. Heräävä
+suomenmielinen Suomi seurasi Snellmania ja sitä viivaa, joka hänestä
+niin suoraan alenevassa polvessa jatkui Yrjö Koskiseen.
+
+Epäselvemmäksi on suomenkieliselle yleisölle aina jäänyt Oksasen
+lähtökohta tässä kiistassa ja hänen Olavinjuhla-puheensa, joka sen
+aiheutti, suorastaan käsittämättömäksi. Kuitenkaan ei tuo puhe ollut
+mikään poikkeus hänen yleisestä kannastaan, joskin se oli sen
+äärimmäinen johtopäätös.
+
+Myöskin Oksasen sielun-silmissä kangasteli kauniina yksimielinen ja
+yksikielinen Suomi, kuten hänen runoutensa meille kyllin todistaa, mutta
+hän lykkäsi sen toteuttamis-mahdollisuudet nähtävästi sangen etäiseen
+tulevaisuuteen. Poliittisesti kypsänä kansalaisena hän kyllä oli
+Snellmanin oppilas, mutta runoilijana vielä enemmän Runebergin oppilas
+ja sellaisena taipuvainen tyytymään eräänlaiseen kansallishengen
+kaksikieliseen, mutta yksimieliseen välitilaan, jota hän kyllä piti
+onnettomana ja ohimenevänä, mutta toistaiseksi isänmaalle
+välttämättömänä, jo senkin tähden, että suomalaisuus ei hänen mielestään
+ollut vielä kyllin _sivistynyt_ maan ohjiin astumaan: kultuuri kärsisi
+siitä. Kielimiehenä hän sitäpaitsi oli läheltä nähnyt »surkeoita
+sukulaisiamme», kuten hän voguuleja, votjaakkeja, mordvalaisia y.m.
+Venäjällä asuvia heimokansojamme nimittää, ja johtunut heidän
+kohtalostaan panemaan yhä enemmän painoa ruotsalaisen kultuurin
+siunauksille juuri Suomenmaahan nähden. Siinä oli silta Europaan, siinä
+germaaniseen ja koko länsimaiseen sivistykseen. Oliko tämä porras nyt
+todellakin purettava? Eikö olisi parempi odottaa, lykätä toistaiseksi
+tuo irtautuminen vanhasta kultuuri-yhteydestä taikka ainakin menetellä
+siinä niin varovaisesti, ettei mitään katkeruutta, mieliin kylvettäisi
+eikä syntyisi epäsopua veljesten välillä?
+
+Punaisena lankana käy tämä ajatustapa kaikkialla Oksasen runoudessa.
+»Älkää sammuttako kynttilöitä!» varoittaa hän esim. runossaan _Päivä
+koittaa_: idästä uhkaa vaara, ei vielä ole aika ruotsalaista kultuuria
+maasta juurittaa. Suomalaisuuden on ensin opittava esim. kunnioittamaan
+ja rakastamaan Ruotsin lakia: _Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan
+suomennettuna ulos_, tuo kaunein hymni lain ja oikeuden ihanteille, mitä
+milloinkaan lie suomenkielellä kirjoitettu, ja jonka eräät säkeet ovat
+miltei sananparreksi muuttuneet (»Sä, suomalainen, kulje lain tietä aina
+vaan» j.n.e.). Kyykäärmeitä ne olivat, jotka kuiskivat suomalaisten
+korvaan vihaa ja epäluuloa ruotsalaisuutta vastaan: _Valtiollista_ v.
+1865. Yhteinen oli meillä maa, yhteen olimme me kasvaneet kuin »kuus ja
+koivu». Yhteinen oli meillä myöskin historia, taikka niinkuin
+Oksanen--jälleen uskollisena runebergilaisille traditsioneilleen--sanoo:
+»Yks _Kaarle_ meitä johti, yks _Kustaa_ kumpaakin, yhteinen _Lützin_
+kenttä ja _Narvan_ tanner on» j.n.e. Hän on sivistyksellisessä
+suhteessa oikeastaan täysin Tegnérin kannalla (»blott barbarit var en
+gång fosterländskt»): »juur' ominainen heill' on raakuuskin», nimittäin
+voguuleilla, votjaakeilla y.m. Suomalaisuuden oli hänen mielestään
+nähtävästi vielä kauan myöskin sivistyksellisessä suhteessa istuttava
+nöyrästi germaanisen hengettären jalkojen juuressa--samoin kuin sen
+kirjallisessa suhteessa oli seurattava Franzénin ja Runebergin hiihtämiä
+latuja---ennenkuin se voisi yhtyä »yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
+sopusointuiseksi Suomenmaaksi» päälletunkevaa venäläisyyttä
+vastustamaan: _Porthanin kuvapatsaan paljastettua_.
+
+Tämän katsantokantansa oli Oksanen oikeastaan perinyt M.A. Castrénilta,
+ja on merkillistä nähdä, miten täynnä kiitollisuutta ruotsalaista
+kultuuria kohtaan nämä kaksi suurta tutkimusretkeilijää palaavat
+sukulaiskansojemme keskuudesta Venäjältä. Kirjevaihdossaan Snellmanin
+kanssa v. 1844, tuossa merkillisessä kirjevaihdossa, jossa nämä kaksi
+hengen jättiläistä mittelevät miekkojaan ja joka heittää niin pitkät
+näköalat koko silloisen suomalaisuuden ydinkysymyksiin, kiinnittää
+Castrén ystävänsä huomiota m.m. siihen, että »liian äkillisesti ajamalla
+pois ruotsin annetaan tilaa kolmannen kielen maahan tuomiselle». On
+tehtävä työtä vain hiljaisuudessa vastaisia parempia päiviä
+varten.--Tässä kirjevaihdossa esiintyvät oikeastaan jo kuin
+alkukotelossaan Oksasen ja Yrjö Koskisen välillä puhkeavan
+erimielisyyden syntysanat, samat, jotka sittemmin uusien olosuhteiden
+muovailemina ovat koko Suomen kansan kahteen vastakkaiseen leiriin
+erottaneet.
+
+Yrjö Koskinen seisoi alusta alkaen lujasti Snellmanin kannalla. Hän ei
+ehkä teoriassa mene yhtä pitkälle kuin hänen mestarinsa, joka
+ruotsinkielestä ja germaanisesta sivistyksestä sanoo häikäilemättä:
+»tähän nykyiseen päivään saakka eivät ne ole tehneet meistä mitään». Hän
+ottaa asian käytännöllisesti: vastustusta ruotsalaisuutta vastaan ei
+voida lykätä toistaiseksi, muuten on tuleva aika, jolloin
+sivistyksellinen ja valtiollinen muukalaisvalta täällä ovat yksi ja
+»vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan»
+(Snellman). Tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa voidaan häneen
+Snellmaniin verrattuna sovittaa Heinen tunnetut sanat: »teko olen ma
+aivojes aatteen». Mutta Snellmanin aatteen yksipuolisen johtopäätöksen
+täytyi välttämättömyyden voimalla viedä ristiriitaan yhtä yksipuolisen
+johtopäätöksen kanssa Castrénin ajatustavasta, vaikka niiden kummankin
+takaa nousee mahtavana sama tietoisuus omasta maaperästään, joka niin
+dityrambisella riemulla on puhjennut sanoihin:
+
+    »Omanpa henkeni kieltä ne puhuu
+    honkain humina ja luonto ja muu...»
+
+
+
+
+KAARLO BERGBOM
+
+
+s. 2/10 1847 k. 17/12 1905.--Kaarlo Bergbomin kirjoitukset (1907):
+Belsazarin pidot (1864), Pombal och Jesuiterna (1865), Julian (1867),
+Aarnihauta (1868), Sydämiä ihmistelmeessä (1869), Om det historiska
+dramat i Tyskland (1869), Paola Moroni (1870) y.m.
+
+
+Toinen Kirjallisen kuukauslehden miehistä, jota ei tässä yhteydessä ole
+unohdettava, on Kaarlo Bergbom, vaikka hänenkin varsinainen elämäntyönsä
+jää oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden ulkopuolelle, niin lähellä
+sitä kuin hän teatterinjohtajana tulikin toimimaan ja niin merkitsevästi
+siinä asemassa myöskin kirjalliseen elämäämme ylimalkaan vaikuttamaan.
+
+Hänen näytelmänsä, joista vain toinen, _Paola Moroni_, on suomeksi
+kirjoitettu, ovat aito romantikon: huomaa heti, että Victor Hugo on
+seisonut kummina niiden kastetilaisuudessa. Sama henki tuulahtaa meitä
+vastaan myös hänen suorasanaisista novelleistaan: _Belsazarin pidot,
+Julian, Aarnihauta, Sydämiä ihmistelmeessä_, kaikki yllämainitussa
+aikakauslehdessä ensi kerran ilmestyneitä. Vilkas, eloisa, mielikuvitus,
+tavallista suurempi sommittelukyky ja keveä, pakinoiva esitystapa ovat
+tämän vaatimattoman kaunokirjallisen tuotannon kannattavia
+ominaisuuksia, pian silmiinpistävän, älyllisen, kriitillisen aineksen
+ylivalta taas sen erikoisuus suomenkielisessä kirjallisuudessa, joka
+ennen häntä ja vielä kauan hänen jälkeensä nojautuu niin pääasiallisesti
+tunteesen ja tunnelmaan, havaintojen ja mielikuvien naiviin, tuoreesen
+pohjasävyyn. Juuri naivin tunnelmapohjan puute lienee ollut sisällisesti
+merkitsevin este Bergbomin enemmälle kaunokirjalliselle tuotannolle,
+kankeus suomenkielen käyttelyssä taas ainoastaan ulkonainen syy eikä
+sellaisena suinkaan voittamaton. Selityksen kumpaiseenkin saamme, kun
+muistamme, että hän oli syntynyt maamme silloisen ruotsinkielisen
+intelligensin huipulla, sen »suuren nurkkakunnan», jota--hänen omien
+ivallisten sanojensa mukaan eräässä näistä novelleista--»sanotaan maamme
+sivistyneeksi yleisöksi». Hän on ensimmäinen _kaupunkilainen_,
+ensimmäinen todella kriitillinen henki suomenkielisessä
+kirjallisuudessa.
+
+Sellaisena täytyy hänen huomionsa luonnollisesti jo varhain
+kiintyä etupäässä niihin taidemuotoihin, jotka ovat erikoisia
+kaupunki-yhteiskunnalle ja vasta sen helmassa syntyvät ja menestyvät:
+oopperaan ja teatteriin s.o. yleensä esittävään taiteesen. Esteetikkona,
+Cygnaeuksen jälkeläisenä, jota hänestä myös toivottiin ja joksi hänellä
+Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaistuista arvosteluista ja
+tutkielmista päättäen myös oli niin monipuoliset edellytykset, hän ei
+arvattavasti olisi voinut löytää täyttä käytäntöä puhtaasti luoville
+kirjallisille kyvyilleen. Teatterinjohtajana ja kotimaisten
+näytelmäkirjailijain työtoverina tulivat kaikki hyvään tarpeesen,
+puhumattakaan hänen todellakin poikkeuksellisesta _hallinnollisesta_
+kyvystään, joka näyttämön maalattujen seinien sisällä niin usein ja niin
+mielellään saattoi hänet edustamaan n.s. »valistuneen yksinvaltiaan»
+perikuvaa.
+
+Bergbomin kaunokirjalliselle tuotannolle antavat omituisen--ja
+mielestäni pääasiallisen--viehätyksen ne pienet kultuurikuvat, joita hän
+joskus novelleihinsa siroittelee, kuvat Suomen sivistyneen ylimystön
+seura-elämästä viime vuosisadan keskivaiheilla ja sen henkisestä
+läpileikkauksesta yleensä, kaikki tietysti nuoren kynäniekan
+sarkastisella silmäparilla katsottuina. Tyypillinen siinä suhteessa on
+se itäsuomalainen, taikka lähemmin määriteltynä, viipurilainen
+ympäristö, mihin novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ on sijoitettu:
+jalosukuinen neiti Aurora von Sportelsköld polkuaviossa
+(»mesalliansissa») pienen, pyylevän tullinhoitaja Pomeranslundin kanssa,
+joka päivät pitkät saa kuulla siitä »helliä viittauksia», poika Feodor
+»pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka
+mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin», sekä
+tytär Constance, »sivistyneen fröökinän» ihanne, puhuva viittä kieltä,
+»käynyt kaksi kertaa Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä
+ja Spindleriä _con tutta la forza della desperazione_, lukenut Kalevalan
+franskaksi käännettynä, on ihan vapaa muista ajatuksista ja tyhmästä
+runollisuudesta--on täydellinen», päättää tekijä myrkyllisen
+luonnekuvansa. Keskustelu tässä perheessä käy osittain
+ranskaksi ja niiden rajamerkkien välillä, jotka sellaiset
+sanat kuin »paali», »valkoinen tyllihame», »luutnantti Dunasjeff»,
+»ensimäinen valssi», »Mirgorodin rykmentti» y.m. muodostavat. Venäläinen
+upseeristo on naisten aurinko, se, »jonka ympäri heidän unelmansa
+planeetteina kiersivät», ja tärkeimmät kysymykset taas--tosin ennen
+tanssijaisia--esim. siitä, onko krinoliini enää muodinmukaista. Lisätkää
+siihen vielä »Puolan kaunotarten kuningatar», everstinrouva Vanda
+Lubomirska--»kaksi tulta saihkyvää silmää», hartiat »kuin Canovan
+veistämät» (tietysti Canovan!)--ja vanha suomalainen
+kanteleensoittajatar nimeltä Vappu (tietysti Vappu!), ja ympäristö on
+valmis, tuo »ruotsalais-venäläis-franskalainen sekasotku», jossa
+päähenkilön, ja hänen mukanaan tekijän nähtävästi, on »niin ihanaa
+kuulla suomalaista ääntä» nälkämailta saapuneen Vapun suusta! Eikö siinä
+ole jo täydellisesti tapahtunut se sivistyksellisen ja valtiollisen
+muukalaisuuden yhteensulaminen, jota suomalaisuuden isät pelkäsivät ja
+jonka vuoksi heidän mielestään oli kiiruhdettava herättämään kansaa
+taisteluun ainakin edellistä vastaan?
+
+Novellin juoni ja henkilöiden sen kautta ilmenevä sielun-elämä ei ole
+vähemmän tyypillinen aikakaudelleen: Vappu soittaa kanneltaan, Vanda
+Lubomirska hyräilee puolalaista kansanlaulua, edelliseltä kuolee lapsi
+nälkään, jälkimmäinen kaatuu kapinallisten puolalaisten armeijassa, jota
+hän upseerin valepuvussa on johdattanut taisteluun Czerniko-luostarin
+luona!
+
+On vaikea sanoa, kuinka paljon tässä novellissa yleensä on
+itsetietoista, kuinka paljon itsetiedotonta kritiikkiä olevia oloja
+vastaan, sillä yhtä tyypillisiä ovat tekijän omat kuvaukset esim. Vapun
+laulusta--»hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten
+talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta
+levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtele vaisuudesta»
+j.n.e.--taikka häntä kuuntelevasta Vanda Lubomirskasta joka laululavan
+alla »mustassa hameessaan sypressipuiden varjossa oli haudalla surevan
+kuningattaren näköinen».
+
+Sangen mieltäkiinnittävä inhimillinen todistuskappale on novelli
+_Julian_, jonka tyyliin ranskalaisen kirjallisuuden viljeleminen on
+painanut helposti huomattavan leimamerkkinsä. Se on romantinen kertomus
+romantisesta, runoileskentelevasta nuorukaisesta, paroonin pojasta, joka
+lakkaa kirjallisesta tuotannostaan sen vuoksi, että hän huomaa, miten
+»sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita
+viimeksi olin lukenut». Hän julkaisee kuitenkin runovihon nimeltä »Yön
+hattaroita», muutamat arvostelijat, joille hän on lainannut rahaa,
+muutamat »vanhat virnakat», jotka pitävät hänen mustaa tukkaansa ja
+kalpeata laihuuttaan »varsin viehättävänä» ja »muutamat nuorukaiset,
+jotka katsoivat neron ja runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan
+eriskummallisuutta», julistavat hänet heti suureksi runoniekaksi. Pieni
+Werther-tarina, pieni rakastuminen alhais-säätyiseen Magdaleenaan, antaa
+sisällyksen hänen elämälleen, hän harhailee isänsä tahdosta kahdeksan
+vuotta ulkomailla, suutelee milloin »Turjan punaverisiä, milloin
+Espanjan ruskeita kaunottaria», ja kun hän vihdoin palajaa kotimaahansa,
+on Magdaleenasta tullut hänen veljensä aviovaimo. Ulkomailla hän vielä
+entistä selvemmin on tullut huomaamaan, että hänestä ei ole
+alkuperäiseksi kirjailijaksi. Hänellä on kyllä mielikuvia, mutta heti
+kun hän koettaa kiinnittää niitä paperille, niin ne »väljähtyvät», ja
+hänen teoksissaan tulevat »muiden kirjailijain ajatukset, tunteet ja
+lausetavat selvästi näkyviin». Hän on kuitenkin liian ylpeä sitä
+itselleen tunnustaakseen: kotona hän on syyttänyt oman maansa ahtaita
+oloja, ulkomailla hän syyttää koko vuosisataa »mahdottomaksi kaikkeen
+runoiluun».
+
+_Julian_ on epäilemättä nuoren Bergbomin ehein ja luonteenomaisin
+taideteos, jonka päähenkilössä romantinen mielikuvitus ja romantinen
+ironia yhtyvät hänelle niin kuvaavaksi ja tyylikkääksi kokonaisuudeksi.
+Sen jatko ei ole vähemmän mieltäkiinnittävä. Kohtauksien »draamallinen»
+asettelu, ympäristön salonkimaisesti koristeellinen järjestely,
+huippuunsa kärjistetyt ristiriidat ja niiden teknillisesti kepeä,
+sielullisesti sangen ylimalkainen ja kaavamainen suorittelu, kaikki ovat
+tekijän kirjalliselle maulle ja tulevalle teatterinjohtajalle yhtä
+tunnusmerkilliset.
+
+
+
+
+SUONIO
+
+
+s. 19/5 1835 k. 28/3 1888.--Mansikoita ja mustikoita (1860), Kuun
+tarinoita (1860), Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana
+(1862), Maiden ja merien takaa (1864-66), Runoelmia (1865, 1869),
+Helmivyö suomalaista runoutta (1866), Andersenin satuja (1869--1880),
+Kertomuksia Suomen historiasta (1869-1880), Pienokaiset (1869),
+Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa (1872),
+Viron kielioppi suomalaisille (1872), Kotieläimet (1872), Suomen
+kuvalehti (1873-1880), Minun äitini (1875), Kylän lapset (1880),
+Suomalaisen virsikirjan historia (1880), Kullervon runot (1882),
+Suomalaisen kirjallisuuden historia, I Kalevala (1883-85), Lappalaisia
+tekstejä sanakirjan kanssa (1885), Suomen suku (1887), Kalevalan
+toisinnot (1888), Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (Kaarle
+Krohn, 1894), Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (Kaarle Krohn, 1897)
+y.m. y.m.
+
+
+Siitä sangen kansainvälisestä viipurilaisesta maaperästä, josta Kaarlo
+Bergbomin ennen mainittu novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ antaa meille
+niin eloisan pilakuvan, oli syntynyt Julius Krohn, runoilijanimeltään
+Suonio, suomenkielen ylimääräinen professori ja monipuolinen tiedemies.
+
+Hänen lähin sivistyksellinen vaikutuspiirinsä olisi luonnollisesti hänen
+syntyperänsä mukaan ollut saksankieli ja saksalainen kirjallisuus. Mutta
+hänen sukunsa kanta oli jo katkaistu germaanisilta juuriltaan, eikä hän
+voinut eikä tahtonut jäädä juurettomana puuna aaltojen ajeltavaksi.
+Hänelle oli omantunnon pakko tuntea luja pohja alla jalkojensa, ja
+sellaisen tarjosi hänelle Suomen graniitti. Hän juutti juurensa
+suomalaiseen maaperään ja hänestä tuli suomenkielinen runoilija, ei
+luonnon laupiaan luvalla, kuten Aleksis Kivestä tahi A. Oksasesta, vaan
+oman sisällisen valikoimisensa avoimella valtakirjalla. Ja hänen
+paikkansa viime vuosisadan suomenkielisessä kirjallisuudessa on Aleksis
+Kiven vasemmalla puolen, jos me ajattelemme Oksasen seisovan tämän
+oikealla sivustalla, keskimmäinen tietysti montakin päänpituutta heitä
+ylempänä.
+
+Myöskin Suonio oli Kirjallisen kuukauslehden miehiä. Myöskin Suonio
+kiinnittää huomiota oikeastaan enemmän kirjallisena personallisuutena
+yleensä kuin puhtaasti runollisella tuotannollaan.
+
+Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi
+aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava,
+vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus.
+
+Kiven runous oli ollut kansaa kuvaava, Oksasen runous kansaa herättävä.
+Niiden kumpaisenkin yllä oli keveänä, punertavana iltapilvenä leijaillut
+Elias Lönnrotin ja Kalevalan kansaa heijasteleva, suurissa
+hahmoviivoissa kangasteleva runotaide. Taikka etsiäksemme vertauskohtia
+maamme rinnakkaisesta, ruotsinkielisestä kirjallisuudesta: Runeberg oli
+ollut kansaa ihannoiva, Topelius kansaa opettava. Oksasen karu,
+miehekäs, ytimekäs personallisuus johdattaa niin usein ajatuksen
+edelliseen. Suonion lempeän, sovinnollisen, herkkä-haaveisen
+inhimillisyyden leimaama kirjailijakuva muistuttaa taas niin monessa
+suhteessa suuresti jälkimmäistä. Heidän edustamansa suomenkielinen
+laulurunous kulki vielä pääasiallisimmalta sisällykseltään silloisen
+ruotsinkielisen runouden valtaväyliä; Aleksis Kivi oli ainoa, joka
+tässäkin vaarallisessa kilpailussa oli ollut kyllin voimakas
+säilyttääkseen oman itsenäisyytensä.
+
+Yhteistä Suoniolle ja Topeliukselle on heidän helppoutensa tuottaa,
+heidän keveä, luistava esitystapansa, heidän syvästi kristillinen, mutta
+laajasti humaaninen maailmankatsomuksensa ynnä heidän jalohenkinen,
+vaikka luonnollisista syistä hiukan ylimalkainen, kaksikieliseen ja
+yksimieliseen Suomeen perustuva kansallisuuskäsityksensä. Kumpikin he
+ovat nuorison, kenties vielä enemmän kodin ja lasten runoilijoita,
+kumpikin sangen kuutamoisen romantiikan läpitunkemia: Suonion _Kuun
+tarinat_, nuo pienet, viehättävät kuvaelmat, vastaavat tässä suhteessa
+Topeliuksen _Talvi-iltain tarinoita_. Kumpikin he olivat perehtyneitä
+isänmaansa historiaan ja sen kertoilijoita, kumpikin niitä eheitä
+luonteita, joiden sopusointu ei näytä niin paljon sisällisten
+taistelujen tulokselta kuin hyvänsuopaisten osatarten antimelta.
+Voimakkainta heissä kummassakin on heidän ylevä, aina korkeisiin--ei
+koskaan liian syviin--päämääriin tähtäävä aatteellinen paatoksensa.
+Milloin he siihen kohoavat, silloin iskevät nämä lempeät miehet tulta.
+Mikään ei voi olla heille vieraampaa kuin »taide taiteen vuoksi». He
+tekevät taidetta isänmaan hyväksi ja jumalan kunniaksi.
+
+Siinä heidän sisällinen voimansa, siinä myös se heikkouden siemen, joka
+on kätketty heidän taiteelliseen toimintaansa.
+
+Runoilijana ei Suonio suinkaan kohoa Oksasen tasolle, vielä vähemmän
+tietysti tämän ruotsinkielisten runomestarien, joihin hänenkin
+suhteensa on vain nöyrän ja kuuliaisen opetuslapsen. Suomen_kieliseen_
+runouteen hän tuo, kuten sanottu, eräitä uusia aineksia, mutta ei
+samassa määrin suomen _maalaiseen_, jossa ne juuri Topeliuksen kautta jo
+ennen häntä ovat olemassa.
+
+Parhaiten pääsevät Suonion runoilija-ominaisuudet arvoonsa silloin, kun
+hän pysyy kodin ja kotilieden pienessä, lämpimässä pyhäkössä. Häneltä
+puuttuu Topeliuksen harvinainen, väririkas mielikuvitus voidakseen tämän
+tavalla koristaa outoja, myrskyisiä maailmoita tuolla ulkona millään
+houkuttelevilla kuvasarjoilla taikka jännittävillä seikkailuilla.
+Hänellä on vain oma hiljainen, vienosti uneksiva tunne-elämänsä, jonka
+säteet kiertyvät pehmeästi ja kauniisti kaikkien Suomen palleroisten
+päitten ympärille. _Pääskynen_, hänen lastenlehtensä, ynnä monet sievät
+palaset hänen _Runoelmissaan_ kantavat siitä todistusta.
+
+Mutta lapset kasvavat ja vaativat yhä valistavampaa ja opettavampaa
+kirjallisuutta. Eivätkä ainoastaan lapset, vaan koko Suomen kansa, joka
+juuri alkaa herätä pimeissä pirteissään. Täytyy takoa, silloin kun rauta
+on kuuma, täytyy jakaa heille tietoja sanoin ja kuvin, sivistävää,
+huvittavaa ja hyödyttävää lukemista: _Maiden ja merien takaa, _Suomen
+kuvalehti_, _Mansikoita ja mustikoita_, _Kertomuksia Suomen historiasta_
+y.m.
+
+ilmestyy. Kaikki ne ovat yhtä varmalla käytännöllisellä silmällä kuin
+suurella tyylillisellä taidolla toimitetut, kaikki löytävät tiensä
+kansan sydämiin.
+
+Täytyy kirjailemisen ohella muistaa myös tiedettään ja varsinaista
+toimi-alaansa. Kalevalan tutkimus, jolla tosin jo Oksasessa on etevä,
+mutta yksipuolinen edustajansa, ynnä Suomen köyhän, vaatimattoman
+kirjallisuuden hämärät alkulähteet viehättävät häntä: _Suomalaisen
+kirjallisuuden historia_, _Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan
+aikana_ j.n.e. näkevät päivänvalon. Toiset ehtivät osaksi tahi kokonaan
+kirjapainoon, toiset jäävät keskeneräisinä pöytälaatikkoon, josta ne
+sittemmin, kun häntä itseään ei enää ole olemassa, kaivaa esille hänen
+poikansa ja vuosikymmenien uutteralla työllä valmiiksi
+viimeistelee.--Hänellä itsellään on aina tuhat rautaa tulessa. Kansan
+kevät on nopea, ei auta torkkua toukomiestenkään.
+
+Kaikkialla tarvitaan häntä, kaikkialle kysytään hänen kirjallista
+työkykyään: vielä täytyy hänen olla mukana uutta suomalaista virsikirjaa
+toimittamassa. Hänelle käy niinkuin Oksasellekin, runous jää yhä enemmän
+hänelle sivuasiaksi. Mutta runotar on mustasukkainen neiti, joka ei anna
+anteeksi uskottomille kosijoilleen. Se vaatii miehensä kokonaan, jos sen
+mieli itsensä kokonaan miehelle antautua.
+
+Voisi joku ehkä edellisestä tulla siihen käsitykseen, että Suonio
+omassa aikakaudessaan oli vain Suomen lasten runoilija. Eipä suinkaan,
+myös Suomen nuorten runoilija hän oli ja on hän heille niinkin reippaita
+ja sointuvia säveliä kuin esim. _Suksimiesten laulu_ virittänyt.
+Miesiälle on Suoniolla verrattain vähän sanomista, kuitenkin tuo yksi
+kultainen ja paljon painava neuvo:
+
+    »Pää pystyyn vaan!
+    Sä olet mies, et halpa mato maan!» j.n.e.
+
+Mihinkään mietteen taikka traagillisten tunteiden onkaloihin ei Suonion
+runous koskaan tunkeudu, se pysyy aina pinnalla, aina yleisenä,
+helppotajuisena ja--hiukan kiusallisessa määrässä--myös
+helppohintaisenä. Väkisinkin tahtoo nykyaikaisen lukijan mieleen kohota
+toivomus jostakin rohkeammasta, itsenäisemmästä ja omaperäisemmästä
+sävelestä. Sellaisia ei Suonio koskaan tarjoa meille eikä voi tarjota.
+Kaikkein vähimmän hän voi tarjota niitä omasta mielestään, sillä hän
+tahtookin olla vain »varpunen», joka vaikenee kevään virkeämpien
+laululintujen saapuessa.
+
+Näin on käynyt ja tullee vast'edes vielä enemmän käymään Suonion
+laulurunouden. Ja syynä siihen on se, että hän runoilijana on umpilampi,
+josta ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin mikään
+vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Ainoastaan se
+romantiikan kalpea kuudan, joka kaikesta huolimatta yhä hänen
+tuotantonsa ylle heittää runollisen kajastuksensa, muistuttaa meille,
+että siinäkin kerran on sykkinyt inhimillinen sydän, että sekin suurena
+ja lämpöisenä on hehkunut isänmaalle, ihmiskunnalle ja niille valkeille
+voimille maailmanjärjestyksessä, joita hän oman sanastonsa mukaan
+nimitti jumalaksi.
+
+
+
+
+A. MEURMAN
+
+
+s. 9/10 1826 k. 17/1 1909.--Om folkskolans organisation (1856),
+Helsingin uutiset (1863), Ranskalais-suomalainen sanakirja (1877),
+Veroista Suomessa (1878), Maatilojen rasituksista (1880), Sanakirja
+yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten (1883-90), Finland
+(1885-88), Suomi ennen ja nyt (1890), Nälkävuodet 1860-luvulla (1892),
+Ehtoollispakko ja eri-uskolaislaki (1893), Kuinka suomenkieli pääsi
+viralliseksi (1893), Venäläis-suomalainen sanakirja (1895), Elämän
+kysymyksiä, I-III, Muistelmia y.m. y.m.
+
+
+Vieläkin yksi Kirjallisen kuukauslehden miehistä, Hämeen
+ratsutilallisten kruunaamaton kuningas, »Kangasalan karhu»,
+kunnallisneuvos, valtiopäivämies, Suomen ensimmäinen ja tähän saakka
+ainoa todellinen sanomalehti-kirjailija.
+
+Suomalaisen kaunokirjallisuuden kehityskulkuun nähden hän saa
+varsinaisen merkityksen oikeastaan vasta pari vuosikymmentä myöhempään,
+jolloin hän järeällä tykistöllään ahdistaa silloisen »nuoren Suomen»
+kirjallista maailmankatsomusta. Mutta yleisenä suomalaisen
+sanomalehtikirjailijan perikuvana hän on jalkeilla jo viime vuosisadan
+keskivaiheilta saakka, liittyen lujasti yllämainittuun kirjalliseen
+piiriin ja sen edustamaan aikakauteen Suomen sivistyshistoriassa.
+
+Hän on, samoin kuin kaikki hänen silloiset kalpaveljensä,
+kansallisuus-aatteen läpitunkema ja innostama. Kohtalo ei ole suonut
+hänelle tuottavan kirjailijan taipumuksia, kuten Oksaselle taikka
+Suoniolle, ei historioitsijan objektivista silmää, kuten Yrjö
+Koskiselle, ei esteettistä ymmärrystä, kuten Kaarlo Bergbomille, eikä
+ylimalkaan mitään niistä poikkeuksellisista ominaisuuksista, jotka
+voivat jonkun yksilön tuhansien muiden samanlaisten joukosta erottaa.
+Mutta se on suonut hänelle terveen, käytännöllisen järjen ja huolettoman
+aineellisen toimeentulon, halun tuumiskella kaikkea, mitä taivaan ja
+maan välillä on, sekä kyvyn pukea ajatuksensa yksinkertaiseen, keveään
+ja helppotajuiseen muotoon, jota koulunkäymätönkin maamies voi ymmärtää.
+Ja nämä jo itsestään varsin kunnioitettavat, vaikka eivät suinkaan
+mitkään ihmeelliset ominaisuudet hän kohottaa harvinaiseen korkeuteen,
+takoen tavattoman ilmiön juuri tavallisimmasta, neroutta hipovan
+kyvykkäisyyden juuri mitä keskinkertaisimmista luonteen-ominaisuuksista.
+Se on A. Meurmanin suuruus, se hänen erikoisuutensa suomalaisten
+kynäniekkain keskuudessa.
+
+Hän on kaikessa, myöskin kirjallisessa toiminnassaan, sen terveen ja
+vahvasti materialistisen talonpoikais-järjen edustaja, joka ei tahdo
+missään tulla petetyksi ja kenties juuri siten pettää enimmän itseään.
+Kaikki abstraktinen, kaikki harvinainen, salaman-nopea ja pilvipäinen on
+jo luonnostaan hänen vihollisensa, hänen ylin ystävänsä taas kaikki
+tukeva, kouraantuntuva, kohtuullinen, isiltä-peritty. Hänen ainoat
+tikapuunsa Herran taivahille ovat ne, jotka vanhan testamentin jumala jo
+ammoisista ajoista saakka on kaikkien uskollisten Jaakoppiensa unelmille
+pystyttänyt. Sillä hän suinkaan ei ole mikään »turpeesen kiinnitetty»
+sielu, vaikka hän on _rusticus_ ja _robustus_ kuin tuskin kukaan hänen
+aikalaisistaan. Hänen sydämessään asuu syvä ihanteellisempien
+elämän-arvojen vaatimus, jonka hän täyttää kristin-uskolla ja
+kansallisuus-ajatuksella. Mutta kristin-usko on jo sellaisenaan
+dualistinen, saati sitten tavallisen, käytännöllisen elämän yhteydessä,
+jossa se suorastaan voi viedä miehensä kaksijakoisuuteen. Meurman ei jaa
+itseään kahtia ollenkaan, vaan pysyttelee sen eheän ja kokonaisen
+maailmankatsomuksen perustalla, minkä Ibsen _Brandinsa_ voudin kautta on
+niin sattuvilla sanoilla määritellyt: »Samalla kylvää perunoita ja luoda
+aatteen maailmoita.» Niinkuin tarun jättiläinen hän seisoo aina jalka
+_Notre-Damen_ kummallakin torninhuipulla.
+
+Erittäin valaisevia Meurmanin alkuperäiselle kristillisyyskäsitykselle
+ovat hänen Kirjallisessa kuukauslehdessä vuonna 1879 ja 1880
+julkaisemansa tutkielmat _Aikakausien henkiset taudit_ ja _Kristillisyys
+maailmaan eikä vaan »maailmassa»_. Mikään ei ole hänen uskonnolliselle
+tunteelleen vieraampaa kuin askeesi, kuin pietismi, kuin maailmasta
+syrjään vetäytyminen ja oman yksilöllisen hartautensa harjoittaminen
+vain hiljaisissa kammioissa. Päinvastoin hänen kristillisyytensä
+esiintyy niissä mitä elämän-iloisimpana, edistysmielisimpänä, henkiseen
+ja aineelliseen hyvinvointiin tähtäävimpänä. Se on niin sanoaksemme sitä
+käytännöllistä kristin-uskoa, jonka suurin symboli lienee Luther,
+vaikka Meurman niin mielellään tahtoo käsittää myös Herramme
+Vapahtajamme saman mehevän ja ytimekkään spiritualismin kanta-isäksi.
+»Uskonnon ydin», sanoo hän, »ei ole muutettava, mutta uskonnon
+piintyneet muodot ovat kenties laajennettavat.» Samaan oli hänen
+mielestään tähdännyt myöskin Kristuksen opettajavirka: hän oli vain
+särkenyt piintyneet vanhat lakimuodot.--Missä määrin tämä käsityskanta
+lienee meidän evankelis-luterilaisen uskontunnustuksemme mukainen,
+jääköön teologiemme tuumittavaksi. Että se taas ei suinkaan ole kaikkien
+Meurmanin myöhempien lausuntojen mukainen esim. kirkollisista
+uudistus-ehdotuksista, on selitettävä yhtä paljon ijän mukana kasvavan
+vanhoillisuuden syyksi kuin hänen aina ihanan epäjohdonmukaisuutensa
+ansioksi. Meurman ei ole mikään syvä-aatteinen filosofi, joka ankaralla
+logiikalla rakentaa järjestelmiään. Hän on ennen kaikkea subjektivinen
+ja _hyvin_ subjektivinen kynäniekka, joka Proteuksena puikahtaa
+jokaisesta pulmallisesta umpikujasta ja suoriutuu keveällä kokkapuheella
+suurimmastakin loogillisesta vaikeudesta.
+
+Edellisestä johtuu, että kristillisyys ei hänellä koskaan joudu
+ristiriitaan kansallisuus-aatteen ja sen käytännöllisen ajamisen kanssa
+politiikassa, sanomalehdistössä ja yleisessä kansalaistoiminnassa.
+Kristityn velvollisuudet sattuvat hänen mielestään juuri yhteen
+isänmaataan rakastavan kansalaisen velvollisuuksien kanssa, samoin kuin
+aikakauden aineellinen edistys, sähkökoneet, höyrylaivat, rautatiet,
+kaikki hänen mukaansa aivan erinomaisesti sopivat kuuluttamaan juuri sen
+jumalan kunniaa, jonka valtakunta ei ole »tästä maailmasta».
+Kristillisen hengen täytyy vain läpitunkea kaikki aineellisimmatkin
+inhimilliset harrastukset. Lutherin lause palvelijasta, joka
+»lakaistessansa lattiaa tekee jumalalle yhtä otollisen työn kuin munkki,
+joka lukee messuja», miellyttää siitä syystä suuresti Meurmania, vaikka
+»seppä pajassansa käy nokiseksi, likaiseksi, niin kristittykin maailman
+raskaassa työssä». Mutta hänen uskonsa ja lohdutuksensa on, että
+»varmaankin tämän hikisen, nokisen työntekijän, kun hän on lopettanut
+raskaan päivätyönsä, Kristus pukee suuremmalla ilolla hääpukuunsa kuin
+tuon puhtaan, pyhyydestä säteilevän vanhurskaan, joka itsekkäässä
+sulkeumisessa on etsinyt vaan omaa autuuttansa».
+
+Luonnollista on, että Meurman tätä tietä johtuu valtiokirkon
+uskollisimmaksi kannattajaksi, eikä vähemmän luonnollista, että
+kansallisen valtion käsite hänelle vähitellen muodostuu sen kansallisen
+esivallan käsitteeksi, joka aina ja joka suhteessa on altis antamaan
+keisarille, mikä keisarin on, mutta myöskin jumalalle, mitä jumalan on.
+Kristin-uskon alkuperäisesti yksilöllinen, vallankumouksellinen ja
+suorastaan anarkistinen sisällys mahtuu tätä tietä yhtä mainiosti
+valtiokirkon kullattujen kupoolien alle kuin esim. Keisarillisen Suomen
+senaatin täys-istuntoon. Tämä on myöskin sen juurevan, hyvinvoivan
+kansanaineksen mielipide, jolle katkismus on etupäässä huoneentaulun ja
+neljännen käskyn kirja ja jonka tyynet, vakavat tyyssijat meidän
+valtiopäivillämme ennen olivat pappis- ja talonpoikais-sääty.
+
+Näin tulee Meurmanista kansan patriarkka, kaikkien »oikea-uskoisten»
+eittämätön oraakkeli, kaikkien »oikeamielisten» kansalaisten päämies,
+kaikkien »oikeasti-ajattelevien» auktoriteetti. Se on sangen paljon
+sanomalehti-kirjailijalle. Mutta se todistaa vain, että hän
+kirjallisella toiminnallaan on tulkinnut tuhansien ja taas tuhansien
+»tosisuomalaisten» pääasiallisimman maailmankatsomuksen. Että hän itse
+myöhäisemmällä ijällään katsoi kirjoittavansa ensi sijassa
+»hengellisesti vaivaisille», oli tietysti pelkkää vaatimattomuutta.
+Kyllä hän kirjoitti niin laajalle kuin _Uusi Suometar_ ja _Vartija_
+suinkin levisivät.
+
+Meurmanin kirjallisen vaikutusvallan salaisuus piili hänen leveässä,
+aina mehevässä ja usein sukkelassa tyylissään, joka taipui esitettävän
+aineen ja tarkoitetun vaikutuksen mukaisesti mitä joustavimmin.
+Polemiikki oli hänen voimansa ja nähtävästi myös hänen suurin
+nautintonsa. Siinä tulivat kaikki hänen sielunkykynsä parhaiten
+käytäntöön, siinä hän saattoi vapaimmin ja häikäilemättömimmin antaa
+vallan sangen karkeatekoiselle, mutta kuitenkin vanhasta
+kultuuripohjasta kumpuavalle satiirilleen, poimia vertauskohtia
+raamatusta, maailmanhistoriasta ja milloin mistäkin yhtä yleispätevästä
+alkulähteestä, alkaa »irokeesi-ystävistä» ja lopettaa vihoviimeisten
+aikojen valtiollisiin tapahtumiin. Jos Oksanen aikoinaan oli
+suomalaisuuden kirjallinen isäntämies, oli Meurman myöhemmin sen tanakka
+työpehtori, joka tuuheiden kulmakarvojensa alta piti lakkaamatta
+silmällä, ett'eivät ohdakkeet hänen pellollaan saisi suinkaan yhdessä
+nisujen kanssa elojuhlaan saakka tuleentua.
+
+Inhimillisinä todistuskappaleina ovat hänen kolme sarjaansa _Elämän
+kysymyksiä_ mitä mieltäkiinnittävintä lukemista jokaiselle, joka tahtoo
+tutustua eräisiin suomalaisen kansallishengen syntysanoihin, sellaisena
+miksi vuosisatojen kehitys sen on muodostanut ja ympäröivät olosuhteet
+maamme sivistys-elämässä viime päiviin saakka säilyttäneet.
+
+
+
+
+PIETARI PÄIVÄRINTA
+
+
+s. 18/9 1827.--Seurakunnan kosto (1867), Elämäni (1877), Elämän
+havainnoita (1879-80), Pentti ja Inka (1882), Naimisen juoruja (1882),
+Tintta-Jaakko ja Torpan poika (1883), Kylään tullessa (1884), Minä ja
+muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia (1885), Isän pahat teot lasten päällä
+(1887), Jälkipoimintoja (1889), Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen
+seuraukset (1893), Syyslehtiä (1900), Pikku Mari ja muita kertomuksia
+(1903) y.m.
+
+
+Suomalaisuuden päivä kohoo yhä korkeammalle, sen säteet tunkeutuvat yhä
+syvemmälle laaksojen pimentoihin. Ruotsinkielistä sivistynyttä säätyä
+kohdanneen _herätyksen_ kansallisten velvollisuuksien tajuamiseen täytyi
+luonnonpakosta johtaa suomenkielisen rahvaan _valistamiseen_, m.m. jo
+sen vuoksi, että se ei muuten ikinä olisi kypsynyt käsittämään
+kansallisia oikeuksiansa. Tämän kansaa-valistavan ja kansaa-opettavan
+kirjallisen aikakauden ensimmäinen suuri alkupiste meillä on Pietari
+Päivärinta, vaikka eräitä oireita siihen suuntaan jo esim. Suoniossa--ja
+jo kauan ennen kumpaistakin Jaakko Juteinissa--havaitaan.
+
+Päivärinta jatkaa suomalaisessa sivistyshistoriassa siitä, mihin Kivi
+lopettaa: ensimmäisistä suomenkielisistä sanomalehdistä. Nyt, jolloin
+sanomalehdet jo leviävät jokaiseen taloon ja torppaan, me tuskin voimme
+kuvitella, mikä suorastaan mullistava vaikutus niillä kerran on ollut
+maalaiskansamme sivistys-oloihin ja koko suomalaisen kansanhengen
+psykologiaan: _kansan_hengestä tulee _kansallis_henki, vaistomaisesta,
+rotutunteesen, yhteiseen kieleen ja uskontoon, yhteisiin tapoihin,
+ympäröiviin oloihin ja historiallisiin kohtaloihin perustuvasta
+suomalaisuudesta muodostuu itsetietoinen, oikeutensa ymmärtävä,
+henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin pyrkivä, valoa janoava
+suomalaisuus. _Edistys_ on ajan tunnussana. _Valoa kansalle_! kaikuu
+ukkosena Auran rannoilta Ruijan suuhun.
+
+Päivärinta on edistyksen mies kuin ei kukaan. Hän on itse kohonnut
+kerjäläispojasta, joskaan ei juuri yhteiskunnan kukkuloille, niin
+ainakin niin siedettävään taloudelliseen asemaan, että taival siihen
+lapsuuden olosuhteista jo näyttää huimaavalta. Vielä huimaavampi on
+hänen nousunsa henkisessä suhteessa: hän oppii lukemaan ja
+kirjoittamaan, hän saa jo kirjoja ja sanomalehtiä, hänen lapsensa
+pääsevät jo kansakouluun ja hän itse kunnallisiin luottamustoimiin,
+joita hän hoitaa valppaasti, vireästi ja uskollisesti.
+Sattuma--tapaturmainen sairaus--tekee hänestä kirjailijan. Mutta hän on
+jo ennen kirjallisen toimintansa alkamista sen valistuneen suomalaisen
+talonpojan perikuva, jonka Aleksis Kivi meille _Seitsemän veljeksen_
+lopussa, Jukolan nuorimman pojan Eeron hahmossa, pitkänä tulevaisuuden
+kaarena välkähyttää. Jos Eero itse keski-ikäisenä miehenä ottaisi kynän
+käteensä, rupeisi kokemuksiaan paperille panemaan ja kirjan muodossa
+julkaisemaan, olisi hän sivistyshistoriallisena, joskaan ei ehkä aina
+sielutieteellisenä ja esteettisenä ilmiönä juuri--Pietari Päivärinta.
+
+Olkoon tämä lausuttu vain huomautuksena sen yleisen
+sivistyshistoriallisen pohjan laajuudesta, jolta Pietari Päivärinta
+nousee, eikä suinkaan todistuksena siitä, että mikä Eero tahansa olisi
+voinut suorittaa hänen kirjallisen elämäntyönsä. Valistuneita
+maanviljelijöitä on meillä jo, jumalan kiitos, tuhansia. Mutta Pietari
+Päivärinta olisi mainittava ilmiö jokaisen vanhemmankin sivistysmaan
+kirjallisuushistoriassa.
+
+Edistyksen miehenä Päivärinta on luonnollisesti suuri optimisti. Ei
+niin, että hän ei näkisi elämän synkkiäkin puolia, pimeyttä ja kurjuutta
+ympärillään, virheitä ja puutteita omassa itsessään. Mutta hän on itse
+noussut omalla voimallaan, hankkinut tietoja ja taitoja, tullut kunnon
+kansalaiseksi, kuten sanotaan, joka on »ylös-otettu sekä herroilta että
+talonpojilta». Hän on omastakin mielestään jo siihen aikaan, kun hänen
+ensimmäinen kertomuksensa _Elämäni_ ilmestyy, sen »rehellisen,
+suomalaisen, talonpoikaisen perheenisän» perikuva, jonka »tunnustus»
+hänen--sivumennen sanoen ei niinkään vaatimaton--elämäkertansa pyytää
+olla, jotakuinkin esimerkiksi-kelpaava sekä lähimmälle että
+etäisemmällekin ympäristölleen s.o. suomalaiselle maalaisrahvaalle
+kokonaisuudessaan. Hän on toisin sanoen jo henkiseltä
+läpileikkaukseltaan siinä asteessa, että hän katsoo taaksepäin
+menneisiin vuosiin ja kestettyihin kohtaloihin, huomaa tekemänsä työn ja
+eletyn elämänsä kaikkine satunnaisine erehdyksineen ja kompastuksineen
+kuitenkin sangen hyväksi ja arvelee, että siitä voisi olla ohjausta ja
+opetusta monelle, joka vielä ei ole päässyt hänen suorittamansa
+kehityskulun alimmallekaan porraspuulle. Hänestä tulee kansan opettaja.
+Hänen lähtökohtansa on alusta alkaen vähemmän kirjallinen kuin
+moraalinen, vähemmän vaistomainen kuin käsitteellinen, vähemmän tähtäävä
+puhtaan mielikuvituksen nautintoihin kuin tunteen jalostamiseen ja
+järjen kehittämiseen. Niiden takana seisoo taas _tahto_: sen ohjaaminen
+hyvien valtojen palvelukseen on lopullinen päämäärä, jota Pietari
+Päivärinnan tuotanto aina enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti
+tavoittelee.
+
+Ja tuo ohjaus onkin tuiki tarpeellinen. Päivärinnan teoksista vilahtelee
+meidän eteemme kirjavia kuvia siitä »entisestä hyvästä ajasta», joka
+vallitsi meidän maaseudullamme ennen kansallista herätystä. Mitään
+henkisiä harrastuksia ei ollut nimeksikään. Viinanjuonti, kortinpeluu,
+tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen. Ainoat maalliset kirjat, joita
+luettiin ja jotka osattiin esim. Päivärinnan syntymäpitäjässä, olivat
+Juteinin _Pila pahoista hengistä_ ja _Hobergin äijä_. Lukutaito oli
+luonnollisesti yleinen, kuten kaikkialla Suomessa, kiitos olkoon pappien
+ja lukukinkerien, mutta kirjoitustaito tuiki harvinaista. Taika-usko
+kukoisti, käsitykset maanviljelyksestä ja karjanhoidosta,
+terveydenhoidosta ja lastenkasvatuksesta olivat mitä alkuperäisimmät.
+Halla ja sen mukana köyhyys ja pettuleipä olivat jokapäiväisiä
+vieraita, kerjuu ainoa keino, kun nälkä rupesi liiaksi suolia
+nävertämään.
+
+Etelämmässä olivat aineelliset olosuhteet ehkä jonkun verran
+suotuisammat. Mutta henkisessä suhteessa oli suomalaisen maalaisrahvaan
+tila sielläkin suunnilleen sama, ja täytyi olla Aleksis Kivi voidakseen
+tämän maaperän tyypit niin syvästi inhimillisiksi aateloida. Sehän se
+juuri herätti pahennusta monessa hänen aikalaisessaan: miksi kuvata niin
+laajasti ja seikkaperäisesti Jukolan veljesten juominkeja ja tappeluja,
+miksi niin realistisesti heidän kaikkea muuta kuin höylättyä ja
+sivistynyttä puhetapaansa, miksi niin myötätuntoisesti heidän
+itsepintaista taisteluaan vasten lukutaitoa, aapiskukkoa ja kirkon
+jalkapuuta? Nehän juuri olivat kansamme pimeitä puolia, niitä vastaanhan
+juuri oli uuden ajan taistelu tähdättävä.--Kiven runous käsitettiin
+ymmärtämättömien taholla kansamme alkuperäisen raakuuden ihannoimiseksi.
+
+Onneksi hänen veljeksensä kuitenkin oppivat lukemaan, kuitenkin palaavat
+metsaläis-elämästä, kuitenkin tulevat yhteiskunnan jäseniksi ja kunnon
+kansalaisiksi. Tässä oli hyvä ase hänen puolustajilleen. Katsokaa,
+saattoivat he kirjan loppuun viitaten sanoa, eipä Kivi olekaan mikään
+raakuuden ihannoitsija, onpa hänen runoutensa kuin onkin suurten
+siveellisten voimien ja ajan tunnussanojen, edistyksen ja valistuksen,
+palveluksessa. Tämä puolustus ei suinkaan ollut esteettinen, vaan
+moraalinen. Ja pienessä, erittäin mieltäkiinnittävässä kuvauksessaan
+_Kirjailija_ (Aleksis Kiven kuoleman johdosta kirjoitettu) osoittaa
+Päivärintakin Kiven näin käsittäneensä, lausuen samalla luonnollisesti
+oman kirjallisen uskontunnustuksensa.
+
+Se on mielestäni miltei liikuttavaa. Mutta niinhän on myöskin Lönnrotin
+pelko, ettei vain hänen Kalevalaansa ja ylimalkaan näiden vanhojen
+jumaluustarujen ja loitsurunojen julkaisemista väärin käsitettäisi.
+Olihan papiston työ vuosisatojen kuluessa juuri niin suureksi osaksi
+kohdistunut pakanallisen epäjumalan-palveluksen kukistamiseen, kuuluihan
+taika-usko juuri niihin kansan pimeihin puoliin, joita vastaan oli
+taisteltava. Miksi näitä »loruja» nyt äkkiä ruveta kirjana julkaisemaan,
+niitä täten uudestaan kansaan levittämään, vieläpä vasta-alkavan
+suomalaisen sivistys-elämän kunniapaikalle asettamaan? Se mahtoi olla
+mielipide monessa Suomen pappilassa, vielä yleisemmin tietysti kirjalle
+kykenevien kansanmiesten keskuudessa. Myöskin Pietari Päivärinta kertoo,
+miten hän nuorena saadessaan Topelius vanhemman julkaisemia
+muinaisrunoja käsiinsä kovin kummasteli niiden tarkoitusta. Siinä
+seisahtui hänen kirjallinen järkensä kokonaan. Olihan _kirja_ juuri
+kaiken edistyksen ja valistuksen pyhä vertauskuva hänelle. Mutta mitä
+hyötyä mahtoi moisista julkaisuista olla? (Tässäkin siis _hyöty_, kuten
+johdonmukaista kyllä, käsitteellisen kansallishengen miehelle, kaiken
+kirjallisen arvostelun mittapuuna.) Onneksi selviää asianlaita hänelle
+myöhemmin: kalevalainen runous tarkoittaa Suomen kansan muinaisen
+historian selvittämistä!
+
+Kalevalan esteettiselle ymmärrykselle ei Päivärinnan aika vielä ollut
+eikä voinut olla otollinen. Senkin kuolemattomien kauneuksien
+käsitettiin palvelevan erästä vielä korkeampaa päämäärää:
+_kansallisuus-aatetta_, sitä joka oli ajan suuri armeijalippu, sitä,
+jota kaikki ajan riennot tarkoittivat ja jonka johdonmukaisia
+haarautumia vain kaikki edistys ja valistus olivat. Siinä nähtiinkin
+myös sen ainoa oikeutus olemassaoloon.
+
+Siinä näkee myös Pietari Päivärinta oman kirjallisen toimintansa
+oikeutuksen.
+
+Kansallisuus-aatetta hänkin tahtoo palvella, mutta omalla tavallaan.
+Mikä on syynä kansan kurjuuteen hänen ympärillään? Se ettei ole tietoa
+ja valistusta. Jos Kalevala oli sanonut: _tieto on valtaa_, sanoo
+Päivärinta oman aikakautensa keralla: _tieto on onnea_. Se on hänen
+mielestään pettämätön parannuskeino kaikissa elämänkohtaloissa, tietysti
+vasta yhdessä ihmisen siveellisen itsekasvatuksen kanssa, johon se
+kuitenkin hänen mielestään taas niin mahtavasti vaikuttaa. Hyvien ja
+hyödyllisten tietojen mukana tulevat kaikki kansan aineellisetkin
+elinehdot korjautumaan. Kun tiedon terästämä ja valistama tahdon
+toiminta vielä poistaa juoppouden, kortinpeluun ja siellä täällä
+ilmenevän irstaan sukupuoli-elämän jokaisesta Suomen kolkasta, onkin
+päämäärään päästy, paratiisi maan päälle on luotu ja kansallisuus-aate
+kantanut kauneimman kukkasensa. Tämä on Pietari Päivärinnan valoisa,
+vuorenvankka optimismi, se, jonka filosofiset juuret johtavat meidän
+evankelis-luterilaiseen uskontunnustukseemme ja kirjalliset juuret
+Runebergiin, joka tänäkin päivänä on yksi meidän kansallisen
+idealismimme kulmakiviä ja jolle niin suuri osa koko suomenkielistä
+kirjallista toimintaa on perustettu.
+
+Valaiseva Päivärinnan suhteelle Runebergiin on hänen oma nimenomainen
+tiedon-antonsa kertomuksessa _Elämäni_, miten suurella ihastuksella hän
+jo varhain tutustui tämän runoelmiin _Hauta Perhossa_ ja _Pilven veikko_
+suomenkielisinä käännöksinä. Niitä on seurannut sitten _Saarijärven
+Paavo_ j.n.e. Hän panee omien henkilöittensä suuhun kokonaisia lauseita
+Runebergin teoksista, esim. »vaikka kokee, eipä hylkää Herra», ja
+selittää itse, miten ne tietopuolista tietä, lainattujen kirjojen
+kautta, ovat ehtineet jo kansan keskeen singahtaa. Hän lopettaa oman,
+kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan klassillisen _Halla-aamunsa_
+kuvauksen säejaksolla Runebergin _Maamme_-laulusta ja osoittautuu
+kaikkialla muuallakin tämän ynnä Zachris Topeliuksen
+kansalliskristillisen hengen läpitunkemaksi, sillä erotuksella vain,
+että se hänellä, hänen sangen järkiperäisen luonnonlaatunsa mukaan,
+suuntautuu miltei Meurmanin edustaman käytännöllisen ja hyödyllisen
+kristillisyyden palvelukseen. Pikku Mari _Tintta-Jaakossa_ esim. puhuu
+miltei niinkuin joku Topeliuksen lastentarina--vaikka ilman tämän
+runollisuutta--ja tekijä itse henkilöitään puhutellessaan käyttää usein
+sananparsia, joilla hän ikäänkuin tahtoo todistaa, että hän on hyvin
+lukenut silloisen suomenkielisen kirjallisuutensa ja myöskin ymmärtänyt
+luettavansa.--Metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan. Ja Pietari
+Päivärinta on tässä suhteessa metsä, joka ensi kerran suomalaisen
+talonpojan suulla ilmoittaa kuulleensa, mitä Snellmanin, Lönnrotin ja
+Runebergin aikakausi on siihen kajahuttanut.
+
+Tietysti hän ei kertaa kansallisen herätyksemme syntysanoja aivan
+sellaisinaan. Suomalaisena talonpoikana hän ottaa asian paljon
+käytännöllisemmin kuin sen sivistyneet ajajat tuolla pääkaupungissa ja
+yliopisto-piireissä, pyyhkii siitä pois paljon kansallista romantiikkaa
+ja jättää jäljelle pääasiallisesti vain sen, mitä hän kaipaa, mitä hän
+tarvitsee ja mistä hän tuntee olevan todellista hyötyä hänen omalle
+lähimmälle ympäristölleen.--»Ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä»,
+valittaa hän entisistä ajoista. Mutta se johtui hänen mielestään
+nähtävästi etupäässä siitä, ettei sitä ollut kukaan kansalle
+_opettanut_.
+
+Ei ollut oppia, ei tietoja suomalaisessa maalais-rahvaassa Pietari
+Päivärinnan nuoruuden päivinä: se surumielinen laulu soinnahtaa
+lukijalle aina uudestaan hänen kirjallisesta tuotannostaan. Mutta oli
+olemassa _tiedon-nälkä ja opin-halu_ sellainen, että sitä myöhemmät
+polvet voivat syystä kadehtia ja ihmetellä. Kirjoitustaito esim. herätti
+tullessaan sellaista harrastusta, että »metsäteitten varret olivat
+talvella kirjoitetut täpitäyteen»: se oli halvin koekenttä silloisen
+»nuoren Suomen» kirjallisille harrastuksille! Ja _Maanmiehen ystävä_ oli
+niin tervetullut vieras taloon, että sitä pitkin viikkoa jännityksellä
+odotettiin. »Me emme vähääkään tienneet sitä silloin», sanoo Päivärinta,
+»että se oli Snellman, joka oli ruvennut puolikuolleita lapsiaan
+ruokkimaan» tällä sielunravinnolla. Sitä ennen olivat _Oulun
+viikkosanomat_ ja _Turun viikkosanomat_ jo parin hänen pitäjänsä
+valistuneimman isännän hyllylle tiensä löytäneet. Lisäksi _Mehiläinen_,
+sitten _Suometar_, sitten _Lukemisia Suomen kansalle_, savo-karjalaisten
+ylioppilasten toimittamia, Wareliuksen _Enon opetuksia
+luonnontieteissä_, _Talonpojan kotilääkäri_, _Kristillinen ja
+terveellinen lastenkasvatus_ j.n.e. Tätä sivistyshistoriallista taustaa
+vastaan on Pietari Päivärinnan elämäntyö katsottava.
+
+Hän tahtoo myöskin olla eräänlainen »talonpojan kotilääkäri» ja onkin
+sitä parhaimmassa merkityksessä. Hän tuntee perinpohjin esitettävänsä
+aineen, hänellä on avoin silmä sekä luontoon että ihmis-elämään ja hänen
+_Elämän havaintonsa_ kiinnittävät tänäkin päivänä huomiota yhtä paljon
+tekijänsä tyynen, ratsionalistisen kuvaamiskyvyn kuin esitystavan
+pirteyden ja patriarkallisen sävyn tautta. Eräät näistä kertomuksista,
+kuten _Kontti-Anna_, ovat palanen suurta taidetta. Toiset, kuten
+_Puutteen Matti_, ovat huomattavia sen kriitillisen silmän vuoksi, jolla
+tekijä niissä ympäröiviä yhteiskunnallisia olosuhteitaan katselee.
+Kaikki ovat ne kerrotut siihen miellyttävään, hiukan karuun, mutta
+lämpimään, iso-isälliseen tyyliin, joka milloin tahansa sallii
+Herodotoksen tapaisia huudahduksia: »Kah, kuinka ihminen on
+hajamielinen!» Pitihän puhua siitä ja siitä, »ja nyt olen kaikenni
+mennyt pois aineestani».
+
+Puhtaasti taiteellisen arvon Päivärinnan tuotannolle antavat hänen
+erinomaiset luonnonkuvauksensa, hänen kykynsä piirtää sisällisesti
+tosia--joskaan ei aina jokaisessa ulkonaisessa yksityiskohdassa
+todellisia--ihmisluonteita ja ainakin pienemmissä sommitteluissa tavaton
+taiteellisen keskittämisen vaisto. Pitemmissä sommitteluissa, kuten
+_Minä ja muut_, voi tämä viimemainittu ominaisuus joskus uinahtaa. Mutta
+lukijalle jää aina täyspitoiseksi ylijäämäksi sarja väririkkaita,
+elävästi kuvattuja kohtauksia, jotka hän myöhään on unohtava.
+
+Suomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun nähden Pietari Päivärinnan
+merkitys on ollut siinä, että hän on johtanut suomalaisen kansan-elämän
+kuvaamista yhä suurempaan realismiin, samalla kaikki kansallisen
+romantiikan ihanteelliset elämän-arvot säilyttäen. Aleksis Kivi on
+luonnollisesti ensimmäinen suuri virstapatsas tällä tiellä. Pietari
+Päivärinta on toinen, vaikk'ei suinkaan edellisen veroinen
+alkuperäiseltä runoilijakyvyltään. Joskus, keskellä muuten realistista
+kertomusta, hänenkin järkiperäinen mielikuvituksensa saattaa Kiven
+tapaan lennähtää sellaiseksi romantiseksi kuvaukseksi kuin tarina Kuusta
+ja Pakkasesta _Halla-aamussa_. Muuten hän on jo tyyliltäänkin
+täydellinen kansaa-valistavan ajan lapsi, joka vain harvoin sallii
+itselleen mitään romantisen mielikuvituksen syrjähyppyjä.
+
+Harva nykyaikainen lukija mahtanee muistaa, että Päivärinta joskus
+saattaa myös suurella menestyksellä yhteiskunnallisen ivan ruoskaa
+heiluttaa. Kuvaus Aleksis Kiven ensimmäisistä kirjallisista
+kokemuksista, hänen käynneistään sanomalehden-toimistoissa, hänen
+suhteestaan oman aikakautensa arvosteluun ja vihdoin hänen sairauttaan
+ja kuolemaansa seuranneista asianhaaroista esim. on aivan erinomainen
+hiljaisessa, hiukan yksinkertaiseksi tekeytyvässä ilkimielisyydessään.
+Entä hänen kuvauksensa rovastista sitten, joka ryöstättää Puutteen
+Matilta saatavansa ja lukee tämän kuoltua saarnastuolista hänelle
+seuraavan erinomaisen esirukouksen:
+
+    »Mik' on riista, tavara?
+    Lika, multa katoova.
+    Rikas pian köyhtyy kyll',
+    murhe myöt' on molemmill'.»
+
+Entä Puutteen Matin oma psykologia sitten? »Hän on hyvä kirkon mies ja
+toimittaa kaikki hyvin, en minä moiti rovastia», on Matti tuuminut jo
+eläessään, ja samat sanat on tekijä kuulevinaan vielä hänen haudastaan,
+silloin kun rovastin heittämät kolme lapiollista multaa hänen hyisen
+arkkunsa kannelle kumahtavat. Tekijänkään mielestä ei kukaan saattanut
+sanoa suorastaan, että tuo Matin kotona pidetty huutokauppa olisi ollut
+_väärin_, sillä »laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhää». Mutta
+kuitenkaan hän ei saata olla mielessään kummeksumatta näitä kahta niin
+erilaista elämäntarinaa. »Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä
+elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämän tarvetten
+ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana
+ryöstön tulosta eli toinen.» »Toinen sitä vastoin eli alituisessa työssä
+ja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa,
+alastoman ja nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua
+luontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana perheellisiä ja
+yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessä ja vihdoin uupuvana,
+nääntyvänä elämän raskaan painon alla.»
+
+Tässä ollaan jo sangen kaukana Runebergin ja Kiven aikaisesta
+kansan-elämän kuvaamistavasta, samoin Päivärinnan omasta tavallisesta
+tasapinnasta. Näennäisesti tyynen esityksen alta sylkähtää jo
+vapaa-ajattelijan yhteiskunnallinen ja kirkollisvastainen sydän, joka
+siveellisessä suuttumuksessaan ampuu rohkeasti vasamansa mädäntyneen
+yhteiskunta-elämän ensimmäiseen suureen alkusyyhyn: valtiokirkkoon ja
+sen tekopyhiin palvelijoihin.
+
+
+
+
+J.H. ERKKO
+
+
+s. 16/1 1849 k. 16/11 1906.--Runoelmia, I-III (1870, 1872, 1876),
+Kokkimajuri ja Sotalaiset (1873), Ilmari (1875-76), Paimenet (1878),
+Valittuja runoja (1881), Ilmiö (1881), Kotoisia tarinoita, I-II (1881,
+1883), Uusia runoelmia (1885), Havaittuani (1886), Tietäjä (1887),
+Uskovainen (1890), Kuplia (1890), Aino (1893), Kullervo (1895), Ajan
+varrelta (1896), Runoelmia ja ajatelmia (1899), Pimeän tullen (1900),
+Suomalainen huoneentaulu (1900), Pohjolan häät (1902), Nuorten runoja
+(1903), Ilmojen lauluja (1904) y.m.
+
+
+Suomalainen laulurunous ei suinkaan ala Oksasesta, vaikka hän on sen
+ensimmäinen selväpiirteinen, nykyaikainen kirjailijapersonallisuus.
+Paitsi kalevalaista ja kantelettarelaista laulurunoutta, ikivanhaa kuin
+Suomen kansa itse, paitsi papiston--ainoan suomenkielisen sivistyneen
+säädyn, mikä oli olemassa--viljelemää hengellistä ja historiallista
+runoutta 1600- ja 1700-luvulta saakka, oli uudempi kansanlaulu
+vuosisatojen vieriessä löytänyt yhteisen kansan keskuudesta aina uusia
+ja aina monipuolisempia käyttäjiä. Voipa sanoa sekä tämän »oppineen»
+että »oppimattoman» esikansallisen kirjallisuuden juuri saavuttaneen
+huippunsa Elias Lönnrotissa. Hänen kirjallisessa toiminnassaan yhtyivät
+toiselta puolen ne Suomen kansan kirjalliset perinnät, jotka Mikael
+Agricolasta, Juhana Cajanuksesta, Gabriel Calamniuksesta, y.m. johtavat
+Juteiniin, Gottlundiin, Kallioon, Poppiukseen, Ticklén-veljeksiin y.m.,
+toiselta puolen taas ne, jotka itse »Kalevalan kaskesmailta» uudemman
+kansanlaulun kautta jatkuvat kauas 1800-luvulle, Paavo Korhosen, Pietari
+Makkosen, Antti Puhakan, Pentti Lyytisen y.m. tuotantoon. Oksasen
+kautta oli tähän jo ennen häntäkin varsin kukoistavaan kansalliseen
+laulurunouteen, paitsi muuta, tullut lisäksi sytyttävä »sakene»
+valtiollisesti itsetietoista suomalaisuutta, Kiven kautta taas sen alla
+asuvan raamatullisen ja kalevalaisen suomalaisuuden ensimmäinen suuri,
+yksilöllinen elämäntunnustus. Mutta jo ennen heitäkin oli suomenkielinen
+taidelaulu liikkunut mitä erilaisimmilla aloilla. Ei puuttunut siitä
+kauniita virsiä, yhtä vähän kuin liikuttavia valitusrunoja ajan
+ahdingoista, ei hyödyllisiä ja järkiperäisiä opetusrunoja, yhtä vähän
+kuin hilpeitä hää- ja pöytälauluja, ei mietelmiä elämän ja ijäisyyden
+ongelmista, yhtä vähän kuin alkavan kansallisen tietoisuuden
+aamusarastuksia. Ensimmäisenä ja enimmän viljeltynä suomalaisen
+kirjallisuuden haarana heijastelee juuri laulurunous uskollisimmin koko
+suomalaisen kansallishengen kehitystä, kunnes kertoma- ja näytelmärunous
+vihdoin 1800-luvulla astuvat tähän kunniakkaasen tehtävään omilla
+objektivisemmilla taidekeinoillaan.
+
+Olemme ennen merkinneet suomalaisen metsänhengen Kalevalassa,
+suomalaisen kylänhengen Aleksis Kivessä humahtaneeksi. Jos me yhä
+jatkamme samaa vertauskuvaa, voimme sanoa, että Oksasen runous silloin
+merkitsee pitäjän vallas-säädyssä tapahtuvaa kansallista herätystä,
+Pietari Päivärinta taas sitä henkistä vallankumousta, minkä ensimmäiset
+suomenkieliset sanomalehdet talonpoikaisen kansan keskuudessa
+synnyttävät. Sitten seuraa vallankumous vallankumousta: kansakoulu,
+raittiusseura, nuorisoseura, lauluseura, monenmoiset taloudelliset
+yhdistykset, ja vihdoin kaiken tämän viriävän valistusharrastuksen ja
+kunnallisen elämän kukkana: _kansanopisto_. Eletään yhdistysten
+aikakaudella, Suomen kansa tempautuu pohjiaan myöten kohottamaan
+aineellista ja henkistä hyvinvointiaan. _Yhteistoiminta_ tulee ajan
+tunnus-sanaksi. _Yhteisvoimin_ on uuden Suomen perustava työ kaikilla
+aloilla suoritettava.
+
+Ollaan J.H. Erkossa. Jälleen on suomalainen kansallishenki astunut
+jättiläis-askeleen eteenpäin.
+
+Ensimmäinen piirre, joka pistää meidän silmäämme J.H. Erkon harvinaisen
+laajasta ja monipuolisesta kirjailijaluonteesta--aina myönteisestä, ei
+koskaan kielteisestä--on hänen henkinen joustavuutensa ja tavaton
+sielullinen kehityskykynsä. Hänen suorittaa omassa olennossaan kolmen
+vuosikymmenen mitan suomalaista sivistyshistoriaa, 1870-luvun alusta
+uudelle vuosisadalle saakka, aina yhtä avoinna ajan aatteille kuin
+niiden aiheuttamille kirjallisille, valtiollisille ja
+yhteiskunnallisille virtauksille, sulattaen ne kaikki itseensä
+sopusointuisesti ja omaperäisesti. Puhtaasti kirjallisena ilmiönä hän
+valmistaa runoudessa, niinkuin Päivärinta suorasanaisen kertomuksen
+alalla, tietä uudelle, 1880-luvun murroskaudelle, suorittaa senkin
+täysin oman luonteensa mukaisesti, ja seisoo jälleen lähempänä
+1890-luvulla esiin astuvaa kirjailijapolvea kuin kukaan hänen
+aikakautensa kirjallisista edustajista. »Nuori» ja »vanha» Suomi lyövät
+hänessä kättä toisilleen.
+
+J.H. Erkko kuuluu »vanhaan» Suomeen siinä merkityksessä, että hänen
+runoutensa aluksi rakentuu kaikille niille kansallisromantisille
+aines-osille, jotka ovat olemassa ennen häntä. Hänen _Paimenlaulunsa_
+ovat lemmen ja luonnon helkähdyksiä, tuoreita ja tunnepuhtaita kuin
+Kanteletar itse, hänen _Hämäläisen laulunsa_ yhtyy vilpittömänä Oksasen
+_Savolaisen laulun_ raikahuttaman kotipaikka-rakkauden säveleesen:
+jälkikaiku Runebergin _Maamme_-laulusta, jonka koko isänmaata käsittävä
+tunnelmapohja vielä puuttuu hänen suomenkielisiltä virkaveljiltään.
+Hänen harvat personalliset ajatuksensa jumalasta, ihmisestä, isänmaasta
+ja maailmanjärjestyksestä kokonaisuudessaan ovat idyllisen, tyynen, eikä
+aivan syvän suomalaisen metsälähteen laikähdyksiä, jonka yli joskus
+»pilvin varjot vaeltavat», mutta joka enimmät aikansa peilikirkkaana
+taivaan sineä ja ympäröivien puiden latvoja kuvastelee.
+
+Tästä aallottomasta ja uneksivasta umpivedestä, jonka hänen 1870-luvulla
+julkaisemansa _Runoelmat_ muodostavat, löytyy J.H. Erkolle pian hänen
+luonteensa mukainen--ja samalla hyvin koko suomalaisen kansanluonteen
+mukainen--tie väljempiin maailmoihin: mietiskely. Keveiden, utuisten
+mielialain sijasta, jotka vielä _Uusissa runoelmissa_ 1880-luvun
+alkupuolella ovat merkitsevimpänä osana, elämän suuret kysymykset
+alkavat yhä enemmän askarruttaa hänen aina korkeampiin päämääriin
+pyrkivää henkeään. Ajattelijan ryppy painuu ennen niin päivänpaisteisen
+laulurunoilijan otsalle. _Havaittuani_, vihko runoja ja virsiä,
+_Tietäjä_, 5-näytoksinen, raamatun-aiheinen mieterunoelma ja
+suorasanainen kuvaus _Uskovainen_ seuraavat toisiaan. Epäily,
+ensimmäinen »nuoren» Suomen piirre, astuu Erkon runouteen. Hän ei enää
+tahdo uskoa sitä, mitä hänelle lapsuudesta saakka on uskoteltu. Hän ei
+tahdo enää pitää pyhänä mitään, jonka totuutta hän ei itse ympärillään
+ja omassa povessaan ole saanut tarkistaa. Jo hänen _Uudet runoelmansa_
+kohoavat omituisen tummalta pohjalta, vaikka ne useimmat niin
+aurinkoisiksi ja sopusointuisiksi laulelmiksi laikahtavat. Sitä
+seuranneissa yllä-mainituissa teoksissa Erkko taistelee uuden ja
+voimakkaamman selvyyden sielulleen.
+
+Hänestä tulee vapaa-ajattelija. Hän ei voi uskoa jumalaan, sellaisena
+kuin dogmaattinen kristin-oppi sitä julistaa, ei perkeleesen eikä
+iankaikkiseen tuomioon. Hänestä tulee valistus-ajan mies: usko valoon,
+usko ihmiseen, usko ihmishengen voittoon raa'an aineen ja ympäröivän
+luonnon yli, muuttuvat hänen uskonkappaleikseen, yhtä pyhiksi kuin
+koskaan kolmi-yhteisen jumalan dogmit hartaalle kristitylle. Maa ei
+olekaan enää hänelle vain murheen laakso ja kauniiden varjojen kotisija.
+Se muuttuu hänelle aina enemmän ihmisen ainoaksi todelliseksi
+toimipaikaksi. Hänestä tulee realisti, hän asettaa runoutensa yhä
+rohkeammin ajan realististen elämän-arvojen palvelukseen.
+
+Aluksi hän tuntee itsensä tässä uudessa, käytännöllisessä ympäristössä
+hiukan turvattomaksi ja kodittomaksi. Häntä vilustaa. Runokokoelma
+_Kuplia_ tekee jonkun verran sen vaikutuksen. Hän on vielä liian herkkä,
+liian haaveellinen tähän uuteen, armottomaan, unelmattomaan aikakauteen.
+J.H. Erkon, ollakseen oma itsensä ja tehdäkseen oikeutta sydämensä
+syvimmälle pyyteelle, _täytyy_ saada uneksia, uneksia suuresti, laajasti
+ja utuisesti. Aika hänen ympärillään tarjoaa varsin vähän tilaisuutta
+siihen. Hänen täytyy mennä kauas taaksepäin löytääkseen kyllin idyllisen
+tyydytyksen tälle synnynnäiselle tarpeelleen, ja hän menee Kalevalaan
+saakka, tavaten sen _Aino_-tarusta sopivat puitteet sisällisille
+mielihauteilleen. Hän löytää siitä Väinämöisen, jonka sydämeen hän voi
+sijoittaa koko oman ikuisen päivän-uskonsa, Ainon, jonka kulmille hän
+voi painaa muinaisten paimenlaulujensa pehmeimmän, haaveherkimmän
+seppeleen, ja hän löytää siitä lopuksi Joukahaisen, jonka hahmossa hän
+voi laulaa suohon kaiken matalan, epäpyhän, surkastuneen ja kelvottoman
+elämässä ynnä ihmisissä. Mutta unelmakin, kuinka kaunis ja utuinen
+tahansa, voi olla harhapolku sille, jonka takana seisoo koko kansa
+kalevalainen. Vasta kun Aino, hänen oman onnensa unelma, on mennyt
+mereen, voi Väinämöinen täydellä paatoksella väittää itsestään: »Kansa,
+nyt olen omasi!» Ja silloin vasta hän voi miehekkäässä
+resignatsionissaan lausua uuden, realistisen Suomen laajakantoiset
+syntysanat: »Yhteisvoimin yhteistyöhön!»
+
+_Aino_ on J.H. Erkon vieno hyvästijättö nuoruutensa uneksivalle
+romantiikalle ja samalla sen uuden, yhteiskunnallisen ihmisyyden
+ensimmäinen rohkea ja reipas ohjelmajulistus, joka on pudonnut kypsänä
+hedelmänä hänen nykyaikaisen epäilyn kalvamista uskonnollisista
+mietiskelyistään.
+
+_Kullervossa_ hän on jo kokonaan yhteiskunta-ihminen. Kalevalan
+traagillisin sankari ei esiinny hänelle niin paljon kohtalon vaskisia
+valtoja vastaan taistelevana, kuin orjien päämiehenä, joka on
+syntyperänsä kautta joutunut yhteiskunnan ulkopuolelle ja joka nyt
+tahtoo taistella siltä ihmis-oikeuksia itselleen. Mutta juuri sehän on
+J.H. Erkon mielestä myös nykyaikaisen työväenliikkeen lopullinen
+tarkoitusperä. Siis on Kullervo Suomen ensimmäinen sosialisti,
+taruhenkilö tosin, mutta juuri siten vielä sopivampi nykyaikaisen
+yhteiskunnan lapsipuolten laajaksi vertauskuvaksi. Eikä oikeastaan vain
+sosialisti, sillä sehän tekijä itsekin on jo tähän aikaan
+ihanteellisessa merkityksessä, vaan suorastaan anarkisti on Kullervo,
+ja vasta sellaisena voi J.H. Erkko hänet traagilliseksi sankariksi
+kuvata ja käsittää. Säkeet sellaiset kuin:
+
+    »Minut myrkytti elämä,
+    minä myrkytän elämän»,
+
+huomauttavat meille, miltä kannalta tekijä tahtoo Kullervoaan
+katsottavan. Kullervokin kuuluu niihin suohon-laulettaviin voimiin
+elämässä, kuten Joukahainen _Ainossa_, joiden murtuminen on
+välttämätöntä yhteiskunnallisen elämän vapaalle ja onnelliselle
+kehittymiselle. Hänestä olisi _voinut_ tulla »suurin sankareista», mutta
+orjuus oli hänet jo liiaksi myrkyttänyt. Hänestä oli jo tullut
+vahinko-eläin, vahinko-ihminen, joka ei osannut hillitä intohimojaaan
+»voiton yhteisen eduksi», ja siksi oli hänen sorruttava. Mutta niin ei
+ole tarvis käydä kaikkien hänen vertaistensa:
+
+    »Yhteisistä tee eduista
+    työväksi osalliseksi,
+    teetpä sen vapaaksi kohta»,
+
+lausuu Tiera, ja _vapaat_ miehet ne vasta voivat muodostaa sen »kesyjen
+yhteiskunnan», jota Väinämöinen uneksii ja jonka tunnusmerkki juuri on:
+_itsehillitseminen_.
+
+Tässä ollaan jo keskellä J.H. Erkon oleellisinta maailmankatsomusta.
+Luonto, olkoon sillä kuinka suuri oikeus tahansa elämään, ei vielä
+kelpaa sellaisenaan: se on viljeltävä, kesytettävä. Yksilö, olkoon hän
+kuinka rikaslahjainen tahansa, ei menesty eikä _saa_ menestyä, ellei hän
+opi oikein käyttämään vapauttaan ja alistamaan omaa hyväänsä kaiken
+kansan yhteisen hyvän palvelukseen.
+
+Osa tästä maailmankatsomuksesta sisältyy Topeliuksen »kuninkaan
+sormuksen» kuuluisaan taikalauselmaan: _Rex regi rebellis_. Se osa
+nimittäin, missä turmion voimat käsitetään ihmisen omassa rinnassa
+asuviksi s.o. hänen intohimoikseen, pedoksi ihmisessä. Mutta Erkon
+mielestä kuuluvat hänen tällä kehityskaudellaan turmiollisiin voimiin jo
+kaikki nekin, jotka pyrkivät yksilölliseen onneen ohitse kaiken kansan
+onnen. Siksi ovat Untamon ja Kalervon heimotkin sortuneet, että ne ovat
+etsineet »sukuetuja». Siten ovat ne kohtalonsa ansainneet.
+
+_Hyvä_ voittaa Erkon mielestä aina. Siinä hän on täydellisesti »vanhan»
+Suomen mies, joka on saanut saman valoisan optimismin kristillisestä
+maailmankatsomuksestaan. Mutta hyvää on Erkon mielestä vain kaikki se,
+joka _yhdistää_, pahaa se, joka _erottaa_, yhteishyvä voittaa jo tässä
+maailmassa, yksityishyvä, joka ei sitä palvele, on tuomittu sortumaan.
+Siinä on Erkko taas sikäli »nuoren» Suomen mies, että hän
+vapaa-ajattelijana siirtää hyvän ja pahan lopullisen taistelun haudan
+tuolta puolen haudan tälle puolen. Mutta hän on vielä enemmän, hän on
+sen tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnan kannattaja, joka on kaikesta
+haudantakaisesta puhdistetun kristinopin (s.o. sosialismin) viimeinen
+johtopäätös.--Luonnollisesti käy kaikki syvempi tragiikka näin
+päivänpaisteisen maailmankatsomuksen kannalta mahdottomaksi.
+
+Kuinka ovat sitten vaivaiset syntiset ihmiset tätä ihanne-yhteiskuntaa
+varten kasvatettavat? Erkonkaan mielestä he eivät nimittäin vielä
+lähestulkoonkaan ole valmiit siihen. Vapaudella ja ainoastaan
+vapaudella. Kaikki pakko, kaikki sorto on hänelle jo sellaisenaan
+vierasta ja vastenmielistä. Se ei sitäpaitsi olisi tässä tapauksessa
+edes mikään tarkoituksenmukainen keino, sillä orjuus kasvattaa vain
+orjanhyveitä. Taikka toisin sanoen: jos mieli yksilön koskaan oppia
+yhteiskunnallista vapautta oikein käyttämään, on hänelle ensin tämä
+vapaus annettava. Jos hän käyttää väärin vapauttaan, hän sortuu. Mutta
+vapauden väärinkäytöksiltä voi yhteiskunnan turvata vain sen jäsenten
+sisällinen, siveellinen kasvatus, joka taas on mahdollinen vain
+vapaudessa. Korkein yksilöllinen siveys-oppi on siis siinä, että yksilö
+vapaehtoisesti täyttää ja palvelee koko yhteiskunnan ylintä tarkoitusta,
+s.o. aina korkeampaa ja korkeampaa ihmisyyttä.
+
+Uudestaan ja yhä uudestaan soinnahtaa tämä auringon-uskoinen, vapauttava
+ja riemuitseva sävel Erkon myöhäisemmästä tuotannosta: _Ajan varrelta,
+Runoelmia ja ajatelmia, Pimeän tullen, Ilmojen lauluja_. Hän seisoo nyt
+keskellä nykyisen ajan kihinää, keskellä isänmaan hätää, keskellä kansan
+kahtia-menemistä, mutta mikään ei voi enää häntä kerran saavutetulta
+kalliopohjaltaan häälyttää. Hän on kansallinen ja ihanteellinen kuin
+konsanaan »vanha» Suomi, hän on vapaamielinen ja kansanvaltainen kuin
+konsanaan »nuori» Suomi hänen ympärillään, ja hän on lopuksi
+kansainvälinen ja yhteiskunnallinen kuin konsanaan se sosialistinen
+Suomi, jonka hän niin kauniina näkee taivaanrannalla kangastavan. Mikään
+uusi ei enää pelota häntä. Perinjuurisimmatkin reformikysymykset
+löytävät hänestä aina innostuneen ajajan, usein jo kauan ennen, kuin ne
+ovat tulleetkaan päiväjärjestykseen. Hän on nyt realisti, realisti
+sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, mutta ei koskaan materialisti.
+Aineen tulee hänen mielestään aina ja kaikkialla palvella henkeä, hyödyn
+kauneutta, yksilön yhteiskuntaa, kansan ihmisyyttä. Siksi hän saattaa
+runoilijana niin vilpittömästi ja palavasti iloita jokaisesta
+pyrkimyksestä parantaa kansamme taloudellisia elin-ehtoja: mitkä ihanat
+_hengen_ kukat tulevatkaan tuosta uudesta, viljavammasta maaperästä
+puhkeamaan! Siksi hän saattaa niin lämpimällä mielenkiinnolla seurata
+jokaisen vähänkin lahjakkaamman yksilön nousemista suomalaisessa
+sivistys-elämässä: kuinka hän kerran onkaan _koko_ suomalaista isänmaata
+kohottava! Siksi hän voi seisoa eturinnassa silloin, kun hänen
+suomalaista isänmaataan uhataan: tässä ei ole kysymys vain kansan
+taistelusta vasten kansaa, vaan erään _ihmisyyden_ osan taistelusta
+vastaan sortoa ja väkivaltaa! Kukaan suomalainen kirjailija ei ole
+laajemmin käsittänyt uutta kansallisen herätyksen, valistuksen,
+edistyksen ja lopuksi laillisuuden Suomea. J.H. Erkossa yhtyvät sen
+kaikki säteet. Hän on yhtä keskeinen ilmiö ajassa kuin ainoastaan
+Lönnrot oli ollut omassaan.
+
+Tältä pohjalta tulee hänestä sen edistysmielisen, sen valistusjanoisen
+maalaisnuorisomme mielirunoilija, joka jo varhain on hänen _Hämäläisen
+laulunsa_, hänen _Kansalaislaulunsa_, ja niin monta säveltäjien
+siivittämää lyyrillisen mielialan tuotetta suorastaan kansanlauluina
+omaksunut. Hänestä tulee sen pyhimpien ihanteiden tulkki, sen
+kauneimpien pyrkimysten olennoitu perikuva, »valon sankari väkevä»,
+nuorisoseurain, kansan-opistojen, kansanjuhlien, lomakurssien ja
+ylimalkaan kaikkien opin-ahjojen ja isänmaallisten tilaisuuksien tietäjä
+ijänikuinen. Tältä pohjalta hän saattaa haltioitua esim.
+raittiusliikkeestä siihen määrään, että hänen jalosti mahtipontinen ja
+Bakkos-vastainen purkauksensa _En viinoja juo, en rypäleverta_! on
+dityrambisessa hurmauksessaan todellakin--dionysolainen. Tältä pohjalta
+hän voi koskettaa myös kaupunkilaiskultuuria, nimittäin juuri sen
+työväenliikettä ensimmäisessä, ihanteellisessa asteessaan 1890-luvulla,
+kirjoittaa _Työkansan marssin_ ja runoelmassa _Käsitysten_ (lausuttu
+»Pellervon» päiviä avattaessa) vihdoin keskittää kansalliset
+mielipiteensä tuohon täysin johdonmukaiseen lopputulokseen:
+
+    »Suomi on tehtävä Amerikaksi,
+    vapaaksi, väljäksi, viljavaksi.»
+
+Ei edes merkantilismin, industrialismin, trustien ja miljardöörien
+merentakainen peto enää pelota häntä. Pyörikööt koneet! Nekin palvelevat
+vain ihmishengen kasvamista kohti korkeuksia. Pyörikööt dollarit! Nekin
+levittävät vain leipää miljoonille ja taas miljoonille.
+
+Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana kansallisesta romantiikasta,
+jonka tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia oli ollut juuri köyhyyden
+ihannoiminen. Ne, jotka itse eivät koskaan olleet köyhyyttä tunteneet,
+saattoivat Runebergin suulla laulaa: »On maamme köyhä, siksi jää»,
+ihailla pettuleivän siveellisesti kohottavaa vaikutusta ja ylistää niitä
+hyveitä, jotka selittämätön kaitselmus oli määrännyt ryysyissä kulkemaan
+ja »karstaisen kurkihirren» alla asumaan. J.H. Erkon suulla laulaa
+Suomen köyhä kansa itse. Siitä hänen myöhäisemmän runoutensa rohkea ote
+suoraan niihin elämän kouraantuntuviin realiteetteihin, joita vailla
+hänen mielestään eivät mitkään vapaan miehen hyveet eikä mikään
+todellinen henkinen hyvinvointi ole maassa mahdollisia.
+
+Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana myös entisestä
+paimenlaulajasta. Monen mielestä olisi hänen pitänyt ijäti pysyä
+sellaisena, jos hänen mieli olla uskollinen alkuaan niin hienolle,
+haaveelliselle luonteelleen. Mutta juuri sepä onkin J.H. Erkon suuruus,
+että hän uskalsi murtaa haaveensa, missä ne eivät vastanneet hänen
+tajuamaansa todellisuutta, ja etsiä aina uusia, aina voimakkaampia
+elämän-arvoja runsaan runoutensa ja kauas kiitävien unelmiensa
+esineiksi. _Hän_ ei koskaan jäänyt jäljelle ajastaan. Mutta niin ovat
+jääneet ne, jotka vielä tänäkin päivänä pitävät hänen paimenlaulujaan
+parhaimpana ja oleellisimpana osana hänen tuotannostaan.
+
+Taiteellisen muodon kannalta merkitsee Erkko entisyyteen nähden
+ääretöntä vapautumista. Me näemme, kuinka raskaasti ja vaikeasti
+Oksaselta, samoin kuin Kiveltäkin, pieninkin yksilöllisemmän,
+intiimimmän sielun-elämän tunnustus ilmi työskenteleikse. J.H. Erkolta
+se käy kuin karkelo, jokainen vaikutus sulaa hänessä heti säkeiksi,
+jokainen mielenliike vaatii heti vastaavan ilmaisunsa. Erkko on
+ensimmäinen suomenkielinen laulurunoilija, joka kasvavasta nuorukaisesta
+viimeisiin elonpäiviinsä saakka uskoo itsensä kokonaan ja täydellisesti
+»epäpitkien rivien» houkuttelevalle haltiattarelle. Suomenkielen
+kirkkaus, sanontatavan selvyys ja täsmällisyys eivät tosin ole hänen
+vahvimpia puoliaan. Mutta muuten on hänen kielensä sangen tuoresta,
+sointuvaa ja sanarikasta, ja ottamalla runsaasen käytäntöön vanhan
+kalevalaisen runomitan hän vaikuttaa suoranaisesti sen kuilun
+poistamiseen, mikä aikojen kuluessa oli auennut vanhan ja uuden
+suomalaisen runouden välille. Että hänen oma personallisuutensa ynnä
+kirjallinen toimintansa kokonaisuudessaan taas oli omiaan tasoittamaan
+juopaa maalaisen ja kaupunkilaisen, kansanomaisen ja akatemiallisen,
+suoraan suomalaisen hengen lähteistä kumpuavien ja ruotsinkielisten y.m.
+esikuvien kasvattamien kauneus-arvojen välillä, lienee jo jossakin
+määrin käynyt selville edellisestä.
+
+Hänessä on paljon Paavo Korhosta, paljon Oksasta, jonkun verran Kiveä ja
+Juteinia, vielä lisäksi pisara Ruotsin vallan aikuista hengellistä
+virsiseppää ja maallista tilapäärunoilijaa sekä kokonainen kauhallinen
+vanhaa Väinämöistä. Runebergia ja Topeliusta on hänessä vain sikäli,
+mikäli heissä itsessään on suomalaista. Maamme ruotsinkielinen
+klassillinen runous ei paina alas hänen itsenäisiä
+kehittymismahdollisuuksiaan, kuten esim. Oksaselle niin arveluttavassa
+määrässä oli käynyt: siitä pelastaa hänet nähtävästi hänen syvästi
+suomalainen, subjektivinen kanteletar-luonteensa. Omalta kansalliselta
+pohjaltaan kasvaa hänen runoutensa kuin hän itsekin, ruotsalaisen
+kultuurin ohitse, vaikka ei suinkaan sille vihamielisenä, viitaten kauas
+nykyaikaiseen, europalaiseen maailmankansalaisuuteen.
+
+J.H. Erkko laulaa yhteen, missä muut erottavat. Ja jos meillä vielä
+joku kansallinen eheys olisi mahdollinen, olisi se epäilemättä vain sen
+kansallishengen kehityskauden pohjalta, jonka edustajana hän seisoo
+kirjallisuudessamme ja joka niin lujasti ja elimellisesti liittyy
+kansallisen romantiikan pilvettömään päivän-uskoon:
+
+    »kesken hankien ja jään
+    kantaa henki tähkäpään.»
+
+
+
+
+KAARLO KRAMSU
+
+
+s. 22/12 1855 k. 26/8 1895.--Runoelmia (1878, 1887).
+
+
+Niinkuin yksinäinen, jylhä vuorenkukkula seisoo Kaarlo Kramsu Suomen
+runoudessa. Hänen kielensä on kirkas ja kova, hänen tunne-elämänsä karu
+ja ytimekäs, hänen ajatusmaailmansa selkeä, voimakas ja harvaviivainen,
+hänen paatoksensa synkkä, teräsharmaa ja syvimmässä merkityksessä
+traagillinen. Hänen tuotantonsa--vain ohut runovihkonen, jonka hän
+sitten laajentaa--ei osoita mitään erikoista sielullista kehitystä. Hän
+tulee kirjallisuuteemme samana kuin hän sen jättääkin, valmiina
+muodoltaan ja sisällykseltään, ja on yksi sen kaikkein imponeeraavimpia
+ilmiöitä niin monessa suhteessa Aleksis Kiveä muistuttaen.
+
+Mutta Aleksis Kivikin on vielä aivan lempeä ja päivänpaisteinen ilmiö
+Kaarlo Kramsuun verrattuna. Huumori, sukkela, vapauttava leikinlasku
+tulee Kivellä hänen myötäsyntyneen raskasmielisyytensä avuksi, luoden
+kultaisia päivänsäteitä hänen tuotantoonsa, samoin kuin epäilemättä
+myös hänen elonsa tielle, joskin tuo hyvän pään ja terävän älyn luoma
+puustavillinen ilotulitus hänellä milloin tahansa saattaakin sammua
+riutuvaan, liikuttavaan surumielisyyteen. Kaarlo Kramsun jumala ei ole
+suonut hänelle mitään sellaista sovittavaa sielunkykyä. Hänessä ei ole
+huumoria niin nimeksikään. Jos hän sellaista joskus yrittää,
+karskahtavat sanat heti kuin kaksi yhteenpurtua hammasriviä vastakkain.
+Kaarlo Kramsu on traagillinen ja ainoastaan traagillinen runoilija. Itse
+Kullervon tarina Kalevalassa--muuten Suomen kirjallisuuden
+traagillisin--vaikuttaa meihin vielä aivan hilpeästi, vilkkaasti ja
+värikkäästi sen kolkon, kaamean, aution ja, niin sanoaksemme, _tyhjän_
+tragiikan rinnalla, joka asuu Kramsun raudan-raskaiden, peljättävien
+rytmien alla ja nousee pinnalle niin pikimustana, niin sydän-öisenä,
+niin aamu-tähdettömänä hänen parhaissa runoissaan. Suomen
+kirjallisuudessa hän on ainoa laatuaan. Maailman kirjallisuudesta
+muistuu mieleen Edgar Allan Poe, jonka todellakin _kaarne_-siipinen
+runous on jonkun verran tälle suomalaiselle yölinnulle sukulaista. Mutta
+hänelläkin tulee jo liikkuvampi, vaihtelevampi mielikuvitus edes
+joksikin sovittavaksi, vapauttavaksi momentiksi. Sillä rikas
+mielikuvitus, luokoon se sitten mitä hirmukuvia tahansa, on jo
+sellaisenaan joku seurakumppani sille, jonka tie kulkee ehdottomassa
+elämäntyhjyydessä ja elämän-yksinäisyydessä. Kaarlo Kramsulla ei ole
+edes sitä lohdutusta. Hänen mielikuvituksensa on yhtä köyhä
+vivahduksista kuin on köyhä iloista ja suruista hänen tunne-elämänsä.
+Hänellä ei ole kuin pari kolme asiaa sanottavaa, mutta ne hän sanoo
+sitten niin, kuin olisi kysymys kykloopi-muurin rakentamisesta: hänen
+säkeensä putoelevat päällekkäin kuin kiviharkot ilman mitään
+»runotilkkimiä». Hänellä ei ole kuin pari kolme kieltä kanteleessaan,
+mutta niitä hän soittaa sitten sellaisilla terässormilla, että niiden
+sävel on kantava kautta vuosisatojen: aina yhtä synkkänä, aina yhtä
+tuimana, aina tunkien yhtä syvälle lukijan luihin ja ytimiin.
+
+Totisesti: suurempia runoilijoita on maailmassa elänyt, mutta ei ketään
+kolkommin, yksinomaisemmin traagillisempaa.
+
+Jos suomalaisella runoudella ylimalkaan on oikeus kalevalaisen
+kansanhengen kerällä käyttää itsestään sanoja »soitto on suruista
+tehty», on Kramsun runoudella oikeus väittää olevansa tehty kivikovasta
+tuskasta ja jäytävästä jähmetyksestä. Samoin kuin Kivi, on Kramsu
+tuntenut sitä »kauhua tyhjyyden», josta hän puhuu runossaan _Ensimäinen
+leivo_, ihaillen tämän luonnon kevätlaulajan optimistista uskoa päivään
+ja aurinkoon, vaikka yöt ovatkin vielä »kylmät ja synkät», ja itselleen
+saman uskon voimaa toivottaen. Mutta Kivi ei ollut jäänyt siihen ikäänsä
+tuijottamaan, kuten Kramsu jäi. Hän oli täyttänyt mielensä, jos ei
+muulla, niin ainakin »ikävyydellä ja hämäryydellä», tuolla omalla
+kalvavalla, eleegisellä kaihomielellään, silloinkin kun hänen synkin
+hetkensä oli. Kramsulla ei ole sitäkään. Hänen runoutensa ei ole
+kaihomielinen ollenkaan. Sen taivas on aina sysimusta, niinkuin on hänen
+oma sydämensä sinä hetkenä, jolloin tuo harvasanainen elämäntunnustus
+_Onneton_ puhkeaa hänen povestaan:
+
+    »Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie,
+    mut synkempi vielä on eloni tie...»
+
+Se on kummallinen runo, jonka epätoivoinen mieliala välittyy lukijaan
+taidekeinoilla niin vähäisillä, että hämmästyy, jos rupeaa niitä
+lähemmin tarkastamaan. Tämäntapaisia runojahan on sepitetty maailmassa
+tuhansittain. Kuka runoilija ei ole ollut »onneton», kenen elämä ei ole
+tuntunut syksyistä yötä synkemmältä! Mutta kun Kramsu sanoo:
+
+    »ma viettänyt ain' olen tähdetönt' yötä»,
+
+niin on siinä tunnelma niin pimeä ja pöyristyttävä, että me heti ilman
+mitään vastaväitteitä siihen antaudumme. Mistä se johtuu? Onhan itse
+vertaus taivaasta ja tähdistä mitä tavallisin eikä ole uutuudella
+pilattu runon kolmas ja viimeinen säejaksokaan, jossa tekijä pyytää
+luojaansa luomaan hänelle edes yhden tähtösen hänen yöhönsä, että hän
+voisi seurata sitä iloiten elonsa tiellä ja vielä kuollessaan katsoa
+siihen. Ei: se johtuu runon _rytmistä_, kuten aina Kramsun lyriikassa.
+Se on hänellä aina niin vaskisesti vakuuttava, että tarkoitettu tunnelma
+syntyy kuin itsestään.
+
+Verratkaamme vain edelliseen esim. Wecksellin epätoivoisinta runoa _Jag
+midnattens barn_, niin sydäntä-särkevää kaikessa turvattomassa
+avunhuudossaan. Sekin vaikuttaa itse asiassa valoisammin, sillä se
+vaikuttaa liikuttavammin: se on hätääntyneen lapsen parahdus keskellä
+elämän korpi-yötä, katkeavan kielen helkähdys, kuolin-huuto, haihtuva
+pimeyteen. Mutta siinä on edes jäljellä elämän intensiteetti, tahto,
+joka ei _tahdo_ kuolla, aivotoiminta, joka epätoivon vimmalla tarrautuu
+hukkuvan oljenkorteen: Jesukseen Kristukseen. Kaarlo Kramsulla ei ole
+mitään sellaista. Hänen runossaan ei ole lasta ollenkaan, vaan
+yksinomaan miestä, jonka tämä hetki ei ole toivottavampi kuin
+toinenkaan: hänellä ei ole mitään syytä huutaa, koska hänellä ei ole
+syytä juuri _nyt_ huutaa enemmän kuin ennenkään. Hänen elämänsä on aina
+ollut yhtä toivotonta.
+
+Runo _Onnensa etsijä_ soinnuttaa edelleen samaa mielialaa. Onni on
+etäällä, sitä kohden on kiirehdittävä. Lyhyt on aika, matka on pitkä,
+polku kivinen, myrskyinen elämän sää. Mutta rientää täytyy, ei etsiä
+suojaa, ei levähtää. Kaukana on onni, kaikki ihmiset rientävät kohti
+onneaan. Mutta rientää on turha, kukaan ei ehdi sinne, kaikki saavuttaa
+kuolema, kun he tuskin ovat päässeet puolitiehen.--Joku toinen runoilija
+lopettaisi jo tähän. Mutta Kramsu jatkaa vielä, hän huomauttaa vielä
+kerran, että rientää täytyy, että ei saa levätä, sillä
+
+    »ken lepohon itsensä heittää,
+    on kuollut jo eläissään.»
+
+Siis: elämä on turha, mutta kuolema kuitenkin peljättävämpi. Täytyy
+elää, täytyy ainakin _koettaa_ elää ja etsiä onneaan, vaikka ei kukaan
+löydä sitä.--Tässä on runon _Onneton_ subjektivisesti traagillinen
+tunnelma jo tulemassa traagilliseksi maailmankatsomukseksi.
+
+Kaarlo Kramsu ei oikeastaan koskaan pääse siihen, sillä hän on sitä
+voidakseen aivan liian vähän älyllinen, tajuperäinen
+taiteilijaluonteeltaan. _Jos_ hän siihen pääsisi, olisi se epäilemättä
+jo eräs vapauttava ovi hänelle, sillä traagillinen _ajatteleminen_ on jo
+keveämpi kuorma yksilölle kuin pelkkä traagillinen _tunteminen_, siksi
+että se siirtää yksilön mieskohtaisen elämäntuskan jo ikäänkuin hänen
+ulkopuolelleen, käytettävien käsitteiden jo paljon yleispätevämpiin
+maailmoihin, joissa kohtalon paino yhden sijasta monen hartioille
+jakaantuu. Kramsu koskettaa niitä maailmoita, mutta ei ulotu niihin:
+hänen runoutensa ei koskaan erotu käsitteelliseksi toivottomasta
+tunnelmapohjastaan.
+
+Syvimmän traagillisen tunteen merkki on, kuten tunnettu, m.m. se, että
+se ei ole iloinen eikä surullinen. Ja aivan oikein, Kramsu ei jätä meitä
+tässä suhteessa ollenkaan epätietoisuuteen oman tunne-elämänsä
+syvimmästä pohjavirrasta. Runossaan _Haihtumaton muisto_ hän sanoo
+nimenomaan olevansa kokonaan epätietoinen siitä, onko se »iloinen vai
+suruinen». Hän tietää vain, että se seuraa häntä kaikkialle, että hän
+ajattelee sitä, jos hän puhuu muiden kanssa tahi muita kuuntelee. Jos
+päivä paistaa hänen tielleen, käy se kuin varjo hänen mukanaan, jos
+murhe saa häneltä silmän vettymään, ei syy ole yksin murheen, vaan »se
+on myös muiston syy». Eikä hän tahdokaan siitä erota, se on vanhentuva
+hänen kerällään. »Se minun on!» huudahtaa tekijä. Kukaan siitä ei tiedä
+mitään eikä saa tietää mitään, sillä--tekijä ei runon lopussakaan sano
+sitä.
+
+Mikä voi tällainen muisto ihmisellä olla? Hyvä, ettei tekijä sano sitä,
+sillä juuri täten hän saavuttaa sen traagillisen vaikutuksen, jota yllä
+tarkoitimme.
+
+Eikö sitten ole olemassa mitään lääkettä, mitään parannuskeinoa kurjalle
+kuolevaiselle hänen elämäntuskassaan? On, vastaa Kramsu runossaan
+_Lohdutus_, on yksi, nimittäin: pullo. Mutta kun Kramsu sen sanoo,
+vaikuttaa sekin tässä yhteydessä yksinomaan traagilliselta. Jos Juteini
+sanoo: »Luonnon suuret lapsukaiset avaruuden alla», ja kutsuu heitä
+elämän nautintoon, niin hän käskee heitä sen tekemään »iloll' ihanalla».
+Jos Oksanen runoilee _Kerran viinikellarissa_, niin heiluu hänellä toki
+»unten häilyvä parvi» vaahtoavien lasien yllä. Tästä kaikesta ei ole
+Kramsulla jälkeäkään. Koettaahan hänkin _Juomalaulussaan_ dityrambista
+säveltä virittää ja viinin tuottamaa riemua ylistää. Mutta kuinka
+väkinäiseltä, kuinka mielikuvituksettomalta se sävel hänellä
+tuntuukaan, ja juuri sen vuoksi--sitä traagillisemmalta. Siinäkin jää
+jäljelle vain: pullo, joka jo on »puolillaan». Nopeasti on se juotava
+pohjaan, sillä kohta on saapuva kuoleman yö, joka pullon pirstaa ja
+kantaa juojat pois elämän nautinnosta. Mikä keski-öinen mieliala! Näkee
+selvästi, että Kaarlo Kramsussa ei ole pisaraakaan hetken ihmistä, ei
+hiventäkään viinin hurmausta Anakreonin, Bellmanin taikka edes Frödingin
+tapaan. Hän ei ole mikään Lövborg, hänellä ei ole »viininlehviä
+hiuksissaan», _Hedda Gablerin_ sanoja käyttääksemme. Pullo on hänelle
+vain pullo ja viina vain viinaa: se ei hurmaa, se ainoastaan huumaa
+häntä.
+
+Sentään hänkin _Hetken onnea_ (erään kolmannen juomalaulun nimi)
+ylistää, vaikka onnistumatta. Mutta ei ole kumma, ettei hän onnistukaan,
+sillä hän ei ole koskaan oikein vakuutettu siitä asiasta, kuten runo
+_Koditon vapaus_ todistaa. Vapaudella ei ole enää paikkaa missään,
+ainoastaan juomapöydässä. Siinä vain rinta vielä nousee, aate lentää,
+vapaitten ääni soi miehekkäästi. »Mutta mik' on kumppanitten?» kysyy
+tekijä äkkiä katkerassa pilkassaan: he tuskin voivat seisoa enää!
+»Vapaat» ovat vääntyneet »viinan orjiksi», heidän intonsa sammunut,
+vapaus, jumalainen vapaus, kääntää selkänsä heille, ja on siis kokonaan
+koditon maailmassa.--Tässä on jo palanen Baudelaire-tunnelmaa: jäisen
+järjen kritiikki astuu räikeänä ja kirkaisevana keskelle naivia elämän
+nautintoa.
+
+Koettaa Kramsu myös muita keveämpiä, epigrammaattisia säveliä koskettaa,
+kuten runoissa _Hyljätty_, _Jos ois_, _Sua lemmin_, _Rauhaton_,
+_Sydämeni_ ja jossakin muussa. Aina edelleen yhtä huonolla
+menestyksellä. Kramsun runous ei ole luotu leikkiä laskemaan, ei
+laulamaan viinin, eipä edes lemmen kunniata. Ainoastaan yksi hiukan
+onnistuneempi lemmenlaulu hänellä on, vaikka sekin vähäpätöisyys:
+_Sanassaan pysyvä_. Mutta muuten hän liikkuu näillä aloilla kuin karhu
+kaskesmaalla.
+
+Hänellä on vain traagillinen tunteensa, hänellä on vain pikimusta,
+elämän-iloton pohjasävynsä. Hän tuntee sen itsekin ja lausuu eräässä
+näistä epäonnistuneista epigrammeistaan: »rumemmin äännä ei korppikaan».
+Aivan niin hullusti ei asianlaita tietysti ole, mutta totisesti ei
+Kramsu ole luotu tunteen eikä ajatuksen kevätleivona livertämään, kuten
+esim. J.H. Erkko. Hän on katsonut liian syvälle kumpaisenkin onkaloihin.
+
+Mutta joku kannattaja, joku korkkivyö täytyy kuitenkin olla
+kuolevaisella, ellei hänen mieli mennä aivan umpisukkulaan. Kaarlo
+Kramsu on siitä selvästi itsetietoinen, kuten hänen runonsa _Aatteet_
+kyllin osoittaa. Ja kun Kramsu sanoo: »aate», niin hän tarkoittaa sillä
+aina kansallisuusaatetta, tuota alkuperäisintä kaikista, joka on yhtä
+paljon tunteen kuin järjen asia, suorastaan veren ääni ihmisessä. Vain
+täten hän saattaa nimittäin pysyä traagillisella tunnelmapohjallaan,
+joka on hänelle ominaisin, sillä: _myöskin kansallisuus-aate esiintyy
+Kaarlo Kramsulle traagillisena_. Se juuri on sielullisesti
+mieltäkiinnittävää hänen isänmaallisissa runoissaan, sillä hän erottuu
+sen kautta kaikista muista kansallisen herätyksen trubaduureista.
+Toisille, kuten Oksaselle, Suoniolle ja Erkolle, puhumattakaan
+Runebergista ja Topeliuksesta, koittaa isänmaan päivä korkeana ja
+valoisana. Kramsulle se nousee Nuijasodan hurmekentiltä, Suomen
+sorretun, talonpoikaisen kansan kirous, pilkka ja uhka puhuvat hänen
+suunsa kautta.
+
+Muuten hän omaksuu kansallisuus-aatteen sellaisenaan. Hän ei tuo siihen
+mitään älyllistä uutta, yhtä vähän kuin hän millään tavalla
+käsitteellisesti sitä kehittää. Aate on hänelle vain aate--niinkuin
+pullo on pullo--ilman mitään aatteellisia lisäselityksiä. Hänen siihen
+tuomansa uusi on kokonaan hänen traagillisen tunteensa asia, tässä
+tapauksessa rotutunteen. Ja sen kannalta hän kärjistää
+kansallisuus-aatteen, kaikesta päättäen sangen itsetiedottomasti,
+_kansan_ aatteeksi vastaan muukalaista vallas-säätyä. »Herra» ja
+»talonpoika» seisovat hänellä vastakkain kahtena sovittamattomana
+valtana, joista jommankumman on maan päältä poistuttava.
+
+Tältä pohjalta nousee hänen klassillinen mestarilaulunsa _Ilkka_,
+toiselta puolen mallikelpoinen historiallinen ballaadi, toiselta puolen
+suomalaisen kansan-aineksen synkkä uhkalaulu, jonka rinnalla _Vänrikki
+Stoolin tarinat_ kalpenevat ihannoivaksi paraadirunoudeksi. _Tässä_
+ollaan kerrankin keskellä suomalaista sodan-käsitystä: tässä eivät liput
+liehu eivätkä rummut pärise, tässä ei ole aikaa leikintekoon eikä
+karakterististen sotavanhusten kuvauksiin, tässä eivät »torpan tytöt»
+itke, eivät »sotilaspojat» eivätkä jalot Wilhelm von Schwerinit tee
+tarumaisia sankaritöitä. Tässä ei mennä soitellen sotaan. Tässä ei
+kaaduta »kentälle kunnian», vaan kuollaan _hirsipuussa_. Kaameinta
+kaikista on tekijän järkähtämätön ajatusjuoksu siinä, että hän ei pidä
+tätä ihmeenä ollenkaan. Hän sanoo aivan yksinkertaisesti:
+
+    »Hän eli niinkuin Suomen mies
+    ja kuoli--hirsipuussa.»
+
+Ilkka ei ole Kramsulle ainoastaan Nuijasodan aikainen
+talonpoikaispäällikkö eikä yksityinen talonpoika Etelä-Pohjanmaan
+lakeilta: hän on koko sen Suomen suvun edustaja, jonka tumman, raskaan
+veren hän tuntee virtaavan suonissaan. Siksi hänen runonsa nousee kuin
+nyrkki, kuin hirsipuu, peljättävänä, hirmuisena koston-uhkana
+voittajille. Runossaan _Santavuori_ hän sanoo sen vielä selvemmin julki
+kuolevan talonpojan suulla, alla kylmän, kimaltelevan tähti-yön. Ja
+kolmannessa suuressa ohjelmalaulussaan _Jaakkima Berends_, sekin
+muodoltaan mallikelpoinen historiallinen ballaadi, hän täsmällistyttää
+mielipiteensä noihin pirullisiin, kamaliin sanoihin, jotka veristä
+vääryyttä kärsinyt talonpoika »paljain päin» ja kumartaen »maahan asti»
+yli koko Suomen viljelyshistorian linkoaa:
+
+    »Se on talonpojan työksi
+    aina tullut Suomenmaass':
+    minkä herra maahan syöksi,
+    rakens' talonpoika taas.»
+
+Jos J.H. Erkon myöhäisemmästä tuotannosta voidaan syyllä sanoa, että se
+asettuu yhteiskunnallisen kehityksen palvelukseen, voidaan Kramsun
+tämäntapaisista runoista väittää jo suorastaan
+yhteiskunnallis-_vallankumouksellisen_ sävelen niistä
+raikahtavan.--_Hannu Krankka_ ja _Taneli Luukkonen_ ovat jo paljon
+kepeämpää tavaraa, vaikuttaen pääasiallisesti vain runomittaan puetuilta
+kohtauksilta Topeliuksen _Välskärin kertomuksista_.
+
+Kuitenkin on hänen suhteensa koko Suomen historiaan toinen kuin
+ruotsinkielisten, kansallisromantisten runoilijaimme. Jo _Kuoleva
+soturi_ näyttää kuin poleemisessa tarkoituksessa Runebergin
+saman-nimistä »vänrikkiä» vastaan kirjoitetulta: vieras on se maa ja
+vieras se kansa, jonka edestä hän henkensä heittää. Ja _Tarinassaan_ hän
+sanoo nimenomaan: »kuin koirat herrainsa eestä ennen» ovat Suomen
+talonpojat käyneet taistoon ja kuolemaan. _Huokaavat kentät_, _Nukkuva
+Suomi_, _Esi-isäin ääni_, _Unelma_, _Väinämöisen kantele_, kaikki
+vahvistavat vain tätä traagillista mielialaa, jonka kirjalliset
+alkulähteet epäilemättä ovat Yrjö-Koskisen _Nuijasodasta_ ja _Suomen
+historiasta_ etsittävät. Vihan, koston, ja sen kerällä vapauden
+välkähdystä vartoo runoilija, vaikka sen jälkeen sitten suuri pimeys
+seuraisikin. Mutta välkähdystä ei tule. Mikä on syynä siihen? Eikö
+olekaan enää Suomen kansalle »kauniimpi orjan elämää kuolo hirsipuussa?»
+
+Mutta entä sitten, jos välkähdys seuraisikin! Runossaan _Uusi aika_ hän
+sammuttaa viimeisenkin tähden aatteelliselta taivaaltaan. Urhot
+uhrataan, kansan parhaat kaatuvat aatteiden taistelussa, sitten käy
+esiin joukko »rauhaa suosivainen», jälleen »lait uudet laatii pieni
+henki», jälleen saadaan sama ahdas yhteiskunta, vaikka »kiilloitettu
+hiukan päältäpäin». Ja jälleen myrsky mylvähtää ja jälleen jatkuu sama
+kiertokulku: Kramsun epäily on häneltä viimeisenkin kannattavan voiman,
+hänen uskonsa kansallisen ja yhteiskunnallisen edistyksen hedelmiin,
+musertanut. Mitä jää jäljelle sitten? Ainoastaan _Mustalaisen_ kohtalon
+koviin valtoihin alistuva, vaikka ei suinkaan silti niitä hyväksyvä oppi
+siitä, että:
+
+    »Kuihtuu kukka, kaatuu puu,
+    linnunlaulu lakastuu.
+    Niin käy elävitten.»
+
+Kohtalo esiintyy aina murtavana valtana Kramsun runoudessa, niin hyvin
+personallisessa kuin isänmaallisessa. Hän on valistuskauden lapsi, joka
+on uskonsa lempeään kaitselmukseen kadottanut. Mutta hän on vielä siitä
+askel eteenpäin. Valistuskausi kääntää hänessä epäilyksen kärjen omaan
+sydämeensä, koskettaen viime vuosisadan lopun pessimismiä ja suorastaan
+henkistä nihilismiä. Täydellinen tyhjyys ammottaa hänen ympärillään,
+eikä hän ole kyllin esteettinen sielu täyttääkseen sitä edes millään
+traagillisen kauneuden uskonnolla.
+
+Hän sortuu. Painuu takaisin yöhön kuin nyrkki, kuin hirsipuu, joka on
+hetkeksi kohonnut siitä.
+
+
+
+
+ARVI JÄNNES
+
+
+s. 1/7 1848.--Matkamuistelmia Venäjän Lapista (1877-79),
+Lautphysiologische Einführung in das Studium der westfinnischen Sprachen
+(1877), Versuch einer Karelischen Lautlehre (1877), Tutkimus Venäjän
+Karjalan kielestä (Suomi II, 14), Tutkimus Aunuksen kielestä (Suomi II,
+17), Kielellisiä muistoonpanoja Kaakkois-Karjalasta (Suomi III, 3),
+Hirvenhiihtäjät (Runeberg, 1884), Neuvoja Suomen kielen opettajille
+(1886), Ruotsalais-Suomalainen sanakirja (1887) Muistoja ja toiveita
+(1889), Suomen partikkelimuodot (1890), Wörterbuch des Kola-Lappischen
+nebst Sprachproben und Grammatik (1891), Ensi tavuun vokaalit suomen,
+lapin ja mordvan sanoissa (1896) y.m.
+
+
+Suomen isänmaallisen runouden juuret käyvät kauas taakse kansallisen
+herätyksen, vaikka se tästä perinjuurisesta henkisestä liikkeestä saikin
+luonnollisesti ennen-tuntemattoman vauhdin ja virikkeen. Mutta on aina
+muistettava, että kansallinen herätys alkuaan koski etupäässä maamme
+ruotsinkielistä vallas-säätyä, tapahtui suurimmaksi osaksi
+ruotsinkielellä ja saavutti ruotsinkielisen Snellmanin ja
+ruotsinkielisen Runebergin elämäntyössä korkeimman kukkulansa.
+Suomenkielisten runoilijain ei koskaan ole ollut tarvis jälkimmäisen
+tavoin »herätä» jonakin kauniina päivänä tuohon kansallisen hämmästyksen
+huudahdukseen: »olen suomalainen!» He ovat olleet sitä jo aikoja ennen
+kuin kansallisuus-aate oli kansalle julistettukaan.
+
+Mutta isänmaallinen tunne, itsetietoisena, käsitteellisesti määriteltynä
+voimana, astuu Suomen runouteen oikeastaan vasta viime vuosisadan
+alulla, jolloin Juteini pukee sen noihin liikuttaviin, patriarkallisiin
+säkeihin _Arvon mekin ansaitsemme_ ja Kallio laulaa ihanan elegiansa
+_Oma maa_, klassillisen niin muodoltaan kuin sisällykseltään, täyden
+rinnan täyteläisen tunnepurkauksen »rakkaita rantoja» muistellessaan.
+Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on enemmän keskittynyt itse
+kansaan, Kallion taas enemmän sitä ympäröivän luonnon ihanuuteen.
+Molemmat runot ovat siitä merkillisiä, että isänmaallinen tunne niissä
+esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin _Maamme_-laulussa, vaikka ne
+ovatkin niin paljon ennen sitä kirjoitetut. Puhtaasti suomalaisina
+isänmaallisina hymneinä ne olisivat aivan erinomaisesti sopineet
+kansallislauluiksemme, joita ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi
+voinut Flora-juhlassa 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa.
+
+»Kansallisen» herätyksen jälkeen se oli jo liian myöhäistä,
+suomenkielinen isänmaallinen runous kulki ruotsinkielisen runouden
+vanavettä, missä se nimittäin ei, kuten Oksasen mahtavassa runossa
+_Suomen valta_, astunut poliittisesti itsetietoisen suomalaisen kansan
+tulkiksi vaatimaan sille isäntävaltaa omassa maassaan ruotsinkielisen
+vallas-säädyn uhallakin. Suomenkielisissä ylioppilaspiireissä kuohuva
+kansallinen mieliala tuli tämän runouden runsaaksi lähdesuoneksi, joka
+purkautui ilmoille eri osakuntien y.m. ylioppilas-yhdistysten
+toimittamissa albumeissa, muistolehdissä ja juhlajulkaisuissa. Sieltä
+ovat m.m. Kaarlo Kramsun isänmaallisen runouden syntysanat etsittävissä,
+mikäli hänessä nimittäin on juhlarunoilijaa. Suomen herääminen on
+yhteinen, aina uusi ja aina yhtä innostava aihe tälle runoudelle.
+Sieltä ottaa sen Suonio, sieltä ottaa sen J.H. Erkko, päästyään maan
+sivistys-elämän tasalle, ja antaa saman sävelen vieriä edelleen kautta
+kaikkien laulujuhlien, nuorisoseurojen ja kansan-opistojen. Alkaen
+Oksasesta tämä sävel saa kiihkeimmän kaikunsa 1870-luvun lopulla ja
+1880-luvun alussa, tietysti silloisten tulisten ylioppilastaistelujen
+vaikutuksesta, mutta jatkuu kauas vielä nykyisempiinkin aikoihin,
+hälveten hiljakseen kesäisten nuorisojuhlien laululavoille ja
+toverikuntien käsinkirjoitettuun sanomalehdistöön.
+
+Tämän runouden luonteenomaisimpia ilmiöitä on _K.P.T:n marssi_ (»Jos
+sydän sulla puhdas on on...»), mutta sen huippuna on Arvi Jänneksen
+imponeeraavaa yövartio-huutoa _Herää Suomi_ pidettävä.
+
+Sen sukulaisuus Oksasen _Suomen vallan_ kera on helposti havaittavissa:
+sama tunnelma on kehitetty vain ylpeämmäksi ja itsetietoisemmaksi.
+Heräävästä Suomesta on tullut jalopeura, joka jos nousee, »maahan lyö»
+jokaisen, joka sitä »kieltävi, sortaa, syö». Kärsityn vääryyden tunto on
+tämän aste-eron aikaan saanut. Oksanen, joka itse seisoi niin lähellä
+maamme ruotsinkielisen vallas-säädyn kirjallisia ja kansallisia
+ihanteita, ei olisi koskaan voinut kehoittaa näin väkivaltaiseen
+vallankaappaukseen. Hän voi korkeintaan sanoa: »kelläs täss' ois äänen
+vuoro?» ja lingota tunnuslauseen »yksi mieli, yksi kieli», ollenkaan
+sen lähempiä keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi osoittamatta. Arvi
+Jänneksen aikaan on jo täydellinen kahtiajako maan suomenkielisen ja
+ruotsinkielisen sivistyneen säädyn kesken tapahtumassa. Hän _voi_ pukea
+runomuotoon silloisten ylioppilas-puhujien leimuavan paatoksen
+jalopeurasta, jolla on jalopeuran oikeudet, jonka tarvitsee vain herätä
+ja käyttää kämmentään, ollakseen vapaa, suuri ja itsenäinen.
+
+Oksasen isänmaallinen, sytyttävä sävel saa Arvi Jänneksellä _kansallisen
+suuttumuksen_, suomalaisen _pyhän vihan_ syvemmän kaikupohjan. Säkeet
+sellaiset kuin:
+
+    »Poikas myös, moni kunnoton, oi,
+    pöyhkänä päätäsi tallaa...»
+
+ovat jo hiukan sukua Kaarlo Kramsun synkälle, yhteiskunnalliselle
+säveleelle, kuitenkaan kärjistymättä tämän tuonen-tyyneen
+johtopäätökseen »herran» ja »talonpojan» vastakkaisista tehtävistä
+Suomen muinaisessa viljelyshistoriassa. Arvi Jännes on aivan liian leveä
+ja hyväntahtoinen luonne sellaista virttä virittääkseen. Kärsityn
+vääryyden tajunta voi iskeä tosin hänen isänmaallisesta tunnelmastaan
+esille sangen kansanvaltaisia sointuja, kuten:
+
+    »Kun kuka kansoa halveksuu,
+    sortuvi niinkuni juureton puu,
+    silloin on Suomessa huomen»,
+
+kuten: mutta tästä on matka vielä pitkä Kramsun traagilliseen
+kansallisuuskäsitykseen. »Sortajat» ovat hänelle vain pilvi
+suomalaisuuden suuren päivän tiessä, joka on poistuva--ja varsin
+helposti poistuva--samassa silmänräpäyksessä, kun Suomen kansa todella
+_tahtoo_ sen poistuvaksi.
+
+Myös Arvi Jänneksen _Väinölän lapset_, tuo kaunis, sointuva,
+suomalais-ugrilaisen heimotunteen kannattama elegia, johtaa juurensa
+Oksaseen. Mutta tässäkin esiintyy Jännes edeltäjänsä kansallisen sävelen
+itsenäisenä kehittäjänä. Oksaselle olivat »surkeat sukulaisemme»
+Venäjällä olleet etupäässä varoittavina esimerkkeinä siitä, mihin
+»ominainen raakuus» olisi voinut Suomen kansankin viedä, ellei sillä
+olisi ollut onnea joutua ruotsalaisen kultuurin siunauksellisen
+vaikutuksen alaiseksi. »Äänisjärveen» ja »Vienansuuhun» saakka tosin
+hänkin suomalaisuuden mahdin ulottaa ja saattaa haltioituneena hetkenä
+sanoa: »sillä maalla sie oot vahti», mutta hänen toinen runonsa _Meidän
+vieraissa käynnit_ todistaa kyllin selvästi, kuinka turha hänestä oli
+mitään uutta kultuuri-yhteyttä tältä pohjalta toivoakaan.
+
+Jännes on jo paljon toivorikkaampi. Hänestä ei kaikki vielä olisi
+suinkaan mennyttä, jos vaan »heimoushenkeä» olisi. Sillä edellytyksellä
+voisi hänen mielestään vieläkin syntyä silta, joka toisi yhteen
+Aunuksen, Vepsän, Viron, Karjalan ja Kainuun: siis siinäkin suhteessa
+melkoinen laajennus _suursuomalaisuuden_ houkuttelevien haaveiden
+maailmassa, jotka juuri tähän aikaan olivat suomalaisuuden muun riennon
+keralla nuorten patrioottien povissa heränneet. »Suomen silta!» Mikä
+liikuttava kaiku vanhoilta ajoilta sisältyykään noiden kahden sanan
+tulkitsemaan kansallisen eheyden ikävöimiseen, ainoaan, mikä meillä ei
+ole perustunut kansalliseen kompromissiin, joskin ehkä pieneen, helposti
+ymmärrettävään itsepetokseen!
+
+Edellisessä ei suinkaan ole jätetty huomioon ottamatta myöskään Oksasen
+»kansatieteellistä unelmaa», jossa hän jo niin varhain kuin vuonna 1847
+lausuu tämän suursuomalaisuuden syntysanat, vieläpä sulkee sen piiriin,
+paitsi Suomea itseään, Vatjan, Perman, Aunuksen ja Ukrin, viisi sisarta,
+joiden kaikkien kaivattu sulho on _vapaus_. Kuitenkin osoittaa Oksasen
+myöhäisempi tuotanto niin selvää siirtymistä tästä kannasta, että Arvi
+Jänneksen suursuomalaisuus esiintyy jälleen aivan uutuuden voimalla
+suomenkielisessä runoudessa.
+
+Arvi Jänneksen kolmas suuri isänmaallinen uskontunnustus on _Karjala_,
+jonka ensimmäiset iki-ihanat säejaksot epäilemättä ovat sen
+taiteellisesti pätevimmät, mutta jonka sielullisesti
+mieltä-kiinnittävimmän ytimen sen sangen subjektivinen keskiosa
+muodostaa. Paitsi Ruotsin lakia ja »puhdast' uskoa Lutheeruksen»
+suosittelee runoilija nimittäin siinä Raja-Karjalan kansalle koko oman
+kristillis-ihanteellisen maailmankatsomuksensa aseeksi
+elämäntaisteluun, silmin-nähtävällä poleemisella kärjellä 1880-luvun
+luonnontieteellistä maailmankatsomusta vastaan. Tässä juhlallisessa
+yhteydessä vaikuttaa polemiikki aivan toisella voimalla kuin runossa
+_Inhuuden ihantelijalle_, jossa tekijä jälleen pukeutuu sotisopaan saman
+aikakauden kirjallista realismia kurittaakseen.
+
+Arvi Jännes on runoilijana kansallisen romantiikan myöhäsyntyinen lapsi
+ja sellaisena epäilemättä paljon menneisemmän ajan ilmiö kuin esim. J.H.
+Erkko tahi Kaarlo Kramsu. Mutta hän alleviivaa tämän aatesuunnan
+puhtaasti fennomaanista piirrettä niin voimakkaasti, että hänen
+karjalainen profiilinsa jo sen vuoksi heti pistää silmään maamme
+kirjallisuushistoriassa.
+
+Hänen mieskohtainen laulurunoutensa ei tarjoa samaa mielenkiintoa
+nykyaikaiselle lukijalle.
+
+
+
+
+PAAVO CAJANDER
+
+
+s. 24/12 1846.--Daniel Hjort (Wecksell, 1877), Hanna (Runeberg, 1880),
+Joulu-ilta (Runeberg, 1881), Vänrikki Stoolin tarinat (Runeberg, 1889),
+Shakespearen draamat (1877-1909) y.m.
+
+
+Arvi Jännes oli leikannut parhaat kirjalliset laakerinsa isänmaallisen
+ja suursuomalaisen heimotunteen Tyrtaioksena. Paljon vaatimattomampi
+ulkonaiselta sävyltään on hänen aikalaisensa, samoin 1870-luvun miehen,
+Paavo Cajanderin isänmaallinen tunnelma, joka saa kantavimman ja
+klassillisimman muotonsa vertauskuvallisessa ballaadissa _Vapautettu
+kuningatar_.
+
+Senkin aihe on Suomen herääminen. Mutta sitä ei esitetä tässä
+toivottavana, vaan jo tapahtuneena tosiasiana. »Kuningatar», se on
+Suomen kansallishenki, joka kerran on hänkin ollut kaunis, kuulu »maan
+valtia ylhäinen», mutta joka nyt vangittuna rautaisten telkimien taakse
+vain joskus, vartioiden nukkuessa, uskaltaa laulaa yölle surujaan ja
+murheitaan. »Matkamies», joka linnan luokse saapuu, kuulee kuningattaren
+laulut, ihastuu ja laulaa jälleen kansalleen, on luonnollisesti Elias
+Lönnrot. »Runoruhtinas», joka nyt »keväisen ilman» (s.o. kansallisen
+herätyksen) hengähtäissä yli maan jälleen kanneltaan koskettaa, on
+Runeberg, ja se soitto, »ei ennen kuultu», joka nyt hänen kanteleensa
+kielistä salamoi ja jossa »urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet
+soi», on _Vänrikki Stoolin tarinat_. Niiden aikaansaaman isänmaallisen
+innostuksen Cajander kuvaa seuraavilla haltioituneilla säkeillä:
+
+    »Ken tuost' ei hurmautuisi? Ken enää kylmäks jäis?
+    Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?»
+
+Mutta kuningatar on yhä vanki, vapauttajaa ei
+kuulu, yö on edelleen ainoa, joka ottaa vastaan
+murheet yksinäisen.
+
+Mutta jo saapuu sankari, mies, jonka »kypärästä
+välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii»:
+Snellman. Hänen äänensä soi ukkosena, hän ryntää
+sadan miehen voimin, hän murtaa linnan rautaportit,
+hän sortaa sen vartiat, hän käy »kuin rytö-metsän
+kautta», hän tervehtii maan äitiä jälleen
+korkeaan kunniaansa, hän taluttaa kuningattaren
+riemuavan kansansa eteen. Ja jälleen on kuin
+»laulua hellää ja vienoa» soisi ilmassa, »mut aamulaulua
+on se, yö on iäks mennyt pois».
+
+Tämä kaikki on mitä suurimmalla runollisella
+kuvauskyvyllä esitetty. Paavo Cajanderille ominainen
+pehmeä, herkkä tunnelmahuntu kietoutuu
+kauniisti noiden itsessään runolliselle käsittelylle
+sangen epäkiitollisten tosiasiain ympärille. Muoto
+ja taidekeinot ovat saksalaisen romantiikan--aina
+»vuoren huipulla» olevasta linnasta saakka,
+joka »katsovi laaksohon»--samoin kuin hänen
+toisessa suuressa isänmaallisessa ballaadissaan
+_Runolaulaja_. Siinäkin on kysymys linnasta,
+vieläpä »isosta hovilinnasta», jossa pitoja uljaita
+pidetään, siinäkin on kysymys kansallisen hengen
+heräämisestä, jonka vanha kannelniekka saa
+aikaan kalevalaisella laulullaan, siinäkin on hetken
+hurmaus yhtä runollisesti esitetty ja siinäkin
+on loppu yhtä optimistinen ja päivänpaisteinen.
+Suomi _on_ herännyt Paavo Cajanderin sovinnollisessa,
+yleis-isänmaallisessa mielessä. Vain Arvi
+Jänneksen suomalais-ugrilainen heimotunne saattaa
+vielä sen laajemman, perinjuurisemman heräämisen
+toivosta haltioitua.
+
+Huomattava on yksityisten vertausten--eikä
+siis vain yleisten vertauskuvien--klassillinen
+käyttö Paavo Cajanderilla, jossa suhteessa epäilemättä
+Runeberg on ollut hänen arvokas opettajansa.
+Laulajan vapiseva ääni esim. viimemainitussa
+ballaadissa alkaa virtensä kuin lintu, joka
+metsästä on tuotu häkkiin ja nyt siellä »säveltään
+visertääpi sydämin tykkivin». Ja hovilinnassa
+syntyy silloin tenho
+
+    »kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois:
+    värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa
+    ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.»
+
+Runolaulaja itse taas, joka nyt viedään huoneen ylimmälle sijalle, on
+siinä kaunis, »kuin hohtees' auringon satehen vienon jälkeen puu
+sammaltunut on».
+
+Siinä on jo Runebergin koruton, luonnontuores epiikka ympätty
+täydellisesti suomalaiseen kieli-runkoon, Runebergin ja eritoten
+_Vänrikki Stoolin tarinain_ vaikutus yleensäkin Paavo Cajanderin
+niukkaan runouteen on kieltämätön, joskin ainoastaan syvemmässä
+merkityksessä, siis ei jäljittelynä, vaan samansukuisen runoilija-hengen
+luontaisena kallistumisena kohti mestariaan. Kuvaava tässä suhteessa on
+tuo puhdas-viivainen historiallinen kuvaelma _Scipio Africanus_, jonka
+runomitta ja näennäinen tunnelmapohja on sama kuin Runebergin
+juhlallisimman »vänrikin» _Döbeln Juuttaalla_. Kuvaelman ulkonaiset
+puitteet ovat aivan samat kuin Runebergin runon monumentalisessa
+loppu-osassa: on yö, »on hirmupäivä päästy päähän», seisoo yksinäinen,
+miettivä mies keskellä kuoleman hävitystä, sotapäällikkö, joka tulkitsee
+tunteensa mahtipontisessa yksinpuhelussa. Mutta siihen loppuukin
+yhtäläisyys. Runeberg käyttää tilaisuutta lausuakseen von Döbelnin
+suulla julki vapaa-ajattelijan suoraselkäisen ja epäilemättä tekijän
+oman sydämen syvimmästä kumpuavan uskontunnustuksen. Cajander vienomman,
+eleegisemmän luonteensa mukaisesti antaa Scipio Africanuksen nähdä,
+Kartagon raunioita kauhistuessaan, jo senkin surumielisen
+tulevaisuudenkuvan, jolloin Rooman omat vahvat muurit murtuvat, jolloin
+sen oma kuulu kansa sortuu: »se Iliaan on kohtaloa vaan». Edellisen
+pystysuora-viiva on tässä muuttunut vaakasuoraksi, edellisen korkea,
+yksilöllinen paatos jälkimmäisen maailmanhistorialliseksi melankoliaksi
+kaiken katoavaisuudesta.
+
+Kuitenkin: ellei Paavo Cajander olisi muuna kuin historiallisena ja
+isänmaallisena runoilijana esiintynyt, voisi hänen suomalainen
+runoilija-itsenäisyytensä juuri edellä-mainittujen esikuvien,
+saksalaisten romantikkojen ja Runebergin vuoksi, vielä joutua
+arveluttavasti kysymyksen-alaiseksi. Mutta hänen puhtaasti
+personallisista runoistaan--nekin yhtä niukat kuin on koko hänen
+kirjallinen tuotantonsa--henkii tunne niin harras, herkkä ja syvä, että
+hän siinä suhteessa meillä on vain Aleksis Kiveen verrattava. Mutta Kivi
+ei ole Cajanderille mikään esikuva, kuten Runeberg, kuten ehkä Uhland:
+hän ei tarvitse tällä pohjalla liikkuessaan sellaista, sillä hän liikkuu
+siinä kotoisimmassa ilmakehässään. Muistettakoon vain esim. tuota
+pientä, liikuttavaa runoa _Kuva_, tekijän äidin muistolle omistettu.
+Taidekeinojensa karussa vähyydessä se muistuttaa jo Kramsua, mutta Paavo
+Cajanderille ominaista on sen lempeä, herkkä--ei
+kyynelherkkä--surumielisyys.
+
+Voi Cajander joskus hilpeämmänkin sävelen raikahuttaa, kuten tuo
+uudemman kansanlaulun tapaan rakennettu runo _Oi, jos oisi_ todistaa.
+Mutta muuten on hänen personallisen tunne-elämänsä pohjana vieno,
+kaihomielinen valohämy. Sellaisena hän seisoo tietysti hyvin lähellä
+luontoa, ja tuossa hartaassa, sydämellisessä hymnissä _Salomaa_ (vrt.
+Kallion _Oma maa_) yhtyvätkin useimmat puolet hänen ei aivan laajasta
+kirjallisesta yksilöllisyydestään. Siinä on syvä personallinen tunne
+liittynyt harvinaisen hienoon luonnontajuntaan, isänmaallinen mieliala
+sulanut eheäksi kokonaisuudeksi tekijän oman taapäin katsovan, menneitä
+muistelevan melankolian kera. Onpa mestarillinen kuutamokuvaus esim.
+tuo, kun tekijä sanoo korven keskellä nähneensä »punottain, ujostellen»
+kuin salon immen
+
+    »kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen,»
+
+Yhtä kaunis on tuo Aleksis Kiven tapainen kuvaus tekijän mielialasta
+hänen jälleen päästyään armaan, tutun erämaansa ihanuuteen: hänen
+sielullaan on silloin pyhäpäivä, sen tupa on valkaistu, sen »työn tomut
+laastut pois», kaikki on tyyntä, vain rinta sykkää, »muiston kellot kun
+kaukaa kaikuen soi».--Sama pyhä, suomalaisen sunnuntain mieliala on
+_Leena_-nimisen pienen ballaadin kannattava ominaisuus.
+
+Muodoltaan miehekäs ja ytimekäs, sisällykseltään vieno ja lempeä on
+Paavo Cajanderin supisuomalainen runoilijaluonne, viitaten juuri
+tällaisena kauas kansallisen romantiikkamme kultakauteen: Lönnrotiin ja
+hänen aikalaisiinsa. Hän on tämän aikakauden vielä myöhäsyntyisempi
+lapsi kuin Arvi Jännes. Hänen runoudessaan ei näy vilahdustakaan
+edistyksen ja valistuksen myllertävästä voittokulusta kautta suomalaisen
+sivistys-elämän. Hän on sellaisena aatteellisesti vielä enemmän
+umpilampi kuin esim. Suonio, mutta hän antaa muutamille edustamansa
+entisyyden viivoille todellakin klassillisen täydellisyyden
+suomalaisessa laulurunoudessa.
+
+Taitavana suomentajana, _Shakespearen draamojen_, _Daniel Hjortin_,
+_Hannan_, _Vänrikki Stoolin tarinain_ y.m. kääntäjänä on Paavo Cajander,
+samoin kuin Arvi Jännes _Hirvenhiihtäjien_ tulkinnallaan, suuresti
+edistänyt suomenkielen kirjallista käytäntöä. Yleensä ei hänen
+runokielensä liikoja laulahtele, ollen alkutekstille uskollista,
+yksinkertaista ja korutonta. Mutta että se voi sitäkin, sen todistavat
+aina siellä täällä esiintyvät ihmeen-ihanat pälvipaikat, jotka ovat
+omiaan tekemään kenen tahansa nykyisen polven taiturillisemmistakin
+runosepistä aseettomaksi. Silloin soi hänen kielensä niin
+kullanpuhtaasti, että siihen hyvällä syyllä voidaan sovittaa hänen oma
+taiturillinen säkeensä runosta _A. Oksaselle_ (tämän 60 vuotta
+täyttäessä):
+
+    »käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.»
+
+
+
+
+JUHO REIJONEN
+
+
+s. 27/4 1855.--Kertoelmia (1885), Vaihdokas (1886), Uusia kertoelmia
+(1889), Suuteita (1891), Saarnoja (1891), Kotilukemista Herran päivinä
+(1895), Filip Melanchtonin elämä (1897), Kertoelmia ja kuvauksia (1900)
+y.m.
+
+
+Kansallisen realismin kultakausi lähenee. Suomalaiseen kirjallisuuteen
+ilmestyy kuin taikasauvan iskusta epälukuinen lauma uusia, lahjakkaita
+kynänkäyttäjiä, joilla jokaisella on luonnon-tuoreen, kansanomaisen
+_kuvaamisen_ kyky valmiina sormenpäissään. Kevätvirrat ovat lähteneet
+vieremään, kevätkosket kuohumaan. Verrattain onnelliset valtiolliset
+olosuhteet 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alulla vaikuttavat myös
+osaltaan tämän kirjallisen aikakauden päivänpaisteiseen äänilajiin.
+Vallitsee vireä toiminta kaikkialla henkisen ja aineellisen elämän
+aloilla. Suomalaisuus ei ole enää etäinen, pilventakainen asia, jota
+vain kansallisen romantiikan rohkeimmilla unelmilla voitiin lähestyä: se
+on tuossa jo käsin koskettavissa. Suomalainen isänmaa ei ole enää vain
+yksinäisten suurten miesten mielihaave, sitä ei ole tarvis enää
+Stenbäckin tapaan lähteä vain pietismin korpien ja harmaatakkisten
+körttiläisten povista etsimään: se lepää tuossa meidän edessämme,
+kaikkialla ja jokapaikassa, tyyninä järvinä ja kimmeltävinä
+kirkonkylinä, lempeinä lehtirantoina ja rauhallisina, tutunomaisina
+ihmisinä. Miksi käyttää niin paljon _mielikuvitustaan_, kun voi käyttää
+suoranaista _havaintokykyään_? Miksi vetää _viivoja_ tietymättömään,
+epämääräiseen tulevaisuuteen, kun voi jo niin hyvällä menestyksellä
+_maalata_ kirjavata, elämän-iloista nykyisyyttä? Värit anastavat
+voitollisen sijansa suomalaisten kirjailijain tekotavassa.
+Kansallisuus-aatteen antama sisällinen totuus on muuttumassa heille jo
+ulkonaiseksi todellisuudeksi. He seuraavat ajan virran mukana, he
+kääntävät huomionsa ulospäin, heistä tulee todellisuudenkuvaajia,
+_realisteja_.
+
+Samalla muuttaa koko suomenkieli luonnettaan heidän käsissään. Se on
+ollut tähän saakka koko kansallisen entisyyden hengen mukana karua,
+yksivakaista, harrasta ja ytimekästä. Se muuttuu nyt vilkkaaksi,
+joustavaksi, sointuvaksi ja väririkkaaksi. Sen entinen spartalainen
+leima häviää uuden, niin sanoaksemme, ateenalaisen tieltä: suomalaisista
+kirjailijoista tulee kaunopuhujia. Sen sijaan, että ennen on ollut
+vaikea lausua tällä kielellä julki ajatuksiaan, käy se nyt helpoksi:
+kuka hyvänsä henkisesti vireä nuori maisteri tahi ylioppilas osaa pian
+sommitella sillä mukiinmenevän novellin tahi kansankertomuksen.
+Sanomalehtien alikerrat alkavat oikein tulvia niistä. Eikähän nuorella
+kirjailijalla tarvitse enää niin aivan monta ajatusta ollakaan. Pääasia,
+että hänellä on hyvä _silmä_. Muun kaiken, kuten luonnontuoreen kielen,
+ympäröivän kansan-elämän tuntemuksen ja eritoten kiitollisen, vielä
+väsähtymättömän lukijakunnan lahjoittaa heräävä kansallishenki hänelle.
+Hänen kirjallinen menestyksensä ei riipu niin paljon hänen
+suorittamastaan sisällisestä kehityskulusta ja sen muodostamasta
+yksilöllisestä kirjailijapersonallisuudesta, vaan hänen hilpeästä,
+rattoisasta _tekotavastaan_, siitä, että hän uskaltaa käyttää silmäänsä
+ja kuvata ympäröiviä olosuhteita sellaisina kuin ne ovat s.o. sellaisina
+kuin ne todellakin hänen sielun-silmäänsä kuvastuvat. Miksi ei siis
+käyttää silmäänsä, miksi ei siis kehittää tekotapaansa, miksi ei siis
+luoda niin selviä ja todenmukaisia kuvia kuin mahdollista, isänmaalle
+iloksi ja oman kalliin suomenkielensä kaunistukseksi?
+
+Kielen _luusto_ peittyy toisin sanoen sen yhä pyöristyviin, yhä
+taitehikkaampiin _liha_skudoksiin, joiden alta outo tuskin enää Mikael
+Agricolan länsisuomalaista raamatunkieltä aavistaisikaan. Jo ennen,
+Lönnrotin ja Kalevalan kautta, olivat itäsuomalaiset kielimurteet
+tehneet ensimmäisen voitollisen rynnäkkönsä suomalaiseen kirjakieleen,
+kylväen uutta elämää, uusia kansanomaisia sanoja, uusia mielikuvia ja
+niiden kiteyttämiä kielimuotoja kautta koko runopukuisen
+kirjallisuutemme. Toinen rynnäkkö tulee kansallisen realismin mukana,
+kohdistuen tällä kertaa johdonmukaisesti suorasanaisen kirjallisuuden
+alalle. Sillä proosa on ajan luontainen kirjallinen muoto, samoin kuin
+runo oli ollut edellisten vuosikymmenien. Miksi kirjoittaa epäpitkiä
+rivejä, kun kerran voi kirjoittaa yhtä pitkiäkin? Jos kerran oli kysymys
+vain kuvaamisesta, ja varsinkin kansanelämän kuvaamisesta, niin jäi
+runopukuinen muoto jo itsestään tois-arvoiseen asemaan. Eiväthän
+suomalaiset kansanmiehet toki kuusmitalla puhuneet! Runebergin aika on
+mennyt, Aleksis Kivenkin aika on jo menemässä. Pietari Päivärinta, niin
+alkeellisesti ja patriarkallisesti kuin hän sen tekeekin, viittaa tietä
+eteenpäin aina realistisempaan kansan-elämän kuvaukseen.
+
+Juho Reijonen on tämän aikakauden luonteenomaisia ilmiöitä.
+
+Niitä on muuten hänen rinnallaan useampiakin. Niitä on nimimerkki Kah
+(K.A. Heman), niitä on nimimerkki Pii (Vilho Soini), jonka _Kirjavia
+kuvia pölkkyjen historiasta_ viehättää pirteällä, tuoreella
+esitystavallaan, niitä on nimimerkki Samuli S. (Kaarle Suomalainen),
+jonka _Novelleissa_ niiden keveä, pakinoiva, niin sanoaksemme hiukan
+herrahtava tyyli heti kiinnittää lukijan huomiota. Niitä on vielä
+useampiakin. Yhteistä heille on uusi, eloisa tekotapa, joka samalla
+helppoudella taipuu nykyaikaisen kansankuvauksen, historiallisen
+kertomuksen, leikillisen pikkujutun taikka myös lyyrillisen
+tunnelmapalasen tulkintaan. Onpa historiallinen kertomus saanut jo pari
+varsinaista, kyvykästä edustajaakin: E.F. Jansson, jonka _Hatanpään
+Heikki ja hänen morsiamensa_ vielä tänäkin päivänä on mitä
+miellyttävintä kansan-lukemista, ja J.A. Bergman, tunnettu vilkkaasta
+Simo Hurtan aikoja käsittelevästä novellistaan _Nevalaiset_. Edustavin
+heistä on kuitenkin Juho Reijonen jo siksi, että hän seisoo lähimpänä
+kansan-elämää ja samalla sitä ajan keskeistä taidekäsitystä, josta yllä
+huomautimme.
+
+Ei niin, että hänkään vielä olisi mikään puhdas realisti, siinä
+merkityksessä, minkä tämä sana myöhemmin 1880-luvun lopulla saa. Hänkin
+_kertoo_ oikeastaan vielä yhtä paljon kuin hän _kuvaa_, tekijän oma
+personallisuus astuu hänen _Kertoelmissaan_ vielä usein hänen
+henkilöittensä ja lukijan välille selittelevänä, välittelevänä, ja jos
+tarvitaan, myös sovittelevana puhemiehenä. Tekijä tahtoo vielä sangen
+usein olla sukkela omien henkilöittensä kustannuksella, muistuttaen
+siinä suhteessa jonkun verran Samuli S:ää, jonka kanssa hänellä ilman
+äsken mainittua maalaista piirrettään olisikin useimmat yhtymäkohdat.
+Hänellä on vielä sangen paljon kansallista romantiikkaa veressään ja hän
+katselee suomalaista kansan-elämää vielä jonkun verran pappilan
+kuistilta, joka sivumennen sanoen ei olekaan huonoin paikka
+tämäntapaisten havaintojen tekemiselle. Hän voi vielä esim. keskellä
+pohjoiskarjalaista luonnonkuvausta ottaa vertauskuvansa Danten
+_Jumalaisesta näytelmästä_, esittää romantisen juonen tuiki
+realistisella tekotavalla ja päinvastoin, hän pyrkii vielä
+tyylittelemään saamansa voimakkaimmatkin vaikutukset tuohon keveään,
+sujuvaan pakinamuotoonsa, ja hänen oman yksilöllisen kielensä ynnä hänen
+käyttämiensä kansanomaisten mahtisanojen ja lauseparsien välille on
+vielä siksi suuri juopa kiinnitetty, että hänen täytyy ne
+lainausmerkeillä varustaa. Tekijä ei tahdo täysin sulaa aineesensa: hän
+tahtoo pysytellä ikäänkuin pari vaaksan mittaa sen yläpuolella.--Kaikki
+nämä ominaisuudet eivät suinkaan ole tekijän kansallisesta romantiikasta
+johdettavia. Ne eivät ole enemmän realistin kuin romantikonkaan, vaan
+_taiteellisen dilettantin_, jolle taide ei ole mikään elämän-vaatimus,
+vaan joutohetken huvi. Ja myönnettävä on, että Juho Reijosessa on sangen
+paljon dilettantismia. Hän on yhtä paljon _taiteenharrastaja_ kuin
+todellinen _taiteilija_, kuten ovatkin ylipäänsä useimmat hänen
+aikalaisistaan. Kirjaileminen on käynyt helpoksi heille, siksi että se
+on siirtynyt tekijän ulkopuolella olevaksi asiaksi.
+
+Mutta Juho Reijonen on erittäin lahjakas taiteenharrastaja. Hänellä on
+»silmää», hänellä on kieltä, hänellä on värejä, hänellä on
+itäsuomalaisen, s.o. savolaisen, pohjoiskarjalaisen ja
+itäpohjanmaalaisen kansan-elämän tuntemusta. Hän tekaisee tuollaisen
+klassillisen kansantyypin kuin kirkon kuudennusmies kertoelmassa
+_Koskelan ukko_ samalla näppäryydellä kuin hän sommittelee pitemmän,
+pirteän ja sattuvan kuvauksensa _Vaihdokas_. Hän voi pyöräyttää
+tuollaisen viehättävän lastentarinan kuin _Ensimäiset ystäväni_ yhtä
+havainnollisella ja humoristisella kynällä kuin eläintarinan _Maisteriko
+vai kirkkoherra?_, jossa uskollisen Mustin kokemukset ja mietelmät tämän
+maailman menosta ovat mitä elävimmin esitetyt. Hänen huumorinsa voi
+joskus kohota miltei Aleksis Kiven tapaiseen monumentalisuuteen, kuten
+tuossa pienessä mestarinäytteessä _Kaaperin kosinta_, jossa suomalainen
+kansanomainen ja samalla sangen materialistinen käsitys rakkaudesta ja
+avioliitosta on todellisella taiturin ylemmyydellä hahmoteltu. Samaan
+huvittavaan aiheesensa, jota hänellä seurakunnan sielunpaimenena
+epäilemättä onkin ollut mitä paras tilaisuus tutkistella, tekijä palaa
+usein. Että salon kansan keskuudessa kuitenkin romantisemmatkin
+rakkaustarinat voivat syntyä ja sijaita, siitä on taas tuo raikas,
+runollinen kertoelma _Lautta-Jussin tyttö_, samoin kuin _Muistelma
+Savosta_, meillä todistuksena. Erikoisen huomion Reijosen tuotannossa
+ansaitsee historiallinen kertomus _Tuulivaaralaiset_, jonka läpi
+pohjoiskarjalaisten heimosotien ja heimovihojen vinha tuuli tekijälle
+aivan odottamattomalla voimalla puhaltaa.
+
+Juho Reijosen merkitystä suomalaisen kansanelämän kuvaajana täysin
+ymmärtääksemme täytyy meidän kääntää silmämme taaksepäin. Mitä oli ennen
+häntä--ja hänen aikalaisiaan--suorasanaista suomenkielistä
+kaunokirjallisuutta olemassa? Oli Aleksis Kivi, oli Pietari Päivärinta.
+Samoin vielä suomenkielisen novellikirjallisuuden varsinainen alkaja
+K.J. Gummerus, jonka pääasiallinen merkitys kuitenkin lienee hänen
+toimittamansa kansantajuisen ja laajalle levinneen _Kyläkirjaston_ ja
+_Kyläkirjaston Kuvalehden_ piiristä etsittävä, samoin Theodolinda
+Hahnsson, jonka sujuvasti kerrotut _Kotikuusen kuiskehia_ y.m. kuitenkin
+vielä ovat kokonaan kansallisen ja kansaa ihannoivan romantiikan lapsia,
+lähinnä Suonion _Kuun tarinoita_ muistuttaen. Heistä Juho Reijoseen on
+jälleen pitkä askel kohti kansallista realismia tapahtunut.
+
+Se on tapahtunut ensiksikin henkilökuvaukseen nähden, joka Kivellä vielä
+on yleensä tyypillistä, suurpiirteistä, pääasiallista, Päivärinnalla
+samoin, vaikka hänen huomionsa jo onkin enemmän kohdistettu
+yksilöllisiin elämänkohtaloihin. Juho Reijonen on heidän rinnallaan jo
+täydellisesti pienten piirteiden mies: elämän tuhannet, vivahdukselliset
+sivuseikat vaativat jo hänen mielenkiintoaan osakseen, vaikka hän vielä
+_koetaakin_ pysyä pääpiirteissä, esittämällä meille yhtä usein
+kokonaisia elämäntarinoita kuin osia niistä. Mutta myös
+maisemakuvaukseen nähden on kehitys realismiin päin ottanut aika
+harppauksen eteenpäin. Kiven fantastinen ja Päivärinnan niin sanoaksemme
+»sankarillinen» maisema on Reijosella käynyt jo isosti
+yksityiskohtaisemmaksi. Se on saanut enemmän värejä, enemmän
+silmänräpäyksellistä eloa ja iloa olemassa-olostaan. Pohjois-Karjalan ja
+Pohjois-Savon koristeellinen luonto laulaa ja välähtelee jo voimakkaasti
+kaikkialla Juho Reijosen tuotannossa.--Kielen kehityksestä samaan
+suuntaan on jo yllä ollut puhe.
+
+Reijonen ja hänen aikalaisensa raivaavat tietä uudelle. He muokkaavat ja
+valmistavat sitä mehevää maaperää, josta kansallisen realismimme
+ihanimmat kukkaset pian tulevat puhkeamaan.
+
+
+
+
+ROBERT KILJANDER
+
+
+s. 15/8 1848.--Mestarin nuuskarasia (1881), Amalia ystävämme (1881),
+Hyvät markkinat (1882), Pukkisen pidot (1884), Postikonttorissa (1887),
+Pahassa pulassa (1889), Vieraita odottaessa (1892), Kumarrusmatka
+(1894), Sanny Kortmanin koulu (1902) y.m.
+
+
+Idylliset, patriarkalliset pikkukaupungit pitkin meren ja sisävesien
+rannikkoja muodostavat aivan oman kultuuripiirinsä suomalaisessa
+hengenelämässä. Aikoja ennen oli maamme ruotsinkielinen kirjallisuus
+keksinyt tämän kiitollisen alueen, vaikka se romantisen luonteensa
+tähden ei koskaan tullut sen erikoisuuksia siinä määrin merkinneeksi
+kuin myöhemmin suomalainen. Jos muistamme että yksi kansallisen
+romantiikkamme syntysanoja oli aikakauden yleinen pyrkimys luontoon,
+niin ymmärrämme varsin helposti, että sen tunnustähtien alla kulkevan
+kirjallisuuden itsestään täytyi johtua maalais-elämän ja etenkin
+maata-viljelevän kansan ihannoimiseen. Olivathan nuo pikkukaupunkien
+ahtaat olot omituisine, usein naurettavine asukkaineen luonnollisesti
+varsin epäkiitollinen aihe esim. sellaiselle sankarirunoilijalle kuin
+Runeberg! Korkeintaan ne voivat tarjota pohjaa jollekin leikilliselle
+koulupoika-muistelmalle, kuten _Tulipalo_, jolla hänkin on hiukan
+muistanut vanhaa vaasalaista ympäristöään. Topeliuksen suorasanaisessa
+tuotannossa on suomalaisella pikkukaupunki-elämällä jo isosti laajempi
+sijansa, vaikka hänkin synnynnäisenä romantikkona seisoo tässä
+tapauksessa vielä liian etäällä aiheestaan voidakseen siihen syvemmin
+antautua. Vanha Vaasa, Turku, Helsinki (sekin silloin pikkukaupunki)
+y.m. saavat kuitenkin kiittää häntä monesta runollisesta
+kajastuksestaan.
+
+Mutta muuten on aika suomalaisen maaseudun ja suomalaisen maalaiskansan.
+Saara Vacklinin _Satanen muistelmia Pohjanmaalta_ lienee ainoa
+muistomerkki viime vuosisadan alkupuolelta, joka realistisemmin pelastaa
+meille monta ehkä muuten jo unohdettua piirrettä suomalaisesta
+pikkukaupunki-kultuurista.
+
+Suomenkieliset kirjailijat Lönnrotista saakka ovat tietysti vieläkin
+maalaisempia. Kalevala oli korpikultuurin, Kivi kyläkultuurin tuote.
+Maalainen on Erkko, maalainen Pietari Päivärinta. Kaarlo Bergbom on
+ainoa kaupunkilainen henki heidän joukossaan, mutta hänenkin tuotantonsa
+jää niin vähään, että hän ehtii vain pienen, silmänräpäyksellisen
+hahmokuvan silloisesta viipurilaisesta ympäristöstä pyöräyttää. Samuli
+S. on pikkukaupunki-kuvaajana jo paljon merkitsevämpi, ja hänellä,
+samoin kuin Juho Reijosellakin, on jo novelleja, jotka draamallisen
+kirjailijan kynällä piirrettyinä olisivat tarjonneet yhtä monta
+ilmielävää tyyppiä meidän näyttämöillemme kuin ne nyt tarjoovat lukijan
+mielikuvitukselle. Huomaa kaikesta, että virkoavan realismin hengen
+mukana myös Suomen pikkukaupungit alkavat päästä kirjallisiin
+oikeuksiinsa: Robert Kiljander esiintyy.
+
+Hän tulee kansallisen realismin mukana, mutta hän pysyy varsin syrjässä
+sen aatteellisista tarkoitusperistä. Hän on saanut oman leiviskänsä
+hoidettavakseen, ja näyttää siltä kuin hän tajuaisi vaistomaisesti, että
+tuossa uudessa, murtavassa ajassa on yhtä paljon hänen omalle
+taiteilijapersonallisuudelleen vaarallista ja vihamielistä kuin siinä on
+hävittävää ja alasrepivää hänen rakkaalle pikkukaupunkilaiselle
+kultuuripiirilleen. Robert Kiljander _rakastaa_ nimittäin sitä
+rauhallista, hiukan uneliasta ympäristöään, johon kohtalo on hänet
+virkamiehenä asettanut ja jota hän herttaisella, hyväntahtoisella
+huumorillaan käsittelee. Hänellä ei ole suinkaan halua ruveta sitä
+reformeeraamaan, sillä juuri siten hän kadottaisi ne klassilliset
+viivat, jotka vuosisatojen kehitys on piirtänyt häntä ympäröivään
+elämään ja jotka hänen mielestään kuitenkin kaikitenkin, kaikista sen
+inhimillisistä heikkouksista huolimatta, sulkevat sisäänsä niin paljon
+hyvää, lämmintä, turvallista ja tutunomaista.--Hänen suhteensa
+pikkukaupunki-kultuuriin on sama kuin Aleksis Kiven suhde
+kyläkultuuriin: hän iloitsee ja suree sen mukana, hän ei asetu
+yläpuolelle sitä.
+
+Robert Kiljander on oikeassa. Tässä on olemassa jo se _ympäristön
+eheys_, jonka vain vanha, vakiutunut yhteiskunnallinen elämä voi
+synnyttää. Olisi sääli rikkoa pienintäkään piirrettä siitä. Tuollainen
+suomalainen, pikkukaupunkilainen yhteiskunta on täydellinen valtio
+valtiossa. Sen ylin huippu on pormestari, sen ministeristö on
+maistraatti, sen prokuraattori on viskaali, sen pappi on vähintään
+arkkipiispan vertainen suhteellisessa arvossaan ja kunniassaan. Jokainen
+tämän yhteiskunnan jäsen saa oman ympäristönsä tasolta katsottuna juuri
+yhtä moninkertaisen merkityksen kuin tämä yhteiskunta on pienempi tuota
+suurta yhteiskuntaa sen ulkopuolella. Sen lääkäri on kaiken
+tietopuolisen ja käytännöllisen lääketieteen auktoriteetti, sen rehtori
+kaiken pedagogiikan, sen kruununvouti on miltei kruunu itse ja sen
+postimestari vähintään--pääposti-tirehtööri. Sen järjestysvalta--pari
+kolme poliisia--merkitsee vähintään yhtä paljon kuin koko Preussin
+piikkikypäristö, sen kauppiaat, käsityöläiset, mestarit ja oppipojat
+yhtä paljon kuin kaikki Europan pankkiherrat taikka Amerikan öljy- ja
+teräskuninkaat. Jokainen heistä on tarpeellinen jäsen tässä
+hyvin-järjestetyn ja samalla sangen virkavaltaisen yhteiskunnan
+koneistossa, jossa ihmiset ovat ihmisiä niinkuin kaikkialla muuallakin,
+toiset vähän tuhmempia, toiset vähän viisaampia, toiset ehkä vähän
+parempia, toiset pahempia, mutta kaikki sentään sangen hupaisia, kun
+niitä Robert Kiljanderin humaanisella silmällä katselee. Onhan kaikkeus
+aina läsnä jokaisessa yksityiskohdassaan, koko ihmisyys jokaisessa
+edustajassaan. Tämä suuren taiteen tunnusmerkki tekee Kiljanderin
+hieman vanhanaikaisen, mutta samalla vanhanaikaisesti hienon ja miltei
+elegantin komiikan parhaassa merkityksessä klassilliseksi.
+
+Ja tuolla yhteiskunnalla ovat omat sisälliset tapauksensa, jotka sitä
+kuohuttavat ainakin yhtä syvältä kuin sodat, vallankumoukset, työriidat
+ja luokkataistelut suuria valtioita sen ulkopuolella. Milloin on syynä
+siihen _Mestarin nuuskarasia_, milloin _Amalia ystävämme_, milloin
+_Pukkisen pidot_, milloin rettelöt _Postikonttorissa_. Ja tuonkin
+yhteiskunnan sisällä taistellaan ja kärsitään, surraan ja iloitaan,
+kateus kutoo siellä juoniaan, rakkaus huntujaan, sääty-ylpeys istuu
+siellä vankasti valta-istuimellaan, sielläkin on pyrkijänsä,
+nousukkaansa ja ennen kaikkea peljättävä yleinen mielipiteensä, joka
+aina ankarana ja uhkaavana väikkyy poloisten ihmislasten yllä. Ei ole
+tarvis tiedustaa: »missä on nainen?» tämän yhteiskunnan seinien
+sisäpuolella. Hän on kaikkialla ja jokapaikassa, takana yksityisten
+tekojen ja julkisten tapauksien, ja hänenpä tähtensä voi moni
+tohvelisankari olla peijakkaan _Pahassa pulassa_, kuten Kiljanderin ehkä
+kaikkein pirtein ja muoto-täydellisin huvinäytelmä todistaa. Tuiki
+koomillisia ovat tämän rakastettavan pienoispiirin henkilöt, jos he
+siirtyvät outoihin oloihin sen ulkopuolelle, varsinkin niin itsekkäässä
+tarkoituksessa kuin _Kumarrusmatka Helsinkiin_. Parempi sitten, että he
+pysyvät vaikka _Sanni Kortmanin koulun_ henkisessä ilmakehässä, niin
+ahtaalta ja ummehtuneelta kuin se ehkä syrjäisestä saattaa tuntuakin.
+
+Mutta tämän eheän, perinnäisen ympäristön särkee eteenpäin ryntäävä
+aika, ja jo viimemainitussa näytelmässä on jotakin särkynyttä,
+rikkonaista, joka todistaa tekijän entisen, klassillisen ympäristönsä
+keralla kadottavan osan myöskin omasta taiteellisesta varmuudestaan. Hän
+ei ole luotu niiden syvempien, perinjuuristen ristiriitojen kuvaajaksi,
+joita uudet maailmankatsomukset tuovat mukanaan, sillä ne eivät ole enää
+yhtä helposti sovitettavissa, ne eivät ole enää sovitettavissa
+ollenkaan, vaan vaativat toisen taikka toisen murtumista. Niin kauan
+kuin on kysymys _perhepiirien_ sisällisistä ja keskinäisistä
+ristiriidoista, on Robert Kiljander mies paikallaan. Mutta niin pian
+kuin uusi _julkinen elämä_ niissä virkoaa, vaikenee hän vähitellen.
+Kansallinen herätys ei vielä sellaisenaan ollut pahemmin rikkonut hänen
+ympäristöään, siitä yksinkertaisesta syystä, että se romantisten
+alkulähteittensä mukaisesti ja ruotsinkielisestä sivistyneestä säädystä
+lähteneenä kohdistui lähinnä suomalaiseen maaseutuun. Niidenkin
+rauhoitettujen henkisten keitaiden häiritseminen, joita suomalaiset
+pikkukaupungit tähän saakka olivat olleet, jäi 1880-luvulla tapahtuvan
+_yksilöllisen_ herätyksen asiaksi.
+
+Robert Kiljanderin ikuinen kunnia on, että hän on tämän vaatimattoman,
+mutta ei silti vähemmän mieltäkiinnittävän kultuuripiirin säilyttänyt
+suomenkieliselle kirjallisuudelle.
+
+Puhtaasti kirjalliselta kannalta on hänen tuotantonsa mitä huomattavin
+huolellisen ja täsmällisen tekotapansa vuoksi, joka ei ole vailla samaa
+hiukan vanhanaikaiselta vaikuttavaa elegansin piirrettä, mikä on koko
+hänen komiikkansa miellyttävimpiä ominaisuuksia. Epäilemättä se on tässä
+tapauksessa aivan esitettävän ympäristön mukainen, joka vielä on
+ikäänkuin pari _rococon_ puuderihiukkasta muistona menneiltä
+gustavianisilta ajoilta säilyttänyt. Mutta ei myöskään enempää. Robert
+Kiljander ei suinkaan ole mikään salonkikoomikko ranskalaisessa taikka
+edes tanskalaisessa merkityksessä. Pikemmin hän on sitten suomalainen,
+hiljaa hymyilevä ja joskus ääneenkin hymähtävä _seurakoomikko_, jonka
+sivistynyt, humaaninen silmä on samalla suuri »koiransilmä», joka
+kuitenkin vain poikkeustapauksissa voi koskettaa burleskia ja jolle
+realismin säälimätön todellisuuden erittely on yhtä vieras kuin
+romantikon maailmoita syleilevä synteesikin. Seisoen päättyvän
+romantiikan ja alkavan realismin ajan kultaisilla keskivaiheilla hän
+säilyttää parhaissa tuotteissaan erinomaisen taiteellisen tasapainon
+näiden välillä, laskee lujan pohjan suomalaiselle seuranäytelmälle ja
+levittää näytelmä- ja näyttämötaiteen harrastusta mitä laajimmalle juuri
+noihin samoihin seurapiireihin, joita hän on kuvannut ja jotka hänen
+jokaisen tuotteensa heti innostuksella omaksuvat. Sillä aika on
+suomenkielisen draaman kehityksessä porvarillisen _seuranäytelmän_,
+samoin kuin se on suorasanaisen kertomuksen alalla kepeän, kansanomaisen
+juttuamisen.
+
+Ajan kirjalliset viivat sattuvat tässäkin merkillisesti yhteen: Juho
+Reijonen ja Robert Kiljander lyövät kättä toisilleen.
+
+
+
+
+MINNA CANTH
+
+
+s. 19/3 1844 k. 12/5 1897.--Novelleja ja Kertomuksia (1878),
+Murtovarkaus (1882), Roinilan talossa (1883), Työmiehen vaimo (1885),
+Hanna (1886), Köyhää kansaa (1886), Salakari (1887), Kovan onnen lapsia
+(1888), Kansan ääniä I (Lain mukaan, Kauppa-Lopo) (1889), Vapaita
+aatteita (1889-90), Papin perhe (1891), Novelleja I-II (1892), Sylvi
+(1893), Hän on Sysmästä (1893), Spiritistinen istunto (1894), Kotoa pois
+(1895), Anna Liisa (1895).
+
+
+Suomenkielinen nykyaikainen kirjallisuus oli syntynyt kahden suuren
+yleis-europalaisen virtauksen vaikutuksesta: kansallisuus-aatteen ja
+siihen liittyvän romantisen taidesuunnan. Edellinen oli lainannut
+sisällyksen, jälkimmäinen muodon sille, kumpikin tietysti meikäläisten
+erikoisten olojen mukaiseksi muovautuen. Näin oli eletty pian puoli
+vuosisataa Lönnrotin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella ja
+kirjallisella perinnöllä.
+
+Niin voimakas oli ollut suomalaisuuden liikkeen antama sysäys myöskin
+suomenkieliseen kirjalliseen elämään nähden, että se oli pakottanut
+kaikki kynät pyörimään, kaikki ajatukset, tunteet ja mielikuvat maassa
+kiertämään vain tuon yhden suuren keskipisteen ympärillä: isänmaan.
+Yksilöllisemmille sielunliikkeille oli aika jättänyt verrattain vähän
+sijaa. Tarvittiin kaikki voimat, jännitettiin kaikki jäntereet vain tuon
+yhteisen, pyhän päämäärän saavuttamiseksi: suomenkieli oli kohotettava
+sivistyskieleksi, Suomen suomalainen kansan-aines isännäksi omassa
+talossaan. Tällainen jättiläistyö olisi ollut mahdoton suorittaa ilman
+_entusiasmia_. Sen täytyi aluksi vedota enemmän tunteesen kuin järkeen,
+vähemmän päähän kuin sydämeen, jos sen mieli sytyttää nuoriso ja temmata
+mukaansa suuret kansanjoukot. _Romantinen hurmaus_ oli kulkenut kautta
+Suomen niemen.
+
+Sekään ei voinut kestää ikuisesti. Alettiin selvitä hurmauksesta, ja
+samalla esiintyi moni seikka ympäröivissä olosuhteissa silmälle sangen
+toisellaisena kuin ennen isänmaallisen innostuksen ja kansaa-kaunistavan
+romantiikan särmiön läpi katsottuna. Ruvettiin näkemään vikoja ja
+puutteita niissä. Ajan henki käy _kriitilliseksi_, aletaan arvostella ja
+irvistellä paljoa sellaistakin, mikä vielä oli ollut pyhintä pyhää
+suomalaisuuden tienraivaajille. _Totuus_ tulee kaiken kirjallisen
+toiminnan tunnussanaksi, _vapaa ajatus_ ja _vapaa sana_ niiksi
+välkkyviksi aseiksi, joilla esiin-astuva nuori polvi omia uusia
+elämän-ihanteitaan puolustaa. Kukaan ei tahdo enää antaa pettää itseään.
+Mieluummin olla sitten kokonaan ilman innostusta kuin joutua sen vuoksi
+omissa ja ennen kaikkea muiden silmissä hullunkuriseksi.
+
+Näin kuitenkin ainoastaan kansallisuus-aatteesen nähden. Sillä muuten ei
+tältä nuorelta polvelta suinkaan puutu omaa sisällistä liekkiään, vaikka
+se onkin etsinyt muiden, yleis-inhimillisten aatteiden aloilta hiilensä
+ja sytykkeensä. Se on kääntänyt joka suhteessa silmänsä ulospäin, se on
+käynyt yli kansallisuutensa ahtaiden rajojen ja ottanut uusia,
+elähyttäviä vaikutuksia Europasta. Kansallinen ajatustapa pyrkii
+laajentumaan _kansainväliseksi_.
+
+Minna Canth merkitsee meillä tämän uuden kirjallisen aikakauden
+ensimmäistä suurta alkupistettä.
+
+Ei niin, ettei samoja pyrkimyksiä ja luonteenominaisuuksia olisi ollut
+olemassa jo ennen häntä. Olivathan jo Oksasessa hänen yksilöllinen ja
+kansallinen maailmankatsomuksensa joutuneet mitä mieltäkiinnittävimpään
+ristiriitaan keskenään, olipa tuo ristiriita jo siirtynyt hänen
+ulkopuolelleenkin, siten että hän oli joutunut edellisen puolesta Yrjö
+Koskista vastaan kamppailemaan. Pietari Päivärinta oli jo osoittanut
+ensimmäisiä yhteiskunnallisen ja kirkollisvastaisen arvostelun oireita,
+ja Kaarlo Kramsun tummasta tunnepohjasta kumpuava epäily oli iskenyt
+kyntensä itse kansallisuus-aatteesenkin. Mutta kaikki kuuluvat he vielä
+ainakin toisella jalallaan kansallisen romantiikan aikakauteen taikka
+muodostavat ylimenoja siihen uuteen, jonka Minna Canth alottaa.
+
+Paremman taidesanan puutteessa me voimme sitä tässä nimittää esim.
+kansalliseksi realismiksi.
+
+Sen puhtaasti kirjalliset syntysanat olivat jo Aleksis Kivessä, joka
+suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa merkitsee juuri näiden kahden
+taidesuunnan--toinen toisestaan kehittyvän, ei vastakkaisen--kultaista
+keskiväliä. Mutta sen aatteelliset syntysanat olivat vielä sanomatta.
+Se jäi Minna Canthin niin yksinomaisesti realistisemman
+taiteilijaluonteen asiaksi.
+
+Minna Canthin asemaa suomenkielisessä kirjallisuudessa oikein
+hahmotellaksemme täytyy meidän hänen ynnä koko hänen kirjallisen
+aikakautensa mukana kääntää katseemme Europaan. Mitä oli tuolla ulkona,
+suurissa sivistysmaissa, tapahtunut sillä aikaa kuin täällä taisteltiin
+suomenkielen oikeuksien puolesta ja luotiin pohjaa omalle kansalliselle
+kultuurille?
+
+Siellä oli tapahtunut täydellinen henkinen vallankumous. Romantista
+_pyrkimystä luontoon_ oli seurannut realistinen pyrkimys saman luonnon
+_tieteelliseen selittelyyn_. Ihmisen älyllinen puoli oli ottanut jälleen
+oikeutensa, sydän oli joutunut sangen huonoon huutoon ja tunne lasten
+leikkikaluksi. Terve järki ja terveen järjen kritiikki olivat astuneet
+ennen tuntemattomaan valta-asemaan maailmassa. Pyhän Alliansin aika oli
+ohitse, uudet kumoukselliset opit olivat jälleen järkyttäneet Europaa,
+kruunatut päät vavisseet valta-istuimillaan. Enimmän kuitenkin oli
+vavissut jumala s.o. ihmis-usko korkeimman personallisen olennon,
+taivaan ja maan luojan, tähtitarhojen hallitsijan olemassa-oloon. Sillä
+_kehitys-oppi_, kumouksellisin kaikista opeista Kristuksen syntymisen
+jälkeen, oli herjaisen Prometheus-kätensä jo häneenkin kohottanut.
+
+Niin pian kuin voitiin rakentaa ja näyttää toteen tuo huimaava silta
+ihmisestä, vieläpä itse ihmis-ajatuksesta, elimellisen luonnon
+viimeiseen alkusoluun, kävi korkein olento luonnon suuressa taloudessa
+tarpeettomaksi. Luonto itse oli ainoa tekijänsä, ainoa todellinen
+_luoja_, siittäjä ja synnyttäjä, elon ja kuolon antaja taivaan
+avaruudessa. Samalla se oli ainoa _laki_, ainoa todellinen lainsäätäjä
+ja laintäyttäjä, palkitsija ja rankaisija maailmassa. Se »toimi», se
+»teki», se »tahtoi» kaiken, mikä ennen oli käsitetty korkeimman
+personallisen olennon tahdoksi ja toiminnaksi. Se oli nyt ääretön, se
+oli nyt pyhä ja peljättävä, kiivas ja vanhurskas. Se ei ollut hyvä, eikä
+paha, siksi että sitä varten ei ollut mitään siveellistä mittapuuta, se
+ei tehnyt oikein eikä väärin, siksi että se vain toimi oman ikuisen
+lakinsa mukaisesti: sillä oli toisin sanoen kaikki tarvittavat
+jumalalliset ominaisuudet.
+
+Ihminen, saman luonnon ylimpänä tunnettuna edustajana, huomasi asemansa
+äkkiä varsin edullisesti muuttuneeksi. Ennen taivaan orja, nyt maan
+kuningas, ennen jumalansa langennut lapsipuoli, nyt menneiden,
+äärettömien aikakausien säteilevä tulos ja silta eteenpäin. Häneen
+kärjistyivät nyt kaikki tiet, totuudet ja elämät, tosin toistaiseksi
+ainoastaan sen pienen maapallon pinnalla, joka oli hänet siittänyt ja
+synnyttänyt. Mutta hyvä niinkin: olipa hän kaikissa tapauksissa saanut
+oman alueensa, oman tähtensä, yksin-oikeutetuksi kotisijakseen. Eikä hän
+ollut sen hoidosta, yhtä vähän kuin itsensäkään, kenellekään elävälle
+olennolle itsensä ulkopuolella tilintekoon velkapää. Ainakin _tällä_
+tähdellä hän oli isäntä siis, yhtä yksinvaltias kuin oli ollut kerran
+hänen korkein olentonsa. Ainakin tämän maan kamaralla oli hänen voimansa
+nyt ääretön, hänen kunniansa nyt mittaamaton. Juutalaisten raaka,
+verenhimoinen jumala oli ollut vain hänen omien entisten ja alempien
+kehityskausiensa häpeiltäviä aivohoureita. Uusi ihmisyyden, uusi
+_humaniteetin_ aika oli koittanut maailmassa.
+
+Samalla oli koko elämä, lyhyt, haihtuva ihmiselämä, saanut aivan toisen
+arvon hänelle. Jos ei ollut olemassa mitään jumalaa, ei ollut olemassa
+myös mitään perkelettä, ei haudantakaista taivasta eikä helvettiä, ei
+piruja eikä enkeleitä, ei syntiinlankeemusta, ei lunastusta eikä
+iankaikkista tuomiota. Ei ollut olemassa mitään haudantakaista
+ollenkaan, vaan ainoastaan _tämä_ elämä ja _tämä_ maailma, jossa oli
+tultava toimeen niin hyvin kuin osattiin ja josta kuolema pian oli
+tuleva kunkin korjaamaan. Täytyi siis käyttää aikaansa, täytyi siis
+iloita elämästään ja nauttia maailmastaan niin kauan ja täyteläisesti
+kuin mahdollista. Uusi _elämän-ilon_, uusi työn, terveyden ja
+toimintahalun oppi oli löytänyt lentimensä.
+
+Mutta tältä näkökannalta katsottuina esiintyivät myös elämän monet
+varjopuolet aivan toisessa, ja vakavammassa valaistuksessa kuin ennen.
+Jos elämä oli vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, jos maailma oli
+vain murheenlaakso ja ihminen »manan matkamies», tiellä ijäisyyteen, ei
+hänen ollut syytä ympäröivien olojensa vikoihin ja puutteisiin juuri sen
+suurempaa huomiota kiinnittää. Kokonaan toinen oli asianlaita, jos tämä
+olikin hänen ainoa todellinen elämänsä. Silloin oli syytä laittaa elämä
+maan päällä itselleen niin mukavaksi ja muille niin oikeudenmukaiseksi
+kuin mahdollista. _Ateismin_, personallisen jumalan kieltämisen, täytyi
+siis luonnostaan johtaa uuteen, keksintöjen, yhteiskunnallisten
+reformien, kaupan, teollisuuden, löytöretkien, sanalla sanoen
+_käytännöllisen elämän_, aineen ja hyödyn materialistiseen ja
+utilitaristiseen aikakauteen.
+
+Sama oli ollut seuraus uuden ajan alussa tapahtuneesta renässansista.
+Vanha Rooma ja vanha Hellas olivat silloin heränneet haudoistaan
+vapauttamaan Europan nuoria, puolibarbaarisia kansakuntia heidän
+juutalaiskristillisestä mytologiastaan. Nyt ei ollut enää tarvis mennä
+niin pitkälle. Oli tarvis vain uudistaa se porvarillinen yhteiskunta,
+joka Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen oli muodostunut, sillä nyt
+ei enää edes neljäs sääty, ruumiillisen työn tekijäin valtava paljous,
+uskonut personalliseen jumalaan: samalla oli se herännyt vaatimaan
+ihmis-oikeuksiaan. _Työväenliike_, kaikista tähän-astisista
+yhteiskunnallisista liikkeistä voimakkain, astuu kaikissa Europan maissa
+polttavimpana päiväjärjestykseen.
+
+Pohjoismaissa yhtyy siihen eräs toinen suuri liike, nimittäin
+_nais-vapautumisen_. Eihän ollut vain neljäs sääty vailla
+yhteiskunnallisia oikeuksiaan: olihan myös nainen, olihan puoli
+ihmiskuntaa samassa holhouksen-alaisessa asemassa. Tämän liikkeen
+etunenässä kulkee norjalainen kirjallisuus, jota ilman ei myöskään Minna
+Canth olisi se, mikä hän nyt on suomalaiselle sivistys-elämälle: vapaan
+ajattelemisen ja terveen, voimakkaan yhteiskunta-arvostelun loistava
+esikuva, työväenliikkeen uran-uurtaja ja suomalaisen nais-vapautumisen
+varsinainen henkinen johtaja ja edellä-kävijä. Pätevämmin kuin hänen
+nerokkaan tuotantonsa kautta ei suomalainen nainen tähän päivään saakka
+ole todistanut henkistä yhdenvertaisuuttaan ja älyllistä kypsyyttään
+julkisen elämän aloille astumaan.
+
+Voidaksemme jälleen täysin käsittää norjalaisen kirjallisuuden, etenkin
+Henrik Ibsenin, vaikutusta Minna Canthiin, täytyy meidän mieliimme
+muistuttaa, mikä oli suomalaisen sivistys-elämän ja sen keralla
+suomenkielisen kirjallisuuden tila ennen häntä ja hänen aikalaisiaan.
+
+Se oli ollut todellakin joutumassa umpiveteen. Peljätty _eristystila_,
+seurauksena suomenkielen nopeasta nousemisesta maamme kultuurikieleksi,
+joka jo Oksaselle oli näin uhkaavana kangastellut, näytti nyt pian
+tapahtuvalta tosiasialta. Suomenkielinen kirjallisuus ei ollut Lönnrotin
+ajoilta asti saanut juuri mitään mainittavia herätyksiä ulkomaailmasta,
+ellemme ota lukuun maamme ruotsinkielistä isänmaallista kirjallisuutta,
+jonka vaikutus oli kyllä ollut perinjuurinen esim. Oksaseen ja Paavo
+Cajanderiin, eräiden maailmankirjallisuuden klassikkojen vaikutusta
+Aleksis Kiveen ja pientä saksalaisen ja ranskalaisen romantiikan
+vierailua näillä raukoilla rajoillamme (Suonio, Kaarlo Bergbom). Oli
+ollut liian paljon työtä omassa maassa, että olisi ollut aikaa kääntää
+katsettaan sen ulkopuolelle. Olivat avautuneet niin äärettömät työ-alat
+oman kansan keskuudessa, että sen johtavat henget tuskin olivat ehtineet
+muistamaan muita kansoja olevaksikaan. Kirjallisuudessa oltiin Aleksis
+Kiven ankarasta tuotannosta tultu lyriikan alalla J.H. Erkon
+paimenlauluihin, draaman alalla Robert Kiljanderin porvarilliseen
+huvinäytelmään ja suorasanaisen kertomuksen alalla Juho Reijosen kepeään
+juttuamiseen. Tarvittiin uutta sysäystä, ellei mieli suomenkielisen
+kirjallisuuden painua Kaarlo Kramsun keski-öiseen epätoivoon taikka
+jäädä ijäkseen Arvi Jänneksen leijona-mieliseen suursuomalaisuuteen:
+suomalaisuuden liikettä täytyi välttämättömyyden pakosta seurata
+_nuorsuomalaisuuden_.
+
+Minna Canth on nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä suuria alkutekijöitä.
+
+Mutta hän ei olisi se ilman norjalaista kirjallisuutta. Hänen
+hämmästyttävä henkinen nousunsa on vain Henrik Ibsenin vaikutuksen
+yhteydessä ymmärrettävä. Jokainen tämän vuosisataisen maailman-neron
+singahuttama salama, etenkin _Noora_ y.m. hänen yhteiskunnalliset
+näytelmänsä, sattuvat Minna Canthin laajaan, lämpimään sydämeen
+sytyttävinä, hedelmöittävinä. Eivätkä ne sytytä ja hedelmöitä yksin
+hänen sydäntään, vaan vielä enemmän kukaties hänen päätään ja aivojaan.
+Ibsen antaa muodon hänen omille himmeille, vaistomaisille
+sielunliikkeilleen, hän uskaltaa nyt _ajatella_, mitä hän ennen on vain
+hämärästi tuntenut omassa povessaan, ja hän tohtii nyt lausua julki
+ajatuksensa niin rohkeasti ja häikäilemättömästi, että koko Suomi on
+siitä hämmästyksissään. Minna Canth on realistisin henki meidän
+kansallisen realismimme aikakaudessa, lujin, kovin, kouraantuntuvin ja
+asiallisin järki kenties koko suomenkielisessä kirjallisuudessa.
+
+Tekisi miltei mieli sanoa: miehekkäin.
+
+Hänessä on hyvin vähän sitä pehmeää, uneksivaa säveltä, mikä yleensä on
+suomenkieliselle kirjallisuudelle ominaista. Hän on harvinaisen vapaa
+kaikesta kansallisesta romantiikasta, hän katselee ympäröivää
+todellisuutta selvästi, terävästi ja säälimättömästi. Hän onkin itse
+personallisesti joutunut sen kanssa kokonaan toisella tapaa tekemisiin
+kuin hänen aikalaisensa mieskirjailijat, jo aikoja ennen kuin hän on
+tuntenut varsinaisen kirjailijakutsumuksen polttavan povessaan. Elämä ei
+ole ollut unelma hänelle, pikemmin se on ollut taistelo ja syvä
+ristiriita. Hän on todellinen, tyypillinen _valistuskauden_ kirjailija.
+
+Kansallista romantiikkaa hänkin aluksi hipaisee, sen verran nimittäin
+kuin on romantista juonta ja osaksi myös romantista tekotapaa hänen
+tuoreissa, raikkaissa kansannäytelmissään _Murtovarkaus_ ja _Roinilan
+talossa_, kumpikin Kiven _Kihlauksen_ ja _Nummisuutarien_ keralla,
+joskaan ei niiden rinnalla, nyt suomalaisen kansanomaisen draaman
+kaunistuksia. Tätä tietä ei Minna Canth kuitenkaan enää voinut päästä
+pitemmälle. Hänen täytyi näytelmäkirjailijana siirtyä
+maalais-ympäristöstä kaupunkilais-ympäristöön, jos hänen mieli saada
+tilaa häntä kuohuttaville yhteiskunnallisille reformi-ajatuksilleen.
+Täällä olivat ristiriidat jo räikeämmät, ihmiset jo lähempänä toisiaan.
+Täällä oli jo maaperä suomalaisen _yhteiskunta-näytelmän_ syntymiselle.
+
+Se oli sama pikkukaupunkilais-ympäristö, josta on ollut edellä puhe
+Robert Kiljanderin yhteydessä. Mutta Minna Canth ei katsele enää sitä
+Kiljanderin lempeällä, sovinnollisella hymyllä, yhtä vähän kuin Pietari
+Päivärinta saattoi enää Aleksis Kiven aikaista maalais-ympäristöä siten
+tarkastella. Hän tahtoo jo uudistaa ja reformeerata, hän näkee siinä
+vikoja, joita hänen tekee mieli korjata, ja puutteita, joita hän tahtoo
+parantaa. Eikä hän enää näe niitä yksistään tässä ympäristössä, vaan
+koko maassa hän näkee niitä, koko suomalaisessa sivistys-elämässä ja
+yhteiskunnassa. Kirveen hän tahtoo panna puun juurelle, hakata maahan
+hän tahtoo kaikkea mätää ja madon-syömää. Hänessä on paljon
+reformaattoria, vielä enemmän ehkä yhteiskunnallista vallankumousta ja
+yksilöllistä vapauden-vaatimusta.
+
+Näkee, että Ibsenin anarkistinen yksilöllisyys-oppi ei ole hänessä
+langennut tien oheen.
+
+Kaksi suurta vapausliikettä kiinnittää hänen huomiotaan, samat, jotka
+tuolla ulkona suuressa maailmassa mieliä kuohuttavat: työväen-liike ja
+nais-vapautuminen. Ne kaksi voivat eräissä tapauksissa olla yksi: jos
+työmiehen asema ei ole kehuttava, on työläis-naisen tila vieläkin
+valitettavampi. Kirjoittaessaan _Työmiehen vaimon_, Minna Canth taittaa
+peitsen puolesta niiden molempien. Syytettyjen penkillä istuu ensi
+sijassa mies, mutta hänen takanaan koko miesten yhteiskunta. »Teidän
+lakinne ja oikeutenne!» Niitä Minna Canth Homsantuunsa keralla tahtoo
+ampua, satuttaen todellakin suoraan asian ytimeen. Koko yhteiskunta on
+muutettava, jos mieli estää Homsantuun luodin aina uudelleen ja
+uudelleen viuhahtamasta, sillä tämä Ibsenin Gerdin tapainen
+mustalaistyttö edustaa Minna Canthille uutta, tosin villiä ja raakaa,
+mutta juuri sen vuoksi tervettä ja korkeampaa ihmisyyttä.
+
+Niin kauas kaiken järjestetyn yhteiskuntaelämän ulkopuolelle täytyi siis
+Minna Canthin tässä kehitys-asteessaan mennä, saadakseen tilaa omalle
+rajulle vapauden-vaatimukselleen. Koko järjestetty yhteiskunta oli
+hänen mielestään mätä, mätä saakka sydämeen. Alistuvaisuus oli siinä
+julistettu hyveeksi, siveellisen vääryyden salliminen korkeammaksi kuin
+tämän vääryyden vastustaminen. Työmiesten vaimot itse olivat
+kristillisyyden valkean maidon saastuttamia. Täytyi panna rumpu käymään,
+täytyi asettaa sotajalalle kokonaan uudet armeijakunnat, jos mieli
+ihmisyyden jälleen astua askel eteenpäin ja ylöspäin. Mutta mistä olivat
+sellaiset saatavissa? Jos itse ne, jotka kärsivät vääryyttä, olivat
+opetetut sitä suvaitsemaan, ketkä silloin ottaisivat ajaakseen heidän
+asiaansa isänmaassa ja maailmassa?
+
+Jalot miehet ja naiset kaikista kansankerroksista. Ihmisten päät olivat
+pimitetyt: niinpä täytyi valistaa ne. Ihmisten sydämet olivat kuivaneet
+kokoon: niinpä täytyi ne jälleen verryttää. Täytyi mennä koko ihmisen
+itsetietoisen sielunelämän taakse ja vedota hänen vaistoihinsa: ne yksin
+olivat vielä terveet, niiden _täytyi_ olla terveitä, niin totta kuin
+luonto itse oli terve ja ihminen suuren luonnon lapsi. Täytyi kutsua
+avuksi _vaistomainen ihminen_ vastaan kylmää, itsekästä yhteiskuntaa.
+Samoinhan oli Ibsen, tämä käsitteellisin kaikista uuden ajan suurista
+runoilijoista, tehnyt kutsuessaan avuksi naisen
+yhteiskuntaa-mullistavalle yksilöllisyydelleen, sillä nainen edusti
+hänelle sitä tuoreempaa, terveempää, _luonnollisempaa_ ihmisyyttä, joka
+niin merkillisesti voi osata oikeaan vain pelkän vaistonsa ohjaamana.
+Minna Canth, itse naisena, kutsuu avuksi Homsantuun. Mikä romantinen
+ajatusviiva! Sitäpä juuri käyttääkin ajan henki sittemmin hyväkseen
+valmistaakseen tilaa uudelle romantiselle aikakaudelle.
+
+Mutta molemmat nämä liikkeet, työväen samoin kuin nais-vapautumisen,
+olivat mahdollisia vasta sitten kuin _auktoriteetti-usko_ kaikessa
+laajuudessaan oli saatu järkytetyksi. Minna Canth menee yhä syvemmälle
+asian ytimeen. Täytyi järkyttää miehen auktoriteetti, täytyi järkyttää
+yhteiskunnan auktoriteetti ja vielä lisäksi valtiokirkon auktoriteetti,
+joka oli nuo molemmat edelliset hyväksynyt ja pyhittänyt. Mutta missä
+esiintyivät kaikki nuo kolme auktoriteettia kuin polttopisteessään?
+Epäilemättä nykyaikaisen porvarillisen _perheen_ auktoriteetissa, jolle
+sanottiin koko tämän lahon yhteiskunta-rakennuksen perustuvan, jossa
+mies oli vaimon pää ja lastensa yksin-oikeutettu hallitsija. Sitä
+vastaan oli siis seuraava suuri hyökkäys tähdättävä: Minna Canth
+kirjoittaa _Papin perheen_. Pastori Valtarin pinttynyt, vanhoillinen,
+isiltä-peritty maailmankatsomus on tässä näytelmässä se mädäntyneen
+yhteiskunta-elämän muuri, joka on maahan jaoitettava, ja Minna Canth
+kutsuu nyt hänen omat lapsensa tuon nuoren, nousevan, hävittävän ajan
+myrskytyöhön. Vaimosta ei tässäkään perheessä ole enää paljoa apua: hän
+on jo taittunut sisällisesti, hän on jo alistunut, niinkuin »työmiehen
+vaimo» oli. Mutta hänen lapsensa ovat vielä terveet ja turmeltumattomat,
+heissä palaa vielä voimakkaana yksilöllinen vapauden-vaatimus, he eivät
+tahdo uhrata omaa yksilöllistä elämäänsä ja yksilöllisiä
+elämän-ihanteitaan alistumalla isän auktoriteettiin, joka samalla kertaa
+on pappi ja yhteiskunnan mahtimies.
+
+Heitä tarvitaan kolme, samoin kuin on kolminainen pastori Valtarin oma
+auktoriteetti: poika, joka edustaa järjen ihmistä, ja kaksi tytärtä,
+joista vanhempi on tunteen, nuorempi vaiston ihminen. Todellakin pyhä
+kolminaisuus vastaan toista pyhää kolminaisuutta! Kun järki _todistaa_,
+kun tunne _myöntää_ ja vaisto _vaatii_ pastori Valtarin olevan väärässä,
+niin sittenpä on ihme, ettei mene muruiksi tuo Jerikon muuri. Ja se
+menee muruiksi ja pastori Valtarin perhe hajoaa: lapset muuttavat pois
+sen lämpimästä, mutta ahdistavasta syleilystä, kukin vapaana ja
+itsenäisenä yksilönä omaa elämäntehtäväänsä täyttämään.
+
+Luulisi draaman siinä olevan lopussa. Mutta ei! Minna Canth ei _tahdo_
+sitä siihen lopettaa, hän tahtoo, että pastori Valtarin täytyy itsensä
+huomata ja tulla tuntemaan, miten väärässä hän on ollut ja mitä
+siveellistä julmuutta hän kaikkena elin-aikanaan on harjoittanut. Ja
+Minna Canth kirjoittaa vielä viimeisen näytöksensä tähän, tärisyttävään
+yhteiskunnalliseen murhenäytelmään, vetoaa pastori Valtarin terveimpään
+puoleen, hänen isän-_vaistoonsa_, murtaa hänet sen pohjalta
+lopullisesti, mutta osoittaa, positivisen luonteensa mukaisesti, hänelle
+samalla tien uuden, oikeamman ja paremman perheen muodostamiseen: ei
+auktoriteetti-uskossa enää, vaan vapaudessa ja--rakkaudessa.
+
+Kylmä totuus ei Minna Canthin mielestä auta enää. Täytyy vedota heidän
+rakkauteensa, jos mieli saada heidät väärää vääräksi tunnustamaan.
+
+Mutta ei ainoastaan isän-rakkauteen, sillä eihän perhe yksin sille
+perustu. Täytyy mennä vielä syvemmälle, täytyy vedota itse miehen ja
+naisen _rakkaus-elämään_, jos mieli löytää oikeat syntysanat uudelle ja
+paremmalle yhteiskunnalle. Sattuma tulee tässä avuksi hänelle. Eräässä
+pikkukaupungissa on tapahtunut kauhistava, käsittämätön rikostyö: nuori,
+sivistynyt vaimo on myrkyttänyt miehensä, hyvän, kunnon miehen, joka
+nähtävästi on kohdellut häntä kaikella isällisellä hellyydellä. Mikä on
+voinut olla syynä siihen? Minna Canth miettii, miettii, ja kirjoittaa
+_Sylvin_. Syynä Sylvin rikokseen on juuri tuo hänen miehensä isällinen
+hellyys, joka ei vastaa nuoren naisen syvintä rakkauden-vaatimusta.
+Saadakseen tarkoituksensa esille tekee hän miehen vakaaksi, varmaksi,
+keski-ikäiseksi ja yhteiskunnalliseksi, hänen vaimonsa taas niin
+nuoreksi, vaistomaiseksi ja lapselliseksi kuin mahdollista. Hän
+kutsuukin miestään »holhoojasedäksi». Epäilemättä on Sylvi syypää.
+Mutta vielä syyllisempi on Minna Canthin mielestä yhteiskunta ja tätä
+yhteiskuntaa kannattava maailmankatsomus, joka sallii tuollaisia
+avioliittoja, vieläpä pitää niitä sangen siveellisinä. Epäsiveellisiä ne
+ovat Minna Canthin mielestä, siksi että ne ovat _luonnon-vastaisia_.
+Sylvi itse on syyntakeeton lapsi, joka tekee rikoksensa, silloin kun
+hänen miehensä isällinen hellyys aikoo muuttua isän-auktoriteetiksi.
+Hänen rikoksensa on lapsen rikos ja sellaisena yksinomaan säälittävä.
+
+_Anna-Liisa_ on Minna Canthin neljäs suuri näytelmä-muotoinen
+uskontunnustus. Yhä syvemmälle mädäntyneen yhteiskunta-elämän syitä
+seuraten hän joutuu erään toisen nykyajan henkisen anarkistin
+vaikutuspiiriin, nimittäin Tolstoin, jonka _Pimeyden valta_ tässä
+esiintyy itsenäiseksi elämän-sisällykseksi sulatettuna. Ei vaisto, ei
+tunne, ei järki, ei vapaus, rakkaus eikä totuus riitä hänen mielestään
+enää paatunutta ihmiskuntaa pelastamaan. Täytyy vedota itse »isän
+ääneen» ihmisessä, s.o. hänen omaantuntoonsa.--Yhteiskunnan muuttamista
+tarkoittava yksilöllinen vapauden-vaatimus on nyt kärjistynyt yksilöön
+itseensä, vaatimuksena hänen _siveellisestä_ vapaudestaan, jota ei
+mikään lainsäädäntö eikä vallankumous voi hänelle lahjoittaa.
+
+Minna Canthin laajakantoinen elämäntyö ei suinkaan ole ainoastaan
+näytelmäkirjallisuuden piiristä etsittävä. Hänen _Novellinsa_, hänen
+suorasanaiset kertomuksensa _Köyhää kansaa_, _Salakari_ y.m.
+käsittelevät suurimmaksi osaksi näitä samoja ydinkysymyksiä, aina yhtä
+voimakkaalla, aina yhtä rohkealla ja kovakouraisella otteella, vaikka ne
+eivät suomenkielisen kirjallisuuden kehityksessä ole tulleetkaan saamaan
+samaa asemaa kuin hänen näytelmänsä. Kuitenkin pistää »leijonan kynsi»
+niistäkin kaikkialta esiin. Jokainen Minna Canthin kirja oli isku,
+jokainen hänen kynänvetonsa vasama, tähdätty vasten porvarillista
+yhteiskuntaa. Minkä siveellisen suuttumuksen myrskyn esim. _Salakari_ ja
+poloinen _Kauppa-Lopo_ herättivätkään aikoinaan!
+
+Syynä siihen oli epäilemättä paljon hänen uusi, häikäilemätön
+tekotapansa, mutta vielä enemmän tietysti ne uudet aatteet, joita hän
+ajoi--_Vapaita aatteita_ oli hänen kirkollisvastainen, liian
+lyhyt-aikainen julkaisunsa--ja jotka tekevät hänet tänäkin päivänä
+Suomen suurimmaksi valistuskirjailijaksi.
+
+
+
+
+JUHANI AHO
+
+
+s. 11/9 1861.--Sipolan Aapon kosioretki (1883), Siihen aikaan kuin isä
+lampun osti (1883), Kievarin pihalla (1884), Muudan markkinamies (1884),
+Rautatie (1884), Papin tytär (1885), Hellmanin herra (1886), Esimerkin
+vuoksi (1886), Kuvauksia (1889), Helsinkiin (1889), Yksin (1890),
+Lastuja (1891), Uusia lastuja (1892), Papin rouva (1893), Maailman
+murjoma (1894), Heränneitä (1894), Lastuja III (1896), Panu (1897),
+Lastuja IV (1899), Katajainen kansani (1899-1900), Aatteiden mies
+(1901), Kevät ja takatalvi (1906), Tuomia (1907) y.m.
+
+
+Sama ratkaiseva vaikutus, mikä norjalaisella kirjallisuudella oli Minna
+Canthiin, tuli Juhani Ahoon ranskalaisella kirjallisuudella olemaan.
+
+Aho jatkaa siitä, mihin Reijonen lopettaa. Hänen ensimmäiset
+kansanomaiset kertomuksensa, _Kievarin pihalla_, _Hellmanin herra_,
+_Esimerkin vuoksi_, _Kun isä lampun osti_, ovat tyypillisen kansallisen
+realistin, jonka vain hänen leveämpi, eepillisempi tyylinsä ja jo nyt
+yksityiskohtaisempi tekotapansa monista muista hänen silloisista
+aikalaisistaan erottaa. Että hän, yhtä vähän kuin hekään, ei suinkaan
+vielä ole vapaa romantisista aineksista, todistaa _Muuan markkinamies_.
+Kertomus on hänellä vain muuttumassa yhä enemmän kuvaukseksi, kieli aina
+kansanomaisemmaksi ja maalauksellisemmaksi.
+
+Tämän kehityskauden huippu on _Rautatie_, joka samalla lienee koko
+suomalaisen kansanomaisen realismin huipuksi katsottava. Koskaan ei
+suomalaista luontoa ja suomalaista kansan-elämää oltu vielä kuvattu näin
+yksityiskohtaisella tekotavalla. Suomalainen pappila herttaisine
+rovastineen ja ruustinnoineen, suomalainen torppa tuolla kaukana salon
+sisässä yksivakaisine ukkoineen ja akkoineen, Suomen huurteinen talvi ja
+sen paahtava kesäpäivä, erämaan rauha ja sen läpi vinkaiseva junan
+vihellys, kaikki astuu meidän eteemme tässä erinomaisessa kuvauksessa
+välittömästi, impressionistisesti. Juoni on jo kokonaan jäänyt
+sivuasiaksi, pääpaino siirtynyt mehevään, maalaukselliseen
+siveltimen-käyttelyyn.
+
+Toinen kehityskausi alkaa _Papin tyttärestä_.
+
+Juhani Aho joutuu nyt europalaisen vaikutuksen alaiseksi, ensin
+norjalaisen, niinkuin Minna Canth, sitten ja paljon perinpohjaisemmin
+ranskalaisen. Edellisen hän jo yllämainitulla teoksellaan sivuuttaa.
+Ellin, papin tyttären, sielullinen kehityshistoria, hänen yksilöllinen
+vapauden-vaatimuksensa, hänen personallisesti viehättävän ja
+voimakkaasti alkuperäisen maailmansa ahtaaksi aitautuminen, hänen
+liikuttava tyytymyksensä, talttumuksensa ja alistumisensa harmaan
+arkielämän välttämättömyyteen, avioliittoon miehen kanssa, jota hän ei
+rakasta: ne ovat omiaan johtamaan mieleen norjalaisia mestareita. Elli
+on probleemi, jonka tekijä asettaa meille keskustelun alaiseksi.
+Harvinaisuutena Ahon tuotannossa on tämä kirkas, kaunis kirja jo tuon
+hänelle niin oudon käsitteellisen piirteensä ja puhtaasti yksilöllisen
+sielun-elämän erittelynsä vuoksi mitä huomattavin.
+
+Mutta Aho ei ole luotu sielullisten ongelmien selvittäjäksi. Vielä
+vähemmän hän on luotu ratkaisemaan niitä yhteiskunnallisia kysymyksiä,
+joille Minna Canth ja sittemmin J.H. Erkko tuotantonsa omistavat. Hän on
+siihen aivan liian suuri epäilijä. Kaikista edistys- ja valistuskauden
+kuohuvista kysymyksistä hän valitsee vain yhden, tosin tärkeimmän ja
+syvimmän, sen, josta ei suorastaan pääse ohitse ja joka samalla tarjoaa
+hänelle suurimman runollisen liikkumis-alan: sukupuoli-kysymyksen.
+Sitäkään hän ei suinkaan kehitä yhteiskunnalliseen nais-vapautumiseen
+päin, kuten ajan henki oikeastaan vaatisi, vaan yksilölliseen
+kohtalokkaisuuteen: hänen naisensa eivät ole Martta-, vaan
+Maria-luonteita. Juhani Ahossa on alunpitäen hyvin vähän
+yhteiskunnallista. Hän on _individualisti_ syntymästään ja sellaisena
+oikeastaan luotu yksin eikä joukon kera kulkemaan. Hänen rakkaimmat
+henkilönsä ovat suuren luonnon lapsia, joiden syvästi eleeginen
+pohjavirta on juuri siinä, että heidän täytyy yhteiskunnan ahtaisiin
+rajoihin alistua.
+
+Huomattakoon jo tässä, miten vierasta Ahon taiteilijaluonteelle kaikki
+traagillinen taistelu ja murtuminen on. Hänen henkilönsä eivät taitu
+mielellään, he taipuvat. Tyytyminen, talttuminen, sanalla sanoen
+_resignatsioni_, on jo näin varhain Juhani Ahon taiteen merkittävimpiä
+luonteenomaisuuksia.
+
+Pidettäköön silmällä myös erästä toista piirrettä. Sekä _Rautatie_ että
+tuo pieni, klassillinen tarina _Kun isä lampun osti_ kuvaavat kumpikin
+kahden vastakkain törmäävän ajan murroskohtaa: edistyksen ja entisen
+lamputtoman, rautatiettömän korpi-elämän. Tekijä ymmärtää edellisen
+välttämättömyyden, mutta hänen taapäin-katsova silmänsä seuraa
+jälkimmäisen poistumista mitä suurimmalla myötätunnolla. Hänessä ei ole
+pisaraakaan valistuskirjailijaa, joka sen taikka tämän puolesta
+agiteeraa. Hän asettuu jo heti kirjailija-uransa alussa ympäröivän
+elämän ja sen ristiriitojen suhteen taiteelliseksi syrjästä-katsojaksi.
+
+Mutta samahan on myös ajan realistisen taidesuunnan vaatimus tosin ei
+niin paljon Pohjoismaissa, vaan Ranskassa, jonka _taide taiteen vuoksi_
+nyt tulee Juhani Ahon kirjalliseksi johtotähdeksi. Täytyy _katsoa_,
+voidakseen _kuvata_, ja täytyy katsoa syrjästä, voidakseen kuvata niin
+terävästi ja yleispätevästi kuin mahdollista. »Palanen todellisuutta,
+nähtynä temperamentin läpi»: sehän oli Zolan aikanaan mullistava
+määritelmä realistisesta taideteoksesta. Se on Juhani Aholle sitä
+helpompaa, kun hänelle tyynen, talttuneen taiteilijaluonteensa
+mukaisesti ei suinkaan pistä päähän mennä yksityiskohtaiseen
+todellisuuden-kuvaukseensa omia personallisia lisiänsä sekoittamaan.
+Hänestä tulee itsetietoinen, _objektivinen_ taiteilija.
+
+Enemmän kuin Zolan miltei tieteellinen, turhantarkka, tuhansilla
+yksityisseikoilla sangen raskautettu taide lienee häneen tässä
+kehityskaudessaan kuitenkin vaikuttanut Maupassant, nykyaikaisen
+ranskalaisen novellin mestari, kepeämpi taiteilijaluonteeltaan ja
+loistokkaampi tekotavaltaan, saavuttamaton, säälimätön yksilöllisen
+sielun-elämän ja ympäröivien olojen erittelijä, samalla suuri runoilija.
+Realismin sijasta ruvetaan heidän ynnä muutamien muiden ranskalaisten
+mestarien kerällä puhumaan _naturalismista_, jota voi pitää sen
+viimeisenä johtopäätöksenä. Juhani Ahon äärimmäinen askel tähän suuntaan
+on hänen seuraava kirjansa _Helsinkiin_.
+
+Hän on nyt mahdollisimman kaukana kaikesta kansallisesta romantiikasta.
+Hän on nyt yksinomaan ja ainoastaan taiteellinen syrjästä-katsoja,
+huomioiden-tekijä, tarkastaja. Hänen esitystapansa on kemiallisesti
+vapaa kaikesta romantisesta tunteesta ja tunteellisuudesta. Myöskin
+mielikuvituksen osa taideteoksen luomisessa on supistettu vähimpäänsa.
+Aihe, nuoren ylioppilaan matka pienen sisämaan-kaupungin rannasta
+»Helsingin hämärään» asti, on taiteellinen mitättömyys. Pääpaino on
+kokonaan siirtynyt kuvauksen realistisille yksityiskohdille, tavalle,
+_kuinka_ tuo aihe esitetään.
+
+Juhani Aho joutuu nyt itse personallisestikin ranskalaisen ilmakehän
+vaikutuspiiriin. Pariisi on tullut kaikkien hänen aikalaistensa nuorten
+kirjailijain ja taiteilijain pyhiinvaellus-paikaksi. Ja hänen seuraava
+kirjansa _Yksin_, tuo »Pariisin lokaviemärien» hedelmä, kuten sitä sen
+ilmestyessä kansallisromantiselta taholta kauhistuksella nimitettiin, on
+meillä tuon kirjallisen aikakauden luonteenomaisin muistomerkki.
+
+Näennäisesti Aho menee tässä vielä pitemmälle naturalismiin kuin
+edellisessä teoksessaan. Mutta ainoastaan näennäisesti. Niiden, jotka
+tämän kirjan edustamaa naturalistista taidesuuntaa tuomitsivat, olisi
+pitänyt tuomita etupäässä hänen kuvaustaan _Helsinkiin_, jossa se
+esiintyy vielä järkähtämättömämmin johdonmukaisena. Mutta tuomion syynä
+ei ollutkaan niin paljon tekijän, _tapa_ kuvata kuin _aihe_, kuin eräs
+sen aiheen sivu-episoodi, jota hän kuvasi. Kirjan aiheuttama kiista ja
+suuttumus ei siis myöskään ollut _taiteellinen_, vaan _moraalinen_
+syntysanoiltaan. Puhtaasti taiteellisessa suhteessa _Yksin_ merkitsee,
+paitsi suurta edistystä tekijälle personallisesti, jo pientä palaamista
+taaksepäin naturalismin äärimmäisestä, ulkonaisesta
+todellisuuden-tarkastelusta. Juoni merkitsee jo enemmän, tekijän silmä
+on jo enemmän kääntynyt sisäänpäin, mielikuvitus ja sen mukana
+_tyylittely_, yksityisseikkain erottelu ja yhdistely, on jälleen päässyt
+oikeuksiinsa. Mestarillisten luonnonkuvausten yllä lepäävä herkkä,
+runollinen auer ja terävän, sivistyneisen sielun-erittelyn alta esiin
+pilkistävä, syvästi personallinen tunne-elämä takaavat tälle rohkealle,
+rehelliselle kirjalle aina pysyvän paikan meidän köyhässä
+psykologisessa kirjallisuudessamme.
+
+Huomaa kaikesta, että puhdas _kauneus_ on jo tulemassa Juhani Ahon
+taiteen johtotähdeksi, ei suinkaan vielä realistisen totuuden
+kustannuksella, vaan sinä kypsänä hedelmänä, joka hänelle hyvän ja pahan
+tiedon puusta keveästi putoaa.
+
+Vielä enemmän on näin asianlaita _Papin rouvassa_. Juhani Ahon teokset
+seuraavat toisiaan elimellisellä, miltei elämäkerrallisella
+välttämättömyydellä. Tekijä ei tee niitä huvin vuoksi eikä joutohetken
+ratoksi. Ne merkitsevät hänelle yhtä monta porraspuuta kohti taiteen
+korkeuksia, yhtä monta oman sielun-elämän ja maailmankatsomuksen
+kehitys-astetta.--Kirjan henkilöt ovat osaksi samat kuin _Papin
+tyttäressä_. Mutta toisakseen ne eivät kuitenkaan ole samat: on tullut
+lisäksi suuren runouden loisto ja läpikuultavuus.
+
+Naturalistisen taiteen terävät ääriviivat ovat nyt pyöristyneet,
+luonnontutkijan vaarin-otot tekijän sisä- ja ulkopuolelta sulaneet
+yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Tekijä itse ei seiso enää ulkopuolella
+ainettaan, hän on sen keskellä, hän on sen keralla, hän on sen
+jokaisessa solussa ja sopukassa. Hän on toisin sanoen yhtä oman aineensa
+kanssa. _Papin rouva_ on Juhani Ahon realistisen kehityskauden suuri
+loppupiste ja samalla alku siihen uuteen, jota me tahtoisimme hänen
+klassilliseksi kehityskaudekseen nimittää. Kirjan miehinen päähenkilö
+on sama, joka _Papin tyttäressä_ pistäytyy Ellin kotona, vaeltava,
+valko-lakkinen ylioppilas, hiukan vanhan romantiikan sädekehää
+(Topeliuksen tapaan) kulmillaan. Mutta alkuperäisiltä aines-osiltaan hän
+on myös sama, joka kerran tuosta etäisestä sisämaan-kaupungista matkasi
+»Helsinkiin», sama, joka tunsi olevansa »yksin» europalaisen
+suurkaupungin vilinässä. Elli taas on tuon resigneeratun, syvästi
+eleegisen tunnesävyn hahmottelema naisluonne, saman, jonka me tapaamme
+kaikkialla Ahon teoksissa. Missään ei kuitenkaan voimakkaampana kuin
+tässä. Kirjan surumielinen loppusävel ei ole enää pelkkää
+resignatsionia, se on tärisyttävää, sydän-öistä epätoivoa, melankoliaa,
+joka lähentelee suurta traagillisuutta. Ellin sydämessä on todellakin
+suuri taistelo tapahtunut: hän on torjunut luotaan sen ainoan, jota hän
+rakasti ja joka yksin ehkä olisi voinut tehdä hänelle elämän elämisen
+arvoiseksi.
+
+Yhtä paljon kuin henkilöiden sielun-elämä kiinnittää lukijan huomiota
+_Papin rouvassa_ sen kesäisen luonnon värit ja viivat, jotka sitä
+säestävät niin herkästi, niin heleästi, niin tunnelmallisesti ja
+täyteläästi. Juhani Aho on palannut takaisin suomalaiselle pohjalleen,
+tullut täysin valmiina taiteilijana ja maailmankansalaisena. Suomen
+luonto on avannut ensin sylinsä hänelle, Suomen utuinen, tulvehtiva
+luonto, jolla tästä lähtien ei ole hänelle enää yhtään salaisuutta.
+
+Juhani Aho seisoo nyt realistisen taiteensa korkeimmalla kukkulalla.
+Hänen huomiokykynsä on yhtä terävä kuin hänen tekotapansa joustava ja
+päivänselvä. Mutta hän kulkee jo korkeiden jumalien kosto povessaan: hän
+ei usko enää realistisen taiteen yksin-oikeutukseen, hän myöntää jo
+jotakin hyvää tulevan myös romantiikan Galileasta.
+
+Se tekee hänet ensin hiukan epävarmaksi. Hän koettaa ensin realistista
+kansankertomusta aikaisimman kehityskautensa tapaan ja kirjoittaa
+_Maailman murjoman_, ikäänkuin muistona entisiltä _Rautatien_ ajoiltaan.
+Mutta hän on jo ehtinyt liian kauas tyylittelyyn: siitä syntyy siro,
+muotokaunis salonkikertomus, jossa, paitsi sen taiturillista tekotapaa,
+kiinnittää kenties enimmän huomiota tekijän uusi, synkistynyt käsitys
+uuden ja vanhan ajan yhteentörmäämisestä.--Monet muutkin muistot
+entisiltä ajoilta heräävät hänen mielessään. Hänen silmänsä siirtyy
+kauas taapäin, siihen omituiseen uskonnolliseen liikkeesen, jota hän
+lapsena on voinut tarkastella omassa lähimmässä ympäristössään ja jonka
+jälkiä hän vieläkin tapaa kotiseuduillaan. Hän kirjoittaa _Heränneitä_,
+lyhyitä, runollisia kuvauksia uskonnollisen haaveilun alalta, nekin
+enemmän esteettiseltä herkuttelulta kuin syvältä sydämentaiteelta
+vaikuttavia.
+
+On ikäänkuin ei Aho tähän aikaan vielä saisi kyllin ilmaa siipiensä
+alle. Hän ikäänkuin tunnustelee puoleen ja toiseen, mistä löytyisi se
+uusi ura hänelle, joka jälleen avaisi elämän ja hänen oman olentonsa
+lukkoon menneet ovet hänelle.
+
+Mutta onhan hän jo löytänyt sen oikeastaan: _Lastuja_ on se uusi
+taidemuoto, joka nyt vastaa hänen sisintä olemustaan.
+
+Se ei ole nyt enää yhtä yksinkertainen kuin ennen, sillä hän on
+vapautunut kaikista dogmaattisista taideteorioista ja avannut sydämensä
+selkoselälleen koko elämän tulvehtivalle, tuhatvivahteiselle
+kauneudelle. Onpa hän itsekin pukenut muotoon oman uuden taiteellisen
+uskontunnustuksensa tuossa pienessä tunnelmapalasessa _Teatterista
+tultua_, josta en malta olla tähän eräitä karakteristisia kohtia
+lainaamatta.
+
+Hän on ollut katsomassa Calderonin romantista näytelmää _Elämä on
+unelma_ ja siitä innostunut. »Onko mahdollista», kysyy hän kummeksien
+itseltään, »että uudenaikaisen realistisen kirjallisuuden teoriiat eivät
+olisikaan lausuneet viimeistä sanaansa? Olisinko erehtynyt
+ylenkatsoessani vanhoja klassikoita ja nauraessani
+romantiikalle?--koskapa tuo pilven takainen draama on minua
+liikuttanut?--koskapa olen koko illan sen kehittymistä jännityksellä
+seurannut ja koskapa sen runomitta vieläkin hyväilee korviani?»
+
+Hän kysyy itseltään, onko tämä vain hetken vaikutusta. Ei, hän ei luule
+sitä. »Mielen muutoksella on syvempi psykolooginen perustus.» Ja hän
+jatkaa:
+
+»Realismilla, sillä, joka kuvaa olot ja elämän ja ihmiset semmoisina
+kuin ne ovat, on oma viehätyksensä ja klassillisuudella omansa. Kun on
+virkeä aamupäivä, kun kadut ovat täynnä liikettä ja vilinää, ja kun
+menee itse virran mukana, niin sitoutuu silmä siihen, siinä löytää
+näkemistä ja sitä on huvitettu tarkastamasta. Mutta kun lähenee ilta,
+kun kadut ovat tyhjiä ja taloissa nukutaan, niin unohtuu edellinen
+mieliala ja sijaan tulee toinen. Haluaa lepoa, ajatukset irtautuvat
+askareiden ja toiminnan yksityiskohdista, elämän suuret, yksinkertaiset
+piirteet alkavat kuultaa läpi ja muodostua aatteiksi.»
+
+Nyt hän tunnustaa molemmat, realismin niinkuin romantiikankin, yhtä
+oikeutetuiksi. Nyt tuntuvat turhilta hänestä kaikki riidat eri
+katsantotapojen välillä, eikä hän voi kyllin ihmetellä, »kuinka ihmisten
+näköpiiri voi olla niin ahdas, ettei hän näe ulkopuolelle oman,
+hetkellisen mielialansa rajoja!» Häntä oikein harmittavat nyt nuo
+realismin ijänikuiset taistosanat. »Puhtaitten, läpikuultavain aatteiden
+esittäminen ei kuulu, niin väitetään, sopivan nykyajan ihmiselle. Hän
+tahtoo nähdä kirjallisuudessa ihmisiä eikä ihanteita, hän tahtoo
+tutustua elämään eikä aatteisiin.» Ne väitteet tuntuvat hänen mielestään
+nyt tuiki jokapäiväisiltä. Eikö tuollainen väittäjä ole huomannut, »että
+hänellä on arkipäivän hyörinä ja tuulinen taivas, mutta että hänellä on
+myöskin sunnuntain mietityttävä rauha ja päänsä päällä sen totinen,
+tyyni sinilaki? Ja kuitenkin julistaa hän yhden aina oikeaksi, ja
+toisen vääräksi, ja arvostelee sen mukaan kaikki ja tahtoo saada sen
+muihinkin pakotetuksi.»
+
+Juhani Ahosta tulee _klassillinen_ kirjailija.
+
+Hän on saanut kyllänsä nyt pelkästä yksityisseikkojen erittelystä, hän
+pyrkii suuriin yhteenvetoihin, niinkuin muuten koko aika hänen
+ympärillään. Mutta kerran tultuaan tuntemaan kaiken verrannollisuuden
+hän ei suinkaan halua jatkaa synteesejään siihen saakka, että tuosta
+yksityisseikkojen kirjavasta moninaisuudesta, jota todellisuudeksi
+nimitetään, alkaisi sen syvempi totuus, s.o. »aatteet» ja »ihanteet»
+hänelle ilmestyä. Jos hän tähän saakka on ollut syrjästä-katsoja, on hän
+tästä lähtien vielä enempi. Jos hän tähän saakka on ollut epäilijä, on
+hän tästä eteenpäin täydellinen taiteilija-nihilisti. Usko realismiin
+oli hänen viimeinen käsitteellinen uskonkappaleensa. Tästä lähtien hän
+ei tunnusta muuta totuutta kuin omat hetkelliset mielialansa eikä muuta
+estetiikkaa kuin sitä, joka sallii hänen jokaista niistä vapaasti ja
+häikäilemättömästi heijastella.
+
+Mutta tämähän on subjektivisen, lyyrillisen taiteilijan ohjesääntö.
+Niinpä kyllä, ja Juhani Aho löytääkin sitä seuraten suuren _runoilijan_
+itsestään.
+
+Tarkemmin sanoen: _tunnelmarunoilijan_. Sillä tunnelma tulee nyt hänen
+tuotantonsa vallitsevaksi pohjasävyksi, ei mikään dionyysinen,
+dityrambinen tunnelma tosin, vaan sangen viileä, plastillinen,
+eepillinen, sanalla sanoen: _apollooninen_, tätä Nietzschen erinomaista
+taidesanaa käyttääksemme.
+
+Näin vapautuu Aho viimeisimmästäkin aatteellisesta
+tarkoitusperäisyydestään. Voipa sanoa, että hän pelkää sitä täs'edes
+taiteessaan kuin ruttoa, eikä ihmekään. Sillä onhan »aate» jo
+sellaisenaan niin suuri synteesi sille, joka on tottunut elämän tuhansia
+yksityisseikkoja tarkastelemaan, että se vaikuttaa häneen suorastaan
+yksipuoliselta ja vastenmieliseltä. Ja yksipuolinen tahtoo Juhani Aho
+kaikkein viimeksi olla. _Koko_ elämän, koko runsaan, äärettömän elämän
+hän tahtoo käsittää ja ymmärtää sekä tulkita sitä omassa taiteessaan
+yhtä myötätuntoisesti ja yhtä tasapuolisesti, olipa sitten kysymys sen
+valoista taikka varjoista, sen »oikeista» taikka »vääristä»
+mitalinpuoliskoista, tehdä taidetta tekemättä elämän pienimmällekään
+osalle sitä veristä väkivaltaa, jota »aatteet» ja »ihanteet» aina jo
+ihmisen omalle hetkellisemmälle sielunelämälle harjoittavat. Kaikkein
+vähimmän hän tahtoo olla väärintekijä omille tunnelmilleen, jotka ovat
+kullankalliit hänelle, joita hän nyt lyyrikon rakkaudella vaalii ja
+viljelee ja jotka nyt muodostavat sen väikkyvän hunnun hänen ja muun
+maailman välille, mikä estää hänet epäilijän tavalliseen
+raskasmielisyyteen ja melankoliaan tyysti uppoamasta.
+
+Epäily ei suinkaan johda häntä Kaarlo Kramsun tapaiseen traagilliseen
+epätoivoon, vaan pikemmin helleeniseen _kauneudenpalvelukseen_,
+suomalaispakanalliseen _kauneudenuskontoon_.
+
+Taikka kenties paremmin sanoen: _luonnon_-palvelukseen,
+_luonnon_-uskontoon. Sillä luonto, Suomen suuri luonto, tulee nyt Juhani
+Ahon taiteen korkeimmaksi ulkonaiseksi kultiksi, samoin kuin tunnelmat
+ovat tulleet hänen sisällisiksi hartaushetkikseen.
+
+Ei kuulu tämän pienen »pikakuvan» puitteisiin toistaa pala palalta,
+lastu lastulta ja tunnelma tunnelmalta, _miten_ hän on tätä luontoa
+kuvannut, millä haavanlehden herkkyydellä hän on seurannut sen jokaista
+pienintäkin vivahdusta ja millä mestaruudella hän on sen viivat vetänyt,
+sen värit meille välkyttänyt. Pyhässä ja aressa, aamussa ja illassa,
+syksyssä ja keväässä, tuiskussa ja pakkasessa, kaikessa hän on nähnyt
+siinä ikuisen kauneuden väreilyn, kuullut korkean runouden huminan
+korvissaan. Hänen _Lastunsa_ ovat oikea, todellinen _Luonnon kirja_,
+oikea, todellinen _Maamme-kirja_ kaikille Suomen kansalaisille. Kuka on
+kuullut kesäpäiväisen heinän ritinän niinkuin Juhani Aho? Kuka tuntenut
+tuoreen lumen tuoksahtavan, kuka nähnyt metsäpolun _sillä_ tavoin
+kankaita kierrättelevän kuin hän? Kenelle on kuiva puu korvessa niin
+kauniisti helähtänyt, kenelle ollut niin »tervetullut talvinen pimeä»,
+kenelle kettu ja jänis jättäneet niin runolliset jäljet juostessaan? Ei
+kenellekään Suomen runoilijain seassa. Enkä tiedä ketään koko
+maailmankirjallisuudesta, joka voisi vetää vertoja Juhani Aholle
+luonnonkuvaajana. Meidän omassa kirjallisuudessamme jäävät kaikki siinä
+suhteessa varjoon hänen rinnallaan, Aleksis Kivi joutuu harvaviivaiseksi
+romantikoksi ja meidän ruotsinkieliset klassikkomme Runeberg ja Topelius
+vain vienosti soinnahteleviksi viiskielisiksi kanteleiksi tämän uuden,
+nykyaikaisen, täys-äänisen orkesterin kaikuessa, jolla Juhani Aho on
+suomalaista isänmaata kautta koko tuotantonsa, mutta eritoten juuri
+_Lastuissaan_, ikuistanut.
+
+On vaikea mainita esimerkkejä siinä, missä ei ole olemassa muuta kuin
+esimerkkejä. _Kosteikko_, _kukkula_, _saariko_ mieliimme kangastuisi vai
+_Isien puunko_ juurelle istuisimme? _Kaksinko_ kalpeassa kuutamo-yössä
+ajelisimme vai _Korven kostonko_ lappalaisia maisemia ihailisimme?
+Paras, etten yritäkään luetella. Niitä on liian paljon, ne ovat kaikki
+tehtyjä samalla todellakin pakanallisella luonnontunteella ja tekotavan
+koskaan väsähtymättömällä taituruudella.
+
+Juhani Ahon eläinlastut sietäisivät aivan oman tutkielmansa. Ne eivät
+ole lastentaruja Topeliuksen taikka Andersenin tapaan, ne ovat
+metsästäjän, ne ovat partasuisen luonnonpapin, jolle kaikki elää
+suorastaan inhimillistä elämää, panteistin, jolle hänen oma hartautensa
+tai oma huumorinsa kaikki luodut hänen ympärillään elävöittää. Olkoon
+sitten kysymys _Mullikasta_ tai _Pienestä jäniksenpojasta_, _Hulasta_
+tai _Hektor II:sta_, _Variksista_ tai kettu-repolaisesta, aina pysyy
+Ahon taide samalla korkealla tasapinnalla, aina esiintyy hänen
+eläinmaailmansa meille yhtä hauskana, yhtä humaanisena. Niiden huippu on
+kenties _Hyveen palkka_, tuo mestarin ylemmyydellä piirretty ja vallittu
+kettu-filosofia, joka tarkasti määritellyn taideteoksen puitteisiin
+kätkee niin paljon epäilijän iloa ja pakanallisen nautiskelijan
+hymyilevää maailmankatsomusta.
+
+Luonto on tullut Aholle pelastajana ja vapauttajana. Hän on liian selkeä
+ja kirkas henki vaipuakseen siihen sielulliseen mystiikkaan, joka
+1890-luvulla kautta koko europalaisen kirjallisuuden puhaltaa. _Hätä_,
+lyhyt tunnelmakuvaus, lienee hänen syvimpiä pohjamittauksiaan tässä
+suhteessa, sekään ei aivan syvä. Samoin hän on liian suuri pakana
+tehdäkseen täydellistä ympäri-käännöstä Strindbergin taikka Jörgensenin
+tapaan: iva, intohimottomuus, blaseerautuminen ja vihdoin kylmä sarkasmi
+ja kyynillisyys ovat jo paljon lähempänä häntä, eikä niiden näytteitä
+suinkaan puutu hänen harvinaisen monivivahteisesta tuotannostaan. Onpa
+hänen pilkkansa, muuten purevimpia koko suomenkielisessä
+kirjallisuudessa, kohdistunut niinkin pyhiin asioihin kuin itse
+kansallisuus-aatteen ajajiin: _Nuori sielu_ on siitä todistuksena.
+Kuitenkin sulaa iva hänellä tavallisesti hyväntahtoiseksi huumoriksi,
+tulkoon sitten puhe yhteiskunnan _Mallikelpoisista_ taikka _Liian
+suurista miehistä_, _Yhdistysten aikakaudesta_ tai _Yrjö Antmanista ja
+kumpp:ista._ Ihmisten yhteiskunnallinen hyörinä ja pyörinä esiintyy
+Aholle useimmiten enemmän tahi vähemmän naurettavana. Hän on siinäkin
+suhteessa täysi individualisti ja uskollinen omalle epäilevälle
+luonnonlaadulleen.
+
+Tunnelmat eivät Aholta suinkaan ole sumentaneet hänen terävää ja
+kirkasta todellisuuden-tuntoaan, epäilijän pilkka ja sensualistin
+herkuttelu ei elämän ankarampia, yksinkertaisempia viivojakaan.
+_Alakuloisuuden ylistyksen_ rinnalla saattaa _Uudisasukas_ erinomaisesti
+viihtyä hänen mielikuvituksessaan, _Metsänneitojen_ rinnalla
+_Vilhelmiina Wäisänen_, taikka _Sasu Punainen_.--Mutta sehän on jo sitä,
+mitä sanotaan universaaliseksi mielikuvitukseksi.
+
+Luonnon-elämä, luonnon-ihmisten raadanta rahan-alainen herättää hänen
+vilpitöntä kunnioitustaan. Sieltäpäin katsottuna näyttää isänmaakin
+aivan toisellaiselta kuin tuolta pääkaupungista käsin, romantisen
+paatoksen tai romantisen ironian silmälasien läpi. _Maan sydämeen_ hän
+pyrkii jo Pariisista palatessaan, maan sydämestä nousevat hänelle
+_Katajaisen kansallisuutemme_ syntysanat, jotka hän kahdessa
+isänmaallisessa lastukokoelmassa sortovuosina lähemmin kehittelee. Monen
+mestarillisen ajankuvauksen ohella sisältävät ne sellaisiakin voittoja
+vaikean poliittisen allegorian muodon yli kuin on esim. tuo
+yksinkertainen ja suurpiirteinen taideteos _Sammuta sinä, minä sytytän!_
+Valitessaan sitkeän, taipuisan katajan passiivisen vastarinnan ja koko
+suomalaisen kansallishengen vertauskuvaksi osaa Aho epäilemättä yhtä
+syvälle erään suomalaisuuden osan luonteenominaisuuksiin kuin hän
+samalla on uskollinen omalle passiiviselle taiteilijaluonteelleen, jolle
+resignatsioni jo alunpitäen on ollut niin myötäsyntynyttä. Ainoastaan
+korkeampaa isänmaallista mahtipontisuutta tavoitellessaan hän vaikuttaa
+joskus oudosti ja vieroittavasti. Huomaa heti, että tässä hänen
+intohimoton eepillinen taiteilijaluonteensa asettaa vaikeasti ylikäyvän
+rajan hänelle.
+
+Juhani Ahon luonnon-uskonnon, hänen uuden, kansanomaisen
+isänmaallisuutensa sekä siitä seuranneiden puolipakanallisten
+puolikristillisten tunnelmasarjojen tulos on _Panu_, hänen suuri
+romaaninsa kristin-uskon ja pakanuuden taistelusta Suomen sydänmailla,
+jolla hän, realismin entinen esitaistelija, jälleen tekee sovinnon
+kansallisen romantiikan kanssa, liukuen vähitellen yhä syvemmälle sen
+laajaan, lämpimään syleilyyn.
+
+Mutta tätä, samoin kuin yleensä Ahon myöhäisintä tuotantoa, täysin
+ymmärtääksemme täytyy meidän nopeasti katsahtaa, mitä sillä välin oli
+tuolla ulkona maailmankirjallisuudessa ja koko europalaisessa
+hengen-elämässä tapahtunut.
+
+Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus, _aktsiota reaktsio_. Kehitys-opin,
+jumalankieltämisen, kylmän järjen ja mekaanisen maailmanjärjestyksen
+aseita kantavaa realistista taidesuuntaa on jälleen kaikkialla
+maailmassa seurannut uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen,
+uusi uskon, toivon ja rakkauden aikakausi. Ihmiset ovat jälleen
+toistaiseksi saaneet kyllänsä yksityisseikkojen tieteellisestä
+selittelystä: he pyrkivät takaisin synteesiin, kokonaiskuvaan,
+kokonaiskäsitykseen itsestään ja ympäristöstään. Taiteilijain silmä on
+ollut liian kauan tähdätty ulospäin: heidän tekee jälleen mieli katsoa
+sisäänpäin, oman yksilöllisen sielun-elämänsä salaperäisiin onkaloihin.
+
+Eikä ainoastaan sisäänpäin, vaan myöskin taaksepäin. Edistys on ollut
+liian nopea, kaikki eivät ole ehtineet seurata mukana, ja jos ovatkin
+päänsä ja älyllisen olentonsa puolesta, on heidän sydämensä syvin kaipuu
+jäänyt kiinnitetyksi vanhaan, menevään ja murenevaan. Sinne jäi
+sittenkin niin paljon kaunista jäljellepäin, entinen aika oli sittenkin
+niin ehyt ja lämmin, iso-äidit olivat niin herttaisia ja hymyileviä,
+iso-isät niin lujia, viisaita ja voimakkaita. Heidän rinnallaan esiintyy
+nykyisen ajan ihminen niin tuiki hajanaisena, rikki-revittynä ja
+tyylittömänä.
+
+_Ihminen oli onnellisempi ennen_: tämä pelottava epäily astuu äkkiä
+koko edistyksen ja valistuksen ajan tietoisuuteen.
+
+Miksi silloin rehkiä ja raataa? Mitä varten pyrkiä ja ponnistella? Syvä
+surumielisyys valtaa mielet, toiset blaseerautuvat kokonaan, toiset
+käyvät kylmiksi ja kyynillisiksi. _Fin de sièclen_ aika on tullut,
+vuosisata menee mailleen pilvien, peittämänä. On kuin koko ihmiskunta
+olisi väsynyt ja tahtoisi huoahtaa.
+
+Silloin heräävät myös eloon kaikki vanhat uskonnolliset mielikuvat, ja
+uusi mystiikan, uusi salaoppien, henkien-manauksen ja tähti-ennustusten
+aika tuulahtaa läpi vuosisadan-lopun sivistyneimmän sielun-elämän.
+Katumuksen ja parannuksen hetki on tullut, ihmishenki tuntee jälleen
+tarpeen langeta polvilleen suuren, tuntemattoman maailmanhengen eteen.
+Turhaan varoittavat harmaantuneet valistuskauden sankarit, kuten Georg
+Brandes, tästä uudesta taantumuksellisesta virtauksesta, joka heidän
+mielestään on omiaan johtamaan suoraan _obskurantismiin_. Se tulee kuin
+tuleekin eikä jätä ketään koskemattomaksi.
+
+Samalla tapahtuu muutos taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että
+realistinen totuus yksin ei riitä enää, syntyy pyrkimys _tyylittelyyn_,
+entisten tuhatkarvaisten elämänkuvien _yksinkertaistuttamiseen_, värien
+sijasta _viivoihin_, silmänräpäyksellisen, impressionistisen totuuden
+sijasta pysyvään, vuosisatojen läpi seisovaan, _monumentaliseen_. Sitä
+ei Ranska voi neuvoa enää: Italia tulee myöskin suomalaisten
+taiteilijain luvatuksi maaksi.
+
+Toiset etsivät vaikutuksia renässansin, toiset antiikin taiteesta.
+Eräille ei riitä enää sekään, vaan he menevät aina muinaisen Egyptin,
+Assyrian ja Intian alkulähteille. Sieltä vasta he löytävät ne »elämän
+suuret yksinkertaiset piirteet», joita Aho ikävöi _Teatterista
+tultuaan_. Tekotavan _koristeellisuus_ tulee kaiken tyylittelyn
+korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan taide on muuttunut romantiseksi,
+salaperäiseksi, symbolistiseksi.
+
+Juhani Aho seuraa ajan virran mukana, mutta omalla tavallaan. Se on
+hänelle sitäkin helpompaa, kun hänen silmänsä alunpitäen on ollut
+kääntynyt taaksepäin. _Vanhat valkamat_ ovat olleet aina lähempänä hänen
+sydäntään kuin uudet »rykirannat», eleeginen pohjatunnelma kaiken
+kauniin ja runollisen katoamisesta aina syvempi hänelle kuin järjen
+raikas riemu höyryn ja sähkön murtavien valtojen voittelosta. _Hänen_ ei
+ole tarvis mennä merta etemmä kalaan: ajan mystillisen tarpeen hän
+suorittaa omalta kohdaltaan luonnon-mystiikalla, ajan vaatimuksen
+romantisesta kauneudesta sukeltamalla syvälle _kalevalaisiin_
+kauneusmaailmoihin, joista Jorman lempeä, sopusointuinen ihanne-ihminen
+_Panussa_ hänelle vähitellen seijastuu. Panu itse on hänelle turmeltunut
+nykyaika, pappi, hänen vastustajansa, silloinen tuleva aika, josta
+Aholla on meille vielä sangen vähän kaunista ja inhimillistä
+kerrottavaa. Kaunis on vain vanha ja menevä, kaunis on Jorma, kauniit
+Annikki ja Kari, jotka edustavat entistä, turmeltumatonta,
+kalevalaista,--Juhani Aho koskettaa nyt Elias Lönnrotia. Jorma on heimoa
+vanhan Väinämöisen, _Panun_ kansallinen romantiikka sangen läheistä
+sukua sille, joka oli itse _Kalevalan_ tekijän aikoinaan työhön
+innostanut.
+
+»Ympäri käydään, yhteen tullaan», olisi Lönnrot todellakin voinut
+virkkaa Aholle, jos hän _Panun_ ilmestyessä olisi elänyt vielä.
+
+Puhtaasti taiteellisessa suhteessa _Panu_ merkitsee Juhani Aholle pitkää
+askelta kohti tyylittelyä, kohti valikoimista, kohti monumentalista
+tekotapaa. Hänen luonnonkuvauksissaan on nyt loisto, ennen-kuulumaton
+suomenkielisessä kirjallisuudessa, ja hänen kielenkäyttelynsä on
+saavuttanut sen hurmaavan koskemattomuuden leiman, joka on vain
+maailmankirjallisuuden suurilla mestareilla. Vähemmän mieltäkiinnittävä
+on teoksen juoni: _kuvaaja_ pyrkii jossakin määrin tekemään väkivaltaa
+_kertojalle_, viehättävät yksityisseikat laajenemaan monumentalisen
+kokonaisvaikutuksen kustannuksella.
+
+Vielä enemmän on asianlaita näin Ahon seuraavassa suuressa romaanissa
+_Kevät ja takatalvi_.
+
+Juhani Aho menee siinä aina syvemmälle oman olentonsa uumeniin. Hän
+ottaa nyt uudestaan käsitelläkseen sen uskonnollisen liikkeen, jota hän
+_Heränneissä_ oli europalaisen taiteilijan silmällä ohimennen
+tarkastanut, ottaa katsellakseen sitä koko kansallisen herätyksen ajan
+yhteydessä ja tulee, oman muuttuneen olentonsa mukaisesti, nyt varsin
+toisellaisiin tuloksiin. Itse kansallinen romantiikka, jota hän äsken
+oli _Panussa_ ihannoinut, esiintyy hänelle nyt sangen köykäisenä niiden
+vieläkin harvaviivaisempien, ankarien ja niin sanoaksemme
+_talonpoikais-realistisien_ elämän-arvojen rinnalla, joita nuo vakavat,
+hartaat körttiläiset Suomen sydänmailla omikseen tunnustavat.
+Kansallinen herätys on tässä se esiin murtautuva uusi, josta Aholla,
+johdonmukaista kyllä, ei ole erittäin paljon kaunista kerrottavaa,
+pietismi taas se kansan oman olennon syvyyksistä kumpuava uskonvaatimus,
+jonka tekijä kohottaa kaikkea ajan käsitteellistä kultuuria
+korkeammalle.--Juhani Aho lyö nyt kättä Paavo Ruotsalaiselle ja hänen
+kauttaan välillisesti _Panun_ kristilliselle papille, joka hänen
+edellisessä teoksessaan vielä oli jäänyt niin osattomaksi hänen
+taiteellisesta mielenkiinnostaan.
+
+Tämä meidän kirjallisuutemme imponeeraavin yksilöllinen kehityskulku on
+sisäisellä välttämättömyydellä ja järkähtämättömällä johdonmukaisuudella
+tapahtunut.
+
+Ahon kirjallinen tuotanto kulkee omia uriaan, seuraa omia lakejaan, aina
+yhteydessä ajanhengen kanssa, aina siitä juuri hänelle sopivat
+aines-osat itseensä sulattaen. Kansallisesta realismista ranskalaiseen
+naturalismiin, ranskalaisesta naturalismista uusromantiikkaan,
+uusromantiikasta vanhaan kansalliseen romantiikkaan, kaikkialla hän
+kuitenkin on sama, aina Juhani Aho, aina itselleen uskollinen, aina
+epäilijä, aina perus-olemukseltaan taiteilija. Niin paradoksilta kuin
+ehkä saattaa kuuluakin, on nimittäin juuri hänen viimeistä
+kehityskauttaan, jota _Kevät ja takatalvi_ edustaa, syvimmän epäilyn
+tuotteena pidettävä: epäilyn, joka kärjistyy itseensä, epäilyn, joka
+epäilee omaa oikeuttaan--Minna Canth oli kohottanut terveen järjen lipun
+suomenkielisessä kirjallisuudessa. Juhani Aho pystyttää sen kaiken
+järkeilyn äärimmälle jyrkänteelle, siihen, missä järki loppuu ja alkaa
+uskonnollinen tunne-elämä.
+
+Tyylillisessä suhteessa on Ahon vaikutus suorasanaiseen
+kirjallisuuteemme ollut perinjuurinen. Ei voida kirjoittaa hänen
+jälkeensä niinkuin kirjoitettiin ennen häntä: sen totuuden on varmaan
+jokainen suorasanaisen muodon käyttäjä meillä tunnustava. Artistisesti
+enimmän hän on kenties vaikuttanut siihen _Lastuillaan_, sisällisesti
+enimmän _Yksin_-kirjallaan ja _Papin rouvallaan_. Mutta kaikella, mitä
+hän on kirjoittanut, on ollut yleistä makua puhdistava merkitys meillä,
+joskaan hän viivataiteilijana ei ehkä tule yhtä mullistavasti kuin
+kerran väritaiteilijana suomenkielisen kirjallisuuden kehitykseen
+vaikuttamaan.
+
+
+
+
+ARVID JÄRNEFELT
+
+
+s. 16/11 1861.--Isänmaa (1893), Heräämiseni (1894), Ihmiskohtaloja
+(1895), Ateisti (1895), Puhtauden ihanne (1897), Maria (1897),
+Evankeliumin alku (1898), Päiväkirja matkaltani Venäjällä (1899),
+Veljekset (1900), Orjan oppi (1902), Helena (1902) Elämän meri (1903),
+Maaemon lapsia (1905), Veneh'ojalaiset (1909) y.m.
+
+
+Norjalainen ja ranskalainen vaikutus oli jo Minna Canthin ja Juhani
+Ahon kautta saanut pysyvän jalansijan »nuoren Suomen» henkisessä
+elämässä. Arvid Järnefeltin mukana tulee siihen kolmas suuri kirjallinen
+vaikutus, nimittäin venäläinen.
+
+Ei kuitenkaan heti hänen kirjallisen toimintansa alkaessa. Miltä
+ilmansuunnalta hyvänsä lienevätkin hänen ensimmäisen suuren romaaninsa
+_Isänmaan_ kirjalliset lähtökohdat etsittävissä, esiintyy siinä
+yleis-inhimillinen kultuuri ja yleis-europalainen hengen-elämä niin
+eheästi ja itsenäisesti sulatettuna, että olisi varmaan sangen vaikeata
+käydä siinä minkään erikoisen maan antamia aines-osia lähemmin
+erittelemään. Päinvastoin kuin useimmat muut suomenkieliset kirjailijat
+saavuttaa Arvid Järnefelt juuri esikoisteoksessaan omaperäisen
+sielullisen ja kirjallisen kehityksensä korkeimman ennätyksen. Hän tulee
+kirjallisuuteemme täysvalmiina ja joka suuntaan tahkottuna taiteilijana,
+salamana kirkkaalta taivaalta, hienostuneimman henkisen viljelyksen
+hedelmänä, mitä suomenkielisellä kirjallisuudella yleensä lienee
+näytettävänä.
+
+Komeammin ei kukaan suomalainen kirjailija vielä tähän päivään saakka
+ole »esikoinut». Muistuu todellakin mieleen sitä ajatellessa vertaus
+pyramiidista, joka on asetettu huipulleen seisomaan.
+
+_Isänmaan_ ilmestyminen oli aikoinaan kirjallinen merkkitapaus, jonka
+vertaista meillä ei ole ollut Aleksis Kiven _Seitsemän veljeksen_
+ilmestyttyä. Se on yhä edelleenkin meidän paras kultuuriromaanimme, pään
+ja sydämen kultuurin, maailmankansalaisen katsantotavan jaloin tuote
+meillä, puhumattakaan siitä, että tällä, ei vain yllämainitussa
+merkityksessä, »pyramidaalisella» taideteoksella on 1880-luvun ja
+1890-luvun taitteen suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma,
+yksinseisova ja vallitseva asemansa.
+
+Sanalla sanoen: se on todellisen _pääkaupunkilaisen_ kultuurin
+ensimmäinen suuri voitto meillä.
+
+On ollut ennen Elias Lönnrotin ja Kalevalan yhteydessä puhe
+suomalaisesta korpikultuurista, Aleksis Kiven yhteydessä suomalaisesta
+kyläkultuurista. Juhani Ahon yhteydessä olisi kenties voinut mainita
+suomalaisesta pappila-kultuurista, samoin kuin Robert Kiljander aiheutti
+meitä suomalaista pikkukaupunki-kultuuria hiukan koskettelemaan. Me
+olemme nähneet myös, miten suomalaisuuden herätys ja siihen niin
+elimellisesti liittyvä kaikinpuolisen, kuumeentapaisen valistuksen ja
+edistyksen, Oksasen, Päivärinnan, J.H. Erkon ja Minna Canthin
+tulkitsema aika tulee ja särkee kaikki nämä vanhat, eheät suomalaiset
+sivistyspiirit, kylväen kaikkialle levottomuutta, ristiriitoja,
+kihisevää työtä ja toimintaa. _Pääkaupungista_ yksin on suomenkielisellä
+kirjallisuudella ollut tähän saakka verrattain vähän sanomista. Mitä on
+Helsingissä, mitä on maan kirkkaassa ja valoisassa pääkaupungissa sillä
+aikaa tapahtunut?
+
+Sielläkin on muodostunut oma suomenkielinen sivistyspiirinsä, tosin
+aivan nuori vielä ja vailla syvempiä suomalaisia traditsioneja. Se oli
+tullut vasta kansallisen herätyksen mukana, eikä kuten ennen mainitut
+suomalaisen sivistys-elämän muodot, ollut olemassa jo ennen sitä. Sama
+aatteellinen liike siis, joka tuolla maan sydämessä särkee ja pirstoo
+vanhoja, isiltä-perittyjä kokonaisuuksia, näyttää maan pääkaupungissa,
+kuten luonnollista onkin, ensimmäiseksi omaa positivista, uudesta-luovaa
+kykyään. Tosin täälläkin ainoastaan suomenkieliseen sivistys-elämään
+nähden, sillä särkihän kansallisuus-aate kylläkin väkivaltaisesti sen
+_ruotsinkielisen_ kokonaisuuden, minkä Helsingin sivistys-elämä ennen
+sitä oli muodostanut.
+
+Snellmanin oppi oli ensin opiskelevan yliopistonuorison sydämet
+sytyttänyt, ja olemme jo kirjallisellakin alalla nähneet siitä nousevan,
+paitsi Oksasta, koko _Kirjallisen kuukauslehden_ mainehikkaan miehistön,
+Yrjö Koskinen, Kaarlo Bergbom, Suonio ja A. Meurman etunenässä. Mutta
+vasta sitten kun suomenkielisistä kouluista rupesi sivistynyttä
+suomalaista maalais-nuorisoa yliopistoon virtailemaan, voitiin
+syvemmässä merkityksessä puhua pääkaupungin suomalaistumisesta. Heistä
+syntyi se nopeasti taajeneva armeija, jota Snellman ynnä hänen lähin
+pääesikuntansa tarvitsivat uutta suomenkielistä Suomea luodakseen.
+Helsingissä hakattiin, maalle lastut lentelivät. Mutta nuo
+suomalaisuuden suurmiehet itse olivat useimmat ruotsinkielisistä
+vallaskodeista, oppivat vain vaikeasti sen kielen, jonka asiaa he
+ajoivat, ja käyttivätkin monet ruotsinkieltä keskenään myöhäisimpiin
+elonpäiviinsä asti. Tunnettuahan on, että alkuperäiselle
+suomalaisuudelle oudoin heistä, Suonio, oli ensimmäinen, joka otti
+suomen kotikielekseen. Niin _teoreettiselta_ pohjalta siis kohosi aluksi
+pääkaupungin suomalainen sivistyspiiri, niin _akateemiset_ olivat sen
+syntysanat, niin _käsitteellinen_ se kansallishenki, jonka lippua maan
+pääkaupungissa eräät professorit ja heitä sokeasti seuraavat,
+innostuneet ylioppilaat, eräät vanhat, kielensä muuttaneet
+virkamies-perheet ja harvat, talonpoikaiset nousukkaat romantisessa,
+haltioituneessa hurmauksessa liehuttivat.
+
+Epäilemättä olisi se ollut myrskyä vesilasissa ilman suurta suomalaista
+maaseutua. Sillä sinnehän nämä kaikki pääkaupunkilaiset pyrkimykset
+sittenkin tähtäsivät, siellä oli näiden äänten kaikupohja, siellä tämän
+kuluttavan tulen toivottu raaka-aines. Ja sieltä saattaa Arvid Järnefelt
+myös _Isänmaansa_ päähenkilön, Heikin, tähän teoreettiseen,
+akateemiseen, käsitteelliseen, sanalla sanoen aito-helsinkiläiseen
+ympäristöön.
+
+Ei ole ihme, että hän aluksi tuntee itsensä siinä sangen oudoksi ja
+hämmentyneeksi. Hän on temmattu irti juuriltaan, Vuorelan vankasta
+talonpoikaisesta kantatalosta, viskattu vieraiden ihmisten keskeen,
+oloihin, joita hän ei tunne, ja sivistyselämään, joka kuohuu hänen
+päänsä ylitse. Monta kertaa hän on jo menossa umpisukkulaan, mutta
+pelastuu sen sisällisen työn avulla, jota hän alituisesti tekee, omaa
+tietään, omaa totuuttaan löytääkseen. Hän on murroskauden lapsi, jonka
+sydämen läpi käy ajan syvin ja valtavin ristiriita: ristiriita
+suomalaisen maaseudun ja vasta suomalaistumassa olevan Helsingin
+välillä, entisyyden ja nykyisyyden, vanhan ja uuden ajan, romantiikan ja
+realismin, pään ja sydämen välillä. Vuoroin pyrkii toinen, vuoroin
+toinen puoli voitolle hänessä, hän yrittää jo palata takaisin
+talonpojaksi, mutta ponnahtaakin siitä taas toiseen äärimmäisyyteen,
+hienoksi, kylmäksi, itsekkääksi helsinkiläisherraksi ja löytää vihdoin
+sisällisen eheytensä tunnustamalla myös entisen herkän, runollisen,
+hyväsydämisen olentonsa oikeuden. Maaseutu ja pääkaupunki, vanha ja
+uusi, vaistomaisesti tajuttu ja aatteellisesti herätetty isänmaallisuus,
+kaikki humahtaa hänen sydämessään yhteen, suureksi, sopusointuisaksi
+linnunlaulu-puuksi.
+
+Heikin oma yksilöllinen kehityshistoria on jo suuri taideteos
+sellaisenaan, terävän ja samalla diskreetin sielullisen erittelyn tulos,
+varmaviivainen, kaunis-kajasteinen.
+
+Mutta se yksin ei vielä riittäisi _Isänmaata_ niin korkeaan asemaan
+suomenkielisessä kirjallisuudessa kohottamaan. Myöskin Juhani Aho on
+yksilöllisen sielunkuvauksen mestari, myöskin _Yksin_ ja _Papin rouva_
+käsittelevät omalla tavallaan noita samoja sielullisia ongelmoita.
+Mestarillinen _ympäristökuvaus_ on vasta Arvid Järnefeltin kirjan
+erikoinen luonteenominaisuus, pääkaupunkilais-ympäristön,
+kultuuri-ympäristön, koko aikakauden henkisen ilmakehän, jota ei kukaan
+ole hänen tavallaan vallinnut ja tulkinnut suomenkielisessä
+kirjallisuudessa.
+
+Hän piirtää suomalaisuuden ääriviivat tyvestä latvaan, talonpoikaisesta
+kansasta aina sen aatteellisiin johtajiin asti, asettaapa vielä tämän
+huimaavan rakennuksen huipulle itsensä J.V. Snellmanin, aikansa
+kruunaamattoman kuninkaan, maansa juhlimana, opetuslastensa ihailemana.
+Hän tuo esiin romantisen hurmauksen herättämän akateemisen
+suursuomalaisuuden, joka Arvi Jänneksen yhteydessä jo ennen on silmiimme
+vilahtanut, mutta hän ei jätä myöskään huomioon ottamatta sen
+vastavaikutusta, hiljaa hiipivää epäilyä, kritiikin, terveen järjen,
+sanalla sanoen sen _realistisemman_ katsantokannan tarvetta, jota m.m.
+Juhani Aho ennen _Panuaan_ suomalaisessa hengen-elämässä edustaa. Kaikki
+virrat vierivät Arvid Järnefeltin suuressa mestariteoksessa mereen,
+kaikki henkilöt tuovat lisänsä ja heittävät oman valaistuksensa
+suomalaisen kansallishengen kehityshistoriaan. Saavat osansa sen
+ylioppilas-pessimismin ja sisällisen epätoivon oireet, joista olemme
+nähneet esim. Kaarlo Kramsun runouden pohjasävyn muodostuvan, ei jää
+osattomaksi myöskään vanhojen virkamies-perheiden hienostunut, joskin
+hiukan suppea ja eteerinen kansallisuus-käsitys, jolla ikävä kyllä ei
+kirjallisuudessamme ole ketään varsinaista edustajaa. _Koko_ maan,
+_koko_ aikakauden henkisen läpileikkauksen antaa Arvid Järnefelt meille
+yhdellä yrittämällä, koko suomalaisen Suomen ensimmäisistä
+kansakouluistaan ja sanomalehdistään tieteen, taiteen ja
+yhteiskunnallisen elämän päivänpaisteisille rintamaille asti. Laajemmin
+ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei
+kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt.
+
+Samaa yleistä merkitystä ei ole Arvid Järnefeltin myöhemmällä
+kirjallisella toiminnalla. Mutta sitä suurempi on niiden yksilöllinen
+mielenkiinto puhtaasti inhimillisinä todistuskappaleina.
+
+Tapahtuu taite tässä kirkkaassa ja väkevässä hengessä, taikka niinkuin
+hän itse sitä nimittää: _Heräämiseni_. Häneenkin, kuten koko hänen
+aikakauteensa, iskee epäily mekaanisen maailmanjärjestyksen oikeudesta,
+hänenkin silmänsä kääntyy sisäänpäin, hänkään ei karta 1890-luvun
+mystillistä, uusromantista taidevirtausta. Hänelle, sivistyneen
+ajattelemisen ja selkeän sielun-erittelyn miehelle, käy se erittäin
+vaaralliseksi, sillä hän, joka jo käsitteellisemmän kirjailijaluonteensa
+tähden seisoo alunpitäen loitompana suomalaisesta maaperästä kuin esim.
+Juhani Aho, ei edes palajamalla samaan maaperään voi löytää siitä samaa
+rauhaa ja sopusointua. Luontoon hänkin pyrkii takaisin kultuurin
+kukkuloilta, kuten koko aika ja kuten aina romantiset aikakaudet, mutta
+hän ei voi pysähtyä sen ulkonaiseen, eipä edes sen sisäiseen kauneuteen,
+hänen täytyy mennä oman sydämensä yksinäiseen hämärään, tehdä tili
+itsensä ja omantuntonsa edessä siitä, kuka hän on, miltä pohjalta hän
+puhuu ja missä hänen älyllisen olentonsa juuret ovat. Leo Tolstoi tulee
+hädässä hänen turvakseen, ja hänen tilinsä päättyy kaiken korkeamman
+älyllisen kultuurin tappioon, terveen järjen kritiikin hylkäämiseen ja
+omantunnon, tuon salaperäisen ja ehkä juuri sen vuoksi »jumalalliseksi»
+katsotun sielunkyvyn asettamiseen kaiken inhimillisen toiminnan
+ylimmäksi tuomariksi. Kristinopin suorastaan taika-uskoista puolta, sen
+ihmeitä, ennustuksia, syntiinlankeemusta ja sovitusta, hän kuitenkin,
+samoin kuin Tolstoi, on liian viisas tunnustamaan. Mutta hän hyväksyy
+sen _moraalin_, hän tunnustaa Kristuksen ihanne-ihmisyyden, hänkin
+halkaisee luonnon kahtia ja johtuu sitä tietä hyvän ja pahan, henkisen
+ja aineellisen, älyllisen ja aistillisen dualismiin. Toteutuu vanha
+sääntö hänen suhteensa: mitä korkeampi kukkula, sen syvempi laakso. Mitä
+korkeammalle hän ennen oli kohonnut esteettiseen, humaaniseen ja niin
+sanoaksemme ateenalaiseen kultuuriin päin, sen syvemmälle hän syöksyy
+nyt eetilliseen, spiritualistiseen, galilealaiseen. Kristittyä hänestä
+ei tosin tule siinä merkityksessä, missä tätä sanaa nykyään tuhansissa
+kirkoissa käytetään, mutta kyllä syvemmässä merkityksessä, siinä
+nimittäin, että itsekieltäymys tulee hänen korkeimmaksi ihanteekseen,
+kärsimisen vaikea viisaus hänelle ylevämmäksi kuin nauttimisen vielä
+vaikeampi. Sanalla sanoen: hänestä tulee _tolstoisti_.
+
+Pitkässä sarjassa teoksiaan, kuten _Ateisti_, _Ihmiskohtaloita_,
+_Puhtauden ihanne_, _Maria_, _Samuel Cröell_, _Orjan oppi_, _Veljekset_,
+_Helena_, _Elämän meri_, _Maaemon lapsia_ j.n.e. hän nyt näitä uusia
+sielullisia kokemuksiaan lähemmin kehittelee, tekee tunnetuksi meillä
+Jasnaja Poljanan suuren profeetan oppia ja johtuu hänen mukanaan ajamaan
+yhteistä maa-omistusta y.m. yhteiskunnallisia kysymyksiä.
+Myötäsyntynyttä kirjallista kykyään hän ei voi kieltää taikka panna
+vakan alle, jos tahtoisikin, mutta helposti huomaa, että aatteellinen
+tarkoitusperä on puhtaan kauneuden sijasta muuttunut hänelle pääasiaksi.
+Samalla hän kadottaa meistä jonkun verran esteettistä mielenkiintoaan,
+joka kuitenkin aina jää kyllin suureksi, että nekin, jotka eivät
+suinkaan ole yksimielisiä hänen aatteellisista lähtökohdistaan, silti
+mielellään tutustuvat hänen taiteellisiin tuloksiinsa. Suuremmissa
+kokonaisuuksissa vaikuttaa hänen antamansa elämänkuva meihin joskus
+pakotetulta ja valmiiden aatteellisten kaavojen mukaan valetulta, joskin
+hänen terävä todellisuuden-tarkastelunsa ja meikäläisissä oloissa
+harvinainen sielun-erittelynsä niissäkin aina ilahduttavalla tavalla
+pulpahtaa näkyviin. Pienempiä tuntuu hän hallitsevan vielä
+täydellisemmin ja sisältävät hänen lyhyet kertomuksensa usein niin
+paljon subjektivisen tunne-elämän kyllästämää _ijäisyyden heijastelua_,
+niin paljon läpikuultoista, merenkultaista _pohjattomuuden päilyntää_,
+ettei hänellä siinä suhteessa ole vertaistaan suomalaisessa eikä
+tietääkseni koko pohjoismaisessa kirjallisuudessa.
+
+Hänkin, samoin kuin Minna Canth, Juhani Aho ja yleensä hänen
+aikalaisensa, joutuvat jatkamaan meillä 1880-luvun realismin
+kehittymistä 1890-luvun uusromantiikaksi.
+
+Vähimmän tekee sen Minna Canth, sillä kuolema katkaisee hänen
+kirjallisen kehitysviivansa. Mahdollisesti hän olisi myöskin ollut liian
+realistinen henki mennäkseen aivan syvälle suureen tuntemattomaan. Mutta
+spiritismi herättää jo hänenkin mielenkiintoaan, tolstoismin
+elämäntotuudet hänkin jo tunnustaa omikseen eikä hän ole enää viime
+aikoinaan kaukana Ellen Keyn syventämästä pohjoismaisesta
+naiskäsityksestä, kuten joku sanomalehti-kirjoitus osoittaa. Terve järki
+tekee pitkin linjaa vararikon, jättäen tilaa tunteelle, tunnelmalle,
+omalletunnolle, ja sitä tietä vihdoin vaistolle, vieteille,
+aavistuksille ja aina eteenpäin yhä salaperäisemmille ja
+itsetiedottomammille sielun-ominaisuuksille.
+
+Minna Canthin _Anna Liisa_, Juhani Ahon _Heränneitä_, Arvid Järnefeltin
+_Heräämiseni_, kaikki ne ovat aivan yhden-aikaisia, kaikki osoittavat ne
+uuden tuulenkäännöksen merkkejä suomalaisessa kirjallisuudessa.
+
+Juhani Aho menee jo Minna Canthia pitemmälle, ei kuitenkaan vielä
+uskonnolliseen tunne-elämään asti, jonka hän ikäänkuin tahallaan jättää
+Arvid Järnefeltin asiaksi. Järnefelt jatkaa vain sitä viivaa, jonka
+edelliset ovat alottaneet. Heitä ei siis suinkaan voi pitää kansallisen
+realismin alkajina meillä, sillä se alkoi jo Aleksis Kivestä, joskin
+niin suuri ja merkitsevä osa heidän tuotannostaan sattuu sen
+kukoistuskauteen. Pikemmin voi sanoa kansallisen uusromantiikan heistä
+alkaneeksi.
+
+Järnefelt, jolle kaikki »kansallinen» on siinä merkityksessä vierasta ja
+vastenmielistä kuin se on outoa Tolstoille ja koko nykyaikaiselle
+sosialismille, joutuu kaikesta kansainvälisyydestään huolimatta hänkin
+tätä tietä ainakin eräänlaisen kansallishengen haarautuman palvelukseen:
+maalle kaupungista, luontoon kultuuri-elämästä, yksinkertaiseen
+moninaisesta käy koko ajansuunta 1890-luvulla, niin käy myös Suomen
+taide ja kirjallisuus. Tässä valaistuksessa on meidän helpompi ymmärtää
+myös Arvid Järnefeltin _Heräämistä_.
+
+Mutta mitä on palaaminen luontoon muuta kuin luonnolta aina uusien
+alojen valloittamista? Mitä usko muuta kuin tiedon edellä-kävijä, mitä
+tunkeutuminen ihmis-sielun itse tiedottomiin maailmoihin muuta kuin
+juuri niiden tekemistä meille itsetietoisiksi?
+
+Tältä kannalta on meidän helpompi ymmärtää sekä _Ateistia_ että
+_Ihmiskohtaloita_.
+
+Järnefelt on saanut kyllänsä ihmis-sielun älyllisten puolien
+erittelystä. Häntä eivät tyydytä enää ne verrattain helpot voitot, joita
+elämän pintailmiöiden tarkasteluun pysähtyvä järki saavuttaa. Aina
+syvemmälle hän tahtoo tunkeutua, aina ominaisemmin eläytyä ihmis-sielun
+harvoihin suuriin alkutekijöihin. Mutta siellä eivät kelpaa enää
+eksaktisen tieteen ja kauniin taiteen suurmiehet hänen ohjaajikseen ja
+opettajikseen. Siellä kelpaavat vain ihmiskunnan suuret aavistajat,
+profeetat ja uskontojen perustajat toiselle tietä neuvomaan. Ja silloin
+nousee kalpean Natsarealaisen haamu hänen sielunsa silmien eteen,
+ihmisenä, ei jumalana, hienostuneena, herkistyneenä, sormenpäihinsä
+saakka henkisenä ylimyksenä, miehenä, joka kulkee kautta maailman kuin
+ei sen loka ollenkaan koskisi hänen kantapäitään, uneksijana, jonka
+sisällinen näkemys on niin voimakas, että kaikki ulkonainen siitä
+höyhenen tavoin takaisin hervahtaa. Onko mahdollista, että sellainen
+ihminen on todella elänyt siis? Kuinka on mahdollista, että hän vieläkin
+on niin vähän tunnettu oikealta opiltaan ja inhimilliseltä
+olemukseltaan?
+
+Näin käy ymmärrettävämmäksi meille myös _Maria_, tuo pieni, siro kirja,
+joka aikoinaan herätti niin ansaitsematonta suuttumusta. Näin ymmärrämme
+me hänen tolstoisminsa, joka ei ole vailla esteettistä viehätystään,
+näin ylimalkaan hänen kristillisiin näkökantoihin kallistumisensa.
+
+Muu seuraa sitten itsestään. Pahaa ei ole pahalla vastustettava: _Samuel
+Cröell_. Lihan himot ovat tyysti tukahdutettavat: _Puhtauden ihanne_.
+Itsekieltäymys on kaiken ilon lähde: _Helena_, _Veljekset_. Maa kuuluu
+kaikille: _Maa-emon lapsia_, _Veneh'-ojalaiset_. Järnefelt seuraa
+uskollisesti suuren slaavilaisen patriarkan jälkiä, istuttaa pala
+palalta hänen käytännöllistä ja tietoperäistä viisauttaan suomalaiseen
+maaperään. Askeetti itsensä suhteen, individualisti kansan ja esivallan
+suhteen, ateisti kirkon opin suhteen, kristitty oman sydämensä
+kammioissa: niin on Tolstoi, niin on hänen suomalainen oppilaansa Arvid
+Järnefelt.
+
+Sellaisena on hänellä epäilemättä arvaamaton merkityksensä suomalaisessa
+hengen-elämässä.
+
+Seisoen alusta alkain sen kukkuloilla hän on myös kirjallisuutemme
+ainoa johdonmukainen maailmankansalainen. Hän kehittää sen
+individualismin, jonka oireita me Oksasesta saakka olemme seuranneet,
+sen viimeiseen ja ainoaan johdonmukaiseen lopputulokseen, nimittäin
+henkiseen anarkismiin. Hän vie pisimmälle myös sen elämänkielteisen
+piirteen, joka kristin-opin ja pietismin mukana tullen ammoisista
+ajoista on muodostunut yhdeksi suomalaisen kansallishengen
+perus-ominaisuuksista, ja antaa lopullisen muodon sille passiivisen
+resignatsionin opille, jota Juhani Aho taiteilijana niin
+järkähtämättömästi toteuttaa. Maakysymys saattaa hänet nykyaikaista
+sosialismia koskettamaan, jonka kanssa hänellä tolstoistina on useita
+muitakin yhtymäkohtia, ei kuitenkaan siinä hänen oppinsa peruspykälässä,
+että yhteiskunnan uudistuksen on yksilön omasta sisällisestä
+uudistuksesta lähdettävä.
+
+Puhtaasti kirjallisessa suhteessa hän merkitsee aina enempää siirtymistä
+mielikuvista käsitteihin, maalailevasta, realistisesta esitystavasta
+aatteellisen ja samalla uusromantisen runouden maailmoihin.
+
+
+
+
+SANTERI IVALO (INGMAN)
+
+
+s. 9/6 1866.--Hellaassa (1890), Tutkimuksia Pohjois-Suomen historiasta
+vuosilta 1595--1635 (1901), Iltapuhteeksi, I-II (1892, 1896),
+Reservikasarmista (1892), Juho Vesainen (1893), Tuokiokuvia Kuusamon
+matkalta (1894), Kaarlo IX:n jäämerenpolitiikka I-II (1894--95), Aikansa
+lapsipuoli (1895), Anna Fleming (1898), Margareta (1898),
+Lahjoitusmailta (1900), Tuomas piispa (1901), Kustaa Eerikinpoika
+(1903), Saaristossa (1903), Onnen aalloissa (1904), y.m.
+
+
+Vähitellen, noin parinkymmenen vuoden kuluessa, valmistuu meidän
+kansallinen realismimme, alkaen 1870-luvun alusta, jatkuen aina
+voimakkaampana kautta 1880-luvun ja puhjeten vihdoin täyteen
+kukoistukseensa 1890-luvun taitteessa, jolloin se jo on saanut
+suoranaistakin tukea samanaikaisista europalaisista virtauksista. Ensin
+yksitellen ja hajallaan, sitten yhteisessä suljetussa rintamassa,
+esiintyvät meidän realistiset kirjailijamme, pyrähtävät kuin
+keskinäisestä sopimuksesta Pariisiin ja palajavat jälleen takaisin
+toteuttamaan omalla kotoisella pohjallaan, mitä on toteutettavissa
+noista uusista vapaan ajatuksen ja terveen järjen kritiikin herättämistä
+taiteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä.
+Palajavat ja liittyvät J.H. Erkon veljen Eero Erkon v. 1890 perustaman
+_Päivälehden_ ympärille niin lujasti ja mieslukuisasti, että heitä sen
+mukaan voisi _Päivälehden piiriksi_ nimittää, erotukseksi niistä
+myöhemmistä kirjallisista kyvyistä, jotka syntyvät heidän antamastaan
+sysäyksestä ja joiden yhteisenä nimenä silloin olisi _nuorsuomalaiset
+kirjailijat_.
+
+Päivälehden kirjallisen piirin huomattavimpia edustajia on Santeri
+Ivalo (Ingman), Minna Canthin, Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin keralla
+nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä esitaistelijoita, keveän, pakinoivan
+tyylin ja sittemmin suurpiirteisen historiallisen romaanin varsinainen
+kehittäjä ja viljelijä suomenkielisessä kirjallisuudessa.
+
+Nuorsuomalaisuuden liike, yhtä vähän kuin aikoinaan suomalaisuuden, ei
+suinkaan ollut alkanut pääkaupungista, jossa, kuten Arvid Järnefeltin
+yhteydessä olemme huomauttaneet, suomalaisuudella ylimalkaan oli vielä
+niin heikko ja niin sanoaksemme tietopuolinen jalansija. Sen pesäpaikat
+olivat kaukana maaseudulla, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Viipurissa,
+joiden silloiset nuorsuomalaiset voimat olivat ryhmittyneet
+asianomaisten äänenkannattajiensa, _Savon_, _Keski-Suomen_ ja _Viipurin
+Sanomien_ ympärille. Varsinkin tuli Kuopio, Snellmanin kaupunki,
+suomalaisuuden vanha valtalinna, Minna Canthin ja Ahon-veljesten kautta
+myöskin nuorsuomalaisuuden lujimmaksi esivarustukseksi.
+
+Pääkaupungissa oli _Valvoja_, Kirjallisen kuukauslehden jatko, ollut
+ainoa, joka pitkin 1880-lukua oli suomenkielisellä taholla ylläpitänyt
+vapaamman ajatuksen ja europalaisemman katsantotavan pyhää tulta. Mutta
+vasta Päivälehden kautta ne molemmat saivat keskitetyn kärkensä
+pääkaupunkilaisessa ja siis korkeimmassa suomalaisessa
+sivistys-elämässä.
+
+Ei ollut Päivälehden piirin, yhtä vähän kuin yleensä nuorsuomalaisuuden
+vika, että tuo kärki näin terävästi tuli kohdistumaan juuri entisten
+Kirjallisen kuukauslehden miesten edustamaa »vanhaa» suomalaisuutta
+vastaan (20 tai 30 vuotta vanhaa!), jonka pääpylväinä tähän aikaan jo
+seisoivat, paitsi muita, »suomalaiset kirjailijat» Yrjö-Koskinen ja A.
+Meurman. Suomen kansallishenki tarvitsi nuorentumista, uudistumista, ja
+se käytti ajanhengen herättämiä kirjallisia kykyjä aseinaan. Ei voitu
+elää ikäänsä Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin aikakauden
+jälkeenjättämällä aatteellisella, saati sitten kirjallisella perinnöllä.
+Kansallisuus-aate yksin ei voinut riittää enää uuden, esiin-astuvan
+polven mieliä innostamaan. Täytyi tulla maahan uusia aatteita, polttavia
+päivänkysymyksiä, ellei mieli suomalaisen sivistys-elämän vajota
+itsetyytyväiseksi, kansallisromantiseksi umpivedeksi, jonka suhteen
+vähänkin kyvykkäämmän nuorison asema olisi ollut yksinomaan kielteinen,
+epäilevä, arvosteleva ja--irvistelevä.
+
+Me olemme ennen, Minna Canthin yhteydessä, nähneet, minkä kirjavan
+paljouden uusia, myönteisiä elämän-arvoja nuorsuomalaisuuden herätys toi
+tullessaan. Tämän liikkeen kriitillinen kärki kääntyi, kuten
+luonnollista, kansalliseen romantiikkaan. Mutta sen uudesta-luova ja
+vanhaa-virkistävä mahti esiintyi pian kaikilla elämän aloilla, lähinnä
+taiteen ja kirjallisuuden, sitten etenkin työväen-kysymyksen. Näiden
+kaikkien vapaamielisten ja kansanvaltaisten pyrkimysten keskustaksi
+muodostui _Päivälehti_.
+
+Sen piirin varsinaisena, taistelevana sanomalehti-kykynä, ainaisena,
+väsymättömänä päivänkysymysten pohtijana, Santeri Ivalolla on
+kunniakas sijansa maamme sivistyshistoriassa. Samalla hän saa aikaa
+laajalle kaunokirjalliselle toiminnalle.
+
+Ivalo alkaa realistisella ylioppilas-novellilla _Hellaassa_, jonka
+vilkkaat kohtaukset ja mehevä, havainnollinen esitystapa heti herättävät
+huomiota. Mutta varsinaisen kirjailijamaineensa hän perustaa kahdella
+kokoelmalla pieniä kertomuksia _Iltapuhteeksi_, joiden lisäksi tulevat
+samaan keveään tyyliin kerrotut kuvaukset _Reservikasarmista_ ja
+_Tuokiokuvia Kuusamon matkalta_, viimemainitut kuitenkin sangen
+vakaviakin sisällykseltään.--Tätä voidaan pitää Ivalon kaunokirjallisen
+tuotannon ensimmäisenä, realistisena kehityskautena.
+
+Hänellä on nyt sana vallassaan, tekotapa sormiensa päissä. Hänen
+silmänsä ympäröivään elämään nähden on harvinaisen terävä, hänen
+kielensä rikas, hänen tyylinsä taipuisa, selvä ja havainnollinen.
+Erikoisesti silmiinpistävänä piirteenä esiintyy hänen herttainen,
+luonnollinen huumorinsa, joka ei ole vailla ivankaan ilkamoivaa otaa,
+jos niin tarvitaan. Hän on kehittänyt huippuunsa tuon vaivattoman,
+pakinoivan kirjoitustavan, jonka edeltäjinä suomenkielisessä
+kirjallisuudessa me ennen olemme Samuli S:n ja Juho Reijosen tavanneet,
+sekä samalla suorittanut tuon hänen aikalaiselleen taiteilijapolvelle
+tavallisen kiertokulun Pariisista Kuusamoon. Hän on nyt sanalla sanoen
+täyskelpoinen realistinen kirjailija kiireestä kantapäähän.
+
+Toisen kehityskauden me voimme katsoa alkavaksi _Juho Vesaisesta_, hänen
+ensimmäisestä suuresta historiallisesta romaanistaan, vaikka teokset
+eivät seuraakaan toisiaan tässä aikajärjestyksessä. Ivalokin on joutunut
+aikansa uusromantisen henkäyksen taikapiiriin. Hänenkin silmänsä on
+kääntynyt taaksepäin: onpa hän jo ennen historiantutkijana tottunutkin
+menneiden aikojen vaiheita tarkastelemaan. Ja silloin hänen silmänsä on
+kiintynyt pohjalaisten ja vienan-karjalaisten vanhoihin heimosotiin,
+kostoretkiin viliseviä virtoja pitkin, kalvan-karkeloihin metsäisten
+kannasten yli, jotka näitä taistelevia erämaan-asukkaita toisistaan
+erottavat. _Juho Vesainen_ elävöittää ne kaikki eteemme todellisella
+karjalaisella väririkkaudella, todellisella pohjalaisella pontevuudella
+ja jylhyydellä. Itsessään romantinen aihe on siinä käsitelty niin
+realistisesti ja luonnontuoreesti ja kuitenkin niin runsaalla ja
+kantavalla mielikuvituksella, ettemme epäile käyttää siitä sanaa
+_klassillinen_.--Hän on nyt samassa kehityskaudessa kuin Juhani Aho
+_Lastujensa_ ja _Panunsa_ päivinä. Hän on päästänyt mielikuvituksensa
+valloilleen ja samalla ruvennut pyrkimään niihin »harvoihin viivoihin»,
+jotka realistisen taiteen klassillisesta ja vielä enemmän romantisesta
+taiteesta erottavat.
+
+Taikka toisin sanoen: hänkin on löytänyt _monumentalisen_ taiteen
+syntysanat.
+
+Mutta hänen suuri tilintekonsa nykyisen ajan kanssa on vielä tekemättä.
+Ja hän kirjoittaa 2-osaisen yhteiskunnallisen romaanin _Aikansa
+lapsipuoli_, Ahon _Yksin_-kirjan ja Järnefeltin _Isänmaan_ jälkeen koko
+Päivälehden piirin rohkeimpia ennätyksiä, kenties tänäkin päivänä vielä
+kirjallisuutemme virkein ja virkistävin yhteiskunnallinen
+todellisuuden-tarkastelu.
+
+Aho, alunpitäen individualistina, oli tehnyt tilinsä nykyisen ajan
+kanssa yksilöllisen sielunerittelyn alalla. Järnefelt, alussa
+kansallisten ja yksilöllisten ristiriitojen välillä kamppailevana, oli
+kuvannut kokonaisen aikakauden aatteellisen ilmakehän. Ivalo, jota
+heihin nähden tahtoisin _yhteiskunnalliseksi_ kirjailijaluonteeksi
+nimittää, ottaa asian omalta kannaltaan ja antaa meille läpileikkauksen
+silloisen suomalaisuuden murroskaudesta yhteisten pyrkimysten,
+harrastusten, askareiden, sanalla sanoen _kansalaistoiminnan_ alalla.
+
+Ivalo ei yhteiskunnallisena kirjailijana suinkaan seiso yksin
+kirjallisuudessamme. J.H. Erkko ja Minna Canth pitävät siinä seuraa
+hänelle. Mutta siinä, missä J.H. Erkko tahtoo sytyttää, innostaa ja
+lämmittää, missä Minna Canth muuttaa, parantaa ja mullistaa, siinä
+_kuvaa_ Ivalo objektivisesti ja kylmäverisesti, ranskalaisen koulun
+läpikäyneellä taiteella taiteen vuoksi. Siksi onkin hänen _Aikansa
+lapsipuolta_ meidän realistisen yhteiskunta-kirjallisuutemme
+korkeimmaksi huipuksi katsottava.
+
+Epäilemättä se on kritiikkiä olevia oloja vastaan, kuten myös Minna
+Canthin yhteiskunnalliset näytelmät ovat. Mutta tekijän tapa esittää
+asioita ei ole agitaattorin, joka asettaa taiteensa sen taikka tämän
+aatteellisen tarkoitusperän palvelukseen. Itsestään ja aivan
+luonnollisesti, henkilöiden luonteista ja niihin liittyvistä
+tapahtumista, kasvaa _Aikansa lapsipuolessa_ esiin se kriitillinen
+elämänkuva, jota tekijä tarkoittaa. Että se samalla on sangen
+myrkyllinen, todistaa vain, että hänen alkuperäinen, harmiton huumorinsa
+nyt on pistäväksi pilkaksi muuttumassa. Ja että hän sen kohdistaa
+kokonaiseen aikakauteen, todistaa, että hän nyt on saavuttanut sen
+henkisen yli-otteen, jolla hän, itse taiteellisena syrjästä-katsojana,
+saattaa tämän pääkaupunkilaisen sivistyspiirin monivivahteisia muotoja
+käsitellä.
+
+_Aikansa lapsipuoli_ kuvaa sitä astetta valtiollisen suomalaisuuden
+kehityksessä, jolloin pelkkä puhdas ja uhrautuvainen innostus ei
+riittänyt enää, jolloin täytyi ruveta askelittain valloittamaan alaa
+silloiselta ruotsinmieliseltä puolueelta, pitämään silmällä jokaista
+virkapaikkaa ja taistelemaan suomalaisen kansallisuuden vahvistamiseksi
+myös koko taloudellisen elämän järeällä tykistöllä. Se oli siirtymistä
+Snellmanista Yrjö-Koskiseen, romantiikasta realismiin, unelmien ja
+ihanteiden innostavista maailmoista kylmään, karuun todellisuuteen.
+Ylioppilaspiireissä, puhtaan kansallisen romantiikan viimeisissä
+mohikaaneissa, tuo muutos tuli enimmän tuntumaan. Siellä se merkitsi
+siirtymistä isänmaallisten maljojen äärestä hiljaisiin lukukammioihin,
+poliittisesta agitatsionista läksyihin ja tutkintoihin, veloista
+verkaan, penningittömästä kielenpieksännästä hyväpalkkaisiin
+valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin mahti-asemiin. Näin kuitenkin
+ainoastaan niille miekkoisille, jotka ajan merkit oikein tajusivat,
+jotka osasivat ottaa vaaria tuulen suunnista ja niiden mukaan myös oman
+purtensa suunnittaa. Toiset, jotka eivät sitä ajoissa älynneet, vaan
+jäivät liian kauan nuoruutensa romantisilla ihanteilla ratsastamaan,
+sortuivat auttamattomasti ajan vyöryvien vankkurien alle. Tällaista
+»aikansa lapsipuolta» Ivalo on yllämainitussa teoksessaan ottanut
+kuvatakseen.
+
+Tämän vastakohdaksi hän asettaa oikean aikansa lapsen, järkevän ja
+itsekkään, pyrkijän ja kiipijän, aatteettoman, ihanteettoman
+pikku-minänsä palvelijan, jonka silmässä on sama »kylmä kiilto» kuin on
+aikansa lapsipuolen mielestä koko aikakaudessakin. Helposti huomaa,
+kenen puolelle tekijän myötätunne kallistuu ja _miksi_ se sille puolen
+kallistuu. Romantikko--Juuso on hänen nimensä--on kuitenkin kaunis
+luonne kaikessa horjuvassa, epäkäytännöllisessä aatteellisuudessaan,
+Heikki--hänen vastakohtansa--vähemmän kaunis, siksi että hän on mies
+ilman mitään suurempaa, sytyttävää päämäärää, joka hänen pienen
+itsekkäisyytensä aateloisi ja oikeuttaisi. Että tekijä on juuri _näin_
+nämä vastakohdat valinnut, on erittäin luonteenomaista sekä Päivälehden
+piirille että koko meidän realistiselle kirjailijapolvellemme. Realismi
+on heissä pinnalla, romantiikka uinuu syvemmällä heidän sydämissään.
+Realistinen aika, jonka lapsia he ovat ja johon he itsekin katsovat
+kuuluvansa, näyttää heistä rumalta ja runottomalta menevän, haihtuvan,
+romantisen aikakauden rinnalla, jota he ovat liian viisaita takaisin
+toivotellakseen, mutta joka kuitenkin kietoo heidän sydäntään
+omituisella, salaperäisellä ikävällä.--Johtuvat jälleen mieleen Ahon
+»vanhat valkamat» ja »rykirannat». Juuso ja Heikki, ne ovat Ivalon
+suuressa yhteiskunnallisessa läpileikkauksessa voitettu vanha ja
+voittava uusi aika.
+
+Monta katkeraa totuutta lausuu tekijä siitä suomalaisuuden
+kehitys-asteesta, jota Heikki edustaa, samalla monta sarkastista sanaa
+siitä, miten silloisessa suomenkielisessä Helsingissä yleinen mielipide
+luotiin ja sen kanssa kamppaileva uppiniskainen yksilö kaikkien taiteen
+sääntöjen mukaan hiljaisesti ja »kivuttomasti» teilattiin. Lienee
+julkinen salaisuus, että hänen mielikuvitustaan tässä, kuten Minna
+Canthin hänen _Sylvissään_, on ollut eräs tunnettu tositapaus,
+Churberg-juttu, kannustamassa. Tekijän ansioksi lankeaa, että hän on sen
+niin kokonaan mielikuvitukseensa sulattanut, antanut sille oman
+personallisen kehityskautensa ja maailmankatsomuksensa ääriviivat ja
+mennyt itse ajanhengen syntyihin syviin, asettamalla Juuson yksilöllisen
+elämäntarinan suomalaisuuden suurten kultuuri-taistelujen yhteyteen.
+Hän on täten luonut teoksen, jolla on pysyvä sija meidän
+kirjallisuudessamme.
+
+_Juho Vesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ kuuluvat Ivalon klassilliseen
+kehityskauteen.
+
+Tämän jälkeen luisuu hän, samoin kuin Aho, Järnefelt ja koko kirjallinen
+aikakausi hänen ympärillään, yhä syvemmälle romantiikkaan. Taikka
+oikeammin: hän jakaa kirjailijapersonallisuutensa kahtia, käyttäen sen
+realistisen puolen sanomalehti-työhön ja kansalaistoimintaan, sen
+romantisen puolen taas historiallisiin romaaneihinsa ja kertomuksiinsa
+_Anna Fleming_, _Tuomas piispa_, _Margareta_, _Onnen aalloissa_ j.n.e.,
+joilla hän vakiuttaa asemansa suomenkielisen historiallisen romaanin
+perustajana, välillä aina realistisemmankin kuvauksen, kuten kokonaisen
+kokoelman _Saaristossa_, pirauttaen. Hän on yhä edelleenkin realistisin
+henki meidän realistisesta kirjailijapolvestamme, se, joka uskollisimmin
+on todellisuuden vankalla pohjalla pysynyt ja jonka romantiikka kenties
+juuri sentähden näyttää vähimmän kirjallisuutemme myöhäisempään,
+uusromantiseen kehitykseen vaikuttaneen.
+
+Näytelmäkirjailijanakin on Ivalo, samoin kuin Aho ja Järnefelt,
+esiintynyt, vieläpä viettänyt pari sievää voittoa _Juho Vesaisella_,
+jonka vilkas toiminta ja väririkkaat kuvaukset eivät kiellä itseään
+näyttämölläkään, sekä _Lahjoitusmailla_, huomattava etupäässä sen
+väkevän todellisuuden-tunnun tautta, jolla tekijän on onnistunut tehdä
+eläviksi meille nuo jo historiaan kuuluvat karjalaisten talonpoikain
+kärsimykset.
+
+Realismi ja romantiikka kulkee Ivalon myöhäisemmässä tuotannossa
+rinnakkain, yhtymättä yhteiseen suureen solmukohtaan, kuten _Juho
+Vesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ olivat. Tämä tapahtuu kuitenkin
+eräissä pienemmissä historiallisissa kertomuksissa, joissa hän
+erinomaisella elävyydellä ja klassillisilla viivoilla kuvaa
+uutis-asukasten korven-elämää, esiraatajain ryskettä Suomen salomailla.
+Saman luonnon-tuoreuden ja yksinkertaistuttavan tyylittelyn voimme me
+katsoa myöskin _Margaretassa_ yhtyneen.
+
+Ivalon aseman suomenkielisessä kirjallisuudessa määrää toiselta puolen
+Aho, toiselta puolen Järnefelt. Hänellä ei ole Ahon uneksivaa, utuista
+mielikuvitusta, yhtä vähän kuin Järnefeltin syvällistä sielun-erittelyä.
+Mutta hänellä on vankemmat todellisuus-vaistot kuin heillä kummallakaan,
+hänen havainnollinen esitystapansa kumpuaa suoraan tämän maan ja tämän
+maailman kamarasta. Arvattavasti juuri siksi hän niin helposti suorittaa
+1890-luvun mystillisen, uusromantisen virtauksenkin, antamatta sille sen
+enempää sijaa tuotannossaan kuin että hän siirtyy historiallisen
+kertomuksen alalle, jota ennen häntä vain sattumalta joku suomalainen
+kirjailija oli ohimennen tai dilettantin tapaisesti koskettanut. Tähän
+jälkimmäiseen lajiin saatamme me hyvällä syyllä lukea ne
+sotakertomukset, joista 1880-luvun kirjallisuus meillä tulvii ja jotka
+vanhan romantiikan myöhäsyntyisinä lapsina jo aikoja sitten ovat
+unohduksen helmaan vaipuneet.
+
+Vasta uusi, realistisempi tekotapa, jota Ivalo edustaa, saattoi
+historiallisen kirjailemisen meillä Yrjö-Koskisen _Pohjan piltin_ ja
+Juho Reijosen _Tuulivaaralaisten_ jälkeen uudelleen korkeamman taiteen
+kannalta mahdolliseksi.
+
+
+
+
+KASIMIR LEINO
+
+
+s. 17/11 1866.--Runokokeita, Emmalan Elli (1885), Elämästä (1889),
+Ristiaallokossa (1891), Väljemmillä vesillä (1893), Prosper Mérimée
+(1895), Brand (Ibsen, 1897), Nykyaika (1898-99), Runoja (1899), Jaakko
+Ilkka ja Klaus Fleming (1901), Lehtolapsi (1905), Testamentti y.m.
+kertomuksia (1905), Hovimaalaaja Aleksander Lauréus ja hänen
+ympäristönsä (1908) y.m.
+
+
+Ei ainoastaan kirjallisuuden, vaan myöskin kaikkien muiden taiteiden
+aloilla esiintyy nuorsuomalaisen herätyksen elahyttävä, uudesta-luova
+henki meillä: musiikin, maalauksen, kuvanveiston, näyttämötaiteen ja
+lopuksi arkkitehtuurin. Kaikkien niidenkin aloilla voitaisiin kenties
+näyttää samoja kehitys-asteita, osoittaa samoja ajanhengen ja
+kansallishengen hedelmällisiä yhtymiä, kuin kirjallisuuden. Mutta sehän
+ei ole meidän asiamme. Riittäköön siis vain viittaus siihen, miten
+realismi kirjallisuudessamme vastaa samanaikaista realistista suuntaa
+myös kuvaamataiteiden ja näyttämötaiteiden tekotavassa, miten jälleen
+sen pyrkimys tyylittelyyn ja monumentalisuuteen on yleinen koko nuoren
+taiteilijapolven keskuudessa, samoin, miten kansallisen realismimme
+maalaileva kirjallinen esitystapa 1880-luvulla on yhteydessä varsinaisen
+maalaustaiteen erikoisen nousun kera samalla vuosikymmenellä, ja
+1890-luvun uusromantinen tunnelmarunous jälleen saman-aikaisen
+säveltaiteen varsinaisen kukoistuksen kanssa. Mikään ilmiö luonnon, yhtä
+vähän kuin ihmishengen historiassa, ei seiso irrallaan. Kaikki yhtyvät,
+kaikki liittyvät toisiinsa lujaksi, elimelliseksi kokonaisuudeksi.
+
+Ei ole sattuma, esim. että kansallinen romantiikkamme oli niin suuressa
+määrin omiaan suomalaisia kirjailijoita juuri runopukuiseen muotoon
+houkuttelemaan, ei sattuma sekään, että realistinen aika meillä oli niin
+edullinen suorasanaiselle kirjallisuudelle, eikä jälleen sattuma, että
+realismin ohimentyä ja uusromantisen aikakauden alettua myöskin
+varsinainen laulurunous meillä taas uuteen eloon raikahtaa. Muodon
+vaihtelut vastaavat tässä suhteessa uskollisesti vaihteluja ajanhengen
+sisällyksessä, jonka jälleen määräävät saman-aikaiset ilmiöt koko
+Europan tieteellisessä, taiteellisessa, valtiollisessa,
+yhteiskunnallisessa, taloudellisessa, sanalla sanoen henkisessä ja
+aineellisessa ilmakehässä. Nuorsuomalaisen herätyksen jälkeen ei
+suomenkielinen kirjallisuus enää hetkeksikään lakkaa ottamasta
+vaikutuksia samanaikaisista yleismaailmallisista virtauksista. Sen
+kehitys vastaa kirjallisuuden kehitystä kaikkialla suurissa
+sivistysmaissa, sen ilmiöt liittyvät siihen kansallista suurempaan
+kokonaisuuteen, jota meidän on tapana yleis-inhimilliseksi
+maailmankultuuriksi nimittää.
+
+Kasimir Leino on meidän realistisen aikakautemme ainoa varsinainen
+laulurunoilija, nuorsuomalaisen herätyksen ranskalaisin, pariisilaisin
+henki, Päivälehden piirin ainoa johdonmukainen esteetikko ja kaunosielu.
+
+Hän on sitä jo niin varhain kuin ensimmäisestä teoksestaan:
+_Runokokeista_ ja _Emmalan Ellistä_, harvinaisen luonnontuoreesta ja
+kansanomaisen kielen raikastuttamasta maalaisnovellistaan. Romantisia
+aineksia on olemassa, kuten kaikissa hänen polvensa kirjailijoissa,
+mutta selvästi huomaa, minnepäin tekijän pyrkimys jo tähtää ja miltä
+älylliseltä pohjalta hänen runoutensa kohoaa. Sisältyyhän jo kokonainen
+kirjallinen ohjelma tuohon pieneen runoon _Lukijalle_, jolla hän
+_Runokokeensa_ alottaa:
+
+    »Luonnon kaiken tutkijalle
+    ain' on yhden arvoinen,
+    onko vuokko, onko kielo
+    vaiko ruusu kaunoinen.»
+
+Luonnontutkija harrastaa kaikkea, jatkaa tekijä, hän tarkastelee ja
+tutkii, sillä hän tahtoo saada selville sen eri ilmaukset. Luonto on
+suuri, taivas on suuri, monet piilevät ihmeet niissä, kuitenkin on
+ihmis-sydän ja sen tunteet niihin verrattavat. Ja siksi, joka pyrkii
+ihmis-sydämen ja ihmis-sielun ongelmoita selittämään:
+
+    »ei se etsi lauleluja
+    mainemiesten yksistään».
+
+Siis jo näin varhain _psykologisen estetiikan_ henki, joka ei tutki
+taidetta mieskohtaisen mielihyvän taikka mielipahan tunteita silmällä
+pitäen, ei myöskään aseta mitään ennen määriteltyjä kauneuden mittapuita
+sille, vaan käsittelee sen ilmiöitä ennen kaikkea sielullisina,
+inhimillisinä todistuskappaleina. Ikävä kyllä, ei sellaista
+_luonnontieteellistä_ arvostelijaa, jota Kasimir Leino tässä itselleen
+toivottelee, suomenkielisen kirjallisuuden kentällä silloin vielä ollut
+olemassa. Taikka ehkä oikeammin: hauska hänelle, sillä tätenpä oli juuri
+hänellä tilaisuus tulla meillä tuon toivomansa, nykyaikaisen kritiikin
+ensimmäiseksi uran-uurtajaksi.
+
+Näyttää jo hetken siltä kuin hänkin, kuten koko aika hänen ympärillään,
+saisi suorasanaisessa muodossa parhaiten sanotuksi, mitä hänellä on
+sydämellään. Silla hänen seuraava teoksensa on _Elämästä_, kokoelma
+realistisia kertomuksia, joista eräät, kuten esim. _Härmänmäkeläisten
+markkinareissu_, kuuluvat tämän suunnan luonteenomaisimpiin ennätyksiin.
+Itä-Pohjanmaan runsas, sointuva kansankieli, maalais-elämän ja
+maalaispsykologian syvä tuntemus, tarkka, yksityiskohtainen tekotapa,
+kaikki antavat lukijan aavistaa tulevaa »aikansa lasta» eikä
+»lapsipuolta» s.o. suorasanaista eikä runomuotoista kirjailijaa. Pienet,
+siellä täällä ilmenevät vienon, herkän ja runollisen tunteen
+pilkahdukset vain vielä väittävät vastaan tätä olettamusta.
+
+Kansankielen käytäntö oli silloisen uuden suunnan peruskysymyksiä.
+Realistinen kirjailija johtui siihen tietysti aivan suorastaan, ja kun
+useimmat uuden suunnan miehistä olivat kotoisin Itä-Suomesta ja
+Pohjanmaalta tuli realismin nousu meillä merkitsemään juuri näiden
+maakuntien murteiden ylitse-vuotavaa vivahdusrikkautta
+kirjallisuudessamme. Ei ollut ihme, jos suomalaisen kirjakielen vanhat
+viljelijät, erittäinkin ne, joiden kielellinen pohja oli Länsi-Suomi,
+alkoivat huolestuneina pudistaa päätään tälle, heidän mielestään,
+raakalaiselle synonyymien paljoudelle, tälle kuvaavien, kansanomaisten,
+deskriptivisten ja onomatopoetisten sanojen purkautuvalle
+kevät-tulvalle, joka välitti Lönnrotin sanakirjasta yhtä vähän kuin jo
+vakiutuneesta, hiukan akateemisesta ruotsinkielen runtelemasta, kreikan
+ja latinan pohjalle rakentuvasta tyylitaidostakaan. Jos kuka tahansa
+nuori mies saattoi »porhaltaa» Pariisiin, panna »karvareuhkan» päähänsä
+ja harjoittaa mielensä mukaista kielellistä vallattomuutta, niin kuinka
+silloin oli käyvä suomalaisen isänmaan ja sen isiltä-perityn
+kansallisromantisen viljelyksen? Sitä ei ollut sallittava eikä
+todellisen isänmaanystävän suinkaan sopinut katsoa ristissä käsin sitä.
+
+Ainakaan A. Meurman ei voinut sallia sitä. Ja kun hän ei myöskään ollut
+tottunut ristissä käsin istumaan, milloin hän näki jotakin hänelle pyhää
+ja kallista loukattavan, nousi hän tuohon sangen epäkiitolliseen
+taisteluun vasten koko nuorta, esiin-astuvaa kirjailijapolvea. Tässä
+taistelussa, jota aluksi käytiin »vanhojen» suomenmielisten
+äänenkannattajassa _Uudessa Suomettaressa_, sittemmin vuoden 1890-n
+jälkeen myös »nuorten» omassa äänenkannattajassa _Päivälehdessä_,
+ansaitsi myös Kasimir Leino ensimmäiset kannuksensa kirjallisena
+kriitikkona ja poleemikkona.
+
+Nykyään, jolloin kirjallisuutemme kehitys jo on sangen toisille urille
+suuntautunut, voimme me katsoa tuota taistelua jotenkin objektivisesti,
+sivistyshistoriallisena ilmiönä, jonka syyt me ymmärrämme ja jonka
+seuraukset, kuten tavallista, ovat omiaan asiaa monelta uudelta
+näkökannalta valaisemaan. _Periaatteellinen_ voitto jäi tässä
+mieltäkiinnittävässä »kielikiistassa» epäilemättä nuoren polven
+puolelle: kenenkään kirjallisuuden viljelijän ei meillä pistäne päähän
+enää evätä kansankielen oikeutta kirjakielen alituisesti pulppuavana,
+ikinuorena alkulähteenä. Mutta _käytännössä_ juuri silloinen nuori polvi
+itse, etupäässä Juhani Aho ja Kasimir Leino, edellinen proosan,
+jälkimmäinen runomuodon alalla, piankin rajoittavat, kehittävät,
+seulovat ja siivilöivät suomenkielensä siihen määrään, että sen
+moitteetonta siloutta vastaan ei itse Meurmanilla ole myöhemmin
+muistuttamista. Se itsetietoisesti valikoiva, _tyylittelevä_ pyrkimys,
+joka 1890-luvulla astuu suomenkieliseen kirjallisuuteen luonnollisena
+seurauksena sekä yleensä muuttuneesta ajanhengestä että eritoten
+realismin tuomasta runsaasta aines-varastosta, tuli tässä mitä
+menestyksellisimmin vaikuttamaan myös puhtaasti kielellisen tekotavan
+täsmällistymiseen ja kiteytymiseen kirkkaaksi, selväksi,
+klassilliseksi.--_Sen_ taistelun meillä voi jo todellakin pitää aikoja
+sitten loppuun suoritettuna.
+
+Samoin on oikeastaan niiden yleisten kirjallisten ja esteettisten
+taisteluiden laita, joissa A. Meurman ja Kasimir Leino aikoinaan
+peistään taittelivat. Teoreettinen voitto jäi niissäkin nuoren polven
+puolelle, sitäkin helpommin, kun se puoli ei koskaan ollut Meurmanin
+vahvimpia eikä hän itse mikään esteetikko. Mutta käytännössä siirtyy
+Päivälehden kirjallinen piiri, yksi toisensa jälkeen, kuten jo ennen
+olemme nähneet Ahon, Järnefeltin ja Ivalon yhteydessä, yhä kauemmaksi
+siitä realismista ja naturalismista, joka juuri oli ollut A. Meurmanin
+silmätikku. _Panun_ jälkeen ei hänen, yhtä vähän kuin muidenkaan vanhan
+romantiikan miesten, tee enää pahasti mieli leimata esim. Juhani Ahoa
+»lantakirjailijaksi», kuten ennen.--Nämäkin taistelut voi siis jo
+hyvällä syyllä katsoa aikoja sitten loppuun suoritetuiksi.
+
+Toisin on niiden aatteellisten taisteluiden laita, joissa silloisen
+nuoren ja vanhan polven uskonnolliset ja siveelliset maailmankatsomukset
+törmäsivät vastakkain ja jotka myöhemmin olivat omiaan niin moneen
+valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen erimielisyyteen johtamaan. Niiden
+alun olemme jo nähneet Oksasessa ja Yrjö-Koskisessa, niiden
+kiristymisen inhimillisenä todistuskappaleena me voimme pitää esim. Arvi
+Jänneksen runoa _Inhuuden ihantelijalle_, jonka hän Minna Canthin
+kirjallista tuotantoa vastaan linkoaa, niiden täytenä sodanlieskana taas
+_Päivälehden_ ja _Uuden Suomettaren_ leirien yhteen-iskemistä 1890-luvun
+alkuvuosina. Edellisen yksilöllis-luonnontieteellinen, jälkimmäisen
+kansalliskristiilinen kanta seisoo kumpikin vielä koko suomalaisessa
+kansansielussa jyrkästi, joskaan ei aina johdonmukaisesti,
+vastakkain.--Meidän ei ehkä olisi tarvis mainita, että juuri nämä olivat
+myös Kasimir Leinon ja A. Meurmanin kirjallisten taisteluiden syvemmät,
+aatteelliset alkutekijät.
+
+Psykologinen estetiikka on johdonmukainen seuraus luonnontieteellisestä
+maailmankatsomuksesta. Ja senpä Kasimir Leino korkealle kuuluttaakin
+käänteentekevässä lyyrillisessä runokokoelmassaan _Ristiaallokossa_,
+jonka hän julkaisee Pariisista palattuaan. Yhdessä Ahon _Yksin_-kirjan,
+Järnefeltin _Isänmaan_ ja Ivalon _Aikansa lapsipuolen_ kanssa se on
+silloisen nuoren polven suuria ohjelmajulistuksia.
+
+Sen erikoisuus on siinä, että se on--lyyrillinen.
+
+Mutta se oli aikoinaan ennen-kuulumatonta lyriikkaa suomalaisessa
+kirjallisuudessa, uutta sekä muodoltaan että sisällykseltään.
+Muodoltaan siksi, että suomenkieli ei runomuotoisena ollut koskaan
+ennen kaikunut sillä keveydellä, vapaudella ja siroudella,
+sisällykseltään taas siksi, että kukaan laulurunoilija meillä ennen
+häntä ei ollut eritellyt sielunsa vaihtelevia liikkeitä niin terävästi,
+käsitteellisesti, itsetietoisesti ja yksityiskohtaisesti. Se oli
+realistin tekotapa sovellutettuna runomuotoiseen esitykseen, mitä
+laulavimman poljennon kannattama runollinen tunne yhtyneenä järjen
+jäiseen, murtelevaan mietiskelyyn.
+
+Musset on se nimi ranskalaisesta kirjallisuudesta, joka Kasimir Leinon
+ohella mieleen juolahtaa, aivan kuin Ahon tämän-aikaisia teoksia
+selaillessa Maupassant.
+
+Jo _Runokokeissa_ oli Kasimir Leino nykyaikaisena vapaa-ajattelijana
+esiintynyt. Tuossa kauniissa runossa _Sunnuntaina_ hän jo oli ylpeästi
+tunnustanut, että maailman avaruus oli hänelle armaampi kuin kirkon
+kolkkous, luonnon hiljaisuus rakkaampi kuin virret messu-rahvaan.
+Runossa _Kaksi vaalia_ hän taas yhtä ylpeästi oli arvioinut totuuden
+etsinnän sen löytämistä korkeammalle, taistelun edestä vapauden
+jalommaksi sen omistamista. Vielä hän oli runossa _Totuutta huudat_
+antanut katkeran, varoittavan opetuksen sille, joka meillä vaatii
+
+    »totuutta toimeen, elämään,
+    totuutta uskoon, rakkauteen,
+    totuutta käytökseen»,
+
+sekä vapautta tieteen, aatteen, sanan ja uskonnon. Meillä ei ole
+niinkuin muilla, selittää tekijä, tälle intoilijalle yksinkertaisesti:
+meillä ei saa olla vapaa, meillä ei saa aatettaan paljastaa, meillä ei
+suvaita elämäntotuutta, meillä on oma usko ja vakaumus kansan
+kauhistusta, suora puhe loukkausta ja seuran pahennusta. Mistä apu
+sitten? Kasimir Leino on jo _Runokokeissaan_ liian suuri epäilijä
+uskoakseen J.H. Erkon tavoin paljoakaan hyvää kansanvaltaisen kehityksen
+siunauksista. Tuossa huomattavassa runossa _Hengen tasavalta_ hän jo oli
+asettanut vastakkain yksinvaltiaan tyrannin sorron ja sen sorron, jota
+valtaan päässyt kansa harjoittaa, sekä tullut jälkimmäisen suhteen
+siihen sangen pessimistiseen tulokseen, että
+
+    »oli ennen sortaja yksi vaan,
+    nyt joukkiot suuret, tuhannet
+    lyö vangiksi aattehet».
+
+Siksi tunnustautuukin tekijä vain »hengen tasavallan», vain »älyn
+yksivallan» tahtojaksi ja taistelijaksi.--Siis melkein Björnsonin oppi
+»toisesta taikka toisesta roskaväestä», Ibsenin henkisellä
+ylimyksellisyydellä ja »kansanvihaajan» katkerilla mielipiteillä
+höystettynä.
+
+Varmaan on Kasimir Leino, samoin kuin Minna Canth ja Juhani Aho, tähän
+aikaan saanut tuntuvia vaikutuksia norjalaisesta kirjallisuudesta.
+
+_Ristiaallokossa_ tulee lisäksi vapauttava ranskalainen vaikutus, jonka
+ilmassa yllämainitut aatteelliset ainekset tekijän sielussa täyteen
+kukkaansa puhkeavat. Hän on nyt jo esteetikkona Tainen ja Brandesin
+oppilas, tuottavana kirjailijana etenkin Musset'n ja Mérimée'n harras
+ihailija: edellisen romantinen, sydäntä-hiukaiseva ja sentään niin
+realisella voimalla vaikuttava idealismi, jälkimmäisen viileä,
+koskematon _nolime tangere_ -taide ovat tulleet hänen kirjallisiksi
+johtotähdikseen. Mutta ranskalainen vaikutus ei _Ristiaallokossa_
+suinkaan esiinny sellaisenaan, vaan aivan omaperäiseksi ja itsenäiseksi
+elämän-sisällykseksi sulatettuna.
+
+Tekijä on nyt jo täydellisesti vakuutettu luonnontieteellisen
+maailmankatsomuksen oikeudesta. Milloin hän siitä puhuu, putoelevat
+hänen sanansa kirkkaasti ja varmasti kuin jäätikarit:
+
+    »Nimiä vain on jumala ja luonto,
+    olemus yksi, eri silmin nähty,
+    ihmisten töit' on kirkko, dogmi, oppi,
+    ihmisten lailla harhateitä käypi,
+    ikuista vaan on maailmoiden mahti,
+    ikuiset lait ja niiden vaarin-otto.»
+
+Sama ajatuksen kylmäverinen tosiasiain merkitseminen voi muuttua hänellä
+myrkylliseksi ivaksi, milloin hän näkee tältä luonnontieteelliseltä
+pohjaltaan nousevien totuuden, oikeuden ja ihmisyyden ihanteiden
+joutuvan tappiolle ympäröivässä elämässä. Ja hän näkee niin käyvän aina,
+sillä: Kasimir Leinon runouden pohjavirta on, samoin kuin Kaarlo
+Kramsun, syvimmältä sisällykseltään traagillinen, vaikka se hänellä
+vuoroin eleegiseksi kauneudeksi, vuoroin pistäväksi pilkaksi
+soinnahtaa.--Mutta nehän juuri ovat synnynnäisen romantikon
+tunnusmerkilliset ominaisuudet!
+
+Kasimir Leinon runoudessa esiintyy sama sielullinen kahtia-jako, minkä
+ennen olemme Juhani Ahon ja koko sen polven miehissä havainneet,
+ristiriita pään ja sydämen, järjen ja tunteen, realismin ja romantiikan
+välillä. Se suorastaan sankarillinen taistelu, jota he edellisen
+puolesta käyvät jälkimmäistä vastaan sekä ulkopuolella itseään että
+omassa olennossaan, on kirjallisuutemme kenties rohkaisevin ja
+riemastuttavin eetillinen ilmiö, jolla varmaan on oleva pitkä kantovoima
+koko suomalaisen kansallishengen vastaiseen kehitykseen.
+
+Aatteellisesti on _Ristiaallokon_ tekijä täysi realisti, täysi uuden
+ajan mies, totuutta hehkuva, vapautta vaativa, aina pyrkivä ja
+aina--epäilevä. _Myrskylintuna_ hän tahtoo laulaa, voitollisen,
+dityrambisen tunteen virsiä hän myös eräitä virittää: _Mun vuodenaikani
+ei ole syys_, _Jos tohdit ja tahdot_, _Tuommoinen tyttö on mieleeni
+mun_, _Mi orjuutta, se kurjuutta_ j.n.e. Mutta _Yksin ollessa_ käy hänen
+mielensä sangen surulliseksi: hän huomaa epäilijän vaaran, hän tuntee
+ivan ilkamoivan odan jäytävän elämänjuurtaan. Ja silloin voi entisyyden
+eheä usko kangastaa hänelle niin utuisen ihanalta, että hän puhkeaa
+_Päivän laskiessa_ liikuttaviin säveleihin lapsuus-onnen pilvettömille
+maailmoille. Kuitenkaan hän ei vaivu niihin. Hän ei _tahdo_ vaipua
+niihin, hän tahtoo tuntea olevansa _Parantumaton_: kokoelman ja kenties
+koko Kasimir Leinon tuotannon syvimmin traagillinen sielun-purkaus.
+Silloin hänen sielullinen hätänsä voi pukeutua niinkin epätoivoisiin
+säkeihin kuin _Surutonna suolla sorsa_, jossa hän syyttää kohtaloa sen
+kauneimmista antimista hänelle:
+
+    »Miksi annoit hengen hellän,
+    vapautta vaativaisen?» j.n.e.
+
+Toisia avuja olisi hänen mielestään tarvittu täällä: mielen malttia,
+kovaa luontoa, vanhan mieltä, valhe-kieltä. Silloin hänkin olisi käynyt
+»tietä tarvottua», syönyt kiltisti »ennen syötettyä», ollut sekä
+»mieleen mahtimiesten» että »ikiriemuks isänmaalle».--Muuten hän ei
+yleensä suinkaan tahtoisi vaihtaa kohtaloaan noiden elämän-kylläisten,
+itseensä tyytyväisten kanssa, joiden symbolin hän näkee esim. _Valtion
+syöttiläässä_. Heitäpä vastaan hän myös mestarillisen pilkkarunonsa
+»_Kunnon mies_» linkoaa. Yhdessä toisen, ei vähemmän mestarillisen,
+satiirin kanssa »_Kallihin kansan vuoksi_!» pitäisi sen tänäkin-päivänä
+seisoa kultakirjaimilla piirrettynä jokaisen sivistyneen suomalaisen
+sydämessä.
+
+Eräät kauniit, objektiviset elämänkuvat, kuten _Huutolaistyttö kehdon
+ääressä_, _Nukkuvalle tytölle vuoristossa_, samoin historiallinen
+runosikermä _Valdolaisista_ viittaavat jo _Väljemmille vesille_, Kasimir
+Leinon seuraavaan runokokoelmaan.
+
+_Ristiaallokon_ syvästi tunteellisessa alkurunossa hän oli lausunut
+liikuttavimman hyvästi-jättönsä lapsuutensa romantiselle
+taika-maailmalle. _Väljemmillä vesillä_ hän on suorittanut saman
+kehityksen kuin Juhani Aho _Lastuissaan_: tunnelma, tuo nykyaikaisen
+ihmisen oljenkorsi, on tullut vapauttajana ja pelastajana sekä
+romantisen tunteen ruusuista että jäytävän järjen okaista, hänen
+kielenkäyttönsä saavuttanut sen marmorisen kauneuden, jota esim.
+tunnelmarunot sellaiset kuin _Hän_, _Vuoden vaihteella_, _Syksyinen
+mieliala_, _Talvitunnelma_, _Kuin huolivi kuutamon kultainen vyö_ y.m.
+todistavat. _Elämän laulu_, kirjan kannattava runosikermä, on tämän
+tyyntyneen, voitollisen tunteen ja ajatuksen hymni maailmankaikkeuden
+myönteisille voimille, kaiken yksilöllisen tragiikan ohitse ja
+yläpuolitse. Joskus voi vielä joku katkera, vihlaiseva runo, kuten _Ma
+olen kuin siipehen ammuttu lintu_ tai _Onneton_ hänen pakahtuvasta
+povestaan singahtaa. Mutta muuten vaeltaa hän jo niillä jäisillä
+jyrkänteillä, missä yksilöllinen elämän-tuska sulaa yhteen
+maailmankaikkeuden siintävien, ilottomien ja suruttomien ilmakehien
+kanssa.
+
+Kasimir Leinon kehitys käy edelleen samansuuntaisesti kuin koko hänen
+miespolvensa, mutta omalla tavallaan. Kauneus tulee hänenkin ainoaksi
+uskonnokseen, kuten Juhani Ahon, tunnustaapa hän jo täysin helleenistä
+kauneus-palvelusta, kuten _Pakanallinen uni_, _Ma lepään rannalla
+ruohikossa_ y.m. tunnelmapalaset hänen _Runoissaan_ todistavat.
+Historialliseen kirjailemiseen hänkin kääntyy, kuten Ivalo, sommitellen
+suuren näytelmänsä Nuijasodan ajoilta _Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_.
+Uusromantiikan mystillistä virtausta hänkin koskettaa, kuten Arvid
+Järnefelt: _Etsijän palaus_, _Erakon unelma_. Mutta yleisen
+suunnitelmamme mukaan viehättää meitä tällä kertaa enimmän se kausi
+kunkin kirjailijan kehityksessä, jossa me näemme suurimman sisällisen
+taistelun oman kirjallisen ja aatteellisen maailmankatsomuksen
+saavuttamiseksi tapahtuvan. Siis vähemmän taistelun tulokset
+sellaisinaan.
+
+Siihen on myös ylläoleva esitys koetettu keskittää, seuraten siinä
+suhteessa ainoastaan tekijän omaa osviittaa _Runokokeista_, jossa hän
+asetti taistelun edestä vapauden korkeammalle kuin sen saavutuksen,
+totuuden etsinnän hänelle kalliimmaksi kuin sen löytämisen, ja merkiten
+lopuksi hänen asemansa suomalaisessa kirjallisuudessa J.H. Erkon
+hiihtämän ladun suoranaisena jatkajana, nuorsuomalaisen runouden
+ensimmäisenä europalaisena viljelijänä ja edustajana.
+
+
+
+
+TEUVO PAKKALA
+
+
+s. 9/4 1862.--Lapsuuteni muistoja (1885), Oulua soutamassa (1886),
+Vaaralla (1891), Elsa (1894), Lapsia (1895), Tukkijoella (1899),
+Kauppaneuvoksen härkä (1901), Pieni elämäntarina (1903).
+
+
+Jokaisessa ajassa on toisia, jotka seisovat sen eturintamassa, toisia,
+jotka taempaa seuraavat ajan aatteiden temmellystä, pysytellen niiden
+ulko- taikka yläpuolella. Usein saattaa edellisten riveistä tapahtua
+siirtymisiä jälkimmäisten riveihin, usein myös päinvastoin joku
+aikakauden syrjästä-katsovista hengistä innostua itse taistelun
+tuoksinaan osaa ottamaan. Taiteen alalla saattavat molemmat
+suhtautumiset ajanhenkeen, tietysti riippuen yksilön omasta
+sielullisesta kehityksestä, tulla yhtä menestykselliseen käytäntöön.
+
+Kaikki ne nuorsuomalaiset kirjailijat, joista on edellä ollut puhe,
+Minna Canth, Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Santeri Ivalo ja Kasimir
+Leino, ovat kuuluneet yllä-mainitussa suhteessa niihin, joissa
+1880-luvun ja suureksi osaksi myös 1890-luvun henki meillä on
+voimakkaimmin humahtanut, jotka ovat ajalle leimaa antaneet ja
+tuntuvasti sekä henkiseen elämäämme ylimalkaan että erikoisesti
+kirjalliseen kehitykseemme uraa-uurtavasti vaikuttaneet. Samaa ei
+suinkaan voi sanoa Teuvo Pakkalasta, niin luonteenomainen ilmiö kuin hän
+muuten onkin meidän kansalliselle realismillemme ja niin läheisesti
+kuin hänen tuotantonsa liittyykin sen nopeaan nousuun, kukoistukseen ja
+kenties vielä nopeampaan ylimenoon uusromantiseksi tunnelmarunoudeksi.
+
+Teuvo Pakkala seisoo aina hiukan taempana. Hänellä on oma oululainen
+maaperänsä, jonka hän perinpohjin tuntee, terävä realistinen
+havaintokykynsä, jota hän suurella taituruudella käyttää, ja ennen
+kaikkea hilpeä, kansanomainen huumorinsa, joka hänelle heti ystävällisen
+lukijapiirin lahjoittaa. Mutta hänessä on myös alusta alkaen jotakin
+pehmeämmin ja kotoisemmin uneksivaa kuin ehkä kenessäkään hänen
+aikalaisessaan, metsälampea, josta vain vaikeasti joku pieni
+lähteen-suoni mereen lirisee, yksinäisen tuvan ikkunaa, joka ei
+mielellään tahdo maailman-akkunaksi avartua. Se estää häntä aikansa
+aatteisiin syvemmin innostumasta, se rajoittaa hänen kirjallisen
+kehityksensä ääriviivat ahtaammalle kuin muiden hänen miespolvensa
+edustajien, mutta auttaa häntä myös tällä rajoitetulla alalla eräisiin
+huomattaviin, itsenäisiin ennätyksiin, jotka eivät ole taiteen
+yleistavaraa. Ylimalkaan saattaa kuitenkin sanoa hänestä
+kirjailijapersonallisuutena, että hän kuuluu niihin ajan-ilmiöihin,
+jotka syystä tai toisesta eivät saa kyllin ilmaa henkisten siipiensä
+alle, eivät pääse täyteen mittaansa kehittymään.
+
+Hän alkaa raikkaana realistina. Hänen ensimmäinen kuvauksensa
+_Lapsuuteni muistoja_ viehättää vilkkaalla, eloisalla esitystavallaan,
+suurella todellisuuden-tunnullaan ja poikkeuksellisella
+sanarikkaudellaan. Toinen kuvaus _Oulua soutamassa_ jatkaa näitä
+erinomaisia ominaisuuksia, vieläpä laajenee väririkkaaksi,
+kansanomaiseksi epopeiaksi siitä vuosisatojen kehittämästä
+itäpohjanmaalaisesta sivistyspiiristä, jonka tervanpoltto
+tervahautoineen ja tervaveneineen, koskenlaskuineen ja käynteineen
+maakunnan ainoassa satamakaupungissa oli, ja on osaksi vieläkin, Kainuun
+erämaihin muodostanut. _Vaaralla_, sarja hiukan irrallisen juonen
+puitteisiin pujoteltuja, mutta sitä mehevämpiä ja suurella
+impressionistisella voimalla vaikuttavia kuvauksia Oulun
+työläis-elämästä, päättävät tämän ensimmäisen ja kenties onnellisimman
+kehityskauden Pakkalan kirjallisessa tuotannossa.
+
+_Elsa_, edellisen suoranainen jatko, osoittaa syvän henkisen muutoksen
+hänessä tapahtuneen. Tekijä ei esiinny siinä enää naivina,
+kansanomaisena kertoilijana ja kuvailijana, joka kasaa sattuvan
+todellisuuspiirteen toisensa selkään nauttien vain kielensä kukkivasta
+runsaudesta ja ympäröivän elämän luonteenomaisesta esittämisestä. Hän
+valikoi, hän tyylittelee, hän erittelee vaikutuksensa ja yhdistelee, hän
+on nyt varma, itsetietoinen taiteilija, joka siivilöi hänen kauttaan
+kulkevat, tuhantiset elämänkuvat, pyrkien syvempään, sisällisempään
+totuuteen kuin minkä pelkkä ulkopuolinen todellisuuden-tarkastelu voi
+tarjota hänelle. _Elsa_ on Teuvo Pakkalan ehein taideteos, herkän,
+lämpimän, intiimin taiteilijahengen hedelmä, joka tässä on antanut
+meille klassillisimman, yleispätevimmän sisällyksensä.
+
+Teuvo Pakkala on nyt joutunut europalaisen kirjallisuuden
+vaikutuspiiriin, lähinnä nähtävästi norjalaisen, jonka suurista
+mestareista, luonteenomaista kyllä, eivät Ibsen ja Björnson, vaan Jonas
+Lie näyttää häneen pysyvimmät jäljet jättäneen. Hänkin tekee nyt hänen
+ajalleen tavanmukaisen toivioretken Pariisiin, kuitenkaan Juhani Ahon
+taikka Kasimir Leinon tavoin sen samalla lämpimästi läikähtelevään ja
+kylmästi kriitilliseen ilmakehään syvemmin sukeltamatta. _Elsa_,
+_Vaaralla_, ja jo ennen niitä, _Lapsuuteni muistoja_ ovat vakiuttaneet
+hänen maineensa, lapsuuden sielun-elämän erinomaisena tarkastelijana ja
+kuvaajana. Samaa uraa jatkaa hänen seuraava teoksensa _Lapsia_,
+sisältäen monta todellakin omaperäistä ja älykästä havaintoa tuosta
+useimmin liian ylimalkaisesti ja liian yksiviivaiseksi käsitetystä
+maailmasta. Teoksen erikoisuus on se, että se ei suinkaan ole
+Topeliuksen tapaan lapsista lapsille kerrottu, vaan lapsista
+aika-ihmisille, muistuttaen siinä suhteessa eräitä nykyaikaisen
+tanskalaisen kirjallisuuden ilmiöitä.
+
+Tunnettu näytelmä _Tukkijoella_, Suomen Kansallisteatterin suurin
+yleisö-menestys, vaikka ei suinkaan taiteellinen saavutus, perustuu
+oikeastaan vielä vanhemmille kokemuksille: tekijän tuoreelle
+maalais-elämän tuntemukselle, jota hän jo kuvauksellaan _Oulua
+soutamassa_ oli osoittanut. Paitsi sitä välttämätöntä tyylittelyä, jonka
+näyttämö jo sellaisenaan aina vaatii kirjailijalta, ei teos tuo
+paljonkaan uusia lisiä Pakkalan jo kiteytyneesen luonnekuvaan. Hetkisen
+hän näyttää nyt oireita uusille urille suuntautua: pikkukaupunkilaiseen
+ympäristöön sijoitettu ilveily ja yhteiskunta-satiiri _Kauppaneuvoksen
+härkä_ ilmestyy. Mutta siinä on taas Kiljander hänellä vaarallisena
+kilpailijana, ei yhteiskunnallisen ivan alalla tosin, vaan kyllä
+pikkukaupunki-kuvauksen, jonka klassillinen mestari hän on. Teuvo
+Pakkala ei nähtävästi tätäkään tietä löydä kyllin ilmaa siipiensä alle.
+
+Nyt hän tekee viimeisen ja miltei epätoivoisen ponnistuksensa. Hän
+kirjoittaa paksun romaanin, nimeltä _Pieni elämäntarina_, syventyen
+siinä erään omituisen naisluonteen ongelmiin, samalla ensi kerran
+korkeampaa, sivistynyttä sielun-elämää käsitellen. Teos on kaikesta
+päättäen mitä uutterimman työn kunnioitusta-herättävä taideluoma, täynnä
+sattuvia, välähteleviä yksityiskohtia ja harvinaisella hartaudella
+kiinnipysyvä kerran kaiutetuissa alku-äänissään. Silmin-nähtävää on,
+että Teuvo Pakkalaankin tässä kehityskaudessaan on tarttunut sama
+monumentalisen taiteen pyrkimys, jonka jo ennen olemme Juhani Ahossa
+(_Panu_, _Kevät ja takatalvi_), Santeri Ivalossa (historialliset
+romaanit) ja Kasimir Leinossa (_Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_)
+havainneet. Mutta hän ei myöskään ole tahtonut uhrata mitään entisestä
+impressionistisesta elävyydestään. Näin on tekotavasta ja koko
+teoksestakin muodostunut mitä mieltäkiinnittävin impressionistisen ja
+monumentalisen taiteen yhtymä, joka voisi tarjota aihetta monelle
+esteettiselle mietelmälle, mutta joka jyrkkine ylimenoineen voi lukijaan
+kenties ensi hetkessä vaikuttaa hiukan oudosti ja vieroittavasti.
+
+Teuvo Pakkalan merkitys meidän kirjallisuudessamme on nähdäkseni ensi
+sijassa siinä, että hän tuo siihen erään uuden ympäristön: vanhan
+merikaupungin, jonka elämää hän käsittelee hienolla taiteellisella
+maulla ja ymmärryksellä. Sitten siinä, että hän jälleen tuo siihen erään
+toisen ympäristön, tuon merikaupungin takaisen maakunnan, kaikessa
+raikkaassa, alkuperäisessä tuoreudessaan. Ja lopuksi siinä, että hän
+rehellisellä itsekritiikillä yrittää laajentaa tätä alaansa eri
+suuntiin, saaden aikaan huomattavia tuloksia, jotka tosin eivät näytä
+antavan mitään uusia sysäyksiä yleiselle kirjalliselle kehityksellemme,
+mutta jäävät epäilemättä merkitsemään eräitä kansallisen realismimme
+itsenäisimmin suoritettuja haarautumia.
+
+
+
+
+LIITE
+
+REALISMIN LOPPU JA UUSROMANTINEN KIRJALLISUUTEMME.
+
+
+Ulkonaisen todellisuuden-tarkastelun vievät meillä huippuunsa n.s.
+_kansankirjailijat_, joiden luku on legio meidän kansallisen realismimme
+kukkiessa parhaillaan.
+
+Nimitys on typerä, mutta nähtävästi jo niin vakiutunut, että sitä on
+käytettävä, jos mieli tulla ymmärretyksi. Jos joku kirjailija
+taiteellisessa muodossa saa meille kerran jotakin arvokasta sanotuksi,
+on esteettisesti jotenkin yhdentekevää, onko hän kotoisin kansan
+»syvistä» tai korkeista kerroksista. Kenen pistäisi päähän nimittää
+esim. Maksim Gorjkia kansankirjailijaksi? Mutta samoinhan on myös monien
+muiden taidesanojen laita: niiden käytäntö riippuu niiden tuottamasta
+hyödystä ja mukavuudesta eikä useinkaan niiden sisällisestä totuudesta.
+
+Kenties on tässä oleva myös eräs toinen huomautus paikallaan. Me
+käytämme sanoja realismi ja romantiikka, vaikka tiedämme, että niillä ei
+ole mitään puhdasta vastaavaisuutta todellisuudessa. Toisin sanoen: ei
+ole olemassa realistista taiteilijaa ja taideteosta, jossa ei samalla
+ole romantisia aineksia, ja päinvastoin. Nuo nimitykset ovat silloin
+käsitettävät ainoastaan siinä ymmärteessä, että toiset taikka toiset
+ainekset silloin näyttävät olevan _voiton puolella_ asianomaisessa
+taiteilijassa taikka taideteoksessa. Niiden _tasapainoa_ taas olen
+merkinnyt sanalla klassillinen.
+
+Olen koettanut edellisessä osoittaa, miten koko kirjallisuutemme kehitys
+Elias Lönnrotista Minna Canthiin saakka on alituista siirtymistä
+romantiikasta realismiin. Tämän kehityksen klassillinen tasapaino-kohta
+on Aleksis Kivi, sen realistisen voittopuolen tuovat Päivälehden piirin
+miehet mukanaan, mutta sen äärimmäisen loppupisteen muodostavat
+suomalaiset kansankirjailijat. On nimittäin yleisenä sääntönä pidettävä,
+että taiteellisten suuntien, samoin kuin kaikkien henkisten liikkeiden
+ja virtauksien, aina täytyy mennä äärimmäisimpään yksipuolisuuteensa,
+ennenkuin niiden vastavaikutus, _reaktsio_, on odotettavissa.
+
+Realismin vastavaikutus meillä tuli olemaan kansallinen uusromantiikka.
+
+Olemme nähneet, miten se jo esiintyy Päivälehden piirin miehissä, Juhani
+Ahossa, Arvid Järnefeltissä, Santeri Ivalossa ja Kasimir Leinossa,
+joista jokainen käy läpi koko tuon mieltäkiinnittävän ääniasteikon
+realismista klassisismin kautta uuteen romantiikkaan, kukin omalla
+tavallaan, yksi täydellisemmin, toinen epätäydellisemmin luonnollisesti.
+Tällä siirtymisellä on syvät juurensa koko ajanhengessä ja koko
+suomalaisen kansallishengen saman-aikaisessa kehityskulussa, samoin
+kuin oli ollut edellisellä siirtymisellä romantiikasta realismiin. Mutta
+realistisen taidesuunnankin täytyi ensin sanoa viimeinen sanansa,
+ennenkuin suomalaisen kirjallisuuden kehitys jälleen voi uusille urille
+ohjautua.
+
+Se jäi meillä suomalaisten kansankirjailijain sanottavaksi.
+
+Päivälehden piirin miehet, niin uskollisina realisteina kuin he kukin
+kirjallisen uransa alkavatkin, sentään vaistomaisesti, kaikista
+taideteorioistaan huolimatta, valikoivat ja tyylittelevät vaikutuksiaan,
+tekevät yhteenvetoja ja katsovat ympäröivän todellisuuden ilmiöitä
+»temperamentin läpi». Epäilemättä tekevät sitä myös jossakin määrin
+kansankirjailijat, sillä sen tekee tietämättäänkin ja tahtomattaankin
+jokainen, joka kirjallista taikka taiteellista työtä ylimalkaan
+harjoittaa. Mutta he tekevät sitä edellisiin nähden niin vähäisessä
+määrässä, että juuri _taiteellisen temperamentin puutetta_ voi pitää
+yhtenä heidän tunnusmerkillisimmistä ominaisuuksistaan. Ja juuri siten
+he tulevat merkitsemään meidän kansallisen realismimme viimeistä
+johtopäätöstä.
+
+Jos kerran ulkonainen _havainto_ oli kaiken kirjallisen toiminnan
+lähtökohta, niin olihan parempi, että siihen sekoitettiin niin vähän
+mielikuvituksen aineksia kuin mahdollista. Jos kerran todellisuus oli
+_kuvattava_ sellaisenaan ja jätettävä lukijan omaksi asiaksi siihen
+sisältyvän maailmankuvan muodostaminen, niin olihan aivan oikein ja
+kohtuullista, että tuo kuvaus ainakin oli niin yksityiskohtainen kuin
+mahdollista. Ja jos vielä kuvauksen tuli olla _objektivisen_,
+yleispätevän ja eksaktisen kuin konsanaan luonnontieteen järkkymättömien
+tuloksien, niin olihan suorastaan toivottavaa, että tekijä sekoitti
+siihen niin mitättömän osan omaa personallisuuttaan kuin mahdollista.
+Oikeastaan olisi ollut paras, jos hänellä ei mitään omaa
+personallisuutta olisi ollutkaan, vaan hän ollut yksinkertainen
+heijastus-kuvastin, ilman tahtoa, tunnetta ja inhimillisiä myötä- tahi
+vasta-ajatuksia. Se olisi ollut realistisen kirjailijan ihanne ja
+korkein perikuva. Mutta koska sellaista ei voinut mikään todellisuus
+synnyttää--yhtä vähän kuin ylimalkaan mitään puhtaiden käsitteiden
+vastaa vaisuuksia--oli siihen ainakin pyrittävä, peitettävä oma
+personallisuutensa, jos jumala ehkä onnettomuudeksi olikin sellaisen
+asianomaiselle kirjailijalle lahjoittanut, ja siirtää kaikki syvempi
+yksityis-ilmiöiden seulominen, valikoiminen ja yhdisteleminen (s.o.
+kaikki syvempi taiteellinen toiminta) lukijan asiaksi. Oli selvää
+selvempi, että tätä tietä, jos sitä olisi johdonmukaisesti seurattu, ei
+olisi tultu taideteoksiin, vaan--aineskokoelmiin.
+
+Kansan-elämän kuvauksella on aina ollut mitä tärkein ja miltei
+yksinvaltias asemansa suomenkielisessä kirjallisuudessa. Jos muistamme,
+että kansallinen romantiikka, jonka luonteenomaisimmat ennätykset tosin
+ruotsinkielellä tapahtuivat, jo oli ollut pyrkimystä luontoon, kansaan,
+maan sydämeen, poispäin kultuurin kukkuloilta, pois kaiken
+hienostuneisen, sievisteleväisen, epäkansallistuneen ja
+epä-isänmaallistuneen seura-elämän kahleista, takaisin »muikkuihin ja
+kaljaan», kuten Runebergilla, niin muistamme myös, miten koko
+kansallinen liikkeemme oli perustunut tuolle samalle romantiselle
+pyrkimykselle. Virran mukana seurasi tietysti maan syntyvä,
+suomenkielinen kirjallisuus. Eihän ollut olemassa paljoa muuta
+suomenkielistä ympäristöä kuin suomenkielinen talonpoikainen kansa itse
+isiltä-perittyine tapoineen ja vuosisatojen muodostelemme
+sielun-liikkeineen. Siihen oli tutustuttava, sitä oli kuvattava ja siitä
+kirjoitettava. Mitä merkitsi yksilön oma sisällinen sielun-elämä tuon
+suuren kansansielun rinnalla, mitä hänen tärkeimmätkin sisälliset
+tapahtumansa tuon suuren, kansallisen pyhän asian rinnalla, jolle oli
+kaikki uhrattava? Tieten taikka tietämättään johtui jokainen
+suomenkielinen kirjailija siten heti ajan kansallisen aatteen
+palvelukseen. Runoilijat palvelevat sitä sytyttävillä ja innostavilla
+säkeillään, suorasanaiset kirjailijat kansan-elämän kuvauksillaan. Aika
+ei suinkaan ollut eikä voinut olla edullinen millekään yksilöllisemmille
+sieluntunnustuksille.
+
+Ei myöskään kansallinen realismi. Sillä senhän opinkappaleita juuri on,
+että tekijän oma personallisuus ei saa ollenkaan esiintyä, että
+kuvauksen tulee olla ulkopuolisen ja yleispätevän, sekä sen esittämien
+henkilöiden todellisuudesta suoraan temmattuja, ympäristönsä koneellisia
+tuloksia. Niin ovatkin kaikki ihmiset luonnollisesti, mutta realistinen
+katsantokanta jättää tässä suhteessa huomioon ottamatta, että mekaaninen
+maailmanjärjestyskin kätkee itseensä erään äärettömyyden, jonka
+salaperäisen tuntemattomuuden myös täytyy saada sille kuuluva sijansa
+sitä tulkitsevassa taiteessa ja kirjallisuudessa. Tuon äärettömyyden voi
+kukin ihminen havaita välittömimmin omassa sielussaan. Mutta realismi ei
+suinkaan ollut omiaan kääntämään kirjailijan silmää sisäänpäin, vaan
+ulospäin. Siksi huomaammekin myös kansan-elämän kuvauksen alalla, miten
+tosin lakataan kansaa ihannoimasta, mutta tyydytään aina enemmän ja
+enemmän sen ilmiöiden ulkopuoliseen tarkasteluun sekä niiden
+mahdollisimman tarkkaan ja totuudenmukaiseen esittämiseen. Eri asteita
+tässä suhteessa merkitsevät Aleksis Kivi, Pietari Päivärinta, Juho
+Reijonen, Juhani Aho. Siitä vieläkin pieni askel eteenpäin, ja ollaan
+suomalaisissa kansankirjailijoissa.
+
+Hehän juuri _tunsivat_ kansan-elämän paremmin kuin kukaan, koska olivat
+itse sen lapsia, syntyneet, kasvaneet ja kehittyneet keskellä sitä. He
+kaiketi, jos ketkään, saattoivat olla sen puhtaita _heijastajia_ ja
+_kuvastajia_, koska heidän oma sisällinen ja ulkonainen elämänsä oli
+pelkkää kansan-elämää, koska he eivät tunteneet muuta kuin sitä ja
+olivat siten täydellisesti vapaita kaikista vieraista, häiritsevistä
+vaikutuksista. Kuka taisi paremmin _kansankielen_ kuin he, sen
+eri-murteisen, tuhatvivahteisen kielen, joka oli kaikkien todellisten
+realistien ylin ihastus ja paras taistelu-ase? Kuka paremmin _maalata_
+paperille koko meidän maalaisympäristömme, jos vain osasi kastaa kynän
+mustetolppoon ja asettaa järjellisiä lauseita jäljekkäin? Kaikki
+ajanmerkit olivat edulliset kansankirjailijain esiintymiselle.
+
+Olihan sitäpaitsi jo yksi suuri, tunnustettu kansankirjailija olemassa:
+Pietari Päivärinta.
+
+Nyt tulee niitä tukuttain. Ja on huomattava, että he kaikki nyt
+kirjoittavat suorasanaista, samoin kuin Lönnrotin ja siis kansallisen
+romantiikan aikaiset kirjailevat kansanmiehet kaikki olivat olleet
+runomuodon käyttäjiä. Siinäkin siis sama siirtyminen romantiikasta
+realismiin, minkä ennen olemme koko ajan yleisessä hengessä ja
+suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa havainneet: siirtyminen kansan
+_runoilijoista_ kansan _kirjailijoihin_. Minkä Suomen talonpoikainen
+kansa ennen oli laulanut ilmi itseään Paavo Korhosen, Pietari Makkosen,
+Olli Kymäläisen, Antti Puhakan y.m. kautta, sen se nyt puhuu
+Kauppis-Heikin, Santeri Alkion, Heikki Meriläisen, Nestor Niemelän, Eero
+Sissalan y.m. suulla. Toiset heistä kohoavat jo hyvin korkeaan
+taiteesen. Toisten pääasiallinen merkitys on heidän käyttämänsä
+kansankielen alalla, jonka kautta he koko uudemman kirjakielemme
+kehitykseen vaikuttavat virkistävästi, elähyttävästi. Kaikki he omalta
+osaltaan tuovat uusia lisiä suomalaisen kansanhengen psykologiaan.
+
+Varsinaisten kansankirjailijain ja Päivälehden piirin välillä seisoo
+jälleen joukko ilmiöitä, kuten Kalle Kajander, K.A. Järvi, Juhani Kokko
+y.m., kaikki erinomaisia suomalaisen kansan-elämän ja kansanpsykologian
+tuntijoita ja kuvaajia. Rajamerkit tässä, niinkuin yleensä kirjallisella
+alalla, ovat sangen häälyviä. Ratkoohan jo esim. _Kauppis-Heikki_
+useimmat kansankirjailijain luonteenomaiset rajat itsetietoisella,
+Juhani Ahon koulussa käyneellä taiteellaan. Niiden käytäntö riippuu siis
+samasta kuin taidesanojen ylimalkaan: ne ovat suuria yhteenvetoja, jotka
+tulkitsevat kirjallisen kehityskulkumme sisällistä totuutta, mutta
+tekevät väkivaltaa monelle ulkonaiselle todellisuus-ilmiölle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Realismi oli meillä ollut suorasanaisen kirjallisuuden kehitykselle mitä
+edullisin. Ainoa runon-muodon käyttäjä, jonka se oli pinnalle
+kohottanut, oli Kasimir Leino. Eräät, kuten _Valter Juva_ ja _Severi
+Nuormaa_, kumpikin monen kauniin sävelen kaiuttajia, eivät syystä taikka
+toisesta näytä tuossa kylmässä, ankarassa ajassa saavan kyllin ilmaa
+siipiensä alle. Heidän käy niinkuin Teuvo Pakkalan; he eivät saa oikein
+kiinni ajastaan. Toiset kulkevat vanhan romantiikan kahleissa, jotka
+ainoastaan J.H. Erkko on ollut kyllin väkevä murtaakseen, toiset
+hukkuvat Kasimir Leinon tuomaan järkeilyyn ja käsitteellisyyteen.
+Kuitenkin on 1890-luvulla selvä pyrkimys takaisin runomuotoon
+havaittavissa. Suorasanaisista kirjailijoista vie sen pisimmälle Juhani
+Aho, jonka _tunnelmarunous_ ja _rytmillinen proosa_ jo ennustavat
+jälleen uuden romantisen ajan koittamista.
+
+Kaikki kirjalliset vaikutukset ulkoapäin ovat omiaan sitä edelleen
+kehittämään. Ruotsissa on realismi tehnyt täydellisen vararikon: itse
+sen päämies August Strindberg menee _Infernon_ kautta _Damaskukseen_.
+Nerokas kolmikko Fröding, Levertin, Heidenstam kohottaa ruotsinkielisen
+laulurunouden korkeammalle kuin se on ollut milloinkaan ennen, heidän
+rinnalleen astuu lyyrillisen proosan ja lentävän mielikuvituksen mestari
+Selma Lagerlöf, jonka _Gösta Berlingin satu_ tekee syvän vaikutuksen
+myös tälläpuolen Pohjanlahtea, ja Ellen Key kohdistaa yhteiskunnallisen
+nais-vapautumisen takaisin naisen sisällisimmän, naisellisimman
+vaisto-elämän viljelyyn. Kaikkialla käy henkinen liike ulkoa sisäänpäin,
+yhteiskunnallisesta yksilölliseen, järjestä tunteesen, ulkonaisesta
+havainnosta tunnelmaan ja mielikuvitukseen. Norjassa on Ibsen itse jo
+kääntynyt syvästi mystilliseen, symbolistiseen sielunkuvaukseensa:
+pitkät yksilölliset erämaan-taipaleet erottavat _Nooran_ ja _John
+Gabriel Borkmanin_ tekijät toisistaan. Knut Hamsun, Vilhelm Krag,
+Jörgensen, Obstfelder, kaikki etevimmät norjalaiset ja tanskalaiset
+nuoret henget kantavat uhrinsa tälle uudelle romantiikalle. Sama
+henkinen ilmavirta käy kautta maailman. Saksassa kehittää Friedrich
+Nietzsche suvereenisen yksilöllisyyden ajatuksen, jonka täydellisin
+tähän-astinen ilmestysmuoto lienee Goethen korkeaan koskemattomuuteen
+soinnutetussa personallisuudessa havaittavana, syvästi haltioituneeksi,
+profeetalliseksi runoudeksi: _Näin puhui Zarathustra_. Italiassa
+tunnustautuu Gabriele d'Annunzio vanhan latinalaisen hengen ja uuden
+romantisen kauneus-uskonnon hartaimmaksi kannattajaksi ja itse
+Ranskassa, kirkkaassa, heleässä Ranskassa, on ajan sisäänpäin-kääntyvä
+suunta löytänyt edustajansa Paul Verlainessä ja koko symbolistisessa
+runoilijakohortissa. Näiden henkisten johtotähtien alla, joista jo ennen
+Juhani Ahon yhteydessä on huomautettu, purjehtii esiin myös 1890-luvun
+suomenkielinen uusromantinen kirjallisuus.
+
+Sama on asianlaita ruotsinkielisellä taholla maamme kirjallisuudessa,
+jossa kehitys Runebergin ja Topeliuksen kansallisesta romantiikasta oli
+vienyt Karl A. Tavaststjernan edustamaan realismiin, johon kuitenkin
+vielä monet vahvasti romantiset ainekset sisältyvät, sitten hänen
+_Laureatuksensa_ ja _Diana_-sonettiensa kautta Bertel Gripenbergin
+välkkyvään, uusromantiseen runouteen sekä aikakauslehti _Euterpen_
+edustamaan esteettiseen maailmankatsomukseen.--Miten lähekkäin maamme
+suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden kehitys vielä viime
+aikoihin saakka on kulkenut, osoittavat m.m. sellaiset tosiseikat, että
+Gustaf von Numersin nerokas näytelmärunous, jota on vanhan kansallisen
+romantiikkamme viimeisenä kajastuksena ruotsinkielisellä taholla
+pidettävä, sai ensimmäisen tulikasteensa suomenkielellä, hänen ystävänsä
+ja yhteisrunoilijansa Kaarlo Bergbomin johtamassa Suomen
+Kansallisteatterissa.
+
+Aika on _esteettinen_, jos se sitä ennen oli ollut _eetillinen_,
+_kaunotieteellinen_, jos se sitä ennen oli ollut _luonnontieteellinen_.
+Minne tahansa taivaanrannalla katsoneekin, on romantisen kauneuden pyhä
+lippu realistisen totuuden yhtä pyhän viirin paikalle pystytetty. Ei
+kuitenkaan niin, että olisi palattu takaisin vanhaan romantiikkaan, vaan
+niin, että nousten realistiselta pohjalta koetetaan etsiä ja löytää
+kaunista koneellisestakin maailmanjärjestyksestä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ajan tahti käy yhä nopeammaksi, »hidas» suomalainen veri virtaa yhä
+kiihkeämmin. Entisen nöyrän, vaatimattoman pianissimon sijasta soittaa
+suomenkielinen kirjallisuus pian sangen ylpeässä, uhmailevassa
+fortissimossa, jota myöskin ympäröivät valtiolliset olosuhteet ovat
+omiaan kaikinpuolin kasvattamaan ja kehittämään: ensin 1890-luvun
+taantumus, sitten vuosisadan taitteen sortovuodet, jotka astuvat salpana
+koko heränneen suomalaisuuden ja nuorsuomalaisuuden sekä juuri
+heräämässä olevan sosialismin eteenpäin-ryntäävien voimien tielle. Mutta
+pato synnyttää aina tulvan, sorto sitä väkevämmän vapaus-vaatimuksen.
+_Suurlakko_ on tämän kasvavan, paisuvan, kauan pidätetyn valtiollisen
+mielen-myrskyn suuri loppupiste. Ja on omituista nähdä, miten ennen niin
+hiljainen suomenkielinen kirjallisuus tämän mullistavan ajantaitteen
+kahden-puolin uskollisesti maan yleistä mielialaa heijastaa. Jos se oli
+laulanut kansallisen romantiikan ja puhunut kansallisen realismin
+aikoina, _huutaa_ se nyt täyttä kurkkuaan, ikäänkuin tahtoisi se huutaa
+ilmi koko kansallisen vihamme, suuttumuksemme, tuskamme ja häpeämme.
+Olkoon sen sisällys muuten kuinka rikkinäistä ja sekasortoista
+tahansa--samoin kuin on aika sen ympärillä,--todistaa se kuitenkin, että
+maa pursuu, että Suomi elää ja että se syöksee vastustamattomalla
+voimalla esiin uutta, rohkeata, suomalaisugrilaista rotuhenkeään.
+
+Monissa muissakin suhteissa on koko aikakauden yleinen ilmakehä omiaan
+tuota tummapohjaista myrskypaatosta kasvattamaan. Kansallisen
+vapaus-vaatimuksen rinnalla käy yhtä voimakas _yksilöllinen
+vapaus-vaatimus_, jonka jo Minna Canth ja Päivälehden piiri aikoinaan
+oli kuin käärmeen korvessa kohottanut, ja joka siitä saakka, selvempänä
+taikka hämärämpänä, oli seisonut vastakkain vanhan, suomalaisen,
+kansalliskristillisen auktoriteettiuskon ja sille perustuvan
+kansanmoraalin kanssa. Jo luonnostaan _elämän-myötäisenä_ ja siis
+_kirkon-vastaisena_, se saa uutta vahvistusta siitä elämän-ilon,
+elämänhalun ja terveen elämän-nautinnon riemuitsevasta tarpeesta, joka
+on jokaisen nuoren, kuluttamattoman kansan nousulle ominaista. On
+mainittu joskus meillä sanat _suomalainen renässansi_. Niissä sanoissa
+on enemmän totta kuin outo luulisikaan, sillä saapa mennä hyvin kauas
+kansojen nuoruuteen löytääkseen mitään vastaavaisuutta sille
+kuumeentapaiselle tuotannolle, joka meillä viimeisen kymmenen tai
+viidentoista vuoden kuluessa kirjallisuuden ja myöskin muiden taiteiden
+aloilla vallitsee. Mutta ei mitään kuumeentapaista tuotantoa ilman sen
+alla piilevää, vapaiden, itsenäisten yksilöiden kuumeentapaista,
+_pakanallista_ verenkiertoa. Suomalainen veri on todellakin joutunut
+liikkeesen. Ja se tahtoo ottaa osansa kaikesta kauniista, mikä ennen
+oli kielletty, kaikesta, mitä esi-isät olivat syntinä pitäneet ja juuri
+sen vuoksi tyydyttämättömänä pyyteenä niin väkevästi kansan nuoremman
+sydämeen kasanneet. Sanalla sanoen: _elämänkoreudesta_.
+
+Ja niin tapahtuu, että suomenkielinen kirjallisuus, joka kerran oli
+köyhyyden, pettuleivän ja itsekieltäymyksen karuja hyveitä ylistänyt,
+nyt astuu aivan toisellaisten elämän-arvojen palvelukseen. _Elämän
+täyteläisyys_ tulee sen tunnus-sanaksi, voitollinen, dityrambinen sävel
+sen luonteenomaisimmaksi äänilajiksi. Kuuma, _sensualistinen henkäys_
+käy yli suomenkielisen kirjallisuuden. Aisti-elämä, aisti-ilo,
+_aistikultuuri_ astuvat ensimmäisen kerran suurina, tärkeinä
+elämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. Kristillisen maailmankatsomuksen
+tallaama, herjaama, häväisemä _ihmisluonto_, joskin usein vielä raakana
+ja viljelemättömänä, ottaa sananvuoron suomenkielisessä
+kirjallisuudessa, vaatien siinä täysiä kansalais-oikeuksiaan.
+Yksilöllinen kauneus, yksilöllinen siveys, _yksilöllinen totuus_
+kulkevat koko nuoren polven yli näkymättöminä kylväjinä.
+
+Kaikki tähtäävät samaan suureen päämäärään: _hellenismiin_.
+
+Ei niin, ettei vastakkaisiakin pyrkimyksiä olisi ajassa havaittavana.
+Ateena ja Jerusalem taistelevat ylivallasta, eivät ainoastaan koko
+ajanhengessä, vaan myös usein yksityisissä taiteilijasieluissa ja
+kirjallisissa ilmiöissä. Asianlaita on sama kuin niiden romantisten ja
+realististen ainesosien, joista yllä on huomautettu ja joita me tuskin
+koskaan todellisuudessa tapaamme toisistaan aivan erillään. Päinvastoin
+on koko kirjallisuutemme kehityskulku Elias Lönnrotista viimeisiin
+joulu-uutuuksiin saakka nykyisen Suomen henkisessä läpileikkauksessa
+meillä nähtävänä. Toiset ilmiöt siinä kuuluvat menneisyyteen, toiset
+tulevaisuuteen, toiset ovat hetkellisempiä, toiset nykyisempiä. Mutta
+sen _erikoisuudeksi_ jäävät ne ominaisuudet, jotka sen kaikista
+edellisistä aikakausista erottavat. Ja juuri niistä olen edellisessä
+tahtonut eräitä silmiinpistävimpiä luetella.
+
+Mitä lähemmäksi suomenkielisen kirjallisuuden nykyisyyttä tullaan, sen
+enempi sen kehitys haarautuu, sen monipuolisemmiksi käyvät sen ilmiöt,
+sen kirjavammaksi sen yleisleima. Lisäksi tullut nuoren _venäläisen
+kirjallisuuden vaikutus_, Gorjkin, Andrejewin y.m. on ollut omiaan sitä
+yhä enemmän kirjavoittamaan. Yhtyneenä entisiin skandinaavisen,
+saksalaisen, ranskalaisen, englantilaisen, italialaisen ja vihdoin
+_klassillisen_ kirjallisuuden vaikutuksiin, se on omalta osaltaan ollut
+mukana muodostamassa sitä sekasortoista, kirkaisevaa, slaavilaista,
+_byzantinista_ vaikutusta, minkä kirjallisuutemme yleisleima tällä
+hetkellä tekee ja joka jo näkyy sen mauttomista, mahdottomista
+kansikuvistakin. _Barokki_ olisi ehkä sen oikea mainesana, jos se enää
+yleensä lienee millään taidetermillä merkittävissä.
+
+Näyttää ensi silmäyksessä mahdottomalta käydä tämän sekasortoisen
+kirjallisen aikakauden erikois-ilmiöitä ollenkaan määrittelemään tahi
+lajittelemaan. Mutta sen myöntäminen olisi sama kuin oman kriitillisen
+kyvyttömyytemme tunnustaminen, sillä juuri sitä vartenhan on entisyyden
+tarkastelu suotu meille, että me sen kautta saavuttaisimme edes
+jonkinlaisen yleiskatsauksen myös nykyisyyteen. Eiväthän senkään ilmiöt
+ole meille taivaasta tipahtaneet. Täytyyhän niiden kaikkien kasvaa
+maasta ja ajasta, täytyyhän niillä jokaisella olla luonnollinen
+selityksensä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Runomuotoinen kirjallisuus meillä oli 1890-luvun uusromantiikan mukana
+käynyt mahdolliseksi. Niinpä näemmekin esiintyvän saman vuosikymmenen
+loppupuoliskolla kokonaisen sarjan suomenkielisiä runoilijoita, joissa
+monet entisyyden viivat taittuvat ja joista ne jälleen kauas eteenpäin
+haarautuvat.
+
+Sarjan alottaa _Yrjö Veijola_, jonka ensi esiintymistä Kasimir Leino
+niin suurella ihastuksella tervehtii ja jonka runous romantisella
+legenda- ja ballaadihengellään heti saavuttaa suurta suosiota osakseen.
+Seuraa _Larin Kyösti_, hänkin aluksi, samoin kuin edellinenkin,
+skandinaavisten vaikutusten alainen, sittemmin yhä suomalaisemmaksi
+syventyvä ja itsenäistyvä runoilijakyky, hilpeä kansan-elämän kuvaaja ja
+samalla sielullisen mystiikan salaperäisiä onkaloita astuskeleva. Sitten
+_O. Manninen_, joka suppeiden, täsmällisten säkeittensä taakse kätkee
+niin paljon syvää, surunvoittoista mielialaa ja resigneeratun järjen
+hiuksenhienoa sielunerittelyä. Sitten _Ilmari Kianto_, joka
+alkutuotantonsa yksinäisyystunnelmasta vähitellen, nähtävästi nuoren
+venäläisen kirjallisuuden ja Arvid Järnefeltin vaikutuksesta,
+kirkollisvastaiseen individualismiin kehittyy. Ja vihdoin näiden rivien
+kirjoittaja, jonka näinkin ylimalkaiset ja helppohintaiset kirjalliset
+mainesanat hänen, ikävä kyllä, täytyy jättää muiden muovaeltaviksi.
+
+Myöskin saman-aikaisen suorasanaisen kirjallisuuden alalla on tunnelma
+lähtökohtana, lyyrillinen proosa taas sen luonteenomaisena ilmaisuna.
+Tunnelmarunoudesta lähtee _Maila Talvio_, vaikka hän sittemmin
+kansan-elämää käsittelevissä romaaneissaan meneekin realistiseen ja
+samalla sangen tarkoitusperäiseen havaintoon. Tunnelmarunoilija on
+myöskin _Volter Kilpi_, joka kehitettyään haltioituneen
+kauneushurmauksen kenties pisimmälle koko suomenkielisessä
+kirjallisuudessa vähitellen esteettiseksi mielikuvaajaksi
+viilenee.--Samaan aikaan ilmenee jo vastavaikutus. Käsite, haltioituneen
+hurmauksen vastakohta, on pohjana _Helmi Setälän_ ohuelle, mutta
+älykkään sielun-erittelyn leimaamalle tuotannolle. Enemmän entisen
+realismin pohjalla pysyy taas _Aino Kallas_, joskin hän sen yleistä
+ajansuuntaa seuraten täysin nykyaikaiseksi tyylittelee.
+
+Näytelmäkirjallisuus kulkee aluksi kauempana ajan yleisestä
+kehitysviivasta. Sentään on täälläkin mielikuvitus entisen realistisen
+havainnon sijasta _Juhani Sjöströmin_ vilkkaan, karjalaisen runottaren
+kautta voimakkaasti ja väririkkaasti edustettu. Toinen huomattava
+näytelmäkirjailija _Kaarle Halme_ kehittää taas realistisen, joskin
+monia romantisia aineksia sisältävän tekotapansa pitkälle kohti tiukkaa,
+valikoivaa tyylittelyä. Sama on sittemmin _Elviira Villmanin_
+ensimmäisen suuren näyttämömenestyksen salaisuus.
+
+Kuljetaan kohti tyylittelyä, koristeellisuutta, joskin horjuen ja kuin
+hämärässä haparoiden. Tunnelma, mielikuva, käsite ovat yleisiä
+lähtökohtia, ei ulkonainen havainto ja kokemusperäinen tieto siis
+sellaisinaan. Ei realistin erittely, vaan romantikon yhteenveto on
+vallitsevana. Sisästäpäin, ei ulkoapäin, kasvaa uusromantisille
+kirjailijoille heidän maailmankuvansa. Ulkonaista todellisuutta
+käytellään useimmin vain sisällisten totuuksien muotoina, vertauskuvina.
+
+Raamatullisesta vertauskuvallisuudesta lähtee _Johannes Linnankoski_,
+jonka lentävä mielikuvitus ja tuores tunnelmapohja hänelle sittemmin
+myös uusromantisen ja väkevästi sensualistisen kansan-elämän kuvauksen
+alalla tuottaa eräitä huomattavia ennätyksiä. Tyylittelevän,
+koristeellisen suomalaisen proosan ja sivistyneisen sielunerittelyn
+kohottaa korkealle _L. Onerva_, hänkin alkanut sensualistisesta
+tunnelmarunoudesta. Uusromantinen myrskypaatos taas laulaa täydellä
+voimallaan _Joel Lehtosen_ kuohuvissa, häikäilemättömän mielikuvituksen
+esiin purkamissa romaaneissa. Sama dityrambisen uhman sävel on
+silmiinpistävin piirre _Aarni Koudan_ tähänastisessa, Nietzschen
+värittämässä tuotannossa. Vienompi on _Gabriel Engelbergin_ runouden
+pohjasävy, mutta kohoaa sekin yhteiskunnallisen vääryyden tajunnasta
+korkeaan ja jo puhtaasti sosialistiseen paatokseen. Karjalaisen vilkas
+mielikuvitus ja herkkä lyyrillisyys ovat _Iivo Härkösen_
+kotipaikka-runoudelle tunnusmerkillisiä.--Omituinen, sensualismin ja
+asketismin, sosialismin ja klerikalismin sairaloinen sekoitus on _Irmari
+Rantamala_, jolta kuitenkin hänen mauttomuutensa ja muodottomuutensa
+kieltää kaiken syvemmän esteettisen mielenkiinnon.
+
+Uusromantinen myrskypaatos lienee hänen kauttaan sanonut viimeisen
+sanansa meillä. Samoin arvattavasti se mauton, sivistymätön sensualismi,
+joka on eräissä »Tampereen koulun» ilmiöissä esiintynyt, kuten tätä
+suuntaa joskus on leikillä nimitetty.
+
+Aivan syytön ei tähän viimemainittuun syntiin myöskään ole _Maria
+Haggrén-Jotuni_, jonka suppea tyylittely ja kylmä, säälimätön »verismi»
+hänet kuitenkin aivan toiselle kirjalliselle tasolle kohottavat. Sama
+tyylittelevä, mutta edellistä paljon kehittymättömämpi uusrealismi
+näyttää olevan _Kyösti Vilkunan_ novellien silmämääränä. Kaukana
+kaikesta uusromantisesta uhman säveleestä pysyttelee myös _V.A.
+Koskenniemi_, jonka uneksiva, lyyrillinen tunne on ranskalaisen y.m.
+europalaisen runouden vaikutuksesta niin kirjalliseen ja hiukan
+estetisoivaan yleiskuoreen pukeutuneet.
+
+Suomenkielisen kirjallisuuden kehittyessä ovat myös sen lähtökohdat
+jossakin määrin kirjallistuneet, kaupunkilaistuneet
+ja--pääkaupunkilaistuneet. Meidän ei suinkaan enää ole tarvis mennä
+Kaarlo Bergbomiin saakka etsiäksemme niitä kirjallisia, kriitillisiä ja
+esteettisiä »asfalttikukkasia», joista hänen novellinsa ovat ensimmäinen
+oire meillä ja jotka esim. ranskalaisessa kirjallisuudessa niin
+etualalla ovat. Me voimme niitä löytää jo lähempääkin. Romaanisen,
+latinalaisen hengen läpitunkema on _Jalmari Hahlin_ hauras, viileähkö
+tuotanto. Jotakin samasta hiukan kirjallisesta ja jälki-tuottavasta
+tunnelmasävystä on myös _Kaarlo Atran_ tähän-astisissa, sangen
+taitavasti sommitelluissa teoksissa havaittavana. Kokonaan
+kaupunkilainen ilmiö on _Jalmari Finne_, eikä vähemmän ehkä _Armas Toivo
+Tarvas_, joskin he jo jonkun verran parodioivat tätä nykyaikaisen
+kaupunki-elämän kasvattamaa, taipuisaa ja sormi-näppärää kirjallista
+perikuvaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Korvesta valaistun pääkaupungin kaduille, Elias Lönnrotista ja
+Kalevalasta »viimeisten päivien pyhiin» saakka seurattuamme
+suomenkielisen kirjallisuuden kehitystä, joskin vaillinaisesti ja
+ylimalkaisesti, on lukijalla oikeus kysyä, mihin tällä kaikella siis on
+tultu, mitkä ovat siis suomenkielisen kirjallisuuden tähän-astiset
+saavutukset, missä se nyt seisoo ja mikä on, inhimillisesti ennustaen,
+sen lähin vastainen suunta oleva. Pieni yhteenveto edellisestä ei
+sentähden ehkä tässä liene poissa paikaltaan.
+
+Ensimmäinen piirre, joka pistää silmään kirjallisuutemme kehityskulkua
+tarkastellessamme on sen vähittäin tapahtuva _yksilöllistyminen_. Elias
+Lönnrot suli Kalevalassaan niin kokonaan yhteen kansallishengen kanssa,
+että sen takaa on vieläkin vaikea mitään yksityistä
+kirjailijapersonallisuutta erottaa. Oksanen ja Kivi erottuvat jo paljon
+enemmän omiksi personallisuuksikseen, vielä enemmän Minna Canth, Juhani
+Aho, Arvid Järnefelt ja koko nuorsuomalainen kirjailijakohortti.
+_Yksilöt_ astuvat aina enemmän etualalle, _ympäristö_ siirtyy yhä etemmä
+taustaan. Yksilöllinen sielun-elämä saa yhä suuremman jalansijan
+suomenkielisessä kirjallisuudessa. Mitä lähemmä nykyistä aikaa tullaan,
+sen enemmän edustavat suomenkieliset kirjailijat vain omaa itseään,
+riippuen sitten tämän itseyden syvyydestä ja laajuudesta, missä määrin
+hänen tuotantonsa myös koko suomalaista kansansielua syleilee.
+Pisimmälle on tämän yksilöllistyminen vienyt epäilemättä nykyinen
+uusromantinen kirjallisuus.
+
+Toinen silmiinpistävä piirre on suomenkielisen kirjallisuuden yhtä
+vähitellen tapahtuva _itsenäistyminen_. Itsenäisimmän ja arvattavasti
+myös pysyvimmän ilmiönsä ensin Kalevalassa luotuaan, joutuu se heti
+maamme kukoistavan ruotsinkielisen kirjallisuuden vaikutuspiiriin, joka
+vanhemman veljen oikeudella pitkiksi ajoiksi määrää sen kehityksen ja
+koko yleisen makusuunnan. _Europalainen vaikutus_ tulee tässä suhteessa
+vapauttajana, norjalainen, saksalainen, ranskalainen ja vihdoin
+venäläinen kirjallisuus irroittavat kukin osaltaan kankean suomalaisen
+kielen siteitä, ja suomalainen kansallishenki oppii siten myös
+kirjallisuuden alalla tulkitsemaan omaa sisällystään omalla tavallaan.
+Epäilemättä on germaaninen makusuunta meillä vieläkin sangen
+vallitsevana, muodostaen kylläkin terveellisen vastapainon sille
+slaavilaiselle vaikutukselle, joka vuosi vuodelta on ollut kasvamassa.
+Mutta näiden kahden jyrkästi vastakkaisen kansallishengen luoman
+esteettisen maun ja mahtavan kirjallisuuden välillä seisoo nyt jo sangen
+omintakeinen suomenkielinen kirjallisuus, jota ei enää voi sekoittaa
+niihin kumpaankaan, joka kaikilla eri aloillaan, laulurunouden,
+kertomarunouden ja näytelmärunouden, jo on luonut jotakin itsenäistä ja
+joka kaikessa pienuudessaan ja puutteellisuudessaan sentään edustaa
+jotakin uutta, jotakin ennen-tuntematonta inhimillisen hengen ja
+taiteellisen viljelyksen haarautumaa maailmankirjallisuudessa.
+
+Kolmantena, vähemmän huomattavana piirteenä tahtoisin vielä mainita sen
+sisällisen _keskeistymisen_, joka satunnaisten ja ohimenevien
+äärimmäisyys-suuntien jälkeen siinä aina entistään voimakkaampana
+esiintyy. Äärimmäisyys-suunnat eivät yleensä kauan menesty meillä: ne
+sotivat vastaan koko suomalaista kansanluonnetta ja sen henkistä
+tasapaino-tarvetta. Kalevalan naivista, itsetiedottomasta tasapainosta
+lähdettyään kulkee suomenkielisen kirjallisuuden kehitys, aluksi
+hitaammin, sitten yhä nopeammassa tahdissa kansallisen romantiikan ja
+Aleksis Kiven kautta kohti kansallista realismia, suorittaa sen
+kehityksen muutamassa vuosikymmenessä, vie sen äärimmäisyyteen
+ranskalaisen naturalismin vaikutuksesta, mutta palajaa heti takaisin
+klassilliseen tasapainoonsa jo muutaman vuoden kuluttua eräässä osassa
+Päivälehden piirin kirjallista tuotantoa. Lähtee siitä taas toista
+äärimmäisyyttä kohti kulkemaan, suorittaa senkin muutamassa
+vuosikymmenessä, ja seisoo nyt jälleen keskeistymisen merkin alla,
+mikäli sen jo, entisyyteen nähden, hyvinkin laajalti aaltoavasta
+runsaudesta voi elinvoimaista ja tulevaisuuteen tähtäävää erottaa. Tämän
+_keskihakuisen_ pyrkimyksen hedelmälliseksi tekemisestä ja voitolle
+pääsemisestä riippuu mielestäni suomalaisen kansalliskirjallisuuden
+lähin tulevaisuus.
+
+Epäilemättä se voi tuossa pyrkimyksessään johonkin määrin nojata
+entisyyteen. Se voi nojata Elias Lönnrotiin ja Kalevalaan, Aleksis
+Kiveen ja koko Päivälehden piirin klassilliseen kehityskauteen. Se voi
+nojata yleensä jokaiseen kirjalliseen ilmiöön entisyydessä, missä tämä
+klassillinen tasapaino esiintyy, mutta sen on kuitenkin luotava _uusi_
+tasapaino, _uusi_ sopusointu itselleen, samalla hyväkseen käyttäen
+kaikkia sille sukulaisia, saman-aikaisia ja entis-aikaisia pyrkimyksiä
+muualla maailmassa. Tämä taas on mahdotonta ilman uusien suomalaisten
+_kauneus-arvojen_ luomista ja vakiuttamista.
+
+Jumalat meitä kaikesta normeja antavasta, mittapuisesta estetiikasta
+varjelkoot! Nykyisen luonnontieteellisen estetiikan aikoina, jolloin
+jokainen päivä tuo äärettömät ilmiö-paljoudet kirjallisuudentutkijan
+työpöydälle, olisikin minkään suomalaisten esteettisten mittapuiden
+haaveksiminen sangen mielipuolista joutohetken viettoa. Mutta niin totta
+kuin järjellinen ihminen ylimalkaan ei voi estää itseään _valikoimasta_,
+lajittelemasta ja luokittelemasta vaikutuksiaan, niin totta kuin kukaan
+taiteilija ei voi olla omalla tavallaan _tyylittelemättä_, muovailematta
+ja muodostelematta kuvattavaansa sisäistä taikka ulkonaista
+todellisuutta, niin totta täytyy myös esteetikon--ja kokonaisen kansan
+esteettisen ymmärryksen--erottaa kirjallisista ilmiöistään tärkeät ja
+vähemmän tärkeät, luonteenomaiset ja vähemmän luonteenomaiset,
+miellyttävät ja vähemmän miellyttävät, ja--lopuksi: kauniit ja vähemmän
+kauniit. Suomenkielisen kirjallisuuden esteettisestä tutkimuksesta, sen
+_kauneuksien_ havaitsemisesta ja ymmärtämisestä, sen _kauniiden
+ilmiöiden_ erittelystä ja yhdistelystä, vasta voivat aikojen vieriessä
+selvetä ja seijastua ne suomalaiset kauneus-arvot, jotka jo
+sellaisinaan, tahtoen taikka tahtomatta, vaikuttavat kirjallisia lakeja
+säätävästi, esteettisiä normeja antavasti. Enemmän kuin ennen tulisi
+suomalaisten esteetikkojen siis juuri tälle vähän-viljellylle alalle
+antautua.
+
+Kovin kylmästi kohtelee myös itse suomalainen kansan-aines
+kansalliskirjallisuuttaan. Melkein mikä muu tahansa henkinen taikka
+aineellinen harrastus ottaa osakseen enemmän sen mielenkiintoa ja
+samalla myös valtiovaraista kannatusta. Kuitenkin on tälläkin alalla jo
+_jotakin_ kansallista työtä tässä maassa suoritettu. Tarkoitan: jotakin,
+jota meidän ei ole tarvis hävetä ollenkaan, vaan joka päinvastoin voi
+tarjota meille paljonkin tilaisuutta terveelliseen _itsetutkisteluun_
+ja _itsetuntemukseen_, sen puhtaasti kaunotieteellisestä ja
+sielutieteellisestä mielenkiinnosta puhumattakaan. Selvemmin kuin mikään
+muu henkinen tuotantomme heijastelee nimittäin juuri suomenkielinen
+kaunokirjallisuus jokaisessa asteessaan koko suomalaisen kansallishengen
+kehitystä. Ilman tuon kehityksen tuntemusta taas ei mikään itsetietoinen
+_kansallinen yhteenkuuluvaisuus-tunne_, ei mikään eheä, yksilöllinen
+taikka kansallinen _toiminta_ ole maassa mahdollinen.
+
+Tapahtuu vääryys tälle kirjallisuudelle, jos siihen sovitetaan jonkun
+muun kansan kirjallisia mittapuita, samoin kuin tapahtuisi vääryys, jos
+ranskalaista kirjallisuutta arvosteltaisiin saksalaisen maun mukaan,
+taikka päinvastoin. Me olemme vain pieni ja köyhä kansa tosin, mutta
+_sen_ ylellisyyden me kuitenkin voimme tällä niemimaalla itsellemme
+kustantaa, että me uskallamme tuntea itsenäisesti, ajatella vapaasti ja
+voimakkaasti. Taiteen ja kirjallisuuden piiriin sovitettuna merkitsee
+tämä »sisäinen itsenäisyys»--ainoa, jota vieras ei voi viedä
+meiltä--että meidän on kehitettävä oma _suomalainen kirjallinen ja
+taiteellinen makumme_, jos meidän mieli koskaan päästä pois siitä
+raakalaisesta sekasorrosta, mikä meillä vielä tällä, kuten monilla
+muillakin viljelyksemme aloilla, vallitsee.
+
+Kunkin kansan esteettisellä ymmärryksellä on kantavuutta ainoastaan niin
+kauas kuin sen kieli ja koko sivistyspiiri ulottuvat. Meidän ei ulotu
+näitä rantoja loitommaksi. Ainakin täällä täytyy siis olla sen
+suomalaisen kirjallisen maun ja taiteellisen aistin kotisija, joka
+yhdessä muun henkisen ja aineellisen viljelyksemme kanssa vasta voi
+tehdä tämän maan sivistyneiden ihmisten asuttavaksi.
+
+
+
+
+EINO LEINO
+
+on ennen julaissut:
+
+
+I. Alkuperäisiä teoksia.
+
+Maaliskuun lauluja...............................--:50
+Tarina suuresta tammesta y.m. runoja............. 1:50
+Yökehrääjä. Runoja............................... 2:50
+Sata ja yksi laulua ............................. 2:50
+Tuonelan joutsen. Näytelmäruno................... 1:25
+Ajan aalloilla. Runoja .......................... 1:75
+Hiihtäjän virsiä.................................--:75
+Johan Vilhelm, 3-näyt. näytelmä.................. 2:50
+Sota valosta, 5-näyt. näytelmä................... 3:50
+Pyhä kevät. Runoja .............................. 2:50
+Kivesjärveläiset. Kertomaruno.................... 2:50
+Kangastuksia. Runoja ............................ 2:50
+Päiväperhoja. Pieniä tarinoita................... 2:--
+Helkavirsiä...................................... 2:50
+Kaunosielu. Kuvaus .............................. 1:75
+Simo Hurtta. Runoja Ison vihan ajoilta .......... 1:50
+Talvi-yö. Runoja.....................,........... 1:75
+Naamioita, I. Näytelmiä ......................... 3:25
+   "      II.     "     ......................... 3:--
+   "     III.     "     ......................... 4:--
+   "      IV.     "     ......................... 4:--
+   "       V.     "    ......................... 3:25
+Päivä Helsingissä. Pilakuva ..................... 1:85
+Runokirja. Valikoima.............................. 3:50
+   "           "    ....................... koruk. 4:75
+Tuomas Vitikka | ................................. 3:--
+Jaana Rönty    | Romaaneja routavuosilta.......... 3:--
+Olli Suurpää   | ................................. 3:--
+Halla. Runoja  ................................... 2:25
+
+
+II. Runosuomennoksia.
+
+Zachris Topelius: Regina von Emmeritz.
+        "         Kypron prinsessa.
+J. L. Runeberg: Kuningas Fjalar.
+      "         Nadeshda.
+Jean Racine: Phaidra.
+Friedrich Schiller: Wilhelm Tell.
+Maailman kannel. Valikoima laulurunoutta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Suomalainen näyttämötaide 9/4 1902 .............. 2:--
+
+       *       *       *       *       *
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Suomalaisia kirjailijoita, by Eino Leino
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA ***
+
+***** This file should be named 13445-8.txt or 13445-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/3/4/4/13445/
+
+Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
+Proofreaders
+
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
+
diff --git a/old/13445-8.zip b/old/13445-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..464f6ba
--- /dev/null
+++ b/old/13445-8.zip