diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 13338-0.txt | 3033 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/13338-8.txt | 3421 | ||||
| -rw-r--r-- | old/13338-8.zip | bin | 0 -> 58499 bytes |
6 files changed, 6470 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/13338-0.txt b/13338-0.txt new file mode 100644 index 0000000..907b1cd --- /dev/null +++ b/13338-0.txt @@ -0,0 +1,3033 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13338 *** + +LAPSIA + +Kokoelma novelleja lasten parista + + +Kirj. + +Teuvo Pakkala + + +1895. + + + +SISÄLLYS: + +Häiritty jouluilo +Mahtisana +Valehtelijoita? +Mari varkaissa +Syntinen joulupuuro +Ihme ja kumma +Poikatyttö +Jumalan marjat +Vanha koti +Sairasvuoteella + + + + +HÄIRITTY JOULUILO + + +Pikku Jaakolle oli tulossa hauska joulu. Hänellä oli äidille joululahja. +Arvokas lahja, joka oli riemastuttava äidin. + +Se oli pantu puodissa sievään paperilaatikkoon niin että jo ulkoapäin +näytti lahja arvokkaalle. Mitä oli sisaren lahjat tämän suhteen? Kaikki +yhteensäkin? Ilmanaikojaan vain! + +Hän oli nähnyt kaikki heidän lahjansa, joita heillä oli vanhemmilleen ja +toisilleen. Tytöt olivat näytelleet ne moneenkin kertaan. Vaan hänen +lahjaansa eivät tytöt tienneet! Hän oli päättänyt ettei näytä eikä virka +mitään, on aivan niin kuin hänellä ei mitään lahjaa kenellekään +olisikaan, että sitten kaikki oikein hämmästyvät, kun laatikko lentää +ovesta. + +Hän piirusti laatikon kanteen: ÄIDILLE. Mutta kun hän tapasi säilöistään +kirjoituksineen ja postimerkkeineen vanhan kirjekuoren, minkä joskus oli +kadulta löytänyt, hän kiinnitti sen laatikon kanteen. Mainiota! Nyt +eivät tiedä suuntiakaan keneltä lahja on. + +--Jos tietäisitte! meni hän sanomaan tytöille ihastuksissaan asiansa +erinomaisesta onnistumisesta. + +Tytöt koettivat arvailla, mutta eivät suuntiakaan osanneet. Niin +vähäpätöisiä arvailivat, että oikein nauratti! Jaakosta tuntui +houkuttelevalle sanoa, että näkisi heti, kun tytöt hämmästyvät. + +--Olen sika, jos sanon! ehätti Jaakko vakuuttamaan, kun tytöt alkoivat +kiihkeämmin pyydellä. Kunniansanansa annettuaan oli hän varma itsestään, +ja salaisuutensa oli kuin lukon takana. + +Tytöt vain kiihtyivät, mitä päättävämpi Jaakko näytti olevan. Ja +Esteri--vanhin heistä kaikista--otti Jaakon lujille, kun sattuivat +kahdenkesken. Hän pyysi niin, niin hartaasi: Jaakko rakas! rakas Jaakko! +Ja hän lupasi kaikkia, lupasi sanoa ja näyttää jo edeltäpäin, mitä +hänellä oli Jaakolle, ja olisi luvannut vaikka silmän päästään, jos +Jaakko olisi näyttänyt tai sanonutkaan lahjansa. Lopuksi Esteri suuttui +ja uhitteli: älä huoli, Jaakko! Eevalle Esteri sitten kuvaili, miten +kaunista on, kun lapset toisilleen uskoivat, mitä heillä on +vanhemmilleen, ja kiittelivät Kitelän Iivaria, joka oli näyttänyt +sisarilleen lahjansa. + +Jaakko nauroi halveksivasti: + +--Pahanen kalalauta, näyttipä tuonkin tai oli näyttämättä. + +--Sinulla ei ole senkään veroista! sanoi Esteri. + +Jaakko oli kiihtyä. Turkanen, jos hän näyttäisi, niin Esteri lentäisi +selälleen! Tytöt yhtyivät ihan haltioihinsa. He pyysivät ja rukoilivat. + +--En sano! hän innostuksissaan vastasi tyttöjen pyyntöihin.--Sitten +vasta, kun laatikko ovesta lentää, huudan minä, että ne ovat _sakset_! + +Jaakolle oli ihan käsittämätöntä, mitä Esteri pyrskähti nauramaan. +Eevakin rupesi nauramaan aivan kuin yht'äkkiä olisi huomannut jotakin +hassua. + +--Hullujako nuo ovat! + +Samassa tuli äiti sisään. Esteri äidille selittämään: + +--Jaakko ei sano kenellekään, mitä hänellä on äidille joululahjaksi, +vasta sitten kun laatikko ovesta lentää, huutaa hän, että sakset ne +ovat. + +Jaakko seisoi silmänräpäyksen ajan tyrmistyneenä. Sitten äkkiä singahti +kuin poukka Esterin eteen ja tämä samassa oli lattialla pitkällään. + +--Jaakko! ehti äiti tuskin siihen sanoa, kun jo Esterin laatikko +piirongista oli lattialla ja tavarat huiskin haiskin ympäri huonetta, +niin että seinillä ripisi. Sen tehtyään hän yritti kamariin, missä +Esterin joululahjat olivat pienessä vasussa, sirottaakseen nekin. Mutta +äidin ohi mennessään tarttui hän äidin käteen kuin Absalom puun oksaan. +Hän temposi irti ja potkaisi kumoon joulukuusen, joka oli tuotu sisään +ja seisoi keskilattialla. Se oli kostoksi äidille! Eeva siitä suuttui +enimmän ja, kun ei muuta voinut, kiusoittavalla äänellä sanoi Jaakolle: + +--Senkin saksi-Jaakko! + +Se oli tulta tappuroihin. Onneksi oli Eeva esteitten takana ja tarpeeksi +kaukana. Eevan nukke sai kärsiä koston. Sen viuhautti Jaakko lentämään +yli huoneen uunin kylkeä vasten, että kaula poikki. Mutta kaikki tämä +oli Jaakosta kevyttä. Voima kuohui ja aivan kuin puski häntä tarttumaan +johonkin raskaaseen, mikä liikutellessa ryskäisi ja jymähtelisi. Hänellä +tuntui olevan voimaa ja halua kaataa pöytä ja vaikka koko tuo piironki +tuolla. Hän viskasi muutaman tuolin kumoon--ja siihen halu raukesi. Hän +syöksyi ulos ja purskahti itkemään. + +Hän ei mene sisään koko iltana. Olkoot ja antakoot lahjansa. Ei heillä +kuitenkaan ole niin hauska, kuin olisi ollut! Eikä äiti saa uusia +saksia: Saa pitää ne vanhat saksikulunsa, joita aina tuskittelee ja +joilla kesällä matonkuteita leikatessaan sai niin pahan rakon +peukalohankaseen, että koko käsi turposi ja lääkärin piti leikata kättä. +Mitä sanoisivat äiti ja Esteri ja Eeva, jos äidin käsi nytkin +kipeytyisi? Eiköhän tulisi hätä niinkuin kesälläkin. + +Mutta Jaakolle itselleen tuli samallainen hätä kuin kesällä, jolloin häh +alkoi kerätä rahoja ostaakseen uudet sakset. + +Hän meni sisään. Joulukuusi oli pystyssä ja tuoli oli paikoillaan. Ei +ollut muita kuin Esteri huoneessa. Hän oli koonnut tavaransa eikä +näyttänyt olevan tietävinäänkään Jaakosta. Vihassa päätti Jaakko hänen +olevan. Sitten kyökistä Eevakin itkusilmin, toisessa kädessä päätön +nukke ja toisessa pää. Jaakko meni heti Eevaa lepyttämään, koettaen +selittää, miten nuken saattaa korjata. Ja hän lupasi Eevalle näyttää +lahjansa, kutsuen Eevan kamariin. + +Eeva unohutti surunsa ja ihastui heti laatikkoon. Sakset olivat kauniit +hänestä, vaan varsinkin laatikko. Jaakko lupasi Eevalle laatikon, sitten +kun on äiti saanut saksensa. Jaakko näytti ja selitti, että hän oli +pannut kirjekuoren siihen, että luultaisiin laatikon ja saksien tulleen +postissa Amerikasta. Eevasta se oli erinomaista ja mukavaa. + +--Kuule, Jaakko! Ei sanota kenellekään! Sanotaan Esterille, että ei +sinulla olekaan sakset, vaan muuta. + +Eeva sai Jaakon innostumaan. Ja kun hän sanoi Esterille, niinkuin Eeva +oli neuvonut, että hänellä ei olekaan sakset, vaan muuta, jolloin Eeva +tekeytyi sen näköiseksi, että se muu on hyvin erinomaista, niin Jaakko +aivan uskoi, että Esteri niin luulee, varsinkin kun Esteri alkoi +Eevalta kysellä, kun tämä näytti niin hyvillään ja salaperäinen olevan. + +Melkein entisellään oli Jaakon asia ja alkoi taas jännittää. Hän ei +tahtonut malttaa odottaa iltaa ja lahjojen aikaa. Heti kun joulukuusi +oli sytytetty, hän meni ulos lahja kainalossa hyvin salaa, mutta +viskattuaan sen, tuli hän heti itse jäljestä uteliaana näkemään ja +kuulemaan. + +Esteri otti lahjapaketin lattiasta ihastuneena, kun oli niin sievä +laatikko. Hän luki kirjekuoresta: »Korkeasti kunnioitettava Herra +Pastori Hieronymus Räyhä----» + +--Ei se ole tänne! ehti jo äiti sanoa, mutta Eeva väitti, että on se! Ja +selitti, että siinä on kannessa oikea kirjoitus: äidille, mutta +kirjekuori on vain sitä varten pantu, että sakset ovat tulleet postissa +Amerikasta. + +Esteri purskahti taas nauramaan ja Jaakko pujahti kamariin pimeimpään +loukkoon. Hän häpesi niin, että itki. Vaikka kuuli äidin ihastelevan +saksia, niin ei se mieltä parantanut. Hän toivoi, että Esteri +sairastuisi ja kuolisi! + +Sitä hän mielessään hautoi eikä häntä saatu koko iltana loukosta, ei +hyvällä ei pahalla. Tälle maailmalle tietämättömänä nukuksissa hänet +sieltä vihdoin kannettiin sänkyynsä. + + + + +MAHTISANA + + +Ei ollutkaan hauska sunnuntai, kuten tavallisesti. Isä ja äiti eivät +olleet päivälliseltä asti ainoatakaan sanaa vaihtaneet. Lapsetkin, Maija +ja Iikka, olivat olleet hiljaa. He istuivat erillään, Iikka tuolilla +sohvan päässä, mihin näki ikkunasta kuun, Maija ikkunan ääressä ja +katseli kadulle, missä liikkui lapsia suksilla ja kelkoilla. He eivät +olleet rohjenneet ääntää edes kuiskaamalla sen vertaa, että olisivat +ulospääsyä pyytäneet. Niin hiljaista oli ollut koko tämän sunnuntain +iltapuhde, että kun äiti äänsi, kehottaen lapsia ulos menemään, jokainen +melkein vavahti. + +Sanaa lausumatta he lähtivät, Maija oikein hiljaa hiipien. Kartanollakin +puhui vielä kuiskaten neuvotellessaan Iikan kanssa, mihin mäkeen +lähtisivät. Ei ollut oikeastaan halua mihinkään. Mutta kun tulivat +kadulle ja joka taholta kuului lasten iloista huutoa, niin virkistyi +mieli. Maija istutti Iikan kelkkaan ja lähti juoksujalassa vetämään. +Ikävä mieliala aivan kuin lohkeili paloina ja polkeutui jalkoihin. + +Muutamalla kadulla oli suuri poikalauma kadun kulmassa. Sitä päätettiin +poiketa näkemässä, mitä siellä oli tekeillä. + +Oli kilpajuoksu. Topin poikien toimeenpanema. Juostiin risteyksen ympäri +ja palkintona oli maksuton ilta Topin poikien kelkkamäessä. Teliinin +Ville oli voittanut tähän asti, kaikki kolme kertaa, jotka oli juostu. +Kolme maksutonta iltaa oli hänellä Topin mäessä. Mutta niistä hän ei +välittänyt, vaan ainoastaan kunniasta! Kolmannella kerralla hän oli +voittanut Topin Kallen, joka kunnian vuoksi oli koettanut. Nyt ei ollut +ketään, joka uskalsi lähteä kilpailuun! + +Ville kehui itseään ja komeili. Hän selitti Maijallekin voittonsa, +raukoitteli häviölle jääneitä kilpailijoitaan ja vielä enemmän toisia, +jotka eivät olleet uskaltaneet koettaakaan. Ja itseään ylisti. Hän oli +poikaa! + +Mutta se oli hänelle liian pieni arvonimi, se oli niin tavallinen, +kerrassaan mitätön. Hän takaisi itse uuden mahtisanan: + +--Minä olen stiiknafuulia! + +Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt mitä kieltä se oli +ja mitä se merkitsi. Mutta mahtavalta se kuului. Jos Ville olisi +sanonut, että hän oli paras koko kaupungissa, niin olisi voitu väittää +vastaan ja kumota Villen väite. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan +tuollaista sanaa vastaan, jota ei oltu koskaan kuultu. Ville huomasi, +että jokaisella meni suu umpeen, ja entistä ylpeämpänä pyörähti hän +poikajoukossa, pää pystyssä ja rinta kohona lausui toistamiseen: + +--Stiiknafuulia! + +Hän lausui sen sillä äänellä, kuin olisi ollut se kaikkein korkeinta, +mitä voi ajatella ja mitä ei millään muulla sanalla voi lausua. +Semmoiselta se toisistakin tuntui. + +Vaan Maija ei kuunnellut Villen kerskumisia, tuskin huomasi ollenkaan. +Hän ajatteli, että jos hänkin saisi juosta kilpaa, voittaisi ja saisi +laskea Topin mäestä! Topin mäki oli korkeampi kuin muut. Ja se oli ollut +Maijan ainainen halu ja toivo, että joskus saisi siitä laskea. Olivat +Iikan kanssa pyytäneet jonkun kerran äidiltä rahaa--5 penniä, mikä oli +maksu kahdelta illalta--vaan äiti ei ollut antanut. Ja kun Maija oli +kuullut, että Topin pojat olivat antaneet Kurolan Eetun laskea aina +ilmaiseksi, kun Eetu oli laskenut seisaallaan, niin oli Maijakin sitä +varten harjoitellut muista mäistä laskemaan seisaallaan. Vaan ei ollut +koskaan viitsinyt Topin pojilta kysyä. Ja nytkin ujostutti kysyä, saako +hänkin juosta, ujostutti se, kun hän oli tyttö. Villelle luuli hän +kestävänsä juoksussa, sillä viime kesänä oli hän kerran juossut hänen +kanssaan. Ville kun oli tullut heitä tyttöjä vastaan maantiellä ja +ilkeyksillään muutamalta kaatanut marja-astian, niin oli hän lähtenyt +Villeä ajamaan. Melkein kilometrin olivat juosseet, mutta lopultakin oli +hän saanut Villen kiinni. Turkanen, kun halutti koettaa! Ajatella, että +voittaisi ja saisi laskea Topin mäestä! + +Kuin varkain tuli Maijan suusta: + +--Saanko minäkin juosta kilpaa? + +--Ei tammoja! oli Ville heti vastaamassa. + +Mutta Topin Kalle lupasi ja toiset pojat olivat siitä mielissään. +Kaikissa paloi toivo, että Ville voitettaisiin, vaikka ei Maijaan +osattukaan luottaa. + +Maija tempasi päällysvaatteen yltään, silmäsi kengänrihmojaan, olivatko +kiinni, ja asettui rohkeasti Villen kanssa rinnan. Topin Kalle luki: yks +kaks kolme! + +Pojat remahtivat nauramaan. Maijan juoksu näytti niin hullunkuriselle +Villen rinnalla. Mutta kun Maija pysyi rinnalla ensimmäiseen +kadunkulmaan saakka, josta kilpailijat kääntyivät toiselle kadulle, niin +muuttui poikien nauru toivon iloksi. Uteliaina rupesivat odottamaan +kilpailijoita sillä aikaa, kun olivat näkymättömissä. Tunnustettiin, +että Maija on poikaa! Vaikka ei voittaisikaan. Ja sillä koetettiin kuin +himmentää Villen arvoa, niin että ei voisi kehua olevansa stiiknafuulia. + +Kilpailijat tulivat taas näkyviin. Ensin tuli Ville, joka pyörähti +vikkelästi nurkan ympäri, vaan samassa tuli Maijakin kuin pyssyn suusta. +Hän tavoitti minkä käänteessä oli jäänyt jälkeen, niin että yhtä aikaa +tulivat perille. + +Alettiin huutaa, että Ville ei ole voittanut! Ja siitä oli ilo, sillä +Ville ei voinutkaan olla nyt stiiknafuulia! Ville intti, että hän oli 5 +sentimetriä edellä. Se kun synnytti jyrkän vastustuksen poikalaumassa, +niin Ville peruutti vähän ja vakuutti olleensa justiin 4 sentimetriä +Maijasta edellä. Ei millimetriäkään myöntänyt poikalauma, ja kun +muutamat alkoivat arvella, että Maija oli edellä, niin suostui Ville +siihen, että yhtä aikaa olivat. Hän rupesi heti syyttämään kenkiään, +että kun ovat uudet, niin ovat jäykät juosta. Joku tiesi, että Ville oli +saanut nuo kengät jo syksyllä. + +--Syksyllä? sanoi Ville puoleksi kysyvästi, puoleksi matkivasti poikaa. + +--Syksyllä! vakuutti toinen. + +--Etkö muista? Nuo kengät oli ensi kertaa sinulla, kun putosit Tirilän +kaivoon. Sinä itkit, kun pelkäsit, mitä kotonasi sanotaan, kun uudet +saappaasi kastuivat, ja mentiin Pyhtiselle niitä kuivaamaan. + +Ville ei voinut kumota asiaa, mutta selitti, että hän ei ole saappaita +pitänyt sittemmin muulloin kuin joulun aattoiltana ja nyt. Sitä ei +uskottu, ja kun ruvettiin miehissä tarkastamaan, niin tultiin siihen +huomioon, ettei niissä ollut enää uutuuden kankeus haittana, vaan olivat +niin taipuisat, että toisesta pääsivät varpaatkin näkyviin. + +Seottaakseen koko jutun kengistä, kun pojat olivat saaneet pahasti ivan +aihetta, rupesi Ville kovalla äänellä kehumaan, että jos vain avojaloin +juostaisiin, niin hän voittaisi Maijan. Maijasta ei olisi yrittääkään, +vaan olisi sama kuin juoksisi toisaalle päin! + +Mutta siihen oli Maija jo avojaloin ja tuupattuaan kengät ja sukat Topin +Kallen käteen hän seisoi vaatimassa Villeä koetukseen. Ville +jänistämään. Syyksi teki, että oli liian pakkanen avojaloin juosta. +Silloin alkoi kuulua ääniä, että Maija on stiiknafuulia, koska Ville ei +uskalla enää yrittää. Yht'äkkiä Ville alkoi riisua kiireellä kenkiään. +Hänen oli pistänyt päähän salainen tuuma, että syrjäkadulla, kun ovat +toisten näkyvistä, hän tuuppaa Maijan kumoon. + +Asettuessaan Maijan viereen hän löi rintaansa ja lausui: +»Stiiknafuulia!» Ja hän sai poikien hyvän toivon Maijan voitosta +horjumaan. Se meni luihin ja ytimiin tuo sana! He katuivat, että olivat +yllyttäneet uuteen kilpailuun. + +Jo näkyvissä ollessa silpasi Maija edelle. Sitä riemua, mikä syntyi +poikajoukossa! Jotkut maltittomimmat jo mainitsivat stiiknafuuliaa +Maijan kunniaksi. Ja kun kilpailijat tulivat perille, Maija melkoisesti +edellä, huusi poikalauma, että kadut kaikuivat: + +--Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!... + +Villen mieltä karvasteli. Noin hyvä sana ja hänen omasta suustaan toisen +kunniaksi! + +Hän rupesi hyvin toimessa selittämään pojille, että stiiknafuulia ei ole +mitään kieltä, ei venäjää eikä ameriikkaa! Ja koettaen nauraa +halveksivasti sanoi hän, että stiiknafuulia ei merkitse mitään. Mutta +hänen selityksensä ja vakuutuksensa olivat kerrassaan turhia. +Stiiknafuulian ei tarvinnut olla mitään kieltä, mutta se nyt merkitsi +jotain ja merkitsi paljon! Eikä Ville voinut itseäänkään vakuuttaa. Tuo +sana vihloi hänen korviaan ja kaiveli sydäntä, kun hän kinoksessa +äänettömänä ja allapäin kenki, poikien hokiessa stiiknafuuliaa. + +Maijaa, joka istui kelkassa, kenki Topin Kalle hellin käsin ja rakkain +mielin. Kun vielä Kalle lupasi hänen ja Iikan laskea kelkkamäestä +kahtena iltana, sai Maija rohkeutta kysyäkseen, saako laskea vielä +kolmantenakin, jos laskee siitä kerran seisaallaan. + +Kysymys herätti hämmästystä ja ihastusta poikajoukossa. Topin mäestä ei +uskaltanut seisaallaan laskea kuin Kurolan Eetu. Muutamissa oli herännyt +jo täysi luottamus Maijaan kaikessa ja he kehuivat etukäteen, että Maija +laskee, mutta toiset epäilivät. Kaikki halusivat nähdä yritystä. Koko +poikalauma seurasi senvuoksi Maijaa, joka Iikan kanssa oli istutettu +kelkkaan, ja poikia vetämään, minkä kilvalla ja pienellä riidallakin +kelkan jutkoon mahtui. + +Suurella melulla hänet tuotiin Topin kartanolle. Ja sitten syntyi +hiljaisuus, kun hän nousi mäelle. Arvelematta hän heittäytyi mäkeen, +seisoi tanakasti, mutta alaliepeessä kaatui ja luisti pitkän matkaa +selällään. Teliinin Ville nauraa hohotti niin suuresti että kartano +raikui. Kaikki muut olivat hiljaa. Maija oli uskaltanut, ja se jo oli +kunniakasta heistä. Sydämestään he olisivat suoneet hänen onnistuvan. +Kun Maija juoksi uudestaan mäelle ja teki toisen yrityksen, niin +seisoivat katsojat joka jäsen jännitettynä aivan kuin tukeakseen häntä +ja jokaista pelotti, että Ville saa taas nauraa. Riemulla, kiihkeällä +innostuksella huudettiin sitten: + +--Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!... + +Vähän kuin häpeissään puikkelehti Maija joukon läpi, jossa jo oli +tyttöjäkin. Hän istahti ujostellen toimettomana kelkkaan, jota Iikka +piteli. Mutta iloissaan hän oli. Ja iloisemmaksi tuli, kun Topin Kalle +lupasi Maijan ja Iikan laskea milloin vain haluavat. + +Iikalla oli ollut yhtämittaa suu auki kadulla ja täällä. Ja nyt se venyi +vielä enemmän ammolleen ja silmät pyöristyivät renkaiksi, kun tuollainen +lupa annettiin. Kaikki oli ollut ja oli niin ihmeellistä. Koko ilta +sitten, minkä hän sai laskea päätä huimaavasta mäestä, oli kuin satua. +Hän oli ihastuksissaan yli äyräittensä, kun hän kotia mennessä kelkassa +istuessaan ajatteli kaikkea muuta ja sitä varsinkin, että saa laskea +Topin mäestä taas huomenna ja ylihuomenna ja vielä sittenkin, milloin +vain haluaa. Se oli jotakin, mitä kannatti kertoa kotona! Ei rahaa +tarvittu, Maija oli niin laittanut. Maija hänestä ei ollut enää oikea +Maija, vaan hyvin erinomainen: stiiknafuulia. Mitä isä ja äiti sanovat, +kun saavat kuulla, että Maija on se! + +Maija kulki allapäin. Mieli oli kotia päin lähtiessä painunut. Kotona +tuntui olevan niin hiljaista. Ja sen rinnalla kaikki iloinen pauhu ja +melu, mikä vielä aivan kuin korvissa soi, tuntui pahalle. Hän tuli +levottomaksi. Kotikartanolle tultua, kun näki ikkunasta valon, välähti +mieleen kuin iloista toivoa, vaan mielessään hän näki isän ja äidin +olevan äänettömiä ja vakavia, ja se painoi mielen heti alas. Hän +toimitti kelkan korjuuseen hyvin hiljaa, nousi portaita melkein +varpaillaan, hilliten likkaa, joka toimessaan kompuroi kolisten. + +Kun he tulivat sisään, makaili isä sohvalla ja äiti istui kiikkutuolissa +kattolampun alla joku kirja kädessä. Äiti katsoi pitkään heitä, nousi +seisomaan, katsoi, heilutti päätään ja vihelsi. + +--Tämä on Iikka, luullakseni, sanoi äiti viimein.--Mutta sinä? viittasi +hän Maijaa. + +Maija seisoi ääneti ja koetti katsella itseään ikäänkuin nähdäkseen, +että mikä estää, ettei hän ole Maija. + +Hän oli lumessa yltäpäältä, sukat kasassa, kengät auki rihmoista, huivi +päässä takaraivolla ja tukka hapsotti kamalasti, kun se oli hiestyessä +kastunut ja sitten käynyt jäänkuuraan. Toisessa poskessa oli pitkä +verinaarmu, ja hame oli halki. + +--Kuka sinä olet? + +Iikka yritti jotakin sanomaan, mutta Maija ehti vastaamaan että hän on +Maija. + +--Vai Maija! Sittenpä saat, minkä olet ansainnut. + +Maija ei ehtinyt vielä oikein selville päästä, kun äiti jo oli uudestaan +hänen edessään vitsakimppu kädessä. + +--Äiti! huudahti Iikka niin, että äiti ällistyi häntä katsomaan. Isäkin, +joka oli partaansa nauranut Maijan näölle, unehtui uteliaana odottamaan +mitä Iikalla oli sanottavaa. + +Oikein osoittaen kädellä, missä oli onnettoman näköiseksi jäätynyt +vanttu, lausui Iikka sillä äänellä kuin olisi tarkoittanut, että äiti, +äiti, elä satuta kättäsi: + +--Stiiknafuulia! + +--Mitä? kysyi äiti otsa rypyssä ja kummastuksen äänellä. + +Selittävämmin, mutta samalla kuin ihmetellen, kun äiti ei jo kerralla +ymmärrä, vakuutti Iikka: + +--Oikea stiiknafuulia! + +Äiti pyörähti selin ja hänen hartiansa hytkyivät. Koetettuaan tekeytyä +vakavaksi hän kääntyi ja sanoi: + +--Tosiaankin oikea stiiknafuulia! Ja sinä Iikka toinen hyvä!... + +Isä, joka oli pidättänyt nauruaan, että vedet silmistä sirusi, purskahti +ääneen nauramaan. Äiti meni isän luo ja piiskoillaan muka uhaten sanoi: + +--Sinä myös muuan stiiknafuulia! + +--Ja sinä stiiknafuuliain stiiknafuulia! sanoi isä vetäessään äidin +piiskoineen päivineen viereensä istumaan. + +Maija unohti itsensä ja katseli isää ja äitiä hymysuin. Hänestä oli nyt +niin hyvä, että oli kuin itku ja nauru tulossa. Mutta Iikka katsoi suu +auki Maijaa, tyhmistyneenä aivan kuin kaikki olisi käynyt yli +ymmärryksen. Viimein hän sanoi tosissaan isälle ja äidille: + +--Ei ole kuin yksi stiiknafuulia! + + + + +VALEHTELIJOITA? + + +Hanna ja Lyyli olivat hyvin toimessa. + +Eilen oli nimittäin heidän serkkunsa Olga käynyt näyttämässä uutta +päällystakkiaan ja oli selittänyt, että kun hän oli käynyt kaupungilla +äitinsä asialla, niin olivat kaikki ihmiset katsoneet häntä. Varsinkin +herrasväki. Hänellä kun oli kevättakki, jota ei ole kuin herrasväen ja +muutamien rikkaitten lapsilla! Olga oli mielestään vähän niinkuin +herrasväen lapsi ja niin se tuntui hänen serkuistaankin. + +He ihastuksella ihmettelivät Olgaa. Olivat menneet portille katsomaan +hänen jälkeensä. Olgalla hameen helmat hemsahtelivat niin sievästi! + +Voi, voi jos heilläkin olisi kevättakit! Vaan kun ei ollut kuin pitkät +nutut, niin että ei hameen helmat näkyneetkään eivätkä päässeet +heilumaan. + +--Jos Jumala sallisi löytää kadulta seitsemänkymmentäviisi penniä, niin +ostettaisiin mekin kevättakit! sanoi Lyyli. + +Mutta Hanna selitti, ettei niin vähällä saa, vaan pitäisi olla paljon +enemmän kuin markka. + +--Jos Jumala sallisi löytää sataviisikymmenen markkaa! toivoi heti +Lyyli. Ja sisään mennessä kulki hän kumarassa ja katseli tarkkaan aivan +kuin neulaa etsien. + +Maata pannessaan illalla hän oli rukoillut, että Jumala pudottaisi sen +rahan heidän portaittensa eteen, josta hän sen löytäisi aamulla. Heti +herättyään hän oli käynyt katsomassa, oli penkonut multaa ja kaivanut +kuoppiakin, ja oli vihassa, kun ei löytänyt. Olihan ennenkin semmoista +tapahtunut, että vaikka kuin oli rukoillut, niin ei ollut saanut, vaan +ei hänellä ollut mitään haluttanutkaan niin hartaasti kuin kevättakkia. +Hän melkein itki. + +Mutta päivemmällä, kun äiti oli mennyt johonkin asialleen, että olivat +kahden kotona, otti Hanna äidin punaisen röijyn, jota äiti piti +kotosalla työssään, ja koetti sitä, eikö se sopisi kevättakiksi. Hän +kulki huoneessa ja heilutteli ruumistaan, että hameen helmat +hemsahtelivat. + +Lyyli ihastui äärettömästi, ja alkoi pahoa kun ei hänellekin ollut +röijyä. + +Hanna haki vintistä äidin mustan pyhäröijyn ja antoi punaisen Lyylille. +Ja sitten koettivat yhdessä kävellä ja olla. Lyylikin osasi heiluttaa +hyvästi hameitaan, kun Hanna vähän opetti. Heistä molemmista oli hauska, +varsinkin Lyylistä. + +--Näitä kaikki luulevat oikeiksi kevättakeiksi, eikö luullakin? kysyi +Hanna. + +Lyyli vakuutti. Ja hänestä ne olivatkin aivan oikeat. Hihatkin, jotka +olivat niin pitkät, että riippuivat polvissa, kun kädet olivat suorina, +ja puolitiestä retkottivat kuin tyhjät pussit, kun koukisti käsiä, +olivat Lyylin mielestä vain komeat, ja niin piti aivan oikeissa +kevättakeissa olla. Heillä oli paremmat ja kauniimmat kevättakit kuin +Olgalla! + +Siitä olivat he nyt niin toimessa. Ja he lähtivät kaupungille +kävelemään. + +Kaikkia ihmisiä he katsoivat, että huomaavatko. Ja kun joku heihin +katsoi, niin he olivat hyvillään ja heiluttivat hameitaan vielä enemmän. +Kun tuli joku rouva tai herrasneiti vastaan, niin he katsoivat hymyillen +heihin. Ja kun sivu mentyä päättelivät, että kyllä ne luulivat meitä +rikkaiksi. Talonpoikaisnaisten sivu menivät he sitten arvokkaina, siinä +varmassa luulossa, että ovat herrasväkeä! + +Muutamalla kadulla he näkivät tätinsä menevän edellään. He kiersivät +toista katua vastaan. Lyyli arveli, että saapa nähdä, tunteeko täti! Ja +tätiä vastaan tullessa Hanna hymyili, vaan Lyyli oli vakava ja arvokas. + +--Mistä te tulette? kysyi täti ihmettelevän näköisenä. + +--Äidin asialta! vastata näpsäytti Lyyli, vakuutettuna, että se kuului +asiaan, kun Olgakin oli ollut äitinsä asialla. + +--Mitä ryysyjä teillä on päällänne! + +--Nämä ovat uudet kevättakit! vastasi Lyyli varmasti ja vähän +kiukkuisesti, kun täti oli ryysyiksi sanonut. Ja alkoi selittää: + +--Me olemme juuri tänä päivänä nämä saaneet. Äiti on vaatteen ostanut +Sunilan puodista ja Juustisen Josefiina on nämä tehnyt. Ja Josefiinalla +on ollut niin hirveä kiire, kun on kaikille herrasväen lapsille tehty +uudet kevättakit. Meille Josefiina teki ennemmin kuin sotakomisariuksen +lapsille, kun Josefiina on meidän kummi. + +Täti kuunteli niin ihmeissään, ettei tiennyt mitä ajatella. Olisi ihan +voinut uskoa kaikki todeksi, jos olisi ollut umpisokea, ettei olisi +nähnyt heillä olevan äitinsä röijyt! Ja niin vakavana ja vähintään +arastelematta Lyyli valehteli vasten silmiä. Ja vielä Josefiina muka +heille ennemmin kuin muille, kun oli heidän kumminsa! + +--Eihän Josefiina ole teidän kummi. + +--Onhan hän Olgan kummi. + +--Mutta ei teidän! + +--Niin, mutta Josefiina tykkää miestä aivan kuin olisi meidänkin kummi, +selitti Lyyli hämäilemättä. + +--Eihän nuo ole kevättakit, äitinne röijythän teillä on! + +--Eei, vakuutti Lyyli.--Näissä on vain pitkät hihat, kun se on uutta +muotia. Kaikki herrasväki on katsellut näitä, ja muuan rouva kysyi, +paljonko nämä ovat maksaneet. Nämä ovat maksaneet satakymmentäviisi +markkaa. + +Täti olisi nauranut, jos ei olisi tuntunut niin kauhealta, kun +tuommoinen pieni tytön nasta koetti valehdella hyvällä halulla siinäkin, +missä taito puuttui. Hän ankarasti komensi tytöt menemään kotia ja aikoi +itse tulla selittämään äidille heidän rumista kujeistaan. + +Hanna ihmetteli Lyylille, että se oli soma tuo täti, kun ei uskonut! +Mutta he eivät välittäneet tädistä eikä hänen käskystään, vaan menivät +Olgan luo näyttämään kevättakkejaan. + +Sinne mennessään huomasi Hanna, että Olga--joka oli suurempi +heitä--olisi mukava rouva ja he hänen tyttäriään ja mentäisiin johonkin. + +Olga heti suostui heidän esitykseensä. Hän haki veljensä olkihatun, +johon ommeltiin koreita tilkkuja ja nauhoja, paperikukkia ja mitä oli +heidän mielestään sopivia koristuksia. Hannalle ja Lyylille käärittiin +huivit hatuiksi. Ja niin he menivät uudestaan kaupungille. + +Kaikki ihmiset heitä katsoivat ja hymyilivät heille, josta he olivat +mielissään. He päättelivät, mitä kaikkea ihmiset ajattelevat, ja +luulevat: ketähän nuo ovat? kukahan se on tuo rouva? jopa on sieviä! +kukahan niille on tehnyt uudenmuotoiset kevättakit?... + +Niin tyytyväisinä ja niin toimessaa tulivat he takaisin! Olga ei +malttanut vielä kotia mennä, vaan tuli ensin serkkujensa luo, kun +halutti vielä puhella itsestään, sillä hän mielestään oli erinomaisin +heistä, hänellä kun oli oikea kevättakki, niin että hän oli aivan oikea +rouva? + +Hannan ja Lyylin täti oli jo tullut ennen heitä heidän kotiinsa ja +selittänyt siellä äidille ja isällekin, joka nyt oli päivällisellä, +minkälaisena hän oli tavannut tytöt kadulla ja miten Lyyli oli +valehdellut. Äidistä oli tuntunut ihan uskomattomalle. Ja tätikin +vakuutti, että jos hän ei olisi omin korvin kuullut Lyylin itsensä +selittävän heidän kevättakeistaan, niin ei voisi uskoa. Täti päätti, +ettei muuten ole mahdollista, kuin että Hanna oli valeet istuttanut +Lyyliin. Kaikessa tapauksessa oli kauheaa, ja äiti päätti rangaista +ankarasti. + +Kun tytöt tulivat sisään, oli äidin vaikea säilyttää ankaraa mieltään ja +muotoaan. Pyrki sulamaan kaikki nauruun. Hassumpaa maailmassa ei hän +ollut vielä nähnyt! + +Olga alkoi heti hyvin tosissaan ja kuin jotakin erinomaista asiaa +selittää, että he ovat kulkeneet koko kaupungin, ja kaikki ovat luulleet +häntä rouvaksi ja Hannaa ja Lyyliä hänen tyttärikseen. + +--Johan vain on luultu! arveli täti.--Tuommoisille varistenpeläteille +ovat kaikki nauraneet! + +Mutta ei kukaan ollut nauranut. Kaikki olivat vain ystävällisesti +hymyilleet. Ja Lyyli selitti: + +--Muuan rouva ja herra tulivat vastaan, niin nekin kysyivät toisiltaan +meistä, että kukahan se on tuo kaunis rouva, jolla on niin sievät tytöt! + +Olga jo alkoi kuin vähän epäillä kumppaneitaan, ja rupesi puolustamaan +itseään, että hänellä kyllä on oikea kevättakki, Juustisen Joosefiinan +tekemä, joka tekee kaikille herrasväen lapsille... + +--No mitkä nämä ovat? kysyi äiti Hannalta ja Lyyliltä röijyjä. + +Ja aivan kuin puhtainta totta vastasi Lyyli varmasti: + +--Uudet kevättakit. Nämä ovat samanlaista vaatetta kuin äidin röijyt, +vaan ei nämä ole. Äiti kyllä saa näitä lainata, aina kun tarvitsee... + +Äiti oli kuin neuvoton. Mutta isä sanoi hänelle ja tädille, että +lapsilla ei ollut valetta, vaan vahva usko. + + + + +MARI VARKAISSA + + +Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä! Sitä oli varottu +jäämästä käsille, kun Mari oli ollut ahnas paahdetuita kahvinpapuja +syömään. Se näytti hänelle oikein himoksi käyneen, ja äiti oli häntä +siitä kivenkovaan ja rangaistuksen uhalla kieltänyt. + +Häneltä oli kielletty kahvinjauhantakin ja se työ uskottu nuoremmalle +sisarelle, Susannalle. Mutta tuon uhkakiellon julistettua ei hän saanut +enää koota sirujakaan, joita jauhaissa pirskui myllystä. Kun yritti +siihen, puhtaalla aikomuksella pannakseen sirut myllyn suppiloon, niin +Susanna huusi ja pikku Jussi uskollisena kaikuna jälessä: + +--Äitii! Mari jo ottaa! + +Sirujen kerääminen tuli Jussin yksinomaiseksi oikeudeksi. Marin eivät +suvainneet sormellakaan edes etäältäkään osoittaa. Siitäkin äkäisellä +tavalla kielsivät. Marilla ei ollut siihen sanomista mitään. Toisilla +oli oikeus puolellaan. Koettihan vain lannistunutta mieltään kohottaa +uhkamielisellä ajatuksella, että kun hän tulee suureksi ja käy +rippikoulun, niin hän sitten jauhaa eikä anna toisten sirujakaan kerätä. +Ja hän syö niin paljon kuin haluaa, kourallisen aina kerralla pistää +suuhunsa! + +Se ei kuitenkaan riittänyt lohduttamaan kuin siksi kertaa. Lyödyllä +mielellä istui hän jo toiste Susannan jauhaessa ja nieleskeli +ehtimiseen, kun kahvit myllyssä ratisivat. + +Jos olisi saanut yhden pavun! Tai yhden ainoan sirun! Sitten ei olisi +eläissään tahtonut, ei isonakaan, ei juodakaan kahvia. + +Aika kuitenkin oli haihduttanut vähitellen halun. Ja siitä oli jo kauan. +Oli aivan kuin uneuksiin joutunut koko asia. Mutta kun nyt hänen yksin +ollessaan kahviastia oli pöydällä, jota ei ennen koskaan ollut +tapahtunut, niin hän sen huomatessaan säpsähti. Ja heti ilahtui hän +aivan kuin jotakin hyvää olisi tapahtunut. Oli niinkuin olisi muistunut +mieleen jotakin viimekesäistä, hyvin, hyvin hauskaa. Hän tunsi suussa +miellyttävän maun ja pureskeli aivan kuin jotakin ratuuttaakseen. +Tuntui niin suloiselle ja hän oli melkein kuin huumauksissa. + +--Mutta jos astia onkin tyhjä! + +Pettymyksen viha sälähti mielessä. Kuin sen sysäämänä syöksähti hän +pöydän luo ja repäisemällä kiskasi kannen auki. + +Astia oli täpösen täynnä mustanruskeita kahvinpapuja. Hän riemastui, +posket karahtivat kuumiksi. Hehkuvin silmin hän katseli astiaan +valikoiden mielessään parhaita.. Oli paljon oikein makeannäköisiä, ja ne +aivan kuin tarjottelivat itseään. Hän rupesi jo sormellaan muuatta +tapailemaan, mutta luopui yrityksestään, pisti kannen kiinni vikkelästi, +pani astian pöydälle ja meni kadunpuoleisesta ikkunasta katsomaan, +näkyikö äitiä tai Susannaa ja Jussia. Palatessaan pöydän luo hiipi hän +varpaillaan. Ja kannen aukaisi hän hammasta hioen ja hyvin varovasti, +aivan kuin kaikki olisi hyvin salaisesti ollut tehtävä. Hän ei joutanut +valikoimaan ollenkaan, otti summassa, kuin olisi ollut hirveä kiire. +Siinä kiireessä hän ei tahtonut saada kantta kiinni. Se aivan kuin +piteli vastaan, ja tuntui, että äiti on portilla tulossa. Hätäyksissään +tuuppasi hän astian pöydälle avonaisena ja pyörähti sohvalle istumaan, +toinen käsi kätkössä vyöliinan alla. + +Sydän löi kiivaasti, oli kauhean kuuma ja läähötytti aivan kuin olisi +juossut kovasti. Hän vahti oveen tuijottaen. Aivan kuin päätä huimasi +pelko, että äiti astuu ovesta. Kun ei ovi pitkään aikaan liikkunut, +tarkisti hän korvansa ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei vähintäkään +ääntä kuulunut porstuasta eikä portailta. Hän rauhoittui vähän ja +käväisi panemassa kannen kiinni. Tuntui helpommalle. Mutta kauhistutti +vielä, kun ajatteli, että äiti olisi sattunut tulemaan, juuri kun hän +oli kahviastialla ottamassa. + +Mutta jos äiti olikin kamarissa tai Sanna ja Jussi! Se oli mahdotonta, +mutta häntä pelotti kuitenkin. Yht'äkkiä tuli mieleen, että siellä on +joku vieras ihminen, aivan tuntematon! Hän sitä säpsähti ja kylmä karsi +ruumista. Ei tahtonut uskaltaa mennä katsomaan, mutta oli kuin pakko +mennä. Parilla hyppäyksellä seisoi hän kamarin kynnyksellä, ja kun hän +tuli kamariin ja tarkasti pöydän ja sängyn alustan vielä kuin +varmuudeksi. + +Kamarissa tuntui mukavampi olla. Eihän kukaan voisi arvata hänen +ottaneen, kun hän täällä oli kaukana koko kahviastiasta! Hän istahti +sängynloukkoon, jossa hänellä oli nukkensa ja lelunsa. Oli muka siinä +leikkimässä, jos joku tulisi. Ja nyt oli hän mielestään täyden turvan +takana. Oli oikein hauska, ja hän nautti ajatuksestaan, että nyt saa +maistaa. Hän nauraa hykersi mielessään ja puristi kouraansa, jossa +kahvipavut olivat, raskimatta ruveta vielä syömään. Mutta samassa hän +muuttui vakavaksi ja kuin jollekin toiselle selittäen supatti hän hyvin +hiljaa, että ei hän vasta ota, tämän kerran vain... Tämä yksi kerta ei +haittaa... Jos veisi nyt takaisin, niin voisi äiti tulla, juuri kun hän +on panemassa takaisin, ja äiti luulisi, että hän on ottanut! Hän avasi +varovasti kouransa. Siinä oli kolme papua. Tuon verta, se ei haittaa! +Mutta hyvin epävarmasti otti hän yhden pavun ja puraisi siitä puolen. +Vähän aikaa makusteltuaan sylkäisi hän murut suustansa. Maistui pahalle, +että puistatti. + +Itkumielin katseli hän kämmenelleen. Siinä nyt hänen mielestään oli +paljon. Miksi ottikin niin paljon? Miksi ei vienyt heti takaisin +kaikkia? Nyt ei voinut niitä panna astiaan, kun oli tuo puolisko, siitä +äiti heti huomaisi! Mihin hän ne nyt panee? + +Hän voivotteli tuskissaan ja oli aivan neuvoton. Kun tulisi äiti, niin +sanoisi hänelle kaikki. Siitä tunsi hän lohdutusta. Mutta kun kolahti +ulkona joku, niin hän säikähti niin, että istui kuin jähmistyneenä. +Sitten tuli tuskan palava ja hirveä hätä ajatellessa, että äiti on +porstuassa tulossa. Hän sieppasi muutaman koreita papereitaan, kääräisi +kahvipavut siihen, pisti myttyrän uuniin väliin ja istahti nopsasti +entiselle paikalleen muka hyvin toimessa leikkimään. + +Ei tullut ketään ja hän jäi nukke kädessään kuuntelemaan pörhöllä korvin. +Yhtäkkiä viskasi hän nuken lattiaan, ryntäsi kauhistuneena etuhuoneeseen +paiskaten lujasti oven jälkeensä kiinni. + +Paperi uunin välissä oli ratissut! + +Se oli kauheaa! Hän vapisi kuin haavan lehti ja kyyristyi sohvan +nurkkaan vyöliina silmillä. Mielikuvitus oli aivan irrallaan. Tuntui, +että kamarissa oli uunin tausta täynnä kahvia, ja että kahviastiassa ei +ollut kuin vähän pohjalla. Kuvasti mieleen, että hyvin pienet olennot +kantoivat kahviastiasta kamariin uunin taakse. + +Hän kurkisti vyöliinan laidan alta. Näytti aivan kuin kahviastia +pöydällä olisi liikkunut! Kamarin ovi oli kiinni, mutta tuntui kuin +kamarissa olisi liikuttu ja tehty nukeille pahaa. Hän aivan odotti, että +ovi aukeaa ja siltä joku syöksyy etuhuoneeseen. Silmiään räpäyttämättä +tuijotti hän kamarin oven lukkoon odottaen milloin se rapsahtaa. Kuin +rukoillen toivoi hän äidin tulevaksi heti. Hän tunnustaa äidille kaikki. +Ei koskaan, ei koskaan hän enää ota eikä tahdo, isonakaan, juodakaan +kahvia!... + +Kun kuului äidin ääni kartanolta, tuntui kuin unissa painajaisesta +päästyä. Hän viskasi vyöliinan silmiltään. Kaikki mielikuvituksen luomat +olivat kuin puhaltamalla menneet. Ei pelottanut ollenkaan. + +--Mari täällä istuu kilttinä! sanoi hän äidille heti. Mutta hän oli +näkevinään äidin katseesta, että äiti ei usko, vaikka sanoikin: vai +niin. Hän punastui, kävi levottomaksi ja tapaili kätkemään käsiään +vyöliinan alle aivan kuin niistä olisi jotakin näkynyt. + +Äiti kysyi Susannaa ja Jussia, missä ovat, ja alkoi toimia tavallisuuden +mukaan. Mari seurasi hänen liikkeitään tarkkaavalla katseella ja odotti +joka silmänräpäys, milloin äiti ottaa kahviastian ja avaa sen. + +Äiti kun meni kamariin, oli Mari aivan varma, että äiti kuulee paperin +ratisevan. Kun äiti ei näyttänyt huomaavan täälläkään mitään, juolahti +mieleen lohduttava ajatus, että hänen ei tarvitsekaan tunnustaa, kun ei +kuitenkaan vasta ota... + +Mutta pelko alkoi uudestaan vaivata, kun äiti palasi etuhuoneeseen. Se +yltyi aina, kun äiti meni pöydän luona toimimaan. Ja kun äiti siitä +poistui kahviastiaan koskematta, niin alkoi hän toivoa, että äiti +menisi ja nostaisi huomaamattaan kahviastian kaappiin. Kun ei äiti sitä +tehnyt, niin sanoi Mari yht'äkkiä mielistellen: + +--Minä rupian äiti, ihan aivan kiltiksi? + +Äiti vastasi siihen jotakin, että se on mieluista hänen kuulla. + +--Pankaa äiti tuo kahviastia kaappiin, sanoi Mari hätäisesti ja +viekkaalla toivolla, että äiti sen tekee huomaamatta mitään. + +--Minkä vuoksi? kysyi äiti.--Haluttaako sinua kahvipapuja? + +--Ei haluta!--Mari purskahti itkemään.--Kuulettehan, ettei haluta! + +--Kuulen, kuulen vähemmälläkin, hyvä ystävä! nauroi äiti. + +Susanna ja Jussi tulivat sisään, kun Mari vielä intti ja itki, että +häntä ei haluta. Ja kun Susanna tiedusteli Marin itkun syytä, niin alkoi +Mari selittää, että hän ei ole ottanut kahvinpapuja, vaikka astia on +ollut pöydällä ja hän yksin kotona, ja ettei häntä haluta. Mutta kun +äiti samassa otti kahviastian ja avasi, säpsähti Mari ja jäi +tuijottamaan äitiä silmiin. Poskia poltteli. Teki mieli sanoa, että hän +on ottanut, mutta mitä Sanna ja Jussi? Aivan kuin joku kuvaili hänelle, +miten kaunista olisi ollut, jos hän ei olisi ottanut ja hän melkein tuli +vakuutetuksi, että hän ei ole ottanutkaan. Miten ollakaan, niin Mari kun +äiti käänsi kysyvän katseen häneen, lennätti sanoiksi: + +--Minä en ole ottanut. Mutta sanottuaan hän mielessään näki paperin, +jossa oli kaksi ja puoli papua, kamarin uunin välissä ja itsensä +ottamassa kahviastialla, ja muita tapauksia sieltä täältä. Hän tuijotti +äitiä silmiin, vuoroon punastuen vuoreen vaaleten. + +--Onko tästä otettu? kysyi äiti. + +--On, vastasi Mari aivan kuin olisi nähnyt jonkun ottavan. + +--Kuka on ottanut? Sannako? + +Marista tuntui kuin jotakin toivoa, kun muilta kysyttiin. Mutta Sanna, +joka oli hyvin aikaihminen laatuaan, halveksi niin koko kysymystä, että +pyörähti selin, meni toiselle puolen huonetta, josta vasta sanoi: + +--Kaikkia sitä kuulee! En ikinä ole kahvia suuni nahalle pannut! + +Mari oli aivan masennuksissaan. Hän tunsi huonoksi itsensä Susannan +rinnalla. + +--Jussiko? tutki äiti. + +Mari odotti vastausta. + +--Eipä nyt valita ottajia! vastasi Susanna Jussin puolesta ja Jussi +terhenteli samoilla sanoilla, vaikka ei ollut oikein selvillä mistä oli +kysymyskään. + +Äiti katsoi Maria pitkään ja tutkivasti. Mari syöksyi yht'äkkiä +porstuaan ja huusi oven raosta itkuäänellä: + +--Äiti! Tulkaapa tänne! + + + + +SYNTINEN JOULUPUURO + + +Oli jo myöhäinen kesä-ilta. Elsa istui ikkunan ääressä katsellen ulos. +Laskeneen auringon rusko kimalsi kirkontornin ristiin ja vaskipalloon +ristin alla. Hän katseli sitä mietteissään. Tuolta ristin huipusta luuli +näkevän hyvin, hyvin kauas merelle, ehkä sinne asti, missä isä hukkui. + +Pitkän, pitkän aikaa sinne tuijotettuaan sanoi hän sitten yht'äkkiä: + +--Äiti! Kun minä saan kudotuksi paljon nauhaa ja saan siitä rahaa, niin +ostetaan riisryynejä ja keitetään riisryynipuuroa. Te kerrotte sitten +isästä! + +Äiti naurahti ja ihmetteli, miksi juuri riisryynipuuroa ja miksi silloin +isästä. + +Elsa ei osannut selittää. Oli niin, että kun hänelle johtui mieleen +jotenkin isävainaja, niin tuli myös riisryynipuuro, ja kun näki jossakin +riisryynipuuroa, niin tuli heti mieleen isävainaja. Se oli kuin jotakin +tuttua unta, josta ei oikein selvää saanut. Mutta jotakin semmoista se +oli, että aivan kuin olisi ammennettu riisryynipuuroa ja isä ollut +jossakin. Ja se tuntui niin hauskalle. + +Hän ei ollut sitä koskaan ennen tarkemmin miettinyt, mutta nyt takertui +se mieleen, niin että ajatukset kiertelivät siinä alinomaa. Ja aivan +kuin pujahtamalla tuli muistiin omituisella tavalla sekavia seikkoja, +jotakin säleselkäsohvasta, isän jalka ja pitkä parta, miehiä ja mitä +kaikkea olikaan, ja aina oli valkea riisryynipuuro kuin kaiken keskellä. + +Hän muisteli ja koetti selvitellä yhtämittaa, illoin maata pannessa ja +heti herättyään aamulla. Joskus sai jotakin vähäistä yhteyttä noille +seikoille. Ja väliin tuli mieleen semmoisella riemastuksen puuskalla +jotakin uutta ja epäselvää. + +»Tilu tilu talla...» Mitähän se oli? Se oli niin tuttua ja niin +hauskaa! Ja oli kuin olisi hän isän jalalla seisonut! + +Sellaista johtui mieleen, kun he nyt äidin kanssa sunnuntaina istuivat +ikkunan ääressä, niinkuin usein tekivät, tällä kertaa äänettöminä, katse +milloin kadulla leikkivissä lapsissa, milloin taivaalla vaeltavissa +pilvissä ja itsensä unohtaneina ajatuksiinsa. + +Heidän huomionsa sai vihdoin herätetyksi muutamalle katolle kiivenneet +pojat, jotka viittailivat merelle päin. He huusivat erään laivan nimeä. +Katolle nousi muuan vanha mieskin, joka oli paitahihasillaan seisonut +talonsa portilla katselemassa sunnuntain maailmaa. Hän vakuutti, että se +on se laiva, joksi pojat olivat sitä sanoneet. Ulos, kartanoille ja +kadulle keräytyi miehiä, vaimoja, poikia, tyttöjä, ja syntyi virkeätä +liikettä ja vilkasta puhetta. Oli tulossa, jo näkyvissä, odotettu laiva +ja sen mukana kaivattuja omaisia, ystäviä, tuttuja. + +Elsa näki äitinsä silmistä vierähtävän muutamia kyyneleitä. Äidin +mieleen tuli niin selvästi aika, jolloin hänkin oli onnellinen odottaja. +Tuo näky oli niin tuttua, aivan kuin eilisenpäiväistä hänelle. Ja hän +kuin tietämättään joutui kertomaan Elsalle niistä ajoista ja isästä. + +Oli kuin uusi maailma olisi auennut Elsalle. Kaikki, mikä oli ollut +hämärää, selveni. Kuvat ja tapaukset, jotka katkonaisina oli muistanut, +liittyivät toisiinsa selväpiirteisiksi tosiseikoiksi. + +Kaikki esineet kamarissa olivat kuin tutumpia nyt. Isän valokuva +seinällä ei ollut enää litteä kuva, vaan näytti kuin olisi se väliin +silmiään räpäyttänyt, hymyillyt, ja väliin oli kuin olisi sanonut niin +ja niinkin. + + Tilu tilu talla, + taivahan alla + ei ole toista + Elsani moista! + +Isä oli niin rallatellut jalallaan hypitellessään Elsaa. Hän muisti nyt +aivan selvään. Ja aivan sillä tavalla raksutti seinällä kello, jonka isä +oli tuonut mereltä. Ihan kuin silmissään näki, kun hän tanssi isän +kanssa. + +--Ja kuulkaa, äiti. Meillä oli miehiä vieraina. Ja oli suuri huone ja +siinä keskellä lattiaa isä pyöritti minua. Ja kuulkaa. Oli niinkuin +tuolla seinällä semmoinen säleselkäsohva ja siitä sohvalta minä hypin +isän syliin. + +Äiti selitti sitten tarkemmin, missä silloin asuivat. Isä oli syksyllä +tullut mereltä ja jäänyt kotia talveksi. Ei ollut lähtenyt merelle, +vaikka toiset merimiehet, toverinsa, olivat käyneet myötään +houkuttelemassa. Kapteenikin oli käynyt tahtomassa vielä laivaansa. Isä +oli sanonut, että pitää se kotonakin saada yksi joulupuuro syödä. + +--Minä muistan, äiti! Isä kiikutteli minua jalallaan, otti sitten +polvilleen istumaan ja parrallaan hieroi poskiani. Isällä oli suuri +musta parta. Te seisoitte hellan edessä ja ammensitte valkeaa puuroa +padasta, riisryynipuuroa! + +--Se oli joulun aatto-ilta, sanoi äiti.--Ainoa jouluilta, jonka me +yhdessä saimme viettää. Seuraavana kesänä isä lähti merelle ja hukkui. + +Sen jälkeen heillä ei ollut riisryynipuuroa ollut. Ei ollut varaa +laittaa. + +--Jos ensi jouluun eletään, niin koetetaan kerran saada, sanoi äiti, +kun Elsa taas puhui riisryynipuuron keittämisestä. + +Mutta Elsa tahtoi jo pikemmin. Ja hän heti ensi arkipäivänä lähti +kaupalle nauhaa, jota oli kutonut saadakseen rahaa. Hänen nauhaansa +olivat kaikki kiitelleet ja sillä toivoi hän saavansa paljon rahaa, niin +että riisryynipuuro oli varmassa tiedossa. Hyvässä toivossa astui hän +kiirein askelin keskikaupungille, missä luuli herrasväen ostavan. + +Ensimmäisessä talossa, mihin yritti, oli suuri koira kartanolla. Se +katseli häntä kuin outoa ainakin ja näytti niin vihamieliseltä. Elsasta +tuntui, että se murisi. Hän pyörti takaisin ja koira saattoi hänet +portille saakka. Toisessa talossa ei näkynyt missään ketään eikä avainta +ollut kyökin ovella. Koko talo oli kuin autio. Kolmannen talon +kartanolla oli lapsia, jotka keräytyivät hänen ympärilleen, ja muuan +sanoi häntä mustalaistytöksi! Se hävetti, niin että itkumielin palasi +kadulle... + +Jos sitten pääsikin johonkin taloon, niin ei ostettu. Ihmiset olivat +ylpeitä, eivät olleet näkevinäänkään häntä eikä nauhaa. + +Kun hän muutaman taloon taas yritti ja nousi kyökin rappusia, niin +puutarhasta talon kartanolla huudettiin: + +--Mitä tyttö hakee? + +Hän näki puutarhassa paljon rouvia. Tuli oikein hyvä mieli ja hän meni +puutarhaan. + +--Minulla olisi nauhaa myydä, sanoi hän ujosti, niiattuaan rouville. + +Rouvat katselivat nauhaa ja kiittelivät sitä kauniiksi ja kysyivät +sitten, kenen tyttö hän on, ja tarkkaan kaikki. He tuntuivat niin +ystävällisiltä Elsasta ja hän oli varma, että rouvat ostavat. + +--Mitä sillä rahalla sitten teet? kysyi muuan. + +Elsa mietti vähän aikaa ja sanoi sitten: + +--Ostan riisryynejä, että keitämme riisryynipuuroa. + +Jotkut rouvat purskahtivat nauramaan, toiset tulivat hämmästyneen +näköisiksi ja kaikki alkoivat kiivaasti puhella keskenään, jota Elsa ei +ymmärtänyt, kun se oli ruotsia. Elsa luuli jotakin rumaa sanoneensa, +ehkä jotenkin erehtyneensä ja karotti punaisena. + +--Onko äitisi terve? kysyi viimein muuan. + +--On kiitoksia. + +--No, ei hän sitten tarvitse riisryynipuuroa, etkä sinäkään. Kun on vain +tavallista ruokaa, niin se on hyvä. Ja siitä saa kiittää Jumalaa! + +Ja sitten puhuttiin hänelle ylellisyydestä, että se on syntiä, yhtä +suuri synti kuin valehteleminen ja varastaminen, joista kaikista Jumala +ankarasti rankaisee! Elsa ei kaikkea oikein ymmärtänyt, mutta tuntui +kauhealle. + +Joku selitti sitten että Elsa tekisi kauniisti ja Jumalalle otollisen +työn, jos antaisi ne nauhat heille pakanain hyväksi. Ja selitettiin +hänelle niistä pakanoista, josta Elsa ymmärsi vain, että ne ovat +kauheassa pimeydessä, ja että niillä on kylmä ja paha olla. + +Hän ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka oli selittänyt. + +--Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö sanoi rouva taputtaen Elsaa +poskelle, ja toinen rouva antoi piparikakun leipäkorista, joka oli +puutarhan pöydällä, missä oli kauniita kahvikuppeja ja kirkkaita +astioita, niin että kimalteli koko pöytä. Elsa niiasi kiitokseksi ja +toisen kerran hyvästiksi. + +Siinä uskossa oli Elsa että hän on tehnyt hyvin kauniin ja hyvän työn, +kun rouvat olivat vakuuttaneet, mutta hän oli kuitenkin alakuloinen +kotiin tullessa. Hänellä tuntui olevan niin ikävä isää ja olisi +sittenkin haluttanut riisryynipuuroa! Hän ei sitä voinut synniksi +ymmärtää. Rupesi kaduttamaan, kun antoikin ne nauhat, oli suutuksissaan +rouville. Kun äiti hänen sisään tulleessaan kysyi, saiko hän myydyksi +nauhansa, niin melkein itkien selitti Elsa, että hän antoi nauhat niille +pakanarouville. + +--Pakanarouville? kysyi äiti nauraen. + +Elsa selitti minkä osasi ja äiti ymmärsikin heti. Äitikin vakuutti, että +olihan se kauniisti tehty. Mutta Elsa oli pahoillaan. + +--Elä ole milläsikään, lohdutti äiti, luvaten, että jouluna varmaan +saadaan riisryynipuuroa. Ja äiti pani jo rahoistaan, mitä juuri oli +saanut kudotusta kankaasta palkkaa, puolimarkkasen paperikääryn +piirongin laatikkoon joulupuurorahaksi. + +Elsa ei virkkanut mitään siitä, että rouvat olivat sanoneet +riisiryynipuuroa synniksi. Pelotti, että äiti ei laittaisikaan sitten. +Mutta sittemmin päätti hän yhä varmemmin, että se ei olekaan syntiä. +Kyllä kai äiti tietää yhtä hyvin kuin rouvatkin, mikä on syntiä! + +Hän kiinnitti tiukasti toivonsa joulun tuloon, jolloin varmasti on +riisryynipuuroa. Ja sitä ajatellessa aina tuntui melkein kuin isäkin +tulisi kotia... + +Katselee ensin sieltä taivaasta ja sitten enkeli hänet tuo... + + * * * * * + +Joulu oli tulossa. Siitä oli kaikilla puuhaa ja lapsilla paljon +puhelemista, sitä enemmän kuta lähemmäs tuli ja sitä kiihkeämmin sitä +odotettiin. + +Elsan piti jo ennen aattopäivää käydä ostamassa riisryynit, aivan kuin +olisi pelännyt, että joulu muuten ehtii mennä ohi. Sitten olikin +turvallisempi odottaa ja tuntui omituisen hauskalle. Kaikki muutkin +puuhat saivat enemmän pontta ja niihin ryhtyi suuremmalla hartaudella. + +Muutaman toverinsa, Marin, kanssa oli heillä ollut jo kauan salainen +tuuma, että lähtevät aattoaamuna kaupungille avuille, joita jaettiin +köyhille rikkaista taloista. He toivoivat saavansa paljon niin että +voivat jakaa kaikille köyhille, niinkuin muuan tyttö, josta Mari oli +Elsalle kertonut. + +Se tyttö oli rukoillut aaton-aattoiltana ja aatto-aamuna herätessään +Jumalaa, että saisi paljon jakaakseen kaikille köyhille. Ja kun oli +lähtenyt avuille, niin oli heti ensimmäisestä talosta saanut niin paljon +ettei jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt hakea kelkka, jolla veti. Ja +tytöllä sitten siitä kelkasta oli riittänyt antaa kaikille. Ei ollut +loppunut vaikka kuin paljon olisi jakanut leipää, lihaa, herneitä, +kaloja ja kaikkia mitä siinä kelkassa oli, ja siinä oli ollutkin kaikkea +mitä kukin oli halunnut. Lihapalanenkaan ei ollut pienennyt, vaikka +kuin paljon olisi leikannut, ja leipiä kun oli se tyttö antanut, niin +heti oli ilmestynyt sijaan toisia. Herneitä kun oli vasusta kaatanut, +niin heti, kun oli pannut vasun kohdalleen, oli se täynnä. Maitoa kun +kannusta kaatoi, niin sekin oli parrastasana kun pystöön nosti. Tyttö +oli vain aina siunannut, kun oli antanut. + +Kun he nyt siitä puhelivat, niin innostui Elsa aina enemmän. Jos vain +saisivat niin kuin se tyttö! Mari vakuutti, että he saavat, kun vain +rukoilevat, ja Elsakin uskoi täydellisesti. + +Mistähän saisivat suuren kelkan siksi aikaa lainaan? + +Sitä kävivät tiedustelemassa, ja kun saivat, niin olivat iloissaan kuin +olisi se jo ollut täynnä lihaa, leipää, herneitä ja kaikkea muuta hyvää. + +Mitähän ihmiset sanovat, kun he tulevat kaupungilta ja vetävät kelkalla +tavaraa ja sitten jakavat eikä lopu? Luulevat heitä enkeleiksi! + +Varhain aatonaatto-iltana pani Elsa maata ja rukoili. Hän rukoili niin +hartaasti ja tuntui aivan, että Jumala kuulee. Ja kun aaton aamu vähän +sarasti ikkunan takana, siksi että kuumotti, niin tuntui kuin kaikki +mitä oli odottanut, päivän ihme ja illan hauskuus, jolloin oli +riisryynipuuroa, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tulossa tuolla +ulkona, tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät +erilailla kuin ennen. Oli kuin joulu olisi laskeutunut kartanolle +valkenevan päivän kanssa ja pyrkimässä sisään. + +Levottomana odotti hän Maria, kun pelotti, että jos ei Mari ole +muistanutkaan rukoilla, josta heti kysyi Marilta. + +--Tietysti minä olen rukoillut! vakuutti Mari. + +Kiireellä lähtivät he avuille, että ehtivät pian takaisin, niin ettei +tarvitse muitten sitten mennäkään. + +Keskikaupungilla oli liikettä niin, että hämmästytti. Hevosilla +ajettiin, yhtenä kulkusten rämäkkänä oli ilma. Ja suurissa laumoissa +kulkivat köyhät apuja hakemassa. Kadulta kadulle vyöryi laumat, talosta +taloon vaelsivat yhtenä röykkiönä ja kuin kilvan. + +Tytöt menivät muutaman talon kartanolle joukon jäljessä. Makasiinin +eteen ryntäsivät kaikki. Käsiä oli ojennettuna kymmeniä, ja melu oli +suuri. Tytöt eivät päässeet lähellekään. + +Ja niin kävi joka talossa. He menivät vihdoin muutamaan taloon, jonka +Mari tiesi rikkaaksi. Portilla tuli joku vastaan, avuillakävijä akka, ja +sanoi, että sieltä on jo jaettu eikä saa enää mitään. Tytöistä se oli +vain sitä parempi! Kun siellä ei ollut enää ketään, niin pääsevät he +kahden pyytämään. He olivat varmat, että nyt tästä talosta he saavat. + +Kun he tulivat kartanolle, karjasi renki ja kirosi heille, tarttui +pitkään korentoon ja näytti lähtevän ajamaan. Tytöt eivät tienneet tälle +maailmalle ennen kuin pitkän matkan juostua pysähtyivät kadulla. Mari +purskahti itkemään, kun häneltä säikähtäessään oli jäänyt kelkkakin +sinne kartanolle. He näkivät sitten kelkan tulevan portista tulista +vauhtia keskikadulle, mistä pelokkaina kävivät sen ottamassa. + +Kun he astuivat kotia päin, itkivät he molemmat katkeralla mielellä. + +Olivatkohan he jotakin syntiä tehneet? arveli Elsa. + +Mari intti, ettei hän ole tehnyt. Hän oli aivan varma siitä. Ja Elsa +luuli, että hän se sitten varmaan on tehnyt ja hänen syynsä siis oli. + +Mutta mitähän syntiä hän on tehnyt? + +--Et ole varmaan uskonut rukoillessasi? + +--Uskon minä. + +--Olet ollut tottelematon äidillesi? + +--En ole nyt ollut. Joskus ennen olen ollut, mutta olen aina pyytänyt +anteeksi äidiltä ja Jumalalta. + +Marikaan ei voinut käsittää, mitä syntiä Elsa oli tehnyt, mutta jotakin +hän oli tehnyt, se oli varma ja sen uskoi Elsakin. + +Marista erottua asteli hän hiljalleen kotia päin, mieli maan tasalla ja +pelotti. Kukaties on hän tehnyt hyvin suuren synnin! + +Äiti Elsan tullessa keitti jo riisryynipuuroa. Sen haju tuntui +huoneessa, ja padassa puuro, äidin liikutellessa, niin mukavasti +puhahteli. + +Mutta? Riisryynipuurohan se onkin syntiä! Ne pakanarouvathan olivat +sanoneet kesällä, juolahti äkkiä Elsan mieleen. Riisryynipuuro on yhtä +suuri synti kuin valehteleminen ja varastaminen! + +Hän aivan kuin jähmistyi. + +Sen vuoksi eivät he olleetkaan saaneet apuja! Ja sen vuoksi varmaankin, +kun silloin kerran oli ollut riisryynipuuroa jouluksi, isäkin oli sitten +hukkunut? Eikä ehkä ole isä päässyt taivaaseenkaan!... + +Voi kauheaa! + + + + +IHME JA KUMMA + + +Kun Vappu pantiin asialle mille hyvänsä, niin unehutti hän sen. Se oli +tietysti sulaa huolimattomuutta. Ja kun ei ankarat nuhteet eikä +tukistelemiset auttaneet, niin sai Vapun äiti neuvoja ja kehotuksia +kurittamaan ankarasti Vappua. Paha istuu toisissa lapsissa syvemmällä ja +sitkeämmässä kuin toisissa, mutta se oli säälimättä kitkettävä pois. +Säälimättä! Sillä joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa. + +Vappu kävi asioilla ja sai piiskoja. Sen tiesi äiti ja Vappu etukäteen. +Niin tapaus juoksi kuin vanhaa latuaan. + +Vappu pantiin naapurilta, toiselta puolen katua lainaamaan kerinpuita. +Hän lähti, viipyi hetken aikaa, palasi ja jäi seisomaan äidin eteen, +katsoen häneen suurilla sinisillä silmillään. + +--Tietysti unehutit! sanoi äiti ja piiskat annettuaan kysyi:--Muistatko +nyt? + +--Muistan. Kurolasta kerinlaudat: Äiti lähetti pyytämään, että Kurolan +täti olisi hyvä ja lainaisi kerinpuut äidille. + +--Siitäpä näkee, että piiskat selvittävät muistiasi. + +Mutta äidin sydäntä särki: Hyvä Jumala, jos lapsi raukka ei olekaan +haluton, vaan on jotenkin puutteellinen? Kuka tietää, kuka ymmärtää, +missä on vika? + +Äiti koetti helpotuksekseen itse toimittaa asioita niin paljon kuin +suinkin. Mutta eihän hän kiireiltään aina joutanut. Ja toisekseen olihan +se lapsen opettamista laiskuuteen, huolimattomuuteen. + +--Vappu, mene ostamaan kymmenellä pennillä siirappia Työväenkaupasta. + +Huone vilisi Vapun silmissä. + +Äiti pani rahan Vapun käteen, jonka sitten puristi nyrkiksi, ripusti +mukin kahvasta toisen käden koukkusormeen. + +--Elä nyt vain pudota rahaa eläkä säre mukia. + +Vappu kouristausi kokoon ja liikutteli jalkojaan kuin olisi lattia +poltellut. + +--Ei ole kiirettä! sanoi äiti.--Mutta muista asia. Jollet muista, niin +tuo palatessasi itse vitsat. + +Äiti avasi ikkunan ja huusi vielä kadulle:--Kymmenellä pennillä +siirappia! + +Vappu äänen kuultuaan pysähtyi kuin köydellä kiskasten. Enempää kun ei +enää kuulunut, lähti hän taas liikkeelle hokien: kymmenellä pennillä +siirappia, kymmenellä pennillä siirappia. + +Kädet olivat jäykkinä, kun toisessa puristi rahaa lujasti nyrkissä ja +toista piti koholla varoen mukia. Koko ruumis oli omituisesti väärässä. +Ja tajuttomasti katseli hän jalkoihinsa, joita nosteli kuin peläten +pieneen kivimuruunkin lankeavansa. Varotukset pudottamasta rahaa, +särkemästä mukia, uhka muistamaan asia, ja kaikki kiellot ja käskyt +olivat kuin tunkeutuneet jäntereihin. + +Yhtäkkiä pysähtyi hän ja hyvin varoen ja yläti astui kuin olisi ollut +korkeampikin ja vaarallisempi este kuin kaksi pientä jalkaa, yhtä pienet +kuin omansakin. Hän ei niitä jaloiksi tajunnut eikä huomannut miksikään +Nikolan Fannia, joka istui katuvierellä. Vasta kun Fanni äänsi, heräsi +Vappu kuin unesta. Hän pysähtyi. + +Fanni istui siinä sylissään nukke, jota rupesi näyttelemään Vapulle. Se +oli nukke semmoinen ettei ennen nähty. Se äänsi ja se painoi silmänsä +umpeen. Se oli ihan kuin oikea, elävä pikku ihminen! + +--Saat joskus, kun tulet meille, pitää tätä sylissäsi. Vappu liikutti +jalkojaan ja hoki: kymmenellä pennillä siirappia. + +--Saat sinä nyt hetikin, sanoi Fanni. Ja hän tarjosi oikein kiihkeästi +Vapulle nukkea syliin aivan kuin luullen, että Vappu ei muuten oikein +ymmärrä ihailla sitä, jos ei saa sylissään pitää. Ja itseäänkin halutti +nähdä, miltä nukkensa toisen sylissä näyttää. + +Hän asetti Vapun kädet niin, että saattoi panna nuken lepäämään +käsivarsille, ja sitten syrjästä katseli iloisena ja onnellisena siitä, +että tuo nukke, jota Vappu piti sylissään, oli hänen omansa. + +Vapusta oli melkein kuin unta. Siinä käsivarsillaan nukkuvaa nukkea +katseli hän suu leveässä hymyssä, silmät kirkkaina, liikutteli jalkojaan +kuin olisi seisonut tulisilla hiilillä. Pää kallellaan hän hellällä +tuudittavaalla äänellä, vähän kuin laulun tapaan hoki: + +--Kymmenellä pennillä siirappia, kymmenellä pennillä siirappia, +kymmenellä pennillä... + +Kun Fanni otti nukkensa ja kutsui häntä tulemaan asialla käytyä heille +leikkimään nukeilla, lähti Vappu juoksemaan hiljalleeen. Kädet ja ruumis +olivat yhä enemmän jännitettyinä ja äänekkäämmin hän hoki asiaansa. + +Muutamasta portista syöksyi hänen jälkeensä tyttöjä, jotka takerruttivat +hänet keskelleen ja kaikki yhtä aikaa kertoivat hänelle, että he olivat +lähdössä Isolan niitylle, jonne oli kolme kilometriä kaupungista. He +pääsivät sinne hevosella ja ovat iltaan asti, jolloin taas pääsevät +hevosella takaisin. Heillä on eväätkin. Ja siellä on hyvin hauska! + +--Tule sinäkin Vappu! + +Vappu pudisti päätään: + +--Kymmenellä pennillä siirappi... + +--Ole tuossa hiljaa siirapistasi, kyllähän me sinulle sitten +muistutamme! + +Ja tytöt alkoivat houkutella Vappua sinne, selittäen, että hän ehtii +mukaan, kun käy hyvin joutuin ja muistaa asiansa kerralla. + +--Kymmenestä pennistä, joka sinulla on kourassa, muistat että sen +edestä, neuvoi muuan.--Ja siirapin muistat-- + +--Siirapin muistat, jatkoi toinen, kun ajattelet mikä on kaikkein +makeinta. Tahi muista siirappikaramelliä! + +Vappu kun oli jo kaukana menossa, huudettiin hänelle vielä: + +--Kymmenellä pennillä siirappia! Juokse kiireesti! + +Vappu juoksi, että paljaat pohkionsa vilisivät vain. Mutta yht'äkkiä +hiljensi hän kulkunsa. Hän säikähti muistaessaan äidin sanoneen, että ei +ole kiirettä! Pelotti oikein, että jos kiireesti juostessa olisi +langennut, särkenyt mukin, pudottanut rahan ja unohuttanut asian. +Kauheaa! + +Hänestä tuntui kuin kaikki äidin varoitukset olisivat olleet vähän aikaa +uneuksissa. Kädet ja ruumis vetäytyivät taas täyteen jännitykseen. +Henkeä vetäessäkin hän hoki: Kymmenellä pennillä siirappia... + +Ja yhä kiihkoisemmin hoki hän sitä tullessaan puistoon, jonka läpi oli +mentävä. Hän oli aikonut mennä toista tietä, mutta tämä aikomus oli +juuri tuossa uudestaan jännittyessä unehtunut. Huomasi vasta puistoon +tullessaan. Hän painoi alas päänsä mennessään muutaman tuuhean koivun +sivu, jossa oli suuri tuulenpesä. Siihen oli joskus asiansa unehtunut +katsellessaan sitä. Hän vain kerran vilkasi sinne, että onko se vielä +siellä, jossa hänestä olisi niin mukava asua... Puiston läpi juoksevan +puron siltaa meni hän ummessa silmin. Sillalta oli hänen usein pitänyt +kääntyä takaisin pysähtyessään siihen vain hetkeksi aikaa katsomaan +pientä kuohuvaa putousta, jossa oli niin kauniita paikkoja, ja jossa +aivan kuin olisi eletty ja leikitty... Hän kuunteli vain, kuuluiko +kohinaa. Ja kiireesti juoksi loppumatkan puistoa, missä sileä nurmikko, +joka oli kuin viheriää samettia puiden välissä, oli niin houkuttelevan +näköinen kuvailemaan mielessä kaunista metsää, jossa Peukalo-Liisa asui +kukissa ja perhosten selässä matkusti kukasta kukkaan. Hän vilkasi vain +vähän syrjäsilmällä sivuilleen. + +Kadulle tultua näkyi jo Työväenkaupan kyltti, joka kimalteli auringon +paisteessa. + +--Kymmenellä pennillä siirappia... + +Hän hoki matalammalla äänellä, ja vaikka ruumis oli entisessä +jännityksessä vielä, niin oli hänellä kuitenkin kuin helpompi ja +turvallisempi olla. Ja hän uskalsi vähän katsella sivuilleenkin ja +ulommaksi eteensä, mutta teki sitä kuin varkain. + +Hän huomasi yhtäkkiä edessään korean höyhenen, joka liipotteli ilmassa, +juuri hänen silmäinsä tasalla. Se väikkyi siinä yhdessä kohden ja +väreili niin kauniisti. Kun se sitten kulkeutui lähemmäksi seinää, niin +nousi se samassa hiljalleen seinäviertä räystään tasalle, siitä syöstyi +keskemmäksi katua ja laskeutui, vaan alkoi sitten taas kohota. + +Hän seisoi ja kiintyi katsomaan, ruumis jännityksissä ja hokien +siirappiansa, mutta ajatukset jo karkutiellä, omissa valloissaan. + +Höyhen kohosi, se nousi yhä ylemmäksi kulkeutuen samalla poispäin yli +kaupungin. Korkealla ja kaukana siellä pilkotti sitä pikkuisen, niin +niin vähän, ja sitten katosi viimein. + +Minnekähän se menee? + +Vappu lähti kävelemään kädet lauenneina jännityksestään, ruumis suorana +ja katse taivaalla siellä, minne höyhen oli lentänyt. + +Kuinkahan kauas se lentää? + +Lentää varmaan ulkomaille asti... + +Jos hän olisi hyvin pieni, vielä pienempi kuin Fannin nukke, ja istuisi +suurelle höyhenelle...! Se lentäisi johonkin hyvin kauas... Valtamerelle +johonkin saareen, jossa olisi pieniä ihmisiä. Ja siellä olisi +kristallilinna, joka paistaisi monivärisenä... Ja kaunis puutarha... +Kaikki eläimet olisivat kesyjä... Sieltä tulisi hän sitten aina käymään +täällä, höyhenellä lentäisi... Höyhen laskeutuisi kotikartanolle... + +Hän säpsähti aivan kuin muistaen äkkiä jotakin, katsahti kuin jotakin +etsien. Ja säikähti uudelleen niin, että vavahti. + +Hänestä tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin kuin eksyksiin ja +niinkuin ei tietäisi mihin siitä mennä. Hän kuunteli, sanoiko hänen +suunsa mitään. Ei sanonut. Kaikki ajatukset olivat ihan pysähdyksissä ja +päätä huimasi. + +Kuin henkimeneissä juoksi hän tietämättä mitään, ennen kuin oli +kotipihalla. Hän meni liiteriin, kiskoi varsiluudasta kourallisen +vitsoja, riensi sisälle, ja suuret siniset silmät luotuina avonaisesti +äitiin hän ojensi vitsakimpun äidille ja lausui: + +--Kymmenellä pennillä siirappia. + +Äiti katsoi pitkistään Vappua. Sitten hänen silmänsä vettyivät. + +Hänen entinen ankaruutensa tuntui julmuudelta. + +Olihan Vappu nöyrä. Valmis lähtemään aina, ilman vähintäkään +haluttomuuden merkkiäkään. Kesken leikkiensäkin... Ei, mitta oli täysi. +Hän ei vitsaan tartu enää ei kuuna päivänä! + +Äiti samassa otti vitsakimpun. + +Vapun ruumista kylmä karsi ja kaikki jäsenet pinnistyivät jännityksiin. +Hän valmiina odotti äidin viimeistä käskyä. Poskia poltteli ja korvat +humisivat. Tuntui niin ahdistavalle, että ei saattanut ajatella mitään. + +Äiti taittoi vitsat ja viskasi uuniin. + +Vappu oli ihmeissään. Hän ei ehtinyt selvään ajatella, eikä tehdä mitään +päättelyitä, mutta hän tunsi ja uskoi, että äiti ei enää koskaan +piiskaa! Samalla kertaa pyrki esiin itku ja nauru, hän syöksyi äidin +kaulaan. + +--Kyllä minä äiti muistan nyt aina! + +--Yhdentekevä, lapsi rakas, muistatko vai et. + +Ihme ja kumma! Vappu muisti aina. + + + + +POIKATYTTÖ + + +Eilinen päivä ei ollut mikään siunattu päivä Liisalle. Kaikki hänen +ilkeytensä, olemattomatkin, kantautuivat äidin korville. + +Niistä oli käynyt valittamassa taas Korkalan emäntä, joka oli saanut +aihetta siitä, että pojat roirosilla juostessaan olivat kilmuilleet +heidänkin katoilla ja villipeurat särkeneet tikapuut! Ja kaikki se oli +Liisan syy, sillä hän se oli aina etunenässä kaikessa ilkeydessä ja +villitsemässä poikia. Liisa oli hurjempi ja ilkeämpi kuin hurjin ja +ilkein poika! Siihen todistukseksi oli Korkalan emäntä kertonut, että +Liisa oli tuota silmäpuoli suutariraukkaakin, Plataania, joka oli +Kallisella suutaroimassa, pistänyt naskalilla silmään! + +--Se on teidän omia valheita! oli Liisa sanonut ja saanut siitäkin +piiskoja, kun vanhalle ihmiselle sillä tavoin sanoi. + +Hän ei ollut koskaan Plataania kiusannut, vaikka pojat kiusasivat. +Eivätkä pojatkaan olleet silmään pistäneet, vaan käteen. Muuan poika oli +pitänyt naskalia ulohtaalla, niin että Plataani ommelta vetäessä oli +iskenyt kätensä naskaliin. Ja kun poika oli pyörähtänyt Plataanin selän +taa, johon ei nähnyt häntä sokealla silmällään, niin luuli Plataani +ensin, että hän se oli joka pisti, kun istui siinä penkillä. + +Vaikka vain, vaan Liisa sittenkin oli ilkein kaikista! Palon Kalleakin +oli pallikepillä lyönyt otsaan niin, että suurella mustalla kuhlolla on. +Hyvä, ettei pyörtynyt tai kerrassaan kuollut koko poika! + +Ja niin oli Korkalan emännällä ollut toista toisen jälkeen, jota äiti +kauhistuksissaan oli saanut kuunnella ja itkeä Liisan ilkeyttä. + +--Mikä siinä onkin, että sinä et tyttöin kanssa ole, vaan reuhastat +poikain parissa? Tyttöhän sinä olet etkä poika! sanoi äiti. + +Liisa päättikin, että nyt hän ei mene enää koskaan poikien pariin, vaan +on aina ja ikänsä tyttöjen kanssa! Huomenna jo lähtevät leikkimään +metsässä ulkona kaupungista! Ei voi sitten kukaan haukkua eikä mistään +tulla kantelemaan ja pauhaamaan äidille! Ja hänestä tuntui niin +äärettömän hauskalle olla siellä rauhassa tyttöjen kanssa. + +Hän lähti jo illalla valmiiksi puhumaan tytöille, että lähdettäisiin +leikkimään hautajaisia. + +Niitä hän aina leikki tyttöjen kanssa, kun niissä sai hommata. Ja tytöt +eivät juuri muulloin leikkineetkään hautajaisia, sillä kukaan muu ei +osannut niin lystiä hautajaisia hommata kuin Liisa. Ja aina kun Liisa +oli tyttöjen kanssa, niin leikittiin niitä monta päivää perätysten. + +Suuret hautajaiset, suuremmat kuin koskaan ennen, hommasi nyt Liisa. +Jokainen tyttö pyytää kotoaan sokuripalan tai kaksi. Hän käy vielä tänä +iltana hakemassa variksenmarjoja, joista puserretaan mehua viiniksi. Ja +hän kävi tilaamassa jo pastorinkin, jona heillä aina oli muuan +kerjäläispoika Aappo, leipäpalkalla ja väliin paljaasta +asianharrastuksesta. + +Jo aamulla varhain oli Liisa sitten puuhassa ja touhussa. Äitinsä oli +hänelle antanut runsaalla kädellä kaikkea hyvyyttä iloissaan, että Liisa +tyttöjen kanssa meni leikkimään. + +Metsän laidassa katajapensaikkoisella tasangolla oli heidän +leikkipaikkansa. Sinne järjestettiin kaikki niinkuin olla piti. + +Lampan Eedla, jolla oli nukke, oli muka lanssihteerska. Häneltä oli muka +kuollut tytär Amanda, ja oli haudattava. Se lepäsi arkussaan havumajassa +suruhuoneen vieressä. Kaikki vieraat olivat jo pukunsa järjestäneet, +hameet oli kurtattu niinkuin herrasväellä ja huivit kääritty hatuiksi. +Aapon puki sitten Liisa papiksi: kaksi paperipalasta, jotka hän aina +varusti mukaansa asiaa varten, hän kiinnitti neuloilla Aapon +paidankaulukseen ja vyöliinansa sitoi riippumaan hänen selkäänsä, ja +niin oli pappi valmis, avojalkainen pappi ja karvalakissa. + +Hautajaiset olivat hauskimmillaan, kun äkkiä syöksyi poikalauma metsän +peitosta häiritsemään kaikki puuhat huutaen ja kirkuen. Muuan heistä +hyppäsi suoraa päätä suruhuoneeseen, tyhjensi poskeensa muutaman +viiniastian ja pisteli makeaan suuhunsa sokuri- ja nisupaloja, joille +herkuille heti toisiakin tuli. Panivat kaikki puhtaaksi! Ja aivan kuin +viini olisi päähän mennyt riehuivat he. Muuan keksi Amanda-vainajan ja +viiletti sen ilmaan lentämään. Se sekaantui läheisen petäjän oksiin ja +jäi sinne. + +Tytöt olivat huutaen lähteneet hyppyyn. Vaan Liisa, joka poikien +tullessa oli sattunut olemaan ulompana, lähestyi paikalle ja pojat +jouduttautuivat pakoon. Pari heistä, Terilän Heikki ja Lapin Mikko, jäi +seisomaan nyrkit puristuksissa uhaten: + +--Tulehan, litulatu! + +Mutta hekin lähtivät hiljalleen menemään, kun Liisa meni heitä kohti. + +Hän katseli hävityksen jälkeä ja kuin raivostunut syöksyi sitten Heikin +ja Mikon jälkeen. + +Hän tapasi Mikon, tuuppasi hänet siimalleen hietikkoon ja leipoi siihen +miestä, joka rääkyi pahasti. + +--Teetkö vasta ilkeyttä? uteli Liisa ja vannotti moneen kertaan poikaa, +joka vannoi, mitä vain Liisa vannotti.--No sillä puhein pääset, vaan +varo vasta tekemästä! + +Itkeä nyhertäen lähti Mikko kävelemään. Mutta Heikin luo ja mielestään +tarpeeksi etäälle päästyään hän kääntyi ja huusi: + +--Karhumaija! Poikatyttö! Litulatu!... Ja molemmat alkoivat viskellä +kivillä. + +Liisa sydäntyi ja kuin vihuri hän kiiti poikien jälkeen kadoten heidän +mukanaan metsään. + +Muut tytöt olivat jo kerääntyneet hävityspaikalle, kun Liisa palaili. +Silloin uskalsi tulla siihen Aappokin, joka poikien tullessa oli +piiloutunut pensaikkoon ja siellä raastanut itseltään papilliset +merkkinsä. Itkua ja valitusta kuului tyttöjoukossa. + +Lampan Eedla varsinkin itki, kun hänen nukkensa oli puussa. Se lepäsi +siellä vatsallaan puun lehvällä, tirkistellen puun juurella surevaa +joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena ja suu hymyssä kuin +aina viimeiseen lepokammioonkin saatettaissa. Mutta tyttöjen oli sääli +raukkaa, että havut siihen pistävät. + +Liisa, jonka nenä juoksi verta, kun pojat metsässä olivat lyöneet siihen +jollakin, seisoi vähän aikaa nenä kourassa katsellen puuhun ja kapusi +sitten sieltä nukkea hakemaan. + +Hänen mielikseen esitti Lampan Eedla, että pidettäisiin vielä +hautajaiset, talonpoikaishautajaiset, kun ei ollut enää viiniä eikä +muitakaan tarpeita herrashautajaisiksi. + +Mutta Aappo ei välittänyt enää. Ja kun Lampan Eedla tahtoi velvottaa +Aappoa, muistuttamalla, että Aappo ei ollut kertaakaan ollut pappina sen +jälkeen, kun he antoivat hänelle hyvin paljon leipää, niin riitaantui +Aappo lopuksi tyttöjen kanssa,--mikä oli aina tavallista. Hän sätti +tyttöjä, ja nuken, jonka viimeisen lepokammion oli monasti juhlallisesti +siunannut, viskasi hän lähellä olevaan vesikuoppaan ja lähti juoksemaan. + +Liisa oli heti jäljessä. Ja Aappo tiesi olevansa helisemässä. Hän päästi +rämäkän huudon jo ajoissa. Sen verran siitä oli hyötyä, että Liisa ei +muuta kuin tukkapäästä vähän pöyryytti ja sanoi: + +--Vai tämä pastori! + +Hautajaishommat olivat menneet ihan myttyyn. Ei ollut mitään tarpeita, +ei pappia eikä enää haluakaan, kun suurten hommain oli niin käynyt +huonosti. Oltiin kuin käsille lyötyjä. Ja Liisa oli kaikista +alakuloisin. + +--Saatko sinä taas piiskoja? kysyivät tytöt. + +--Jos käyvät kantelemassa äidille, niin saan. Mutta eivätkö olleetkin +pojat ilkeitä? + +Toiset myönsivät, sillä äänellä, että Liisan syytä ei ollut ollenkaan. +Vakuuttivat vielä, että Liisa olisi saanut antaa oikein selkään Mikolle, +joka oli aina pahin tyttöjen kiusaaja! + +Liisa oli hyvillään. Tuntui että kun hän selittää, mitä toiset tytötkin +ovat sanoneet, niin äiti ei itke eikä välitä, jos tulevatkin kantelemaan... + +Viitattuaan tytöille korkeata hiekkatöyrästä, joka oli lähellä, hän +lähti sinne juoksemaan kuin tuuliaispää olisi kiskaissut. Hän kiipesi +rintuukselle ja sitten puulausi alas pää edellä, niin että kuperkeikkaa +vyöryi kuin kerä alas. + +Toisetkin innostuivat heti siihen. Ja se oli oikein, oikein hauskaa! +Hekin saivat hurjastella kerran. Ja aivan kuin ummessa silmin he +antautuivat siihen. Jokainen puulausi pää edellä alas huimaavaa +kuperkeikkaa tulemaan, jossa tuntui että jalat, kädet ja kaikki jäsenet +aivan kuin pyrkivät lentämään erilleen toisistaan. Suu ja sieraimet +olivat täynnä hiekkaa aina alas tultua. + +He järjestyivät rinnakkain lähtemään töyräältä, yhtä aikaa puulausivat +alas, huiskahtelivat sikin sokin, vyöryivät päälletysten ja kasaantuivat +yhteen kokoon rintuuksen alle, jossa melulla ja naurulla selvittelivät +itsensä irralleen toisistaan. + +Tämä oli melkein hauskempaa kuin hautajaiset! + + * * * * * + +--Jopa sinä tulet sieltä! sanoi äiti ankarasti heti kun Liisa astui +sisään.--Joudu nyt kiireellä pyytämään anteeksi Lapin emännältä ja +Mikolta. + +--Sietää se saada piiskojakin! pauhasi Lapin emäntä.--Mokoma villimys, +joka pian silmät puhkoo kaikilta! + +--Piiskoja tietysti, mutta ensin anteeksi pyytää, selitti Liisan äiti. + +Liisa seisoi pystyssä ja uhkaavana, katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa. + +Äiti yhä komensi anteeksi pyytämään ja työnsi Liisa lähemmäksi Mikkoa, +jolloin Lapin emäntäkin toimitti Mikon lähemmäksi, niin että seisoivat +vastatusten. + +--Sinä olet lyönyt Mikkoa, sanoi äiti, ja Lapin emäntä lisäsi: + +--Syyttömästi lyönyt! Eihän Mikko tehnyt mitään sinulle.--Ethän Mikko +tehnyt? + +--En. + +Liisa tyrkkäsi Mikkoa niin, että tämä hoipertui äitinsä syliin, ja +uhkasi siihenkin häntä, kädet nyrkissä. + +Lapin emäntä siunaili päätään heiluttaen. Liisan äiti etsi piiskat. Ja +Liisa näki jo äidin muodosta sekä muutenkin tiesi, että piiskasauna nyt +oli varma. + +Hän oli aivan masentunut, hävetti niin, että kuumiksi posket karahtivat. +Hän pyörähti ja tarttui äidin kaulaan ja kuiskaten pyysi, että äiti +piiskaisi porstuassa. Mutta äiti ei siihen suostunut. Niiden edessä oli +rangaistava, joille oli pahaakin tehnyt! + +--Äiti, rakas äiti ... porstuassa!... + +Äiti irrotti Liisan kädet kaulastaan ja taivutti hänet alas. Mutta kun +äiti rupesi paljastamaan, pyörähti Liisa käsistä ja kiljaisi: + +--Ei saa! + +--Mutta kun saa! + +--No, ei saa! karjui Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaa. + +Äiti tarttui häneen lujalla kädellä ja piiskasi. Mutta heti kun Liisa +pääsi irti, hän pyörähti Lapin emäntään päin ja poikasi hänelle jalkaa +ja kirosi! + +--Voi kauhistusta! päivitteli Lapin emäntä ja Liisa sai heti uudet +piiskat. + +Sittenkin seisoi hän uhkaavana ja jäykkänä. Oli sama kuin olisi seinälle +puhuttu! + +Äiti itki. Liisan ilkeyksistä hän sai kuulla joka päivä! Hän on +koettanut kurittaa, mutta ei apua. + +Lapin emäntä puhui jotakin, että Liisassa on paha henki saanut niin +suuren vallan, ja että ei hyvä seuraa Liisaa. + +Liisa seisoi allapäin ja katseli syrjäsilmällä heitä. Mutta kun sitten +rupesivat puhelemaan, miten onnellinen on se, jolla on siivoja lapsia, +mainitsivat jonkun tytön, joka oli niin siivo, että ankaraa sanaa ei +tarvinnut, niin Liisakin alkoi kehua muuatta toista tyttöä. + +--Niin, ota sinäkin siitä esimerkkiä. Koettaisit olla yhtä kiltti! +sanottiin hänelle. + +Liisa häpesi, painoi päänsä alas. Ja häntä halutti pyytää anteeksi, vaan +ei viitsinyt. Kun käskettiin siihen, niin painoi päänsä ihan rintaan ja +suu oli omituisessa virnussa, kun halutti ja ujostutti. + +Kehotettiin ja kehotettiin. Mutta Liisa ei päässyt liikkeelle. + +--Ei ole saanut vielä kuritusta tarpeeksi! sanoi Lapin emäntä, ja +äitikin alkoi heti uhkailla. + +Liisa kohotti päänsä ja oli uhkaavan näköinen. + +Hän sai piiskat. + +Turhaan kehotettiin senkin jäljestä anteeksi pyytämään. Äiti vei hänet +Mikon eteen ja pani Liisan kädet Mikon kaulalle, mutta Liisa riuhtaisi +irti ja sanoi halveksivasti: + +--Nenän alustakin märkänä turjakkeella! + +Äiti oli purskahtaa nauruun, mutta sai pidätetyksi, kun Lapin emäntä +suuttuneen äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan, pyyhkiessään Mikon nenää +vyöliinaansa. + +--En minä saa häntä taipumaan, sanoi äiti.--Olkoon iltaan asti, kun isä +tulee kotia. Ja rangaistukseksi siihen asti hän pani Liisan vintin +porstuaan. + +--Saat siellä miettiä, miten pahanilkinen olet ollut. + +Liisan oli paha olla, mielensä kuohui. Mutta sitten hän tyyntyi vähän, +istahti vintin rappusille ja alkoi itkeä. + +Lapin emäntä oli sanonut, että hänessä on pahahenki ja Häntä ei hyvä +seuraa. Ei ole pahahenki! Hän rukoilee Jumalalta anteeksi, vaan ei +Mikolta eikä Lapin emännältä. + +Hän tunsi kuin vihaa äitiäkin kohtaan. Ja kuin kostoksi hän ajatteli, +että hän menee metsään ja eksyy sinne ja kuolee, niin saa äiti itkeä... + +Itkiessä siinä mieli sulautui. Hän nousi vintille, kulki perimmäiseen +sopukkaan ja pani maata seinävierelle. Siinä hän nukkuu vaikka kuin +kauan, niin kauan että nälkään kuolee... Ja ajatellessa, että isä ja +äiti tulevat hakemaan ja näkevät hänet kuolleena, purkautui hän itkemään +sitä surua. Hän itse suri itseään! + +Hän tunsi olevansa niin yksin koko maailmassa, kaikki olivat häntä +vastaan. Kaikki muut paitsi Tepon Iikka. Mutta hänkään ei huoli +kenestäkään muista! Jos tulisi sairaaksi, niin hän rukoilisi Jumalaa, +että kuolisi ja pääsisi taivaaseen. Siellä olisi hänen hauska olla. + +Hän katseli sinistä taivasta, mikä näkyi vintin ikkunasta hänen siinä +maatessaan. Tuolla sinisessä taivaassa olisi yksinään ja hyppisi noille +pilville... + +Hän siihen nukahti ja herättyä tuntui pahalle ja ikävälle. Ulkoa kuului +iloista melua ja hän siirtyi ikkunasta katselemaan. + +Muutamalla kartanolla näki pieniä tyttöjä leikkimässä, toisaalla poikia +pallolla. Näytti niin hauskalle ja kirkkaalle ulkona, täällä vintissä +oli niin ikävä ja paha. + +Hän seurasi poikien pallonlyöntiä. Sepä näyttikin somalle täältä +ylhäältä ja etäältä. Kuuli selvään mitä jokainen sanoi ja saattoi +seurata jokaisen liikkeitä. + +Muuan teki vääryyttä, löi väärällä vuorolla. + +Liisa huusi, vaan eivät kuulleet! Seekatti kun olisin siellä! + +Sinne tuli nyt Tepon Iikkakin. Ja Liisan piti nyt päästä, vaikka mikä +olisi ollut. Helpostihan hän pääsikin. Oli ennenkin mennyt vintistä +ikkunan kautta. + +Hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain seinänvarauksiin nojasi ja +kun oli niin kokonaan ulos päässyt, nousi ikkunan pielestä pidellen, +kurkotti ja sai päätylaudasta kiinni käsin. Ikkunan lautahirrelle nosti +jalkansa ja pinnisti niin, että pääsi katolle. Hyppäsi solan yli +naapurin puuliiterinkatolle ja sieltä naapurin kartanolle ja lähti +juoksemaan pallonlyöntipaikalle hyräillen: + + Rimmin nalla reen + evers perran pee, + litvik likka vee, + vuotok rassa see + unter riivantee. + +Oli jo ilta tulossa, kun lopettivat pallonlyönnin ja rupesivat +roirosille. Liisa ei ruvennut sille, vaikka pojat kärttivät. Iikkakin +tahtoi, vaan ei hän ruvennut sittenkään. Iikka ei tiennyt, mitä oli tänä +päivänä tapahtunut! + +Tuntui niin syntiselle koko päivä. Mitähän äiti sanoo, kun ei löydäkään +häntä vintistä? Sitä ei ollut pallolla ollessa tullut ajatelleeksi. + +Ja vaikka hän ei mitään syytä tiennyt, mistä olisivat nyt voineet käydä +kantelemassa, tuntui kuitenkin kuin olisi käynyt paljon akkoja äidille +pauhaamassa ja lapsineen valittamassa. Oli ihan kuin olisi tapahtunut +tällä aikaa, kun hän oli pallolla, jotakin hyvin paljon ja hyvin +pelottavaa. + +Hän mietti, miten pääsisi vinttiin sitä tietä, jota oli tullutkin. Mutta +se oli mahdotonta. Miksikä tulikin sieltä? Tuntui nyt, että ei ollut +pallolla ollut hauska ollenkaan, vaikka Iikkakin oli. Häneltä oli ihan +itku tulossa. + +Ei ollut kerrassaan mitään neuvoa. Kun ajatteli huomiseksi hautajaisia +tyttöjen kanssa, aivan kuin sillä äitiä lohduttaakseen, niin tuntui +sekin mahdottomalta, kun Aappo oli vihassa eikä ollut miten sovittaa +Aappo. + +Hän riemastui, kun Viitasen isäntä pyysi viemään hevosta laitumelle. +Sillä emäntä oli siitä hyvästä antanut hänelle aina nisuleipää, jonka +Liisa sitten vuorostaan antoi Aapolle papin palkkaa. Ja kun hän oli +hevosen vienyt ja suitset paluuttaessaan Viitaselle sai kaksi suurta +nisuleivän kämpälettä, niin hänen suunsa meni leveään nauruun. Mieli oli +keveä aivan kuin olisi ollut maailmasta kaikki paha poissa, jota hänen +syykseen sanottiin. + +Riemastuneena meni hän jo muutamien tyttöjen luona käymään ja +ilmoittamaan, että huomenna pidetään hautajaiset. Mutta se oli paha, +että hän ei tavannut Aappoa eikä saanut hänelle leipiään. Kotona +arvaavat, että hän on taas ollut hevosta viemässä, josta äiti ei +pitänyt. + +Hänestä tuntui lohduttavalle, kun arveli, että isä on jo työstä tullut +kotia. Ja isä istuikin jo syömässä. + +Näyttivät molemmat olevan hyvällä tuulella, äitikin, josta Liisa heti +päätti, että ei ole käyty kantelemassa. Jos nyt tulisivatkin, niin isä +sanoisi, että antaa lasten sopia keskenään. Niin hän aina sanoi. + +Mutta äitiä häveten, kun oli ollut hevosta viemässä, Liisa jäi seisomaan +ovensuuhun nisuleipäkämpäleet kainalossa ja ujosti katsellen heitä. + +--Jopa olet taas ollut hevosiakin ajamassa! + +Äiti ei sanonut ankarasti, mutta juuri sen vuoksi Liisaa hävetti oikein! +Hän olisi paiskannut leipäpalat johonkin, mutta kun olivat +jumalanviljaa. Hänestä oli ennen ollut hauska ratsastaa, mutta nyt hän +ei halua milloinkaan! Eikä hän ollut oikeastaan välittänyt leivistä eikä +Aaposta, vaan säälinyt muka Viitasen isäntää. + +--Viitasen isäntä pyysi hartaasti ja emäntäkin kiitteli sitten, kun +vein, ettei isännän itsensä tarvinnut lähteä. Semmoinen vanha miehen +kanttura kulkemaan semmoista matkaa... Häneltä olisi mennyt puoliyöhön! + +--Mihin asti sinä veit? kysyi isä. + +--Orihakaan, vastasi Liisa häpeillen sitäkin, että sinne asti. + +--Tohditko sinä ajaa juosten? kysyi isä. + +--Voi veikkonen! vastasi Liisa aivan kuin samalla kertaa muistaen kaikki +retket, joilla oli ollut hevosta viemässä ja laskettanut mitä kavioista +oli lähtenyt.--En minä nyt tällä kertaa enää olisi ajanut kovasti, vaan +Kuivalan Janne tapasi minut matkalla. Hän vei Heikkilän tammaa ja rupesi +sitä kehumaan. + +--Hyvä se onkin Heikkilän tamma! sanoi isä. + +--Ei, veikkonen, se kestä Viitasen mustalle! Ei siitä ollut yrittääkään. +Kun me lähdimme koettamaan ja minä räpsäytin suitsiperillä muutamia +kertoja kahta puolta, niin seekatti kun se meni vihaisesti! Vedet +silmiin tulivat minulla. Sitten ei tarvinnut kuin aina vähän kiljasi, +niin musta painoi korvansa luimuun ja paransi menoaan! + +Liisa oli ihan innostunut ja alkoi kertoa muitakin tapauksia, jolloin +Viitasen musta oli kunnostanut itseään, mutta isä ehti kysyä, että +palkakseenko Liisa leivät sai. + +--Niin. + +--Noin paljon? + +--Niin. + +--Äiti, sanoi isä.--Käy sinä puhumassa Viitaselle, eikö hän ottaisi +Liisaa rengiksi. + +Liisa katsoi pitkistään isää ja syöksyi sitten äkkiä ulos. Hän juoksi +vinttiin, missä heittäytyi maata ja rupesi itkemään. + +Hän ei rupea rengiksi! + +Mutta kun ajatteli, että oli niin monasti ajanut hevosella, ja että +kaikki sanoivat häntä poikatytöksi niin tuntui kuin pitäisi hänen ruveta +rengiksi. Sitä se merkitsi Lapin emännän puhe, että pahahenki on hänet +valtoihinsa saanut, ja että hyvä ei seuraa! Ja hän näki itsensä lakki +päässä, housut jalassa ja piippu hampaissa! Tuntui melkein siltä, että +joku tulee hänet täältä vintistä ottamaan ja viemään rengiksi heti. + +Kun kuului askeleita portailla, niin hän ajatteli mennä ikkunan kautta +ulos, juosta Tepolle ja sanoa Iikalle, että hänet pannaan rengiksi. +Mutta hän ei olisi ehtinyt päästä pakoon, ja hän sieppasi käteensä +korennon, jota vaatteita kuivatessa käytettiin nuoran kannattimena. +Sillä hän uhkasi lyödä tulijaa. Hän lyö pään halki! Sieltä tulikin vain +isä. Mutta hän oli vihassa isällekin. Ja kun ei viitsinyt uhata isää, +niin hän ajatteli, että hyppää ikkunasta alas vaikka pää murskaksi +menisi! + +Isä vakuutti, että hän sanoi leikillään sitä, että Liisa rengiksi, ja +houkutteli hänet sisälle. + +Liisa vielä epäili, että isä tarkoitti sittenkin, että hänet pannaan +rengiksi. Ja hän sanoi päättävästi, aivan kuin koko maailmaa vastaan, +ettei hän tässä maailmassa rengiksi rupea eikä tahdo, vaan muuksi. + +--No miksi muuksi? + +--Merimiehen akaksi. Tepon Iikka rupeaa merimieheksi ja on aikonut +sitten minut naida! + +Isä ja äiti nauroivat. + +--Ja likankin kanssa toissa päivänä tappelit! sanoi äiti. + +--Kuka sitä on sanonut! + +--Itse kerroit. + +--Niin, no sen verran, se ei haittaa! Iikka on se poika, joka ei välitä +pikku asioista. + +--Liisa raukka! sanoi äiti. + +--Mikä raukka Liisa on? sanoi isä muka hyvin totisen näköisenä, ja Liisa +sanoi kuin jatkoksi siihen: + +--On niitä raukempiakin! + +Liisa oli mielestään kuin turvan takana. Mutta illalla, maata pannessa +vielä pelotti, että jos panevat sittenkin rengiksi ennen kuin Iikka +ehtii merimieheksi. Ja sen vuoksi hän päätti, että vasta hän ei ratsasta +hevosella, ei tappele eikä ole poikien kanssa. Eikä sitä tapahtunutkaan +huomenna, mutta jo ylihuomenna hän vähän tapella jutisti. + + + + +JUMALAN MARJAT + + +Ulla oli hyvin mahtava. Miksi ei olisi ollut, kun kaikki aina kilvan +pyrkivät hänen mukaansa marjaan! + +Se oli yleinen, juurtunut ja vahva usko, että Ulla tietää ja löytää aina +parhaat marikot. Siinä oli aivan kuin jotakin salaperäistä, jonka vuoksi +tytöt ihan palvelivat Ullaa marjaretkillä. Ja pojatkin varoivat, että +eivät suututtaisi häntä. + +Mutta Raution Kalle hänet suututti! + +Kerran kun tulivat marjasta, niin Kalle ei uhrannutkaan jumalanmarjoja. + +Niitä näet, pirautettiin johonkin määrättyyn paikkaan, ja tavallisin +paikka oli muuan korkea kivi heti kaupungin tullin takana maantieltä +poikeavan metsätien varressa. Sanoivatkin sitä Jumalankiveksi. Sen +laella oli suurehko kuoppa, johon marjat pantiin. + +Kalle oli saanut päähänsä, että Jumalalle ei tarvitse marjoja antaa. +Mitä Jumala niillä tekee? Parempiahan ovat omenat, joita ulkomailla +kasvaa puut täynnä! + +--Ja viikunat ja rusinat! arveli joku poika, joka oli Kallen uskoon +taipuva. + +Tytöt katselivat Ullaa kysyvästi. He olivat vahvasti uskoneet tähän +asti, että Jumala syö marjoja. Mutta onhan ulkomailla omenia niin paljon +kuin haluttaa, ja Jumalahan saa ottaa mitä tahtoo! Mutta heissä herännyt +epäilys poistui heti, kun Ulla selitti, että marjat ovat jumalanviljaa +niinkuin omenat, viikunat, rusinat ja kaikki. Ja jos ei anna marjoja, +niin Jumala ottaa pois kaikki marjat. + +Ulla uhkasi, että hän ei ota Kallea mukanaan marjaan. Semmoista pakanaa! + +--Otapa kun tahasi. Semmoisia marikoita kuin sinä, löydän minä ummessa +silmin! + +Kaikki hämmästyivät. Tyttöjä melkein kauhistutti, ja ne pojat, jotka +eivät olleet jumalanmarjoja panneet, juoksivat takaisin ja ripsauttivat +kivelle kourallisen. Kun seuraavana päivänä olivat menossa marjaan, +tiedustelivat kaikki Ullalta, että miten Kallen käy, kun ei antanut +jumalanmarjoja. + +Ulla selitti, että Kalle ei löydä koskaan marikkoa. Ja jos kuin hyvään +marjapaikkaan tuleekin niin muuttuu se kanervikoksi! + +Pojat säälivät Kallea, mutta tytöt sanoivat, että niin saa Jumala +semmoista rangaistakin! Ulla vakuutti, että saisi ankaramminkin +rangaista mokomaa! + +--Sanoi niin hyviä marikoita kuin minä löytävänsä ummessa silmin! +mitähän sanoisi, jos Jumala laittaisi niin, että pitäisi hänen olla aina +ummessa silmin? + +Toiset jo uskoivat, että Kallesta tulee sokea, kun hän niin sanoi +Ullalle. + +Kun he menivät Jumalankiven ohi, niin juolahti muutamalle pojalle +mieleen käydä katsomassa, onko marjoja syöty. Sitä eivät olleet ennen +koskaan tulleet merkille panneeksi. + +--Ei ole syötykään! + +Kaikki syöksyivät omin silmin näkemään, ja olivat ihmeissään. + +Jumala ei siis välitäkään marjoista? + +Kaikki katsoivat kysyvästi Ullaan, ja olivat aivan kuin iloisina Kallen +puolesta. Ulla oli vähän aikaa epäröivän näköinen. Mutta sitten hän +sanoi: + +--Kalle varmaankin on käynyt ja pilannut marjat. + +Voi kauhistus! Mikä Kallen perii? + +Ulla selitti, että Kalle marjaan mennessään eksyy, joutuu synkkään +korpeen, josta ei ilmo-ikinä pääse pois. Siellä saa asua metsänpeikon +kanssa, joka poimituttaa Kallella marjoja. Aina kun Kalle saa astiansa +täyteen, niin se tyhjenee yht'äkkiä. Aina vain pitää hänen poimia! + +Tuntui kauhealle kaikista. Ja marjasta palatessaan he panivat jokainen +kourallisen, muutamat kaksikin kourallista jumalanmarjoja kivenkuoppaan, +jonka ensin tyhjensivät entisistä ja tarkoin havuilla puhdistivat. + +Se on varma, että nyt syödään. Huomenaamulla on kuoppa tyhjä. Ja he +toivoivat huomenna löytävänsä oikein hyvän marikon, kun olivat antaneet +niin paljon ja hyviä marjoja. + +Ulla vakuutti, että he löytävät semmoisen marikon, että eivät koskaan +ole semmoista nähneet--hän löytää! Mutta iltapäivällä tulivat jotkut +Ullalle kertomaan, että Kallekin oli ollut marjassa ja saanut enemmän +kuin he! Ja oikein kauniita marjoja. + +Ulla joutui hämilleen. + +Miksi ei Kalle ollutkaan eksynyt? Miksikä ei Jumala Kallea rangaissut? +Ehkä ei tarvinnutkaan Jumalalle antaa marjoja. Ehkä Kalle oli sittenkin +oikeassa. + +Illan suussa Ulla lähti katsomaan, onko Jumala syönyt marjojaan. Hän +hiipi yksinään metsätielle ja kiipesi kiihkoisena kivelle. + +Ei ollut syöty! Marjat olivat aivan niin kuin oli pantu. Niin kauniita +ja niin paljon niitä! Ullakin oli nyt varma, että ei Jumala välitä +marjoista. Mitä hän niistä söisi, kun on omenia ja kaikkea muuta, joka +on makeampaa! Ja jos Jumala haluaa, niin saahan hän metsästä vaikka kuin +paljon! + +Hänkin oli pannut kaksi kourallista marjoja kuoppaan. + +--Minä otan ne pois! + +Ulla ammensi kaksi vankkaa kourallista helmaansa ja sieppasi lisäksi +puoli kourallista. Sittenkin teki vielä mieli ottaa. + +Kun ei Jumala kuitenkaan niitä syö... + +Hän otti taas kourallisen. Mutta siihen jäi vielä niin paljon hyviä +marjoja ja kauniita marjoja! + +Mitä niitä siihen jättää? Pilautumaan!... + +Ulla lappoi kaikki helmaansa. Mikä joukko niitä oli! Oikein tuntui +raskaalle helmassa. Ja hänen marja-astiansa kotona tuli kukkurilleen, ja +vielä toinen astia puolilleen. + +Mutta mitä sanoisivat toiset, jos tietäisivät, että hän on ottanut +jumalanmarjat? Eipä toki kukaan tiennyt, että hän on ne ottanut. + +Mutta näkeväthän tytöt, että kuoppa on ihan tyhjä! Hän sanoo, että Kalle +on ne käynyt ottamassa, Kalle on ne--varastanut! + +Seuraavana aamuna marjaan mennessä Ulla kulki kiireesti kiven ohi ja +koetti sanoa toisille, että katsotaan palatessa. Mutta kaikki muut +halusivat nähdä, oliko jumalanmarjat ennallaan. Kilvan juoksivat +kivelle Ullan rientäessä edelleen. + +--Ulla, Ulla! huudettiin joukolla. + +Ulla ihan vavahti. + +--Jumala on syönyt marjat! + +Oikein helpottavalle tuntui Ullasta. Oli turhaa pelännyt! Miten ei ollut +huomannut sitä, että tytöt luulevatkin Jumalan syöneen! + +Toiset tytöt olivat iloissaan ja hyväilivät Ullaa, joka oli heistä kuin +Jumalan enkeli! Ja Ulla oli mahtava puolestaan. + +Marjasta palatessa toiset panivat jumalanmarjoja runsaasti, runsaammin +kuin ennen. Niin teki Ullakin. + +Mutta iltamyöhäsellä Ulla meni kivelle ja ammensi helmaansa kaikki. + + * * * * * + +Joku toinen poika oli tehnyt ensiksi julkisen tenän, että hän ei rupea +Jumalalle enää niin paljon marjoja panemaan. + +Eipähän Kallekaan ole eksynyt ja löytää ja saa marjoja, oli poika +sanonut. Ja oli luopunut Ullasta ja aikonut mennä Kallen kanssa, vaikka +Ulla oli pelotellut, että nekin, jotka Kallen kanssa menevät, eksyvät. + +--Metsänpeikko houkuttelee sillä tavalla, että antaa Kallen löytää hyviä +marikoita, mutta sitten viimein, kun saa hänet kauas, vie eksyksiin. + +Siitä pelosta huolimatta houkuttausi muitakin poikia Kallen tovereiksi, +kun Kalle oli löytänyt niin mainion hyviä marikoita, että kaikki, jotka +olivat olleet Kallen kanssa, olivat saaneet enemmän kuin he. + +Viimein alkoivat tytötkin nurista, kun piti jumalanmarjoja antaa +mitallisittain. Ja joka kerta enemmän. Koko joukko kerran niskotteli +jäykästi vastaan, eivät ruvenneet antamaan niin paljoa kuin Ulla vaati. +Ulla itse pani nyt mitallisittain, enemmän kuin kukaan oli koskaan +antanut. Ja, hänen, Ullan ei olisi tarvinnut antaa ollenkaan--»hänen +kautta kun Jumala näytti marikot»! Ja Ulla kaasi marjat kivenkuoppaan +itseensä tyytyväisenä ja mahtavana kuin olisi kumassut suoraan Jumalan +kouraan! + +Seuraavalla kerralla, kun mentiin joukolla marjaan, niin --eksyivät. + +--Mitäs minä sanoin? Minä sanoin, että hyvä ei seuraa! ilkamoi Ulla. + +Ja toisille tuli hirveä hätä. Tytöt itkivät ja lupasivat, että he +antaisivat vaikka kaikki marjansa, jos vain vielä pääsisivät kotia. +Pojat, joita Ullan joukossa oli vielä muutamia pieniä, olivat yhtä +nöyriä. Ja kaikki aivan kuin rukoilivat Ullaa, jolle heidän mielestään +Jumala ei voinut olla vihassa, kun hän oli viime kerralla uhrannut, +vaikka ei olisi hänen tarvinnutkaan. + +Ulla oli tyyni ja rauhoitti heitä. Kyllä he löytävät tielle ja +pelastuvat kotia, kun hän vähän hommaa! + +Hän sylkäisi kämmenelleen ja sopotti jotakin niin kiiruusti, ettei +kukaan selvää saanut. + +Ihmeteltiin ja jännityksellä seurattiin hänen toimiaan, luottavalla +odotuksella katsottiin joka liikettä. + +Sopotettuaan jonkun aikaa löi Ulla etusormellaan sylkeä kämmenellä, +jolloin sylki pirskahti kahtaalle päin. Ulla lähti päättävästi +liikkeelle. + +Kulettiin, kulettiin joku matka, niin jo muuana tunsi paikat. Ulla +sylkäisi kämmenelleen, uudisti koko konstinsa. + +--Joo, kohta ollaan tiellä! + +Niin oltiinkin. + +Kyllä se oli tuo Ulla erinomainen! Ja kaikki marjansa he jakoivat +Jumalalle ja Ullalle, jolle antoivat päältä osan ja loput kumasivat +kivenkuoppaan roskineen päivineen. + +Oli sääli vähän, kun kotia ei jäänyt ollenkaan. Mutta saavathan he +huomenna. Ja paljon toivoivat he saavansa. Ulla vakuutti. + +Pienehkön saavillisen vei Ulla jo sinä päivänä marjakauppiaalle. Ja +vanhempansa ja naapurin akat ihmettelivät ja kehuivat Ullaa. + +Mutta illempana hän tapasi Kallen, joka muitten poikien kanssa tuli +marjasta. Niillä jokaisella oli suuri vasullinen ja niin komeita +puolukoita, ihan kypsiä ja suuria kuin karpalot! + +--Me olemme löytäneet hyvän marikon! sanoi Kalle, johon toiset pojat +heti liittivät selitykseksi, että Kalle sen on löytänyt. + +Kalle käski Ullankin tulla huomenna heidän kanssaan, että näkee kerran +oikean marikon! On semmoinen pitkä kankaan harju, jonka rinne ihan +punaisenaan. Sen rinteen alla on suoperäinen alanko ja siinä ovat +mättäät täynnä, että kihisee, ja niin suuria! Ja Kalle selitti tarkoin +marikon, missä se on. + +--Tulepa varsin! yllytteli Kalle Ullaa. + +Ulla sanoi välinpitämättömästi, että hän menee omaan marikkoonsa, jonka +hän tietää semmoisen, että parempaa ei voi olla. Mutta hän päätti +itsekseen, että he menevät sinne Kallen marikkoon hyvin varhain aamulla, +että ehtivät poimia astiansa täyteen siihen, kun Kalle tulee. Ottavat +hyvin suuret astiat, ettei jää Kallelle ja toisille pojille mitään! + +--Minä tiedän nyt hyvän marikon! kehui hän kumppaneilleen, joita meni +huomiseksi haalimaan marjaretkelle. Ja toiset tulivat intoihinsa, kun +Ulla selitti, että siellä on kuin punaista verkaa ja peukalon pään +kokoisia marjoja! Pitää olla suuret astiat ja lähteä jo varhain, kun +marikko on kaukana. + +Toiset toivoivat, että ehkä hekin saavat myödä asti. Ja sen vuoksi +pyysivät he Ullalta, ettei heidän tarvitsisi jumalanmarjoja panna nyt +kovin paljon, kun he eilenkin panivat niin runsaasti. Ullalle he +lupasivat kukin yhden mitallisen. + +--Riittäähän jumalanmarjoiksi kaksi mitallista! + +Ulla sanoi riittävän hyvinkin ja ehdotti, että antaisivat hänelle kaksi +ja jumalanmarjoiksi yhden. Se hyväksyttiin. Samahan se oli! + +Mutta kun aamulla menivät marjaan ja olivat toimessa ja kuin toivoaan +lähempänä, että saavat suuret astiansa täyteen, niinkuin Ulla vakuutti, +niin arvelivat, että raskivat he antaa enemmän jumalanmarjojakin. + +Kuoppa kukkurilleen! se oli yhteinen päätös. + +Olivat kulkeneet pitkältä ja jokainen oli ehtinyt kysyä monastikin, eikö +marikko jo tule. Kaikille oli tien varrella seudut outoja, Ullallekin, +kun eivät vielä koskaan olleet täällä asti käyneet. Tuntui matka sen +vuoksi pitkälle, varsinkin kun kiihkeästi odottivat marikkoa. + +Ulla katseli ja tarkasteli muistellen, miten Kalle oli selittänyt. Tulee +vasemmalla puolen tietä keto, jonka nurkkauksessa on koivikkometsää ja +ladon edessä lakkapää petäjä. Sen kohdalta kun kääntyy oikeaan käteen ja +kulkee suorastaan poikittain tieltä, niin tulee vähän matkan päässä se +kangas. + +Tuli muuan keto, jonka päässä oli metsää. Mutta siinä ei ollut petäjää +ladon edessä. Ulla kulki vielä edelleen. Tie teki polven ja lähti ihan +toiseen suuntaan eikä näyttänyt ollenkaan siltä, että enää tulisi +ketoja. Ja tuntui siltä, että edempänä ei voinut se marikko olla, kun +olivat jo niin pitkältä kulkeneet. Hän palasi takaisin kedon luo, jota +vielä katseli. Siinä olikin pieni mänty muutamalla laidalla, vaikka se +ei ollutkaan aivan ladon edessä, vaan vähän ulompana. + +Se on se keto. Ja tuolla oikealla näyttää metsä kohoavankin kankaaksi. + +Hän poikkesi tieltä metsään. + +Tytöt tulivat virkeiksi, hyppivät ja iloitsivat. Kaikki alkoivat +katsella, milloin alkaa punaisena paistaa. Marjanvarsia jo oli ja joku +marjakin aina siellä täällä. + +Mutta marikkoa ei tullut, vaikka olivat kahloneet metsää jo kuinka +kauan. Ei näkynyt marjanvarsiakaan. Paljasta kanervikkoa oli vain! + +Ulla kulki kiireesti etumaisena ja kiihtyi yhä kulussaan, niin että +toisilla oli vaiva pysyä jälessä. + +He tulivat viimein muutamalle kanervikkokankaalle ja siitä laskeutuessa +kopiksi suohon, joka oli silmänkantaman aava, ja jossa ei ollut puuta ei +ainoata pensastakaan. + +Ulla lähti rohkeasti taas liikkeelle palatakseen tielle, jossa vielä +tarkastaa, ovatko oikeasta paikasta kääntyneet. Mutta ennen kuin vielä +odottikaan tietä, olivat he taas kanervikkoisella kankaalla ja siitä +laskeutuivat suon laitaan samaan paikkaan kuin äsken. + +Ulla säikähti. Hänellä tuli mieleen, että tämä ehkä on se oikea marikko, +mutta on muuttunut kanervikkokankaaksi ja suoksi! + +Toiset kyllästyivät jo ihan tykkänään ja alkoivat tahtoa, että palataan +tielle, ja mennään entisille marikoille! + +Ulla taipui siihen heti ja lähti uudestaan tietä tavoittamaan. Mutta +pitkän aikaa kuljettuaan tulivat taas kanervikkokankaalle, siitä suon +reunaan, aivan samoille jalkainsa sijoille. + +Ulla seisoi ja vapisi. Hän oli varma, että tämä oli se hyvä marikko, +mutta muuttunut tällaiseksi, kun hän oli ottanut jumalanmarjat. Ehkä hän +jää tänne ijäksi! + +--Eikö kukaan osaa tielle? kysyi hän rukoilevasti toisilta. + +--Olemmeko eksyneet? + +--Olemme... + +--No, tee se sylkikonsti! sanoi joku sillä äänellä, että hätäkö oli, kun +on semmoinen konsti. Ja siihen luottivat toisetkin. + +Ulla epäröi. Mikäs oli sen avulla löytää silloin, kun hän tiesi tien. +Mutta kuitenkin hän vähän kuin toivoi nytkin ja koetti. + +Sylki pirskahti kahtaalle, yhtä suuri osa kummallekin päin. Hän katsoi +toisiin aivan kuin kysyen, minne päin oli lähdettävä. Mutta he odottivat +juuri hänen päätöstään ja olivat valmiit lähtemään minnepäin tahansa, +varmoina että Ulla osaa sen konstinsa avulla. + +Ulla lähtikin taas, mutta lyhyen ajan kuluttua oltiin siinä, mistä oli +lähdettykin. + +--Sinähän et sopottanut ennen pärskäyttämistäsi! sanoi joku, joka oli +silloin viimeksi ihmetellyt, sitä sopottamista ja pitänyt sitä juuri +pääasiana, sillä muun osasi hän itsekin. + +Mutta Ulla itse oli aivan ryhditön ja ihan kuin turvaili muihin. Hän +taipui tekemään konstin uudelleen, mutta kuin tajuamatta mitään ja oli +aivan kykenemätön. Hänellä ei ollut sylkeäkään suussa. Toiset +toimittivat sitä hänen kämmenelleen niin, että riitti kai! + +Mutta hän ei osannut sopottaa! Hän kysyi, lukisiko hän isämeidän. Toiset +arvelivat, että se sopotus on parempi, mutta toiset taas päättelivät, +että ehkä isämeitä on kaikista paras. + +Ulla aloitti isämeitää, mutta sekosi jo paljon ennen jokapäiväistä +leipää. Hän käski jonkun toisen lukea sen hänen edestään. + +Se tehtiin ja Ulla löi sormellaan suureen sylkilammikkoon kämmenellään. +Sylki säteili joka suunnalle ja pirskui kaikkien silmille. + +--En minä tiedä! sanoi Ulla tuskan äänellä, heittäytyi toimettomaksi ja +rupesi itkemään. + +Häntä pelotti ja hän oli siitä varma, että muut osaavat kotia, mutta hän +jää tänne yksin. Eksyy jotenkin toisista. Toisetkin, jotka olivat +väsyneet kiireellisestä kulusta, istahtivat kanervikolle ja muutamat +tytöt rupesivat itkemään. + +He eivät osaa mihinkään, vaan jäävät tänne ikipäiviksi! + +Ulla tunsi siitä jonkunlaista lohdutusta, kun toisetkin pelkäsivät. +Mieluummin hän kuoleekin tänne muitten kanssa kuin jää yksin... Ja hän +aivan kuin säikähti, kun joku sanoi nyt muistavansa varman keinon, miten +osaavat kotia. + +Oli käänneettävä vaatteet nurin! + +Ullalla tuli kiire kääntämään vaatteensa, ettei jäisi muista. Ei ollut +kuin siunaama hetki, kun hän oli apposten alasti. Hän kiskaisi paitansa +hätäisesti nurin, niin että se repesi siinä kiireessä. Ja hänellä oli +taas vaatteet yllään, kaikki nurin, siihen kun toiset olivat päässeet +vasta parahiksi riisumisen alkuun. Kenkäinsä ruojusetkin käänsi hän niin +alas kuin menivät, jota varten päästeli ne irti nauhoista. + +--Kuulitteko? kysyi pari heistä yhtä aikaa ilahtuneina ja niin kovasti, +että Ulla säpsähti, luullen jonkun hänen takanaan karjaisseen. + +Kaikki rupesivat kuuntelemaan. Mutta ei kuulunut muuta kuin variksen +raakuntaa kaukaa. Se tuntui Ullasta pahalle, tuo variksen raakunta. +Pelotti, että varikset hakevat sitä, joka jumalanmarjat on ottanut! + +Hetken perästä varis raakkui juuri heidän päällään. Heti tuli toisiakin +siihen lentelemään ja raakkumaan. + +Ne ilmoittivat, että täällä se on!... + +Ulla tunkeutui toisten keskelle, heidän turviinsa. Mutta sittenkin +pelotti, että jostakin päin tulee joku, joka hänet sieppaa ja kantaa +kynsissään syvään korpeen, josta hän ei pääse koskaan pois, vaan saa +ijankaikkisesti poimia marjoja... ja aina kun astia on täynnä, niin se +yht'äkkiä tyhjenee ... + +--Kuulkaa! huudahtivat kaikki yhtä aikaa. + +Kuului laulua, Raution Kallen ääni! + +Kaikki riemastuivat. He pukivat jo vaatteensa, mitä olivat riisuneet. +Ulla vai kytrötti liikkumatta. Ja kun toiset ehdottivat, että +huudettaisiin oikein kovasti yhteen ääneen, jotta Kalle kuulisi, niin +rukoili Ulla, ettei huudettaisi. Pelotti häntä, että jos huudetaan, niin +tulee _se_! + +Toiset jäivätkin ääneti ja rupesivat taas kuuntelemaan. Kuului vain +silloin tällöin himmeitä äänen katkelmia ja sitten lakkasi kuulumasta +kerrassaan. + +Tytöt rupesivat itkemään. Tuntui, että nyt he eivät enää pääse koskaan +täältä. Koti tuntui olevan niin äärettömän kaukana, että eivät yhdessä +päivässä sinne ehtisikään, jos osaisivatkin. + +He syyttivät Ullaa, kun hän ei antanut huutaa! + +--Ja senvuoksi me eksyimmekin, kun Ulla tahtoi itselleen kaksi +mitallista marjoja, ja Jumalalle vain yhden. Vaikka parempihan Jumala on +kuin Ulla! sanoi joku tyttö syyttävästi, ja siihen yhtyivät toisetkin +tytöt, joilla nyt oli selvänä eksymisensä syy. + +--Voi, voi Ulla sinua! + +Ulla ihan luhistui kokoon aivan kuin toisten syytössanat olisivat hänet +kolhineet siihen lysmyyn. + +--Mutta mehän lupasimme panna kivenkolon kukkurilleen! sanoi joku sitä +tarkoittaen, että heidän syytään ei ole eikä tarvitse siis heidän jäädä +eksyksiin, vaan ainoastaan Ullan. + +Ja Ullasta tuntui kuin vajoaisi hän maan sisään. + +--Voi, älkää jättäkö minua!... + +Ihan heidän läheltään kuului nyt puhetta. Siellä meni Kalle ja muita +poikia, joitten äänen myöskin tunsivat! + +--Kalle! Kalle! Kalle! huusivat kaikki ja hyppivät ääntä kohden kuin +hurjistuneet. Muuan kymmenkunta askelta, niin he olivat tiellä. + +Kalle tovereineen marjaan menossa. He katselivat kummissaan heidän luo +syöksynyttä joukkoa, jossa kaikki olivat hurjan iloisia, hyppivät ja +hyväilivät heitä, selittäessään, että he ovat olleet eksyksissä. Mutta +Ulla heistä oli kummallisimman näköinen ja seisoi kuin tuomittu yhdessä +kohden. + +--Mikä tuolla Ullalla on? + +Toiset selittivät, että Ullalla on vaatteet nurin, jotta osattaisiin +kotia. + +--Se on koko noitaämmä! nauroivat pojat. + +Hän noitaämmä! Jos tosiaan muuttuukin noitaämmäksi, semmoiseksi, joka +pääsiäisyönä lentää kylpyvasta pyrstönä! + +Kallen kävi sääliksi Ullaa, joka rupesi itkemään. Hän katsoi poikiin +nuhtelevasti ja sanoi kuin pyytäen: + +--Ei saa kiusata Ullaa. + +Hän meni Ullan luo ja lohdutti häntä, ettei hän ole noitaämmä. + +--Tule nyt meidän kanssa marjaan. Ja tulkaa kaikki. Siellä on hyvä +marikko, että saa vaikka sata saavia! Se on tässä lähellä, tuon tien +polvekkeen takana. + +--Mutta jos eksytään? sanoivat tytöt pelokkaasti, joilla aivan kuin +mielessä kajasti, mitä Ulla oli Kallesta sanonut: että metsänpeikko +houkuttelee hänet aina edemmäksi ja sitten vie. + +Mutta Kalle vakuutti, ettei eksytä, sillä he ovat jo ennenkin käyneet +samassa marikossa. Ja toiset selittivät käyneensä paljo edempänäkin. +Joku huomautti sitäkin, että eivät ole eksyneet, vaikka eivät ole +jumalanmarjoja antaneet hyppysellistäkään. + +Se oli kummallista tytöistä! Ja he huomauttivat Kallelle, että Jumala +syöpi marjoja vaikka Kalle oli sanonut, ettei syö. Aina oli kuoppa +tyhjä vaikka olivat jos kuin paljon panneet! + +Sitä oli Kallekin ihmetellyt, kun pojat olivat kertoneet hänelle. Mutta +hän oli äidiltään kysynyt ja äitinsä oli sanonut, että varmaan varikset +käyvät syömässä tai joku pojan ilkimys käy aina ottamassa. + +--Mutta eihän sitä tiedä, arveli joku poika, jos käypikin ne syömässä +se, jolla on pitkä häntä ja toisessa jalassa kavio! + +Ullasta tuntui aivan kuin hän pakahtuisi. Hän seisoi kuin onneton +vaivainen ja rupesi taas itkemään. Toinen jalka jo tuntui niin +omituiselle. Hän ei uskaltanut katsoakaan sitä. + +Kalle uteli ja tiedusteli, mitä hän itkee. Ulla sai sanotuksi +ainoastaan: jalka. + +--Sinulla ei ole toisessa jalassa kenkää, sanoi Kalle.--Missä se on? + +Sitä ruvettiin joukolla etsimään ja löydettiinkin metsästä, johon se +Ulla juostessa oli kirvonnut jalasta. Kalle toimitti kengän jalkaan +Ullalle, joka itse oli aivan saamaton. + +--Käännetään tuo leninkikin oikein! sanoi Kalle, riisui sen Ullalta, +käänsi ja puki taas päälle. Hän auttoi ja vaali Ullaa kuin pientä +sisarta. Ja kaikki muutkin olivat niin ystävällisiä. + +Mutta Ullan oli omituisen paha olo. Aivan kuin kyllästytti marjain +poiminta, vaikka oli niin hyvä marikko, ettei hän koskaan ollut +sellaista nähnyt, ja toiset myötäänsä iloissaan huusivat ja ihastelivat +marjojen paljoutta. + +--Poimitaan sitten, Ulla, pienemmille, sanoi Kalle.--Se on niin komeaa, +kun kaikilla on astiat täynnä! + +Ulla alkoi riipiä tulisella kiireellä kaksin käsin kyyköttäen saman +marjamättään ääressä kuin Kalle uskaltamatta erota hänestä muuta kuin +minkä kiireellä juoksutti marjansa jonkun vasuun, aina kun oli saanut +mitan täyteen. Hän poimi kaksi mitallista siihen kuin Kalle yhden. +Kaikki huomasivat suurten astiainsa täyttyvän kuin itsestään, ja riemu +oli yleinen. + +Kun marja-astiat kukkuroillaan suuria kauniita puolukoita puuhattiin +kotia lähtöä, huomattiin Ullan iso vasu typötyhjäksi. Nyt kaikki +vuorostaan Ullalle poimimaan ja joukko taas hajalleen metsään. Mutta +Ulla heittäytyi Kallen marjamättään ääreen toimettomana istumaan ja +rupesi katkerasti itkemään. Kallen udellessa sai Ulla itkunsa seasta +vaivalla selitetyksi, että hän oli ottanut jumalanmarjat kuopasta. + +Kalle antoi Ullalle täydellisen synninpäästön, niinkuin ainoastaan +lapset voivat antaa toisilleen. Ja Ullakin nyt näki, miten metsässä +päivä paistoi kirkkaasti. + +Iloiten ja laulellen palasi joukko kotia. + + * * * * * + +Kotona ihmeteltiin Ullaa. + +Hän on ennen näyttänyt tietävänsä, että hän oli etevämpi muita. Oli +ollut aina johtajana, määrääjänä ja käskijänä, jota toiset tottelivat +nöyrästi kuin orjat. Mutta nyt hän oli muuttunut toiseksi. + +Hän oli nyt aina siivo, ystävällinen, avulias, nöyrä ja palveleva +toisille lapsille. Sellainen oli kotona ja kaikkialla. Oudompikin +huomasi heti ensi silmäyksellä hänen palvelevaisuutensa. + +Se oli omituista hänen vanhemmistaan, jotka siitä paljon puhelivat +keskenään. Ja tuli siitä melkein aina puhetta vieraittenkin kanssa, +jotka ihailivat Ullaa ja sanoivat monasti olleen oikein liikuttavaa +nähdä Ullan käytöstä toisia lapsia kohtaan ja sitä mieltymystä, jolla +toiset häneen ovat kiintyneet. + +--Lapsissa tapahtuu joskus äkkiä muutos, arvelivat jotkut. + +Omituista se oli heistä kaikista ja vähän niinkuin yliluonnollista. + + + + +VANHA KOTI + + +Aappo oli lapsista vanhin ja hänen toimenaan oli kerjuulla käynti +kaupungilla. Sillä he olivat köyhiä. Niin köyhiä, että täytyi asua missä +sattui. Täksi kesäksi olivat saaneet asunnon muutaman talon tallissa, +joka olikin varsin mukava asunto. + +Ahkerasti täytyi Aapon olla liikkeellä, anelemassa. + +Monta itkua hän oli itkenyt, paljon kovaa kärsinyt. Talvella oli usein +tuntunut kamalle lähtö, kun ulkona ryski pakkanen tai vonkui pyryilma, +joka tahtoi kontetuttaa kadulle. Hän olikin sen vuoksi toivonut, että +kesä kestäisi kauan. Kesällä oli keveämpää, kun isän ansiot olivat +paremmat. Vaikka nälkä, melkein alituinen nälkä, oli kesälläkin. + +Mutta nyt hän, Aappo, sai uuden kodin. Muuan rouva otti hänet pojakseen, +kasvattaakseen ja kouluttaakseen hänet ihan kuin oman poikansa. Ja siitä +oli Aappo ylen iloinen! + +Saa syödä nisua ja lihaa niin paljon kuin jaksaa. Saa aina olla +kauniissa vaatteissa ja kirjat kainalossa kulkea katuja. Ei tarvitse +muuta kuin lukea ja leikkiä toisten koulupoikain kanssa. + +Ja miten komea uusi koti oli, kun hän sinne tuli. Lattiat liukkaat, että +tahtoi langeta, huoneita niin paljon, että niihin eksyi. Muutamassa +huoneessa oli kuvastin niin suuri, että oli lattiasta kattoon asti, ja +siinä näki koko kuvansa, jota oikein säikähti. Kaikkialla kiilsi ja +välkkyi. Uunitkin olivat kirkkaat ja valkoiset kuin sokeri, että olisi +tehnyt mieli kielellä maistaa. + +Hänelle oli muuan kamari. Oma kamari! Siinä oma sänky, rautainen ja +kultakoristeinen. Ja niin kaunis peitekin. Kamarissa oma kirjahylly, oma +pöytä. Täällä sai lukea läksynsä ja täällä nukkua. + +Mutta hän itki illalla maata pantuaan! + +Jo illallista syödessä oli itku kurkussa, niin että makeat palat eivät +alas painuneet, ja oli kauhea nälkä, kun nousi syömästä. + +Kotona hänen lähtiessään oli jauhopuuropata ollut lattialla ja +piimäsinukkakannu nurkassa. + +Kun hän meni lumivalkoisten lakanoitten väliin, pehmoiselle vuoteelle, +kauniin peitteen alle, niin syöksähti itku. Oli niin outoa kaikki. +Lakanatkin haisivat niin oudolle --valkoiselle ja koko vuode niin +vieraalle. + +Hänellä oli niin ikävä. + +Niillä siellä kotona, tallissa, oli niin hauska. Lapset makaavat +lattialla ja äiti on heidät peitellyt... Aamulla telmivät toistensa +kanssa ja nauravat... Hänen pitää vain itkeä. + +Hyvä Jumala, kuinka hän itki! + +Hänellä oli niin ikävä heitä kaikkia, isää, äitiä ja siskoja. + +Hän ei voi olla täällä! Kuka niille raukoille kotona talvellakin ruokaa +hakee?... + +Ja Aappo näki silmissään veljensä ja sisarensa, silmät kirkkaina ja +iloisina äidin ympärillä, kun äiti jakoi heille korista, mitä hän, +Aappo, oli kaupungilta tuonut... + +Hän näki kaikki kerjäläispojat, joita aina tapasi kaupungilla. Niillä +oli hauska ja hyvä olla. + +Täältä hän ei koskaan pääse kerjuulle! + +Mutta aamulla hän menee kotia, lähtee etteivät tiedäkään. Jos osaisi +aukaista tuon ikkunan, niin hyppäisi siitä kartanolle. + +... Mutta jos on portti kiinni? Pääseehän aidan yli. Olihan kartanolla +päivällä pienet tikapuut. Ne nostaa aitaa vasten... + +Aaposta tuntui jo hauskalle, kun ajatteli tulevansa kotikartanolle. Ja +koputtaa tallin ovelle... + +Tai hän ei koputakaan. Kiipeää ylisen oven kautta sisään, niin etteivät +tiedäkään, ja menee hiljaa maata toisten viereen... Aamulla kun isä ja +äiti heräävät, niin näkevät hänet siinä! + +Hän nousi vuoteeltaan ja meni ikkunaan katsomaan. Mutta kartanolla +liikkui vielä palvelijoita. + +Hän menee yöllä, kun ovat kaikki nukkuneet... + +Hän nukahti itsekin. Ja aamulla kun heräsi, ei hän tahtonut päästä +selville, missä hän on. + +Tuntui aivan kuin poliisit olisivat hänet kuljettaneet johonkin. Hän +oli hampaistaan riippunut tallin räystäässä putoamassa ja poliisit +olivat alla. Isä oli sanonut, että nouse Aappo tallinkatolle ja juokse +karkuun, mutta hän ei päässyt, kun ei saanut käsillään mistään kiinni. +Hän oli pudonnut poliisien syliin. + +Vähitellen hän pääsi oikein tajuntaansa ja selvisi hänelle, missä hän +oli. Tunsi olonsa paremmalle kuin tuo uni, mutta mieli oli arka aivan +kuin hän olisi jotakin pahaa tehnyt. + +Hän pelkäsi, kun täti tuli. Mutta täti oli hyvin ystävällinen ja toi +uudet vaatteet hänelle. + +Aaposta ei tuntunut enää niin pahalle kuin illalla. Mutta kun hän oli +pukeutunut uusiin, niin hän häpesi itseään. Kengät olivat samanlaiset +kuin tytöillä, korkearuojuiset. Ja tuntuivat kengiksi liian keveiltä, +kun oli aina ollut raskaat saappaat hänellä, joskus aikamiehen +saapaatkin. Housut eivät oleet kuin polviin asti. Takki tuntui olevan +niin lähellä ruumista. Mutta siinä oli kiiltonapit. Ja sukat olivat +kauniit. + +Täti vei hänet saliin kuvastimen eteen, jossa Aappo katseli kuvaansa +aivan kuin vierasta poikaa. Hän ei voinut käsittää täysin, että hän oli +tuollainen. Ja kun hän jäi hetkeksi aikaa yksin, niin puheli sille ja +viittoi. Tuntui kummalliselle kun se ei ääntänyt, vaikka aukaisi +suutaan, nyökäytti päätään, liikutti käsiään ja kulki niinkuin hänkin. + +Se oli herraspoika siellä kuvastimessa ja hänestä sievä. Sievät sillä +kengätkin ja lyhyet housut, sievä sen takki. Mutta itsellään hän niitä +häpeili. + +Mutta kun hän meni kotiaan, jonne täti oli hänen luvannut mennä käymään +ja näyttämään uutta pukuaan, niin hän mieltyi itseensä ja aivan kuin +pelkäsi, että kaunis puku ei pysy semmoisena, vaan muuttuu. Tuntui kuin +kiiltonapit putoaisivat, niin että piti katsella niitä myötäänsä. Ja +katsellessa itseään tuntui, että hän ei ole hän itse, vaan se kuva. Hän +oli vähän jo olevinaan. + +Se on varma, että äiti ei häntä tunne. + +--Aappo! huudahti äiti iloisena, kun Aappo ilmestyi tallin ovelle. +Hänellä oli ollut ikävä Aappoa. + +--Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika! sanoi sitten äiti. + +Mutta lapset eivät tunteneet, suu auki töllistelivät pysäytettyään +leikkinsä. + +--Eipään oo Aappo! intti Ville, joka Aapon jälkeen oli vanhin joukosta, +vaan melkein lyhin, kun hän oli kyssäselkä. Aapon, hänen niinkuin +muidenkin mielestä, olisi pitänyt olla aivan toisenlainen. Avojaloin, +rikkinäiset housut, suuri takki, jossa hihat oli käärittynä, karvalakki +päässä ja käsivarrella vasu, josta äiti olisi heille jokaiselle jakanut +paloja. Se oli vain joku muu poika, tuo! + +Kun äiti vakuutti, että Aappo se on, niin Ville purskahti itkuun ja +huusi, ettei se ole Aappo! Toisetkin siihen yhtyivät, itkivät sitä, kun +heillä kaikilla oli niin ikävä Aappoa. + +Eivätkä he uskoneet sittenkään, kun isäkin tuli kotia ja sanoi Aapoksi +tuota poikaa. Ja kun hän oli pois lähdössä, niin eivät siitä +välittäneet, heistä oli vain parempi että menisi. + +Kun äiti rupesi itkemään, niin pillahtivat hekin toinen toisensa jälkeen +itkemään sitä, että äiti itki, ja samoilla vesillä sitä, ettei oikea +Aappo tullut. + +Aapoltakin pääsi itku. Hän meni tallin oven taakse seisomaan, missä itki +ääneensä. + +Hän olisi tahtonut ne entiset vaatteensa, jotka uudessa kodissa oli +viskattu menemään. Oli niitä nyt niin sääli. Ne olivat sittenkin +paremmat. Hän ei tahdo olla sellainen kuva, vaan oikea Aappo. Hän jää +tänne, käy heti kerjäämässä itselleen toiset, oikeat vaatteet ja vie +nämät pois! + +Isä karjaisi ja käski kaikkien olla hiljaa, sekä komensi Aapon lähtemään +taloonsa. + +Hän lähti itkien, niinkuin usein ennen oli lähtenyt kerjuulle isän +komentaessa. Hän itki paljon katkerammin. Kyyneleet lähtivät syvemmältä +ja kuumempina vierivät poskia pitkin. Eikä itku tahtonut salpautuakaan. + +Hän pysähtyi portin pieleen kivijalkaa vasten. Hän ei olisi tahtonut +mennä edemmäksi. Tuntui, että siellä kartanon perällä tallissa oli +kaikkein hauskin koko maailmassa. Muualla ei päiväkään paista niin +kirkkaasti... + +Isä työhön mennessään komensi hänet äkäisesti menemään uuteen kotiin, +jota käskyä Aappo ei uskaltanut olla noudattamatta. Ja nyt hän tiesi, +että hänen pitää mennä ja olla siellä eikä saa tulla kotiaan. + +Ajaisivat hänet pois kotoa, jos hän sinne karkaisi. Ja se tuntui +lohduttomalle... + +Hänet tapasi muuan tyttö, entisiä leikkitovereitaan, joka huusi: + +--Voi, Aappo! + +Ja tyttö ihmetteli ja ihasteli ihastelemasta päästyäänkin Aappoa ja +lähti kuljettamaan häntä ja näyttelemään muillekin. + +Aapon mieliala kirkastui siitä ja hän oli hyvin olevinaan ja niinkuin jo +mahtava entisten toveriensa joukossa, jotka ihmeissään katselivat häntä +käsistään ja sormella koetellen. Hän tunsi taas olevansa se kuvastimen +kuva. + +Hän näytti kaiken vähänkin oppinsa, jota oli jo saanut niin että hän +myötäänsä otti nenäliinan taskustaan ja niisti nenäänsä, vaikka se +kävikin hyvin hankalasti. Ja heidän joukostaan lähtiessään hän nosti +lakkia ja oli muka kumartavinaan. Hyvin pystörintaisena lähti hän sitten +ja katseli myötäänsä taakseen, niistäen nenäänsä. + +Mutta mitä lähemmäksi hän tuli uutta kotia, sitä enemmän löi halu +vastaan. Ja vanha koti kuvautui taas silmiin sitä selvempänä ja +miellyttävämpänä. + +Siellä näki hän muutamassa pilttuussa Kristiinan kauppapuodin. +Teutorilla ja Assarilla oli luudantynkiä ja kiviä hevosina ja lehminä. +Alarikki, jolla oli isän ikäloppusaappaat jalassa, takki päällä ja +punavuorinen lakki nurin kääneettynä päässä, oli sotaherra ja ajoi +tallilapiolla. Ville seisoi paljain säärin, ja oli ripustanut housunsa +jonkun seipään nenään laivan purjeiksi, ja purjehti Amerikkaan... + +Sitte pieni Rafael ja vielä pienempi Benjami, pienet raukat!... Kaikilla +niillä oli niin äärettömän hauskaa siellä tallissa, johon oven täydeltä +aurinko paistoi. + +Hänellä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään! + +Siellä tallissa, kotona, olisi hänelläkin niin hauska ollut. Hän olisi +hyvä heille kaikille. Vuolisi Alarikille hevosia. Villelle laivoja, +Teutorille ja Assarille rakentaisi lehmiä, Rafaelia ja Benjamia +kantelisi ulkona ja leikkisi heidän kanssaan... Ja hän kerjäisi niin +ahkerasti, että olisi ruokaa aina... Ei välittäisi talvella +pakkasistakaan... + +Äiti raukkakin, joka itki! + +Aapolla oli pulpahtaa heti itku, siinä kadulla. Vaivoin sai pidätetyksi. + +Mutta kun hän tuli uuteen kotiinsa ja täti torui kun hän oli ollut niin +kauan ja silmänsä liannut, sai hän laukaistuksi kireälle pingoittuneen +mielensä. Hän itki oikein reutomalla, että tätikin pelästyi ja heltyi. + +Mitä enemmän täti lohdutteli Aappoa ja pyyteli herkeämään itkemästä, +sitä rajummin Aappo itki. + +Hän tyyntyi vasta pitkän ajan kuluttua. Mutta maata pantua oli taas kuin +jotakin kurkussa ja mieli raskas... + +Äitiä hänellä oli ikävä, niin niin ikävä! + +Hän kuuli korvissaan aivan äidin äänen: + +»Koeta lapseni, olla siivo, että sinusta kunnon mies tulisi. Muista aina +vanhempiasi ja siskojasi, jos ovatkin köyhiä ja halpoja. Ja kiitä +Jumalaa, joka on sinulle tämän hyvän antanut.» + +Mutta tämä ei ollut Aaposta hyvä. Täällä hän ihan varmaan kuolee! + +Minkä vuoksi hänen pitää täällä olla? Miksi ei saa olla kotona? Hän ei +tahdo olla kenenkään muun poika kuin äidin!... + +Hän käypi joka päivä kotona. Ja täällä on hän vain niin kauan, että käy +koulun. Sitten hän menee kotiin, on siellä ikänsä äidin luona ja kulkee +sitten heille hyvin ahkerasti kerjäämässä. + +Sillä hän lohdutti itseään, Aappo raukka! Ei aavistanut, että siihen, +kun koulun käy, unehtuu jo--vanha koti. + + + + +SAIRASVUOTEELLA + + +Nanna tuli sairaaksi. + +Hänellä oli väliin hyvin hauska. Tuntui kaikki niin somalle. Usein sai +nauraa oikein, kun varpaat ja sormet puhelivat keskenään, juoksivat ja +leikkivät. + +Toisinaan oli taas paha. Silloin useinkin oli paha, kun Kaisu liikkui. +Se, että Kaisu liikkui, oli semmoista että pieni pyöreä musta rupesi +kiertämään hyvin sukkelasti ja pani uuu uuu uuu. Ja se musta kiersi yhä +kiireemmin ja suureni suurenemistaan, tuli aivan huoneen kokoiseksi, +niin ettei mitään nähnyt eikä kuullut muuta kuin uuuuuuuuuuuu... + +Mutta kaikkein pahimmalle tuntui, kun tuli Tuppelan kummitäti. + +Hän kysyi aina, tahtooko Nanna kuolla? Hän ei tahtonut kuolla, mutta +piti sanoa, että tahtoo, sillä jos olisi sanonut, ettei tahdo, niin +olisi se ollut synti, eikä olisi päässyt taivaaseen, jos olisi kuollut. +Mutta kun sanoi, että tahtoo, niin piti kai kuolla... + +Ja Tuppelan täti kävi usein katsomassa Nannaa. Nanna oli niin kaunis. +Silmät loistivat omituisella väikkeellä ja koko lapsi aivan kuin +säteili. + +Mahdotonta oli tädin mielestä ihmislapsen olla niin kaunis. Ja hän +melkein uskoi, että Nanna, hänen ristityttärensä, muuttuu tuossa +enkeliksi ja semmoisena eroaa heistä liitelemään kirkkauden asunnoihin. +Kuolema ei ollut hänelle muuta kuin katoaminen tuonne siniseen +kirkkauteen. + +Ja hänestä oli niin riemuisaa kuulla Nannan haluavan kuolla, hän itki +aina sitä iloa. Maltittomana oli hän sitä odottanut ja oli jo nähnyt +monasti sielun tekevän riemulla ja autuaallisella hymyllä eroa pienestä +ruumiista. + +Mutta Nanna yhä viipyi täällä ja viipyessään muuttui, niin että oli kuin +maan alta kaivettu. Niin kuihtunut oli, ettei hänessä ollut kuin luut ja +nahka. Posket olivat painuneet kuopalle ja olivat sinikuultavat, otsa +kellertävä, huulet mustat kuin karrelle palaneet, kädet pitkinä sormina +ja jänteinä, ja olivat kuoleutuneen väriset. + +Kun hän nukkui, olisi luullut hänet kuolleeksi, jollei pieni rinta +olisi hiljaa kohoillut merkiksi, että hengen kipinä oli vielä kytemässä. + +Siihen luultiin hänen nyt rauhallisesti sammuvan... + +Niin luuli, tai oikeastaan oli varma siitä, äitikin. Hän odotti sitä +kuin joka hetki nytkin, kun yksinään istui sairaan luona. + +Vähän väliä kävi hän silmäämässä ja istahti sitten syrjään, pään +pohjukkaan, ettei alituisella katselemisella häiritsisi kuolevaa +sairasta. + +Keväisen päivän kirkas ja lämmin paiste kuulti lasketun uutimen läpi ja +pilkisti sisään pienimmästäkin raosta. Kevään henki oli talvisen unen +horroksista herättänyt muutaman kärpäsen, joka lenteli huoneessa sinne +tänne. Se oli vielä hidas liikkeissään eivätkä siivetkään lentäessä +surisseet, mutta se liikehti lakkaamatta iloisena virkistymisestään. + +Äidin silmiin vierähti kyyneliä. Ne työnnälti omituinen tunne, joka +yht'äkkiä pulpahti ja aivan kuin hytkähytti mieltä. Se oli kuin toivoa +ja kaipuuta... + +Hän oli koettanut vakuuttaa itselleen, että parempi olisi Nannan kuolla, +ja uskoa, että tallella on lapsi taivaassa, mutta aina palautui toivo ja +halu saada pitää hänet luonaan täällä. Ja vaikka kuinka oli koettanut +totuttaa itseään siihen ajatukseen, että Nannaa ei olisi täällä, niin +ammotti tyhjänä hänen jättämänsä sija. + +Toivoi sittenkin hänen vielä palautuvan... + +Nanna oli nukkunut pitkään, ja kun hän heräsi niin tuntui hänestä +hyvälle ja miellyttävälle, niinkuin olisi jotakin hauskaa tapahtunut. +Oli iloisen näköistä huoneessa, minne vain katsoi. Sängyn kohdalla +seinällä oli kapea päiväpaisteinen juova, jonka valossa seinäpaperin +kuviot näyttivät niin kauniilta. Tuntui kuin niillä siinä olisi ollut +hyvin hauska. Ja häntä aivan kuin halutti tuohon. Hän oli olevinaan +hyvin pieni ja kulki muuatta rantua pitkin. Kun se loppui, siirtyi hän +toiselle, sitä myöten joutui lähelle kukanlehteä. Hän etsi tien, jota +pääsi lehdelle ja istui sitten sille. Mutta sivulla vähän syrjässä, +puoleksi varjossa toiseksi paisteessa, oli suuri avonainen ruusu. Sen +sisällä näytti olevan hauska olla. Hän hyppäsi siihen. Sieltä näkyi vain +kainaloista myöten... + +Äiti tuli katsomaan ja kun näki sairaan olevan hereillä, niin painoi +uutimen lähemmäksi ikkunan pieltä paisteen estämiseksi, ettei siitä kilo +kävisi sairaan silmiin. + +Nannan mieli kävi pahaksi, kun kukka seinällä tummeni. Hän oli kuin +suutuksissaan äidille. Mutta hän huomasi samassa kärpäsen, joka lensi +uutimeen ja jäi siinä sivelemään jalkojaan ja päätään sekä juoksi jonkun +matkaa ja pyrähti lentoon. + +Hän ilahtui siitä ja ihastuksissaan äänsi. Kun äiti katsahti häneen +kysyvästi, sanoi hän hiljaisella, väsyneellä äänellä, mutta riemastus +katseessa: kärpänen lensi! + +Äiti nyökäytti päätään. Hänestäkin oli tuntunut kärpäsen ilmestyminen +kuin ilahduttavalle. Ja kun hän taas istahti paikalleen, niin hän +katseli kärpäsen liikkeitä kuin lohdutuksekseen ja huvikseen. + +Nannasta tuntui, että nyt on kesä, kun oli kärpänen. Ja aurinkokin +paistoi uutimen takana ihan kuin kesällä. + +Silloin oli talvi, kun hän oli ulkona, ja oli soma ajatella, että nyt +oli ulkona kesä. Kadut sulana ja lapsia leikkimässä kaduilla! Tuntui +niin hauskalle. Ja tuli ikävä tyttöjä ja kaikkia. + +Siitä oli niin kauan, hyvin hyvin kauan, tuntui ihan, että monta vuotta +oli siitä, kun hän oli heitä ketään nähnyt. + +Mitähän ne ovat tehneet sillä aikaa? + +Hän ei osannut ajatella, mitä tytöt sillä aikaa olisivat tehneet. Mutta +jos hän olisi heidän kanssaan, niin menisivät metsään... Sarkkisen +kartanolla huvimajassa leikkisivät nukeilla. Ja kartanolla hyppivät +nuoralla ja hyppylaudalla, juoksisivat piilosilla... Olisi niin hauska, +ettei koskaan ennen ole ollut. + +Milloinkahan hän parantuu? Mutta jos hänen pitääkin kuolla, kun hän on +sanonut tahtovansa? Mutta hän ei tahtoisi... Kun tulisi Sarkkisen täti, +niin hänelle sanoisi, että hän ei tahdo kuolla... + +Sarkkisen täti on siksi hyvä, että hänkään ei tahdo... + +Hän pitää lapsista, aina antaa heille mitä vain haluavat +leikkeihinsä... Niin hyvää tätiä ei ole koko maailmassa... + +Nanna kuuli jonkun tulevan ovesta ja kysyvän kuiskaamalla: + +--Joko on loppunut? + +Hän tunsi äänestä, että se oli Tuppelan täti. + +Hän heittäytyi nukuksiin, mutta kuuli äidin sanovan tädille, että hän on +valveilla. + +Hän rupesi toivomaan, että pääsisi hourioon niinkuin ennekin. +Kiihkoisella kiireellä hän koetti saada varpaita ja sormia puhelemaan +keskenään. Mutta ne eivät ruvenneet, vaikka ennen rupesivat itsestään. +Ei yksikään hiiskahtanutkaan eikä vähintäkään tuntunut siltä, että +rupeavat. + +Kun näki sen mahdottomaksi, rupesi hän toivomaan, että Kaisu liikkuisi. + +Kaisu ... Kaisu ... Kaisu... + +Nanna aivan kuin houkutteli ja kutsui. Mutta hän ei saanut silmiinsä +tuota pientä mustaa. Hän jännitti itseään ja koetti aivan kuin puristaa +sitä näkyviin. + +Kun Tuppelan täti ilmestyi sängyn viereen, tunsi hän tuskallista +kuumuutta ja yhä koetti Kaisua liikkumaan. Mutta ei näkynyt sitä mustaa, +ainoastaan jotakin hämärää, suurta. Sekin haihtui pois, mutta kun hän +koetti sitä nähdä, niin ilmestyi se taas. + +Hän ei laskenut sitä menemään enää. Siihen keskelle ilmestyi aivan kuin +joku kurkistamaan. Kun hän kiihotti ja kiihotti sitä ja aivan kuin +lähemmäksi veti, niin rupesi näkymään selvemmin, ja se suureni ja +liikkui. + +Se huojui joka taholle ja rupesi sitten laskeutumaan. Laskeutui, +laskeutui hyvin syvälle meni ja sitten rupesi nousemaan. Se yleni, yleni +hyvin ylös, pysähtyi ja rupesi hyvin kiireesti laskeutumaan hänen +päälleen hirveää vauhtia, niin että alkoi ahdistaa ja tuntui kuin hän +lutistuisi sen alle. + +Hän säikähtyi, kohosi ylös, sieppasi tuolilta sängyn vierestä maitolasin +ja sillä viskasi tuota... + +Se pieneni samassa ja muuttui toisenmuotoiseksi: oli semmoinen kuin +hyvin pitkä mies, pitempi kuin tavallinen, ja sillä oli peukalon +pituiset jalat. Se paetessaan juoksi ja huusi niin hullunkurisesti, että +Nannaa nauratti. + +Hän tunsi jonkun koskevan itseensä ja kuuli kuin äidin äänen. Kun hän +katsoi ympärilleen, niin huomasi hän olevansa istuallaan sängyssä, äiti +piti kiinni häntä ja Tuppelan täti seisoi loukossa pidellen päätään ja +oli maidossa yltäyleensä. Kun äiti laski hänet makuulleen, rupesi Kaisu +liikkumaan kauhean kiireesti ja huusi kovasti uuuuuuu... + +Sormet ja varpaat puhelivat vilkkaasti. Niillä oli niin paljon +puheltavaa ja ne pitivät semmoista elämää!... Isot varpaat rupesivat +painimaan. Toinen oli Iivari ja toinen Risto. Iivari voitti ja Risto +rupesi juoksemaan kaivon ympäri hyvin kiireesti ja toiset varpaat +jäljessä Sormet nauroivat... + +Nanna tunsi käden otsallaan. Hän katsoi ja näki Sarkkisen tädin. Nanna +käski sormien olla hiljaa ja varpaitten siivolla, että kuulee, mitä täti +sanoo. Mutta eivät tahtoneet asettua. Viimein sormet istuivat yhteen +kohti niinkuin tytöt koulussa, ja rupesivat sipisemään. Varpaat +rupesivat hevosille ja ajoivat maantielle ja sieltä metsään, josta +kuului vain vähän hälinää... + +Hän nukkui siihen. Ja nukkui taas pitkään. Kun hän heräsi, hän rupesi +kuuntelemaan, mitä varpailla ja sormilla oli puhelemista. Hän muistikin, +että varpaat olivat menneetkin metsään ja sormet istuivat koulussa. +Mutta kun hän näkikin sormet paikoillaan ja tunsi varpaatkin, nauratti +häntä ja tuntui, että on nähnyt unta. + +Huoneessa ei hänen näkyvissään ollut ketään. Ulkoa kuului hilpeitä ääniä +ja uudin oli vedetty vähän ylös, niin että näki korkeita, valkoisia +pilven seinämiä, joita jäi huvitettuna katselemaan. + +Ne olivat hänestä korkeita lumikinoksia. Hän kiipeili niiden rintuuksia. +Pieniltä nyppylöiltä hyppi hän ja huprahti syvälle pehmeään lumeen. Taas +kiipeili ylemmäksi ja ylemmäksi kahloen lumessa. Se oli hauskaa niinkuin +talvella oli kinoksissa pehnata varsinkin lumituiskulla! + +Hän koetti katsoa tuiskuiko siellä nyt. Mutta hän ei erottanut. Kun +olisi äiti tullut, niin olisi kysynyt. Mutta sitten hän toivoi, että +äiti ei tulisikaan, sillä äiti panisi uutimen alas. Ja hän oli +hyvillään, että sai olla yksin ja katsella kauniita pilviä. + +Ovi kävi ja hän vavahti. Kun kuuli kuiskailtavan, niin alkoi häntä +pelottaa. Hän ummisti silmänsä. Kun tunsi, että tultiin lähelle +katsomaan häntä, oli hän nukkuvinaan. Mutta kuultuaan Sarkkisen tädin +äänen hän avasi heti silmänsä ja katsoi häneen hymyillen. + +Tuntui hänestä niin hyvälle, ja aivan kuin halutti jotakin, mitä ei +oikein tiennyt, vaan mikä oli mieluista ja ilahduttavaa. Ja täti oli +hänestä nyt niin hyvä ja rakas, että olisi haluttanut tehdä jotakin +tädin mieliksi. Kun ei muuta voinut, niin lupasi Sarkkisen Annan pitää +lainassa hänen kelkkaansa, minkä lupasi senkin vuoksi, kun oli ikävä +Annaa. + +Täti selitti, ettei enää kelkkaa tarvita, on melkein täysi kesä: + +Perhoset lentävät, linnut laulavat ja tytöt ovat jo leikkimajassa heidän +kartanolla leikkineet. + +Nanna tuli iloiseksi. Mutta hän rupesi kuin jotakin muistelemaan ja +kysyi vihdoin, eikö jo kesä ole ollut. + +--Ei ole ollut. + +Mutta niin hänestä tuntui. Oli kuin hän olisi nähnyt jotakin kesästä tai +kuullut siitä kauan sitten. Aivan kuin hän olisi nähnyt tyttöjen +leikkivän Sarkkisen kartanolla ja nähnyt perhosia, kukkia ja metsiä... + +--Äiti. Olihan se kärpänen? kysyi hän yht'äkkiä. + +Äiti sai kauan miettiä, mitä Nanna tarkoitti, mutta muisti sitten sen +kärpäsen, joka Nannaa oli ilahduttanut ja josta hän itsekin oli +ilahtunut. Hän selitti, että se oli viime viikolla. + +Nanna jäi muistelemaan ja vähitellen selvisi hänelle se kirkas päivä. +Eikä siitä niin kauan tuntunut olevankaan. Ja hän näki taas kesän +ulkona, kadut paljaina, kedot kaupungin ulkopuolella vihantina. +Sarkkisen kartanolla leikkimajan ja tytöt siellä. Näki kaikki heidät +erikseen. Ja äänet, joita kuului kadulta, olivat kuin kaukaista iloa ja +riemua, jota olisi halunnut kuulla lähempää ja nähdä. + +Hän katseli Sarkkisen tätiä kysyvästi ja täti tulikin lähelle, kumartuen +kuuntelemaan. Hyvin hiljaa, aivan kuin varoen muita kuulemasta, sanoi +Nanna: + +--En minä tahdo kuolla. + +Täti siveli Nannan poskia ja sanoi: + +--Ei pieni ystäväni kuolekaan. + +Nanna oli kuin irti päästetty. Hänestä oli niin äärettömän hauska. Oli +aivan kuin hän jo olisi ulkona tuolla, tuon sinisen taivaan alla, ulkona +kirkkaassa ilmassa, jossa toiset juoksentelivat iloisina, ja jossa oli +niin hauska!... + +Mitähän tytöt sanovat, kun hän parantuu? + +Sormet huusivat: + +--Tytöt, tytöt! Nanna tulee! + +Ja tytöt Sarkkisen kartanolla juoksivat leikkimajasta ja kaikki +hyppelivät hänen ympärillään iloisina ja syleilivät häntä... + +Sormet taputtivat käsiään, mutta varpaat karjuivat niinkuin pojat +sormille: + +--Olkaa tytöt hiljaa, että Nanna saa nukkua! + +Nannasta tuntui hyvälle, kun sai nukkua. Hän silmäsi äitiä ja Sarkkisen +tätiä, jotka istuivat tuolilla sängyn vieressä, ja painoi sitten +silmänsä umpeen, ja varpaat ja sormet lauloivat hyvin kauniisti ja +hiljaa, että se kuului kuin hyvin kaukaa... + +Nanna heräsi aamuyöllä, ja kun äiti tuli hänen luokseen, pyysi hän: + +--Äiti, antakaa jotakin ruokaa. Ja nukke, se Rimsu-Maija! + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Lapsia, by Teuvo Pakkala + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13338 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..4f4a654 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #13338 (https://www.gutenberg.org/ebooks/13338) diff --git a/old/13338-8.txt b/old/13338-8.txt new file mode 100644 index 0000000..ceae2d6 --- /dev/null +++ b/old/13338-8.txt @@ -0,0 +1,3421 @@ +The Project Gutenberg EBook of Lapsia, by Teuvo Pakkala + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Lapsia + +Author: Teuvo Pakkala + +Release Date: August 31, 2004 [EBook #13338] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LAPSIA *** + + + + +Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed +Proofreaders + + + + + +LAPSIA + +Kokoelma novelleja lasten parista + + +Kirj. + +Teuvo Pakkala + + +1895. + + + +SISÄLLYS: + +Häiritty jouluilo +Mahtisana +Valehtelijoita? +Mari varkaissa +Syntinen joulupuuro +Ihme ja kumma +Poikatyttö +Jumalan marjat +Vanha koti +Sairasvuoteella + + + + +HÄIRITTY JOULUILO + + +Pikku Jaakolle oli tulossa hauska joulu. Hänellä oli äidille joululahja. +Arvokas lahja, joka oli riemastuttava äidin. + +Se oli pantu puodissa sievään paperilaatikkoon niin että jo ulkoapäin +näytti lahja arvokkaalle. Mitä oli sisaren lahjat tämän suhteen? Kaikki +yhteensäkin? Ilmanaikojaan vain! + +Hän oli nähnyt kaikki heidän lahjansa, joita heillä oli vanhemmilleen ja +toisilleen. Tytöt olivat näytelleet ne moneenkin kertaan. Vaan hänen +lahjaansa eivät tytöt tienneet! Hän oli päättänyt ettei näytä eikä virka +mitään, on aivan niin kuin hänellä ei mitään lahjaa kenellekään +olisikaan, että sitten kaikki oikein hämmästyvät, kun laatikko lentää +ovesta. + +Hän piirusti laatikon kanteen: ÄIDILLE. Mutta kun hän tapasi säilöistään +kirjoituksineen ja postimerkkeineen vanhan kirjekuoren, minkä joskus oli +kadulta löytänyt, hän kiinnitti sen laatikon kanteen. Mainiota! Nyt +eivät tiedä suuntiakaan keneltä lahja on. + +--Jos tietäisitte! meni hän sanomaan tytöille ihastuksissaan asiansa +erinomaisesta onnistumisesta. + +Tytöt koettivat arvailla, mutta eivät suuntiakaan osanneet. Niin +vähäpätöisiä arvailivat, että oikein nauratti! Jaakosta tuntui +houkuttelevalle sanoa, että näkisi heti, kun tytöt hämmästyvät. + +--Olen sika, jos sanon! ehätti Jaakko vakuuttamaan, kun tytöt alkoivat +kiihkeämmin pyydellä. Kunniansanansa annettuaan oli hän varma itsestään, +ja salaisuutensa oli kuin lukon takana. + +Tytöt vain kiihtyivät, mitä päättävämpi Jaakko näytti olevan. Ja +Esteri--vanhin heistä kaikista--otti Jaakon lujille, kun sattuivat +kahdenkesken. Hän pyysi niin, niin hartaasi: Jaakko rakas! rakas Jaakko! +Ja hän lupasi kaikkia, lupasi sanoa ja näyttää jo edeltäpäin, mitä +hänellä oli Jaakolle, ja olisi luvannut vaikka silmän päästään, jos +Jaakko olisi näyttänyt tai sanonutkaan lahjansa. Lopuksi Esteri suuttui +ja uhitteli: älä huoli, Jaakko! Eevalle Esteri sitten kuvaili, miten +kaunista on, kun lapset toisilleen uskoivat, mitä heillä on +vanhemmilleen, ja kiittelivät Kitelän Iivaria, joka oli näyttänyt +sisarilleen lahjansa. + +Jaakko nauroi halveksivasti: + +--Pahanen kalalauta, näyttipä tuonkin tai oli näyttämättä. + +--Sinulla ei ole senkään veroista! sanoi Esteri. + +Jaakko oli kiihtyä. Turkanen, jos hän näyttäisi, niin Esteri lentäisi +selälleen! Tytöt yhtyivät ihan haltioihinsa. He pyysivät ja rukoilivat. + +--En sano! hän innostuksissaan vastasi tyttöjen pyyntöihin.--Sitten +vasta, kun laatikko ovesta lentää, huudan minä, että ne ovat _sakset_! + +Jaakolle oli ihan käsittämätöntä, mitä Esteri pyrskähti nauramaan. +Eevakin rupesi nauramaan aivan kuin yht'äkkiä olisi huomannut jotakin +hassua. + +--Hullujako nuo ovat! + +Samassa tuli äiti sisään. Esteri äidille selittämään: + +--Jaakko ei sano kenellekään, mitä hänellä on äidille joululahjaksi, +vasta sitten kun laatikko ovesta lentää, huutaa hän, että sakset ne +ovat. + +Jaakko seisoi silmänräpäyksen ajan tyrmistyneenä. Sitten äkkiä singahti +kuin poukka Esterin eteen ja tämä samassa oli lattialla pitkällään. + +--Jaakko! ehti äiti tuskin siihen sanoa, kun jo Esterin laatikko +piirongista oli lattialla ja tavarat huiskin haiskin ympäri huonetta, +niin että seinillä ripisi. Sen tehtyään hän yritti kamariin, missä +Esterin joululahjat olivat pienessä vasussa, sirottaakseen nekin. Mutta +äidin ohi mennessään tarttui hän äidin käteen kuin Absalom puun oksaan. +Hän temposi irti ja potkaisi kumoon joulukuusen, joka oli tuotu sisään +ja seisoi keskilattialla. Se oli kostoksi äidille! Eeva siitä suuttui +enimmän ja, kun ei muuta voinut, kiusoittavalla äänellä sanoi Jaakolle: + +--Senkin saksi-Jaakko! + +Se oli tulta tappuroihin. Onneksi oli Eeva esteitten takana ja tarpeeksi +kaukana. Eevan nukke sai kärsiä koston. Sen viuhautti Jaakko lentämään +yli huoneen uunin kylkeä vasten, että kaula poikki. Mutta kaikki tämä +oli Jaakosta kevyttä. Voima kuohui ja aivan kuin puski häntä tarttumaan +johonkin raskaaseen, mikä liikutellessa ryskäisi ja jymähtelisi. Hänellä +tuntui olevan voimaa ja halua kaataa pöytä ja vaikka koko tuo piironki +tuolla. Hän viskasi muutaman tuolin kumoon--ja siihen halu raukesi. Hän +syöksyi ulos ja purskahti itkemään. + +Hän ei mene sisään koko iltana. Olkoot ja antakoot lahjansa. Ei heillä +kuitenkaan ole niin hauska, kuin olisi ollut! Eikä äiti saa uusia +saksia: Saa pitää ne vanhat saksikulunsa, joita aina tuskittelee ja +joilla kesällä matonkuteita leikatessaan sai niin pahan rakon +peukalohankaseen, että koko käsi turposi ja lääkärin piti leikata kättä. +Mitä sanoisivat äiti ja Esteri ja Eeva, jos äidin käsi nytkin +kipeytyisi? Eiköhän tulisi hätä niinkuin kesälläkin. + +Mutta Jaakolle itselleen tuli samallainen hätä kuin kesällä, jolloin häh +alkoi kerätä rahoja ostaakseen uudet sakset. + +Hän meni sisään. Joulukuusi oli pystyssä ja tuoli oli paikoillaan. Ei +ollut muita kuin Esteri huoneessa. Hän oli koonnut tavaransa eikä +näyttänyt olevan tietävinäänkään Jaakosta. Vihassa päätti Jaakko hänen +olevan. Sitten kyökistä Eevakin itkusilmin, toisessa kädessä päätön +nukke ja toisessa pää. Jaakko meni heti Eevaa lepyttämään, koettaen +selittää, miten nuken saattaa korjata. Ja hän lupasi Eevalle näyttää +lahjansa, kutsuen Eevan kamariin. + +Eeva unohutti surunsa ja ihastui heti laatikkoon. Sakset olivat kauniit +hänestä, vaan varsinkin laatikko. Jaakko lupasi Eevalle laatikon, sitten +kun on äiti saanut saksensa. Jaakko näytti ja selitti, että hän oli +pannut kirjekuoren siihen, että luultaisiin laatikon ja saksien tulleen +postissa Amerikasta. Eevasta se oli erinomaista ja mukavaa. + +--Kuule, Jaakko! Ei sanota kenellekään! Sanotaan Esterille, että ei +sinulla olekaan sakset, vaan muuta. + +Eeva sai Jaakon innostumaan. Ja kun hän sanoi Esterille, niinkuin Eeva +oli neuvonut, että hänellä ei olekaan sakset, vaan muuta, jolloin Eeva +tekeytyi sen näköiseksi, että se muu on hyvin erinomaista, niin Jaakko +aivan uskoi, että Esteri niin luulee, varsinkin kun Esteri alkoi +Eevalta kysellä, kun tämä näytti niin hyvillään ja salaperäinen olevan. + +Melkein entisellään oli Jaakon asia ja alkoi taas jännittää. Hän ei +tahtonut malttaa odottaa iltaa ja lahjojen aikaa. Heti kun joulukuusi +oli sytytetty, hän meni ulos lahja kainalossa hyvin salaa, mutta +viskattuaan sen, tuli hän heti itse jäljestä uteliaana näkemään ja +kuulemaan. + +Esteri otti lahjapaketin lattiasta ihastuneena, kun oli niin sievä +laatikko. Hän luki kirjekuoresta: »Korkeasti kunnioitettava Herra +Pastori Hieronymus Räyhä----» + +--Ei se ole tänne! ehti jo äiti sanoa, mutta Eeva väitti, että on se! Ja +selitti, että siinä on kannessa oikea kirjoitus: äidille, mutta +kirjekuori on vain sitä varten pantu, että sakset ovat tulleet postissa +Amerikasta. + +Esteri purskahti taas nauramaan ja Jaakko pujahti kamariin pimeimpään +loukkoon. Hän häpesi niin, että itki. Vaikka kuuli äidin ihastelevan +saksia, niin ei se mieltä parantanut. Hän toivoi, että Esteri +sairastuisi ja kuolisi! + +Sitä hän mielessään hautoi eikä häntä saatu koko iltana loukosta, ei +hyvällä ei pahalla. Tälle maailmalle tietämättömänä nukuksissa hänet +sieltä vihdoin kannettiin sänkyynsä. + + + + +MAHTISANA + + +Ei ollutkaan hauska sunnuntai, kuten tavallisesti. Isä ja äiti eivät +olleet päivälliseltä asti ainoatakaan sanaa vaihtaneet. Lapsetkin, Maija +ja Iikka, olivat olleet hiljaa. He istuivat erillään, Iikka tuolilla +sohvan päässä, mihin näki ikkunasta kuun, Maija ikkunan ääressä ja +katseli kadulle, missä liikkui lapsia suksilla ja kelkoilla. He eivät +olleet rohjenneet ääntää edes kuiskaamalla sen vertaa, että olisivat +ulospääsyä pyytäneet. Niin hiljaista oli ollut koko tämän sunnuntain +iltapuhde, että kun äiti äänsi, kehottaen lapsia ulos menemään, jokainen +melkein vavahti. + +Sanaa lausumatta he lähtivät, Maija oikein hiljaa hiipien. Kartanollakin +puhui vielä kuiskaten neuvotellessaan Iikan kanssa, mihin mäkeen +lähtisivät. Ei ollut oikeastaan halua mihinkään. Mutta kun tulivat +kadulle ja joka taholta kuului lasten iloista huutoa, niin virkistyi +mieli. Maija istutti Iikan kelkkaan ja lähti juoksujalassa vetämään. +Ikävä mieliala aivan kuin lohkeili paloina ja polkeutui jalkoihin. + +Muutamalla kadulla oli suuri poikalauma kadun kulmassa. Sitä päätettiin +poiketa näkemässä, mitä siellä oli tekeillä. + +Oli kilpajuoksu. Topin poikien toimeenpanema. Juostiin risteyksen ympäri +ja palkintona oli maksuton ilta Topin poikien kelkkamäessä. Teliinin +Ville oli voittanut tähän asti, kaikki kolme kertaa, jotka oli juostu. +Kolme maksutonta iltaa oli hänellä Topin mäessä. Mutta niistä hän ei +välittänyt, vaan ainoastaan kunniasta! Kolmannella kerralla hän oli +voittanut Topin Kallen, joka kunnian vuoksi oli koettanut. Nyt ei ollut +ketään, joka uskalsi lähteä kilpailuun! + +Ville kehui itseään ja komeili. Hän selitti Maijallekin voittonsa, +raukoitteli häviölle jääneitä kilpailijoitaan ja vielä enemmän toisia, +jotka eivät olleet uskaltaneet koettaakaan. Ja itseään ylisti. Hän oli +poikaa! + +Mutta se oli hänelle liian pieni arvonimi, se oli niin tavallinen, +kerrassaan mitätön. Hän takaisi itse uuden mahtisanan: + +--Minä olen stiiknafuulia! + +Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt mitä kieltä se oli +ja mitä se merkitsi. Mutta mahtavalta se kuului. Jos Ville olisi +sanonut, että hän oli paras koko kaupungissa, niin olisi voitu väittää +vastaan ja kumota Villen väite. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan +tuollaista sanaa vastaan, jota ei oltu koskaan kuultu. Ville huomasi, +että jokaisella meni suu umpeen, ja entistä ylpeämpänä pyörähti hän +poikajoukossa, pää pystyssä ja rinta kohona lausui toistamiseen: + +--Stiiknafuulia! + +Hän lausui sen sillä äänellä, kuin olisi ollut se kaikkein korkeinta, +mitä voi ajatella ja mitä ei millään muulla sanalla voi lausua. +Semmoiselta se toisistakin tuntui. + +Vaan Maija ei kuunnellut Villen kerskumisia, tuskin huomasi ollenkaan. +Hän ajatteli, että jos hänkin saisi juosta kilpaa, voittaisi ja saisi +laskea Topin mäestä! Topin mäki oli korkeampi kuin muut. Ja se oli ollut +Maijan ainainen halu ja toivo, että joskus saisi siitä laskea. Olivat +Iikan kanssa pyytäneet jonkun kerran äidiltä rahaa--5 penniä, mikä oli +maksu kahdelta illalta--vaan äiti ei ollut antanut. Ja kun Maija oli +kuullut, että Topin pojat olivat antaneet Kurolan Eetun laskea aina +ilmaiseksi, kun Eetu oli laskenut seisaallaan, niin oli Maijakin sitä +varten harjoitellut muista mäistä laskemaan seisaallaan. Vaan ei ollut +koskaan viitsinyt Topin pojilta kysyä. Ja nytkin ujostutti kysyä, saako +hänkin juosta, ujostutti se, kun hän oli tyttö. Villelle luuli hän +kestävänsä juoksussa, sillä viime kesänä oli hän kerran juossut hänen +kanssaan. Ville kun oli tullut heitä tyttöjä vastaan maantiellä ja +ilkeyksillään muutamalta kaatanut marja-astian, niin oli hän lähtenyt +Villeä ajamaan. Melkein kilometrin olivat juosseet, mutta lopultakin oli +hän saanut Villen kiinni. Turkanen, kun halutti koettaa! Ajatella, että +voittaisi ja saisi laskea Topin mäestä! + +Kuin varkain tuli Maijan suusta: + +--Saanko minäkin juosta kilpaa? + +--Ei tammoja! oli Ville heti vastaamassa. + +Mutta Topin Kalle lupasi ja toiset pojat olivat siitä mielissään. +Kaikissa paloi toivo, että Ville voitettaisiin, vaikka ei Maijaan +osattukaan luottaa. + +Maija tempasi päällysvaatteen yltään, silmäsi kengänrihmojaan, olivatko +kiinni, ja asettui rohkeasti Villen kanssa rinnan. Topin Kalle luki: yks +kaks kolme! + +Pojat remahtivat nauramaan. Maijan juoksu näytti niin hullunkuriselle +Villen rinnalla. Mutta kun Maija pysyi rinnalla ensimmäiseen +kadunkulmaan saakka, josta kilpailijat kääntyivät toiselle kadulle, niin +muuttui poikien nauru toivon iloksi. Uteliaina rupesivat odottamaan +kilpailijoita sillä aikaa, kun olivat näkymättömissä. Tunnustettiin, +että Maija on poikaa! Vaikka ei voittaisikaan. Ja sillä koetettiin kuin +himmentää Villen arvoa, niin että ei voisi kehua olevansa stiiknafuulia. + +Kilpailijat tulivat taas näkyviin. Ensin tuli Ville, joka pyörähti +vikkelästi nurkan ympäri, vaan samassa tuli Maijakin kuin pyssyn suusta. +Hän tavoitti minkä käänteessä oli jäänyt jälkeen, niin että yhtä aikaa +tulivat perille. + +Alettiin huutaa, että Ville ei ole voittanut! Ja siitä oli ilo, sillä +Ville ei voinutkaan olla nyt stiiknafuulia! Ville intti, että hän oli 5 +sentimetriä edellä. Se kun synnytti jyrkän vastustuksen poikalaumassa, +niin Ville peruutti vähän ja vakuutti olleensa justiin 4 sentimetriä +Maijasta edellä. Ei millimetriäkään myöntänyt poikalauma, ja kun +muutamat alkoivat arvella, että Maija oli edellä, niin suostui Ville +siihen, että yhtä aikaa olivat. Hän rupesi heti syyttämään kenkiään, +että kun ovat uudet, niin ovat jäykät juosta. Joku tiesi, että Ville oli +saanut nuo kengät jo syksyllä. + +--Syksyllä? sanoi Ville puoleksi kysyvästi, puoleksi matkivasti poikaa. + +--Syksyllä! vakuutti toinen. + +--Etkö muista? Nuo kengät oli ensi kertaa sinulla, kun putosit Tirilän +kaivoon. Sinä itkit, kun pelkäsit, mitä kotonasi sanotaan, kun uudet +saappaasi kastuivat, ja mentiin Pyhtiselle niitä kuivaamaan. + +Ville ei voinut kumota asiaa, mutta selitti, että hän ei ole saappaita +pitänyt sittemmin muulloin kuin joulun aattoiltana ja nyt. Sitä ei +uskottu, ja kun ruvettiin miehissä tarkastamaan, niin tultiin siihen +huomioon, ettei niissä ollut enää uutuuden kankeus haittana, vaan olivat +niin taipuisat, että toisesta pääsivät varpaatkin näkyviin. + +Seottaakseen koko jutun kengistä, kun pojat olivat saaneet pahasti ivan +aihetta, rupesi Ville kovalla äänellä kehumaan, että jos vain avojaloin +juostaisiin, niin hän voittaisi Maijan. Maijasta ei olisi yrittääkään, +vaan olisi sama kuin juoksisi toisaalle päin! + +Mutta siihen oli Maija jo avojaloin ja tuupattuaan kengät ja sukat Topin +Kallen käteen hän seisoi vaatimassa Villeä koetukseen. Ville +jänistämään. Syyksi teki, että oli liian pakkanen avojaloin juosta. +Silloin alkoi kuulua ääniä, että Maija on stiiknafuulia, koska Ville ei +uskalla enää yrittää. Yht'äkkiä Ville alkoi riisua kiireellä kenkiään. +Hänen oli pistänyt päähän salainen tuuma, että syrjäkadulla, kun ovat +toisten näkyvistä, hän tuuppaa Maijan kumoon. + +Asettuessaan Maijan viereen hän löi rintaansa ja lausui: +»Stiiknafuulia!» Ja hän sai poikien hyvän toivon Maijan voitosta +horjumaan. Se meni luihin ja ytimiin tuo sana! He katuivat, että olivat +yllyttäneet uuteen kilpailuun. + +Jo näkyvissä ollessa silpasi Maija edelle. Sitä riemua, mikä syntyi +poikajoukossa! Jotkut maltittomimmat jo mainitsivat stiiknafuuliaa +Maijan kunniaksi. Ja kun kilpailijat tulivat perille, Maija melkoisesti +edellä, huusi poikalauma, että kadut kaikuivat: + +--Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!... + +Villen mieltä karvasteli. Noin hyvä sana ja hänen omasta suustaan toisen +kunniaksi! + +Hän rupesi hyvin toimessa selittämään pojille, että stiiknafuulia ei ole +mitään kieltä, ei venäjää eikä ameriikkaa! Ja koettaen nauraa +halveksivasti sanoi hän, että stiiknafuulia ei merkitse mitään. Mutta +hänen selityksensä ja vakuutuksensa olivat kerrassaan turhia. +Stiiknafuulian ei tarvinnut olla mitään kieltä, mutta se nyt merkitsi +jotain ja merkitsi paljon! Eikä Ville voinut itseäänkään vakuuttaa. Tuo +sana vihloi hänen korviaan ja kaiveli sydäntä, kun hän kinoksessa +äänettömänä ja allapäin kenki, poikien hokiessa stiiknafuuliaa. + +Maijaa, joka istui kelkassa, kenki Topin Kalle hellin käsin ja rakkain +mielin. Kun vielä Kalle lupasi hänen ja Iikan laskea kelkkamäestä +kahtena iltana, sai Maija rohkeutta kysyäkseen, saako laskea vielä +kolmantenakin, jos laskee siitä kerran seisaallaan. + +Kysymys herätti hämmästystä ja ihastusta poikajoukossa. Topin mäestä ei +uskaltanut seisaallaan laskea kuin Kurolan Eetu. Muutamissa oli herännyt +jo täysi luottamus Maijaan kaikessa ja he kehuivat etukäteen, että Maija +laskee, mutta toiset epäilivät. Kaikki halusivat nähdä yritystä. Koko +poikalauma seurasi senvuoksi Maijaa, joka Iikan kanssa oli istutettu +kelkkaan, ja poikia vetämään, minkä kilvalla ja pienellä riidallakin +kelkan jutkoon mahtui. + +Suurella melulla hänet tuotiin Topin kartanolle. Ja sitten syntyi +hiljaisuus, kun hän nousi mäelle. Arvelematta hän heittäytyi mäkeen, +seisoi tanakasti, mutta alaliepeessä kaatui ja luisti pitkän matkaa +selällään. Teliinin Ville nauraa hohotti niin suuresti että kartano +raikui. Kaikki muut olivat hiljaa. Maija oli uskaltanut, ja se jo oli +kunniakasta heistä. Sydämestään he olisivat suoneet hänen onnistuvan. +Kun Maija juoksi uudestaan mäelle ja teki toisen yrityksen, niin +seisoivat katsojat joka jäsen jännitettynä aivan kuin tukeakseen häntä +ja jokaista pelotti, että Ville saa taas nauraa. Riemulla, kiihkeällä +innostuksella huudettiin sitten: + +--Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!... + +Vähän kuin häpeissään puikkelehti Maija joukon läpi, jossa jo oli +tyttöjäkin. Hän istahti ujostellen toimettomana kelkkaan, jota Iikka +piteli. Mutta iloissaan hän oli. Ja iloisemmaksi tuli, kun Topin Kalle +lupasi Maijan ja Iikan laskea milloin vain haluavat. + +Iikalla oli ollut yhtämittaa suu auki kadulla ja täällä. Ja nyt se venyi +vielä enemmän ammolleen ja silmät pyöristyivät renkaiksi, kun tuollainen +lupa annettiin. Kaikki oli ollut ja oli niin ihmeellistä. Koko ilta +sitten, minkä hän sai laskea päätä huimaavasta mäestä, oli kuin satua. +Hän oli ihastuksissaan yli äyräittensä, kun hän kotia mennessä kelkassa +istuessaan ajatteli kaikkea muuta ja sitä varsinkin, että saa laskea +Topin mäestä taas huomenna ja ylihuomenna ja vielä sittenkin, milloin +vain haluaa. Se oli jotakin, mitä kannatti kertoa kotona! Ei rahaa +tarvittu, Maija oli niin laittanut. Maija hänestä ei ollut enää oikea +Maija, vaan hyvin erinomainen: stiiknafuulia. Mitä isä ja äiti sanovat, +kun saavat kuulla, että Maija on se! + +Maija kulki allapäin. Mieli oli kotia päin lähtiessä painunut. Kotona +tuntui olevan niin hiljaista. Ja sen rinnalla kaikki iloinen pauhu ja +melu, mikä vielä aivan kuin korvissa soi, tuntui pahalle. Hän tuli +levottomaksi. Kotikartanolle tultua, kun näki ikkunasta valon, välähti +mieleen kuin iloista toivoa, vaan mielessään hän näki isän ja äidin +olevan äänettömiä ja vakavia, ja se painoi mielen heti alas. Hän +toimitti kelkan korjuuseen hyvin hiljaa, nousi portaita melkein +varpaillaan, hilliten likkaa, joka toimessaan kompuroi kolisten. + +Kun he tulivat sisään, makaili isä sohvalla ja äiti istui kiikkutuolissa +kattolampun alla joku kirja kädessä. Äiti katsoi pitkään heitä, nousi +seisomaan, katsoi, heilutti päätään ja vihelsi. + +--Tämä on Iikka, luullakseni, sanoi äiti viimein.--Mutta sinä? viittasi +hän Maijaa. + +Maija seisoi ääneti ja koetti katsella itseään ikäänkuin nähdäkseen, +että mikä estää, ettei hän ole Maija. + +Hän oli lumessa yltäpäältä, sukat kasassa, kengät auki rihmoista, huivi +päässä takaraivolla ja tukka hapsotti kamalasti, kun se oli hiestyessä +kastunut ja sitten käynyt jäänkuuraan. Toisessa poskessa oli pitkä +verinaarmu, ja hame oli halki. + +--Kuka sinä olet? + +Iikka yritti jotakin sanomaan, mutta Maija ehti vastaamaan että hän on +Maija. + +--Vai Maija! Sittenpä saat, minkä olet ansainnut. + +Maija ei ehtinyt vielä oikein selville päästä, kun äiti jo oli uudestaan +hänen edessään vitsakimppu kädessä. + +--Äiti! huudahti Iikka niin, että äiti ällistyi häntä katsomaan. Isäkin, +joka oli partaansa nauranut Maijan näölle, unehtui uteliaana odottamaan +mitä Iikalla oli sanottavaa. + +Oikein osoittaen kädellä, missä oli onnettoman näköiseksi jäätynyt +vanttu, lausui Iikka sillä äänellä kuin olisi tarkoittanut, että äiti, +äiti, elä satuta kättäsi: + +--Stiiknafuulia! + +--Mitä? kysyi äiti otsa rypyssä ja kummastuksen äänellä. + +Selittävämmin, mutta samalla kuin ihmetellen, kun äiti ei jo kerralla +ymmärrä, vakuutti Iikka: + +--Oikea stiiknafuulia! + +Äiti pyörähti selin ja hänen hartiansa hytkyivät. Koetettuaan tekeytyä +vakavaksi hän kääntyi ja sanoi: + +--Tosiaankin oikea stiiknafuulia! Ja sinä Iikka toinen hyvä!... + +Isä, joka oli pidättänyt nauruaan, että vedet silmistä sirusi, purskahti +ääneen nauramaan. Äiti meni isän luo ja piiskoillaan muka uhaten sanoi: + +--Sinä myös muuan stiiknafuulia! + +--Ja sinä stiiknafuuliain stiiknafuulia! sanoi isä vetäessään äidin +piiskoineen päivineen viereensä istumaan. + +Maija unohti itsensä ja katseli isää ja äitiä hymysuin. Hänestä oli nyt +niin hyvä, että oli kuin itku ja nauru tulossa. Mutta Iikka katsoi suu +auki Maijaa, tyhmistyneenä aivan kuin kaikki olisi käynyt yli +ymmärryksen. Viimein hän sanoi tosissaan isälle ja äidille: + +--Ei ole kuin yksi stiiknafuulia! + + + + +VALEHTELIJOITA? + + +Hanna ja Lyyli olivat hyvin toimessa. + +Eilen oli nimittäin heidän serkkunsa Olga käynyt näyttämässä uutta +päällystakkiaan ja oli selittänyt, että kun hän oli käynyt kaupungilla +äitinsä asialla, niin olivat kaikki ihmiset katsoneet häntä. Varsinkin +herrasväki. Hänellä kun oli kevättakki, jota ei ole kuin herrasväen ja +muutamien rikkaitten lapsilla! Olga oli mielestään vähän niinkuin +herrasväen lapsi ja niin se tuntui hänen serkuistaankin. + +He ihastuksella ihmettelivät Olgaa. Olivat menneet portille katsomaan +hänen jälkeensä. Olgalla hameen helmat hemsahtelivat niin sievästi! + +Voi, voi jos heilläkin olisi kevättakit! Vaan kun ei ollut kuin pitkät +nutut, niin että ei hameen helmat näkyneetkään eivätkä päässeet +heilumaan. + +--Jos Jumala sallisi löytää kadulta seitsemänkymmentäviisi penniä, niin +ostettaisiin mekin kevättakit! sanoi Lyyli. + +Mutta Hanna selitti, ettei niin vähällä saa, vaan pitäisi olla paljon +enemmän kuin markka. + +--Jos Jumala sallisi löytää sataviisikymmenen markkaa! toivoi heti +Lyyli. Ja sisään mennessä kulki hän kumarassa ja katseli tarkkaan aivan +kuin neulaa etsien. + +Maata pannessaan illalla hän oli rukoillut, että Jumala pudottaisi sen +rahan heidän portaittensa eteen, josta hän sen löytäisi aamulla. Heti +herättyään hän oli käynyt katsomassa, oli penkonut multaa ja kaivanut +kuoppiakin, ja oli vihassa, kun ei löytänyt. Olihan ennenkin semmoista +tapahtunut, että vaikka kuin oli rukoillut, niin ei ollut saanut, vaan +ei hänellä ollut mitään haluttanutkaan niin hartaasti kuin kevättakkia. +Hän melkein itki. + +Mutta päivemmällä, kun äiti oli mennyt johonkin asialleen, että olivat +kahden kotona, otti Hanna äidin punaisen röijyn, jota äiti piti +kotosalla työssään, ja koetti sitä, eikö se sopisi kevättakiksi. Hän +kulki huoneessa ja heilutteli ruumistaan, että hameen helmat +hemsahtelivat. + +Lyyli ihastui äärettömästi, ja alkoi pahoa kun ei hänellekin ollut +röijyä. + +Hanna haki vintistä äidin mustan pyhäröijyn ja antoi punaisen Lyylille. +Ja sitten koettivat yhdessä kävellä ja olla. Lyylikin osasi heiluttaa +hyvästi hameitaan, kun Hanna vähän opetti. Heistä molemmista oli hauska, +varsinkin Lyylistä. + +--Näitä kaikki luulevat oikeiksi kevättakeiksi, eikö luullakin? kysyi +Hanna. + +Lyyli vakuutti. Ja hänestä ne olivatkin aivan oikeat. Hihatkin, jotka +olivat niin pitkät, että riippuivat polvissa, kun kädet olivat suorina, +ja puolitiestä retkottivat kuin tyhjät pussit, kun koukisti käsiä, +olivat Lyylin mielestä vain komeat, ja niin piti aivan oikeissa +kevättakeissa olla. Heillä oli paremmat ja kauniimmat kevättakit kuin +Olgalla! + +Siitä olivat he nyt niin toimessa. Ja he lähtivät kaupungille +kävelemään. + +Kaikkia ihmisiä he katsoivat, että huomaavatko. Ja kun joku heihin +katsoi, niin he olivat hyvillään ja heiluttivat hameitaan vielä enemmän. +Kun tuli joku rouva tai herrasneiti vastaan, niin he katsoivat hymyillen +heihin. Ja kun sivu mentyä päättelivät, että kyllä ne luulivat meitä +rikkaiksi. Talonpoikaisnaisten sivu menivät he sitten arvokkaina, siinä +varmassa luulossa, että ovat herrasväkeä! + +Muutamalla kadulla he näkivät tätinsä menevän edellään. He kiersivät +toista katua vastaan. Lyyli arveli, että saapa nähdä, tunteeko täti! Ja +tätiä vastaan tullessa Hanna hymyili, vaan Lyyli oli vakava ja arvokas. + +--Mistä te tulette? kysyi täti ihmettelevän näköisenä. + +--Äidin asialta! vastata näpsäytti Lyyli, vakuutettuna, että se kuului +asiaan, kun Olgakin oli ollut äitinsä asialla. + +--Mitä ryysyjä teillä on päällänne! + +--Nämä ovat uudet kevättakit! vastasi Lyyli varmasti ja vähän +kiukkuisesti, kun täti oli ryysyiksi sanonut. Ja alkoi selittää: + +--Me olemme juuri tänä päivänä nämä saaneet. Äiti on vaatteen ostanut +Sunilan puodista ja Juustisen Josefiina on nämä tehnyt. Ja Josefiinalla +on ollut niin hirveä kiire, kun on kaikille herrasväen lapsille tehty +uudet kevättakit. Meille Josefiina teki ennemmin kuin sotakomisariuksen +lapsille, kun Josefiina on meidän kummi. + +Täti kuunteli niin ihmeissään, ettei tiennyt mitä ajatella. Olisi ihan +voinut uskoa kaikki todeksi, jos olisi ollut umpisokea, ettei olisi +nähnyt heillä olevan äitinsä röijyt! Ja niin vakavana ja vähintään +arastelematta Lyyli valehteli vasten silmiä. Ja vielä Josefiina muka +heille ennemmin kuin muille, kun oli heidän kumminsa! + +--Eihän Josefiina ole teidän kummi. + +--Onhan hän Olgan kummi. + +--Mutta ei teidän! + +--Niin, mutta Josefiina tykkää miestä aivan kuin olisi meidänkin kummi, +selitti Lyyli hämäilemättä. + +--Eihän nuo ole kevättakit, äitinne röijythän teillä on! + +--Eei, vakuutti Lyyli.--Näissä on vain pitkät hihat, kun se on uutta +muotia. Kaikki herrasväki on katsellut näitä, ja muuan rouva kysyi, +paljonko nämä ovat maksaneet. Nämä ovat maksaneet satakymmentäviisi +markkaa. + +Täti olisi nauranut, jos ei olisi tuntunut niin kauhealta, kun +tuommoinen pieni tytön nasta koetti valehdella hyvällä halulla siinäkin, +missä taito puuttui. Hän ankarasti komensi tytöt menemään kotia ja aikoi +itse tulla selittämään äidille heidän rumista kujeistaan. + +Hanna ihmetteli Lyylille, että se oli soma tuo täti, kun ei uskonut! +Mutta he eivät välittäneet tädistä eikä hänen käskystään, vaan menivät +Olgan luo näyttämään kevättakkejaan. + +Sinne mennessään huomasi Hanna, että Olga--joka oli suurempi +heitä--olisi mukava rouva ja he hänen tyttäriään ja mentäisiin johonkin. + +Olga heti suostui heidän esitykseensä. Hän haki veljensä olkihatun, +johon ommeltiin koreita tilkkuja ja nauhoja, paperikukkia ja mitä oli +heidän mielestään sopivia koristuksia. Hannalle ja Lyylille käärittiin +huivit hatuiksi. Ja niin he menivät uudestaan kaupungille. + +Kaikki ihmiset heitä katsoivat ja hymyilivät heille, josta he olivat +mielissään. He päättelivät, mitä kaikkea ihmiset ajattelevat, ja +luulevat: ketähän nuo ovat? kukahan se on tuo rouva? jopa on sieviä! +kukahan niille on tehnyt uudenmuotoiset kevättakit?... + +Niin tyytyväisinä ja niin toimessaa tulivat he takaisin! Olga ei +malttanut vielä kotia mennä, vaan tuli ensin serkkujensa luo, kun +halutti vielä puhella itsestään, sillä hän mielestään oli erinomaisin +heistä, hänellä kun oli oikea kevättakki, niin että hän oli aivan oikea +rouva? + +Hannan ja Lyylin täti oli jo tullut ennen heitä heidän kotiinsa ja +selittänyt siellä äidille ja isällekin, joka nyt oli päivällisellä, +minkälaisena hän oli tavannut tytöt kadulla ja miten Lyyli oli +valehdellut. Äidistä oli tuntunut ihan uskomattomalle. Ja tätikin +vakuutti, että jos hän ei olisi omin korvin kuullut Lyylin itsensä +selittävän heidän kevättakeistaan, niin ei voisi uskoa. Täti päätti, +ettei muuten ole mahdollista, kuin että Hanna oli valeet istuttanut +Lyyliin. Kaikessa tapauksessa oli kauheaa, ja äiti päätti rangaista +ankarasti. + +Kun tytöt tulivat sisään, oli äidin vaikea säilyttää ankaraa mieltään ja +muotoaan. Pyrki sulamaan kaikki nauruun. Hassumpaa maailmassa ei hän +ollut vielä nähnyt! + +Olga alkoi heti hyvin tosissaan ja kuin jotakin erinomaista asiaa +selittää, että he ovat kulkeneet koko kaupungin, ja kaikki ovat luulleet +häntä rouvaksi ja Hannaa ja Lyyliä hänen tyttärikseen. + +--Johan vain on luultu! arveli täti.--Tuommoisille varistenpeläteille +ovat kaikki nauraneet! + +Mutta ei kukaan ollut nauranut. Kaikki olivat vain ystävällisesti +hymyilleet. Ja Lyyli selitti: + +--Muuan rouva ja herra tulivat vastaan, niin nekin kysyivät toisiltaan +meistä, että kukahan se on tuo kaunis rouva, jolla on niin sievät tytöt! + +Olga jo alkoi kuin vähän epäillä kumppaneitaan, ja rupesi puolustamaan +itseään, että hänellä kyllä on oikea kevättakki, Juustisen Joosefiinan +tekemä, joka tekee kaikille herrasväen lapsille... + +--No mitkä nämä ovat? kysyi äiti Hannalta ja Lyyliltä röijyjä. + +Ja aivan kuin puhtainta totta vastasi Lyyli varmasti: + +--Uudet kevättakit. Nämä ovat samanlaista vaatetta kuin äidin röijyt, +vaan ei nämä ole. Äiti kyllä saa näitä lainata, aina kun tarvitsee... + +Äiti oli kuin neuvoton. Mutta isä sanoi hänelle ja tädille, että +lapsilla ei ollut valetta, vaan vahva usko. + + + + +MARI VARKAISSA + + +Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä! Sitä oli varottu +jäämästä käsille, kun Mari oli ollut ahnas paahdetuita kahvinpapuja +syömään. Se näytti hänelle oikein himoksi käyneen, ja äiti oli häntä +siitä kivenkovaan ja rangaistuksen uhalla kieltänyt. + +Häneltä oli kielletty kahvinjauhantakin ja se työ uskottu nuoremmalle +sisarelle, Susannalle. Mutta tuon uhkakiellon julistettua ei hän saanut +enää koota sirujakaan, joita jauhaissa pirskui myllystä. Kun yritti +siihen, puhtaalla aikomuksella pannakseen sirut myllyn suppiloon, niin +Susanna huusi ja pikku Jussi uskollisena kaikuna jälessä: + +--Äitii! Mari jo ottaa! + +Sirujen kerääminen tuli Jussin yksinomaiseksi oikeudeksi. Marin eivät +suvainneet sormellakaan edes etäältäkään osoittaa. Siitäkin äkäisellä +tavalla kielsivät. Marilla ei ollut siihen sanomista mitään. Toisilla +oli oikeus puolellaan. Koettihan vain lannistunutta mieltään kohottaa +uhkamielisellä ajatuksella, että kun hän tulee suureksi ja käy +rippikoulun, niin hän sitten jauhaa eikä anna toisten sirujakaan kerätä. +Ja hän syö niin paljon kuin haluaa, kourallisen aina kerralla pistää +suuhunsa! + +Se ei kuitenkaan riittänyt lohduttamaan kuin siksi kertaa. Lyödyllä +mielellä istui hän jo toiste Susannan jauhaessa ja nieleskeli +ehtimiseen, kun kahvit myllyssä ratisivat. + +Jos olisi saanut yhden pavun! Tai yhden ainoan sirun! Sitten ei olisi +eläissään tahtonut, ei isonakaan, ei juodakaan kahvia. + +Aika kuitenkin oli haihduttanut vähitellen halun. Ja siitä oli jo kauan. +Oli aivan kuin uneuksiin joutunut koko asia. Mutta kun nyt hänen yksin +ollessaan kahviastia oli pöydällä, jota ei ennen koskaan ollut +tapahtunut, niin hän sen huomatessaan säpsähti. Ja heti ilahtui hän +aivan kuin jotakin hyvää olisi tapahtunut. Oli niinkuin olisi muistunut +mieleen jotakin viimekesäistä, hyvin, hyvin hauskaa. Hän tunsi suussa +miellyttävän maun ja pureskeli aivan kuin jotakin ratuuttaakseen. +Tuntui niin suloiselle ja hän oli melkein kuin huumauksissa. + +--Mutta jos astia onkin tyhjä! + +Pettymyksen viha sälähti mielessä. Kuin sen sysäämänä syöksähti hän +pöydän luo ja repäisemällä kiskasi kannen auki. + +Astia oli täpösen täynnä mustanruskeita kahvinpapuja. Hän riemastui, +posket karahtivat kuumiksi. Hehkuvin silmin hän katseli astiaan +valikoiden mielessään parhaita.. Oli paljon oikein makeannäköisiä, ja ne +aivan kuin tarjottelivat itseään. Hän rupesi jo sormellaan muuatta +tapailemaan, mutta luopui yrityksestään, pisti kannen kiinni vikkelästi, +pani astian pöydälle ja meni kadunpuoleisesta ikkunasta katsomaan, +näkyikö äitiä tai Susannaa ja Jussia. Palatessaan pöydän luo hiipi hän +varpaillaan. Ja kannen aukaisi hän hammasta hioen ja hyvin varovasti, +aivan kuin kaikki olisi hyvin salaisesti ollut tehtävä. Hän ei joutanut +valikoimaan ollenkaan, otti summassa, kuin olisi ollut hirveä kiire. +Siinä kiireessä hän ei tahtonut saada kantta kiinni. Se aivan kuin +piteli vastaan, ja tuntui, että äiti on portilla tulossa. Hätäyksissään +tuuppasi hän astian pöydälle avonaisena ja pyörähti sohvalle istumaan, +toinen käsi kätkössä vyöliinan alla. + +Sydän löi kiivaasti, oli kauhean kuuma ja läähötytti aivan kuin olisi +juossut kovasti. Hän vahti oveen tuijottaen. Aivan kuin päätä huimasi +pelko, että äiti astuu ovesta. Kun ei ovi pitkään aikaan liikkunut, +tarkisti hän korvansa ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei vähintäkään +ääntä kuulunut porstuasta eikä portailta. Hän rauhoittui vähän ja +käväisi panemassa kannen kiinni. Tuntui helpommalle. Mutta kauhistutti +vielä, kun ajatteli, että äiti olisi sattunut tulemaan, juuri kun hän +oli kahviastialla ottamassa. + +Mutta jos äiti olikin kamarissa tai Sanna ja Jussi! Se oli mahdotonta, +mutta häntä pelotti kuitenkin. Yht'äkkiä tuli mieleen, että siellä on +joku vieras ihminen, aivan tuntematon! Hän sitä säpsähti ja kylmä karsi +ruumista. Ei tahtonut uskaltaa mennä katsomaan, mutta oli kuin pakko +mennä. Parilla hyppäyksellä seisoi hän kamarin kynnyksellä, ja kun hän +tuli kamariin ja tarkasti pöydän ja sängyn alustan vielä kuin +varmuudeksi. + +Kamarissa tuntui mukavampi olla. Eihän kukaan voisi arvata hänen +ottaneen, kun hän täällä oli kaukana koko kahviastiasta! Hän istahti +sängynloukkoon, jossa hänellä oli nukkensa ja lelunsa. Oli muka siinä +leikkimässä, jos joku tulisi. Ja nyt oli hän mielestään täyden turvan +takana. Oli oikein hauska, ja hän nautti ajatuksestaan, että nyt saa +maistaa. Hän nauraa hykersi mielessään ja puristi kouraansa, jossa +kahvipavut olivat, raskimatta ruveta vielä syömään. Mutta samassa hän +muuttui vakavaksi ja kuin jollekin toiselle selittäen supatti hän hyvin +hiljaa, että ei hän vasta ota, tämän kerran vain... Tämä yksi kerta ei +haittaa... Jos veisi nyt takaisin, niin voisi äiti tulla, juuri kun hän +on panemassa takaisin, ja äiti luulisi, että hän on ottanut! Hän avasi +varovasti kouransa. Siinä oli kolme papua. Tuon verta, se ei haittaa! +Mutta hyvin epävarmasti otti hän yhden pavun ja puraisi siitä puolen. +Vähän aikaa makusteltuaan sylkäisi hän murut suustansa. Maistui pahalle, +että puistatti. + +Itkumielin katseli hän kämmenelleen. Siinä nyt hänen mielestään oli +paljon. Miksi ottikin niin paljon? Miksi ei vienyt heti takaisin +kaikkia? Nyt ei voinut niitä panna astiaan, kun oli tuo puolisko, siitä +äiti heti huomaisi! Mihin hän ne nyt panee? + +Hän voivotteli tuskissaan ja oli aivan neuvoton. Kun tulisi äiti, niin +sanoisi hänelle kaikki. Siitä tunsi hän lohdutusta. Mutta kun kolahti +ulkona joku, niin hän säikähti niin, että istui kuin jähmistyneenä. +Sitten tuli tuskan palava ja hirveä hätä ajatellessa, että äiti on +porstuassa tulossa. Hän sieppasi muutaman koreita papereitaan, kääräisi +kahvipavut siihen, pisti myttyrän uuniin väliin ja istahti nopsasti +entiselle paikalleen muka hyvin toimessa leikkimään. + +Ei tullut ketään ja hän jäi nukke kädessään kuuntelemaan pörhöllä korvin. +Yhtäkkiä viskasi hän nuken lattiaan, ryntäsi kauhistuneena etuhuoneeseen +paiskaten lujasti oven jälkeensä kiinni. + +Paperi uunin välissä oli ratissut! + +Se oli kauheaa! Hän vapisi kuin haavan lehti ja kyyristyi sohvan +nurkkaan vyöliina silmillä. Mielikuvitus oli aivan irrallaan. Tuntui, +että kamarissa oli uunin tausta täynnä kahvia, ja että kahviastiassa ei +ollut kuin vähän pohjalla. Kuvasti mieleen, että hyvin pienet olennot +kantoivat kahviastiasta kamariin uunin taakse. + +Hän kurkisti vyöliinan laidan alta. Näytti aivan kuin kahviastia +pöydällä olisi liikkunut! Kamarin ovi oli kiinni, mutta tuntui kuin +kamarissa olisi liikuttu ja tehty nukeille pahaa. Hän aivan odotti, että +ovi aukeaa ja siltä joku syöksyy etuhuoneeseen. Silmiään räpäyttämättä +tuijotti hän kamarin oven lukkoon odottaen milloin se rapsahtaa. Kuin +rukoillen toivoi hän äidin tulevaksi heti. Hän tunnustaa äidille kaikki. +Ei koskaan, ei koskaan hän enää ota eikä tahdo, isonakaan, juodakaan +kahvia!... + +Kun kuului äidin ääni kartanolta, tuntui kuin unissa painajaisesta +päästyä. Hän viskasi vyöliinan silmiltään. Kaikki mielikuvituksen luomat +olivat kuin puhaltamalla menneet. Ei pelottanut ollenkaan. + +--Mari täällä istuu kilttinä! sanoi hän äidille heti. Mutta hän oli +näkevinään äidin katseesta, että äiti ei usko, vaikka sanoikin: vai +niin. Hän punastui, kävi levottomaksi ja tapaili kätkemään käsiään +vyöliinan alle aivan kuin niistä olisi jotakin näkynyt. + +Äiti kysyi Susannaa ja Jussia, missä ovat, ja alkoi toimia tavallisuuden +mukaan. Mari seurasi hänen liikkeitään tarkkaavalla katseella ja odotti +joka silmänräpäys, milloin äiti ottaa kahviastian ja avaa sen. + +Äiti kun meni kamariin, oli Mari aivan varma, että äiti kuulee paperin +ratisevan. Kun äiti ei näyttänyt huomaavan täälläkään mitään, juolahti +mieleen lohduttava ajatus, että hänen ei tarvitsekaan tunnustaa, kun ei +kuitenkaan vasta ota... + +Mutta pelko alkoi uudestaan vaivata, kun äiti palasi etuhuoneeseen. Se +yltyi aina, kun äiti meni pöydän luona toimimaan. Ja kun äiti siitä +poistui kahviastiaan koskematta, niin alkoi hän toivoa, että äiti +menisi ja nostaisi huomaamattaan kahviastian kaappiin. Kun ei äiti sitä +tehnyt, niin sanoi Mari yht'äkkiä mielistellen: + +--Minä rupian äiti, ihan aivan kiltiksi? + +Äiti vastasi siihen jotakin, että se on mieluista hänen kuulla. + +--Pankaa äiti tuo kahviastia kaappiin, sanoi Mari hätäisesti ja +viekkaalla toivolla, että äiti sen tekee huomaamatta mitään. + +--Minkä vuoksi? kysyi äiti.--Haluttaako sinua kahvipapuja? + +--Ei haluta!--Mari purskahti itkemään.--Kuulettehan, ettei haluta! + +--Kuulen, kuulen vähemmälläkin, hyvä ystävä! nauroi äiti. + +Susanna ja Jussi tulivat sisään, kun Mari vielä intti ja itki, että +häntä ei haluta. Ja kun Susanna tiedusteli Marin itkun syytä, niin alkoi +Mari selittää, että hän ei ole ottanut kahvinpapuja, vaikka astia on +ollut pöydällä ja hän yksin kotona, ja ettei häntä haluta. Mutta kun +äiti samassa otti kahviastian ja avasi, säpsähti Mari ja jäi +tuijottamaan äitiä silmiin. Poskia poltteli. Teki mieli sanoa, että hän +on ottanut, mutta mitä Sanna ja Jussi? Aivan kuin joku kuvaili hänelle, +miten kaunista olisi ollut, jos hän ei olisi ottanut ja hän melkein tuli +vakuutetuksi, että hän ei ole ottanutkaan. Miten ollakaan, niin Mari kun +äiti käänsi kysyvän katseen häneen, lennätti sanoiksi: + +--Minä en ole ottanut. Mutta sanottuaan hän mielessään näki paperin, +jossa oli kaksi ja puoli papua, kamarin uunin välissä ja itsensä +ottamassa kahviastialla, ja muita tapauksia sieltä täältä. Hän tuijotti +äitiä silmiin, vuoroon punastuen vuoreen vaaleten. + +--Onko tästä otettu? kysyi äiti. + +--On, vastasi Mari aivan kuin olisi nähnyt jonkun ottavan. + +--Kuka on ottanut? Sannako? + +Marista tuntui kuin jotakin toivoa, kun muilta kysyttiin. Mutta Sanna, +joka oli hyvin aikaihminen laatuaan, halveksi niin koko kysymystä, että +pyörähti selin, meni toiselle puolen huonetta, josta vasta sanoi: + +--Kaikkia sitä kuulee! En ikinä ole kahvia suuni nahalle pannut! + +Mari oli aivan masennuksissaan. Hän tunsi huonoksi itsensä Susannan +rinnalla. + +--Jussiko? tutki äiti. + +Mari odotti vastausta. + +--Eipä nyt valita ottajia! vastasi Susanna Jussin puolesta ja Jussi +terhenteli samoilla sanoilla, vaikka ei ollut oikein selvillä mistä oli +kysymyskään. + +Äiti katsoi Maria pitkään ja tutkivasti. Mari syöksyi yht'äkkiä +porstuaan ja huusi oven raosta itkuäänellä: + +--Äiti! Tulkaapa tänne! + + + + +SYNTINEN JOULUPUURO + + +Oli jo myöhäinen kesä-ilta. Elsa istui ikkunan ääressä katsellen ulos. +Laskeneen auringon rusko kimalsi kirkontornin ristiin ja vaskipalloon +ristin alla. Hän katseli sitä mietteissään. Tuolta ristin huipusta luuli +näkevän hyvin, hyvin kauas merelle, ehkä sinne asti, missä isä hukkui. + +Pitkän, pitkän aikaa sinne tuijotettuaan sanoi hän sitten yht'äkkiä: + +--Äiti! Kun minä saan kudotuksi paljon nauhaa ja saan siitä rahaa, niin +ostetaan riisryynejä ja keitetään riisryynipuuroa. Te kerrotte sitten +isästä! + +Äiti naurahti ja ihmetteli, miksi juuri riisryynipuuroa ja miksi silloin +isästä. + +Elsa ei osannut selittää. Oli niin, että kun hänelle johtui mieleen +jotenkin isävainaja, niin tuli myös riisryynipuuro, ja kun näki jossakin +riisryynipuuroa, niin tuli heti mieleen isävainaja. Se oli kuin jotakin +tuttua unta, josta ei oikein selvää saanut. Mutta jotakin semmoista se +oli, että aivan kuin olisi ammennettu riisryynipuuroa ja isä ollut +jossakin. Ja se tuntui niin hauskalle. + +Hän ei ollut sitä koskaan ennen tarkemmin miettinyt, mutta nyt takertui +se mieleen, niin että ajatukset kiertelivät siinä alinomaa. Ja aivan +kuin pujahtamalla tuli muistiin omituisella tavalla sekavia seikkoja, +jotakin säleselkäsohvasta, isän jalka ja pitkä parta, miehiä ja mitä +kaikkea olikaan, ja aina oli valkea riisryynipuuro kuin kaiken keskellä. + +Hän muisteli ja koetti selvitellä yhtämittaa, illoin maata pannessa ja +heti herättyään aamulla. Joskus sai jotakin vähäistä yhteyttä noille +seikoille. Ja väliin tuli mieleen semmoisella riemastuksen puuskalla +jotakin uutta ja epäselvää. + +»Tilu tilu talla...» Mitähän se oli? Se oli niin tuttua ja niin +hauskaa! Ja oli kuin olisi hän isän jalalla seisonut! + +Sellaista johtui mieleen, kun he nyt äidin kanssa sunnuntaina istuivat +ikkunan ääressä, niinkuin usein tekivät, tällä kertaa äänettöminä, katse +milloin kadulla leikkivissä lapsissa, milloin taivaalla vaeltavissa +pilvissä ja itsensä unohtaneina ajatuksiinsa. + +Heidän huomionsa sai vihdoin herätetyksi muutamalle katolle kiivenneet +pojat, jotka viittailivat merelle päin. He huusivat erään laivan nimeä. +Katolle nousi muuan vanha mieskin, joka oli paitahihasillaan seisonut +talonsa portilla katselemassa sunnuntain maailmaa. Hän vakuutti, että se +on se laiva, joksi pojat olivat sitä sanoneet. Ulos, kartanoille ja +kadulle keräytyi miehiä, vaimoja, poikia, tyttöjä, ja syntyi virkeätä +liikettä ja vilkasta puhetta. Oli tulossa, jo näkyvissä, odotettu laiva +ja sen mukana kaivattuja omaisia, ystäviä, tuttuja. + +Elsa näki äitinsä silmistä vierähtävän muutamia kyyneleitä. Äidin +mieleen tuli niin selvästi aika, jolloin hänkin oli onnellinen odottaja. +Tuo näky oli niin tuttua, aivan kuin eilisenpäiväistä hänelle. Ja hän +kuin tietämättään joutui kertomaan Elsalle niistä ajoista ja isästä. + +Oli kuin uusi maailma olisi auennut Elsalle. Kaikki, mikä oli ollut +hämärää, selveni. Kuvat ja tapaukset, jotka katkonaisina oli muistanut, +liittyivät toisiinsa selväpiirteisiksi tosiseikoiksi. + +Kaikki esineet kamarissa olivat kuin tutumpia nyt. Isän valokuva +seinällä ei ollut enää litteä kuva, vaan näytti kuin olisi se väliin +silmiään räpäyttänyt, hymyillyt, ja väliin oli kuin olisi sanonut niin +ja niinkin. + + Tilu tilu talla, + taivahan alla + ei ole toista + Elsani moista! + +Isä oli niin rallatellut jalallaan hypitellessään Elsaa. Hän muisti nyt +aivan selvään. Ja aivan sillä tavalla raksutti seinällä kello, jonka isä +oli tuonut mereltä. Ihan kuin silmissään näki, kun hän tanssi isän +kanssa. + +--Ja kuulkaa, äiti. Meillä oli miehiä vieraina. Ja oli suuri huone ja +siinä keskellä lattiaa isä pyöritti minua. Ja kuulkaa. Oli niinkuin +tuolla seinällä semmoinen säleselkäsohva ja siitä sohvalta minä hypin +isän syliin. + +Äiti selitti sitten tarkemmin, missä silloin asuivat. Isä oli syksyllä +tullut mereltä ja jäänyt kotia talveksi. Ei ollut lähtenyt merelle, +vaikka toiset merimiehet, toverinsa, olivat käyneet myötään +houkuttelemassa. Kapteenikin oli käynyt tahtomassa vielä laivaansa. Isä +oli sanonut, että pitää se kotonakin saada yksi joulupuuro syödä. + +--Minä muistan, äiti! Isä kiikutteli minua jalallaan, otti sitten +polvilleen istumaan ja parrallaan hieroi poskiani. Isällä oli suuri +musta parta. Te seisoitte hellan edessä ja ammensitte valkeaa puuroa +padasta, riisryynipuuroa! + +--Se oli joulun aatto-ilta, sanoi äiti.--Ainoa jouluilta, jonka me +yhdessä saimme viettää. Seuraavana kesänä isä lähti merelle ja hukkui. + +Sen jälkeen heillä ei ollut riisryynipuuroa ollut. Ei ollut varaa +laittaa. + +--Jos ensi jouluun eletään, niin koetetaan kerran saada, sanoi äiti, +kun Elsa taas puhui riisryynipuuron keittämisestä. + +Mutta Elsa tahtoi jo pikemmin. Ja hän heti ensi arkipäivänä lähti +kaupalle nauhaa, jota oli kutonut saadakseen rahaa. Hänen nauhaansa +olivat kaikki kiitelleet ja sillä toivoi hän saavansa paljon rahaa, niin +että riisryynipuuro oli varmassa tiedossa. Hyvässä toivossa astui hän +kiirein askelin keskikaupungille, missä luuli herrasväen ostavan. + +Ensimmäisessä talossa, mihin yritti, oli suuri koira kartanolla. Se +katseli häntä kuin outoa ainakin ja näytti niin vihamieliseltä. Elsasta +tuntui, että se murisi. Hän pyörti takaisin ja koira saattoi hänet +portille saakka. Toisessa talossa ei näkynyt missään ketään eikä avainta +ollut kyökin ovella. Koko talo oli kuin autio. Kolmannen talon +kartanolla oli lapsia, jotka keräytyivät hänen ympärilleen, ja muuan +sanoi häntä mustalaistytöksi! Se hävetti, niin että itkumielin palasi +kadulle... + +Jos sitten pääsikin johonkin taloon, niin ei ostettu. Ihmiset olivat +ylpeitä, eivät olleet näkevinäänkään häntä eikä nauhaa. + +Kun hän muutaman taloon taas yritti ja nousi kyökin rappusia, niin +puutarhasta talon kartanolla huudettiin: + +--Mitä tyttö hakee? + +Hän näki puutarhassa paljon rouvia. Tuli oikein hyvä mieli ja hän meni +puutarhaan. + +--Minulla olisi nauhaa myydä, sanoi hän ujosti, niiattuaan rouville. + +Rouvat katselivat nauhaa ja kiittelivät sitä kauniiksi ja kysyivät +sitten, kenen tyttö hän on, ja tarkkaan kaikki. He tuntuivat niin +ystävällisiltä Elsasta ja hän oli varma, että rouvat ostavat. + +--Mitä sillä rahalla sitten teet? kysyi muuan. + +Elsa mietti vähän aikaa ja sanoi sitten: + +--Ostan riisryynejä, että keitämme riisryynipuuroa. + +Jotkut rouvat purskahtivat nauramaan, toiset tulivat hämmästyneen +näköisiksi ja kaikki alkoivat kiivaasti puhella keskenään, jota Elsa ei +ymmärtänyt, kun se oli ruotsia. Elsa luuli jotakin rumaa sanoneensa, +ehkä jotenkin erehtyneensä ja karotti punaisena. + +--Onko äitisi terve? kysyi viimein muuan. + +--On kiitoksia. + +--No, ei hän sitten tarvitse riisryynipuuroa, etkä sinäkään. Kun on vain +tavallista ruokaa, niin se on hyvä. Ja siitä saa kiittää Jumalaa! + +Ja sitten puhuttiin hänelle ylellisyydestä, että se on syntiä, yhtä +suuri synti kuin valehteleminen ja varastaminen, joista kaikista Jumala +ankarasti rankaisee! Elsa ei kaikkea oikein ymmärtänyt, mutta tuntui +kauhealle. + +Joku selitti sitten että Elsa tekisi kauniisti ja Jumalalle otollisen +työn, jos antaisi ne nauhat heille pakanain hyväksi. Ja selitettiin +hänelle niistä pakanoista, josta Elsa ymmärsi vain, että ne ovat +kauheassa pimeydessä, ja että niillä on kylmä ja paha olla. + +Hän ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka oli selittänyt. + +--Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö sanoi rouva taputtaen Elsaa +poskelle, ja toinen rouva antoi piparikakun leipäkorista, joka oli +puutarhan pöydällä, missä oli kauniita kahvikuppeja ja kirkkaita +astioita, niin että kimalteli koko pöytä. Elsa niiasi kiitokseksi ja +toisen kerran hyvästiksi. + +Siinä uskossa oli Elsa että hän on tehnyt hyvin kauniin ja hyvän työn, +kun rouvat olivat vakuuttaneet, mutta hän oli kuitenkin alakuloinen +kotiin tullessa. Hänellä tuntui olevan niin ikävä isää ja olisi +sittenkin haluttanut riisryynipuuroa! Hän ei sitä voinut synniksi +ymmärtää. Rupesi kaduttamaan, kun antoikin ne nauhat, oli suutuksissaan +rouville. Kun äiti hänen sisään tulleessaan kysyi, saiko hän myydyksi +nauhansa, niin melkein itkien selitti Elsa, että hän antoi nauhat niille +pakanarouville. + +--Pakanarouville? kysyi äiti nauraen. + +Elsa selitti minkä osasi ja äiti ymmärsikin heti. Äitikin vakuutti, että +olihan se kauniisti tehty. Mutta Elsa oli pahoillaan. + +--Elä ole milläsikään, lohdutti äiti, luvaten, että jouluna varmaan +saadaan riisryynipuuroa. Ja äiti pani jo rahoistaan, mitä juuri oli +saanut kudotusta kankaasta palkkaa, puolimarkkasen paperikääryn +piirongin laatikkoon joulupuurorahaksi. + +Elsa ei virkkanut mitään siitä, että rouvat olivat sanoneet +riisiryynipuuroa synniksi. Pelotti, että äiti ei laittaisikaan sitten. +Mutta sittemmin päätti hän yhä varmemmin, että se ei olekaan syntiä. +Kyllä kai äiti tietää yhtä hyvin kuin rouvatkin, mikä on syntiä! + +Hän kiinnitti tiukasti toivonsa joulun tuloon, jolloin varmasti on +riisryynipuuroa. Ja sitä ajatellessa aina tuntui melkein kuin isäkin +tulisi kotia... + +Katselee ensin sieltä taivaasta ja sitten enkeli hänet tuo... + + * * * * * + +Joulu oli tulossa. Siitä oli kaikilla puuhaa ja lapsilla paljon +puhelemista, sitä enemmän kuta lähemmäs tuli ja sitä kiihkeämmin sitä +odotettiin. + +Elsan piti jo ennen aattopäivää käydä ostamassa riisryynit, aivan kuin +olisi pelännyt, että joulu muuten ehtii mennä ohi. Sitten olikin +turvallisempi odottaa ja tuntui omituisen hauskalle. Kaikki muutkin +puuhat saivat enemmän pontta ja niihin ryhtyi suuremmalla hartaudella. + +Muutaman toverinsa, Marin, kanssa oli heillä ollut jo kauan salainen +tuuma, että lähtevät aattoaamuna kaupungille avuille, joita jaettiin +köyhille rikkaista taloista. He toivoivat saavansa paljon niin että +voivat jakaa kaikille köyhille, niinkuin muuan tyttö, josta Mari oli +Elsalle kertonut. + +Se tyttö oli rukoillut aaton-aattoiltana ja aatto-aamuna herätessään +Jumalaa, että saisi paljon jakaakseen kaikille köyhille. Ja kun oli +lähtenyt avuille, niin oli heti ensimmäisestä talosta saanut niin paljon +ettei jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt hakea kelkka, jolla veti. Ja +tytöllä sitten siitä kelkasta oli riittänyt antaa kaikille. Ei ollut +loppunut vaikka kuin paljon olisi jakanut leipää, lihaa, herneitä, +kaloja ja kaikkia mitä siinä kelkassa oli, ja siinä oli ollutkin kaikkea +mitä kukin oli halunnut. Lihapalanenkaan ei ollut pienennyt, vaikka +kuin paljon olisi leikannut, ja leipiä kun oli se tyttö antanut, niin +heti oli ilmestynyt sijaan toisia. Herneitä kun oli vasusta kaatanut, +niin heti, kun oli pannut vasun kohdalleen, oli se täynnä. Maitoa kun +kannusta kaatoi, niin sekin oli parrastasana kun pystöön nosti. Tyttö +oli vain aina siunannut, kun oli antanut. + +Kun he nyt siitä puhelivat, niin innostui Elsa aina enemmän. Jos vain +saisivat niin kuin se tyttö! Mari vakuutti, että he saavat, kun vain +rukoilevat, ja Elsakin uskoi täydellisesti. + +Mistähän saisivat suuren kelkan siksi aikaa lainaan? + +Sitä kävivät tiedustelemassa, ja kun saivat, niin olivat iloissaan kuin +olisi se jo ollut täynnä lihaa, leipää, herneitä ja kaikkea muuta hyvää. + +Mitähän ihmiset sanovat, kun he tulevat kaupungilta ja vetävät kelkalla +tavaraa ja sitten jakavat eikä lopu? Luulevat heitä enkeleiksi! + +Varhain aatonaatto-iltana pani Elsa maata ja rukoili. Hän rukoili niin +hartaasti ja tuntui aivan, että Jumala kuulee. Ja kun aaton aamu vähän +sarasti ikkunan takana, siksi että kuumotti, niin tuntui kuin kaikki +mitä oli odottanut, päivän ihme ja illan hauskuus, jolloin oli +riisryynipuuroa, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tulossa tuolla +ulkona, tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät +erilailla kuin ennen. Oli kuin joulu olisi laskeutunut kartanolle +valkenevan päivän kanssa ja pyrkimässä sisään. + +Levottomana odotti hän Maria, kun pelotti, että jos ei Mari ole +muistanutkaan rukoilla, josta heti kysyi Marilta. + +--Tietysti minä olen rukoillut! vakuutti Mari. + +Kiireellä lähtivät he avuille, että ehtivät pian takaisin, niin ettei +tarvitse muitten sitten mennäkään. + +Keskikaupungilla oli liikettä niin, että hämmästytti. Hevosilla +ajettiin, yhtenä kulkusten rämäkkänä oli ilma. Ja suurissa laumoissa +kulkivat köyhät apuja hakemassa. Kadulta kadulle vyöryi laumat, talosta +taloon vaelsivat yhtenä röykkiönä ja kuin kilvan. + +Tytöt menivät muutaman talon kartanolle joukon jäljessä. Makasiinin +eteen ryntäsivät kaikki. Käsiä oli ojennettuna kymmeniä, ja melu oli +suuri. Tytöt eivät päässeet lähellekään. + +Ja niin kävi joka talossa. He menivät vihdoin muutamaan taloon, jonka +Mari tiesi rikkaaksi. Portilla tuli joku vastaan, avuillakävijä akka, ja +sanoi, että sieltä on jo jaettu eikä saa enää mitään. Tytöistä se oli +vain sitä parempi! Kun siellä ei ollut enää ketään, niin pääsevät he +kahden pyytämään. He olivat varmat, että nyt tästä talosta he saavat. + +Kun he tulivat kartanolle, karjasi renki ja kirosi heille, tarttui +pitkään korentoon ja näytti lähtevän ajamaan. Tytöt eivät tienneet tälle +maailmalle ennen kuin pitkän matkan juostua pysähtyivät kadulla. Mari +purskahti itkemään, kun häneltä säikähtäessään oli jäänyt kelkkakin +sinne kartanolle. He näkivät sitten kelkan tulevan portista tulista +vauhtia keskikadulle, mistä pelokkaina kävivät sen ottamassa. + +Kun he astuivat kotia päin, itkivät he molemmat katkeralla mielellä. + +Olivatkohan he jotakin syntiä tehneet? arveli Elsa. + +Mari intti, ettei hän ole tehnyt. Hän oli aivan varma siitä. Ja Elsa +luuli, että hän se sitten varmaan on tehnyt ja hänen syynsä siis oli. + +Mutta mitähän syntiä hän on tehnyt? + +--Et ole varmaan uskonut rukoillessasi? + +--Uskon minä. + +--Olet ollut tottelematon äidillesi? + +--En ole nyt ollut. Joskus ennen olen ollut, mutta olen aina pyytänyt +anteeksi äidiltä ja Jumalalta. + +Marikaan ei voinut käsittää, mitä syntiä Elsa oli tehnyt, mutta jotakin +hän oli tehnyt, se oli varma ja sen uskoi Elsakin. + +Marista erottua asteli hän hiljalleen kotia päin, mieli maan tasalla ja +pelotti. Kukaties on hän tehnyt hyvin suuren synnin! + +Äiti Elsan tullessa keitti jo riisryynipuuroa. Sen haju tuntui +huoneessa, ja padassa puuro, äidin liikutellessa, niin mukavasti +puhahteli. + +Mutta? Riisryynipuurohan se onkin syntiä! Ne pakanarouvathan olivat +sanoneet kesällä, juolahti äkkiä Elsan mieleen. Riisryynipuuro on yhtä +suuri synti kuin valehteleminen ja varastaminen! + +Hän aivan kuin jähmistyi. + +Sen vuoksi eivät he olleetkaan saaneet apuja! Ja sen vuoksi varmaankin, +kun silloin kerran oli ollut riisryynipuuroa jouluksi, isäkin oli sitten +hukkunut? Eikä ehkä ole isä päässyt taivaaseenkaan!... + +Voi kauheaa! + + + + +IHME JA KUMMA + + +Kun Vappu pantiin asialle mille hyvänsä, niin unehutti hän sen. Se oli +tietysti sulaa huolimattomuutta. Ja kun ei ankarat nuhteet eikä +tukistelemiset auttaneet, niin sai Vapun äiti neuvoja ja kehotuksia +kurittamaan ankarasti Vappua. Paha istuu toisissa lapsissa syvemmällä ja +sitkeämmässä kuin toisissa, mutta se oli säälimättä kitkettävä pois. +Säälimättä! Sillä joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa. + +Vappu kävi asioilla ja sai piiskoja. Sen tiesi äiti ja Vappu etukäteen. +Niin tapaus juoksi kuin vanhaa latuaan. + +Vappu pantiin naapurilta, toiselta puolen katua lainaamaan kerinpuita. +Hän lähti, viipyi hetken aikaa, palasi ja jäi seisomaan äidin eteen, +katsoen häneen suurilla sinisillä silmillään. + +--Tietysti unehutit! sanoi äiti ja piiskat annettuaan kysyi:--Muistatko +nyt? + +--Muistan. Kurolasta kerinlaudat: Äiti lähetti pyytämään, että Kurolan +täti olisi hyvä ja lainaisi kerinpuut äidille. + +--Siitäpä näkee, että piiskat selvittävät muistiasi. + +Mutta äidin sydäntä särki: Hyvä Jumala, jos lapsi raukka ei olekaan +haluton, vaan on jotenkin puutteellinen? Kuka tietää, kuka ymmärtää, +missä on vika? + +Äiti koetti helpotuksekseen itse toimittaa asioita niin paljon kuin +suinkin. Mutta eihän hän kiireiltään aina joutanut. Ja toisekseen olihan +se lapsen opettamista laiskuuteen, huolimattomuuteen. + +--Vappu, mene ostamaan kymmenellä pennillä siirappia Työväenkaupasta. + +Huone vilisi Vapun silmissä. + +Äiti pani rahan Vapun käteen, jonka sitten puristi nyrkiksi, ripusti +mukin kahvasta toisen käden koukkusormeen. + +--Elä nyt vain pudota rahaa eläkä säre mukia. + +Vappu kouristausi kokoon ja liikutteli jalkojaan kuin olisi lattia +poltellut. + +--Ei ole kiirettä! sanoi äiti.--Mutta muista asia. Jollet muista, niin +tuo palatessasi itse vitsat. + +Äiti avasi ikkunan ja huusi vielä kadulle:--Kymmenellä pennillä +siirappia! + +Vappu äänen kuultuaan pysähtyi kuin köydellä kiskasten. Enempää kun ei +enää kuulunut, lähti hän taas liikkeelle hokien: kymmenellä pennillä +siirappia, kymmenellä pennillä siirappia. + +Kädet olivat jäykkinä, kun toisessa puristi rahaa lujasti nyrkissä ja +toista piti koholla varoen mukia. Koko ruumis oli omituisesti väärässä. +Ja tajuttomasti katseli hän jalkoihinsa, joita nosteli kuin peläten +pieneen kivimuruunkin lankeavansa. Varotukset pudottamasta rahaa, +särkemästä mukia, uhka muistamaan asia, ja kaikki kiellot ja käskyt +olivat kuin tunkeutuneet jäntereihin. + +Yhtäkkiä pysähtyi hän ja hyvin varoen ja yläti astui kuin olisi ollut +korkeampikin ja vaarallisempi este kuin kaksi pientä jalkaa, yhtä pienet +kuin omansakin. Hän ei niitä jaloiksi tajunnut eikä huomannut miksikään +Nikolan Fannia, joka istui katuvierellä. Vasta kun Fanni äänsi, heräsi +Vappu kuin unesta. Hän pysähtyi. + +Fanni istui siinä sylissään nukke, jota rupesi näyttelemään Vapulle. Se +oli nukke semmoinen ettei ennen nähty. Se äänsi ja se painoi silmänsä +umpeen. Se oli ihan kuin oikea, elävä pikku ihminen! + +--Saat joskus, kun tulet meille, pitää tätä sylissäsi. Vappu liikutti +jalkojaan ja hoki: kymmenellä pennillä siirappia. + +--Saat sinä nyt hetikin, sanoi Fanni. Ja hän tarjosi oikein kiihkeästi +Vapulle nukkea syliin aivan kuin luullen, että Vappu ei muuten oikein +ymmärrä ihailla sitä, jos ei saa sylissään pitää. Ja itseäänkin halutti +nähdä, miltä nukkensa toisen sylissä näyttää. + +Hän asetti Vapun kädet niin, että saattoi panna nuken lepäämään +käsivarsille, ja sitten syrjästä katseli iloisena ja onnellisena siitä, +että tuo nukke, jota Vappu piti sylissään, oli hänen omansa. + +Vapusta oli melkein kuin unta. Siinä käsivarsillaan nukkuvaa nukkea +katseli hän suu leveässä hymyssä, silmät kirkkaina, liikutteli jalkojaan +kuin olisi seisonut tulisilla hiilillä. Pää kallellaan hän hellällä +tuudittavaalla äänellä, vähän kuin laulun tapaan hoki: + +--Kymmenellä pennillä siirappia, kymmenellä pennillä siirappia, +kymmenellä pennillä... + +Kun Fanni otti nukkensa ja kutsui häntä tulemaan asialla käytyä heille +leikkimään nukeilla, lähti Vappu juoksemaan hiljalleeen. Kädet ja ruumis +olivat yhä enemmän jännitettyinä ja äänekkäämmin hän hoki asiaansa. + +Muutamasta portista syöksyi hänen jälkeensä tyttöjä, jotka takerruttivat +hänet keskelleen ja kaikki yhtä aikaa kertoivat hänelle, että he olivat +lähdössä Isolan niitylle, jonne oli kolme kilometriä kaupungista. He +pääsivät sinne hevosella ja ovat iltaan asti, jolloin taas pääsevät +hevosella takaisin. Heillä on eväätkin. Ja siellä on hyvin hauska! + +--Tule sinäkin Vappu! + +Vappu pudisti päätään: + +--Kymmenellä pennillä siirappi... + +--Ole tuossa hiljaa siirapistasi, kyllähän me sinulle sitten +muistutamme! + +Ja tytöt alkoivat houkutella Vappua sinne, selittäen, että hän ehtii +mukaan, kun käy hyvin joutuin ja muistaa asiansa kerralla. + +--Kymmenestä pennistä, joka sinulla on kourassa, muistat että sen +edestä, neuvoi muuan.--Ja siirapin muistat-- + +--Siirapin muistat, jatkoi toinen, kun ajattelet mikä on kaikkein +makeinta. Tahi muista siirappikaramelliä! + +Vappu kun oli jo kaukana menossa, huudettiin hänelle vielä: + +--Kymmenellä pennillä siirappia! Juokse kiireesti! + +Vappu juoksi, että paljaat pohkionsa vilisivät vain. Mutta yht'äkkiä +hiljensi hän kulkunsa. Hän säikähti muistaessaan äidin sanoneen, että ei +ole kiirettä! Pelotti oikein, että jos kiireesti juostessa olisi +langennut, särkenyt mukin, pudottanut rahan ja unohuttanut asian. +Kauheaa! + +Hänestä tuntui kuin kaikki äidin varoitukset olisivat olleet vähän aikaa +uneuksissa. Kädet ja ruumis vetäytyivät taas täyteen jännitykseen. +Henkeä vetäessäkin hän hoki: Kymmenellä pennillä siirappia... + +Ja yhä kiihkoisemmin hoki hän sitä tullessaan puistoon, jonka läpi oli +mentävä. Hän oli aikonut mennä toista tietä, mutta tämä aikomus oli +juuri tuossa uudestaan jännittyessä unehtunut. Huomasi vasta puistoon +tullessaan. Hän painoi alas päänsä mennessään muutaman tuuhean koivun +sivu, jossa oli suuri tuulenpesä. Siihen oli joskus asiansa unehtunut +katsellessaan sitä. Hän vain kerran vilkasi sinne, että onko se vielä +siellä, jossa hänestä olisi niin mukava asua... Puiston läpi juoksevan +puron siltaa meni hän ummessa silmin. Sillalta oli hänen usein pitänyt +kääntyä takaisin pysähtyessään siihen vain hetkeksi aikaa katsomaan +pientä kuohuvaa putousta, jossa oli niin kauniita paikkoja, ja jossa +aivan kuin olisi eletty ja leikitty... Hän kuunteli vain, kuuluiko +kohinaa. Ja kiireesti juoksi loppumatkan puistoa, missä sileä nurmikko, +joka oli kuin viheriää samettia puiden välissä, oli niin houkuttelevan +näköinen kuvailemaan mielessä kaunista metsää, jossa Peukalo-Liisa asui +kukissa ja perhosten selässä matkusti kukasta kukkaan. Hän vilkasi vain +vähän syrjäsilmällä sivuilleen. + +Kadulle tultua näkyi jo Työväenkaupan kyltti, joka kimalteli auringon +paisteessa. + +--Kymmenellä pennillä siirappia... + +Hän hoki matalammalla äänellä, ja vaikka ruumis oli entisessä +jännityksessä vielä, niin oli hänellä kuitenkin kuin helpompi ja +turvallisempi olla. Ja hän uskalsi vähän katsella sivuilleenkin ja +ulommaksi eteensä, mutta teki sitä kuin varkain. + +Hän huomasi yhtäkkiä edessään korean höyhenen, joka liipotteli ilmassa, +juuri hänen silmäinsä tasalla. Se väikkyi siinä yhdessä kohden ja +väreili niin kauniisti. Kun se sitten kulkeutui lähemmäksi seinää, niin +nousi se samassa hiljalleen seinäviertä räystään tasalle, siitä syöstyi +keskemmäksi katua ja laskeutui, vaan alkoi sitten taas kohota. + +Hän seisoi ja kiintyi katsomaan, ruumis jännityksissä ja hokien +siirappiansa, mutta ajatukset jo karkutiellä, omissa valloissaan. + +Höyhen kohosi, se nousi yhä ylemmäksi kulkeutuen samalla poispäin yli +kaupungin. Korkealla ja kaukana siellä pilkotti sitä pikkuisen, niin +niin vähän, ja sitten katosi viimein. + +Minnekähän se menee? + +Vappu lähti kävelemään kädet lauenneina jännityksestään, ruumis suorana +ja katse taivaalla siellä, minne höyhen oli lentänyt. + +Kuinkahan kauas se lentää? + +Lentää varmaan ulkomaille asti... + +Jos hän olisi hyvin pieni, vielä pienempi kuin Fannin nukke, ja istuisi +suurelle höyhenelle...! Se lentäisi johonkin hyvin kauas... Valtamerelle +johonkin saareen, jossa olisi pieniä ihmisiä. Ja siellä olisi +kristallilinna, joka paistaisi monivärisenä... Ja kaunis puutarha... +Kaikki eläimet olisivat kesyjä... Sieltä tulisi hän sitten aina käymään +täällä, höyhenellä lentäisi... Höyhen laskeutuisi kotikartanolle... + +Hän säpsähti aivan kuin muistaen äkkiä jotakin, katsahti kuin jotakin +etsien. Ja säikähti uudelleen niin, että vavahti. + +Hänestä tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin kuin eksyksiin ja +niinkuin ei tietäisi mihin siitä mennä. Hän kuunteli, sanoiko hänen +suunsa mitään. Ei sanonut. Kaikki ajatukset olivat ihan pysähdyksissä ja +päätä huimasi. + +Kuin henkimeneissä juoksi hän tietämättä mitään, ennen kuin oli +kotipihalla. Hän meni liiteriin, kiskoi varsiluudasta kourallisen +vitsoja, riensi sisälle, ja suuret siniset silmät luotuina avonaisesti +äitiin hän ojensi vitsakimpun äidille ja lausui: + +--Kymmenellä pennillä siirappia. + +Äiti katsoi pitkistään Vappua. Sitten hänen silmänsä vettyivät. + +Hänen entinen ankaruutensa tuntui julmuudelta. + +Olihan Vappu nöyrä. Valmis lähtemään aina, ilman vähintäkään +haluttomuuden merkkiäkään. Kesken leikkiensäkin... Ei, mitta oli täysi. +Hän ei vitsaan tartu enää ei kuuna päivänä! + +Äiti samassa otti vitsakimpun. + +Vapun ruumista kylmä karsi ja kaikki jäsenet pinnistyivät jännityksiin. +Hän valmiina odotti äidin viimeistä käskyä. Poskia poltteli ja korvat +humisivat. Tuntui niin ahdistavalle, että ei saattanut ajatella mitään. + +Äiti taittoi vitsat ja viskasi uuniin. + +Vappu oli ihmeissään. Hän ei ehtinyt selvään ajatella, eikä tehdä mitään +päättelyitä, mutta hän tunsi ja uskoi, että äiti ei enää koskaan +piiskaa! Samalla kertaa pyrki esiin itku ja nauru, hän syöksyi äidin +kaulaan. + +--Kyllä minä äiti muistan nyt aina! + +--Yhdentekevä, lapsi rakas, muistatko vai et. + +Ihme ja kumma! Vappu muisti aina. + + + + +POIKATYTTÖ + + +Eilinen päivä ei ollut mikään siunattu päivä Liisalle. Kaikki hänen +ilkeytensä, olemattomatkin, kantautuivat äidin korville. + +Niistä oli käynyt valittamassa taas Korkalan emäntä, joka oli saanut +aihetta siitä, että pojat roirosilla juostessaan olivat kilmuilleet +heidänkin katoilla ja villipeurat särkeneet tikapuut! Ja kaikki se oli +Liisan syy, sillä hän se oli aina etunenässä kaikessa ilkeydessä ja +villitsemässä poikia. Liisa oli hurjempi ja ilkeämpi kuin hurjin ja +ilkein poika! Siihen todistukseksi oli Korkalan emäntä kertonut, että +Liisa oli tuota silmäpuoli suutariraukkaakin, Plataania, joka oli +Kallisella suutaroimassa, pistänyt naskalilla silmään! + +--Se on teidän omia valheita! oli Liisa sanonut ja saanut siitäkin +piiskoja, kun vanhalle ihmiselle sillä tavoin sanoi. + +Hän ei ollut koskaan Plataania kiusannut, vaikka pojat kiusasivat. +Eivätkä pojatkaan olleet silmään pistäneet, vaan käteen. Muuan poika oli +pitänyt naskalia ulohtaalla, niin että Plataani ommelta vetäessä oli +iskenyt kätensä naskaliin. Ja kun poika oli pyörähtänyt Plataanin selän +taa, johon ei nähnyt häntä sokealla silmällään, niin luuli Plataani +ensin, että hän se oli joka pisti, kun istui siinä penkillä. + +Vaikka vain, vaan Liisa sittenkin oli ilkein kaikista! Palon Kalleakin +oli pallikepillä lyönyt otsaan niin, että suurella mustalla kuhlolla on. +Hyvä, ettei pyörtynyt tai kerrassaan kuollut koko poika! + +Ja niin oli Korkalan emännällä ollut toista toisen jälkeen, jota äiti +kauhistuksissaan oli saanut kuunnella ja itkeä Liisan ilkeyttä. + +--Mikä siinä onkin, että sinä et tyttöin kanssa ole, vaan reuhastat +poikain parissa? Tyttöhän sinä olet etkä poika! sanoi äiti. + +Liisa päättikin, että nyt hän ei mene enää koskaan poikien pariin, vaan +on aina ja ikänsä tyttöjen kanssa! Huomenna jo lähtevät leikkimään +metsässä ulkona kaupungista! Ei voi sitten kukaan haukkua eikä mistään +tulla kantelemaan ja pauhaamaan äidille! Ja hänestä tuntui niin +äärettömän hauskalle olla siellä rauhassa tyttöjen kanssa. + +Hän lähti jo illalla valmiiksi puhumaan tytöille, että lähdettäisiin +leikkimään hautajaisia. + +Niitä hän aina leikki tyttöjen kanssa, kun niissä sai hommata. Ja tytöt +eivät juuri muulloin leikkineetkään hautajaisia, sillä kukaan muu ei +osannut niin lystiä hautajaisia hommata kuin Liisa. Ja aina kun Liisa +oli tyttöjen kanssa, niin leikittiin niitä monta päivää perätysten. + +Suuret hautajaiset, suuremmat kuin koskaan ennen, hommasi nyt Liisa. +Jokainen tyttö pyytää kotoaan sokuripalan tai kaksi. Hän käy vielä tänä +iltana hakemassa variksenmarjoja, joista puserretaan mehua viiniksi. Ja +hän kävi tilaamassa jo pastorinkin, jona heillä aina oli muuan +kerjäläispoika Aappo, leipäpalkalla ja väliin paljaasta +asianharrastuksesta. + +Jo aamulla varhain oli Liisa sitten puuhassa ja touhussa. Äitinsä oli +hänelle antanut runsaalla kädellä kaikkea hyvyyttä iloissaan, että Liisa +tyttöjen kanssa meni leikkimään. + +Metsän laidassa katajapensaikkoisella tasangolla oli heidän +leikkipaikkansa. Sinne järjestettiin kaikki niinkuin olla piti. + +Lampan Eedla, jolla oli nukke, oli muka lanssihteerska. Häneltä oli muka +kuollut tytär Amanda, ja oli haudattava. Se lepäsi arkussaan havumajassa +suruhuoneen vieressä. Kaikki vieraat olivat jo pukunsa järjestäneet, +hameet oli kurtattu niinkuin herrasväellä ja huivit kääritty hatuiksi. +Aapon puki sitten Liisa papiksi: kaksi paperipalasta, jotka hän aina +varusti mukaansa asiaa varten, hän kiinnitti neuloilla Aapon +paidankaulukseen ja vyöliinansa sitoi riippumaan hänen selkäänsä, ja +niin oli pappi valmis, avojalkainen pappi ja karvalakissa. + +Hautajaiset olivat hauskimmillaan, kun äkkiä syöksyi poikalauma metsän +peitosta häiritsemään kaikki puuhat huutaen ja kirkuen. Muuan heistä +hyppäsi suoraa päätä suruhuoneeseen, tyhjensi poskeensa muutaman +viiniastian ja pisteli makeaan suuhunsa sokuri- ja nisupaloja, joille +herkuille heti toisiakin tuli. Panivat kaikki puhtaaksi! Ja aivan kuin +viini olisi päähän mennyt riehuivat he. Muuan keksi Amanda-vainajan ja +viiletti sen ilmaan lentämään. Se sekaantui läheisen petäjän oksiin ja +jäi sinne. + +Tytöt olivat huutaen lähteneet hyppyyn. Vaan Liisa, joka poikien +tullessa oli sattunut olemaan ulompana, lähestyi paikalle ja pojat +jouduttautuivat pakoon. Pari heistä, Terilän Heikki ja Lapin Mikko, jäi +seisomaan nyrkit puristuksissa uhaten: + +--Tulehan, litulatu! + +Mutta hekin lähtivät hiljalleen menemään, kun Liisa meni heitä kohti. + +Hän katseli hävityksen jälkeä ja kuin raivostunut syöksyi sitten Heikin +ja Mikon jälkeen. + +Hän tapasi Mikon, tuuppasi hänet siimalleen hietikkoon ja leipoi siihen +miestä, joka rääkyi pahasti. + +--Teetkö vasta ilkeyttä? uteli Liisa ja vannotti moneen kertaan poikaa, +joka vannoi, mitä vain Liisa vannotti.--No sillä puhein pääset, vaan +varo vasta tekemästä! + +Itkeä nyhertäen lähti Mikko kävelemään. Mutta Heikin luo ja mielestään +tarpeeksi etäälle päästyään hän kääntyi ja huusi: + +--Karhumaija! Poikatyttö! Litulatu!... Ja molemmat alkoivat viskellä +kivillä. + +Liisa sydäntyi ja kuin vihuri hän kiiti poikien jälkeen kadoten heidän +mukanaan metsään. + +Muut tytöt olivat jo kerääntyneet hävityspaikalle, kun Liisa palaili. +Silloin uskalsi tulla siihen Aappokin, joka poikien tullessa oli +piiloutunut pensaikkoon ja siellä raastanut itseltään papilliset +merkkinsä. Itkua ja valitusta kuului tyttöjoukossa. + +Lampan Eedla varsinkin itki, kun hänen nukkensa oli puussa. Se lepäsi +siellä vatsallaan puun lehvällä, tirkistellen puun juurella surevaa +joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena ja suu hymyssä kuin +aina viimeiseen lepokammioonkin saatettaissa. Mutta tyttöjen oli sääli +raukkaa, että havut siihen pistävät. + +Liisa, jonka nenä juoksi verta, kun pojat metsässä olivat lyöneet siihen +jollakin, seisoi vähän aikaa nenä kourassa katsellen puuhun ja kapusi +sitten sieltä nukkea hakemaan. + +Hänen mielikseen esitti Lampan Eedla, että pidettäisiin vielä +hautajaiset, talonpoikaishautajaiset, kun ei ollut enää viiniä eikä +muitakaan tarpeita herrashautajaisiksi. + +Mutta Aappo ei välittänyt enää. Ja kun Lampan Eedla tahtoi velvottaa +Aappoa, muistuttamalla, että Aappo ei ollut kertaakaan ollut pappina sen +jälkeen, kun he antoivat hänelle hyvin paljon leipää, niin riitaantui +Aappo lopuksi tyttöjen kanssa,--mikä oli aina tavallista. Hän sätti +tyttöjä, ja nuken, jonka viimeisen lepokammion oli monasti juhlallisesti +siunannut, viskasi hän lähellä olevaan vesikuoppaan ja lähti juoksemaan. + +Liisa oli heti jäljessä. Ja Aappo tiesi olevansa helisemässä. Hän päästi +rämäkän huudon jo ajoissa. Sen verran siitä oli hyötyä, että Liisa ei +muuta kuin tukkapäästä vähän pöyryytti ja sanoi: + +--Vai tämä pastori! + +Hautajaishommat olivat menneet ihan myttyyn. Ei ollut mitään tarpeita, +ei pappia eikä enää haluakaan, kun suurten hommain oli niin käynyt +huonosti. Oltiin kuin käsille lyötyjä. Ja Liisa oli kaikista +alakuloisin. + +--Saatko sinä taas piiskoja? kysyivät tytöt. + +--Jos käyvät kantelemassa äidille, niin saan. Mutta eivätkö olleetkin +pojat ilkeitä? + +Toiset myönsivät, sillä äänellä, että Liisan syytä ei ollut ollenkaan. +Vakuuttivat vielä, että Liisa olisi saanut antaa oikein selkään Mikolle, +joka oli aina pahin tyttöjen kiusaaja! + +Liisa oli hyvillään. Tuntui että kun hän selittää, mitä toiset tytötkin +ovat sanoneet, niin äiti ei itke eikä välitä, jos tulevatkin kantelemaan... + +Viitattuaan tytöille korkeata hiekkatöyrästä, joka oli lähellä, hän +lähti sinne juoksemaan kuin tuuliaispää olisi kiskaissut. Hän kiipesi +rintuukselle ja sitten puulausi alas pää edellä, niin että kuperkeikkaa +vyöryi kuin kerä alas. + +Toisetkin innostuivat heti siihen. Ja se oli oikein, oikein hauskaa! +Hekin saivat hurjastella kerran. Ja aivan kuin ummessa silmin he +antautuivat siihen. Jokainen puulausi pää edellä alas huimaavaa +kuperkeikkaa tulemaan, jossa tuntui että jalat, kädet ja kaikki jäsenet +aivan kuin pyrkivät lentämään erilleen toisistaan. Suu ja sieraimet +olivat täynnä hiekkaa aina alas tultua. + +He järjestyivät rinnakkain lähtemään töyräältä, yhtä aikaa puulausivat +alas, huiskahtelivat sikin sokin, vyöryivät päälletysten ja kasaantuivat +yhteen kokoon rintuuksen alle, jossa melulla ja naurulla selvittelivät +itsensä irralleen toisistaan. + +Tämä oli melkein hauskempaa kuin hautajaiset! + + * * * * * + +--Jopa sinä tulet sieltä! sanoi äiti ankarasti heti kun Liisa astui +sisään.--Joudu nyt kiireellä pyytämään anteeksi Lapin emännältä ja +Mikolta. + +--Sietää se saada piiskojakin! pauhasi Lapin emäntä.--Mokoma villimys, +joka pian silmät puhkoo kaikilta! + +--Piiskoja tietysti, mutta ensin anteeksi pyytää, selitti Liisan äiti. + +Liisa seisoi pystyssä ja uhkaavana, katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa. + +Äiti yhä komensi anteeksi pyytämään ja työnsi Liisa lähemmäksi Mikkoa, +jolloin Lapin emäntäkin toimitti Mikon lähemmäksi, niin että seisoivat +vastatusten. + +--Sinä olet lyönyt Mikkoa, sanoi äiti, ja Lapin emäntä lisäsi: + +--Syyttömästi lyönyt! Eihän Mikko tehnyt mitään sinulle.--Ethän Mikko +tehnyt? + +--En. + +Liisa tyrkkäsi Mikkoa niin, että tämä hoipertui äitinsä syliin, ja +uhkasi siihenkin häntä, kädet nyrkissä. + +Lapin emäntä siunaili päätään heiluttaen. Liisan äiti etsi piiskat. Ja +Liisa näki jo äidin muodosta sekä muutenkin tiesi, että piiskasauna nyt +oli varma. + +Hän oli aivan masentunut, hävetti niin, että kuumiksi posket karahtivat. +Hän pyörähti ja tarttui äidin kaulaan ja kuiskaten pyysi, että äiti +piiskaisi porstuassa. Mutta äiti ei siihen suostunut. Niiden edessä oli +rangaistava, joille oli pahaakin tehnyt! + +--Äiti, rakas äiti ... porstuassa!... + +Äiti irrotti Liisan kädet kaulastaan ja taivutti hänet alas. Mutta kun +äiti rupesi paljastamaan, pyörähti Liisa käsistä ja kiljaisi: + +--Ei saa! + +--Mutta kun saa! + +--No, ei saa! karjui Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaa. + +Äiti tarttui häneen lujalla kädellä ja piiskasi. Mutta heti kun Liisa +pääsi irti, hän pyörähti Lapin emäntään päin ja poikasi hänelle jalkaa +ja kirosi! + +--Voi kauhistusta! päivitteli Lapin emäntä ja Liisa sai heti uudet +piiskat. + +Sittenkin seisoi hän uhkaavana ja jäykkänä. Oli sama kuin olisi seinälle +puhuttu! + +Äiti itki. Liisan ilkeyksistä hän sai kuulla joka päivä! Hän on +koettanut kurittaa, mutta ei apua. + +Lapin emäntä puhui jotakin, että Liisassa on paha henki saanut niin +suuren vallan, ja että ei hyvä seuraa Liisaa. + +Liisa seisoi allapäin ja katseli syrjäsilmällä heitä. Mutta kun sitten +rupesivat puhelemaan, miten onnellinen on se, jolla on siivoja lapsia, +mainitsivat jonkun tytön, joka oli niin siivo, että ankaraa sanaa ei +tarvinnut, niin Liisakin alkoi kehua muuatta toista tyttöä. + +--Niin, ota sinäkin siitä esimerkkiä. Koettaisit olla yhtä kiltti! +sanottiin hänelle. + +Liisa häpesi, painoi päänsä alas. Ja häntä halutti pyytää anteeksi, vaan +ei viitsinyt. Kun käskettiin siihen, niin painoi päänsä ihan rintaan ja +suu oli omituisessa virnussa, kun halutti ja ujostutti. + +Kehotettiin ja kehotettiin. Mutta Liisa ei päässyt liikkeelle. + +--Ei ole saanut vielä kuritusta tarpeeksi! sanoi Lapin emäntä, ja +äitikin alkoi heti uhkailla. + +Liisa kohotti päänsä ja oli uhkaavan näköinen. + +Hän sai piiskat. + +Turhaan kehotettiin senkin jäljestä anteeksi pyytämään. Äiti vei hänet +Mikon eteen ja pani Liisan kädet Mikon kaulalle, mutta Liisa riuhtaisi +irti ja sanoi halveksivasti: + +--Nenän alustakin märkänä turjakkeella! + +Äiti oli purskahtaa nauruun, mutta sai pidätetyksi, kun Lapin emäntä +suuttuneen äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan, pyyhkiessään Mikon nenää +vyöliinaansa. + +--En minä saa häntä taipumaan, sanoi äiti.--Olkoon iltaan asti, kun isä +tulee kotia. Ja rangaistukseksi siihen asti hän pani Liisan vintin +porstuaan. + +--Saat siellä miettiä, miten pahanilkinen olet ollut. + +Liisan oli paha olla, mielensä kuohui. Mutta sitten hän tyyntyi vähän, +istahti vintin rappusille ja alkoi itkeä. + +Lapin emäntä oli sanonut, että hänessä on pahahenki ja Häntä ei hyvä +seuraa. Ei ole pahahenki! Hän rukoilee Jumalalta anteeksi, vaan ei +Mikolta eikä Lapin emännältä. + +Hän tunsi kuin vihaa äitiäkin kohtaan. Ja kuin kostoksi hän ajatteli, +että hän menee metsään ja eksyy sinne ja kuolee, niin saa äiti itkeä... + +Itkiessä siinä mieli sulautui. Hän nousi vintille, kulki perimmäiseen +sopukkaan ja pani maata seinävierelle. Siinä hän nukkuu vaikka kuin +kauan, niin kauan että nälkään kuolee... Ja ajatellessa, että isä ja +äiti tulevat hakemaan ja näkevät hänet kuolleena, purkautui hän itkemään +sitä surua. Hän itse suri itseään! + +Hän tunsi olevansa niin yksin koko maailmassa, kaikki olivat häntä +vastaan. Kaikki muut paitsi Tepon Iikka. Mutta hänkään ei huoli +kenestäkään muista! Jos tulisi sairaaksi, niin hän rukoilisi Jumalaa, +että kuolisi ja pääsisi taivaaseen. Siellä olisi hänen hauska olla. + +Hän katseli sinistä taivasta, mikä näkyi vintin ikkunasta hänen siinä +maatessaan. Tuolla sinisessä taivaassa olisi yksinään ja hyppisi noille +pilville... + +Hän siihen nukahti ja herättyä tuntui pahalle ja ikävälle. Ulkoa kuului +iloista melua ja hän siirtyi ikkunasta katselemaan. + +Muutamalla kartanolla näki pieniä tyttöjä leikkimässä, toisaalla poikia +pallolla. Näytti niin hauskalle ja kirkkaalle ulkona, täällä vintissä +oli niin ikävä ja paha. + +Hän seurasi poikien pallonlyöntiä. Sepä näyttikin somalle täältä +ylhäältä ja etäältä. Kuuli selvään mitä jokainen sanoi ja saattoi +seurata jokaisen liikkeitä. + +Muuan teki vääryyttä, löi väärällä vuorolla. + +Liisa huusi, vaan eivät kuulleet! Seekatti kun olisin siellä! + +Sinne tuli nyt Tepon Iikkakin. Ja Liisan piti nyt päästä, vaikka mikä +olisi ollut. Helpostihan hän pääsikin. Oli ennenkin mennyt vintistä +ikkunan kautta. + +Hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain seinänvarauksiin nojasi ja +kun oli niin kokonaan ulos päässyt, nousi ikkunan pielestä pidellen, +kurkotti ja sai päätylaudasta kiinni käsin. Ikkunan lautahirrelle nosti +jalkansa ja pinnisti niin, että pääsi katolle. Hyppäsi solan yli +naapurin puuliiterinkatolle ja sieltä naapurin kartanolle ja lähti +juoksemaan pallonlyöntipaikalle hyräillen: + + Rimmin nalla reen + evers perran pee, + litvik likka vee, + vuotok rassa see + unter riivantee. + +Oli jo ilta tulossa, kun lopettivat pallonlyönnin ja rupesivat +roirosille. Liisa ei ruvennut sille, vaikka pojat kärttivät. Iikkakin +tahtoi, vaan ei hän ruvennut sittenkään. Iikka ei tiennyt, mitä oli tänä +päivänä tapahtunut! + +Tuntui niin syntiselle koko päivä. Mitähän äiti sanoo, kun ei löydäkään +häntä vintistä? Sitä ei ollut pallolla ollessa tullut ajatelleeksi. + +Ja vaikka hän ei mitään syytä tiennyt, mistä olisivat nyt voineet käydä +kantelemassa, tuntui kuitenkin kuin olisi käynyt paljon akkoja äidille +pauhaamassa ja lapsineen valittamassa. Oli ihan kuin olisi tapahtunut +tällä aikaa, kun hän oli pallolla, jotakin hyvin paljon ja hyvin +pelottavaa. + +Hän mietti, miten pääsisi vinttiin sitä tietä, jota oli tullutkin. Mutta +se oli mahdotonta. Miksikä tulikin sieltä? Tuntui nyt, että ei ollut +pallolla ollut hauska ollenkaan, vaikka Iikkakin oli. Häneltä oli ihan +itku tulossa. + +Ei ollut kerrassaan mitään neuvoa. Kun ajatteli huomiseksi hautajaisia +tyttöjen kanssa, aivan kuin sillä äitiä lohduttaakseen, niin tuntui +sekin mahdottomalta, kun Aappo oli vihassa eikä ollut miten sovittaa +Aappo. + +Hän riemastui, kun Viitasen isäntä pyysi viemään hevosta laitumelle. +Sillä emäntä oli siitä hyvästä antanut hänelle aina nisuleipää, jonka +Liisa sitten vuorostaan antoi Aapolle papin palkkaa. Ja kun hän oli +hevosen vienyt ja suitset paluuttaessaan Viitaselle sai kaksi suurta +nisuleivän kämpälettä, niin hänen suunsa meni leveään nauruun. Mieli oli +keveä aivan kuin olisi ollut maailmasta kaikki paha poissa, jota hänen +syykseen sanottiin. + +Riemastuneena meni hän jo muutamien tyttöjen luona käymään ja +ilmoittamaan, että huomenna pidetään hautajaiset. Mutta se oli paha, +että hän ei tavannut Aappoa eikä saanut hänelle leipiään. Kotona +arvaavat, että hän on taas ollut hevosta viemässä, josta äiti ei +pitänyt. + +Hänestä tuntui lohduttavalle, kun arveli, että isä on jo työstä tullut +kotia. Ja isä istuikin jo syömässä. + +Näyttivät molemmat olevan hyvällä tuulella, äitikin, josta Liisa heti +päätti, että ei ole käyty kantelemassa. Jos nyt tulisivatkin, niin isä +sanoisi, että antaa lasten sopia keskenään. Niin hän aina sanoi. + +Mutta äitiä häveten, kun oli ollut hevosta viemässä, Liisa jäi seisomaan +ovensuuhun nisuleipäkämpäleet kainalossa ja ujosti katsellen heitä. + +--Jopa olet taas ollut hevosiakin ajamassa! + +Äiti ei sanonut ankarasti, mutta juuri sen vuoksi Liisaa hävetti oikein! +Hän olisi paiskannut leipäpalat johonkin, mutta kun olivat +jumalanviljaa. Hänestä oli ennen ollut hauska ratsastaa, mutta nyt hän +ei halua milloinkaan! Eikä hän ollut oikeastaan välittänyt leivistä eikä +Aaposta, vaan säälinyt muka Viitasen isäntää. + +--Viitasen isäntä pyysi hartaasti ja emäntäkin kiitteli sitten, kun +vein, ettei isännän itsensä tarvinnut lähteä. Semmoinen vanha miehen +kanttura kulkemaan semmoista matkaa... Häneltä olisi mennyt puoliyöhön! + +--Mihin asti sinä veit? kysyi isä. + +--Orihakaan, vastasi Liisa häpeillen sitäkin, että sinne asti. + +--Tohditko sinä ajaa juosten? kysyi isä. + +--Voi veikkonen! vastasi Liisa aivan kuin samalla kertaa muistaen kaikki +retket, joilla oli ollut hevosta viemässä ja laskettanut mitä kavioista +oli lähtenyt.--En minä nyt tällä kertaa enää olisi ajanut kovasti, vaan +Kuivalan Janne tapasi minut matkalla. Hän vei Heikkilän tammaa ja rupesi +sitä kehumaan. + +--Hyvä se onkin Heikkilän tamma! sanoi isä. + +--Ei, veikkonen, se kestä Viitasen mustalle! Ei siitä ollut yrittääkään. +Kun me lähdimme koettamaan ja minä räpsäytin suitsiperillä muutamia +kertoja kahta puolta, niin seekatti kun se meni vihaisesti! Vedet +silmiin tulivat minulla. Sitten ei tarvinnut kuin aina vähän kiljasi, +niin musta painoi korvansa luimuun ja paransi menoaan! + +Liisa oli ihan innostunut ja alkoi kertoa muitakin tapauksia, jolloin +Viitasen musta oli kunnostanut itseään, mutta isä ehti kysyä, että +palkakseenko Liisa leivät sai. + +--Niin. + +--Noin paljon? + +--Niin. + +--Äiti, sanoi isä.--Käy sinä puhumassa Viitaselle, eikö hän ottaisi +Liisaa rengiksi. + +Liisa katsoi pitkistään isää ja syöksyi sitten äkkiä ulos. Hän juoksi +vinttiin, missä heittäytyi maata ja rupesi itkemään. + +Hän ei rupea rengiksi! + +Mutta kun ajatteli, että oli niin monasti ajanut hevosella, ja että +kaikki sanoivat häntä poikatytöksi niin tuntui kuin pitäisi hänen ruveta +rengiksi. Sitä se merkitsi Lapin emännän puhe, että pahahenki on hänet +valtoihinsa saanut, ja että hyvä ei seuraa! Ja hän näki itsensä lakki +päässä, housut jalassa ja piippu hampaissa! Tuntui melkein siltä, että +joku tulee hänet täältä vintistä ottamaan ja viemään rengiksi heti. + +Kun kuului askeleita portailla, niin hän ajatteli mennä ikkunan kautta +ulos, juosta Tepolle ja sanoa Iikalle, että hänet pannaan rengiksi. +Mutta hän ei olisi ehtinyt päästä pakoon, ja hän sieppasi käteensä +korennon, jota vaatteita kuivatessa käytettiin nuoran kannattimena. +Sillä hän uhkasi lyödä tulijaa. Hän lyö pään halki! Sieltä tulikin vain +isä. Mutta hän oli vihassa isällekin. Ja kun ei viitsinyt uhata isää, +niin hän ajatteli, että hyppää ikkunasta alas vaikka pää murskaksi +menisi! + +Isä vakuutti, että hän sanoi leikillään sitä, että Liisa rengiksi, ja +houkutteli hänet sisälle. + +Liisa vielä epäili, että isä tarkoitti sittenkin, että hänet pannaan +rengiksi. Ja hän sanoi päättävästi, aivan kuin koko maailmaa vastaan, +ettei hän tässä maailmassa rengiksi rupea eikä tahdo, vaan muuksi. + +--No miksi muuksi? + +--Merimiehen akaksi. Tepon Iikka rupeaa merimieheksi ja on aikonut +sitten minut naida! + +Isä ja äiti nauroivat. + +--Ja likankin kanssa toissa päivänä tappelit! sanoi äiti. + +--Kuka sitä on sanonut! + +--Itse kerroit. + +--Niin, no sen verran, se ei haittaa! Iikka on se poika, joka ei välitä +pikku asioista. + +--Liisa raukka! sanoi äiti. + +--Mikä raukka Liisa on? sanoi isä muka hyvin totisen näköisenä, ja Liisa +sanoi kuin jatkoksi siihen: + +--On niitä raukempiakin! + +Liisa oli mielestään kuin turvan takana. Mutta illalla, maata pannessa +vielä pelotti, että jos panevat sittenkin rengiksi ennen kuin Iikka +ehtii merimieheksi. Ja sen vuoksi hän päätti, että vasta hän ei ratsasta +hevosella, ei tappele eikä ole poikien kanssa. Eikä sitä tapahtunutkaan +huomenna, mutta jo ylihuomenna hän vähän tapella jutisti. + + + + +JUMALAN MARJAT + + +Ulla oli hyvin mahtava. Miksi ei olisi ollut, kun kaikki aina kilvan +pyrkivät hänen mukaansa marjaan! + +Se oli yleinen, juurtunut ja vahva usko, että Ulla tietää ja löytää aina +parhaat marikot. Siinä oli aivan kuin jotakin salaperäistä, jonka vuoksi +tytöt ihan palvelivat Ullaa marjaretkillä. Ja pojatkin varoivat, että +eivät suututtaisi häntä. + +Mutta Raution Kalle hänet suututti! + +Kerran kun tulivat marjasta, niin Kalle ei uhrannutkaan jumalanmarjoja. + +Niitä näet, pirautettiin johonkin määrättyyn paikkaan, ja tavallisin +paikka oli muuan korkea kivi heti kaupungin tullin takana maantieltä +poikeavan metsätien varressa. Sanoivatkin sitä Jumalankiveksi. Sen +laella oli suurehko kuoppa, johon marjat pantiin. + +Kalle oli saanut päähänsä, että Jumalalle ei tarvitse marjoja antaa. +Mitä Jumala niillä tekee? Parempiahan ovat omenat, joita ulkomailla +kasvaa puut täynnä! + +--Ja viikunat ja rusinat! arveli joku poika, joka oli Kallen uskoon +taipuva. + +Tytöt katselivat Ullaa kysyvästi. He olivat vahvasti uskoneet tähän +asti, että Jumala syö marjoja. Mutta onhan ulkomailla omenia niin paljon +kuin haluttaa, ja Jumalahan saa ottaa mitä tahtoo! Mutta heissä herännyt +epäilys poistui heti, kun Ulla selitti, että marjat ovat jumalanviljaa +niinkuin omenat, viikunat, rusinat ja kaikki. Ja jos ei anna marjoja, +niin Jumala ottaa pois kaikki marjat. + +Ulla uhkasi, että hän ei ota Kallea mukanaan marjaan. Semmoista pakanaa! + +--Otapa kun tahasi. Semmoisia marikoita kuin sinä, löydän minä ummessa +silmin! + +Kaikki hämmästyivät. Tyttöjä melkein kauhistutti, ja ne pojat, jotka +eivät olleet jumalanmarjoja panneet, juoksivat takaisin ja ripsauttivat +kivelle kourallisen. Kun seuraavana päivänä olivat menossa marjaan, +tiedustelivat kaikki Ullalta, että miten Kallen käy, kun ei antanut +jumalanmarjoja. + +Ulla selitti, että Kalle ei löydä koskaan marikkoa. Ja jos kuin hyvään +marjapaikkaan tuleekin niin muuttuu se kanervikoksi! + +Pojat säälivät Kallea, mutta tytöt sanoivat, että niin saa Jumala +semmoista rangaistakin! Ulla vakuutti, että saisi ankaramminkin +rangaista mokomaa! + +--Sanoi niin hyviä marikoita kuin minä löytävänsä ummessa silmin! +mitähän sanoisi, jos Jumala laittaisi niin, että pitäisi hänen olla aina +ummessa silmin? + +Toiset jo uskoivat, että Kallesta tulee sokea, kun hän niin sanoi +Ullalle. + +Kun he menivät Jumalankiven ohi, niin juolahti muutamalle pojalle +mieleen käydä katsomassa, onko marjoja syöty. Sitä eivät olleet ennen +koskaan tulleet merkille panneeksi. + +--Ei ole syötykään! + +Kaikki syöksyivät omin silmin näkemään, ja olivat ihmeissään. + +Jumala ei siis välitäkään marjoista? + +Kaikki katsoivat kysyvästi Ullaan, ja olivat aivan kuin iloisina Kallen +puolesta. Ulla oli vähän aikaa epäröivän näköinen. Mutta sitten hän +sanoi: + +--Kalle varmaankin on käynyt ja pilannut marjat. + +Voi kauhistus! Mikä Kallen perii? + +Ulla selitti, että Kalle marjaan mennessään eksyy, joutuu synkkään +korpeen, josta ei ilmo-ikinä pääse pois. Siellä saa asua metsänpeikon +kanssa, joka poimituttaa Kallella marjoja. Aina kun Kalle saa astiansa +täyteen, niin se tyhjenee yht'äkkiä. Aina vain pitää hänen poimia! + +Tuntui kauhealle kaikista. Ja marjasta palatessaan he panivat jokainen +kourallisen, muutamat kaksikin kourallista jumalanmarjoja kivenkuoppaan, +jonka ensin tyhjensivät entisistä ja tarkoin havuilla puhdistivat. + +Se on varma, että nyt syödään. Huomenaamulla on kuoppa tyhjä. Ja he +toivoivat huomenna löytävänsä oikein hyvän marikon, kun olivat antaneet +niin paljon ja hyviä marjoja. + +Ulla vakuutti, että he löytävät semmoisen marikon, että eivät koskaan +ole semmoista nähneet--hän löytää! Mutta iltapäivällä tulivat jotkut +Ullalle kertomaan, että Kallekin oli ollut marjassa ja saanut enemmän +kuin he! Ja oikein kauniita marjoja. + +Ulla joutui hämilleen. + +Miksi ei Kalle ollutkaan eksynyt? Miksikä ei Jumala Kallea rangaissut? +Ehkä ei tarvinnutkaan Jumalalle antaa marjoja. Ehkä Kalle oli sittenkin +oikeassa. + +Illan suussa Ulla lähti katsomaan, onko Jumala syönyt marjojaan. Hän +hiipi yksinään metsätielle ja kiipesi kiihkoisena kivelle. + +Ei ollut syöty! Marjat olivat aivan niin kuin oli pantu. Niin kauniita +ja niin paljon niitä! Ullakin oli nyt varma, että ei Jumala välitä +marjoista. Mitä hän niistä söisi, kun on omenia ja kaikkea muuta, joka +on makeampaa! Ja jos Jumala haluaa, niin saahan hän metsästä vaikka kuin +paljon! + +Hänkin oli pannut kaksi kourallista marjoja kuoppaan. + +--Minä otan ne pois! + +Ulla ammensi kaksi vankkaa kourallista helmaansa ja sieppasi lisäksi +puoli kourallista. Sittenkin teki vielä mieli ottaa. + +Kun ei Jumala kuitenkaan niitä syö... + +Hän otti taas kourallisen. Mutta siihen jäi vielä niin paljon hyviä +marjoja ja kauniita marjoja! + +Mitä niitä siihen jättää? Pilautumaan!... + +Ulla lappoi kaikki helmaansa. Mikä joukko niitä oli! Oikein tuntui +raskaalle helmassa. Ja hänen marja-astiansa kotona tuli kukkurilleen, ja +vielä toinen astia puolilleen. + +Mutta mitä sanoisivat toiset, jos tietäisivät, että hän on ottanut +jumalanmarjat? Eipä toki kukaan tiennyt, että hän on ne ottanut. + +Mutta näkeväthän tytöt, että kuoppa on ihan tyhjä! Hän sanoo, että Kalle +on ne käynyt ottamassa, Kalle on ne--varastanut! + +Seuraavana aamuna marjaan mennessä Ulla kulki kiireesti kiven ohi ja +koetti sanoa toisille, että katsotaan palatessa. Mutta kaikki muut +halusivat nähdä, oliko jumalanmarjat ennallaan. Kilvan juoksivat +kivelle Ullan rientäessä edelleen. + +--Ulla, Ulla! huudettiin joukolla. + +Ulla ihan vavahti. + +--Jumala on syönyt marjat! + +Oikein helpottavalle tuntui Ullasta. Oli turhaa pelännyt! Miten ei ollut +huomannut sitä, että tytöt luulevatkin Jumalan syöneen! + +Toiset tytöt olivat iloissaan ja hyväilivät Ullaa, joka oli heistä kuin +Jumalan enkeli! Ja Ulla oli mahtava puolestaan. + +Marjasta palatessa toiset panivat jumalanmarjoja runsaasti, runsaammin +kuin ennen. Niin teki Ullakin. + +Mutta iltamyöhäsellä Ulla meni kivelle ja ammensi helmaansa kaikki. + + * * * * * + +Joku toinen poika oli tehnyt ensiksi julkisen tenän, että hän ei rupea +Jumalalle enää niin paljon marjoja panemaan. + +Eipähän Kallekaan ole eksynyt ja löytää ja saa marjoja, oli poika +sanonut. Ja oli luopunut Ullasta ja aikonut mennä Kallen kanssa, vaikka +Ulla oli pelotellut, että nekin, jotka Kallen kanssa menevät, eksyvät. + +--Metsänpeikko houkuttelee sillä tavalla, että antaa Kallen löytää hyviä +marikoita, mutta sitten viimein, kun saa hänet kauas, vie eksyksiin. + +Siitä pelosta huolimatta houkuttausi muitakin poikia Kallen tovereiksi, +kun Kalle oli löytänyt niin mainion hyviä marikoita, että kaikki, jotka +olivat olleet Kallen kanssa, olivat saaneet enemmän kuin he. + +Viimein alkoivat tytötkin nurista, kun piti jumalanmarjoja antaa +mitallisittain. Ja joka kerta enemmän. Koko joukko kerran niskotteli +jäykästi vastaan, eivät ruvenneet antamaan niin paljoa kuin Ulla vaati. +Ulla itse pani nyt mitallisittain, enemmän kuin kukaan oli koskaan +antanut. Ja, hänen, Ullan ei olisi tarvinnut antaa ollenkaan--»hänen +kautta kun Jumala näytti marikot»! Ja Ulla kaasi marjat kivenkuoppaan +itseensä tyytyväisenä ja mahtavana kuin olisi kumassut suoraan Jumalan +kouraan! + +Seuraavalla kerralla, kun mentiin joukolla marjaan, niin --eksyivät. + +--Mitäs minä sanoin? Minä sanoin, että hyvä ei seuraa! ilkamoi Ulla. + +Ja toisille tuli hirveä hätä. Tytöt itkivät ja lupasivat, että he +antaisivat vaikka kaikki marjansa, jos vain vielä pääsisivät kotia. +Pojat, joita Ullan joukossa oli vielä muutamia pieniä, olivat yhtä +nöyriä. Ja kaikki aivan kuin rukoilivat Ullaa, jolle heidän mielestään +Jumala ei voinut olla vihassa, kun hän oli viime kerralla uhrannut, +vaikka ei olisi hänen tarvinnutkaan. + +Ulla oli tyyni ja rauhoitti heitä. Kyllä he löytävät tielle ja +pelastuvat kotia, kun hän vähän hommaa! + +Hän sylkäisi kämmenelleen ja sopotti jotakin niin kiiruusti, ettei +kukaan selvää saanut. + +Ihmeteltiin ja jännityksellä seurattiin hänen toimiaan, luottavalla +odotuksella katsottiin joka liikettä. + +Sopotettuaan jonkun aikaa löi Ulla etusormellaan sylkeä kämmenellä, +jolloin sylki pirskahti kahtaalle päin. Ulla lähti päättävästi +liikkeelle. + +Kulettiin, kulettiin joku matka, niin jo muuana tunsi paikat. Ulla +sylkäisi kämmenelleen, uudisti koko konstinsa. + +--Joo, kohta ollaan tiellä! + +Niin oltiinkin. + +Kyllä se oli tuo Ulla erinomainen! Ja kaikki marjansa he jakoivat +Jumalalle ja Ullalle, jolle antoivat päältä osan ja loput kumasivat +kivenkuoppaan roskineen päivineen. + +Oli sääli vähän, kun kotia ei jäänyt ollenkaan. Mutta saavathan he +huomenna. Ja paljon toivoivat he saavansa. Ulla vakuutti. + +Pienehkön saavillisen vei Ulla jo sinä päivänä marjakauppiaalle. Ja +vanhempansa ja naapurin akat ihmettelivät ja kehuivat Ullaa. + +Mutta illempana hän tapasi Kallen, joka muitten poikien kanssa tuli +marjasta. Niillä jokaisella oli suuri vasullinen ja niin komeita +puolukoita, ihan kypsiä ja suuria kuin karpalot! + +--Me olemme löytäneet hyvän marikon! sanoi Kalle, johon toiset pojat +heti liittivät selitykseksi, että Kalle sen on löytänyt. + +Kalle käski Ullankin tulla huomenna heidän kanssaan, että näkee kerran +oikean marikon! On semmoinen pitkä kankaan harju, jonka rinne ihan +punaisenaan. Sen rinteen alla on suoperäinen alanko ja siinä ovat +mättäät täynnä, että kihisee, ja niin suuria! Ja Kalle selitti tarkoin +marikon, missä se on. + +--Tulepa varsin! yllytteli Kalle Ullaa. + +Ulla sanoi välinpitämättömästi, että hän menee omaan marikkoonsa, jonka +hän tietää semmoisen, että parempaa ei voi olla. Mutta hän päätti +itsekseen, että he menevät sinne Kallen marikkoon hyvin varhain aamulla, +että ehtivät poimia astiansa täyteen siihen, kun Kalle tulee. Ottavat +hyvin suuret astiat, ettei jää Kallelle ja toisille pojille mitään! + +--Minä tiedän nyt hyvän marikon! kehui hän kumppaneilleen, joita meni +huomiseksi haalimaan marjaretkelle. Ja toiset tulivat intoihinsa, kun +Ulla selitti, että siellä on kuin punaista verkaa ja peukalon pään +kokoisia marjoja! Pitää olla suuret astiat ja lähteä jo varhain, kun +marikko on kaukana. + +Toiset toivoivat, että ehkä hekin saavat myödä asti. Ja sen vuoksi +pyysivät he Ullalta, ettei heidän tarvitsisi jumalanmarjoja panna nyt +kovin paljon, kun he eilenkin panivat niin runsaasti. Ullalle he +lupasivat kukin yhden mitallisen. + +--Riittäähän jumalanmarjoiksi kaksi mitallista! + +Ulla sanoi riittävän hyvinkin ja ehdotti, että antaisivat hänelle kaksi +ja jumalanmarjoiksi yhden. Se hyväksyttiin. Samahan se oli! + +Mutta kun aamulla menivät marjaan ja olivat toimessa ja kuin toivoaan +lähempänä, että saavat suuret astiansa täyteen, niinkuin Ulla vakuutti, +niin arvelivat, että raskivat he antaa enemmän jumalanmarjojakin. + +Kuoppa kukkurilleen! se oli yhteinen päätös. + +Olivat kulkeneet pitkältä ja jokainen oli ehtinyt kysyä monastikin, eikö +marikko jo tule. Kaikille oli tien varrella seudut outoja, Ullallekin, +kun eivät vielä koskaan olleet täällä asti käyneet. Tuntui matka sen +vuoksi pitkälle, varsinkin kun kiihkeästi odottivat marikkoa. + +Ulla katseli ja tarkasteli muistellen, miten Kalle oli selittänyt. Tulee +vasemmalla puolen tietä keto, jonka nurkkauksessa on koivikkometsää ja +ladon edessä lakkapää petäjä. Sen kohdalta kun kääntyy oikeaan käteen ja +kulkee suorastaan poikittain tieltä, niin tulee vähän matkan päässä se +kangas. + +Tuli muuan keto, jonka päässä oli metsää. Mutta siinä ei ollut petäjää +ladon edessä. Ulla kulki vielä edelleen. Tie teki polven ja lähti ihan +toiseen suuntaan eikä näyttänyt ollenkaan siltä, että enää tulisi +ketoja. Ja tuntui siltä, että edempänä ei voinut se marikko olla, kun +olivat jo niin pitkältä kulkeneet. Hän palasi takaisin kedon luo, jota +vielä katseli. Siinä olikin pieni mänty muutamalla laidalla, vaikka se +ei ollutkaan aivan ladon edessä, vaan vähän ulompana. + +Se on se keto. Ja tuolla oikealla näyttää metsä kohoavankin kankaaksi. + +Hän poikkesi tieltä metsään. + +Tytöt tulivat virkeiksi, hyppivät ja iloitsivat. Kaikki alkoivat +katsella, milloin alkaa punaisena paistaa. Marjanvarsia jo oli ja joku +marjakin aina siellä täällä. + +Mutta marikkoa ei tullut, vaikka olivat kahloneet metsää jo kuinka +kauan. Ei näkynyt marjanvarsiakaan. Paljasta kanervikkoa oli vain! + +Ulla kulki kiireesti etumaisena ja kiihtyi yhä kulussaan, niin että +toisilla oli vaiva pysyä jälessä. + +He tulivat viimein muutamalle kanervikkokankaalle ja siitä laskeutuessa +kopiksi suohon, joka oli silmänkantaman aava, ja jossa ei ollut puuta ei +ainoata pensastakaan. + +Ulla lähti rohkeasti taas liikkeelle palatakseen tielle, jossa vielä +tarkastaa, ovatko oikeasta paikasta kääntyneet. Mutta ennen kuin vielä +odottikaan tietä, olivat he taas kanervikkoisella kankaalla ja siitä +laskeutuivat suon laitaan samaan paikkaan kuin äsken. + +Ulla säikähti. Hänellä tuli mieleen, että tämä ehkä on se oikea marikko, +mutta on muuttunut kanervikkokankaaksi ja suoksi! + +Toiset kyllästyivät jo ihan tykkänään ja alkoivat tahtoa, että palataan +tielle, ja mennään entisille marikoille! + +Ulla taipui siihen heti ja lähti uudestaan tietä tavoittamaan. Mutta +pitkän aikaa kuljettuaan tulivat taas kanervikkokankaalle, siitä suon +reunaan, aivan samoille jalkainsa sijoille. + +Ulla seisoi ja vapisi. Hän oli varma, että tämä oli se hyvä marikko, +mutta muuttunut tällaiseksi, kun hän oli ottanut jumalanmarjat. Ehkä hän +jää tänne ijäksi! + +--Eikö kukaan osaa tielle? kysyi hän rukoilevasti toisilta. + +--Olemmeko eksyneet? + +--Olemme... + +--No, tee se sylkikonsti! sanoi joku sillä äänellä, että hätäkö oli, kun +on semmoinen konsti. Ja siihen luottivat toisetkin. + +Ulla epäröi. Mikäs oli sen avulla löytää silloin, kun hän tiesi tien. +Mutta kuitenkin hän vähän kuin toivoi nytkin ja koetti. + +Sylki pirskahti kahtaalle, yhtä suuri osa kummallekin päin. Hän katsoi +toisiin aivan kuin kysyen, minne päin oli lähdettävä. Mutta he odottivat +juuri hänen päätöstään ja olivat valmiit lähtemään minnepäin tahansa, +varmoina että Ulla osaa sen konstinsa avulla. + +Ulla lähtikin taas, mutta lyhyen ajan kuluttua oltiin siinä, mistä oli +lähdettykin. + +--Sinähän et sopottanut ennen pärskäyttämistäsi! sanoi joku, joka oli +silloin viimeksi ihmetellyt, sitä sopottamista ja pitänyt sitä juuri +pääasiana, sillä muun osasi hän itsekin. + +Mutta Ulla itse oli aivan ryhditön ja ihan kuin turvaili muihin. Hän +taipui tekemään konstin uudelleen, mutta kuin tajuamatta mitään ja oli +aivan kykenemätön. Hänellä ei ollut sylkeäkään suussa. Toiset +toimittivat sitä hänen kämmenelleen niin, että riitti kai! + +Mutta hän ei osannut sopottaa! Hän kysyi, lukisiko hän isämeidän. Toiset +arvelivat, että se sopotus on parempi, mutta toiset taas päättelivät, +että ehkä isämeitä on kaikista paras. + +Ulla aloitti isämeitää, mutta sekosi jo paljon ennen jokapäiväistä +leipää. Hän käski jonkun toisen lukea sen hänen edestään. + +Se tehtiin ja Ulla löi sormellaan suureen sylkilammikkoon kämmenellään. +Sylki säteili joka suunnalle ja pirskui kaikkien silmille. + +--En minä tiedä! sanoi Ulla tuskan äänellä, heittäytyi toimettomaksi ja +rupesi itkemään. + +Häntä pelotti ja hän oli siitä varma, että muut osaavat kotia, mutta hän +jää tänne yksin. Eksyy jotenkin toisista. Toisetkin, jotka olivat +väsyneet kiireellisestä kulusta, istahtivat kanervikolle ja muutamat +tytöt rupesivat itkemään. + +He eivät osaa mihinkään, vaan jäävät tänne ikipäiviksi! + +Ulla tunsi siitä jonkunlaista lohdutusta, kun toisetkin pelkäsivät. +Mieluummin hän kuoleekin tänne muitten kanssa kuin jää yksin... Ja hän +aivan kuin säikähti, kun joku sanoi nyt muistavansa varman keinon, miten +osaavat kotia. + +Oli käänneettävä vaatteet nurin! + +Ullalla tuli kiire kääntämään vaatteensa, ettei jäisi muista. Ei ollut +kuin siunaama hetki, kun hän oli apposten alasti. Hän kiskaisi paitansa +hätäisesti nurin, niin että se repesi siinä kiireessä. Ja hänellä oli +taas vaatteet yllään, kaikki nurin, siihen kun toiset olivat päässeet +vasta parahiksi riisumisen alkuun. Kenkäinsä ruojusetkin käänsi hän niin +alas kuin menivät, jota varten päästeli ne irti nauhoista. + +--Kuulitteko? kysyi pari heistä yhtä aikaa ilahtuneina ja niin kovasti, +että Ulla säpsähti, luullen jonkun hänen takanaan karjaisseen. + +Kaikki rupesivat kuuntelemaan. Mutta ei kuulunut muuta kuin variksen +raakuntaa kaukaa. Se tuntui Ullasta pahalle, tuo variksen raakunta. +Pelotti, että varikset hakevat sitä, joka jumalanmarjat on ottanut! + +Hetken perästä varis raakkui juuri heidän päällään. Heti tuli toisiakin +siihen lentelemään ja raakkumaan. + +Ne ilmoittivat, että täällä se on!... + +Ulla tunkeutui toisten keskelle, heidän turviinsa. Mutta sittenkin +pelotti, että jostakin päin tulee joku, joka hänet sieppaa ja kantaa +kynsissään syvään korpeen, josta hän ei pääse koskaan pois, vaan saa +ijankaikkisesti poimia marjoja... ja aina kun astia on täynnä, niin se +yht'äkkiä tyhjenee ... + +--Kuulkaa! huudahtivat kaikki yhtä aikaa. + +Kuului laulua, Raution Kallen ääni! + +Kaikki riemastuivat. He pukivat jo vaatteensa, mitä olivat riisuneet. +Ulla vai kytrötti liikkumatta. Ja kun toiset ehdottivat, että +huudettaisiin oikein kovasti yhteen ääneen, jotta Kalle kuulisi, niin +rukoili Ulla, ettei huudettaisi. Pelotti häntä, että jos huudetaan, niin +tulee _se_! + +Toiset jäivätkin ääneti ja rupesivat taas kuuntelemaan. Kuului vain +silloin tällöin himmeitä äänen katkelmia ja sitten lakkasi kuulumasta +kerrassaan. + +Tytöt rupesivat itkemään. Tuntui, että nyt he eivät enää pääse koskaan +täältä. Koti tuntui olevan niin äärettömän kaukana, että eivät yhdessä +päivässä sinne ehtisikään, jos osaisivatkin. + +He syyttivät Ullaa, kun hän ei antanut huutaa! + +--Ja senvuoksi me eksyimmekin, kun Ulla tahtoi itselleen kaksi +mitallista marjoja, ja Jumalalle vain yhden. Vaikka parempihan Jumala on +kuin Ulla! sanoi joku tyttö syyttävästi, ja siihen yhtyivät toisetkin +tytöt, joilla nyt oli selvänä eksymisensä syy. + +--Voi, voi Ulla sinua! + +Ulla ihan luhistui kokoon aivan kuin toisten syytössanat olisivat hänet +kolhineet siihen lysmyyn. + +--Mutta mehän lupasimme panna kivenkolon kukkurilleen! sanoi joku sitä +tarkoittaen, että heidän syytään ei ole eikä tarvitse siis heidän jäädä +eksyksiin, vaan ainoastaan Ullan. + +Ja Ullasta tuntui kuin vajoaisi hän maan sisään. + +--Voi, älkää jättäkö minua!... + +Ihan heidän läheltään kuului nyt puhetta. Siellä meni Kalle ja muita +poikia, joitten äänen myöskin tunsivat! + +--Kalle! Kalle! Kalle! huusivat kaikki ja hyppivät ääntä kohden kuin +hurjistuneet. Muuan kymmenkunta askelta, niin he olivat tiellä. + +Kalle tovereineen marjaan menossa. He katselivat kummissaan heidän luo +syöksynyttä joukkoa, jossa kaikki olivat hurjan iloisia, hyppivät ja +hyväilivät heitä, selittäessään, että he ovat olleet eksyksissä. Mutta +Ulla heistä oli kummallisimman näköinen ja seisoi kuin tuomittu yhdessä +kohden. + +--Mikä tuolla Ullalla on? + +Toiset selittivät, että Ullalla on vaatteet nurin, jotta osattaisiin +kotia. + +--Se on koko noitaämmä! nauroivat pojat. + +Hän noitaämmä! Jos tosiaan muuttuukin noitaämmäksi, semmoiseksi, joka +pääsiäisyönä lentää kylpyvasta pyrstönä! + +Kallen kävi sääliksi Ullaa, joka rupesi itkemään. Hän katsoi poikiin +nuhtelevasti ja sanoi kuin pyytäen: + +--Ei saa kiusata Ullaa. + +Hän meni Ullan luo ja lohdutti häntä, ettei hän ole noitaämmä. + +--Tule nyt meidän kanssa marjaan. Ja tulkaa kaikki. Siellä on hyvä +marikko, että saa vaikka sata saavia! Se on tässä lähellä, tuon tien +polvekkeen takana. + +--Mutta jos eksytään? sanoivat tytöt pelokkaasti, joilla aivan kuin +mielessä kajasti, mitä Ulla oli Kallesta sanonut: että metsänpeikko +houkuttelee hänet aina edemmäksi ja sitten vie. + +Mutta Kalle vakuutti, ettei eksytä, sillä he ovat jo ennenkin käyneet +samassa marikossa. Ja toiset selittivät käyneensä paljo edempänäkin. +Joku huomautti sitäkin, että eivät ole eksyneet, vaikka eivät ole +jumalanmarjoja antaneet hyppysellistäkään. + +Se oli kummallista tytöistä! Ja he huomauttivat Kallelle, että Jumala +syöpi marjoja vaikka Kalle oli sanonut, ettei syö. Aina oli kuoppa +tyhjä vaikka olivat jos kuin paljon panneet! + +Sitä oli Kallekin ihmetellyt, kun pojat olivat kertoneet hänelle. Mutta +hän oli äidiltään kysynyt ja äitinsä oli sanonut, että varmaan varikset +käyvät syömässä tai joku pojan ilkimys käy aina ottamassa. + +--Mutta eihän sitä tiedä, arveli joku poika, jos käypikin ne syömässä +se, jolla on pitkä häntä ja toisessa jalassa kavio! + +Ullasta tuntui aivan kuin hän pakahtuisi. Hän seisoi kuin onneton +vaivainen ja rupesi taas itkemään. Toinen jalka jo tuntui niin +omituiselle. Hän ei uskaltanut katsoakaan sitä. + +Kalle uteli ja tiedusteli, mitä hän itkee. Ulla sai sanotuksi +ainoastaan: jalka. + +--Sinulla ei ole toisessa jalassa kenkää, sanoi Kalle.--Missä se on? + +Sitä ruvettiin joukolla etsimään ja löydettiinkin metsästä, johon se +Ulla juostessa oli kirvonnut jalasta. Kalle toimitti kengän jalkaan +Ullalle, joka itse oli aivan saamaton. + +--Käännetään tuo leninkikin oikein! sanoi Kalle, riisui sen Ullalta, +käänsi ja puki taas päälle. Hän auttoi ja vaali Ullaa kuin pientä +sisarta. Ja kaikki muutkin olivat niin ystävällisiä. + +Mutta Ullan oli omituisen paha olo. Aivan kuin kyllästytti marjain +poiminta, vaikka oli niin hyvä marikko, ettei hän koskaan ollut +sellaista nähnyt, ja toiset myötäänsä iloissaan huusivat ja ihastelivat +marjojen paljoutta. + +--Poimitaan sitten, Ulla, pienemmille, sanoi Kalle.--Se on niin komeaa, +kun kaikilla on astiat täynnä! + +Ulla alkoi riipiä tulisella kiireellä kaksin käsin kyyköttäen saman +marjamättään ääressä kuin Kalle uskaltamatta erota hänestä muuta kuin +minkä kiireellä juoksutti marjansa jonkun vasuun, aina kun oli saanut +mitan täyteen. Hän poimi kaksi mitallista siihen kuin Kalle yhden. +Kaikki huomasivat suurten astiainsa täyttyvän kuin itsestään, ja riemu +oli yleinen. + +Kun marja-astiat kukkuroillaan suuria kauniita puolukoita puuhattiin +kotia lähtöä, huomattiin Ullan iso vasu typötyhjäksi. Nyt kaikki +vuorostaan Ullalle poimimaan ja joukko taas hajalleen metsään. Mutta +Ulla heittäytyi Kallen marjamättään ääreen toimettomana istumaan ja +rupesi katkerasti itkemään. Kallen udellessa sai Ulla itkunsa seasta +vaivalla selitetyksi, että hän oli ottanut jumalanmarjat kuopasta. + +Kalle antoi Ullalle täydellisen synninpäästön, niinkuin ainoastaan +lapset voivat antaa toisilleen. Ja Ullakin nyt näki, miten metsässä +päivä paistoi kirkkaasti. + +Iloiten ja laulellen palasi joukko kotia. + + * * * * * + +Kotona ihmeteltiin Ullaa. + +Hän on ennen näyttänyt tietävänsä, että hän oli etevämpi muita. Oli +ollut aina johtajana, määrääjänä ja käskijänä, jota toiset tottelivat +nöyrästi kuin orjat. Mutta nyt hän oli muuttunut toiseksi. + +Hän oli nyt aina siivo, ystävällinen, avulias, nöyrä ja palveleva +toisille lapsille. Sellainen oli kotona ja kaikkialla. Oudompikin +huomasi heti ensi silmäyksellä hänen palvelevaisuutensa. + +Se oli omituista hänen vanhemmistaan, jotka siitä paljon puhelivat +keskenään. Ja tuli siitä melkein aina puhetta vieraittenkin kanssa, +jotka ihailivat Ullaa ja sanoivat monasti olleen oikein liikuttavaa +nähdä Ullan käytöstä toisia lapsia kohtaan ja sitä mieltymystä, jolla +toiset häneen ovat kiintyneet. + +--Lapsissa tapahtuu joskus äkkiä muutos, arvelivat jotkut. + +Omituista se oli heistä kaikista ja vähän niinkuin yliluonnollista. + + + + +VANHA KOTI + + +Aappo oli lapsista vanhin ja hänen toimenaan oli kerjuulla käynti +kaupungilla. Sillä he olivat köyhiä. Niin köyhiä, että täytyi asua missä +sattui. Täksi kesäksi olivat saaneet asunnon muutaman talon tallissa, +joka olikin varsin mukava asunto. + +Ahkerasti täytyi Aapon olla liikkeellä, anelemassa. + +Monta itkua hän oli itkenyt, paljon kovaa kärsinyt. Talvella oli usein +tuntunut kamalle lähtö, kun ulkona ryski pakkanen tai vonkui pyryilma, +joka tahtoi kontetuttaa kadulle. Hän olikin sen vuoksi toivonut, että +kesä kestäisi kauan. Kesällä oli keveämpää, kun isän ansiot olivat +paremmat. Vaikka nälkä, melkein alituinen nälkä, oli kesälläkin. + +Mutta nyt hän, Aappo, sai uuden kodin. Muuan rouva otti hänet pojakseen, +kasvattaakseen ja kouluttaakseen hänet ihan kuin oman poikansa. Ja siitä +oli Aappo ylen iloinen! + +Saa syödä nisua ja lihaa niin paljon kuin jaksaa. Saa aina olla +kauniissa vaatteissa ja kirjat kainalossa kulkea katuja. Ei tarvitse +muuta kuin lukea ja leikkiä toisten koulupoikain kanssa. + +Ja miten komea uusi koti oli, kun hän sinne tuli. Lattiat liukkaat, että +tahtoi langeta, huoneita niin paljon, että niihin eksyi. Muutamassa +huoneessa oli kuvastin niin suuri, että oli lattiasta kattoon asti, ja +siinä näki koko kuvansa, jota oikein säikähti. Kaikkialla kiilsi ja +välkkyi. Uunitkin olivat kirkkaat ja valkoiset kuin sokeri, että olisi +tehnyt mieli kielellä maistaa. + +Hänelle oli muuan kamari. Oma kamari! Siinä oma sänky, rautainen ja +kultakoristeinen. Ja niin kaunis peitekin. Kamarissa oma kirjahylly, oma +pöytä. Täällä sai lukea läksynsä ja täällä nukkua. + +Mutta hän itki illalla maata pantuaan! + +Jo illallista syödessä oli itku kurkussa, niin että makeat palat eivät +alas painuneet, ja oli kauhea nälkä, kun nousi syömästä. + +Kotona hänen lähtiessään oli jauhopuuropata ollut lattialla ja +piimäsinukkakannu nurkassa. + +Kun hän meni lumivalkoisten lakanoitten väliin, pehmoiselle vuoteelle, +kauniin peitteen alle, niin syöksähti itku. Oli niin outoa kaikki. +Lakanatkin haisivat niin oudolle --valkoiselle ja koko vuode niin +vieraalle. + +Hänellä oli niin ikävä. + +Niillä siellä kotona, tallissa, oli niin hauska. Lapset makaavat +lattialla ja äiti on heidät peitellyt... Aamulla telmivät toistensa +kanssa ja nauravat... Hänen pitää vain itkeä. + +Hyvä Jumala, kuinka hän itki! + +Hänellä oli niin ikävä heitä kaikkia, isää, äitiä ja siskoja. + +Hän ei voi olla täällä! Kuka niille raukoille kotona talvellakin ruokaa +hakee?... + +Ja Aappo näki silmissään veljensä ja sisarensa, silmät kirkkaina ja +iloisina äidin ympärillä, kun äiti jakoi heille korista, mitä hän, +Aappo, oli kaupungilta tuonut... + +Hän näki kaikki kerjäläispojat, joita aina tapasi kaupungilla. Niillä +oli hauska ja hyvä olla. + +Täältä hän ei koskaan pääse kerjuulle! + +Mutta aamulla hän menee kotia, lähtee etteivät tiedäkään. Jos osaisi +aukaista tuon ikkunan, niin hyppäisi siitä kartanolle. + +... Mutta jos on portti kiinni? Pääseehän aidan yli. Olihan kartanolla +päivällä pienet tikapuut. Ne nostaa aitaa vasten... + +Aaposta tuntui jo hauskalle, kun ajatteli tulevansa kotikartanolle. Ja +koputtaa tallin ovelle... + +Tai hän ei koputakaan. Kiipeää ylisen oven kautta sisään, niin etteivät +tiedäkään, ja menee hiljaa maata toisten viereen... Aamulla kun isä ja +äiti heräävät, niin näkevät hänet siinä! + +Hän nousi vuoteeltaan ja meni ikkunaan katsomaan. Mutta kartanolla +liikkui vielä palvelijoita. + +Hän menee yöllä, kun ovat kaikki nukkuneet... + +Hän nukahti itsekin. Ja aamulla kun heräsi, ei hän tahtonut päästä +selville, missä hän on. + +Tuntui aivan kuin poliisit olisivat hänet kuljettaneet johonkin. Hän +oli hampaistaan riippunut tallin räystäässä putoamassa ja poliisit +olivat alla. Isä oli sanonut, että nouse Aappo tallinkatolle ja juokse +karkuun, mutta hän ei päässyt, kun ei saanut käsillään mistään kiinni. +Hän oli pudonnut poliisien syliin. + +Vähitellen hän pääsi oikein tajuntaansa ja selvisi hänelle, missä hän +oli. Tunsi olonsa paremmalle kuin tuo uni, mutta mieli oli arka aivan +kuin hän olisi jotakin pahaa tehnyt. + +Hän pelkäsi, kun täti tuli. Mutta täti oli hyvin ystävällinen ja toi +uudet vaatteet hänelle. + +Aaposta ei tuntunut enää niin pahalle kuin illalla. Mutta kun hän oli +pukeutunut uusiin, niin hän häpesi itseään. Kengät olivat samanlaiset +kuin tytöillä, korkearuojuiset. Ja tuntuivat kengiksi liian keveiltä, +kun oli aina ollut raskaat saappaat hänellä, joskus aikamiehen +saapaatkin. Housut eivät oleet kuin polviin asti. Takki tuntui olevan +niin lähellä ruumista. Mutta siinä oli kiiltonapit. Ja sukat olivat +kauniit. + +Täti vei hänet saliin kuvastimen eteen, jossa Aappo katseli kuvaansa +aivan kuin vierasta poikaa. Hän ei voinut käsittää täysin, että hän oli +tuollainen. Ja kun hän jäi hetkeksi aikaa yksin, niin puheli sille ja +viittoi. Tuntui kummalliselle kun se ei ääntänyt, vaikka aukaisi +suutaan, nyökäytti päätään, liikutti käsiään ja kulki niinkuin hänkin. + +Se oli herraspoika siellä kuvastimessa ja hänestä sievä. Sievät sillä +kengätkin ja lyhyet housut, sievä sen takki. Mutta itsellään hän niitä +häpeili. + +Mutta kun hän meni kotiaan, jonne täti oli hänen luvannut mennä käymään +ja näyttämään uutta pukuaan, niin hän mieltyi itseensä ja aivan kuin +pelkäsi, että kaunis puku ei pysy semmoisena, vaan muuttuu. Tuntui kuin +kiiltonapit putoaisivat, niin että piti katsella niitä myötäänsä. Ja +katsellessa itseään tuntui, että hän ei ole hän itse, vaan se kuva. Hän +oli vähän jo olevinaan. + +Se on varma, että äiti ei häntä tunne. + +--Aappo! huudahti äiti iloisena, kun Aappo ilmestyi tallin ovelle. +Hänellä oli ollut ikävä Aappoa. + +--Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika! sanoi sitten äiti. + +Mutta lapset eivät tunteneet, suu auki töllistelivät pysäytettyään +leikkinsä. + +--Eipään oo Aappo! intti Ville, joka Aapon jälkeen oli vanhin joukosta, +vaan melkein lyhin, kun hän oli kyssäselkä. Aapon, hänen niinkuin +muidenkin mielestä, olisi pitänyt olla aivan toisenlainen. Avojaloin, +rikkinäiset housut, suuri takki, jossa hihat oli käärittynä, karvalakki +päässä ja käsivarrella vasu, josta äiti olisi heille jokaiselle jakanut +paloja. Se oli vain joku muu poika, tuo! + +Kun äiti vakuutti, että Aappo se on, niin Ville purskahti itkuun ja +huusi, ettei se ole Aappo! Toisetkin siihen yhtyivät, itkivät sitä, kun +heillä kaikilla oli niin ikävä Aappoa. + +Eivätkä he uskoneet sittenkään, kun isäkin tuli kotia ja sanoi Aapoksi +tuota poikaa. Ja kun hän oli pois lähdössä, niin eivät siitä +välittäneet, heistä oli vain parempi että menisi. + +Kun äiti rupesi itkemään, niin pillahtivat hekin toinen toisensa jälkeen +itkemään sitä, että äiti itki, ja samoilla vesillä sitä, ettei oikea +Aappo tullut. + +Aapoltakin pääsi itku. Hän meni tallin oven taakse seisomaan, missä itki +ääneensä. + +Hän olisi tahtonut ne entiset vaatteensa, jotka uudessa kodissa oli +viskattu menemään. Oli niitä nyt niin sääli. Ne olivat sittenkin +paremmat. Hän ei tahdo olla sellainen kuva, vaan oikea Aappo. Hän jää +tänne, käy heti kerjäämässä itselleen toiset, oikeat vaatteet ja vie +nämät pois! + +Isä karjaisi ja käski kaikkien olla hiljaa, sekä komensi Aapon lähtemään +taloonsa. + +Hän lähti itkien, niinkuin usein ennen oli lähtenyt kerjuulle isän +komentaessa. Hän itki paljon katkerammin. Kyyneleet lähtivät syvemmältä +ja kuumempina vierivät poskia pitkin. Eikä itku tahtonut salpautuakaan. + +Hän pysähtyi portin pieleen kivijalkaa vasten. Hän ei olisi tahtonut +mennä edemmäksi. Tuntui, että siellä kartanon perällä tallissa oli +kaikkein hauskin koko maailmassa. Muualla ei päiväkään paista niin +kirkkaasti... + +Isä työhön mennessään komensi hänet äkäisesti menemään uuteen kotiin, +jota käskyä Aappo ei uskaltanut olla noudattamatta. Ja nyt hän tiesi, +että hänen pitää mennä ja olla siellä eikä saa tulla kotiaan. + +Ajaisivat hänet pois kotoa, jos hän sinne karkaisi. Ja se tuntui +lohduttomalle... + +Hänet tapasi muuan tyttö, entisiä leikkitovereitaan, joka huusi: + +--Voi, Aappo! + +Ja tyttö ihmetteli ja ihasteli ihastelemasta päästyäänkin Aappoa ja +lähti kuljettamaan häntä ja näyttelemään muillekin. + +Aapon mieliala kirkastui siitä ja hän oli hyvin olevinaan ja niinkuin jo +mahtava entisten toveriensa joukossa, jotka ihmeissään katselivat häntä +käsistään ja sormella koetellen. Hän tunsi taas olevansa se kuvastimen +kuva. + +Hän näytti kaiken vähänkin oppinsa, jota oli jo saanut niin että hän +myötäänsä otti nenäliinan taskustaan ja niisti nenäänsä, vaikka se +kävikin hyvin hankalasti. Ja heidän joukostaan lähtiessään hän nosti +lakkia ja oli muka kumartavinaan. Hyvin pystörintaisena lähti hän sitten +ja katseli myötäänsä taakseen, niistäen nenäänsä. + +Mutta mitä lähemmäksi hän tuli uutta kotia, sitä enemmän löi halu +vastaan. Ja vanha koti kuvautui taas silmiin sitä selvempänä ja +miellyttävämpänä. + +Siellä näki hän muutamassa pilttuussa Kristiinan kauppapuodin. +Teutorilla ja Assarilla oli luudantynkiä ja kiviä hevosina ja lehminä. +Alarikki, jolla oli isän ikäloppusaappaat jalassa, takki päällä ja +punavuorinen lakki nurin kääneettynä päässä, oli sotaherra ja ajoi +tallilapiolla. Ville seisoi paljain säärin, ja oli ripustanut housunsa +jonkun seipään nenään laivan purjeiksi, ja purjehti Amerikkaan... + +Sitte pieni Rafael ja vielä pienempi Benjami, pienet raukat!... Kaikilla +niillä oli niin äärettömän hauskaa siellä tallissa, johon oven täydeltä +aurinko paistoi. + +Hänellä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään! + +Siellä tallissa, kotona, olisi hänelläkin niin hauska ollut. Hän olisi +hyvä heille kaikille. Vuolisi Alarikille hevosia. Villelle laivoja, +Teutorille ja Assarille rakentaisi lehmiä, Rafaelia ja Benjamia +kantelisi ulkona ja leikkisi heidän kanssaan... Ja hän kerjäisi niin +ahkerasti, että olisi ruokaa aina... Ei välittäisi talvella +pakkasistakaan... + +Äiti raukkakin, joka itki! + +Aapolla oli pulpahtaa heti itku, siinä kadulla. Vaivoin sai pidätetyksi. + +Mutta kun hän tuli uuteen kotiinsa ja täti torui kun hän oli ollut niin +kauan ja silmänsä liannut, sai hän laukaistuksi kireälle pingoittuneen +mielensä. Hän itki oikein reutomalla, että tätikin pelästyi ja heltyi. + +Mitä enemmän täti lohdutteli Aappoa ja pyyteli herkeämään itkemästä, +sitä rajummin Aappo itki. + +Hän tyyntyi vasta pitkän ajan kuluttua. Mutta maata pantua oli taas kuin +jotakin kurkussa ja mieli raskas... + +Äitiä hänellä oli ikävä, niin niin ikävä! + +Hän kuuli korvissaan aivan äidin äänen: + +»Koeta lapseni, olla siivo, että sinusta kunnon mies tulisi. Muista aina +vanhempiasi ja siskojasi, jos ovatkin köyhiä ja halpoja. Ja kiitä +Jumalaa, joka on sinulle tämän hyvän antanut.» + +Mutta tämä ei ollut Aaposta hyvä. Täällä hän ihan varmaan kuolee! + +Minkä vuoksi hänen pitää täällä olla? Miksi ei saa olla kotona? Hän ei +tahdo olla kenenkään muun poika kuin äidin!... + +Hän käypi joka päivä kotona. Ja täällä on hän vain niin kauan, että käy +koulun. Sitten hän menee kotiin, on siellä ikänsä äidin luona ja kulkee +sitten heille hyvin ahkerasti kerjäämässä. + +Sillä hän lohdutti itseään, Aappo raukka! Ei aavistanut, että siihen, +kun koulun käy, unehtuu jo--vanha koti. + + + + +SAIRASVUOTEELLA + + +Nanna tuli sairaaksi. + +Hänellä oli väliin hyvin hauska. Tuntui kaikki niin somalle. Usein sai +nauraa oikein, kun varpaat ja sormet puhelivat keskenään, juoksivat ja +leikkivät. + +Toisinaan oli taas paha. Silloin useinkin oli paha, kun Kaisu liikkui. +Se, että Kaisu liikkui, oli semmoista että pieni pyöreä musta rupesi +kiertämään hyvin sukkelasti ja pani uuu uuu uuu. Ja se musta kiersi yhä +kiireemmin ja suureni suurenemistaan, tuli aivan huoneen kokoiseksi, +niin ettei mitään nähnyt eikä kuullut muuta kuin uuuuuuuuuuuu... + +Mutta kaikkein pahimmalle tuntui, kun tuli Tuppelan kummitäti. + +Hän kysyi aina, tahtooko Nanna kuolla? Hän ei tahtonut kuolla, mutta +piti sanoa, että tahtoo, sillä jos olisi sanonut, ettei tahdo, niin +olisi se ollut synti, eikä olisi päässyt taivaaseen, jos olisi kuollut. +Mutta kun sanoi, että tahtoo, niin piti kai kuolla... + +Ja Tuppelan täti kävi usein katsomassa Nannaa. Nanna oli niin kaunis. +Silmät loistivat omituisella väikkeellä ja koko lapsi aivan kuin +säteili. + +Mahdotonta oli tädin mielestä ihmislapsen olla niin kaunis. Ja hän +melkein uskoi, että Nanna, hänen ristityttärensä, muuttuu tuossa +enkeliksi ja semmoisena eroaa heistä liitelemään kirkkauden asunnoihin. +Kuolema ei ollut hänelle muuta kuin katoaminen tuonne siniseen +kirkkauteen. + +Ja hänestä oli niin riemuisaa kuulla Nannan haluavan kuolla, hän itki +aina sitä iloa. Maltittomana oli hän sitä odottanut ja oli jo nähnyt +monasti sielun tekevän riemulla ja autuaallisella hymyllä eroa pienestä +ruumiista. + +Mutta Nanna yhä viipyi täällä ja viipyessään muuttui, niin että oli kuin +maan alta kaivettu. Niin kuihtunut oli, ettei hänessä ollut kuin luut ja +nahka. Posket olivat painuneet kuopalle ja olivat sinikuultavat, otsa +kellertävä, huulet mustat kuin karrelle palaneet, kädet pitkinä sormina +ja jänteinä, ja olivat kuoleutuneen väriset. + +Kun hän nukkui, olisi luullut hänet kuolleeksi, jollei pieni rinta +olisi hiljaa kohoillut merkiksi, että hengen kipinä oli vielä kytemässä. + +Siihen luultiin hänen nyt rauhallisesti sammuvan... + +Niin luuli, tai oikeastaan oli varma siitä, äitikin. Hän odotti sitä +kuin joka hetki nytkin, kun yksinään istui sairaan luona. + +Vähän väliä kävi hän silmäämässä ja istahti sitten syrjään, pään +pohjukkaan, ettei alituisella katselemisella häiritsisi kuolevaa +sairasta. + +Keväisen päivän kirkas ja lämmin paiste kuulti lasketun uutimen läpi ja +pilkisti sisään pienimmästäkin raosta. Kevään henki oli talvisen unen +horroksista herättänyt muutaman kärpäsen, joka lenteli huoneessa sinne +tänne. Se oli vielä hidas liikkeissään eivätkä siivetkään lentäessä +surisseet, mutta se liikehti lakkaamatta iloisena virkistymisestään. + +Äidin silmiin vierähti kyyneliä. Ne työnnälti omituinen tunne, joka +yht'äkkiä pulpahti ja aivan kuin hytkähytti mieltä. Se oli kuin toivoa +ja kaipuuta... + +Hän oli koettanut vakuuttaa itselleen, että parempi olisi Nannan kuolla, +ja uskoa, että tallella on lapsi taivaassa, mutta aina palautui toivo ja +halu saada pitää hänet luonaan täällä. Ja vaikka kuinka oli koettanut +totuttaa itseään siihen ajatukseen, että Nannaa ei olisi täällä, niin +ammotti tyhjänä hänen jättämänsä sija. + +Toivoi sittenkin hänen vielä palautuvan... + +Nanna oli nukkunut pitkään, ja kun hän heräsi niin tuntui hänestä +hyvälle ja miellyttävälle, niinkuin olisi jotakin hauskaa tapahtunut. +Oli iloisen näköistä huoneessa, minne vain katsoi. Sängyn kohdalla +seinällä oli kapea päiväpaisteinen juova, jonka valossa seinäpaperin +kuviot näyttivät niin kauniilta. Tuntui kuin niillä siinä olisi ollut +hyvin hauska. Ja häntä aivan kuin halutti tuohon. Hän oli olevinaan +hyvin pieni ja kulki muuatta rantua pitkin. Kun se loppui, siirtyi hän +toiselle, sitä myöten joutui lähelle kukanlehteä. Hän etsi tien, jota +pääsi lehdelle ja istui sitten sille. Mutta sivulla vähän syrjässä, +puoleksi varjossa toiseksi paisteessa, oli suuri avonainen ruusu. Sen +sisällä näytti olevan hauska olla. Hän hyppäsi siihen. Sieltä näkyi vain +kainaloista myöten... + +Äiti tuli katsomaan ja kun näki sairaan olevan hereillä, niin painoi +uutimen lähemmäksi ikkunan pieltä paisteen estämiseksi, ettei siitä kilo +kävisi sairaan silmiin. + +Nannan mieli kävi pahaksi, kun kukka seinällä tummeni. Hän oli kuin +suutuksissaan äidille. Mutta hän huomasi samassa kärpäsen, joka lensi +uutimeen ja jäi siinä sivelemään jalkojaan ja päätään sekä juoksi jonkun +matkaa ja pyrähti lentoon. + +Hän ilahtui siitä ja ihastuksissaan äänsi. Kun äiti katsahti häneen +kysyvästi, sanoi hän hiljaisella, väsyneellä äänellä, mutta riemastus +katseessa: kärpänen lensi! + +Äiti nyökäytti päätään. Hänestäkin oli tuntunut kärpäsen ilmestyminen +kuin ilahduttavalle. Ja kun hän taas istahti paikalleen, niin hän +katseli kärpäsen liikkeitä kuin lohdutuksekseen ja huvikseen. + +Nannasta tuntui, että nyt on kesä, kun oli kärpänen. Ja aurinkokin +paistoi uutimen takana ihan kuin kesällä. + +Silloin oli talvi, kun hän oli ulkona, ja oli soma ajatella, että nyt +oli ulkona kesä. Kadut sulana ja lapsia leikkimässä kaduilla! Tuntui +niin hauskalle. Ja tuli ikävä tyttöjä ja kaikkia. + +Siitä oli niin kauan, hyvin hyvin kauan, tuntui ihan, että monta vuotta +oli siitä, kun hän oli heitä ketään nähnyt. + +Mitähän ne ovat tehneet sillä aikaa? + +Hän ei osannut ajatella, mitä tytöt sillä aikaa olisivat tehneet. Mutta +jos hän olisi heidän kanssaan, niin menisivät metsään... Sarkkisen +kartanolla huvimajassa leikkisivät nukeilla. Ja kartanolla hyppivät +nuoralla ja hyppylaudalla, juoksisivat piilosilla... Olisi niin hauska, +ettei koskaan ennen ole ollut. + +Milloinkahan hän parantuu? Mutta jos hänen pitääkin kuolla, kun hän on +sanonut tahtovansa? Mutta hän ei tahtoisi... Kun tulisi Sarkkisen täti, +niin hänelle sanoisi, että hän ei tahdo kuolla... + +Sarkkisen täti on siksi hyvä, että hänkään ei tahdo... + +Hän pitää lapsista, aina antaa heille mitä vain haluavat +leikkeihinsä... Niin hyvää tätiä ei ole koko maailmassa... + +Nanna kuuli jonkun tulevan ovesta ja kysyvän kuiskaamalla: + +--Joko on loppunut? + +Hän tunsi äänestä, että se oli Tuppelan täti. + +Hän heittäytyi nukuksiin, mutta kuuli äidin sanovan tädille, että hän on +valveilla. + +Hän rupesi toivomaan, että pääsisi hourioon niinkuin ennekin. +Kiihkoisella kiireellä hän koetti saada varpaita ja sormia puhelemaan +keskenään. Mutta ne eivät ruvenneet, vaikka ennen rupesivat itsestään. +Ei yksikään hiiskahtanutkaan eikä vähintäkään tuntunut siltä, että +rupeavat. + +Kun näki sen mahdottomaksi, rupesi hän toivomaan, että Kaisu liikkuisi. + +Kaisu ... Kaisu ... Kaisu... + +Nanna aivan kuin houkutteli ja kutsui. Mutta hän ei saanut silmiinsä +tuota pientä mustaa. Hän jännitti itseään ja koetti aivan kuin puristaa +sitä näkyviin. + +Kun Tuppelan täti ilmestyi sängyn viereen, tunsi hän tuskallista +kuumuutta ja yhä koetti Kaisua liikkumaan. Mutta ei näkynyt sitä mustaa, +ainoastaan jotakin hämärää, suurta. Sekin haihtui pois, mutta kun hän +koetti sitä nähdä, niin ilmestyi se taas. + +Hän ei laskenut sitä menemään enää. Siihen keskelle ilmestyi aivan kuin +joku kurkistamaan. Kun hän kiihotti ja kiihotti sitä ja aivan kuin +lähemmäksi veti, niin rupesi näkymään selvemmin, ja se suureni ja +liikkui. + +Se huojui joka taholle ja rupesi sitten laskeutumaan. Laskeutui, +laskeutui hyvin syvälle meni ja sitten rupesi nousemaan. Se yleni, yleni +hyvin ylös, pysähtyi ja rupesi hyvin kiireesti laskeutumaan hänen +päälleen hirveää vauhtia, niin että alkoi ahdistaa ja tuntui kuin hän +lutistuisi sen alle. + +Hän säikähtyi, kohosi ylös, sieppasi tuolilta sängyn vierestä maitolasin +ja sillä viskasi tuota... + +Se pieneni samassa ja muuttui toisenmuotoiseksi: oli semmoinen kuin +hyvin pitkä mies, pitempi kuin tavallinen, ja sillä oli peukalon +pituiset jalat. Se paetessaan juoksi ja huusi niin hullunkurisesti, että +Nannaa nauratti. + +Hän tunsi jonkun koskevan itseensä ja kuuli kuin äidin äänen. Kun hän +katsoi ympärilleen, niin huomasi hän olevansa istuallaan sängyssä, äiti +piti kiinni häntä ja Tuppelan täti seisoi loukossa pidellen päätään ja +oli maidossa yltäyleensä. Kun äiti laski hänet makuulleen, rupesi Kaisu +liikkumaan kauhean kiireesti ja huusi kovasti uuuuuuu... + +Sormet ja varpaat puhelivat vilkkaasti. Niillä oli niin paljon +puheltavaa ja ne pitivät semmoista elämää!... Isot varpaat rupesivat +painimaan. Toinen oli Iivari ja toinen Risto. Iivari voitti ja Risto +rupesi juoksemaan kaivon ympäri hyvin kiireesti ja toiset varpaat +jäljessä Sormet nauroivat... + +Nanna tunsi käden otsallaan. Hän katsoi ja näki Sarkkisen tädin. Nanna +käski sormien olla hiljaa ja varpaitten siivolla, että kuulee, mitä täti +sanoo. Mutta eivät tahtoneet asettua. Viimein sormet istuivat yhteen +kohti niinkuin tytöt koulussa, ja rupesivat sipisemään. Varpaat +rupesivat hevosille ja ajoivat maantielle ja sieltä metsään, josta +kuului vain vähän hälinää... + +Hän nukkui siihen. Ja nukkui taas pitkään. Kun hän heräsi, hän rupesi +kuuntelemaan, mitä varpailla ja sormilla oli puhelemista. Hän muistikin, +että varpaat olivat menneetkin metsään ja sormet istuivat koulussa. +Mutta kun hän näkikin sormet paikoillaan ja tunsi varpaatkin, nauratti +häntä ja tuntui, että on nähnyt unta. + +Huoneessa ei hänen näkyvissään ollut ketään. Ulkoa kuului hilpeitä ääniä +ja uudin oli vedetty vähän ylös, niin että näki korkeita, valkoisia +pilven seinämiä, joita jäi huvitettuna katselemaan. + +Ne olivat hänestä korkeita lumikinoksia. Hän kiipeili niiden rintuuksia. +Pieniltä nyppylöiltä hyppi hän ja huprahti syvälle pehmeään lumeen. Taas +kiipeili ylemmäksi ja ylemmäksi kahloen lumessa. Se oli hauskaa niinkuin +talvella oli kinoksissa pehnata varsinkin lumituiskulla! + +Hän koetti katsoa tuiskuiko siellä nyt. Mutta hän ei erottanut. Kun +olisi äiti tullut, niin olisi kysynyt. Mutta sitten hän toivoi, että +äiti ei tulisikaan, sillä äiti panisi uutimen alas. Ja hän oli +hyvillään, että sai olla yksin ja katsella kauniita pilviä. + +Ovi kävi ja hän vavahti. Kun kuuli kuiskailtavan, niin alkoi häntä +pelottaa. Hän ummisti silmänsä. Kun tunsi, että tultiin lähelle +katsomaan häntä, oli hän nukkuvinaan. Mutta kuultuaan Sarkkisen tädin +äänen hän avasi heti silmänsä ja katsoi häneen hymyillen. + +Tuntui hänestä niin hyvälle, ja aivan kuin halutti jotakin, mitä ei +oikein tiennyt, vaan mikä oli mieluista ja ilahduttavaa. Ja täti oli +hänestä nyt niin hyvä ja rakas, että olisi haluttanut tehdä jotakin +tädin mieliksi. Kun ei muuta voinut, niin lupasi Sarkkisen Annan pitää +lainassa hänen kelkkaansa, minkä lupasi senkin vuoksi, kun oli ikävä +Annaa. + +Täti selitti, ettei enää kelkkaa tarvita, on melkein täysi kesä: + +Perhoset lentävät, linnut laulavat ja tytöt ovat jo leikkimajassa heidän +kartanolla leikkineet. + +Nanna tuli iloiseksi. Mutta hän rupesi kuin jotakin muistelemaan ja +kysyi vihdoin, eikö jo kesä ole ollut. + +--Ei ole ollut. + +Mutta niin hänestä tuntui. Oli kuin hän olisi nähnyt jotakin kesästä tai +kuullut siitä kauan sitten. Aivan kuin hän olisi nähnyt tyttöjen +leikkivän Sarkkisen kartanolla ja nähnyt perhosia, kukkia ja metsiä... + +--Äiti. Olihan se kärpänen? kysyi hän yht'äkkiä. + +Äiti sai kauan miettiä, mitä Nanna tarkoitti, mutta muisti sitten sen +kärpäsen, joka Nannaa oli ilahduttanut ja josta hän itsekin oli +ilahtunut. Hän selitti, että se oli viime viikolla. + +Nanna jäi muistelemaan ja vähitellen selvisi hänelle se kirkas päivä. +Eikä siitä niin kauan tuntunut olevankaan. Ja hän näki taas kesän +ulkona, kadut paljaina, kedot kaupungin ulkopuolella vihantina. +Sarkkisen kartanolla leikkimajan ja tytöt siellä. Näki kaikki heidät +erikseen. Ja äänet, joita kuului kadulta, olivat kuin kaukaista iloa ja +riemua, jota olisi halunnut kuulla lähempää ja nähdä. + +Hän katseli Sarkkisen tätiä kysyvästi ja täti tulikin lähelle, kumartuen +kuuntelemaan. Hyvin hiljaa, aivan kuin varoen muita kuulemasta, sanoi +Nanna: + +--En minä tahdo kuolla. + +Täti siveli Nannan poskia ja sanoi: + +--Ei pieni ystäväni kuolekaan. + +Nanna oli kuin irti päästetty. Hänestä oli niin äärettömän hauska. Oli +aivan kuin hän jo olisi ulkona tuolla, tuon sinisen taivaan alla, ulkona +kirkkaassa ilmassa, jossa toiset juoksentelivat iloisina, ja jossa oli +niin hauska!... + +Mitähän tytöt sanovat, kun hän parantuu? + +Sormet huusivat: + +--Tytöt, tytöt! Nanna tulee! + +Ja tytöt Sarkkisen kartanolla juoksivat leikkimajasta ja kaikki +hyppelivät hänen ympärillään iloisina ja syleilivät häntä... + +Sormet taputtivat käsiään, mutta varpaat karjuivat niinkuin pojat +sormille: + +--Olkaa tytöt hiljaa, että Nanna saa nukkua! + +Nannasta tuntui hyvälle, kun sai nukkua. Hän silmäsi äitiä ja Sarkkisen +tätiä, jotka istuivat tuolilla sängyn vieressä, ja painoi sitten +silmänsä umpeen, ja varpaat ja sormet lauloivat hyvin kauniisti ja +hiljaa, että se kuului kuin hyvin kaukaa... + +Nanna heräsi aamuyöllä, ja kun äiti tuli hänen luokseen, pyysi hän: + +--Äiti, antakaa jotakin ruokaa. Ja nukke, se Rimsu-Maija! + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Lapsia, by Teuvo Pakkala + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LAPSIA *** + +***** This file should be named 13338-8.txt or 13338-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/3/3/3/13338/ + +Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed +Proofreaders + + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/13338-8.zip b/old/13338-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..96dc0d3 --- /dev/null +++ b/old/13338-8.zip |