initial commit of ebook 12907HEADmain

6 files changed, 12140 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/12907-0.txt b/12907-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..04d4b7b
--- /dev/null
+++ b/12907-0.txt
@@ -0,0 +1,5869 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12907 ***
+
+RUNOT; LYHYET KERTOMUKSET
+
+Kirj.
+
+Aleksis Kivi
+
+
+1916.
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Mansikoita ja mustikoita -albumissa julkaistut runot
+
+  Unelma
+  Kaunisnummella
+
+Kanervala
+
+  Saatesanat
+  Kanervankankaalla
+  Keinu
+  Joulu-ilta
+  Eksynyt impi
+  Anjanpelto
+  Karhunpyynti
+  Helavalkea
+  Äiti ja lapsi
+  Rippilapset
+  Uudistalon-perhe
+  Ruususolmu
+  Mies
+  Niittu
+  Ikävyys
+  Metsämiehen laulu
+
+Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistut runot
+
+  Tornin kello
+  Ensimmäinen lempi
+  Lintukoto
+  Kaukametsä
+  Sunnuntai
+  Uneksuminen
+  Sota
+  Onnelliset
+  Pohjatuuli
+  Lapsi
+  Alma
+  Myrsky
+
+Jälkeenjääneet runot
+
+  Immen unelma
+  Impi ja ryöväri
+  Jäähyväiset
+  Kesä-yö
+  Pilvilaiva
+  Suomenmaa
+  Härkä-Tuomo
+  Paimentyttö
+  Atalantta
+  Oli mulla kulta kaunoinen
+  Kontiolan kaski
+
+Lyhyet kertomukset
+
+  Koto ja kahleet
+  Eriika
+  Vuoripeikot
+
+
+
+
+MANSIKOITA JA MUSTIKOITA -ALBUMISSA JULKAISTUT RUNOT
+
+
+
+UNELMA
+
+Kerta seisoin, niin näin unta,
+Meren reunal vieraas maas;
+Etääl siinti koti-ranta,
+Sinne mielin tulla taas.
+
+Mutta uni, joka ensin
+Vei mun maastain, immestäin,
+Hänen siivillänsä lensin
+Jälleen koti-maahan päin.
+
+Siirsin mielel intovalla
+Pojes Suomeen ihanaan,
+Siirsin vinhast pilvein alla,
+Siks kuin löysin kunnasmaan.
+
+Tuima tuuli pilvet poisti,
+Kaunis päivä paisto taas;
+Vuori loisti, viita loisti,
+Koski pauhas koti-maas.
+
+Impein eteheeni väikky:
+Silmä iski salamoi,
+Kiharien yössä läikky
+Otsa niinkuin aamun koi.
+
+Ihastelin otsan aamuu,
+Mesi-huulii suutelin.
+Suutelinko taivon haamuu?
+Hekumasta heräsin.
+
+
+
+KAUNISNUMMELLA
+
+Tapauksen tahdon kertoo, vaik'ei juuri
+Ihmeellisen, mutta lempeän ja hellän.
+
+Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui
+Kaunisnummen kankahalle. Korkeet hongat
+Humisivat ympärillä, päivän loimo
+Länteen kallistui ja pilvet purjehtelit
+Lumi-valkoisina sinertäväl taivaal.--
+Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust
+Puitten välis, lapsi ihastelee;
+Luulee että hän sen käsittäis, ja jättää
+Uneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörää
+Hongan oksalt ottamaan ja katoo metsään.--
+Äiti heräyy ja pelol lastans kaipaa,
+Rientää häntä etsimään ja etsii tuskal
+Illan himeydes ympär Kaunisnummee.
+Huutaa ei hän tainnut, sillä ääni
+Säikäyksest lankes. Vaitina hän juoksi
+Kanervaista maata myöden: poski poltti,
+Veri suonis riehui, tuskan hiki-helmet
+Juoksit otsalt ales. Se oil' sielun myrsky,
+Joka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa.--
+Vimmasta hän pyörtyy, mutta ätin-lempi
+Iskee tulta taas ja mieli kirkastuvi
+Ja hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen.--
+Mutta koska illan hymyilevä lamppu
+Sammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössä
+Kummastuneena ja sydämmessä pelko.
+Lähti jälleen astelemaan äitii kohden,
+Astelikin ahkerast, mut joutui aina
+Samaan paikkaan, josta vasta lähti.
+Yö jo pimeni ja epäilyksen tuska
+Lapsen käsitti ja itkemään hän päätyi;
+Itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku.
+Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu
+Ääntä kohden, löysi lapsens kanervistost,
+Kääri hänen helmohins ja ilons
+Muuttui niinkuin vaisuks unen-näöks.--
+Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet,
+Että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan
+Posken polttoo. Kelmeys nyt kaunis väikkyi
+Kasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal,
+Jossa valkeni jo päivä, sillä pian
+Pohjolassa katoo kesä-yösen hämär'.
+Kelmeempi kuin ennen äiti oli,
+Kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas;--
+Mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän
+Sydänt vastaan somas hiljaisuudes.
+Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes
+Kävi onni-autuu'n hymisevä tuuli,
+Hieno niinkuin louna-tuuli,
+Joka, tultuansa yli vilja-pellon,
+Lähenevi meitä viherjäisel niitul.
+
+
+
+
+KANERVALA
+
+Runoelma
+
+
+Lukija on näissä runoelmissa kohtaava useita päätelyhennyksiä, joita
+tähän asti kirjakielessä osittain ei liene ollenkaan--senlaiset
+lyhennykset ovat tässä toki hyvin harvat--osittain on säästäväisesti
+käytetty, ja silloin aina lyhennysmerkillä, mutta tässä ilman, ja joita
+hän sentähden aluksi ehkä oudoksunee. Vaan kun puhekieli, ainakin
+Etelä-Suomessa, näitä lyhennyksiä käyttää ja koska niiden käyttämisellä
+voidaan kielellemme lisätä lyhykäisiä ja varsinkin yksitavuisia sanoja,
+joita se tarvitsee, voidaksensa keveämmästi liikkua vaihtelevaisissa,
+uudemmissa runomitan laaduissa, uskaltaa tekijä pitää mainituita
+lyhennyksiä luvallisina. Sallittakoon se olla hänellä vakuutuksena, että
+suomenkieli on vastedes siinä suunnassa muodostuva. Myös hiljaan on
+Herra Kanslianeuvos E. Lönnrot tunnustanut noita lyhennettyitäkin
+säännöllisiksi. Hän lausuu (Katso »Vanhoja ja Uusia Virsiä Suomalaisen
+Virsikirjan korjaamista varten». Siv. 158): »Kirjoittaisin ennemmin:
+uskos, uskoi, uskom, uskokam j.n.e. kuin uskoss', uskoll' uskomm',
+uskokaamm'. Miksi suomenki kielen sanoilla ei saisi paikoin olla kaksi
+päätettä, toinen lyhempi toinen pidempi?» Niin hän, ja sitä tapaa on hän
+myös käytellyt virsissänsä, vaikka toki harvemmin kuin tekijä tässä
+kirjassa.
+
+
+
+KANERVANKANKAALLA
+
+Kanervakankaalla sauvupi miilu
+  Honkien juurilla,
+Vartija on sillä vakava ukko,
+  Partanen harmaapää;
+Hän ahkerast nuijaansa käyttelee,
+Ja kumahtaa kanervakangas.
+
+Taas kiven ääressä istuuvi vanha
+  Kauhaansa veistellen,
+Hohteessa tervasen, leimuvan kannon,
+  Syksysen taivaan ali,
+Kosk korkea Pohjola tulta lyö
+Ja loistavat tuhannet tähdet.
+
+Tähtien joukkoa katselee ukko,
+  Tyyneesti miettien:
+Onko ne kynttilöi taivahan häistä,
+  Salista loistavast,
+Tai hurskaitten kirkkaita henkii täält,
+Nyt kunnian istuimil siellä?
+
+Mietteilee ukko ja ummistaa viimein
+  Silmänsä unehen,
+Kohtapa kuitenkin joutsenten liuta
+  Siivillä vinkuvil
+Pois tienoihin etelän kiitäen,
+Taas unesta herättää vanhan.
+
+Vauhdilla vasaman jänönen juoksee
+  Ohitse nuotion,
+Vainoo hänt valkeakuononen kettu
+  Vikkeläst oikaisten,
+Ja huhkain kuin keijunen Tuonelast
+Heit hienoilla siivillä seuraa.
+
+Ääni nyt kaikuvi: »Kankahan-Ranki,
+  Kiirehdi katsomaan
+Kuolemaa kuusiston sankarin vanhan!»
+  Nuotiolt vastataan:
+»En jouda, kosk suojella täytyy mun
+Täss' valkeal ystävää vanhaa.»
+
+Hetken pääst ryske ja pauhina ankar
+  Tienoissa ympär käy,
+Jyskyyvi tanner ja oksiltans linnut
+  Lentävät säikähtäin,
+Ja kaatuipa kuusista korkein nyt,
+Ja kuollut oil »sankari vanha».
+
+Vartija nukkuu, mutta kosk taasen
+  Unest hän heräyy,
+Korkea, harteva Metsolan herra
+  Seisovi nuotiol;
+Hän selkäänsä lämmittää myhäillen
+Ja pyhkeilee karheaa partaans.
+
+Katsannol tyyneel, kaukana pelvost,
+  Huulilla hymyvil,
+Kanervavuoteeltans katselee ukko
+  Kuningast ankaraa,
+Mi viimein taas vakaasti astelee
+Pois linnaansa himmeään, jylhään.
+
+Näköjä kummia ilmestyy vielä,
+  Kauniita neitoja,
+Tapion neitoja hyppelee ympär
+  Leimuvan valkean,
+Ja kivensä juurelta hymyten
+Heit katselee vartija vanha.
+
+Kirkas kuin auringon paisteessa lähde
+  On heidän silmänsä,
+Seppele päässä on varsista puolan,
+  Helmensä mustikoist,
+Ja rintojen pyöreillä kunnahil
+Kaks kaunista mansikkaa hohtaa.
+
+Niinpä, kosk kankaalla pohjonen soittaa,
+  Tähtien loistaes
+Hyppelee Tapion impien joukko
+  Nuotion ympäril,
+Ja katoo kuin sumut ja auereet,
+Kuin myrskyssä sääksien parvi.
+
+Sammuvat tähdet ja aurinko nousee
+  Idästä kiirien,
+Metsäsilt vuorilta kaikuvi kauvas
+  Kuherrus terrien,
+Ja oksilla pisarat kastehen
+Nyt kirkkaina helminä kiiltää.
+
+Paimenet ukkoa katsomaan käyvät
+  Pilliä soitellen,
+Käy hänen luoksensa ampuja metsäst
+  Torvea soitellen,
+Ja sillonpa piippunsa pilveilee,
+Niin ukon kuin ampujan uljaan.
+
+Sillonpa hymyten kertoilee ukko
+  Ihmei ja tarinoi
+Metsolan tummista, kaikuvist linnoist,
+  Luolista Vuorelan;
+Sä kuultelet kanervavuoteella,
+Ja hongiston kantele kaikuu.
+
+Niinpä hän, kylästä kaukana, viettää
+  Aikansa, harmaapää:
+Millon hän istuu ja kauhaansa veistää
+  Leimuval nuotiol,
+Ja millon taas nuijiilee miiluans,
+Ja kumahtaa kanervakangas.
+
+
+
+KEINU.
+
+  Nyt kanssani keinuhun käy,
+  Mun impeni, valkeal liinal;
+Kuin morsian kauniina seisoovi luonto
+    Iltana helluntain.
+  Heilahda korkeelle, keinu,
+  Ja liehukoon impeni liina
+    Illalla lempeäl.
+
+  On allamme viherjä maa
+  Ja päällämme sininen taivas,
+Ja läntinen lehtistä laaksoa soittaa
+    Lintujen laulaes.
+  Heilahda korkeelle, keinu,
+  Ja liehukoon impeni liina
+    Illalla lempeäl.
+
+  Kun väikyn mä ylhäällä tääl,
+  Tääl tuulien viileäs helmas,
+Niin kaukana näen mä kaunoisen
+    Paisteessa iltasen.
+  Heilahda korkeelle, keinu,
+  Ja liehukoon impeni liina
+    Illalla lempeäl.
+
+  Kuin Onnelan kaukainen maa
+  Niin kimmeltää ihana kunnas;
+Ja sinnepä lentäisin impeni kanssa
+    Siivillä läntisen.
+  Heilahda korkeelle, keinu,
+  Ja liehukoon impeni liina
+    Illalla lempeäl.
+
+  Siel lehtinen kauhtana ain
+  On hartioil unisen koivun,
+Ja ainiaan lempeillä kunnailla läikkyy
+    Helluntain vainiot.
+  Heilahda korkeelle, keinu,
+  Ja liehukoon impeni liina
+    Illalla lempeäl.
+
+  Siel laaksossa vainion all
+  On keväinen, viherjä niittu,
+Mi ainiaan herttaises hämäräs siintää
+    Kukkasil keltaisill.
+  Heilahda korkeelle, keinu,
+  Ja liehukoon impeni liina
+    Illalla lempeäl.
+
+  Siel suutelee ehto ja koi
+  Ja siel ijankaikkinen aika
+Pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran
+    Himmeään Unholaan.
+  Seisahda, heiluva keinu,
+  Jo kelmenee impeni poski
+    Illalla lempeäl.
+
+
+
+JOULU-ILTA
+
+Sumunen ilma vuorilla väikkyy,
+  Raskaasti pilvet käy,
+Hengittää kostee, suojanen tuuli
+  Himmeäs männistös,
+  Toki riemu lemmekäs
+  Himmeydes hymyilee
+Kuin hääjuhla synkeäs yössä;
+  Tullut on joulu-ilta.
+
+Huoneesta loistaa valkeus hauska
+  Vastahan kulkijan,
+Hedelmii vuoden ahkerast työstä
+  Tornina seisoovi
+  Pöytävaatteel valkeal
+  Vierahille tarjona,
+Ja laattial kiiltävät oljet
+  Leimues iltapystyn.
+
+Pöydässä istuu asujat kaikki
+  Huoneessa loistavas,
+Kellenkään määrää eteen ei panna
+  Lahjoista taivahan;
+  Kaikki yhtä ansainneet,
+  Kaikki tässä vierahat;
+Ja koska he pöydästä käyvät,
+  Pauhaavat jouluvirret.
+
+Veisaavi nuori, veisaavi vanha,
+  Kuultelee hartaast laps;
+Sionin juhlasta veisunsa kaikuu,
+  Ihmeestä suurimmast,
+  Sankarista seimessä
+  Bethlehemin kaupungis,
+Ja silmissä kyynele loistaa
+  Kuultelevalla lapsel.
+
+Heikenee vihdoin valkean loiste,
+  Virsi myös vaikenee,
+Äänettä kauvan istuvat kaikki
+  Vakaasti miettien
+  Tulisian hohtaes,
+  Punahiilen himmetes;
+Ja lepohon käyvät he viimein
+  Vuoteelle olkiselle.
+
+Korkea juhla, ihana ilta
+  Oljilla kultasil,
+Valossa valkeen, ilosen liekin
+  Sumusen yösen kohdus!
+  Ken sua taitaa unohtaa?
+  Ken sun virttes kaikunaa?
+Ken lapsukaist äitinsä helmas
+  Vajassa Bethlehemin?
+
+
+
+EKSYNYT IMPI
+
+Metsään keltakiharainen impi
+Asteleevi kanervaisel maall;
+Kohden taivast otsa puhdas välkkyy,
+Katsannossa onpi tyyneys.
+
+Haastelee hän yksin käydessänsä:
+»Vallitsija kirkkaan korkuuden,
+Suo mun aina silmät puhtaal, vakaal
+Puolees taitavani katsahtaa.
+
+Opeta mua eloo rakkauden,
+Valkeutes pyhä virtakoon
+Poveheni, ja mä, pelkäämättä
+Pimeyden valtaa, tieni käyn.
+
+Ja kun viimein päätetty on matka,
+Astun kunniasi kaupunkiin,
+Jonka muurit kullast, krysoliiteist
+Hohtaa kesäsillä kunnahil.»
+
+Mutta päivän heljä silmä sammuu,
+Luonto pimeydes hengittää;
+Polultansa kaunis neito eksyy,
+Öises salossa hän harhailee.
+
+Pilvet taivaal kiitää, leimahtelee,
+Jyrisee, ja itkee raskahaast;
+Mitä elävätä maassa, ilmas,
+Rientää kätköin luolain, pesien.
+
+Mutta mihen pakeneevi neito,
+Missä myrskyssä hän suojan saa?
+Eteenpäin hän yhä käyskeleevi
+Kuusistossa ruohottomal maall.
+
+Toki vakaana hän asteleevi
+Jalolla ja tyyneel katsannol;
+Hameliepeens tuulen siivil liehuu,
+Keltakiharansa sinkoilee.
+
+Hänen ympärilläns synkees laaksos
+Tuli sinertävä välähtää,
+Sillon kimmeltävän impihaamun
+Näet kirkkaudes seisovan.
+
+Harhaileevi neito sinnen tännen,
+Salost jylhästä ei loppuu tul,
+Öinen laakso murheellisest huokaa,
+Kuni uhkais päivä tuomion.
+
+Kohtaa häntä viimein vuori jyrkkä,
+Mustat luolat vastaan tuijottaa,
+Niinkuin tahtoisivat hänen niellä
+Ahneest ammottaviin kitoihins.
+
+Kun nyt seisoo impi mietiskellen,
+Mihen kääntäisi hän retkensä,
+Mikä ääni vuoren luolist kaikuu
+Hirmuinen kuin murhan riehues?
+
+Mitä kauheutta silmäns näkee
+Tulen leimahtaes ukkosen?
+Hirvei peikkoja ja kyöpeliä
+Uumennoista rynkää kiljunal.
+
+Ympär impeä he pyörötanssis
+Häijyst irvistellen hyppelee,
+Kiukun katsantoja viskeleevät
+Öisen vaeltajan puolehen.
+
+Mielel kamovalla, kasvoil kelmeilt
+Impi seisoo heidän keskelläns,
+Toki korkeuteen teroitetut
+Lakkaamatta sinisilmät on.
+
+Mutta korkuus jyrisee ja pauhaa,
+Väsymättä myrsky riehuu ain,
+Öinen laakso murheellisest huokaa
+Kuni uhkais päivä tuomion.
+
+Kirkuna nyt peloittava kaikuu
+Karkelevain peikkoin joukosta,
+Neito horjuu heidän keskellänsä,
+Toki ylhääl viipyy katsantons.
+
+Mutta myrsky äkist vaikeneevi,
+Vaikeneevi ukon jyrinä,
+Metsä kuultelee ja pilvet seisoo.
+Mitä luonnossa nyt varrotaan?
+
+Katso mikä kirkkaus ja loiste,
+Koska pimee taivas aukenee,
+Katso kuinka peikot kiljunalla
+Kiirehtivät taasen luolihins.
+
+Alla vuoren vaeltaja seisoo,
+Valkeudes muotons kimmeltää,
+Ihastuksella hän katsahtelee
+Ylös säteilevään aukioon.
+
+Siellä kasvot kauniit, ihmeelliset,
+Juhlalliset neito nähdä saa;
+Kaksi silmää ihaninta loistaa
+Kohden nuorta naista vuoren all.
+
+Kiharat kuin loimottavat liekit
+Hänen ohauksil liekkuvat,
+Ja hän hymyy niinkuin ylkä hymyi
+Lempi hohtaa hänen huuliltans.
+
+Mutta paistehessa kaukaisimmas
+Impi näkee vielä kauniin maan,
+Niitut vihannot ja tummat vuoret,
+Vuoril purpuraiset hattarat.
+
+Toki vilaukses peittyy taasen
+pilviin korkeuden aukio,
+Mutta peittyessä lempeet silmät
+Katsahtelit vielä impeä.
+
+Silloin autuaana impi rientää
+Kotihins kuin tuulen liehaus,
+Kuni jalkansa ei maata polkis,
+Siivil halki metsäin lentää hän.
+
+Nyt hän kotons pimeydes löytää,
+Niinkuin henki häntä johdattais,
+Päivän koittees vuoteellensa vaipuu,
+Äitin murhe iloks käynyt on.
+
+Mutta pian impi heräyypi,
+Kuume hänen poskil liekehtii,
+Helläst äitiäns hän syleileevi,
+Taivaan tulta iskee katsantons.
+
+»Oi, mun armas äitin!» niin hän lausuu;
+Mutta houraileeko neitonen?
+»Armas äiti, hame ompel mulle,
+Valkase se lumivalkeaks.
+
+Mailmaan, joka korkeudest loisti
+Läpi kultakirkkaan akkunan
+Tuolla pilvitunturien keskel,
+Vaeltaa nyt tyttäresi pois.
+
+Ruhtinaan, sen valtakunnan herran,
+Näin mä valkeudes väikkyvän;
+Kiharansa kuni liekit leimuit,
+Armaasti hän mua katsahti.
+
+Katsahti kuin onnenpäivän aamu,
+Koska kuuluu tuulen hyminäs:
+'Autuutes sua vartoo, riennä, riennä,
+Pue päälles puhdas kauhtana.
+
+Pääsi voitele, se kohta kantaa
+Ihanaisen kunjan seppelin;
+Riennä kotokartanosi juhlaan,
+Sali lehditetty vartoo sua'.
+
+Niinkuin aamu tämä katsahti hän,
+Kaunis sulhaiseni, puoleeni.
+Hän mun sulhaiseni, ylkämiehein?
+Mikä onnen autuus ääretön!
+
+Aatokseni ihanasti pyörtyy
+Harhaellen hänen povessans,
+Manttelinsa pyhäs hämärässä
+Sieluin eksyileevi hymysuin.
+
+Että synnyin tänne! Miksi synnyin
+Tätä herrautta perimään?
+Enpä tiedä, hekumassa hourin,
+Huohottelen, neito vienoinen.
+
+Mutta ylistetty ollos, päivä,
+Koska elon kalleuden sain.
+Soma päivä, kaunis kultapaiste,
+Terveiseni sulle lähetän.
+
+Niinpä ylistelen armast päivää,
+Joka aukas tieni Kaunolaan;
+Sinnen morsiamena mä riennän,
+Riennän, riennän poskil hehkuvil.
+
+Äiti, ompel mulle hame uusi,
+Sulamithin puvun kaltainen,
+Valkase se lumivalkeaksi
+Pellon kukkaskedol ihanal.»
+
+Niinpä neito lausui, mutta äiti
+Päänsä murheellisna kallisti;
+Ei hän Tuonelle sois tytärtänsä,
+Eipä kaunist kulta-omenaans.
+
+Mutta ahkerasti askaroitsi
+Neito kuolon tuskallises työs:
+Elon lippu, Kalman kelmee viiri
+Liehuit vuoroin hänen kasvoillans.
+
+Meni päivä kuumas taistelossa,
+Meni kesän päivää kaksi, kolme,
+Mutta vuoteeltansa impi nousi
+Laskiessa päivän kolmannen.
+
+Vuoteeltansa jalo neito nousi,
+Otsa välkähteli kirkkahast;
+Kiharans hän kiireest palmikoitsi,
+Päällens pukei hameen valkean.
+
+Illan ruskopilvii kuvaileevat
+Hänen liekehtivät poskensa,
+Hänen puheens on kuin tulen liekki,
+Koska äitillens hän haastelee:
+
+Ȁiti, kukkaisia saata mulle,
+Sinearist toivon kukkaisii;
+Hohtakoon mun povellani ruusu,
+Koska astun saliin kunnian.»
+
+Sinearin niitult viherjältä
+Hellä äiti kukkaisia tuo,
+Joilla koristaavi povens kummun
+Komeest katsahtava neitonen.
+
+Puettuna, juhlallisna seisoo
+Impi kaunis, sinisilmänen
+Vaipuu unisena äitins helmaan,
+Nukkuu kantajansa povelle.
+
+Mutta ulkona käy raitis myrsky,
+Pauhaa mänty satavuotinen,
+Työstä kotihinsa miehet käyvät,
+Kotihinsa karjat laitumelt.
+
+Ahol tuulisella hyppeleevi
+Karitsainen emons ympäril.
+Mutta nukkunut on äitin helmaan
+Kaunis tyttärensä ainiaaks.
+
+
+
+ANJANPELTO
+
+Läksin markkinoille Anjanpellon
+  Syyskuun päiväl armahal;
+Ihanasti vaalea ja tyyni
+  Taivas päälläin kaarteli.
+Kellastunut, äänetön kuin hauta
+Oli Tapiolan kaupunki.
+
+Milloin seisoin mäel korkealla
+  Kaukarantaan katsahtain,
+Milloin laaksois hymyvissä kuljin,
+  Huuhelivat paimenet;
+Niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon
+Hämeenmaitten kultasilla teil.
+
+Seisoin viimein markkinoitten pauhus,
+  Harput soi ja kanteleet.
+Poika ruskea Germaniasta
+  Leiskui harpun helinäl,
+Vaimo vakaa Pohjanlahden ranteilt
+Soitti kanteletta lempeää.
+
+Soitto hymisi ja rattaat ryskyi,
+  Orhit hirnuit komeast;
+Silloin näin mä ihanaisen immen,
+  Nuoren Hämeen-tyttären;
+Mailman hyörinää hän katsahteli
+Otsal vakaal, suulla hymyväl.
+
+Näinkö koskaan impeä niin kaunist?
+  Oi! en elon saarel tääl;
+Kuni aamun valo koillisessa
+  Hänen poskillans oil kelmeys;
+Hänen purpuraisil huulillansa,
+Mikä autuaitten hekuma!
+
+Häntä katsahdellen matkan päästä
+  Uneksuen seison mä,
+Autuaaksi tuntuu tämä hetki,
+  Tuskalliseks tuntuu se;
+Povi polttaa, aatos harhaileevi,
+Hämäryys ja valo vaihtelee.
+
+Mutta katos neito näöstäni,
+  Kansan joukkoon peittyi hän,
+Enkä löydä enään haamuansa
+  Anjanpellol ihanal,
+En tän mailman turul lakealla
+Silmiensä tähtiparii nää.
+
+Soitto pauhasi ja orhit hirnuit
+  Anjanpellon markkinoil;
+Sinne tänne käyskelin mä kauvan
+  Ihmeellisis aatoksis,
+Katsahtelin löytääkseni neitoo,
+Mutta turhaan kiehtoi silmäni.
+
+Kotiin matkustin mä viimein taasen:
+  Millon seisoin kunnahil,
+Millon laaksois hymyvissä kuljin,
+  Huuhelivat paimenet.
+Niinpä vaelsin mä Anjanpellolt
+Hämeenmaitten kultasilla teil.
+
+Ihanasti korvissani aina
+  Nimi Anjanpelto soi;
+Sydämmeni riutumaan sä saatat,
+  Anjanpelto kaukana;
+Siellä näin mä taivaan kauniin immen,
+Mutta katosi hän ainiaaks.
+
+
+
+KARHUNPYYNTI
+
+Miesjoukko urhea metsähän hiihtää
+  Pyssyil ja kirkkail keihäil,
+Kahleissa seuraavat reijuvat koirat
+  Silmillä leimuvilla,
+    Kosk aamun koi
+    Otsalt taivahan
+Pois viskasee synkeän yön,
+Ja aurinko kiireensä nostaa.
+
+Pohjoseen kulkevi ampujain retki
+  Humisten hankikanteel,
+Härmäset hiukset hartioil liehuu
+  Vauhdissa vinkuvassa,
+    Ja harjanteilt
+    Tuuli tuima käy
+Ja laaksoja siivilläns lyö,
+Ja Metsola luminen pauhaa.
+
+Kontion kaupungis seisovat viimein
+  Tunturil korkealla,
+Sieltä, jos katsahdat puolehen päivän,
+  Allasi väikkyy mailma,
+    Ja säteetön
+    Pyörä auringon
+Käy reunalla taivaan ja maan;
+Ja sinertää kaukaset metsät.
+
+Kahleista päästetään reijuvat koirat
+  Halunsa valtakuntaan,
+Mykkinä ampujat hiihtäen kulkee
+  Mielikin jylhäs linnas,
+    Ja kontion
+    Korvat pystyyn käy,
+Ja hyyrteinen kuusisto soi
+Jo haukkunast Killin ja Leijun.
+
+Saloen kuningas, sammalet otsal,
+  Karkaavi konnostansa,
+Tulta ja luotia laukee hänt vastaan,
+  Ei toki juoksuns seiso,
+    Mut hankehen
+    Tahrot purpuran
+Hän jättäävi ryskyväl tiel,
+Pois kiitäen kuusien suojaan.
+
+Koirat hänt vainoovi, kauvas hän kiitää
+  Ankaran kaaren tehden,
+Vastahan rientävät hiihtävät miehet
+  Lakeal tanterella;
+    Ja, huohottain
+    Lennos kiivahas,
+Ja korkeal kantaen pääns,
+Hän lähestyy, verinen sankar.
+
+Mutta nyt ampujan tulinen luoti
+  Sankarin maahan kaataa,
+Nousee hän vieläkin, karkaen päisin
+  Kiljunal kauhealla;
+    Nyt isketään,
+    Lumi tuiskahtaa,
+Kun kontio, koirat ja mies
+Lyö painia tunturin harjal.
+
+Viimein tok' hämmentää taistelon tuiman
+  Kumppanein kirkas keihäs,
+Kontio rinnassaan liehtovas, kuumas,
+  Tuntevi raudan kylmän
+    Ja kallistuu
+    Kinosvuoteellens,
+Ja tummaksi katsanto käy,
+Mi tulta ja liekkiä iski.
+
+Kaatuneen ympäril seisovat miehet
+  Riemuten tunturilla;
+Sieltä kun katsahdat puolehen päivän,
+  Allasi väikkyy mailma,
+    Ja säteetön
+    Pyörä auringon
+Käy reunalla taivaan ja maan;
+Ja haamottaa kaukaset metsät.
+
+Saaliinens kotia rientävät viimein
+  Talvisen yösen loistees,
+Kosk revontulien seppeli säihkyy
+  Taivahan otsal pohjas,
+    Ja kelmee kuu
+    Hymyellen ain
+Tuol korkeal aholla käy
+Ja paimentaa tähtien laumaa.
+
+
+
+HELAVALKEA
+
+Vuorella kaikuuvi riemu ja soitto
+  Helluntain kelmees yössä,
+Ilosest karkelee nuorison liuta
+  Laattial kallioisel,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Mailmojen äärihin kantaavi silmä
+  Öiseltä kunnahalta,
+Kaukaiset kylät ja kylien pellot
+  Vuorelta korkeelt nähdään,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Kuvataan seitsemän kirkkojen tornit
+  Vaalean taivaan rannalt
+Ilosen nuorison kirkkaisin silmiin
+  Tulisel kalliolla,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Äänetön, hopeakiiltävä virta
+  Laaksossa kärmeileevi.
+Pinnalla lentelee kirkuvat sorsat
+  Öisessä lemmen-leikis,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Öillisten liekkien lumovas loistees
+  Nähdessään neidon kasvot
+Nyt moni poikainen polttavast tuntee
+  Lempensä ensimmäisen,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Nyt moni neitonen, kylmänä ennen,
+  Riutuen katsahtaavi
+Puolehen poikaisen vaisuna yönä
+  Tunteilla armahilla,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Viidassa kuiskaavat kultasten kieltä
+  Impi ja nuorukainen,
+Vannotaan ijäistä uskollisuutta
+  Koiviston tummas kohdus,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Toiset he karkelos kalliol väikkyy
+  Kimmeän viulun soides;
+Helisee viulu ja tienohin ympär
+  Ihana kaiku virtaa,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Mistä on ruskeatukkanen neito
+  Rinnoilla pyöreillä,
+Hän, joka karkelee sylissä poijan,
+  Hartevan nuorukaisen,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen?
+
+Neito on kylästä vieraasta tullut
+  Tuulisen järven saarest.
+Kas kuinka poskilla purpura hehkuu
+  Karkelos kalliolla,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Mistä on neitonen hoikka ja kaino
+  Silmillä sinisillä,
+Hän, joka karkelee sylissä poijan,
+  Ilosen nuorukaisen,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen?
+
+Kotonsa pohjosel rinteel on tuolla
+  Himmeän koivun varjos.
+Kas kuinka kiharans karkelos liehuu,
+  Karkelos kalliolla,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Mutta nyt heikenee riemu ja soitto,
+  Vaalenee immen kasvot,
+Niinkuin jo päivä tuol itäisel reunal
+  Kuusien tutkaimilla,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Leikistä lähtevi nuorison liuta
+  Kultasta tietä käymään.
+Seisoo jo sillalla tuomien tuoksus
+  Kiiltävän virran partaal,
+Helluntai-yön helavalkean sammues
+  Tuol vuorella äänettömällä.
+
+
+
+ÄITI JA LAPSI
+
+Mökki matala on kankahalla;
+Kenen kurjan asuinmaja tää?
+Vaimo köyhä, raukeneva sairas
+Asuu siellä poikans pienen kans.
+
+Kinostornit mökin ympär seisoo,
+Rakentamat vinkan pohjosen,
+Taivas kirkkahana kaarteleikse,
+Seinis paukkuu tammi-pakkanen.
+
+Äyriä ei äitin arkus löydy,
+Huoneen kaarnaleipä kaikki on,
+Nälkäsenä tulisijal istuu
+Äänetönnä pieni poikainen.
+
+Äitin silmä, häntä katsellessa,
+Viruileevi säälin kyyneleis,
+Mutta viimein olkivuoteeltansa
+Äänel vaisulla hän haastelee:
+
+»Oma poikaiseni, armahani,
+Sydämmeni kultakäpynen,
+Täytyypä mun lähettää sua käymään,
+Mieron kurjaa tietä astumaan.
+
+Tule tänne, puenpa sun päälles,
+Ettes talven kylmäs palele;
+Ota olkahasi paimenlaukku,
+Siihen pannos antipalaset.»
+
+Äiti huohottaen vuoteen reunal
+Poikaans varustelee matkahan,
+Ottaa kerran vielä sylihinsä
+Sydämmensä kultakäpysen.
+
+»Ole oma, uljas poikaiseni,
+Koska mieron kenkii polkeilet,
+Toivo päivii parempia vielä,
+Onnen päivii majassamme tääl.
+
+Meil on kohta kesä lämmin, kaunis:
+Viita soi ja linnut laulelee,
+Koska mansikkoja poimeilemme
+Ahol paistehessa auringon.
+
+Ole oma, kiltti poikaiseni,
+Madollenkaan pahaa elä tee,
+Astu siivost kylissä ja teillä,
+Muista aina taivaan Jumalaa.»
+
+Niinpä vaimo huohottaen lausuu
+Poikaans kyyneleillä valellen;
+Lähtee poika tielle talviselle
+Emäntien armoo anomaan.
+
+Kauvan äiti häntä katseleevi
+Äärelt mökin pienen akkunan;
+Kyynelvirta hänen helmaans vuotaa,
+Povi painuu, sydän musertuu.
+
+Katoo viimein hänen silmistänsä
+Metsän korpeen pieni matkamies,
+Äiti vuoteellensa kallistuuvi
+Taivaan korkeuteen rukoillen.
+
+Eteläisen kelmeällä reunal
+Päivän lamppu seisoo hymyten,
+Himmentyy ja sammuu lounaisessa,
+Kuumottavat kruunut honkien.
+
+Yö on tullut, myrsky vuorilt kiljuu,
+Kaikkial on pauhu, pimeys,
+Pinta maan ja otsa kylmän taivaan
+Peittyy lumituiskun kierroksiin.
+
+Mikä ääni hirveä nyt kaikuu
+Kankahalla majan ympäril?
+Petoin ulvominen herättäävi
+Kurjan vaimon vaisust unestans.
+
+Niinkuin kirouksen kaupungista
+Vimmattujen sieluin kirkuna,
+Niinpä kaikuu susilauman ääni,
+Parku, meteli ja ähellys.
+
+Tämän kuulee kauhistuksel vaimo,
+Toki liikkumatta vuoteeltans;
+Hikihelmet kylmät otsalt kiirii,
+Kun hän hiljaisuudes rukoilee:
+
+»Pelasta mua täältä, korkee taivas,
+Pelasta myös pieni poikaisein!
+Täällä aina ahdistus ja tuska,
+Siellä rauha ijankaikkinen.»
+
+Niin hän hiljaisuudes rukoileevi
+Myrskyn riehuessa kankahal,
+Villin petojoukon ulvoessa;
+Rukouksens kuultiin korkuudes.
+
+Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää,
+Myrsky raueten jo hengittää,
+Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
+Sinisyydes loistaa kelmee kuu.
+
+Vaaleana olkivuoteellansa
+Vaimo kuolon unta uneksuu
+Kädet ristis rinnoillansa kylmil;
+Rukoukseen on hän nukkunut.
+
+Vaaleana lumivuoteellansa
+Talvimetsäs poika uneksuu
+Kädet ristis vasten kylmää rintaa;
+Rukoukseen on hän nukkunut.
+
+Kinoksella pieni poika istuu,
+Lumi kiireellänsä kimmeltää,
+Kainalossa onpi paimenlaukku,
+Laukus kaarnaleivän palanen.
+
+Tammipakkanenpa seisautti
+Vienon sydämmensä sykkinän,
+Mut nyt ollos huoletonna aina
+Kylmän, nälän tuskist, poikainen.
+
+Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää
+Hurja myrsky lepoon käynyt on.
+Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
+Sinisyydes loistaa kelmee kuu.
+
+Kaksi tähtee, armahammat muita,
+Säteilee tuol taivaan kannen all.
+Miks niin ihmeellisen ihanasti
+Murheen laaksoon katsahtavat he?
+
+Runotarpa kertoa nyt tietää:
+»Siellä kirkkaudes kunnian
+Onpi äiti poikans pienen kanssa;
+Alas katsovat he hymyten.»
+
+Mikä autuus tyynees katsannossa,
+Sointo, rauha ijankaikkinen!
+Heidän menneet päiväns kankahalla
+Unelmana johtuu mielehens.
+
+
+
+RIPPILAPSET
+
+Temppeliin astuvi nuorukaisjoukko,
+Astuvi impiä valkeissa vaatteis
+    Kellojen kaikunas
+  Ja urkujen huokaavas soitos;
+  Ja läntinen myrsky käy.
+
+Kuva on korkea alttarin seinäs:
+Pilvissä väikkyy siel Ihmisen Poika
+    Sankarin katsannol,
+  Mut ihanast hymyvät huulens
+  Ja otsansa kimmeltää.
+
+Näät siellä Saaronin viherjät niitut
+Siintävän kaukana; korkeat palmut
+    Kidronin rannalla
+  Ja Hermonin himmeät vuoret
+  Näät hohtavan taivaan all.
+
+Mutta nyt vaikenee juhlainen soitto,
+Alttarin ääressä seisovat vieraat;
+    Saarnaaja lausuvi
+  Getsemanen synkeäst yöstä
+  Ja Sionin kaupungist.
+
+»Kilvellä uskon ja miekalla hengen
+Taistele aina ja lohdutust etsi
+    Taivahan atriast,
+  Ja kunnian kultasen kruunun
+  Saat Sionin kaupungis.»
+
+Alkavi taasen laulu ja soitto,
+Ales hän kumartuu, neitonen kaino,
+    Alttarin juurehen,
+  Ja rintansa nousee ja vaipuu
+  Ja poskensa liekehtii.
+
+Humisee, kaikuuvi temppelin kumos,
+Kaikuu kuin kultasten koskien pauhu
+    Seinissä vuorien
+  Ja kirkkaana Ihmisen Poijan
+  Näät pilvien korkuudes.
+
+Atria päättyy ja temppelist astuu
+Nuorison joukko, ja läntisen myrskys
+    Huohottain impi käy,
+  Sireenien aaltova metsä
+  Sen poskille liehtoilee.
+
+
+
+UUDISTALON-PERHE
+
+Raikas tuuli Pohjolasta
+Käy ja metsä humisee,
+Korven rannas raiskiossa
+Niittuu raivaa uljas mies.
+
+Risut tieltä singahtelee,
+Vesat maasta temmataan,
+Juuret räikyy, kannot nousee,
+Kaikki siirtyy röykkiöön.
+
+Katseleevi lakeutta
+Jäljissänsä nuori mies,
+Toivo hänen kasvoilt loistaa,
+Toivo niitost tulevast.
+
+Niin hän seisoo ilon katseel:
+Metso korves kotkottaa,
+Tuliluikkuns kuusen juurelt
+Ottaa mies ja korpeen käy.
+
+Hetken päästä metsän kohdust
+Kaikuu tuima paukaus,
+Korvest astuu ampuniekka
+Koirasmetso saaliina.
+
+Taasen työhönsä hän käypi,
+Kirves vilkuu raivaes,
+Kirves vilkuu, metsä mäikyy,
+Uusi niittu laajenee.
+
+Pohjolasta tuuli pauhaa,
+Kesän taivas kirkas on,
+Heljä aurinkoinen ehtii
+Puolipäivän korkuuteen.
+
+Sillon kuuluu soma laulu
+Kanervaiselt kankahalt;
+Kenen onpi lempee ääni?
+Kuka nummel helottaa?
+
+Miehen oma nuori vaimo,
+Avionsa armahin,
+Nainen keltakiharainen
+Kultanummel laulelee.
+
+Miksi käypi nainen tännen,
+Korven rantaan raiskioon?
+Evästä hän miehellensä
+Huivis valkeassa tuo.
+
+Rakentaa hän päivällisen
+Ystävällens nurmelle;
+Mätäs onpi miehen pöytä;
+Mieluisa on atrians.
+
+Istuu nainen miehens vieres
+Imehtien saalista,
+Metsän poikaa, jonka luoti
+Kaatoi kuusest korkeast.
+
+Mutta mies hän kertoileevi,
+Kuinka ennen lapsena
+Tässä karjas käydessänsä
+Taloa hän rakensi.
+
+Missä seisoi asuinhuone,
+Missä talli, ometto,
+Kuinka naapurien kanssa
+Raja-aidoist riideltiin.
+
+Kuinka kurja emäntäinen
+Isännältä löylyy sai,
+Kosk ei miesten työstä tulles
+Valmis ollut atria.
+
+Tätä kuulteleevi nainen
+Ilonaurun helinäl;
+Ruusut hänen poskil hohtaa,
+Katsantonsa liekehtii.
+
+Mutta koska atriansa
+Päättänyt on uljas mies,
+Emäntänsä pöydän korjaa,
+Tähteet huiviin valkeaan.
+
+Lähtee taasen nuori nainen
+Kotihinsa kulkemaan;
+Huuheleevi kankahalla,
+Kultanummel laulelee.
+
+Mutta mies hän työhöns käypi:
+Vesat maasta temmataan,
+Juuret räikyy, kannot nousee,
+Kaikki siirtyy röykkiöön.
+
+Niin hän toivon katsannolla
+Työksentelee ahkerast
+Korven rannas raiskiossa;
+Hiki otsalt helmeilee.
+
+Tuuli pohjan tuntureilta
+Taistelosta lepoon käy,
+Heljä aurinkoinen seisoo
+Lännen kultakynnyksel.
+
+Miesi työnsä vihdoin päättää,
+Kirveens iskee kantohon,
+Katseleevi lakeutta,
+Viheltelee veisuans.
+
+Viheltelee veisuansa,
+Uutta niittuu katsellen
+Korven rannas himmeässä,
+Kesäpäivän nukkues.
+
+Kuuluu sillon juhlallinen
+Kirkonkellon helähdys,
+Lakkiansa nostaa miesi,
+Kotihinsa astelee.
+
+Tuliluikku kainalossans,
+Metsän saalis laukussans,
+Olallansa tuima kirves,
+Niin hän kotihinsa käy.
+
+Häntä vartoo kotonansa
+Vaimo nuori toimeljas,
+Rakennellen ehtoollista
+Päähän pöydän honkasen.
+
+Vartoo häntä aatto-illan
+Lehditetty laattia,
+Lepopäivä rauhallinen
+Naisen armaan huomassa.
+
+Onnen myyri on se miesi,
+Kellä oma tanner on,
+Ystäväinen vieressänsä,
+Povel kalliin synnyinmaan.
+
+
+
+RUUSUSOLMU
+
+»Kaunis impi, kysymyksein kuule,
+Sydämmeni pyhä salaisuus.
+Sano, taitaisiko lemmen liekki
+Leimua mua kohtaan povestas?
+
+Niinpä kysyn sulta, impi kaunis,
+Jonka kuva aatoksissain käy
+Täyttäen mun uneksuvan sieluin
+Tunteil ihmeellisil, polttavil.
+
+Huomenna, kun kesä-aamu koittaa,
+Yrttitarhassa sun taasen nään;
+Solme kaulaliinas ruususolmuun,
+Jos mua lemmit, neito armahin.
+
+Huomenna, kun silmäni sua kiehtoo,
+Leikitse sen soman ruusun kans,
+Sormillasi poves kunnahilla,
+Ja se mulle taivaan leikki on.
+
+Mutta ellen näe leikkii tätä,
+Ellen ruusuu leukas lumen all,
+Sillon toivon päivä multa peittyy
+Ijankaikkisesti pilvihin.»
+
+Kirjoitti näin kirjeen neitoselle
+Nuorukainen päivän sammues;
+Tuli yö, mut Unonen hän viipyi,
+Viipyi kauvan hänen vuoteeltans.
+
+Mikä tuska ihana ja vimma,
+Mikä ihmeellinen kesä-yö!
+Mitä aattelee nyt kaino neito?
+Ruusun, näkeekö sen nuorukain?
+
+Leimaukset hänen sielus käyvät,
+Mustat pilvet kiiriskelee siel,
+Taasen pilvist paistaa valo toivon
+Niinkuin jumalien kaupungist.
+
+Mutta näkyy viimein aamun hohde
+Etääl lännes vuorten harjanteil,
+Nuorukainen kohta kammiostans
+Yrttitarhaan ihanaiseen käy.
+
+Puhaltelee hieno aamutuuli,
+Haju tuoksuu kedol viherjäl,
+Koska ruusut, kainot sinikellot
+Kumartelee alla siipein Koin.
+
+Yksin käyskelee hän puiston verhos
+Niinkuin, tuomioonsa vartoes,
+Kuolleen varjo ijäisyyden rannal,
+Tietämättä missä kodon saa.
+
+Määrätäänkö hälle synkee Hades
+Tahi ihana Elysium?
+Siitä levotonna väikkyilee hän,
+Niinpä yrttitarhas nuorukain.
+
+Vihdoin toki ääniä hän kuulee,
+Joukon naisia hän nähdä saa,
+Heidän seurassansa impi kaunis
+Levottomil askeleilla käy.
+
+Vallattomast nuorukaisen sydän
+Sykkii, silmänsä hän teroittaa
+Kohden povee lähestyvän immen,
+Näkyisikö onnen merkki siel.
+
+Näky armahin! Siel ruusu kaunis
+Huohottavil rinnoil punertaa:
+Niinkuin haamu nuorukainen seisoo,
+Kuulee kaukaa meren pauhun vaan.
+
+Hälle Saaronis ei kukkaist löydy
+Ihanata niin kuin ruusu tuol,
+Joka neidon kaulas myhäileevi,
+Kuni viitta maahan autuuden.
+
+Salasilmäyksen impi heittää
+Kohden nuorukaista, matkan pääs,
+Sormens suutelevat liinan solmuu,
+Tuli hänen poskillensa käy.
+
+Yrttitarhas naisten joukko kulkee,
+Äänetönnä impi astelee,
+Ja kun haastelee hän, toisialla
+Toki kuleksivat aatoksens.
+
+Senpä näyttää hänen huultens hymy
+Suloinen, täys lemmen hekumaa;
+Niinpä hymyileevi sielu taivaas,
+Pyhää kirkkautta hengittäin.
+
+Kummul viherjällä joukko seisoo
+Alat riemusasti haastellen,
+Mutta äänetönnä impi seisoo
+Poskilt kiharians viskellen.
+
+Katsahtaa hän säteilevil silmil
+Avaruuteen sinikorkuuden,
+Otsa loistaa niinkuin pilven kiire
+Tämän kauniin aamun paistehes.
+
+Mutta nyt, kuin koska tuulen kierros
+Koivun kruunust sateen ravistaa,
+Impi ihanassa itkus hyrskyy,
+Tannert kyyneleillä kastellen.
+
+Kyselevät armaat kumppaninsa,
+Miksi neito nuori itkuun käy,
+Mutta hymyten taas seisoo neito,
+Poskilt kiharians viskellen.
+
+Mikä kuva, tämä, yrttitarhas,
+Jota katsahteli nuorukain!
+Siirtyisikö hänen muistost hetki,
+Koska impi itki kunnahal?
+
+Mutta poistui viimein naisten joukko,
+Niinmyös impi heidän seurassans,
+Toki leikittelit kerran vielä
+Vienot sormet ruususolmulla.
+
+Silmäns heitti hän viel nuorukaiseen,
+Poskil leimui kaino punerrus.
+Kaksi aamutähtee sillon peittyi
+Metsän reunaan pilvis ruusujen.
+
+Mutta harhaellen puiston yössä
+Nuorukainen kauvan käyskeli;
+Kalliol korkeel viimein seisoi,
+Meri aava alla aaltoili.
+
+Vihaisina laineet myrskys riehuit,
+Temmeltelit tuulen kierrokset.
+Kierrokset te armahimman tuulen!
+Kaunis myrsky onnen päivänä!
+
+
+
+MIES
+
+»Korkee kuusi kunnahalla tuolla,
+Uros vakaa vuosisatojen,
+Ollos kuva elämäni aina!
+Kuni sä ma seistä tahdon tääll,
+Koska myrskyt käyvät elon saarel
+Keskel ijäisyyden aavaa merta.
+
+Niinkuin nyt tuo tähti kiireelläsi
+Kiiltää, sankar tyyni, partanen,
+Niinpä alat katseestani käyköön
+Puhdas, säteilevä kirkkaus,
+Koska tuhon, kiusauksen henget
+Sydäntäni piirittämään käyvät.»
+
+Niin on aatos miehen, jonka huone
+Komee seisoo harmaal kalliol,
+Ja hän itse portaal, katsahdellen
+Kunnahille, kuusten kranssaamat,
+Hengittäes lempeen kesä-illan,
+Taivaan tähtijoukon loistaessa.
+
+Lepoon käy hän, makeasti nukkuu,
+Vuoteens vapaa synkeist muistoist on.
+Unes vaeltaa hän onnellisna
+Katsahdellen korkeilt tuntureilt
+Laaksoon, jossa lempeesilmä neitons
+Käyskelee ja ilosesti laulaa.
+
+Hänen laulunsa on toivontähdest,
+Joka juhlallisest säteilee
+Halki ijäisyyden avaruuden.
+Laulu kaikuu, sota pilvis on,
+Miekan kalske, temmellys ja jyske,
+Mutta pilvet siirtyy, taivas selkii.
+
+Niin hän uneksuu ja viimein herää
+Idän rannal seistes aamun Koin;
+Kirkastetuil kasvoilla hän nousee
+Unohduksen virrast viileäst.
+Elo hymyy niinkuin aurinkoinen
+Nousussansa purpuraiselt vuoteelt.
+
+Ulos astuuvi hän huoneestansa,
+Koska karjankellot kilisee,
+Käyskeleevi viljavainiolla,
+Joka hienos tuules lainehtii.
+Valmis onpi säihkyväinen vilja,
+Sadon lupaavi se monin kerroin.
+
+Mutta mikä mailma taivaan reunal,
+Synkeä kuin päivä tuomion?
+Mitä vuorii toinen toisens seljäs
+Tulenkarvasilla päärmeil siel?
+Ylösrynkää sieltä ukkospilvi
+Pimee, raskas; jyry vaisu kuuluu.
+
+Nyt se korkeuden kiireel seisoo,
+Jylisee, ja vapiseva maa
+Tules, raesatees uiskentelee,
+Pilvikorkeet kuuset pirstotaan;
+Pelto, äsken vihanto ja kaunis,
+Kuvailee nyt hävityksen leirii.
+
+Mies tän näkee, katsahtaavi jalost
+Luonnon kamppausta, lausuen:
+»Ihanata! Neitoni on jäljel,
+Kartanossa korkeel nummel tuol,
+Vaikka mailman kalleuksist köyhä,
+Mutta sydänt rikasta hän kantaa.
+
+Käteni on vahva, silmäin kirkas,
+Uudestaan mä kylvän peltoni,
+Ja kun vuosi kierroksens on tehnyt,
+Vilja kultainen täs kimmeltää.»
+Niin hän lausuu kotiin käydessänsä;
+Katsannosta loistaa lemmen liekki.
+
+Mutta näytös ankarampi vielä
+Vartoo häntä kotokalliol:
+Katso, ukon kadehtiva nuoli
+Miehen huoneeseen on iskenyt,
+Liekkein helmas asuntonsa seisoo,
+Taivaan otsaa tulikielet nuolee.
+
+Mies tän näkee, katsahtaavi jalost
+Luonnon kamppausta, lausuen:
+»Ihanata! Neitoni on jäljel,
+Kartanossa korkeel nummel tuol,
+Vaikka mailman kalleuksist köyhä,
+Mutta sydänt rikasta hän kantaa.
+
+Käteni on vahva, silmäin kirkas,
+Toisen huoneen rakennan mä taas,
+Ennenkuin kaks kertaa aurinkoinen
+Käynyt onpi eteläisil mail.
+Impi, ihanalle lempein tuntuu
+Humisevan tulimeren ääres.
+
+Komee impi, joka väikyt nummel,
+Jossa pauhinalla tuulet käy,
+Tuimat tuulet männistössä tuuhees
+Ympär armahimman kartanon,
+Voimallisesti kuin liekit tässä
+Lempein leimuu; luoksesi mä riennän.»
+
+Koska viimein sammunut on liekki,
+Kohden immen kotoo kulkee mies,
+Uljaal mielel, säteileväl silmäl
+Halki salojen hän astelee.
+Näkyy huone mäntymetsän suojas,
+Akkunat sen lempeest katsahtavat.
+
+Käyskelee hän keltasantast tietä,
+Impi kaunis häntä vastaan käy.
+Mutta miks niin röykkeä on käyntins?
+Miks ei kuulu äänens helinää?
+Mikä penseys on niillä huulil,
+Katsannossa mikä talven kylmyys!
+
+Niinkuin tuuli öisest, jäisest merest
+Miehen sieluun sanat puhaltaa:
+»Toisen lemmen-ystävän mä löysin,
+Hae itselles myös toinen sä»,
+Sanoi neito, hyväst jätti, poistui,
+Ylevästi astuva Diana.
+
+Kotons raunioille mies taas käypi,
+Vitkon astelee hän öisel tiel
+Kelmentyneil poskil, katseel synkeel,
+Huomaamatta matkan joutumist,
+Huomaamatta onko yö vai päivä
+Käy hän synkeen salon hyminässä.
+
+Kaikki sumus, sekamelskas kiirii
+Silmis yksinäisen kulkijan,
+Niinkuin koska talven tuisku peittää
+Pyörteihinsä laaksot, korkuudet,
+Tahi niinkuin aarnios hän väikkyis,
+Kohdus humajaavan rautavuoren.
+
+Ei hän kuule askeleitans tiellä
+Eikä metsäs ääntä huhkaimen;
+Aatoksensa epäilyksen korves
+Kulkee niinkuin lapsi eksynyt;
+Kadottanut on hän sieluns päivän,
+Kadottanut syämmen-ystävänsä.
+
+Mut kosk tumma puol-yön valo pohjaa
+Kuusten tutkaimille hengittää,
+Huoneens sauvuvilla raunioilla
+Äänetönnä seisoo kalvee mies;
+Siinä seisoo hän ja mietiskelee
+Ihmisluontoo, elon arvotusta.
+
+Kuinka toivon kauniit rakennukset
+Lepää meren santarannal tääll,
+Niin hän kalveana mietiskelee,
+Sydän tempoellen poves lyö,
+Hurjat virrat sielussansa kiitää,
+Pimeä kuin syvyys valtameren.
+
+Niin hän kauvan kalliolla seisoo,
+Viimein aamutuuli puhaltaa,
+Korkee kuusi kunnahalla pauhaa;
+Sinnen katsoo kalliolta mies,
+Ja hän kohottaavi tukehtuvan rintans,
+Aatoksissansa hän haastelee:
+
+»Ilo elämäin on hautaan pantu,
+Itse murheellisna ristinä
+Seison haudan äänettömäl kummul.
+Mihen katsantoni teroitan?
+Mitä vartoon, koska rakentelen?
+Maata Tuonen, Kalman santapeltoo.
+
+Mutta tämän pellon toisel partaal
+Alkaa taasen toivon aamumaa,
+Siellä onpi isieni linna,
+Siellä onpi istuin mulle myös.
+Ihanata! Itä valkeneevi!
+Toivo virtaa halki ijäisyyden!
+
+Peltoni mä kynnän taas ja kylvän,
+Sarat loiskiessa lintusten;
+Vilja sieltä elantoni olkoon,
+Juomain kirkas vesi lähteestä.
+Tähän majan pienen rakennan,
+Täs on asuntoni, työni pellot.
+
+Ole lystitarhain, pelto, niittu,
+Metsola, mua ota helmahas,
+Mutta kaunis, ihanainen neito
+Kartanossa mäntyin varjomas,
+Miksi oli syämmes petollinen!
+Miksi huikenteli kurja mieles.»
+
+Niin hän mietiskelee kalliolla,
+Siitä nukkuu syvään unehen
+Päätäns nojaellen rauniolle,
+Mutta nukkuessaan kiilostaa
+Kirkas kyynel hänen poskellansa;
+Aamupaiste kyynelhelmen kultaa.
+
+Mutta vielä kertoella tahdon,
+Kuinka elämänsä päivät mies
+Yksinänsä iltoihin tääl vietti.
+Kalliot hän asui majassans,
+Peltoons viljeli hän ahkerasti,
+Hedelmänpä runsaan työnsä kantoi.
+
+Köyhän turva, orvon suoja aina
+Onpi majassans mies äänetön,
+Harvoin sanat hänen huulil kaikuu,
+Harvoin hänen huulens myhäilee.
+Vakaana hän aina käyskeleevi,
+Kaukaisuutta katsantonsa kiehtoo.
+
+Käsivarrellans kiväärii kantain
+Usein käy hän yössä metsien,
+Siellä uskollisen koirans kanssa
+Viipyilee hän iltahämäriin.
+Niin hän vuosikymmeniä viettää
+Poudas, satees. Uros harmeneevi.
+
+Moni syntyy, moni hautaan vaipuu
+Kiertoessa täällä aikojen.
+Saapi kerran sanoman mies kuulla:
+Nainen, joka petti sydämmes,
+Kuolon portilla nyt vapiseevi;
+Anteeks-antamust hän pyytää sulta.
+
+Anteiks-antamuksen uros antaa
+Lempeän ja kultahymyvän
+Niinkuin kauniin päivän lasku lännes.
+Tämän kuulee neito katala,
+Kasvons kirkastuu, ja siunauksel
+Koht hän ijäisyyden uneen nukkuu.
+
+Vuosii monta sankar vielä nähtiin
+Käyskelevän pelloil, metsän yös
+Niinkuin korkee, juhlallinen haamu
+Entisyyden tummast hämäräst
+Harmaat kiharansa tuules väikkyy,
+Ihmeellisest loistaa katsantonsa.
+
+Mutta kerran koska iltahetkel
+Kuusen kruunus tähti uneksui,
+Mies oil lepoon käynyt, sydämmensä,
+Lemmenlämmin ennen, kylmä oil,
+Mutta hänen otsalt aamu paistoi,
+Hänen huulilt hymy taivaallinen.
+
+
+
+NIITTU
+
+Niittu on metsässä kalteva pohjaan,
+  Kuusilta ympäröitty,
+Korkeilta kuusilta synkeäs kaapus,
+  Kiireillä kotkat sinkoo;
+  Kumpu on sen keskellä
+  Viherjäinen, sileä,
+Ja kallistuuvi rauhallinen niittu
+  Matalakoivuseen suohon.
+
+Seistessäs niitulla ihanal kummul
+  Katsahda tienoon pohjan:
+Aho siel paistaavi, mansikkatöyräs
+  Toispuolel harmaat suota.
+  Onko kotokunnas siel,
+  Ilomäki lapsuuden,
+Kun sydämmeni tunteist kummallisist,
+  Muistoista ihanist riutuu?
+
+Olipa pilvinen sunnuntaipäivä
+  Helteises heinäkuussa,
+Juhlallist muotoa kantoivat kuuset
+  Kotkien kirkkuessa;
+  Tuuli oli vaijennut,
+  Vitkon pilvet kiiriilit,
+Kuin vuoret mustanharmaat, kuusten kärjil
+  Vallitsi himmeys kaunis.
+
+Vaikkapa lapsuuden liepeä viiri
+  Otsallain väikkyi vielä,
+Nuorison seurassa karkelin niitul,
+  Kunnaalla ruohosella;
+  Nuorukaiset karkelit,
+  Vilkkaat immet karkelit,
+Ja ilon pauhinasta metsä kaikui,
+  Kuusisto synkeä kaikui.
+
+Yks oli impien iloses joukos
+  Kaarevil silmäripseil,
+Hartioil aaltoilit kiharat mustat,
+  Kiiltävät, hiilumustat;
+  Hopeekellon helinä
+  Oli hänen äänensä
+Ja liikuntonsa niinkuin taivaan-haamun,
+  Koska hän kunnaalla väikkyi.
+
+Miksi niin ihanast hekumast sykkyy
+  Hohtavat ohauksein?
+Miksi tuo pyhästi kuohuva kuume
+  Syämmeni kammioissa?
+  Miksi kuuset synkeät
+  Katsahdit niin armahast?
+Maa, taivas, miks niin autuaasti hymyit?
+  Enpä mä tietänyt sillon.
+
+Alat vaan virtasi impeä kohden
+  Katsantoin säteet kaikki,
+Harhaillen viivyit he kaunosen kasvoil,
+  Purpurahuulillansa.
+  Hänen silmäins lähteistä
+  Kaukamailma riutuva,
+Kuin vaisut kodon sinikunnaat tuolla,
+  Kangasti sieluuni armaast.
+
+Iloitsit kunnaalla immet ja poijat
+  Ehtoosen myöhään asti;
+Aamua, sillon kosk niitulle tultiin,
+  Muistin kuin entisyyttä.
+  Kotihin nyt käyskeltiin
+  Tuleniskus Kalevan,
+Kuin houraileva seurasin mä heitä
+  Ihanal heinäkuun illal.
+
+Viimeisen kerranpa katselin sillon
+  Kaunista neitoo täällä;
+Valkean säihkynäs äänettömässä
+  Kiharans uiskentelit;
+  Otsa! tulen valkeus,
+  Silmäkuopis, hämäryys,
+Ja lempee äänens kerran kaikui vielä,
+  Ainiaaks meistä hän siirtyi.
+
+Ainiaaks siirtyi hän kaukaisiin maihin
+  Lainetten aavaa tietä,
+Ei toki kuvansa muistostain siirry,
+  Ei tämän taivaan alla,
+  Eikä päivä pilvinen;
+  Eikä niittu himmeä,
+Siel näin mä mustakiharaisen immen,
+  Näin hänen unessa armaas.
+
+
+
+IKÄVYYS
+
+    Mi ikävyys,
+Mi hämäryys sieluni ympär
+Kuin syksy-iltanen autiol maall?
+  Turha vaiva täällä,
+  Turha onpi taistelo
+Ja kaikkisuus mailman, turha!
+
+    En taivasta
+Mä tahdo, en yötä Gehennan,
+Enp' enään neitosta syliini suo.
+  Osani vaan olkoon:
+  Tietämisen tuskast pois,
+Kaik' äänetön tyhjyys olkoon.
+
+    No, ystävät!
+Teit' kerranpa viimeisen pyydän,
+Oi! kuulkaat mitä nyt anelen teilt:
+  Tuonen-tupa tehkäät
+  Poijan tämän asunnoks;
+Hän kätköhön mullan astuu.
+
+    Mun hautani
+Nyt kaivakaat halavain suojaan
+Ja peitol mustal se peittäkäät taas,
+  Sitten ainiaksi
+  Kartanostain poistukaat;
+Mä rauhassa maata tahdon.
+
+    Ja kumpua
+Ei haudallein kohokoon koskaan,
+Vaan multa kedoksi kamartukoon,
+  Ettei kenkään tiedä,
+  Että lepokammioin
+On halavan himmeän alla.
+
+
+
+METSÄMIEHEN LAULU
+
+Terve, metsä, terve, vuori,
+Terve, metsän ruhtinas!
+Täs on poikas uljas, nuori;
+Esiin käy hän, voimaa täys,
+Kuin tuima tunturin tuuli.
+
+Metsän poika tahdon olla,
+Sankar jylhän kuusiston,
+Tapiolan vainiolla
+Karhun kanssa painii lyön,
+Ja mailma Unholaan jääköön.
+
+Viherjäisel laattialla,
+Mis ei seinät hämmennä,
+Tähtiteltin korkeen alla
+Käyskelen ja laulelen,
+Ja kaiku ympäri kiirii.
+
+Kenen ääni kiirii siellä?
+Metsän immen lempeän;
+Liehtarina miehen tiellä
+Hienohelma hyppelee,
+Ja kultakiharat liehuu.
+
+Ihana on täällä rauha,
+Urhea on taistelo:
+Myrsky käy ja metsä pauhaa,
+Tulta iskee pitkäinen
+Ja kuusi ryskyen kaatuu.
+
+Metsän poika tahdon olla,
+Sankar jylhän kuusiston,
+Tapiolan vainiolla
+Karhun kanssa painii lyön,
+Ja mailma Unholaan jääköön.
+
+(1866)
+
+
+
+
+KIRJALLISESSA AIKAKAUSLEHDESSÄ 1866 JULKAISTUT RUNOT
+
+
+TORNIN KELLO
+
+Yksin illan hämärässä
+Impi pitkin tietä käy,
+Linnut laulaa, lensee tuuli
+Hongistossa hiljaa soi.
+
+Astelee hän onnellisna
+Sulhastansa muistellen;
+Siitä katseens' taivaan tuli,
+Siitä hymy huulillens'.
+
+Alkavi nyt pyhä soitto,
+Torninkellon kuulee hän;
+Vuorten kiireilt' laaksoin pohjiin
+Kaiku ympär humisee.
+
+Siinä seisoo neito nuori
+Unelmissa autuaiss',
+Muistelevi hetkee armast',
+Kosk' hän kultaans' vihitään.
+
+Astelee hän onnellisna,
+Vaeltaja vastaan käy,
+Häitä neito kyselevi,
+Miksi torninkello soi.
+
+»Sentään soipi torninkello,
+Että kuoli nuorukain,
+Poika komeest' kartanosta,
+Joka kaukaa siintää tuoll'.»
+
+Nytpä neito itkuun päätyi,
+Kyynel juoksi rinnoillens.
+»Miksi itket, impi kaunis,
+Kaulaliinaas kastelet?»
+
+»Sitä itken, impi koito,
+Että kuoli sulhasein;
+Kaikuessa torninkellon
+Kiirehti hän Tuonelaan.
+
+Äsken tässä astellessain
+Olin onnen helmalaps',
+Sillon loisti ilon päivä,
+Nyt on murheen, kuolon yö.
+
+Mihin vertaan ihmis-onnen?
+Mikä onpi ilo tääll?
+Päivän paiste pilven reijäst'
+Kankahalla autioll'.
+
+Pian soikoon kello taasen,
+Murhevirsi kuulukoon!
+Kultain kanssa tahdon aina
+Asua ja rakentaa.»
+
+
+
+ENSIMÄINEN LEMPI
+
+Käy nuorukainen synkeess' Metsolassa,
+  Pylvässaliss' kaikuvass';
+Kiväärii kantaen hän kiiteleevi
+  Halki sinisaloen,
+  Ja kuusiston kuningast'
+  Luotinsa kiehtoo,
+Se tuima ja tarkka kuin Pitkäisen nuoli.
+
+Hän viimein vuorten vinkalossa kohtaa
+  Partahisen kontion,
+Kiväärins pamahtaa ja savu kiirii:
+  Ohto otsall' verisell'
+  Päin karkaavi ryskyen,
+  Vihasta hurja,
+Mut rintansa keihääsen syöksee--ja kaatuu.
+
+Niin lepää siinä voimallinen sankar',
+  Povi verta vuotaen,
+Hän nukkuu, kylmenee, ja unohdettu
+  On nyt elon taistelo,
+  Ja nuorukain käyskelee
+  Kotihins taasen,
+Kosk' väsynyt aurinko läntehen vaipuu.
+
+Ja kaunis onpi nuori ampuniekka:
+  Otsa kirkas, viaton,
+Kuin aurinko on silmä säteilevä,
+  Poski kuumast' liekehtii,
+  Ja ruskeat kiharat
+  Poskellans' väikkyy.
+Kosk' ehtoosen liehaus vuorilta lentää.
+
+Hän jalost' käyskeleevi, tiensä kulkee
+  Ohi komeen kartanon,
+Ja ilosoitto sieltä kauvas kuuluu,
+  Saarnimetsä kajahtaa;
+  Ja katsomaan leikkiä
+  Nuorukain rientää
+Ja pian on edessään loistava sali.
+
+Ja saliss' loistavassa joukko tanssii
+  Häitä kauniin tyttären.
+Jasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist',
+  Sinertävist' sireeneist'
+  Ja morsius-myrtistä
+  Haju käy ympär,
+Ja saarnisto hymisee ihanast' soitost'.
+
+Mut morsian, se nuori, mustakihar',
+  Huohuttaen tanssist' käy.
+Hän kaunis on kuin ehtoo Eedenissä,
+  Vakaa, kaino, viaton.
+  Kuin ihmeellii'n kangastus
+  Toivomme maasta
+Hän seisoovi raueten lehtien varjoss'.
+
+Ja nuorukaisen katse matkan päästä
+  Kohden kaunist' morsiant'
+On teroitettu niinkuin hourailevan;
+  Posken liekki siirtyy pois
+  Ja sydän lyö tuimasti
+  Paisuvass' rinnass',
+Ja sieluns on teiskova, kiertova kaaos.
+
+Ja impi, joka lehtein varjoss' seisoo,
+  Toisen kallis aarre on,
+Se vuorittaavi nuorukaisen sielun
+  Muurill' mustall', hirmuisell',
+  Ja toivonsa aurinko
+  Pilvihin sammuu
+Ja mielensä harhailee synkeäss' yöss'.
+
+Tok' vielä viipyy kelmee ampuniekka,
+  Viipyy häitä katsellen,
+Kosk' morsian se nuori, ihmeenkaunis,
+  Tanssiss' väikkyy raueten,
+  Ja morsius-myrtistä
+  Haju käy ympär,
+Ja saarnisto hymisee ihanast' soitost'
+
+Pois ryntäävi hän viimein äänetönnä
+  Halki puiston pimeän
+Ja seisoo sammaleisell' kalliolla
+  Keskell' öistä männistöö;
+  Kiväärinsä leimaus
+  Valkasee metsän,
+Ja kuolleena kaatuu hän mäntyen juurell'.
+
+Niin nukkui uljas, kaunis nuorukainen
+  Käärittynä savuhun,
+Ja Metsolassa kaiku ampumuksen
+  Hänen uneen viihdytti.
+  Ja tyyneys vallitsi
+  Tienoossa ympär,
+Vaan yösiikko lenteli mäntyen kärjill'.
+
+Mut pauhinalla ilojoukko viettää
+  Häitä kauniin neitosen;
+Jasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist',
+  Sinertävist' sireeneist'
+  Ja morsius-myrtistä
+  Haju käy ympär,
+Kosk' hääkunta pyörien ringissä juoksee.
+
+Mut hiljaisuus on nuorukaisen vaiheell'
+  Metsäss' sammalkallioll',
+Ja lempee kuu hänt' taivaalt' katseleevi.
+  Äänetönnä makaa hän
+  Ja tunturin lumena
+  Kasvonsa loistaa,
+Ja katkera vakuus on huulillens seisnyt.
+
+
+
+LINTUKOTO
+
+Meress' kaukaall' eräs saari soma löytyy,
+Lehtinen. Sen jyrkät, kallioiset rannat
+Vastarinta ijankaikkinen on myrskyss',
+Koska aavan meren vallattomat lapset,
+Kuin sotajoukko kransattuna, päällekarkaa,
+Anastaaksens Lintukodon kauniin saaren.
+Niitty viherjä on keskell' tätä saarta,
+Keskell' niittyy kulta-keltain pelto läikkyy,
+Kantain hedelmiä ilman talven unta;
+Keskell' peltoo soipi tuuhee lehtimetsä,
+Soi kuin rauhan kaupungissa, lemmen maassa;
+Keskell' metsää pieni kukkas-kunnas seisoo,
+Kunnaan kiireell' huone linnunlaulupuusta.
+Hieno sammal tämän huoneen katoll' kasvaa,
+Kukkainen siell' hymyellen luoksens viittaa
+Lintuja ja hyrrääviä mehiläisii.--
+Kuolematta, ijäisessä nuoruudessa
+Asuu tässä kerikansa pieni, kaunis;
+Kaunis, vaan ei kymärtynyt peikkojoukko,
+Niinkuin tarinoissa usein kuulla saamme.
+Tässä linnut asuu, lauluniekat pienet,
+Tässä käki, ilolintu, kyntörastas
+Lehdistössä äänens ympärkaikuu antaa
+Pelkäämättä ilmass' sinkoilevii haukkoi,
+Kotkia ja öitten ilkeit' huhkaimia.
+Elo ystävyyden!--
+
+                 Vilkkaat keripojat
+Pellot kyntää, kukostavat niityt niittää;
+Laulaen käy alat' heidän ilotyönsä.
+Keri-immet, ruusuposkill', valkeiss' vaatteiss',
+Miehustalla vyö kuin kesän kirkas taivas
+Sinertävä, kukkasseppel kiireillänsä,
+Kangast' kutoo helskyttäen korkeess' lakass',
+Tahi yhteist' atriaa he rakentavat
+Viherjälle tanterelle lehdon suojaan.
+Sillon liike elävä on impiparvess',
+Sillon kieli virkeästi livertelee,
+Kilahtelee usein naurun hopeekello.--
+
+Yhtyvät he atrialle, uljaat pojat
+Niinkuin neidot kauniit vaatteiss' valkehissa,
+Vöissä sinisiss' ja kukkas-seppeleissä.
+Kanssapuhe ilonen käy pöydän ääress'
+Elämästä Lintukodon saaress' kauniiss',
+Tarinoja himeit' mailmoist' kaukaisista
+Siinä haastellaan ja ihmetellään
+Ympär pitkän pöydän, tuuheen metsän varjoss',
+Koska oksill' lintuin laulujoukko ääntää,
+Pieni, vilpas kiuru viserrellen
+Pyöriilevi paistehessa päivän kullan,
+Ja kosk' tuuli hieno, kukkas-hajuu täynnä,
+Koivistossa lehtiin kanssa leikittelee.--
+
+Taasen rinkitanssissa he kiitelevät
+Niinkuin niityll' kiertelevä länsituuli
+Keveästi; tahi, kyllästyen tanssiin,
+Käyvät purjehtimaan sini-lainehilla.
+Laivastonsa, lumivalkee joutsenparvi,
+Alat' heitä rannall' vartoo. Nytpä alkaa
+Purjeretki, iloretki ympär saarta,
+Laivat kimmeltävät, kaikki kuormans' saavat.
+Parittaisin nuori kerijoukko istuu
+Hartioilla joutsenen, ja rivi kulkee
+Yhtä rinnan pitkin saaren tyyntä rantaa.
+Ihanasti laulaa poika niin myös neito
+Armaas' syleilyksess' laivan hienoll' kannell'.
+Joutsen alakuloisesti ääntää,
+Ihanasti toki; linnut visertelee
+Rannall' kiistellen ja saaren metsä kaikuu;
+Meri kaikuu, taivaan kansi kaikuu,
+Kaikki yhteensulaa sointuun ihmeelliseen,
+Kaikk' on hyminä kuin Tapiolan linnass',
+Koska soivat siellä kultakanteloiset.
+Niinpä purjehtivi kaunis kerijoukko
+Joutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta,
+Ja kosk' viimein täytetty on iloretki,
+Maalle astuvat he iloleikkiin toisiin.--
+
+Mutta usein puitten juurilla he istuu
+Vasten rintaa aleskallistuneell' päällä;
+Tyyneest', armaast' tuijottelee katsantonsa
+Mietiskellen hiljaisessa ikävyydess'.
+Miksi ikävyydessä he uneksuvat?
+Miksi ihanasti kallistuvi päänsä?
+Senpä syytä eivät ymmärtää he taida
+Mutta tuskaton on heidän ikävyytens',
+Pian pois se haihtuu niinkuin aamun kaste
+Poskelt' kukkasen, ja karkeloihin taasen
+Rientävät he viherjälle tanterelle,
+Laulain onnen elämästä rauhan saaress'.
+Niin he iloitsee, ja viimein illan tulless'
+Vaipuvat he unen hienoon helmaan
+Unta kultast' näkemään, ja päälläns' väikkyy
+Kesä-yöseen tyyni, hymyilevä taivas,
+Niinkuin vaisunsinii'n, hiilakkainen huivi.
+Hiljaisuus on kaikkialla, aalto rannall'
+Makeasti makaa, liikahda ei lehti.--
+
+Aamu hohtaa, koivuin valkeet rangat loistaa,
+Lempee tuuli idän purpuraisilt' porteilt'
+Meren pintaa viivottaa ja ilma täyttyy
+Taasen lintuin viserryksest' lehdistössä.
+Sillon ihanasta unestansa herää
+Kerikansa, ijankaikkisesti nuori,
+Rientää ilotyöhöns Lintukodon saaress'.
+Uljaat pojat pellot kyntää, niityt niittää,
+Naiset kangast' helskyttävi korkeess' lakass'.
+
+
+
+KAUKAMETSÄ
+
+Alas kallioita lapsi riensi,
+Äitins luoksi riensi hän,
+Lausui loistavalla katsannolla:
+Nähnyt olen taivaan maan.
+
+»Mitä haastelet, mun pienoseni,
+Mitä taivaan kaukamaast'?
+Missä näit sä autuitten mailman?
+Sano, kulta-omenain.»
+
+Vuoren harjanteella kauan seisoin,
+Katsahdellen koilliseen,
+Siellä näin mä nummen sinertävän,
+Honkametsän kaukasen.
+
+Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,
+Armas päivä paistoi siell',
+Ylös kunnaan kiirehelle juoksi
+Kultasannotettu tie.
+
+Tämän näin ja sydämmeni riutui,
+Kyynel juoksi poskellein,
+Enkä ymmärtänyt miksi itkin,
+Mutta näinhän taivaan maan.
+
+»Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'
+Taivaan korkee sali on,
+Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
+Siell' on istuin Jumalan.»
+
+Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall'
+Kaukametsä haamottaa,
+Siellä ompi onnellisten mailma,
+Siellä autuitten maa.
+
+
+
+SUNNUNTAI
+
+Mä muistan sen lempeän laakson,
+  Ainiaan muistan sen,
+Miss' istuin ma neitoni kanssa,
+  Hellästi syleillen;
+Ja kiirehti kesänen päivä,
+Sunnuntaipäivä tyyni.
+
+Me varjossa valkean tuomen
+  Istuimme ruohistoss',
+Ja allamme kimmelsi järvi
+  Paisteessa auringon.
+Ja loiskelit Ahtolan immet
+Kultasell' santarannall'.
+
+Sen toisella rannalla seisoi
+  Temppeli korkea,
+Siell' kuulimme virsien veisun
+  Ihanast' huokaavan,
+Ja viimein, kuin jumalten maasta,
+Temppelin kello pauhas.
+
+Ja katselin kaukasta vuorta
+  Ylhäällä pohjosess'
+Kuin ihmeellist' Onnelan maata.--
+  Unien kangastus!
+Kosk' impeni sylissäin istui
+Temppelin kellon pauhuss'.
+
+Mut vait oli impeni kaino,
+  Katsahtain korkuuteen,
+Ja poskellans kyynele kiilsi
+  Helmenä kirkkaana.
+Mun käteni ihanast' eksyi
+Kiharains mustaan yöhön.
+
+Niin vietimme lempeäss' laaksoss'
+  Päivämme autuaan;
+Me varjossa valkean tuomen
+  Istuimme ruohistoss',
+Ja läheni kesänen ehtoo,
+Sunnuntai-ehtoo tyyni.
+
+
+
+UNEKSUMINEN
+
+Unta ma näin, mun impeni kaunis,
+  Mä kuolin sun helmahas;
+Himeys lempee mun vaiheellain väikkyi,
+    Kuin Saalemin kesä-yöss'.
+    Autuas oil kuolema,
+    Kuolema sun helmassas;
+Niin kuolisin tuhannet kerrat
+    Vaipuen helmahasi.
+
+Näinpä mä kaikk', vaikk' hämäräss' tummass'
+  Kaikk' korvani kuuli myös,
+Ihmisten äänet ja myrskyen pauhun,
+    Näin impeni sitovan
+    Myrttikranssii viileää
+    Kauneudeks kuolleelle,
+Ja viimein sen päähäni painoi,
+    Poskillans tuskan kuume.
+
+Hautaan mun kannoit, kaikuivat kellot,
+  Kuin tuomion ukkoset,
+Pimeät pilvet peittivät taivaan,
+    Ja sieluni synkistyi,
+    Mutta immen katsannoss'
+    Taasen lemmen taivaan näin;
+Mua saattoi hän kammioon kuolon,
+    Poskillans tuskan kuume.
+
+Vaikeni viimein ankara soitto
+  Ja vallitsi hiljaisuus,
+Kalmistoss' seistiin kuusien yössä
+    Mun hautani partahall':
+    Sillan neito kaunokihar
+    Esiintunkee punertain
+Ja, otsaltans hiukset viskain,
+    Seisovi arkkuin ääreen.
+
+Laski hän kätens rintani päälle,
+    Mua hyvästi jättäen,
+Suudelma kuuma huuliain poltti
+    Ja pyörrytti ihanast';
+    Leimahti mun povessain,
+    Elon virta koskena,
+Mua herättäin unesta lemmen,
+    Kiertonsa alkoi taasen.
+
+
+
+SOTA
+
+Jo leimuuvat tuliset viirit,
+Kaks joukkoa tanterell' seisoo,
+Kuin ukkosen pilveä kaksi,
+Niin uhaten toinen toistans.
+  He ryntää päin
+  Ja yhteen iskee,
+Kuin aalto ja karinen ranta,
+Ja alkavi hirveä leikki.
+
+Käy ympäri ankara kaiku
+Kiväärein ja tykkien jyskeest';
+He, oksentain tulta ja savuu,
+Nyt antavat kuoloo kylmää,
+  Ja torvi soi,
+  Ja trumpu pauhaa,
+Ja kumisee kultanen kangas,
+Kosk' Tuonelan enkeli niittää.
+
+Kuin tuhanten koskien melske,
+Niin temmeltää, teiskaa ja ryskää
+Se kuolon ja kunnian pelto,
+Ja pilvenä savu kiirii.
+  Ja pilvien yöss'
+  Käy sankarlauma
+Kuin peikkoen synkeä parvi,
+Ja vilkkaasti välkkyvät miekat.
+
+Ja voitettu pakenee viimein,
+Kuin murrettu, huokaava laine,
+Hänt' vainoen voittaja seuraa,
+Kuin riehuva myrskyn kierros,
+  Ja riemuitsee
+  Ja houraileepi,
+Kosk' kunnia päällensä loistaa,
+Kuin kirkkaus taivasten taivaast'.
+
+Mut kaatuneen sankarin sielu
+On astunut korkuuden linnaan,
+Ja, hymyen autuaass' rauhass',
+Hän katselee tannert' allans:
+  Siell' torvi soi,
+  Ja trumpu pauhaa,
+Ja kumisee kultanen kangas,
+Kosk' Tuonelan enkeli niittää.
+
+
+
+ONNELLISET
+
+Jo valkenee kaukanen ranta
+Ja koillisest' aurinko nousee
+Ja auteret kiirehtii pois,
+Kosk' Pohjolan palkeet käyvät,
+  Kosk' mennyt on yö,
+Kosk' kimmeltää kesänen aamu
+  Ja linnut ne laulelee.
+
+Mä kiireelle korkean vuoren
+Nyt astelen raikkaassa tuuless';
+Mun toivoni aamusen koin,
+Mun kultani kohtaan siellä,
+  Kosk' mennyt on yö,
+Kosk' kimmeltää kesänen aamu
+  Ja linnut ne laulelee.
+
+Mut kauniimpi koittoa päivän
+Ja lempeempi auringon laskuu
+Hän hymyten luokseni käy,
+Mä syliini kierron immen,
+  Kosk' mennyt on yö,
+Kosk' kimmeltää kesänen aamu
+  Ja linnut ne laulelee.
+
+Mun sydämmein autuudest' sykkyy
+Ja taivaana otsani loistaa,
+Kosk' seison täss' impeni kanss',
+Täss' vuorella sammaleisell',
+  Kosk' mennyt on yö,
+Kosk' kimmeltää kesänen aamu
+  Ja linnut ne laulelee.
+
+Täss' seison mä impeni kanssa,
+Ja kiharamm' tuulessa liehuu,
+Ja laaksoen hyminä soi
+Kuin ijäisen lemmen ääni,
+  Kosk' mennyt on yö,
+Kosk' kimmeltää kesänen aamu
+  Ja linnut ne laulelee.
+
+
+
+POHJATUULI
+
+Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli
+Vuorten harjanteilta huminalla kiitää,
+Pilvivuorii harmait' alas kiiritellen
+Pimentolan summast' maasta. Hurja leikki
+Onpi taivaan kannen alla: sumutornii
+Siellä nousee, kaatuu, koska taistelevat
+Sotasankarit ja hirveet lohikärmeet.
+Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu,
+Lempeen koivun seppele, se kellastunut,
+Alas riistotaan ja sinkoilevat lehdet
+Ympär' avaruutta, koska syksyn myrskyt
+Pauhaa, riehuu, kosket kuohuvina jyskyy,
+Paimen-savu niitun kantoselta töyräält'
+Korkealle kiertoilee ja kurkiliuta,
+Niinkuin lumireki, sineyttä kyntää,
+Kiirehtien päivän maihin helteisihin.--
+Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee
+Temmellykseen myrskyjen, ja sydämmensä
+Urheasti sykkyy, ylös rintans kohoo,
+Hengittäen ilman viileätä virtaa,
+Niinkuin hauki veden väljän aaltoo nielee,
+Koska pahtehesta pataman hän pääsee.
+Uljaasti hän astuu, kultanummen povi
+Alla kumahtelee; ylös kunnahalle
+Käyskelee hän vastavirrass' pohjatuulen.
+Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä,
+Josta katse kauas Pohjolahan ehtii;
+Näkeväsi luulet tarinojen mailman,
+Siintävän siell' Lapin sammaleiset vuoret.
+Jalon kartanon myös näet ja sen ympär'
+Halaviston juhlallisen, kumarrellen tuuless';
+Neito nuori, ihana kuin kevät-aamu,
+Väikkyilevi halaviston himeydess',
+Ruusu kauniin kartanon tän kukkatarhass'.
+Kenpä poimasee tän ruusun? Kelle suotiin
+Onni häntä kiinnittämään povehensa?
+Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo
+Tuimass' pohjatuuless', neidon lemmen voitti.
+Lakkaamatta yhdess' heidän sieluns' käyvät
+Sekä laaksoiss' että vuotehella pilvein
+Ijankaikkisuuden sini-tanterella.
+Kaunis ruusu halavien hyminässä
+Päänsä uneksuen alas kallistavi,
+Unissansa hymyilee, ja nuorukainen
+Pohjatuuless' kultanummen kunnahalla
+Ylös päänsä nostaa, otsans kirkkaast' loistaa,
+Ja hän lausuilevi hourauksess' lemmen:
+Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,
+Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta,
+Puhaltaen kultain kotokartanosta.
+Hänen näin, terävä on lemmen katse,
+Niinkuin säde kesäpäivän auringosta.
+Neidon näin, hämärässä yrttitarhan
+Korkeen halaviston suojass' käyskelee hän
+Ylkääns muistellen, ja keltakiharansa
+Loiskeilevat tuiman tuulen siipein alla.
+Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,
+Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta,
+Puhaltaen kultain kotokartanosta.
+
+
+
+LAPSI
+
+  Kaukokotihinsa kulkee
+  Pitkin tietä pieni laps',
+  Ja lähestyvi ehtoo tyyni,
+Lempeesti loistavat korkuuden tähdet.
+
+  Nukkuvi hän väsyneenä
+  Pimeen kuusen kohinaan,
+  Ja sinikorkeuden tähti
+On hänen vartians hämäräss' yösen.
+
+  Koska aamu hymyilevi,
+  Tielle lähtee lapsi taas,
+  Ja kotomäki viimein siintää,
+Siintää sen riippuva-oksaset koivut.
+
+  Niin hän ehtii kototuvan:
+  Äiti leipoo pöydän pääss'
+  Ja kultakirkas uuni leimuu,
+Heleesti aurinko akkunast' paistaa.
+
+  Paistehessa aurinkoisen
+  Kehto seisoo laattiall',
+  Ja lapsi helmass' kehtoon istuu
+Äiti jo aukasee povensa aarteet.
+
+  Koivistosta Kotomäen
+  Sisär tulee vihdastost'
+  Ja tuomisia Metsolasta
+Lapselle äitins' rinnoille hän kantaa.
+
+  Hajahtaess' vihdan lehden,
+  Kulta-uunin leimuess'
+  Ja paistehessa aurinkoisen
+Lapsi on nukkunut äitinsä helmaan.
+
+  Ihanasti äitin kasvot
+  Päivän hohteess' kimmeltää;
+  Hän laulelevi, kuinka lapsi
+Kulkevi unissaan taivahan maahan;
+
+  Kuinka kuusen kohinassa
+  Makeesti hän uneksuu,
+  Ja korkeuden tähti tyyni
+On hänen vartians hämäräss' yösen;
+
+  Kuinka viimein kuumottavi
+  Kototalo kaukanen;
+  Ja on siell' lehtimajan juhla,
+Vuorilla valkeat leimuen loistaa.
+
+
+
+ALMA
+
+Koreess' kartanossa Alma kasvoi,
+Kauniiks' immeks' yleni,
+Isä oli hänell' armas, lempee,
+Äitin hellän Kalma vei.
+
+Ei hän tiennyt, miten ompi vaipuu
+Emon oman helmahan;
+Emo vieras häntä kasvatteli
+Kädell' kiivaall', ankarall'.
+
+Toki leppeytt' ja lempee täynnä
+Loisti Alman katsanto,
+Mutta hymy synkee, murheellinen
+Väikkyi hänen huulillans.
+
+Tyyni oli hän kuin pohjan valo
+Vuorten kiireill' kesä-yöss',
+Lempeä kuin lehdikköinen saari,
+Kosk' on myrsky vaijennut.
+
+Riensi viheljäinen immen luoksi,
+Avun, turvan aina sai,
+Lohdutuksen murheellinen mieli,
+Armon aina rikkoja.
+
+Metsän huminassa käyskelevi
+Alat', impi unelmiss',
+Katsahdellen silmäll' riutuvalla
+Sineyteen korkuuden.
+
+Mitä mietiskelee kelmee neito,
+Uneksuen laaksossa?
+Miksi riutuen hän katsahtelee
+Sineyteen korkuuden?
+
+Eipä pääsnyt täällä kenkään käymään
+Sydämmensä kammioon,
+Sieltä virtasi vaan lemmen liekki
+Taivaallisest' säteillen.
+
+Pian toki Kalman kylmä tuuli
+Liekin tämän sammutti.
+Kuolon syliin tyttö kaunis nukkui,
+Niinkuin päivä läntehen.
+
+Nuoret neidot, kasvinkumppaninsa,
+Hänen kääreit liinoihin,
+Koristelit arkkuns kukkasilla;
+Tuonen tupaan vietiin hän.
+
+Kirkas oli pyhäpäivän taivas,
+Kirkas päivä heluntain.
+Metsä humisi ja linnut lauloi,
+Koska impi vietiin pois.
+
+Tuli kalmistosta murhejoukko,
+Eipä impi tullutkaan,
+Silloin naiset nuoret itkuun päätyi,
+Ettei tullut ystäväns.
+
+Murehtivat nuoret, niinmyös vanhat,
+Kauan häntä kaivattiin;
+Muistellessa kadonnutta haamuu
+Kyynel juoksi virtana.
+
+Mutta ihana on murhe tämä,
+Sointoon taivasten se vie,
+Läpi kyynelsateen lempeest' paistaa
+Toivon päivä armahin.
+
+
+
+MYRSKY
+
+Meren pintaa haaksi kyntelevi
+Täydess' purjeess' seilaten, ja aurinkoinen
+Alas kiirii puolipäivän korkuudesta
+Lännen satamiin ja ihanasti nukkuu
+Pilvikehtoon. Ahden valtakunta lepää.
+Juhlallisest' haaksi, majesteetin kuva,
+Retkeilevi lakeudell' sininiityn,
+Voimallisest' huippuns pilvein piiriin nostain.
+Perämies hän kädell' vahvall', silmäll' tarkall'
+Johtaa suunnan, laivan herra kannell' käypi
+Komea kuin kuningas, ja miehistönsä
+Partahalla seisten, katsahtelee kauas,
+Toiveess' nähdä sinerrystä isäin maasta.
+Mutta läheneepi yö, ja mustat pilvet
+Tuulen siivill' idän rannalt' ylös kohoo.
+Leimahtaapa pilvein alla, Ukon nuolet
+Ovat lentämässä maan ja taivaan väliss';
+Aalto, aina heräymään kerkee,
+Kuohuen jo rynkää vasten haaksen laitaa.
+Tuuli myrskyks' käy, ja hirmuisessa kaaress',
+Yli taivaan kestäin, etelästä pohjaan,
+Ukkospilvi päälle karkaa uhkaileva,
+Ankara ja täynnä metelii ja pauhuu,
+Niinkuin päivä tuomion, ja aallot riehuu,
+Kihisee ja temmeltää ja pehtaroitsee
+Ympär laivan, kuni hurjat lohikärmeet,
+Kuiskain miesten korviin kuolon kylmää kieltä.
+Laivattaren ääni pimeässä yössä
+Haaksen kannell' kaikuu manaten ja käskein.
+Miehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu,
+Mastot natisee ja purjeet tuimast' pläikkyy
+Niinkuin sodassa kiväärein sekapauke.
+Synkeet pilvet taivaan peittää, kaikkialla
+Vallitsevi pimeys, mut pimeydess'
+Välähtelee salavat ja korkuus kaikuu
+Pauhinasta, joka mailman ääriin kiirii;
+Elon Herran jyrisevä ääni!--
+Hirmuisesti riehuu korkeus ja syvyys:
+Tulen välkkynäss', kosk' karkeleva laine
+Haaksen rintaa lyö ja ylös roiske lentää,
+Näet kuvan, niinkuin korkee hyyrtehinen
+Talven koivu, hetken väikkyilevän ilmass';
+Mutta samassa se kaatuu, valelevi
+Laivan kannen vedell' kuohuvalla.
+Tulen välkkynässä miesten kasvot loistaa
+Kelmeät kuin peikkoin, epäilyksen vimmast'
+Väännetyt, ja kätens' lannistua tahtoo.
+Mutta laivattaren ääni haaksen kannell'
+Halki myrskyn voimallisest' kaikuu,
+Manaten ja lohduttaen miehistöä.
+Miehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu,
+Mutta purjeet, kokoon käärittyinä viimein,
+Ovat vaijenneet, eik' kumartele enään
+Haaksi yhtä syvältä kuin ennen
+Kohden ammottavaa, pohjatonta hautaa.
+Toki syvyys alat' huokaa, korkuus pauhaa,
+Rankasatehena vettä ammentaen
+Meren aavan poveen, joka nousee, vaipuu,
+Kohisee ja kuohuu tuskissansa myrskyss'.
+Mutta haaksi, vaikka mastoill' tyhjill',
+Eteenpäin, kuin kotka, nopeasti kiitää,
+Keularaa'allansa aaltoo tempoellen;
+Nenä hyrskyy, roiske ammahtaen lentää
+Ylös korkuuteen ja laivaa valelevi:
+Leikki ankar' Ahden lakealla aholl'!--
+Mutta viimein toki myrsky heikenevi,
+Masentuvi aalto, käyden lepoon taasen,
+Ilman rantohin pois pakenevat pilvet,
+Taivas kirkastuu ja aurinkoinen nousee,
+Hymyellen niinkuin isä lapsillensa.
+»Terve elon, toivon lähettiläs, terve!»
+Riemuten nyt miehet laivan kannelt' huutaa.
+Kosteill' silmill' seisovat he, nähdessänsä
+Kodon sataman; sen vuoret aamuss' hohtaa.
+Ja tän aamun kutsuvat he onnen aamuks',
+Myrskyn menneen kutsuvat he onnen myrskyks'.
+
+
+
+
+JÄLKEENJÄÄNEET RUNOT
+
+
+IMMEN UNELMA
+
+Unta ihmeellistä uneksuin mä kerran,
+  Syksy-yönä; taivahalla paistoi kuu
+Alasvuodattaen metsihin ja maahan
+  Koljon valon. Riutumuksen kelmee yö,
+Jonka synkee muoto poveheeni painui
+  Yksin käydessäni vuoteen lepohon.
+Tuonne tänne siinä mietiskelin kauvan,
+  Kunnes vihdoin aatokseni valkeus
+Muuttui sumuhäiriöksi himmeäksi,
+  Kuvitelman tenhosauva vallan sai,
+Ja niin sielu unta uneksumaan päätyi,
+  Unta kummaa, jota kertomaan nyt käyn.
+
+Uni alkoi: Lähestyi mun vuodettani
+  Haamu kelmeä kuin tämän yöseen kuu,
+Niinpä kelmeen kirkkaat olit hänen kasvons,
+  Hänen hiuksens ja viitta hienoinen,
+Valkeus mun kammiooni ympärvirtas
+  Hänen kuvastansa, kylmä valkeus.
+Päälleni hän katsoi; mutta katsantonsa--
+  Kuinka maalata sen taitaisin?
+Eihän sädehtinyt sieltä rakkautta,
+  Eikä ystävyyden lämmint hymyä,
+Enkä myöskän vihan karmeutta nähnyt
+  Kasvoillansa, vakaat ijankaikkisest.
+Mutta vakuudessa, tyynyydessä
+  Mikä jalous ja suuruus ääretön!
+Kuin yhtaikaa olis hänen silmän nähnyt
+  Taivahat ja kirouksen mustan yön.
+
+»Kuka olet kylmä vieras?» minä kysyin,
+  Hämmästyen nousten ylös vuoteeltain,
+Ja hän vastas: »minä kuolon enkel olen,
+  Herran palvelja, nyt taivaan portahalt
+Alasastunehena sua saattamahaan
+  Tuomiolle, sillä hetkes lyönyt on.»
+Niin hän lausui, mutta hänen sanomansa
+  Läpi sieluin kauhistaen järähti;
+Hetken tuijottaen häneen katsahtelin,
+  Hän mua katsahteli vakaast vastahan;
+Kuin kaks teroitettuu miekkaa, niinpä silmät
+  Silmihiini tunkesivat ankarast.
+Siitä aukasi hän käsivartens hoikat,
+  Ja mä juoksin kohta hänen helmahans.
+
+Toki; miksipä niin nopeasti juoksin,
+  Vaihka häntä kauhistuen lähenin?
+Kummallista! Mutta poskeni mä painoin
+  Hurjin kimmoin vasten hänen rintaansa,
+Joka jäsentäni väristykset reutoi,
+  Koska hänen syliinsä mä suljettiin.--
+Mutta ylös taakkonensa kohosi hän,
+  Ylös vauhdilla päin tähtein tarhoisin;
+Vaiti lepäsin mä hänen povellansa,
+  Alat' tuijotellen häntä kasvohin.
+
+Ylös joutui matkamme ain lakkaamatta
+  Halki öisen avaruuden kamalan,
+Ilma korvissani kellohina kaikui,
+  Liehtoi kylmä viitta kuolon-enkelin.
+Retki myrskyn siivillä! Jo vaipui, riutui
+  Alas synkeähään syvyytehen maa,
+Kaukana jo kiilsi allam illan tähti,
+  Kaukana myös allam hopeainen kuu.
+Tuossa linturata ohitsemme siirtyi
+  Kuni ijäisyyden kiilostava tie
+Kaartaellen pitkin niittuu ääretöntä.
+  Tuhansittain aurinkoja näin
+Juhlasesti retkeilevän tarhoissansa
+  Ympärsinkoelemina tähtien.
+Kohden meitä riensi, ohitsemme riensi
+  Enkeleitä ylös alas väikkyen.
+Korkeuden uskolliset käskyläiset!
+  Katso: tuossa alas murheen laaksohin
+Yksi ilon, onnen antajana kiitää,
+  Ohauksillansa öljyseppeli,
+Helmassansa yltäkylläisyyden sarvi.
+  Onnen tieno, jolle kalliit lahjas suot!
+Tuossa toinen, mutta otsal karmealla
+  Alas kirmasee, ja vihan astiaa,
+Maljaa katkeraa hän kädessänsä kantaa.
+  Kaukasen maapiirin kurja asujain,
+Jonka kiirehelle vuodatetaan malja!--
+  Niinpä kohtasimme siivinlentävii,
+Kohtasimme enkeleitä ylös alas sinkoellen
+  Kuolemani kolkol tiel.
+
+Retkemme niin joutui. Mutta ilman tanner,
+  Öinen, lakeammaksi jo aukeni,
+Kasvoilleni liehtoi ihanainen tuuli
+  Kuni kevään niitulta. Ja minä näin
+Etähällä muurin korkean ja kirkkaan
+  Pilvenkaihun kaltaisena seisovan;
+Näin mä siellä komjan portin avettuna,
+  Jonka pylväät yli muurin kohosit
+Hohtaen kuin vaski sulavana hohtaa.
+  Mutta ylähälle, kumoon taivahan,
+Valo ihmeellinen sädehtien lensi.--
+  »Lähestymme istuhinta tuomion!»
+Kaikui korvissani. Ijankaikkisuuden
+  Kauhistukset sydämmeni valloitit
+Ja mun ruumistani väristykset reudoit,
+  Pyrstöksi mun kiharani nostatit.
+Itkeä en tainnut, sillä kyyneleemme
+  Onpi toivon lapsi, maasta syntyisin,
+Mutta hikihelmet otsaltani vuosit
+  Alas povelleni kylminä kuin jää,
+Koska, yhä tuijotellen kohden miestä,
+  Kuolon miestä, painui aina poskeni
+Vasten hänen rintahansa hurjin kimmoin.
+  Mutta rohkeninpa toki lausumaan,
+Sanan saattamahaan kantajani korvaan,
+  Kysyin äänel kuiskaavalla tuskissain:
+»Kylmä enkel, kuinka päivieni päätös,
+  Kuinka onpi tuomioni lankeava?
+Kutsutaanko minä valkeuden piiriin,
+  Tahi pimeyteen ulos-heitetään?
+Sano! sillä kamastuva kurja sielu
+  Vapiseevi; sano, enkel kelmeä!»
+Minä kysyin, mutta vaiti oli enkel,
+  Avannut ei huuliansa vastaen,
+Vaan hän riensi kohden porttii kultahista,
+  Sinne yhä teroittaen silmänsä.
+
+Toki vihdoin retki päättyi. Seisoin minä
+  Kynnyksellä portin pilvikiiltävän,
+Siinä seisoin kuni patsas kylmä, jäinen,
+  Keral äänettömän kuolonsankarin,
+Mutta povessani humajava helle
+  Pelvon, epäilyksen helle kaiveli.
+Katsantoni eteheeni siirotteli,
+  Ja mä jylisevän pylvässalin näin:
+Korkeuteen pyörryttävään pylväät nousit
+  Kuni rakettuina pilvest hienoimmast.
+Kaukana ei kynnyksestä pöytä seisoi
+  Peittämänä huivin lumivalkean,
+Mutta kultakansin välkkyi pöydäl kirja,
+  Joka huivil lepäs, kirja elämän.
+Tulest ihmeen lempeästä, puhtahaasta
+  Sali aava aava valkeuden sai,
+Jonka paistees liikkui, väikkyi tuolla täällä
+  Soma haamu pylvästössä pyhässä;
+Pieni lapsi-enkel heidän joukossansa,
+  Ruusuposki, ilosena karkeli,
+Karkeli hän, hämmentäen taivaan rauhan.
+
+  Tämän näin ja tämän kuulin vilahtais
+Seistessäni portin korkeen kynnyksellä,
+  Koska huusi enkel äänel pauhaaval,
+Miesi, joka maasta immen kurjan kantoi:
+  »Tässä vaimo nuori laaksohista maan,
+Lapsi vaimost syntynyt. Jo päivätyönsä
+  Siellä katkastihiin, nyt hän taivahan
+Tuomiolle käy; ja tuomari jo tulkoon!»
+  Niin hän huusi äänel kauvas kaikuval,
+Kiljui aavaan salihin, ja kohta enkel,
+  Lapsi-enkel pieni, kaunokihara
+Pylvästöstä ulos vilkkahaasti juoksi,
+  Ilosena riensi kohden ovea
+Etähällä pylväsmetsän partahalla.
+
+  Ovi aukeni ja enkel siirtyi pois
+Kirkkauteen kultaseen, ja pois mä käänsin
+  Heijastuvan silmän ulos kohtuun yön.
+Taakseni mä katsoin, otsa kylmis helmis,
+  Vimmoissani alas kasvoin kallistin
+Äärettömään syvyyteheen siirotellen.
+  Mitä kuvasteli silmihiini siel?--
+Yleniko sieltä pikimusta pilvi
+  Kohden korkuuttamme, pilvi hirmuinen?
+Oliko tuo sauvu palavasta mailmast,
+  Joka levotonna palloeli noin?--
+Eihän ollut tämä pilvi eikä sauvu,
+  Vaan oil kirottujen henkein paljous,
+Nousten ylös pimeästä alhostansa,
+  Kuulemahaan tuomioa neitosen,
+Toivees, temmaaksensa onnettoman uhrin.
+  Tuiman tuulen tuiskuna he kiirehdiit,
+Pian ehdiit kohinalla kauhealla
+  Portahalle portin, siihen latoen
+Heidän joukkonsa kuin musta muuri nousi,
+  Kaihtain yöseen tumman valon ulkoa.
+Kiukun silmin katselit he puoleheeni,
+  Irvistellen, vihan tulta pyrskien,
+Kuni peto kohden lammast vienoo katsoo.
+  Liki rynkäsit he kimmoissansa päin,
+Mutta kätens nosti kuolon sankar jalo
+  Uhkaellen: lauma siirtyi matkan pois
+Kuni sauvu myrskyn siiven alta siirtyy.
+
+  Tuosta kasvoni mä kylmät käänsin taas
+Kohden pylvässalia. Mä kalliona
+  Seisoin, toki sydämmeni karsinois
+Kuohui, kiertyi kauhistuksen jyrkkä koski.--
+  Mutta ovi etähällä aukeni,
+Sisään tuomar astui kanssa pyhäin miesten,
+  Kanssa naisten pyhien ja enkelten;
+Esiin virtasit he kunniansa loistees
+  Säteillen, ja korkee pylvässali soi.
+Ruhtinaansa oikealla, vasemmalla
+  Esiin astui joukko, pöydän ääreen seisoi
+Paistaen kuin päivä ijankaikkinen.
+  Ankar edessäni kimmellys ja hehku,
+Moniläikkyväinen, tulileimuva,
+  Kuni seisnyt olsin aamuruskon piiris
+Ja mua kasvoin katsahdellut aurinko
+  Tuhansien kultahattarien keskelt.
+Niinpä edessäni taivaan herraus,
+  Niinpä edessäni maan ja taivaan sankar,
+Kaunis, ankara ja kirkkautta täys.--
+  Mutta soitto vaikeni ja pyhä pauhu
+Pylvästössä: äänettömyys kaikkial.
+  Sillon kuolon enkel lujal äänel lausui
+Tuomarille hohtavalla istuimel:
+  »Tässä käskystäsi tuomiolles saatan
+Ihmislapsen, neidon sumuisesta maast.
+  Onko taivaalle hän otollinen vieras,
+Kirjotettu kirjaan elämän,
+  Tahi onko ulos-syöstävä hän täältä
+Ikuiseheen yöhön, suuri tuomari!»
+  Niin hän sanoi, mutta kohta elon kirja,
+Kaunokansi tuomarille kannettiin,
+  Hän sen avasi ja etsimähään päätyi
+Kultalehdist immen kurjaa nimeä.--
+
+  Äänettömyys, hiljasuus kuin erämaassa
+Pyhän kansan piirissä nyt vallitsi.
+  Katsoi ylös kohden tuomaria kansa,
+Katsoi taasen kohden kurjaa minua;
+  Samoin lapsi-enkel pieni, leikitellen
+Hameliepeis tuomitsevan kuninkaan,
+  Millon katsoi jumal-silmiin ihanaisiin
+Kysyvällä katsehella, millon taas
+  Armeljaasti kohden kelmeätä neitoo.
+
+Aavehena kelmeänä seisoin mä,
+  Tuomarihiin katsahtelin, koito,
+Katsahtelin joukkoon hänen oikeal,
+  Joukkoon hänen vasemmalla kädellänsä:
+Kaunihimmat haamut paistees kunnian,
+  Ikuhiset vieraat hameissanne heljis,
+Minä valkeuden valkeudes nään,
+  Päivän otsal tähdet ilosina kiiltää,
+Myhäileevät aurinkoisen olkapäil!
+  Taivaan kansa, oi sä lemmen lempee kansa,
+Laupeus kuin liepee sini-salava
+  Silmistäsi lentää, kaunis kaunis kansa!
+Mutta kauniimpana toki ruhtinas
+  Tulikiharainen istuimella istui
+Puettuna pukimeheen valkeaan
+  Kuni kesäpäivän kimaltava pilvi,
+Pilvi juhlapäivän ankaran,
+  Heljäs korkuudessa. Hänen silmässänsä
+Asui lemmen kevät, aamu ikuinen,
+  Taivas helottava ilman yöseen äärtä,
+Ilman riutumuksen äärtä kaukana.
+  Niin hän katsoi päälleheni, niin hän katsoi
+Pyhään kirjaan, nimeäni etsien.
+  Otsa kirkas kääntyi: sali aava läikkyi,
+Pylväsmetsän hämärässä leimahti.--
+  Kuva kaunihin! Mun poveheeni syttyy
+Halu polttava sua katselemaan ain,
+  Viipymähään silmiesi paisteheessa.
+Oi! mun pitäisikö siirtymän
+  Pimeyteen kauvas pois sun kasvois alta?
+Taivas! katso kurjan immen puoleheen!
+  Hänen sieluns värisee ja kauhistuuvi!--
+
+Seisoin, tuomiooni vartoen,
+  Seisoi vaiti edessäni taivaan joukko,
+Oven pielis pimeyden lauma vait.--
+  Mikä ainiaaksi arvakseni lankee:
+Yötön päivä tahi loppumaton yö?--
+  Mutta ylös tuomar ihanasti katsoi
+Kultaisesta kirjastansa, katsoi hän
+  Puoleheeni kuni ylkä ja nyt kuului
+Korvahaani sanat ijankaikkiset:
+  »Lapsi murheen maasta, nimes kirjas loistaa
+Kirkkaana, ja taivas on sun perintös!
+  Astu sisään, istuimes sua vartoo
+Sädehtien korkeudes kunnian!»
+  Lausui armiaasti kaikuvalla äänel
+Tuomari, ja ääni kauvas helähti.
+  Pyhään joukkoon ruhtinaansa ympärillä
+Nousi ilon, riemun kohina
+  Kuni tuulen tulles kultasessa viidas.
+Iloitsivat kaikki, sali aava soi,
+  Tuossa lapsi-enkel istuhimen juurel
+Käsiänsä paukutteli iloissaan.
+  Mutta ulkoa taas yöseen aukolt kuului
+Kirous ja kiljuminen kamala,
+  Koska vihoissansa pimeyden henget
+Pakenivat leirihinsä takasin.--
+
+  Mutta ilo oli autuitten joukos,
+Ympärkaikui riemulaulu ihana,
+  Kaikui laulu, soitto; ylähällä
+Lentelivät siivitetyt sinkoen,
+  Lentelivät kultahisten torvein pauhus:
+Pylvästössä pyhä jylinä,
+  Korkeuden helmas hymisevä sointu!
+Katso: Luoksenipa rientää pienoinen,
+  Lapsi-enkel ilon voittamana rientää,
+Käsiänsä paukuttaen kiirehtii
+  Kaunohinen: polviani syleileevi.
+Syleilee hän, kasvohin mua katsahtaa
+  Leimuvilla silmillänsä, myhäellen.
+Kohden armast pääni alaskallistui,
+  Käteni mä laskin hänen kiireellensä
+Helläst silitellen, sormein eksytin
+  Hänen taivaan-kiharainsa yöhön:
+Oi, kuin silitellyt olsin mä
+  Pilvihaitaletta hienoa ja pyhää!
+Hetki jalo! Sumut armaan häiriön
+  Tulit tuollon, tulit tällön, ammahtaen
+Kulmiani vasten; mutta aatoksein,
+  Muuttuen jo heljäks taivaan-aatokseksi,
+Päivän säteheenä sumut lävisti,
+  Arvan ikuhisen nähden aina,
+Nähden immen korkeudes kunnian.--
+  Siinä, miekkoisena kallistaen pääni,
+Lapsukaisen kiharia kiemailin;
+  Onneani kuvaelin ääretöntä,
+Muistin murheet menneheet ja unohdin;
+  Kohos silmihiini autuitten kyynel,
+Juoksi kyynel lapsen kultakihariin,
+  Kyynel juoksi, laulu kaikui, torvet soivat,
+Koska aukes ovi Onnelan
+  Neitoselle kyynelien maasta.--
+Ovi etähällä aukeni,
+  Valo sieltä kirkas kimmahtaen vuosi
+Salihin, ja heijastuna seisoin mä
+  Kuni käärittynä hiilakkaiseen huiviin.
+Silmä himmeästi katsoi, mutta kaikkialt
+  Korvihiini kaikui ihanainen huuto:
+»Tule, riennä sylihimme, neitonen!»
+  Huudettihin; veti kädestä mua enkel,
+Pieni lapsi-enkel ruusuposkinen:
+  Horjuin, alasvaivuin saattajani helmaan
+Viileään, ja unestani heräsin.
+
+
+
+IMPI JA RYÖVÄRI
+
+Asui miesi, kasken lanko,
+Ilosella aholla;
+Ilon saattoi viertovanko
+  Ja tytär, kukkanen kaunis.
+
+Antoi luonto neitoselle
+Äänen lahjan ihanan:
+Laulu kaikui suloselle
+  Tuon hienon koiviston kohdus.
+
+Läksi kerran ruunallansa
+Miesi kirkkoon kulkemaan,
+Pirttinsä ja tavaransa
+  Hän immen haltuhun heitti.
+
+Tämän ryövär korvest huomas
+Ja hän lausui iloissaan:
+Heittää paimen vienon vuonans,
+  Ja susi kaartelee läsnä.
+
+Sillon työnsä kamalimman
+Tehdä päättää ryöväri,
+Ja niin vallas murhan kimman
+  Hän kohden pirttiä rientää.
+
+Mutta pirtin akkunasta
+Laulu ihmeen ihana
+Vavahtavi häntä vastaan;
+  Ja seisoo hirveä miesi.
+
+Viherjästä vainiosta,
+Paimenest, jok' lampahans
+Verellänsä kuolost ostaa,
+  On immen lempeä laulu.
+
+Leimahtelee huhdan vilja,
+Kultameri hymisee,
+Koska pauhaa laulu heljä
+  Tuon rosvon synkeän korvis.
+
+Tuuli koivuu tuuittavi
+Pyhän virren helinäs,
+Koivu kiireens kallistavi
+  Ja taivas kirkkaana kiiltää.
+
+Mikä lentää tuolla ilmi?
+Joutsenk' lumivalkea?
+Ei, vaan kimaltava pilvi
+  Siel laulun kuulee ja seisoo.
+
+Siinä viipyy uros synkee
+Maan ja taivaan riemuten,
+Alas katsantonsa lankee
+  Ja elon aamuns hän muistaa.
+
+Muistelee hän muinost aikaa,
+Lapsuutensa vainioi,
+Koska laulu kaunis kaikaa
+  Ja tanner kiikkuvi alla.
+
+Viimein neito huulens sulkee;
+Ryövär seisoo aatellen,
+Päänsä vaivuttaa ja kulkee
+  Taas korven tummahan yöhön.
+
+
+
+JÄÄHYVÄISET
+
+  Katso linna tuol,
+Valkasema juhlavalkeitten,
+Lähtöjuhla soman tyttären.
+  Kluostarin immeks
+  Ristiin ja kaapuun
+  Hän jo tuomittu on;
+  Isän tahto niin vaatii.
+
+  Toki kerran viel
+Isän valta ei hänt johdata.
+Kultansa hän tahtoo kohdata!
+  Varkain hän rientää
+  Saarniston helmaan
+  Kesän kuutamo-yös
+  Kukkasseppeli päässä.
+
+  Häntä vastahan
+Jalo nuorukainen astelee,
+Jalo, vaihka onni pilveilee.
+  Kohtalons herra
+  Tahtoo hän olla,
+  Kauvas katsoen pois
+  Yli elämän saaren.
+
+Nuorukainen.
+
+  Terve, kaunoinen!
+Sinä väikyt yössä ihana
+Kuni autuitten unelma:
+  Kulmies taivaat
+  Heljinä kiiltää.
+  Oi, mun lempeni koi,
+  Eron hetkelle riennät!
+
+Impi.
+
+  Ijankaikkisest
+Erokam! Oi isä armoton!
+Lapses, joka ainoasi on,
+  Kluostarin yöhön
+  Huomenna suljet.
+  Onpa tahtosi tää
+  Kuni kallio luja!
+
+Nuorukainen.
+
+  Miksi tahtoo hän
+Kauneutes valkeutta yöks,
+Luonnon mestartyötä turhaks työks?
+  Loistavan linnan
+  Ylpeä herra,
+  Kylmä sydämmesi on
+  Kuni kallio, kylmä!
+
+Impi.
+
+  Toki tahtonsa
+Tämä onpi ehkä Jumalan.
+Sentähden kuin kaste taivahan
+  Lempeenä vuotaa
+  Silmäni kyynel.
+  Mutta itkenpä ain
+  Että kultani heitän!
+
+Nuorukainen.
+
+  Huomenna jo siis
+Pyhänpiian kaapu iloton
+Peittää elämäni auringon.
+  Kapina vimman
+  Lempeni linnas
+  Täällä hurjasti lyö,
+  Ja mun toivoni kuolee!
+
+Impi.
+
+  Mitä sankar tääl
+Elon taistelossa kadottaa,
+Hälle antaa jälleen toinen maa.
+  Siellä, oi siellä
+  Armiaaks onneks
+  Taas hän aarteensa saa,
+  Joka täällä poissiirtyi.
+
+  Pyhä haamotus,
+Joka aurinkosi laskust jää,
+Elämäsi luotees hengittää,
+  Koilliseen kulkee,
+  Valkenee siellä,
+  Siellä aarteesi saat,
+  Joka täällä poissiirtyi.
+
+  Yöstä päivä käy,
+Yöhän kutoo aamuruskon vyön;
+Sentähden kuin kaste tämän yön
+  Lempeenä vuotaa
+  Silmäni kyynel;
+  Mutta itkenpä ain,
+  Että kultani heitän!
+
+Nuorukainen.
+
+  Yhtä ainoaa
+Ensimmäisnä, viimeisenä myös
+Sulta pyydän jäähyväisten yös:
+  Suutelman hohtees
+  Leimukoon muistom,
+  Meille kallihin ain,
+  Puhdas lempemme muisto!
+
+Impi.
+
+  Puhdas lempem oil
+Kuni kuu tuo kelmeen ihana,
+Mi nyt kirkkaan pilven povea
+  Suutelee tuolla.--
+  Oi mitä pyysit.--
+  Peity pilvehen, kuu,
+  Peity, poskeni liekki!
+
+Nuorukainen.
+
+  Impi ikuinen,
+En sua kiusaa; mutta ole ain
+Kuni Cynthia, niin kaunokain,
+  Tyyven ja kaunis
+  Jumalten vuoril.
+  Ijankaikkinen niin
+  Lemmenliittomme olkoon!
+
+Impi.
+
+  Oi, mua huudetaan!
+Kauemminhan viipyä en saa;
+Ota vastaan tämä suutelma,
+  Ota ja anna
+  Katkera autuus.--
+  Oi, jo huudetaan taas!
+  Öinen saarnisto kaikuu!
+
+
+
+KESÄ-YÖ
+
+Tyyni oli yö ja pilvetön ja kuuton
+Yöseen taivas. Ulos läksin minä käymään;
+Arveskelin, mihen tieni tarkoittaisin,
+Itään, länteen tahi vaaleahaan pohjaan,
+Jonka vuoril kohta syleilemään käyvät
+Toinentoistaan Koi ja Hämmärikki kaino.
+Asetinpa askeleeni vienoon viitaan,
+Jonka helmas niittu kastehinen kiiltää,
+Viherjäinen, keltakukitettu niittu.
+Luoteiseheen niittu kaatuu,
+Tuonne, jossa taivaan partahall
+Ahot korkeet näet, laiholliset halmeet
+Mäen sinihaamottavan rintehellä.
+Sileä on niittu; ei pensasta
+Hänen pinnallansa esteheenä viikatteen.
+Toki; yksi hänen poveansa varjoo,
+Koivu tuuhee lehtiviitallansa hienol;
+Siihen kerran nousneheena, siihen kerran
+Heitettynä niittuu-raivaavalta miehelt.
+Korkealle koivu tutkaimensa nostaa,
+Kaikkialle oksans levittää hän ympär,
+Mutta ranka, kuni valtahinen pylväs,
+Mahtavana alas syvyyteheen tunkee.
+Rauhan armas kuva rauhan tanterella!
+
+Sinne läksin vaeltamaan kesä-yönä.
+Hetken astelin ja ehdiin vainiolle,
+Suojaan lempeen koivun. Siinä kauvan seisoin
+Äänetönnä äänettömäs yössä;
+Vasten valkeet rankaa nojaten mä viivyin
+Tyyneheenä kuin tää yö, tää niittu.
+Hengitystä povestani en mä kuullut,
+Kuullut en mä lehden liikahdusta koivus.
+Mutta usein, täällä vallitessa rauhan
+Rinnassam ja kaikkialla ympärilläm,
+Rauhan syvän niinkuin haudan kammiossa,
+Kuni ehtis soma kuiskaavainen ääni
+Meille hiljaisuuden kaaoksesta.
+Tarkemmin me korvam teroitamme
+Kuultelemaan--kaikki vaiti; toki ääni
+Äänettömyydessä kaikuu; mutta mistä?
+
+Niin nyt kuulin äänen liepeän; ja mistä,
+Sen myös tiesin hetkel tällä. Eihän tullut
+Semä idäst eikä lännest, tullut ei se
+Syvyydestä eikä taivaan korkuudesta,
+Vaanpa hyötökoivun viileästä kruunust,
+Kasteheena alas korvahaani väikkyi.
+Oilko enkel vieno yösijalle käynyt
+Ihanaiseen lehtikehtoon? Uneksuiko
+Siellä unta lemmen hän ja haasteliko
+Unissaan hän lemmen kieltä, jaahatellen?
+Mutta eipä sanat unen houreheena
+Hänen huuliltansa käyneet; häiriöttä
+Mulle kuiskaeli hiljahinen ääni.--
+Siinä hetken mietiskelin, kuultelin mä
+Alla koivun rauhaisena kesä-yönä.
+Mutta silmäni tok' vihdoin ylösnostin,
+Luoteiseheen loin pois varjovista lehdist;
+Mutta kauvan seisoin hämmästynnä
+Nähtyäni kuvauksen kumman.
+Tämä oilko mielihoureen synnyttämä,
+Tahi ilmestyvä kaukahinen mailma?
+
+Katso: tuolla kankahan ja korkeen ahon
+Hartioilla seisoi äkist ihmeellinen,
+Kallioinen tanner, himmeä ja hieno.
+Etähällä ilman rannalla se väikkyi
+Pyhä tieno myhäellen salaisesti.
+Kuitenkinpa ilmiö mun silmihiini
+Selkeästi peilaellen muotons näytti,
+Niinkuin eteheeni maalattuna kaikki.
+Näin mä vuoret kuni sinihattaraiset
+Kohoaavan kuverjaina; vuorten kyljil
+Tuolla täällä yrtti viherjäinen kasvoi,
+Tummanviherjäinen taivaanyrtti.
+Mutta huomaa mikä ihanainen loiste!
+Huomaa: yrtin lempeen lehden päärmehistä
+Kultavalo sädehtien yössä paistoi
+Kirkkahaasti vuoren hämäräisel pohjal.
+Valo armas kesä-yöseen valjus päiväs!--
+Mutta ylähäällä vuorten kukkuloilla
+Päilyi vaisu, kaino valkeuden kaari,
+Kuni koite pyhä, kuni pohjan tulet
+Seppelinä talven taivahalla päilyy.
+
+Mutta kelle suotiin asunnoksi
+Tieno ihmeellinen? Kuinka rakennellaan
+Kesä-yöseen himmeässä maassa?
+Tahi onko asujaamista se tyhjä?--
+Eihän ole tyhjä ihanainen saari
+Asujaimista ja heidän ilostansa,
+Onnestansa sini-vuorel kaltevalla.
+
+Siellä olentoja näin mä komeoita,
+Kauneita kuin jumalien heimokunnast.
+Tuossa haamu seisoi, tuossa haamu liikkui
+Hämärässä vuoren tummal pohjal
+Kultakajasteessa taivaanyrtin lehden.
+Heljä puhtaus ja povessansa sointu
+Heille hekumansa kallein aina;
+Tämän kuvasteli, tämän ilmi-antoi
+Ilo uneksuva heidän kasvoillansa.
+Mutta kuitenkin ain armahin ja kauniin
+Oli heidän kasvojensa tyyni loiste,
+Koska katsahdit he juhlalliseen leimuun,
+Joka suloisesti kaukasuudest paistoi,
+Kuni valtahinen, kimaltava tähti
+Kiilsi monimuotoisilla säteillänsä.
+Sinne heidän silmän alat mieluisasti
+Kääntyi kesä-yöseen kalveasta maasta.
+
+Toki; mitä kaikki tämä? Mikä tieno,
+Mikä lumouksen saari? Tämä kansa,
+Joka äänetönnä oljentelee vuorel?
+Mikä säteilevä valkeus tuo tähti
+Kummallinen kaukahalla, jonka puoleen
+Heidän kasvons aina autuina kääntyy?
+Tuota arvellessain, taasen äänen kuulin
+Kuiskaavan mua korvahaani lehtein kohdust.
+Minä äänen kuulin, käsitin sen lauseen:
+
+»Tieno, jonka silmäs kuvattuna huomaa
+Tuolla luoteisessa maan ja taivaan ääril,
+Onpi odottavain lasten maa ja taivas.
+Eihän toki tämä taisteleva maamme,
+Siellä väikkyy rauhan viiri, myrskyt lepää;
+Eikä ol se päivä valo pyhäin miesten,
+Joille elon aurinko ain kirkkaast paistaa.
+Näet sinä vartomuksen tumman portaan,
+Hurskahitten sankarien rauhansaaren,
+Joiden elonaamu täällä syttyi,
+Joiden päivä, puhtahaana synnin pilvist,
+Sammui ennen nousuu Bethlehemin tähden,
+Ennen ilon sanomata kuultuansa.
+Tuossa heidän maansa, asuntonsa,
+Siinä vuosituhansien kiertoessa
+Vuottavat he päivää suurta, jona kerran
+Kutsuu heitä kotimaansa torven-ääni.
+Ja tuo valo, loistava kuin tähti ankar,
+Uloslähtee heille toivon valtakunnast.
+
+Mutta aatokses mä arvelevan kuulen:
+'Eikö vartoomisen kauvalliset hetket,
+Eikö aika yhtäpintahinen aina
+Toki ikävyyden synkeyttä saata
+Heidän sieluillensa tumman yöseen kohdus?'
+Niin sä kysyt, mutta huomaa: Tyynihinä
+Autuuttamme vissiä me odotamme,
+Ilman tuskaa ajan pitkän aikaellen.
+Vuosi kuni riemuhetki meiltä vierii
+Vilkkaasti ja toinen helmohimme rientää.--
+Hetket, päivät, vuodet kiitää--ja, mi ihme?
+Kodon pyhä vainio on edessämme!
+Uskoa me emme voi ja toki uskom,
+Suloisessa häiriössä viehkeilemme,
+Silmän kirkkaan suljemme ja aukasemme,
+Viehkeilemme kuni lapset pienet.
+Myhäellen ympärkäännymme ja käymme
+Takasin taas harhailemaan metsän yöhön,
+Tielle kerran tullessamme käytyämme,
+Mutta väleheen me kiirehdimme jälleen
+Kohden maata miekkoisten. Kuuluu pauhu,
+Pyhän metsän pauhu meidän ympärilläm--
+Ennen kuultu!--ja me kuni liepeet haamut
+Astelemme, ihanasti kainostellen,
+Kodon kumiseval tiellä. Sydämmemme
+Riutuen nyt muisteleevi: kaikki ennen
+Ammoin nähty!--Mutta vastaan meitä rientää
+Lehdon vienot immet lehtiseppeleillä
+Viilehillä kaunistaen kiharamme.
+Riemuten nyt juhlajoukko esiinkulkee,
+Jalosti me sisäänkäymme linnahaamme
+Komeahaan; autuus kulmillamme paistaa.
+
+Mutta niinpä aikaeli matkamiesi
+Leikitellen liepehillä kotoniitun,
+Ilon vuosikymmenen taas vieriessä.
+
+Samoin joutuu aika heidän, maassa tuolla,
+Odottaissa, tuliloimoon katsahdellen.
+Sydän helläst huutaa: 'herraus, jo joudu!'
+Mutta heti rientää lausumahaan taasen:
+'Viivy toki, viivy; onnellisna varron!'
+Siitä hymyhuulin haamu kasvons peittää
+Uneksuen lehtein suojaan; pian taasen
+Peitostansa ylös katsahtaa hän
+Otsal leimuval päin valkeutta kallist,
+Ja niin posken kajasteessa kelmeässä
+Ilon kyynel helmiheleänä kiiltää.»
+
+Tämän äänen kuiskaavan mä kuulin,
+Kuulin hienon hyötökoivun hämärästä.
+Mutta hiljaisesti soma ääni kuoli
+Aamutuulen virtaan, joka suloisella
+Hyminällä päivän sanomana riensi
+Ilmast koillisesta. Pian aurinkoisen
+Tuliviilu ylös taivahalle nousi,
+Sumuna poiskarkoittaen yöseen kuvat,
+Yöseen armaat haamut luoteen partahalta;
+Ja taas syntyi kesän juhlapäivä kaunis.
+
+
+
+PILVILAIVA
+
+Uneksumisen nyt kertoo tahdon,
+Joka muistostain ei pakene;
+Vielä kosk se aatuksiini johtuu,
+Päädyn ihmeellisiin tunteisiin.
+
+Näin oil unelman: Kaukamaissa,
+Vierahissa yksin harhailin,
+Kävin vuoret, kävin pimeet laaksot
+Tietämättä mihen tarkoitin.
+
+Muistui viimein mieleheeni aika,
+Minkä vietin kototantereil
+Seuras armahimman nuorenimmen;
+Povel viattomal vietin sen.
+
+Sillon ikävyys kuin iltapaiste,
+Vuorten jyrkis syksy-iltana,
+Sydäntäni raskahaasti painoi;
+Immen luoksi tieni käänsin taas.
+
+Astelin mä vaivaloista tietä
+Neidon kirkkai kasvoi kuvaillen;
+Hän oil valkeuden haamu ylhäält,
+Jalol otsal maata polkien.
+
+Illan tulles kodon portaal seison:
+Allamielin impi laulelee
+Majas yksinään ja viskeleevi
+Laattialle lehtii helmastans.
+
+Akkunat hän koristelee kauneiks
+Tuomenkukkaisilla tuoksuvil,
+Oksil pihlajan ja engelmillä,
+Alat kiirehtien ankarast.
+
+Huonees vallitsee nyt rauhallinen
+Pyhä-aaton ehtohämäryys,
+Aurinkoinen lempeest katsahtaavi
+Lännen lehtimetsiin vaipues.
+
+Allamielin impi lauleleevi,
+Pukee päällens niinkuin matkahaan,
+Miehustallens esiliinan solmee,
+Huivin päähäns, kiirehtien ain.
+
+Miksi levotonna, kaunis impi,
+Mikä kiire ilta-askareis?
+Tässä olen kaukaisilta mailta;
+Riemuten sua taasen katselen.
+
+»Immen lähtöhetki onpi tullut,
+Mutta ennen kuni siirryin pois,
+Tahdoin kammiosi koristella,
+Lehditellä valkeen laattian.»
+
+Miksi jätät sinä kammioni,
+Miksi lemmittysi entisen?
+Kyselin mä murheellisel mielel
+Immeltä, jo valmis lähtemään.
+
+»Miksi himeys nyt otsallasi,
+Joka ennen puhdas, kirkas oil?»
+Niin hän kysyi äänel vakavalla,
+Hälle vastaukseks lausun mä:
+
+Metsis autioissa vaeltelin,
+Pensastoissa orjanruoskist täys;
+Tuulen murheellinen ääni laaksois
+Sydämmeni kovin synkisti.
+
+»Puhtautta korkee taivas tahtoo,
+Puhtaus on lemmen asunto.
+Lias lammikon ei ruusu kasva
+Eikä saastaisuudes rakkaus.
+
+Tahtoisitko lemmen maljast nauttii
+Jumalien suosimana tääl,
+Olkoon mieles puhdas niinkuin lumi
+Tunturille vasta lankenut.
+
+Toki ei niin lieto, häilyväinen,
+Tuulen tuiskahtais se kiitää pois,
+Mutta luja niinkuin pohjan tähti,
+Luja, seisova ja kirkas ain.»
+
+Niin hän lausui. Hältä kysyin taasen
+Eron hetkes mielel synkeäl:
+Ijankaikeksiko erkanemme
+Joutumatta yhteen kerran viel?
+
+Vastasi hän katseel kostealla:
+»Tuhansien vuotten mentyää
+Toinentoistam vastaan hymyilemme,
+Ja kosk yhteentullaan, syleillään.»
+
+Impi, mikä hirmuhinen aika,
+Aika pyörryttävän kauvallii'n!
+Tuomitse mua vuosi tahi kaksi
+Seurastasi oljentelemaan.
+
+
+
+SUOMENMAA
+
+Maa kunnasten ja laaksoen,
+Mi on tuo kaunoinen?
+Tuo hohtees kesäpäivien,
+Tuo loistees pohjan tulien,
+Tää talven, suven ihana,
+Mi onpi soma maa?
+
+Siel tuhansissa järvissä
+Yön tähdet kimmeltää
+Ja kanteleitten pauhina
+Siel kaikuu ympär kallioi
+Ja kultanummen hongat soi:
+Se onpi Suomenmaa.
+
+En millonkan mä unohtas
+Sun lempeet taivastas,
+En tulta heljän aurinkos,
+En kirkast kuuta kuusistos,
+En kaskiesi sauvua
+Päin pilviin nousevaa.
+
+Oil monta näissä laaksoissa
+Tok' aikaa ankaraa,
+Kun yöseen halla hyyrteinen
+Vei vainiomme viljasen;
+Mut toivon aamu, toivon työ
+Taas poisti halla-yön.
+
+Viel monta näissä laaksoissa
+On käynyt kauhua,
+Kun sota surman, kuolon toi
+Ja tanner miesten verta joi;
+Mut sankarien kunnian
+Sai Suomi loistavan.
+
+Nyt ihanainen, kallis maa
+On meidän ainiaan;
+Tuos aaltoileva peltomme,
+Tuos viherjäinen niittumme,
+Tuos metsiemme jylhä yö
+Ja meriemme vyö!
+
+Tuon lehtimetsän kaikunaa
+Mi autuus kuultella,
+Kun valjetessa aamuisen
+Siel pauhaa torvi paimenen,
+Tai koska laulain laaksossa
+Käy impi iltana!
+
+Mi autuus helmaas nukkua,
+Sä uniemme maa,
+Sä kehtomme, sä hautamme,
+Sä aina uusi toivomme,
+Oi Suomenniemi kaunoinen,
+Sä ijankaikkinen!
+
+
+
+HÄRKÄ-TUOMO
+
+Kasvoi uros urhee Kaimalassa,
+Tuomo, emäntänsä heimolainen;
+Teki työtä, uhmaili kuin peikko;
+Milloin peltoa hän pöllytteli
+Väsymättä, milloin möyriskeli
+Soita, luhtia kuin korven karhu
+Talvikontoansa rakentaissaan.
+Mitä sai hän, mitä puuhastansa?
+Sai hän leipänsä ja ruumiin verhon.--
+Kuni mäkitammi oli varsi
+Sankarimme, pojan palleroisen;
+Kuhilaana hivus karhee peitti
+Hänen päänsä, joka, huolimatta
+Maailmasta ja sen pauhinasta,
+Aina miestänsä vei omaa tietä.
+Eipä syntiä hän kielin tehnyt,
+Harvasanahinen Härkä-Tuomo;
+Mutta mykkänä hän myöskin seisoi
+Lukukinkerillä, jonne vaivoin
+Hänet saatti kerran kirkonmiesten
+Käsky sekä kylänmiesten voima.
+Mutta siellä vakavana istui
+Tarhapöllönä hän pöydän alla
+Kuuman hetken; sieltä vakavana
+Käyskeli hän kotihinsa taasen.
+Oli hälle tuntematon vieras
+Aina A ja O ja aapiskirja;
+Eivät tuossa avittaneet ämmät,
+Eivät puuhat lukkarein ja pappein,
+Eikä mustan jalkahirren keino.
+
+Lukemahan oppinut ei Tuomo;
+Oli paljon, jota ei hän tainnut,
+Johon luja luontonsa ei käynyt,
+Johon myöntynyt ei jyrkkä mieli:
+Kirvesvarttakaan ei veistämähän.
+Yksi oli toki työ ja toimi,
+Johon iski aina miehen into:
+Härkäparillansa peltosarall'
+Ajeskella poudan pahtehessa
+Käärittynä sakeahan pöllyyn,
+Miehelle se huvi suurin täällä.
+Ajeli hän: silloin kauas kuului
+Luihkina ja halkaisevat huudot,
+Räminätä, rähinätä kuului.
+Toki tuolloin taasen jutteli hän,
+Juhdillensa jutteli, kuin veikko
+Veikollensa ilvehtien juttuu.
+Mutta sitten taasen hirveästi
+Miesi ärjäht ja hulja heilui;
+Taivaan tuulta löi hän, harvoin härkää.
+
+Niinpä uhmaili hän talon työssä,
+Talon tantereilla tallusteli
+Elämänsä päivät äänetönnä--
+Äänetönnä ilman juhtiansa--
+Kuni koira uskollinen aina.
+Näki tuskin täällä toisen kylän,
+Toista pitäjää ei milloinkana,
+Mutta kerran toki Herran huoneen,
+Kuuli kerran omat kirkonkellot,
+Koska poika hikinaamoin istui
+Jalkahirress' suvisunnuntaina.
+Senpä täällä elon tanterelta
+Ulkopuolla kodon vainioita
+Päivänä hän pahteisena huomas.
+Miellyttikö häntä kerran vielä
+Mailmaa tuntemahan laajemmalta?--
+
+Mitä huoli hän sen huminasta,
+Yksin junnaili hän juhtinensa
+Kuulematta kiusauksen ääntä.
+Eipä koskaan täällä käsivartta
+Kannun ääressä hän koukistanut,
+Katsonut ei silmä milloinkana
+Kohden naisen poven kukkuloita--
+Miehen mieltä eksyttävä tieno.
+Oli hällä toki elki pieni,
+Tapa urohien muiden mukaan:
+Pyhäsiltä pesällistä kaksi
+Poltti lehteä hän venäläistä,
+Koska härkiänsä katsomassa
+Käyskeli hän talon härkähaassa.
+
+Onpi ihanainen kesäpäivä,
+Kirkas juhlapäivä. Kylän kansa
+Kirkkoretkensä on tehnyt, käynyt
+Ravittuna hauskalt' atrialta
+Nuoret huviansa etsimähän,
+Tuolta yksi, toisialta toinen,
+Kuinka tila kunkin on ja luonto,
+Sekä nuorukaisen että immen
+Että lapsen tulihilpee mieli.--
+Pian riemu käy, ja kaikkialla
+Kuulet ilon hengen siipein iskut:
+Tuolla kunnahalla kaltevalla,
+Soimioisten kivisellä mäellä
+Keinu korkealle ilmaan heiluu;
+Keinu heiluu, huivit impein liehuu,
+Kauas kaikuu kultahinen pauhu.
+Taasen korvas toisialle käännä,
+Kylän kujalta sä kuulet kiekon
+Paukkinan. Siell' uljaat miehet nuoret,
+Miesivoimaan jaettuina kahteen,
+Karttujansa käyttelevät tiellä,
+Visakiekkoinensa kiistelevät.
+Mutta lapset missä liekiöitsee,
+Missä elon aamukansa vilkas?
+Katso: helmassa tuon peltokedon
+Leikkiänsä kirkuen he lyövät.--
+Mutta missä Kaimalan on Tuomo?
+Eipä keinumäell' eikä tuolla
+Kujallakaan kiekkotaistelossa.
+Ei hän ole tuolla eikä täällä;
+Kohden härkiänsä astelee hän
+Härkähakaan jyrkkärintehiseen
+Kosken kaatuvilla partahilla.
+Sinne vakavana käyskelee hän,
+Nysä taskussa ja tulusmaaru;
+Korkeana kesäjuhlan taivas,
+Pilvetönnä, hänen päällään päilyy.
+
+Pianpa hän kohtaa kumppaninsa;
+»Luikinsa» ja »Poikansa» hän kohtaa
+Veräjällä, nurmell' lakealla.
+Myhäellen, tyytyvänä istuu
+Juurelle hän koivuhisen kannon
+Iskemähän tulta, polttamahan
+Pesällisen lehtee venäläistä.
+Iskee hän ja pian savu ryöhää;
+Tuulettomass' ilmassa se kiirii
+Pallosina miehen ympärillä.
+Siinä mieluisasti katselee hän
+Kohden Poikaansa ja Luikiansa,
+Jotka itse on hän kasvattanut,
+Vetohärjiks' opettanut heitä,
+Tehnyt heistä verrattomat juhdat.
+Ajan alasmäkeä jo vierii
+Heidän elämänsä toikot päivät;
+Vuotta kaksikymmentä jo lähes
+Monessa he ovat kantanehet
+Helteessä ja kylmäss' iestänsä.
+Mutta eihän ydintä ja voimaa
+Vielä jäsenistä jykevistä
+Puutu; vielä vuosia he käyvät
+Tuomon turviss' ikeen jynkän alla
+Kaimalassa, Luiki niinkuin Poika.
+Tuossa he nyt, voimaa uutta luoden,
+Ahkerasti atrioitsee, purren
+Lempeen nurmen mehukasta heinää,
+Koska hiilakkaana juhlan taivas
+Heidän päällään päilyy, päivän loimo
+Lämmittäen loistaa, käen äänen
+Ihanasti hymisevä kaiku
+Riutuvana ympär' soi ja koski
+Vahtoisena matkan päässä pauhaa.
+Niinpä iltapäiväll' ihanalla
+Suvisunnuntaina tyytyvänä
+Tuomo koivukannon juurell' istuu,
+Nysä suussa, katsoin härkiänsä,
+Koska ilo telmeisenä liikkuu
+Kylän tantereilla. Siellä keinu
+Ylös heilahtelee räikynällä
+Taivaan luhtihin ja visakiekko
+Lentelevi tomuavalla tiellä.
+
+Mutta katso: jopa muuttamahan
+Käyvät leiriänsä Tuomon härjät;
+Tuonneppa he astelevat alas
+Alhoon lomass' ojan-puurtamien;
+Likemmäksi koskea he siirtyy.
+Heitä kumppanina uskollisna
+Tuomo seuraa, istuu äyrähälle:
+Alahalla juhtansa hän näkee.
+Siinä istuu, nysän toisen lataa,
+Karkullansa tulta lyö, ja taasen
+Savun sinisiä kierroksia
+Ympärillensä hän hellittelee,
+Katselevi myhäilevin huulin
+Alas kohden härkähempujansa.
+Alhossapa kosteassa härjät,
+Ojan äyrähällä miesi viipyy,
+Nysä hampahissa, joka vihdoin,
+Pohjaan poltettuna, savun kieltää.
+Mutta aurinkoisen iltalämmin
+Lempeä ja kohiseva koski
+Maanittelevatpa härkämiestä
+Unen syliin vaipumahan viimein.
+Vasten kiveä hän sammaleista
+Tuossa kallistunna huoahtaapi,
+Unta uneksuen rakkaimmista.
+Mitä haastelee hän, möyryää hän?
+Kuules: Luikillensa luihkaisee hän,
+Taasen parahtaa hän Pojallensa;
+Milloin makeata maikausta
+Juttelee hän tovereille taasen,
+Uhmaellen unen vainioilla.
+
+Mutta laskenut on päivän loimo,
+Yö on tullut, taivas pilveen käynyt,
+Kesä-yösen valon himmentäen.
+Yösen levolle jo vaipunehet
+Ovat juhdat pajistohon alhon;
+Mutta kuorsatenpa aina Tuomo
+Sammalkiven suojass' uneksuvi;
+Koski hälle univirttä veisaa.
+Vielä hetki vierii. Korven ukko,
+Hyypiöinen, istuimensa heittää,
+Kohden kosken pauhua hän lähtee
+Hienoisilla siivill' lentämähän;
+Tuolloin synkäll' äänellä hän huutaa,
+Lentää yli uneksuvan miehen,
+Siinä huutaa kerran huikeasti,
+Katoo avaruuteen öisen taivaan.
+Mutta silloin herää Härkä-Tuomo,
+Ylös pöllähtäen maasta lentää,
+Löyhähtääpä kerran miesi taaja.
+Tuossa hän nyt tuijottelee hetken,
+Harjastoa kyhnii; toki viimein
+Kotihinsa astelemaan päätyy.--
+Niin hän vietti juhlan iltapuolen
+Härkiensä kanssa härkähaassa,
+Hälle parhaat elon kannikalla.
+
+Mutta Tuomon metsäss' astellessa
+Kerran, kirveskynä kainalossa,
+Tuli teurastaja taloon, tuima
+Verkatakki herra; kysyi miesi:
+»Onko myytävänä Kaimalassa
+Teurasnautaa mulle oivallista?»
+Huomasi hän härjät, valtahiset,
+Pöyhkeet, suuret kuni villit hirvet
+Lehtikammioissaan Metsolassa.
+Kohta heihin herra kaupungista
+Mieltyi, hinnan kunnollisen tarjoi.
+Silloin tuumiskeli isäntäinen
+Tuonne tänne; rakas oli raha,
+Rakas myöskin jalo juhtapari,
+Talon verrattomat vetohärjät.
+Kerran toisen vielä miesi tarjoi,
+Kolikkoja lisäten, ja katso:
+Eihän enään Kaima tuossa kauan
+Tuumiskellut, mutta heitti härjät,
+Tuiman teurastajan haltuun heitti.
+
+Tuli Tuomo metsäretkeltänsä,
+Riensi talliin kohden tovereita
+Ainoisia. Toki, tyhjänäpä
+Hinkalot hän löysi, nurkass' ikeen
+Muistopatsahana murheellisna.
+Siinä, pahintansa aavistellen,
+Uros seisoi, kasvot kalveana
+Kuni kylmän tulisijan tuhka.
+Mutta hänen tuossa arvellessaan.
+Tuli piika, sanat jyrkät lausui:
+»Mitä seisot, miesi, tirkistellen,
+Koska marssivat jo sarvijuhtas
+Kaupunkihin kohden kuolemaansa?»
+Silloin Tuomo, sanat kuultuansa,
+Sanat korvillensa kamalimmat,
+Kelmeänä kuni aave astui
+Talon pirttihin ja huolimatta
+Ilta-atriasta vaipui alas
+Vuotehelle, kohottaen peiton
+Korkealle yli kiirehensä.
+
+Meni päivä, meni vitkoin viikko,
+Tuomon aina maatess' äänetönnä,
+Huohottaen helteisessä työssä,
+Kunnes kerran, tulless' illan lempeen,
+Vaaleana makas vuoteellansa
+Miesi milloinkana heräämättä.
+Niin hän päätti elämänsä päivän;
+Pian pois hän räikynällä vietiin,
+Talon korske'illa hevosilla,
+Talon vainioilta haudan helmaan.
+Tyhjinähän tallissa nyt seisoi
+Härkähinkalot, pois oli Tuomo;
+Muistopatsahana murheellisna
+Vajan loukoss' ies seisoi tuolla.
+Itkemähän silloin emäntäinen,
+Silmäss' isännänkin kyynel kiilsi,
+Koska hartaall' äänellä hän lausui:
+»Olipa tuo uskollinen miesi,
+Teki työnsä täyteen mittaan aina;
+Mistä löydän hänen vertaistansa?»--
+Mutta pohjan puoleen kirkonmaata
+Tuomo haudattiin. Ei pyhät kellot
+Hälle soineet eikä murhejoukko
+Hänen haudallansa huokaellut.
+Missä miesi lepäs, osottihan
+Ajan maassa musta multapilkku.
+Mutta kohos toki tanterelle
+Heinä viherjäinen taas; ja katso:
+Pian kenkähän ei tiennyt täällä,
+Missä löytyi hauta Härkä-Tuomon.
+
+
+
+PAIMENTYTTÖ
+
+Katri, pieni karjanpaimen,
+  Askartelee ahol laakeal,
+Karjankello korven rannal
+  Kilahtelee kaulas Helmiken.
+Pieni »Jalli», jörönaama,
+  »Turkin» luppakorva penikka,
+Venyy vieres pienen piian,
+  Yksitoikkohinen, äkeä.
+Äkeänä, ärmättinä
+  Päivää ensimmäistä karjassa,
+Istuu Jalli väsyneenä,
+  Poros karvahiset tallukat.
+Miksi otti pentun kurjan
+  Katri karjaan, kiusankappaleeks?
+Miksi vastoin taaton tahtoo,
+  Vastoin äitin armaan kieltoa?
+
+Mutta mitä askartelee,
+  Mitä laitteleevi lapsinen?
+Hattua hän valmistaavi,
+  Komeata »krullaa» tuohesta,
+Kaunistaa sen kukkasilla
+  Oikein herrashatun muotoiseks.--
+Viimein törttö päähän pannaan,
+  Krulla ankar, kukkashehkuva,
+Niistinhuiviks hieno tuohi
+  Vielä kuverretaan kourahan.
+Ja niin seisoo nipahuulin
+  Hepenissään herrashempukka.
+Sievästi hän asteleevi
+  Tanterella edestakasin,
+Keksahtelee, keikahtelee
+  Kenokaulahinen fröökinä.
+
+Keksahtaa hän varjollensa,
+  Varjo kiltist vastaan keksahtaa,
+Keksahtaa hän Jallillensa,
+  Tomppelina Jalli töröttää,
+Väsyneenä, voipuneena,
+  Pörrönaama, porotallukka.
+Impi ylpee, niuskanokka
+  Tuosta veikkarians nuhtelee,
+Häristäävi huivillansa,
+  Kilakoiten äänel kileäl,
+Mutta taasen tapsuttaa hän
+  Salissansa edestakasin,
+Keksahtelee, keikahtelee,
+  Niistinliinallansa liehuttaa
+Arvokkaille kasvoillensa
+  Kenokaulahinen heilakka.--
+Niinpä herrashepenissä
+  Käy hän kaupungissa Metsolan.
+
+Aurinkoinen aleneevi
+  Kohden tutkaimia kuusiston,
+Likka raukka leikissänsä
+  Unohtaavi karjan kirjavan.
+Hellansa ja Helmikensä
+  Viimein toki muistaa hän.
+Sillon seisoo niinkuin seiko,
+  Äänel helottaval huuhelee,
+Kuulteleevi korval tarkal,
+  Ei hän kuule kelloo Helmiken.
+Kiirehtii hän kiepomahaan,
+  Hatasarviansa hakemaan,
+Kutsuu Jalliansa, kurja,
+  Pelko poskella jo kelmeä.
+Paimen hyppää, huuheleevi,
+  Karjan ammumista matkien;
+Äyhkinällä äkeällä
+  Peräs haarustellen tallustaa
+Pieni penttu pörrönaama,
+  Kieli ulkona hän läähättää.
+Ja hän astuu miten jaksaa,
+  Miten julkee laiska lalluttaa.
+Astuu jäles Katrin kiltin
+  Korven juurikkoista kamaraa,
+Mutta Katri, soma sorsa,
+  Lentää kuni Lemmon leimaus;
+Jalli kontii kahnustellen;
+
+  Aina kauvemmaksi köntti jää.
+Lahorunko, koivu kääpänen;
+  Yli muurin päästäksensä
+Karvakölli kerran koettaa.
+  Kiipee, kynsii, äyhkii, nilkkuu,
+Alas takasinpa tuupahtaa.
+  Tuosta nousee meno tuima,
+Tuhattulimmainen rähinä.
+  Kuulee Katri kiusaksensa,
+Että käydä tie on takasin,
+  Pauhaa, itkee, kiitää kohden
+Jallin kiljunata kiukkuista.
+  Tuhopaikkaan tyttö ehtii,
+Löytää tallin koivun kyljeltä,
+  Häneen kouran kiivaan iskee,
+Häntä ravistellen raapottaa,
+  Niskaturkist nytkäseevi,
+Laskee tanterelle tallukan.
+  Tuosta Jalli julmistuuvi
+Eikä paikastansa pakene,
+  Makaa, musta kilpikonna,
+Killistellen kohden taivasta.
+  Killistellen kohden taivasta.
+Tyttö häntä turhaan kutsuu,
+  Turhaan pistäyy hän piilohon:
+Jalli lepää, läähättäävi,
+  Kuulematta Katrin huutoa,
+Tuijottelee taivahalle,
+  Taivahalle tassut torkottaa
+Takasinpa tyttö juoksee
+  Vihan jupinalla Jallin luo,
+Peikon sieppaa sylihinsä,
+  Kerran niskanaavast nytkäsee;
+Tuosta toinen tiuskaseevi,
+  Vallan riivatusti rähisee.
+
+Sylissänsä karvakölli
+  Tyttö korves kolkos kiitelee;
+Hattu päässä, herrashattu,
+  Krulla koristettu kukkasil
+Kahahtelee kuusten oksis,
+  Kilvan keikahtelee kukkaset.
+Huuhelee hän, huutelee hän,
+  Karjan ammumista matkiilee.
+Kelloa hän kuulteleevi
+  Korval tarkal, eikä hengähdä:
+Kyhkyläinen hyyhyäävi,
+  Ikävyyden oksal istuen,
+Kylkeen salon kuivan kuusen
+  Tikka punaharja paukuttaa;
+Sen hän kuulee, vaan ei kuule
+  Karjan kileätä kelloa,
+Koska päivän aurinkoinen
+  Iltariutuvana alenee.
+Niinpä syämmel surusella
+  Salos synkeäs hän samoilee,
+Huuhelee hän, huohottaa hän,
+  Murheen metsäs itkee hyryttää;
+Taakkana viel sylissänsä
+  Karjasankarinsa katala;
+Kiikkuu kölli jörötellen
+  Lapsen helmassa vaan, huoleton.
+
+Kuuluu korves kirveenpauke,
+  Metsä mäikyy, tanner tömisee;
+Hakkaa siellä »Hanko-Heikki»
+  Juuret visakoivun kaarevan.
+Hankoa hän hankkiileevi,
+  Sivakasta sahranhankoa
+Isäntien ihasteeksi,
+  Monen miehen mieliteoksi;
+Onpa äijä parkkiposki
+  »Hankoniekka Suomes parahin».--
+Hänpä korves kalkuttaavi;
+  Kohden häntä likka liehtomaan.
+Tuulosena tultuansa
+  Ukon luoksi koivun äärehen,
+Kyselee hän kyynelsilmin,
+  Huokaellen kurja haikeast:
+»Sano, miesi, metsän ukko,
+  Anna mulle armas vastaus:
+Näitkö karjaa kadonetta,
+  Helmikeä, kellolehmääni,
+Kyytöäni, Koivoani,
+  Kultahista karjaa kotoni?
+Sano, kuulitko sä kellon,
+  Helmikeni kellon kileän?»
+Tuohon vastaa ukko uhkee,
+  Pidättäen kirvest kiiltävää:
+»En ol nähnyt, en ol kuullut,
+  Nähnyt karjaa, kuullut kelloa.»
+Mutta tyttö tuskissansa:
+  »Voi mua, lasta onnetonta, voi!
+Kadotin mä kodon karjan,
+  Saatoin ehkä Mehkon kitahan.
+Hakien nyt hukkuneita
+  Samoelen ympär saloja;
+Mutta vaiva samoella
+  Taakka tämä käsivarsillain;
+Väsyi kurja käydessänsä
+  Päivää ensimmäistä Paimelas.
+Ota häntä huomahaasi,
+  Ukko sinä, avullinen ain,
+Että voisin vilkkahaasti
+  Etsii kadonetta karjaani;
+Tuo hän kotja illan tulles,
+  Hankonesi kylään palaten.»
+Tuohon vanha vastaeli,
+  Ukko moukkiposki, leikkisuu:
+»Suostuisiko sonnisilmä
+  Tässä kanssain iltaan istumaan?
+Tulpas tänne, töllökuono,
+  Sedän vanhan seurakumppaniks.--
+Mene hiiteen; vihakiiski,
+  Mene viistosilmän vietäväks,
+Murhanainen 'Muuri-Jussi'!
+  Kuka käski sinun puremaan?
+Purit paukon peukalooni,
+  Ukon peukalohoon, peijakas.--
+Katsos niin! nyt turkkis tuoksuu,
+  Piti sulle! musta murrisuu,
+Että saapi saivaristos,
+  Tukkas pöllytyksen pienoisen.--
+Onhan tuota kerraks tuossa;
+  Piisaa jo, mun Katri-piikasein!
+Mitä tietää turriainen,
+  Mitä äkeissänsä ärmätti?
+Nytpä toki tietäköön hän
+  Purreheensa ukkoo uhkeaa,
+Purreheensa peukalooni
+  Punapaukon, peni peijakas!
+
+Eihän suostu sonnisilmä
+  Tässä kanssain iltaan istumaan;
+Kontis metsäkyöpeliksi,
+  Paistikaksi pedon poskehen.
+Pidä hän viel poikanasi;
+  Pian itse taas hän talluttaa;
+Eihän pila paljon paina,
+  Viisi kuusi naulaa korkeintaan.--
+Vitkommin sä varvastele,
+  Noinpa ällös tulta pyrskien,
+Heitä suru Helmikeistä,
+  Kyytöseljistä ja Koivopäist;
+Kyllä jälleen lehmät löytyy,
+  Löytyy säästäminä susien.»
+Tuohon lausui tyttö vieno,
+  Rukoellen äänel haikeal:
+»Huuda kerran huikeasti,
+  Huuda, Hanko-ukko kultanen,
+Anna pauhaa partakuusten,
+  Että peto kauvas pakenis;
+Huuda kerran huimaavasti,
+  Valta-äänelläsi luihkase.»
+Tuohon lausui ukko uhkee,
+  Moukin poskestansa painaen:
+»Pianpa on tuokin tehty,
+  Pian pantu julma jolaus»;
+Ja hän huusi hirveästi
+  Ammottaen kohden korkeutt',
+Huusi kerran, huusi toisen,
+  Huusi kerran kolmannenkin viel:
+Kaiku ympärkiiriskeli,
+  Metsä, maa ja pilvet jylisi.
+Huuttuansa lausui äijä,
+  Ruttoruskeana poskiltaan:
+»Tekee työnsä moinen huuto,
+  Kolme jolausta julmaa näin.
+Mutta ellei tuostakana
+  Vetonaulaks oikein olisi,
+Kyllä keinon toisen tiedän,
+  Jolla soitan suren sukkeloon,
+Hiien hakaan hallaturkin,
+  Tahi leukaluunsa lukkoon lyön
+Lappalaisen lukemilla,
+  Sanasilla vallan sarvipäil.
+Kuules nyt, mun kynäseni,
+  Kuinka Mehko meiltä manataan:
+'Marssi, poika, muille maille,
+  Korven kammo, konnan sikiö,
+Häntähurri, Hornan halli,
+  Vilkase kuin tuli turkanen!
+Ellet mielis melkotella
+  Pojes tuntureille tuulien,
+Äläst pure Katrin karjaa,
+  Äläst sarvipäitä peljätä,
+Pure puuta, pure maata,
+  Pure murhamielin paasea;
+Noidun muuton leukas lukkoon,
+  Silpaan turveturkkis seljästäs,
+Viskaan rankas Rutjan koskeen,
+  Turkkis Tuonen virtaan tuliseen!
+Niin sua tahdon kuranssata,
+  Elles koreasti kuljeskel,
+Tassuttele taitavasti,
+  Koskematta kirjo-karjahan.'--
+Moiset sanat työnsä tekee,
+  Tekee Susilassa teposet.
+Ole rauhas, likka leiska,
+  Ilman yhtään huolen huokaust;
+Kohtahanpa lehmäs löydät
+  Säästäminä suren hampaitten;
+Käyppäs taasen huuhelemaan,
+  Kuultelemaan kilikelloa.»
+Niin hän lausui, ukko uljas,
+  Lausui, painoi moukin poskeheens,
+Kääntyi taasen kirveinensä
+  Kimppuun visakoivun kaarevan.
+
+Mutta läksi likka liesuun,
+  Halkasemaan sammalsaloa,
+Huuhelemaan, kuultelemaan,
+  Turhaan kuultelemaan kelloa,
+Riipotellen retkellänsä
+  Karva-köllii käsivarsillaan.--
+Mitä huomaa tyttö tuossa?
+  Pienen metsähiiren hyppäävän
+Kannon-koloon keitahalta,
+  Kiirehtien kitivitinäl.
+Senpä huomaa huolen lapsi,
+  Lausuu sydämmestä synkeäst:
+»Miekkohinen metsähiiri,
+  Onnellinen kanto-koturi,
+Ei ol karjas kurjan teillä,
+  Ei sua uhkaa viha vanhimpais.
+Olsin pieni piikkisilmä,
+  Oi mä 'onnen-myyri' olisin!»
+Niin hän juttuu juostessansa,
+  Maata sammaleista samoten,
+Näkee tuolla tintin pienen,
+  Tiasen partakuusen kehdossa,
+Lausuu taasen tuskissansa,
+  Koito kadehtien kujertaa:
+»Tintti pieni kuusen kehdos,
+  Olisin mä oma siskoses,
+En nyt murhees murentuisi,
+  Kadonetta karjaa etsien.
+Olisin mä siskos pieni,
+  Ilolintu aina olisin!»
+
+Niin hän rientää riipponensa,
+  Hyppää Hyypiöisten ahoilla,
+Jossa armaal aamuhetkel
+  Kirjokarjaansa hän paimensi.
+Aho pyörtää ympärillä,
+  Kanto-aho alakuloinen,
+Kannon kärjel rastas raukka
+  Ehtovirttänsä jo visertää,
+Aurinkoinen taivahalla
+  Iltariutuvana loimottaa.
+Mutta karja, kultakarja,
+  Onpi teillä tietämättömil;
+»Ehkä surmansa jo saaneet
+  Kaunis Kyytö, Hella, Helmike.»
+Tyttö seisoo: vimman silmä
+  Ympär ahon aavan leimahtaa,
+Kyynelkoskeen hyrskähtäävi
+  Sydämmensä murheen aholla,
+Kyynel virtaa, rinta reutoo,
+  Ijankaikkinen on ikävyys,
+Päivä synkee Paimelassa,
+  Hyypiöisten kiviahoilla.
+Eukko vanha vastaan käypi,
+  »Pihkamuori» mustanaamanen,
+Kaunoisien kaakkusien,
+  Pihkaleipäin kiltti leipoja,
+Kiltisti hän leivät leipoo,
+  Ympärkiertoileevi kauppien;
+Noilla kauppakierroksilla
+  Sanaa saarnailee ja laulelee;
+Sillä muori mustanaama
+  Vallan ankara on lukija.--
+Moinen monna kohtauuvi
+  Kantain pihkatuokkoaan
+Käsivarrel vasemmalla;
+  Kirveskynä kädes oikeas.
+Kyseleevi kyynelsilmin
+  Paimen kurja vaimolt vanhalta:
+»Sano mulle, Pihkamuori,
+  Anna, eukko, armas vastaus;
+Näitkö karjaa kadonetta,
+  Kultahista karjaa kotoni?
+Sano, kuulitko sä kellon,
+  Helmikeni kellon kileän?»
+Tuohon vastaa muori vanha
+  Kohden katsahtaen karmeast:
+»En ol nähnyt, en ol kuullut,
+  Nähnyt karjaas, kuullut kelloas.»
+Tuohon tyttö tuskissansa:
+  »Voi mua lasta onnetonta, voi!
+Kadotinhan kodon karjan,
+  Haen vaivalla nyt hukkunei.
+Onhan vaiva samoella
+  Taakka tämä käsivarsillain;
+Väsyi peni Paimelassa
+  Päivää ensimmäistä käydessään.»
+Tuohon taasen vanha vastaa,
+  Lausuu tuikealla tavalla:
+»Oikeinpa sua taivas tassii,
+  Syystä lennättäävi liekkiöö,
+Rankasee hän rikollista,
+  Vihan lasta vallatonta lyö.
+Mitä vielä? Huomasinpa
+  Aamul teidän tarhapihalla:
+Vastoin tahtoo vanhimpainsa
+  Lapsi karjaan pentun vietteli;
+Siis nyt ansiosta aivan
+  Tuossa karvakuormaas kantelet
+Kaukana sun karjastasi.--
+  Mitä vielä? Suuri Jumala!
+Tässä perkel lapsen pukee
+  Hullun 'Kukko-Leenan' krullahaan;
+Hepenissä herrasnaisten,
+  Mukamakin tervatentti sä!
+Mitä sanon, mitä saarnaan?
+  Voi sä ylpeyden enkeli!
+Oikeinpa sua taivas tassii,
+  Syystä lennättää hän syntistä.
+Syököön susi karjan kaiken,
+  Lyököön epeliä leimaus!
+Läsnä on jo mailmanloppu,
+  Läsnä onpi hetki hirmuinen!»
+Pakisi niin Pihkamuori,
+  Eukko murhan-musta muodoltaan,
+Mutta pian piika pieni
+  Muorin metelistä pakeni,
+Riensi kolkol katsannolla;
+  Tuonne katosi hän koivistoon.
+Kalpeassa koivistossa,
+  Liimus lempeässä lentää hän,
+Hatun päästään viskaseevi
+  Kolinalla kannon kylkeheen.
+Siitä hyppää hassatukka
+  Halki hymisevän hongiston,
+Toki taasen kuultelemaan
+  Karjankelloa hän seisahtaa.
+Kellon kuulee koillisessa,
+  Kohden koillista hän kiirehtii,
+Kiirehtii hän kiihoissansa,
+  Mutta kerran vielä kuultelee:
+Kuulee kellon lounaisessa,
+  Kääntyy kohden lounasta hän taas.
+Kaikuu tuolla, kaikuu täällä,
+  Kaikkialla kellot tuhannet;
+Tuonne juoksee, tänne juoksee
+  Tuskissansa paimentyttönen
+Katri kurja, miksi juokset,
+  Miksi tuiki turhaan kiitelet?
+Kellot kaikki valhekellot
+  Korvis murehtivan paimenen.
+Tuonpa hän tok' viimein huomaa,
+  Vaipuu alas hongan juurehen;
+Valittaa hän, vaikertelee,
+  Vuotaa kyynelhelmet virtana.
+Päänsä vasten polveansa
+  Alaskallistaa hän kiljunal;
+Mutta Jalli, pöllö-penttu,
+  Lepää huokuvassa helmassa.
+Niinpä itkee iltanummel
+  Likka pieni hongan juurella,
+Vasten polvee päänsä painaa,
+  Polven peittää tukka tumpura.--
+Mut jo paimen vaikeneevi,
+  Hetkes itkemästä herkenee,
+Korkeuteen katsahtaen,
+  Päänsä vasten honkaa nojaten,
+Taivasta hän rukoileevi,
+  Ristis kädet pienet polvilla:
+»Elon herra, Jumalamme,
+  Katso puoleen kurjan paimenen,
+Hälle armostasi anna,
+  Että löytyy karja kadonut!
+Synnin tein mä, koska toivoin
+  Velhosanat onnen saattavan,
+Synnin tein mä, kummitellen
+  Herrashepenis ja kukkasis;
+Kadunpa tok' katkerasti,
+  Anteeks syntejäni anelen,
+Lupaan lujal sydämmellä
+  Olla täällä kuuliainen laps,
+Valmis käskyyn vanhimpaen,
+  Ylpeyden kauvas karkottaa.
+Kotja taasen käytyäni
+  Kotokarjan kellon kilinäl,
+Anon anteheeksi emoltani,
+  Hänen kaulahaansa lankien.
+Mutta saata, että löydän
+  Kulta-omenani ihanat,
+Elon herra taivahaassa,
+  Katso puoleen kurjan paimenen!»
+Niin hän lausui, kunnes sammui
+  Ääni raukeneva rinnassa.
+Mutta eipä sammunutkan
+  Rukouksen hohde huulilta.
+Huulet liikkuu hiljasesti,
+  Hartauden kieltä kuiskaten,
+Silmä kirkas, tumpurainen
+  Ylös korkeuteen katselee,
+Heleänä kyynelvirta
+  Seisoo poskel päivän polttamal,
+Kuni tahtoisi hän kuulla
+  Rukousta pienen piikasen.
+
+Niin hän istuu iltanummel
+  Hymisevän hongan juurella;
+Rukoilee hän: soma rauha,
+  Kuni aamun kaino kajaste,
+Väikkyy hänen kasvoillansa,
+  Huulillansa liehe lempeä;
+Sanoo hälle sydämmensä,
+  Että kuultu onpi äänensä.
+Liehuu illan tuuli liepee,
+  Lapsen kiharia kiemaillen,
+Pienen peittää päivän tähti
+  Säteittensä kultaan kiiltävään.
+Ja niin vaipuu silmän vaippa,
+  Väikkyy punertava pimeys,
+Koska nukkuu nurmilintu,
+  Uneen raukeneevi makeaan.
+Unohtaavi karjan kellot
+  Paimen unen ihanassa maas;
+Kaikki Jalli unohtaavi
+  Huovahtaen helmas paimenen;
+Yhdessä he uneksuuvat
+  Päivän huolet kauvas heittäen.
+Honka heitä viihdyttäävi
+  Ylähällä hiljaa hymisten,
+Ylähällä hongan huipus
+  Heporastas vilkas visertää.
+
+Unta mitä uneksuuvi
+  Tuossa paimen? Unta ihanaa:
+Kumo taivaan aukeneevi,
+  Alas astuu heljäst aukiost
+Enkel hamees hiilakkaassa,
+  Kohden paimenta hän kiirehtii.
+Likenee hän murheen maata,
+  Hopeaisten siipein sihinäl
+Hongan juurella hän seisoo
+  Lempeänä luona paimenen,
+Kätensä hän laskee hienon
+  Lapsen kiirehelle hempeäst,
+Kuiskaa hänen korvahansa
+  Ilon ihanaisen sanoman:
+»Kuuli taivas tuskas äänen,
+  Katsoi armiaasti puolehees;
+Ol siis rauhas, paimen pieni,
+  Kohta löydät karjas kadonneen.
+Lähe tästä lounaisehen,
+  Tuonne kohden koivumäkeä,
+Ilokeimon kunnahalle,
+  Sanajalkaselle aholle.»
+Niin hän lausuu, taasen päätyy
+  Ylös korkeuteen kiitämään;
+Aukion hän ennättäävi,
+  Kirkkahaana päilyy kynnyksel;
+Katoo hän ja valo peittyy,
+  Kumo taivaan ihanasti soi.--
+Herää paimen huoveestansa,
+  Kuni liekki ylös lentäen,
+Muistaa mitä lausui enkel--
+  Unen ihmeellisen muistan ain--
+Rientää vasten lounatuulta
+  Kohden Ilokeimon ahoa;
+Kuni leimaus hän kiitää,
+  Eikä tunne taakkaa helmassaan.
+Kuuleevi hän kellon kaikun,
+  Löytäävi hän karjan kultasen
+Kultamaalta mansikkaiselt,
+  Sanajalkaselta aholta.
+Mikä hetki, ilon-hetki
+  Iloheimos ijankaikkinen!
+Syleilee hän lehmiänsä
+  Ilon polttavissa kyynelis,
+Katsoo ylös korkuutehen,
+  Taivaan laupeutta ylistää.
+Kuni aurinkoisen viilu
+  Tuolla loistaa honkain välistä,
+Niinpä loistaa lapsen kasvot
+  Paimelassa kesä-iltana.
+Enhän tiedä, mihen vertaan
+  Riemun paimenpiikasen.
+Ehkä naiseen, joka löytää
+  Helmen kallihimman taivaan al;
+Tahi mieheen, joka astuu
+  Ylös korkehimpaan kunniaan?
+Kehno heidän hekumansa
+  Ilon rinnal tuossa paimenen.--
+Autuaana astelee hän,
+  Äänel heleällä huuhelee,
+Asteleevi karjans kanssa
+  Kohden ihanaista kotoa.
+Jalkimillaan omillansa
+  Astelee jo pieni Jallikin,
+Totisena toisten seuras
+  Kohden kotoansa taaputtaa.
+Surun päivä, ilon päivä!
+  Syvät ovat surut lapsenkin;
+Surust toki synkimmästä
+  Kirkkaana hän astuu ulos ain;
+Helmassa hän iki-äitin,
+  Luonnon kohdussa hän hengittää;
+Itkee, huokaa murheen yössä,
+  Yö se ilon aamun kirkastaa;
+Mikä vielä vienon mieli?
+  Aina taivaan liki naapuri.
+
+Niin oil päivä Paimelassa,
+  Katrin kerran karjas käydessä;
+Tuota alat muistelee hän,
+  Alat armiaasti hymyten,
+Emäntänä onnellisna,
+  Onnellisena myös äitinä.
+Seuraa onni oivallinen
+  Häntä askareissa ainiaan;
+Tuosta yksi haasteleevi:
+  »Velhon keinot kyllä tuntee hän»,
+Toinen taasen todistaavi:
+  »Usein hartaasti hän rukoilee.»--
+Mutta vaihka valtiasna
+  Katri emäntänä elelee,
+Ei tok' käyskel kempaellen
+  Turulla hän mailman turhuuden.
+Kainona hän käyskeleevi,
+  Kasvohilla rauhan kirkkaus,
+Kuni katsahtelis silmä
+  Aina valkeuden enkeliin.
+
+
+
+ATALANTTA
+
+Päiviltä jo kauvan pojes vierineiltä
+  Onpi kertoelma Atalantasta.--
+Seisoo linna tuolla alppein rintehellä
+  Korkee Unterwaldenissa, helmassa
+Vuorisen Helvetian. Päin koilliseheen
+  Linna tuijottaavi yli tunturein,
+Yli laaksojen ja tuhansien virtain,
+  Mutta lounaiseheen vuori ylenee,
+Metsä tuulinen sen harjanneella pauhaa.
+  Kennen onpi linna ja sen ympäril
+Jylhän-kaunis tieno? Neito Atalantta,
+  Kansan lemmittyinen, tässä perintönsä
+Omistaavi, suurelt sankar-isältänsä.
+
+  Tehnyt oli isä voimallisen työn:
+Karkoitti hän Itävallan istuimelta
+  Verimiehen, hirveen hirmuvaltiaan;
+Siitä toisen puetti hän, kunnon uroon,
+  Kantamahan majesteetin kruunua.
+Mutta siirtyi sankar isiensä luoksi,
+  Heitti kartanons ja tavaransa kaikk'
+Ainollensa; ja nyt kaunis Atalantta,
+  Suosiossa valtijaansa korkean,
+Emäntänä linnassansa hallitseevi.
+
+  Kaunis oli neitonen Helvetian,
+Ruhtinaattarien oli hänen haamuns,
+  Kelmee, kuni vuoril kesäjuhlan yö,
+Korkea ja kelmee. Povi korskeana,
+  Uhkaavana, armiaana kuitenkin,
+Ylöskohosi ja monen synkeänä
+  Ihasteena täällä, toivotonna ain.
+Kuni päivän paistees kirsikkainen valmis,
+  Hehkui ihanainen suu, ja kuin tuo hattara
+Tuolla kalveana paisuu taivahalla,
+  Niinpä Atalantan poski pyöreä
+Lempeästi paisui, kajastaen kauvas.
+  Hänen silmäns terä tummansininen,
+Kuinka tyyni, jalo! toki syvyydessä
+  Hohti lemmen liekehtivä aarnio.
+Niin hän väikkyi linnassansa, niinpä linnan
+  Pihalla hän väikkyi; mustat kiharat,
+Hiuskata kaarnemusta tuules liehui.
+
+  Tienon Onnetar ja ilon antaja,
+Kaikkein turva armahin oil Atalantta,
+  Linnan emäntäinen antelias ain.
+Kovan onnen koito hänen portillensa
+  Millonkana turhaan kolkuttanut ei;
+Portti aukeni ja ravinto ja suoja
+  Vartoi vanhaa, vartoi lasta vienoista.
+Itse antoi ihanasta kädestänsä
+  Aina antimensa nainen ylevä;
+Katso: usein lahjojansa jakellessa
+  Likentää hän murehtivan pienoisen
+Polvellensa hellästi kuin oma äiti,
+  Luoden kauvas katsantonsa riutuvan.
+Niin hän usein täällä katsahtavan nähtiin,
+  Niinpä koska linnan tummas pylvästös
+Laulu heleänä kajahteli ympär.
+  Kennen ääni kaikui? Ken tääl kirkasti
+Äkist laulullansa Atalantan kasvot?
+  Nuori Agnes, kuni pääsky ilonen,
+Uskollisin emäntänsä ylevän.
+  Lauloi hän, ja päätyi usein itkuhun
+Herttaisehen kuulijansa, toki tyynnä,
+  Mutta uneksuen kuni autuas,
+Kauvas katsahtaen Atalantta seisoi.
+  Toki armahimmasti hän katsahti
+Vuoren rinteheltä laaksoon himmeään,
+  Koska uljas ratsastaja lähestyi
+Komeata linnaa orhil pyrskivällä,
+  Nuori Arnold, linnan-immen sankari.
+Ihanahan oli tämä hetki,
+  Hetki oman yljän lähenemisen.
+Tuli kaunis ritari ja riemu paisui
+  Korkealle, riemu taivahan;
+Sillä jumalien liekkinähän poltti
+  Atalantan lempi kuni aurinko;
+Ylös ritari myös ihasteella katsoi
+  Kohden morsianta mustakiharaa
+Kuni kohden ilmestystä hämärkaunist.
+  Koska oil hääpäivä heidän nouseva,
+Kuni määrättihin viime eron-hetkel?
+  Ennen kuni kaari tämän vienon kuun
+Kultaviiluna taas pyöreänä loistaa.
+
+Mutta kertoelmani käy pilvihin,
+  Kaupungista suuresta ne pilvet karkaa
+Myrskyn hurjan heittäminä linnahan.--
+  Valtikkansa hellitti ja hautaan vaipui
+Lempee ruhtinas, ja taasen vallan sai
+  Joukkonensa hirmuhallitsija herra,
+Jonka kerran immen isä ankara
+  Ulos maasta syöksi; mutta hirveänä,
+Verijanova ja kostonhimova,
+  Taasen istuimelta silmänsä hän iski.
+Mikä miehen valta-sana ensimmäin,
+  Koska päähänsä hän kultakehän painoi?
+Tämän lausui peloittava ruhtinas:
+  »Huomatkaatte, käskyläiseni, ja tehkäät
+Mitä käsken. Vuorilinna komea,
+  Rakentama miehen, valtarikkojan,
+Unterwaldenissa seisoo, kuni tiettään.
+  Mutta minä valan olen vannonut,
+Että kauvemmin ei seisköön tämä linna,
+  Pilvein korkeudes tuol; se vaipukoon
+Riistämänä sotilasten ahneen joukon.»
+
+  Somas rauhas Atalantan asujaamet
+Askartelit suojas muurien,
+  Kukin tyytyvänä tehtäväänsä tehden;
+Mutta äkkiin ampui myrsky ukkosen.
+  Kuului vaskitorvein pärinä ja huuto,
+Huuto hurjain miehien, ja räikynäl
+  Portit, ovet auki iskettihin linnas,
+Atalantan rauhanlinnas.
+  Mutta kauhistuen linnan asujat
+Tuonne tänne pakenivat yöseen kohtuun;
+  Tuonne Atalantta kasvoil vaalehil,
+Tuonne Kaarin, silmät pallohina pyörtäin,
+  Riensi, kaamea; mikä minnekkin.
+Miesivoimaa löytynyt ei rauhan linnas,
+  Jossa ryövärjoukko riistäen nyt käy.
+Sieltä huuto, kirous ja nauru kuuluu,
+  Kuuluu sälähteleminen akkunain,
+Koska huoneen riista kilvan jaksetahan
+  Ahnehitten kynsiltä, ja aikojen
+Luomat kuvapatsahat ja ritarkilvet
+  Kirveillä ja keihäil maahan runnotaan.
+Siitä, paljahaksi pian riistettynä,
+  Tuliloimona jo linna lekkoaa
+Öisel tunturilla, kajastaen kauvas.
+  Palo ankar oil; ja näki aamuinen
+Synkän raunion vaan ylpeästä linnast.
+
+  Yössä tummas harhaeli Atalantta.
+Löysi viimein valjetessa koillisen
+  Laakson varjossa hän tuttavien huoneen;
+Toki turhaan tälle ovelle hän löi.
+  Kuuli vaeltaja vastauksen kolkon:
+»Kieltää meitä avaamasta oveam
+  Sinulle, oi neito, ruhtinaamme uhka,
+Jonka miehet keihästetyt, miekkavyöt,
+  Vielä vaiheillamme karmehina käyvät.»
+Siitä huonetta hän toista läheni,
+  Ovelle sen kolkutti, mut saman äänen
+Humajavan kuuli yössä kulkija.
+  Vielä kohden majaa kolmatta hän astui,
+Astui huoneheesen; mutta katsannot
+  Häntä vastaan käyvät kylmät, lausuellen:
+»Älä viivy kauvan alla kattomme,
+  Älä ruhtinaamme uhkauksen tähden.
+Elles onneamme tahdo hämmentää.»
+  Sillon synkeänä, harmistuen jatkaa
+Vaeltaja tiensä; niinpä heistä käy
+  Emäntäinen vallan ylistetty ennen,
+Heistä, joille vielä eilen ammensi
+  Linnanimmen yltäkylläisyyden sarvi.--
+Synkeänä Atalantta käyskelee,
+  Mailman kiittämättömyyttä mietiskellen,
+Tuota julkeata petoo; käyskelee
+  Huokuen hän, kaatuneena suuruutena.
+
+Äsken linnan haltijatar korskea;
+  Hame yllänsä nyt rikkaus on ainoo.
+Mutta myrsky ankarampi ensimmäist
+  Immen ennätti, kun sanoman hän kuuli:
+»Kaunis Arnold, Atalantan lemmitty,
+  Valinnut on itsellensä toisen lemmen,
+Neidon ihanimman keisar-kaupungis;
+  Siellä majesteetin paisteessa hän väikkyy.»
+Niinpä sanoma kuin nuoli pitkäisen
+  Alas iski Atalantan kiirehelle,
+Hänen peitti pimeyteen autioon,
+  Kuni pilvi varjokas kuun kasvot peittää,
+Koljo kuutamoinen yöksi mustaks käy.
+  Syvä tuskan henkäys päin tähtein tienoon
+Hänen huulillensa vaikerruksen toi:
+  Impi huusi, ääni kiljuvana kaikui,
+Huusi koito halki vimman synkän yön.
+  Povi nousi, kaatui kuni aalto myrskys,
+Koska hänen sydämmensä ystävä
+  Pimeyden ruhtinaksi musteni
+Hänen silmissänsä, taivaan-kaunis ennen.--
+  Mutta ääni, joka äsken valitti,
+Hetkessä nyt muuttui kirouksen kieleks,
+  Ulosammentaen vihan oikean.
+Toki; tuskin oli kirouksen kuuro
+  Vuotamahaan alkanut, jo vaikeni
+Neitonen ja alas tanterelle vaipui
+  Kastelemaan helmojansa kyyneleil.
+Kauvan itki hän ja väkivaltaisesti,
+  Rinnas kadotetun lemmen katkeruus,
+Riutumus ja vihan kuluttava loimo.
+  Niinpä sydämmensä kimmain taistelos
+Atalantta oljentelee kaltehella
+  Himmeen niitun. Aurinko Helvetian
+Puolipäivän korkeutta lähestyvi.
+
+  Mutta kiiriipä jo sama aurinko
+Taivaan alasmäkeä; tok viipyy vielä
+  Atalantta ikävyyden niitulla.
+Mutta eihän enään kyynel vuoda
+  Eikä rinta jätise, vaan tyyven taas
+Onpi hänen olentonsa, tyyven, kylmä;
+  Katse yhtiälle yhä tuijottaa.--
+Viimein niitun heittää hän ja käyskeleevi
+  Jalona ja huoletonna eteenpäin
+Vakavilla askeleilla. Rohkeana
+  Povi nousee taas ja ihanainen pää,
+Jonka hiuspalmikot kuin kärmeet mustat
+  Luikertelee vaeltajan hartioil.
+Käyskelee hän, koska säteilevä päivä
+  Länteen kaatuu; mutta päivän paisteessa
+Vaaleana loistaa poski pyöree immen,
+  Niinkuin lumitutkahimet tunturin
+Tuossa itäisessä ihanasti loistaa.
+  Huomaa impi, kuinka vuori kimmeltää,
+Seisahtaa ja kuni hymyä hän tahtois;
+  Mutta karvaus, koiruohon katkeruus
+Hänen huuliltansa hymyn himmentää.
+--------------
+--------------
+
+  Eipä lapsi helleyden helmaan tullut.
+Samennus jo entisien aikojen,
+  Muisto verisestä riidoist veljeskunnan
+Hämäränä väikkyi Atalantan silmis.
+  Viipyi neito päivän heimon huomassa,
+Viipyi kaksi, mutta aamul kolmannella
+  Pakeni hän ylenkatseen linnasta,
+Läksi kerran vielä omiensa luoksi
+  Kartanohon toiseen; siellä viipyi hän
+Hetken synkeän, jo toisella hän poistui,
+  Poistui vimmoissansa kuni tuulispää;
+Sillä kärsimyksen lapsen tarkka silmä
+  Pian huomas katsantojen kylmyyden,
+Sydämmien kuolettajan. Pois hän kiiti,
+  Kohden alppein korkeutta pakeni.
+
+Mutta samoaa hän, alat hurjasti hän
+  Rientää yli vuorten, halki metsien,
+Teroittaen katsantonsa lakkaamatta
+  Kohden tunturia pilvikorkeaa,
+Kohden jäistä pyrstöö, komottaen tuolla.
+  Kiivahasti kiirehtii hän, haastelee
+Äänel kimmeällä, tulisella kielel
+  Jätti-uroholle kylmäs haarniskas:
+»Vuori, ota jäiseen helmahaasi koito,
+  Pian elämänsä liekki sammuta;
+Sillä sulosempahan on neidon kuolla
+  Vinkan, hyyrtehisen henkäykses al,
+Kuni alla ihmislasten kylmäin silmäin
+  Sydämmeni tuhansittain kuolee tääl.
+Ota helmahaasi, ota helmahaasi
+  Atalantta, linnanimpi hyljätty!»
+Niin hän lausui lakkaamatta kiirehtien
+  Kohden maaliansa kylmää, korkeaa.
+Mäet jyrkät alenee ja laaksot nousee
+  Neidon jalkain alla, koska juoksee hän,
+Juoksee eikä huomaa, että yö on tullut
+  Kasteinen. Ain hurjana hän samoaa,
+Kunnes viimein väsyneenä maahan kaatuu,
+  Vaipuu uneen horrouden sikeään.
+
+Mutta yö on poistunut ja päivä nousnut,
+  Koska herää unestansa impi taas.
+Ympärillensä hän katsoovi ja huomaa
+  Rintehellä pienen majan matkan pääs.
+Mutta ulos majasta käy miesi vanha,
+  Kohden lammastarhaansa hän astelee
+Seuraamana vienon tyttösen. Hän päästää
+  Ulos laitumille lammaslaumansa
+Kirjavan, ja itse paimeneksi lähtee.
+  Vaeltaja häntä vastaan kiirehtii,
+Atalantta hälle murheisena lausuu,
+  Nimensä ja kohtalonsa kätkien:
+»Kuule, miesi vanha, vaeltajan ääni,
+  Onnettoman pakolaisen anomus.
+Suo mun ajan viipyä sun kattos alla,
+  Suo mun nauttia sun tules lämmintä
+Ja sun leipääs syödä. Sulle palkinnoksi
+  Tahdon olla palveljasi ahkera,
+Joko päivän huoneheessa askartellen
+  Tahi lampahitas vuoril vaalien.»
+Tuohon ukko vastas, partahinen paimen,
+  Laupeasti neidon puoleen katsoen:
+»Tule huoneeseeni, kovan onnen nainen,
+  Tule tämän lapsukaisen hoitajaks,
+Jolta äsken äiti armas kuoli,
+  Kuoli emäntäni, oma tyttärein,
+Kuoli vuonna menneheenä isä uljas,
+  Heitti henkens tunturien retkillä.
+Astu sisään huoneeseeni rohkeasti,
+  Kuka mahdat sinä ollakkin;
+Muotos sanoo, ettes ole meidän majoist.»
+  Lausui harmaapäinen; mutta neitonen,
+Nähden pimeydes valkeuden piirron,
+  Astui matalaiseen mökkiin lampurin.--
+Oljenteli Atalantta rauhan loukos,
+  Emännöitsi: askarteli, ompeli,
+Ompeli hän pukimia pienoiselle;
+  Mutta hänen otsallansa viipyi yö.--
+Ylähällä, pilvein naapurina seisoo
+  Vuoren penkerellä maja lampurin.
+Ankaran Helvetian sä laaksot näet,
+  Näet tunturien jylhät harjanneet
+Longottavan jalkais alla, näet virrat
+  Tuhannet ja monta merta hymyvää.
+Tämä oli kuva Atalantan nähdä;
+  Mutta synkeänä alaskatsoi hän.
+
+Mutta ajan kulkee pyörä, kiirittäen
+  Ylös yhden, toisen maahan vaivuttain
+Arvelemaan, mistä kotoa me ollaan.
+  Niinpä kumouksen mahtavan se toi
+Kaupunkihin suureen. Alas istuimelta
+  Verisehen kuolemahan syöstihin
+Hirmuvaltias, ja vapauden päivä
+  Nousi kirkas taas. Ja nuori ruhtinas,
+Joka valtakunnan kruunua nyt kantoi,
+  Muisteleevi ystäviä isänsä,
+Hänen, joka, edellisnä verimiehen,
+  Kerran kansan suosiossa vallitsi.
+Tämän ystäviä poikahinen muistaa,
+  Tahtoo heidän mahleitansa lievittää.
+Raunion hän Unterwaldenissa muistaa,
+  Murheellisen patsaan neidon linnasta;
+Katso: siihen rakentaa hän linnan uuden,
+  Jalomman viel ensimmäistä, kaunistaa
+Ulkoaa ja sisältä sen kalleuksil.
+  Mutta linnan kohotessa ympärkäy
+Käsky sulohinen kaikkeen neljään tuuleen:
+  »Tulkoon Atalantta, nainen kunnian,
+Ottamahan omaksensa uuden linnan;
+  Tulkoot hänen uskolliset palveljans!»
+Kaikkialle käsky tämä armas ehtii,
+  Kaupunkeihin, kammiohon paimenen
+Ylähällä tunturil; ja valmihiina
+  Seisoo uusi linna Unterwaldenis.--
+Lähestyi jo yksi, lähestyi jo monta
+  Linnan entisistä asujaamista,
+Jotka pakenivat kauhistuksen yönä.
+  Soma Kaarin ilosena palasi
+Onnelaansa ihanaan; ja taasen kaikui
+  Ympär tienoo laulu kannis, viaton,
+Koska vartoi emäntäänsä linnan kansa,
+  Yhä silmäellen alas laaksohon.--
+Päivän pitkän vielä kallis vieras viipyi,
+  Viipyi kaksi, mutta päivän kolmannen
+Hämärtyissä lähenee tok' Atalantta
+  Etähällä, seljäs ruunan korskean,
+Pukimessaan kuni linnan impi ennen;
+  Häntä seuraa uros, harmaapartanen
+Paimenukko; aasiansa kannustaavi.
+  Sillon vastaan joukko rientää riemuten,
+Kaarin ensimmäisnä laulun helinällä.
+  Atalantta heitä tervehtii,
+Mutta ilon sädettä ei silmä anna,
+  Eihän siirry hänen otsaltansa yö.
+Joukko yöseen huomaa, huomaa vieno Kaarin:
+  Kyyneleihin sammuu hänen laulunsa.--
+Mutta valtiatar linnahansa astuu:
+  Rakennetaan juhlallinen atria,
+Tyhjennetään toivon kultahiset maljat,
+  Muistot unohduksen virtaan manataan.
+Toki synkeänä miettii Atalantta,
+  Juhla hiljaisena jymisee.
+
+Päivät nousee, päivät laskee. Kuni ennen
+  Atalantan kartanossa eletään,
+Taasen työ ja toimi hedelmänsä tuovat;
+  Ihanina loistaa vilja-vainiot.
+Kuni ennen moni kovan onnen lapsi
+  Läpi linnan väljän portin käy,
+Mikä nälkäsenä tullen, mikä taasen
+  Ravittuna, puettuna poistuen.--
+Ei tok' valkeutta mennehitten päiväin,
+  Elämällä muotoo entisyyden ei;
+Sillon valtiatar aurinkona antoi
+  Kaikkialle iloa ja lämmintä.
+Antaapa tok' impi anovalle aina,
+  Mutta kylmä oli katse antajan.
+Eipä lemmekkäästi millonkana enään
+  Pienoista hän sylihinsä viettele.
+Ja mi ennen hekumansa korkein täällä?
+  Povellansa syleilyksen ahdistus,
+Koska lohdutti hän kärsimyksen lasta.--
+  Ja mi ennen hälle ilon hetken toi,
+Semä kaikki hältä pannahan nyt pantu.
+  Laulun äänen vaikenemaan käski hän,
+Vaikenemaan kultakanteleitten kielet;
+  Jaahailevaa jutteloa tarinan
+Ethän enään kuullut iltavalkealla;
+  Siitä Kaarin murheisena huokailee.--
+Huokaileevat naiset kyynelkosteil silmil,
+  Suruansa näyttäen, tok' ainiaan
+Yksinänsä Atalantta käyskeleevi,
+  Millon aikaellen tunturilla tuol,
+Siellä seisten, kauvan-aatteleva neito.
+
+Vieriessä vuosien ei muutu muoto
+  Linnan immen vakavan, ei ikäväns
+Yksinäisyydessä yhä oljennella,
+  Vaeltella, mietiskellen viipyä.
+Millon niituilla hän käyskeleevi, millon
+  Virran partahilla. Mutta vuorilla
+Useammin toki seisovan hän nähdään,
+  Mykkä naisen-kuva, jalo, kelmeä.
+Tuollon astuupa hän ylös korkehimman
+  Alpin tutkaimelle, pilvein äärihin,
+Jossa myrskyt pauhaa.--Katso, luoteisesta
+  Myrsky jymisevä pieksee, neitonen
+Vaaleana väikkyy sumukierroksissa,
+  Kosteassa yössä pilvi-aaltojen.
+Tuonne tänne vallan temmoileevi aalto,
+  Mutta jäykkänä ain seisoo neitonen;
+Kiharansa mustat lainehilla loiskii.
+  Toki välkähtäävi päivän valkeus
+Hattarien lomasta, ja mailma aava
+  Väikkyy neidon silmäin alla pyörtäen.--
+Mutta kiljunalla luodetuuli pieksee
+  Haamua, mi tyyneheenä seisoo ain;
+Kiharansa tuulen siivil loiskii,
+  Kunnes taasen aalto pilven, kostea,
+Hämärässä kiharia pyörittelee.--
+  Mutta usein toki taivas selkeä
+Hänen kiireellään ja ympärillään päilyy,
+  Koska ilmakerroksissa eeterin
+Viipyy nainen. Mutta mitä kiehtoo silmä
+  Vuorilt katsahtajan väsymättömän?
+Mitä mietiskelee yksinäisen sielu
+  Sinertävän leimauksen kartanos?
+Tahtooko hän elämämme arvoitusta
+  Käsittää ja täällä korkeimman
+Viisauden löytää? Tahi etsiiko hän
+  Nähdäksensä kangastusta lemmen maast,
+Jossa ystävä ei ystäväänsä heitä?
+  Tuot ei kenkään tiennyt. Yhä palasi
+Retkiltänsä mykkänä hän kammioonsa,
+  Eikä hymyn ainohisen liehettä
+Täällä vienoiselle lapsellekan suonut.
+Niin hän alat valtijana synkeänä
+  Vitkon vieriessä vuosikymmenen
+Haaveksien käyskeli. Ja koitti päivä,
+  Jona Atalantan elon aamuinen
+Kerran täällä nousi. Hänen synnyinpäiväns,
+  Vuodel tällä sabathina pyhänä,
+Taasen koitti keväpukimessaan, kaunis.
+  Kaunis oli päivä, mutta ilta oil
+Vielä kaunihimpa, ilta juhlantyyni.
+  Tullessa tän illan, taasen neitonen,
+Yksinänsä, iltakelmeänä
+  Kohden harjannetta riensi. Ylemmäks,
+Aina ylemmäks hän ehti, joutui eteen
+  Hälle viimein jalaviston hämärä.
+Sisäänpä hän astui hämäräiseen yöhön;
+  Toki lumikukkasien valkeus
+Tuolle yölle päivän ihmeellisen antoi.
+  Mutta kenen löysi neito lehdon yössä?
+Metsä-impisenkö? Katso, pieni Kaarin
+  Yksin istuu kukkasien kinokses,
+Seppeliä siteleevi ihanaista
+  Atalantan kiharien kaunisteeks,
+Linnan emännälle päivän kunnioiksi.
+  Siinä vilauksen viipyi kulkija,
+Kukkassiteljälle sanahisen lausui,
+  Mutta kauvemmas hän taasen yleni.
+
+Jopa harjanteella tuolla neito seisoi,
+  Katseli hän ehtoa Helvetian,
+Joka ihanana ihmeellisen loisti
+  Alasvaipuessa alppein auringon,
+Rauetessa pyhän juhlapäivän.
+  Taasen tuolla etähällä itäises
+Kiilto lumitunturien tutkaimilta,
+  Joiden säikkä ilman liepeen reunastaa,
+Levi taivahalle, sädekiilto ankar;
+  Ja he korkeuden luhtiin kohosit,
+Kukkulat, kuin pyhät immet valkeis vaatteis,
+  Tuliloisteheessa monen kynttilän.
+Mutta alahalta vainiot ja virrat
+  Kajastivat tuntureille vastahan,
+Myhäellen armiaast, ja virran purjeet
+  Pyhäs kajasteessa vitkon retkeilit,
+Kauka-vuorilt kaikuessa paimenien torven.
+  Kaikki lemmen kuva. Kuvan ankaran
+Näki tämän allaan Atalantta jalo,
+  Näki hän, ja poski vaalee kuumeni.
+Mutta käärittihin maa ja taivas
+  Ruskoon riutuvaan, ja seisoit kukkulat,
+Metsät, virran venheet kuni kultavaatteis
+  Hiljaisessa hetkes ilta-hämärän.
+Kaikui toki halki ihmeellisen illan
+  Kaukahalta tunturien torvi ain,
+Kaikui häntä vastaan tornin-kellon ääni
+  Sälähtäen laaksost. Äänen ankaran
+Kuuli tämän allaan Atalantta jalo,
+  Kuuli hän, ja povi tulta löi;
+Tunsi halun polttavan kuin sulkemahaan
+  Sylihinsä mailman kaiken, lausumaan
+Helleyden kieltä, jossa mykkänä hän
+  Käynyt oli kauvan. Aikaan menneesen
+Katsahti hän kuni kamalahaan juopaan,
+  Koska, rinta levotonna huokuen,
+Iltana hän seisoi katumuksen vuorel.
+  Vielä toki tahtoi neito hillitä
+Kapinan, mi sydämmessä riehui, tuima.
+
+  Mutta kuuluipa nyt ääni muinoinen
+Jalaviston hämärästä helähdellen,
+  Koska lauloi siellä Kaarin lempeä,
+Lauloi ihanasti, metsä tumma kaikui.
+  Kaarin, ettäs rikkomahaan rohkenit
+Kieltoo kovaa, korottamaan heljän äänes,
+  Koska lähellä hän seisoi, kieltäjä.
+Mutta vapaastihan korotit sä äänes
+  Laulamahaan kaipauksen joutsenest,
+Joka merel aaval harhaeli kauvan,
+  Toki löysi viimein kukkassaariston.
+Vilkkahaana Atalantan korvaan
+  Laulun hopeainen virta kiirehti
+Ylös vuoren selkämälle. Hurja myrsky
+  Nousi hänen povehensa paisuvaan,
+Korkealle karkelivat syämmen laineet.
+  Mutta siinä seisten, käsi otsalla,
+Koska mustenivat hälle maa ja taivas,
+  Huusi linnan neito: »Kaarin, lapseni!»
+Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut,
+  Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.
+Mutta läksi heti alas harjanneelta
+  Juoksemaan hän kohden äänen kaikunaa.
+Tuimasti hän juoksi, lensi, vaihka tanner
+  Pyörsi hänen silmissänsä pimeten.
+Riensi hän, ja äkisti nyt maahan kaatui,
+  Koska hurmeen ulos suustaan syöksi hän
+Kultapilvenä, ja punattihin kentäs;
+  Siinä hetken huokuen hän huovahti,
+Riensi taasen kohden armahinta ääntä.
+  Kerran toki seisahtaa hän, nojaten
+Vasten röystehistä pallasta ja huutaa
+  Alas kohden jalaviston lehtoa,
+Huutaa äänel leppeästi kaikuvalla,
+  Pientä laulajata luokseen kutsuen:
+»Tule, Kaarin, minä syleillä sua tahdon,
+  Tule kiirehesti, lapsi kaunoinen!»
+Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut,
+  Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.--
+Tuosta taasen Atalantta, linnan impi,
+  Lumikelmeänä samosi
+Kohden lehtoa, ja lehdon ennätti hän
+  Kukkasvuotehelle alasvaipuen
+Äänetönnä. Mutta avettuhuun helmaan
+  Luokseen viittasi hän vienon laulajan,
+Viittasi hän, katsoi puoleen lemmekkäästi.
+  Sillon Kaarin heti ylös karkasi
+Kiljahtaen tanterelta, seppel kädes,
+  Kiljahtaen, huomatessaan korkean
+Emäntänsä aaveheena lehdon yössä
+  Hälle helmans aukasevan mykkänä.
+Mutta riensi Kaarin ihanaiseen helmaan,
+  Kuni houreessa hän alasraukeni;
+Atalantta hänen sylihinsä sulki,
+  Hänen huulillensa painoi suutelman
+Pyhän, lemmen tulta täys, ja katsahti hän
+  Vielä kerran häntä kohtaan suloisest.
+Siitä kallistui hän lehdon kukkaskohtuun
+  Kylmänä, kun sielu ruumiin kammion
+Heitti ainiaaks. Mut vielä kuolemassa
+  Atalantta vienoistansa syleili,
+Armahinta laulajaa, mi häiriössä
+  Lemmen hekuman ja kammon huovahti.
+Hetki vieri; viimein Kaarin, aina helmois
+  Kuolleen emäntänsä, päänsä kohotti
+Ylös rinnoilt kylmiltä kuin jää. Hän katsoi
+  Hämmästyen kohden naista kalveaa,
+Katsoi ympärilleen kuni lapsi villi.
+  Ei tok' pyrkinyt hän kuolon kahleista,
+Ei, vaan hekumalla hurjalla hän viipyi
+  Tämän helman ihanassa kylmyydes.--
+Makasihan maassa lumikukkaskranssi,
+  Senpä sieppasi hän kätehensä tuskal,
+Sillä seppelöitsi Atalantan kiireen;
+  Ja hän synkeästi hymyili.
+Siitä kiharistaan kourin temmasi hän,
+  Koska, tuijottaen taivaan kumohon,
+Lauloi kimmeästi vaikertavan laulun,
+  Laulu vaikertava linnan ennätti.
+
+Linnassapa asujaamet arvelemaan,
+  Miksi laulu hurja, ihmeen murheinen
+Ilman ääris temmelteli kiljunalla,
+  Millon riutuvana, millon ärjyen.
+Arvelit he, taasen kuultelit he tarkoin
+  Ympärillä korkeuden luhtia
+Aina kajahteli sama murheen ääni.
+  Sillon vuoren kaltaa ylös kulkemaan
+Linnan kansa kiirehti; ja lehdon suojas
+  Kukkasvaipal valkealla löyttihin
+Yhteenliitettyinä kuolon, vimman vieraat.
+
+
+
+OLI MULLA KULTA KAUNOINEN
+
+  Oli mulla kulta kaunoinen
+  Ja ilonen kuin aamu;
+  Eikä muistostani koskaan men
+  Se tyyni taivaanhaamu.
+Viel kuolon maassakin mun korvissani kaikuu
+    Äänensä lempeä.
+
+  Kuni kannel länsituules soi,
+  Niin ääni kauniin immen,
+  Unet ihmeelliset mulle toi
+  Se heljä ääni lemmen,
+Sen kuulen vielä muiston mennehestä mailmast,
+    Riutuen kuulen sen.
+
+  Hetken Paimelasta muistan ain,
+  Kun pilvi synkee pauhas,
+  Pian päivä toki voiton sai
+  Ja heljän helmans aukas
+Ja Pohjannummen niitult himmeältä kuului
+    Impeni huuhellus.
+
+  Muistelenpa hetkee ankaraa--
+  Oi muisto pyhä aina!--
+  Tuol Kauniaisten ahoilla
+  Ma seisoin sunnuntaina,
+Ja kaukahaalla huokailivat torninkellot--
+    Kultani kuollut oil.
+
+  Impi kuoli, lausui kuoltessaan:
+  Pois taivaan maahan lähden.
+  Murheemm' riensi kyynelvirtahaan
+  Tuon taivaan-immen tähden,
+Mut taivaan murhe kyyneleistä leimahteli,
+    Polttaen autuaast.
+
+
+
+KONTIOLAN KASKI
+
+Jylhä kuusisalo kaskeksi on kaattu
+Pohjarintehelle Kontiolan vuoren,
+Jossa, ennen lankeemista talven lumen,
+Moni kirves läimähteli päivää monta
+Kouras monen urosen, ja metsä kaatui.
+Korkea on vuori: kauvas kaikkialle
+Silmäs kantaa seistessäsi harjanneella;
+Taasen astellessas kallioista tietä
+Mäikyy jalkais alla, kumahtelee kuuset,
+Kumahtelee, kamahtelee, korpi kaikuu.
+
+Melkonen on kaski: tuhat askeletta
+On sen pituus ilmast itäisestä länteen,
+Levyys seittemän ja sata päiväst pohjaan.
+Ja sen risurytö ruskea ja runsas,
+Kuivattama kesäpäiväin kirkkaan poudan,
+Peittää kallistuvan rinteen, peittää monta
+Karhunkontoa ja surenluolaa monta.
+Mutta kasken partahalta vuoren juureen
+Mäel kaatuvalla seisoo vielä metsää,
+Kuusistoa, armahtamaa kirveen terän,
+Seisoo kuni partahinen sankarlauma
+Alaskatsahdellen tappotantereesen,
+Jossa joukko veljeksiä, uneksuen
+Kuolon unta, maahan kaadettuna makaa.
+---------------
+---------------
+
+Niinpä neito, mutta sanoi taasen poika:
+»Siellä talo, jonka pirtis laakeassa,
+Jonka aittamäel käyskelet sä kerran
+Tommin emäntänä, kiltist askartellen.
+Siellä talo kaltevilla pelloillansa,
+Nurmillansa heinäsillä, joilla kerran
+Tommi isäntänä kylvelee ja niittää
+Päivän helottaissa, mutta illan tulles
+Käyskelee taas oman emäntänsä luoksi.»
+
+Niin hän lausui, mutta myhäellen neito
+Yhä katsahteli koillisehen kauvas,
+Huuliltansa kuului toki sanat:
+»Kontiolan päivä, voiton, lemmen päivä,
+Pysy pyhänä mun muistossani aina!»
+
+Tuohon uljas Tommi, otsal riemun loiste:
+»Pysy muistossani, sinä päivä jalo!
+Keltä sain mä käsivarsihiini voiman,
+Työhön, toimeen uuden voiman? Ken mun silmäin
+Kirkasti? Se impi, joka kuusen juurel
+Tuolla seisoi hämärässä kultaisessa
+Vuodattaen korvihiini taivaan kieltä.
+Sinua mä kiitän, ihanainen impi!»
+
+Mutta neito, kauvas katsahdellen aina,
+Taasen haasteleevi äänel vakavalla:
+»Ken soi mulle mahdin lausumahaan kieltä,
+Joka uuden väen, voiman sulle antoi?
+Korkeuden henki, rauhan tyyni henki.
+Mutta ken mun ylös katsahtamaan nosti
+Kohden taivahitten vainioita?
+Kasken juhlaisesti lainehtiva liekki,
+Joka aaltoeli pilvein tanterilla.
+Teitä minä kiitän, Kontiolan loimot!
+Yli kaiken toki häntä minä kiitän,
+Valtiasta tulen riehuvan ja myrskyn.»
+
+Niinpä haastelit he onnen kalliolla
+Aurinkoisen ehtiessä lännen rantaan.
+
+
+
+
+
+
+LYHYET KERTOMUKSET
+
+
+
+
+KOTO JA KAHLEET
+
+
+Metsässä eräällä kivisellä aholla seisoo pieni uudistalo. Sen
+eteläisellä puolella näemme somalla, päivänkaltevalla rinteellä
+vihannot pellot, peltoen alla niityt; mutta pohjoisessa kohoo ylös
+korkea, harmaa vuori, jonka harjulla seisoo muutama matala ja kuihtuva
+mänty.
+
+On kaunis sunnuntai-ilta kesäkuussa. Heleästi paistaa aurinko
+länsitaivaan jyrkältä, lähestyen metsien reunaa. Vuorella näemme kaksi
+miestä. He ovat isä, joka tämän uudistalon jylhästä korvesta rakensi,
+ja poikansa, joka parhaillaan hallitsi isäntänä samassa talossa.
+Hauskalla, iloisella silmällä katselevat he luontoa, joka heidän
+jalkaensa alla näytäiksen kesän täydessä puvussa. Me kuullelkaamme
+heidän kansapuhettansa.
+
+Sanoi isä: »Poikani, sinä olet onnellinen; raitis on ruumiis ja mieles;
+on sinulla nuori, rakastettava vaimo, jonka par'aikaa näen astelevan
+kotoansa kohden tuolla niitulla, ja isä olet sinä terveelle, korealle
+lapselle. Ja mitä vielä? Vapaana asut sinä omalla turpeellas, jonka
+kamaralta sua kenkään ei karkoita pois. Ja katsos kuinka niityt ovat
+mehuisat ja mikä muhkea oras tänäkin kesänä lainehtii pellollas.
+Poikani, huomaitse onnes».
+
+»Siihen tyydyn, isäni; mutta huikeammin, suruttomammin tässä elettäis,
+jos tuo naapuritalo tuolla, Raiskio, joka kohta myydään, joutuisi
+alleni myös, liittyisi yhteen kototaloni kanssa. Aatos, että joutuu se
+kohta jonkun toisen omaksi, vie minulta usein öitten unen.» Niin lausui
+nuori, uljas isäntä Eerikki vanhalle isällensä.
+
+»Näenpä ettes vielä voi arvata rauhallisen onnes kalleutta. Mutta enpä
+sitä ihmettele. Ethän ole vielä nähnyt tuhon mustaa, hirmuista
+peräseinää; raatamista raskasta olet tosin koettaa saanut ja siinä
+kestänyt; mutta käärittynä helmahan onnettomuuden et ole vielä
+oljennellut, ja siitä sun korkeus varjelkoon.»
+
+»Kuitenkin onneeni tydyn, sen sanoin; siinä, missä oli kylliksi teille,
+olkoon minulle myös ja kaikelle perheelleni.»
+
+»Hyvä! Mutta muista, huomenna sun tulee lähteä kaupunkiin; sentähden
+nyt rientäkämme varustamaan kuorma.»
+
+Niin haasteli isä ja poika kesä-illan liepeässä ilmassa vuorella ja
+riensit he viimein toimiinsa alas. Kotiin asteli myös pitkin pellon
+viheriäistä pientaretta Eerikin vaimo, nuori, keltatukkainen, lempeä
+nainen; syvä tyyneys ja vakuus asui hänen otsallansa. Riensi häntä
+vastaan eräs nuori tyttö, kantaen sylissänsä pientä, riepasta lasta,
+Eerikin ja hänen vaimonsa ensimmäinen rakkauden hedelmä. Rinnoillensa
+äiti lapsensa otti, istui tuuhean tuomen juurelle talon viheriällä
+pihalla, säteilevällä katsannolla povensa hän paljasti, ja pienoinen
+nautti ihanata ravintoonsa. Siinä istui onnellinen äiti, koska karja
+kujalla kotiin lähestyi ammuen ja kelloen kilinällä; ja kodon portilla
+seisoi nyt myös isä ja poikansa Eerikki. Vaimo, lapsi povella, tuomen
+juurelta ruohosella kedolla tervehti miestänsä iloisella myhäilyksellä,
+ja samoin vastasi häntä mies. Hellästi he rakastit toinentoistansa.
+
+Uljaasti valmistavat nyt kaupunkikuormaa isä ja poika. Siinä kirveet
+paukahtelee ja köysiä kiivaasti jännitellään. Mutta talon lehditetyssä
+tuvassa nuori emäntä palvelijansa kanssa perheelle ehtoollista rakentaa
+ja evästä hänelle, jonka huomenna on matkalle lähteminen.
+
+Honkasen, valkean pöydän ääressä istuvat viimein talon asujaimet
+kaikki, ja koska atria on päätetty, rientää he unen lepoon. Rauha ihana
+vallitsee sekä sisällä huoneessa että ulkona tyyneenä kesäkuun yönä.
+
+Kaupunkiin Eerikki matkusti, kauppansa onnistui, ja viimein joutui hän
+seuraan iloisten kumppanien, joiden kanssa näemme hänen lopulta istuvan
+korttipöydän ääressä. Joukossa löytyi myös eräs petollinen pelaaja,
+tarkoittaen tässäkin tilaisuudessa harjoitella konstiansa. Kurjat
+kohtalot ja pahuus oli painanut inhoittavan kuvasimensa hänen
+kasvoillens'. Mutta luulipa toki olennossansa näkyvän jotain, joka
+osoitti, ettei vielä kaikki siemenet johonki parempaan olisi
+menehtyneet hänen povestansa. Toki, nyt harjoitteli hän kavaluuden
+ammattiinsa, ja Eerikki, huomaten hänen petoksensa, tulistui, rynkäsi
+hänen päällensä kuin kotka, ja ankaran muistutuksen sai pettäjä hänen
+kädestänsä.
+
+Hetki kului. Petollinen pelaaja ilmoitti kadottaneensa kellonsa;
+yleinen katselmus pidettiin ja se kaivattu kappale löydettiin viimein
+Eerikin taskusta. Kaikki seurassa katsahtelit kauvan hämmästyen hänen
+päällensä. Hän itse kamastui, hän kauhistui, eikä tainnut moneen aikaan
+sanaakaan lausua. Viimein hän vimmoissansa vannoili ja sadatteli
+taivaan nimessä ei tietävänsä, kuinka kello on joutunut taskuunsa. Tämä
+ei auttanut. Hän vangittiin, johdatettiin linnaan, ja jääkylmä väristys
+karsei hänen ruumistansa, koska eteensä avattiin vankihuoneen musta,
+hirmuinen rauta-ovi. Pian istui hän kahleet jaloissa lavallansa, ja
+epäilyksen hurmiossa viehkeilivät hänen aatoksensa, jossa tilassa hän
+viimein kallistui alas ja nukkui. Mutta hirveämpä vielä tätä oli
+heräämisensä yöllä. Kylmät kahleet, akkunan paksut kalterit, lujasti
+teljetty ovi ja huoneessa haudan pimeys ja äänettömyys; kaikki tämä
+synnytti sielussansa äärettömän kauhistuksen. Hän muisteli kotoansa
+kivisellä aholla yläpuolella vihantoja peltoja ja korkean vuoren alla.
+Hän muisteli kaunista, lempeätä vaimoonsa, pientä lastansa ja vanhaa
+hurskasta isäänsä, ja koskena juoksit kyyneleet poskillensa. Hirmuinen
+kohtalo, olla syntynyt, kasvanut ja miehistynyt metsäsessä majassa
+keskellä hymyvää luontoa, parissa luonnonlasten lämpysten sydänten, ja
+äkisti tulla syöstyksi kylmien kivimuurien sisään ja vielä kylmempien
+vankivartiain huomaan! Tämä oli Eerikin kohtalo nyt.
+
+Kauhea oli myös hetki, koska Eerikin onnettomuus tuli tiedoksi hänen
+kotonansa. Se oli käsimuserrusten, valituksen ja itkun hetki.
+Liikkumatta toki istui vanha isä pöydän päässä; mutta kosteat silmänsä
+ja huultensa vapiseminen näytti, kuinka vallattomasti sielunsa
+temmelsi. Mutta tuska perin valloitti hänen nuoren miniänsä, joka
+kiljui sydämmensä ahdistuksessa, tempoili koreata, keltaista tukkaansa,
+viskellen itseänsä sinnen tännen, ja hänen silmissänsä synkeä himeys
+peitti päivän valon. Viimein huomasi hän pienen, korean lapsensa; hänen
+sieppasi hän syliinsä, likisti sen vasten rintaansa, ja niin asettui
+vähitellen hänen sielunsa myrskyvä vimma ja sijan sai kyynelten
+helmivirta.
+
+Monta päivää uudistalon tuvasta huokauksia kuultiin ja itkusta
+raukenevia katsantoja nähtiin; mutta viimein vallitsi toki huoneessa
+hiljainen, äänetön murhe. Kaukainen, riutuva toivon liekki loisti tämän
+talon asujainten silmistä, sen toivon, jonka esine on hautamme toisella
+puolella. Onnellinen hän, joka päänsä taitaa painaa ijankaikkisen isän
+helmaan; hän viimein kaikki kantaa voi.
+
+
+Kulunut on kaksi viikkoa. Kohdataksensa vangittua miestänsä on talon
+nuori emäntä kulkenut kaupungissa, mutta eipä laskettu heitä suullisesti
+toinentoistansa kohtelemaan. Sanomattoman murheellisella mielellä
+lähti jälleen kotihinsa vaimo; mutta lähdettyänsä saattoipa toki
+vankivartia Eerikille melkoisen nytyllisen ruoka-aineita, jotka
+laittanut oli oman vaimonsa hellä käsi.
+
+On heinäkuun ilta. Eerikki, syventyneenä aatoksiin, istuu hämärtyvän
+vankihuoneen lavalla. Huomenna on päivä, jona hänen tulee lähteä
+tutkintoon ja kuulla tuomionsa. Hän uumoili kellon joutuneen taskuunsa
+toisen miehen käden kautta, ja hänen sydäntänsä leikkeli, tietäessään
+olevansa mustimman petoksen saaliina. Aatos, olla syyttömästi pidettynä
+niin halpana pahantekijänä kuin varas, taitamatta todistaa
+viattomuuttansa, se aatos puree ytimiin. Mutta Eerikkiä lohdutti
+kuitenkin tieto, olla viaton edessä kasvoen korkeuden Herran. Näissä
+mietteissä ja muistellessa armasta kotoansa kivisellä aholla, harmaan
+vuoren alla, istui mies, ja tehtyään iltarukouksensa, ja hartaammin
+kuin koskaan ennen, vaipui hän lopulta syvään uneen.
+
+Uneksumisen siivillä kiiteli hänen mielensä ulkona vapaassa luonnossa.
+Hän näki taivaan reunalla kototienoonsa metsäin ihmeellisen hienoina
+väikkyvän hopeavalkeassa ilmassa; sinertävät virrat hän näki ja koskien
+kohinan kuuli, ja ihanalle tuntui hänelle unensa. Metsien sanomaton
+hienous ja hiilakkaisuus kirkkaassa ilmassa tunkesi armahimmalla
+hekumalla hänen sielunsa syvyyteen. Hän heräsi, loiskahti ylös
+sijaltansa, mutta--mikä vimma!--kahleet kalisit jaloissansa. Hänen
+silmänsä tuijotteli, hirmuisesti vääntyivät huulensa, ja, kiivaasti
+painaen kätensä vasten otsaansa, kallistui hän vuoteellensa takaisin.
+Siinä hetken maattuansa synkeimmässä mielenlaadussa, nousi hän taasen
+ylös, puki päällensä ja varusti itsensä tutkintoon.
+
+Kuuluu vihdoin askeleita hämäräisestä käytävästä, rauta-ovi avataan ja
+sisään astuu vankivartia ja hänen seurassansa petollinen,
+kortinheittäjä kolkolla muodolla. Tästä kummastuu Eerikki ja vielä
+enemmin, koska vihamiehensä lankee polvilleen hänen jalkainsa juureen
+lausuen:
+
+»Hellitä kahlees, mies; minun on vuoro niitä kantaa nyt. Sinä viaton
+olet, mutta minä täynnä petosta kuin perkele. Hellitä kahlees ja anna
+ne minulle, minä huvikseni niitä kannan monen syntini sovinnoksi».
+
+»Mitä tahdot? Selitä!» lausui Eerikki.
+
+»Kuule tunnustukseni: minä itse saatoin taskuus kellon, kostaakseni
+sinua. Viaton olet sinä. Ja nyt, kiroo minua, jo ennen kirottua. Sinä
+viaton olet».
+
+Vankivartia sanoi: »Sen on hän asianomaisille jo ilmoittanut
+vierasmiesten kuullessa. Sinä olet vapaa, ja minulla on käsky hellittää
+kahlees. Tänne tamppi ja väkivasara!»
+
+Haasteli nyt Eerikki: »Siis astuu taivas helvettiin alas lausuen
+onnettomalle sielulle siellä: nyt on sovinnon ja riemun päivä, tule
+helmahani; sillä kaikki on anteiksi annettu. Mitä olet tehnyt, mies!»
+
+»Pimeyden työn».
+
+»Mutta olenhan onnellinen nyt! Kohta on sylissäni ihana, armahin
+vaimoni, kohta isäni ja lapseni. Oi sä pienoinen!»
+
+»Taivas, tyhjennä hänen päällensä koko autuutes sarvi!» sanoi
+syntejänsä katuva mies.
+
+»Kohta mun vuorittaa kodon metsät ja peltoen heilimätuoksu.
+Todellisuudessa nyt kaikki on yhtä ihanata kuin unessa menneenä yönä.
+Se uni vapautta ennusti, se oli taivaan uni. Siis olet tunnustanut,
+mies? Mikä pakoitti sun siihen?»
+
+»Omantuntoni vaivat kauheat. Oi, viattomasti kärsinyt mies! taidatko
+vielä anteiksi antaa?»
+
+»Kaikki, ja sydämmeni pohjasta. Olis mulla enemmin sulle annettavaa,
+niin antaisin. Toki, jääpä multa tänne jäljelle muutama leipä, vaimoni
+kädestä tullut--sinä lempeä iltatähti!--jää, multa muutama leipä jää;
+ne olkoot sun perintös.»
+
+»Ne tarvitset itse eväänä tielläs.»
+
+»Mua evääni kotona vartoo; älköön murenata ennen suuhuni tulko. Minä
+aamukarjan laitumelle kulkevan näen kujalla lähellä Keltaniemen
+niittua. Ota vastaan almuni, mies; täällä on ravinto joteskin tiukka.
+Ota vastaan, sen sulle sydämmestäni annan.»
+
+»En löydä sanoja kiitokselleni sua kohtaan. Myös kiitän taivaan Herraa,
+joka silmäni avasi vielä näkemään kadottavaa pimeyttä, jossa
+oljentelin. Tule, rautakahle, sä ihana, viileä voide polttavalle
+omalletunnolleni!»
+
+Niin haastelit he, ja koskipa tämä kohtaus vankivartianki sydäntä. Hän
+tehtävänsä teki, päästi kahleista viattoman miehen; ja niinkuin janoova
+peura rynkäsi Eerikki linnasta ulos. Mutta sen toisen, kurjan, jalkohin
+kilisevät raudat kiinnitettiin ja ryskinällä taasen teljettiin
+vankihuoneen raskas ovi.
+
+
+Kuumasti paistaa puolpäivän aurinko. Pitkin santaista, tomuvaa tietä
+astelee kiivaasti Eerikki kotoansa kohden. Hän astelee lepäämättä,
+tuntematta yhtään väsymystä, ja ilon tulesta silmänsä liekehtii, koska
+liehtoo häntä vastaan kesän liepeä tuuli. Ilta lähestyy, vaeltajamme
+poikkee sisään erääseen majapaikkaan, jossa hän kohtaa kaksi nuoruuden
+ystävää ja kylänmiestä. Heillä oli jo tietona Eerikin onnellinen
+vapautuminen vankeudesta ja siis hänen viattomuutensa myös. Riemuten
+käyvät he tervehtimään kasvinkumppaniansa, tarjoten hänelle mikä oltta,
+mikä viinaa. Mutta Eerikki ei viipynyt; vaan, tyhjennettyään
+kaljatuoppinsa, läksi hän kiireesti taasen kulkemaan eteenpäin.
+
+On yö. Pitkin sumuista kotoniittua käyskelee jo Eerikki; nyt astelee
+hän tiellä, joka johdattaa ylös taloon laihosarkoen välistä, ja
+kaikkialla vallitsee äänettömyys ja rauha; kuuluu ainoastaan ruisrääkän
+ääni viheriänkeltasen, hedelmöitsevän viljapellon ihanasta kätköstä.
+Nyt seisoo hän kotonsa ruohosella pihalla katsellen huoneita, puita ja
+kiviä ympärillänsä, jotka synnyinpaikan ihanassa piirissä katsahtelit
+niin tuttavasti, lempeästi häntä kohtaan. Nyt kuulee hän aitan alta
+hiljaisen murinan; se on hänen koiransa, joka toki pian tunsi isäntänsä
+eikä haukkumisellansa ehtinyt herättämään talonväkeä, vaan loiskiili
+Eerikin ympärillä vingahdellen ja liehakoiten vimmatusti. Mutta tuvan
+akkunan ääressä seisoo nyt Eerikki, katsahdellen äänetönnä huoneeseen,
+jossa kaikki makaavat sikeässä unessa. Peränurkan vuoteella näkee hän
+isänsä syvästi nukkuneena, toisella vuoteella vaimonsa, vaalea, äänetön
+ja lempeä kuin yöseen lilja, makaavan, lapsi käsivarrella. Hän ei tahdo
+heitä herättää; vaan huvittaapa häntä enemmin, viipyä vielä joku aika
+tietämättömyyden ihanassa hämärässä ja säästää kohtaamisen hetkeä.
+Kauvan katseli hän tätä rauhan kuvausta lakeassa tuvassa tyyneenä
+kesä-yönä. Viimein läksi hän iloisen koiransa kanssa katsomaan
+märehtivää karjaansa, joka lepäsi tarhan havusella sialla. Hän ei
+tainnut olla vähän naurahtamatta katsellessansa pientä, jukuripäätä
+sonnivaskaa, joka vakailla, totisilla silmillä tuijotteli hänen
+päällensä ja, ravistaen päätänsä ja puhaltaen, viimein pakeni
+ometanvajan verhoon, josta kuului pääsköspariskuntain kirahteleva ääni
+korkeilta vuoteiltansa katto-ortten kyljissä. Tästä taasen astui öinen
+vaeltajamme harjulle sen korkean vuoren, joka, niinkuin tiedämme,
+seisoo talon pohjoisella puolella. Istui hän erään männyn juurelle
+vuoren kiireellä katsahdellen kaukaisiin ääriin, ja hänen aatoksensa
+käyskeli hiljaisessa hekumassa. Mutta tämä rauhallisesti lepäävä luonto
+ympärillänsä vaivutti viimein myös hänen Unosen hienoon helmaan.
+
+Aamu koittaa. Levoltansa nousevat talon asukkaat, käyvät kukin
+askareihinsa, ihmetellen miksi heidän koiransa tänä aamuna niin
+tavattoman vilkkaana leiskuilee ja häntäänsä viskelee.
+
+Kuuluu nyt kujalta kova rattaan tärinä ja korkea meteli. Ne kaksi
+kaupungista matkustavaa, jotka Eerikki kohtasi majapaikassa, ovat
+päättäneet tulla viettämään vapautetun vangin riemupäivää hänen
+kotonansa, ja, joteskin päissään, ajavat he nyt pihalle, huutaen:
+»Eerikki! Missä on Eerikki?» Käy heitä vastaan Eerikin vaimo
+katsahdellen heidän päällensä kummastuen, ja koska he taasen uudistavat
+kysymyksensä, lausuu hän:
+
+»Miksi tämä pilkanteko teiltä? Miksi etsitte täältä häntä, jonka
+tiedätte istuvan kahleissa, te tunnottomat miehet?»
+
+»Vaimo, kiitä Jumalaa, ettäs valehtelet nyt. Kahleet ja vankeuden on
+hän jättänyt kuin mato kuorensa. Vapaa on poika, vapaa kuin sorsa
+valtameren pinnalla, kuin pääsky ilmassa. Eikö ole hän jo kotona?»
+
+»Korkeuden Jumala! Puhutko totta, mies, vai mielitkö laskea hirmuista
+leikkiä?»
+
+»Jos en puhu totta, niin tulkoon käpy suuhuni kuin naudan suuhun. Mutta
+totuutta ilmoitan, ja sentähden olkoon suuni vapaa kuin rihtätappavan
+härjän. Jumala, suo minulle nyt Bileamin aasin puheen-voima, ja
+ravistelsinpa tässä selkämunia aamuhetkellä! Jaa, sinä Eerikin kaunis
+kukkanen, hänen valkea vuohensilmänsä, nyt kiiltäköön poskellas iloinen
+aamukaste. Ilosta itken minäkin ja rakas toverini tuossa myös. Jaa,
+vapaa on miehes. Viattomasti heitettiin hän pimeään torniin, mutta
+viattomuutensa tuli ilmi, ja nyt astelevat töppösensä kotoa kohden, sen
+tiedämme. Peijakas! jos ei hän nyt etsi itsellensä rautarahaa, niin
+saapa hän minulta aikalailla korvallensa. Kauppa oli alusta huono,
+mutta päättyi hyvin, ja sentähden tyhjennämme tänäpän oivalliset
+harjakannut. Mutta koira vieköön! istuupa poika nukuksissa männyn
+juurella tuolla vuoren harjulla.»
+
+Vuorelle katsahti vaimo, näki siellä miehensä aamun hohtavassa
+paisteessa. Nyt, likistäen rintaansa kädellään ja nojaten itsiänsä
+vasten tuoksuvan tuomen rankaa, lausui hän: »Tukehtuuhan sydämmeni,
+mutta ihanasti. Oi minua katalaa naista, missä murheen synkeässä yössä
+olen käyskennellyt! Mutta pimeys siirtyy pois ja suljettu povi
+lievimään pääsee taas. Oi minua kurjaa, oi minua onnellista! Hän
+sydämmeni valkeus oli, ja nyt on hän tullut kuin aamun siivillä».--Niin
+hän haasteli ihanassa häiriössä; mutta äkisti jätti hän pihan, kiirehti
+ylös vuorelle kuin keväinen, hurja kilo. Siellä jo seisoi vanha isä
+ilon loistavilla silmillä katsellen uneksuvaa poikaansa. Hetken
+katselit he molemmat häntä äänettöminä, vaivuit sitten polvillensa
+hänen viereensä, ja kätensä laski vaimo miehensä olalle, kätensä laski
+isä poikansa toiselle olalle, ja ihana, juhlallinen aamuvirsi kaikui
+heidän huuliltansa. Uneksuvan korviin kuului laulu, ensisteen niinkuin
+hiljainen soitto etäisistä tienoista; viimein kuului se kovemmin ja
+herätti lopulta miehen. Muutama silmänrävähdys tuijotteli hänen
+katsantonsa; mutta pian oli hän täydessä huomiossa, istui liikkumatta
+virren loppuun asti, silmänsä teroittaen korkuuteen päin. Kahtena
+kirkkaana lähteenä, joiden pohjalla säteilee auringon kuva, loistit
+vapautetun vangin silmäkuopat, täytettyinä kyynelten hopealla.
+Kyynelissä viruivat myös isän ja nuoren naisen posket, mutta lempeästi
+helisi laulu ja vastauksen antoi aamumetsän kaiku. Virsi päättyi ja
+kiivaasti syleilit toinentoistansa mies ja vaimo, poika ja isä, ja
+astuit viimein vuorelta alas.
+
+Mutta ne kaksi matkustajaa olit makeasti nukkuneet viheriälle pihalle,
+päät rakkaasti yhdessä. Väsyneet saivat levätä rauhassa; mutta iloiseen
+tupaan astui onnellinen seura. Ja katoisiko koskaan heidän muistostansa
+tämä aamuhetki?
+
+Kuningas päähänsä painakoon voiman loistavan kruunun, konstiniekka
+laakeriseppelen ohauksiensa ympär, ja sodan-päämies voittakoon
+suurimman tappelon sodan tanterella, ja kenkään heistä ei kuitenkaan
+pidä tunteman iloa niin ihanata kuin asujaimet uudistalon avarassa
+tuvassa tänä aamuna. Pöydän päässä istui isä, lukien vanhasta
+virsikirjastansa »kiitosta matkan päätettyä»; loimottavan tulisijan
+vaiheilla nuori miniänsä rakenteli murkinaa perheellensä, usein
+katsahdellen ihmeellisellä hymyllä miestänsä kohden, joka, pieni lapsi
+sylissä ja hartaasti kuullellen isänsä lukua, istui akkunan ääressä,
+jonka kultanen kuva kimmelsi puhtaalla laattialla. Myös talon
+uskollinen koira näkyi ottavan osaa yleisestä ilosta. Liehutellen
+häntäänsä kävi hän milloin yhden, milloin toisen luoksi, katsellen
+heitä leimuvilla silmäniskuilla.
+
+(1852-55)
+
+
+
+
+ERIIKA
+
+
+Etäällä kylästä, synkeen metsän takana, seisoo ahon rinteellä Muistolan
+talo; rikas ja kaikilta kiitetty, erinomaittain köyhiltä, joiden turva
+ja suoja se aina oli. Harvoin meni tässä päivä ilman osoittamista
+armotyön.
+
+Tämä talo on kaunis päältänähden. Sen valkeet akkuna-pielet lainaavat
+sille lempeyden muodon. Sen ympäri seisoo kymmenen pihlajaa,
+»muistuttaen lain kymmentä käskyä», niinkuin tämän talon esi-isä sanoi,
+koska hän istutti nämät puut iki kauneudeksi talollensa.--Tästä muutama
+kivenviskaus pohjaan päin, seisoo vuori, jonka harjun seppelöitsee
+ryhevä mäntymetsä. Katsellessa tätä metsää, kuvaileevat sen puut monta
+eriskummallista kuvaa taivaan kannelle: Tuossa äiti lapsi helmassa
+seisoo; povi paljastettu ja pohjatuulessa liehuu kaula-liina. Piskuansa
+katselee hän nauru-suin, raviten sitä rinnan mannalla. Tuossa kaksi
+mäntyä niinkuin kaksi syleilevää ystävää. Tuossa kannustaa ratsastaja
+orhiansa, joka vimmassa loiskii. Siinä on sankarimme satoja vuosia
+osoitellut uro-töitänsä, miekka kourassa, sotien pilvi-peikkoja vastaan
+taivaan tantereilla. Korkein kaikista kuitenkin seisoo tuossa honka,
+niinkuin viisauden kuninkas, tyyni ja juhlallinen. Vielä näkyy tuolla
+vuoren jyrkällä yksi kuva; siinä kymärtynne ukko, sauva kourassa,
+haudan partaalla istuu. Autio ja tyhjä on hänen ympäristönsä, mutta
+hänen vieressänsä seisoo toivon enkeli, kuiskaen häntä korvaan ja
+viittaen kädellänsä itään päin.--Monta muuta muotoa näet siellä, aina
+kuinka mielit kuvastella. Mutta näin kuvasteli Muistolan ihana Eriika,
+talon ainoa tytär. Näin kuvasteli kesäöisiltä unetoin impi, katsellen
+luontoa salin akkunasta. Riutuva katsanto osoitti että hänen sielunsa
+havaitsi niinkuin jonkun kangastuksen tuntemattoman kaukaisuuden
+someudesta.--Kaunis hän oli, se laaksoen kaino impi: Tumperat hiukset
+reunastit hänen otsansa, joka kiilsi niinkuin pilvi päivä-paisteessa;
+ja silmät tämän otsan alla olit kuin rauhan kammiossa kaksi akkunaa;
+hänen suunsa hymäili niin armaasti kuin idän rannalla aamuruskon viiru,
+niin täynään ihastusta mutta myöskin osoittava jotain synkeyttä.--Hän
+oli vanhempainsa rakkaus ja ilo, monen nuorukaisen toivon koi ja
+köyhäen armahtava enkeli. Kirkkovieras joka sunnuntai, nähtiin hän
+arkioimina aina askareissa, autellen äitiänsä emännyksessä. Talosta
+aittaan, aitasta taloon asteli hän toimeljas ja vaiti, sekä ilta- että
+aamu-virkku.
+
+Kaunis oli neitseen elämä, mutta kauniimpi vielä hänen kuolemansa,
+sillä varhain tuoni hänen temmai täältä. Ankaruus on täällä pysyväinen
+ainoastaan vähän aikaa.--Kerran koska hän heinä-niitulla haravoitteli
+päivän kuumuudessa, tunsi hän, illan joutuessa, voimansa raukevan ja
+käsivartensa raskauntuvan. Otsa poltti, veri suonissa kiehui ja
+korvissa kaikuit vaisut kelloen äänet. Nyt heitti hän heinät silleensä,
+pisti haravansa maahan ja lähti kotja päin; käsi otsalla kulki hän
+pitkin nummea illan ikävyydessä. Mihenkä hän katsoi tarjoi luonto
+synkeyttä vaan, sillä mieltä käänteli elon ilta. Tultuansa kotja,
+viskasi hän kiireesti liinan päästänsä, riensi vuoteen lepoon ja
+nukkui, nukkui, herävyi ja nukkui taas; rinta nousi ja vaipui, posket
+poltit ja hiki helminä otsalta juoksi. Neitsy, ennen aina vaiti ja
+harva-sanainen, haasteli nyt lakkaamati, hourien kiivaasti. »Mun
+äitini, mun armaani! hän sanoi, umpele nyt minulle uusi hame, valkaise
+ja kirkasta se pellon kauniilla kedolla, kirkkaaksi niinkuin aurinkon
+terä. Pois minun lähteä täytyy, sillä kellon äänen kutsuvan kuulen. Se
+sointo kaikuu niinkuin viita tuulessa, ilta-tuulessa kaukainen viita.»
+Niin juttui hän, mutta murhe taloon tuli; isä murehti, äiti synkeellä
+mielellä hametta umpeli tyttärellensä ja itki, itkit myöskin kaikki
+palveljat. Eriika, hän ei itkennyt, vaan teki ahkerasti työtä kuoloon
+päin: rinta nousi ja vaipui, posket poltit ja hiki helminä otsalta
+juoksi. Niin meni viisi kirkasta kesä-päivää, meni viisi yötä ihanaa ja
+koska kerran lähestyi lauvantai ja sen aurinko länteen kallistui, niin
+välähteli neitseen katsanto. Hän nousi ylöös vuoteeltansa, virutti
+kasvonsa, puetti päällensä hameen, jonka hänen äitinsä oli
+valmistannut, ja antoi piikoen palmikoita tumpuran tukkansa. Hänen
+poskensa loimotit niinkuin tulen liekki, ja niinkuin tuli oli
+hänen puheenpartensa. Hän sanoi nyt tytöllen, kuin oli hänen
+kasvokumppaninsa: »Sisareni! sido kranssi mulle. Armahaani, juokse
+Saaroniin ja poimi helmaasi kukkaisia sieltä. Saaronin kukkaisia tahdon
+minä, sillä niiden lempee viileys mun ohaukseni polton sammuttaman
+pitää.» Tyttö meni korkeella itkulla pellon pientäseelle noukkimaan
+kukkaisia kranssiksi sairaalle. Kransin kauniin toi hän Saaronista ja
+painoi sen kuolevaisen päähän. Niinkuin seppelöitty morsiain istui
+Eriika jälleen vuoteellensa nojaen itsensä vasten äitinsä rintaa.
+Siinä, kallistunneella päällä, hän väsynneenä ja uneljasna hiljaa
+huokutteli, eikä hänen muotonsa enään osoittannut taistellusta vaan
+rauhaa. Tuonen herra, kerran anastaen elon linnan, taukoi ampumasta
+nuoliansa ja salli että ne harvat ja voimattomat henkivartiat kuin
+vielä löytyi jäljellä elon karnisonista, lähdit vapaasti uloos
+linnastansa. Vaiti oli äiti, vaiti isä, vaiti olit kaikki, jotka ympäri
+seisoit. Äänettöminä katselit he Eriikaa, jonka henkitys heikeni ja
+huulet sinistyit.--
+
+
+Nyt on Muistolassa liikuntoa, työtä sekä vanhoilla että nuorilla,
+teuhina ja kiire jokaisella henkellä, sillä se oli Eriikan
+peijais-aatto. Talosta aittaan, aitasta taloon pitkin polkua yli kauniin
+pihan juokseevat kylän neitseet vilppaina auttaina juhlan varustuksessa.
+Akat elo-tuassa toimitteleevat: mikä pesee, mikä oltta prykää ja mikä
+korstenilla keitossa pyörii. Emäntä itse, aina töissänsä tarkka,
+vehnaisia leipoo pöydän päässä ja silmäilee uloos vainiollen, koska
+tulleen vieraat kauka-kylistä. Perä-akkunasta päivä paistaa ja uuni
+loimottaen lämpii. Mutta sinisessä arkussansa Eriika lepää salin
+hiljaisuudessa, eikä kenkään hänen pyhää rauhaansa täällä hämmennä.
+Välistä toki käy hänen äitinsä tervehtimässä nurmelintuansa, katsomassa
+kelmeetä kalman vierasta. Asetellen hänen kranssiansa eli hänen
+pukuansa sovitellen, juttelee hän lapsensa kanssa:
+
+    »Levä rauhas kaunoiseni,
+    Kohta pääset tuonen-tupaan.
+    Siel on seinät sammaleiset,
+    Hieno hieta permanolla.
+    Eikos kelva lapsen maata,
+    Ilman kyljen kääntämätä
+    Olka-pään ojentamata.»
+
+Niin hän, keskellä kiirettänsä, juttelee täällä tyttärensä kanssa;
+silittelee vielä hänen hiuksiansa ja rientää jälleen askareihinsa.
+
+Ilta joutuu, vieraat lähestyyvät kauka-kylistä. Rattaat jyriseevät ja
+tomu tuoksuu kierteisellä tiellä. Talossa kiire karttuu, ovet
+moikaavat, meteli koirilla on ja hevoiset hirnuuvat. Mikä rientää
+vieraita vastaan, mikä lehtiä riistomaan ja mikä meijuja metsästä
+perään. Vieraita tuli, suru-vaatteissa kaikki, tuli sekä vanhoja että
+nuoria, niin ylhäistä kuin alhaista säätyä. Pihalla pienet tytöt,
+kroosi-kaulat, hyppeleevät illan hämärässä. Niin on Muistolassa
+liikuntoa, teuhina ja pauhu peijais-talossa. Mutta sinisessä arkussansa
+Eriika lepää salin hiljaisuudessa.
+
+Yö nyt siivillänsä peittää maan, mutta suloiset on kesäyön siivet;
+hellästi, läpinäyttävinä väikkyyvät he laaksoissa pienien ruusuen
+päällä juotellen heitä kasteen hopea-helmillä. Peijais-talossa kaikki
+rauhassa lepäävät, rauha ihana ympäri sen tienoissa on; ei liiku
+pihlajoissa lehtikän. Tämän yön tyyneyden häiritsee ainoastaan koski,
+kohiseva kaukaalla, eli siikko ilmassa sinkoillen. Seiso vaiti ja
+katsele tätä luontoa, yön juhlallisessa muodossa. Välillä valkenee se
+pikaisesti ja pimenee sillä samalla; sillon leimahtaa lounaassa
+kalevan-tuli, leimahtaa ilman jyrinää. Mutta katso pohjaan, tonne ylös
+vuorellen, siellä näkyy jotain kummallista. Metsän tutkaimilia,
+pilvi-sialla istuu yksi neitseellinen haamu, kaunis ja komea kuin
+ruhtinnatar. Hän istuu äänetön ja alalleen, nojaa kyynäspäänsä pilven
+palloon ja katselee ales Muistolaan. Ja kuin lounaassa taivas tulta
+iskee, sillon hänen kasvonsa kirkastuu ja kaunis varjo silmä-kuoppiin
+jää. Eriikaa nämät kasvot muistuttaavat, mutta ihanemmat vielä kuin
+hänen. Seppeli hänen päässänsä on; se vissiin Saaronissa sidottiin,
+sillä senlaisia kukkaisia ei löydy muualla kuin sen niituilla. Hame
+hänellä on kimeltävän valkee kuin lumi, ja vyö kuin hänen rinnoiltansa
+käy on väristänsä niinkuin taivaan kaari. Hänen muotonsa on korkee
+vakuus, yhdistetty somalla hymäilyksellä, joka huulilla salaa
+leikittelee.
+
+Vielä hän viipyy yhä katsellen lempiästi entistä kotoansa, läpi vaisun
+yön. Lempiästi häntä vastaan katseleevat jälleen kodon akkunat, läpi
+vaisun yön. Niin hän viivyttelee katselmuksessa, mutta suloista on sen
+viivytellä, ketä odottaa onni-autuus, kellä tietona on toivon maa.--
+Mutta, katso! Nyt hän katoikin, juuri vilauksessa niinkuin leimaus ja
+jätti Muistolan ainiaaksi.
+
+(1859)
+
+
+
+
+VUORIPEIKOT
+
+Tarina Nurmijärveltä
+
+(1864)
+
+
+Ei kaukana Nurmijärven kirkolta, lähellä järveä, löytyy vuori, joka
+kutsutaan Korkeakallioksi. Tämä kuitenkaan ei ole korkeimpia vuoria;
+mutta länteenpäin loppuu se jyrkällä seinällä jossa nähdään
+kamoittavasti tuijottelevia luolia ja reikiä. Ylhäällä humisee tuuhea
+männistö, alhaalla on lakea niittu, jonka ylitse juoksee talvitie
+kirkolta Palojoen kylään.
+
+Paitsi muutamia kummallisia jälkiä ja kaavoja, joita vuoren kamarassa
+löytyvän sanotaan, ei ole tällä juuri mitään ihmeteltäviä omaisuuksia,
+mutta tarina on sille antanut erityisen maineen.--Näin kertoillaan:
+
+Muinoin, koska Nurmijärven rannalla ei vielä kirkkoa löytynyt, oleskeli
+tämän vuoren luolissa hirveitä peikkoja, rasitukseksi ja kamoksi
+kaikille. Muodostansa kerrotaan, että oli heillä ainoastaan yksi silmä;
+päälaelta, pitkin kyyryä niskaa selkään alas, juoksi pitkä harjas-rivi,
+ja miehustasta yläpuolelle polvea oli ihonsa pitkävillainen kuin
+vuohen. Työnsä olivat luonnollisesti pimeyden työt. Raivaten he öisiltä
+ympäri maata kuleksivat, vahingoittaen vilja-peltoja, varastellen
+kirkkoja ja saastutellen; ja ennen aamun koittoa riensivät he taasen
+kontohinsa Korkeakallion luoliin, tahi, jos kaukempana pesästänsä
+olivat, itsensä päiväksi kätköhin lymysivät koska eivät auringon valoa
+suvaita tainneet.
+
+Näillä partioretkillään kulkeissansa varastivat he myöskin Tuusulan
+kirkosta kalkin ja vuorikotoihinsa veivät ankaran saaliin. Mutta tämä
+kansan tunteita loukkasi, että näin pyhä kalu ilkeitten peikkoin omaksi
+joutui; sillä olipa taikauskon aikakausi, ne ajat, koska Piispaa
+Roomassa (paavia) Jumalan maaherrana maan päällä kumarrettiin ja monta
+kappaletta, suinkin kirkollista, pyhänä pidettiin.
+
+Asui tienoossa muuan sankari, hurskas ja rohkeamielinen, ja oli hänellä
+hevoinen kuuluisa vilkkaan juoksunsa tähden. Vasaman lentoon kiivas
+vauhtinsa verrattiin, koska ratsastajaansa hän sodassa vihamiestä
+kohden vei.--Uneksui sotilas kerran, että äkisti taivas eteensä
+avattiin ja enkelin hän näki, joka huusi hänelle: »ota hevoises,
+ratsasta Korkeakalliolle ja pyhä kalkki peikoilta saata pois», ja näin
+haasteltua katosi enkeli, taivas jyristen ummistui ja herätti uneksuvan
+miehen. Tästä unesta kummastui hän kovin, eikä tiennyt mitä aattelisi
+siitä; mutta kuitenkin, niin mietiskeli hän, oli tämä vaan tyhjä
+unennäkö.--Toki ilmestyi hänelle sama unelma seuraavanakin yönä ja
+eriskummaiseksi kävi miehen mieli. Jumalan ääneksi hän tätä arveli
+mutta kuinka taisi omin voimin hän vuoren luolista peikoilta kalkkia
+pelastaa? Niin tuumaili hän, eikä kyennyt vieläkään hankkeisiin, joihin
+häntä unissa käskettiin.--Tulipa kolmas yö, ja, ihmeellistä, aina sama
+uneksuminen koetteli häntä, ja sulki itsensä taivas nyt niin kovalla
+pauhinalla, että kauhistuen mies vuoteeltansa hyppäsi ylös. Ei epäillyt
+hän enään, vaan, kuinka hyvänsä käyköön, päätti täyttää korkeuden
+tahdon. Miekan vyöllensä hän vyötti, hevoisensa teräväksi kengitti,
+satuloitsi ja läksi ratsastamaan Korkeakalliota kohden, ja oli tämä
+jouluaamuna varhain, pilvet taivaan peittivät.
+
+Ehdittyänsä peikkoin vuorilinnan, likeni sankari eräätä luolan suuta,
+astumatta toki alas hevoisensa selästä, huusi kovalla äänellä: »onko
+teillä mitään virvoitusta antaa harhailevalle ja väsyneelle
+matkamiehelle?» Tuotiinpa hänelle juotavata, mutta jotensakin kehnolla
+astialla, lehmänsorkassa hänelle joulua tarjottiin. »Niin huonosta
+astiasta en juoda taida. Eikö löydy teillä parempata?» sanoi hän ja
+tuotiinpa toisten, mutta eipä toki paljon paremmalla astialla,
+häränsarvella miehelle joulu-olutta tuotiin. Mutta haasteli rohkea
+sankari: »Enhän verisestä sarvesta juoda ilkee. Oi, ystävät! eikö
+parempata kannua joulu-aamuna teillä?» Peikko luolaansa takaisin
+kääntyi ja, hetken viivyttyään, palasi taasen, kädessään kiiltävä,
+hopeainen kalkki; tätäpä ratsastaja tarkoittanut oli. Kalkin hän
+vastaan otti, joka täynnä oli jotain valuvaa ainetta, ja arvasi hän
+hyvin, että olisi hän henkensä paikalla heittänyt, jos sitä huulillensa
+laskenut olis. Mutta vilauksessa hän kihisevän kuljun maljasta yli
+olkansa viskasi, kannusti hevoistansa, kiiti kuin leimaus pois ja pyhän
+astian myötänsä vei, ja riensi hän pitkin talvitietä Tuusulaa kohden.
+Mutta tästäpä kärhämä peikoille nousi, ja kiljuen läksivät he sankaria
+vainoomaan, maljaa häneltä takaisin saadaksensa ja kostaaksensa häntä
+kuolemalla.
+
+Kahdenpuolen nyt koeteltiin jalkaen nopeutta. Ruuna vilkasi kuin
+siivillä varustettu noita-hevoinen; puut, kivet ja kannot sankarin
+silmissä ohitsemennessänsä yhteen sulivat vauhdin tuimuudesta. Mutta
+vinha oli myös peikkoin juoksu, aina likemmäs he joutuivat pakenevaa
+miestä, ja hirmuinen meteli ja pauhu oli, kauvas kaikui pimeä metsä
+heidän kirkunastansa.--Koska sankarimme lähes puoli penikulmaa näin
+ratsastanut oli ja ehtinyt mäen juuri likellä Palojoen kylää, niin eipä
+paljon enään puuttunut, etteivät saavuttaneet häntä peikot, ja
+kuolemata vartoi hän vaan. Mutta sillonpa äkisti eteensä aukeni taivas,
+ja enkelin, samoin kuin unissa, hän nähdä sai ja kuuli huudon: »aja
+ristikölle», ja tuli tämä ääni enkeliltä, joka kohta taasen pilvihin
+peittyi. Mutta, katsahtaen eteenpäin, huomasi uros mäen alla pellon,
+jossa vesivaot ristiin kynnetyt olivat, sitä kohden hän ratsasti, yksi
+loiskahdus ja ruuna ristikkö-saralla seisoi, ja tämä oli sankarin
+pelastus; sillä peikot he seisahtivat ulkopuolelle aitaa kuin olisi
+heitä kohdannut tulinen seinä. Hetken kiertelivät he ympäri peltoa,
+mutta koska päivä idässä siintämään rupesi, kiirehtivät he taasen
+kallioluoliinsa takaisin. Kiireesti ratsastajakin kirkkoa kohden tiensä
+jatkoi, koska havaitsi hän maljan sulaamiseen käyvän. Kuin tuulissa ja
+pilvissä hän eteenpäin ratsasti, ja koska ehti hän kirkon viimein, niin
+uljas ruunansa, vahdosta valkoinen, kaatui koskaan enään nousematta.
+Mutta kirkkoon, jossa parhailleen jumalanpalvelusta pidettiin, astui
+sotilas ja papille antoi kaikin, jonka syrjään pieni kolo oli jo
+sulamaan ehtinyt; mutta sulaminen seisahti ja jähtyi malja, koska pappi
+sen siunannut oli; ja korkealla äänellä seurakunta Jumalaa kiitti ja
+sankaria kunnioitti.
+
+Todistukseksi, että näin on tapahtunut, kertoilevat vielä vanhat,
+heidän läsnä ollessansa nähneensä tämän kalkin syrjässä niinkuin
+sulanneen loven. Mutta vielä muistuttaa tapausta mäki, jonka harjulla
+sankari neuvon pelastukseen kuuli, ja pelto, joka hänen peikkoin
+kynsistä pelasti: mäki kutsutaan vielä Ristinmäeksi ja pelto siinä alla
+Ristinpelloksi.
+
+Näin tapahtui maljan kanssa; mutta kauvan eleskelivät peikot vielä
+nimitetyn vuoren luolissa, ammattiansa harjoitellen; mutta viimein toki
+elonsa äkisti häiritettiin. Eräänä sunnuntai-aamuna tunki komeroihinsa
+ankara ääni, kelloin soitto Nurmijärven uudesta kirkosta, ja tätä eivät
+he suvaita tainneet, koska tulena se korvissansa poltti. Kuin
+kanuunoista ammutut he ulos luolistansa ylisniskoin sekamelskassa
+syöksähtivät, huutaen vielä mennessänsä: »jo Nurmijärven musta-sonni
+mylvää,» ja pakenivat ainiaksi.
+
+Tämän kanssa yhteen muotoon vetäviä tarinoita on, kenties muillakin
+kansoilla; mutta laita on melkein kaikkien tarinain etteivät juuri
+koskaan ole ilman heimolaisetta muualla; ja tällä tässä on oikeus käydä
+omituisena, niinkuin muillakin muissa maissa.
+
+Maalarille, mielestämme, olisi tässä kiitollinen aine. Kuvaus, jossa
+ratsastaja yöllä syksyisessä tienoossa pitkin tietä kiitää, jälissään
+peikot ahdistaen häntä, pilvet taivaalla hajoovat ja enkeli näkyy, joka
+sankarille huutaa jumalten neuvon, tämä ehkä olis miellyttävä kuvaus.
+
+
+
+
+
+
+End of Project Gutenberg's Runot; Lyhyet kertomukset, by Aleksis Kivi
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12907 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..a62980a
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #12907 (https://www.gutenberg.org/ebooks/12907)
diff --git a/old/12907-8.txt b/old/12907-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..20fa365
--- /dev/null
+++ b/old/12907-8.txt
@@ -0,0 +1,6255 @@
+The Project Gutenberg EBook of Runot; Lyhyet kertomukset, by Aleksis Kivi
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Runot; Lyhyet kertomukset
+
+Author: Aleksis Kivi
+
+Release Date: July 14, 2004 [EBook #12907]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOT; LYHYET KERTOMUKSET ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+RUNOT; LYHYET KERTOMUKSET
+
+Kirj.
+
+Aleksis Kivi
+
+
+1916.
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Mansikoita ja mustikoita -albumissa julkaistut runot
+
+  Unelma
+  Kaunisnummella
+
+Kanervala
+
+  Saatesanat
+  Kanervankankaalla
+  Keinu
+  Joulu-ilta
+  Eksynyt impi
+  Anjanpelto
+  Karhunpyynti
+  Helavalkea
+  Äiti ja lapsi
+  Rippilapset
+  Uudistalon-perhe
+  Ruususolmu
+  Mies
+  Niittu
+  Ikävyys
+  Metsämiehen laulu
+
+Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistut runot
+
+  Tornin kello
+  Ensimmäinen lempi
+  Lintukoto
+  Kaukametsä
+  Sunnuntai
+  Uneksuminen
+  Sota
+  Onnelliset
+  Pohjatuuli
+  Lapsi
+  Alma
+  Myrsky
+
+Jälkeenjääneet runot
+
+  Immen unelma
+  Impi ja ryöväri
+  Jäähyväiset
+  Kesä-yö
+  Pilvilaiva
+  Suomenmaa
+  Härkä-Tuomo
+  Paimentyttö
+  Atalantta
+  Oli mulla kulta kaunoinen
+  Kontiolan kaski
+
+Lyhyet kertomukset
+
+  Koto ja kahleet
+  Eriika
+  Vuoripeikot
+
+
+
+
+MANSIKOITA JA MUSTIKOITA -ALBUMISSA JULKAISTUT RUNOT
+
+
+
+UNELMA
+
+Kerta seisoin, niin näin unta,
+Meren reunal vieraas maas;
+Etääl siinti koti-ranta,
+Sinne mielin tulla taas.
+
+Mutta uni, joka ensin
+Vei mun maastain, immestäin,
+Hänen siivillänsä lensin
+Jälleen koti-maahan päin.
+
+Siirsin mielel intovalla
+Pojes Suomeen ihanaan,
+Siirsin vinhast pilvein alla,
+Siks kuin löysin kunnasmaan.
+
+Tuima tuuli pilvet poisti,
+Kaunis päivä paisto taas;
+Vuori loisti, viita loisti,
+Koski pauhas koti-maas.
+
+Impein eteheeni väikky:
+Silmä iski salamoi,
+Kiharien yössä läikky
+Otsa niinkuin aamun koi.
+
+Ihastelin otsan aamuu,
+Mesi-huulii suutelin.
+Suutelinko taivon haamuu?
+Hekumasta heräsin.
+
+
+
+KAUNISNUMMELLA
+
+Tapauksen tahdon kertoo, vaik'ei juuri
+Ihmeellisen, mutta lempeän ja hellän.
+
+Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui
+Kaunisnummen kankahalle. Korkeet hongat
+Humisivat ympärillä, päivän loimo
+Länteen kallistui ja pilvet purjehtelit
+Lumi-valkoisina sinertäväl taivaal.--
+Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust
+Puitten välis, lapsi ihastelee;
+Luulee että hän sen käsittäis, ja jättää
+Uneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörää
+Hongan oksalt ottamaan ja katoo metsään.--
+Äiti heräyy ja pelol lastans kaipaa,
+Rientää häntä etsimään ja etsii tuskal
+Illan himeydes ympär Kaunisnummee.
+Huutaa ei hän tainnut, sillä ääni
+Säikäyksest lankes. Vaitina hän juoksi
+Kanervaista maata myöden: poski poltti,
+Veri suonis riehui, tuskan hiki-helmet
+Juoksit otsalt ales. Se oil' sielun myrsky,
+Joka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa.--
+Vimmasta hän pyörtyy, mutta ätin-lempi
+Iskee tulta taas ja mieli kirkastuvi
+Ja hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen.--
+Mutta koska illan hymyilevä lamppu
+Sammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössä
+Kummastuneena ja sydämmessä pelko.
+Lähti jälleen astelemaan äitii kohden,
+Astelikin ahkerast, mut joutui aina
+Samaan paikkaan, josta vasta lähti.
+Yö jo pimeni ja epäilyksen tuska
+Lapsen käsitti ja itkemään hän päätyi;
+Itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku.
+Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu
+Ääntä kohden, löysi lapsens kanervistost,
+Kääri hänen helmohins ja ilons
+Muuttui niinkuin vaisuks unen-näöks.--
+Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet,
+Että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan
+Posken polttoo. Kelmeys nyt kaunis väikkyi
+Kasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal,
+Jossa valkeni jo päivä, sillä pian
+Pohjolassa katoo kesä-yösen hämär'.
+Kelmeempi kuin ennen äiti oli,
+Kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas;--
+Mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän
+Sydänt vastaan somas hiljaisuudes.
+Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes
+Kävi onni-autuu'n hymisevä tuuli,
+Hieno niinkuin louna-tuuli,
+Joka, tultuansa yli vilja-pellon,
+Lähenevi meitä viherjäisel niitul.
+
+
+
+
+KANERVALA
+
+Runoelma
+
+
+Lukija on näissä runoelmissa kohtaava useita päätelyhennyksiä, joita
+tähän asti kirjakielessä osittain ei liene ollenkaan--senlaiset
+lyhennykset ovat tässä toki hyvin harvat--osittain on säästäväisesti
+käytetty, ja silloin aina lyhennysmerkillä, mutta tässä ilman, ja joita
+hän sentähden aluksi ehkä oudoksunee. Vaan kun puhekieli, ainakin
+Etelä-Suomessa, näitä lyhennyksiä käyttää ja koska niiden käyttämisellä
+voidaan kielellemme lisätä lyhykäisiä ja varsinkin yksitavuisia sanoja,
+joita se tarvitsee, voidaksensa keveämmästi liikkua vaihtelevaisissa,
+uudemmissa runomitan laaduissa, uskaltaa tekijä pitää mainituita
+lyhennyksiä luvallisina. Sallittakoon se olla hänellä vakuutuksena, että
+suomenkieli on vastedes siinä suunnassa muodostuva. Myös hiljaan on
+Herra Kanslianeuvos E. Lönnrot tunnustanut noita lyhennettyitäkin
+säännöllisiksi. Hän lausuu (Katso »Vanhoja ja Uusia Virsiä Suomalaisen
+Virsikirjan korjaamista varten». Siv. 158): »Kirjoittaisin ennemmin:
+uskos, uskoi, uskom, uskokam j.n.e. kuin uskoss', uskoll' uskomm',
+uskokaamm'. Miksi suomenki kielen sanoilla ei saisi paikoin olla kaksi
+päätettä, toinen lyhempi toinen pidempi?» Niin hän, ja sitä tapaa on hän
+myös käytellyt virsissänsä, vaikka toki harvemmin kuin tekijä tässä
+kirjassa.
+
+
+
+KANERVANKANKAALLA
+
+Kanervakankaalla sauvupi miilu
+  Honkien juurilla,
+Vartija on sillä vakava ukko,
+  Partanen harmaapää;
+Hän ahkerast nuijaansa käyttelee,
+Ja kumahtaa kanervakangas.
+
+Taas kiven ääressä istuuvi vanha
+  Kauhaansa veistellen,
+Hohteessa tervasen, leimuvan kannon,
+  Syksysen taivaan ali,
+Kosk korkea Pohjola tulta lyö
+Ja loistavat tuhannet tähdet.
+
+Tähtien joukkoa katselee ukko,
+  Tyyneesti miettien:
+Onko ne kynttilöi taivahan häistä,
+  Salista loistavast,
+Tai hurskaitten kirkkaita henkii täält,
+Nyt kunnian istuimil siellä?
+
+Mietteilee ukko ja ummistaa viimein
+  Silmänsä unehen,
+Kohtapa kuitenkin joutsenten liuta
+  Siivillä vinkuvil
+Pois tienoihin etelän kiitäen,
+Taas unesta herättää vanhan.
+
+Vauhdilla vasaman jänönen juoksee
+  Ohitse nuotion,
+Vainoo hänt valkeakuononen kettu
+  Vikkeläst oikaisten,
+Ja huhkain kuin keijunen Tuonelast
+Heit hienoilla siivillä seuraa.
+
+Ääni nyt kaikuvi: »Kankahan-Ranki,
+  Kiirehdi katsomaan
+Kuolemaa kuusiston sankarin vanhan!»
+  Nuotiolt vastataan:
+»En jouda, kosk suojella täytyy mun
+Täss' valkeal ystävää vanhaa.»
+
+Hetken pääst ryske ja pauhina ankar
+  Tienoissa ympär käy,
+Jyskyyvi tanner ja oksiltans linnut
+  Lentävät säikähtäin,
+Ja kaatuipa kuusista korkein nyt,
+Ja kuollut oil »sankari vanha».
+
+Vartija nukkuu, mutta kosk taasen
+  Unest hän heräyy,
+Korkea, harteva Metsolan herra
+  Seisovi nuotiol;
+Hän selkäänsä lämmittää myhäillen
+Ja pyhkeilee karheaa partaans.
+
+Katsannol tyyneel, kaukana pelvost,
+  Huulilla hymyvil,
+Kanervavuoteeltans katselee ukko
+  Kuningast ankaraa,
+Mi viimein taas vakaasti astelee
+Pois linnaansa himmeään, jylhään.
+
+Näköjä kummia ilmestyy vielä,
+  Kauniita neitoja,
+Tapion neitoja hyppelee ympär
+  Leimuvan valkean,
+Ja kivensä juurelta hymyten
+Heit katselee vartija vanha.
+
+Kirkas kuin auringon paisteessa lähde
+  On heidän silmänsä,
+Seppele päässä on varsista puolan,
+  Helmensä mustikoist,
+Ja rintojen pyöreillä kunnahil
+Kaks kaunista mansikkaa hohtaa.
+
+Niinpä, kosk kankaalla pohjonen soittaa,
+  Tähtien loistaes
+Hyppelee Tapion impien joukko
+  Nuotion ympäril,
+Ja katoo kuin sumut ja auereet,
+Kuin myrskyssä sääksien parvi.
+
+Sammuvat tähdet ja aurinko nousee
+  Idästä kiirien,
+Metsäsilt vuorilta kaikuvi kauvas
+  Kuherrus terrien,
+Ja oksilla pisarat kastehen
+Nyt kirkkaina helminä kiiltää.
+
+Paimenet ukkoa katsomaan käyvät
+  Pilliä soitellen,
+Käy hänen luoksensa ampuja metsäst
+  Torvea soitellen,
+Ja sillonpa piippunsa pilveilee,
+Niin ukon kuin ampujan uljaan.
+
+Sillonpa hymyten kertoilee ukko
+  Ihmei ja tarinoi
+Metsolan tummista, kaikuvist linnoist,
+  Luolista Vuorelan;
+Sä kuultelet kanervavuoteella,
+Ja hongiston kantele kaikuu.
+
+Niinpä hän, kylästä kaukana, viettää
+  Aikansa, harmaapää:
+Millon hän istuu ja kauhaansa veistää
+  Leimuval nuotiol,
+Ja millon taas nuijiilee miiluans,
+Ja kumahtaa kanervakangas.
+
+
+
+KEINU.
+
+  Nyt kanssani keinuhun käy,
+  Mun impeni, valkeal liinal;
+Kuin morsian kauniina seisoovi luonto
+    Iltana helluntain.
+  Heilahda korkeelle, keinu,
+  Ja liehukoon impeni liina
+    Illalla lempeäl.
+
+  On allamme viherjä maa
+  Ja päällämme sininen taivas,
+Ja läntinen lehtistä laaksoa soittaa
+    Lintujen laulaes.
+  Heilahda korkeelle, keinu,
+  Ja liehukoon impeni liina
+    Illalla lempeäl.
+
+  Kun väikyn mä ylhäällä tääl,
+  Tääl tuulien viileäs helmas,
+Niin kaukana näen mä kaunoisen
+    Paisteessa iltasen.
+  Heilahda korkeelle, keinu,
+  Ja liehukoon impeni liina
+    Illalla lempeäl.
+
+  Kuin Onnelan kaukainen maa
+  Niin kimmeltää ihana kunnas;
+Ja sinnepä lentäisin impeni kanssa
+    Siivillä läntisen.
+  Heilahda korkeelle, keinu,
+  Ja liehukoon impeni liina
+    Illalla lempeäl.
+
+  Siel lehtinen kauhtana ain
+  On hartioil unisen koivun,
+Ja ainiaan lempeillä kunnailla läikkyy
+    Helluntain vainiot.
+  Heilahda korkeelle, keinu,
+  Ja liehukoon impeni liina
+    Illalla lempeäl.
+
+  Siel laaksossa vainion all
+  On keväinen, viherjä niittu,
+Mi ainiaan herttaises hämäräs siintää
+    Kukkasil keltaisill.
+  Heilahda korkeelle, keinu,
+  Ja liehukoon impeni liina
+    Illalla lempeäl.
+
+  Siel suutelee ehto ja koi
+  Ja siel ijankaikkinen aika
+Pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran
+    Himmeään Unholaan.
+  Seisahda, heiluva keinu,
+  Jo kelmenee impeni poski
+    Illalla lempeäl.
+
+
+
+JOULU-ILTA
+
+Sumunen ilma vuorilla väikkyy,
+  Raskaasti pilvet käy,
+Hengittää kostee, suojanen tuuli
+  Himmeäs männistös,
+  Toki riemu lemmekäs
+  Himmeydes hymyilee
+Kuin hääjuhla synkeäs yössä;
+  Tullut on joulu-ilta.
+
+Huoneesta loistaa valkeus hauska
+  Vastahan kulkijan,
+Hedelmii vuoden ahkerast työstä
+  Tornina seisoovi
+  Pöytävaatteel valkeal
+  Vierahille tarjona,
+Ja laattial kiiltävät oljet
+  Leimues iltapystyn.
+
+Pöydässä istuu asujat kaikki
+  Huoneessa loistavas,
+Kellenkään määrää eteen ei panna
+  Lahjoista taivahan;
+  Kaikki yhtä ansainneet,
+  Kaikki tässä vierahat;
+Ja koska he pöydästä käyvät,
+  Pauhaavat jouluvirret.
+
+Veisaavi nuori, veisaavi vanha,
+  Kuultelee hartaast laps;
+Sionin juhlasta veisunsa kaikuu,
+  Ihmeestä suurimmast,
+  Sankarista seimessä
+  Bethlehemin kaupungis,
+Ja silmissä kyynele loistaa
+  Kuultelevalla lapsel.
+
+Heikenee vihdoin valkean loiste,
+  Virsi myös vaikenee,
+Äänettä kauvan istuvat kaikki
+  Vakaasti miettien
+  Tulisian hohtaes,
+  Punahiilen himmetes;
+Ja lepohon käyvät he viimein
+  Vuoteelle olkiselle.
+
+Korkea juhla, ihana ilta
+  Oljilla kultasil,
+Valossa valkeen, ilosen liekin
+  Sumusen yösen kohdus!
+  Ken sua taitaa unohtaa?
+  Ken sun virttes kaikunaa?
+Ken lapsukaist äitinsä helmas
+  Vajassa Bethlehemin?
+
+
+
+EKSYNYT IMPI
+
+Metsään keltakiharainen impi
+Asteleevi kanervaisel maall;
+Kohden taivast otsa puhdas välkkyy,
+Katsannossa onpi tyyneys.
+
+Haastelee hän yksin käydessänsä:
+»Vallitsija kirkkaan korkuuden,
+Suo mun aina silmät puhtaal, vakaal
+Puolees taitavani katsahtaa.
+
+Opeta mua eloo rakkauden,
+Valkeutes pyhä virtakoon
+Poveheni, ja mä, pelkäämättä
+Pimeyden valtaa, tieni käyn.
+
+Ja kun viimein päätetty on matka,
+Astun kunniasi kaupunkiin,
+Jonka muurit kullast, krysoliiteist
+Hohtaa kesäsillä kunnahil.»
+
+Mutta päivän heljä silmä sammuu,
+Luonto pimeydes hengittää;
+Polultansa kaunis neito eksyy,
+Öises salossa hän harhailee.
+
+Pilvet taivaal kiitää, leimahtelee,
+Jyrisee, ja itkee raskahaast;
+Mitä elävätä maassa, ilmas,
+Rientää kätköin luolain, pesien.
+
+Mutta mihen pakeneevi neito,
+Missä myrskyssä hän suojan saa?
+Eteenpäin hän yhä käyskeleevi
+Kuusistossa ruohottomal maall.
+
+Toki vakaana hän asteleevi
+Jalolla ja tyyneel katsannol;
+Hameliepeens tuulen siivil liehuu,
+Keltakiharansa sinkoilee.
+
+Hänen ympärilläns synkees laaksos
+Tuli sinertävä välähtää,
+Sillon kimmeltävän impihaamun
+Näet kirkkaudes seisovan.
+
+Harhaileevi neito sinnen tännen,
+Salost jylhästä ei loppuu tul,
+Öinen laakso murheellisest huokaa,
+Kuni uhkais päivä tuomion.
+
+Kohtaa häntä viimein vuori jyrkkä,
+Mustat luolat vastaan tuijottaa,
+Niinkuin tahtoisivat hänen niellä
+Ahneest ammottaviin kitoihins.
+
+Kun nyt seisoo impi mietiskellen,
+Mihen kääntäisi hän retkensä,
+Mikä ääni vuoren luolist kaikuu
+Hirmuinen kuin murhan riehues?
+
+Mitä kauheutta silmäns näkee
+Tulen leimahtaes ukkosen?
+Hirvei peikkoja ja kyöpeliä
+Uumennoista rynkää kiljunal.
+
+Ympär impeä he pyörötanssis
+Häijyst irvistellen hyppelee,
+Kiukun katsantoja viskeleevät
+Öisen vaeltajan puolehen.
+
+Mielel kamovalla, kasvoil kelmeilt
+Impi seisoo heidän keskelläns,
+Toki korkeuteen teroitetut
+Lakkaamatta sinisilmät on.
+
+Mutta korkuus jyrisee ja pauhaa,
+Väsymättä myrsky riehuu ain,
+Öinen laakso murheellisest huokaa
+Kuni uhkais päivä tuomion.
+
+Kirkuna nyt peloittava kaikuu
+Karkelevain peikkoin joukosta,
+Neito horjuu heidän keskellänsä,
+Toki ylhääl viipyy katsantons.
+
+Mutta myrsky äkist vaikeneevi,
+Vaikeneevi ukon jyrinä,
+Metsä kuultelee ja pilvet seisoo.
+Mitä luonnossa nyt varrotaan?
+
+Katso mikä kirkkaus ja loiste,
+Koska pimee taivas aukenee,
+Katso kuinka peikot kiljunalla
+Kiirehtivät taasen luolihins.
+
+Alla vuoren vaeltaja seisoo,
+Valkeudes muotons kimmeltää,
+Ihastuksella hän katsahtelee
+Ylös säteilevään aukioon.
+
+Siellä kasvot kauniit, ihmeelliset,
+Juhlalliset neito nähdä saa;
+Kaksi silmää ihaninta loistaa
+Kohden nuorta naista vuoren all.
+
+Kiharat kuin loimottavat liekit
+Hänen ohauksil liekkuvat,
+Ja hän hymyy niinkuin ylkä hymyi
+Lempi hohtaa hänen huuliltans.
+
+Mutta paistehessa kaukaisimmas
+Impi näkee vielä kauniin maan,
+Niitut vihannot ja tummat vuoret,
+Vuoril purpuraiset hattarat.
+
+Toki vilaukses peittyy taasen
+pilviin korkeuden aukio,
+Mutta peittyessä lempeet silmät
+Katsahtelit vielä impeä.
+
+Silloin autuaana impi rientää
+Kotihins kuin tuulen liehaus,
+Kuni jalkansa ei maata polkis,
+Siivil halki metsäin lentää hän.
+
+Nyt hän kotons pimeydes löytää,
+Niinkuin henki häntä johdattais,
+Päivän koittees vuoteellensa vaipuu,
+Äitin murhe iloks käynyt on.
+
+Mutta pian impi heräyypi,
+Kuume hänen poskil liekehtii,
+Helläst äitiäns hän syleileevi,
+Taivaan tulta iskee katsantons.
+
+»Oi, mun armas äitin!» niin hän lausuu;
+Mutta houraileeko neitonen?
+»Armas äiti, hame ompel mulle,
+Valkase se lumivalkeaks.
+
+Mailmaan, joka korkeudest loisti
+Läpi kultakirkkaan akkunan
+Tuolla pilvitunturien keskel,
+Vaeltaa nyt tyttäresi pois.
+
+Ruhtinaan, sen valtakunnan herran,
+Näin mä valkeudes väikkyvän;
+Kiharansa kuni liekit leimuit,
+Armaasti hän mua katsahti.
+
+Katsahti kuin onnenpäivän aamu,
+Koska kuuluu tuulen hyminäs:
+'Autuutes sua vartoo, riennä, riennä,
+Pue päälles puhdas kauhtana.
+
+Pääsi voitele, se kohta kantaa
+Ihanaisen kunjan seppelin;
+Riennä kotokartanosi juhlaan,
+Sali lehditetty vartoo sua'.
+
+Niinkuin aamu tämä katsahti hän,
+Kaunis sulhaiseni, puoleeni.
+Hän mun sulhaiseni, ylkämiehein?
+Mikä onnen autuus ääretön!
+
+Aatokseni ihanasti pyörtyy
+Harhaellen hänen povessans,
+Manttelinsa pyhäs hämärässä
+Sieluin eksyileevi hymysuin.
+
+Että synnyin tänne! Miksi synnyin
+Tätä herrautta perimään?
+Enpä tiedä, hekumassa hourin,
+Huohottelen, neito vienoinen.
+
+Mutta ylistetty ollos, päivä,
+Koska elon kalleuden sain.
+Soma päivä, kaunis kultapaiste,
+Terveiseni sulle lähetän.
+
+Niinpä ylistelen armast päivää,
+Joka aukas tieni Kaunolaan;
+Sinnen morsiamena mä riennän,
+Riennän, riennän poskil hehkuvil.
+
+Äiti, ompel mulle hame uusi,
+Sulamithin puvun kaltainen,
+Valkase se lumivalkeaksi
+Pellon kukkaskedol ihanal.»
+
+Niinpä neito lausui, mutta äiti
+Päänsä murheellisna kallisti;
+Ei hän Tuonelle sois tytärtänsä,
+Eipä kaunist kulta-omenaans.
+
+Mutta ahkerasti askaroitsi
+Neito kuolon tuskallises työs:
+Elon lippu, Kalman kelmee viiri
+Liehuit vuoroin hänen kasvoillans.
+
+Meni päivä kuumas taistelossa,
+Meni kesän päivää kaksi, kolme,
+Mutta vuoteeltansa impi nousi
+Laskiessa päivän kolmannen.
+
+Vuoteeltansa jalo neito nousi,
+Otsa välkähteli kirkkahast;
+Kiharans hän kiireest palmikoitsi,
+Päällens pukei hameen valkean.
+
+Illan ruskopilvii kuvaileevat
+Hänen liekehtivät poskensa,
+Hänen puheens on kuin tulen liekki,
+Koska äitillens hän haastelee:
+
+Ȁiti, kukkaisia saata mulle,
+Sinearist toivon kukkaisii;
+Hohtakoon mun povellani ruusu,
+Koska astun saliin kunnian.»
+
+Sinearin niitult viherjältä
+Hellä äiti kukkaisia tuo,
+Joilla koristaavi povens kummun
+Komeest katsahtava neitonen.
+
+Puettuna, juhlallisna seisoo
+Impi kaunis, sinisilmänen
+Vaipuu unisena äitins helmaan,
+Nukkuu kantajansa povelle.
+
+Mutta ulkona käy raitis myrsky,
+Pauhaa mänty satavuotinen,
+Työstä kotihinsa miehet käyvät,
+Kotihinsa karjat laitumelt.
+
+Ahol tuulisella hyppeleevi
+Karitsainen emons ympäril.
+Mutta nukkunut on äitin helmaan
+Kaunis tyttärensä ainiaaks.
+
+
+
+ANJANPELTO
+
+Läksin markkinoille Anjanpellon
+  Syyskuun päiväl armahal;
+Ihanasti vaalea ja tyyni
+  Taivas päälläin kaarteli.
+Kellastunut, äänetön kuin hauta
+Oli Tapiolan kaupunki.
+
+Milloin seisoin mäel korkealla
+  Kaukarantaan katsahtain,
+Milloin laaksois hymyvissä kuljin,
+  Huuhelivat paimenet;
+Niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon
+Hämeenmaitten kultasilla teil.
+
+Seisoin viimein markkinoitten pauhus,
+  Harput soi ja kanteleet.
+Poika ruskea Germaniasta
+  Leiskui harpun helinäl,
+Vaimo vakaa Pohjanlahden ranteilt
+Soitti kanteletta lempeää.
+
+Soitto hymisi ja rattaat ryskyi,
+  Orhit hirnuit komeast;
+Silloin näin mä ihanaisen immen,
+  Nuoren Hämeen-tyttären;
+Mailman hyörinää hän katsahteli
+Otsal vakaal, suulla hymyväl.
+
+Näinkö koskaan impeä niin kaunist?
+  Oi! en elon saarel tääl;
+Kuni aamun valo koillisessa
+  Hänen poskillans oil kelmeys;
+Hänen purpuraisil huulillansa,
+Mikä autuaitten hekuma!
+
+Häntä katsahdellen matkan päästä
+  Uneksuen seison mä,
+Autuaaksi tuntuu tämä hetki,
+  Tuskalliseks tuntuu se;
+Povi polttaa, aatos harhaileevi,
+Hämäryys ja valo vaihtelee.
+
+Mutta katos neito näöstäni,
+  Kansan joukkoon peittyi hän,
+Enkä löydä enään haamuansa
+  Anjanpellol ihanal,
+En tän mailman turul lakealla
+Silmiensä tähtiparii nää.
+
+Soitto pauhasi ja orhit hirnuit
+  Anjanpellon markkinoil;
+Sinne tänne käyskelin mä kauvan
+  Ihmeellisis aatoksis,
+Katsahtelin löytääkseni neitoo,
+Mutta turhaan kiehtoi silmäni.
+
+Kotiin matkustin mä viimein taasen:
+  Millon seisoin kunnahil,
+Millon laaksois hymyvissä kuljin,
+  Huuhelivat paimenet.
+Niinpä vaelsin mä Anjanpellolt
+Hämeenmaitten kultasilla teil.
+
+Ihanasti korvissani aina
+  Nimi Anjanpelto soi;
+Sydämmeni riutumaan sä saatat,
+  Anjanpelto kaukana;
+Siellä näin mä taivaan kauniin immen,
+Mutta katosi hän ainiaaks.
+
+
+
+KARHUNPYYNTI
+
+Miesjoukko urhea metsähän hiihtää
+  Pyssyil ja kirkkail keihäil,
+Kahleissa seuraavat reijuvat koirat
+  Silmillä leimuvilla,
+    Kosk aamun koi
+    Otsalt taivahan
+Pois viskasee synkeän yön,
+Ja aurinko kiireensä nostaa.
+
+Pohjoseen kulkevi ampujain retki
+  Humisten hankikanteel,
+Härmäset hiukset hartioil liehuu
+  Vauhdissa vinkuvassa,
+    Ja harjanteilt
+    Tuuli tuima käy
+Ja laaksoja siivilläns lyö,
+Ja Metsola luminen pauhaa.
+
+Kontion kaupungis seisovat viimein
+  Tunturil korkealla,
+Sieltä, jos katsahdat puolehen päivän,
+  Allasi väikkyy mailma,
+    Ja säteetön
+    Pyörä auringon
+Käy reunalla taivaan ja maan;
+Ja sinertää kaukaset metsät.
+
+Kahleista päästetään reijuvat koirat
+  Halunsa valtakuntaan,
+Mykkinä ampujat hiihtäen kulkee
+  Mielikin jylhäs linnas,
+    Ja kontion
+    Korvat pystyyn käy,
+Ja hyyrteinen kuusisto soi
+Jo haukkunast Killin ja Leijun.
+
+Saloen kuningas, sammalet otsal,
+  Karkaavi konnostansa,
+Tulta ja luotia laukee hänt vastaan,
+  Ei toki juoksuns seiso,
+    Mut hankehen
+    Tahrot purpuran
+Hän jättäävi ryskyväl tiel,
+Pois kiitäen kuusien suojaan.
+
+Koirat hänt vainoovi, kauvas hän kiitää
+  Ankaran kaaren tehden,
+Vastahan rientävät hiihtävät miehet
+  Lakeal tanterella;
+    Ja, huohottain
+    Lennos kiivahas,
+Ja korkeal kantaen pääns,
+Hän lähestyy, verinen sankar.
+
+Mutta nyt ampujan tulinen luoti
+  Sankarin maahan kaataa,
+Nousee hän vieläkin, karkaen päisin
+  Kiljunal kauhealla;
+    Nyt isketään,
+    Lumi tuiskahtaa,
+Kun kontio, koirat ja mies
+Lyö painia tunturin harjal.
+
+Viimein tok' hämmentää taistelon tuiman
+  Kumppanein kirkas keihäs,
+Kontio rinnassaan liehtovas, kuumas,
+  Tuntevi raudan kylmän
+    Ja kallistuu
+    Kinosvuoteellens,
+Ja tummaksi katsanto käy,
+Mi tulta ja liekkiä iski.
+
+Kaatuneen ympäril seisovat miehet
+  Riemuten tunturilla;
+Sieltä kun katsahdat puolehen päivän,
+  Allasi väikkyy mailma,
+    Ja säteetön
+    Pyörä auringon
+Käy reunalla taivaan ja maan;
+Ja haamottaa kaukaset metsät.
+
+Saaliinens kotia rientävät viimein
+  Talvisen yösen loistees,
+Kosk revontulien seppeli säihkyy
+  Taivahan otsal pohjas,
+    Ja kelmee kuu
+    Hymyellen ain
+Tuol korkeal aholla käy
+Ja paimentaa tähtien laumaa.
+
+
+
+HELAVALKEA
+
+Vuorella kaikuuvi riemu ja soitto
+  Helluntain kelmees yössä,
+Ilosest karkelee nuorison liuta
+  Laattial kallioisel,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Mailmojen äärihin kantaavi silmä
+  Öiseltä kunnahalta,
+Kaukaiset kylät ja kylien pellot
+  Vuorelta korkeelt nähdään,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Kuvataan seitsemän kirkkojen tornit
+  Vaalean taivaan rannalt
+Ilosen nuorison kirkkaisin silmiin
+  Tulisel kalliolla,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Äänetön, hopeakiiltävä virta
+  Laaksossa kärmeileevi.
+Pinnalla lentelee kirkuvat sorsat
+  Öisessä lemmen-leikis,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Öillisten liekkien lumovas loistees
+  Nähdessään neidon kasvot
+Nyt moni poikainen polttavast tuntee
+  Lempensä ensimmäisen,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Nyt moni neitonen, kylmänä ennen,
+  Riutuen katsahtaavi
+Puolehen poikaisen vaisuna yönä
+  Tunteilla armahilla,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Viidassa kuiskaavat kultasten kieltä
+  Impi ja nuorukainen,
+Vannotaan ijäistä uskollisuutta
+  Koiviston tummas kohdus,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Toiset he karkelos kalliol väikkyy
+  Kimmeän viulun soides;
+Helisee viulu ja tienohin ympär
+  Ihana kaiku virtaa,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Mistä on ruskeatukkanen neito
+  Rinnoilla pyöreillä,
+Hän, joka karkelee sylissä poijan,
+  Hartevan nuorukaisen,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen?
+
+Neito on kylästä vieraasta tullut
+  Tuulisen järven saarest.
+Kas kuinka poskilla purpura hehkuu
+  Karkelos kalliolla,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Mistä on neitonen hoikka ja kaino
+  Silmillä sinisillä,
+Hän, joka karkelee sylissä poijan,
+  Ilosen nuorukaisen,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen?
+
+Kotonsa pohjosel rinteel on tuolla
+  Himmeän koivun varjos.
+Kas kuinka kiharans karkelos liehuu,
+  Karkelos kalliolla,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Mutta nyt heikenee riemu ja soitto,
+  Vaalenee immen kasvot,
+Niinkuin jo päivä tuol itäisel reunal
+  Kuusien tutkaimilla,
+Helluntai-yön helavalkean leimues
+  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
+
+Leikistä lähtevi nuorison liuta
+  Kultasta tietä käymään.
+Seisoo jo sillalla tuomien tuoksus
+  Kiiltävän virran partaal,
+Helluntai-yön helavalkean sammues
+  Tuol vuorella äänettömällä.
+
+
+
+ÄITI JA LAPSI
+
+Mökki matala on kankahalla;
+Kenen kurjan asuinmaja tää?
+Vaimo köyhä, raukeneva sairas
+Asuu siellä poikans pienen kans.
+
+Kinostornit mökin ympär seisoo,
+Rakentamat vinkan pohjosen,
+Taivas kirkkahana kaarteleikse,
+Seinis paukkuu tammi-pakkanen.
+
+Äyriä ei äitin arkus löydy,
+Huoneen kaarnaleipä kaikki on,
+Nälkäsenä tulisijal istuu
+Äänetönnä pieni poikainen.
+
+Äitin silmä, häntä katsellessa,
+Viruileevi säälin kyyneleis,
+Mutta viimein olkivuoteeltansa
+Äänel vaisulla hän haastelee:
+
+»Oma poikaiseni, armahani,
+Sydämmeni kultakäpynen,
+Täytyypä mun lähettää sua käymään,
+Mieron kurjaa tietä astumaan.
+
+Tule tänne, puenpa sun päälles,
+Ettes talven kylmäs palele;
+Ota olkahasi paimenlaukku,
+Siihen pannos antipalaset.»
+
+Äiti huohottaen vuoteen reunal
+Poikaans varustelee matkahan,
+Ottaa kerran vielä sylihinsä
+Sydämmensä kultakäpysen.
+
+»Ole oma, uljas poikaiseni,
+Koska mieron kenkii polkeilet,
+Toivo päivii parempia vielä,
+Onnen päivii majassamme tääl.
+
+Meil on kohta kesä lämmin, kaunis:
+Viita soi ja linnut laulelee,
+Koska mansikkoja poimeilemme
+Ahol paistehessa auringon.
+
+Ole oma, kiltti poikaiseni,
+Madollenkaan pahaa elä tee,
+Astu siivost kylissä ja teillä,
+Muista aina taivaan Jumalaa.»
+
+Niinpä vaimo huohottaen lausuu
+Poikaans kyyneleillä valellen;
+Lähtee poika tielle talviselle
+Emäntien armoo anomaan.
+
+Kauvan äiti häntä katseleevi
+Äärelt mökin pienen akkunan;
+Kyynelvirta hänen helmaans vuotaa,
+Povi painuu, sydän musertuu.
+
+Katoo viimein hänen silmistänsä
+Metsän korpeen pieni matkamies,
+Äiti vuoteellensa kallistuuvi
+Taivaan korkeuteen rukoillen.
+
+Eteläisen kelmeällä reunal
+Päivän lamppu seisoo hymyten,
+Himmentyy ja sammuu lounaisessa,
+Kuumottavat kruunut honkien.
+
+Yö on tullut, myrsky vuorilt kiljuu,
+Kaikkial on pauhu, pimeys,
+Pinta maan ja otsa kylmän taivaan
+Peittyy lumituiskun kierroksiin.
+
+Mikä ääni hirveä nyt kaikuu
+Kankahalla majan ympäril?
+Petoin ulvominen herättäävi
+Kurjan vaimon vaisust unestans.
+
+Niinkuin kirouksen kaupungista
+Vimmattujen sieluin kirkuna,
+Niinpä kaikuu susilauman ääni,
+Parku, meteli ja ähellys.
+
+Tämän kuulee kauhistuksel vaimo,
+Toki liikkumatta vuoteeltans;
+Hikihelmet kylmät otsalt kiirii,
+Kun hän hiljaisuudes rukoilee:
+
+»Pelasta mua täältä, korkee taivas,
+Pelasta myös pieni poikaisein!
+Täällä aina ahdistus ja tuska,
+Siellä rauha ijankaikkinen.»
+
+Niin hän hiljaisuudes rukoileevi
+Myrskyn riehuessa kankahal,
+Villin petojoukon ulvoessa;
+Rukouksens kuultiin korkuudes.
+
+Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää,
+Myrsky raueten jo hengittää,
+Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
+Sinisyydes loistaa kelmee kuu.
+
+Vaaleana olkivuoteellansa
+Vaimo kuolon unta uneksuu
+Kädet ristis rinnoillansa kylmil;
+Rukoukseen on hän nukkunut.
+
+Vaaleana lumivuoteellansa
+Talvimetsäs poika uneksuu
+Kädet ristis vasten kylmää rintaa;
+Rukoukseen on hän nukkunut.
+
+Kinoksella pieni poika istuu,
+Lumi kiireellänsä kimmeltää,
+Kainalossa onpi paimenlaukku,
+Laukus kaarnaleivän palanen.
+
+Tammipakkanenpa seisautti
+Vienon sydämmensä sykkinän,
+Mut nyt ollos huoletonna aina
+Kylmän, nälän tuskist, poikainen.
+
+Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää
+Hurja myrsky lepoon käynyt on.
+Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
+Sinisyydes loistaa kelmee kuu.
+
+Kaksi tähtee, armahammat muita,
+Säteilee tuol taivaan kannen all.
+Miks niin ihmeellisen ihanasti
+Murheen laaksoon katsahtavat he?
+
+Runotarpa kertoa nyt tietää:
+»Siellä kirkkaudes kunnian
+Onpi äiti poikans pienen kanssa;
+Alas katsovat he hymyten.»
+
+Mikä autuus tyynees katsannossa,
+Sointo, rauha ijankaikkinen!
+Heidän menneet päiväns kankahalla
+Unelmana johtuu mielehens.
+
+
+
+RIPPILAPSET
+
+Temppeliin astuvi nuorukaisjoukko,
+Astuvi impiä valkeissa vaatteis
+    Kellojen kaikunas
+  Ja urkujen huokaavas soitos;
+  Ja läntinen myrsky käy.
+
+Kuva on korkea alttarin seinäs:
+Pilvissä väikkyy siel Ihmisen Poika
+    Sankarin katsannol,
+  Mut ihanast hymyvät huulens
+  Ja otsansa kimmeltää.
+
+Näät siellä Saaronin viherjät niitut
+Siintävän kaukana; korkeat palmut
+    Kidronin rannalla
+  Ja Hermonin himmeät vuoret
+  Näät hohtavan taivaan all.
+
+Mutta nyt vaikenee juhlainen soitto,
+Alttarin ääressä seisovat vieraat;
+    Saarnaaja lausuvi
+  Getsemanen synkeäst yöstä
+  Ja Sionin kaupungist.
+
+»Kilvellä uskon ja miekalla hengen
+Taistele aina ja lohdutust etsi
+    Taivahan atriast,
+  Ja kunnian kultasen kruunun
+  Saat Sionin kaupungis.»
+
+Alkavi taasen laulu ja soitto,
+Ales hän kumartuu, neitonen kaino,
+    Alttarin juurehen,
+  Ja rintansa nousee ja vaipuu
+  Ja poskensa liekehtii.
+
+Humisee, kaikuuvi temppelin kumos,
+Kaikuu kuin kultasten koskien pauhu
+    Seinissä vuorien
+  Ja kirkkaana Ihmisen Poijan
+  Näät pilvien korkuudes.
+
+Atria päättyy ja temppelist astuu
+Nuorison joukko, ja läntisen myrskys
+    Huohottain impi käy,
+  Sireenien aaltova metsä
+  Sen poskille liehtoilee.
+
+
+
+UUDISTALON-PERHE
+
+Raikas tuuli Pohjolasta
+Käy ja metsä humisee,
+Korven rannas raiskiossa
+Niittuu raivaa uljas mies.
+
+Risut tieltä singahtelee,
+Vesat maasta temmataan,
+Juuret räikyy, kannot nousee,
+Kaikki siirtyy röykkiöön.
+
+Katseleevi lakeutta
+Jäljissänsä nuori mies,
+Toivo hänen kasvoilt loistaa,
+Toivo niitost tulevast.
+
+Niin hän seisoo ilon katseel:
+Metso korves kotkottaa,
+Tuliluikkuns kuusen juurelt
+Ottaa mies ja korpeen käy.
+
+Hetken päästä metsän kohdust
+Kaikuu tuima paukaus,
+Korvest astuu ampuniekka
+Koirasmetso saaliina.
+
+Taasen työhönsä hän käypi,
+Kirves vilkuu raivaes,
+Kirves vilkuu, metsä mäikyy,
+Uusi niittu laajenee.
+
+Pohjolasta tuuli pauhaa,
+Kesän taivas kirkas on,
+Heljä aurinkoinen ehtii
+Puolipäivän korkuuteen.
+
+Sillon kuuluu soma laulu
+Kanervaiselt kankahalt;
+Kenen onpi lempee ääni?
+Kuka nummel helottaa?
+
+Miehen oma nuori vaimo,
+Avionsa armahin,
+Nainen keltakiharainen
+Kultanummel laulelee.
+
+Miksi käypi nainen tännen,
+Korven rantaan raiskioon?
+Evästä hän miehellensä
+Huivis valkeassa tuo.
+
+Rakentaa hän päivällisen
+Ystävällens nurmelle;
+Mätäs onpi miehen pöytä;
+Mieluisa on atrians.
+
+Istuu nainen miehens vieres
+Imehtien saalista,
+Metsän poikaa, jonka luoti
+Kaatoi kuusest korkeast.
+
+Mutta mies hän kertoileevi,
+Kuinka ennen lapsena
+Tässä karjas käydessänsä
+Taloa hän rakensi.
+
+Missä seisoi asuinhuone,
+Missä talli, ometto,
+Kuinka naapurien kanssa
+Raja-aidoist riideltiin.
+
+Kuinka kurja emäntäinen
+Isännältä löylyy sai,
+Kosk ei miesten työstä tulles
+Valmis ollut atria.
+
+Tätä kuulteleevi nainen
+Ilonaurun helinäl;
+Ruusut hänen poskil hohtaa,
+Katsantonsa liekehtii.
+
+Mutta koska atriansa
+Päättänyt on uljas mies,
+Emäntänsä pöydän korjaa,
+Tähteet huiviin valkeaan.
+
+Lähtee taasen nuori nainen
+Kotihinsa kulkemaan;
+Huuheleevi kankahalla,
+Kultanummel laulelee.
+
+Mutta mies hän työhöns käypi:
+Vesat maasta temmataan,
+Juuret räikyy, kannot nousee,
+Kaikki siirtyy röykkiöön.
+
+Niin hän toivon katsannolla
+Työksentelee ahkerast
+Korven rannas raiskiossa;
+Hiki otsalt helmeilee.
+
+Tuuli pohjan tuntureilta
+Taistelosta lepoon käy,
+Heljä aurinkoinen seisoo
+Lännen kultakynnyksel.
+
+Miesi työnsä vihdoin päättää,
+Kirveens iskee kantohon,
+Katseleevi lakeutta,
+Viheltelee veisuans.
+
+Viheltelee veisuansa,
+Uutta niittuu katsellen
+Korven rannas himmeässä,
+Kesäpäivän nukkues.
+
+Kuuluu sillon juhlallinen
+Kirkonkellon helähdys,
+Lakkiansa nostaa miesi,
+Kotihinsa astelee.
+
+Tuliluikku kainalossans,
+Metsän saalis laukussans,
+Olallansa tuima kirves,
+Niin hän kotihinsa käy.
+
+Häntä vartoo kotonansa
+Vaimo nuori toimeljas,
+Rakennellen ehtoollista
+Päähän pöydän honkasen.
+
+Vartoo häntä aatto-illan
+Lehditetty laattia,
+Lepopäivä rauhallinen
+Naisen armaan huomassa.
+
+Onnen myyri on se miesi,
+Kellä oma tanner on,
+Ystäväinen vieressänsä,
+Povel kalliin synnyinmaan.
+
+
+
+RUUSUSOLMU
+
+»Kaunis impi, kysymyksein kuule,
+Sydämmeni pyhä salaisuus.
+Sano, taitaisiko lemmen liekki
+Leimua mua kohtaan povestas?
+
+Niinpä kysyn sulta, impi kaunis,
+Jonka kuva aatoksissain käy
+Täyttäen mun uneksuvan sieluin
+Tunteil ihmeellisil, polttavil.
+
+Huomenna, kun kesä-aamu koittaa,
+Yrttitarhassa sun taasen nään;
+Solme kaulaliinas ruususolmuun,
+Jos mua lemmit, neito armahin.
+
+Huomenna, kun silmäni sua kiehtoo,
+Leikitse sen soman ruusun kans,
+Sormillasi poves kunnahilla,
+Ja se mulle taivaan leikki on.
+
+Mutta ellen näe leikkii tätä,
+Ellen ruusuu leukas lumen all,
+Sillon toivon päivä multa peittyy
+Ijankaikkisesti pilvihin.»
+
+Kirjoitti näin kirjeen neitoselle
+Nuorukainen päivän sammues;
+Tuli yö, mut Unonen hän viipyi,
+Viipyi kauvan hänen vuoteeltans.
+
+Mikä tuska ihana ja vimma,
+Mikä ihmeellinen kesä-yö!
+Mitä aattelee nyt kaino neito?
+Ruusun, näkeekö sen nuorukain?
+
+Leimaukset hänen sielus käyvät,
+Mustat pilvet kiiriskelee siel,
+Taasen pilvist paistaa valo toivon
+Niinkuin jumalien kaupungist.
+
+Mutta näkyy viimein aamun hohde
+Etääl lännes vuorten harjanteil,
+Nuorukainen kohta kammiostans
+Yrttitarhaan ihanaiseen käy.
+
+Puhaltelee hieno aamutuuli,
+Haju tuoksuu kedol viherjäl,
+Koska ruusut, kainot sinikellot
+Kumartelee alla siipein Koin.
+
+Yksin käyskelee hän puiston verhos
+Niinkuin, tuomioonsa vartoes,
+Kuolleen varjo ijäisyyden rannal,
+Tietämättä missä kodon saa.
+
+Määrätäänkö hälle synkee Hades
+Tahi ihana Elysium?
+Siitä levotonna väikkyilee hän,
+Niinpä yrttitarhas nuorukain.
+
+Vihdoin toki ääniä hän kuulee,
+Joukon naisia hän nähdä saa,
+Heidän seurassansa impi kaunis
+Levottomil askeleilla käy.
+
+Vallattomast nuorukaisen sydän
+Sykkii, silmänsä hän teroittaa
+Kohden povee lähestyvän immen,
+Näkyisikö onnen merkki siel.
+
+Näky armahin! Siel ruusu kaunis
+Huohottavil rinnoil punertaa:
+Niinkuin haamu nuorukainen seisoo,
+Kuulee kaukaa meren pauhun vaan.
+
+Hälle Saaronis ei kukkaist löydy
+Ihanata niin kuin ruusu tuol,
+Joka neidon kaulas myhäileevi,
+Kuni viitta maahan autuuden.
+
+Salasilmäyksen impi heittää
+Kohden nuorukaista, matkan pääs,
+Sormens suutelevat liinan solmuu,
+Tuli hänen poskillensa käy.
+
+Yrttitarhas naisten joukko kulkee,
+Äänetönnä impi astelee,
+Ja kun haastelee hän, toisialla
+Toki kuleksivat aatoksens.
+
+Senpä näyttää hänen huultens hymy
+Suloinen, täys lemmen hekumaa;
+Niinpä hymyileevi sielu taivaas,
+Pyhää kirkkautta hengittäin.
+
+Kummul viherjällä joukko seisoo
+Alat riemusasti haastellen,
+Mutta äänetönnä impi seisoo
+Poskilt kiharians viskellen.
+
+Katsahtaa hän säteilevil silmil
+Avaruuteen sinikorkuuden,
+Otsa loistaa niinkuin pilven kiire
+Tämän kauniin aamun paistehes.
+
+Mutta nyt, kuin koska tuulen kierros
+Koivun kruunust sateen ravistaa,
+Impi ihanassa itkus hyrskyy,
+Tannert kyyneleillä kastellen.
+
+Kyselevät armaat kumppaninsa,
+Miksi neito nuori itkuun käy,
+Mutta hymyten taas seisoo neito,
+Poskilt kiharians viskellen.
+
+Mikä kuva, tämä, yrttitarhas,
+Jota katsahteli nuorukain!
+Siirtyisikö hänen muistost hetki,
+Koska impi itki kunnahal?
+
+Mutta poistui viimein naisten joukko,
+Niinmyös impi heidän seurassans,
+Toki leikittelit kerran vielä
+Vienot sormet ruususolmulla.
+
+Silmäns heitti hän viel nuorukaiseen,
+Poskil leimui kaino punerrus.
+Kaksi aamutähtee sillon peittyi
+Metsän reunaan pilvis ruusujen.
+
+Mutta harhaellen puiston yössä
+Nuorukainen kauvan käyskeli;
+Kalliol korkeel viimein seisoi,
+Meri aava alla aaltoili.
+
+Vihaisina laineet myrskys riehuit,
+Temmeltelit tuulen kierrokset.
+Kierrokset te armahimman tuulen!
+Kaunis myrsky onnen päivänä!
+
+
+
+MIES
+
+»Korkee kuusi kunnahalla tuolla,
+Uros vakaa vuosisatojen,
+Ollos kuva elämäni aina!
+Kuni sä ma seistä tahdon tääll,
+Koska myrskyt käyvät elon saarel
+Keskel ijäisyyden aavaa merta.
+
+Niinkuin nyt tuo tähti kiireelläsi
+Kiiltää, sankar tyyni, partanen,
+Niinpä alat katseestani käyköön
+Puhdas, säteilevä kirkkaus,
+Koska tuhon, kiusauksen henget
+Sydäntäni piirittämään käyvät.»
+
+Niin on aatos miehen, jonka huone
+Komee seisoo harmaal kalliol,
+Ja hän itse portaal, katsahdellen
+Kunnahille, kuusten kranssaamat,
+Hengittäes lempeen kesä-illan,
+Taivaan tähtijoukon loistaessa.
+
+Lepoon käy hän, makeasti nukkuu,
+Vuoteens vapaa synkeist muistoist on.
+Unes vaeltaa hän onnellisna
+Katsahdellen korkeilt tuntureilt
+Laaksoon, jossa lempeesilmä neitons
+Käyskelee ja ilosesti laulaa.
+
+Hänen laulunsa on toivontähdest,
+Joka juhlallisest säteilee
+Halki ijäisyyden avaruuden.
+Laulu kaikuu, sota pilvis on,
+Miekan kalske, temmellys ja jyske,
+Mutta pilvet siirtyy, taivas selkii.
+
+Niin hän uneksuu ja viimein herää
+Idän rannal seistes aamun Koin;
+Kirkastetuil kasvoilla hän nousee
+Unohduksen virrast viileäst.
+Elo hymyy niinkuin aurinkoinen
+Nousussansa purpuraiselt vuoteelt.
+
+Ulos astuuvi hän huoneestansa,
+Koska karjankellot kilisee,
+Käyskeleevi viljavainiolla,
+Joka hienos tuules lainehtii.
+Valmis onpi säihkyväinen vilja,
+Sadon lupaavi se monin kerroin.
+
+Mutta mikä mailma taivaan reunal,
+Synkeä kuin päivä tuomion?
+Mitä vuorii toinen toisens seljäs
+Tulenkarvasilla päärmeil siel?
+Ylösrynkää sieltä ukkospilvi
+Pimee, raskas; jyry vaisu kuuluu.
+
+Nyt se korkeuden kiireel seisoo,
+Jylisee, ja vapiseva maa
+Tules, raesatees uiskentelee,
+Pilvikorkeet kuuset pirstotaan;
+Pelto, äsken vihanto ja kaunis,
+Kuvailee nyt hävityksen leirii.
+
+Mies tän näkee, katsahtaavi jalost
+Luonnon kamppausta, lausuen:
+»Ihanata! Neitoni on jäljel,
+Kartanossa korkeel nummel tuol,
+Vaikka mailman kalleuksist köyhä,
+Mutta sydänt rikasta hän kantaa.
+
+Käteni on vahva, silmäin kirkas,
+Uudestaan mä kylvän peltoni,
+Ja kun vuosi kierroksens on tehnyt,
+Vilja kultainen täs kimmeltää.»
+Niin hän lausuu kotiin käydessänsä;
+Katsannosta loistaa lemmen liekki.
+
+Mutta näytös ankarampi vielä
+Vartoo häntä kotokalliol:
+Katso, ukon kadehtiva nuoli
+Miehen huoneeseen on iskenyt,
+Liekkein helmas asuntonsa seisoo,
+Taivaan otsaa tulikielet nuolee.
+
+Mies tän näkee, katsahtaavi jalost
+Luonnon kamppausta, lausuen:
+»Ihanata! Neitoni on jäljel,
+Kartanossa korkeel nummel tuol,
+Vaikka mailman kalleuksist köyhä,
+Mutta sydänt rikasta hän kantaa.
+
+Käteni on vahva, silmäin kirkas,
+Toisen huoneen rakennan mä taas,
+Ennenkuin kaks kertaa aurinkoinen
+Käynyt onpi eteläisil mail.
+Impi, ihanalle lempein tuntuu
+Humisevan tulimeren ääres.
+
+Komee impi, joka väikyt nummel,
+Jossa pauhinalla tuulet käy,
+Tuimat tuulet männistössä tuuhees
+Ympär armahimman kartanon,
+Voimallisesti kuin liekit tässä
+Lempein leimuu; luoksesi mä riennän.»
+
+Koska viimein sammunut on liekki,
+Kohden immen kotoo kulkee mies,
+Uljaal mielel, säteileväl silmäl
+Halki salojen hän astelee.
+Näkyy huone mäntymetsän suojas,
+Akkunat sen lempeest katsahtavat.
+
+Käyskelee hän keltasantast tietä,
+Impi kaunis häntä vastaan käy.
+Mutta miks niin röykkeä on käyntins?
+Miks ei kuulu äänens helinää?
+Mikä penseys on niillä huulil,
+Katsannossa mikä talven kylmyys!
+
+Niinkuin tuuli öisest, jäisest merest
+Miehen sieluun sanat puhaltaa:
+»Toisen lemmen-ystävän mä löysin,
+Hae itselles myös toinen sä»,
+Sanoi neito, hyväst jätti, poistui,
+Ylevästi astuva Diana.
+
+Kotons raunioille mies taas käypi,
+Vitkon astelee hän öisel tiel
+Kelmentyneil poskil, katseel synkeel,
+Huomaamatta matkan joutumist,
+Huomaamatta onko yö vai päivä
+Käy hän synkeen salon hyminässä.
+
+Kaikki sumus, sekamelskas kiirii
+Silmis yksinäisen kulkijan,
+Niinkuin koska talven tuisku peittää
+Pyörteihinsä laaksot, korkuudet,
+Tahi niinkuin aarnios hän väikkyis,
+Kohdus humajaavan rautavuoren.
+
+Ei hän kuule askeleitans tiellä
+Eikä metsäs ääntä huhkaimen;
+Aatoksensa epäilyksen korves
+Kulkee niinkuin lapsi eksynyt;
+Kadottanut on hän sieluns päivän,
+Kadottanut syämmen-ystävänsä.
+
+Mut kosk tumma puol-yön valo pohjaa
+Kuusten tutkaimille hengittää,
+Huoneens sauvuvilla raunioilla
+Äänetönnä seisoo kalvee mies;
+Siinä seisoo hän ja mietiskelee
+Ihmisluontoo, elon arvotusta.
+
+Kuinka toivon kauniit rakennukset
+Lepää meren santarannal tääll,
+Niin hän kalveana mietiskelee,
+Sydän tempoellen poves lyö,
+Hurjat virrat sielussansa kiitää,
+Pimeä kuin syvyys valtameren.
+
+Niin hän kauvan kalliolla seisoo,
+Viimein aamutuuli puhaltaa,
+Korkee kuusi kunnahalla pauhaa;
+Sinnen katsoo kalliolta mies,
+Ja hän kohottaavi tukehtuvan rintans,
+Aatoksissansa hän haastelee:
+
+»Ilo elämäin on hautaan pantu,
+Itse murheellisna ristinä
+Seison haudan äänettömäl kummul.
+Mihen katsantoni teroitan?
+Mitä vartoon, koska rakentelen?
+Maata Tuonen, Kalman santapeltoo.
+
+Mutta tämän pellon toisel partaal
+Alkaa taasen toivon aamumaa,
+Siellä onpi isieni linna,
+Siellä onpi istuin mulle myös.
+Ihanata! Itä valkeneevi!
+Toivo virtaa halki ijäisyyden!
+
+Peltoni mä kynnän taas ja kylvän,
+Sarat loiskiessa lintusten;
+Vilja sieltä elantoni olkoon,
+Juomain kirkas vesi lähteestä.
+Tähän majan pienen rakennan,
+Täs on asuntoni, työni pellot.
+
+Ole lystitarhain, pelto, niittu,
+Metsola, mua ota helmahas,
+Mutta kaunis, ihanainen neito
+Kartanossa mäntyin varjomas,
+Miksi oli syämmes petollinen!
+Miksi huikenteli kurja mieles.»
+
+Niin hän mietiskelee kalliolla,
+Siitä nukkuu syvään unehen
+Päätäns nojaellen rauniolle,
+Mutta nukkuessaan kiilostaa
+Kirkas kyynel hänen poskellansa;
+Aamupaiste kyynelhelmen kultaa.
+
+Mutta vielä kertoella tahdon,
+Kuinka elämänsä päivät mies
+Yksinänsä iltoihin tääl vietti.
+Kalliot hän asui majassans,
+Peltoons viljeli hän ahkerasti,
+Hedelmänpä runsaan työnsä kantoi.
+
+Köyhän turva, orvon suoja aina
+Onpi majassans mies äänetön,
+Harvoin sanat hänen huulil kaikuu,
+Harvoin hänen huulens myhäilee.
+Vakaana hän aina käyskeleevi,
+Kaukaisuutta katsantonsa kiehtoo.
+
+Käsivarrellans kiväärii kantain
+Usein käy hän yössä metsien,
+Siellä uskollisen koirans kanssa
+Viipyilee hän iltahämäriin.
+Niin hän vuosikymmeniä viettää
+Poudas, satees. Uros harmeneevi.
+
+Moni syntyy, moni hautaan vaipuu
+Kiertoessa täällä aikojen.
+Saapi kerran sanoman mies kuulla:
+Nainen, joka petti sydämmes,
+Kuolon portilla nyt vapiseevi;
+Anteeks-antamust hän pyytää sulta.
+
+Anteiks-antamuksen uros antaa
+Lempeän ja kultahymyvän
+Niinkuin kauniin päivän lasku lännes.
+Tämän kuulee neito katala,
+Kasvons kirkastuu, ja siunauksel
+Koht hän ijäisyyden uneen nukkuu.
+
+Vuosii monta sankar vielä nähtiin
+Käyskelevän pelloil, metsän yös
+Niinkuin korkee, juhlallinen haamu
+Entisyyden tummast hämäräst
+Harmaat kiharansa tuules väikkyy,
+Ihmeellisest loistaa katsantonsa.
+
+Mutta kerran koska iltahetkel
+Kuusen kruunus tähti uneksui,
+Mies oil lepoon käynyt, sydämmensä,
+Lemmenlämmin ennen, kylmä oil,
+Mutta hänen otsalt aamu paistoi,
+Hänen huulilt hymy taivaallinen.
+
+
+
+NIITTU
+
+Niittu on metsässä kalteva pohjaan,
+  Kuusilta ympäröitty,
+Korkeilta kuusilta synkeäs kaapus,
+  Kiireillä kotkat sinkoo;
+  Kumpu on sen keskellä
+  Viherjäinen, sileä,
+Ja kallistuuvi rauhallinen niittu
+  Matalakoivuseen suohon.
+
+Seistessäs niitulla ihanal kummul
+  Katsahda tienoon pohjan:
+Aho siel paistaavi, mansikkatöyräs
+  Toispuolel harmaat suota.
+  Onko kotokunnas siel,
+  Ilomäki lapsuuden,
+Kun sydämmeni tunteist kummallisist,
+  Muistoista ihanist riutuu?
+
+Olipa pilvinen sunnuntaipäivä
+  Helteises heinäkuussa,
+Juhlallist muotoa kantoivat kuuset
+  Kotkien kirkkuessa;
+  Tuuli oli vaijennut,
+  Vitkon pilvet kiiriilit,
+Kuin vuoret mustanharmaat, kuusten kärjil
+  Vallitsi himmeys kaunis.
+
+Vaikkapa lapsuuden liepeä viiri
+  Otsallain väikkyi vielä,
+Nuorison seurassa karkelin niitul,
+  Kunnaalla ruohosella;
+  Nuorukaiset karkelit,
+  Vilkkaat immet karkelit,
+Ja ilon pauhinasta metsä kaikui,
+  Kuusisto synkeä kaikui.
+
+Yks oli impien iloses joukos
+  Kaarevil silmäripseil,
+Hartioil aaltoilit kiharat mustat,
+  Kiiltävät, hiilumustat;
+  Hopeekellon helinä
+  Oli hänen äänensä
+Ja liikuntonsa niinkuin taivaan-haamun,
+  Koska hän kunnaalla väikkyi.
+
+Miksi niin ihanast hekumast sykkyy
+  Hohtavat ohauksein?
+Miksi tuo pyhästi kuohuva kuume
+  Syämmeni kammioissa?
+  Miksi kuuset synkeät
+  Katsahdit niin armahast?
+Maa, taivas, miks niin autuaasti hymyit?
+  Enpä mä tietänyt sillon.
+
+Alat vaan virtasi impeä kohden
+  Katsantoin säteet kaikki,
+Harhaillen viivyit he kaunosen kasvoil,
+  Purpurahuulillansa.
+  Hänen silmäins lähteistä
+  Kaukamailma riutuva,
+Kuin vaisut kodon sinikunnaat tuolla,
+  Kangasti sieluuni armaast.
+
+Iloitsit kunnaalla immet ja poijat
+  Ehtoosen myöhään asti;
+Aamua, sillon kosk niitulle tultiin,
+  Muistin kuin entisyyttä.
+  Kotihin nyt käyskeltiin
+  Tuleniskus Kalevan,
+Kuin houraileva seurasin mä heitä
+  Ihanal heinäkuun illal.
+
+Viimeisen kerranpa katselin sillon
+  Kaunista neitoo täällä;
+Valkean säihkynäs äänettömässä
+  Kiharans uiskentelit;
+  Otsa! tulen valkeus,
+  Silmäkuopis, hämäryys,
+Ja lempee äänens kerran kaikui vielä,
+  Ainiaaks meistä hän siirtyi.
+
+Ainiaaks siirtyi hän kaukaisiin maihin
+  Lainetten aavaa tietä,
+Ei toki kuvansa muistostain siirry,
+  Ei tämän taivaan alla,
+  Eikä päivä pilvinen;
+  Eikä niittu himmeä,
+Siel näin mä mustakiharaisen immen,
+  Näin hänen unessa armaas.
+
+
+
+IKÄVYYS
+
+    Mi ikävyys,
+Mi hämäryys sieluni ympär
+Kuin syksy-iltanen autiol maall?
+  Turha vaiva täällä,
+  Turha onpi taistelo
+Ja kaikkisuus mailman, turha!
+
+    En taivasta
+Mä tahdo, en yötä Gehennan,
+Enp' enään neitosta syliini suo.
+  Osani vaan olkoon:
+  Tietämisen tuskast pois,
+Kaik' äänetön tyhjyys olkoon.
+
+    No, ystävät!
+Teit' kerranpa viimeisen pyydän,
+Oi! kuulkaat mitä nyt anelen teilt:
+  Tuonen-tupa tehkäät
+  Poijan tämän asunnoks;
+Hän kätköhön mullan astuu.
+
+    Mun hautani
+Nyt kaivakaat halavain suojaan
+Ja peitol mustal se peittäkäät taas,
+  Sitten ainiaksi
+  Kartanostain poistukaat;
+Mä rauhassa maata tahdon.
+
+    Ja kumpua
+Ei haudallein kohokoon koskaan,
+Vaan multa kedoksi kamartukoon,
+  Ettei kenkään tiedä,
+  Että lepokammioin
+On halavan himmeän alla.
+
+
+
+METSÄMIEHEN LAULU
+
+Terve, metsä, terve, vuori,
+Terve, metsän ruhtinas!
+Täs on poikas uljas, nuori;
+Esiin käy hän, voimaa täys,
+Kuin tuima tunturin tuuli.
+
+Metsän poika tahdon olla,
+Sankar jylhän kuusiston,
+Tapiolan vainiolla
+Karhun kanssa painii lyön,
+Ja mailma Unholaan jääköön.
+
+Viherjäisel laattialla,
+Mis ei seinät hämmennä,
+Tähtiteltin korkeen alla
+Käyskelen ja laulelen,
+Ja kaiku ympäri kiirii.
+
+Kenen ääni kiirii siellä?
+Metsän immen lempeän;
+Liehtarina miehen tiellä
+Hienohelma hyppelee,
+Ja kultakiharat liehuu.
+
+Ihana on täällä rauha,
+Urhea on taistelo:
+Myrsky käy ja metsä pauhaa,
+Tulta iskee pitkäinen
+Ja kuusi ryskyen kaatuu.
+
+Metsän poika tahdon olla,
+Sankar jylhän kuusiston,
+Tapiolan vainiolla
+Karhun kanssa painii lyön,
+Ja mailma Unholaan jääköön.
+
+(1866)
+
+
+
+
+KIRJALLISESSA AIKAKAUSLEHDESSÄ 1866 JULKAISTUT RUNOT
+
+
+TORNIN KELLO
+
+Yksin illan hämärässä
+Impi pitkin tietä käy,
+Linnut laulaa, lensee tuuli
+Hongistossa hiljaa soi.
+
+Astelee hän onnellisna
+Sulhastansa muistellen;
+Siitä katseens' taivaan tuli,
+Siitä hymy huulillens'.
+
+Alkavi nyt pyhä soitto,
+Torninkellon kuulee hän;
+Vuorten kiireilt' laaksoin pohjiin
+Kaiku ympär humisee.
+
+Siinä seisoo neito nuori
+Unelmissa autuaiss',
+Muistelevi hetkee armast',
+Kosk' hän kultaans' vihitään.
+
+Astelee hän onnellisna,
+Vaeltaja vastaan käy,
+Häitä neito kyselevi,
+Miksi torninkello soi.
+
+»Sentään soipi torninkello,
+Että kuoli nuorukain,
+Poika komeest' kartanosta,
+Joka kaukaa siintää tuoll'.»
+
+Nytpä neito itkuun päätyi,
+Kyynel juoksi rinnoillens.
+»Miksi itket, impi kaunis,
+Kaulaliinaas kastelet?»
+
+»Sitä itken, impi koito,
+Että kuoli sulhasein;
+Kaikuessa torninkellon
+Kiirehti hän Tuonelaan.
+
+Äsken tässä astellessain
+Olin onnen helmalaps',
+Sillon loisti ilon päivä,
+Nyt on murheen, kuolon yö.
+
+Mihin vertaan ihmis-onnen?
+Mikä onpi ilo tääll?
+Päivän paiste pilven reijäst'
+Kankahalla autioll'.
+
+Pian soikoon kello taasen,
+Murhevirsi kuulukoon!
+Kultain kanssa tahdon aina
+Asua ja rakentaa.»
+
+
+
+ENSIMÄINEN LEMPI
+
+Käy nuorukainen synkeess' Metsolassa,
+  Pylvässaliss' kaikuvass';
+Kiväärii kantaen hän kiiteleevi
+  Halki sinisaloen,
+  Ja kuusiston kuningast'
+  Luotinsa kiehtoo,
+Se tuima ja tarkka kuin Pitkäisen nuoli.
+
+Hän viimein vuorten vinkalossa kohtaa
+  Partahisen kontion,
+Kiväärins pamahtaa ja savu kiirii:
+  Ohto otsall' verisell'
+  Päin karkaavi ryskyen,
+  Vihasta hurja,
+Mut rintansa keihääsen syöksee--ja kaatuu.
+
+Niin lepää siinä voimallinen sankar',
+  Povi verta vuotaen,
+Hän nukkuu, kylmenee, ja unohdettu
+  On nyt elon taistelo,
+  Ja nuorukain käyskelee
+  Kotihins taasen,
+Kosk' väsynyt aurinko läntehen vaipuu.
+
+Ja kaunis onpi nuori ampuniekka:
+  Otsa kirkas, viaton,
+Kuin aurinko on silmä säteilevä,
+  Poski kuumast' liekehtii,
+  Ja ruskeat kiharat
+  Poskellans' väikkyy.
+Kosk' ehtoosen liehaus vuorilta lentää.
+
+Hän jalost' käyskeleevi, tiensä kulkee
+  Ohi komeen kartanon,
+Ja ilosoitto sieltä kauvas kuuluu,
+  Saarnimetsä kajahtaa;
+  Ja katsomaan leikkiä
+  Nuorukain rientää
+Ja pian on edessään loistava sali.
+
+Ja saliss' loistavassa joukko tanssii
+  Häitä kauniin tyttären.
+Jasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist',
+  Sinertävist' sireeneist'
+  Ja morsius-myrtistä
+  Haju käy ympär,
+Ja saarnisto hymisee ihanast' soitost'.
+
+Mut morsian, se nuori, mustakihar',
+  Huohuttaen tanssist' käy.
+Hän kaunis on kuin ehtoo Eedenissä,
+  Vakaa, kaino, viaton.
+  Kuin ihmeellii'n kangastus
+  Toivomme maasta
+Hän seisoovi raueten lehtien varjoss'.
+
+Ja nuorukaisen katse matkan päästä
+  Kohden kaunist' morsiant'
+On teroitettu niinkuin hourailevan;
+  Posken liekki siirtyy pois
+  Ja sydän lyö tuimasti
+  Paisuvass' rinnass',
+Ja sieluns on teiskova, kiertova kaaos.
+
+Ja impi, joka lehtein varjoss' seisoo,
+  Toisen kallis aarre on,
+Se vuorittaavi nuorukaisen sielun
+  Muurill' mustall', hirmuisell',
+  Ja toivonsa aurinko
+  Pilvihin sammuu
+Ja mielensä harhailee synkeäss' yöss'.
+
+Tok' vielä viipyy kelmee ampuniekka,
+  Viipyy häitä katsellen,
+Kosk' morsian se nuori, ihmeenkaunis,
+  Tanssiss' väikkyy raueten,
+  Ja morsius-myrtistä
+  Haju käy ympär,
+Ja saarnisto hymisee ihanast' soitost'
+
+Pois ryntäävi hän viimein äänetönnä
+  Halki puiston pimeän
+Ja seisoo sammaleisell' kalliolla
+  Keskell' öistä männistöö;
+  Kiväärinsä leimaus
+  Valkasee metsän,
+Ja kuolleena kaatuu hän mäntyen juurell'.
+
+Niin nukkui uljas, kaunis nuorukainen
+  Käärittynä savuhun,
+Ja Metsolassa kaiku ampumuksen
+  Hänen uneen viihdytti.
+  Ja tyyneys vallitsi
+  Tienoossa ympär,
+Vaan yösiikko lenteli mäntyen kärjill'.
+
+Mut pauhinalla ilojoukko viettää
+  Häitä kauniin neitosen;
+Jasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist',
+  Sinertävist' sireeneist'
+  Ja morsius-myrtistä
+  Haju käy ympär,
+Kosk' hääkunta pyörien ringissä juoksee.
+
+Mut hiljaisuus on nuorukaisen vaiheell'
+  Metsäss' sammalkallioll',
+Ja lempee kuu hänt' taivaalt' katseleevi.
+  Äänetönnä makaa hän
+  Ja tunturin lumena
+  Kasvonsa loistaa,
+Ja katkera vakuus on huulillens seisnyt.
+
+
+
+LINTUKOTO
+
+Meress' kaukaall' eräs saari soma löytyy,
+Lehtinen. Sen jyrkät, kallioiset rannat
+Vastarinta ijankaikkinen on myrskyss',
+Koska aavan meren vallattomat lapset,
+Kuin sotajoukko kransattuna, päällekarkaa,
+Anastaaksens Lintukodon kauniin saaren.
+Niitty viherjä on keskell' tätä saarta,
+Keskell' niittyy kulta-keltain pelto läikkyy,
+Kantain hedelmiä ilman talven unta;
+Keskell' peltoo soipi tuuhee lehtimetsä,
+Soi kuin rauhan kaupungissa, lemmen maassa;
+Keskell' metsää pieni kukkas-kunnas seisoo,
+Kunnaan kiireell' huone linnunlaulupuusta.
+Hieno sammal tämän huoneen katoll' kasvaa,
+Kukkainen siell' hymyellen luoksens viittaa
+Lintuja ja hyrrääviä mehiläisii.--
+Kuolematta, ijäisessä nuoruudessa
+Asuu tässä kerikansa pieni, kaunis;
+Kaunis, vaan ei kymärtynyt peikkojoukko,
+Niinkuin tarinoissa usein kuulla saamme.
+Tässä linnut asuu, lauluniekat pienet,
+Tässä käki, ilolintu, kyntörastas
+Lehdistössä äänens ympärkaikuu antaa
+Pelkäämättä ilmass' sinkoilevii haukkoi,
+Kotkia ja öitten ilkeit' huhkaimia.
+Elo ystävyyden!--
+
+                 Vilkkaat keripojat
+Pellot kyntää, kukostavat niityt niittää;
+Laulaen käy alat' heidän ilotyönsä.
+Keri-immet, ruusuposkill', valkeiss' vaatteiss',
+Miehustalla vyö kuin kesän kirkas taivas
+Sinertävä, kukkasseppel kiireillänsä,
+Kangast' kutoo helskyttäen korkeess' lakass',
+Tahi yhteist' atriaa he rakentavat
+Viherjälle tanterelle lehdon suojaan.
+Sillon liike elävä on impiparvess',
+Sillon kieli virkeästi livertelee,
+Kilahtelee usein naurun hopeekello.--
+
+Yhtyvät he atrialle, uljaat pojat
+Niinkuin neidot kauniit vaatteiss' valkehissa,
+Vöissä sinisiss' ja kukkas-seppeleissä.
+Kanssapuhe ilonen käy pöydän ääress'
+Elämästä Lintukodon saaress' kauniiss',
+Tarinoja himeit' mailmoist' kaukaisista
+Siinä haastellaan ja ihmetellään
+Ympär pitkän pöydän, tuuheen metsän varjoss',
+Koska oksill' lintuin laulujoukko ääntää,
+Pieni, vilpas kiuru viserrellen
+Pyöriilevi paistehessa päivän kullan,
+Ja kosk' tuuli hieno, kukkas-hajuu täynnä,
+Koivistossa lehtiin kanssa leikittelee.--
+
+Taasen rinkitanssissa he kiitelevät
+Niinkuin niityll' kiertelevä länsituuli
+Keveästi; tahi, kyllästyen tanssiin,
+Käyvät purjehtimaan sini-lainehilla.
+Laivastonsa, lumivalkee joutsenparvi,
+Alat' heitä rannall' vartoo. Nytpä alkaa
+Purjeretki, iloretki ympär saarta,
+Laivat kimmeltävät, kaikki kuormans' saavat.
+Parittaisin nuori kerijoukko istuu
+Hartioilla joutsenen, ja rivi kulkee
+Yhtä rinnan pitkin saaren tyyntä rantaa.
+Ihanasti laulaa poika niin myös neito
+Armaas' syleilyksess' laivan hienoll' kannell'.
+Joutsen alakuloisesti ääntää,
+Ihanasti toki; linnut visertelee
+Rannall' kiistellen ja saaren metsä kaikuu;
+Meri kaikuu, taivaan kansi kaikuu,
+Kaikki yhteensulaa sointuun ihmeelliseen,
+Kaikk' on hyminä kuin Tapiolan linnass',
+Koska soivat siellä kultakanteloiset.
+Niinpä purjehtivi kaunis kerijoukko
+Joutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta,
+Ja kosk' viimein täytetty on iloretki,
+Maalle astuvat he iloleikkiin toisiin.--
+
+Mutta usein puitten juurilla he istuu
+Vasten rintaa aleskallistuneell' päällä;
+Tyyneest', armaast' tuijottelee katsantonsa
+Mietiskellen hiljaisessa ikävyydess'.
+Miksi ikävyydessä he uneksuvat?
+Miksi ihanasti kallistuvi päänsä?
+Senpä syytä eivät ymmärtää he taida
+Mutta tuskaton on heidän ikävyytens',
+Pian pois se haihtuu niinkuin aamun kaste
+Poskelt' kukkasen, ja karkeloihin taasen
+Rientävät he viherjälle tanterelle,
+Laulain onnen elämästä rauhan saaress'.
+Niin he iloitsee, ja viimein illan tulless'
+Vaipuvat he unen hienoon helmaan
+Unta kultast' näkemään, ja päälläns' väikkyy
+Kesä-yöseen tyyni, hymyilevä taivas,
+Niinkuin vaisunsinii'n, hiilakkainen huivi.
+Hiljaisuus on kaikkialla, aalto rannall'
+Makeasti makaa, liikahda ei lehti.--
+
+Aamu hohtaa, koivuin valkeet rangat loistaa,
+Lempee tuuli idän purpuraisilt' porteilt'
+Meren pintaa viivottaa ja ilma täyttyy
+Taasen lintuin viserryksest' lehdistössä.
+Sillon ihanasta unestansa herää
+Kerikansa, ijankaikkisesti nuori,
+Rientää ilotyöhöns Lintukodon saaress'.
+Uljaat pojat pellot kyntää, niityt niittää,
+Naiset kangast' helskyttävi korkeess' lakass'.
+
+
+
+KAUKAMETSÄ
+
+Alas kallioita lapsi riensi,
+Äitins luoksi riensi hän,
+Lausui loistavalla katsannolla:
+Nähnyt olen taivaan maan.
+
+»Mitä haastelet, mun pienoseni,
+Mitä taivaan kaukamaast'?
+Missä näit sä autuitten mailman?
+Sano, kulta-omenain.»
+
+Vuoren harjanteella kauan seisoin,
+Katsahdellen koilliseen,
+Siellä näin mä nummen sinertävän,
+Honkametsän kaukasen.
+
+Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,
+Armas päivä paistoi siell',
+Ylös kunnaan kiirehelle juoksi
+Kultasannotettu tie.
+
+Tämän näin ja sydämmeni riutui,
+Kyynel juoksi poskellein,
+Enkä ymmärtänyt miksi itkin,
+Mutta näinhän taivaan maan.
+
+»Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'
+Taivaan korkee sali on,
+Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
+Siell' on istuin Jumalan.»
+
+Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall'
+Kaukametsä haamottaa,
+Siellä ompi onnellisten mailma,
+Siellä autuitten maa.
+
+
+
+SUNNUNTAI
+
+Mä muistan sen lempeän laakson,
+  Ainiaan muistan sen,
+Miss' istuin ma neitoni kanssa,
+  Hellästi syleillen;
+Ja kiirehti kesänen päivä,
+Sunnuntaipäivä tyyni.
+
+Me varjossa valkean tuomen
+  Istuimme ruohistoss',
+Ja allamme kimmelsi järvi
+  Paisteessa auringon.
+Ja loiskelit Ahtolan immet
+Kultasell' santarannall'.
+
+Sen toisella rannalla seisoi
+  Temppeli korkea,
+Siell' kuulimme virsien veisun
+  Ihanast' huokaavan,
+Ja viimein, kuin jumalten maasta,
+Temppelin kello pauhas.
+
+Ja katselin kaukasta vuorta
+  Ylhäällä pohjosess'
+Kuin ihmeellist' Onnelan maata.--
+  Unien kangastus!
+Kosk' impeni sylissäin istui
+Temppelin kellon pauhuss'.
+
+Mut vait oli impeni kaino,
+  Katsahtain korkuuteen,
+Ja poskellans kyynele kiilsi
+  Helmenä kirkkaana.
+Mun käteni ihanast' eksyi
+Kiharains mustaan yöhön.
+
+Niin vietimme lempeäss' laaksoss'
+  Päivämme autuaan;
+Me varjossa valkean tuomen
+  Istuimme ruohistoss',
+Ja läheni kesänen ehtoo,
+Sunnuntai-ehtoo tyyni.
+
+
+
+UNEKSUMINEN
+
+Unta ma näin, mun impeni kaunis,
+  Mä kuolin sun helmahas;
+Himeys lempee mun vaiheellain väikkyi,
+    Kuin Saalemin kesä-yöss'.
+    Autuas oil kuolema,
+    Kuolema sun helmassas;
+Niin kuolisin tuhannet kerrat
+    Vaipuen helmahasi.
+
+Näinpä mä kaikk', vaikk' hämäräss' tummass'
+  Kaikk' korvani kuuli myös,
+Ihmisten äänet ja myrskyen pauhun,
+    Näin impeni sitovan
+    Myrttikranssii viileää
+    Kauneudeks kuolleelle,
+Ja viimein sen päähäni painoi,
+    Poskillans tuskan kuume.
+
+Hautaan mun kannoit, kaikuivat kellot,
+  Kuin tuomion ukkoset,
+Pimeät pilvet peittivät taivaan,
+    Ja sieluni synkistyi,
+    Mutta immen katsannoss'
+    Taasen lemmen taivaan näin;
+Mua saattoi hän kammioon kuolon,
+    Poskillans tuskan kuume.
+
+Vaikeni viimein ankara soitto
+  Ja vallitsi hiljaisuus,
+Kalmistoss' seistiin kuusien yössä
+    Mun hautani partahall':
+    Sillan neito kaunokihar
+    Esiintunkee punertain
+Ja, otsaltans hiukset viskain,
+    Seisovi arkkuin ääreen.
+
+Laski hän kätens rintani päälle,
+    Mua hyvästi jättäen,
+Suudelma kuuma huuliain poltti
+    Ja pyörrytti ihanast';
+    Leimahti mun povessain,
+    Elon virta koskena,
+Mua herättäin unesta lemmen,
+    Kiertonsa alkoi taasen.
+
+
+
+SOTA
+
+Jo leimuuvat tuliset viirit,
+Kaks joukkoa tanterell' seisoo,
+Kuin ukkosen pilveä kaksi,
+Niin uhaten toinen toistans.
+  He ryntää päin
+  Ja yhteen iskee,
+Kuin aalto ja karinen ranta,
+Ja alkavi hirveä leikki.
+
+Käy ympäri ankara kaiku
+Kiväärein ja tykkien jyskeest';
+He, oksentain tulta ja savuu,
+Nyt antavat kuoloo kylmää,
+  Ja torvi soi,
+  Ja trumpu pauhaa,
+Ja kumisee kultanen kangas,
+Kosk' Tuonelan enkeli niittää.
+
+Kuin tuhanten koskien melske,
+Niin temmeltää, teiskaa ja ryskää
+Se kuolon ja kunnian pelto,
+Ja pilvenä savu kiirii.
+  Ja pilvien yöss'
+  Käy sankarlauma
+Kuin peikkoen synkeä parvi,
+Ja vilkkaasti välkkyvät miekat.
+
+Ja voitettu pakenee viimein,
+Kuin murrettu, huokaava laine,
+Hänt' vainoen voittaja seuraa,
+Kuin riehuva myrskyn kierros,
+  Ja riemuitsee
+  Ja houraileepi,
+Kosk' kunnia päällensä loistaa,
+Kuin kirkkaus taivasten taivaast'.
+
+Mut kaatuneen sankarin sielu
+On astunut korkuuden linnaan,
+Ja, hymyen autuaass' rauhass',
+Hän katselee tannert' allans:
+  Siell' torvi soi,
+  Ja trumpu pauhaa,
+Ja kumisee kultanen kangas,
+Kosk' Tuonelan enkeli niittää.
+
+
+
+ONNELLISET
+
+Jo valkenee kaukanen ranta
+Ja koillisest' aurinko nousee
+Ja auteret kiirehtii pois,
+Kosk' Pohjolan palkeet käyvät,
+  Kosk' mennyt on yö,
+Kosk' kimmeltää kesänen aamu
+  Ja linnut ne laulelee.
+
+Mä kiireelle korkean vuoren
+Nyt astelen raikkaassa tuuless';
+Mun toivoni aamusen koin,
+Mun kultani kohtaan siellä,
+  Kosk' mennyt on yö,
+Kosk' kimmeltää kesänen aamu
+  Ja linnut ne laulelee.
+
+Mut kauniimpi koittoa päivän
+Ja lempeempi auringon laskuu
+Hän hymyten luokseni käy,
+Mä syliini kierron immen,
+  Kosk' mennyt on yö,
+Kosk' kimmeltää kesänen aamu
+  Ja linnut ne laulelee.
+
+Mun sydämmein autuudest' sykkyy
+Ja taivaana otsani loistaa,
+Kosk' seison täss' impeni kanss',
+Täss' vuorella sammaleisell',
+  Kosk' mennyt on yö,
+Kosk' kimmeltää kesänen aamu
+  Ja linnut ne laulelee.
+
+Täss' seison mä impeni kanssa,
+Ja kiharamm' tuulessa liehuu,
+Ja laaksoen hyminä soi
+Kuin ijäisen lemmen ääni,
+  Kosk' mennyt on yö,
+Kosk' kimmeltää kesänen aamu
+  Ja linnut ne laulelee.
+
+
+
+POHJATUULI
+
+Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli
+Vuorten harjanteilta huminalla kiitää,
+Pilvivuorii harmait' alas kiiritellen
+Pimentolan summast' maasta. Hurja leikki
+Onpi taivaan kannen alla: sumutornii
+Siellä nousee, kaatuu, koska taistelevat
+Sotasankarit ja hirveet lohikärmeet.
+Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu,
+Lempeen koivun seppele, se kellastunut,
+Alas riistotaan ja sinkoilevat lehdet
+Ympär' avaruutta, koska syksyn myrskyt
+Pauhaa, riehuu, kosket kuohuvina jyskyy,
+Paimen-savu niitun kantoselta töyräält'
+Korkealle kiertoilee ja kurkiliuta,
+Niinkuin lumireki, sineyttä kyntää,
+Kiirehtien päivän maihin helteisihin.--
+Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee
+Temmellykseen myrskyjen, ja sydämmensä
+Urheasti sykkyy, ylös rintans kohoo,
+Hengittäen ilman viileätä virtaa,
+Niinkuin hauki veden väljän aaltoo nielee,
+Koska pahtehesta pataman hän pääsee.
+Uljaasti hän astuu, kultanummen povi
+Alla kumahtelee; ylös kunnahalle
+Käyskelee hän vastavirrass' pohjatuulen.
+Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä,
+Josta katse kauas Pohjolahan ehtii;
+Näkeväsi luulet tarinojen mailman,
+Siintävän siell' Lapin sammaleiset vuoret.
+Jalon kartanon myös näet ja sen ympär'
+Halaviston juhlallisen, kumarrellen tuuless';
+Neito nuori, ihana kuin kevät-aamu,
+Väikkyilevi halaviston himeydess',
+Ruusu kauniin kartanon tän kukkatarhass'.
+Kenpä poimasee tän ruusun? Kelle suotiin
+Onni häntä kiinnittämään povehensa?
+Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo
+Tuimass' pohjatuuless', neidon lemmen voitti.
+Lakkaamatta yhdess' heidän sieluns' käyvät
+Sekä laaksoiss' että vuotehella pilvein
+Ijankaikkisuuden sini-tanterella.
+Kaunis ruusu halavien hyminässä
+Päänsä uneksuen alas kallistavi,
+Unissansa hymyilee, ja nuorukainen
+Pohjatuuless' kultanummen kunnahalla
+Ylös päänsä nostaa, otsans kirkkaast' loistaa,
+Ja hän lausuilevi hourauksess' lemmen:
+Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,
+Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta,
+Puhaltaen kultain kotokartanosta.
+Hänen näin, terävä on lemmen katse,
+Niinkuin säde kesäpäivän auringosta.
+Neidon näin, hämärässä yrttitarhan
+Korkeen halaviston suojass' käyskelee hän
+Ylkääns muistellen, ja keltakiharansa
+Loiskeilevat tuiman tuulen siipein alla.
+Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,
+Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta,
+Puhaltaen kultain kotokartanosta.
+
+
+
+LAPSI
+
+  Kaukokotihinsa kulkee
+  Pitkin tietä pieni laps',
+  Ja lähestyvi ehtoo tyyni,
+Lempeesti loistavat korkuuden tähdet.
+
+  Nukkuvi hän väsyneenä
+  Pimeen kuusen kohinaan,
+  Ja sinikorkeuden tähti
+On hänen vartians hämäräss' yösen.
+
+  Koska aamu hymyilevi,
+  Tielle lähtee lapsi taas,
+  Ja kotomäki viimein siintää,
+Siintää sen riippuva-oksaset koivut.
+
+  Niin hän ehtii kototuvan:
+  Äiti leipoo pöydän pääss'
+  Ja kultakirkas uuni leimuu,
+Heleesti aurinko akkunast' paistaa.
+
+  Paistehessa aurinkoisen
+  Kehto seisoo laattiall',
+  Ja lapsi helmass' kehtoon istuu
+Äiti jo aukasee povensa aarteet.
+
+  Koivistosta Kotomäen
+  Sisär tulee vihdastost'
+  Ja tuomisia Metsolasta
+Lapselle äitins' rinnoille hän kantaa.
+
+  Hajahtaess' vihdan lehden,
+  Kulta-uunin leimuess'
+  Ja paistehessa aurinkoisen
+Lapsi on nukkunut äitinsä helmaan.
+
+  Ihanasti äitin kasvot
+  Päivän hohteess' kimmeltää;
+  Hän laulelevi, kuinka lapsi
+Kulkevi unissaan taivahan maahan;
+
+  Kuinka kuusen kohinassa
+  Makeesti hän uneksuu,
+  Ja korkeuden tähti tyyni
+On hänen vartians hämäräss' yösen;
+
+  Kuinka viimein kuumottavi
+  Kototalo kaukanen;
+  Ja on siell' lehtimajan juhla,
+Vuorilla valkeat leimuen loistaa.
+
+
+
+ALMA
+
+Koreess' kartanossa Alma kasvoi,
+Kauniiks' immeks' yleni,
+Isä oli hänell' armas, lempee,
+Äitin hellän Kalma vei.
+
+Ei hän tiennyt, miten ompi vaipuu
+Emon oman helmahan;
+Emo vieras häntä kasvatteli
+Kädell' kiivaall', ankarall'.
+
+Toki leppeytt' ja lempee täynnä
+Loisti Alman katsanto,
+Mutta hymy synkee, murheellinen
+Väikkyi hänen huulillans.
+
+Tyyni oli hän kuin pohjan valo
+Vuorten kiireill' kesä-yöss',
+Lempeä kuin lehdikköinen saari,
+Kosk' on myrsky vaijennut.
+
+Riensi viheljäinen immen luoksi,
+Avun, turvan aina sai,
+Lohdutuksen murheellinen mieli,
+Armon aina rikkoja.
+
+Metsän huminassa käyskelevi
+Alat', impi unelmiss',
+Katsahdellen silmäll' riutuvalla
+Sineyteen korkuuden.
+
+Mitä mietiskelee kelmee neito,
+Uneksuen laaksossa?
+Miksi riutuen hän katsahtelee
+Sineyteen korkuuden?
+
+Eipä pääsnyt täällä kenkään käymään
+Sydämmensä kammioon,
+Sieltä virtasi vaan lemmen liekki
+Taivaallisest' säteillen.
+
+Pian toki Kalman kylmä tuuli
+Liekin tämän sammutti.
+Kuolon syliin tyttö kaunis nukkui,
+Niinkuin päivä läntehen.
+
+Nuoret neidot, kasvinkumppaninsa,
+Hänen kääreit liinoihin,
+Koristelit arkkuns kukkasilla;
+Tuonen tupaan vietiin hän.
+
+Kirkas oli pyhäpäivän taivas,
+Kirkas päivä heluntain.
+Metsä humisi ja linnut lauloi,
+Koska impi vietiin pois.
+
+Tuli kalmistosta murhejoukko,
+Eipä impi tullutkaan,
+Silloin naiset nuoret itkuun päätyi,
+Ettei tullut ystäväns.
+
+Murehtivat nuoret, niinmyös vanhat,
+Kauan häntä kaivattiin;
+Muistellessa kadonnutta haamuu
+Kyynel juoksi virtana.
+
+Mutta ihana on murhe tämä,
+Sointoon taivasten se vie,
+Läpi kyynelsateen lempeest' paistaa
+Toivon päivä armahin.
+
+
+
+MYRSKY
+
+Meren pintaa haaksi kyntelevi
+Täydess' purjeess' seilaten, ja aurinkoinen
+Alas kiirii puolipäivän korkuudesta
+Lännen satamiin ja ihanasti nukkuu
+Pilvikehtoon. Ahden valtakunta lepää.
+Juhlallisest' haaksi, majesteetin kuva,
+Retkeilevi lakeudell' sininiityn,
+Voimallisest' huippuns pilvein piiriin nostain.
+Perämies hän kädell' vahvall', silmäll' tarkall'
+Johtaa suunnan, laivan herra kannell' käypi
+Komea kuin kuningas, ja miehistönsä
+Partahalla seisten, katsahtelee kauas,
+Toiveess' nähdä sinerrystä isäin maasta.
+Mutta läheneepi yö, ja mustat pilvet
+Tuulen siivill' idän rannalt' ylös kohoo.
+Leimahtaapa pilvein alla, Ukon nuolet
+Ovat lentämässä maan ja taivaan väliss';
+Aalto, aina heräymään kerkee,
+Kuohuen jo rynkää vasten haaksen laitaa.
+Tuuli myrskyks' käy, ja hirmuisessa kaaress',
+Yli taivaan kestäin, etelästä pohjaan,
+Ukkospilvi päälle karkaa uhkaileva,
+Ankara ja täynnä metelii ja pauhuu,
+Niinkuin päivä tuomion, ja aallot riehuu,
+Kihisee ja temmeltää ja pehtaroitsee
+Ympär laivan, kuni hurjat lohikärmeet,
+Kuiskain miesten korviin kuolon kylmää kieltä.
+Laivattaren ääni pimeässä yössä
+Haaksen kannell' kaikuu manaten ja käskein.
+Miehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu,
+Mastot natisee ja purjeet tuimast' pläikkyy
+Niinkuin sodassa kiväärein sekapauke.
+Synkeet pilvet taivaan peittää, kaikkialla
+Vallitsevi pimeys, mut pimeydess'
+Välähtelee salavat ja korkuus kaikuu
+Pauhinasta, joka mailman ääriin kiirii;
+Elon Herran jyrisevä ääni!--
+Hirmuisesti riehuu korkeus ja syvyys:
+Tulen välkkynäss', kosk' karkeleva laine
+Haaksen rintaa lyö ja ylös roiske lentää,
+Näet kuvan, niinkuin korkee hyyrtehinen
+Talven koivu, hetken väikkyilevän ilmass';
+Mutta samassa se kaatuu, valelevi
+Laivan kannen vedell' kuohuvalla.
+Tulen välkkynässä miesten kasvot loistaa
+Kelmeät kuin peikkoin, epäilyksen vimmast'
+Väännetyt, ja kätens' lannistua tahtoo.
+Mutta laivattaren ääni haaksen kannell'
+Halki myrskyn voimallisest' kaikuu,
+Manaten ja lohduttaen miehistöä.
+Miehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu,
+Mutta purjeet, kokoon käärittyinä viimein,
+Ovat vaijenneet, eik' kumartele enään
+Haaksi yhtä syvältä kuin ennen
+Kohden ammottavaa, pohjatonta hautaa.
+Toki syvyys alat' huokaa, korkuus pauhaa,
+Rankasatehena vettä ammentaen
+Meren aavan poveen, joka nousee, vaipuu,
+Kohisee ja kuohuu tuskissansa myrskyss'.
+Mutta haaksi, vaikka mastoill' tyhjill',
+Eteenpäin, kuin kotka, nopeasti kiitää,
+Keularaa'allansa aaltoo tempoellen;
+Nenä hyrskyy, roiske ammahtaen lentää
+Ylös korkuuteen ja laivaa valelevi:
+Leikki ankar' Ahden lakealla aholl'!--
+Mutta viimein toki myrsky heikenevi,
+Masentuvi aalto, käyden lepoon taasen,
+Ilman rantohin pois pakenevat pilvet,
+Taivas kirkastuu ja aurinkoinen nousee,
+Hymyellen niinkuin isä lapsillensa.
+»Terve elon, toivon lähettiläs, terve!»
+Riemuten nyt miehet laivan kannelt' huutaa.
+Kosteill' silmill' seisovat he, nähdessänsä
+Kodon sataman; sen vuoret aamuss' hohtaa.
+Ja tän aamun kutsuvat he onnen aamuks',
+Myrskyn menneen kutsuvat he onnen myrskyks'.
+
+
+
+
+JÄLKEENJÄÄNEET RUNOT
+
+
+IMMEN UNELMA
+
+Unta ihmeellistä uneksuin mä kerran,
+  Syksy-yönä; taivahalla paistoi kuu
+Alasvuodattaen metsihin ja maahan
+  Koljon valon. Riutumuksen kelmee yö,
+Jonka synkee muoto poveheeni painui
+  Yksin käydessäni vuoteen lepohon.
+Tuonne tänne siinä mietiskelin kauvan,
+  Kunnes vihdoin aatokseni valkeus
+Muuttui sumuhäiriöksi himmeäksi,
+  Kuvitelman tenhosauva vallan sai,
+Ja niin sielu unta uneksumaan päätyi,
+  Unta kummaa, jota kertomaan nyt käyn.
+
+Uni alkoi: Lähestyi mun vuodettani
+  Haamu kelmeä kuin tämän yöseen kuu,
+Niinpä kelmeen kirkkaat olit hänen kasvons,
+  Hänen hiuksens ja viitta hienoinen,
+Valkeus mun kammiooni ympärvirtas
+  Hänen kuvastansa, kylmä valkeus.
+Päälleni hän katsoi; mutta katsantonsa--
+  Kuinka maalata sen taitaisin?
+Eihän sädehtinyt sieltä rakkautta,
+  Eikä ystävyyden lämmint hymyä,
+Enkä myöskän vihan karmeutta nähnyt
+  Kasvoillansa, vakaat ijankaikkisest.
+Mutta vakuudessa, tyynyydessä
+  Mikä jalous ja suuruus ääretön!
+Kuin yhtaikaa olis hänen silmän nähnyt
+  Taivahat ja kirouksen mustan yön.
+
+»Kuka olet kylmä vieras?» minä kysyin,
+  Hämmästyen nousten ylös vuoteeltain,
+Ja hän vastas: »minä kuolon enkel olen,
+  Herran palvelja, nyt taivaan portahalt
+Alasastunehena sua saattamahaan
+  Tuomiolle, sillä hetkes lyönyt on.»
+Niin hän lausui, mutta hänen sanomansa
+  Läpi sieluin kauhistaen järähti;
+Hetken tuijottaen häneen katsahtelin,
+  Hän mua katsahteli vakaast vastahan;
+Kuin kaks teroitettuu miekkaa, niinpä silmät
+  Silmihiini tunkesivat ankarast.
+Siitä aukasi hän käsivartens hoikat,
+  Ja mä juoksin kohta hänen helmahans.
+
+Toki; miksipä niin nopeasti juoksin,
+  Vaihka häntä kauhistuen lähenin?
+Kummallista! Mutta poskeni mä painoin
+  Hurjin kimmoin vasten hänen rintaansa,
+Joka jäsentäni väristykset reutoi,
+  Koska hänen syliinsä mä suljettiin.--
+Mutta ylös taakkonensa kohosi hän,
+  Ylös vauhdilla päin tähtein tarhoisin;
+Vaiti lepäsin mä hänen povellansa,
+  Alat' tuijotellen häntä kasvohin.
+
+Ylös joutui matkamme ain lakkaamatta
+  Halki öisen avaruuden kamalan,
+Ilma korvissani kellohina kaikui,
+  Liehtoi kylmä viitta kuolon-enkelin.
+Retki myrskyn siivillä! Jo vaipui, riutui
+  Alas synkeähään syvyytehen maa,
+Kaukana jo kiilsi allam illan tähti,
+  Kaukana myös allam hopeainen kuu.
+Tuossa linturata ohitsemme siirtyi
+  Kuni ijäisyyden kiilostava tie
+Kaartaellen pitkin niittuu ääretöntä.
+  Tuhansittain aurinkoja näin
+Juhlasesti retkeilevän tarhoissansa
+  Ympärsinkoelemina tähtien.
+Kohden meitä riensi, ohitsemme riensi
+  Enkeleitä ylös alas väikkyen.
+Korkeuden uskolliset käskyläiset!
+  Katso: tuossa alas murheen laaksohin
+Yksi ilon, onnen antajana kiitää,
+  Ohauksillansa öljyseppeli,
+Helmassansa yltäkylläisyyden sarvi.
+  Onnen tieno, jolle kalliit lahjas suot!
+Tuossa toinen, mutta otsal karmealla
+  Alas kirmasee, ja vihan astiaa,
+Maljaa katkeraa hän kädessänsä kantaa.
+  Kaukasen maapiirin kurja asujain,
+Jonka kiirehelle vuodatetaan malja!--
+  Niinpä kohtasimme siivinlentävii,
+Kohtasimme enkeleitä ylös alas sinkoellen
+  Kuolemani kolkol tiel.
+
+Retkemme niin joutui. Mutta ilman tanner,
+  Öinen, lakeammaksi jo aukeni,
+Kasvoilleni liehtoi ihanainen tuuli
+  Kuni kevään niitulta. Ja minä näin
+Etähällä muurin korkean ja kirkkaan
+  Pilvenkaihun kaltaisena seisovan;
+Näin mä siellä komjan portin avettuna,
+  Jonka pylväät yli muurin kohosit
+Hohtaen kuin vaski sulavana hohtaa.
+  Mutta ylähälle, kumoon taivahan,
+Valo ihmeellinen sädehtien lensi.--
+  »Lähestymme istuhinta tuomion!»
+Kaikui korvissani. Ijankaikkisuuden
+  Kauhistukset sydämmeni valloitit
+Ja mun ruumistani väristykset reudoit,
+  Pyrstöksi mun kiharani nostatit.
+Itkeä en tainnut, sillä kyyneleemme
+  Onpi toivon lapsi, maasta syntyisin,
+Mutta hikihelmet otsaltani vuosit
+  Alas povelleni kylminä kuin jää,
+Koska, yhä tuijotellen kohden miestä,
+  Kuolon miestä, painui aina poskeni
+Vasten hänen rintahansa hurjin kimmoin.
+  Mutta rohkeninpa toki lausumaan,
+Sanan saattamahaan kantajani korvaan,
+  Kysyin äänel kuiskaavalla tuskissain:
+»Kylmä enkel, kuinka päivieni päätös,
+  Kuinka onpi tuomioni lankeava?
+Kutsutaanko minä valkeuden piiriin,
+  Tahi pimeyteen ulos-heitetään?
+Sano! sillä kamastuva kurja sielu
+  Vapiseevi; sano, enkel kelmeä!»
+Minä kysyin, mutta vaiti oli enkel,
+  Avannut ei huuliansa vastaen,
+Vaan hän riensi kohden porttii kultahista,
+  Sinne yhä teroittaen silmänsä.
+
+Toki vihdoin retki päättyi. Seisoin minä
+  Kynnyksellä portin pilvikiiltävän,
+Siinä seisoin kuni patsas kylmä, jäinen,
+  Keral äänettömän kuolonsankarin,
+Mutta povessani humajava helle
+  Pelvon, epäilyksen helle kaiveli.
+Katsantoni eteheeni siirotteli,
+  Ja mä jylisevän pylvässalin näin:
+Korkeuteen pyörryttävään pylväät nousit
+  Kuni rakettuina pilvest hienoimmast.
+Kaukana ei kynnyksestä pöytä seisoi
+  Peittämänä huivin lumivalkean,
+Mutta kultakansin välkkyi pöydäl kirja,
+  Joka huivil lepäs, kirja elämän.
+Tulest ihmeen lempeästä, puhtahaasta
+  Sali aava aava valkeuden sai,
+Jonka paistees liikkui, väikkyi tuolla täällä
+  Soma haamu pylvästössä pyhässä;
+Pieni lapsi-enkel heidän joukossansa,
+  Ruusuposki, ilosena karkeli,
+Karkeli hän, hämmentäen taivaan rauhan.
+
+  Tämän näin ja tämän kuulin vilahtais
+Seistessäni portin korkeen kynnyksellä,
+  Koska huusi enkel äänel pauhaaval,
+Miesi, joka maasta immen kurjan kantoi:
+  »Tässä vaimo nuori laaksohista maan,
+Lapsi vaimost syntynyt. Jo päivätyönsä
+  Siellä katkastihiin, nyt hän taivahan
+Tuomiolle käy; ja tuomari jo tulkoon!»
+  Niin hän huusi äänel kauvas kaikuval,
+Kiljui aavaan salihin, ja kohta enkel,
+  Lapsi-enkel pieni, kaunokihara
+Pylvästöstä ulos vilkkahaasti juoksi,
+  Ilosena riensi kohden ovea
+Etähällä pylväsmetsän partahalla.
+
+  Ovi aukeni ja enkel siirtyi pois
+Kirkkauteen kultaseen, ja pois mä käänsin
+  Heijastuvan silmän ulos kohtuun yön.
+Taakseni mä katsoin, otsa kylmis helmis,
+  Vimmoissani alas kasvoin kallistin
+Äärettömään syvyyteheen siirotellen.
+  Mitä kuvasteli silmihiini siel?--
+Yleniko sieltä pikimusta pilvi
+  Kohden korkuuttamme, pilvi hirmuinen?
+Oliko tuo sauvu palavasta mailmast,
+  Joka levotonna palloeli noin?--
+Eihän ollut tämä pilvi eikä sauvu,
+  Vaan oil kirottujen henkein paljous,
+Nousten ylös pimeästä alhostansa,
+  Kuulemahaan tuomioa neitosen,
+Toivees, temmaaksensa onnettoman uhrin.
+  Tuiman tuulen tuiskuna he kiirehdiit,
+Pian ehdiit kohinalla kauhealla
+  Portahalle portin, siihen latoen
+Heidän joukkonsa kuin musta muuri nousi,
+  Kaihtain yöseen tumman valon ulkoa.
+Kiukun silmin katselit he puoleheeni,
+  Irvistellen, vihan tulta pyrskien,
+Kuni peto kohden lammast vienoo katsoo.
+  Liki rynkäsit he kimmoissansa päin,
+Mutta kätens nosti kuolon sankar jalo
+  Uhkaellen: lauma siirtyi matkan pois
+Kuni sauvu myrskyn siiven alta siirtyy.
+
+  Tuosta kasvoni mä kylmät käänsin taas
+Kohden pylvässalia. Mä kalliona
+  Seisoin, toki sydämmeni karsinois
+Kuohui, kiertyi kauhistuksen jyrkkä koski.--
+  Mutta ovi etähällä aukeni,
+Sisään tuomar astui kanssa pyhäin miesten,
+  Kanssa naisten pyhien ja enkelten;
+Esiin virtasit he kunniansa loistees
+  Säteillen, ja korkee pylvässali soi.
+Ruhtinaansa oikealla, vasemmalla
+  Esiin astui joukko, pöydän ääreen seisoi
+Paistaen kuin päivä ijankaikkinen.
+  Ankar edessäni kimmellys ja hehku,
+Moniläikkyväinen, tulileimuva,
+  Kuni seisnyt olsin aamuruskon piiris
+Ja mua kasvoin katsahdellut aurinko
+  Tuhansien kultahattarien keskelt.
+Niinpä edessäni taivaan herraus,
+  Niinpä edessäni maan ja taivaan sankar,
+Kaunis, ankara ja kirkkautta täys.--
+  Mutta soitto vaikeni ja pyhä pauhu
+Pylvästössä: äänettömyys kaikkial.
+  Sillon kuolon enkel lujal äänel lausui
+Tuomarille hohtavalla istuimel:
+  »Tässä käskystäsi tuomiolles saatan
+Ihmislapsen, neidon sumuisesta maast.
+  Onko taivaalle hän otollinen vieras,
+Kirjotettu kirjaan elämän,
+  Tahi onko ulos-syöstävä hän täältä
+Ikuiseheen yöhön, suuri tuomari!»
+  Niin hän sanoi, mutta kohta elon kirja,
+Kaunokansi tuomarille kannettiin,
+  Hän sen avasi ja etsimähään päätyi
+Kultalehdist immen kurjaa nimeä.--
+
+  Äänettömyys, hiljasuus kuin erämaassa
+Pyhän kansan piirissä nyt vallitsi.
+  Katsoi ylös kohden tuomaria kansa,
+Katsoi taasen kohden kurjaa minua;
+  Samoin lapsi-enkel pieni, leikitellen
+Hameliepeis tuomitsevan kuninkaan,
+  Millon katsoi jumal-silmiin ihanaisiin
+Kysyvällä katsehella, millon taas
+  Armeljaasti kohden kelmeätä neitoo.
+
+Aavehena kelmeänä seisoin mä,
+  Tuomarihiin katsahtelin, koito,
+Katsahtelin joukkoon hänen oikeal,
+  Joukkoon hänen vasemmalla kädellänsä:
+Kaunihimmat haamut paistees kunnian,
+  Ikuhiset vieraat hameissanne heljis,
+Minä valkeuden valkeudes nään,
+  Päivän otsal tähdet ilosina kiiltää,
+Myhäileevät aurinkoisen olkapäil!
+  Taivaan kansa, oi sä lemmen lempee kansa,
+Laupeus kuin liepee sini-salava
+  Silmistäsi lentää, kaunis kaunis kansa!
+Mutta kauniimpana toki ruhtinas
+  Tulikiharainen istuimella istui
+Puettuna pukimeheen valkeaan
+  Kuni kesäpäivän kimaltava pilvi,
+Pilvi juhlapäivän ankaran,
+  Heljäs korkuudessa. Hänen silmässänsä
+Asui lemmen kevät, aamu ikuinen,
+  Taivas helottava ilman yöseen äärtä,
+Ilman riutumuksen äärtä kaukana.
+  Niin hän katsoi päälleheni, niin hän katsoi
+Pyhään kirjaan, nimeäni etsien.
+  Otsa kirkas kääntyi: sali aava läikkyi,
+Pylväsmetsän hämärässä leimahti.--
+  Kuva kaunihin! Mun poveheeni syttyy
+Halu polttava sua katselemaan ain,
+  Viipymähään silmiesi paisteheessa.
+Oi! mun pitäisikö siirtymän
+  Pimeyteen kauvas pois sun kasvois alta?
+Taivas! katso kurjan immen puoleheen!
+  Hänen sieluns värisee ja kauhistuuvi!--
+
+Seisoin, tuomiooni vartoen,
+  Seisoi vaiti edessäni taivaan joukko,
+Oven pielis pimeyden lauma vait.--
+  Mikä ainiaaksi arvakseni lankee:
+Yötön päivä tahi loppumaton yö?--
+  Mutta ylös tuomar ihanasti katsoi
+Kultaisesta kirjastansa, katsoi hän
+  Puoleheeni kuni ylkä ja nyt kuului
+Korvahaani sanat ijankaikkiset:
+  »Lapsi murheen maasta, nimes kirjas loistaa
+Kirkkaana, ja taivas on sun perintös!
+  Astu sisään, istuimes sua vartoo
+Sädehtien korkeudes kunnian!»
+  Lausui armiaasti kaikuvalla äänel
+Tuomari, ja ääni kauvas helähti.
+  Pyhään joukkoon ruhtinaansa ympärillä
+Nousi ilon, riemun kohina
+  Kuni tuulen tulles kultasessa viidas.
+Iloitsivat kaikki, sali aava soi,
+  Tuossa lapsi-enkel istuhimen juurel
+Käsiänsä paukutteli iloissaan.
+  Mutta ulkoa taas yöseen aukolt kuului
+Kirous ja kiljuminen kamala,
+  Koska vihoissansa pimeyden henget
+Pakenivat leirihinsä takasin.--
+
+  Mutta ilo oli autuitten joukos,
+Ympärkaikui riemulaulu ihana,
+  Kaikui laulu, soitto; ylähällä
+Lentelivät siivitetyt sinkoen,
+  Lentelivät kultahisten torvein pauhus:
+Pylvästössä pyhä jylinä,
+  Korkeuden helmas hymisevä sointu!
+Katso: Luoksenipa rientää pienoinen,
+  Lapsi-enkel ilon voittamana rientää,
+Käsiänsä paukuttaen kiirehtii
+  Kaunohinen: polviani syleileevi.
+Syleilee hän, kasvohin mua katsahtaa
+  Leimuvilla silmillänsä, myhäellen.
+Kohden armast pääni alaskallistui,
+  Käteni mä laskin hänen kiireellensä
+Helläst silitellen, sormein eksytin
+  Hänen taivaan-kiharainsa yöhön:
+Oi, kuin silitellyt olsin mä
+  Pilvihaitaletta hienoa ja pyhää!
+Hetki jalo! Sumut armaan häiriön
+  Tulit tuollon, tulit tällön, ammahtaen
+Kulmiani vasten; mutta aatoksein,
+  Muuttuen jo heljäks taivaan-aatokseksi,
+Päivän säteheenä sumut lävisti,
+  Arvan ikuhisen nähden aina,
+Nähden immen korkeudes kunnian.--
+  Siinä, miekkoisena kallistaen pääni,
+Lapsukaisen kiharia kiemailin;
+  Onneani kuvaelin ääretöntä,
+Muistin murheet menneheet ja unohdin;
+  Kohos silmihiini autuitten kyynel,
+Juoksi kyynel lapsen kultakihariin,
+  Kyynel juoksi, laulu kaikui, torvet soivat,
+Koska aukes ovi Onnelan
+  Neitoselle kyynelien maasta.--
+Ovi etähällä aukeni,
+  Valo sieltä kirkas kimmahtaen vuosi
+Salihin, ja heijastuna seisoin mä
+  Kuni käärittynä hiilakkaiseen huiviin.
+Silmä himmeästi katsoi, mutta kaikkialt
+  Korvihiini kaikui ihanainen huuto:
+»Tule, riennä sylihimme, neitonen!»
+  Huudettihin; veti kädestä mua enkel,
+Pieni lapsi-enkel ruusuposkinen:
+  Horjuin, alasvaivuin saattajani helmaan
+Viileään, ja unestani heräsin.
+
+
+
+IMPI JA RYÖVÄRI
+
+Asui miesi, kasken lanko,
+Ilosella aholla;
+Ilon saattoi viertovanko
+  Ja tytär, kukkanen kaunis.
+
+Antoi luonto neitoselle
+Äänen lahjan ihanan:
+Laulu kaikui suloselle
+  Tuon hienon koiviston kohdus.
+
+Läksi kerran ruunallansa
+Miesi kirkkoon kulkemaan,
+Pirttinsä ja tavaransa
+  Hän immen haltuhun heitti.
+
+Tämän ryövär korvest huomas
+Ja hän lausui iloissaan:
+Heittää paimen vienon vuonans,
+  Ja susi kaartelee läsnä.
+
+Sillon työnsä kamalimman
+Tehdä päättää ryöväri,
+Ja niin vallas murhan kimman
+  Hän kohden pirttiä rientää.
+
+Mutta pirtin akkunasta
+Laulu ihmeen ihana
+Vavahtavi häntä vastaan;
+  Ja seisoo hirveä miesi.
+
+Viherjästä vainiosta,
+Paimenest, jok' lampahans
+Verellänsä kuolost ostaa,
+  On immen lempeä laulu.
+
+Leimahtelee huhdan vilja,
+Kultameri hymisee,
+Koska pauhaa laulu heljä
+  Tuon rosvon synkeän korvis.
+
+Tuuli koivuu tuuittavi
+Pyhän virren helinäs,
+Koivu kiireens kallistavi
+  Ja taivas kirkkaana kiiltää.
+
+Mikä lentää tuolla ilmi?
+Joutsenk' lumivalkea?
+Ei, vaan kimaltava pilvi
+  Siel laulun kuulee ja seisoo.
+
+Siinä viipyy uros synkee
+Maan ja taivaan riemuten,
+Alas katsantonsa lankee
+  Ja elon aamuns hän muistaa.
+
+Muistelee hän muinost aikaa,
+Lapsuutensa vainioi,
+Koska laulu kaunis kaikaa
+  Ja tanner kiikkuvi alla.
+
+Viimein neito huulens sulkee;
+Ryövär seisoo aatellen,
+Päänsä vaivuttaa ja kulkee
+  Taas korven tummahan yöhön.
+
+
+
+JÄÄHYVÄISET
+
+  Katso linna tuol,
+Valkasema juhlavalkeitten,
+Lähtöjuhla soman tyttären.
+  Kluostarin immeks
+  Ristiin ja kaapuun
+  Hän jo tuomittu on;
+  Isän tahto niin vaatii.
+
+  Toki kerran viel
+Isän valta ei hänt johdata.
+Kultansa hän tahtoo kohdata!
+  Varkain hän rientää
+  Saarniston helmaan
+  Kesän kuutamo-yös
+  Kukkasseppeli päässä.
+
+  Häntä vastahan
+Jalo nuorukainen astelee,
+Jalo, vaihka onni pilveilee.
+  Kohtalons herra
+  Tahtoo hän olla,
+  Kauvas katsoen pois
+  Yli elämän saaren.
+
+Nuorukainen.
+
+  Terve, kaunoinen!
+Sinä väikyt yössä ihana
+Kuni autuitten unelma:
+  Kulmies taivaat
+  Heljinä kiiltää.
+  Oi, mun lempeni koi,
+  Eron hetkelle riennät!
+
+Impi.
+
+  Ijankaikkisest
+Erokam! Oi isä armoton!
+Lapses, joka ainoasi on,
+  Kluostarin yöhön
+  Huomenna suljet.
+  Onpa tahtosi tää
+  Kuni kallio luja!
+
+Nuorukainen.
+
+  Miksi tahtoo hän
+Kauneutes valkeutta yöks,
+Luonnon mestartyötä turhaks työks?
+  Loistavan linnan
+  Ylpeä herra,
+  Kylmä sydämmesi on
+  Kuni kallio, kylmä!
+
+Impi.
+
+  Toki tahtonsa
+Tämä onpi ehkä Jumalan.
+Sentähden kuin kaste taivahan
+  Lempeenä vuotaa
+  Silmäni kyynel.
+  Mutta itkenpä ain
+  Että kultani heitän!
+
+Nuorukainen.
+
+  Huomenna jo siis
+Pyhänpiian kaapu iloton
+Peittää elämäni auringon.
+  Kapina vimman
+  Lempeni linnas
+  Täällä hurjasti lyö,
+  Ja mun toivoni kuolee!
+
+Impi.
+
+  Mitä sankar tääl
+Elon taistelossa kadottaa,
+Hälle antaa jälleen toinen maa.
+  Siellä, oi siellä
+  Armiaaks onneks
+  Taas hän aarteensa saa,
+  Joka täällä poissiirtyi.
+
+  Pyhä haamotus,
+Joka aurinkosi laskust jää,
+Elämäsi luotees hengittää,
+  Koilliseen kulkee,
+  Valkenee siellä,
+  Siellä aarteesi saat,
+  Joka täällä poissiirtyi.
+
+  Yöstä päivä käy,
+Yöhän kutoo aamuruskon vyön;
+Sentähden kuin kaste tämän yön
+  Lempeenä vuotaa
+  Silmäni kyynel;
+  Mutta itkenpä ain,
+  Että kultani heitän!
+
+Nuorukainen.
+
+  Yhtä ainoaa
+Ensimmäisnä, viimeisenä myös
+Sulta pyydän jäähyväisten yös:
+  Suutelman hohtees
+  Leimukoon muistom,
+  Meille kallihin ain,
+  Puhdas lempemme muisto!
+
+Impi.
+
+  Puhdas lempem oil
+Kuni kuu tuo kelmeen ihana,
+Mi nyt kirkkaan pilven povea
+  Suutelee tuolla.--
+  Oi mitä pyysit.--
+  Peity pilvehen, kuu,
+  Peity, poskeni liekki!
+
+Nuorukainen.
+
+  Impi ikuinen,
+En sua kiusaa; mutta ole ain
+Kuni Cynthia, niin kaunokain,
+  Tyyven ja kaunis
+  Jumalten vuoril.
+  Ijankaikkinen niin
+  Lemmenliittomme olkoon!
+
+Impi.
+
+  Oi, mua huudetaan!
+Kauemminhan viipyä en saa;
+Ota vastaan tämä suutelma,
+  Ota ja anna
+  Katkera autuus.--
+  Oi, jo huudetaan taas!
+  Öinen saarnisto kaikuu!
+
+
+
+KESÄ-YÖ
+
+Tyyni oli yö ja pilvetön ja kuuton
+Yöseen taivas. Ulos läksin minä käymään;
+Arveskelin, mihen tieni tarkoittaisin,
+Itään, länteen tahi vaaleahaan pohjaan,
+Jonka vuoril kohta syleilemään käyvät
+Toinentoistaan Koi ja Hämmärikki kaino.
+Asetinpa askeleeni vienoon viitaan,
+Jonka helmas niittu kastehinen kiiltää,
+Viherjäinen, keltakukitettu niittu.
+Luoteiseheen niittu kaatuu,
+Tuonne, jossa taivaan partahall
+Ahot korkeet näet, laiholliset halmeet
+Mäen sinihaamottavan rintehellä.
+Sileä on niittu; ei pensasta
+Hänen pinnallansa esteheenä viikatteen.
+Toki; yksi hänen poveansa varjoo,
+Koivu tuuhee lehtiviitallansa hienol;
+Siihen kerran nousneheena, siihen kerran
+Heitettynä niittuu-raivaavalta miehelt.
+Korkealle koivu tutkaimensa nostaa,
+Kaikkialle oksans levittää hän ympär,
+Mutta ranka, kuni valtahinen pylväs,
+Mahtavana alas syvyyteheen tunkee.
+Rauhan armas kuva rauhan tanterella!
+
+Sinne läksin vaeltamaan kesä-yönä.
+Hetken astelin ja ehdiin vainiolle,
+Suojaan lempeen koivun. Siinä kauvan seisoin
+Äänetönnä äänettömäs yössä;
+Vasten valkeet rankaa nojaten mä viivyin
+Tyyneheenä kuin tää yö, tää niittu.
+Hengitystä povestani en mä kuullut,
+Kuullut en mä lehden liikahdusta koivus.
+Mutta usein, täällä vallitessa rauhan
+Rinnassam ja kaikkialla ympärilläm,
+Rauhan syvän niinkuin haudan kammiossa,
+Kuni ehtis soma kuiskaavainen ääni
+Meille hiljaisuuden kaaoksesta.
+Tarkemmin me korvam teroitamme
+Kuultelemaan--kaikki vaiti; toki ääni
+Äänettömyydessä kaikuu; mutta mistä?
+
+Niin nyt kuulin äänen liepeän; ja mistä,
+Sen myös tiesin hetkel tällä. Eihän tullut
+Semä idäst eikä lännest, tullut ei se
+Syvyydestä eikä taivaan korkuudesta,
+Vaanpa hyötökoivun viileästä kruunust,
+Kasteheena alas korvahaani väikkyi.
+Oilko enkel vieno yösijalle käynyt
+Ihanaiseen lehtikehtoon? Uneksuiko
+Siellä unta lemmen hän ja haasteliko
+Unissaan hän lemmen kieltä, jaahatellen?
+Mutta eipä sanat unen houreheena
+Hänen huuliltansa käyneet; häiriöttä
+Mulle kuiskaeli hiljahinen ääni.--
+Siinä hetken mietiskelin, kuultelin mä
+Alla koivun rauhaisena kesä-yönä.
+Mutta silmäni tok' vihdoin ylösnostin,
+Luoteiseheen loin pois varjovista lehdist;
+Mutta kauvan seisoin hämmästynnä
+Nähtyäni kuvauksen kumman.
+Tämä oilko mielihoureen synnyttämä,
+Tahi ilmestyvä kaukahinen mailma?
+
+Katso: tuolla kankahan ja korkeen ahon
+Hartioilla seisoi äkist ihmeellinen,
+Kallioinen tanner, himmeä ja hieno.
+Etähällä ilman rannalla se väikkyi
+Pyhä tieno myhäellen salaisesti.
+Kuitenkinpa ilmiö mun silmihiini
+Selkeästi peilaellen muotons näytti,
+Niinkuin eteheeni maalattuna kaikki.
+Näin mä vuoret kuni sinihattaraiset
+Kohoaavan kuverjaina; vuorten kyljil
+Tuolla täällä yrtti viherjäinen kasvoi,
+Tummanviherjäinen taivaanyrtti.
+Mutta huomaa mikä ihanainen loiste!
+Huomaa: yrtin lempeen lehden päärmehistä
+Kultavalo sädehtien yössä paistoi
+Kirkkahaasti vuoren hämäräisel pohjal.
+Valo armas kesä-yöseen valjus päiväs!--
+Mutta ylähäällä vuorten kukkuloilla
+Päilyi vaisu, kaino valkeuden kaari,
+Kuni koite pyhä, kuni pohjan tulet
+Seppelinä talven taivahalla päilyy.
+
+Mutta kelle suotiin asunnoksi
+Tieno ihmeellinen? Kuinka rakennellaan
+Kesä-yöseen himmeässä maassa?
+Tahi onko asujaamista se tyhjä?--
+Eihän ole tyhjä ihanainen saari
+Asujaimista ja heidän ilostansa,
+Onnestansa sini-vuorel kaltevalla.
+
+Siellä olentoja näin mä komeoita,
+Kauneita kuin jumalien heimokunnast.
+Tuossa haamu seisoi, tuossa haamu liikkui
+Hämärässä vuoren tummal pohjal
+Kultakajasteessa taivaanyrtin lehden.
+Heljä puhtaus ja povessansa sointu
+Heille hekumansa kallein aina;
+Tämän kuvasteli, tämän ilmi-antoi
+Ilo uneksuva heidän kasvoillansa.
+Mutta kuitenkin ain armahin ja kauniin
+Oli heidän kasvojensa tyyni loiste,
+Koska katsahdit he juhlalliseen leimuun,
+Joka suloisesti kaukasuudest paistoi,
+Kuni valtahinen, kimaltava tähti
+Kiilsi monimuotoisilla säteillänsä.
+Sinne heidän silmän alat mieluisasti
+Kääntyi kesä-yöseen kalveasta maasta.
+
+Toki; mitä kaikki tämä? Mikä tieno,
+Mikä lumouksen saari? Tämä kansa,
+Joka äänetönnä oljentelee vuorel?
+Mikä säteilevä valkeus tuo tähti
+Kummallinen kaukahalla, jonka puoleen
+Heidän kasvons aina autuina kääntyy?
+Tuota arvellessain, taasen äänen kuulin
+Kuiskaavan mua korvahaani lehtein kohdust.
+Minä äänen kuulin, käsitin sen lauseen:
+
+»Tieno, jonka silmäs kuvattuna huomaa
+Tuolla luoteisessa maan ja taivaan ääril,
+Onpi odottavain lasten maa ja taivas.
+Eihän toki tämä taisteleva maamme,
+Siellä väikkyy rauhan viiri, myrskyt lepää;
+Eikä ol se päivä valo pyhäin miesten,
+Joille elon aurinko ain kirkkaast paistaa.
+Näet sinä vartomuksen tumman portaan,
+Hurskahitten sankarien rauhansaaren,
+Joiden elonaamu täällä syttyi,
+Joiden päivä, puhtahaana synnin pilvist,
+Sammui ennen nousuu Bethlehemin tähden,
+Ennen ilon sanomata kuultuansa.
+Tuossa heidän maansa, asuntonsa,
+Siinä vuosituhansien kiertoessa
+Vuottavat he päivää suurta, jona kerran
+Kutsuu heitä kotimaansa torven-ääni.
+Ja tuo valo, loistava kuin tähti ankar,
+Uloslähtee heille toivon valtakunnast.
+
+Mutta aatokses mä arvelevan kuulen:
+'Eikö vartoomisen kauvalliset hetket,
+Eikö aika yhtäpintahinen aina
+Toki ikävyyden synkeyttä saata
+Heidän sieluillensa tumman yöseen kohdus?'
+Niin sä kysyt, mutta huomaa: Tyynihinä
+Autuuttamme vissiä me odotamme,
+Ilman tuskaa ajan pitkän aikaellen.
+Vuosi kuni riemuhetki meiltä vierii
+Vilkkaasti ja toinen helmohimme rientää.--
+Hetket, päivät, vuodet kiitää--ja, mi ihme?
+Kodon pyhä vainio on edessämme!
+Uskoa me emme voi ja toki uskom,
+Suloisessa häiriössä viehkeilemme,
+Silmän kirkkaan suljemme ja aukasemme,
+Viehkeilemme kuni lapset pienet.
+Myhäellen ympärkäännymme ja käymme
+Takasin taas harhailemaan metsän yöhön,
+Tielle kerran tullessamme käytyämme,
+Mutta väleheen me kiirehdimme jälleen
+Kohden maata miekkoisten. Kuuluu pauhu,
+Pyhän metsän pauhu meidän ympärilläm--
+Ennen kuultu!--ja me kuni liepeet haamut
+Astelemme, ihanasti kainostellen,
+Kodon kumiseval tiellä. Sydämmemme
+Riutuen nyt muisteleevi: kaikki ennen
+Ammoin nähty!--Mutta vastaan meitä rientää
+Lehdon vienot immet lehtiseppeleillä
+Viilehillä kaunistaen kiharamme.
+Riemuten nyt juhlajoukko esiinkulkee,
+Jalosti me sisäänkäymme linnahaamme
+Komeahaan; autuus kulmillamme paistaa.
+
+Mutta niinpä aikaeli matkamiesi
+Leikitellen liepehillä kotoniitun,
+Ilon vuosikymmenen taas vieriessä.
+
+Samoin joutuu aika heidän, maassa tuolla,
+Odottaissa, tuliloimoon katsahdellen.
+Sydän helläst huutaa: 'herraus, jo joudu!'
+Mutta heti rientää lausumahaan taasen:
+'Viivy toki, viivy; onnellisna varron!'
+Siitä hymyhuulin haamu kasvons peittää
+Uneksuen lehtein suojaan; pian taasen
+Peitostansa ylös katsahtaa hän
+Otsal leimuval päin valkeutta kallist,
+Ja niin posken kajasteessa kelmeässä
+Ilon kyynel helmiheleänä kiiltää.»
+
+Tämän äänen kuiskaavan mä kuulin,
+Kuulin hienon hyötökoivun hämärästä.
+Mutta hiljaisesti soma ääni kuoli
+Aamutuulen virtaan, joka suloisella
+Hyminällä päivän sanomana riensi
+Ilmast koillisesta. Pian aurinkoisen
+Tuliviilu ylös taivahalle nousi,
+Sumuna poiskarkoittaen yöseen kuvat,
+Yöseen armaat haamut luoteen partahalta;
+Ja taas syntyi kesän juhlapäivä kaunis.
+
+
+
+PILVILAIVA
+
+Uneksumisen nyt kertoo tahdon,
+Joka muistostain ei pakene;
+Vielä kosk se aatuksiini johtuu,
+Päädyn ihmeellisiin tunteisiin.
+
+Näin oil unelman: Kaukamaissa,
+Vierahissa yksin harhailin,
+Kävin vuoret, kävin pimeet laaksot
+Tietämättä mihen tarkoitin.
+
+Muistui viimein mieleheeni aika,
+Minkä vietin kototantereil
+Seuras armahimman nuorenimmen;
+Povel viattomal vietin sen.
+
+Sillon ikävyys kuin iltapaiste,
+Vuorten jyrkis syksy-iltana,
+Sydäntäni raskahaasti painoi;
+Immen luoksi tieni käänsin taas.
+
+Astelin mä vaivaloista tietä
+Neidon kirkkai kasvoi kuvaillen;
+Hän oil valkeuden haamu ylhäält,
+Jalol otsal maata polkien.
+
+Illan tulles kodon portaal seison:
+Allamielin impi laulelee
+Majas yksinään ja viskeleevi
+Laattialle lehtii helmastans.
+
+Akkunat hän koristelee kauneiks
+Tuomenkukkaisilla tuoksuvil,
+Oksil pihlajan ja engelmillä,
+Alat kiirehtien ankarast.
+
+Huonees vallitsee nyt rauhallinen
+Pyhä-aaton ehtohämäryys,
+Aurinkoinen lempeest katsahtaavi
+Lännen lehtimetsiin vaipues.
+
+Allamielin impi lauleleevi,
+Pukee päällens niinkuin matkahaan,
+Miehustallens esiliinan solmee,
+Huivin päähäns, kiirehtien ain.
+
+Miksi levotonna, kaunis impi,
+Mikä kiire ilta-askareis?
+Tässä olen kaukaisilta mailta;
+Riemuten sua taasen katselen.
+
+»Immen lähtöhetki onpi tullut,
+Mutta ennen kuni siirryin pois,
+Tahdoin kammiosi koristella,
+Lehditellä valkeen laattian.»
+
+Miksi jätät sinä kammioni,
+Miksi lemmittysi entisen?
+Kyselin mä murheellisel mielel
+Immeltä, jo valmis lähtemään.
+
+»Miksi himeys nyt otsallasi,
+Joka ennen puhdas, kirkas oil?»
+Niin hän kysyi äänel vakavalla,
+Hälle vastaukseks lausun mä:
+
+Metsis autioissa vaeltelin,
+Pensastoissa orjanruoskist täys;
+Tuulen murheellinen ääni laaksois
+Sydämmeni kovin synkisti.
+
+»Puhtautta korkee taivas tahtoo,
+Puhtaus on lemmen asunto.
+Lias lammikon ei ruusu kasva
+Eikä saastaisuudes rakkaus.
+
+Tahtoisitko lemmen maljast nauttii
+Jumalien suosimana tääl,
+Olkoon mieles puhdas niinkuin lumi
+Tunturille vasta lankenut.
+
+Toki ei niin lieto, häilyväinen,
+Tuulen tuiskahtais se kiitää pois,
+Mutta luja niinkuin pohjan tähti,
+Luja, seisova ja kirkas ain.»
+
+Niin hän lausui. Hältä kysyin taasen
+Eron hetkes mielel synkeäl:
+Ijankaikeksiko erkanemme
+Joutumatta yhteen kerran viel?
+
+Vastasi hän katseel kostealla:
+»Tuhansien vuotten mentyää
+Toinentoistam vastaan hymyilemme,
+Ja kosk yhteentullaan, syleillään.»
+
+Impi, mikä hirmuhinen aika,
+Aika pyörryttävän kauvallii'n!
+Tuomitse mua vuosi tahi kaksi
+Seurastasi oljentelemaan.
+
+
+
+SUOMENMAA
+
+Maa kunnasten ja laaksoen,
+Mi on tuo kaunoinen?
+Tuo hohtees kesäpäivien,
+Tuo loistees pohjan tulien,
+Tää talven, suven ihana,
+Mi onpi soma maa?
+
+Siel tuhansissa järvissä
+Yön tähdet kimmeltää
+Ja kanteleitten pauhina
+Siel kaikuu ympär kallioi
+Ja kultanummen hongat soi:
+Se onpi Suomenmaa.
+
+En millonkan mä unohtas
+Sun lempeet taivastas,
+En tulta heljän aurinkos,
+En kirkast kuuta kuusistos,
+En kaskiesi sauvua
+Päin pilviin nousevaa.
+
+Oil monta näissä laaksoissa
+Tok' aikaa ankaraa,
+Kun yöseen halla hyyrteinen
+Vei vainiomme viljasen;
+Mut toivon aamu, toivon työ
+Taas poisti halla-yön.
+
+Viel monta näissä laaksoissa
+On käynyt kauhua,
+Kun sota surman, kuolon toi
+Ja tanner miesten verta joi;
+Mut sankarien kunnian
+Sai Suomi loistavan.
+
+Nyt ihanainen, kallis maa
+On meidän ainiaan;
+Tuos aaltoileva peltomme,
+Tuos viherjäinen niittumme,
+Tuos metsiemme jylhä yö
+Ja meriemme vyö!
+
+Tuon lehtimetsän kaikunaa
+Mi autuus kuultella,
+Kun valjetessa aamuisen
+Siel pauhaa torvi paimenen,
+Tai koska laulain laaksossa
+Käy impi iltana!
+
+Mi autuus helmaas nukkua,
+Sä uniemme maa,
+Sä kehtomme, sä hautamme,
+Sä aina uusi toivomme,
+Oi Suomenniemi kaunoinen,
+Sä ijankaikkinen!
+
+
+
+HÄRKÄ-TUOMO
+
+Kasvoi uros urhee Kaimalassa,
+Tuomo, emäntänsä heimolainen;
+Teki työtä, uhmaili kuin peikko;
+Milloin peltoa hän pöllytteli
+Väsymättä, milloin möyriskeli
+Soita, luhtia kuin korven karhu
+Talvikontoansa rakentaissaan.
+Mitä sai hän, mitä puuhastansa?
+Sai hän leipänsä ja ruumiin verhon.--
+Kuni mäkitammi oli varsi
+Sankarimme, pojan palleroisen;
+Kuhilaana hivus karhee peitti
+Hänen päänsä, joka, huolimatta
+Maailmasta ja sen pauhinasta,
+Aina miestänsä vei omaa tietä.
+Eipä syntiä hän kielin tehnyt,
+Harvasanahinen Härkä-Tuomo;
+Mutta mykkänä hän myöskin seisoi
+Lukukinkerillä, jonne vaivoin
+Hänet saatti kerran kirkonmiesten
+Käsky sekä kylänmiesten voima.
+Mutta siellä vakavana istui
+Tarhapöllönä hän pöydän alla
+Kuuman hetken; sieltä vakavana
+Käyskeli hän kotihinsa taasen.
+Oli hälle tuntematon vieras
+Aina A ja O ja aapiskirja;
+Eivät tuossa avittaneet ämmät,
+Eivät puuhat lukkarein ja pappein,
+Eikä mustan jalkahirren keino.
+
+Lukemahan oppinut ei Tuomo;
+Oli paljon, jota ei hän tainnut,
+Johon luja luontonsa ei käynyt,
+Johon myöntynyt ei jyrkkä mieli:
+Kirvesvarttakaan ei veistämähän.
+Yksi oli toki työ ja toimi,
+Johon iski aina miehen into:
+Härkäparillansa peltosarall'
+Ajeskella poudan pahtehessa
+Käärittynä sakeahan pöllyyn,
+Miehelle se huvi suurin täällä.
+Ajeli hän: silloin kauas kuului
+Luihkina ja halkaisevat huudot,
+Räminätä, rähinätä kuului.
+Toki tuolloin taasen jutteli hän,
+Juhdillensa jutteli, kuin veikko
+Veikollensa ilvehtien juttuu.
+Mutta sitten taasen hirveästi
+Miesi ärjäht ja hulja heilui;
+Taivaan tuulta löi hän, harvoin härkää.
+
+Niinpä uhmaili hän talon työssä,
+Talon tantereilla tallusteli
+Elämänsä päivät äänetönnä--
+Äänetönnä ilman juhtiansa--
+Kuni koira uskollinen aina.
+Näki tuskin täällä toisen kylän,
+Toista pitäjää ei milloinkana,
+Mutta kerran toki Herran huoneen,
+Kuuli kerran omat kirkonkellot,
+Koska poika hikinaamoin istui
+Jalkahirress' suvisunnuntaina.
+Senpä täällä elon tanterelta
+Ulkopuolla kodon vainioita
+Päivänä hän pahteisena huomas.
+Miellyttikö häntä kerran vielä
+Mailmaa tuntemahan laajemmalta?--
+
+Mitä huoli hän sen huminasta,
+Yksin junnaili hän juhtinensa
+Kuulematta kiusauksen ääntä.
+Eipä koskaan täällä käsivartta
+Kannun ääressä hän koukistanut,
+Katsonut ei silmä milloinkana
+Kohden naisen poven kukkuloita--
+Miehen mieltä eksyttävä tieno.
+Oli hällä toki elki pieni,
+Tapa urohien muiden mukaan:
+Pyhäsiltä pesällistä kaksi
+Poltti lehteä hän venäläistä,
+Koska härkiänsä katsomassa
+Käyskeli hän talon härkähaassa.
+
+Onpi ihanainen kesäpäivä,
+Kirkas juhlapäivä. Kylän kansa
+Kirkkoretkensä on tehnyt, käynyt
+Ravittuna hauskalt' atrialta
+Nuoret huviansa etsimähän,
+Tuolta yksi, toisialta toinen,
+Kuinka tila kunkin on ja luonto,
+Sekä nuorukaisen että immen
+Että lapsen tulihilpee mieli.--
+Pian riemu käy, ja kaikkialla
+Kuulet ilon hengen siipein iskut:
+Tuolla kunnahalla kaltevalla,
+Soimioisten kivisellä mäellä
+Keinu korkealle ilmaan heiluu;
+Keinu heiluu, huivit impein liehuu,
+Kauas kaikuu kultahinen pauhu.
+Taasen korvas toisialle käännä,
+Kylän kujalta sä kuulet kiekon
+Paukkinan. Siell' uljaat miehet nuoret,
+Miesivoimaan jaettuina kahteen,
+Karttujansa käyttelevät tiellä,
+Visakiekkoinensa kiistelevät.
+Mutta lapset missä liekiöitsee,
+Missä elon aamukansa vilkas?
+Katso: helmassa tuon peltokedon
+Leikkiänsä kirkuen he lyövät.--
+Mutta missä Kaimalan on Tuomo?
+Eipä keinumäell' eikä tuolla
+Kujallakaan kiekkotaistelossa.
+Ei hän ole tuolla eikä täällä;
+Kohden härkiänsä astelee hän
+Härkähakaan jyrkkärintehiseen
+Kosken kaatuvilla partahilla.
+Sinne vakavana käyskelee hän,
+Nysä taskussa ja tulusmaaru;
+Korkeana kesäjuhlan taivas,
+Pilvetönnä, hänen päällään päilyy.
+
+Pianpa hän kohtaa kumppaninsa;
+»Luikinsa» ja »Poikansa» hän kohtaa
+Veräjällä, nurmell' lakealla.
+Myhäellen, tyytyvänä istuu
+Juurelle hän koivuhisen kannon
+Iskemähän tulta, polttamahan
+Pesällisen lehtee venäläistä.
+Iskee hän ja pian savu ryöhää;
+Tuulettomass' ilmassa se kiirii
+Pallosina miehen ympärillä.
+Siinä mieluisasti katselee hän
+Kohden Poikaansa ja Luikiansa,
+Jotka itse on hän kasvattanut,
+Vetohärjiks' opettanut heitä,
+Tehnyt heistä verrattomat juhdat.
+Ajan alasmäkeä jo vierii
+Heidän elämänsä toikot päivät;
+Vuotta kaksikymmentä jo lähes
+Monessa he ovat kantanehet
+Helteessä ja kylmäss' iestänsä.
+Mutta eihän ydintä ja voimaa
+Vielä jäsenistä jykevistä
+Puutu; vielä vuosia he käyvät
+Tuomon turviss' ikeen jynkän alla
+Kaimalassa, Luiki niinkuin Poika.
+Tuossa he nyt, voimaa uutta luoden,
+Ahkerasti atrioitsee, purren
+Lempeen nurmen mehukasta heinää,
+Koska hiilakkaana juhlan taivas
+Heidän päällään päilyy, päivän loimo
+Lämmittäen loistaa, käen äänen
+Ihanasti hymisevä kaiku
+Riutuvana ympär' soi ja koski
+Vahtoisena matkan päässä pauhaa.
+Niinpä iltapäiväll' ihanalla
+Suvisunnuntaina tyytyvänä
+Tuomo koivukannon juurell' istuu,
+Nysä suussa, katsoin härkiänsä,
+Koska ilo telmeisenä liikkuu
+Kylän tantereilla. Siellä keinu
+Ylös heilahtelee räikynällä
+Taivaan luhtihin ja visakiekko
+Lentelevi tomuavalla tiellä.
+
+Mutta katso: jopa muuttamahan
+Käyvät leiriänsä Tuomon härjät;
+Tuonneppa he astelevat alas
+Alhoon lomass' ojan-puurtamien;
+Likemmäksi koskea he siirtyy.
+Heitä kumppanina uskollisna
+Tuomo seuraa, istuu äyrähälle:
+Alahalla juhtansa hän näkee.
+Siinä istuu, nysän toisen lataa,
+Karkullansa tulta lyö, ja taasen
+Savun sinisiä kierroksia
+Ympärillensä hän hellittelee,
+Katselevi myhäilevin huulin
+Alas kohden härkähempujansa.
+Alhossapa kosteassa härjät,
+Ojan äyrähällä miesi viipyy,
+Nysä hampahissa, joka vihdoin,
+Pohjaan poltettuna, savun kieltää.
+Mutta aurinkoisen iltalämmin
+Lempeä ja kohiseva koski
+Maanittelevatpa härkämiestä
+Unen syliin vaipumahan viimein.
+Vasten kiveä hän sammaleista
+Tuossa kallistunna huoahtaapi,
+Unta uneksuen rakkaimmista.
+Mitä haastelee hän, möyryää hän?
+Kuules: Luikillensa luihkaisee hän,
+Taasen parahtaa hän Pojallensa;
+Milloin makeata maikausta
+Juttelee hän tovereille taasen,
+Uhmaellen unen vainioilla.
+
+Mutta laskenut on päivän loimo,
+Yö on tullut, taivas pilveen käynyt,
+Kesä-yösen valon himmentäen.
+Yösen levolle jo vaipunehet
+Ovat juhdat pajistohon alhon;
+Mutta kuorsatenpa aina Tuomo
+Sammalkiven suojass' uneksuvi;
+Koski hälle univirttä veisaa.
+Vielä hetki vierii. Korven ukko,
+Hyypiöinen, istuimensa heittää,
+Kohden kosken pauhua hän lähtee
+Hienoisilla siivill' lentämähän;
+Tuolloin synkäll' äänellä hän huutaa,
+Lentää yli uneksuvan miehen,
+Siinä huutaa kerran huikeasti,
+Katoo avaruuteen öisen taivaan.
+Mutta silloin herää Härkä-Tuomo,
+Ylös pöllähtäen maasta lentää,
+Löyhähtääpä kerran miesi taaja.
+Tuossa hän nyt tuijottelee hetken,
+Harjastoa kyhnii; toki viimein
+Kotihinsa astelemaan päätyy.--
+Niin hän vietti juhlan iltapuolen
+Härkiensä kanssa härkähaassa,
+Hälle parhaat elon kannikalla.
+
+Mutta Tuomon metsäss' astellessa
+Kerran, kirveskynä kainalossa,
+Tuli teurastaja taloon, tuima
+Verkatakki herra; kysyi miesi:
+»Onko myytävänä Kaimalassa
+Teurasnautaa mulle oivallista?»
+Huomasi hän härjät, valtahiset,
+Pöyhkeet, suuret kuni villit hirvet
+Lehtikammioissaan Metsolassa.
+Kohta heihin herra kaupungista
+Mieltyi, hinnan kunnollisen tarjoi.
+Silloin tuumiskeli isäntäinen
+Tuonne tänne; rakas oli raha,
+Rakas myöskin jalo juhtapari,
+Talon verrattomat vetohärjät.
+Kerran toisen vielä miesi tarjoi,
+Kolikkoja lisäten, ja katso:
+Eihän enään Kaima tuossa kauan
+Tuumiskellut, mutta heitti härjät,
+Tuiman teurastajan haltuun heitti.
+
+Tuli Tuomo metsäretkeltänsä,
+Riensi talliin kohden tovereita
+Ainoisia. Toki, tyhjänäpä
+Hinkalot hän löysi, nurkass' ikeen
+Muistopatsahana murheellisna.
+Siinä, pahintansa aavistellen,
+Uros seisoi, kasvot kalveana
+Kuni kylmän tulisijan tuhka.
+Mutta hänen tuossa arvellessaan.
+Tuli piika, sanat jyrkät lausui:
+»Mitä seisot, miesi, tirkistellen,
+Koska marssivat jo sarvijuhtas
+Kaupunkihin kohden kuolemaansa?»
+Silloin Tuomo, sanat kuultuansa,
+Sanat korvillensa kamalimmat,
+Kelmeänä kuni aave astui
+Talon pirttihin ja huolimatta
+Ilta-atriasta vaipui alas
+Vuotehelle, kohottaen peiton
+Korkealle yli kiirehensä.
+
+Meni päivä, meni vitkoin viikko,
+Tuomon aina maatess' äänetönnä,
+Huohottaen helteisessä työssä,
+Kunnes kerran, tulless' illan lempeen,
+Vaaleana makas vuoteellansa
+Miesi milloinkana heräämättä.
+Niin hän päätti elämänsä päivän;
+Pian pois hän räikynällä vietiin,
+Talon korske'illa hevosilla,
+Talon vainioilta haudan helmaan.
+Tyhjinähän tallissa nyt seisoi
+Härkähinkalot, pois oli Tuomo;
+Muistopatsahana murheellisna
+Vajan loukoss' ies seisoi tuolla.
+Itkemähän silloin emäntäinen,
+Silmäss' isännänkin kyynel kiilsi,
+Koska hartaall' äänellä hän lausui:
+»Olipa tuo uskollinen miesi,
+Teki työnsä täyteen mittaan aina;
+Mistä löydän hänen vertaistansa?»--
+Mutta pohjan puoleen kirkonmaata
+Tuomo haudattiin. Ei pyhät kellot
+Hälle soineet eikä murhejoukko
+Hänen haudallansa huokaellut.
+Missä miesi lepäs, osottihan
+Ajan maassa musta multapilkku.
+Mutta kohos toki tanterelle
+Heinä viherjäinen taas; ja katso:
+Pian kenkähän ei tiennyt täällä,
+Missä löytyi hauta Härkä-Tuomon.
+
+
+
+PAIMENTYTTÖ
+
+Katri, pieni karjanpaimen,
+  Askartelee ahol laakeal,
+Karjankello korven rannal
+  Kilahtelee kaulas Helmiken.
+Pieni »Jalli», jörönaama,
+  »Turkin» luppakorva penikka,
+Venyy vieres pienen piian,
+  Yksitoikkohinen, äkeä.
+Äkeänä, ärmättinä
+  Päivää ensimmäistä karjassa,
+Istuu Jalli väsyneenä,
+  Poros karvahiset tallukat.
+Miksi otti pentun kurjan
+  Katri karjaan, kiusankappaleeks?
+Miksi vastoin taaton tahtoo,
+  Vastoin äitin armaan kieltoa?
+
+Mutta mitä askartelee,
+  Mitä laitteleevi lapsinen?
+Hattua hän valmistaavi,
+  Komeata »krullaa» tuohesta,
+Kaunistaa sen kukkasilla
+  Oikein herrashatun muotoiseks.--
+Viimein törttö päähän pannaan,
+  Krulla ankar, kukkashehkuva,
+Niistinhuiviks hieno tuohi
+  Vielä kuverretaan kourahan.
+Ja niin seisoo nipahuulin
+  Hepenissään herrashempukka.
+Sievästi hän asteleevi
+  Tanterella edestakasin,
+Keksahtelee, keikahtelee
+  Kenokaulahinen fröökinä.
+
+Keksahtaa hän varjollensa,
+  Varjo kiltist vastaan keksahtaa,
+Keksahtaa hän Jallillensa,
+  Tomppelina Jalli töröttää,
+Väsyneenä, voipuneena,
+  Pörrönaama, porotallukka.
+Impi ylpee, niuskanokka
+  Tuosta veikkarians nuhtelee,
+Häristäävi huivillansa,
+  Kilakoiten äänel kileäl,
+Mutta taasen tapsuttaa hän
+  Salissansa edestakasin,
+Keksahtelee, keikahtelee,
+  Niistinliinallansa liehuttaa
+Arvokkaille kasvoillensa
+  Kenokaulahinen heilakka.--
+Niinpä herrashepenissä
+  Käy hän kaupungissa Metsolan.
+
+Aurinkoinen aleneevi
+  Kohden tutkaimia kuusiston,
+Likka raukka leikissänsä
+  Unohtaavi karjan kirjavan.
+Hellansa ja Helmikensä
+  Viimein toki muistaa hän.
+Sillon seisoo niinkuin seiko,
+  Äänel helottaval huuhelee,
+Kuulteleevi korval tarkal,
+  Ei hän kuule kelloo Helmiken.
+Kiirehtii hän kiepomahaan,
+  Hatasarviansa hakemaan,
+Kutsuu Jalliansa, kurja,
+  Pelko poskella jo kelmeä.
+Paimen hyppää, huuheleevi,
+  Karjan ammumista matkien;
+Äyhkinällä äkeällä
+  Peräs haarustellen tallustaa
+Pieni penttu pörrönaama,
+  Kieli ulkona hän läähättää.
+Ja hän astuu miten jaksaa,
+  Miten julkee laiska lalluttaa.
+Astuu jäles Katrin kiltin
+  Korven juurikkoista kamaraa,
+Mutta Katri, soma sorsa,
+  Lentää kuni Lemmon leimaus;
+Jalli kontii kahnustellen;
+
+  Aina kauvemmaksi köntti jää.
+Lahorunko, koivu kääpänen;
+  Yli muurin päästäksensä
+Karvakölli kerran koettaa.
+  Kiipee, kynsii, äyhkii, nilkkuu,
+Alas takasinpa tuupahtaa.
+  Tuosta nousee meno tuima,
+Tuhattulimmainen rähinä.
+  Kuulee Katri kiusaksensa,
+Että käydä tie on takasin,
+  Pauhaa, itkee, kiitää kohden
+Jallin kiljunata kiukkuista.
+  Tuhopaikkaan tyttö ehtii,
+Löytää tallin koivun kyljeltä,
+  Häneen kouran kiivaan iskee,
+Häntä ravistellen raapottaa,
+  Niskaturkist nytkäseevi,
+Laskee tanterelle tallukan.
+  Tuosta Jalli julmistuuvi
+Eikä paikastansa pakene,
+  Makaa, musta kilpikonna,
+Killistellen kohden taivasta.
+  Killistellen kohden taivasta.
+Tyttö häntä turhaan kutsuu,
+  Turhaan pistäyy hän piilohon:
+Jalli lepää, läähättäävi,
+  Kuulematta Katrin huutoa,
+Tuijottelee taivahalle,
+  Taivahalle tassut torkottaa
+Takasinpa tyttö juoksee
+  Vihan jupinalla Jallin luo,
+Peikon sieppaa sylihinsä,
+  Kerran niskanaavast nytkäsee;
+Tuosta toinen tiuskaseevi,
+  Vallan riivatusti rähisee.
+
+Sylissänsä karvakölli
+  Tyttö korves kolkos kiitelee;
+Hattu päässä, herrashattu,
+  Krulla koristettu kukkasil
+Kahahtelee kuusten oksis,
+  Kilvan keikahtelee kukkaset.
+Huuhelee hän, huutelee hän,
+  Karjan ammumista matkiilee.
+Kelloa hän kuulteleevi
+  Korval tarkal, eikä hengähdä:
+Kyhkyläinen hyyhyäävi,
+  Ikävyyden oksal istuen,
+Kylkeen salon kuivan kuusen
+  Tikka punaharja paukuttaa;
+Sen hän kuulee, vaan ei kuule
+  Karjan kileätä kelloa,
+Koska päivän aurinkoinen
+  Iltariutuvana alenee.
+Niinpä syämmel surusella
+  Salos synkeäs hän samoilee,
+Huuhelee hän, huohottaa hän,
+  Murheen metsäs itkee hyryttää;
+Taakkana viel sylissänsä
+  Karjasankarinsa katala;
+Kiikkuu kölli jörötellen
+  Lapsen helmassa vaan, huoleton.
+
+Kuuluu korves kirveenpauke,
+  Metsä mäikyy, tanner tömisee;
+Hakkaa siellä »Hanko-Heikki»
+  Juuret visakoivun kaarevan.
+Hankoa hän hankkiileevi,
+  Sivakasta sahranhankoa
+Isäntien ihasteeksi,
+  Monen miehen mieliteoksi;
+Onpa äijä parkkiposki
+  »Hankoniekka Suomes parahin».--
+Hänpä korves kalkuttaavi;
+  Kohden häntä likka liehtomaan.
+Tuulosena tultuansa
+  Ukon luoksi koivun äärehen,
+Kyselee hän kyynelsilmin,
+  Huokaellen kurja haikeast:
+»Sano, miesi, metsän ukko,
+  Anna mulle armas vastaus:
+Näitkö karjaa kadonetta,
+  Helmikeä, kellolehmääni,
+Kyytöäni, Koivoani,
+  Kultahista karjaa kotoni?
+Sano, kuulitko sä kellon,
+  Helmikeni kellon kileän?»
+Tuohon vastaa ukko uhkee,
+  Pidättäen kirvest kiiltävää:
+»En ol nähnyt, en ol kuullut,
+  Nähnyt karjaa, kuullut kelloa.»
+Mutta tyttö tuskissansa:
+  »Voi mua, lasta onnetonta, voi!
+Kadotin mä kodon karjan,
+  Saatoin ehkä Mehkon kitahan.
+Hakien nyt hukkuneita
+  Samoelen ympär saloja;
+Mutta vaiva samoella
+  Taakka tämä käsivarsillain;
+Väsyi kurja käydessänsä
+  Päivää ensimmäistä Paimelas.
+Ota häntä huomahaasi,
+  Ukko sinä, avullinen ain,
+Että voisin vilkkahaasti
+  Etsii kadonetta karjaani;
+Tuo hän kotja illan tulles,
+  Hankonesi kylään palaten.»
+Tuohon vanha vastaeli,
+  Ukko moukkiposki, leikkisuu:
+»Suostuisiko sonnisilmä
+  Tässä kanssain iltaan istumaan?
+Tulpas tänne, töllökuono,
+  Sedän vanhan seurakumppaniks.--
+Mene hiiteen; vihakiiski,
+  Mene viistosilmän vietäväks,
+Murhanainen 'Muuri-Jussi'!
+  Kuka käski sinun puremaan?
+Purit paukon peukalooni,
+  Ukon peukalohoon, peijakas.--
+Katsos niin! nyt turkkis tuoksuu,
+  Piti sulle! musta murrisuu,
+Että saapi saivaristos,
+  Tukkas pöllytyksen pienoisen.--
+Onhan tuota kerraks tuossa;
+  Piisaa jo, mun Katri-piikasein!
+Mitä tietää turriainen,
+  Mitä äkeissänsä ärmätti?
+Nytpä toki tietäköön hän
+  Purreheensa ukkoo uhkeaa,
+Purreheensa peukalooni
+  Punapaukon, peni peijakas!
+
+Eihän suostu sonnisilmä
+  Tässä kanssain iltaan istumaan;
+Kontis metsäkyöpeliksi,
+  Paistikaksi pedon poskehen.
+Pidä hän viel poikanasi;
+  Pian itse taas hän talluttaa;
+Eihän pila paljon paina,
+  Viisi kuusi naulaa korkeintaan.--
+Vitkommin sä varvastele,
+  Noinpa ällös tulta pyrskien,
+Heitä suru Helmikeistä,
+  Kyytöseljistä ja Koivopäist;
+Kyllä jälleen lehmät löytyy,
+  Löytyy säästäminä susien.»
+Tuohon lausui tyttö vieno,
+  Rukoellen äänel haikeal:
+»Huuda kerran huikeasti,
+  Huuda, Hanko-ukko kultanen,
+Anna pauhaa partakuusten,
+  Että peto kauvas pakenis;
+Huuda kerran huimaavasti,
+  Valta-äänelläsi luihkase.»
+Tuohon lausui ukko uhkee,
+  Moukin poskestansa painaen:
+»Pianpa on tuokin tehty,
+  Pian pantu julma jolaus»;
+Ja hän huusi hirveästi
+  Ammottaen kohden korkeutt',
+Huusi kerran, huusi toisen,
+  Huusi kerran kolmannenkin viel:
+Kaiku ympärkiiriskeli,
+  Metsä, maa ja pilvet jylisi.
+Huuttuansa lausui äijä,
+  Ruttoruskeana poskiltaan:
+»Tekee työnsä moinen huuto,
+  Kolme jolausta julmaa näin.
+Mutta ellei tuostakana
+  Vetonaulaks oikein olisi,
+Kyllä keinon toisen tiedän,
+  Jolla soitan suren sukkeloon,
+Hiien hakaan hallaturkin,
+  Tahi leukaluunsa lukkoon lyön
+Lappalaisen lukemilla,
+  Sanasilla vallan sarvipäil.
+Kuules nyt, mun kynäseni,
+  Kuinka Mehko meiltä manataan:
+'Marssi, poika, muille maille,
+  Korven kammo, konnan sikiö,
+Häntähurri, Hornan halli,
+  Vilkase kuin tuli turkanen!
+Ellet mielis melkotella
+  Pojes tuntureille tuulien,
+Äläst pure Katrin karjaa,
+  Äläst sarvipäitä peljätä,
+Pure puuta, pure maata,
+  Pure murhamielin paasea;
+Noidun muuton leukas lukkoon,
+  Silpaan turveturkkis seljästäs,
+Viskaan rankas Rutjan koskeen,
+  Turkkis Tuonen virtaan tuliseen!
+Niin sua tahdon kuranssata,
+  Elles koreasti kuljeskel,
+Tassuttele taitavasti,
+  Koskematta kirjo-karjahan.'--
+Moiset sanat työnsä tekee,
+  Tekee Susilassa teposet.
+Ole rauhas, likka leiska,
+  Ilman yhtään huolen huokaust;
+Kohtahanpa lehmäs löydät
+  Säästäminä suren hampaitten;
+Käyppäs taasen huuhelemaan,
+  Kuultelemaan kilikelloa.»
+Niin hän lausui, ukko uljas,
+  Lausui, painoi moukin poskeheens,
+Kääntyi taasen kirveinensä
+  Kimppuun visakoivun kaarevan.
+
+Mutta läksi likka liesuun,
+  Halkasemaan sammalsaloa,
+Huuhelemaan, kuultelemaan,
+  Turhaan kuultelemaan kelloa,
+Riipotellen retkellänsä
+  Karva-köllii käsivarsillaan.--
+Mitä huomaa tyttö tuossa?
+  Pienen metsähiiren hyppäävän
+Kannon-koloon keitahalta,
+  Kiirehtien kitivitinäl.
+Senpä huomaa huolen lapsi,
+  Lausuu sydämmestä synkeäst:
+»Miekkohinen metsähiiri,
+  Onnellinen kanto-koturi,
+Ei ol karjas kurjan teillä,
+  Ei sua uhkaa viha vanhimpais.
+Olsin pieni piikkisilmä,
+  Oi mä 'onnen-myyri' olisin!»
+Niin hän juttuu juostessansa,
+  Maata sammaleista samoten,
+Näkee tuolla tintin pienen,
+  Tiasen partakuusen kehdossa,
+Lausuu taasen tuskissansa,
+  Koito kadehtien kujertaa:
+»Tintti pieni kuusen kehdos,
+  Olisin mä oma siskoses,
+En nyt murhees murentuisi,
+  Kadonetta karjaa etsien.
+Olisin mä siskos pieni,
+  Ilolintu aina olisin!»
+
+Niin hän rientää riipponensa,
+  Hyppää Hyypiöisten ahoilla,
+Jossa armaal aamuhetkel
+  Kirjokarjaansa hän paimensi.
+Aho pyörtää ympärillä,
+  Kanto-aho alakuloinen,
+Kannon kärjel rastas raukka
+  Ehtovirttänsä jo visertää,
+Aurinkoinen taivahalla
+  Iltariutuvana loimottaa.
+Mutta karja, kultakarja,
+  Onpi teillä tietämättömil;
+»Ehkä surmansa jo saaneet
+  Kaunis Kyytö, Hella, Helmike.»
+Tyttö seisoo: vimman silmä
+  Ympär ahon aavan leimahtaa,
+Kyynelkoskeen hyrskähtäävi
+  Sydämmensä murheen aholla,
+Kyynel virtaa, rinta reutoo,
+  Ijankaikkinen on ikävyys,
+Päivä synkee Paimelassa,
+  Hyypiöisten kiviahoilla.
+Eukko vanha vastaan käypi,
+  »Pihkamuori» mustanaamanen,
+Kaunoisien kaakkusien,
+  Pihkaleipäin kiltti leipoja,
+Kiltisti hän leivät leipoo,
+  Ympärkiertoileevi kauppien;
+Noilla kauppakierroksilla
+  Sanaa saarnailee ja laulelee;
+Sillä muori mustanaama
+  Vallan ankara on lukija.--
+Moinen monna kohtauuvi
+  Kantain pihkatuokkoaan
+Käsivarrel vasemmalla;
+  Kirveskynä kädes oikeas.
+Kyseleevi kyynelsilmin
+  Paimen kurja vaimolt vanhalta:
+»Sano mulle, Pihkamuori,
+  Anna, eukko, armas vastaus;
+Näitkö karjaa kadonetta,
+  Kultahista karjaa kotoni?
+Sano, kuulitko sä kellon,
+  Helmikeni kellon kileän?»
+Tuohon vastaa muori vanha
+  Kohden katsahtaen karmeast:
+»En ol nähnyt, en ol kuullut,
+  Nähnyt karjaas, kuullut kelloas.»
+Tuohon tyttö tuskissansa:
+  »Voi mua lasta onnetonta, voi!
+Kadotinhan kodon karjan,
+  Haen vaivalla nyt hukkunei.
+Onhan vaiva samoella
+  Taakka tämä käsivarsillain;
+Väsyi peni Paimelassa
+  Päivää ensimmäistä käydessään.»
+Tuohon taasen vanha vastaa,
+  Lausuu tuikealla tavalla:
+»Oikeinpa sua taivas tassii,
+  Syystä lennättäävi liekkiöö,
+Rankasee hän rikollista,
+  Vihan lasta vallatonta lyö.
+Mitä vielä? Huomasinpa
+  Aamul teidän tarhapihalla:
+Vastoin tahtoo vanhimpainsa
+  Lapsi karjaan pentun vietteli;
+Siis nyt ansiosta aivan
+  Tuossa karvakuormaas kantelet
+Kaukana sun karjastasi.--
+  Mitä vielä? Suuri Jumala!
+Tässä perkel lapsen pukee
+  Hullun 'Kukko-Leenan' krullahaan;
+Hepenissä herrasnaisten,
+  Mukamakin tervatentti sä!
+Mitä sanon, mitä saarnaan?
+  Voi sä ylpeyden enkeli!
+Oikeinpa sua taivas tassii,
+  Syystä lennättää hän syntistä.
+Syököön susi karjan kaiken,
+  Lyököön epeliä leimaus!
+Läsnä on jo mailmanloppu,
+  Läsnä onpi hetki hirmuinen!»
+Pakisi niin Pihkamuori,
+  Eukko murhan-musta muodoltaan,
+Mutta pian piika pieni
+  Muorin metelistä pakeni,
+Riensi kolkol katsannolla;
+  Tuonne katosi hän koivistoon.
+Kalpeassa koivistossa,
+  Liimus lempeässä lentää hän,
+Hatun päästään viskaseevi
+  Kolinalla kannon kylkeheen.
+Siitä hyppää hassatukka
+  Halki hymisevän hongiston,
+Toki taasen kuultelemaan
+  Karjankelloa hän seisahtaa.
+Kellon kuulee koillisessa,
+  Kohden koillista hän kiirehtii,
+Kiirehtii hän kiihoissansa,
+  Mutta kerran vielä kuultelee:
+Kuulee kellon lounaisessa,
+  Kääntyy kohden lounasta hän taas.
+Kaikuu tuolla, kaikuu täällä,
+  Kaikkialla kellot tuhannet;
+Tuonne juoksee, tänne juoksee
+  Tuskissansa paimentyttönen
+Katri kurja, miksi juokset,
+  Miksi tuiki turhaan kiitelet?
+Kellot kaikki valhekellot
+  Korvis murehtivan paimenen.
+Tuonpa hän tok' viimein huomaa,
+  Vaipuu alas hongan juurehen;
+Valittaa hän, vaikertelee,
+  Vuotaa kyynelhelmet virtana.
+Päänsä vasten polveansa
+  Alaskallistaa hän kiljunal;
+Mutta Jalli, pöllö-penttu,
+  Lepää huokuvassa helmassa.
+Niinpä itkee iltanummel
+  Likka pieni hongan juurella,
+Vasten polvee päänsä painaa,
+  Polven peittää tukka tumpura.--
+Mut jo paimen vaikeneevi,
+  Hetkes itkemästä herkenee,
+Korkeuteen katsahtaen,
+  Päänsä vasten honkaa nojaten,
+Taivasta hän rukoileevi,
+  Ristis kädet pienet polvilla:
+»Elon herra, Jumalamme,
+  Katso puoleen kurjan paimenen,
+Hälle armostasi anna,
+  Että löytyy karja kadonut!
+Synnin tein mä, koska toivoin
+  Velhosanat onnen saattavan,
+Synnin tein mä, kummitellen
+  Herrashepenis ja kukkasis;
+Kadunpa tok' katkerasti,
+  Anteeks syntejäni anelen,
+Lupaan lujal sydämmellä
+  Olla täällä kuuliainen laps,
+Valmis käskyyn vanhimpaen,
+  Ylpeyden kauvas karkottaa.
+Kotja taasen käytyäni
+  Kotokarjan kellon kilinäl,
+Anon anteheeksi emoltani,
+  Hänen kaulahaansa lankien.
+Mutta saata, että löydän
+  Kulta-omenani ihanat,
+Elon herra taivahaassa,
+  Katso puoleen kurjan paimenen!»
+Niin hän lausui, kunnes sammui
+  Ääni raukeneva rinnassa.
+Mutta eipä sammunutkan
+  Rukouksen hohde huulilta.
+Huulet liikkuu hiljasesti,
+  Hartauden kieltä kuiskaten,
+Silmä kirkas, tumpurainen
+  Ylös korkeuteen katselee,
+Heleänä kyynelvirta
+  Seisoo poskel päivän polttamal,
+Kuni tahtoisi hän kuulla
+  Rukousta pienen piikasen.
+
+Niin hän istuu iltanummel
+  Hymisevän hongan juurella;
+Rukoilee hän: soma rauha,
+  Kuni aamun kaino kajaste,
+Väikkyy hänen kasvoillansa,
+  Huulillansa liehe lempeä;
+Sanoo hälle sydämmensä,
+  Että kuultu onpi äänensä.
+Liehuu illan tuuli liepee,
+  Lapsen kiharia kiemaillen,
+Pienen peittää päivän tähti
+  Säteittensä kultaan kiiltävään.
+Ja niin vaipuu silmän vaippa,
+  Väikkyy punertava pimeys,
+Koska nukkuu nurmilintu,
+  Uneen raukeneevi makeaan.
+Unohtaavi karjan kellot
+  Paimen unen ihanassa maas;
+Kaikki Jalli unohtaavi
+  Huovahtaen helmas paimenen;
+Yhdessä he uneksuuvat
+  Päivän huolet kauvas heittäen.
+Honka heitä viihdyttäävi
+  Ylähällä hiljaa hymisten,
+Ylähällä hongan huipus
+  Heporastas vilkas visertää.
+
+Unta mitä uneksuuvi
+  Tuossa paimen? Unta ihanaa:
+Kumo taivaan aukeneevi,
+  Alas astuu heljäst aukiost
+Enkel hamees hiilakkaassa,
+  Kohden paimenta hän kiirehtii.
+Likenee hän murheen maata,
+  Hopeaisten siipein sihinäl
+Hongan juurella hän seisoo
+  Lempeänä luona paimenen,
+Kätensä hän laskee hienon
+  Lapsen kiirehelle hempeäst,
+Kuiskaa hänen korvahansa
+  Ilon ihanaisen sanoman:
+»Kuuli taivas tuskas äänen,
+  Katsoi armiaasti puolehees;
+Ol siis rauhas, paimen pieni,
+  Kohta löydät karjas kadonneen.
+Lähe tästä lounaisehen,
+  Tuonne kohden koivumäkeä,
+Ilokeimon kunnahalle,
+  Sanajalkaselle aholle.»
+Niin hän lausuu, taasen päätyy
+  Ylös korkeuteen kiitämään;
+Aukion hän ennättäävi,
+  Kirkkahaana päilyy kynnyksel;
+Katoo hän ja valo peittyy,
+  Kumo taivaan ihanasti soi.--
+Herää paimen huoveestansa,
+  Kuni liekki ylös lentäen,
+Muistaa mitä lausui enkel--
+  Unen ihmeellisen muistan ain--
+Rientää vasten lounatuulta
+  Kohden Ilokeimon ahoa;
+Kuni leimaus hän kiitää,
+  Eikä tunne taakkaa helmassaan.
+Kuuleevi hän kellon kaikun,
+  Löytäävi hän karjan kultasen
+Kultamaalta mansikkaiselt,
+  Sanajalkaselta aholta.
+Mikä hetki, ilon-hetki
+  Iloheimos ijankaikkinen!
+Syleilee hän lehmiänsä
+  Ilon polttavissa kyynelis,
+Katsoo ylös korkuutehen,
+  Taivaan laupeutta ylistää.
+Kuni aurinkoisen viilu
+  Tuolla loistaa honkain välistä,
+Niinpä loistaa lapsen kasvot
+  Paimelassa kesä-iltana.
+Enhän tiedä, mihen vertaan
+  Riemun paimenpiikasen.
+Ehkä naiseen, joka löytää
+  Helmen kallihimman taivaan al;
+Tahi mieheen, joka astuu
+  Ylös korkehimpaan kunniaan?
+Kehno heidän hekumansa
+  Ilon rinnal tuossa paimenen.--
+Autuaana astelee hän,
+  Äänel heleällä huuhelee,
+Asteleevi karjans kanssa
+  Kohden ihanaista kotoa.
+Jalkimillaan omillansa
+  Astelee jo pieni Jallikin,
+Totisena toisten seuras
+  Kohden kotoansa taaputtaa.
+Surun päivä, ilon päivä!
+  Syvät ovat surut lapsenkin;
+Surust toki synkimmästä
+  Kirkkaana hän astuu ulos ain;
+Helmassa hän iki-äitin,
+  Luonnon kohdussa hän hengittää;
+Itkee, huokaa murheen yössä,
+  Yö se ilon aamun kirkastaa;
+Mikä vielä vienon mieli?
+  Aina taivaan liki naapuri.
+
+Niin oil päivä Paimelassa,
+  Katrin kerran karjas käydessä;
+Tuota alat muistelee hän,
+  Alat armiaasti hymyten,
+Emäntänä onnellisna,
+  Onnellisena myös äitinä.
+Seuraa onni oivallinen
+  Häntä askareissa ainiaan;
+Tuosta yksi haasteleevi:
+  »Velhon keinot kyllä tuntee hän»,
+Toinen taasen todistaavi:
+  »Usein hartaasti hän rukoilee.»--
+Mutta vaihka valtiasna
+  Katri emäntänä elelee,
+Ei tok' käyskel kempaellen
+  Turulla hän mailman turhuuden.
+Kainona hän käyskeleevi,
+  Kasvohilla rauhan kirkkaus,
+Kuni katsahtelis silmä
+  Aina valkeuden enkeliin.
+
+
+
+ATALANTTA
+
+Päiviltä jo kauvan pojes vierineiltä
+  Onpi kertoelma Atalantasta.--
+Seisoo linna tuolla alppein rintehellä
+  Korkee Unterwaldenissa, helmassa
+Vuorisen Helvetian. Päin koilliseheen
+  Linna tuijottaavi yli tunturein,
+Yli laaksojen ja tuhansien virtain,
+  Mutta lounaiseheen vuori ylenee,
+Metsä tuulinen sen harjanneella pauhaa.
+  Kennen onpi linna ja sen ympäril
+Jylhän-kaunis tieno? Neito Atalantta,
+  Kansan lemmittyinen, tässä perintönsä
+Omistaavi, suurelt sankar-isältänsä.
+
+  Tehnyt oli isä voimallisen työn:
+Karkoitti hän Itävallan istuimelta
+  Verimiehen, hirveen hirmuvaltiaan;
+Siitä toisen puetti hän, kunnon uroon,
+  Kantamahan majesteetin kruunua.
+Mutta siirtyi sankar isiensä luoksi,
+  Heitti kartanons ja tavaransa kaikk'
+Ainollensa; ja nyt kaunis Atalantta,
+  Suosiossa valtijaansa korkean,
+Emäntänä linnassansa hallitseevi.
+
+  Kaunis oli neitonen Helvetian,
+Ruhtinaattarien oli hänen haamuns,
+  Kelmee, kuni vuoril kesäjuhlan yö,
+Korkea ja kelmee. Povi korskeana,
+  Uhkaavana, armiaana kuitenkin,
+Ylöskohosi ja monen synkeänä
+  Ihasteena täällä, toivotonna ain.
+Kuni päivän paistees kirsikkainen valmis,
+  Hehkui ihanainen suu, ja kuin tuo hattara
+Tuolla kalveana paisuu taivahalla,
+  Niinpä Atalantan poski pyöreä
+Lempeästi paisui, kajastaen kauvas.
+  Hänen silmäns terä tummansininen,
+Kuinka tyyni, jalo! toki syvyydessä
+  Hohti lemmen liekehtivä aarnio.
+Niin hän väikkyi linnassansa, niinpä linnan
+  Pihalla hän väikkyi; mustat kiharat,
+Hiuskata kaarnemusta tuules liehui.
+
+  Tienon Onnetar ja ilon antaja,
+Kaikkein turva armahin oil Atalantta,
+  Linnan emäntäinen antelias ain.
+Kovan onnen koito hänen portillensa
+  Millonkana turhaan kolkuttanut ei;
+Portti aukeni ja ravinto ja suoja
+  Vartoi vanhaa, vartoi lasta vienoista.
+Itse antoi ihanasta kädestänsä
+  Aina antimensa nainen ylevä;
+Katso: usein lahjojansa jakellessa
+  Likentää hän murehtivan pienoisen
+Polvellensa hellästi kuin oma äiti,
+  Luoden kauvas katsantonsa riutuvan.
+Niin hän usein täällä katsahtavan nähtiin,
+  Niinpä koska linnan tummas pylvästös
+Laulu heleänä kajahteli ympär.
+  Kennen ääni kaikui? Ken tääl kirkasti
+Äkist laulullansa Atalantan kasvot?
+  Nuori Agnes, kuni pääsky ilonen,
+Uskollisin emäntänsä ylevän.
+  Lauloi hän, ja päätyi usein itkuhun
+Herttaisehen kuulijansa, toki tyynnä,
+  Mutta uneksuen kuni autuas,
+Kauvas katsahtaen Atalantta seisoi.
+  Toki armahimmasti hän katsahti
+Vuoren rinteheltä laaksoon himmeään,
+  Koska uljas ratsastaja lähestyi
+Komeata linnaa orhil pyrskivällä,
+  Nuori Arnold, linnan-immen sankari.
+Ihanahan oli tämä hetki,
+  Hetki oman yljän lähenemisen.
+Tuli kaunis ritari ja riemu paisui
+  Korkealle, riemu taivahan;
+Sillä jumalien liekkinähän poltti
+  Atalantan lempi kuni aurinko;
+Ylös ritari myös ihasteella katsoi
+  Kohden morsianta mustakiharaa
+Kuni kohden ilmestystä hämärkaunist.
+  Koska oil hääpäivä heidän nouseva,
+Kuni määrättihin viime eron-hetkel?
+  Ennen kuni kaari tämän vienon kuun
+Kultaviiluna taas pyöreänä loistaa.
+
+Mutta kertoelmani käy pilvihin,
+  Kaupungista suuresta ne pilvet karkaa
+Myrskyn hurjan heittäminä linnahan.--
+  Valtikkansa hellitti ja hautaan vaipui
+Lempee ruhtinas, ja taasen vallan sai
+  Joukkonensa hirmuhallitsija herra,
+Jonka kerran immen isä ankara
+  Ulos maasta syöksi; mutta hirveänä,
+Verijanova ja kostonhimova,
+  Taasen istuimelta silmänsä hän iski.
+Mikä miehen valta-sana ensimmäin,
+  Koska päähänsä hän kultakehän painoi?
+Tämän lausui peloittava ruhtinas:
+  »Huomatkaatte, käskyläiseni, ja tehkäät
+Mitä käsken. Vuorilinna komea,
+  Rakentama miehen, valtarikkojan,
+Unterwaldenissa seisoo, kuni tiettään.
+  Mutta minä valan olen vannonut,
+Että kauvemmin ei seisköön tämä linna,
+  Pilvein korkeudes tuol; se vaipukoon
+Riistämänä sotilasten ahneen joukon.»
+
+  Somas rauhas Atalantan asujaamet
+Askartelit suojas muurien,
+  Kukin tyytyvänä tehtäväänsä tehden;
+Mutta äkkiin ampui myrsky ukkosen.
+  Kuului vaskitorvein pärinä ja huuto,
+Huuto hurjain miehien, ja räikynäl
+  Portit, ovet auki iskettihin linnas,
+Atalantan rauhanlinnas.
+  Mutta kauhistuen linnan asujat
+Tuonne tänne pakenivat yöseen kohtuun;
+  Tuonne Atalantta kasvoil vaalehil,
+Tuonne Kaarin, silmät pallohina pyörtäin,
+  Riensi, kaamea; mikä minnekkin.
+Miesivoimaa löytynyt ei rauhan linnas,
+  Jossa ryövärjoukko riistäen nyt käy.
+Sieltä huuto, kirous ja nauru kuuluu,
+  Kuuluu sälähteleminen akkunain,
+Koska huoneen riista kilvan jaksetahan
+  Ahnehitten kynsiltä, ja aikojen
+Luomat kuvapatsahat ja ritarkilvet
+  Kirveillä ja keihäil maahan runnotaan.
+Siitä, paljahaksi pian riistettynä,
+  Tuliloimona jo linna lekkoaa
+Öisel tunturilla, kajastaen kauvas.
+  Palo ankar oil; ja näki aamuinen
+Synkän raunion vaan ylpeästä linnast.
+
+  Yössä tummas harhaeli Atalantta.
+Löysi viimein valjetessa koillisen
+  Laakson varjossa hän tuttavien huoneen;
+Toki turhaan tälle ovelle hän löi.
+  Kuuli vaeltaja vastauksen kolkon:
+»Kieltää meitä avaamasta oveam
+  Sinulle, oi neito, ruhtinaamme uhka,
+Jonka miehet keihästetyt, miekkavyöt,
+  Vielä vaiheillamme karmehina käyvät.»
+Siitä huonetta hän toista läheni,
+  Ovelle sen kolkutti, mut saman äänen
+Humajavan kuuli yössä kulkija.
+  Vielä kohden majaa kolmatta hän astui,
+Astui huoneheesen; mutta katsannot
+  Häntä vastaan käyvät kylmät, lausuellen:
+»Älä viivy kauvan alla kattomme,
+  Älä ruhtinaamme uhkauksen tähden.
+Elles onneamme tahdo hämmentää.»
+  Sillon synkeänä, harmistuen jatkaa
+Vaeltaja tiensä; niinpä heistä käy
+  Emäntäinen vallan ylistetty ennen,
+Heistä, joille vielä eilen ammensi
+  Linnanimmen yltäkylläisyyden sarvi.--
+Synkeänä Atalantta käyskelee,
+  Mailman kiittämättömyyttä mietiskellen,
+Tuota julkeata petoo; käyskelee
+  Huokuen hän, kaatuneena suuruutena.
+
+Äsken linnan haltijatar korskea;
+  Hame yllänsä nyt rikkaus on ainoo.
+Mutta myrsky ankarampi ensimmäist
+  Immen ennätti, kun sanoman hän kuuli:
+»Kaunis Arnold, Atalantan lemmitty,
+  Valinnut on itsellensä toisen lemmen,
+Neidon ihanimman keisar-kaupungis;
+  Siellä majesteetin paisteessa hän väikkyy.»
+Niinpä sanoma kuin nuoli pitkäisen
+  Alas iski Atalantan kiirehelle,
+Hänen peitti pimeyteen autioon,
+  Kuni pilvi varjokas kuun kasvot peittää,
+Koljo kuutamoinen yöksi mustaks käy.
+  Syvä tuskan henkäys päin tähtein tienoon
+Hänen huulillensa vaikerruksen toi:
+  Impi huusi, ääni kiljuvana kaikui,
+Huusi koito halki vimman synkän yön.
+  Povi nousi, kaatui kuni aalto myrskys,
+Koska hänen sydämmensä ystävä
+  Pimeyden ruhtinaksi musteni
+Hänen silmissänsä, taivaan-kaunis ennen.--
+  Mutta ääni, joka äsken valitti,
+Hetkessä nyt muuttui kirouksen kieleks,
+  Ulosammentaen vihan oikean.
+Toki; tuskin oli kirouksen kuuro
+  Vuotamahaan alkanut, jo vaikeni
+Neitonen ja alas tanterelle vaipui
+  Kastelemaan helmojansa kyyneleil.
+Kauvan itki hän ja väkivaltaisesti,
+  Rinnas kadotetun lemmen katkeruus,
+Riutumus ja vihan kuluttava loimo.
+  Niinpä sydämmensä kimmain taistelos
+Atalantta oljentelee kaltehella
+  Himmeen niitun. Aurinko Helvetian
+Puolipäivän korkeutta lähestyvi.
+
+  Mutta kiiriipä jo sama aurinko
+Taivaan alasmäkeä; tok viipyy vielä
+  Atalantta ikävyyden niitulla.
+Mutta eihän enään kyynel vuoda
+  Eikä rinta jätise, vaan tyyven taas
+Onpi hänen olentonsa, tyyven, kylmä;
+  Katse yhtiälle yhä tuijottaa.--
+Viimein niitun heittää hän ja käyskeleevi
+  Jalona ja huoletonna eteenpäin
+Vakavilla askeleilla. Rohkeana
+  Povi nousee taas ja ihanainen pää,
+Jonka hiuspalmikot kuin kärmeet mustat
+  Luikertelee vaeltajan hartioil.
+Käyskelee hän, koska säteilevä päivä
+  Länteen kaatuu; mutta päivän paisteessa
+Vaaleana loistaa poski pyöree immen,
+  Niinkuin lumitutkahimet tunturin
+Tuossa itäisessä ihanasti loistaa.
+  Huomaa impi, kuinka vuori kimmeltää,
+Seisahtaa ja kuni hymyä hän tahtois;
+  Mutta karvaus, koiruohon katkeruus
+Hänen huuliltansa hymyn himmentää.
+--------------
+--------------
+
+  Eipä lapsi helleyden helmaan tullut.
+Samennus jo entisien aikojen,
+  Muisto verisestä riidoist veljeskunnan
+Hämäränä väikkyi Atalantan silmis.
+  Viipyi neito päivän heimon huomassa,
+Viipyi kaksi, mutta aamul kolmannella
+  Pakeni hän ylenkatseen linnasta,
+Läksi kerran vielä omiensa luoksi
+  Kartanohon toiseen; siellä viipyi hän
+Hetken synkeän, jo toisella hän poistui,
+  Poistui vimmoissansa kuni tuulispää;
+Sillä kärsimyksen lapsen tarkka silmä
+  Pian huomas katsantojen kylmyyden,
+Sydämmien kuolettajan. Pois hän kiiti,
+  Kohden alppein korkeutta pakeni.
+
+Mutta samoaa hän, alat hurjasti hän
+  Rientää yli vuorten, halki metsien,
+Teroittaen katsantonsa lakkaamatta
+  Kohden tunturia pilvikorkeaa,
+Kohden jäistä pyrstöö, komottaen tuolla.
+  Kiivahasti kiirehtii hän, haastelee
+Äänel kimmeällä, tulisella kielel
+  Jätti-uroholle kylmäs haarniskas:
+»Vuori, ota jäiseen helmahaasi koito,
+  Pian elämänsä liekki sammuta;
+Sillä sulosempahan on neidon kuolla
+  Vinkan, hyyrtehisen henkäykses al,
+Kuni alla ihmislasten kylmäin silmäin
+  Sydämmeni tuhansittain kuolee tääl.
+Ota helmahaasi, ota helmahaasi
+  Atalantta, linnanimpi hyljätty!»
+Niin hän lausui lakkaamatta kiirehtien
+  Kohden maaliansa kylmää, korkeaa.
+Mäet jyrkät alenee ja laaksot nousee
+  Neidon jalkain alla, koska juoksee hän,
+Juoksee eikä huomaa, että yö on tullut
+  Kasteinen. Ain hurjana hän samoaa,
+Kunnes viimein väsyneenä maahan kaatuu,
+  Vaipuu uneen horrouden sikeään.
+
+Mutta yö on poistunut ja päivä nousnut,
+  Koska herää unestansa impi taas.
+Ympärillensä hän katsoovi ja huomaa
+  Rintehellä pienen majan matkan pääs.
+Mutta ulos majasta käy miesi vanha,
+  Kohden lammastarhaansa hän astelee
+Seuraamana vienon tyttösen. Hän päästää
+  Ulos laitumille lammaslaumansa
+Kirjavan, ja itse paimeneksi lähtee.
+  Vaeltaja häntä vastaan kiirehtii,
+Atalantta hälle murheisena lausuu,
+  Nimensä ja kohtalonsa kätkien:
+»Kuule, miesi vanha, vaeltajan ääni,
+  Onnettoman pakolaisen anomus.
+Suo mun ajan viipyä sun kattos alla,
+  Suo mun nauttia sun tules lämmintä
+Ja sun leipääs syödä. Sulle palkinnoksi
+  Tahdon olla palveljasi ahkera,
+Joko päivän huoneheessa askartellen
+  Tahi lampahitas vuoril vaalien.»
+Tuohon ukko vastas, partahinen paimen,
+  Laupeasti neidon puoleen katsoen:
+»Tule huoneeseeni, kovan onnen nainen,
+  Tule tämän lapsukaisen hoitajaks,
+Jolta äsken äiti armas kuoli,
+  Kuoli emäntäni, oma tyttärein,
+Kuoli vuonna menneheenä isä uljas,
+  Heitti henkens tunturien retkillä.
+Astu sisään huoneeseeni rohkeasti,
+  Kuka mahdat sinä ollakkin;
+Muotos sanoo, ettes ole meidän majoist.»
+  Lausui harmaapäinen; mutta neitonen,
+Nähden pimeydes valkeuden piirron,
+  Astui matalaiseen mökkiin lampurin.--
+Oljenteli Atalantta rauhan loukos,
+  Emännöitsi: askarteli, ompeli,
+Ompeli hän pukimia pienoiselle;
+  Mutta hänen otsallansa viipyi yö.--
+Ylähällä, pilvein naapurina seisoo
+  Vuoren penkerellä maja lampurin.
+Ankaran Helvetian sä laaksot näet,
+  Näet tunturien jylhät harjanneet
+Longottavan jalkais alla, näet virrat
+  Tuhannet ja monta merta hymyvää.
+Tämä oli kuva Atalantan nähdä;
+  Mutta synkeänä alaskatsoi hän.
+
+Mutta ajan kulkee pyörä, kiirittäen
+  Ylös yhden, toisen maahan vaivuttain
+Arvelemaan, mistä kotoa me ollaan.
+  Niinpä kumouksen mahtavan se toi
+Kaupunkihin suureen. Alas istuimelta
+  Verisehen kuolemahan syöstihin
+Hirmuvaltias, ja vapauden päivä
+  Nousi kirkas taas. Ja nuori ruhtinas,
+Joka valtakunnan kruunua nyt kantoi,
+  Muisteleevi ystäviä isänsä,
+Hänen, joka, edellisnä verimiehen,
+  Kerran kansan suosiossa vallitsi.
+Tämän ystäviä poikahinen muistaa,
+  Tahtoo heidän mahleitansa lievittää.
+Raunion hän Unterwaldenissa muistaa,
+  Murheellisen patsaan neidon linnasta;
+Katso: siihen rakentaa hän linnan uuden,
+  Jalomman viel ensimmäistä, kaunistaa
+Ulkoaa ja sisältä sen kalleuksil.
+  Mutta linnan kohotessa ympärkäy
+Käsky sulohinen kaikkeen neljään tuuleen:
+  »Tulkoon Atalantta, nainen kunnian,
+Ottamahan omaksensa uuden linnan;
+  Tulkoot hänen uskolliset palveljans!»
+Kaikkialle käsky tämä armas ehtii,
+  Kaupunkeihin, kammiohon paimenen
+Ylähällä tunturil; ja valmihiina
+  Seisoo uusi linna Unterwaldenis.--
+Lähestyi jo yksi, lähestyi jo monta
+  Linnan entisistä asujaamista,
+Jotka pakenivat kauhistuksen yönä.
+  Soma Kaarin ilosena palasi
+Onnelaansa ihanaan; ja taasen kaikui
+  Ympär tienoo laulu kannis, viaton,
+Koska vartoi emäntäänsä linnan kansa,
+  Yhä silmäellen alas laaksohon.--
+Päivän pitkän vielä kallis vieras viipyi,
+  Viipyi kaksi, mutta päivän kolmannen
+Hämärtyissä lähenee tok' Atalantta
+  Etähällä, seljäs ruunan korskean,
+Pukimessaan kuni linnan impi ennen;
+  Häntä seuraa uros, harmaapartanen
+Paimenukko; aasiansa kannustaavi.
+  Sillon vastaan joukko rientää riemuten,
+Kaarin ensimmäisnä laulun helinällä.
+  Atalantta heitä tervehtii,
+Mutta ilon sädettä ei silmä anna,
+  Eihän siirry hänen otsaltansa yö.
+Joukko yöseen huomaa, huomaa vieno Kaarin:
+  Kyyneleihin sammuu hänen laulunsa.--
+Mutta valtiatar linnahansa astuu:
+  Rakennetaan juhlallinen atria,
+Tyhjennetään toivon kultahiset maljat,
+  Muistot unohduksen virtaan manataan.
+Toki synkeänä miettii Atalantta,
+  Juhla hiljaisena jymisee.
+
+Päivät nousee, päivät laskee. Kuni ennen
+  Atalantan kartanossa eletään,
+Taasen työ ja toimi hedelmänsä tuovat;
+  Ihanina loistaa vilja-vainiot.
+Kuni ennen moni kovan onnen lapsi
+  Läpi linnan väljän portin käy,
+Mikä nälkäsenä tullen, mikä taasen
+  Ravittuna, puettuna poistuen.--
+Ei tok' valkeutta mennehitten päiväin,
+  Elämällä muotoo entisyyden ei;
+Sillon valtiatar aurinkona antoi
+  Kaikkialle iloa ja lämmintä.
+Antaapa tok' impi anovalle aina,
+  Mutta kylmä oli katse antajan.
+Eipä lemmekkäästi millonkana enään
+  Pienoista hän sylihinsä viettele.
+Ja mi ennen hekumansa korkein täällä?
+  Povellansa syleilyksen ahdistus,
+Koska lohdutti hän kärsimyksen lasta.--
+  Ja mi ennen hälle ilon hetken toi,
+Semä kaikki hältä pannahan nyt pantu.
+  Laulun äänen vaikenemaan käski hän,
+Vaikenemaan kultakanteleitten kielet;
+  Jaahailevaa jutteloa tarinan
+Ethän enään kuullut iltavalkealla;
+  Siitä Kaarin murheisena huokailee.--
+Huokaileevat naiset kyynelkosteil silmil,
+  Suruansa näyttäen, tok' ainiaan
+Yksinänsä Atalantta käyskeleevi,
+  Millon aikaellen tunturilla tuol,
+Siellä seisten, kauvan-aatteleva neito.
+
+Vieriessä vuosien ei muutu muoto
+  Linnan immen vakavan, ei ikäväns
+Yksinäisyydessä yhä oljennella,
+  Vaeltella, mietiskellen viipyä.
+Millon niituilla hän käyskeleevi, millon
+  Virran partahilla. Mutta vuorilla
+Useammin toki seisovan hän nähdään,
+  Mykkä naisen-kuva, jalo, kelmeä.
+Tuollon astuupa hän ylös korkehimman
+  Alpin tutkaimelle, pilvein äärihin,
+Jossa myrskyt pauhaa.--Katso, luoteisesta
+  Myrsky jymisevä pieksee, neitonen
+Vaaleana väikkyy sumukierroksissa,
+  Kosteassa yössä pilvi-aaltojen.
+Tuonne tänne vallan temmoileevi aalto,
+  Mutta jäykkänä ain seisoo neitonen;
+Kiharansa mustat lainehilla loiskii.
+  Toki välkähtäävi päivän valkeus
+Hattarien lomasta, ja mailma aava
+  Väikkyy neidon silmäin alla pyörtäen.--
+Mutta kiljunalla luodetuuli pieksee
+  Haamua, mi tyyneheenä seisoo ain;
+Kiharansa tuulen siivil loiskii,
+  Kunnes taasen aalto pilven, kostea,
+Hämärässä kiharia pyörittelee.--
+  Mutta usein toki taivas selkeä
+Hänen kiireellään ja ympärillään päilyy,
+  Koska ilmakerroksissa eeterin
+Viipyy nainen. Mutta mitä kiehtoo silmä
+  Vuorilt katsahtajan väsymättömän?
+Mitä mietiskelee yksinäisen sielu
+  Sinertävän leimauksen kartanos?
+Tahtooko hän elämämme arvoitusta
+  Käsittää ja täällä korkeimman
+Viisauden löytää? Tahi etsiiko hän
+  Nähdäksensä kangastusta lemmen maast,
+Jossa ystävä ei ystäväänsä heitä?
+  Tuot ei kenkään tiennyt. Yhä palasi
+Retkiltänsä mykkänä hän kammioonsa,
+  Eikä hymyn ainohisen liehettä
+Täällä vienoiselle lapsellekan suonut.
+Niin hän alat valtijana synkeänä
+  Vitkon vieriessä vuosikymmenen
+Haaveksien käyskeli. Ja koitti päivä,
+  Jona Atalantan elon aamuinen
+Kerran täällä nousi. Hänen synnyinpäiväns,
+  Vuodel tällä sabathina pyhänä,
+Taasen koitti keväpukimessaan, kaunis.
+  Kaunis oli päivä, mutta ilta oil
+Vielä kaunihimpa, ilta juhlantyyni.
+  Tullessa tän illan, taasen neitonen,
+Yksinänsä, iltakelmeänä
+  Kohden harjannetta riensi. Ylemmäks,
+Aina ylemmäks hän ehti, joutui eteen
+  Hälle viimein jalaviston hämärä.
+Sisäänpä hän astui hämäräiseen yöhön;
+  Toki lumikukkasien valkeus
+Tuolle yölle päivän ihmeellisen antoi.
+  Mutta kenen löysi neito lehdon yössä?
+Metsä-impisenkö? Katso, pieni Kaarin
+  Yksin istuu kukkasien kinokses,
+Seppeliä siteleevi ihanaista
+  Atalantan kiharien kaunisteeks,
+Linnan emännälle päivän kunnioiksi.
+  Siinä vilauksen viipyi kulkija,
+Kukkassiteljälle sanahisen lausui,
+  Mutta kauvemmas hän taasen yleni.
+
+Jopa harjanteella tuolla neito seisoi,
+  Katseli hän ehtoa Helvetian,
+Joka ihanana ihmeellisen loisti
+  Alasvaipuessa alppein auringon,
+Rauetessa pyhän juhlapäivän.
+  Taasen tuolla etähällä itäises
+Kiilto lumitunturien tutkaimilta,
+  Joiden säikkä ilman liepeen reunastaa,
+Levi taivahalle, sädekiilto ankar;
+  Ja he korkeuden luhtiin kohosit,
+Kukkulat, kuin pyhät immet valkeis vaatteis,
+  Tuliloisteheessa monen kynttilän.
+Mutta alahalta vainiot ja virrat
+  Kajastivat tuntureille vastahan,
+Myhäellen armiaast, ja virran purjeet
+  Pyhäs kajasteessa vitkon retkeilit,
+Kauka-vuorilt kaikuessa paimenien torven.
+  Kaikki lemmen kuva. Kuvan ankaran
+Näki tämän allaan Atalantta jalo,
+  Näki hän, ja poski vaalee kuumeni.
+Mutta käärittihin maa ja taivas
+  Ruskoon riutuvaan, ja seisoit kukkulat,
+Metsät, virran venheet kuni kultavaatteis
+  Hiljaisessa hetkes ilta-hämärän.
+Kaikui toki halki ihmeellisen illan
+  Kaukahalta tunturien torvi ain,
+Kaikui häntä vastaan tornin-kellon ääni
+  Sälähtäen laaksost. Äänen ankaran
+Kuuli tämän allaan Atalantta jalo,
+  Kuuli hän, ja povi tulta löi;
+Tunsi halun polttavan kuin sulkemahaan
+  Sylihinsä mailman kaiken, lausumaan
+Helleyden kieltä, jossa mykkänä hän
+  Käynyt oli kauvan. Aikaan menneesen
+Katsahti hän kuni kamalahaan juopaan,
+  Koska, rinta levotonna huokuen,
+Iltana hän seisoi katumuksen vuorel.
+  Vielä toki tahtoi neito hillitä
+Kapinan, mi sydämmessä riehui, tuima.
+
+  Mutta kuuluipa nyt ääni muinoinen
+Jalaviston hämärästä helähdellen,
+  Koska lauloi siellä Kaarin lempeä,
+Lauloi ihanasti, metsä tumma kaikui.
+  Kaarin, ettäs rikkomahaan rohkenit
+Kieltoo kovaa, korottamaan heljän äänes,
+  Koska lähellä hän seisoi, kieltäjä.
+Mutta vapaastihan korotit sä äänes
+  Laulamahaan kaipauksen joutsenest,
+Joka merel aaval harhaeli kauvan,
+  Toki löysi viimein kukkassaariston.
+Vilkkahaana Atalantan korvaan
+  Laulun hopeainen virta kiirehti
+Ylös vuoren selkämälle. Hurja myrsky
+  Nousi hänen povehensa paisuvaan,
+Korkealle karkelivat syämmen laineet.
+  Mutta siinä seisten, käsi otsalla,
+Koska mustenivat hälle maa ja taivas,
+  Huusi linnan neito: »Kaarin, lapseni!»
+Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut,
+  Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.
+Mutta läksi heti alas harjanneelta
+  Juoksemaan hän kohden äänen kaikunaa.
+Tuimasti hän juoksi, lensi, vaihka tanner
+  Pyörsi hänen silmissänsä pimeten.
+Riensi hän, ja äkisti nyt maahan kaatui,
+  Koska hurmeen ulos suustaan syöksi hän
+Kultapilvenä, ja punattihin kentäs;
+  Siinä hetken huokuen hän huovahti,
+Riensi taasen kohden armahinta ääntä.
+  Kerran toki seisahtaa hän, nojaten
+Vasten röystehistä pallasta ja huutaa
+  Alas kohden jalaviston lehtoa,
+Huutaa äänel leppeästi kaikuvalla,
+  Pientä laulajata luokseen kutsuen:
+»Tule, Kaarin, minä syleillä sua tahdon,
+  Tule kiirehesti, lapsi kaunoinen!»
+Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut,
+  Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.--
+Tuosta taasen Atalantta, linnan impi,
+  Lumikelmeänä samosi
+Kohden lehtoa, ja lehdon ennätti hän
+  Kukkasvuotehelle alasvaipuen
+Äänetönnä. Mutta avettuhuun helmaan
+  Luokseen viittasi hän vienon laulajan,
+Viittasi hän, katsoi puoleen lemmekkäästi.
+  Sillon Kaarin heti ylös karkasi
+Kiljahtaen tanterelta, seppel kädes,
+  Kiljahtaen, huomatessaan korkean
+Emäntänsä aaveheena lehdon yössä
+  Hälle helmans aukasevan mykkänä.
+Mutta riensi Kaarin ihanaiseen helmaan,
+  Kuni houreessa hän alasraukeni;
+Atalantta hänen sylihinsä sulki,
+  Hänen huulillensa painoi suutelman
+Pyhän, lemmen tulta täys, ja katsahti hän
+  Vielä kerran häntä kohtaan suloisest.
+Siitä kallistui hän lehdon kukkaskohtuun
+  Kylmänä, kun sielu ruumiin kammion
+Heitti ainiaaks. Mut vielä kuolemassa
+  Atalantta vienoistansa syleili,
+Armahinta laulajaa, mi häiriössä
+  Lemmen hekuman ja kammon huovahti.
+Hetki vieri; viimein Kaarin, aina helmois
+  Kuolleen emäntänsä, päänsä kohotti
+Ylös rinnoilt kylmiltä kuin jää. Hän katsoi
+  Hämmästyen kohden naista kalveaa,
+Katsoi ympärilleen kuni lapsi villi.
+  Ei tok' pyrkinyt hän kuolon kahleista,
+Ei, vaan hekumalla hurjalla hän viipyi
+  Tämän helman ihanassa kylmyydes.--
+Makasihan maassa lumikukkaskranssi,
+  Senpä sieppasi hän kätehensä tuskal,
+Sillä seppelöitsi Atalantan kiireen;
+  Ja hän synkeästi hymyili.
+Siitä kiharistaan kourin temmasi hän,
+  Koska, tuijottaen taivaan kumohon,
+Lauloi kimmeästi vaikertavan laulun,
+  Laulu vaikertava linnan ennätti.
+
+Linnassapa asujaamet arvelemaan,
+  Miksi laulu hurja, ihmeen murheinen
+Ilman ääris temmelteli kiljunalla,
+  Millon riutuvana, millon ärjyen.
+Arvelit he, taasen kuultelit he tarkoin
+  Ympärillä korkeuden luhtia
+Aina kajahteli sama murheen ääni.
+  Sillon vuoren kaltaa ylös kulkemaan
+Linnan kansa kiirehti; ja lehdon suojas
+  Kukkasvaipal valkealla löyttihin
+Yhteenliitettyinä kuolon, vimman vieraat.
+
+
+
+OLI MULLA KULTA KAUNOINEN
+
+  Oli mulla kulta kaunoinen
+  Ja ilonen kuin aamu;
+  Eikä muistostani koskaan men
+  Se tyyni taivaanhaamu.
+Viel kuolon maassakin mun korvissani kaikuu
+    Äänensä lempeä.
+
+  Kuni kannel länsituules soi,
+  Niin ääni kauniin immen,
+  Unet ihmeelliset mulle toi
+  Se heljä ääni lemmen,
+Sen kuulen vielä muiston mennehestä mailmast,
+    Riutuen kuulen sen.
+
+  Hetken Paimelasta muistan ain,
+  Kun pilvi synkee pauhas,
+  Pian päivä toki voiton sai
+  Ja heljän helmans aukas
+Ja Pohjannummen niitult himmeältä kuului
+    Impeni huuhellus.
+
+  Muistelenpa hetkee ankaraa--
+  Oi muisto pyhä aina!--
+  Tuol Kauniaisten ahoilla
+  Ma seisoin sunnuntaina,
+Ja kaukahaalla huokailivat torninkellot--
+    Kultani kuollut oil.
+
+  Impi kuoli, lausui kuoltessaan:
+  Pois taivaan maahan lähden.
+  Murheemm' riensi kyynelvirtahaan
+  Tuon taivaan-immen tähden,
+Mut taivaan murhe kyyneleistä leimahteli,
+    Polttaen autuaast.
+
+
+
+KONTIOLAN KASKI
+
+Jylhä kuusisalo kaskeksi on kaattu
+Pohjarintehelle Kontiolan vuoren,
+Jossa, ennen lankeemista talven lumen,
+Moni kirves läimähteli päivää monta
+Kouras monen urosen, ja metsä kaatui.
+Korkea on vuori: kauvas kaikkialle
+Silmäs kantaa seistessäsi harjanneella;
+Taasen astellessas kallioista tietä
+Mäikyy jalkais alla, kumahtelee kuuset,
+Kumahtelee, kamahtelee, korpi kaikuu.
+
+Melkonen on kaski: tuhat askeletta
+On sen pituus ilmast itäisestä länteen,
+Levyys seittemän ja sata päiväst pohjaan.
+Ja sen risurytö ruskea ja runsas,
+Kuivattama kesäpäiväin kirkkaan poudan,
+Peittää kallistuvan rinteen, peittää monta
+Karhunkontoa ja surenluolaa monta.
+Mutta kasken partahalta vuoren juureen
+Mäel kaatuvalla seisoo vielä metsää,
+Kuusistoa, armahtamaa kirveen terän,
+Seisoo kuni partahinen sankarlauma
+Alaskatsahdellen tappotantereesen,
+Jossa joukko veljeksiä, uneksuen
+Kuolon unta, maahan kaadettuna makaa.
+---------------
+---------------
+
+Niinpä neito, mutta sanoi taasen poika:
+»Siellä talo, jonka pirtis laakeassa,
+Jonka aittamäel käyskelet sä kerran
+Tommin emäntänä, kiltist askartellen.
+Siellä talo kaltevilla pelloillansa,
+Nurmillansa heinäsillä, joilla kerran
+Tommi isäntänä kylvelee ja niittää
+Päivän helottaissa, mutta illan tulles
+Käyskelee taas oman emäntänsä luoksi.»
+
+Niin hän lausui, mutta myhäellen neito
+Yhä katsahteli koillisehen kauvas,
+Huuliltansa kuului toki sanat:
+»Kontiolan päivä, voiton, lemmen päivä,
+Pysy pyhänä mun muistossani aina!»
+
+Tuohon uljas Tommi, otsal riemun loiste:
+»Pysy muistossani, sinä päivä jalo!
+Keltä sain mä käsivarsihiini voiman,
+Työhön, toimeen uuden voiman? Ken mun silmäin
+Kirkasti? Se impi, joka kuusen juurel
+Tuolla seisoi hämärässä kultaisessa
+Vuodattaen korvihiini taivaan kieltä.
+Sinua mä kiitän, ihanainen impi!»
+
+Mutta neito, kauvas katsahdellen aina,
+Taasen haasteleevi äänel vakavalla:
+»Ken soi mulle mahdin lausumahaan kieltä,
+Joka uuden väen, voiman sulle antoi?
+Korkeuden henki, rauhan tyyni henki.
+Mutta ken mun ylös katsahtamaan nosti
+Kohden taivahitten vainioita?
+Kasken juhlaisesti lainehtiva liekki,
+Joka aaltoeli pilvein tanterilla.
+Teitä minä kiitän, Kontiolan loimot!
+Yli kaiken toki häntä minä kiitän,
+Valtiasta tulen riehuvan ja myrskyn.»
+
+Niinpä haastelit he onnen kalliolla
+Aurinkoisen ehtiessä lännen rantaan.
+
+
+
+
+
+
+LYHYET KERTOMUKSET
+
+
+
+
+KOTO JA KAHLEET
+
+
+Metsässä eräällä kivisellä aholla seisoo pieni uudistalo. Sen
+eteläisellä puolella näemme somalla, päivänkaltevalla rinteellä
+vihannot pellot, peltoen alla niityt; mutta pohjoisessa kohoo ylös
+korkea, harmaa vuori, jonka harjulla seisoo muutama matala ja kuihtuva
+mänty.
+
+On kaunis sunnuntai-ilta kesäkuussa. Heleästi paistaa aurinko
+länsitaivaan jyrkältä, lähestyen metsien reunaa. Vuorella näemme kaksi
+miestä. He ovat isä, joka tämän uudistalon jylhästä korvesta rakensi,
+ja poikansa, joka parhaillaan hallitsi isäntänä samassa talossa.
+Hauskalla, iloisella silmällä katselevat he luontoa, joka heidän
+jalkaensa alla näytäiksen kesän täydessä puvussa. Me kuullelkaamme
+heidän kansapuhettansa.
+
+Sanoi isä: »Poikani, sinä olet onnellinen; raitis on ruumiis ja mieles;
+on sinulla nuori, rakastettava vaimo, jonka par'aikaa näen astelevan
+kotoansa kohden tuolla niitulla, ja isä olet sinä terveelle, korealle
+lapselle. Ja mitä vielä? Vapaana asut sinä omalla turpeellas, jonka
+kamaralta sua kenkään ei karkoita pois. Ja katsos kuinka niityt ovat
+mehuisat ja mikä muhkea oras tänäkin kesänä lainehtii pellollas.
+Poikani, huomaitse onnes».
+
+»Siihen tyydyn, isäni; mutta huikeammin, suruttomammin tässä elettäis,
+jos tuo naapuritalo tuolla, Raiskio, joka kohta myydään, joutuisi
+alleni myös, liittyisi yhteen kototaloni kanssa. Aatos, että joutuu se
+kohta jonkun toisen omaksi, vie minulta usein öitten unen.» Niin lausui
+nuori, uljas isäntä Eerikki vanhalle isällensä.
+
+»Näenpä ettes vielä voi arvata rauhallisen onnes kalleutta. Mutta enpä
+sitä ihmettele. Ethän ole vielä nähnyt tuhon mustaa, hirmuista
+peräseinää; raatamista raskasta olet tosin koettaa saanut ja siinä
+kestänyt; mutta käärittynä helmahan onnettomuuden et ole vielä
+oljennellut, ja siitä sun korkeus varjelkoon.»
+
+»Kuitenkin onneeni tydyn, sen sanoin; siinä, missä oli kylliksi teille,
+olkoon minulle myös ja kaikelle perheelleni.»
+
+»Hyvä! Mutta muista, huomenna sun tulee lähteä kaupunkiin; sentähden
+nyt rientäkämme varustamaan kuorma.»
+
+Niin haasteli isä ja poika kesä-illan liepeässä ilmassa vuorella ja
+riensit he viimein toimiinsa alas. Kotiin asteli myös pitkin pellon
+viheriäistä pientaretta Eerikin vaimo, nuori, keltatukkainen, lempeä
+nainen; syvä tyyneys ja vakuus asui hänen otsallansa. Riensi häntä
+vastaan eräs nuori tyttö, kantaen sylissänsä pientä, riepasta lasta,
+Eerikin ja hänen vaimonsa ensimmäinen rakkauden hedelmä. Rinnoillensa
+äiti lapsensa otti, istui tuuhean tuomen juurelle talon viheriällä
+pihalla, säteilevällä katsannolla povensa hän paljasti, ja pienoinen
+nautti ihanata ravintoonsa. Siinä istui onnellinen äiti, koska karja
+kujalla kotiin lähestyi ammuen ja kelloen kilinällä; ja kodon portilla
+seisoi nyt myös isä ja poikansa Eerikki. Vaimo, lapsi povella, tuomen
+juurelta ruohosella kedolla tervehti miestänsä iloisella myhäilyksellä,
+ja samoin vastasi häntä mies. Hellästi he rakastit toinentoistansa.
+
+Uljaasti valmistavat nyt kaupunkikuormaa isä ja poika. Siinä kirveet
+paukahtelee ja köysiä kiivaasti jännitellään. Mutta talon lehditetyssä
+tuvassa nuori emäntä palvelijansa kanssa perheelle ehtoollista rakentaa
+ja evästä hänelle, jonka huomenna on matkalle lähteminen.
+
+Honkasen, valkean pöydän ääressä istuvat viimein talon asujaimet
+kaikki, ja koska atria on päätetty, rientää he unen lepoon. Rauha ihana
+vallitsee sekä sisällä huoneessa että ulkona tyyneenä kesäkuun yönä.
+
+Kaupunkiin Eerikki matkusti, kauppansa onnistui, ja viimein joutui hän
+seuraan iloisten kumppanien, joiden kanssa näemme hänen lopulta istuvan
+korttipöydän ääressä. Joukossa löytyi myös eräs petollinen pelaaja,
+tarkoittaen tässäkin tilaisuudessa harjoitella konstiansa. Kurjat
+kohtalot ja pahuus oli painanut inhoittavan kuvasimensa hänen
+kasvoillens'. Mutta luulipa toki olennossansa näkyvän jotain, joka
+osoitti, ettei vielä kaikki siemenet johonki parempaan olisi
+menehtyneet hänen povestansa. Toki, nyt harjoitteli hän kavaluuden
+ammattiinsa, ja Eerikki, huomaten hänen petoksensa, tulistui, rynkäsi
+hänen päällensä kuin kotka, ja ankaran muistutuksen sai pettäjä hänen
+kädestänsä.
+
+Hetki kului. Petollinen pelaaja ilmoitti kadottaneensa kellonsa;
+yleinen katselmus pidettiin ja se kaivattu kappale löydettiin viimein
+Eerikin taskusta. Kaikki seurassa katsahtelit kauvan hämmästyen hänen
+päällensä. Hän itse kamastui, hän kauhistui, eikä tainnut moneen aikaan
+sanaakaan lausua. Viimein hän vimmoissansa vannoili ja sadatteli
+taivaan nimessä ei tietävänsä, kuinka kello on joutunut taskuunsa. Tämä
+ei auttanut. Hän vangittiin, johdatettiin linnaan, ja jääkylmä väristys
+karsei hänen ruumistansa, koska eteensä avattiin vankihuoneen musta,
+hirmuinen rauta-ovi. Pian istui hän kahleet jaloissa lavallansa, ja
+epäilyksen hurmiossa viehkeilivät hänen aatoksensa, jossa tilassa hän
+viimein kallistui alas ja nukkui. Mutta hirveämpä vielä tätä oli
+heräämisensä yöllä. Kylmät kahleet, akkunan paksut kalterit, lujasti
+teljetty ovi ja huoneessa haudan pimeys ja äänettömyys; kaikki tämä
+synnytti sielussansa äärettömän kauhistuksen. Hän muisteli kotoansa
+kivisellä aholla yläpuolella vihantoja peltoja ja korkean vuoren alla.
+Hän muisteli kaunista, lempeätä vaimoonsa, pientä lastansa ja vanhaa
+hurskasta isäänsä, ja koskena juoksit kyyneleet poskillensa. Hirmuinen
+kohtalo, olla syntynyt, kasvanut ja miehistynyt metsäsessä majassa
+keskellä hymyvää luontoa, parissa luonnonlasten lämpysten sydänten, ja
+äkisti tulla syöstyksi kylmien kivimuurien sisään ja vielä kylmempien
+vankivartiain huomaan! Tämä oli Eerikin kohtalo nyt.
+
+Kauhea oli myös hetki, koska Eerikin onnettomuus tuli tiedoksi hänen
+kotonansa. Se oli käsimuserrusten, valituksen ja itkun hetki.
+Liikkumatta toki istui vanha isä pöydän päässä; mutta kosteat silmänsä
+ja huultensa vapiseminen näytti, kuinka vallattomasti sielunsa
+temmelsi. Mutta tuska perin valloitti hänen nuoren miniänsä, joka
+kiljui sydämmensä ahdistuksessa, tempoili koreata, keltaista tukkaansa,
+viskellen itseänsä sinnen tännen, ja hänen silmissänsä synkeä himeys
+peitti päivän valon. Viimein huomasi hän pienen, korean lapsensa; hänen
+sieppasi hän syliinsä, likisti sen vasten rintaansa, ja niin asettui
+vähitellen hänen sielunsa myrskyvä vimma ja sijan sai kyynelten
+helmivirta.
+
+Monta päivää uudistalon tuvasta huokauksia kuultiin ja itkusta
+raukenevia katsantoja nähtiin; mutta viimein vallitsi toki huoneessa
+hiljainen, äänetön murhe. Kaukainen, riutuva toivon liekki loisti tämän
+talon asujainten silmistä, sen toivon, jonka esine on hautamme toisella
+puolella. Onnellinen hän, joka päänsä taitaa painaa ijankaikkisen isän
+helmaan; hän viimein kaikki kantaa voi.
+
+
+Kulunut on kaksi viikkoa. Kohdataksensa vangittua miestänsä on talon
+nuori emäntä kulkenut kaupungissa, mutta eipä laskettu heitä suullisesti
+toinentoistansa kohtelemaan. Sanomattoman murheellisella mielellä
+lähti jälleen kotihinsa vaimo; mutta lähdettyänsä saattoipa toki
+vankivartia Eerikille melkoisen nytyllisen ruoka-aineita, jotka
+laittanut oli oman vaimonsa hellä käsi.
+
+On heinäkuun ilta. Eerikki, syventyneenä aatoksiin, istuu hämärtyvän
+vankihuoneen lavalla. Huomenna on päivä, jona hänen tulee lähteä
+tutkintoon ja kuulla tuomionsa. Hän uumoili kellon joutuneen taskuunsa
+toisen miehen käden kautta, ja hänen sydäntänsä leikkeli, tietäessään
+olevansa mustimman petoksen saaliina. Aatos, olla syyttömästi pidettynä
+niin halpana pahantekijänä kuin varas, taitamatta todistaa
+viattomuuttansa, se aatos puree ytimiin. Mutta Eerikkiä lohdutti
+kuitenkin tieto, olla viaton edessä kasvoen korkeuden Herran. Näissä
+mietteissä ja muistellessa armasta kotoansa kivisellä aholla, harmaan
+vuoren alla, istui mies, ja tehtyään iltarukouksensa, ja hartaammin
+kuin koskaan ennen, vaipui hän lopulta syvään uneen.
+
+Uneksumisen siivillä kiiteli hänen mielensä ulkona vapaassa luonnossa.
+Hän näki taivaan reunalla kototienoonsa metsäin ihmeellisen hienoina
+väikkyvän hopeavalkeassa ilmassa; sinertävät virrat hän näki ja koskien
+kohinan kuuli, ja ihanalle tuntui hänelle unensa. Metsien sanomaton
+hienous ja hiilakkaisuus kirkkaassa ilmassa tunkesi armahimmalla
+hekumalla hänen sielunsa syvyyteen. Hän heräsi, loiskahti ylös
+sijaltansa, mutta--mikä vimma!--kahleet kalisit jaloissansa. Hänen
+silmänsä tuijotteli, hirmuisesti vääntyivät huulensa, ja, kiivaasti
+painaen kätensä vasten otsaansa, kallistui hän vuoteellensa takaisin.
+Siinä hetken maattuansa synkeimmässä mielenlaadussa, nousi hän taasen
+ylös, puki päällensä ja varusti itsensä tutkintoon.
+
+Kuuluu vihdoin askeleita hämäräisestä käytävästä, rauta-ovi avataan ja
+sisään astuu vankivartia ja hänen seurassansa petollinen,
+kortinheittäjä kolkolla muodolla. Tästä kummastuu Eerikki ja vielä
+enemmin, koska vihamiehensä lankee polvilleen hänen jalkainsa juureen
+lausuen:
+
+»Hellitä kahlees, mies; minun on vuoro niitä kantaa nyt. Sinä viaton
+olet, mutta minä täynnä petosta kuin perkele. Hellitä kahlees ja anna
+ne minulle, minä huvikseni niitä kannan monen syntini sovinnoksi».
+
+»Mitä tahdot? Selitä!» lausui Eerikki.
+
+»Kuule tunnustukseni: minä itse saatoin taskuus kellon, kostaakseni
+sinua. Viaton olet sinä. Ja nyt, kiroo minua, jo ennen kirottua. Sinä
+viaton olet».
+
+Vankivartia sanoi: »Sen on hän asianomaisille jo ilmoittanut
+vierasmiesten kuullessa. Sinä olet vapaa, ja minulla on käsky hellittää
+kahlees. Tänne tamppi ja väkivasara!»
+
+Haasteli nyt Eerikki: »Siis astuu taivas helvettiin alas lausuen
+onnettomalle sielulle siellä: nyt on sovinnon ja riemun päivä, tule
+helmahani; sillä kaikki on anteiksi annettu. Mitä olet tehnyt, mies!»
+
+»Pimeyden työn».
+
+»Mutta olenhan onnellinen nyt! Kohta on sylissäni ihana, armahin
+vaimoni, kohta isäni ja lapseni. Oi sä pienoinen!»
+
+»Taivas, tyhjennä hänen päällensä koko autuutes sarvi!» sanoi
+syntejänsä katuva mies.
+
+»Kohta mun vuorittaa kodon metsät ja peltoen heilimätuoksu.
+Todellisuudessa nyt kaikki on yhtä ihanata kuin unessa menneenä yönä.
+Se uni vapautta ennusti, se oli taivaan uni. Siis olet tunnustanut,
+mies? Mikä pakoitti sun siihen?»
+
+»Omantuntoni vaivat kauheat. Oi, viattomasti kärsinyt mies! taidatko
+vielä anteiksi antaa?»
+
+»Kaikki, ja sydämmeni pohjasta. Olis mulla enemmin sulle annettavaa,
+niin antaisin. Toki, jääpä multa tänne jäljelle muutama leipä, vaimoni
+kädestä tullut--sinä lempeä iltatähti!--jää, multa muutama leipä jää;
+ne olkoot sun perintös.»
+
+»Ne tarvitset itse eväänä tielläs.»
+
+»Mua evääni kotona vartoo; älköön murenata ennen suuhuni tulko. Minä
+aamukarjan laitumelle kulkevan näen kujalla lähellä Keltaniemen
+niittua. Ota vastaan almuni, mies; täällä on ravinto joteskin tiukka.
+Ota vastaan, sen sulle sydämmestäni annan.»
+
+»En löydä sanoja kiitokselleni sua kohtaan. Myös kiitän taivaan Herraa,
+joka silmäni avasi vielä näkemään kadottavaa pimeyttä, jossa
+oljentelin. Tule, rautakahle, sä ihana, viileä voide polttavalle
+omalletunnolleni!»
+
+Niin haastelit he, ja koskipa tämä kohtaus vankivartianki sydäntä. Hän
+tehtävänsä teki, päästi kahleista viattoman miehen; ja niinkuin janoova
+peura rynkäsi Eerikki linnasta ulos. Mutta sen toisen, kurjan, jalkohin
+kilisevät raudat kiinnitettiin ja ryskinällä taasen teljettiin
+vankihuoneen raskas ovi.
+
+
+Kuumasti paistaa puolpäivän aurinko. Pitkin santaista, tomuvaa tietä
+astelee kiivaasti Eerikki kotoansa kohden. Hän astelee lepäämättä,
+tuntematta yhtään väsymystä, ja ilon tulesta silmänsä liekehtii, koska
+liehtoo häntä vastaan kesän liepeä tuuli. Ilta lähestyy, vaeltajamme
+poikkee sisään erääseen majapaikkaan, jossa hän kohtaa kaksi nuoruuden
+ystävää ja kylänmiestä. Heillä oli jo tietona Eerikin onnellinen
+vapautuminen vankeudesta ja siis hänen viattomuutensa myös. Riemuten
+käyvät he tervehtimään kasvinkumppaniansa, tarjoten hänelle mikä oltta,
+mikä viinaa. Mutta Eerikki ei viipynyt; vaan, tyhjennettyään
+kaljatuoppinsa, läksi hän kiireesti taasen kulkemaan eteenpäin.
+
+On yö. Pitkin sumuista kotoniittua käyskelee jo Eerikki; nyt astelee
+hän tiellä, joka johdattaa ylös taloon laihosarkoen välistä, ja
+kaikkialla vallitsee äänettömyys ja rauha; kuuluu ainoastaan ruisrääkän
+ääni viheriänkeltasen, hedelmöitsevän viljapellon ihanasta kätköstä.
+Nyt seisoo hän kotonsa ruohosella pihalla katsellen huoneita, puita ja
+kiviä ympärillänsä, jotka synnyinpaikan ihanassa piirissä katsahtelit
+niin tuttavasti, lempeästi häntä kohtaan. Nyt kuulee hän aitan alta
+hiljaisen murinan; se on hänen koiransa, joka toki pian tunsi isäntänsä
+eikä haukkumisellansa ehtinyt herättämään talonväkeä, vaan loiskiili
+Eerikin ympärillä vingahdellen ja liehakoiten vimmatusti. Mutta tuvan
+akkunan ääressä seisoo nyt Eerikki, katsahdellen äänetönnä huoneeseen,
+jossa kaikki makaavat sikeässä unessa. Peränurkan vuoteella näkee hän
+isänsä syvästi nukkuneena, toisella vuoteella vaimonsa, vaalea, äänetön
+ja lempeä kuin yöseen lilja, makaavan, lapsi käsivarrella. Hän ei tahdo
+heitä herättää; vaan huvittaapa häntä enemmin, viipyä vielä joku aika
+tietämättömyyden ihanassa hämärässä ja säästää kohtaamisen hetkeä.
+Kauvan katseli hän tätä rauhan kuvausta lakeassa tuvassa tyyneenä
+kesä-yönä. Viimein läksi hän iloisen koiransa kanssa katsomaan
+märehtivää karjaansa, joka lepäsi tarhan havusella sialla. Hän ei
+tainnut olla vähän naurahtamatta katsellessansa pientä, jukuripäätä
+sonnivaskaa, joka vakailla, totisilla silmillä tuijotteli hänen
+päällensä ja, ravistaen päätänsä ja puhaltaen, viimein pakeni
+ometanvajan verhoon, josta kuului pääsköspariskuntain kirahteleva ääni
+korkeilta vuoteiltansa katto-ortten kyljissä. Tästä taasen astui öinen
+vaeltajamme harjulle sen korkean vuoren, joka, niinkuin tiedämme,
+seisoo talon pohjoisella puolella. Istui hän erään männyn juurelle
+vuoren kiireellä katsahdellen kaukaisiin ääriin, ja hänen aatoksensa
+käyskeli hiljaisessa hekumassa. Mutta tämä rauhallisesti lepäävä luonto
+ympärillänsä vaivutti viimein myös hänen Unosen hienoon helmaan.
+
+Aamu koittaa. Levoltansa nousevat talon asukkaat, käyvät kukin
+askareihinsa, ihmetellen miksi heidän koiransa tänä aamuna niin
+tavattoman vilkkaana leiskuilee ja häntäänsä viskelee.
+
+Kuuluu nyt kujalta kova rattaan tärinä ja korkea meteli. Ne kaksi
+kaupungista matkustavaa, jotka Eerikki kohtasi majapaikassa, ovat
+päättäneet tulla viettämään vapautetun vangin riemupäivää hänen
+kotonansa, ja, joteskin päissään, ajavat he nyt pihalle, huutaen:
+»Eerikki! Missä on Eerikki?» Käy heitä vastaan Eerikin vaimo
+katsahdellen heidän päällensä kummastuen, ja koska he taasen uudistavat
+kysymyksensä, lausuu hän:
+
+»Miksi tämä pilkanteko teiltä? Miksi etsitte täältä häntä, jonka
+tiedätte istuvan kahleissa, te tunnottomat miehet?»
+
+»Vaimo, kiitä Jumalaa, ettäs valehtelet nyt. Kahleet ja vankeuden on
+hän jättänyt kuin mato kuorensa. Vapaa on poika, vapaa kuin sorsa
+valtameren pinnalla, kuin pääsky ilmassa. Eikö ole hän jo kotona?»
+
+»Korkeuden Jumala! Puhutko totta, mies, vai mielitkö laskea hirmuista
+leikkiä?»
+
+»Jos en puhu totta, niin tulkoon käpy suuhuni kuin naudan suuhun. Mutta
+totuutta ilmoitan, ja sentähden olkoon suuni vapaa kuin rihtätappavan
+härjän. Jumala, suo minulle nyt Bileamin aasin puheen-voima, ja
+ravistelsinpa tässä selkämunia aamuhetkellä! Jaa, sinä Eerikin kaunis
+kukkanen, hänen valkea vuohensilmänsä, nyt kiiltäköön poskellas iloinen
+aamukaste. Ilosta itken minäkin ja rakas toverini tuossa myös. Jaa,
+vapaa on miehes. Viattomasti heitettiin hän pimeään torniin, mutta
+viattomuutensa tuli ilmi, ja nyt astelevat töppösensä kotoa kohden, sen
+tiedämme. Peijakas! jos ei hän nyt etsi itsellensä rautarahaa, niin
+saapa hän minulta aikalailla korvallensa. Kauppa oli alusta huono,
+mutta päättyi hyvin, ja sentähden tyhjennämme tänäpän oivalliset
+harjakannut. Mutta koira vieköön! istuupa poika nukuksissa männyn
+juurella tuolla vuoren harjulla.»
+
+Vuorelle katsahti vaimo, näki siellä miehensä aamun hohtavassa
+paisteessa. Nyt, likistäen rintaansa kädellään ja nojaten itsiänsä
+vasten tuoksuvan tuomen rankaa, lausui hän: »Tukehtuuhan sydämmeni,
+mutta ihanasti. Oi minua katalaa naista, missä murheen synkeässä yössä
+olen käyskennellyt! Mutta pimeys siirtyy pois ja suljettu povi
+lievimään pääsee taas. Oi minua kurjaa, oi minua onnellista! Hän
+sydämmeni valkeus oli, ja nyt on hän tullut kuin aamun siivillä».--Niin
+hän haasteli ihanassa häiriössä; mutta äkisti jätti hän pihan, kiirehti
+ylös vuorelle kuin keväinen, hurja kilo. Siellä jo seisoi vanha isä
+ilon loistavilla silmillä katsellen uneksuvaa poikaansa. Hetken
+katselit he molemmat häntä äänettöminä, vaivuit sitten polvillensa
+hänen viereensä, ja kätensä laski vaimo miehensä olalle, kätensä laski
+isä poikansa toiselle olalle, ja ihana, juhlallinen aamuvirsi kaikui
+heidän huuliltansa. Uneksuvan korviin kuului laulu, ensisteen niinkuin
+hiljainen soitto etäisistä tienoista; viimein kuului se kovemmin ja
+herätti lopulta miehen. Muutama silmänrävähdys tuijotteli hänen
+katsantonsa; mutta pian oli hän täydessä huomiossa, istui liikkumatta
+virren loppuun asti, silmänsä teroittaen korkuuteen päin. Kahtena
+kirkkaana lähteenä, joiden pohjalla säteilee auringon kuva, loistit
+vapautetun vangin silmäkuopat, täytettyinä kyynelten hopealla.
+Kyynelissä viruivat myös isän ja nuoren naisen posket, mutta lempeästi
+helisi laulu ja vastauksen antoi aamumetsän kaiku. Virsi päättyi ja
+kiivaasti syleilit toinentoistansa mies ja vaimo, poika ja isä, ja
+astuit viimein vuorelta alas.
+
+Mutta ne kaksi matkustajaa olit makeasti nukkuneet viheriälle pihalle,
+päät rakkaasti yhdessä. Väsyneet saivat levätä rauhassa; mutta iloiseen
+tupaan astui onnellinen seura. Ja katoisiko koskaan heidän muistostansa
+tämä aamuhetki?
+
+Kuningas päähänsä painakoon voiman loistavan kruunun, konstiniekka
+laakeriseppelen ohauksiensa ympär, ja sodan-päämies voittakoon
+suurimman tappelon sodan tanterella, ja kenkään heistä ei kuitenkaan
+pidä tunteman iloa niin ihanata kuin asujaimet uudistalon avarassa
+tuvassa tänä aamuna. Pöydän päässä istui isä, lukien vanhasta
+virsikirjastansa »kiitosta matkan päätettyä»; loimottavan tulisijan
+vaiheilla nuori miniänsä rakenteli murkinaa perheellensä, usein
+katsahdellen ihmeellisellä hymyllä miestänsä kohden, joka, pieni lapsi
+sylissä ja hartaasti kuullellen isänsä lukua, istui akkunan ääressä,
+jonka kultanen kuva kimmelsi puhtaalla laattialla. Myös talon
+uskollinen koira näkyi ottavan osaa yleisestä ilosta. Liehutellen
+häntäänsä kävi hän milloin yhden, milloin toisen luoksi, katsellen
+heitä leimuvilla silmäniskuilla.
+
+(1852-55)
+
+
+
+
+ERIIKA
+
+
+Etäällä kylästä, synkeen metsän takana, seisoo ahon rinteellä Muistolan
+talo; rikas ja kaikilta kiitetty, erinomaittain köyhiltä, joiden turva
+ja suoja se aina oli. Harvoin meni tässä päivä ilman osoittamista
+armotyön.
+
+Tämä talo on kaunis päältänähden. Sen valkeet akkuna-pielet lainaavat
+sille lempeyden muodon. Sen ympäri seisoo kymmenen pihlajaa,
+»muistuttaen lain kymmentä käskyä», niinkuin tämän talon esi-isä sanoi,
+koska hän istutti nämät puut iki kauneudeksi talollensa.--Tästä muutama
+kivenviskaus pohjaan päin, seisoo vuori, jonka harjun seppelöitsee
+ryhevä mäntymetsä. Katsellessa tätä metsää, kuvaileevat sen puut monta
+eriskummallista kuvaa taivaan kannelle: Tuossa äiti lapsi helmassa
+seisoo; povi paljastettu ja pohjatuulessa liehuu kaula-liina. Piskuansa
+katselee hän nauru-suin, raviten sitä rinnan mannalla. Tuossa kaksi
+mäntyä niinkuin kaksi syleilevää ystävää. Tuossa kannustaa ratsastaja
+orhiansa, joka vimmassa loiskii. Siinä on sankarimme satoja vuosia
+osoitellut uro-töitänsä, miekka kourassa, sotien pilvi-peikkoja vastaan
+taivaan tantereilla. Korkein kaikista kuitenkin seisoo tuossa honka,
+niinkuin viisauden kuninkas, tyyni ja juhlallinen. Vielä näkyy tuolla
+vuoren jyrkällä yksi kuva; siinä kymärtynne ukko, sauva kourassa,
+haudan partaalla istuu. Autio ja tyhjä on hänen ympäristönsä, mutta
+hänen vieressänsä seisoo toivon enkeli, kuiskaen häntä korvaan ja
+viittaen kädellänsä itään päin.--Monta muuta muotoa näet siellä, aina
+kuinka mielit kuvastella. Mutta näin kuvasteli Muistolan ihana Eriika,
+talon ainoa tytär. Näin kuvasteli kesäöisiltä unetoin impi, katsellen
+luontoa salin akkunasta. Riutuva katsanto osoitti että hänen sielunsa
+havaitsi niinkuin jonkun kangastuksen tuntemattoman kaukaisuuden
+someudesta.--Kaunis hän oli, se laaksoen kaino impi: Tumperat hiukset
+reunastit hänen otsansa, joka kiilsi niinkuin pilvi päivä-paisteessa;
+ja silmät tämän otsan alla olit kuin rauhan kammiossa kaksi akkunaa;
+hänen suunsa hymäili niin armaasti kuin idän rannalla aamuruskon viiru,
+niin täynään ihastusta mutta myöskin osoittava jotain synkeyttä.--Hän
+oli vanhempainsa rakkaus ja ilo, monen nuorukaisen toivon koi ja
+köyhäen armahtava enkeli. Kirkkovieras joka sunnuntai, nähtiin hän
+arkioimina aina askareissa, autellen äitiänsä emännyksessä. Talosta
+aittaan, aitasta taloon asteli hän toimeljas ja vaiti, sekä ilta- että
+aamu-virkku.
+
+Kaunis oli neitseen elämä, mutta kauniimpi vielä hänen kuolemansa,
+sillä varhain tuoni hänen temmai täältä. Ankaruus on täällä pysyväinen
+ainoastaan vähän aikaa.--Kerran koska hän heinä-niitulla haravoitteli
+päivän kuumuudessa, tunsi hän, illan joutuessa, voimansa raukevan ja
+käsivartensa raskauntuvan. Otsa poltti, veri suonissa kiehui ja
+korvissa kaikuit vaisut kelloen äänet. Nyt heitti hän heinät silleensä,
+pisti haravansa maahan ja lähti kotja päin; käsi otsalla kulki hän
+pitkin nummea illan ikävyydessä. Mihenkä hän katsoi tarjoi luonto
+synkeyttä vaan, sillä mieltä käänteli elon ilta. Tultuansa kotja,
+viskasi hän kiireesti liinan päästänsä, riensi vuoteen lepoon ja
+nukkui, nukkui, herävyi ja nukkui taas; rinta nousi ja vaipui, posket
+poltit ja hiki helminä otsalta juoksi. Neitsy, ennen aina vaiti ja
+harva-sanainen, haasteli nyt lakkaamati, hourien kiivaasti. »Mun
+äitini, mun armaani! hän sanoi, umpele nyt minulle uusi hame, valkaise
+ja kirkasta se pellon kauniilla kedolla, kirkkaaksi niinkuin aurinkon
+terä. Pois minun lähteä täytyy, sillä kellon äänen kutsuvan kuulen. Se
+sointo kaikuu niinkuin viita tuulessa, ilta-tuulessa kaukainen viita.»
+Niin juttui hän, mutta murhe taloon tuli; isä murehti, äiti synkeellä
+mielellä hametta umpeli tyttärellensä ja itki, itkit myöskin kaikki
+palveljat. Eriika, hän ei itkennyt, vaan teki ahkerasti työtä kuoloon
+päin: rinta nousi ja vaipui, posket poltit ja hiki helminä otsalta
+juoksi. Niin meni viisi kirkasta kesä-päivää, meni viisi yötä ihanaa ja
+koska kerran lähestyi lauvantai ja sen aurinko länteen kallistui, niin
+välähteli neitseen katsanto. Hän nousi ylöös vuoteeltansa, virutti
+kasvonsa, puetti päällensä hameen, jonka hänen äitinsä oli
+valmistannut, ja antoi piikoen palmikoita tumpuran tukkansa. Hänen
+poskensa loimotit niinkuin tulen liekki, ja niinkuin tuli oli
+hänen puheenpartensa. Hän sanoi nyt tytöllen, kuin oli hänen
+kasvokumppaninsa: »Sisareni! sido kranssi mulle. Armahaani, juokse
+Saaroniin ja poimi helmaasi kukkaisia sieltä. Saaronin kukkaisia tahdon
+minä, sillä niiden lempee viileys mun ohaukseni polton sammuttaman
+pitää.» Tyttö meni korkeella itkulla pellon pientäseelle noukkimaan
+kukkaisia kranssiksi sairaalle. Kransin kauniin toi hän Saaronista ja
+painoi sen kuolevaisen päähän. Niinkuin seppelöitty morsiain istui
+Eriika jälleen vuoteellensa nojaen itsensä vasten äitinsä rintaa.
+Siinä, kallistunneella päällä, hän väsynneenä ja uneljasna hiljaa
+huokutteli, eikä hänen muotonsa enään osoittannut taistellusta vaan
+rauhaa. Tuonen herra, kerran anastaen elon linnan, taukoi ampumasta
+nuoliansa ja salli että ne harvat ja voimattomat henkivartiat kuin
+vielä löytyi jäljellä elon karnisonista, lähdit vapaasti uloos
+linnastansa. Vaiti oli äiti, vaiti isä, vaiti olit kaikki, jotka ympäri
+seisoit. Äänettöminä katselit he Eriikaa, jonka henkitys heikeni ja
+huulet sinistyit.--
+
+
+Nyt on Muistolassa liikuntoa, työtä sekä vanhoilla että nuorilla,
+teuhina ja kiire jokaisella henkellä, sillä se oli Eriikan
+peijais-aatto. Talosta aittaan, aitasta taloon pitkin polkua yli kauniin
+pihan juokseevat kylän neitseet vilppaina auttaina juhlan varustuksessa.
+Akat elo-tuassa toimitteleevat: mikä pesee, mikä oltta prykää ja mikä
+korstenilla keitossa pyörii. Emäntä itse, aina töissänsä tarkka,
+vehnaisia leipoo pöydän päässä ja silmäilee uloos vainiollen, koska
+tulleen vieraat kauka-kylistä. Perä-akkunasta päivä paistaa ja uuni
+loimottaen lämpii. Mutta sinisessä arkussansa Eriika lepää salin
+hiljaisuudessa, eikä kenkään hänen pyhää rauhaansa täällä hämmennä.
+Välistä toki käy hänen äitinsä tervehtimässä nurmelintuansa, katsomassa
+kelmeetä kalman vierasta. Asetellen hänen kranssiansa eli hänen
+pukuansa sovitellen, juttelee hän lapsensa kanssa:
+
+    »Levä rauhas kaunoiseni,
+    Kohta pääset tuonen-tupaan.
+    Siel on seinät sammaleiset,
+    Hieno hieta permanolla.
+    Eikos kelva lapsen maata,
+    Ilman kyljen kääntämätä
+    Olka-pään ojentamata.»
+
+Niin hän, keskellä kiirettänsä, juttelee täällä tyttärensä kanssa;
+silittelee vielä hänen hiuksiansa ja rientää jälleen askareihinsa.
+
+Ilta joutuu, vieraat lähestyyvät kauka-kylistä. Rattaat jyriseevät ja
+tomu tuoksuu kierteisellä tiellä. Talossa kiire karttuu, ovet
+moikaavat, meteli koirilla on ja hevoiset hirnuuvat. Mikä rientää
+vieraita vastaan, mikä lehtiä riistomaan ja mikä meijuja metsästä
+perään. Vieraita tuli, suru-vaatteissa kaikki, tuli sekä vanhoja että
+nuoria, niin ylhäistä kuin alhaista säätyä. Pihalla pienet tytöt,
+kroosi-kaulat, hyppeleevät illan hämärässä. Niin on Muistolassa
+liikuntoa, teuhina ja pauhu peijais-talossa. Mutta sinisessä arkussansa
+Eriika lepää salin hiljaisuudessa.
+
+Yö nyt siivillänsä peittää maan, mutta suloiset on kesäyön siivet;
+hellästi, läpinäyttävinä väikkyyvät he laaksoissa pienien ruusuen
+päällä juotellen heitä kasteen hopea-helmillä. Peijais-talossa kaikki
+rauhassa lepäävät, rauha ihana ympäri sen tienoissa on; ei liiku
+pihlajoissa lehtikän. Tämän yön tyyneyden häiritsee ainoastaan koski,
+kohiseva kaukaalla, eli siikko ilmassa sinkoillen. Seiso vaiti ja
+katsele tätä luontoa, yön juhlallisessa muodossa. Välillä valkenee se
+pikaisesti ja pimenee sillä samalla; sillon leimahtaa lounaassa
+kalevan-tuli, leimahtaa ilman jyrinää. Mutta katso pohjaan, tonne ylös
+vuorellen, siellä näkyy jotain kummallista. Metsän tutkaimilia,
+pilvi-sialla istuu yksi neitseellinen haamu, kaunis ja komea kuin
+ruhtinnatar. Hän istuu äänetön ja alalleen, nojaa kyynäspäänsä pilven
+palloon ja katselee ales Muistolaan. Ja kuin lounaassa taivas tulta
+iskee, sillon hänen kasvonsa kirkastuu ja kaunis varjo silmä-kuoppiin
+jää. Eriikaa nämät kasvot muistuttaavat, mutta ihanemmat vielä kuin
+hänen. Seppeli hänen päässänsä on; se vissiin Saaronissa sidottiin,
+sillä senlaisia kukkaisia ei löydy muualla kuin sen niituilla. Hame
+hänellä on kimeltävän valkee kuin lumi, ja vyö kuin hänen rinnoiltansa
+käy on väristänsä niinkuin taivaan kaari. Hänen muotonsa on korkee
+vakuus, yhdistetty somalla hymäilyksellä, joka huulilla salaa
+leikittelee.
+
+Vielä hän viipyy yhä katsellen lempiästi entistä kotoansa, läpi vaisun
+yön. Lempiästi häntä vastaan katseleevat jälleen kodon akkunat, läpi
+vaisun yön. Niin hän viivyttelee katselmuksessa, mutta suloista on sen
+viivytellä, ketä odottaa onni-autuus, kellä tietona on toivon maa.--
+Mutta, katso! Nyt hän katoikin, juuri vilauksessa niinkuin leimaus ja
+jätti Muistolan ainiaaksi.
+
+(1859)
+
+
+
+
+VUORIPEIKOT
+
+Tarina Nurmijärveltä
+
+(1864)
+
+
+Ei kaukana Nurmijärven kirkolta, lähellä järveä, löytyy vuori, joka
+kutsutaan Korkeakallioksi. Tämä kuitenkaan ei ole korkeimpia vuoria;
+mutta länteenpäin loppuu se jyrkällä seinällä jossa nähdään
+kamoittavasti tuijottelevia luolia ja reikiä. Ylhäällä humisee tuuhea
+männistö, alhaalla on lakea niittu, jonka ylitse juoksee talvitie
+kirkolta Palojoen kylään.
+
+Paitsi muutamia kummallisia jälkiä ja kaavoja, joita vuoren kamarassa
+löytyvän sanotaan, ei ole tällä juuri mitään ihmeteltäviä omaisuuksia,
+mutta tarina on sille antanut erityisen maineen.--Näin kertoillaan:
+
+Muinoin, koska Nurmijärven rannalla ei vielä kirkkoa löytynyt, oleskeli
+tämän vuoren luolissa hirveitä peikkoja, rasitukseksi ja kamoksi
+kaikille. Muodostansa kerrotaan, että oli heillä ainoastaan yksi silmä;
+päälaelta, pitkin kyyryä niskaa selkään alas, juoksi pitkä harjas-rivi,
+ja miehustasta yläpuolelle polvea oli ihonsa pitkävillainen kuin
+vuohen. Työnsä olivat luonnollisesti pimeyden työt. Raivaten he öisiltä
+ympäri maata kuleksivat, vahingoittaen vilja-peltoja, varastellen
+kirkkoja ja saastutellen; ja ennen aamun koittoa riensivät he taasen
+kontohinsa Korkeakallion luoliin, tahi, jos kaukempana pesästänsä
+olivat, itsensä päiväksi kätköhin lymysivät koska eivät auringon valoa
+suvaita tainneet.
+
+Näillä partioretkillään kulkeissansa varastivat he myöskin Tuusulan
+kirkosta kalkin ja vuorikotoihinsa veivät ankaran saaliin. Mutta tämä
+kansan tunteita loukkasi, että näin pyhä kalu ilkeitten peikkoin omaksi
+joutui; sillä olipa taikauskon aikakausi, ne ajat, koska Piispaa
+Roomassa (paavia) Jumalan maaherrana maan päällä kumarrettiin ja monta
+kappaletta, suinkin kirkollista, pyhänä pidettiin.
+
+Asui tienoossa muuan sankari, hurskas ja rohkeamielinen, ja oli hänellä
+hevoinen kuuluisa vilkkaan juoksunsa tähden. Vasaman lentoon kiivas
+vauhtinsa verrattiin, koska ratsastajaansa hän sodassa vihamiestä
+kohden vei.--Uneksui sotilas kerran, että äkisti taivas eteensä
+avattiin ja enkelin hän näki, joka huusi hänelle: »ota hevoises,
+ratsasta Korkeakalliolle ja pyhä kalkki peikoilta saata pois», ja näin
+haasteltua katosi enkeli, taivas jyristen ummistui ja herätti uneksuvan
+miehen. Tästä unesta kummastui hän kovin, eikä tiennyt mitä aattelisi
+siitä; mutta kuitenkin, niin mietiskeli hän, oli tämä vaan tyhjä
+unennäkö.--Toki ilmestyi hänelle sama unelma seuraavanakin yönä ja
+eriskummaiseksi kävi miehen mieli. Jumalan ääneksi hän tätä arveli
+mutta kuinka taisi omin voimin hän vuoren luolista peikoilta kalkkia
+pelastaa? Niin tuumaili hän, eikä kyennyt vieläkään hankkeisiin, joihin
+häntä unissa käskettiin.--Tulipa kolmas yö, ja, ihmeellistä, aina sama
+uneksuminen koetteli häntä, ja sulki itsensä taivas nyt niin kovalla
+pauhinalla, että kauhistuen mies vuoteeltansa hyppäsi ylös. Ei epäillyt
+hän enään, vaan, kuinka hyvänsä käyköön, päätti täyttää korkeuden
+tahdon. Miekan vyöllensä hän vyötti, hevoisensa teräväksi kengitti,
+satuloitsi ja läksi ratsastamaan Korkeakalliota kohden, ja oli tämä
+jouluaamuna varhain, pilvet taivaan peittivät.
+
+Ehdittyänsä peikkoin vuorilinnan, likeni sankari eräätä luolan suuta,
+astumatta toki alas hevoisensa selästä, huusi kovalla äänellä: »onko
+teillä mitään virvoitusta antaa harhailevalle ja väsyneelle
+matkamiehelle?» Tuotiinpa hänelle juotavata, mutta jotensakin kehnolla
+astialla, lehmänsorkassa hänelle joulua tarjottiin. »Niin huonosta
+astiasta en juoda taida. Eikö löydy teillä parempata?» sanoi hän ja
+tuotiinpa toisten, mutta eipä toki paljon paremmalla astialla,
+häränsarvella miehelle joulu-olutta tuotiin. Mutta haasteli rohkea
+sankari: »Enhän verisestä sarvesta juoda ilkee. Oi, ystävät! eikö
+parempata kannua joulu-aamuna teillä?» Peikko luolaansa takaisin
+kääntyi ja, hetken viivyttyään, palasi taasen, kädessään kiiltävä,
+hopeainen kalkki; tätäpä ratsastaja tarkoittanut oli. Kalkin hän
+vastaan otti, joka täynnä oli jotain valuvaa ainetta, ja arvasi hän
+hyvin, että olisi hän henkensä paikalla heittänyt, jos sitä huulillensa
+laskenut olis. Mutta vilauksessa hän kihisevän kuljun maljasta yli
+olkansa viskasi, kannusti hevoistansa, kiiti kuin leimaus pois ja pyhän
+astian myötänsä vei, ja riensi hän pitkin talvitietä Tuusulaa kohden.
+Mutta tästäpä kärhämä peikoille nousi, ja kiljuen läksivät he sankaria
+vainoomaan, maljaa häneltä takaisin saadaksensa ja kostaaksensa häntä
+kuolemalla.
+
+Kahdenpuolen nyt koeteltiin jalkaen nopeutta. Ruuna vilkasi kuin
+siivillä varustettu noita-hevoinen; puut, kivet ja kannot sankarin
+silmissä ohitsemennessänsä yhteen sulivat vauhdin tuimuudesta. Mutta
+vinha oli myös peikkoin juoksu, aina likemmäs he joutuivat pakenevaa
+miestä, ja hirmuinen meteli ja pauhu oli, kauvas kaikui pimeä metsä
+heidän kirkunastansa.--Koska sankarimme lähes puoli penikulmaa näin
+ratsastanut oli ja ehtinyt mäen juuri likellä Palojoen kylää, niin eipä
+paljon enään puuttunut, etteivät saavuttaneet häntä peikot, ja
+kuolemata vartoi hän vaan. Mutta sillonpa äkisti eteensä aukeni taivas,
+ja enkelin, samoin kuin unissa, hän nähdä sai ja kuuli huudon: »aja
+ristikölle», ja tuli tämä ääni enkeliltä, joka kohta taasen pilvihin
+peittyi. Mutta, katsahtaen eteenpäin, huomasi uros mäen alla pellon,
+jossa vesivaot ristiin kynnetyt olivat, sitä kohden hän ratsasti, yksi
+loiskahdus ja ruuna ristikkö-saralla seisoi, ja tämä oli sankarin
+pelastus; sillä peikot he seisahtivat ulkopuolelle aitaa kuin olisi
+heitä kohdannut tulinen seinä. Hetken kiertelivät he ympäri peltoa,
+mutta koska päivä idässä siintämään rupesi, kiirehtivät he taasen
+kallioluoliinsa takaisin. Kiireesti ratsastajakin kirkkoa kohden tiensä
+jatkoi, koska havaitsi hän maljan sulaamiseen käyvän. Kuin tuulissa ja
+pilvissä hän eteenpäin ratsasti, ja koska ehti hän kirkon viimein, niin
+uljas ruunansa, vahdosta valkoinen, kaatui koskaan enään nousematta.
+Mutta kirkkoon, jossa parhailleen jumalanpalvelusta pidettiin, astui
+sotilas ja papille antoi kaikin, jonka syrjään pieni kolo oli jo
+sulamaan ehtinyt; mutta sulaminen seisahti ja jähtyi malja, koska pappi
+sen siunannut oli; ja korkealla äänellä seurakunta Jumalaa kiitti ja
+sankaria kunnioitti.
+
+Todistukseksi, että näin on tapahtunut, kertoilevat vielä vanhat,
+heidän läsnä ollessansa nähneensä tämän kalkin syrjässä niinkuin
+sulanneen loven. Mutta vielä muistuttaa tapausta mäki, jonka harjulla
+sankari neuvon pelastukseen kuuli, ja pelto, joka hänen peikkoin
+kynsistä pelasti: mäki kutsutaan vielä Ristinmäeksi ja pelto siinä alla
+Ristinpelloksi.
+
+Näin tapahtui maljan kanssa; mutta kauvan eleskelivät peikot vielä
+nimitetyn vuoren luolissa, ammattiansa harjoitellen; mutta viimein toki
+elonsa äkisti häiritettiin. Eräänä sunnuntai-aamuna tunki komeroihinsa
+ankara ääni, kelloin soitto Nurmijärven uudesta kirkosta, ja tätä eivät
+he suvaita tainneet, koska tulena se korvissansa poltti. Kuin
+kanuunoista ammutut he ulos luolistansa ylisniskoin sekamelskassa
+syöksähtivät, huutaen vielä mennessänsä: »jo Nurmijärven musta-sonni
+mylvää,» ja pakenivat ainiaksi.
+
+Tämän kanssa yhteen muotoon vetäviä tarinoita on, kenties muillakin
+kansoilla; mutta laita on melkein kaikkien tarinain etteivät juuri
+koskaan ole ilman heimolaisetta muualla; ja tällä tässä on oikeus käydä
+omituisena, niinkuin muillakin muissa maissa.
+
+Maalarille, mielestämme, olisi tässä kiitollinen aine. Kuvaus, jossa
+ratsastaja yöllä syksyisessä tienoossa pitkin tietä kiitää, jälissään
+peikot ahdistaen häntä, pilvet taivaalla hajoovat ja enkeli näkyy, joka
+sankarille huutaa jumalten neuvon, tämä ehkä olis miellyttävä kuvaus.
+
+
+
+
+
+
+End of Project Gutenberg's Runot; Lyhyet kertomukset, by Aleksis Kivi
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOT; LYHYET KERTOMUKSET ***
+
+***** This file should be named 12907-8.txt or 12907-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/2/9/0/12907/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/12907-8.zip b/old/12907-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..41e114f
--- /dev/null
+++ b/old/12907-8.zip