diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 12906-0.txt | 5698 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/12906-8.txt | 6084 | ||||
| -rw-r--r-- | old/12906-8.zip | bin | 0 -> 100584 bytes |
6 files changed, 11798 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/12906-0.txt b/12906-0.txt new file mode 100644 index 0000000..4b19464 --- /dev/null +++ b/12906-0.txt @@ -0,0 +1,5698 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12906 *** + +CANZIO; SELMAN JUONET + +Kirj. + +Aleksis Kivi + + +1916. + + + +HENKILÖT: + +Canzio, nuori meri-upseeri. +Rachel, hänen sisärensä. +Varro, heidän setänsä. +Mariamne, Canzion kihlattu. +Marcia, erään ryövärpäällikön nuori leski, jona hän kantaa nimen + Flaminia. +Claudio, aatelimies, Canzion ystävä. +Angelo, nuori luonnontutkija. +Gregorio, palvelluspoika. +Giotti. +Palvellusväkeä. + +Tapaus: Italiassa Canzion perintölinnassa ja sen ympäristössä lähellä +Arnon virtaa. + + + + +Ensimäinen Näytös + + +(Lehtimetsänen seutu; perillä näkyy virta ja taampana kallioinen +tienoo. Rachel tulee oikealta.) + +RACHEL. Mariamne! + +MARIAMNE. (Metsästä vasemmalta) Tässä seison kalliolla, Rachelini. + +RACHEL. Etkä näe toki mitään? + +MARIAMNE. En matkustajaa tomuvalla tiellä, enkä yhtä ainoata purjetta +pinnalla Tyrhenin meren. + +RACHEL. Ja kaiketi on jo aurinko lähellä laskuansa? + +MARIAMNE. Niin, aivan lähellä. + +RACHEL. (Erikseen) Oi Canzio, mun kallis veljeni! luulenpa tänäpän sua +vartovamme turhaan. Ah! elles sä tule, niin lähestyy mua uneton, +tuskallinen yö, yö ijankaikkisen pitkä. Tule toki, Canzio, ja suo mun +nähdä sun ihanaiset kasvos, joita silmäni ei ole katsellut kolmen kesän +ja talven vaihdellessa. Tule ja lankee sille povelle, jonka nojalla +monet kerrat olet levännyt vienona poikaisena! (Mariamne tulee) No, +kuinka arvelet? + +MARIAMNE. Hän taitaa tulla vielä. + +RACHEL. Ellei niellyt häntä kavala meri. + +MARIAMNE. Hän luultakseni tulee maitse. + +RACHEL. Elleivät surmanneet häntä ryövärit janoissaan kullan ja veren. + +MARIAMNE. No, taitaapa tapahtua paljonkin, paljon myös luoda tapauksia +kammoova kuvailus, esimerkiksi: hän taitaa palata metsästä takasin, +ellei kaatunut hänen päällensä puu. + +RACHEL. Mutta sinä tiedät, että on minulla ennustava sielu. Ah! miksi +tuntee sydämmeni tällä hetkellä niinkuin yömustan, veripäärmeisen +ukkospilven läsnä-olon, joka hirmuisen jyrkkänä ja pyörryttävän +korkeana kohisten lähenee meitä? Mariamne, mua aavistaa, että jotain +hirmuista on kirjoitettu hänen kohtalonsa kirjaan. + +MARIAMNE. Korkeuden voimat kohtalomme johtaa. + +RACHEL. Niin niin; mutta levoton on äitin sydän. Ja enkö ole minä hänen +äitinsä, hänen »sisär-äitinsä», ja Ȋiti-sisärensä», niinkuin lausui +hän kerran itse, punehtuen kainosti ja hymyten kuin taivaan cherubi? +Jaa, niin hymyili hän; sillä hän on kaunis, Mariamneni, kaunis! + +MARIAMNE. Kaunis on Canzio. + +RACHEL. Hänen sydämmensä on puhdas ja hyvä, ja sentähden on lempeni +häntä kohtaan ääretön, se on helleys, jonka suloisuus taivaat voittaa. +Ah! jos hänen pitää kuoleman, surman kuolemalla kuoleman, niin +kaivettakoon myös Rachelin hauta. + +MARIAMNE. Vaikene jo hulluine ennustuksinesi, kummallinen tyttö! + +RACHEL. Olkoot he hulluja. Mutta suo minun sanoa: jos hän kuolis, +saavuttaispa mieleni aamuton yö, ja kaiketi kiirehtisin kohden +surmaani. Niin sanon minä, hänen kurja sisärensä; mutta mitä sanot +sinä, hänen morsiamensa, hänen sydämmensä ystävä? + +MARIAMNE. Mä lemmin häntä, hän on mun iloni ja riemuni, muisto hänen +kuvastansa voi povessani sytyttää taivaallisen tulen; ja jos hänen +kadottaisin: mikä murheen hetki! Mutta huomaa: meillä on ijankaikkinen +perintö-osa, jota emme mahda menettää kohtalon iskujen tähden täällä. +Oi Rachel! se näytelmä on jumalten näytelmä koska, kovan onnen +myrskyjen riehuessa meidän ympärillä, otsamme korkealla etherissä +säteilee.--Toki; miksi kuvailemme tuhoa ja murhetta, koska on meillä +hyvän toivon päivä? Kohta on Canziomme tässä. + +RACHEL. Ja nouseman pitää ilon, jonka vertaista en koskaan ole +tuntenut.--Mutta tuossa tulee setäni, palaa Claudion huoneesta, ja onpa +hänellä seurassa Claudio itse ja eräs nuori vieras herra. Muistanpa +nyt, kuinka ihanata aina oli katsella Canzioa tuon Claudion rinnalla; +ah! hän sillon oli kaksinkerroin kaunis. + +MARIAMNE. Tosin ei ole Claudio saanut ulkonaista kauneuden lahjaa, +mutta hänen silmänsä akkunasta katsahtaa ulos kaunis, sointuva sielu. +(Varro, Claudio ja Angelo tulevat) + +VARRO. Tuossahan minun molemmat lintuiseni, sairaat paljaasta +vartoomisesta. Hän tulee kohta, kohta; kärsimystä vähän vielä.--Tässä, +herra ylioppilas Angelo, ovat minun tyttöseni Rachel ja Mariamne. +(Angelo ja naiset kumartavat toinentoisellensa) Claudion arvoisa vieras +Calabriasta, on tullut tutkistelemaan kasvistoa meidän ihanaan +Arnolaaksoon. + +RACHEL. Terve tuloa, ilonen nuorukainen! + +AANGELO. Teitä kiitän ilosen tervehyksen edestä, mun fröökinäni. + +VARRO. Niin, oletpa ilonen taas, mutta miksi aamulla niin murheinen, +mun kynäsein? + +RACHEL. Eihän vahingoita välillä murheissaankin olla. + +VARRO. Miksi itkit? + +RACHEL. Ei yhtään vahingoita, että välillä itkeekin näin vallaton tyttö +kuin minä. + +VARRO. Enkelin vallattomuus, enkelin!--Canzio tulee kohta, ellei +tänäpän niin huomenna. + +RACHEL. Vasta huomenna! No sitten hän tietäköön että lennän heti hänen +tukkaansa ja sieppoilen kuin pieni vihainen haukka. + +CLAUDIO. Sieppoilla niitä kauniita kiharia: aattelkaas, mun Rachelini. + +RACHEL. Olkaat huoletonna, Claudio. Kohtapa ne kiharat silittelsin +järjestykseen taas; sillä hän on mun lapseni. + +VARRO. Ja sinä olet mun kynäsein. (Syleilee häntä) Mitä sanoo Mariamne, +Canzion morsian? + +MARIAMNE. Ellei hän olis mun sulhaseni äiti, niin tulisinpa kaiketi +hänen päällensä mustakipeeksi. + +RACHEL. (Nauraa ilosesti) Sua kiitän, Mariamne, ettäs rakastat häntä, +jonka onni on tärkein toivoni. Ja onnipa ihana on se perintö, jonka +saatat hänelle, tullessasi hänen vaimoksensa. Sen tiesin minä, +valitessani hänelle kultaseksi sinua. Jaa, minä olen hänen äitinsä. + +VARRO. Jaa peijakas! se hellin, se paras äiti kuin kellään on ollut, +sen takaan minä. Hyvät herrat, jos teitä miellyttää, niin kuulkaat +pieni kertomus. Noin viisitoista vuotta sitten, koska sisällisten +sotain myrskyt taasen riehuivat isäimme maassa, näin minä kuvan täynnä +liikuttavaa helleyttä. No Claudio, sinä tiedät mitä tarkoitan. + +CLAUDIO. Ihanata kuvaa, ansaitseva Michael Angelon siveltimen +esineeksi. Mutta tietkäät, että Angelomme tässä on maalari myös. + +VARRO. Oletteko maalari, herra? + +ANGELO. Vähän, hyvin vähän. + +VARRO. Kas tässä teille armahin aine: Erään kitsaan talonpojan huoneen +synkeässä loukossa, hetaleisen varjostimen takana, asuu pieni perhe, +eräs vieno mutta kaunis kahdeksanvuotinen tyttö ja hänen veljensä, +tuskin vielä kolme vuotta. Heidän äitinsä oli jo kuollut koska synnytti +hän tämän poikaisen, sodan aallot olivat syösneet heidän isänsä +tietämättömille teille, kostonhimokas vihollinen oli anastanut ja +riistänyt heidän komean kotolinnansa, ja nämät kaksi kurjaa pienoista +pakenit uhkaavan surman alta pois, löytäen viimein talonpojan tuvassa +viheliäisen suojan. Mutta talonpoika ja hänen ämmänsä ovat verrattomia +saitoja: mitä saat, maksa paikalla pois, ja korkeimmalla hinnalla. +Sentähden virkkaa ja ompelee tyttö ahkerasti elannoksi pienelle +perheellensä, jonka rahit, jonka pöytä ja vuode, jonka kaikki kaikissa +on kehnon varjostimen takana. Nytpä tyttö millon pöytänsä ääressä +ompelee ja poikainen ryysyisellä vuoteella uneksuu, millon taas hän +huoneen nokisella tulisijallaa keittelee ruokaansa pienessä pannusessa +tiuskean emännän kattilan vieressä; ja viimein atriansa hiljaisuudessa +nauttivat ne kaksi. Piltti sairastuu, ja pieni sisär-äiti saa nyt +juoksua ja tointa. Hän yrttejä ja kukkaisia niituilta keräilee ja +rakentaa tuoksuvan hikijuoman valittavalle veljellensä, ja sitten +vienolla käsivarrellansa hänen nukuttaa, viihdyttää lohdutuksen +sanoilla vaihka kiiltääkin hänen omassa silmässänsä murheen kyynel.-- +Tämä, herra Angelo, on kuva niistä ajoista koska hurjapää Bellona on +kaiken järjestyksen tehnyt chaokseksi ja jokainen pitää huolen +ainoastaan itsestänsä. + +ANGELO. Se kuva on sanomattoman ihana ja hellä, mutta tässä ei voi +tehdä kylliksi maalarin sivellin, vaan tarvitaan runoniekan sulkaa. + +VARRO. Aine onkin historjallinen, eikä soviteltu minkään eri +taidehaaran mukaan. Hyvinpä jo arvaatte, että tyttö kertomuksessani oli +tämä tässä (Likistää Rachelia vasten rintaansa) ja pieni pilttinen oli +Canziomme, jota varromme kotia Neapelista; sillä nyt on poika käynyt +läpi merikoulunsa kurssin, ja ilmestyypä nallikka kohta eteemme +kokonaisena upseerina; ho hoo! Mutta, hyvät herrat, se oli näky, jonka +näin omilla silmilläni ja jota en unohda. Sainhan vihdoin tiedon +tilasta veljeni huoneessa, sinne kiirehdin, löysin viimein pakolaiseni +ja näin mitä olen kertonut.--Mutta pianpa kääntyi sodan onnenpyörä: +vihamies karkoitettiin pois ja vanha isiemme linna oli näiden polosten +lasten koto taas. Mutta tuntematon kaikilta oli sillon heidän isänsä +kohtalo,--Sicilian vankeusluolissa oljenteli onneton veljeni,--ja +minullepa lankesi velvollisuus, olla pienoisten esimies, mutta, +tuhannen peeveliä tämän klanipääni päälle! kuinka täytin tehtäväni? Mun +Rachelini, torele minua elossa ja kuolemassa! + +RACHEL. En koskaan, hyvä setäni, vaan ainapa kiitän teitä. + +VARRO. Kiität! Mistä syystä? + +RACHEL. Olettehan aina olleet meitä kohtaan hyvä. + +VARRO. Tosin olen koettanut saattaa taasen vähän vahinkoa takasin, sen +olen tehnyt, ja peijakas! lupaanpa sinua lakkaamatta palvella kuin +koira yöt ja päivät. + +RACHEL. Sitä en tahdo minä. + +VARRO. Mutta minä tahdon. Ja ole varmaa siitä, etten olis teitä +jättänyt noin, ellen olis tiennyt että, päästyänsä vihollisen kynsistä +vapauteen taas, löytyi isäsi huoneessa palvelijoita kalliokiinteitä +uskollisuudessansa teitä kohtaan.--Jaa, tietkäät, hyvät herrat, että +kihisee täällä suonissani joteskin vagabondillista verta, ja enpä +voinutkaan seistä vastaan himoani, vihollista vainoa, olla avuljas +saunoittamaan häntä, ja niin maksaen takasin lainamme. Mutta sillonpa +sain lystin ankaraan sotilasammattiin, ja siitälähinpä mua nähtiin +millon yhden, millon toisen ruhtinamme sotaisissa riveissä, mutta aina +samalla jalopeuran uskalluksella kunnioikseni taistelevan ja kunnioiksi +sukukuntani ikivanhan nimen. Ja se oli elämä, joka ei ollutkaan +nurrusta, ei tosiaan ollutkan, vaan hummaus ja myrsky yöt ja päivät: +millon kourassa miekka, millon klasi ja millon sylissä kukostava impi. +Sillä tietkäät että herra Varro fänrikkivuosinansa ei sylkenytkään +klasiin eikä juuri naisenkaan päälle. + +ANGELO. Sylkeä naisen päälle, se ei oliskaan ollut ritarillinen teos. + +VARRO. Sitähän en tehnytkän, vaan tartuinpa moneisti miekkaani +hänen tähtensä, vaihka läksinki sillon tällön haavoitettuna +taistelotanterelta. Jaa, se oli elämä, joka kelpasi, kelpasi hiiteen, +saatuani kyllikseni. Eikö ole miehen tukka tuntenut elon myrskyjä? +(Paljastaa klanisen päänsä) Ecce caput. Jaa-ah, ecce caput, dominus +Angelo! + +ANGELO. Ecce caput apostolicum. + +VARRO. Ha ha ha! Oikein sanottu, hyvin oikein. Apostoli, joka taitaa +teille saarnata yhtä ja toista hyvin terveellistä ja sydämmeen +painettavaa muistutusta lähteissänne elämän petolliselle merelle. +(Taputtaen päätänsä) Niin, tämä on flintus. (Toiset nauraa) Flintushan +tämä on, puhdas flintus! Hyvä! + +RACHEL. Niin, setäni; »puhdas on hyvä», sanoo sananlasku. + +VARRO. Aivan niin, mun Rachelini. Kuinka lausuu myöskin eräs toinen +viisauden sana? Hyvä nuorukaiselle saada »riehua ulos». Oikein! +Sittenpä pysyy hän koreasti aina akkansa luonna vanhemmilla +päivillänsä, niinkuin minä nyt sinun luonnasi, lunttu sinä. Mutta, +sakramento! niinpä taisin teuhata mailman markkinoilla, unohtaen +piikaseni täällä ilman isää ja äitiä pienen Canzionsa kanssa. Mutta +sinäpä sekä itses että Canzion paras isä ja äiti, paras kasvattaja. +Jaa, totisesti! Siis, niinkuin on ollut on kenties parhain ollut. Sillä +siinä, missä minä sillon, siinä iloa, naurua, klasien kilinää ja +hurrausta; ja isäs, vaihka ihan oivallinen mies, taisi tehdä tämän +turhanpäiväsen elämämme vasta ryskeiseksi. Kirkas tuli ja leimaus! hän +taisi tehdä päivän yöksi ja päiväksi yön. Hän taisi myös miekastella +kuin mies; ja ainapa oli hänellä ulkona yksi ja toinen valtiollinen +koukku. Mutta kaikesta tästä--huomaa, nyt haastelen kuin vanha +koulumestari--kaikesta tästä olis tainnut tarttua jotain Canzion ehvään +sydämmeen, ja hänen mielensä laatu luonnistua perin toisin. Mutta nyt +olet saanut kasvattaa sun taintas aivan mieltäs mukaan, kaikessa +hiljaisuudessa, kurituksessa ja Herran nuhteessa, ja tehnyt hänestä +oikein kiltin pojan, liian kiltin, pelkään minä. Sillä miehen luonnossa +tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä, valmiina +ampumaan ulos koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskenttäällä. + +RACHEL. Kuinkahan ollee? Kenties kohtaatten hänen tarpeiksikin +larattuna tällaisella ampuvaralla. Minä tunnen joteskin hänen +sydämmensä taipumukset. Mutta nyt jo kylliksi tästä.--Mitä uusia +Calabriasta, herra Angelo, meidän vieraamme? Suokaat anteeksi, niin +rohkenen sanoa toiveissa saadaksemme nähdä teitä tänä ehtona meidän +huoneessamme. + +ANGELO. Teitä kiitän sen kunnian edestä, ylevä fröökinä.--Te kysytte +uutisia kototienoistani, mutta minä olen aina ollut laiha uutisten +saattaja. Toki; taidanpa nyt kertoa jotakin meidän sinertäviltä +vuoriltamme. Jokainen, joka tahtoo isänmaamme onnea, nyt iloitkoon +siitä, että tuo kansan kauhistus, tuo peloittavan kuuluisa +ryövärruhtinas Vincentio ja usevin hänen joukostansa ovat kohtaneet +viimein verisen surmansa. + +VARRO. Oivallinen asia! + +CLAUDIO. Syytä kyllä iloitaksemme. + +VARRO. Ahaa, munsieur Vincentio! Mutta hänen siippansa, se vertajanoova +ryövärruhtinatar? + +ANGELO. Kaunis Flaminia on vimmoissansa upottanut itsensä; niin +luullaan yleisesti. Onhan löytty meren rannalta hänen hattunsa ja +huivinsa, aaltoin heittäminä maalle. + +VARRO. Olisi nyt meillä helvetti, niin lausuisinpa: onnea matkalles +siihen tuliseen kaupunkiin, mun Flaminiani! + +RACHEL. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen! + +MARIAMNE. Niin rukoilen myös minä. + +VARRO. Herra Angelo, saatattepa ihmetellä, että minä, vanha sotilas, +lausun näin erään vaimon tähden. Mutta kuulkaat ensin: tämä vaimo +murhasi minun oivan veljeni, Rachelin ja Canzion armaan isän. (Rachel +nojautuu Mariamnen olkapäälle) + +ANGELO. Rachel itkee. Antakaat anteeksi, ihana neito! + +RACHEL. Olkaat ilman huolta, mun herrani. + +ANGELO. Minä kutsuin takasin teidän sydämmeenne murheellisen muiston. + +VARRO. Mutta suloisella tavalla; ilmoittaen meille oikean koston työn. + +ANGELO. Teidän oivallista veljeänne kohtasi niinmuodoin tragillinen +loppu? + +VARRO. Tämä oli tapaus: Vankeudestansa vapautettuna vihdoin, pyrki hän +tulisella halulla kotoansa kohden, päästäksensä syleilemään suojattomia +lapsiansa. Mutta kova onni saattoi hänen ryöväri Vincention kynsiin, ja +nytpä seisoi perkeleen edessä oikea aatelismies, joka ei juuri sietänyt +nimeänsä ja kunniaansa herjattavan. Tietty on kuinka kiukkuinen +vihamies oli tämä vuorten villikarju kaikkea korkeutta ja aatelisuutta +kohtaan, ja hän huomasi kenen kanssa hän oli tekemisissä. Ja nytpä sekä +hän itse että hänen verinen vaimonsa käyttelit miestä kohtaan kaiken +heidän mustain sydäntensä virnistyksen voiman. Toki; satoipa heille +takasin uhkeita kompasanoja, koska jalo vanki haasteli totuuden +rohkeata kieltä, kutsuipa naasikkaa suoralla kielellä ryövärhurnakaksi. +Mutta sillonpa lemahti naaraspartin murhahimo tuleen ja liekkiin. Hän +tempasi miehensä huotrasta välähtelevän miekan ja lävisti urhean +veljeni rinnan. Mutta hän kaatui niinkuin sankari kaatuu, sylkien +vasten naamaa vihaista kuolemata, joka katseli hänen päällensä +tultaruiskuvilla silmillä. Hän kuoli, ja kirottu olkoon se käsi, joka +hänen kuoletti.--Mutta näinpä haastelen nuorasta hirtetyn miehen +huoneessa. Mitä sanot, Claudio? + +CLAUDIO. Teidän tarkoituksenne käsitän. Tosin tulee minun kiittää +häntä, että hengitän vielä, mutta tietkäät toki, että iloitsen aina +koska oikeus ja järjestys maassamme saa voiton. + +ANGELO. Siis on kohtalo saattanut joskus teitäkin yhteyteen tämän +naisen kanssa. + +CLAUDIO. Tuskin kaksi vuotta sitten, matkallani maamme eteläisissä +tienoissa, saavutettiin minä ryöväreiltä ja vietiin heidän päällikkönsä +luoksi. Sillon seisoi edessäni eräs nuori, salskea mies, kasvoiltansa +pimeä ja uhkaileva. Hänen tukkansa oli harjattu otsalle alas ja musta +parta peitti hänen suunsa. Mutta hänen vieressänsä seisoi eräs nainen, +jonka vertaista kauneudessa en ole koskaan vielä nähnyt. Oi! hän oli +kaunis, vaihka paloikin hänen tulisissa silmissänsä kammottavan +voimallisten himojen liekki. Mutta minä itse kenties seisoin joteskin +kalveana; sillä kysyipä minulta ivaten tuikea mies: »pelkäätkö +kuolemata, sinä partanen apinja?» Minä vastasin: kenties vähemmin +itseni puolesta kuin vanhan turvattoman äitini, joka rakastaa poikaansa +ankarasti; sillä apinjan äitirakkaus on ääretön. Mutta seisonpa toki +lähempänä ihmissukua kuin kenties ulkomuotoni näyttää, ja sentähden +taidan myös tuntea lapsen rakkautta äitiäni kohtaan takasin. Niin +vastasin, ja nytpä, heidän oltuansa hetken äänetöinnä, sanoi nainen: +»antakamme viheliäisen elää»; ja sillon lausui hänen miehensä: »koska +on se sinun tahtos, niin tapahtukoon niin, muutonpa jo kiiriskelis +hänen päänsä tanteren sannassa jalkojeni edessä; mene tiehes +muukalainen». Niin hän lausui, ja olipa edessäni taasen elämän ja +vapauden tie. Tämän matkaansaattoi hän, joka kuitenkin oli vereen +tahrattu nainen. Mutta, hyvin muistain teidän oikean vihanne häntä +kohtaan, sanonpa nyt: rauha hänen tomullensa! Niin sanon, ja kenties en +ainoastaan siitä syystä, että pelasti hän kerran henkeni. Tosin oli hän +rikoksellinen, jaa hirmuisesti, ja rikos vaatii rangaistusta. Mutta +käykämme toki aina tuomiolle laupiaalla mielellä; sillä me emme tiedä +mitkä myrskyt heikossa ihmissydämmessä saattoivat vaikenemaan jumalten +äänen.--Mutta lempeä Rachel, ole ilonen taas. + +MARIAMNE. Katso ylös ja huomaa kuinka ilta-aurinko kultaa meidän +vuoremme, luoden Armon laaksoon purpuraisen hämärän. Mille tuntuu +teille tämä laakso, herra Angelo? + +ANGELO. Se minua ihastuttaa. Täällä keto kukkaskirjavana tulisesti +tuoksuu, tuoksuvat sirenipensaat, soma nerium ja myrtti, joiden hieno +haju saattaa sydämmemme hehkumaan ja antaa sielullemme autuaita +aavistuksia. Täällä uneksuva laakeri ihanata pukuansa peilailee +virrassa, hopeakirkas, jonka pinnalla ahden ruusut hymyten itsiänsä +tuuittelee. Korkealle kohoo saarnien ja lehmusten kruunut, ja ranka +seisoo rangassa kuin obeliskein tumma metsä; ja kaiken tämän päällä +väikkyy tämä puhtaasti sinertävä, korkea ja hiilakkainen taivas. Kaikki +on yhtaikaa suloista ja juhlallista kuin Olympin harjanteella +kukkasseppelöitty, tuoksuva pylvässali, jossa vallitsee pyhä hämäryys +ja vietetään jumalten häitä. Niin on mulle tuntunut, käyskellessäni +Armon hymisevissä lehdoissa. + +RACHEL. Kuuluu että on teillä avoin katse kauneuksille luonnossa. + +MARIAMNE. Eteenki iltana niin kauniina kuin tämä kaiketi tuntee teidän +sielunne korkean hekuman, koska käyskelette näissä lehdoissa. + +Angelo. Eteenki jos tapahtuu se seurassa niin armaitten impien kuin ne, +jotka seisovat edessäni nyt. + +RACHEL. Se tapahtukoon. Tässä on käteni. + +ANGELO. Ihanata! Te saatatte mun onnelliseksi yli määrän tänä suloisena +iltana teidän laaksossanne. + +MARIAMNE. Te, herra Claudio, mulle suotte teidän käsivartenne. + +CLAUDIO. Te tiedätte kuinka kernaasti. (Antaa hänelle käsivartensa) + +RACHEL. Ja näinpä kuluu aikamme hauskasti vartoissamme Canzioo. + +VARRO. Hän tulee, paikalla on poika tässä. Minä riennän laramaan +tykkiäni tervetuliaissalvaksi nuorelle meriupseerille Neapelista ja +rakennanpa vielä yhteisen, maittavan maljan. Nyt hyvästi hetkeksi! +(Menee oikealle) + +RACHEL. Hyvästi, setämme! Me tulemme pian. (Poistuvat periltä.--Canzio +ja Marcia tulevat vasemmalta) + +CANZIO. Nyt ollaan perillä, sä kaunis pakolainen. Tuo linna tuossa +vuoren rinteellä on mun isieni ikivanha linna. Se on mun kotoni, sä +ylevä nainen, mun poistumaton perintöni, mun oma valtakuntani, jossa +vallitsen kuninkaana. Te etsitte suojaa, tässäpä nyt avetaan etehenne +ystävällinen vapakaupunki, jossa oleskelkaat ilman murhetta ja huolta +niinkauvan kuin onnenne sen vaatii.--Nimeni on Canzio, ja, niinkuin +sanoin, tuon huoneen isäntä; ei äitiä mulla, eikä isää; hänen surmasi +hirmuinen Flaminia, ryöväri Vincention vaimo. + +MARCIA. (Eriks.) Haa, jos tietäisit! (Aäneensä) Minä kiitän teitä +tarjotun turvan edestä, korkeasukuinen herra. + +CANZIO. Vaimo, minä ainoastaan teen teitä kohtaan lähimmäisen +velvollisuuden. (Erikseen) Mutta hän on kaunis, kaunis kuin myrskysen +päivän pyhä, punertava aamu. Hän mun sieluni saattaa houreeseen ja +hoipertelemahan houreessansa. Mikä taivaallinen kuva! + +MARCIA. (Eriks.) Sinä kaunis nuorukainen! Sun ylpeillä huulillasi +väikkyy viehkeilevä, juhlallinen haaves ja yhtaikaa säteilee sun +silmistäs hehkuva lempi ja sankar-uhkaus; ja sun hopeakelmeällä +otsallas, mikä majesteetillinen nero vallitsee siellä, ihana +nuorukainen! + +CANZIO. Rohkeasti, jalosti katsahtava nainen, te kutsutte itsenne +Marciaksi, mutta suokaat mulle toki, jos teitä miellyttää, jotakin +tietoa teidän kodosta ja suvusta. + +MARCIA. Olette kaiketi kuullut Albericuksesta Parmassa? + +CANZIO. Se hurjapäinen mutta urhollinen republikani, joka viimein +tuomittiin valtakunnan kiroukseen ja pakeni pohjoiseen Afrikaan? + +MARCIA. Sama vapauden sankari, jonka luut nyt valkenevat Saharan +sannassa. Mutta hänellä oli myös kihlattu, joka seurasi häntä +maanpakoon kuin uskollinen morsian. + +CANZIO. Ja hänen nimensä oli Marcia, kaunis kuin taivasten kuninkaatar, +niinkuin olen lukenut sanomissa. Kaikki soveltuu siis oivallisesti +yhteen. Te olette tämän sankarin nuori, mutta paljon vääryyttä ja +kurjuutta kärsivä leski? + +MARCIA. Tässä seisoo hän köyhänä ja turvatonna edessänne. Minä seurasin +häntä pois isäimme maasta, ja me vaelsimme halki Corsican ja Sardinian, +jossa eräs munkki vihki meidän mieheksi ja vaimoksi. Siitä yli meren +kulki tiemme taasen helteisen Afrikan mannermaahan, ja siellä elelimme +Sarasenein kumppaneina kiertoessa seittemän pitkän vuoden. Mutta +kuukausi on tuskin mennyt, koska mieheni kaatui eräässä öisessä +taistelossa, ja lepää nyt hietasen peitteen alla. Sillon katsoin +parhaaksi, paeta takasin entistä kotoani kohden: läksin Farinan +niemestä Sicilian saareen ja siitä saavutin vihdoin Italian ihanan +rannan. Näin olen nyt vaeltellut yksin, ylenannettuna; ja tahdoinpa jo +melkein raueta alas, kohtaissani teidän. + +CANZIO. Ole terve tultuas mun linnaani ja viivy siellä vaihka +ijankaikkisesti jäljellä. Minä otan sinun siipieni suojaan, huolimatta +ehkä herätänki musta-kivun raivottaret huoneessani. + +MARCIA. (Eriks.) Kauneuteni vaikuttaa, sen huomaan, ja minä taidan +vielä periä taivaallisen onnen. (Ääneensä) Siis vartoo teitä +huoneessanne morsian? + +CANZIO. Jonka unohdan, jaa, sen olen jo tehnyt, tällä hetkellä sen +tein. Ja tätä mieleni leimauksen pikaista käännöstä ei tule juuri +ihmetellä; sillä morsiamen mulle määräsi kerran lapsekas sisär, jonka +toimesta mä kihlattiin, koska itse vielä olin melkein lapsi, koska elon +taistelot ja murhe eivät olleet vielä avanneet sydämmeni lähdettä +mahdolliseksi vastaanottamaan oikeata lempeä, se lähettiläs jumalten +juhlasta. Niin, tämän sataman ohitse nyt purjehdin, koska onpi +näkypiirissäni toinen, moninkerroin kauniimpa, ja lupaa onnen, jonka +ihanuus pyörryttää. Mutta jos nyt tämä eteheni teljetään, niin menköön +sitten alukseni tuulien valtaan, kunnes haaksirikossani alas pimeyteen +vaivun.--Mutta miksi seisomme tässä? Mihen on uneksuva aatokseni +eksynyt? Noo, olkaat terve tultuanne mun huoneeseeni, suojaton, ihana +vaeltaja! + +MARCIA. Ah! kuinka taidan kerran maksaa teidän hyvyyttänne? + +CANZIO. Siitä olkaat ilman murhetta, jota karmea Onnetar jo kylliksi on +ammentanut teidän sydämmeenne. Olettehan turvaton pakolainen ja +poveanne painaa vielä rakkaan ystävän kuolema; niin, kenties ystävän, +jota ette koskaan unohda ja kerran olletta liittoa teidän välillänne. + +MARCIA. Häntä rakastin kovin, mutta, ihmeellistä! miksi tällä hetkellä +hänen kuvansa himmentyy muistostani? Mä kurja jään siis yksin +oljentelemahaan myöskin haavekseni valtakunnassa. Kuitenkin, nyt olen +ilman vaaraa ja teidän ritarillisessa huomassanne. Mutta mikä hetki on +tämä? En ymmärrä; mun mieleni hourii. Tai onko tämä kiitollisuuden +tunne, joka kärsimykseni syvyydestä kohoo ylös ympärkietooksensa teidän +pelastavan enkelin kuvaanne? Jaa, niinpä kovan onnen tyttären povessa +nyt leimuu kiitollisuuden pyhä liekki sitä miestä kohtaan, joka tarjoi +hänelle armaan suosionsa, että tämän miehen jalkain juureen hän kaiken +onnensa, sydämmensä, hengensä, sielunsa ja ruumiinsa altiiksi panis. + +CANZIO. Vaiti! Hän taitais kerran ottaa sanastanne kiinni. + +MARCIA. Hän on teidän orjanne. + +CANZIO. Hyvä! Nyt lähtekämme kohden linnaa tuolla. + +MARCIA. Mutta erotkaamme ensin, kunnes huomispäivä koittaa. Kuulkaat: +yksin te lähtekäät kotianne, minä viivyn vuorilla tämän ihanan yön, +mutta aamun valjetessa kolkutan portillenne suojanetsijänä; ja kenkään +ei tiedä että olemme kohtauneet ennen. + +CANZIO. Tekisimmekö niin? Ei; vaan käsi kädessä ja kainostelematta +käykämme esiin. + +MARCIA. Herra, sitä emme tee. Suokaat tapahtua niinkuin tahdon. + +CANZIO. Teidän ryhtinne, niin komea ja arvoisa kaiken kovan onnenne +keskellä, mun saattaa kummastumaan. Noo, olkoon teidän tahtonne. + +MARCIA. Koska aamu nousee, näämme toinentoisemme taas. (Menee kiivaasti +oikealle) + +CANZIO. (Yksin) Naishaamu kaunis ja ihmeellinen! Mutta jotain +peloittavan tulista leimahteli hänen silmästänsä. Toki; sehän oli jalon +Pallas Athenen silmä. Näin katsahteli kerran jumalatar ylpeä, seisten +Ilionin tanterella, keihäs kädessä ja käsivarrella kultakiiltävä egid, +sankarten temmellystä tähtäellen.--Sinä olet kaunis, ja senpätähden +karkasi mun sydämmeni sun haltuus väkivalloin. Mutta ellen erehtynyt, +niin ilmoittipa sinunki puheesi ja katsantosi lemmistyneen naisen, ja +minä olin tunteisi esine. Miksi en taitaisi aatella niin? Kutsutaanhan +minuakin kauniiksi. Mutta lähde, josta kauneus virtaa ulos ja lakejansa +mukaan ulkomuotommekin kaavaa, on kaunis, taivaallinen sielu meidän +sisussamme. Mutta sitten en ole enään kaunis minä, vaan inhoittava kuin +kavaluus itse. Sillä mitä kauneutta, ja kaikin vähin taivaallista voi +viipyä sen miehen povessa, joka uskollisen lemmittynsä pettää ja +kiirehtii toisen naisen helmaan? Oi Mariamne! tyyni korkea kuva, mun +sydämmeni tahtoo sinusta siirtyä pois, ja lähestyä toista kuvaa, täynnä +lemmen hekumaa ja tulta. Siinä muutos, joka saattaa huoneeseemme +myrskyä ja pimeyttä, murhetta, joka sydämmiä musertelee, ja tätä +kaikkea sillon, koska varrotaan iloa ja riemua. Oi vaikea päivä, oi +tuskan hetki, joka sieluani vimmatusti sinnen tännen tempoilee! Mutta +mikä on sielu? Yksi liekki, joka sammuu, koska tämä ruumiimme +ihmeellinen konstilaitos kieltää häneltä palveluksensa ja herkenee +käynnissänsä. Ja niin heräsimme kerran olemisen mailmaan, mutta +nukuimme jälleen pian, ja kaikki oli ikuinen tyhjyys taas, ei muuta. +(Claudio tulee.) + +CLAUDIO. Terve, Canzio! + +CANZIO. Claudio, Claudio, mun uskollinen ystäväni! (Syleilevät) + +CLAUDIO. Olet siis viimein tässä. + +CANZIO. Tässä olen, Claudio. + +CLAUDIO. Ja ilosena? tiedän minä.--Mitä? Sinä et vastaa minua, vaan +johdatat otsallesi arvelevan käden. Etkö ole ilonen, Canzio? + +CANZIO. Ilonen? Niinkohan? Mutta sanoen totuuden, niin nyt en ole +ehtinyt muistelemaan iloa, sydämmeni teeskellessä toisialla. + +CLAUDIO. Oletko kohtanut joitakin kiusauksia tiellä? Kenties iskenyt +yhteen ryövärten kanssa? + +CANZIO. Ei; matkani on kulunut rauhallisesti, ilman yhtään vaaran +tarjoumusta. Mutta tiedä, Claudio, että kotolinnani tuossa tuntuu nyt +silmissäni ankaran kylmäksi. + +CLAUDIO. Kuinka taidat sanoa niin sun kehdostasi, lapsuutesi kultasista +tienoista? + +CANZIO. Mitä sanon, sanon sydämmeni pohjasta. Mutta jättäkäämme tämä ja +lähtekäämme eteenpäin. Sä tulet mun vieraakseni tänä iltana. + +CLAUDIO. En tänään, mutta huomenna; sillä ihana on tulon hetki +heimolaisten kanssa, ja tätä hetkeä en tahdo hämmentää sinulta nyt. Ja +tiedä että ne, jotka rakastavat sua korkeimman, nyt käyskelevät tässä +lähellä tämän lehdon hämärässä. Katso: nuo siniset hameet, jotka +liehuvat tuolla myrttimetsässä, ovat Rachelin ja Mariamnen. Käy +tervehtimään heitä. + +CANZIO. Minä kiirehdin. Älä unohda siis huomenna sun ystävääs, mun +Claudioin. (Rientää ulos periltä vasemmalle) + +CLAUDIO. (Eriks.) En unohda. Mutta oletpa joteskin muuttunut Neapelin +ihanassa, ilosessa kaupungissa. Tosin olet vielä kaunis, mutta olentosi +entinen viileä tyyneys on pois, ja aseitettuna, vallattomasti katsahtaa +sielusi. Mutta jos, niinkuin toivon, sydämmesi vielä on mua kohtaan +sama kuin ennen, niin tiedänpä, ettes kauvan viivy levittämästä eteheni +taulun, jossa valot ja varjot ylisniskoin keskenänsä temmeltää ja +levotonna väikkyy taivas.--Mutta jos nyt kohtalo sun sydäntäsi +reutoilee, niin toivonpa myös ettäs kuultelet ystäväsi neuvoja, jotka +taitavat sinua auttaa kohden rauhaa taas. (Menee oikealle.--Canzio, +Rachel ja Mariamne tulevat) + +RACHEL. Onko kaikki käynyt matkallasi hyvin? Oletko terve? Oletko +onnellinen, mun armas Canzioin? + +CANZIO. Tähän kaikkeen, sisäreni, taidan vastata myöntäen. + +RACHEL. Mikä ilon hetki! + +MARIAMNE. (Eriks.) Mikä taivaallinen ilta! + +CANZIO. Niin, olkaat tervehdityt! Ole tervehditty Rachelini, ole +tervehditty Mariamne, sinä aina tyyni impi! Mutta miksi niin tyyni ja +vakaa tälläkin hetkellä? Noo, lainehtiihan toki sun ihana poves. + +RACHEL. Ja hänen silmissänsä liekehtii ilo korkea ja puhdas. Katso! + +CANZIO. Hm. Kuinka jaksat, Mariamne tyttönen? + +MARIAMNE. Hyvin, mun Canzioin. Mutta sinä? Toki tiedän jo, ettäs olet +onnellinen, ja sillon aina onnellinen minä myös. + +CANZIO. (Eriks.) Hm. Tosin olet sinä kaunis katsella, mutta tuhat +kertaa kauniimpa on hän, joka muutama tunti sitten henkihaamuna +korkuudesta ilmestyi mun eteeni helteisellä tiellä. Hänen rinnallansa +himmennyt sinä kuin auringon rinnalla kelmeä kuu. Oi! nyt alkaa lempeni +ja tuskani. Käsi kädessä he käyvät. + +RACHEL. Mitä nyt, mun veljeni? Onko se onnellinen, joka näin äänetönnä +villisti tuijottelee alas maahan? + +CANZIO. Suokaat anteeksi! minä unohdin teidän. + +RACHEL. Unohdit? Meidän? Mitä mielettömiä haastelet sinä? + +CANZIO. Niin en tahtonut sanoa, mutta nyt on hurja kapina tässä +aatosteni linnassa, ja harkitsematta lentelee huuliltani sanoja, joita +käytetään usein ja seisovat siis aina valmiina korviemme kammioissa. + +RACHEL. Mikä on siis saattanut aatoksesi oikealta tarhaltansa pois? + +CANZIO. Turha asia, asia ei edes ansaitseva aatoksien vaivaa, Niin, +ainoastaan kevytmielinen, mitätön asia. + +RACHEL. Mitätön asia? Sitten on Canzio yksi narri, jonka aivossa voi +mitättömyys matkaansaattaa kapinan ja häiriön. Mutta minä tunnen hänen +tarkan ja voimallisen järkensä.--Noo, Canzio? + +MARIAMNE. Oi! nyt näen, ettes olekkaan onnellinen, mun ihana ylkäni. + +CANZIO. (Eriks.) Se lause sydäntäni leikkasi kuin tulinen miekka. Ooh! + +RACHEL. Canzio! + +CANZIO. (Eriks.) Kuinka tekisin? Sinne vedättää minua voimallinen himo, +ja olenpa valmis lähtemään, mutta täällä huutaa minua pyhä, korkea +ääni: »seiso, jumalten ja omatuntos nimessä seiso!» No kuinka teen? +Parastahan olis, heittää asia tulon hetkestä tuonnemmas ja ottaa +entisen naamarini kasvoillein, mutta enhän taida itseäni teeskennellä, +Jumal' avita! sitä en taida, vaan näyttää aina kohta sydämmeni oikean +tilan. + +RACHEL. Vaiti katsahtelet sinä korkuuteen. Onko tämä rukousta taivaan +Herran tykö? Sano mitä tahdot rukoilla, ja minä yhdistän sun rukouksees +äitillisen ääneni. + +MARIAMNE. Samoin teen myös minä ja, usko mitä sanon, povesta +uskollisuudessa sua kohtaan niin puhtaasta kuin tämä taivaan vahvuus, +johon lähetän rukoukseni sun edestäs, mun lemmittyni. + +RACHEL. Sano kuinka on laitas ja mitä on tapahtunut. + +CANZIO. (Kiivaasti) Ei mitään, ei mitään! + +RACHEL. Hiljaa, Canzio! + +CANZIO. Mun arvoni ja kunniani ovat ilman tahroo, ei löydy ruumiissani +pienintäkään vihamiehen antamata naarmaa, ja käteni eivät kannusta mua +vielä velkapääksi kennenkään vereen; se tietkäät, neitoset. Niin, mun +sydämmeni on rikoksesta vapaa. + +RACHEL. Siis pois tuo synkeä muoto ja iloitse kanssamme; sillä tämä +ehto on meille onnen ehto. Katso kuinka kaunis se on! Katso kuinka +vuorten kiireet tuolla kultasessa palossa kimmeltää. + +MARIAMNE. Ja tumma öljypuisto rauhallisna hengittää vuorten alla. + +RACHEL. Ole ilonen tässä ilon ja lemmen keskellä. + +MARIAMNE. Ole ilonen, meidän Canziomme. + +RACHEL. Huomaa kuinka kiharies kanssa hellästi leikitsen. + +MARIAMNE. Ja minä sun korean kätesi kanssa. + +RACHEL. Olenhan minä sun sisäres armas. + +MARIAMNE. Ja sun morsiames minä. Ole ilonen! + +RACHEL. Ole ilonen, ole ilonen! + +CANZIO. Näin haastelevat enkelit autuaan sielun kanssa, joka jättänyt +on murheenlaakson ja seisoo viimein taivasten esikartanossa, kohta +valmiina astumaan hääsaliin sisään. Serafiimit häntä vaatehtivat pyhien +hameeseen, hymyvillä huulilla kuiskaten hänen korvaansa jumalten +kieltä. Se on ainoastaan tarina, tarina onnellisesta sielusta. Mutta +minä olen onneton. + +RACHEL. Sinä olet onnellinen. + +CANZIO. Onneton, onneton! Mutta--onnellinen toki. Haa! nyt kirous ja +autuus yhtaikaa temmeltelee povessani ympär. + +RACHEL. Taivaan Jumala! + +CANZIO. Hyvä Mariamne, hellitä käteni. (Mariamne hellittää käden) +Rachel, ota pois sun kätes. + +RACHEL. Minä en päästä sinua ennenkuin olet tunnustanut kaikki. Oi +veljeni! selitä meille tämä tuskallinen arvotus, joka riemun päivänä +kadehtien riemumme hämmentää. Sano! + +CANZIO. Pois, sisäreni! (Käy kiivaasti perille, jossa hän seisahtaa +äkisti käsi otsalla tuijottelemaan alas maahan. Hetki äänettömyyttä) + +RACHEL. (Mariamnelle) Mitä aattelet tästä? + +MARIAMNE. Mitä ennustit sinä? + +RACHEL. Se käy siis toteen.--Voi Canzio! kuinka taidat runtoa +sydämmiämme näin, ja juuri kohtaamisen hetkellä? + +CANZIO. Sen olen tehnyt, armottomasti olen sen tehnyt. (Tulee esiin) + +RACHEL. Miksi teet sen? + +CANZIO. (Eriks.) Kaunis Marcia! täytyykö minun unohtaa sinua ja +tehdä eloni äärettömäksi aavikoksi? Mutta jos sun sydämmes päivieni +kulta-aarnioksi määrään, niin kuoletan nämät kaksi sydäntä tässä. Mihen +käännyn siis? (Kellonsoitto kuuluu) + +RACHEL. Kuule: kluostarinkellon pyhä soitto! + +CANZIO. Se ääni muistuttaa menneitä päiviä. Kuultelkaamme. (Kuultelee +alaskallistetulla päällä) + +MARIAMNE. (Eriks.) Pyhä Madonna, katsahda laupiuudella alas hänen +päällensä! Eihän ole hän vielä synneissänsä paatunut mies, joka +julkeasti häväisee maat ja taivaat, se ei hän ole, hänen sielunsa +tuskallisna kamppailee. Siis katsahda alas ja aseta hänen sydämmensä +myrsky. Kuule rukoukseni taivasten ruhtinatar! (Soitto on taukonut) + +RACHEL. Canzio, mennäänkös kotia? + +CANZIO. Niin, kotia. (Menevät oikealle) + + + + +Toinen Näytös + + +(Avara, vanhanaikanen sali Canzion linnassa; perillä kaksi pylvästä, +joissa riippuu aatelivaakunoita; kolme ovea, yksi perillä ja yksi +kummallakin sivulla. Marcia istuu divaanilla. Palvelija tulee periltä.) + +PALVELIJA. Teitä, meidän huoneemme ylevä vieras, pyytää herrasväkeni +tulemaan seuraansa lystihuoneeseen alhaalla puistossamme. + +MARCIA. Ken on käskenyt sinun tulemaan? + +PALVELIJA. Herra Canzio; mutta se on myös naisten toivo. + +MARCIA. Suokoon herrasväkes anteeksi, että pyydän saada ollakseni +yksin. Saata takasin minulta se sana. (Palvelija menee) Hän on levoton, +ei menesty hän kauvan siinä, jossa ei nävy hänen silmiensä edessä +Marcian kuva. Hän lempii minua vimmatusti, ja minä olen selvästi +näyttänyt että seisoo sydämmeni hänelle avoinna; ja myrsky nousee, joka +korkealle kiertää kaiken tämän huoneen tomun. Ihanata! Hän kohta +julkisesti murtaa kahleensa tässä ja on mun kihlattuni, mun vankini, +mun vallassani ainiaan. Sitten, kuinka teen? Hän on rikas, hänellä on +linna ja avara kartano, ne kaikki muuttukoot kullaksi, ja me siirrymme +tästä ylitse valtameren idän mannermaalta ijankaikkiseksi pois. Tosin +olen jo Vincention temmellyspaikoilta kaukana, eikä kenkään tiedä, että +hän ja Flaminia olivat Albericus ja Marcia Parman kaupungista, eikä +myös, niin luulen, löydy näissä tienoissa niitä, jotka kerran ovat +katselleet Flaminiaa ryövärruhtinattaren puvussa, niin luulen, mutta +visseys on paras, ja rauhassapa tahdon nauttia uutta, harjallista +onneani. Niin olkoon toimintoni tässä huoneessa, ja onneton se, joka +tahtoo astua mun tielleni. (Claudio tulee, ja Marcia, nähtyänsä hänen, +vavahtaa äkisti, mutta seisoo pian huoletonna jälleen; myös Claudio +katselee häntä kummastuen) + +CLAUDIO. Vaimo, minä olen nähnyt teidän kerran. + +MARCIA. Kenties erehdytte. + +CLAUDIO. Se tapahtui elämän ja kuoleman rajalla. + +MARCIA. (Eriks.) Hän on tuntenut minun. (Ääneensä) Olkoon niin. + +CLAUDIO. Te elätte siis? + +MARCIA. Sen näette. + +CLAUDIO. Ja kutsutte itseänne nimellä...? + +MARCIA. Marcia; jaa, se on mun oikea nimeni. + +CLAUDIO. Kuinka olette joutunut tähän? + +MARCIA. Nääntyvänä pakolaisena metsistä. + +CLAUDIO. Mutta tietkäät, että tämä on sen miehen huone, jonka isän te +olette murhannut. + +MARCIA. Sen tiedän. Mutta miellyttääpä minuakin jotain kysyä teiltä. +Onko teillä yhtään syytä kiitokseen minua kohtaan? + +CLAUDIO. Henkeni edestä kiitän teitä. + +MARCIA. Siis toki jotain, luulen minä? + +CLAUDIO. Yksi on, jonka katson kalliimmaksi koko mailman kultaa, se on +puhdas omatunto, ja tämä antaa uskallusta miehen poveen; ja enpä +luulekkaan itseäni yhdeksi niistä, jotka pitävät kuoleman hirmuisimpana +kaikesta mi taitaa meitä kohdata täällä. Kuitenkin täytyy minun myöntää +että äänenne kerran, koska katkasi se rintani edestä surman keihään, +kaikui sanomattoman ihanasti mun korvissain. Olipa suloista päästä +kuoleman kidasta elämän valkeuteen takasin. + +MARCIA. Sitten kysyn teiltä vielä: tahdotteko sen kurjan lesken +onnettomuutta, joka näin teidän pelasti kuolemasta? + +CLAUDIO. Sitä en tahdo. + +MARCIA. Minä kiitän.--Mutta jotain vielä: Oletteko te mies ja oikea +ritari? + +CLAUDIO. Minä toivon niin. + +MARCIA. Vannokaat minulle pyhästi... + +CLAUDIO. Malttakaat: ennen vannomista tahdon kysyä teiltä yhtä ja +toista. + +MARCIA. Minä kerron teille kaikki. Tiedätteko mistä ja ken tämä +Vincentio oikeammiten oli? + +CLAUDIO. En, ja kaiketi ei tiedä sitä kenkään muu kuin te. + +MARCIA. Hän oli Albericus Parmasta ja minä hänen lemmittynsä Marcia. + +CLAUDIO. Mitä? Eivätkö paenneet he aina Berberiaan ylitse meren? + +MARCIA. Sen he tekivät, mutta palasit pian Italiaan takasin taas. + +CLAUDIO. Kummallista, jos vaan totta. + +MARCIA. Näin lähellä Parmaa olisi valheellani kovin lyhykäiset jäljet. +Kuulkaat minua. Vapauden voitosta uneksui lakkaamatta Albericuksen +tulinen mieli; minä rakastin häntä, ja yhteen sulivat meidän sielumme. +Kohotettiinpa viimein vapauden lippu, ja minä seurasin lemmittyäni +kapinan veriseen leikkiin, mutta helvetti toi vihamiehillemme voiton, +ja nytpä riemuitsivat ruhtinat ja heidän aatelinsa. Me syöstiin +vankeuteen, jossa kärsiimme hirmuisesti, mutta sieltäpä karkasimme +toki, karkasimme kuolemaantuomittuina ja pakenimme Berberian kuumaan +maahan. Mutta siellä oli ilma hietatuiskuva, pahteinen ja polttava, ja +myrkyllisnä puhalteli samumtuuli, ja me ikävöitsimme synnyinmaahan. +Aina kuvasteli muistossamme patria cara, pyhä Italia, sen puhdas, +hopeakimmeltävä ilma, sen laakeri- ja öljymetsät, sen Apeninein-vuoret, +sen äärettömän korkea taivas ja heleästi säteilevä aurinko. +Voimallisesti veti meitä puoleensa tämä kuva, sen ihastus voitti meidän +sydämmemme lopulta, ja me kirmasimme ylitse maiden ja merien Calabrian +vuorille, jossa hädän laki meille määräs ryövärin synkeän, veritahratun +leivän. Mutta jos kärsitte kuulla lausetta ylevämielinen ryöväri, niin +rohkenen sanoa, että senkaltaisia olimme. Eivätpä moiti meitä köyhät ja +turvattomat, vaan päinvastoin kiittävät meitä; sillä annoimmehan usein +heille saalistamme, jonka otimme rikkailta ja yleviltä. Niin kului +muutama levoton, murheellinen vuosi, kunnes kohtas meitä taivaan kosto, +surmasi Albericuksen ja hänen joukkonsa, mutta minut pelasti kohtalo +sekä sotamiesten painetiistä että armottoman lain kylmistä kahleista. +Ja sillon läksin vaeltamaan entistä kotoani kohden. + +CLAUDIO. Teidän onneksenne uskotaan te kuolleeksi, upponeeksi mereen. + +MARCIA. Teinpä ennen lähtöäni pienen, petollisen ilveen meren rannalla, +siitä riensin retkelleni. Ylitse vuorten ja laaksoin, halki pimeitten +metsin mä samosin kuin hurja vuorivuohi, nälässä, janossa ja +lakkaamatta pelkäin vankeuden tunkkasia seiniä. Tähänasti olen +pelastunut toki, ja tässä olen ja kerron teille elämäni tarinaa, niin +täynnä murhetta ja vimman kamppausta. + +CLAUDIO. Jotka eivät kuitenkaan suorita teidän hirveätä velkaanne, vaan +peloittavan rikoksellisena seisotte Jumalan ja ihmisten edessä. + +MARCIA. Mitä tahdotte siis minusta? Saattaa minua kahleisiin? + +CLAUDIO. Minä en tahdo pimittää teidän päiviänne jos vietätte ne +tästälähin säällisesti katuen entistä eloanne ja etsien taivaan armoo. + +MARCIA. Rauhallisna tahdon asua ja rakennella.--Mutta teiltä vaadin +pyhän valan, että kätkette kaikki mitä nähnyt olette omilla silmillänne +ja mitä olette kuullut mun huuliltani nyt, kätkette äänettömyyden +peitteen alle. Se vannokaat ritarikunnianne nimessä. + +CLAUDIO. Kunniani nimessä sen lupaan; ja mitä kerran lupaan, siitä en +poikkee vaihka katoisi tämä mailma. Mutta huomakaat toki: Te olette +tottunut katsomaan ihmishenkeä kovin turhaksi, ja taitaisitte nyt, +koska niin soveltuis, jollain keinolla temmasta mun povestani sen, +jonka kerran annoitte mun pitää, nyt koska kohtalonne on mun +vallassani. Tietkäät siis, että jos henkeni tai onneni pahaksi jotain +ilmauu teiltä, niin olenpa kohta vannotusta valastani vapaa. + +MARCIA. Uumoileva mies, vaihka sanoo hänen ulkomuotonsa toista. Mutta +eihän ole ihme keskustelossa ryövärnaisen kanssa.--Mutta joku lähestyy. +Minä riennän kammiooni. (Menee vasemmalle) + +CLAUDIO. (Yksin) Kaunis toki, aina kaunis, huolimatta kiukkuisesta +onnesta, tuhansista iskuista, joita hän sai ja itse antoi. Ihmeellinen +nainen! (Canzio tulee periltä) + +CANZIO. (Eriks.) En tahdo olla siellä enkä täällä, ei miellytä mua +päivän valo eikä huoneen siimes, mä mustimpana pahantekijänä käyskelen +Afroditen yrttitarhassa ja hengitän lemmenkukkasten tuoksuu. Mutta +kohta teen epäsääntöisyydestä lopun, kohta. Toki: kurja Rachel ja +Mariamne! Mutta kaunis Marcia, terve! (Huomaa Claudion) Claudioko +siinä? Hyvin, ettäs tulit, mun veljeni. Mutta kuinkahan on laitamme +nyt? + +CLAUDIO. Minä olen niinkuin ennenkin, mutta sinua, näen minä, vaivaa +sama mielen levottomuus vielä. Sun silmissäsi mikä tumma, humajaava +loimo! Tämä leikkaa sydäntäni, kurja Canzio. + +CANZIO. Ystäväni, totta sanoen, olenpa ollut noin yhden päivän ja +yöseen kovasti levoton, enkä löydä sydämmeni rauhaa. + +CLAUDIO. Ota sun filosofiasi esiin. + +CANZIO. Lukeissani ei seurakkaan aatos silmää. + +CLAUDIO. Mutta onhan sinulla kaksi parasta lohduttajaa täällä, +Rachelissas ja ylevässä Mariamnessas. Lähesty heitä ja anna sun +levottoman sielus vaipua heidän lempensä viileään, viattomuudenviileään +kukkaskohtuun. + +CANZIO. Kas siinä vasta neuvo! Lähestyä heitä, se on mulle sama kuin +kuulla ijäisen kadotukseni tuomion sen lempeän Jumalan ihanilta +huulilta. Oi kuinka tuskallista! + +CLAUDIO. Mitä aattelen tästä? + +CANZIO. Aattele mitä tahdot, mutta niin on laita. + +CLAUDIO. Jos niin on laita, ettei löydy sulle lohdutusta täällä, niin +turvaa sitten häneen, joka ei ketään heitä ulos. + +CANZIO. Sen tekisin, jos olisi kaikki niinkuin ennen, jos olisin +kyynelsilmänen lapsi. + +CLAUDIO. Olethan nyt yhtä hyvin kuin ennenkin meidän ijankaikkisen +isämme lapsi? Miksi et siis taitais paeta hänen luoksensa nyt niinkuin +lapsena ennen? + +CANZIO. Siitä yksinkertaisesta syystä ettei häntä ole.--Älä katso +puoleeni noin terävästi; sillä luulenpa, että sydämmesi syvyydessä +aattelet sinäkin samoin. + +CLAUDIO. Nyt erehdyt. + +CANZIO. Niin aattelen kuitenkin minä. + +CLAUDIO. Sinun mailmankatselmas on tehnyt jyrkän käännöksen. + +CANZIO. Miehenjärjen voimallinen valkeus on poistanut näköni edestä +kaikki haaveksemme tyhjät kangastukset. Mutta onhan tässä toki jotain +muuta kuin paljas tämä näkyvä. En taida kieltää, että löytyy luonnossa +ijankaikkinen ja aatteleva henki, jonka tuote on mailmankaikkisuuden +nerollinen teos. Kaikki on hän tehnyt ihmeellisen kunnokkaasti. Onhan, +esimerkiksi, tämä meidän maamme ja rakennukset ilmassa sen ympärillä +verraton konstilaitos. Niin, hän on viisas, hän on voimallinen, mutta +eipä katsahda hän kehenkään erittäisin isällisellä silmällä, vaan +kaikki olemme hänen ainiaaksi määrättyjen lakiensa vallassa.--Näin +uskon, mutta yhtä en taida uskoa, mun ystäväni: meidän sielumme +kuolemattomuutta. Tosin olis tämä ankara aije, ihmeteltävän korkea ja +kaunis. Elämämme täällä, joka kuitenkaan ei ole leikki-asia, sais +arvokkaamman, juhlaisemman muodon, ja kauvas siirtyisi meistä näiden +katovien päiviemme synkeä ikävyys, joka usein meitä tahtoo paineskella +alas. Olishan ihanata aina vartoa jotain tuollempana, ihanata unohtain, +taistellen ja toivoen astua mailmasta mailmaan, kirkkaammasta +kirkkaampaan ijankaikkisuuden perustalla. Tämä aije olis korkea, jos +niin olis, mutta vähän syvempi katsanto elämään ja luontoon kieltää +sen. + +CLAUDIO. Sinä myönnät, että kaikki, mitä tämä henki on tehnyt tässä +näkyvässä, sen on hän tehnyt ihmeellisen viisaasti ja kunnokkaasti; +miksi ei hän siis olis voinut rakennella yhtä viisaasti myös +henkimailmassansa, joka on hänen oikea kotonsa? Ystäväni, kuinka on nyt +logikis laita? Huomaa: Sinä myönnät hänen viisautensa ja voimansa niin +äärettömiksi, että ymmärrykses pyörtyy niitä tutkiessas ja kuitenkin +sanot sinä hänelle: »minä tiedän yhden aijeen, joka, käytettynä sinun +valtakunnassasi, olisi ihmeellisen ankara ja kaunis, mutta sinä et +olekkaan oivaltanut sitä». Niin sanot, pitäen itseäsi viisaampana +häntä. Mutta miksi, koska seisoi kaikki hänen vallassansa, ei olisi hän +toimittanut ainakin yhtä jalosti kuin se, jota aavistamme me? Miksi ei +tuhat kertaa jalommin vielä? Ole toki varmaa siitä, että niin on tehty. +Ja tiedä, että aavistusta, aijeesta niin suuresta ja ihmeteltävästä, ei +löytyisi meillä koskaan ilman vastaisuutta toisialla. Se kipenä +lahjoitettiin poveemme jo aikojen aamuna, se on luonnistanut maailman +juoksun, ja koska se viimein on syttynyt kirkkaaseen, valkasevaan +tuleen, sillon katokoon kernaasti tämä mailma. Mutta mihen olen +joutunut, minä narri, apinoitessani Danaidein askaretta?--Kas tässä +lähestyy mies, joka taitaa puollustaa sinun uskoas. + +CANZIO. Sen puollustajan hylkään. Niin uskoo hän, koska miellyttää +häntä uskoa niin. (Varro tulee oikealta) + +VARRO. Jumalan rauha teille, hyvät ystävät! (Ottaa Claudioa kädestä) +Ystäviähän ollaan, Claudio, vaihka vähän kinaillaankin tuolloin +tällöin? Eikös niin? + +CLAUDIO. Niin on. + +VARRO. Vallan niin! (Tarttuu Canzion olkapäähän) Poika! Kuinka on +laitas nyt? Oletko jo saanut hieman lystiä? + +CANZIO. Minä en tahdo lystäillä. + +VARRO. Tahdo! Mitä tahdot sinä sitten? Ripustella huulta? + +CANZIO. Se ei ole tapani. + +VARRO. Kyllä minä sinulle tavat näytän, minä. + +CANZIO. Miksi ravistelette olkaani? + +VARRO. Ravista minua sieltä ja ravista minua täältä, sinä kiusallinen +nallikka! (Kääntyy Claudioon päin) Mitäpä aattelisit sinä tuosta meidän +herrastamme, tuosta heleijan sankarista, joka seisoo ja tuijottelee +tuossa? + +CLAUDIO. Kaiketi askarruttaa hänen aivoansa kovin tärkeä asia. + +VARRO. Hoo, ei vaaraa siitä, luulen minä. Kapriisiä, paljaita +kapriisiä, mun ystäväni! + +CLAUDIO. Sitä en usko. + +VARRO. Olisivatko sitten neitoset, nuo tulisilmäset hälläkät Neapelissa +ympänneet pieniä perkeleitä hänen vereensä? + +CLAUDIO. Sitä en tiedä. + +VARRO. (Hiljemmällä äänellä) Millä keinolla vetäisimme hänestä tämän +salaisuuden ulos? + +CLAUDIO. Taidatteko avata hänen kielensä siteen? + +VARRO. Antakaat minun tuumiskella. (Eriks.) Malta: luulenpa keksiväni +keinon, oivallisen avaimen, jolla käymme hänen sydämmensä kammioon +sisään. Löytyyhän kellarissamme lekkeri kallista, kymmentenvuotista +viiniä. Nyt astukoon se esiin, antamaan nostetta ja mehua sieluillemme; +ja sydämmet aukenee. (Ääneensä) Kuulkaat minua, pojat! Onhan, peijakas +vie! Canziomme tullut kotia vastaleivottuna fänrikkinä, ja nyt on +vieraanamme hänen paras ystävänsä myös, siis on meillä moninkerroin +syytä yhteiseen, veljelliseen iloon ja riemuun. Mutta miksi seisomme +tässä murhemielin ja kuivin suin? Minä mahdan olla Turkkilainen ellen +kisko nyt ylös huoneemme vanhinta viiniä ja täytä kuohuvalla nesteellä +kolme huikeata klasia, kolme kertaa kolme, niin on meillä naisten +noitanummero. Sinä, Claudio, olet tosin usein kiusallisen kohtuullinen +mies; mutta ethän katso toki ylen yhtä klasia ilosten ystävien +piirissä? + +CLAUDIO. Sitä en tee. + +VARRO. Nyt kammariini linnamme toiseen päähän ja siellä ylistämme +killisilmästä Bacchusta. Tule, Canzio. + +CANZIO. Minä en huoli teidän viinistänne. + +VARRO. Mitä? Täytyykö minun uskoa, ettes tunne vielä ensinkään konstia? + +CANZIO. Niin paljon, että tiedän hyljätä sen. + +VARRO. Sinä tomppeli, sinä maitopartanen ja vauhko piltti, joka ei +uskalla käydä yhteen kaulusnappaukseen viinijumalan kilpakedolla. Tiedä +että pieni noste, viaton huimaus aivossamme on mielellemme terveellinen +tuulenpuuska, liionkin koska elämämme taivas näkyy meille harmaaksi. Ja +mitä sanovat runoniekat? + +CANZIO. Helvettiin kaikki juomalaulut ja runoniekat, jotka käyttelevät +lauluksi niin viheliäistä ainetta kuin tämä: veressämme myrkyn +vaikuttama, sairaloinen epäjärjestys ja häiriö, joka kalvaa elämämme +lankaa ja himmentää järkemme valon, tämä narrikuume, jossa puhumme ja +teemme hulluuksia, joita seuraa aina myöhä katumus. Ja kaikkea tätä +koristaa laulun lahjalla! Kuinka luonnotonta! + +VARRO. Kuulkast vaan, mikä siveyden saarnamies ja filosooffi etelästä! +Mutta tiedä, meidän jörömielinen Heraklit, että viinillä ja ilosella +hummauksella on historjallinen oikeus aina vedenpaisumuksesta +tähänpäivään asti. + +CANZIO. Niinkuin ilotytöillä ja portoillakin. + +VARRO. _Taciturnitas_. Enkö ole sun kuolleen isäs rakas veli? + +CANZIO. Omaisuus, joka ei juuri puhu rakkaudesta ja sovinnosta isääni +kohtaan. Se on asia, jonka historjallinen oikeus on kotosin aina +munsieur Kainin päivistä. + +VARRO. (Lyö jalkaansa) Kitas kiinni! + +CLAUDIO. Te näette, herra Varro, että hänen verensä on kovin +kiihoitettu. + +VARRO. Mikä peeveli vaivaa sinua? + +CANZIO. Yksi asia, joka on sitä luontoa, etten tarvitse kertoa sitä +teille. + +VARRO. Mene sitten helvettiin asioinesi; ennen katselen sinua siellä +kuin seurassamme maljan ääressä, sinä piikkisika. Nyt vasta juomme, +Claudio, juomme vihoissamme. Astukaat sisään. (Avaa hänelle oven +oikealle) + +CLAUDIO. Toivokaamme toki, että yhtyy hän pian hauskaan juominkiimme, +koska mielensä on hieman lauhtunut. (Menee oikealle) + +VARRO. Jääköön hän saakelin huomaan koko poika. (Katsoen taaksensa +ovelta) Canzio, Canzio! sinä olet ilkeästi pettänyt meidän toivomme, +koska et ensinkään käytä itseäsi niinkuin pitäis? Me varroimme iloa, +mutta toitpa huoneeseemme ristin ja murheen. Ja mikä on syy? Mikä on +syy? Mitähän soppaa olet keittänyt itsellesi ulkona mailmalla? +Krouvivelkojako? Eihän juuri näytä siltä. Mutta että olisit pahoin +takertunut Neapelin hamevaltakuntaan, sen pidän hyvin uskottavana +asiana. No no, sinä olet nuori ja veres kuohuu, ja annanpa sinulle +kernaasti anteeksi synnit niillä retkillä. Mutta meidän tulee aina +kavahtaa itsiämme huonoista maineista mailman korvissa, liionkin +kihlatun miehen, niinkuin sinä, miehen korkeasta ja ikivanhasta +suvusta, niinkuin sinä.--Niin, seiso siinä nyt hetki ja tuijottele ja +tule sitten ilosena seuraamme. (Menee) + +CANZIO. (Yksin) Minä en kärsi häntä, hän kääntelee mun mieltäni ja +samoin kaiken tämän mailman ankaruus. Yksi toki mun edessäni kirkkaana +loistaa: kauniin Marcian kuva. Hän mun joko nostaa taivasten iloon tahi +syöksee alas erinnyein pimeään luolaan. Mutta jos niin, jos rynkäisi +mun päälleni tämä kauhistava sisärkunta myrskyllä ja kiljunalla, niin +onhan omassa kädessäni päästin tästä kurjuudesta, ja kaikki on sitten +äänettömyys, tietämättömyys ja tyhjyys, rauha ijankaikkisesti.--Mutta +mitä haasteli Claudio? Hänen puheensa, niin tuntui minusta, iski +joteskin tarkasti naulaa kantaan, josta en tahdo voida riistoa itseäni +oikein irki entiseen vapauteeni taas. Mutta eihän todistanut mieheni +mitään, ei äyrin edestä, vaan poutapääskösenä kiiteli hän aatosten +tyhjässä ilmassa; mutta täällä on perusteena todellisuuden havainto ja +koe, ja siinä seison lujana. Yksinkertainen ja selvä on luonnon laki. +Minä elän täällä ajan, kaadun ja syötän sijaantulijaani, ja häntä ja +hänen jälkeistänsä kohtaa jatkaten aina sama onnenosa. Niin matelee +mailma ilman loppua eteenpäin; ja siinä on koko herraus, siinä on +ijankaikkinen elämä.--Niin aattelen minä, mutta toisin kylmä Mariamne; +emmehän sovi siis yhteen, meistä ei tulisi onnellista paria. Mutta +onnen meille kaikille tuottaa tämä muutos nyt. Minä erkanen sinusta ja +otan oikean kultasein, sinä pääset minusta ja valitset itselles sielusi +heimolaisen, ja niin on meillä kullakin paras ystävämme, ja noita saa +katsella päältä. Kaikki hyvin? No miksi tuumiskelen siis?--He +lähestyvät.--Tullut on toiminnon hetki! Nyt astun esiin myrskyn +vauhdilla ja puhallan tämän pahteisen ilman ympäriltämme pois. Nyt +tahon murtaa jään ja rynkätä ulos väljään mereen. (Rachel ja Mariamne +tulevat) + +MARIAMNE. Sinä läksit meistä kuin karkulainen. + +RACHEL. Miksi teit sinä niin, mun veljeni? + +MARIAMNE. (Eriks.) Nyt ei ole koskaan oikein laita. (Istuu divaanille +ja rupee tarkasti tähtäilemään Canzioo) + +RACHEL. (Lyö kätensä ympär Canzion kaulan ja painaa otsansa vasten +hänen rintaansa) Canzio, mun lapseni, minä kuolen tuskissani, elles suo +mulle sydämmes murheesta osaa. Sano mikä häiritsee sun henkesi rauhan, +kuiskaa se mun korvaani, sun pienen, vienon äitis korvaan, että taitaa +hän lohduttaa sinua. Ja ellei voi hän sitä, niin voi hän ainakin itkeä +sun rinnoillas; ja nämät kyyneleet eivät suinkaan enennä sun kuormaas, +ei, vaan huojentavat sen. Sano, kaunoinen Canzio. + +CANZIO. Jaa, minä olen nyt päättänyt aukasta teille poveni ja asettaa +etehenne salaisuuden, joka on saattanut minun teitä kohtaan niin +pimeäksi ja jyrkäksi. Pahoin olen tehnyt kohtaan olentoja niin lempeitä +ja hyviä kuin te. + +RACHEL. Olethan kiltti nyt. Mutta anna meille kiireesti tieto; sillä +tässä asiassa olen kovin utelias. + +CANZIO. Mutta lupaathan kuultella rauhallisna. + +RACHEL. Vallan rauhallisna. (Istuu Mariamnen viereen ja kallistaa +päänsä hänen helmaansa ja Mariamne lyö käsivartensa ympär hänen +povensa) Tässä lepään, kuultellen siivosti sun kertomustas. + +CANZIO. Mariamne, lupaathan sinäkin maltin tyynellä katsannolla +kuultella mitä sanon? + +MARIAMNE. Sen lupaan. + +CANZIO. Ja suot mun vakaasti tyhjentää poveni aina pohjaan asti? + +MARIAMNE. Sen teen. + +CANZIO. Ehkä saattaisinki sydämmesi vallattomasti paisumaan? + +MARIAMNE. Ole rauhassa. + +CANZIO. Oi Mariamne! minä tiedän sinun järkeväksi naiseksi ja toivon +huomaavasi, että teen nyt myöskin järkevästi minä. + +RACHEL. Sano pian. Miksi vaivaat meitä, sinä armoton veli, armoton +sulhanen? Minä makaan kuin tulisilla hiileillä, ja kuulen Mariamnen +sydämmen iskut. + +CANZIO. Mariamne, minä tiedän, että on sinulla Jumala, jota rukoilet, +palvelet ja kunnioitat. Noo, onhan tämä koreata. Sinulla on Jumala, +Jumalan-Äiti, autuitten riemuitseva joukko tuolla ametystein ja +krysoliitein kaupungissa, taivaan palmuvarjosessa salissa. Niin, onhan +ihanata uskoa näin. + +MARIAMNE. Etkö usko sinä samoin? + +CANZIO. En, Mariamne. Se oppi on minusta nyt ainoastaan lasten +tarinoita koska katsahtelen miehuuteni ijän korkuudesta. Kaikki on +katonut tyhjänä sumuna pois, mutta sitä selvempänä on minulla jäljellä +elämä ja luonto. + +RACHEL. Mitä uskallat sanoa? Sinä? Canzio? Olenko minä sinua opettanut +niin? Mitä uskallat sanoa? + +MARIAMNE. Enemmin on hänellä sanottavaa, paljon enemmin; mina ymmärrän +hänen tarkoituksensa. Mutta tee pian, mitäs teet. + +CANZIO. En ihmettele, ettäs ymmärrät, etteivät sovi meidän kohtalomme +yhteen, tiettyäsi kuinka eri suuntiin pyrkivät meidän sielut. + +MARIAMNE. Arvoitus on selitetty. Sinä annat minulle korin ja revit +rikki meidän liittomme. + +CANZIO. Jos tahdot niin kutsua askeleen, jonka otan meidän molempien +onneksi, ja tuumiskeltuani kauvan ja ankarasti. + +RACHEL. Taivaan Herra! Tämä ryövää minulta järjen! Malta mieles, +Canzio, Canzio! (Tahtoo nousta ylös, mutta Mariamne hallitsee häntä +väkisten helmassansa) + +MARIAMNE. Makaa rauhassa ja muista mitä lupasimme. + +RACHEL. Canzio! O, o, mun kultanen toivoni täällä! + +MARIAMNE. (Canziolle) Mitä tahdot sanoa vielä? + +CANZIO. Etten tahdo sun onnettomuuttas. + +MARIAMNE. Ja siitä mahdan olla sinulle kiitollinen. + +CANZIO. Minä tiesin tämän myrskyn. + +RACHEL. Mun ainoa, kultanen toivoni täällä! Voi, tuhannen kertaa voi! + +MARIAMNE. Minä rukoilen sinua, hillitse mieles! (Canziolle) Sallitko +mun kysyä, mikä sammutti näin äkisti sun lempesi mua kohtaan? + +CANZIO. Eräs toinen nainen, jota lemmin äärettömästi. + +RACHEL. Haa! + +MARIAMNE. Oivallisesti sanottu. Tämän totuuden edestä kiitän sinua +taas. Mutta sano minulle yhtä miehukkaasti eräs toinen totuus: Oletko +koskaan lempinyt minua, ehkä niin vakuutitkin vielä viimeisessä +kirjeessäs, joka hengitti paljasta helleyttä? + +CANZIO. Sinua olen lempinyt, mutta, ah! en tee sitä enään; sillä +sokeasti ampuu lemmen jumala. Aatteles, mikä järjettömyys minulta, +ottaa sinua vaimokseni vastoin sydämmeni taipumusta, ja mikä +järjettömyys sinulta ottaa vastaan lemmetöntä sydäntä. Sillonpa +hääpäivämme olisi ollut onnettomuutemme syntymäpäivä. + +MARIAMNE. Oikein, Canzio! + +CANZIO. Oi, älä virnistele!--Myös eräältä toiselta puolelta olisi tämä +liittomme tavallisuutta vastoin. Malta: sinä olet katsellut neljä +auringonkierrosta enemmin kuin minä. + +MARIAMNE. Sen tiesit koska tarjosit minulle kätes. + +CANZIO. Mutta huolekas sisär, liian varhain huolekas aviossäätyni +onnesta, johdatti lapsellista kättäni. Mitä ymmärsin minä? + +RACHEL. Hän kaartelee, soutelee kehnosti kauttarantain.--Mariamne +kalvea, kalvea! Kalvea kuin kuoleman enkeli! Saanko likistää sun +otsaas?--Kalvea kuin kuolema itse.--Laske mun käteni sun otsalles. + +MARIAMNE. Ole hiljaa, Rachel. + +RACHEL. Enhän tiedä mitä haastelen ja teen, koska seison vahtovassa, +jyrisevässä koskessa ja pyörtyen katselen kuinka rantojen metsät ja +vuoret siirtyy. Huu! (Peittää käsillään kasvonsa ja painaa päänsä +Mariamnen helmaan; Mariamne, nojaten otsaansa vasten kättänsä, +silittelee toisella kädellään Rachelin kiharia) + +CANZIO. (Eriks.) Minä tiesin tämän; ja nyt on se tehty. Vimman tielle +olen käynyt, polkeissani sydämmiä jalkojeni alla, mutta enhän taida +enään kääntyä takasin, ellen tee itseäni narriksi; en taida enkä tahdo. +Tehty on tehty.--Kas: uneksuen lepää hän ystävänsä helmassa, ja +uneksuen ystävän käsi leikitsee hänen vienon päänsä ympärillä. Tämä +kenties ravistelis poveani tuikeasti, ellei olisi nyt sisustani +terästetty. + +MARIAMNE. (Asettaa Rachelin istumaan ja nousee itse, pyhkäisten +otsaansa, kiivaasti seisomaan) Canzio, mitä olet tehnyt, mitä olet +tehnyt? Canzio! + +RACHEL. Onnettoman työn, joka toi pimeyden sieluillemme. Ah! mihen +käymme nyt harhailemaan, Mariamne? Mihen lähtisimme käsi kädessä +vaeltamaan ikävässä hämärässä tämän riutuvan päivän? Mitä aattelet, +Mariamne? + +MARIAMNE. En rukoilla häntä. + +RACHEL. Sano hänelle vielä yksi sana, viskase hänen rintaansa kipenä, +joka ehkä taitaisi syttyä liekiksi ja lämmittää hänen kylmää +sydäntänsä. + +MARIAMNE. Jää ijankaikkisesti hyvästi, Canzio! + +CANZIO. Ole onnellisempa kuin minä! + +RACHEL. Sen sanan, veljeni, sinä muistat kerran katkerasti. Mutta, +Mariamne, enpä toki tarkoittanut juuri niin. Ah, ei vielä, ei vielä! +Sinä et tahdo häntä rukoilla, mutta minä tahdon, teen sen tulisella +voimalla. (Lankee Canzion eteen polvilleen ja tarttuu hänen käteensä) +Canzio, älä kuoleta sun tuntos rauhaa, älä kuoleta sun uskollista +Mariamneas, älä kuoleta sun Rachelias, sitä kilttiä sisär-äitiäs, joka +kerran lauloi sulle kehtolaulun, lauloi enkeleistä lintuin-satamassa ja +kultasantasista teistä pyhien kaupunkiin. Muistatko? + +CANZIO. Nouse ylös, armas sisär, ja älä menettele sanoja hukkaan. + +RACHEL. En yhtään sanaa, en yhtä ainoata, vaan äänetönnä tahdon sinua +katsella, katsella lakkaamatta. Mariamne on sun sydämmes ystävä vielä. + +MARIAMNE. Ei koskaan enään. Mun arpani jo heitettiin ja minulla on +toinen ystävä. Auken eteheni, kluostarin portti, minä tahdon unohtaa +mailman ja palvella taivaan ylkää, jonka lempi ei sammu. Pois kauvas, +Canzion petollinen kuva, ja kiirehdi, katsantoni, korkeuteen päin, +jossa lemmen ruhtinas asuu! Häntä katselee jo sieluni silmä +kultapilvien keskellä tuolla. Siellä seisoo hän purpurahameessa, kasvot +aurinkona loistaa ja kirkas gloria piirittää hänen päänsä. Sinua +palvella tahdon enkä muistella kavalata mailmaa. Pois mielestäni miehen +haamu! Mä puhtaana vestaalina sun alttarillas valvelen rukouksen +liekkii. Auetkoon korkean muurin portti ja soikoon kaikuva kello! + +RACHEL. Soi, kello, mun hautauskelloni, soi! (Canzio nostaa ylös +Rachelin, joka, hänen ruvetessaan siihen, on istunut alas ja, +kallistaen päätänsä ja hymyten, ei ensinkään kohota itse ruumistansa +hänen nostaessaan) Väsynyt ja uninen lapsi sanotaan kovin raskaaksi. +Enkö ollut sinulle raskas nostaakses? + +CANZIO. Et. + +RACHEL. Mutta olenpa väsynyt ja unelias lapsi nyt. Toki: ennen +käymistäni maata, tahdon vielä lausua yhden sanan. Mutta, haa! tämä ei +olekkaan unen harhausta, vaan profeetallista houretta, koska astuu +kohtalomme pimeänä varjona katsantoni eteen; ja kuule mitä ennustan: Me +olimme onnelliset, mutta sinä meidän onnemme tapat; sinä itse olit +onnellinen, mutta itse sinä onnesi tapat ja samalla sen toisen ystäväs +onnen. Tunnonvaivain raivottaret komerostansa jo ovat teroittaneet +silmänsä sua kohtaan. Tänne karkavat he tuulenkierroksena, tuoden +muassaan taivaan peloittavan ukkosilman. Hävityksen henki riehuu, moni +paras, uskollinen ystäväs sun kauttasi käy surmaan, ja linnassamme +vallitsee viimein autio yö. Muista tämä: yksi rikos, kerran tehty, +vetää seurassansa legionat toisia, kuin aaltoja myrskyssä, kunnes +vaivumme pohjattomaan syvyyteen. Tämä muista myös: Meidän huonettamme +varten on taivaassa varolla nuoli, jonka tämä sinun murheentyös voi +johtaa päällemme alas. Synnit tässä himmentää isiemme muistot, tässä +riehuneet ovat viinijumalan ja Belialin juhlat ryskeiset, joissa +herjaus ja pilkka kohden korkeuden herraa on parastansa tehnyt. Ah! +meidän isämme miekastelon himo on kaatanut monen viattoman miehen. Ja +sinun suonissas, minä pelkään niin, kiehuu hänen hurjaa vertansa ja +hirmuvaltaista henkeänsä, joka pian saattaisi sun maksamaan hänen +velkojansa koston furieille. Muista kaikki tämä. Ja tarvittaisko tässä +isiemme velkoja? Onhan teoksessas tällä hetkellä jo kylliksi syytä +jumalten suurimpaan kostoon. + +CANZIO. Olisinko ensimäinen minä, joka on toiminut näin? Moni mies ja +vielä moni historjan uros on tehnyt samoin. Herkkules unohti +Dijaniransa koska näki hän Iolen ja Marcus Antonius eikö hylkännyt hän +Octavian Egyptin Kleopatran tähden? He heittivät lailliset vaimonsa, +minä ainoastaan kihlatun naisen. Koria on annettu ennenkin ja annetaan +aina, niinkauvan kuin ihmissydän voi lempiä. Niin on tehty; ja mitä ei +tehdä täällä lemmen tähden? Senkaltaisista töistä on itse jumalten +ansioluettelo armottoman suuri.--Hyvästi! Tehty on tehty, ja riehukoot +taivas ja maa! (Menee kiivaasti kohden perä-ovea, jonka kynnyksellä +Marcia tulee häntä vastaan. Canzio temmaa hänen syliinsä) Tuossa on +sydämmeni valittu! (Taluttaa häntä muutaman askelen ovelta esiin) +Vaimo, sano aatokses; sillä nyt on sydämmeni vapaa. Sano rohkeasti, +jalosti kuin jumala: Lemmitkö minua? + +MARCIA. Ijankaikkisesti! (Syleilevät; Rachel heittää itsensä kiljahtaen +divanille; Mariamne menee ulos periltä) + +CANZIO. Kohta, koska sun näin, syttyi sydämmeni tuleen. + +MARCIA. Polttavaan tuleen sydämmeni syttyi kohta, koska sun näin. + +CANZIO. Onneni on valmis! Ihanata! Taivaallista! + +RACHEL. (Tointuu ja nousee istumaan) Juoni! Yhteenkudottu, kehno juoni. +Minä tukehdun! (Katselee hetken Canzioo ja Marciaa) Siis tuleva kälyni? +»Terve, armoitettu!» sanoi enkeli Gabriel. + +MARCIA. Teidän tervehdyksenne ymmärrän ja hylkään. + +RACHEL. Miksi kolkutti rukoillen linnamme portille se, joka oli +linnanherran sydämmen herra? + +MARCIA. Niin lapsekkaasti lemmessä houraillaan. + +RACHEL. Morsian Barbariasta. + +CANZIO. Parman kaunis tytär! + +RACHEL. Morsian Barbariasta kuuluu enemmin romanttiselta. + +MARCIA. Fröökinä, kiittäkäät kohtaloonne, joka ei syösnyt teitä +polkeilemaan Afrikan polttavia vuoria, vaan antoi teille syntyissänne +komean linnan. + +RACHEL. Se linna on nyt teidän, mutta minun on avata mailma. + +CANZIO. Sisär, miksi haastelet niin? Onnes on sama kuin ennen. + +RACHEL. Avara mailma! Marcia, suokaat minulle vaellussauvanne, minä +tarvitsen sitä vuorostani nyt. En aio toki Afrikkaan, vaan Palestinan +maahan pilgrimmi sauva kädessä käy. Siellä, pyhän haudan partahalla, +tahtoo hän rukoilla, yöt ja päivät rukoilla sen kurjan ritarin syntein +edestä, joka kerran murhasi kahden immen sydämmet. Mutta taidammeko +moittia häntä? Ei, vaan lemmen jumalaa, mi sokeasti ampuu ja +joutsellansa ajelee miestä kuin vuorten kaurista, joka nuoli sydämmessä +rynkää kallion jyrkästä varmaan turmioonsa alas. Mutta kärsi, +ihmislapsi, lemmen hirmuvaltaa, kärsi, kanna hänen kahleitansa +nöyryydellä. (Nousee ylös) Mutta kirottu olkoon tämä kahle tässä ja +tämä liitto! Niin, valmiinapa kirous ja tuhonne jo tuijottelee esiin +hänen silmistänsä. Katso, Canzio, helvettiä, joka tämän naisen silmistä +ruiskuu ulos, helvettiä, joka kerran sinua polttaa. + +MARCIA. (Eriks.) Haa, mun sydämmeni riehuu! + +CANZIO. Vaiti, Rachel! Minä en tahtois osoittaa sua kohtaan vihaani, +Jumal' avita! sitä en tahtois. + +RACHEL. Mutta minä tahtoisin, että tapahtuisi niin; sillä +hunajamakeaksipa nyt tuntuu välillämme vihan katkera kiukku.--Mitä +lausuin äsken? Että tukehtuisin? Vale! Poveni paisuu ja nostaa minun +ylös korkeuden luhtiin, josta katselen sinua jalkojeni alla, sinua, +kurja morsiuskunta.--Toki ulos tästä, ulos, Rachel, hengittämään +kirkasta ilmaa! Ja eläköön elämä, maa ja korkeuden vahvuus meidän +ympärillä! Eihän ole meillä hätää maamme pallolla täällä, jossa +kaikkialta meitä syleilee autuitten sinertävä taivas. (Menee) + + + + +Kolmas Näytös + + +(Avoin paikka puistossa lähellä Canzion linnaa. Rachel tulee oikealta.) + +RACHEL. (Yksin) En ole häntä kironnut, sitä en ole tehnyt. Kuinka +taitaisin kirota sydämmeni kalleutta? Mutta sitä pimeyden voimaa, joka +sovaisnut on hänen näkönsä, minä kiroon, sitä eksyttävää ruohoa, jota +hän kaiketi on polkenut käydessänsä mailman saloissa. Harhailevana +miehenä hän astelee, ja siitä tämä pyörrytys, siitä ei tunne hän +kotoansa enään. Mutta minä tahdon silmistäsi poistaa suomukset ja +näyttää sinulle sen hirmuisen alhon, joka ammottaa sua vastaan. Sen +teen, ja Claudio, sun ystäväs, mua auttaa tässä äitin työssä, ja sinä +seisahdat.--Kallisti taidan vannoa, että tämä sun aiottu liittos +ainiaaksi hävittäis sun onnes; sillä eihän koskaan vielä aavistukseni +ääni ole haastellut niin korkeasti kuin nyt.--Noo, onpa tosin korea ja +hehkuva sun kultasi ulkonainen puku, ja eriskummallinen ihastus säihkyy +hänen katseestansa. Se meitä viehättää mutta poistaa meitä tykööltänsä +inhoittavan kylmästi taas. Tätä et huomaa sinä, kurja, sokea Canzio, et +huomaa basiliskan katsantoa, jonka takana kiehuu myrkky ja vimmattujen +himojen raivo. Tätä kiroon, vaan en sinua, mun veljeni; sinua +surkuttelen ja Mariamnen salaista tuskaa.--Mitä olet tehnyt? Mutta voi, +jos kaikki kääntyisi parhaaksi vielä! Minä toivon niin! (Varro ja +Claudio tulevat) + +VARRO. Missä hän on? Missä riivatun nallikka, joka rakensi tämän +rajuilman rauhalliseen huoneeseemme? Mutta nyt pitää myös sataman, +sataman sekä äitin sanoja että isän iskuja; rakeita pitää sataman, ja +hän kontii vielä edessämme, kalistellen hampaitansa. Missä on se meidän +nuoriherra? + +RACHEL. Hänestä en tiedä nyt, mutta hetki sitten kiirehti hän ulos, +puettuna miekkaan ja kappaan, niinkuin tarkoittaen pidemmälle, mutta +puistoon tähän pysäyi hän toki, käyskellen sinnen tännen. Ja juuri +äsken seisoi hän tuossa kunnaalla, katsahdellen Arnoon. + +VARRO. Ahaa! onpa poika niinkuin vähän levoton; niin niin, nyt tulkoon +löylyä kaikkialta. + +RACHEL. Varokkaasti kuitenkin; sillä vaimo, kaiken tämän murheellisen +häiriön syy, astelee edestakasin tuolla santasella käytävällä ei +kaukana tästä. + +VARRO. Peijakas häneen! Kuitenkin on hän kaunis tyttö, kaunis! Haa! +olisi nyt Varro kiharakoristettu nuorukainen, niin nousispa tästä +toinen polska. Ah! sillonpa me kaksi, Canzio ja minä, heti +paljastaisimme kirkkaat pamppumme ja: angard! Kaunis heilakka, mutta ei +auta. Ritari seisköön sanassansa, liionkin kihlattua neitoansa +kohtaan.--Mariamne parka! + +RACHEL. Hän menee kluostariin; se on luja päätöksensä. Siellä jynkässä +loukossansa tahtoo hän murehtia päivänsä päähän. Mutta minä, minä +vaivun hautahaani. + +VARRO. Sehän kaikista pahin. Sinua en tahdo kadottaa, kiipeen ennen +hirteen.--Rutto kimppuus, poika! Nuori ritari toimia näin? Mutta niinpä +on täällä lemmen hanskoissa nuori mies. Ja mitä ei tehdä korean tytön +tähden, tytön ja viinin? (Laulaa) + + »Medchen, vein und sang, + Trallalaa! + Medchen, vein und sang.» + +Nyt olen juuri parhaassa tuulessa kuranssamaan häntä, ja minäpä hänelle +opetan kavaljerin _mores_, opetanpa hänen tanssimaan, tanssimaan ihan +kohteliaasti takasin tämän tanssin ja oikein Kniggen fasonia mukaan. + +RACHEL. Mitä miestiskelet tästä asiasta, Claudio? + +CLAUDIO. Voin tuskin uskoa, että on hän tehnyt niin. + +RACHEL. Tosi kuitenkin.--Niin, mitä aattelet? + +CLAUDIO. Kaikki on sanottu lyhyesti: onnettomuuttansa vastaan vaihettaa +hän onnensa pois. + +RACHEL. Jaa, sen tiedän. + +CLAUDIO. Hän on myyty, sen tiedän. + +RACHEL. Voi, sinä sanot niin! Ehkä tunnet tämän naisen tarkemmin. +Kentiesi on hän jokin kamala pimeyden henkilö, peloittava, hirmuinen. + +CLAUDIO. Sama hän on miksi hän itsensä sanoo: Albericon leski Parmasta, +joka pakeni kerran miehensä kanssa Afrikkaan pyövelin kirveen alta. + +RACHEL. Eikö sama surma häntä uhkaa vieläkin, hänen palatessaan Parmaan +taas? + +CLAUDIO. Siitä vapahtaa hänet hiljan julistettu, yleinen anteeksanti. + +RACHEL. Mutta mitä aattelisin tästä vaimosta? Hänen haamussansa, vaihka +kaunis, on toki jotain, josta sieluni ammahtaa pois, siellä puhaltaa +mun päälleni kuuma, helvetillinen kylmyys. + +CLAUDIO. (Eriks.) Oikein näkee terävä silmäs, ja sun tuntees, +ihmeellisen hieno, ei erehdy millonkaan. + +VARRO. Salli, lapseni, että minunki joteskin mailmantuttava silmäni on +syventynyt tähän vaimoon. Siinä, Rachel, näet naisen, jolle luonto on +mitannut kauneutensa runsimmalla mitalla, ja jonka ruumiin hän on +varustanut sielulla niin rohkealla kuin tulinen rauta. Siinä, tyttöni, +on seikan selitys. Hän on voimakas ja kaunis. + +RACHEL. Mutta voima on usein pahuuden läheisin naapuri eikä juuri +ikävöitse lemmen yrttitarhaan, vaan menestyy, se raaka, vuorten +jyrkillä verisessä temmellyksessä petojen kanssa, katsahtain villisti. +Niin tämänkin naisen katsannosta käy ulos vihan tulta ja pahdetta, joka +kääntelee mun mieltäni ja saattaa sydämmeeni kammon. Mitä on hän +tehnyt? Kentiesi murhannut miehensä tai kyllästynyt häneen ja hänen +jättänyt, ja mielisi nyt naida kaksinkerroin. + +VARRO. Mitä hulluuksia! Höh! + +CLAUDIO. Albericus on kuollut, mutta kuitenkin tuo tämä yhdistys +Canzion surman. + +RACHEL. Voi veljeäni! + +CLAUDIO. (Eriks.) Marcia, sun mennyt elämäsi kerran ilmaistaan, jos +viivyttelet maassamme, ja sillon katkee Canzion elämänretki. (Ääneensä) +Oi! jos hän ehtii tämän hankkeensa perille, niin viimein häväistys ja +musta omatunto on hänen ainoa rikkautensa täällä ja loppunsa +viheliäinen itsemurha. + +RACHEL. Totta ennustettu. Mutta kuinka käymme nyt käsiin, häntä +estääksemme kaikesta tästä? + +CLAUDIO. Koettakaamme kaikki keinot, säästämättä viimeisiä voimia. + +RACHEL. Kaikki, kaikki tahdon tehdä mitä keksin ja voin. + +VARRO. Lyökäämme yhteen nämät kolme viisasta päätä ja puskekaamme +vastaan vimmatusti. + +CLAUDIO. Koettakaamme ensin korskeata naista kohtaan mitä taidamme +matkaansaattaa järkevillä sanoilla. Varro, tahdotteko käydä +lähettilääksemme? + +VARRO. Aijai! tämä on näpäkärsä asia naista kohtaan, vierastamme +kohtaan. + +CLAUDIO. Mutta sitä ei katso yleinen, todellinen hätä. + +VARRO. Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan! Ai! ei +yhtään ritarillisesti tehty. Mutta Rachelin onni vaatii tämän, ja +sillon vaikenee ritarikin povessani.--Minä saatan hänen tänne oikein +nuorenmiehen kohteliaalla tavalla. (Menee vasemmalle) + +CLAUDIO. Kuinka murheellista! Nytpä Mariamne kaiketi itkussa ja +huokauksissa oljentelee. + +RACHEL. En kyyneltä ole nähnyt hänen silmässänsä enkä kuullut häneltä +yhtä ainoata huokausta. Hän äsken seisoi tuon kallion rinteellä, seisoi +kauvan syvissä aatoksissa, tyyni ja äänetön: Viimein toki astui hän +käymään kohden kammioonsa ja hänen poskensa paloivat kuin valkea ja +silmiensä alla näkyi tuo hiestä kamala tuskan kiilto. + +CLAUDIO. Kurja Mariamne! (Varro ja Marcia tulevat vasemmalta) + +VARRO. Astu esiin ilman pelkoa, sinä kaunis daami. + +MARCIA. Mitä tahtoo minusta tämä arvoisa herrasväki? + +VARRO. Haastella kanssas hellästi ja kohteliaasti muutaman +hentomielisen sanan, sinä ylevä nainen. + +MARCIA. Tehkäät hyvin ja sanokaat pian. + +CLAUDIO. Sen teemme, iskien viipymättä asiaan, jonka kaiketi jo +mahdatte arvata. Tämä huone on muuttunut murheen leiriksi, joka muutos +on teidän, vaihka epätaiteinenki työnne; alussa ainakin epätaiteinen, +toivon minä. Tässä ystävälläni Canziolla oli kihlattu morsian, jolle +hän kerran oli vannonut ijankaikkisen lemmen, mutta nyt on hän +unohtanut valansa ja menettänyt ainiaksi neitosen elämänonnen. Tässä on +hänellä sisär, joka hellimpänä äitinä on häntä hoitanut ja kasvattanut, +viettänyt hänen tähtensä monen unettoman yön, mutta nyt on kiittämätön +lapsi unohtanut äitinsä ja menettänyt ainiaaksi hänen elämänsä onnen, +pimittänyt hänen sielunsa valon. Kaiken tämän hän teki, koska läheni +hän teitä mielensä eksyttävässä houreessa. Mutta tietkäät, koska +hourauksen purpurakimmellys hänen ympäriltänsä on haihtunut pois, +sillon seisoo hän hirmuisessa yössä, sillon heräyy omantunnon myrsky. +Sillon surua ja pimeyttä on hänestä leviivä kaikille, joilla on ollut +osaa hänen onnestansa. Niin on tapahtuva ellei tehdä kiireesti toisin +ja lievitetä takasin puoleksi sidottua solmua. Te ymmärrätte mitä +tarkoitan. Tehkäät siunauksen työ ja pelastakaat tämä huone, ja tästä +on teille itselle moninkertainen onni. Oi! pelastakaat tämä ennen +rauhallinen perhe, koska on se teidän voimassanne. + +MARCIA. Millä keinolla, mun herrani? + +CLAUDIO. Paetkaat tästä tietämättä tämän hurjan miehen ja valitkaat +itsellenne jokin suloinen kätkö, jossa elätte ajan tuonnemmas. Me +tahdomme teitä suojella ja suosia, tehdä tämän piilo-elonne niin +herttaiseksi kuin mahdollista. + +RACHEL. Sen lupaamme. + +VARRO. Pyhästi sen lupaamme, sinä herttainen. + +MARCIA. Huomakaat mitä tekisin, tehdessäni teidän tahdon. Häneltä +ryöväisin sydämmensä lemmityn ja syöksisin hänen iki-turmioon ja +siinähän olis valmiina meidän kaikkein tuho. Siis onnettomuutta, jota +aiotte poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin. + +CLAUDIO. Sydän ensin tosin riehuis, mutta viimein voittais järki. + +MARCIA. Mies haastelee kuin tomppeli elämän toiminnoissa, eikä tiedä, +että lempi myhäilee järjen päätteille täällä. + +CLAUDIO. Mutta järjen hylkäämistä lemmenki tiellä seuraa toki usein +katumuksen katkeruus. + +MARCIA. Alku makea, loppu katkera, niin onnettomasti lankesi täällä +sydämmen arpa. Juopua, juopua tahtoo sydän, huolimatta ahdingosta, joka +seuraa. Niin tekee juomari, niin lemmensankari ja niinpä vaimo, joka +uudistetut kerrat äitiksi päätyy. + +CLAUDIO. Pakoittakaat toki sydäntänne nyt; sitä rukoilemme hartaasti. +Paetkaat tästä! Me annamme teille rahaa ja luotettavan suojellusmiehen +tiellenne myötä. + +VARRO. Tässä, sinä korkeamielinen vaimo, on mies, aina valmis antamaan +hengensä ja verensä naisen tähden. _Sacramento!_ minä tahdon olla +teidän suojeleva ritarinne. + +MARCIA. Kiitoksia! mutta minulla on jo. + +VARRO. Ah! suokaat anteeksi. + +MARCIA. Kernaasti; sillä tahtonne oli hyvä. + +VARRO. Aina hyvä, aina hyvä naisia kohtaan. Niin, te Saronin ruusu, te +leikkasitte poikki ihan juuresta meidän keskustelemisen langan, veditte +jyrkän piirron meininkini eteen, mutta meininkini ei juuri ollukkaan +viskata lasta pesiveden kanssa ulos; ja Canzio on lapseni. (Eriks.) +Pidä hyvänäs kunnia vasten kunniaa, sinä lunttu. + +MARCIA. Sanoin sydämmeni aatoksen. + +RACHEL. Kuulkaat mitä rukoilemme, armas nainen, rukoilemme taivaan +nimessä! + +MARCIA. Ah, mun fröökinäni, kuinka lenseä on äänenne nyt. Mutta muutama +tunti sitten oli siinä joteskin sapen karheutta. Kuitenkin: mitä +rukoilette? + +RACHEL. Teitä heittämään tämän huoneen ja villityn miehen. Se tehkäät, +hyvä vaimo! + +MARCIA. Vähän toisin sanottu, kuuluu rukouksenne näin: Armas nainen, +tehkäät niin hyvin ja murhatkaat lempenne ja sydämmenne; se tehkäät +onneksi meille, hyvä vaimo. Mutta sanokaat: ken telkee edestänsä +taivaan oven, koska se kerran hänelle avettiin? + +RACHEL. Kentiesi hän, jolla on syytä peljätä tämän taivaan muuttuvan +kadotukseksi. + +MARCIA. Täällä mennään myös »suoraa tietä helvettiin», miksi ei siis +kaartain taivaan kirkkauden läpitse? + +VARRO. Tässä ei auta _concilium_, sen kuulemme. + +MARCIA. Ei auta. Mikä julkea vaatimus, pakoittaa minua viskasemaan +nektarmaljan huuliltani pois ja juomaan lammikon kylmää vettä! Mikä +julkeus! + +CLAUDIO. Jos tämä nektar on myrkyksi niin teille kuin meille. + +MARCIA. Niin kuolkaamme ja vaipukaamme kaikki rinnasin alas yhteiselle +sisärvuotehelle. Ihana, poetikas kuolema! + +VARRO. Haj djaj! + +CLAUDIO. Marcia, Albericon onneton leski, muistakaat! + +MARCIA. (Eriks.) Haa! ilman sinua, saattaisinpa nämät kiusaajani +rohkeammin tykööltäni pois. (Ääneensä) Herra Claudio, te tunsitte +Albericon ja tiedätte kovasta onnestamme yhtä ja toista; saanko sanoa +teille sanan? (Menee sivulle Claudion kanssa ja haastelee hiljemmällä +äänellä) Minä tunnen mihen likistätte. Mutta muistakaat valaanne. + +CLAUDIO. Olkaat toki myöntyväinen ja kuulkaat meitä. + +MARCIA. Kuulkaat minua te, pankaat visusti mieleenne tämä: Teidän +ystävänne on jo tarpeiksi takertunut kohtaloni piiriin, ja häpeäni, +kerran ilmoitettuna, pimittäisi myös hänen nimensä ja kunniansa. +Ryövärnaisen varjo, nostettuna ylös, lankeisi nyt hänen päällensä +kaiken kirouksensa kanssa, sortaisi hänen ijankaikkiseksi häväistyksen +loalla. Tehkäät kuinka mielitte. Jos tahdotte ystävällenne pahinta, +ilmaiskaat kaikki, jos tahdotte säästää hänen onneansa, pitäkäät +salassa kaikki ja suokaat meidän rauhassa solmea tämä liitto. Flaminiaa +ei tunne täällä vielä kenkään muu kuin Claudio, mutta pian poistuu +täältä kauvas niin Flaminia kuin Marcia Canzionsa kanssa ja Canzio on +onnellinen. (Claudio käyskelee perille mietiskellen.--Marcia kovemmalla +äänellä) Niin, herra, se on päätökseni, josta en järkähdy. + +VARRO. Arvoisa vieraamme kaukaiselta rannalta, kuulkaat pieni selitys: +En tahdo tappaa kenenkään naisen lempeä; se kauvas pois mun +ritaririnnastani. Mutta kiinteästi tahdon varjella nuoren ritarin +kunniaa, joka himmentyisi hänen pettäissänsä kalliin lupauksen, jonka +hän kerran antoi puhtaalle immellensä. + +MARCIA. Marcialle hän antoi kalliin lupauksen myös, ja tahdotte siis +häntä himmentämään kunniansa kaksinkerroin. Arvoisa ritari Arnon +rannalta, kuulkaat uudistettu lause: Onnettomuutta, jota tahdotte +poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin. + +VARRO. (Eriks.) Peeveli sinun kielees! (Ääneensä ja kääntyen kohden +Claudioo ja Rachelia) Ystävät, konferensimme loppukoon tähän. Me +rukoilimme turhaan. + +RACHEL. Turhaan: hävyttömiä kompasanoja saimme rukoustemme vastineeksi. +Mutta nyt, mikä äsken oli rukousta, se olkoon nyt kipenöitsevä uhkaus. +Kuule, ylpeä nainen: Et koskaan syleile miehenäsi Canzioomme, sen +lupaan lujasti minä. Minä olen hänen äitinsä ja sentähden tahtoo +sydämmeni haljeta, koska täytyy nähdä erään muukalaisen, +ympärkuleksivan akan astuvan esiin noin röyhkeästi, vaatien lastani +omaksensa, kaikeksensa. Mutta käänny ajoissa ympär ja pyhkäse koreasti +leukaas; sillä tässä on vastus, jota et siirrä. Kaikki, kaikki olkoon +menneeksi, kuin taidan vaan sulkea tämän pelin. Ellen muuton voi, niin +lähdenpä liehuvalla tukalla, paljainjaloin kirmasemaan ympär Italian +maata, _patria cara_, julistellen teillä ja kaduilla kirkuvalla äänellä +Canzion vintiötyötä. + +MARCIA. Hullut teljetään koreasti muurien sisään. (Canzio tulee +vasemmalta ja pysäyy matkanpäähän toisten huomaamatta) + +RACHEL. Vaiti, sinä kirottu, naimakipeä leski, muuton ajan sinun +portille! Tiedä, että minä olen tässä emäntä. + +MARCIA. Ei auta sittenkään. Miksi siis tämä ärhennys ja ärjy? + +CLAUDIO. Miksi! Ettäs kysyt. Vaimo, elles kiireesti riennä tästä +huoneesta pois, vaan pysäyt kiroustaakkoinesi tähän, niin oletpa +perkele. + +MARCIA. Mitä enemmin vielä? + +CLAUDIO. Paljon enemmin! (Canzio vetää miekkansa ja rynkää kohden +Claudioo) + +CANZIO. Kuole, sinä viheliäinen koira! + +RACHEL. (Kiljahtaen) Canzio! (Ryhtyy häneen) + +VARRO. Hiljaa, pojat! (Ryhtyy myös Canzioon. Tuima teiskaus) + +MARCIA. (Eriks.) Oi, olisi hän tällä hyökkäyksellä lävistänyt julman +Claudion! + +CANZIO. Hänen pitää kuoleman! + +RACHEL. Oi veljeni, veljeni! + +CANZIO. Kuoleman! + +VARRO. Poika! sanon minä. + +CANZIO. Hellitä, ukko! (Temmasee kätensä irki Varrolta, joka kaatuu ja +pudottaa hattunsa) + +RACHEL. Canzio! + +CLAUDIO. Päästäkäät hän, ja minä vannon, ettei pysty hänen miekkansa +tänne. Rachel, ole rippumatta hänen käsivarressansa. + +CANZIO. Pois, portto! (Rachel hellittää) + +RACHEL. Portto? Sanoitko niin? + +CANZIO. Niin luulen. + +RACHEL. Suokoon Jumala syntisi anteiksi kerran! Mitä sanoit? + +CANZIO. En muista. (Uhaaten) Claudio! (Claudio seisoo liikkumatta) + +VARRO. (Noustuansa ylös) Onko tämä mailma heittänyt kupperkeikkaa! Onko +kaikki nurinniskoin, sekamelskassa! Haa! sinä kiukkuinen pedon penikka, +mitäs teit? Olethan jo täyskarvanen peto. No no, enpä vaadikkaan sinua +kunnioittamaan tätä flinttusta, (Taputtaa päätänsä) sitä en vaadi, +mutta muista äitiäs tuossa ja kauhistu, jos peto kauhistua voi. (Panee +hatun päähänsä) + +RACHEL. Peitä, kätke, pimeys, mitä hän sanoi. Minä tahdon unohtaa sen +sanan; unohtaa, unohtaa, unohtaa! + +CANZIO. Claudio, sinä olet minua herjannut, herjannut morsiantani +Marciaa. + +MARCIA. Minä olen muukalainen, ketä tarvitsee heidän peljätä, ellei +puollusta minua hän, jonka huomaan annoin sydämmeni? Canzio, oletko +mies? (Menee) + +CANZIO. (Kohottaa miekkansa ilmaan) Sen tahdon näyttää! Kuolema ja +kirous, sinä olet minua herjannut, Claudio! + +CLAUDIO. Tarkoittaen onneas. Tahtoisinpa siirtää povestasi pois tuon +kavalan, vaarallisen kärmeen. + +CANZIO. Menköön henges, sinä konna! + +RACHEL. Suuri Jumala! (Canzio uhkaa miekallansa Claudioo, joka seisoo +yhä liikkumatta ja katselee tyyneesti Canzioo) + +CANZIO. Sinä olet loukannut mun kauniin Marciani! + +VARRO. Sinä olet loukannut mun ihanaisen Rachelini, minä manaan sinun +ulos, manaan sinun veriseen taisteloon. + +CANZIO. Pois tästä te ja Rachelinne samoin. + +VARRO. Vintiö, minä manaan sinun ulos! + +CANZIO. Minä manaan teidän pois! Tässä on minulla suoritettavana kiire +asia tämän ystäväni kanssa. + +VARRO. Oikein! Minä ymmärrän, ja toivon tapahtuvan niin. Vaadi ulos +häntä koreasti, poikaiseni, ja Claudio käy puolestamme taisteloon, +Italian kunnokkain miekkailija kamppailee mun Rachelini tähden. +Ihanata! + +RACHEL. Siihen on Claudio liian järkevä ja vakaa. + +VARRO. Ei; astukoon hän miehenämme tanterelle. Mutta me lähtekäämme +tästä tieheemme. Tule, lapseni. + +RACHEL. Sallikaat minun olla. Minä tuskin käsitän mitä on tapahtunut. + +VARRO. Ja hän on kyllä käsitellyt meitä. Käy pois sun ruman veljes +näkyvistä. (Menee) + +RACHEL. (Eriks.) Mihen astelisin, koska toivo on mennyt? Mariamne, +sinun murheelliseen helmaas rientää murheellinen Rachel. (Menee) + +CLAUDIO. Ystäväni, muista: tämä ei pääty koskaan hyvin; ilkivallan +kylvöä seuraa katumuksen niitto. Mutta ole sillon moittimatta +sallimuksen kättä. (Menee) + +CANZIO. (Huomaamatta Claudion lähtöä) Marcia! sä vihasi tulessa seisoit +kauniina kuin Jumala. Sun tahdon sydämmeni omaksi, vaihka vartoisi mua +tuhansittain ijankaikkisuuksia, valmiina mun sieluani kerran loppumatta +paistamaan. Sun tähtes uhkaillen mä astuisin vaihka vastoin koko +mailmaa, ja hän, joka tahtoo leikata sun kunniaas, hän kuolemalla +kuolkoon. Claudio, käykäämme nyt vastuksiin rinta vasten rintaa +leimahtelevilla miekoilla. Claudio! (Katsahtaa ympärillensä) Oletko +mennyt? Mennyt olet, mutta halaanpa joutua yhteen kanssas pian taas; +sillä povessani riehuu koston jano.--Giovanni, kiirehdi tänne! +Giovanni! Mies, enkö nähnyt sinua tuolla tammien juurilla?--Claudio, +sinä mun impeäni, säteilevä niinkuin aurinko, olet kironnut, häväisnyt, +ja tämähän polttaa mun sydäntäni.--Giovanni! (Giovanni tulee) + +GIOVANNI. Mitä tahtoo herrani? + +CANZIO. Viimein toki tässä.--Mutta kuinka kuluu ijankaikkinen aika? + +GIOVANNI. Kohta ehdostaa. + +CANZIO. Ehdostakoon jumalten hämäränaikaan!--Missä on ystäväni Claudio? + +GIOVANNI. Hän on jättänyt linnamme. + +CANZIO. Samoin teen myös minä ja heitän vieraamme sinun uskolliseen +suojaas. Sano Marcialle, että palaan aamun tullessa, ja katso ettei +hänelle pahoin käy. + +GIOVANNI. Tahdon olla hänen tarkka vartijansa. + +CANZIO. Sinun uskollisuutesi on tunnettu.--Mutta varro! Yksi toimi +tehtävä nyt kohta. (Ottaa päiväkirjansa taskustaan ja kirjoittaa +plyijyspännällä. Erikseen ja kirjoittaen) Claudio! Oletko oikea ritari, +niin käy mua vastaan miekkoines ja kumppanines Arnon rannalla koska +huomispäivä valkenee. Sinä muistat paikan, jossa, tullessani Neapelista +ensiksi kohtasimme toinentoisemme. Siinä iskekäämme yhteen niinkuin +todelliset sankarit. Mutta tiedä, elles huoli tästä sanastani, vaan +saatat minun odottamaan turhaan, niin tahdonpa olla sinun kiusanhenges, +sinun perkelees, kunnes viimein miekkasi lentää ulos huotrastansa. +Canzio.--(Sieppaa irti lehden, tekee sen kirjeeksi, jonka hän antaa +Giovannille) Saata viipymättä tämä kirje Claudiolle. Sisältö ei +tarvitse koskea sinuun. + +GIOVANNI. Siitä olkaat huoletonna vaihka löytyisi siellä tuomiopäivän +suuri salaisuus. + +CANZIO. Mene! (Giovanni menee.--Canzio yksin) Siis olen nyt ottelossa +kaikkein kanssa, kaikkein, mutta kallis on myös hinta, jonka tähden +kamppailen, ja paljosta luovun. Mariamnen jätin, isäni veljen potkasin +tykööltäni pois, vihani myrkyllä karkoitin Rachelin sydämmen kauvas, ja +huomenna käyvät ristiin Claudion ja Canzion miekat. Miekkailemisen +konstissa hän tosin on mestari, ympärmainittu tämän kuntonsa tähden, +mutta kehnompia siinä juonessa en ole juuri minäkään, vaan olinpa +ensimäinen florettiniekka Neapelin nuorten sotilaskukkoin joukossa. +Mutta yhtäkaikki, hän olkoon kunnokas tai tomppeli; olisinhan +viheliäinen pelkuri minä, jos ainoastaan luottaissani mieheni +heikkouteen, uskaltaisin käydä rinnustukseen hänen kanssansa. Hän +olkoon taidossansa mahtava kuin pyhä Yrjänä itse; minä rynkään päin.-- +Nyt ystäväni Giottin luoksi, siellä vietän yöni, uneksuen kauniista +Marciasta, jonka tähden huomisaamun punertaissa Arnon rannalla +miekkaani välkyttelen. (Menee vasemmalle. Rachel ja Mariamne tulevat +oikealta) + +RACHEL. Canzio! Ei, häntä ei ole tässä enään. + +MARIAMNE. Turhaan teet sinä työtä ohjaaksesi häntä näin himojensa +virran vallassa. Mahdotonta! Nyt kiitää hän vaan eteenpäin, kunnes joko +nielee hänen tuima kurimus tai ehtii hän toivotun rannan. + +RACHEL. Kadotuksen kurimus hänen nielee, ellen telje hänen tietänsä. + +MARIAMNE. Sitä et voi hänen riehetessaan näin hurjasti. + +RACHEL. Onpa hän muuttunut. Hän, joka ennen oli sievä ja kaino +nuorukainen, hän raivoo nyt kuin rutto, luoden ympärillensä murhetta ja +valitusta. Hän tahraa kielensä lauseilla, jotka jäädyttävällä +väristyksellä kohottavat hiuksemme pystyyn. Mitä sanoi hän? Miksi +kutsui hän minun? Oi, etten taida unohtaa sanaa, joka muistossani +lakkaamatta huutaa! Oi, etten tiennyt sulkea korviani, koska aukenivat +hänen ihanat huulensa tähän sanaan, joka aivoani pyörryttää ja saattaa +minun oksentamaan sydämmeni ulos! + +MARIAMNE. Mutta mitä lausui hänelle hänen ystävänsä Claudio? + +RACHEL. Ah, kuinka halpa itserakkauteni sai hävetä! Sinä muistat mitä +heikkoudessani Canzioo kohtaan ilmasin sulle kerran. Sanoinpa, että +häntä kernaasti katselin Claudion rinnalla, jonka julmuus turhassa +mielessäni korotti Canzion kauneutta moninkerroin. Minä narri, narri! +sainpa hävetä nyt. Kuin sankarten sankari, kuin uros taivaasta, niin +seisoi Claudio, seisoi tyyneesti, säälien ja armotellen katsahtain +Canzioon, joka riehui hänen edessänsä kalvea kuin kauhistus, riehui +vihan hengen vääntämillä kasvoilla. Julma hän oli ja hirmuinen, mutta +kirkas majesteeti Claudion silmistä säteili ulos, ja ah, kuinka kaunis +hän oli!--Mutta kaunis on Canziokin vielä, koska katumus ja sovinto on +viimein tehnyt hänessä työnsä. Niin, luulenpa että katumuksen +ahdingossa hän jo käyskelee puistossamme, eikä saavuta rauhaa. Varro +minua hetki, minä riennän hänelle lahjoittamaan anteeksantamuksein. Hän +käyskelee sinnen, hän käyskelee tännen ja rakentaa pian hautansa Arnon +helmaan. (Menee vasemmalle) + +MARIAMNE. (Yksin) Kuinka lapsekas! Tai olisiko jo järkesi hairahtunut? +Mutta enhän kuitenkaan ihmettele, ettäs levotonna tuskittelet, koska +muistelen kuinka sydämmesi hänen tähtensä helleydestä paloi. Sinä et +taida häntä unohtaa, mutta ylistetty olkoon korkeuden ruhtinas, että +kelmenee hänen kuvansa Mariamnen muistosta, ja rauhan teemme kohtalo ja +minä. Tosin taistelin sodan vaikean ja väkivaltaisen; sillä hän oli mun +lemmittyni. Ankara oli kapina niinkuin autiolla merellä koska kaikki +tuulet yhteenrynkää ja laineet korkealle kuohuu, niinpä tässä sydämmeni +kuumat laineet mun sieluni tahtoivat upottaa. Mutta ylös pimeydestä, +myrskystä ja häiriöstä mä katsahdin ijankaikkiseen aamutähteen, enkä +vaipunut vaan kohosin, ja kauvas jäivät jyrisevät laineet jalkojeni +alle. Armos minua nosti, sinä ijankaikkinen, ja nyt seison rauhan +vuorella mailman hälinästä korkealla, ja ympärilläni hymyilee äänetön, +pyhästi tuoksuva myrttimetsä ja hämärsalaisesta hekumasta poveni hehkuu +ja voimallisesti kohoo. Niin on nyt elämäni päivä. Mihen vertaan sen? +Se on juhlapäivän tyyni, himmeä ilta kaukana, metsäsellä +hyvänhajuisella vuorella, jossa haudan hiljaisuus hengittää; mutta +lännen reunalla väikkyy tulinen punerrus, ennustaen uutta päivää, joka +illaksi ei käy.--Hetkeni on lyönyt, ja kaikki tahdon uhrata sun +kunniakses, Kaikkivaltias. Ah, että kurja ihmislapsi täällä, tämä +mateleva mato, uskaltaa kieltää sinun vallitsevan korkeutes istuimella! +Mutta häväisijän runnot sinä viimein voimasi vasamalla. Iske alas, iske +alas, sun kaikki polttava nuoles ja näytä, että sinä yksin olet mailman +johtomies ja herra! (Rachelin laulu kuuluu metsästä) Miksi laulaa hän? +(Marcia tulee oikealta) + +MARCIA. Jumalan rauha, sinä jalo neito! Kuinka käy leikki? + +MARIAMNE. Mitä tarkoitatte? + +MARCIA. Leikkiä, jossa yksi on säkki ja toinen suu. Hoo, te käytätte +ukkostanne hyvin. + +MARIAMNE. Vaimo, välttäkäämme olemasta toinentoisellemme vaivaksi. +(Eriks.) Tämä oli Rachelin ääni; mutta onko hänellä syytä laulaa näin +ilosesti? Minä kiirehdin hänen luoksensa. (Menee vasemmalle) + +MARCIA. (Yksin) Korskeus vastaan korskeutta. Jaa, tässä on tulta, tässä +on tuulta mun ympärilläni, mutta lujana käyskelen ja varron mitä +tuleman pitää. Ja nyt tulee joko onni armas tahi kaatumus jyrkkä. +(Gregorio tulee oikealta) Mikä kiiru sinulla, poika ja miksi katsahdat +niin villisti ja vihanterävästi? Ketä etsit? + +GREGORIO. Yhtä miestä! + +MARCIA. Ja tämä mies on sytyttänyt vihas? + +GREGORIO. Häntä vihaan aina kuolemaan asti. + +MARCIA. Ken on sitten tämä onneton mies? Sano, poikaisein. Luulenpa +tuntevamme toinentoisemme sitten eilistä iltaa, koska ostin sinulta +marjoja tuolla vuorella. + +GREGORIO. Ja maksoitte marjani hyvin. Mutta nyt en mieli juuri +kiitellä, toista palaa mielessäni. + +MARCIA. Olethan herra Claudion palvelija? + +GREGORIO. Olen ollut, mutta tänäpän otan hänestä eron ja oikein +kuumalla kädellä. Oi kirous! + +MARCIA. Tämä ei ennusta hyvää. Sinä hengität tulta ja liekkiä, ja +povessasi näen kamalasti kiiltävän tikarin. + +GREGORIO. Ken taitaa minua kieltää kantamasta sitä? Olkoon se siellä +ketä varten hyväänsä. + +MARCIA. Miksi haastelet kanssani peitellen hänestä? Minä huomaan nyt, +että kohden Claudioo on vihasi teroitettu, kohden miestä, jota minäkin +vihaan sydämmeni pohjasta ja jolle olen velkaa verisen koston. + +GREGORIO. Hahaa! siis taidamme ottaa toinentoistamme kädestä ja rynkätä +päisin yhdessä. + +MARCIA. Kaiketi on minulla syytä vielä enemmin kuin sinulla vihata sun +herraas. Mutta kuinka nosti hän sun kostos himon? + +GREGORIO. Vimmatulla tavalla. Minä tahdon kostaa vaihka henkeni +hinnalla, vaihka hinnalla tuhannen hengen! Piestä minua oman morsiameni +kasvoin edessä! (Marcia pyrskähtää nauruun) Te nauratte! + +MARCIA. Kuullessani, että on sinulla morsian vaihkas olet vielä niin +nuori. + +GREGORIO. Me olemme salaisesti kihlatut. Mutta surma ja hävitys! enhän +kehtaa enään lähestyä häntä; niin inhoittavasti pieksi minua hänen +edessänsä kirottu Claudio, tämä orangutangein kuningas. Kaikin vähin +taidan häntä lähestyä ennenkuin olen kostanut miehen, joka minua +pilkkasi niin häijysti. + +MARCIA. Miksi tahtoi hän rangaista sinua? + +GREGORIO. Tämä totinen maisteri sanoo tahtovansa opettaa haastelemaan +minua totta. Totta, totta! Niinmar! Mikä on totuus? Kuinka hyväänsä: +hävyttömästi nuorukaista kohdeltiin, ja sentähden tahdon kostaa, kostaa +verisesti. Voi! varroinpa jo, kurja, kauvan häntä tien käännöksessä +tuolla, lymyssä kuin nälkänen partti, mutta uhriani ei kuulunut täältä +milloinkaan. Kihelöitsevä poveni ei kuitenkaan antanut minulle +kauvemmin rauhaa, vaan pakoitti mua etsimään karhuani täältä. Missä +ollee hän? + +MARCIA. Ole rauhassa, poikani. (Eriks.) Hän on mulle sovelias ase +poistamaan elosta Claudion, jonka lujuutta nyt epäilen kovin koska näin +voimakkaasti ponnistetaan. Mutta tuskinpa hän onnistuisi, jos näin +tyhmänrohkeasti hän karkaisi esiin. (Ääneensä) Poika, minä sanoin, että +vihaan sun herraas, ja sanon vielä, että katsoisin parhaaksi jos tämän +miehen sydänveri kylmenis; sillä hän seisoo mun suloisimman toivoni +tiellä. Tiedä, sorrettu nuorukainen: hän tahtoo temmasta minulta mun +rakkaani, mun kauniin Canzioni, tämän linnan herran, yllytettynä siihen +tuon virnakan, tuon hyljätyn Mariamnen kyyneleiltä. Ja minä pelkään +hänen menestyvän hankkeessansa; sillä Canzio pitää häntä lujempana, +jalompana ystävänä kuin hän on ansaitseva pidettää. Siis on minulla +syytä toivoa tämän miehen kuolemata. Täytä tarkoitukses, poika, ja +saata hän päiviltä pois, mutta varokkaammin ja toisella tavalla kuin on +aikomukses nyt. Muista, että hän on miekastelija, jonka silmä on tarkka +itsevarjellukseen. + +GREGORIO. Antakaat parempa keino ja minä olen valmis. + +MARCIA. (Antaa hänelle pienen pullon) Saata niin, että nielee hän tämän +pullon sisällön, ja hän on tyytyväinen ainiaan. + +GREGORIO. Sen nielköön hän huomenna aamujuomassansa. Hyvä! jos +tavaranne vaan tappaa. + +MARCIA. Tappaa varmaan, ainakin mentyää kolmen, neljän tunnin. + +GREGORIO. Oivallista! Sitten ei hän näe enään huomista puolipäivän +aurinkoa. + +MARCIA. Saata niin, ja ole huoletonna tulevista päivistäs, kun minä +vaan kerran olen tämän linnan emäntä. + +GREGORIO. Sen lupauksen edestä kiitän teitä, ja lupaan, että pian +kuulette kuolon sanoman hyvin mieluisan. (Menee oikealle. Pimii +illaksi) + +MARCIA. (Yksin) Yhtäkaikki; yksi mitta enemmin tai vähemmin +verivirrassa, joka höyryen mun ympärilläni kiertoilee kuin maan viilun +ympärillä Okeanoksen öinen virta. Ylös nousevat mustanpunertavat usmat, +mailma yöksi pimentyy ja perille mun kiirehtiä täytyy ennenkuin on +myöhän. Mä juoksen halki avaran aavikon kohden taivaan synkeätä reunaa. +Mä hyppään, hameliepeheni huminalla liehuu, koska kuuma helvetti mun +jäljessäni huohottaa, huohottaa kuin koira, joka lakkaamatta juoksi. +Mutta rikkaus ja kulta ja aviosvuoteeni ilot kauniin Canzioni kanssa +olkoon se salamanderinpuku, joka ajan vielä kestää tämän mustan koiran +hengitystä vastaan. Marcia, sä löydät aavan santameren keskeltä ihanan, +kalpean Ammoniumin saaren, jossa Hymenin temppeli seisoo. (Menee +vasemmalle.--Mariamne tulee, taluttaen Rachelia, joka on mieletön) + +MARIAMNE. Seuraa minua, Rachel, minä rukoilen. + +RACHEL. Mitä tahdot minusta? + +MARIAMNE. Tule kanssani kotia. + +RACHEL. Kotia? Minulla ei ole enään kotoa. + +MARIAMNE. Miksi haastelet lapsekkaita? Seuraa minua kiltisti ja älä ole +itsepäinen. Rientäkäämme ennen pimeyttä. + +RACHEL. Pimeys on meistä kaukana. Kuule: Koska istuin Arnon rannalla ja +laulelin.-- + +MARIAMNE. Mitä tapahtui sillon? + +RACHEL. Sillon kaunis tyttö Arnon rannalla lauleli. + +MARIAMNE. Tule nyt, mun armas sisäreni! + +RACHEL. En tule, en tule, en tule! + +MARIAMNE. Oi Jumala! tämä murheen päivä on siis pimittänyt hänen +järkensä. + +RACHEL. Ei yhtään pimeyttä, sen huomaat, koskas kuulet mitä tapahtui +istuissani Arnon rannalla. Nousi äkisti mun povestani valkeus +ihmeellisen heleä ja hieno, niinkuin nousee uusi autuuden aika. Mutta +se nousi koillisesta, hohtaen kuin tuhannen taivaan kaarta; sieltä +välähti se lounaiseen, väikkyi kauvan sinnen tännen, vavahdellen +oikealle, vavahdellen vasemmalle kunnes seisahti se viimein ja rupesi +hymyilemään hopeakirkkahaana. Tämä oli valkeus, joka povestani paistoi +ylös pyhille kulmilleni, paistoi kiharieni iloseen yöhön, että +kimeltävässä loisteessa uiskenteli nuoren immen pää, ja hän lauloi +aamulaulun. + +MARIAMNE. Rachel, annas tännen tämä pääs. (Painaa Rachelin otsan vasten +rintaansa) Ummista nyt silmäs ja koeta aatella kuinka on sun oikea +laitas. + +RACHEL. Sen sanon kohta, (Nostaa jalosti päänsä ylös) sanon, kohottaen +otsani korkealle. Minä olen impi, puhdas impi. Mutta kuulitko mitä hän +sanoi? + +MARIAMNE. En kuullut. + +RACHEL. Hyvä! + +MARIAMNE. Mitä sanoi hän? + +RACHEL. Kysyitkö? + +MARIAMNE. Kysyin. + +RACHEL. Saitko tiedon? + +MARIAMNE. En. + +RACHEL. Hyvä! Kaikki peittäköön pimeys ja yö. Mutta kylmästi puheltaa +yöseen tuuli ja vahterjat huokailee. + +MARIAMNE. Sentähden lähtekäämme. + +RACHEL. Mihen lähtisimme? + +MARIAMNE. Kotolinnaas, joka seisoo edessämme tuossa. + +RACHEL. Linnan porttia vartijoitsee traakit, peikot, kyöpelit ja +menninkäiset, katsahtaen hirmuisesti tännen. Nyt he kurottavat tuliset +kielensä mua kohtaan ja tahtovat mun niellä, raukan, kuin kärme pienen +sirkan kitaansa temmasee. (Pimeä yö) + +MARIAMNE. Rachel, Rachel, sä uneksut vaan. + +RACHEL. Kaiken mailman ja mustan syvyyden kiukkuinen viha on mun +piirittänyt ja kaukana, kaukana, on äitin-armo. (Kovalla äänellä) Mutta +armahtakaat toki! Armoa, armoa ja laupeutta Jumalan rikkauden tähden, +armoa! + +MARIAMNE. Hurja Rachel! Ah! mitä pitää minun tekemän? Huutaman apua +tänne. + +RACHEL. Ole huutamatta. Minä tahdon ummistaa silmäni. (Ottaa käsillään +päästänsä) Se on totta: nyt ei ole oikein nuoren neitosen laita. +Mariamne, mitä sanot? + +MARIAMNE. Sinä uneksut, mutta heitä jo uneksuminen pois ja heräy, oi, +heräy! + +RACHEL. Niin, nyt heräyn pitkästä, murheisesta unesta. Uneksuinpa, että +Canzio oli jo kasvanut suureksi, lähtenyt etäiseen kaupunkiin, ja minun +saavutti kuolettava kaipaus: mailmani seisoi käärittynä pilviseen, +loppumattomahaan iltaan. Vihdoin palasi hän kuitenkin, mutta sillon +astui vuorilta alas eräs kauhistava ryövärvaimo ja tahtoi hänen +ryövätä meiltä pois. Tuskallinen oli hetki. Minä taistelin ja +kiljuin vimmoissani, mutta raivotar kiihoitti päälleni kummituksia, +tulta-oksentavia lohikärmeitä, ja he tahtoivat mun surmata. Sillon +heräsin toki. Nyt olen valveillani ja muistan, että olen hänestä +viipynyt kauvan pois, minä armoton. Vaiti! Minä kuulen hänen itkunsa. +Hst!--Hän vartoo minua hämärän ikävyydessä akkunalla ja itkee, kurja +poikainen, Mariamne, tule, riennä! (Menevät oikealle) + + + + +Neljäs Näytös + + +(Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä.--Gregorio tulee oikealta.) + +GREGORIO. (Yksin) Se on tehty! Hän on niellyt myrkyllisen nesteen, ja +kaksinkerroin uhkaa häntä kuolema: Canzion miekka ja voimallinen juoma, +joka jo kuohuu hänen veressänsä. Vai tahtoisiko toisin kohtalomme? +Lähettäiskö herrani riitaveljensä edellä Tuonelaan ja rientäis sitten +samaa tietä sillä passilla, jonka pistin hänen poveensa? Mutta niin en +tahtoisi minä. Kummallista! Halutyöni, kerran tehty, soisin, ettei +oliskaan se tehty. Häijyhenki vai taivaanko voima näin kääntää äkisti +ympär meidän tahtomme? Minä vaan en mielisikään enään olla Claudion +murhamies. Mutta toivonpa toki, että saa hän kuolemansa Canziolta, ja +minä hengitän vapaasti vasten nuorta elämääni taas, joka niin varhain +uhkasi ahdistua.--Minä kuulen heidän tulevan ja kätken itseni puitten +verhoon, josta katselen kuoleman työtä. (Menee vasemmalle.--Claudio ja +Angelo, varustettuina miekoilla, tulevat oikealta) + +ANGELO. Mikä paradisin aamu! Maasta nousee tuoksu ylös, puista virtaa +tuoksu alas ja kaikkialta kaikuu tuhanten lintusten äänet, koska tuuli +makaa ja virta uneksuu kukkasvuoteessansa. Mikä aamu! Tässä luonnon +kauneus vuotaa yli ja hämmästyen seisoo maalari. + +CLAUDIO. Kaunis on Arnon laakso, kaunis Italia, mutta raskaasti painaa +sitä kovan onnen käsi. Tässä ylpeä ruhtinas vastoin ylpeätä ruhtinasta +riehuu, alammaisen veri vuotaa heidän kujeitensa tähden ja talonpojan +maja riistetään. Ja siinä, missä ruhtinasten valtikka on voimaton, +saarnaa paavi, jonka valta niinkuin myrkyllinen tuuli, hengittää +kuolemata, ja niin hävitetään hengen perustus ja terve ydin. Nimitys +Jumala on ainoastaan ilveen keppihepo, turhan kunnian pyytö ja +kostonhimo johdattavat puheen, vuorten luolat täyttyy ryöväreistä. Niin +käy nyt Italiassa, sankarten ja nerojen entinen koto. Angelo, tänäkin +kauniina aamuna on Canzio nousnut vuoteeltansa hengittäen paljasta +kostonhimoa, tämä Italialaisen perisynti. + +ANGELO. Minä pelkään pahinta. Pitääkö tämän aamun ja tämän kukkaskedon +tahrauman vereen? + +CLAUDIO. Ole pelkäämättä. Minä tähtäilen jääkylmällä tyyneydellä hänen +himosta levotonta, liekehtivää silmäänsä ja väistelen kaikki hänen +työkkäyksensä niin tarkkaan kuin vetäisi miekkaani hänen miekkansa +kärkeä kohden manjettivoima kerkeä ja luja. Tässä kohtaa oppilas +mestarin, jonka kuntoon hän ei koskaan ehdi. Toki, poistakoon Jumala, +että sais hän riipalettakaan mestarinsa miekasta! Minä vaan lyön +leikkiä hänen kanssansa, ja kaikki päättyy hyvin. Mutta tunnenpa myös +hänen luontonsa, hänen itsepintaisen mielensä ja tiedän, ellen +suostuisi tähän, hänen asettamaan taisteloonsa, että täyttäisi hän +haastinsa ja olisi mulle kiukkuinen kiusaus. Mutta tämä leikki on +melkein toivoani mukaan; saanhan nyt tilaisuuden vähän masentaa hänen +nuorta, vallatonta sydäntänsä, joka paisuu korkealle paljaasta +itseluottamuksesta. + +ANGELO. Elles saata häntä aina hurjemmaksi. + +CLAUDIO. Sitä en usko, vaan uskon, että viskasee hän viimein miekkansa +ja lähestyy minua ihastuksen katsannolla. Oi jospa sillon voisin avata +hänen silmänsä näkemään minkä kalleuden hän jätti, koska jätti hän +Mariamnen! + +ANGELO. Sä ylevä nainen, mikä tulee sun onnekses nyt? + +CLAUDIO. Kluostarin yö; sinne pakenee hänen sielunsa. Mariamne, että +rikas sydämmesi pitää lakastuman kylmän marmoriristin juurella! + +ANGELO. Hyljätä ystävän, joka sydämmemme rakkauteen kerran oli +perustanut ja rakentanut tulevien päiviensä kaiken toivon, hyljätä +hänen, heittää hänen ohjattomana venosena myrskyjen haltuun! Canzio, +kuinka taisit päätyä tähän? + +CLAUDIO. Mieheen, joka kieltää Jumalan ja tyhjäksi tekee sielumme +kuolemattomuuden, siihen mieheen älä milloinkaan lujasti luota. Siinä +kohdassa hän harvoin kestää viimeisen koetuksen. Se mies kauvan kyllä +taitaa olla sua kohtaan uskollinen, aina kuinka jalosta aineesta hän +on, hän taitaa tehdä uhrauksia oikeuden ja totuuden tähden, taitaa +vastoin tahtoansakin langettaa oikean tuomion; mutta kas kun kerran +nipistää, kun koko hänen maallinen onnens' ja olentons', joka on hänen +ainoa rikkautensa, pannaan kysymykseen, sillon luikertaa hän liukkaana +ankerjana pois sekä sinusta, että oikeuden ja totuuden asiasta. Niin on +se mies; hän on mitätön sen miehen rinnalla, jonka katsannossa nähdään +kangastus loppumattomista mailmoista.--Toki: Canzion rinnassa käyvät +vielä kaksi valtaa keskenänsä sotaa. Kolme kerrosta näen hänen +luonnossansa ladottuina toinentoisensa päälle. Ensimäinen on perintö +isältä hänen veressänsä; toisen antoi hänelle sisären oivallinen +kasvatus; kolmannen loi hän itse kiertoillessaan mailman turulla. +Heimolaisina kolmas ja ensimäinen toinentoistaan syleilee, tahtoen +tukehuttaa keskimmäisen kumppaninsa. Mutta ehkei sammukkaan hänen +hengensä kipenä, vaan varttuu hän vielä voimallisemmaksi toisia ja +pelastaa miehensä ennen viimistä jyrkkää. + +ANGELO. Nyt on hän toki tunnoton ja hurja mies.--Ystäväni! mikä vaivaa +sinua? Sinä kelmenet peloittavasti. + +CLAUDIO. En ymmärrä mikä häiritsee vertani, joka juoksee tempoillen, ja +korvani soivat. No nytpä koiranhammas päättäisi Claudion pelkuriksi. +Mutta laita on, etten jaksakkaan hyvin. + +ANGELO. Mikä olisi matkaansaattanut tämän? + +CLAUDIO. Kaiketi eräs tärkeä asia, jonka kanssa en pääse maalle +puuhatessani kaikin voimin, ja tämä aatosten vimmattu hälinä ei suonut +minulle yöseen rauhaa. + +ANGELO. Yksi salaisuus? + +CLAUDIO. Kiusallinen salaisuus. Jos taitaisin sen ilmaista, niin +leimauksen vauhdilla tässä kääntyisi tapausten virta juoksemaan +päinvastoin nykyistä suuntaansa. (Eriks.) Canzio, voisinpa kentiesi +pelastaa kunnias ja onnes, jos murtaisin sun etees tämän synkeän kätkön +ja siirtäisimme kauvas onnettoman naisen. Mutta rikkoisinko pyhän +lupaukseni, ja surmaksi hänelle, joka kerran armahti minua kuolemassa? +Sitä en taida. Mutta katselisinko avoinsilmin kuinka ystäväni rientää +turmioonsa? Sitä en taida. Mutta salaisuuteni ilmoitus, tekisikö se +enään hänen onneansa? Minä epäilen. Enkö saattaisi hänen +onnettomuuttansa suuremmaksi vaan? Niin pelkään. Tuskallinen asema! + +ANGELO. Hän tulee ja häntä seuraa mies, jonka kohtasin eilen Canzion +linnassa. + +CLAUDIO. Giotti, meidän yhteinen ystävämme. (Canzio ja Giotti tulevat) + +CANZIO. Ystävät, me olemme saattaneet teitä vartomaan jonkun hetken; se +suokaat meille anteeksi, hyvät ja iloset kumppanimme! + +CLAUDIO. Ilonen ei ole Claudio, koska kysymys on verenvuodatuksesta ja +kuolemasta. Canzio, minä en voi kärsiä tuota miekastelijain tavallista, +teeskeltyä kohteliaisuutta, tuota heidän ylvyyden liehakoitsemistaan +keskenänsä ennen kamppausta. Tämä, niin honto ja mieltäkääntelevä +narritoimi, olkoon hovimiehille sydämmillä ilman nestettä ja ryppyset +kuin läpipaleltunut omena. Me astukaamme esiin kasvoilla karmea vakuus, +koska murha-aseet käsissämme käymme taisteloon.--Minä olen valmis. + +ANGELO. Mutta ystäväni jaksaa kovin pahoin; sen näyttää muotonsa. + +CANZIO. Mitä! Kauhistaisko häntä lähestyvä leikki? + +CLAUDIO. Sinä tunnet minun, Canzio. Vedä! + +GIOTTI. Vielä muutama sana! Tämä ei ole yhtään koreata, että kaksi niin +uskollista toveria päätyvät nyt antelemaan toinentoisellensa +lihahaavoja, tai, pahimmassa kohtauksessa verisesti toinentoistansa +teurastamaan. Sentähden minä, teidän molempain tuttava ja naapuri, olen +koettanut parastani, estääkseni katastrooffia. Tosin ponnistelee +Canzion sydämmessä koston himo, mutta uskonpa toki, että lauhtuu hänen +kuuma mielensä, huomatessaan hieman mukailemista riitaveljensä +puolesta. + +CANZIO. Claudio, vaihka myrskyykin sisustani väkivaltaisesti ja pyrkii +ulos tuliseen taisteloon, niin mielin toki, kauvallisen ystävyytemme +nimessä, pidättää miekkaani huotrassa, jos kohtaan sinulta hyvitystä. +Peräytä sanas, tunnusta loukanneesi kaunoisen Marcian, pyydä häneltä +anteeksi tämä kompees; ja palatkoon välillemme rauha ja sovinto. + +CLAUDIO. Minäkö rukoilisin anteeksi häneltä? Mikä vaatimus! Ottaisinko +sanani takasin? En, vaan sanonpa vielä, ettäs olet toiminut kuin +sydämmetön rosvo. Armottomalla kädellä kuristit sinä Mariamnen +jumalallisen rakkauden, runnoit sisären sydämmen, jonka lemmenhelleys +sua kohtaan maksoi enemmin kuin maa ja taivaan tähdistö. Niin +sanomattoman kallis on hengen hieno kulta. Kaiken tämän sinä teit, +koska syleilit vierasta, julkeata naista. + +CANZIO. (Vetää miekkansa) Miekkas! + +CLAUDIO. (Tekee samoin) Tässä seison. (Taistelevat) + +CANZIO. (Eriks.) Ellen häntä lävistä, niin tulkoon kaikesta loppu. + +CLAUDIO. (Eriks.) Silmäni ei katso oikein kirkkaasti nyt, mutta +seisonpa kannallani toki. + +ANGELO. Ei! tämä ei ole rehellinen kamppaus. Pidättäkäät! (Katkasee +miekallansa taistelon) + +CANZIO. Herra, mitä teette? + +ANGELO. Toisaiksi tämä taistelonne! Kumppaninne ei voi hyvin, hän +horjuu ja miekastelee vaivoin. + +CLAUDIO. (Pitellen otsaansa) Ole rauhassa, Angelo. + +CANZIO. Hän horjuu. Miksi rohkenee siis arka jänis härsytellä +jalopeuraa? + +ANGELO. Hän rohkenee ja taistelee vielä kuin mies, mutta toisella +erällä. + +CANZIO. Kehno pelkuri pysyköön miekankalinasta kaukana. + +CLAUDIO. En koskaan pelkuri! + +CANZIO. No näytä se ja puollusta itseäs! (Taistelevat hetken kovin +kiivaasti, viimein Claudio, saatuansa pistoksen Canziolta, pudottaa +miekkansa ja kaatuu) + +CLAUDIO. Siinä oli kylliksi. Angelo. Claudio? + +CLAUDIO. Se oli kuoleman pistos, joka painoi päätösmerkin elämäni +kirjaan. + +GIOTTI. Toisin toivokaamme ja käykäämme toimeen häntä sidottaa. + +CLAUDIO. Pois siteinenne ja kahleinenne. Kohta olen vapaa, kohta riisun +päältäni tämän kempelön naamarin, joka niin kauvan on peitellyt +sieluani. Tässä tahdon kuolla kukoistavalla sijalla. + +ANGELO. Oi Claudio, mun kallis ystäväni! + +GIOTTI. Uskollisuus itse! + +CLAUDIO. Lohduta äitiäni. + +ANGELO. Kurja äiti! Herra Canzio, mitä olette tehnyt? + +CANZIO. Tappanut Claudion. + +ANGELO. Ja hänen äitinsä. + +CLAUDIO. Äkkinen ja petollinen taudinjuoni veressäni saattoi matkaan +tämän. (Gregorio tulee) + +GREGORIO. Minä hänen tapoin. + +GIOTTI. Poika, mitä tahdot tässä? Mene tiehees! + +GREGORIO. Mielisinpä lähteä samalle tielle kuin herrani tuossa. Mutta +ei; hän korkeuden kirkkauteen rientää, minä alas pimeyden valtakuntaan. +Tuossa hän makaa ja minä hänen tapoin. + +ANGELO. Oletko mieletön, poika? + +GIOTTI. Mene, muuton annan sinulle vauhtia matkalles. + +GREGORIO. Kuulkaat, hyvät herrat ja mun kuolevainen isäntäni, kuulkaat +minua: Se taudin puuska, joka saavutti hänen niin äkisti ja teki hänen +kunnottomaksi väistelemään itseänsä taistelossa, se on myrkky, jonka +annoin hänelle aamujuomassansa minä. Jaa, se on totuus, arvoisat mun +herrani. + +ANGELO. Sinä viheliäinen! + +GIOTTI. Sinä kirottu peikon sikiö! + +CANZIO. Niin nuori ja niin saatanallinen! + +GREGORIO. Jos teitä miellyttää, niin tehkäät minusta paikalla ruumis. + +GIOTTI. Sen tehköön laki ja pyövelin kirves. + +GREGORIO. Heitä tervehdin. + +CLAUDIO. Gregorio, miksi teit tämän kauhistavan työn? Miksi tahdoit +murhata sun herras? + +GREGORIO. Mun sisustani, kiukkuinen kuin kyinen luola, ei voinut +sulattaa häpeätä, jonka mulle saattoi hyvin ansaittu kuritus teidän +kädestänne. Olipa se ansaittu moninkertaisesti; sillä monet kerrat +olitte jo ennen mulle antanut anteeksi saman ilkivallan. Te minua +löitte, siihen oli teillä oikeus ja syy, mutta nämät iskut tahdoin minä +kostaa, ja nyt se on tehty. Oi Jumala, Jumala, kuinka taisin tehdä näin +hirmuista rikosta mun hyvää, armiasta isäntääni kohtaan! + +CLAUDIO. Mutta mistä sait tämän myrkyn? + +GREGORIO. Totuuden tahdon tunnustaa. Ainoa palvellus, jonka taidan +teille osoittaa vielä. Mutta ah kuinka katkera palvellus! Siis +kuulkaat, kuulkaat kaikki! Ensisteen tahdoin tikarilla päättää aikeeni +ja kätkin itseni tuonne tien varrelle vartomaan tuloanne herra Canzion +linnasta. Mutta te viivyitte ja murhahimoni ei suonut minulle +kärsivällisyyttä, vaan riensin lopulta linnaan päin ja kohtasin +puistossa tuon muukalaisen vaimon, joka kutsuu itsensä Marciaksi. Hänen +terävä silmänsä huomasi kohta, että jotain oli tekeillä, huomasi +kostoni kimman ja näki povessani kirkkaan tikarin. Koska nyt kuumassa +houreessani sanat virtasivat huolettomasti suustain, niin tiesi hän +pian kehen aikeeni viittasi ja ilmoitti, että hänkin oli Claudion +vihamies aina kuolemaan asti, ja tuumamme liittyivät nyt yhteen. + +CANZIO. Poika, sinä pahanhengen lähettiläs! + +GIOTTI. Salli hänen kertoa asia loppuun. + +GREGORIO. Hän sanoi pelkäävänsä, etten tikari kourassa onnistuiskaan +juonessani. Sentähden käski hän mun heittämään tämän aseen ja antoi +minulle pienen pullon myrkkyä täynnä, ja tämä on kuolettanut herrani. + +CANZIO. Minä runnon pääsi, sinä myrkyllinen kärme! + +GIOTTI. Malta, Canzio! + +GREGORIO. Tämä on totuus, totuus! + +CLAUDIO. (Nojaten itseään vasten kyynäspäätänsä) Canzio, kuule minua +vielä. + +CANZIO. Minä olen sinun murhannut. + +CLAUDIO. Nyt ei enemmin siitä.--Te: Angelo ja Giotti ja sinä, Gregorio, +poistukaat meistä muutama askel. + +CANZIO. (Eriks.) Marcia!--Haa! tämä saattaa kaiken vereni jäätymään. + +CLAUDIO. (Eriks.) Valani on siis tieltäni pois. (Angelo ja Giotti ovat +käyneet perille, jossa juttelevat keskenänsä; Gregorio on istunut +heidän viereensä alas; pitellen tukkaansa katselee hän eteensä +tuijotellen) + +CANZIO. Mitä tahdot sanoa? + +CLAUDIO. Käy mua likemmäs. + +CANZIO. Tässä olen; sano. + +CLAUDIO. Käydessämme tuomiolle, emmeko tahtoisi tehdä kaikki hyvin? +Tahdon siis osoittaa sinulle vaaran, joka sinua uhkaa. Miksi en mielisi +vielä kuolemassakin sinun parastas? Olithan ystäväni. + +CANZIO. Mutta näinhän kokoot kuormittaisin tulisija hiiliä pääni +päälle. + +CLAUDIO. Ole tyyni, minä rukoilen sinua, ole tyyni ja kuultele vakaana +mitä sanon, ja koska olen sen sanonut, niin älä epäile ja vimmastu, +vaan koeta vielä saattaa parhaaksi kaikki. Nyt, mitä kuulet, ota +vastaan kuin mies. Lupaatko niin? + +CANZIO. Minä lupaan. + +CLAUDIO. Hyvä!--Marcia on tosin Albericon leski, mutta Albericus kuoli +ryöväri Vincenziona ja Marcia oli Flaminia, joka tappoi sinun isäs.-- +Sinä kalvenet hirmuisesti, mutta seisotpa kuitenkin niinkuin sankari. +Minä kiitän sinua.-- + +CANZIO. Ystäväni, mitä sanoit? + +CLAUDIO. Kaikuuko jo niin vaisusti ääneni, ettes kuule mitä sanon. + +CANZIO. Minä kuulen. Mutta miksi et sanonut tätä ennen? + +CLAUDIO. Ensiksi pidätti minua vannottu lupaus, toiseksi, kuultuani +työs ja toimes, rupesin arvelemaan jos eikö salaisuuteni ilmoitus +parantaisi pahaa puolet pahemmalla. Olisinpa nytkin mennyt äänetönnä +hautaan kaikesta tästä, ellei poika Gregorio olisi jo korkealle kyllä +nostanut eteesi tämän peitteen lievettä, jonkatähden katsoin parhaaksi +vetää kaiken esiripun edestäsi pois. Naisen käytös mua kohtaan, +onnettoman nuorukaisen kautta, on myös saattanut minun vapaaksi +vannotusta valasta. Sillä koska kohtauimme,--jona hetkenä tunsimme +toinentoisemme viipymättä--rukoili hän minulta äänettömyyden lupausta, +minä vannoin sen, mutta ehdolla, että pidättäisi hän itsensä kaikista +pimeyden salaisista juonista sen miehen henkeä kohtaan, joka tunsi +hänen rikoksellisen elämänsä. Olipa hän kerran pelastanut henkeni; +mutta nyt tuli hän sen antajaksi ja ottajaksi, ja minä olen sanonut +mitä sanoin.--Nyt tiedät kaikki ja tiedät kuinka tästälähin toimit. +Saata tämä vaimo linnastasi pois johonkin etäiseen vapakaupunkiin, +hyvitä sisäres ja lohduta häntä ja koeta päästä Mariamnen entiseen +suosioon taas. Siinä on nainen, joka on luotu tekemään miehensä onnen. +Mutta ellei voi luonnistua näin, vaan vielä mainekkin kiukkuisesta +asiasta hiipistelis julkisuuteen ulos ja nimesi alkaisi eleskelemään +ilveen armottomalla kielellä, niin pakene viipymättä maahan, joka on +kaukana, kaukana tästä ja perusta itsellesi uusi elämä, mutta perusta +ja rakenna kuin viisas mies. (Vaipuu alas) Mutta nyt en jaksa enemmin, +vaan täytyy minun kuolla. Toki: synnyinhän kuolemaan; ja hyvin minulle, +että silmäni kuoltessansa näin vapaasti voi katsella taivasten +vahvuutta. (Canzio lyykistyy alas hänen viereensä) + +CANZIO. Claudio, tahdotko käydä sovintoon kanssani? + +CLAUDIO. Anna minulle kätes. + +CANZIO. (Suutelee Claudion kättä) Hyvästi, Claudio! + +CLAUDIO. Ota vastaan henkeni, ijankaikkinen, sinertävä korkeus! +(Kuolee) + +CANZIO. (Noustuaan ylös) Ystävät siellä! + +GIOTTI. Mitä kuuluu? + +CANZIO. Claudiomme kuolee. (Giotti ja Angelo astuvat esiin; Gregorio +jää istumaan samaan paikkaan ja asemaan) + +ANGELO. Sinä olet jo kuollut. + +GIOTTI. Hyvästi, toveri! + +AANGELO. Hän oli mies. + +GIOTTI. »Hyvä mies;» se on hänestä Giottin yksinkertainen mutta +oivallinen kiitossana. + +ANGELO. Ken oli ansaitseva elää ellei hän? + +CANZIO. Ei kenkään niin arvoisa kuin hän. Ken on siis vähin ansaitseva +elämän riemua? Hän, joka murhasi miestenmiehen. Ja mitä elämästä enään, +koska löyhkää se ihmisvereltä, koska lakkaamatta käyskelemme verisen +uhrauksen ilmassa? Pois! Mitä elon valkeudessa senkaltainen narri kuin +Canzio? Tällainen vintiö ja narri, joka tappoi parhaan ystävänsä, +hylkäsi morsiamensa, taivaallisen Mariamnen, ja vaipui veritahratun +ryövärnaisen helmaan! + +ANGELO. Herra, mitä tarkoitatte? + +GIOTTI. Sinä saatat meidän ällistymään, toveri. + +CANZIO. Nyt hurratkaamme! Vincention kuningatar, kaunis Flaminia, on +Canzion kultalintuinen. Ha ha ha! Hän, joka isäni sydänveren vuodatti +niin uljaasti tanterelle. Oivallista! + +GIOTTI. Mitä haastelet? + +ANGELO. Houritteko? + +CANZIO. En. + +ANGELO. Ilvehdittekö kanssamme? + +ANGELO. En. Asia on peloittavan vakava ja kuitenkin murhatun +lystillinea, eteenki myrkyllisen ilveniekan kynässä. Ah, lystillistä! +kohta on Canzio kaiken Italian syntipukki.--Mutta näinhän teen itseni +aina suuremmaksi narriksi, tunnustaen edessänne kaikki. Mutta tulisko +ihmetellä, että kohtalon laukaus näin tuikea, joka vilauksessa kaiken +elämäni käänsi myllertäen ylösalas, tekisi miehen hieman päättömäksi? +Ja toiseksi: onhan sanottu jo A. Yhtäkaikki! + +ANGELO. Niinmuodoin elää hän? + +CANZIO. Kuolemaksi yhdelle ja toiselle. + +GIOTTI. Nyt on saatana tehnyt mestariteoksensa. + +CANZIO. Oivallista kaikki, vallan oivallista! Sentähden hurratkaamme. + +ANGELO. Vimmattu seikka! + +CANZIO. Niin on--Mutta näinkö kunnioitan Claudion muistoa, että juuri +hänen hetkellänsä, hänen taivaaseen astuissansa poistun näin kauvas +oman sydämmeni askareihin? Huomakaamme minkä ylevän ruumiin ääressä +seisomme.--Giotti, käy nyt toimeen voimia tänne, saattaaksemme tästä +pois tuon äänettömän, kalvean miehen, jonka otsa jo kimaltaa kuin +Alppein lumi. Käy matkaan, Giotti; sillä itse en nyt ole juuri +toimeliaalla tuulella. + +GIOTTI. Kernaastihan täytän yhteisen velvollisuuteni kuolletta +ystäväämme kohtaan. Mutta kuinka saatetaan murheen sanoma hänen +äitillensä ja kuinka lohdutetaan häntä? Tahdonpa koettaa mitä voin.-- +Tule, poika. Langettakoon laki ylitsesi oikean tuomion. (Menee periltä +oikealle, taluttaen Gregorioo, joka lakki kädessä seuraa Giottin +kiivaita askeleita) + +ANGELO. Muotosi kuolemassa, Claudio, on hymyilevä vakuus. + +CANZIO. Claudio makaa makeasti, mutta Canzion sielussa alkaa temmellys +ja työ, joka viittaa helvettiä kohden. (Eriks.) Eilenpä lausuilin +oikein jyrkeyden kieltä Rachelin korvaan, ja kaiketi vietti hän +murheisen, kyyneleisen yön. Pahoin, pahoin tehty! Tahdon toki rukoilla +häneltä unohdusta, ja hän kenties ei kiellä. Mutta sitten?--Pakenisinko +hänen kanssansa maapallomme toiselle puolelle, jossa löytäisin rauhan. +Rauhan? Niinkohan?--Pois kaikki toivo! Canzio, välty mihen tahdot, +ainapa toki sun ympärilläs väikkyy täältä siivitetty muisto, kuin +öinen, äänetön nahkasiippa, laskematta umpeen sielusi silmää; ja sinua +huutelee jo kammoittava ääni. Alkannut on ääni, ja huutaa niin kuin +eräästä himmeästä maasta ja sydän teroittelee korvaansa, kuultellen +levotonna.--Kamalat teokset! Claudion kuoletin, pimitin impien elämän +taivaan ja vaivuin murha-naisen helmaan. Korskea Marcia, sun +silmästäsi, nyt huomaan sen, katsahtaa tuhoni tulisesti ulos ja +olentosi mieltäni inhoittaa. Kuinka taisin erota Mariamnesta ja liittyä +Marciaan? Minä mieletön! Kuinka taisin astua tuon jalon, korkean +temppelin pyhästä ilmasta tähän kuumaan masuuniin alas? Minä mieletön! + +MARIAMNE. (Ulkona oikealla) Rachel! + +CANZIO. Ken huutaa? + +MARIAMNE. Rachel, varro! (Rachel tulee juosten oikealta) + +RACHEL. Minä kirmasen, juoksen ja kirmasen! (Pysäyy vasemmalle, +nähtyänsä Claudion ruumiin, jota hän rupee katselemaan tarkasti) Mies +makaa. + +MARIAMNE. (Ulkona) Rachel, missä olet? + +CANZIO. Rachel! + +RACHEL. Canzio! Ahaa! Nyt löydän sinun viimein. Mutta mies makaa. + +CANZIO. Kuinka on laitas, sisär? + +RACHEL. Joteskin hyvin. Mutta katselkaamme miestä, joka makaa +purpuraisella vaipalla. + +ANGELO. Älkäät viipykäät tässä, fröökinäni. + +CANZIO. (Eriks.) Nyt on siis kohtaloni myrkyllinen kattila täys. No +kuohukoon se ylitse ja sammukoon kaikki, kaikki.--Hän on kadottanut +järkensä. + +RACHEL. Claudiohan siinä makaa. + +ANGELO. Rachel, ettekö jaksa hyvin? + +CANZIO. Hän on mieletön, hän on hullu! Mutta miksi? Sen hullukin +huomaitsee. + +ANGELO. Mikä sydäntä musertava kuva! Voi kurja neito! + +CANZIO. Voi häntä, joka loi tämän kurjuuden! (Mariamne tulee) + +MARIAMNE. Rachel, sinä vallaton tyttö; et suo minulle päivän et yöseen +rauhaa.--Mutta ah! mitä näen? Oi tämä kiertelee mun sieluani! Taivaan +Jumala, suo voimaa kestämään kaikkea tätä!--Nyt käsitän. No riemuitse, +Canzio, kruunattuasi suuren sankartyös, murhattuasi miehen tuhatta +kerta arvoisamman sinua. + +CANZIO. Se oli hän. Jaa, niin totta kuin hän on kuollut ja elämän herra +elää. + +RACHEL. Mutta veressä hän makaa, vaan ei purpurassa. Miksi on Claudio +pannut maata veriselle maalle? No no, poikani, saatpa kohta oikein +kiivaita nuhteita äitiltäs, koska näkee hän tahratun hias. Minä tahdon +häntä herättää. Mutta ei, ei, ei! Hän myhäilee kuin enkeli ja näkee +armahimman unen. Kaiketi hän Isä-Jumalasta uneksuu. Sehän on unelma, +jonka sanotaan ennustavan autuasta lähtöä täältä. (Panee kätensä +ristiin ja katsahtaa ylös) Oi, mikä uneksuminen, jossa Jumalan lempeätä +majesteetiä katselemme' Siitä unesta muisto kauvan valveillammekin +ihanasti päällemme hengittää, kunnes se mailman hälinässä haihtuu pois. +Mutta vielä sitä muistelemme, ja koska sitä muistelemme, sillon +sielumme onni autuaasti hymyy. Niin uneksut, Claudio, ja uneksu kauvan +niin!--Mutta unohdanpa Canzion, joka on mun veljeni rakas. Ole +tervehditty! (Lähenee Canzioo, mutta seisahtaa kolme, neljä askelta +hänestä, kallistaa päänsä ja katselee häntä lakkaamatta.--Giotti tulee, +ja seuraa häntä maaväkeä, sekä miehiä ett naisia) + +GIOTTI. Tässä kuollut herramme; kantakaat hän koreasti kotia. + +1:N MIES. Siis tomussa tomuna makaat tuossa. + +2:N MIES. Äsken katsahti hän lempeästi päällemme; nyt on silmänsä +ainiaaks painettu kiinni. + +1:N NAINEN. Se aatos sulkee poven portit kaikki, ja pakahtuu sydän. Voi +onnetonta päivää! + +2:N NAINEN. Se aatos saattaa kirkkaan päivän sydän-yöksi. Voi pimeätä, +onnetonta päivää, voi! + +1:N MIES. Että murhasivat isäntämme! + +2:N MIES. Että murhasivat isännistä parhaan! + +MARIAMNE. Ja että hänen murhasi oma paras ystävänsä. + +CANZIO. Sehän paras kaikista. + +1:N NAINEN. Ken on siis hänen murhamiehensä? + +CANZIO. Katsahda tänne. + +1:N NAINEN. Sinä? + +CANZIO. Minä. + +1:N NAINEN. Ole kirottu! + +CANZIO. Hm! + +1:N NAINEN. Kirottu olkoon se sydämmetön, kylmä ja peikollinen käsi, +joka lävisti sun rintas. Kiroile, mun suuni ja vaikertel! + +2:N NAINEN. Se käsi hävitti tämän kalliin rakennon, jossa taivaallinen +hyvyys asui. Vaikertel, mun suuni, ja tule kyyneleistä sokeaksi, silmä! + +GIOTTI. Naiset, tuota on jo tuossa kylliksi, mielestäni. Pankaat +vaikertelemisellenne raja. + +1:N NAINEN. Hautamme olkoon se raja, koska musta multa on tukkenut +silmiemme suolasen virran. Hautaan, hautaan saatamme nyt Claudion, +puettuna pukuun valkea kuin lumi. + +CANZIO. (Eriks.) Tämähän on leikki. Tuossa hän Nioben kuvana mua +katselee, ja tuossa valitus kipeä yleinen ja avara kuin vihaisen +tappelopäivän iltana. Tässä on helvetti jo valmis. + +1:N NAINEN. Ylös! Minä tahdon ommella hänen hameensa puhtaan ja +valkean. + +2:N NAINEN. Minä tahdon sen itkun kirkkailla helmillä pallistaa. + +3:S NAINEN. Minä hänen hiuksensa kiharoita tahdon. + +MARIAMNE. Ja minä ympäröitsen hänen päänsä tuoksuvalla myrtillä ja +panen hänen käteensä öljy-oksan. + +1:N NAINEN. Eijaa! jo kaikuu enkelten veisu, koska puvussa niin +juhlaisessa viemme herramme hautaan. + +2:N NAINEN. Ja sinne häntä saatamme murhevaatteissa mustat kuin yö. + +MARIAMNE. Musta kuin ijankaikkinen yö olkoon vaatteus, jossa murehtien +astelen kuin neito, joka sydämmensä lemmityn kadotti. + +CANZIO. (Eriks.) Peitetty, mutta katkera muistutus. Siis ovat nyt +kaikki mun kalani tässä. Oi kauhistava saalis! + +2:N NAINEN. Mutta sitten, sitten? + +1:N NAINEN. Sitten kellot pauhaa ja murhamiehen sydän vapisee. + +2:N NAINEN. Vapisee kuin soidessa tuomiokellon. Mutta sitten, +sitten? Ah! + +1:N NAINEN. Humauksen syvästä komerosta kuulet, täytetty on synkeä +hauta ja kumajavat kellot pauhaa taas, pauhaa, ja vapisee murhamiehen +sydän. + +2:N NAINEN. Vapisee ja kammastuu kuin soidessa tuomiokellon. Mutta +sitten? Sittenpä itkemme onnettoman äitin kanssa. + +3:S NAINEN. Itkemme yöt ja päivät. Voi äitiä, voi! + +CANZIO. Vaiti, naiset, vaiti kuin Claudion haudassa! Kuolema ja kirous! +suun, joka aukenee vielä, tukkeen paikalla. Hiljaa! + +GIOTTI. Mikä huhkaimen-posti saattoi tänne tämän naisten joukon? Poika, +joka hurjasti huuteli myrkystä, myrkystä ja Claudion kuolemasta. + +CANZIO. Ruumis pois! + +GIOTTI. Tartu hänen hartijoinsa sinä, Pogolo, ja sinä; te kaksi +temmaskaat hänen ympäriltään kiinni; ja sinä, Matfei, ota hänen +jalkansa kouriis. Ja sitten kotia! Pian! + +CANZIO. Pois tämä kummitus myös, tämä suolapatsas, jonka katsanto on +mielelleni vaivaksi. Mene, sisäreni! + +MARIAMNE. Rachel, tule. + +RACHEL. Tässä on meidän hyvä seistä. + +MARIAMNE. Voi sinua aina itsepintaista! Tule! + +ANGELO. Fröökinäni, koska teidän kohtasin tässä ensimäisen kerran, niin +annoitte minulle aivan suosivasti käsivartenne; suokaat minulle sama +kunnia kerran vielä. + +RACHEL. Sen teen, sinä ihana nuorukainen. Sun olentos, niin viaton ja +kaino muistuttaa Canzioo ennen. + +ANGELO. Hyvä. Käyskelemmekö pois? + +RACHEL. Koska on se tahtonne. Mariamne! (Menevät oikealle; Angelo ja +Mariamne taluttavat Rachelia. Miehet kantavat Claudion ruumista pois ja +heitä seuraa naiset ja Giotti) + +CANZIO. Giotti, Giotti! (Tulee takasin, mutta toiset menee) + +GIOTTI. Mitä tahdot? + +CANZIO. Sinun huuliltasi, minä tiedän sen, on turha valitus pannaan +pantu. + +GIOTTI. Mutta sano mitä tahdot? + +CANZIO. Mitä tahtoisin enään, päästyäni perille, ehdittyäni päähän, +joka seisoo edessäni kuin polttava vuoren-seinä. Mihen astuisin? + +GIOTTI. Seuraa minua ja odota minua lähellä Claudion kotoa, kunnes +palaan takasin. + +CANZIO. Sitä en tee, vaan linnaan lujaan astelen kerran vielä. Mutta +tuletko luokseni, tehtyäs tuon palveluksen kuolletta kohtaan? Minä +käsken sinua kestiin. + +GIOTTI. Kestiin? + +CANZIO. Niiden kolmen sisären pyörryttävään juhlaan. + +GIOTTI. Toveri! + +CANZIO. Älä peljästy; minä itse maksan viulut, sinä olet käsketty +vieras. + +GIOTTI. Ole toki vakaa ja haastele kuin järkevä mies. + +CANZIO. Kuin rautapylväs. Mutta käy nyt toimituksees sinä. + +GIOTTI. Minä menen ja kiirehdin taasen luokses pian. (Menee) + +CANZIO. (Yksin) Tässä seison yksin kohtaloni kanssa, joka niinkuin +musta muuri on ympäröinnyt miehen. (Puhaltaa) Se ahdistaa, minä tunnen +kuinka henkeni ammahtaa hänestä kasvoilleni takasin. Näenkö enään tämän +pimeyden läpitse? Toki: tuossahan on Arnon kukoistava ranta. Mutta tämä +kauneus on silmälleni myrkky. En tässä, vaan Sarmatian avarilla +aavikoilla tahtoisin nyt seistä lumituiskun pyörteissä talvi-yönä, +toverina ulvovien susien. Siihen laulantoon sointuisi nyt yhteen +Canzion mieli. (Menee) + + + + +Viides Näytös + + +(Sama huone kuin toisessa näytöksessä.--Angelo tulee.) + +ANGELO. (Yksin) Jyrkkä muutos on tapahtunut komeassa linnassa. Koska +lauvantain aurinko vaipui, olihan kaikki vielä onnen ja rauhan sylissä, +mutta sillon tuli Canzio, lyöden maahan mitä elämä oli rakentanut +vuosikymmenien kuluessa. Hän tuli ja saattoi tämän huoneen kauhistuksen +kodoksi. Murheellista on tässä nähnyt silmä ja tuntenut sydän. Neito +Rachelin houraus, Mariamnen äänettömyys, ankara kuin tuomiopäivä, +virran partahalla Claudion veri ja sitten Canzion tunnonvaivat, ne +tunkevat mun sieluni syvyyteen, ja minä halaan täältä pois kotometsieni +hyminään taas. Mikä ihana onni, vapaalla povella salojen vapaissa +jylhissä saliissa käyskennellä. Se onni olkoon aarteeni aina! (Canzio +tulee kiivaasti periltä) + +CANZIO. Herra, koko mailma tämän rauhan edestä, joka asuu teidän +otsallanne! + +ANGELO. Rauhasta en taida juuri kerskata nyt. + +CANZIO. Miksi kiusaatte Jumalaa?--Rauhaa täys! Niin köyhän kadehtiva +silmä huomaa parhain rikkaan tavarat.--Rauhaa täys! Se maan tomusta +jalosti kohden taivasta viittaa. Se on kuin viileän kukkasniitun +yksinäinen, korkea ja tuuhea koivu, joka kesä-yöseen tyyneessä +kuutamossa autuaasti uneksuu. Niin ääretön on rauha teidän sielussanne; +mutta täällä, täällä on Vesuvion kuuma temmellys. Mutta miksi +haastelen, koska olen saanut mitä tahdoin? Kuitenkin; tahtoisinpa vielä +sanoa teille asian. Varjelkaat tätä kalleutta, varjelkaat sitä!-- +Niinhän on täällä laita, että aukenee aina etehemme kaksi tietä, joista +on tarinoittu mailman alusta; sillä he ovat tärkeät, se haara täällä +määrää kaikkein onnenosan. Näistä teistä on yhden nimi: ilo, hekuma ja +turmio; sen toisen: itsekielto, kilvoitus ja voitonkruunu. Se +ensimäinen juoksee pitkin ihanata niittua alas, jotamyöden himojemme +hurjalla orhilla ratsastamme, kunnes kellahdamme nurinniskoin +hävityksen löyhkäävään suohon. Se toinen kulkee halki tuikean, karmean +vuorimaan vaivaloisesti ylöspäin, ja me vaellamme sauva kourassa +vyötettyinä kaipauksen kiinteällä vyöllä. Mutta puhdas on kallioitten +ilma, raikas solisevan ojan kirkas laine ja hongistossa kaikuu pyhien +tuulien kohina. Useinpa seisomme myöskin vuorten harjanteilla ja +katselemme tiemme päätä, josta kotimaamme etäältä katsoo meitä vastaan +kuin äiti ijankaikkisesti nuori, kuin morsian, joka sulhaiseltaan +petosta ei pelkää, katsoo kuin uskollisin ystävämme.--Oi, jää hyvästi, +hyvästi ainiaaksi jää! + +ANGELO. Koettakaat itseänne lohduttaa, herra. + +CANZIO. Hyvästi kaikki! + +ANGELO. Aika on voimallinen. + +CANZIO. Se otollinen aika, jonka olen jättänyt jo kauvas. Yli rajan +rynkäsin kuin hullu, huolimatta vartijan varoittavasta viiristä. Nyt on +myöhän enään pyrkiä takasin; mua lykkää alas kipenöitsevä paino, velan +paksuus, joka voisi ulettua maan mullasta Tähtelään ja peittää kaikki +korkeuden loimot. Mitä antoi minulle runsaskäsinen luonto? Hän antoi +minulle äitin, nuoren ja armaan kuin Madonna itse; hän antoi minulle +morsiamen kauniin, suloisen immen, jonka silmäripseillä asui viisauden +juhlallinen tyyneys. Ja mitä antoi hän vielä? Ystävän, jonka vertaista +uskollisuudessa ei löydy täällä. Kaiken tämän sain. Mutta ilmestyipä +nyt eteeni vale taivaan haamussa, hurmaten miehen, houkon, joka menetti +kalliit aarteensa, sulkeakseen syliinsä petollisen kuvan. Minä murhasin +äitini sydämmen, murhasin morsiameni sydämmen ja viimein parhaan +ystäväni teurastin. Ja koska tämä oli tehty. muuttui äkisti lumoova +haamu, hän muuttui ja sylissäni istui itse saatanan äiti, höyryen isäni +verestä. Tämä on aatos, nuorukainen, ja paino, joka runtoo. Missä ovat +ne hartijat, jotka voisivat kantaa tämän kuorman? Oi! tämä painaa, +ahdistaa ja polttaa, ja tuo helvetin naasikka mieltäni kääntelee. Missä +mahtanee hän olla? + +ANGELO. Ketä tarkoitatte? Vaimoa Marciaa? + +CANZIO. Onko häntä nähty? + +ANGELO. Ei löydy häntä huoneissa nyt, mutta luullaanpa hänen +käyskelevan tässä linnan ympäristössä, niinkuin sanotaan tapansa +olevan. Kaiketi tahdotte hänen saattaa lain rangaistuksen alle? + +CANZIO. Hänen rangaiskoon Jumala! Hän huoneestani siirtyköön +kuulumattomiin pois, ja älköön mainittakoon nimeänsä tässä. Herra, +olkoon kätkettynä mitä tiedätte. + +ANGELO. Siitä olkaat varmaa. Tällaisista asioista seison kernaasti +matkanpäässä. + +CANZIO. Huolisinko itsestäni minä, jonka tuntiklasi kohta on tyhjä? +Mutta tahtoisinpa poistaa Rachelin murheesta häpeän punan, jos kurjan +lapsen himmentynyt järki vielä kerran selkisi, niinkuin toivon, toivon. +Hänen kaunis päänsä, jonka sisällä hurja hulluus orgioitansa viettää, +mua vaivaa ijankaikkisesti. Paljon ehkä taitaisin unohtaa, mutta sitä, +että Rachel tuijottelee, sitä en Tuonen alhossakaan unohda. Mutta ah! +unohtaisinko Mariamnen, kuvaa, joka kerran mua kohtaan salaisesti +hymyili? Mikä hetki, koska ensimmäisen suudelmani painoin hänen +huulillensa! Sillonpa järistystä nuorukaisen povessa ja hän seisoi kuin +keskellä pyhää tulta. Oi! tuntuipa kuin olisin suutellut taivaan +haamua, seistessäni reunalla huimaavan pilven. Unohtaisinko sinua ja +unohtaisinko Claudioo, veljeni ja isäni yhtaikaa?--Hänkö julma? Enhän +ole löytänyt hänen kauneutensa kaimaa täällä. Hyvin sille, jonka korva +ei ole tottunut kuulemaan imarruksen vaarallista ääntä! Hyvin sille, +joka töissään ja toimissaan aina oman itsensä unohtaa! Vilpittömästi, +vapaasti katsahtaa hänen silmänsä, ja koko hänen olentonsa on luonnon +raitis hedelmä. Tämän laatua hedelmätä oli tyyni Claudio. Toki löytyi +hänen sielussansa vielä jotain korkeampaa, jotain taivaallista +huomenlahjaa, hänelle jo äitinkohdun salapyhyydessä annettuna, löytyi +tulta, joka kirkastaen kaikki, ulostunki hänen povestansa ja teki itse +julmuuden jumalten kuvaksi. Mutta mikä todistaa selvemmin kuin tämä +ihmeellinen, säteilevä voima meidän sielussamme, että on se +ijankaikkista luontoa? Oi! nyt vasta ehkä alkaa elämä, koska luulin jo +pääseväni loppuun, alkaa maassa, jota yhdenkään silmä ei ole nähnyt. +(Rachel tulee vasemmalta) + +RACHEL. Ken haastelee niin korkealla äänellä linnassa korkeassa? Mies +vai nainen? + +CANZIO. (Eriks.) Siinä uhriistani ensimäinen! + +RACHEL. Ah, kalliit vieraamme! olinpa nyt kovin siistymätön teitä +kohtaan. Mutta suokaat anteeksi ja tehkäät niin hyvin ja astukaat +perille tuonne porstuvaan istumaan. Kaiketi olette väsyksissä tultuanne +alas hevosenrattailta. + +CANZIO. (Lankee polvilleen Rachelin eteen) Impi, minulla on yksi +rukous. Mielitko sen täyttää? + +RACHEL. Miten jaksaa nuoren immen voimat. + +CANZIO. Kiroo sitten kaikesta sun voimastasi tätä miestä. + +RACHEL. Oletteko tarkoin ja visusti tuumiskellut mitä rukoilette? Miksi +kirousta ja mistä syystä kiroisin miestä, jota en tunne, vaan jonka +elämä on minulle pimeys? Miksi kirousta? Siunattu, siunattu olkaat +aina! + +CANZIO. (Nousee ylös) Pois siunauksines! Se lisää tässä ahdistusta vaan +ja saattaa vielä armottomemmaksi koston ruoskan. Voi! etkö tunne minua +enään ja etkö muista mitä olen tehnyt ansaitseva kirousta, kirousta? + +RACHEL. Ettekö ole Romasta? + +CANZIO. Minä olen Canzio. + +RACHEL. (Muistutellen) Canzio ... Canzio ... Canzio...? Minä muistan +yhden Canzion, joka ennen oljenteli helmassani ja kasvoi salskeaksi, +koreaksi mieheksi. Toki tuskinpa oli hän mieheksi tullut ennenkun Tuoni +hänen temmasi pois. Mutta sitten on kauvan, kauvan; aatos hiventyy +muistellessa sitä aikaa näin riutuvana, myöhäisenä iltapäivänä kuin +nyt. Hänen nimensä oli Canzio. + +CANZIO. Hänen näet edessäsi tässä. + +RACHEL. Hän on siis tullut takasin, vaihka onkin niin kauvan siitä +päivästä, jona nuorukainen kuoli. Mutta nyt on hän tässä! Kuinka +jaksaa hän? + +CANZIO. Ei yhtään hyvin. + +RACHEL. Samoin neito Rachel. Hänen ... hänen ... totuutensa täällä +päässä on tullut vähän isketyksi. Niin, nyt ei ole hyvin. + +CANZIO. (Hiljemmällä äänellä) Huomaitkaat, herra Angelo, hänellä on +haireestansa tumma aavistus. + +ANGELO. Niin ilmoittaa puheensa. + +CANZIO. Mutta syytä, syytä, muistelleekko hän sitä?--Rachel, mikä +saattoi matkaan tämän häiriön tuossa sievässä päässäs? + +RACHEL. Lelee, lelee! Mariamnen helmassa kiikuin, kurja lapsi, siinä +ikävissäni itkin ja vasten hänen poveansa otsani painoin. Mutta hänen +sydämmensä syrjähti, sykähti, otsaani löi, ja siitä päähäni huimaus +kamala. + +CANZIO. Hyvin seliitetty! + +RACHEL. Tämä tapahtui kammarissa oikealla puolella immen päätä. Mutta +mikä riisti sen vasemman? + +CANZIO. Sano. + +RACHEL. Sano miksi vallaton Canzio kiljahti niin hirmuisella äänellä +vasempaan korvaani, että järähti kovin siellä kammion perusta. + +CANZIO. Hyvin seliitetty, hyvin! Sua kiitän. + +RACHEL. Kuulkaat vielä, hyvä mies. Sieltä kammiosta kirmasi alas tuo +leikkaava ääni ja tuli »mun sydämmeni karsinaiseen», mutta sieltä hän +välähti käteni vasempaan sormeen, siihen kauniiseen, jonka ympärille +pannaan tuo ... tuo ... kiiltävä kappale. Miksi kutsutaan sitä?... +Sormus, sormus, sormus, loistava, kultanen kihlaussormus! Mutta tästä +kiirehti se sydämmeeni takasin taas ja sydämmestä kulmilleni. Toki, +ihanaksi muuttui tämä otsan huimaus, koska Arnon rannalla istuin ja +povestani välähteli ihmeellinen valo mun kasvoilleni ylös, ja pyhä oli +ohausten särkö. Lelee! siinä lauleskelin, tuuittelin ja lauleskelin. +Lelee, lelee, lelee! + +CANZIO. (Erik:.) Oi enkelit, enkelit, nostakaat jo häntä siivillänne +ylös taivaan kynttilöjen keskelle, mutta minä vaivuttakaat pohjattomaan +syvyyteen! Oi enkelit, oi tuomion enkelit! miksi viivyttelette +täyttämästä palkinnon ja rangaistuksen työtä? + +RACHEL. Miksi tämä kolkka muoto? Miksi ette iloitse ja naura? + +CANZIO. Naura! En kaikkein kalleusten edestä nyt myhäilisi. + +RACHEL. Eikö sielunne ole vapaa ja sydämmenne puhdas? + +CANZIO. Ryvetetty, ryvetetty! + +RACHEL. Kuinka lapsekas! Vaihka syntiesi paljous olisi kuin santa +meressä, niin rikkaampi on kuitenkin armon pöytä. Kaikki on viimein +hyvin. Siis, iloitkaat ja riemuitkaat; niin käskee nuori Rachel, jonka +vartalo on hoikka ;a taipuvainen kuin pajun-vitsa ja kiharat kuin +korppien joukko. + +CANZIO. (Eriks.) Mikä turhuuden ja vakuuden sekamelska! Canzio, sinä +rosvon kourilla hävitit tämän olennon kultasen kesän, kesän, joka niin +armaasti säteili sun päälles ja sulki sun kukoistavaan helmaansa. Mikä +teos! (Mariamne tulee oikealta) Entinen morsian, miksi lähestyt? +Mariamne, kuinka äänetön ja kalvea ja kuitenkin niin jalo ja korkea! +Niin olet, mutta oletpa myöskin peloittava, niinkuin se torni joka +päällemme kallistuu ja kerran meidän runtoo.--(Ääneensä) Mariamne! tämä +ankaruus sun tyyneessä, taivaallisessa silmässäs tuo Canziolle jumalten +tuomion. Juuri niin! Ho hoo! Mutta nyt, koska on se ilmoitettu, anna +pimeyden henkien saattaa se käytäntöön ja käänny itse helvetistä pois. +--Mutta vielä kuitenkin yksi sana. Saanko sanoa? (Äänettömyyttä) +Mariamne, koska olen heittänyt sen, jonka onnenlapsi pitää täällä +rakkaimpana... (Erik:.) Mutta tämä on hyljättävä rukous. (Ääneensä) +Mutta olisipa minulla toinen rukous, koskeva nykyistä hetkeä. Saanko +sanoa?--(Eriks.) Hän ei vastaa minua. (Ääneensä) Mariamne! + +MARIAMNE. Mitä tahdot? + +CANZIO. Ettäs käännät puolestani pois sun kovan, kylmästi rangaisevan +katsantos. (Mariamne menee oikealle.--Varro tulee periltä) Herra Varro, +mun isäni veli. + +VARRO. Herra Duello, mun veljeni poika. + +CANZIO. Kunnian edestä kiitos. + +VARRO. Murhamiehen kunnian edestä? Voi sinua! + +CANZIO. Hän kaatui kunniallisessa taistelossa. + +VARRO. Ja ylvästelet vielä, velimurhasta ylvästelet. + +CANZIO. Sitä en tee. + +VARRO. Uskonpa niin. + +CANZIO. Väärin, väärin! + +VARRO. Äitisi tapoit myös. Hänen kaunis sielunsa on jo kuollut, kohtA +ruumis samoin. Mitä sanot tästä rikoksesta? + +CANZIO. Keisarillinen rikos. + +VARRO. Oletko itse perkele, vai oletko jo samassa viheliäisyydessä kuin +tyttö tuossa? Tiedätkö enään mitä leksottelet? + +CANZIO. Minä tiedän, että Nero oli keisari ja tappoi äitinsä. + +VARRO. Oikein! Ota Neroa kädestä, sinä olet hänen vertaisensa. + +CANZIO. Suurempa häntä; sillä tässä on murhattu armaampa äiti, joka +kasvatti poikansa paremmin, paremmin kuin prinssin, ja sentähden... +Mitä? No sentähden tulin suuremmaksi Neroa. + +VARRO. Sentähden palkitsit äitis näin ja sentähden ole kirottu +lukemattomat kerrat.--Niin, tuossa seisoo hän ja tirkistelee, mun ainoa +hauskeeni ja lohdutukseni täällä. Nyt on Varro köyhä! Mihen käy hän +käsiin? Kaikki hänen elämänsä lähteet ovat tyhjennetyt. Haa! vähän +toisin eletty, olisipa sielullani kentiesi jokin turva. Noo, minä +mahdan olla kirottu myös.--Mitä olisi tehtävänä nyt? + +CANZIO. Tehkäät niinkuin minä, jos tahdotte olla kirottu. Mitä +vaikuttaa tyhjät sanat? + +VARRO. Vaiti, sinä verinen pyöveli ja Bohvaanin poika yhtaikaa! Jos +jotain tässä teen, niin ensiksi murhaan sinun. + +CANZIO. Älkäät tehkäät sitä. Minä siunaisin teitä kuolemassa +murhamiekkanne alla. Mutta te tahdotte tulla kirotuksi. + +VARRO. (Ottaa Rachelia kädestä) Tule, Rachelini, mennään murehtimaan +yhdessä ja, jos niin taittaan, yhdessä iloitsemaan. Kynäseni, näytä, +että löytyy rinnassasi vielä vähän elon kuraasia jäljellä ja pyhkäse +tuo hiustöyhtö otsaltasi pois kuin kiltti piika. (Rachel tekee nopeasti +niinkuin Varro käskee) Kas niin, mun lapseni! Sinusta pidän aina, +sinusta ei poistu Varron rakkaus, vaihkas muuttuisitkin perin +huhkaimeksi. Sinusta pidän, vaan en kestään muusta. Täällä ukko on kuin +nuorukainen: yhtä rakastaa hän vaan. Mutta taasen ei hän olekkaan kuin +nuorukainen. Nuorukaisen, jolla on kultalintuinen, sen nuorukaisen +katse lämmittää onniautuudella kaikkia hänen piirissänsä. Ah! hänen +silmänsä lempeä säde lentää ilon ja rauhan sanomalla aina mailmojen +rantaan, muistellessaan sydämmensä impeä. Mutta vanha, villin elon +tassima ukko on kuin vanha susi, joka, viimeisen kerran emona, +synnyttää ainoastaan yhden penikan, niinkuin kerrotaan; tätä yhtä hän +nyt armastelee kaikin voimin, mutta morahtelee koko mailmalle hänen +ympärillään. Niin Varro myös. Käy nyt kanssani luolaamme, kurja +penikkani. Mutta voi, mikä virnistelevä kohtalo! Kerrotaanpa vielä, +että tästä yhdestä penikasta tulee viimein hullu villisusi, jonka +purema kuolettaa. Niin sanotaan, mutta katso mikä ihana vastakohta +tässä kuitenkin. Hän on hullu, mieletön, mutta enkeli, vaihka +mieletönki, ei taida purta. Niin, sinä sairas seraffini.--Herra Angelo, +käykäät kanssamme kammiooni lohduttamaan meitä. Olkaat pelkäämättä, +enpä toki pure, en edes morahtele teille, vaihka itseni vertasinki +vanhaan suteen. Onpa täällä vielä niin paljon ihmisyyttä jäljellä, että +tyhjennän kernaasti kanssanne pienen klasin; vahvisteeksi, +vahvisteeksi, jota ehkä tarvitsemme molemmat; sillä molemmat olemme +nähneet tänäpän hirvittäviä asioja.--Tehkäät niin hyvin. + +ANGELO. Jättäisimmekö hänen? + +VARRO. Rutto häneen! Peuhakkoon hän tässä ihanien muistojensa kanssa. +Ettekö tahdo tulla lohduttamaan yksinäistä, murehtivaa Mariamnea, +sairasta Rachelia ja minua, viheliäistä ukkoa? + +ANGELO. Minä olen huono lohduttaja, mutta tulenpa toki. (Eriks.) Sinua +en kuitenkaan unohda, Canzio. (Varro, Rachel ja Angelo menevät +oikealle) + +CANZIO. (Yksin) Olet siis yksin, Canzio. Ja kenpä taitaisi lohduttaa +sinua--Kentiesi Claudio; mutta hän ei tule. Miksi olen toiminut niin, +että paras ystäväni tule koska parhain olisi hän tervetultuaa? +Päättömästi toimittu.--Mutta jos nyt tulisit, voisitpa seliittää pulman +ja kertoa minulle ijankaikkisuuden tarinan. Mutta sen olet jo tehnyt, +alkaen työs sinä päivänä, koska haastelimme vielä ystävinä. Koska +tapahtui tämä? Se tapahtui eilen, puolipäivän aurinkoisen säteillessä, +ja tässä seisoit. Sillon sanasi liekehtivä miekka iski reijän entisen +vakuutukseni, huolimattomuuteni rintarautaan; iski reijän, josta +epäilys rupesi tunkemaan sisään, ja nyt, nyt virtaa sen läpitse mun +poveeni visseys. Mutta kuinka? Niinkuin polttava schirocho-tuuli; +kammoittavana myrskynä se rynkää sisään, huutain minua lakkaamatta +nimeltä. Sana Canzio, Canzio ja taasen sana Canzio nyt kuuluu +kaikkiaalta, kuuluu läheltä, kuuluu mittaamattomien matkojen päästä, +kaikuu korvissani huumaten kuin Niagaran koski. Mutta mistä tämä ääni, +tämä loppumaton pauhu? Maasta, jonka synkeätä, jylhää rantaa ja ankaria +ikivuoria, joita ajan hammas ei syö, mä katselen ja kauhistun, koska +muistan, ettei löydy siellä toista rantaa. Selvänä seisoo nyt edessäni +kaikki, ja minä näen, ettei päätös ole tässä. Sillä jos nyt tähän +vaipuissani kaikki olisi siinä, niin miksi näin paljon telmettä ja +jyryä tämän kehnon räätin tähden? Miksi tämä kimma ja tuska ilman +lievitystä, tämä syvyyden ja korkeuden myllerrys yhden raukan madon +tähden, joka muutaman kerran itseänsä kiertelee ja kuolee? Ei, ei! +hengemme syvä aavistus on ilmaiseva kaikki ja myrsky, joka nyt riehuu, +lausuu ijäisyyden tuomion, ja Canzioo huudetaan, niin, Canzioo vaan. Oi +kammoittava ääni! sinä pöyhistät mun hiukseni kankeaksi kuin mättäällä +harjasheinä, koska yksin käyskelen tässä ja suorittelen suurta +kysymystä. Ja että voin nyt tehdä tämän suorituksen, vaihka +myöhäisenki, siitä kiitän näitä kahta hirmuista päivää; mutta alun toki +aukasi Claudio. Oi, Claudio! missä vaeltelet nyt ja miksi et riennä +ystäväsi luokse?--Giovanni! Giovanni! Tule!--Missä olen huomena? Olenko +jo ehtinyt perehtymään paikassani, vai katselenko kamoten ja hämmästyen +ympärilleni vielä? Missä olen juuri tähän aikaan? (Giovanni tulee ja +seisahtaa ovelle perillä) + +GIOVANNI. Tässä olen, herra. + +CANZIO. Hyvä! Saat mennä taas. (Giovanni lähtee poispäin) Mutta varro +kuitenkin. Sano: kuinka kauvan olen jo tässä aikaellut? + +GIOVANNI. Nyt on meillä tiistai, lauvantaina tulitte. + +CANZIO. (Eriks.) Ei siis vielä täysiksi kolme päivää kluostarin-kellon +kaikunasta tähän äkeään hetkeen asti. + +GIOVANNI. Tahdotteko muuta? + +CANZIO. Oletko saanut aina ja täydellisesti palkkas tässä huoneessa? + +GIOVANNI. Aina ja täyden palkan. + +CANZIO. Minulta on kuitenkin sinun saatavana kolmen päivän palkka. Ota +tämä kukkaro. + +GIOVANNI. (Eriks.) Koko hänen kukkaronsa! Mitä merkitsee tämä? +(Ääneensä) Herra? + +CANZIO. Tottele! (Giovanni ottaa vastaan) + +GIOVANNI. Kenties kultaa täynnä? + +CANZIO. Paljasta kultaa. + +GIOVANNI. Mitä teen näin paljolla rahalla? + +CANZIO. Viskase virtaan. Mutta säästä toki kaksi tai kolme +kultakappaletta, pojalle Gregoriolle, joka istuu vankina. Hän tosin +teki parastansa, täyttääkseen kanssani onnettomuuteni maljaa; mutta +katselinpa kuinka hän äänetönnä, lakki kourassa ja tukka kiemuroissa +seurasi Giottin kiivaita askeleita, ja tämä leikkasi sydäntä. + +GIOVANNI. Mitä on tapahtunut ja mitä on poika tehnyt? + +CANZIO. Sen kuulet pian. Mutta mene, ja koska ehdit, niin tee niinkuin +käskin. + +GIOVANNI. Kernaasti, herra.--Rohkenen vielä kysyä: reisaatteko pois? + +CANZIO. Kohta, Giovanni. Lupani on lopussa ja vapauteni tiessään. Vähän +ikävä asia. + +GIOVANNI. Minä näen: te ette jaksa hyvin. + +CANZIO. Mistä näet tämän? + +GIOVANNI. Miksi hikoilette tässä viileässä salissa? + +CANZIO. Tuo minulle raikasta vettä; sillä minua vainoo kiusallinen +jano. Tuo sieltä vuoren lähteestä, jonka partahalla lasna ollessani +vietin monen hetken. Lähellä istui sillon Rachel, polvilla ommellus, +josta katsahti hän millon Välimeren kaukaiseen kiiltoon, millon taasen +leikitsevään lapseen ruohistossa. Siellä kerran ilosena kellahtelin ja +nukuin väsyneenä viimein kasvattajani suojaan. Minä muistan sen. Mutta +tuo vettä sinä. + +GIOVANNI. Minä riennän. (Menee) + +CANZIO. (Yksin) Olisinko kerran vielä lapsekas ja vartoisin viileätä +juomaa lapsuuteni lähteestä ennen käymistäni matkalle? Mutta aika on +liian tärkki, koska aina voimallisemmasti synkeä ääni huutaa nimen +Canzio. (Kiivaasti) Mitä tahdot, mitä tahdot, sinä äänettömyydessä +hirmuisesti huutava ääni? Noo, sinä tahdot sanoa, että oikeuteni täällä +on jo kaikki, että hetki on lyönyt ja avettuna seisoo ijankaikkisuuden +portti. Olkoon niin. Minä olen tässä.--Mutta sinua, sieluni entinen +heimo, teitä, Rachel, Claudio ja Mariamne, saanko enään koskaan nähdä, +nähdä teidän kasvojanne? Anna minulle se toivo, oi anna se toivo! +vaihka valmistuisikin se vasta myriadein vuosien mentyää, ja minä +kuolen uljaasti kuin sankari, jos toivoa saan, että he kerran +hymyilevät mua vastaan.--Vaikene jo, sinä kiukkuinen ääni! Minä tulen, +minä tulen! Mutta ensin, lukitkaamme ovet. (Käy perille; Giotti tulee) +Siinä mies, joka saattaa terveisiä Claudiolta. Kuinka jaksaa ystäväni? + +GIOTTI. Lepää syvimmässä rauhassa. + +CANZIO. Mutta äiti, äiti? + +GIOTTI. On ilman yhtään vaaraa. + +CANZIO. Sinä myhäilet niin alakuloisesti. Minä ymmärrän kuinka on +laita, tiedän että kaikki on rynkännyt pahinta kohden. Kurja äiti +vimmoissansa nosti omalla kädellään elon painon hartijoiltansa pois, +tai--mikä kaikista pahin--sammui hänenki järkensä valo ja nyt hän +riehuu hulluutensa houreessa. + +GIOTTI. Väärin arvelet. + +CANZIO. Mutta jotain on tapahtunut, ja elles sano millinen on tämän +kunnianmatronan kohtalo nyt, niin pidänpä totena, että Canzio on tehnyt +hänestä eläimen. + +GIOTTI. Kuule sitten: Kuolon mainetta en voinut hillitä enään, vaan +nuolena juoksi edellämme murheellinen sanoma ja, tietäen kaikki, astui +onneton äiti meitä vastaan vakavilla askeleilla. Tyyni hän oli, mutta +veren pisarata ei löytynyt hänen kasvoillansa, ja hänen maksansinisiltä +huuliltansa ei kuulunut yhtä ainoata sanaa koska hän kedolla syleili +veristä, kuolletta poikaansa, katsahtaen pilviin. Viimein nousi hän +kiivaasti ylös, povi tahrattuna Claudion verestä, huusi luokseen +tytöistänsä kaksi, tarttui yhden oikeaan, toisen vasempaan käsivarteen +ja, käyden näin heidän keskellänsä, rupesi saattamaan poikaansa. Mutta +kauvas ei ollut hän käyskellyt, ennenkuin äkisti vaipui hänen päänsä ja +ulos hän vuodatti suustansa sydämmensä lämpöisen veren. Kerran vielä +ojensi hän salskean ruumiinsa, muuttui pian kylmäksi kuin jää; ja +kuolleina kannettiin kotia niin äiti kuin poika. He makavat nyt +rinnasin, ja suloisen rauhan näet heidän kasvoillansa. + +CANZIO. Mitä sanoi eilen ennustava neito? »Rikos kerran tehty vetää +seuraansa heti muita ja he rientävät yksi toisensa jälessä kuin aallot +myrskyssä.» Niin hän sanoi, koska minä, pettäen lemmittyni, avasin +tämän rikosteni retken. Ja, lähtien siitä hetkestä, mitä on nyt +kokoontunut kiireelleni? Velkoja ilman loppua, velkoja verestä, +murhasta, myrkkyjuomista, hulluudesta, kylmästä epäilyksestä ja +lukemattomista murheista. Huomaa: eikö ole mitta täys. Huomaa: paitsi +melkein perisynnin pilkkua, olin eilen vielä viaton kuin impi, tänään +mato sydämmessä verimeressä uiskentelen aina sieraimia myöten ja pääni +päälle puhaltaa tuimana tuulena taivaan viha. Siinä, veljeni! + +GIOTTI. Mutta miksi oljentelet murehtien yksin tässä? Ajan kangasta ei +lievitetä takasin; niinmuodoin katso taasen miehukkaasti tulevaan, ja +unohtukoon pois mikä pahoin kudottiin. + +CANZIO. Mutta siitä kutomastapa meille vaatteet, joilla tulevaisuudessa +käymme. Tässä olen yksin seisnyt ja katsahdellut menneeseen, +katsahdellut tulevaan, mietiskellyt tulevan pituutta; ja olkoon se +tulleeksi. Mutta sano, eikö lähesty vihdoin aika, jona kolme sieluni +ijankaikkisesti lemmittyä, jotka murhasin ja joita rakastan vielä +helvetin tulessa, eikö, kysyn minä, koita aika, jona he unohtavat +tehdyn työn ja muistelevat minua lempien vaan? Minä rakastan heitä; +voimallisempa kiirastulen hellettä on lempeni heitä kohtaan, ja +sentähden ei sammu etäisellä reunalla tähti. Mutta aikaa on siinä +menevä ennenkuin nämät partin-pilkut ovat pestyt pois, siinä on menevä +aikaa. Mutta olkoon menneeksi! Sen otan vastaan, tahdon huohottaen +reutoa, kyisillä vainioilla kiiriskellä, tahdon janossa ja ilman +levähdystä juosta halki tomun ja pöllyn kohden taivaan rantaa kuin +villi ennen, mutta juosta väsymättä kunnes olen päässä. Mutta voisko +aatos, voisko vallaton haaves käsittää pituutta tämän armageddonin +tien. Giotti, minä tahdon tarinan kertoa. + +GIOTTI. Rauhoitu, mun ystäväni. + +CANZIO. Minä tahdon sinulle tarinan kertoa ja sanon, että suostun +kauppaan, jos kaikki vaan on hyvin koska kaikki on tapahtunut mitä +tarinassa kerrotaan. Ja niin on, niin on, niin on! Mutta elles tahdo +sitä kuulla, niin olenpa vait ja kerron sen hiljaisuudessa sielulleni. + +GIOTTI. Enhän tiedä mitä tarinaa tarkoitat. + +CANZIO. On ympärilläni Saharan santameri, mutta katso, koska ei häntä +viimein enään ole, koska katonut on santa, sillon on tullut sovinnon +päivä. Mutta kuinka saatetaan tämä sannan paljous pois? Aljetaan. On +ympärilläni Saharan meri ja samumtuuli puhaltaa, liehtoo myrkyllinen +schirocco, mutta etäällä koillisessa, josta päivä nousee, lainehtii +vapauden meri. Santa sihisten pyörii, ja joka sannan jyvä merkitsee +yhtä vuotta. Mutta koska vuosi on mennyt ja aurinko pohjoisessa +kuumottaa, lentää merestä ylös pieni pääskönen, lähestyy miestä, +ilosesti viserrellen, ja poimasee nokkaansa yhden sannanjyvän, jolla +hän jälleen lentää kauvas pois ja upottaa sen mereen. Taasen liehtoo +tuskallinen tuuli, ympärilläni kiertoilee polttava santa, ja pitkät +ovat vaivojen päivät. Mutta koska vuosi on mennyt, takasin sama +pääskönen tulee, nousee merestä ilosesti viserrellen, poimasee +nokkaansa jyvän, kantaa sen kauvas pois, sen upottaa mereen. Niin aina +eteenpäin: kuuma tuuli riehuu, santa pyörii, vuosi menee ja pieni, +ilonen lintu ei väsy, vaan tulee taas ja kantaa rakeen lainehtivaan +mereen. Niin vähenee vuosi ja jyvä, kunnes avara aavikko on +tyhjennetty, mutta merestä kohoo ankara santatunturi korkeuteen ylös, +ehtii taivasten rajan; se nousee kun ihana Taborin vuori, muodostaen +naisen rintaa, ja antaa viimein janoovalle sielulleni suloista +virvoitusta. Ja sillon alkaa uusi aika.--Mutta mitä sanot? + +GIOTTI. Onpa siinä pituutta. Eeh! + +CANZIO. Se riittää. + +GIOTTI. Sama kun ei koskaan. + +CANZIO. Ainahan parempa kuin ilman, parempa kuin ilman, mun ystäväni! +Ja muista, liiallisuus on tarinan luontoa, ja tämä kuvailkoon kauhua +sen miehen mielessä, joka surmasi kolme armahinta lempeä. Mikä teos!-- +Mutta mitä lausui vielä ennustava tyttö? »Vaihka rikostemme paljous +olis monilukuisempa meren santaa, niin rikkaampa on toki armon pöytä. +Kaikki viimein hyvin taas.» Niin hän lausui. Ja mitä oppia virtasi +ennen, ennen hänen huuliltansa pienen Canzion korviin? Korkeata, +ihmeellistä oppia; nyt huomaan sen. »Rakasta sun vihamiestäs.» Se on +oppi! Ken aatteli tämän aatoksen? Ihmisenko aivo? Mahdotonta! Se +syntyisin on lemmen maasta. »Rakasta sun vihamiestäs.» Eriskummallinen +aate ja kuitenkin ihana, mittaamattoman suuri. Se aate syleilee +kaikkisuuden, se iskee auki taivallisen lemmen sinkilätien, tekee +tehdyn tekemättömäksi ja syntiemme santavuoren harjanteelle luo se +uudet Edenin niitut. Ihanata, Giotti! + +GIOTTI. Canzio, Canzio! pane jo siteisiin sun hurja haavees. Oi. jos +näkisit nyt muotos! Kuumeen punerrusta niin vimmattua, tulista ja +läpihohtavaa kuin poskillasi nyt sinä kammastuisit. Rauhoitu! Heitä +hyödytön murhe ja käykäämme ylös hengittämään vuorten ilmaa. Tule, +ystäväni! + +CANZIO. Pois tieltä! Anna syntieni sannan, kuin Saharan humisevat +hietapylväät, myrskyä mua vastaan, minä kiiritän ne rinnoiltani alas ja +katsahdan aina ylemmäs, ylemmäs, aina korkeuden kirkkaalle vuorelle! +Siellä he jo seisovat, siellä Rachel, Mariamne ja Claudio valkeissa, +kimmeltävissä vaatteissa ja helluntai-lehdistä seppelit päissä +hymyilevät mua vastaan ja viittavat mua luoksensa armiaasti. Minä +tulen, tulen kerran, väkivalloin! (Hän horjuu, Giotti tarttuu häneen) + +GIOTTI. Nyt hiljaa, mies! + +CANZIO. Kuinka on? + +GIOTTI. Mies horjuu, aatoksensa kaataa hänen.--Tahdotko käydä lepoon?-- +Vasta minua.--Canzio! + +CANZIO. Giotti, käsiäni polttaa Claudion veri. + +GIOTTI. Unohda se, ole kuvitelmasi hirmuvaltijas, pakoita aatoksesi +omasta povestasi ulos. Missä on Angelo, missä Varro ja missä toiset +tämän huoneen asujamet? + +CANZIO. Tästä monen seinän takana. Siellä koettavat he huvitella +sydämmiänsä niillä viimeisillä elämän tähteillä, jotka ruma Canzio +jätti heille jälelle. + +GIOTTI. Nyt käyn heidän luoksensa ja teen parhaaksesi mitä voin. + +CANZIO. (Eriks.) Niin poistut tästä hetkeksi; ja ainoastaan hetken +yksinäisyyttä tarvitsen vielä. + +GIOTTI. Sallitko? + +CANZIO. Tee niin, ja minä kiitän sinua. Mutta älä toki hätäile, vaan +ole hieman ministeriä ja sepittele heidän mieliänsä, alkaen +matkanpäästä. + +GIOTTI. Minä tahdon koettaa.--Olethan taasen jykevä mies? + +CANZIO. Terästetty päästä kantapäähän asti.--Mene ja onnistu! + +GIOTTI. Käynpä juoneen. (Menee oikealle) + +CANZIO. (Yksin) Sinäkö ministeriksi, mies, jolla tuskin on yhtä kieltä, +uskoo lausutun sanan ja rynkää esiin kuin tykkiluori? Jää hyvästi, mun +veljeni! Minä olen nähnyt sinun. Lyhyksi tuntuu aina aika ensimäisen ja +viimeisen kerran välillä. Nyt, nähtyäni sinun viimeisen kerran, +muistelen sinua kuin haamua menneestä ilta-unesta, ja samoinpa sinäkin +muistelet kohta Canzioo. (Lukitsee oven oikealla) Ja nyt olkoon lähtö +elämän palosta pois. Miksi istuisin täällä käärittynä tervatappuroisin, +palavana syntisäkkinä, varoittaen muita ja varoittaen turhaan? Pois! +(Lukitsee oven perillä. Marcia tulee vasemmalta, Canzio, kääntyessään +periltä vasemmalle ja nähtyään Marcian, astuu muutaman askelen +takaperin) Haa! + +MARCIA. Canzio! siis näen sun kasvosi viimein taas. (Eriks.) Mutta +miksi välttyy hän ja tuijottelee noin? (Ääneensä) Canzio! + +CANZIO. Älä astu mua likemmäs, Medusa, joka saatat olentoni melkein +kivettymään! Oi! miksi näin sinun kerran! + +MARCIA. (Eriks.) Mitä merkitsee tämä? Minua aavistaa, että kaikki on +tullut ilmi. Sitten pääskööt irti häijyt henget. (Ääneensä) Herra! + +CANZIO. Vaimo! + +MARCIA. Teidän palvelijanne; mitä tahdotte? + +CANZIO. Ettäs viskaat päältäsi pois tuon kauniin naamarin ja näytät +minulle perkeleen-haamus. + +MARCIA. Miksi sanotte niin? + +CANZIO. Taivas! onko mahdollista, että näin korea käsi taisi vuodattaa +isäni veren? + +MARCIA. (Eriks.) Siis mennyt! Ja nyt: jää hyvästi kaikki toivoni +uneksuma herraus! + +CANZIO. Onko mahdollista? Mutta tässä onkin saatana itsensä pukenut +valkeuden enkelin muotoon. Totisesti!--Mitkä kiharat, lainehtien noilla +hartioilla!--Mutta jos oikein tarkasti katsot, niin ovat ne kiukkuisia +kyykärmeitä kuin ennen hirmuvaakunassa Perseuksen kilvessä. + +MARCIA. (Viskasee tukkaansa) Kauhistu sitten. + +CANZIO. Ja viskelet niitä noin ylpeästi vielä. + +MARCIA. Niistä kiharista maksais moni kuninkatar miljuunia, niitä +kiharia olit sinä itse vielä eilen valmis suutelemaan, painelemaan +vasten ohaustas, joka poltti paljaasta rakkauden kimmasta. + +CANZIO. Niin taisi helvetti vääntää miehen aivon. + +MARCIA. (Eriks.) Mutta miksi seison tässä kauvemmin? Marcia, sua uhkaa +vankeus; koeta pyrkiä Metsolan vapauteen taas. (Käy vasemmalle) + +CANZIO. Seis, vaimo, seis! (Vetää miekkansa) Muuton miekkani sun +lävistää paikalla. Seiso koreasti, tyttösein! + +MARCIA. (Kääntyy ympäri ja käy korskeasti kohden Canzioo) Mitä tahdot? +Mielitkö peloittaa amazonia kuolemalla? Turha vaiva. + +CANZIO. Pysäy minusta matkanpäähän; sun olennossas mua polttaa murhatun +isäni veri. + +MARCIA. Niin, minä murhasin isäs, laskin hänen verensä ahneeseen +multaan alas, josta huutakoon se kostoa aina taivaaseen asti. Sen tein, +mutta tee nyt sinä kostosi teos. Se tee, se tee, se tee, sinä surmatun +isän onneton, ainoa poika! Lähetä kohden naisen povea miekkasi leimaus! + +CANZIO. Mikä halpa työ tässä eloni hämäränaikana! Mitä hyödyttäisi +tämä? Voisko kuolos nostaa aurinkoni laskustansa ylös ja kulettaa sitä +takasin aamua kohden? Taitaisiko verestäsi syntyä se Pegasus, jolla +ratsastaisin tästä unohduksen kaukaiseen saareen? Elä, sinä viheliäinen +ja pakene linnastani tietämättömyyteen kaiken mailman, nähtyäsi Canzion +kuoleman. + +MARCIA. Unohdetaan kaikki, unohdetaan entiset ystävämme, nimemme ja +synnyinmaamme ja paetaan yhdessä Seuralan saaristoon, kaunokaisen +Othaheitin luotoon. Siellä, niin kuin sanotaan, sen lemmentuoksuvassa +ilmassa on kaikki unohtuva pois kuin Lethen virrassa autuitten entiset +muistot murheen maasta. Siellä keskisuven kukkasniituilla karkellaan ja +niittujen liepeillä leikittelee hopeahelmeilevä laine. + +CANZIO. Kavahda, sä hävytön, tekemästä pilkkaa vimmatusta miehestä, +kavahda! + +MARCIA. Pilkkaa? Niinkohan? + +CANZIO. Tahi luulisitko, sireni, että seuraisin sinua kauvemmas? + +MARCIA. Ja eilen vannoit mua seurata vaihka aina Hadekselle alas. + +CANZIO. Siis kovin huikenteleva mies; sentähden ei sinua, vaan itseänsä +kohtaan kääntää hän miekkansa nyt. Mutta sinä, muista, että vimman mies +on kujeen mies, ja jos mielit säästää henkeäsi vielä, niin älä poistu +tästä ennenkuin näet mun kaatuvan. Näin tahdon kostaa isäni kuoleman, +jota katselit riemuten; nyt katsele myös hänen poikansa kuolemaa, joka +ehkä kumoo sinulta yhden ja toisen toivon linnan. (Marcia on asettanut +itsensä vasemmalle, josta hän, käsi ohauksella ja nojaten itseänsä +vasten eräätä pilaria, katselee yli olkansa Canzioo) Niin, tyttö, seiso +siinä ja katsele kuolon askaretta, jota kerran itsekin olet tehnyt, +harjoitellen sen kuritun miehen ammattia. Katsele niin; ja hyvin +sinulle, ettäs noin vakaasti, juhlaisesti kiharies ääriltä katsahtelet +tänne! Mutta olkoon lausuttu jo kylliksi.--Toki; yksi rukous vielä. +Korkeuden hallitsija, saata, ettei kauvemmin jalo Rachel käyskele +hulluutensa yössä, säikytellen sieluansa, vaan lahjoita hänelle takasin +hänen järkensä ihanainen loimo. Mutta rukoilisinko mahdotonta? +Pelastakoon hänen sitten tästä kummituksen elämästä kuolema hiljainen +ja painukoon pian hänen silmänsä autuaaseen uneen.--Mariamme, koska +olen jättänyt auringon valon ja käyskelen öisessä maassa, jossa idän +reunaa ei löydy, ole jo sillon kiroomatta onnetonta miestä. Ole häntä +kiroomatta ja saavuttakoon henkesi jo täällä taivaallisen hekuman, +levätessäs taivaallisen ylkäs jalkoin juurella.--Noo, veli Claudio, +katsahda joskus uuden valtakuntas pyhien vuorien kukkuloilta alas +pimeyden syvyyteen, jossa Canzio raskaan velkataakkansa alla mykkänä +hikoilee, ja rangaistuksen vihan-liekit häntä pieksee. Oi! katso joskus +hänen päällensä; sillä hän toivoo, vaihka onkin tämä toivo etäinen kuin +Uranuksen haamea valo.--Sitä kohden riennän. (Pistää itseänsä miekalla +ja kaatuu kuolleena. Marcia käy hänen luoksensa ja katselee häntä +hetken äänetönnä) + +MARCIA. Hän on kuollut, tuossa hän makaa kuin sydämmeen-amputtu hirvi. +Pakene, Marcia, pakene! (Menee vasemmalle.--Giotti kolkuttaa oikealle +ovelle, Pisano ovelle perillä) + +GIOTTI. (Ulkopuolella) Avaa, Canzio, avaa! + +PISANO. (Ulkopuolella) Avatkaat! + +GIOTTI. Canzio! + +PISANO. Avatkaat. + +GIOTTI. Lepäätkö?--Mies, elles avaa, niin yksi ainoa potkaus ja ovesi +on murskana. Sinä tiedät, että tässä on jalka kuin elofantin sorkka. +Canzio! + +VARRO. (Ulkopuolella) Ovi auki, Giotti! Pian! (Giotti potkasee oven +auki ja tulee sisään, niin myös Varro ja Angelo) + +GIOTTI. Siinä on miehemme! + +VARRO. Ah! + +GIOTTI. Naiset, olkaat tulematta tänne! + +VARRO. Oi Mariamne, poistu kauvas täältä, kauvas, kauvas! Mariamne, +kuule minua! + +MARIAMNE. Sallikaat minun tulla. (Tulee sisään) + +VARRO. Katso sitten. Tuossa hän makaa. Ooh! + +MARIAMNE. Valistu hänen päällensä, taivaan armo. + +ANGELO. Olisivatko jo elon kaikki henget hänestä paenneet? + +GIOTTI. Ei hengen kitkahdusta löydy enään pojassa. (Muutamia +naispalvelijoita tulee) + +1:N PALVELIJA. Oi laupias Jumala! + +2:N PALVELIJA. Pyhä Maria, mikä hirveä näky! + +3:S PALVELIJA. Voi nuorta, raukkaa herraamme! (Pisano kolkuttaa taas) + +GIOTTI. Ken siellä? + +PISANO. Lain nimessä, avatkaat! + +VARRO. Herra Pisano. Avatkaat hänelle. (Ovi avetaan, Pisano ja kaksi +poliisimiestä tulee) + +PISANO. Mikä kauhistuksen näytelmä! + +VARRO. (Istuu voimatonna divanille) Kauhistusta, kauhistusta ilman +mittaa ja määrää, herra Pisano. Siinä makaa Canzio oman kätensä +surmaamana. + +PISANO. Sinä onneton! + +VARRO. Onneton hän ja moni muu. Minä, minä olen viheliäinen raunio. + +PISANO. Missä on nainen, joka itsensä kutsuu Marciaksi? + +1:N PALVELIJA. Ihan vasta kiirehti hän linnan portista ulos. + +2:N PALVELIJA. Ja hänen käyntinsä oli hurjan tuima. + +PISANO. Miehet, rientäkäät hänen jälessään kuin vainukoirat ja +saattakaat hän linnaan takasin. (Miehet menee) Luulenpa, että juuri hän +on vetänyt tuhon ukkospilvet tämän huoneen taivahalle. Kamalalta kuuluu +hänestä Gregorion lauseet, pojan, joka vapaehtoisesti takoi itsensä +kahleisiin ja haastelee murhasta, johon olisi häntä yllyttänyt tämä +vaimo. Mutta nytpä otan sinun kouriin ja tahdon tutkistella sinua aina +ytimiin ja munaskuihin asti, tahdon tarkan tiedon mistä ja mikä lintu +sinä olet. + +GIOTTI. (Eriks.) Ja sen tiedon saat. Hän tulkoon. (Rachel on ullut +oikealta sisään toisten huomaamatta) + +RACHEL. Makaa taasen toinen mies. + +MARIAMNE. Voi! oletko jo sinäkin ehtinyt näkemään hirmuista kuvausta? + +VARRO. Johdattakaat häntä kammioonsa. + +MARIAMNE. (Ryhtyy Racheliin) Rachel! + +RACHEL. (Tuiskasten itsensä kiukkuisesti Mariamnesta irti) Pois, +kiusanhenki, joka lakkaamatta sydäntäni rääkkäät! Mitä tahdot +Rachelista! Pois! Mene Hiien tyttären haltuun! + +MARIAMNE. Vait, tyttö! + +RACHEL. Miehelle yksi tyyny! + +VARRO. Olkoon lapsi rauhassa. Yhtäkaikki; enpä usko hänen käsittävän +asiaa. Seisköön rauhassa lapsi parka. + +RACHEL. Miehelle tyyny! + +MARIAMNE. Ole huoletta; hänelle raketaan kohta toinen sija. + +RACHEL. Tyyny tänne! sanon minä. + +VARRO. Tehkäät hänen lapsekas tahtonsa. (Yksi palvelijoista menee) + +RACHEL. Mutta miksi virtaa veri? Lounaisessa iltaruskon alla seisoo +mailmanenkeli, kädessä hehkuva astia, ammentaa mailmalle verta! Hän +kallistaa maljansa lännestä mereen ja taasen hän sen kallistaa merestä +länteen; läikkyy sinistynyt veri, ihmisten sydämmet kammastuu, otsat +polttaa! (Tyyny on tuotu ja asetettu Canzion pään alle) Nyt makaa hän +hyvin. (Marcia tuodaan periltä) + +PISANO. (Eriks.) Korea likka! Onpa niinkin. + +MARCIA. Mitä tahdotte, herra? + +PISANO. Virkani vaatii minua käymään tässä pieneen tutkintoon.--Vaimo, +suokaat anteeksi että kysyn: mikä on nimenne? + +MARCIA. Marcia. + +PISANO. Mistä on tienne teitä kantanut tähän? + +MARCIA. Carthagon raunioilta. + +GIOTTI. Kaksi valetta kohta. + +ANGELO. Herra Giotti, kuulkaat minua. + +GIOTTI. Sitten, herra.--Hän valehtelee. Calabrian vuorilta hän tulee ja +nimensä on Flaminia; siinä se naaraspartti, ryöväri Vincenzion verinen +kumppani. (Kova hämmästys joukossa) + +VARRO. Flaminia! Veljeni murhaaja! + +GIOTTI. Sama juuri. Claudio, jonka silmä oli yhtä tarkka kuin hänen +sanansa tosi ja luotettava, tunsi kohta tämän epelin ja hän itse kohta +samoin Claudion, miehen, joka nyt lepää Abrahammin helmassa. +Valehtelenko vaimo? Kuinka hyväänsä; hän vannokoon sanani valheeksi, +mutta istua saa hän lujassa tornissa, kunnes asia on selvä kuin päivä. + +PISANO. Vaimo, mitä sanot itse?--Et hiisku sanaakaan, vaan katsot +punehtuen päällemme, punehtuen, mutta ylpeästi kuin piru. Kaikki +viittaa kohden ryövärnaista. + +VARRO. (Eriks.) Mikä helvetillinen kosto kohtalolta! Canzioni, sinä +armottomasti hylkäsit uskollisen lemmittysi tämän riikinkanan tähden, +ja se rikos oli suuri; mutta onko rikos koskaan ennen itseänsä +rangaisnut näin ankarasti? Mariamnen hylkäsit ja sait oman isäsi +murhamiehen. Mikä ääretön kosto, mikä häväistyksen tahto kaiken sukumme +ikivanhalle kunnialle! Rachel, älä millonkaan enään katsahda järjen +muistavalla silmällä tähän mailmaan, vaan kuole, kuole; ja sammukoon +myös tämän raunion, tämän kurjan aherruksen viimeinen hohde tässä. + +PISANO. Vaimo, onko kieles jäätynyt? + +MARCIA. Tuli ei taida jäätyä, ja polttavasta tulesta on Flaminian +kieli. Niin, katsahtakaat tänne, tässä seisoo kuuluisan Albericon +kuuluisa Marcia ja vielä kuuluisamman ruhtinaan Vincenzion kuuluisampa +Flaminia; tässä villi sankarnainen. Ja vielä äsken olin Canzion +lemmitty, mutta mies, hän pelkäsi morsianta vuorilta, väristys tunkesi +läpi hänen ruumiinsa, koska hän syleili komeata morsianta Ciafemistä, +synkeän luolan yöstä, josta läksin, läksin kuolon yöhön. Se tulkoon! + +RACHEL. Vaimo, missä olen nähnyt teidän kuvanne? + +MARCIA. Sinä saatana, joka sylistäni temmasit onneni pois! (Ottaa +lattialta Canzion miekan ja lävistää Rachelin, joka kaatuu veljensä +viereen) Kuole, sinä viheliäinen! (Huutoa ja hälinää joukossa; +poliisimiehet hallitsevat Marciaa) + +PISANO. Hirmuinen vaimo! + +1:N PALVELIJA. Oi hirmuisuus, oi kauhistus! + +2:N PALVELIJA. Hävityksen kauhistus! + +PISANO. Iskekäät häneen kyntenne. + +GIOTTI. Että seisoo hän kuin sepän kruuvipenkissä. Haa! olisiko häpeä, +jos halkasisin hänen ryöväripäänsä? + +MARCIA. Kunnia, kunnia suuri sinulle, sinä raaka ritari. + +GIOTTI. Mene perkeleen haltuun! + +PISANO. Pidätä, mies. Hän olkoon pyövelin saalis ja lähestyköön kerran +vähän vavisten kuolemansa uskottavaa pöytää. + +MARCIA. Vapise sinä.--Hoo, eipä vavisten, vaan laulain uhkean +ryövärilaulun astuu mestauslavallensa Marcia ja sylkee vielä +pyöveliänsä vasten partaa. + +PISANO. No no, saammepa nähdä. + +MARCIA. Jos toista näet ja kuulet, niin mahdat tulla Roman keisariksi, +niin halpa mies kuin olet. + +PISANO. Hiljaa vaan, mun lapseni, hiljaa ja kiltisti. + +VARRO. (Istuen yhä divanilla) Mitkä päivät! Iske miekallasi tänne myös +ja sano, ettäs surmasit kaiken tämän huoneen kuin ennen Egyptin +murhanenkeli. Iske tänne, iske tänne myös! + +MARCIA. Elä sinä ja valita! + +PISANO. Saattakaat hän pois ja vahvaan talteen teleen ja kalterien +taakse, ja muistakaat, että vartijoitsette häntä tarkasti. (Marcia +viedään pois.--Rachel on nousnut istumaan; hänen ympärillään ovat +Mariamne ja palvelijat) + +MARIAMNE. Rachel, kuinka on laitas? + +1:N PALVELIJA. Hänen silmänsä kirkastuu ja saavat ymmärryksen katseen +taas. + +MARIAMNE. Rachel? + +RACHEL. Mariamne, minä herään kuolemaan; niin, kohta, kohta kuolen. +Mieletönnä olen käyskellyt kuin unissa, mutta voinpa nyt eroittaa +kamalat unelmat kamalasta todellisuudesta; ja käsitän mitä on +tapahtunut.--Tässä makaa Canzio. Kaiketi hän kaatui oman kätensä +kautta? + +MARIAMNE. Niin hän kaatui. + +RACHEL. Mutta hurja vaimo kaatoi minun Canzion verisellä miekalla, ja +kohta nukun elon tuskasta pois. (Giovanni tulee pikari kädessä) + +GIOVANNI. Ystävät! mitä näkee onneton silmäni? Voi! + +GIOTTI. Ole lisäämättä hyödytöntä valitusta ja katsele mykkänä mitäs +näet. + +GIOVANNI. Mitkä veriset uhrit! + +GIOTTI. Mitä tahdot tässä pikarillas? + +GIOVANNI. Totellen herrani käskyä, tuon hänelle vettä lähteestä +vuorelta. + +RACHEL. Mua miellyttää vielä nauttia sen lähteen heleätä vettä, jonka +reunalla ennen monet kerrat leikitsin Canzion kanssa. Antakaat tänne! +(Mariamne antaa hänelle pikarin) Hyvästi, ihanien muistojen lähde! +Kirkkaana ja viatonna kuin lainees tässä pikarissa kiirehtiköön sieluni +elämän lähtehelle korkuudessa! (Juo ja antaa pikarin pois) Sua kiitän, +Giovanni, tämän juoman edestä ja kaiken uskollisen palvellukses. +(Vaivuttaa päänsä Mariamnen helmaan) Sua kiitän, Mariamne, kaiken +lempesi edestä. Miksi unohti Canzio sun rikkaan sydämmes? Mutta ah! ei +tiennyt, kurja, mitä teki hän sillon. Suo hänelle anteeksi ja sulje +hänen sielunsa rukouksiesi loimoon pyhän ristin juurella. Se tee, sinä +mun kaunoiseni, suvenihanaiseni, Mariamne! + +MARIAMNE. Ei menköön päivää, jona unohtaisin tämän tehtävän. + +RACHEL. Ole kiitetty, ole kiitetty! Kallista nyt pääni alas hänen +kiharaisen päänsä viereen. (Mariamne asettaa hänen päänsä tyynylle) +Canzio, kaikki oli unta vaan, ja taasen viihdyttelee äiti viatonta +lastansa ja nukkuu itse viihdyttäjä lapsensa viereen. (Kuolee.--Yksi +polisimiehistä tulee) + +POLIISIMIES. Armollinen herra! + +PISANO. Hän on siis pääsnyt kouristanne! Sinä onneton! + +POLIISIMIES. Kuulkaat, herra! Hän oli hirmuinen, ja tämä vuorinen seutu +kävi pahanhengen liittoveljeksi. Niinkuin tiettään, on tässä lähellä +pyörryttävän korkea vuoren-jyrkkä, ja ei kaukana pudotuksen reunasta +kulkee tie, jota käyskelimme vangimme kanssa. Tultuamme tämän jyrkän +kohdalle, temmasi itsensä vaimo, väkevä ja norja niinkuin jalopeura, +käsistämme irti, kirmasi lentävällä vauhdilla kohden peloittavaa +kaadetta ja katosi vilauksessa silmistämme. Hänen jälessään riensin, +matelin vuoren viimeiselle äärelle ja, syleillen erään myrtin rankaa, +katsahtelin viimavaan syvyyteen. Siellä näin nyt harmaitten kivien +seassa erään kaavattoman olennon, näin veristä vaatetta ja runnottua +ihmisenjäsentä. Tämä oli jäännös tästä naisesta. + +PISANO. Tahdonpa koettaa, ettäs pääset kilakasta pienellä sakolla.-- +Kuinka on tytön laita? + +1:N PALVELIJA. Hän on kuollut ja kylmenee. + +MARIAMNE. (Polvillaan Canzion ja Rachelin päänalusen takana) Karitsan +häitä hän jo viettää, laulain voitonvirttä palmuin liehunassa. Korkea +juhlasali, seiso viimein avettuna Mariamnelle myös! Se olkoon +rukoukseni täällä. Kaikki tahdon uhrata ja unohtaa, kuin vaan kerran +häävaatteissa sua lähenen, ihana sali, ja ovenvartija hymyten mua +viittaa sisään. Tule, luostarin rauhankammio, jossa rukoillen kudon +helskyttelen juhlavaatteikseni kangasta pyhää! Canzio, sun edestäsi +tahdon rukoilla myös. Huojentukoon yhä hartioiltas pahtehinen paino, +kunnes sielusi vihdoin astuu vapauteen taas!--Rukoilla tahdon, rukoilla +lakkaamatta! (Painaa päänsä tyynylle) + +(1868) + + + + + + +SELMAN JUONET + +Näytelmä 2:ssa näytöksessä + + + +HENKILÖT: + +HERMAN, vanha kartanonomistaja. +SELMA, hänen tyttärensä. +KONRAD, hänen poikansa. +KILIAN, Selman sulhanen. +THEKLA, Konradin morsian. +FOKAS, saita koroillaan-eläjä. +TAAVETTI, hänen palvelijansa. +LÄÄKÄRI. + +Tapahtumapaikka: terveysvesilähteellä metsäisessä seudussa lähellä +pientä kaupunkia. + + + + +Ensimmäinen Näytös + + +Metsänen seutu, ympäröitsemä sammaltuneitten kuusten. Perillä lähde, +jonka kivinen arkku vähän kohoo ylös maasta.--Lääkäri ja Fokas tulevat +oikealta. + + +LÄÄKÄRI. Minä en ymmärrä, herra. Veri virtaa suonissanne vallan +sointuen. Fokas. Pahat unet, pahat unet minua rasittavat. Lääkäri. Ne +poistakoon voimallinen tahto. + +FOKAS. Mahdotonta! Ne peuhaavat makaavan aivossa ilman hilttiä, ne +kirotut unet. Mutta kuitenkin, eihän täällä pahaa ilman hieman +hyvääkin. Katsokaat, nämät uneni paljastavat eteeni tulevaisuuden +muodon, ja minä voisin profeteerata, jos kallistuisi luontoni +sitäkohden. Mutta kirjoitanpa ne paperille, ja varmaan olen jo tullut +näkemään, ettei yksikän niistä ole tullut ilman merkitystä. + +LÄÄKÄRI. (Erikseen) Taikapäinen mies. + +FOKAS. Moisen unen näin menneenäkin yönä, vaihka näinkin sen +morsianpiiastani. Niin, näinpä arveltavan unen. Mutta siitä huolimatta, +nyt tahdon likan vaimokseni, vaihka tulisi minun tunketa läpi vuoren. +Ja syytä on minulla rientoon. Minä ilmasen teille yhden asian, koska +olemme niinkuin ystäviä. Tässä kiertelee ympärillämme eräs veitikka, +jokin noitanaamanen, turhanpäivänen maajunkkari, mukamakin +»luonnontutkija», niinkuin hän tahtoisi näyttää. Suuri kanalja! + +LÄÄKÄRI. Kuka on tämä? jos saan luvan kysyä. + +FOKAS. Hä tuo herra Kilian. + +LÄÄKÄRI. Pelkäätte siis että lemmittynne sydän väikkyy hänen kauttansa +vaarassa? + +FOKAS. Minä luulen että hän osaa noitua, se mies. Mutta konsti vasten +konstia, ja annanpa hänelle kyynerän pitkän nenän, liionkin jos suotte +minulle hieman teidän vikkelyydestänne, te, herrani. + +LÄÄKÄRI. Mikä on tuumanne? + +FOKAS. Pinnistää ulos isän naamasta ankara lupaus ja kohta sitten +naida. Mutta voittaakseni tämän, käynpä nyt ukkoani kohtaan pieneen, +viattomaan juoneen, ja teidän avullanne luulen sen onnistuvan. Herra, +koska joudumme tästälähin hänen pariinsa taas, niin tehkäät pieni +temppu. Tunnustakaat valtasuontani ja lausukaat joteskin pöllistyen: +mitä, herra Fokas, minä kummastun, sillä teidän sydämmessänne on tuho +tekeillä. Halkeehan se pian kuin tulinen pummi ellette viipymättä anna +itseänne aviosäädyn kohtuun.--Jaa jaa, te myhäilette, mutta minulla on +täydet käsissä. Minä murhaan tuon luikkarin luonnontutkijan. Mitä +sanotte? + +LÄÄKÄRI. Tahdon koettaa parastani saattaakseni teitä kohden maalianne. + +FOKAS. Päätetty siis. Ja minä toivon tämän saattavan äijän suusta +lopullisen lupauksen, jonka antamisessa hän, kummallista kyllä, on jo +siekaillut kauvan, kiusaten sydäntäni. Mutta sen annettuansa kerran, +hän seisoo siinä kuin paasi. Minä tunnen hänen. Ja tuolta lähestyy hän. +Poistunpa nyt hetkeksi, mutta palaan pian taasen, tervehtien teitä +molempia. Sillä hän ei saakoon syytä ouneksimaan meitä liittolaisiks. + +LÄÄKÄRI. Minä ymmärrän. + +FOKAS. Sitämukaan myös asettukoon puheemme ja lauseemme. Malttakaat +tämä. + +LÄÄKÄRI. Rauhassa! Luulenpa siinä taitavani sommailla. + +FOKAS. Sommailla, sommailla! Minä menen nyt, mutta tulen kohta taas.-- +Mitä, mitä koneita ja kappaleita nämät teidän kourassanne? + +LÄÄKÄRI. Mielinpä tutkistella tämän lähteen kemiallista luontoa. + +FOKAS. Niin niin, tutkistelkaat ja jutelkaat ukko vallan oivalliseen +humööriin. Minä menen nyt, mut tulen kohta taas. (Menee oikealle) + +LÄÄKÄRI. (Yksin) Mene sinä niin kauvas kuin kestää! Onpa sinussa +vekamaa, luulen minä. Mutta olkoon toki tehty mitä lupasin. Sinä olet +rikas. (Laskee koneensa lähteesen.--Herman tulee vasemmalta) Jumalan +rauha! + +HERMAN. Huomenta mun herrani! Mitä kokeita ilmestyyvi teille? + +LÄÄKÄRI. (Katsottuaan koneisinsa) Ihmeellinen lähde! Mikä verraton +kemiallisten ainetten yhteys, yhteys kuni aprikoittu luonnon hengeltä +hämmennetyn terveyden parhaaksi. Vakuutanpa: tämän lähteen heleästä +helmasta on virtava takasin monen onnettoman onni. + +HERMAN. Veden voiman kautta! Hahaa! + +LÄÄKÄRI. Joka on suuri. Juokaat häntä vaan. (Fokas tulee oikealta) + +FOKAS. Hyvät herrat, terve! + +LÄÄKÄRI. Nöyrin palveljanne, herra Fokas!--Juokaat vettä, pojat, ja +siitä samokaat ympär tienoja uljemmin aina, ja pianpa karkaa teistä +kauvas kaikki mieltänne samentavat pilvet.--Terve tuloa, herra Fokas, +terve tuloa!--No mille tuntuu, isä vanha? (Tunnustaa Hermania +valtasuoneen). + +HERMAN. Haa, että ainoa poikani on kuollut! + +LÄÄKÄRI. Hulluuksia! Kuka on sanonut tämän? + +HERMAN. Minä tiedän sen. + +LÄÄKÄRI. Keltä on tämä tieto? + +HERMAN. Vaan että minä tiedän sen. Hän oli minun poikani, ja rakastinpa +häntä, vaihka olikin hän vallaton poika. Ulos mailmalle hänen lähetin, +mutta rahaa kirjoitti hän perään, rahaa, rahaa ja rahaa taas. Tuohon +leikkiin viimein harmistuin, supistin kukkaroni ja aattelin: kestä +kastit ja näytä että olet mies, joka auttaa itse itsensä. Mutta hänen +onnensa oli kova, viskasi luorin hänen otsaansa lähettämänä miehen oman +käden. Nyt hän makaa makeasti. + +LÄÄKÄRI. Teidän sairaassa haaveessanne. Suokaat anteeks, mutta tämä on +jotain fiksiä, jotain päähän-pistänettä. + +HERMAN. Hän on kuollut! + +LÄÄKÄRI. Hän elää. + +HERMAN. Kuollut on hän! + +FOKAS. (Eriks.) Ja kuollut olkoon hän, sehän on sydämmeni toive. Tosin +on hän saanut ulos osansa, mutta voispa hän kiusata minua +konsteillansa. + +LÄÄKÄRI. (Hermanille) Minä tiedän että on vakuutus tässä turha. Mutta +seuraattepa toki johtoani tämän kesän? + +HERMAN. Valaskalana tahdon niellä teidän vettänne ja kuleksia ympäri +kuin vuorikauris. + +LÄÄKÄRI. Hyvä! Ennen mentyää kahden taivaan kuun seisotte uljaana +miehenä ja tämä selkkaus on paennut teistä ijäksi. + +HERMAN. Taitaako vesi herättää poikani haudasta? Ei! Mutta valelkoon +se hieman tuota vertani, joka, niinkuin tunnen, jyskyy mun korvissani +sameana koskena. + +LÄÄKÄRI. Hyvä! Juokaat vettä vaan. (Eriks.) Sinä kummallinen ukko! +(Ääneensä Fokakselle) Herra, miten katsahdatte mailmaan nyt, tällä +kirkkaalla päivällä? + +FOKAS. Synkeästi! + +LÄÄKÄRI. Miksi, herrani, koska on teillä raitis ja voimallinen ruumis? +Minä en ymmärrä. + +FOKAS. (Eriks.) Tahtoisko hän pettää minut? + +LÄÄKÄRI. (Eriks.) Mielin hieman ivata hänen kanssansa. (Ääneensä) Minä +luulen, että käyvät nämät sumut ulos jostain sisällisestä salatusta +lähteestä ja sentähden pyydän teitä, herrani, terottamaan huomionne +kohden sydämmenne historjaa. + +FOKAS. Sydämmeni historjaa? Toivonpa etten olekkan mikään murhamies. + +LÄÄKÄRI. Jumala varjelkoon meitä! Mutta moneen tuhon loukkoon voi mies +täällä joutua aatoksiensa retkillä. Onhan moni mahtava aivo täällä +samentunut tuumiissa elämän pulmaa. + +FOKAS. Elämäni filosofian perusta, järkähtämätön perusta on raamattu ja +Augsburgin tunnustus. (Eriks. ja katsahtaen salasesti Hermaniin) Ukko, +ota ad notam tämä. + +HERMAN. (Eriks.) Olethan sinä toki oiva miesi, luulen minä: Herraa +pelkäävä, toimekas ja tarkka kaikessa huoneellisessa. Hyvä! + +FOKAS. Herra, tahdotteko tunnustaa valtasuontani? + +LÄÄKÄRI. Minä tunnen sen tasasen juoksun. + +FOKAS. (Eriks.) Jos hän pettää minut, pitäen minua narrinansa, niin +halkasenpa hänen päänsä. (Ääneensä) Herra, tahdotteko tunnustaa +valtasuontani? Häh? + +LÄÄKÄRI. Levoton mies, kovin levoton. (Tunnustaa, ottaen äkkiin +päällensä kummastelevan muodon) Mitä! Miksi tämä muutos? + +FOKAS. Jotain siis huomaatte viimein. Mutta asia on tämä että makaan +piinapenkillä onnettoman lemmen kahleissa. Siinä on teille salasuus. + +LÄÄKÄRI. Ja siinä on meille syy tähän vaaralliseen tilaanne. Herra, +uhkaahan teitä veriläimäys, joka voi tehdä iskunsa tällä hetkellä; +sillä sydämmenne riutuu ja pohtaa. + +FOKAS. Riutuu ja pohtaa! Tuota olen aatellut. + +LÄÄKÄRI. (Eriks.) Hiiteen sinä! Koska riutuu täällä sonnin sydän? + +FOKAS. Mitä tehdä siis? + +LÄÄKÄRI. Ei nyt yhtikän muuta kuin naida! + +HERMAN. Hmk! + +LÄÄKÄRI. Naikaat tavallista vikkelemmin, jos elämänne on teille +mieluista. Tehkäät niinkuin sanon. Pianpa muuton makaatte matoen +sulhasena tuolla alikammarissa, herrani. Mutta jos nyt turkasen +tulisesti otatte itsellenne vaimon, niin onpa kaikki hyvin taas. +Uskokaat minua ja tehkäät niinkuin sanon, te ystäväni molemmat. Juokaat +vettä, naikaat ja olkaat ilosia.--Mitä! Onhan täällä teillä toveriina +kaksi oikein kaunokaista sylfiidiä. No lyököötpä he somat, vilkkaat +päänsä yhteen, saattaen matkaan oikein huvittavia vehkeitä, ilveitä, +lystinäytelmiä vapaassa luonnossa. Juuri niin! Puhaltelkoot täällä +raikkaat tuulispäät!--Hyvästi, mun herrani, kunnes kohtaumme taasen +meidän pienessä kaupungissa. (Menee oikealle) + +FOKAS. Te kuulitte mitä hän lausui minusta? + +HERMAN. Tuikea asia. + +FOKAS. Joka ei siedä enään lykkäystä huomiseen. Sydämmeni on vaarassa, +sanoi hän, ja sen tunnen minä itsekin. Rakastanpa tytärtänne aina +vimmaan asti, mutta eräs toinen mies uhkaa temmata häntä kouristani +pois. + +HERMAN. Kuka mies? + +FOKAS. Hä tuo roisto Kilian. Minä luulen että hän osaa noitua. + +HERMAN. Tämä mies pysyköön suren-penikulman kaukana tyttärestäni, ja +sen olen jo antanut hänen ymmärtää.--Noitua? Kuka? Minä olen se noita, +joka taivutan likan mielen, annan hänen kelle tahdon ja koska niin +päätän. + +FOKAS. No Herran nimessä jo päättäkäät! + +HERMAN. Kun päätän niin päätän. + +FOKAS. (Eriks.) Nyt on otollinen hetki ja pannaanpas kova vasten kovaa. +(Karauttaen kurkkuansa ja röyhistäen itseänsä) Maa ja taivas! +Lupaatteko tänä Herran aamuna ja kunnianne nimessä minulle tyttärenne +vaimoksi, tuon Selman? + +HERMAN. Ole rauhassa. + +FOKAS. Lupaatteko? + +HERMAN. (Tyhjennettyään pikarin vettä) Juo vettä. + +FOKAS. Mitä sanotte? + +HERMAN. Juo vettä. + +FOKAS. Juo vettä? + +HERMAN. Viileytä sinä tulista sydäntäs. + +FOKAS. Te ärryttelette minua, ehkä näette minkä damokles-miekan alla +seison. Mutta tietkäät, rakkauteni kimmassa voisin pian luoda tähän +verisen, verisen draman. Maa ja taivas! + +HERMAN. Ha haa! + +FOKAS. Herra! + +HERMAN. Mitä tahdot? + +FOKAS. Tahdon kunnioittaa teidän karheaa, ijäkästä kiirettänne. + +HERMAN. Ole rauhassa ja älä juttele hulluuksia minun kanssani, poika.-- +Kas tässä on käteni lupaukseni pantiks. Minä annan sinulle tyttäreni ja +toivon että annan hänen miehelle. + +FOKAS. Minä luotan sanaanne ja kiitän. + +HERMAN. Titaanein voimat ei mua järkäytä. + +FOKAS. Mutta mitä asetamme nyt se tapahtukoon pian. + +HERMAN. Koska tahdot siis? + +FOKAS. Tänä kesänä, jo tällä retkellämme vietettäköön häät. + +HERMAN. Jo tällä retkellämme? Tuohan näkyisi joteskin jyrkältä. + +FOKAS. Mutta niin on tilani vaade. Kirjeellisesti saatettakoon matkaan +kuulutus tuolla kotopitäjässämme ja siitä kohta vihkiäiset täällä. +Siinähän toimi, joka säästää ulostekoja. Ketä on meillä täällä +käskettävinä vieraiksemme? Pappi ja pari muuta. Oivallinen toimi, mun +tuleva appeni! + +HERMAN. Olkoon sitten päätetty.--Mutta vettä olen jo niellyt kyllin, ja +tehkööt nyt jalkani parastaan. Käyn ilmasemaan likalle hänen tulevan +kohtalonsa, ja niin tietäköön hän valmistella itseänsä häihin. (Menee +vasemmalle) + +FOKAS. (Yksin) Mene ja saata minulle rikkautes varmaks saaliks. +Siellähän asuu lempeni, vaan ei tyttäres povessa. Narrit ja utupartaset +kymnasistikeikarit täällä hikoilkoot naisen tähden. Ja miksi +rakastaisin enemmin sinua, neito Selma, kuin teitä toisia Evan +tyttäriä? Mutta hoo, hieman toistahan olisi kuitenkin mielestäni tuo +Thekla-piikanen, joka nyt tuon vartomattoman perintönsä kautta on yhtä +rikas kuin kasvinsisärensä, tuo »lintuiseni pieni». Thekla, olisivat +aartees suuremmat vielä, niin kohta murtaisin tämän liiton ja +kääntyisin kohden sinua. Ole kihlattukin tuohon viheljäiseen +maankulkijaan Konradiin. Rakkaus veretön ja vaisu kuin vesi, perustettu +narrimaiseen lapsuuden-kihlaukseen. Fokakselta ainoastaan yksi sana ja +silmän isku ja vallassansa on luntun käsi ja sydän. Ja teki sen rikkaus +ja kunnon käytös; kaksi mahtavaa puhemiestä. Mutta miksi rakentelsin +kapinaa, joka ei maksa sitä vaivaa? Nainen vasten naista ja sama +rikkaus vasten rikkautta samaa. Nainhan minä Selman ja otan viimein +hänen isänsä kullat ja perustat. Mutta miksi taasen uneksuin unen niin +pyövelin surkean tästä naimisesta? Häitämmehän vietimme, Jumala +parakkoon, häitämme Selma ja minä, aih! No musiiki mökisi pahasti kuin +perkele ja minähän poikaparka kurkistelin, kurkistelin ulos akkunasta +kovin allamielin. Mitäpäs tapahtui? Äkistihän muuttuivat pellot ja +vainiot ympärillämme nokimustiksi, muuttuivat totisiksi kummitusten ja +kyöpelien perämaiksi. Niinhän uneksuin; ja olikos tämä nuoren +naipamiehen unta, juuri häitten lähetessä? Sillä unella on +merkityksensä ja tulkoon se kätketyksi muistokirjaani. (Istuu alas +kirjoittamaan) Siinä uni, joka ennustaa jotain. (Laskee kirjan +kädestänsä maahan, heittäen itsensä levolle) Mitä huolisin, jos kaatuis +täällä viimein mies kuin kuiva kuusenrunko, mätänis, lihottaen maata ja +kylien nautoja, ja siinä kaikki? Mielin uskoa että niin on laita, mutta +siihenpä en kuitenkaan niskaani pantiksi pane. Haa! he meitä +korventelisitko ja paistelisit, syystä että muistelimme täällä hieman +omaa parastamme, muistelimme onnen valheellista luontoa ja vahvistimme +selkämme niinä parempina päivinä. Pois tämänkaltahiset aatokset, pois! +Minä olen maa ja multa enkä muuta. (Kuorsaa nukkuneena.--Taavetti tulee +oikealta, mutta astelee kovin hiivistellen, koska huomaa hän Fokaksen) + +TAAVETTI. (Eriks.) Ȁlä herätä karhua, joka makaa.» Tuossa makaa hän ja +vieressänsä eräs kirja, kaiketi se kummallinen unikirja, johon ei juuri +toisen ole täällä tirkistettävä. Mutta minä olen kärkäs kuin +ketunpoikanen ja tahdon koettaa kastini. Mitä uneksuit menneenä yönä, +mies? (Ottaa kirjan, avaa sen ja lukee) »Uni heinäkuussa yöllä vasten +kymmenettä. Häitämme vietimme Selma ja minä, mutta häitä murheisia. +Susilaumana soitto parkui ja kiljui ja äkisti muutuit viherjät +tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi erämaiksi ja mustana +riippui päällämme sureva taivas.» Ohhoo, mun isäntäni! »Iso-Turkki +nousee» ja hävittää koko mailman. Jumala auttakoon meitä, herrani, ja +saattakoon palkkarästini ulos teidän kukkarostanne ennen mailmanloppua. +Sillä »suuri juopa» tulee sillon ainiaaksi erottamaan Taavetin +rikkaasta miehestä. Tuossa on kirjanne. Minä tiedän asian, jota ei +tiedä täällä kolmas. (Käy muutaman askeleen poispäin) Mutta mielinpä +lähestyä sinua oikein »ilosen-pojan» pauhulla. Se pane hyväkses tai +pahakses. Mitä tiesin minä? Laulelin vaan itsekseeni. (Kääntyy äkkiin +takasin, laulaen kovalla äänellä) + + »Mistäs tulet, mistäs tulet, + Poikani iloinen?» + +(Fokas herää, karaten tukka pörrössä tuimasti ylös) + +FOKAS. Sinä peikko, minä lyön sinun kuoliaaksi! (Uhkaa häntä +sauvallansa) + +TAAVETTI. Olkaat hiljaa, hyvä herra, ja kuulkaat. + +FOKAS. Hiljaa! Minä sinun hiljennän, iskenpä lukkoon tuon kirotun +kitas, peikko! + +TAAVETTI. Mitä tiesin minä? Enhän tainnut uneksuakkan teidän makaavan +tässä. + +FOKAS. Uneksua? Kyllä sinun annan.--Mitä etsit, lurjus? + +TAAVETTI. Minä etsin teitä; sillä herra Vimppeli tahtoisi teitä +kohdata. Nyt hän kysyy nöyrimmästi jos taitasitte olla hänelle +saapuvilla tänään kello viideltä. + +FOKAS. Menköön hän sen viedä! Mitä tahtoo hän? + +TAAVETTI. Minä en tiedä. + +FOKAS. Hän tahtoo lainata rahaa, mutta minä en tahdokkan itselleni +enemmin vihamiehiä, tai toisin sanottu häntä varten: en tahdo häntä +vihamiehekseni enkä ystäväkseni; hän on moinen kappale valkeaa +plaastaria. Mene ja sano hänelle tämä. + +TAAVETTI. Te tahdotte niin? + +FOKAS. Tulkoon hän kahden täyttävän takausmiehen kanssa ja maksakoon +seittemät kasvot, niin saa hän rahaa, ei penniäkän muuton, ei penniä. +Mene ja sano hänelle tämä. (Taavetti menee oikealle.--Fokas hetken +päästä ja huutaen) Taavetti! (Taavetti tulee takasin) + +TAAVETTI. Mitä tahdotte, herra? + +FOKAS. (Eriks.) Antaisinko hänelle ajettavaksi tämän asian? + +TAAVETTI. Herra, miksi kutsuitte minua takasin? + +FOKAS. Poika, tunnetko sinä tuota kuuluisaa Lappalais-Mattia, noitaa ja +tietäjää, joka, niinkuin olen kuullut, asuu tässä lähellä? + +TAAVETTI. Minä enkö tuntis häntä? Huihai! olemmehan pistelleet +poskeemme naukkejakin leuka vasten leukaa kuin parhaat ystävät. + +FOKAS. Olethan kaiketi myös antanut hänen katsoa kämmeneeskin. + +TAAVETTI. Sitä en ole uskaltanut, poika-raiska, sillä hän puhuu +päinvastoin muiden tenhomiesten tapaa, hän puhuu totta. + +FOKAS. Voiko hän myös selittää unia? + +TAAVETTI. Sehän onkin vallan mestarityötänsä. + +FOKAS. Taave, mene hänen luokseen ja sano hänelle että tahtoo häntä +kohdata eräs herra, Achilles Fokas. Ja sano että vartoo hän minua tässä +lähteellä huomenna varhain. Minä lystään vähän koetella hänen kuuluisaa +mahtiansa; tai totuuden nimessä, hän selittäköön minulle erään +pyövelinmoisen unen, he he! Niin, hän tulkoon, ja tiekköön että +palkitsen hänen ansioo mukaan. Tästä saat sinäkin, saat kymmenen +penniä. + +TAAVETTI. (Ottaen vastaan rahat) Perin kymmenen penniä! »Kost' Jumal, +kost' Jumal!» + +FOKAS. Tee niinkuin sanon ja katso että kohtaan hänen tässä huomenna +varhain. (Menee periltä oikealle) + +TAAVETTI. (Yksin) Noitukoon sinun Lappalais-Matti koiraksi ja niin +pelastakoon minua palvelemasta »ahnas-sutta».--Tuolta lähestyy +morsiuspiika, mutta eipä ensinkän ilosena. Sillä karmealla silmällä, +sen tiedän, katselee hän lähestyvää miehelää. Ja avaako hän koskaan sen +ovea? Sitä uskon tuskin, ja kohden isäntäni vastavirtaa mielin nyt +minäkin veijata, mielin kuvata likkasen etehen miehen oikein nahkonee +ja karvonee niinkuin hän käy ja seisoo, näyttäen itseni tietämättömäksi +tuosta kipeästä kohdasta. Minä hänen maalaan, ja lyön siinä kaksi +yhtaikaa: lievitän vähän harmistunetta rintaani tuota juupelia kohtaan +ja teen hänen aina mahdottomemmaksi lintunsa silmissä. Enhän soisi +hallin hampaisiin tuota vilkasta pääskyä. Tuossa on hän. (Selma tulee +vasemmalta tuskallisella muodolla) + +SELMA. (Eriks.) Minä onneton! (Ääneensä) Taavetti, oletko nähnyt häntä? + +TAAVETTI. Ketä, mun fröökinäni? + +SELMA. Herra Kiliania. + +TAAVETTI. En ole. + +SELMA. (Eriks.) Voi mitä pitää minun tekemän. + +TAAVETTI. (Eriks.) Teinko valehtellessani oikein vai väärin? Tiedänpä +missä löytyy nyt nuori mies. (Ääneensä) Olettepa kovin murheissanne, +fröökinäni, juuri niinkuin minäkin tällä hetkellä. + +SELMA. Mikä vaivaa sitten sinua? + +TAAVETTI. Minua, kurjaa trenkiä! Tee tiedätte kennen trenki minä olen? + +SELMA. Onko herras lyönyt sinua? + +TAAVETTI. En olekkan juuri mies, joka antaa itseänsä peitota. Ja +kuitenkin sain häneltä korvilleni tänäaamuna. + +SELMA. Miksi? + +TAAVETTI. Miksi kysyi hän minulta kuin pakana? Nähkääs, äkisti katsoi +hän puoleeni kuin tarhapöllö ja kysyi, »uskotko löytyvän helvettiä, +Taave-poika?» + +SELMA. Mitä vastasit sinä? + +TAAVETTI. Minähän yksinkertainen tomppeli lausuin ulos parrastani: onpa +helvetti ja kuumakin, ainakin rikkaalle miehelle, niinkuin luemme papin +perässä kirkossa, hyvä herra. Mutta sillonpa korvani kuumenivat. Hän +julmistui, sillä näkyypä kuni kamoisi hän hieman tuota haudan toista +parrasta, muistellessaan mitä teitä hänen rikkautensa ovat tulleet. +Ahnas kuin meren kurimus, juonikas ja verraton kiskoja. Eihän +peevelissä vedä meidän ruskea härkäpari kaikkeja hänen koukkujansa. +Mutta unissapa hikoilee hän, tiedän minä. + +SELMA. (Eriks.) Isäni, mun sydämmeni kauhistuu! + +TAAVETTI. Mitä luulette hänen uneksuneen menneenä yönä? + +SELMA. Ken huolisi houkon unista? + +TAAVETTI. Ken huolisi? Mutta mitä uskalsin minä? Tuossa makasi hän, +pieni kirja hänen vieressänsä. Hiipesinpä, hiipesinpä esiin, kurkkasin +kirjaan ja siinähän kerrottiin oikein ankara unennäkö juuri teistä. + +SELMA. Minusta? + +TAAVETTI. Teistä. + +SELMA. Mille kuului tämä? + +TAAVETTI. Tuon houkon unista. + +SELMA. No kerro se kuitenkin. + +TAAVETTI. Seisoihan siellä vakailla kirjaimilla näin: »Uni heinäkuussa +yöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme, Selma ja minä, mutta häitä +murheisia. Susilaumanahan musiiki parkui ja kiljui, ja äkisti nyt +muuttui viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi +erämaiksi, ja mustana riippui päällämme sureva taivas.» Ha ha ha! hän +rakastaa teitä salasesti, luulen minä. + +SELMA. Mahdollista kyllä. + +TAAVETTI. Totisesti rakastaa hän. + +SELMA. Mutta eihän antanut tämä rakkautensa hänelle juuri herttaista +unta. + +TAAVETTI. Eihän se antanut. Siitä onkin hän kovin levoton nyt ja tahtoo +kaikella-muotoa kohdata tuon mainion tietäjän Lappalais-Matin. Huomenna +varhain olen käsketty saattamaan ukon juuri tähän, antamaan herrallemme +profeetallisia tietoja. Kaiketi hän kiehtoo nyt tietoa kuinka, näette, +onnistuisi tuumittu yhteys teidän kanssa, ha ha ha! + +SELMA. Olisin minä hänen Lappalais-Mattinsa! + +TAAVETTI. Miksi kuvaisitte hänen eteensä teidän tulevan liittonne, +fröökinäni? + +SELMA. Helvetiksi! + +TAAVETTI. Sillon peloittaisitte hänen kauvas teistä pois, sen +kaistapäisen, yksinkörriän, sen aarteitansa valvelevan Hobergin-äijän, +niinkuin häntä kutsuvat lystilliset naapurit. Sillä seisoopa hän +taikauskon vallassa, seisoo lujasti kuin musta Honkalan-muori. + +SELMA. (Eriks.) Ja hänelle heittäisit sä tyttäres, oi isä, isä! + +TAAVETTI. Tuskanne painaa minua, ja mun täytyy sanoa teille totuus, +jonka äsken teiltä kielsin. Mutta olkaat kyselemättä miksi juonittelin. +Kuinka hyväänsä, vaan että tiedän tuon teidän etsittynneen kuleksivan +venosella paraikaa tuolla järven kortistossa. Suokaat mun vähän teitä +palvella, ja pianpa saatan hänen luoksenne. + +SELMA. Sinä olet siis nähnyt hänen? Kutsu häntä, kutsu häntä luokseni, +ja minä kiitän sinua aina! + +TAAVETTI. Riennänpä, mun fröökinäni. (Menee vasemmalle) + +SELMA. (Yksin) Minä tahdon häntä nähdä, luoda kerran vielä silmäni +peikosta pois ylös Hermeksen kuvaan, ennen kuin vaivun. Ah! pitääkö mun +unohtaa hän ikuiseksi ja, murhaten mun sieluani, hellästi hymytä +miehelle toiselle, jonka sydämmeni hylkää? Pitääkö mun, katala lapsi, +paeta päivän armaalta kunnaalta pois alas korven kolkkoon, rämeiseen +kohtuun ja siellä oljennella? Oi mun äitini, katsahda pyhän asuntosi +akkunasta alas onnettoman tyttäres puoleen ja lievitä mun isäni mieli! +(Kilian tulee vasemmalta) Pois tämä ilon paiste kasvoiltasi, Kilian, +jos minua koskaan olet lempinyt; heitä se pois ja pue päälles murheen +muoto. Mutta ei! vaan sä unohda koito lemmittys, hän unohda, hän unohda +ja ole ilonen taas. Enhän tahdo elos valkeutta himmentää, en tahdo, +kaunis Kilian! + +KILIAN. Miksi riehut? + +SELMA. Oi Kilian! + +KILIAN. Mikä on sun murhees? Sano; ehkä voin sen siirtää. + +SELMA. Siirrä ennen vuoret kuin isäni siitä, jonka hän kerran päätti. + +KILIAN. Mitä on hän päättänyt? + +SELMA. Häitä, harppujen ja symbaleitten pauhinaa, hahaa! + +KILIAN. Hän on siis antanut lupauksensa? + +SELMA. Sen on hän tehnyt, ja korkeana longottaa nyt välillämme +mahdottomuuden muuri. + +KILIAN. Mikä on siis tehtävä? Manata Fokas miekasteloon kuin oikea +Gallian sankari. + +SELMA. Pois! Mene murhamaan mies ja tule sitten ja tarjo mulle verinen +pyövelin-käsi. Pois! + +KILIAN. Onnettomin keino, ystäväni; mutta löytyisikö toista, +heittäisimmekö heimomme ja synnyinmaamme? + +SELMA. Ah karkurina muukalaisessa maassa, siellä vissiin vissiin kovan +onnen saaliksi tulisin! Kodon riutuvat muistot, vanhan isäni mahleet +minua lakkaamatta painelis ja tylysti katselis puoleeni vieras kansa! +Mahdotonta! + +KILIAN. Totuus, katkera totuus! Ja meillä on jälel se huonoin arpa. + +SELMA. Ah! + +KILIAN. Ja se kuuluu: vieraukam. + +SELMA. Oi kylmä sana: vieraukam! Mutta Kilianista kohden mustaa Fokasta +ei kulje mun tieni. (Lähestyy erästä kuusta oikealla, heittää vasemman +käsivartensa sen ympär ja painaa otsansa vasten sen rankaa) Luoksi +itsenihän pakenen mä uneksumaan elämäni synkeää tarinaa. Sillon ehkä +usein minä, mieletön haamu, samoilen ympär saloja, millon vaikertellen +huudellen mun kadonetta ystävääni ja millon taasen hurjalla riemulla +kuusta huokailevaa sulhoani syleilen. Oi kauhua! + +KILIAN. Selma! + +SELMA. Miksi kutsut minua? Sun lempesi väsyi niin pian, vaipui niin +sievästi istumaan alas kaipauksen kohtaloon. + +KILIAN. (Ryhtyy hänen käteensä) Mitä, mun Selmani! Voiko sun kieles +pistellä niin myrkyllisesti? Vaivunko minä alas kohtalooni sievästi ja +huoletonna? Tiedä, tällä hetkellä tuntuu mun sydämmeni kiertyväksi, +tuliseksi juopaksi, joka nielee kaikki, ja kuolon pimeys ammottaa sen +alla. Ja luo tämän aatos erota sinusta. + +SELMA. (Katsoo ylös kohden Kiliania) Erota! + +KILIAN. Minä ehkä uneksuin niin! Mutta nyt olen herännyt ja vannon +pyhästi: me emme koskaan eroo. + +SELMA. Ole kiitetty! Nyt näen sun lempes syvyyden ja voiman. Ei kenkään +meitä erota, meidän lempemme väikkyy jalossa korkuudessa, halveksien +esteitä allansa. + +KILIAN. Kuitenkin, mitä tehdä, koska seisoo toki tiellämme jäykkä +patsas, seisoo haamussa sun isäs? + +SELMA. Mutta käsittää mua rohkeus ja rohkeuden kohdusta usein vaaran +hetkenä äkisti välähtäävi ulos viisauden kirkas, terävä säde! Ah kuni +hiilakas kimmellys nyt päilyy mun ympärilläni, Kilian, ja leimauksen +siivillä löydän minä pelastuksen tien. + +KILIAN. Sano, mun impeni! + +SELMA. Minä sepitän juonen ja paljastan Fokaksen poven, vallan isäni +edessä. Tulisi hän vaan kerran tuntemaan tämän loukon!--Rakastaako hän +minua? Ei, vaan isäni aarteita. Voiko hänen sydämmensä rakastaa ketään +naista? Ei ketäkän!--Ennenpä toki ottaisi hän Theklan, minä tiedän sen, +minä katson läpi hänen jynkän rintansa. Hän on nuorempi minua ja pian, +kuni taidamme ennustaa, taipuva miehen valtikkaan alle. Ja mitä vielä? +Hän on nyt melkein yhtä rikas perillinen kuin minäkin, koska lankesi +hänelle äkkiin tuo valtanen perintö. Mutta, niinkauvan kun seisomme +yhtä kalliilla perustalla molemmat, luulen ettei katso hän sitä +vaivan-maksavaksi houkutella puoleensa toisen kihlattua. + +KILIAN. Kuinka taitaa hän toivoa? + +SELMA. Mitä huolii hän liitoista, kihlauksista, hän se itsekäs, +luottaen vaan rikkauksiinsa. + +KILIAN. Mutta enhän ole vielä selkeällä mitäkohden pyrkivät nyt +tuumasi. + +SELMA. Tiedä että on tuo uhkea sankarini eräs kummallinen, hän on +taikauskonen kuin villi Mohikaan, luottaa aaveisin ja uniin, jotka hän +tarkasti aina kirjottaa muistoksi. Nythän pieni sattuma, hänen +palvelluspoikansa kautta, joka rohkeni vähän tirkistää herransa +päiväkirjaan, on antanut minulle jotakin tietoa hänen viimeisestä +unestansa. Tulevista häistämmehän uneksui hän, mutta kovin murheisen +unen, se katala. Nyt arvelee hän, arvelee sen merkitystä ja on +päättänyt saada siitä selityksen eräältä tietäjältä tässä lähellä, +kutsuttu Lappalais-Matiksi. Huomenna aikasin, aina tuon saman +palvelijan toimesta, hän tahtoo nyt kohdata ukkonsa juuri tässä, tämän +lähteen äärellä. Siinä on juoneni perusta, jonka mukaan ei nyt +astuisikan esiin tuo oikea tietäjä, vaan eräs, jokin meidän +tuttavistamme, mi edeltäpäin annetusta neuvostani, Lappalaisen haamussa +ja nimessä juttelis mun herrani kanssa rahdun ja saattais ulos totuuden +hänen suustansa, isäni korvien kuulten tuolla metsäs.--Huoma tämä. + +KILIAN. Siinäpä aate! + +SELMA. Eikö oiva? + +KILIAN. Sinä haaveksit, mun ystäväni, sinä hourit. + +SELMA. Se onnistuu, kun löydän vaan miehen, mi esittäisi noitaamme. +Muistele nyt yhtä ystävistäs, joka veis mun aikeeni maalle ja avaisi +isäni silmät. Sillä mitä aattelee hän miehestä nyt? Ah, hän on »Herraa +pelkäävä, oiva ja helläsydämminen mies». Mikä sokeus!--Mutta ken +lähestyy meitä? (Konrad ja Thekla tulevat vasemmalta periltä) + +THEKLA. Oi Selma, mikä riemu, mikä riemu! + +KONRAD. Ole tervehditty, sisäreni! + +SELMA. Konrad! (Syleilevät) + +KILIAN. Entinen koulutoveri, mutta kaiketi ei tunne hän minua enään. + +SELMA. Olethan siis tullut, veljeni! + +KONRAD. Tässä seison, vielä ihan tuloni tiellä. + +SELMA. Oi iloitseepa isämme nähtyäs sun kasvos! + +KONRAD. Mutta ne kasvot itse ovat nähneet monta ärjyä siellä ulkona, se +huomaa. + +SELMA. Me olemme sinua katkerasti murehtineet, katkerasti. Miksi kätkit +itses meiltä tietämättömyyden yöhön, sinä armoton? + +KONRAD. Miksi ette lähettäneet minulle rahaa? + +SELMA. Oi minun veljeni! Mutta heittäkäämme tämä ja iloitkamme. Kas +hymyä mun sisäreni huulilla, kas. Sinä onnellinen! (Syleilee häntä) + +THEKLA. Hm, tuossahan astelin hiljaa hyräellen tiellä, astelin +lapsinen: ja mitä näki mun silmäni äkisti? Oi aatteles riemullista +kohtaamista, aatteles! + +KONRAD. (Tarttuen Theklan käteen) Hän käyskeli mua vastaan, uskollinen +morsian, ja, niinkuin olen kuullut, nyt myöskin morsian niin rikas. +Hyvä! Mutta ole toki itse rikkautes emäntä; minä tahdon näyttää miehen +jotain oppineeksi maailman markkinoilla.--Mutta sisäreni, onpa +seurassamme eräs ylevä naapuri, jota en tunne. + +SELMA. Ah mitä huomaan tässä riemun ja surun häiriössä! + +KILIAN. Eiväthän tarvitse täällä välimiestä entiset koulukumppanit. +Terve, Konrad, ystäväs Kilian sua tervehtii. + +KONRAD. Jumal avita! istuimmehan vallan vieruskumppaneina. Terve +tuhannet kerrat! Muistanpa oivallisen poijan ja monta retkeä +kamppailtuaa hänen kanssansa. + +KILIAN. Muistoja elomme aamuhetkistä! Mutta pian tuli toinen aika, +tiemme erosit ja moni aurinko on kiertoillut millon pilvissä millon +kirkkaalla. Kuitenkin, nyt kohtaamme tässä. + +KONRAD. Ja oltuamme täällä monessakin huhmarissa emmehän kuitenkan +vielä ripustele huulta. + +KILIAN. Mutta voi häntä, joka täällä pahimman kohtaa, jolta temmataan +kaiken elämän elämä! + +KONRAD. Mitä, poika? + +KILIAN. Mies mailmalta, hän naurahtelee lemmennarrille. Hyvä, nyt naura +sinä minulle myös. Minä itse naurasin, jos sydämmeni valittu olis eräs +toinen impi. Enköhän? + +SELMA. Konrad, minä tunnustan kainoomatta: Kilian on mun lemmittyni. +Tässä seisoimme koskas tulit. + +KILIAN. Jyristessä tuomion ukkosten, emmehän muistelekkan täällä juuri +kaikkia sävyllisyyden sääntöjä. Onneamme uhkaa katastrof; ja sinä +kohtasit meidän tässä. + +KONRAD. Rakastava pari? Ihanata! Mutta miksi tämä synkeys? + +SELMA. Isäni tahtoo toisin, ja on jo pyhästi luvannut käteni miehelle, +jonka sydämmeni hylkää. + +KONRAD. Ken on mies? + +SELMA. Mies tyly kuin röysteinen paasi, kitsas kuin sammakko, joka, +niinkuin sanotaan, syö saveakin säästäen--Fokas! + +KONRAD. Hän! Fokas? + +SELMA. Se kilpikonna! + +KONRAD. Mitä aattelee isämme? + +SELMA. Mitä aattelee hän? Aina toisin kuin muut ihmiset. Mutta +tekisinkö hänen tahtonsa ja ottasin kantaakseni kirouksen taakan? +Mahdotonta, vaihka nouseekin siitä myrsky ja huoneemme rauha +karkotetaan pois! + +KONRAD. Kova seikka. Mitä meinaat, Kilian? + +KILIAN. Etten osta onneani teidän huoneenne onnettomuudella. Ennen +mahdan olla eremiitti! + +SELMA. Ja minä ennen palkkapiikana syödä talonpojan leipää, kuin +emäntänä Fokaksen pöydäs. + +KONRAD. Mielettömyyksiä! Käännettäköön ukon pää ja oikein miesvoiman +kielillä. + +SELMA. Ah, sillon on hän kuuro kuin hirsi. Toki, jos kellenkään, niin +sinulle kallistaa hän korvansa nyt, koska, hänen ainoa poikansa, nyt +tulet kuin Tuonelasta. Sillä kuolleena on hän sinua pitänyt, kovin +sinua kaipanut ja murehtinut.--Tämä päivä on hänelle riemuisa, mutta +pelkään toki, ettei poikke hän sanastansa ilman tuntemista miehen +oikeaa mieltä. Mutta siihen luulen nyt keksiväni oivan keinon. Oi +Konrad! tulitpa tällä hetkellä juuri kuin johtaamana suosivan onnen. + +KONRAD. Mikä on aikees? + +SELMA. Sinustahan saan minä parhaan Lappalais-Matin! + +THEKLA. (Eriks.) Jumala, mitä juttelee hän! + +KONRAD (tuijottaen) Lappalais-Matin? + +SELMA. (Naurahtaen vilkkaasti ja ryhtyen Konradiin) Että voin nauraa +vielä vimman pyörteessä! Kaiketihan luulet ettei ole nyt laitani +oikein. + +KONRAD. Melkein niin. + +SELMA. Hetki on valmistanut aatteeni, ja minä riennän sen tekoon. +Ilosen ilveenhän näytämme tässä huomenna, ja sinä kuvailet siinä erästä +suurta tietäjää, Lappalais-Mattia. Sinä lupaat? + +KONRAD. Jos taidan täyttää kohdan. + +SELMA. Sinä, joka poikana jo meitä naurottelit aina hengettömyyteen +tuolla jääryttelevällä taidollas? Oikeinpa niekan tavalla teet sinä +tässä tehtäväsi, Konrad, ja samoin Thekla, toivon minä; sillä hänen +pitää saaman rollinsa myös. + +THEKLA. Elä nyt ihmeitä aattele! Mitä minä? + +SELMA. Sinun täytyy; toki etpä saakkan likempää tietoa vielä. Konrad, +kuule näytelmäni kehäys sinä. (Siirtyy sivulle hänen kanssaan) + +THEKLA. (Kilianille) Kaiketi myös tekin saatte leikissä osanne. + +KILIAN. Kuinkapa hän asetellee. + +THEKLA. Varmaan onnistuisitte. + +KILIAN. Mahdotonta. Minulla ei ole niitä lahjoja. + +THEKLA. Sanotteko niin? Ja toisin uskoisin toki. Mutta minuun ei hän +luottakoon. Enhän voisi minä vaihdella kurjaa luontoani, nyt olla +myrsky, nyt tyyven ilma, sillä minä olen vaan tuommonen pieni, kurja +lähde. + +KILIAN. Mutta lähteen kirkkaana pintanapa teidän silmänne kuvaa meille +taivaan. Sillä tällä hetkellä olen teissä ihastellen katsellut ilon +hiljasta autuutta. + +THEKLA. »Tällä hetkellä», sanoitte, tällä hetkellä! Ettehän sitä +ihmettele? + +KILIAN. Onhan se teille verraton hetki! + +THEKLA. Hm. Tuolla vaeltelin hyräellen tiellä, koska hän lähestyi, tuo +vallaton mutta korea sulhoni. (Vähän naurahtaen) (Konrad ja Selma +käyvät esiin) + +KONRAD. Oivallista! Kilian, kohota nyt toivos siipi! + +KILIAN. Mitä annat mun toivoni kohotteeksi? + +KONRAD. Kaikki vielä hyvin!--Haa! teenpä pienen katselman herra +Fokaksessa ja näytän missä tauti istuu. + +SELMA. Paljasta juonta häneltä tuon veitikan lääkärimme avulla +yksinkertasta isäämme kohtaan, tiedän minä. Mutta juoni vasten juonta, +ja huomenna kuulevat nämät kuuset menon. + +THEKLA. Älä ihmeen tähden, Selma! + +KONRAD. Me kaivamme vastaan ja syvemmältä, likka, ja teemme lystillisen +kepposen. + +SELMA. Me hänen viskasemme ylös pilviin asti alastomana, oikeassa +haamussansa. + +KONRAD. Ja hurraamme. Kaikki seisoo jo selvästi mun edessäni. Riennä, +kuni lupasit, antamaan ensiksi aikeestamme tieto pojalle, ja olkoon hän +meille uskollinen apuri. Minä itse en lähesty nyt kaupunkia, vaan tähän +pysäyköön minusta kaikki tieto, kunnes leikki on tehty. + +KILIAN. Sinä viivyt vieraanani. + +KONRAD. Ja olen muukalainen muille kunnes huomenna heitän päältäni +noita-ukon pukimet ja ilmestyn isälleni poikanansa. Thekla. Ah! + +SELMA. Ja sillon voit sinä onneksemme häntä kohtaan paljon. + +KONRAD. Parastani koetan noitasauvallani. Mitä, Kilian? + +KILIAN. Mitä aattelisin? Mutta enhän tahdo teitä hämmentää, vaan odotan +kaukana. + +KONRAD. Ole sinä rauhassa. Mutta Thekla, sinun täytyy esiin. Ole uljas! + +THEKLA. No minä tahdon koettaa, mun Konradiin, ja astua päisin +noitamahtis suojassa, minä tahdon koettaa. + +KONRAD. Uhkea tyttö! Kas kun huomenna oikein isket yhteen tuon meidän +valttimme kanssa! + +THEKLA. Herra varjele minua! + +KONRAD. Ha, ha, ha! + +SELMA. Minä kirjotan sanat sun etees, joilla kohtelet sankarias, ja +teetpä kylläkin sievän rollin, takaan minä. + +THEKLA. Nonoh! + +KONRAD. Minä myös tahdon kohtani. + +SELMA. Sen saat, mutta muista: respekt sille! Ei yhtään loiskimista +oikeasta reitistä pois. + +KONRAD. Uskaltaisinko ankaran nerosi tähden? + +SELMA. Neron tekemä ja neron näyttämä siis; ihanata! + +KONRAD. Ja poika saa viimein likkansa kuin komediassa ennenkin. + +SELMA. Paikalla, jos vaan pelaamme hyvin, sen lupaan. + +KONRAD. (Kilianille) Hän ylvästelee joteskin. Mutta ellei hän täytä +mitä lupasi, mikä rangaistus? + +KILIAN. Hän poikaansa ei saakoon! + +KONRAD. Oikea tuomari, joka ei ensinkän säästä omaa nahkaansa. + +SELMA. Paljon voitetaan, paljon kadotetaan. Mutta rientäkämme. Hyvästi +jääkäät! + +THEKLA. (Konradille) Hyvästi! Mutta näenpä sun huomenna vasta oikein +körrinä, tiedän minä. + +KONRAD. Näet moisen ukon, näet Lapin noitarämeiltä sammaleisen kannon. + +THEKLA. Ui! + +KILIAN. Mutta pian taasen ilmestyy hän jalona jääkärinä, pyssy +käsivarrella ja vyöllä kiiltävä torvi.--Hyvästi! (Syleilevät ja +poistuvat, miehet vasemmalle, naiset oikealle) + + + + +Toinen näytös + + +Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Taavetti tulee. + +TAAVETTI. (Yksin) Ei ketään vielä. Mutta rientäkööt he vaan asettamaan +viritteensä aijoissa valmiiksi, ja tehkööt sitten toimensa että lentää +tuo peijakas viimein kynsistämme höyhennettynä haukkana; ja sillon +nauraa Taavetti, ha, ha, ha! (Selma ja Thekla tulevat) + +SELMA. Tuossa seisoo hän. Tuleeko sinun herras? + +TAAVETTI. Hän tulee. + +SELMA. Kuinka luulet, poika, uskonneeko hän mitä kuulee hän tietäjän +suusta? + +TAAVETTI. Kaistapäinen mies. Tavallisesti ei hän usko muita kuin +itseänsä, mutta onpa hän tässä kohdassa kuin lapsi. Ja kuultuansa vielä +ukon hänelle kertovan tuon hänen viimeisen unensa, niin uskoopa hän +kaikki mitä sanoo tämä ukko. + +SELMA. Niinpä aattelen myös minä. Mutta aamu joutuu; missä viipyy +Konrad? + +TAAVETTI. Tuossahan tulee hänen toverinsa, herra Kilian. Mutta ken on +hirviö hänen seurassansa, tuo elävä surenpeljäte, punanen patalakki +päässä? (Kilian ja Konrad tulevat, edellinen jääkärinä, jälkimmäinen +kummallisessa puvussa. On hänellä paksu rippuva tukka, tuuhea parta, +harmaat ja kovin pöyhkeät silmäripseet, väljä, krouvi mekko yllä ja +sauva kädessä) + +THEKLA. Herra minua...! + +TAAVETTI. Ellei tämä tee miraakelia! + +KILIAN. Kaikki hyvin? toivomme. + +SELMA. Ellei itse paha ole irti. (Osottaen kohden Konradia) + +KILIAN. Meidän tietäjämme. + +KONRAD. Olisko perkele irti, niin onpa tässä mies, joka soittaa hänen +sauvallansa pian alas kötsiinsä takasin. Tässähän Lapin noita! + +SELMA. Julmettunne itseäskin! + +KONRAD. Mitä! Kuulenpa noitalintuni äänen. No tule tule, herttanen, +kanssani livertelemään! + +THEKLA. Pois! Älä tule tänne! (Pakenee kiljuen Konradia, joka tahtoo +häntä syliinsä) + +SELMA. Hiljaa, Konrad, hiljaa! (Hilliten heitä, mutta naurun muodolla) + +KONRAD. Minä kuulin varpusen äänen. + +THEKLA. Sinä tarhapöllö! (Nauraa) + +SELMA. Alallaan! Muistakamme, että olemme salaliittolaisia. + +KONRAD. Komijanttejahan ilosia me ollaan. Ja minä halaan jo päästäkseni +leikkiin. Tulkoot jo hyvät herramme. + +SELMA. Taavetti, ole vartijamme tuolla tiellä ja saata meille tieto +nähtyäsi isäni tai herras. + +TAAVETTI. Sen teen, mun fröökinäni. (Menee) + +SELMA. Etkö pysäy tähän vaiheillemme, Kilian, tähän kuusten suojaan? + +KILIAN. Minä en viivy tässä. Toki, sun torves äänen kuultuani, Konrad, +sillon kiidän takasin nuolena. Mutta ääntääkö tämä kerran? + +KONRAD. Ole varma siitä. Sinä saat sinun Selmas, sinä saat hänen. »Sinä +saat omas ja minä saan omani.» (Haparoitsee Theklaan päin, joka +vikkelästi väistyy syrjään) + +SELMA. Mutta »noita jäi ilman», luulen minä. + +THEKLA. Ha, ha, ha! + +KONRAD. Tule tänne! + +THEKLA. Häpee! + +KONRAD. Minä käsken! + +THEKLA. Minä tottelinko? (Taavetti tulee) + +TAAVETTI. Patruuni Herman! + +SELMA. Hyvä! Mutta seiso vartijana hetki vielä ja tule ja sano koska +sun isäntäs tulee. + +TAAVETTI. Minä menen ja seison, minä tulen ja sanon. (Katoo) + +KONRAD. Ha, ha, ha! rupeetko runoilemaan, sinä jeeveli? + +SELMA. Poika mielii hieman vestellä. + +KILIAN. Nyt tehkäät parastanne. + +KONRAD. Minä kutsun sinua torvellani. + +KILIAN. Ja minä vastaan sinua torveni taivaan pauhinalla. (Menee +vasemmalle) + +SELMA. Missä on sitten torves, Konrad? + +KONRAD. Tuolla ojalla, missä muukin jääkäripukuni. (Katselee oikealle) +Tuossahan näen siis isä-ukkoni. Mutta äkeä on naamas, poika, äkeämpä +kuin ennen, mielestäni. + +SELMA. Tämän vehkeemme tähden. + +KONRAD. Että myöntyi hän. + +SELMA. Töin ja tuskin. + +THEKLA. No voi, ulos ovestahan käski hän meitä »lunttuja», Jumala +nähköön! + +SELMA. Mutta häntä kiusasimme, herätimme viimein hänen tuon pienen, +hyvin tunnetun utelijaisuuden.--Hän tulee! (Herman tulee, huomaamatta +Konradia, joka seisoo syrjemmässä) + +HERMAN. Juosta hälläkköjen pilliä mukaan! Minä hullu!--Mitä? + +SELMA. No mun isäni... + +HERMAN. Vaiti, vaiti! Isä, joka ei kärsi pilkkaa lapseltansa. + +THEKLA. Ah emmehän teekkän teistä pilkkaa, hyvä setäni! + +HERMAN. Vaiti sinäkin, jaa-ah sinäkin tässä!--Mitä hulluuksia! + +SELMA. Vaan pieni, viaton ilve teidän huviksenne, ja lääkärimme +toiveesta. + +HERMAN. Huvikseni? Senpä kohta näemme.--Mutta kyllä tiedän missä pieksu +likistää. Mutta koukisteleminen ei auta, piikaseni, ei auta, vaan tänä +kesänä olet Fokaksen vaimo. Hän on kelpo mies, tarkka ja Herraa +pelkäävä mies ja rakastaa sinua kovin. + +SELMA. Sen näyttäköön hän tällä hetkellä. + +HERMAN. Sen näyttäköön hän! Kuinka? Selma, Selma, antaisinko sinun +koiritella edessämme? + +SELMA. Ei yhtään koiritusta, isäni. Tämä vanha mies on käyttävä asian +viisaudella, tiedän minä. (Herman huomaa Konradin, joka tekee hänelle +pienen ja kankean kumarruksen) + +HERMAN. Hee! + +SELMA. Hän on eräs siivo ja kunnon ukko. + +HERMAN. Hiiteen sinä! Tuhtaushuoneesen koko mies! Kuka olet? + +KONRAD. Matti on nimeni. + +HERMAN. »Se Matti, joka pirun petti.» + +KONRAD. Minä en petä ketään. + +HERMAN. Et itse piruakan? + +KONRAD. En häntäkän. + +HERMAN. Niin niin, korppi ei ronkkaa pois silmää toisen korpin päästä, +tiedän minä. Mutta mikähän kriipi sinä oikein olet? + +KONRAD. Minä olen Matti. + +HERMAN. Matti Matti! Mikä on virkas, joka sinun elättää? + +KONRAD. On minulla pieni maja, majani ympärillä pieni turve, jota +kätten väellä viljelen. Mutta käynpä taasen ulos maailmallekin antamaan +ihmisille tietoja, sekä menneistä että tulevista, jonka ihmeellisen +lahjan Herra on minulle suonut ja josta häntä kiitän. + +HERMAN. Sinä villitty, häväisethän sekä Jumalaa että ihmisiä! Tiedät +sekä menneet että tulevat! No peijakas! Sanoppas edes ristinimeni. +Mutta ollethan sen kaiketi kuullut. No sanoppas se kuitenkin. + +KONRAD. (Juhlallisella äänellä) Erik Bonifacius Herman, Kuikkarissa +syntynyt, suuren Moution hallitsija nyt. + +HERMAN. Totta äijä! Mutta sen olet koreasti kuullut. Sanoppas kuinka +vanha olen. + +KONRAD. Ykstuhatta kahdeksansataa kakstoista kello seittemän aamulla +helmikuussa syntyi herra Erik Bonifacius Herman, ja syntyi samana +päivänä Kuikkarissa vallan kummallinen, eräs silmätön, sokea sonni. + +HERMAN. Hmk! + +KONRAD. Onkos totta? + +HERMAN. Totta, äijä, totta! Niinpä syntyikin samana päivänä meillä +silmätön sonni, tiedän minä äitini kertomuksesta. Mutta peevelistäkö +sinä sen tiedät? + +KONRAD. Minulla on vaan se omaisuus. + +HERMAN. Omaisuus? (Selmalle) Häh? Minä luulen että sinä muikistelet. +Katsoppas tänne, tietäjä sinä, tässä minun ainoa lapseni ja suuri +kanalja. Kuinka ennustat hänestä? Lohduta minua sillä että saa hän +oikein ankaran miehen, miehen, joka pitää siippansa kurissa ja Herran +nuhteessa. + +KONRAD. Kaksi hälle antoi Luoja: hyvän sydämmen ja vikkelän mielen, ja +näilläpä voimilla hän vallitsee kerran miehensä. + +HERMAN. No peijakas! onko Fokas niin sievä sielu, että kumartaa hän +toffelia? + +KONRAD. Ei hän, vaan eräs toinen mies. + +HERMAN. Vaiti, ukko! Fokas on tuleva vävyni, ei kenkään toinen. + +KONRAD. Minä vaan ilmotan mitä näkee sieluni silmä. + +HERMAN. Nyt näkee se väärin! + +KONRAD. Tämän ratkaskoon aika.--Mutta mitä, herra? Kutsuittepa neitoa +tässä teidän ainoaksi lapseksenne, ja kuitenkin näen hengessä teidän +uljaan poikanne lähestyvän kotoansa. + +HERMAN. Näet väärin taas. Poikani on kuollut. + +KONRAD. Hän elää, ja kohta seisoo hän edessänne. + +HERMAN. Haa! jos totuuden nyt sanot, niin kehen uskon täällä, Jumalaan +vai pahalaiseen? + +KONRAD. Uskokaat selkeään totuuteen. Ja jos hän tulee, niin lupakaat +minulle yksi asia. + +HERMAN. Sen lupaan minä. (Eriks.) Mitä mahtanee hän tahtoa? + +KONRAD. Ettehän arvaa mitä anon, mutta hyvin voitte sen täyttää. Myös +tyttärenne yhdistyy kanssani tähän pyytöön, sillä hän armottelee +vanhaa. + +SELMA. Ah, isäni, minä rukoilen hänen puolestansa! (Eriks.) Mutta kyllä +tiedän mitä hän meinaa. + +KONRAD. Pyhästi siis lupaatte, mun herrani? + +HERMAN. Sen olen jo luvannut, ukko. + +KONRAD. Minä kiitän. + +HERMAN. Jos hän tulis, Konrad ilonen, mitä enkö antais minä! + +KONRAD. Ellei hän tule, pääni annan minä! + +HERMAN. (Eriks.) Sinä peikko, mitä sinusta arvelisin? (Taavetti tulee) + +TAAVETTI. Herra Fokas on tulossa. + +SELMA. Olkam valmiit!--Hän onko jo läsnä? + +TAAVETTI. Eipä vallan. Tuolla niittukujalla hän tallustaa. + +HERMAN. Mutta kas sinä! + +TAAVETTI. Minä, herra? + +HERMAN. Juuri sinä junkkari! + +TAAVETTI. Teidän nöyrä palvelijanne, jos niin tarvitaan. + +HERMAN. Junkkari! + +TAAVETTI. Nimeni on Taavetti. + +HERMAN. Kyllä tunnen sinun. Vai koirittelet sinä omaa herraas vastaan! +Eikö ole Fokas sinun herras ja sinä lurjus hänen trenkinsä? + +TAAVETTI. Hän on minun herrani ja minä hänen trenkinsä, hänen koiransa, +nimittäin uskollinen, hyvä koiransa, ja se, joka herraani soimaa, +kavahtakoon hammastani, sillä niinkuin täällä jääkäri, niin on hänen +koiransa. Ja totta sanoen, niin koirittelenpa hieman nytkin ja yhdessä +juonessa näiden armaitten fröökinäin kanssa. Mutta hartaudella +sanottu... + +HERMAN. Mitä mökiset! + +TAAVETTI. Minä olen niinkuin herrani trenki ja emäntä yhtaikaa. Mutta +me vasta emännöitsemme, ymmärtäen konstin, kukkaroa säästää. Hän itse +on huoneenhallituksemme paras madammi; tuollahan käy hän torilla; +kinailee, kinailee ja ostelee moonaa vallan polkuhintaan. Sillä emmehän +menetä rahojamme kalleisin trahtööriherkkuin me, vaan itse me +totossamme paistelemme ja kärhäilemme ja sitten nakertelemme kukin +nurkassamme kuin kaksi rottaa, lukitun oven takana, hyvin ymmärretty. +Peijakas! Yhtenä päivänähän könötti hän tulla torilta, kantaen +pulleassa poijussansa oikein ikivanhaa kukkoa, senkaltasta äijää. +(Selma antaa kuulla äkkisen ja tirskahtavan ehkä tukehtuneen naurun) + +KONRAD. (Eriks.) Minä pidän sinusta, poika. + +TAAVETTI. Oikein totta! Sen kukon osti hän muutamalla pennillä. Sillä +kuka uskalsi hampainensa enään tuon vanhan pyövelin kimppuun? Me sen +teimme. + +HERMAN. Kitas kiinni! + +SELMA. (Eriks.) Puhu vapaasti vaan. + +TAAVETTI. Ja kas kun me oikein rupesimme sitä uranssamaan, niin olipas +siinä ryskettä ja paukkinaa,--Jessus! + +HERMAN. Sinä valehtelet, hunsvotti! + +TAAVETTI. Vai niin; eikö osaa hän säästää? Hän kun osaa. Rikas on hän +ja rikkaammaksi tulee hän aina. Tuima vävypoika yhdelle isälle siinä +miehessä. Minä rohkenen kysymään: onko perustaa siinä maineessa, että +on hän juuri teidän tuleva, sievä vävynne? (Vieden kätensä kohden +lakkiansa) Saanko luvan kratuleerata? (Herman karkaa nostetulla +sauvalla kohden Taavettia, joka, astellen takaperin, välttyy hänen +edestään; ja niin kulkevat he, kiertyen kerran ympär teaterin, toisten +salaisesti naureskellen) + +HERMAN. Sinä hävytön rakki, tahdotko sauvastani? + +TAAVETTI. En tahdo, herra, en! + +HERMAN. Tahdotko sauvastani? + +TAAVETTI. En ensinkän, mun herrani! Maistukoon makeammallekin tämä +kylänkaakku, mutta sitä sorttia jokapäiväistä leipää saan kuitenkin +kotonani nauttia vallan tunsin sekä trenkinä että emäntänä. + +HERMAN. (Polkien kerran jalkaansa) Mene tiehes, konna, ja paikalla! + +TAAVETTI. Mitä sanotte? + +HERMAN. Mene! + +TAAVETTI. Pois tästä ja tällä hetkellä? Älä älä Herran tähden, +veikkonen, niin hangitsekkan! + +HERMAN. Häh? + +TAAVETTI. Älä Herran tähden! + +SELMA. Me täydymme kärsiä häntä. + +TAAVETTI. Niin, älkäät Herran tähden tehkäät minulle temppua nyt, sen +sanon vaan. Minä pois! Haa! nouseehan, tiedän minä, tässä meille +senpäivänen komjanttikärhämä, jonka juuri minä olen asettanut jaloille +ja voin sen myös--tämä huomakaat--voin sen myös ennen aikoja kumota, +jos niin tahdon. Sentähden koreasti, veikkoset, koreasti vaan! Hetki on +tullut, jota olen vartonut kuin kettu vanhan tamman huulta; ja nyt se +putoo. + +HERMAN. Höh! Vai putoo se. + +TAAVETTI. Putoo, jos olemme äänettä kuin hiiret. + +HERMAN. Tytöt, onko mies viisas? + +TAAVETTI. Noin »treqvart i bok» toivon minä, mutta pelkään pojan aivon +puristuvan, ellei saa hän nähdä tässä sydämmensä lystiä. Ja toiseksi +saan minä raportteerata, ettei Hobergin-ukko olekkan meistä enään juuri +kaukana. + +SELMA. Minä näen hänen! Rientäkäm asettamaan itsiämme. Tässähän viivyt, +Matti, hänen tullessansa. + +KONRAD. Tässä istun lähteen partahalla. (Istuu) + +SELMA. Poika, sinä tulet kanssamme tänne. (Osottaen vasemmalle) + +TAAVETTI. Ei, vaan tänne lyyhistyn närheen alle kuin jäniksen-poikanen. +(Asettuu alas verhoon oikealle, toki näkyväksi katselijoilta) + +SELMA. Mutta liikahtamatta, hivahtamatta, se muista. + +TAAVETTI. En hengitäkkän. + +SELMA. Me tänne! Tule, Thekla, seiso tässä sievästi, kunnes annan +sinulle viittauksen. (Saattaa hänen vasemmalle kuusten verhoon) + +THEKLA. Vapisenpa jo vallan, ja saatanpa kohtani hukkiolle, tiedän +minä. Voi! + +SELMA. Äänettä!--Tulkaat, isäni, rientäkäät! + +HERMAN. Olenhan sun narris. + +SELMA. Te olette mun isäni.--Tässä on sijanne. (Asettuvat vasemmalle, +jääden katselijain näkyviin) + +HERMAN. Seistä ja tirkistellä tässä! + +TAAVETTI. Istukaat alas kuin minäkin, ja voimmepa kuin herrat. Mutta +ah olis meillä vielä kullakin pieni olvipullikka tuollon tällön +suuteltavana! Sehän riemuamme voitelis. + +HERMAN. Mitä näriset sinä iiliskotti siellä pensastossa? Sauva-öljyä +olven verosta sinulle antaisin, ja oikein sydämmestäni. + +TAAVETTI. Käyvätpä meidän aatoksemme yhtä. Merkillistä! Samanhan +sydämmellisen antelijaisuuden tunnen minäkin teitä kohtaan tällä +hetkellä, juuri saman. + +HERMAN. Ha, ha, ha, sinä juupeli! + +SELMA. Hän tulee! + +HERMAN. Tulkoon hän jo Herran nimessä. (Fokas tulee oikealta periltä, +seisahtaa äkisti nähtyään Konradin, joka kohottaa itseänsä kankeasti +ylös) + +FOKAS. Onko se Matti? + +KONRAD. Matti on nimeni, ja tässä olen teidän käskystänne, herra. + +FOKAS. Taidanko uskoa sinun? Sillä minä en luotakkan mailman maineisin. + +KONRAD. Oikein. Mutta odottakaat siis kärsivällisesti huomispäivän +todistusta siihen, mitä kuulee teidän korvanne mun omasta suustani. + +FOKAS. Hyvä! Onko nyt rinnassas sama voima ja taju kuin ennen +patriarkan hurskaalla pojalla tuolla Faraonein maalla? Mitä sanot? + +KONRAD. Siinä kohdassa luulen joteskin mahtavani, jos nimittäin uni on +sitä ytimellistä sorttia. Sillä nähdäänpä täällä myös unta liedompaa +kevään lunta. + +FOKAS. Ankarahan uni on tämä, jonka nyt ilmasen sinulle selitettäväks. + +KONRAD. Minä jo sen tiedän. + +TAAVETTI. (Eriks.) Kiitä minua siitä. + +FOKAS. Tiedät uneni? + +KONRAD. Kas, kas, kuinka hän edessäni liehuu tuossa, tummana hattarana +heiluu. Hohoo! jo kihlattunne kaunoisna morsianna huoneenne emännäksi +viette. Mutta soitto ei riemuna soi, vaan katumusvirtenä syysillan +hetkellä huokaa; synkeenä näät kodon hallasen lehdon ja pilvessä +taivaan kannen. Mutta pilvien peitto jo aukenee ja tuomiotorvi kaikuu. + +TAAVETTI. (Eriks.) Mies tuijottaa kuin tervatentti aholla. + +FOKAS. Kuinka tiedät tämän? + +KONRAD. Minä olen tietäjä. + +FOKAS. Se olet sinä, minä tunnustan sen nyt ja uskon mitä sanot, uskon +järkähtämättä. Sano siis mitä merkitsee tämä uneni. + +KONRAD. Sen näen kohta pilvistä. + +FOKAS. Pilvistä? + +KONRAD. Sillä minä olenkin oikeammiten pilviprofeeta. + +SELMA. (Eriks.) Huomaa: nyt poikkeet ulos kohdastas. + +FOKAS. Pilviprofeetta! Mitä sillä ymmärretään? + +KONRAD. Hän ennustaa pilvistä ja sumuista. + +TAAVETTI. (Eriks.) Hän viskaa sulle sumua vasten naamaa, poika. + +KONRAD. Pilvein kaavoissa ja liikunnoissa ilmestyy hänen silmänsä eteen +miehen elämän vaiheet. + +FOKAS. Kaikissa pilvissä? + +KONRAD. Ei; kullakin on hänen pilvistönsä. + +FOKAS. Peijakkaitahan kuulen! Mutta kuinka saadaan tuosta pohti kussa +kunkin pilvet junnailevat tuolla taivaalla? Missä on esimerkiksi minun +liutani? + +TAAVETTI. (Eriks.) Maantienojassa sammakkoin pesinä. + +KONRAD. Onpa siinä ensin pieni askare. Niin, jos nyt mielitte hieman +nostaa ylös sitä pimeätä vaippaa, joka verhoo teidän tulevaisuutenne, +niin katsokaat mikä on ensiksi tehtävänne. Tuossa silmät ummessa +pyörähtäkäät mun edessäni, noin kymmenkunta kertaa keikahtaen ympär ja +viheltäen vinkasti; mutta seisahtaissanne taas ja ennen silmäinne +avaamista, osoittakaat kädellänne kohden taivasta. Sielläpä teille +kohtalonne arpakirja, jos nimittäin pilviä sillon löytyy tällä +korkuuden kaistaleella. Käykämme siis käsiin. + +TAAVETTI. (Eriks.) Tanssita häntä hyvästi. + +FOKAS. Panisitko sinä minun karhua tanssimaan? Mene hiiteen ennuksines! + +KONRAD. Tämä kuuluu asiaan. + +FOKAS. Ja viheltäisin vielä? + +KONRAD. Asian vaatimusta mukaan. + +FOKAS. Mene hiiteen, elles muuton käsitä mun pilviäni. Minäkö +nostelisin tässä sinun edessäs koipiani kontiona, minä, oikeammiten +aatelismies? + +TAAVETTI. (Eriks.) Sepä vahinko ettes sitä tee, vahinko ja harmi. Tee +nyt se! + +HERMAN. (Eriks.) Oikein, poikani! + +KONRAD. Mutta olenpa usein itsekkin löytänyt toisen miehen pilvet. + +FOKAS. No kurkistele sitten ylös pitkin taivasta. (Konrad tähtäilee +ylös läpi nyrkkinsä) + +KONRAD. Hm ... hm ... tuolla tynnörinala rastaanrinnettä ... hm ... +tuolla Kefaluksen häntä ... ja tuollahan sen suuren Mogulin linna ... +hm ... tuolla Naantaalin jauhomylly ja Lunkkentuksen karvasaapas, hm... +Ja tuolla, tuollahan on teidän pilvistönne kuin valkea hanhilauma. + +FOKAS. Onkos? + +KONRAD. Ottakaat ja katsokaat tuosta nyrkkini läpitse. (Fokas katsoo +läpi hänen nyrkkinsä) Noh? + +FOKAS. Näen vaan paljaan kirkkaan taivaan. + +KONRAD. No soikotetaan, soikotetaan, noin noin, itään länteen pohjaan. + +FOKAS. (Kääntyen äkkiin kohden Konradia, katsahtaen kiivaasti) Älä +helvetissä tee minusta pilkkaa, äijä, älä helvetissä! Minä en pelkää +sinua vaihka olisit itse Laiska-Jaakko, se suuri noita ja +silmänkääntäjä, minä en pelkää, vaan kysyn kivaltisti: mikä on sinun +meiningis oikein? Äijä! (Konrad karauttaa kurkkuansa hirveän kovalla +röminällä.--Fokas itsekseen) Hän römisee ja mörisee kuin vaskihärkä. +Haa!--Mutta luulenpa kuitenkin hänen hankkeensa vakaiksi, +viipittömiksi, vaihka ovatkin keinonsa joteskin tomppelin, ja mun +täytyy hieman sovitella, sillä tahdonpa ulos hänen kallostansa tiedot, +varmaat tiedot tulevista. (Ääneensä) Sinä näet, Matti, löytyvän täällä +mun povessani paljon muikeutta, tulivuoren kuumaa pohdetta; se ruiskuu +pian vallatonna ylös, toki, pianpa se masentuukin taas.--Mutta katso +uudestaan ylös pilvihin ja anna minun kuulla vaan ei nähdä. Katso ylös! + +KONRAD. (Tirkistellen ylös läpi nyrkkinsä) Minä katson, ja ilmestyy +ennustajalle tärkeä tanner. + +FOKAS. Mitä näet? + +KONRAD. Kaksihan teille tietä vaellettavaksi tarjotaan. + +FOKAS. Kaksi tietä. Kerro minulle tarkasti kunkin tien sekä edut että +vastukset. + +KONRAD. Mutta vaiti! Täältä otan minä itselleni ainoastaan alushirret, +alkurankaleen, jonka sitten aaverikas sieluni täyttää, seistessäni +hetken sokeana. Mutta vaiti nyt! + +TAAVETTI. (Eriks.) Keitä hänelle siellä pilvissä oikein verraton soppa. + +SELMA. (Eriks.) Että varron levotonna. Enkö olisi ennustanut oikein? + +THEKLA. (Eriks.) Onneton! onpa heti mun astuttava esiin. (Konrad on +kääntynyt pilvistä ja seisoo silmät ummessa) + +FOKAS. (Eriks.) Nythän peijakas seisoo sokkona tuossa putoneena +pilvistä alas, topaten rankalettansa lihalla ja karvoilla.--Hei, poika! +(Konrad avaa silmänsä ja pöllistelee kovin) Mitä kuuluu? + +KONRAD. Pois! mun korvani on tynsä mutta silmäni kuin auringon terä. + +FOKAS. Mitä näet sitten? + +KONRAD. Eteheni kuvattuna teidän tulevan kohtalonne. + +FOKAS. Kerro. + +KONRAD. Kaksi tietä kahden immen kautta teille tarjoo onni. + +FOKAS. Hahaa! Ja nämät immet? + +KONRAD. Yksi on teidän kihlattunne, ja se toinen seisoo häntä läsnä. +Myös hänellä on ystävänsä, mutta vierailla mailla nyt. + +FOKAS. Mies elää siis? + +HERMAN. (Eriks.) Ahaa, se eikö sinua miellyttäis? + +KONRAD. Hän elää ja lähestyy jo kotoansa, muistain aina morsiantaan, +mutta eihän morsian häntä muistelekkan juuri joka hetki. + +FOKAS. Tyttö tulee siis kerran järkeensä. + +THEKLA. (Eriks.) Hoo! + +FOKAS. Mutta minkä tien otan samotakseni? + +KONRAD. Määräkäät se itse, kuvattuani eteheenne kunkin muodon ja +luonnon. + +FOKAS. Minä kuultelen. + +KONRAD. Tie, jonka miehelle tarjoo tuo ensinmainittu impi, ei vie häntä +korkeisin arvoin, ei äärettömän rikkauden satamaan, vaan varallisuuden +vainioille. Hän rauhassa, hiljaisessa onnessa on viettävä päivänsä +täällä, viimein pelootta astuva Herran tuomiolle, ja hänen nimensä +löyttään elämän kirjassa. Senhän kohtalon annoi teille ensimmäinen tie. +Mutta tie se toinen, jonka avaa etehenne orpo neito, johtaa ylös +prameuden korkuuteen, antaa teille pohjattomat rikkaudet, mahtavia +ystäviä ja pian myös kohottaa teidät ylös aatelissäätyyn. + +FOKAS. Hyvä! Mutta mielin teille ilmaista, että jo äitini kohdusta +virtaa suonissani kallista nestettä, Tähtitanssein verta. Tiedä, ukko, +Tähtitanssi on äitini sukunimi, ja tämä heimo, johtaa alkunsa aina +jumalten tarinamailmasta; tiedä tämä. + +KONRAD. Minä tiedän sen ja katselen teitä syvimmällä kunnioituksella. + +FOKAS. Jumalten tarinamailmasta, niinkuin oikean aarelsmiehen tulee, +eikä siis paljon että olenkin maamme aarelsruumiissa lailliseksi +julistettu jäsen.--Mutta mitä lupaa minulle enemmin tämä tie? + +KONRAD. Nämäthän oli teidän onnen-arpanne tällä tiellä; mutta saattaa +se myöskin teille monta haittaa ja vastusta. + +FOKAS. Ilmase minulle kaikki. + +KONRAD. Katsokaat, teidän puolisonne alat siellä voimallisena kotkana +väikkyy ja vallitsee teidän ylitsenne! + +FOKAS. Mitä sanot? + +THEKLA. (Eriks.) Voi sinuas! Minä kotkaksi, kurja kananen? + +FOKAS. Hän vallita minua? Mahdotonta, elleivät kiukkuiset loihtuvoimat +häneen vuodata perin toista henkeä. Mutta heittäkäm tämä. Mitä enemmin? + +KONRAD. Makauskammarissa toraa ja motkotusta, ehtimiseen motkotusta ja +usein kyökistäkin tuima pöllähdys. + +FOKAS. Mutta ulkona mailmalla? + +KONRAD. Aina kunnioitusta korkeaa. + +FOKAS. Hyvä! Mutta kuinka päättyy viimein tämä tie ja miltä näyttää +sillon siellä toisella rannalla? + +KONRAD. Kuolinvuoteenne on kovin haikea ja kolkko, mutta kuolemanne +kauvas kuuluisa ja peijaisenne komeat. + +FOKAS. Mutta kuinka astun sisään siihen toiseen maahan? + +KONRAD. Minä katselen ja tirkistelen, mutta en löydä teidän nimeänne +elämän kirjassa. (Hetki äänettömyyttä) + +FOKAS. Et löydä? + +KONRAD. En, herrani. Ja tähän siis ehtyy kaikki tietoni teistä. + +FOKAS. Tässä on palkkas. (Antaa hänelle rahaa) Ja sinä saat mennä. + +KONRAD. Kiitän nöyrimmästi! (Lähtee käymään, mutta pian kaapasee Fokas +hänen jälessänsä ja tarttuu hänen kaulukseensa) + +FOKAS. Mutta ukko! Älä helvetissä hivahda kolmannelle miehelle mitä on +tässä tapahtunut, älä helvetissä! + +KONRAD. Päästäkääthän kauluksen. (Fokas päästää) Kokenne mies tietää +mitä hänen rauhaansa kuuluu. (Poistuu vasemmalle) + +FOKAS. Minä luotan sinuun, minä luotan. Mutta tyydy enpä juuri +ennustuksees. Hm. (Syventyy aatoksiinsa) + +HERMAN (Eriks.) Niin, kärsiihän tuota tuumiskella. Mutta ettäs +askartelet noitain ja tietäjitten kanssa, sinä? Tuhannen pyöveliä! + +SELMA. (Eriks.) Siinä arvele nyt hetki; minä kohta suoritan sun +aatokses vyhdin. + +TAAVETTI. (Eriks.) Niin, kumman tien nyt valitset, toveri? No sen +toisen ja paremman, arvaan minä. Älä yhtään huoli kuinka laulammekin +täällä viimeistä värssyämme harmaapäisinä kääkkinä. Sillon miehellä +ainoastaan koiran osa ja arvo, täällä kömppiessään toisten ja +nuorempain tiellä. Niin tänäpän sinä kuolet, huomen sinä kuopataan ja +siitä riemuitaan sun entisessä kodossas. Ja mitä olemme kuulleet tuolta +toiselta ahteelta, niin pidämmehän ne vaan tarinoina lapsille ja +yksinkertaisille juutaksille. Ja jos viimein toisinkin olis, jota emme +juuri niskamme nimessä voi kieltää, niin, huomatessam muuttomme läsnä, +varustelemme huonettamme vähitellen, käytellen pappia puheillamme +vilpittömällä mielellä ja kielellä, ja niin nukumme lopulta hiljaiseen +uneen. Älä yhtään huoli, vaan se toinen tie, se toinen tie! + +HERMAN. (Eriks.) Mikä morakka muoto filosofiialla! + +FOKAS. (Eriks.) Nyt olen päättänyt. Selman heitän ja otan kainon +Theklan, niin astuen käyskelemään kemun ja kunnian tielle, huolimatta +noista sumuista, jotka etähällä tuolla palloilevat maan ja taivaan +rajalla. Onhan tässä kontion ruumis, joka antaa sydämmelleni toivon, +kestävän kauvankin prameuteni päivän. Ja koska vihdoinviimein illastuu, +niin pistää mar muistooni muutamia pieniä heikkouden syntejä, mutta +minä kadun niitä ja pyydän niitä anteiksi. Ja aina kuinka parhaaksi +näen ja sappeni myöden antaa, niin kutsun luokseni jonkun +pappismiehenkin kerran tai kaksi, ja mahtaahan sitten kaikki olla +hyvin. Ukon viimeistä lausetta en muistelekkan; vaan päin toisin +sillon, toivon minä.--Tämä siis onnessain se heitos, joka unissani +kauvan jo kangasteli, ja jonka päälle minä lujasti luotan. Ah! julkinen +mailma siis avetaan mun eteeni ja, tuota ihanuutta kuvaten, kostuispa +nyt silmäni jos olsin jokin hentosydän. Mutta pidäs! Luuletko ihan +ruusuilla siellä käyskeleväs? Ei! vaan riita ja kilvoitus on elo +kunnian tanterella. Ja nämät käsivarret, he aukasevat miehellensä tien, +minä luulen. Siis kamppaukseen!--Mitä huolin, että ensin hävitän nyt +liitteen minun ja Hermanin huoneen välillä ja toiseksi heti rynkään +päin sievän Theklan lemmenlinnaa; ja kas kun touvaan oikeen +muurinmurtajana kohden, että akanoina lentävät ulos kaikki entiset +tähteet sydämmensä toho lävistä, niin luulenpa että rupeaa hän +tinkiilemään: ja minä olen hänen kihlattunsa ja pian hänen miehensä. +Niin juuri. Hurrah! + +SELMA. (Eriks.) Näyttääpä nyt kuin olisi hän tehnyt tärkeän päätöksen. +(Theklalle hiljemmällä äänellä) Thekla, oletpa lähtevä esiin. + +THEKLA. Ah! Kuinka luulet että onnistun? + +SELMA. Sinä lapsekas! Mene! + +THEKLA. Juuri nyt? + +SELMA. Ja tuolta metsän kautta kaartaen. Riennä! (Thekla katoo) + +HERMAN. (Eriks. Fokakselle) Mikä peijakas vaivaa sinua, karhu +filosooffi tuossa? (Fokaksen huomio kääntyy äkisti ulos vasemmalle) Ja +mitä näet? + +FOKAS. (Eriks.) Jumal avita, hän lähestyy minua! Ken ei huomaa +sallimuksen sormea tässä ja että olen siis ase ja astia korkeampain +voimain vallassa? Ja minä kohtaan sinua, neitonen, urhealla, uljaalla +ja päällekarkaavalla mielellä, tehden mitä jumalten pakko vaatii. +(Thekla astuu esiin vasemmalta periltä) + +TAAVETTI. (Eriks.) Tärppääs tuohon palaan, niin kaikki hyvin. + +(1869-70) + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Canzio; Selman juonet, by Aleksis Kivi + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12906 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..e83f442 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #12906 (https://www.gutenberg.org/ebooks/12906) diff --git a/old/12906-8.txt b/old/12906-8.txt new file mode 100644 index 0000000..8bf5f5a --- /dev/null +++ b/old/12906-8.txt @@ -0,0 +1,6084 @@ +The Project Gutenberg EBook of Canzio; Selman juonet, by Aleksis Kivi + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Canzio; Selman juonet + +Author: Aleksis Kivi + +Release Date: July 14, 2004 [EBook #12906] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK CANZIO; SELMAN JUONET *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +CANZIO; SELMAN JUONET + +Kirj. + +Aleksis Kivi + + +1916. + + + +HENKILÖT: + +Canzio, nuori meri-upseeri. +Rachel, hänen sisärensä. +Varro, heidän setänsä. +Mariamne, Canzion kihlattu. +Marcia, erään ryövärpäällikön nuori leski, jona hän kantaa nimen + Flaminia. +Claudio, aatelimies, Canzion ystävä. +Angelo, nuori luonnontutkija. +Gregorio, palvelluspoika. +Giotti. +Palvellusväkeä. + +Tapaus: Italiassa Canzion perintölinnassa ja sen ympäristössä lähellä +Arnon virtaa. + + + + +Ensimäinen Näytös + + +(Lehtimetsänen seutu; perillä näkyy virta ja taampana kallioinen +tienoo. Rachel tulee oikealta.) + +RACHEL. Mariamne! + +MARIAMNE. (Metsästä vasemmalta) Tässä seison kalliolla, Rachelini. + +RACHEL. Etkä näe toki mitään? + +MARIAMNE. En matkustajaa tomuvalla tiellä, enkä yhtä ainoata purjetta +pinnalla Tyrhenin meren. + +RACHEL. Ja kaiketi on jo aurinko lähellä laskuansa? + +MARIAMNE. Niin, aivan lähellä. + +RACHEL. (Erikseen) Oi Canzio, mun kallis veljeni! luulenpa tänäpän sua +vartovamme turhaan. Ah! elles sä tule, niin lähestyy mua uneton, +tuskallinen yö, yö ijankaikkisen pitkä. Tule toki, Canzio, ja suo mun +nähdä sun ihanaiset kasvos, joita silmäni ei ole katsellut kolmen kesän +ja talven vaihdellessa. Tule ja lankee sille povelle, jonka nojalla +monet kerrat olet levännyt vienona poikaisena! (Mariamne tulee) No, +kuinka arvelet? + +MARIAMNE. Hän taitaa tulla vielä. + +RACHEL. Ellei niellyt häntä kavala meri. + +MARIAMNE. Hän luultakseni tulee maitse. + +RACHEL. Elleivät surmanneet häntä ryövärit janoissaan kullan ja veren. + +MARIAMNE. No, taitaapa tapahtua paljonkin, paljon myös luoda tapauksia +kammoova kuvailus, esimerkiksi: hän taitaa palata metsästä takasin, +ellei kaatunut hänen päällensä puu. + +RACHEL. Mutta sinä tiedät, että on minulla ennustava sielu. Ah! miksi +tuntee sydämmeni tällä hetkellä niinkuin yömustan, veripäärmeisen +ukkospilven läsnä-olon, joka hirmuisen jyrkkänä ja pyörryttävän +korkeana kohisten lähenee meitä? Mariamne, mua aavistaa, että jotain +hirmuista on kirjoitettu hänen kohtalonsa kirjaan. + +MARIAMNE. Korkeuden voimat kohtalomme johtaa. + +RACHEL. Niin niin; mutta levoton on äitin sydän. Ja enkö ole minä hänen +äitinsä, hänen »sisär-äitinsä», ja »äiti-sisärensä», niinkuin lausui +hän kerran itse, punehtuen kainosti ja hymyten kuin taivaan cherubi? +Jaa, niin hymyili hän; sillä hän on kaunis, Mariamneni, kaunis! + +MARIAMNE. Kaunis on Canzio. + +RACHEL. Hänen sydämmensä on puhdas ja hyvä, ja sentähden on lempeni +häntä kohtaan ääretön, se on helleys, jonka suloisuus taivaat voittaa. +Ah! jos hänen pitää kuoleman, surman kuolemalla kuoleman, niin +kaivettakoon myös Rachelin hauta. + +MARIAMNE. Vaikene jo hulluine ennustuksinesi, kummallinen tyttö! + +RACHEL. Olkoot he hulluja. Mutta suo minun sanoa: jos hän kuolis, +saavuttaispa mieleni aamuton yö, ja kaiketi kiirehtisin kohden +surmaani. Niin sanon minä, hänen kurja sisärensä; mutta mitä sanot +sinä, hänen morsiamensa, hänen sydämmensä ystävä? + +MARIAMNE. Mä lemmin häntä, hän on mun iloni ja riemuni, muisto hänen +kuvastansa voi povessani sytyttää taivaallisen tulen; ja jos hänen +kadottaisin: mikä murheen hetki! Mutta huomaa: meillä on ijankaikkinen +perintö-osa, jota emme mahda menettää kohtalon iskujen tähden täällä. +Oi Rachel! se näytelmä on jumalten näytelmä koska, kovan onnen +myrskyjen riehuessa meidän ympärillä, otsamme korkealla etherissä +säteilee.--Toki; miksi kuvailemme tuhoa ja murhetta, koska on meillä +hyvän toivon päivä? Kohta on Canziomme tässä. + +RACHEL. Ja nouseman pitää ilon, jonka vertaista en koskaan ole +tuntenut.--Mutta tuossa tulee setäni, palaa Claudion huoneesta, ja onpa +hänellä seurassa Claudio itse ja eräs nuori vieras herra. Muistanpa +nyt, kuinka ihanata aina oli katsella Canzioa tuon Claudion rinnalla; +ah! hän sillon oli kaksinkerroin kaunis. + +MARIAMNE. Tosin ei ole Claudio saanut ulkonaista kauneuden lahjaa, +mutta hänen silmänsä akkunasta katsahtaa ulos kaunis, sointuva sielu. +(Varro, Claudio ja Angelo tulevat) + +VARRO. Tuossahan minun molemmat lintuiseni, sairaat paljaasta +vartoomisesta. Hän tulee kohta, kohta; kärsimystä vähän vielä.--Tässä, +herra ylioppilas Angelo, ovat minun tyttöseni Rachel ja Mariamne. +(Angelo ja naiset kumartavat toinentoisellensa) Claudion arvoisa vieras +Calabriasta, on tullut tutkistelemaan kasvistoa meidän ihanaan +Arnolaaksoon. + +RACHEL. Terve tuloa, ilonen nuorukainen! + +AANGELO. Teitä kiitän ilosen tervehyksen edestä, mun fröökinäni. + +VARRO. Niin, oletpa ilonen taas, mutta miksi aamulla niin murheinen, +mun kynäsein? + +RACHEL. Eihän vahingoita välillä murheissaankin olla. + +VARRO. Miksi itkit? + +RACHEL. Ei yhtään vahingoita, että välillä itkeekin näin vallaton tyttö +kuin minä. + +VARRO. Enkelin vallattomuus, enkelin!--Canzio tulee kohta, ellei +tänäpän niin huomenna. + +RACHEL. Vasta huomenna! No sitten hän tietäköön että lennän heti hänen +tukkaansa ja sieppoilen kuin pieni vihainen haukka. + +CLAUDIO. Sieppoilla niitä kauniita kiharia: aattelkaas, mun Rachelini. + +RACHEL. Olkaat huoletonna, Claudio. Kohtapa ne kiharat silittelsin +järjestykseen taas; sillä hän on mun lapseni. + +VARRO. Ja sinä olet mun kynäsein. (Syleilee häntä) Mitä sanoo Mariamne, +Canzion morsian? + +MARIAMNE. Ellei hän olis mun sulhaseni äiti, niin tulisinpa kaiketi +hänen päällensä mustakipeeksi. + +RACHEL. (Nauraa ilosesti) Sua kiitän, Mariamne, ettäs rakastat häntä, +jonka onni on tärkein toivoni. Ja onnipa ihana on se perintö, jonka +saatat hänelle, tullessasi hänen vaimoksensa. Sen tiesin minä, +valitessani hänelle kultaseksi sinua. Jaa, minä olen hänen äitinsä. + +VARRO. Jaa peijakas! se hellin, se paras äiti kuin kellään on ollut, +sen takaan minä. Hyvät herrat, jos teitä miellyttää, niin kuulkaat +pieni kertomus. Noin viisitoista vuotta sitten, koska sisällisten +sotain myrskyt taasen riehuivat isäimme maassa, näin minä kuvan täynnä +liikuttavaa helleyttä. No Claudio, sinä tiedät mitä tarkoitan. + +CLAUDIO. Ihanata kuvaa, ansaitseva Michael Angelon siveltimen +esineeksi. Mutta tietkäät, että Angelomme tässä on maalari myös. + +VARRO. Oletteko maalari, herra? + +ANGELO. Vähän, hyvin vähän. + +VARRO. Kas tässä teille armahin aine: Erään kitsaan talonpojan huoneen +synkeässä loukossa, hetaleisen varjostimen takana, asuu pieni perhe, +eräs vieno mutta kaunis kahdeksanvuotinen tyttö ja hänen veljensä, +tuskin vielä kolme vuotta. Heidän äitinsä oli jo kuollut koska synnytti +hän tämän poikaisen, sodan aallot olivat syösneet heidän isänsä +tietämättömille teille, kostonhimokas vihollinen oli anastanut ja +riistänyt heidän komean kotolinnansa, ja nämät kaksi kurjaa pienoista +pakenit uhkaavan surman alta pois, löytäen viimein talonpojan tuvassa +viheliäisen suojan. Mutta talonpoika ja hänen ämmänsä ovat verrattomia +saitoja: mitä saat, maksa paikalla pois, ja korkeimmalla hinnalla. +Sentähden virkkaa ja ompelee tyttö ahkerasti elannoksi pienelle +perheellensä, jonka rahit, jonka pöytä ja vuode, jonka kaikki kaikissa +on kehnon varjostimen takana. Nytpä tyttö millon pöytänsä ääressä +ompelee ja poikainen ryysyisellä vuoteella uneksuu, millon taas hän +huoneen nokisella tulisijallaa keittelee ruokaansa pienessä pannusessa +tiuskean emännän kattilan vieressä; ja viimein atriansa hiljaisuudessa +nauttivat ne kaksi. Piltti sairastuu, ja pieni sisär-äiti saa nyt +juoksua ja tointa. Hän yrttejä ja kukkaisia niituilta keräilee ja +rakentaa tuoksuvan hikijuoman valittavalle veljellensä, ja sitten +vienolla käsivarrellansa hänen nukuttaa, viihdyttää lohdutuksen +sanoilla vaihka kiiltääkin hänen omassa silmässänsä murheen kyynel.-- +Tämä, herra Angelo, on kuva niistä ajoista koska hurjapää Bellona on +kaiken järjestyksen tehnyt chaokseksi ja jokainen pitää huolen +ainoastaan itsestänsä. + +ANGELO. Se kuva on sanomattoman ihana ja hellä, mutta tässä ei voi +tehdä kylliksi maalarin sivellin, vaan tarvitaan runoniekan sulkaa. + +VARRO. Aine onkin historjallinen, eikä soviteltu minkään eri +taidehaaran mukaan. Hyvinpä jo arvaatte, että tyttö kertomuksessani oli +tämä tässä (Likistää Rachelia vasten rintaansa) ja pieni pilttinen oli +Canziomme, jota varromme kotia Neapelista; sillä nyt on poika käynyt +läpi merikoulunsa kurssin, ja ilmestyypä nallikka kohta eteemme +kokonaisena upseerina; ho hoo! Mutta, hyvät herrat, se oli näky, jonka +näin omilla silmilläni ja jota en unohda. Sainhan vihdoin tiedon +tilasta veljeni huoneessa, sinne kiirehdin, löysin viimein pakolaiseni +ja näin mitä olen kertonut.--Mutta pianpa kääntyi sodan onnenpyörä: +vihamies karkoitettiin pois ja vanha isiemme linna oli näiden polosten +lasten koto taas. Mutta tuntematon kaikilta oli sillon heidän isänsä +kohtalo,--Sicilian vankeusluolissa oljenteli onneton veljeni,--ja +minullepa lankesi velvollisuus, olla pienoisten esimies, mutta, +tuhannen peeveliä tämän klanipääni päälle! kuinka täytin tehtäväni? Mun +Rachelini, torele minua elossa ja kuolemassa! + +RACHEL. En koskaan, hyvä setäni, vaan ainapa kiitän teitä. + +VARRO. Kiität! Mistä syystä? + +RACHEL. Olettehan aina olleet meitä kohtaan hyvä. + +VARRO. Tosin olen koettanut saattaa taasen vähän vahinkoa takasin, sen +olen tehnyt, ja peijakas! lupaanpa sinua lakkaamatta palvella kuin +koira yöt ja päivät. + +RACHEL. Sitä en tahdo minä. + +VARRO. Mutta minä tahdon. Ja ole varmaa siitä, etten olis teitä +jättänyt noin, ellen olis tiennyt että, päästyänsä vihollisen kynsistä +vapauteen taas, löytyi isäsi huoneessa palvelijoita kalliokiinteitä +uskollisuudessansa teitä kohtaan.--Jaa, tietkäät, hyvät herrat, että +kihisee täällä suonissani joteskin vagabondillista verta, ja enpä +voinutkaan seistä vastaan himoani, vihollista vainoa, olla avuljas +saunoittamaan häntä, ja niin maksaen takasin lainamme. Mutta sillonpa +sain lystin ankaraan sotilasammattiin, ja siitälähinpä mua nähtiin +millon yhden, millon toisen ruhtinamme sotaisissa riveissä, mutta aina +samalla jalopeuran uskalluksella kunnioikseni taistelevan ja kunnioiksi +sukukuntani ikivanhan nimen. Ja se oli elämä, joka ei ollutkaan +nurrusta, ei tosiaan ollutkan, vaan hummaus ja myrsky yöt ja päivät: +millon kourassa miekka, millon klasi ja millon sylissä kukostava impi. +Sillä tietkäät että herra Varro fänrikkivuosinansa ei sylkenytkään +klasiin eikä juuri naisenkaan päälle. + +ANGELO. Sylkeä naisen päälle, se ei oliskaan ollut ritarillinen teos. + +VARRO. Sitähän en tehnytkän, vaan tartuinpa moneisti miekkaani +hänen tähtensä, vaihka läksinki sillon tällön haavoitettuna +taistelotanterelta. Jaa, se oli elämä, joka kelpasi, kelpasi hiiteen, +saatuani kyllikseni. Eikö ole miehen tukka tuntenut elon myrskyjä? +(Paljastaa klanisen päänsä) Ecce caput. Jaa-ah, ecce caput, dominus +Angelo! + +ANGELO. Ecce caput apostolicum. + +VARRO. Ha ha ha! Oikein sanottu, hyvin oikein. Apostoli, joka taitaa +teille saarnata yhtä ja toista hyvin terveellistä ja sydämmeen +painettavaa muistutusta lähteissänne elämän petolliselle merelle. +(Taputtaen päätänsä) Niin, tämä on flintus. (Toiset nauraa) Flintushan +tämä on, puhdas flintus! Hyvä! + +RACHEL. Niin, setäni; »puhdas on hyvä», sanoo sananlasku. + +VARRO. Aivan niin, mun Rachelini. Kuinka lausuu myöskin eräs toinen +viisauden sana? Hyvä nuorukaiselle saada »riehua ulos». Oikein! +Sittenpä pysyy hän koreasti aina akkansa luonna vanhemmilla +päivillänsä, niinkuin minä nyt sinun luonnasi, lunttu sinä. Mutta, +sakramento! niinpä taisin teuhata mailman markkinoilla, unohtaen +piikaseni täällä ilman isää ja äitiä pienen Canzionsa kanssa. Mutta +sinäpä sekä itses että Canzion paras isä ja äiti, paras kasvattaja. +Jaa, totisesti! Siis, niinkuin on ollut on kenties parhain ollut. Sillä +siinä, missä minä sillon, siinä iloa, naurua, klasien kilinää ja +hurrausta; ja isäs, vaihka ihan oivallinen mies, taisi tehdä tämän +turhanpäiväsen elämämme vasta ryskeiseksi. Kirkas tuli ja leimaus! hän +taisi tehdä päivän yöksi ja päiväksi yön. Hän taisi myös miekastella +kuin mies; ja ainapa oli hänellä ulkona yksi ja toinen valtiollinen +koukku. Mutta kaikesta tästä--huomaa, nyt haastelen kuin vanha +koulumestari--kaikesta tästä olis tainnut tarttua jotain Canzion ehvään +sydämmeen, ja hänen mielensä laatu luonnistua perin toisin. Mutta nyt +olet saanut kasvattaa sun taintas aivan mieltäs mukaan, kaikessa +hiljaisuudessa, kurituksessa ja Herran nuhteessa, ja tehnyt hänestä +oikein kiltin pojan, liian kiltin, pelkään minä. Sillä miehen luonnossa +tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä, valmiina +ampumaan ulos koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskenttäällä. + +RACHEL. Kuinkahan ollee? Kenties kohtaatten hänen tarpeiksikin +larattuna tällaisella ampuvaralla. Minä tunnen joteskin hänen +sydämmensä taipumukset. Mutta nyt jo kylliksi tästä.--Mitä uusia +Calabriasta, herra Angelo, meidän vieraamme? Suokaat anteeksi, niin +rohkenen sanoa toiveissa saadaksemme nähdä teitä tänä ehtona meidän +huoneessamme. + +ANGELO. Teitä kiitän sen kunnian edestä, ylevä fröökinä.--Te kysytte +uutisia kototienoistani, mutta minä olen aina ollut laiha uutisten +saattaja. Toki; taidanpa nyt kertoa jotakin meidän sinertäviltä +vuoriltamme. Jokainen, joka tahtoo isänmaamme onnea, nyt iloitkoon +siitä, että tuo kansan kauhistus, tuo peloittavan kuuluisa +ryövärruhtinas Vincentio ja usevin hänen joukostansa ovat kohtaneet +viimein verisen surmansa. + +VARRO. Oivallinen asia! + +CLAUDIO. Syytä kyllä iloitaksemme. + +VARRO. Ahaa, munsieur Vincentio! Mutta hänen siippansa, se vertajanoova +ryövärruhtinatar? + +ANGELO. Kaunis Flaminia on vimmoissansa upottanut itsensä; niin +luullaan yleisesti. Onhan löytty meren rannalta hänen hattunsa ja +huivinsa, aaltoin heittäminä maalle. + +VARRO. Olisi nyt meillä helvetti, niin lausuisinpa: onnea matkalles +siihen tuliseen kaupunkiin, mun Flaminiani! + +RACHEL. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen! + +MARIAMNE. Niin rukoilen myös minä. + +VARRO. Herra Angelo, saatattepa ihmetellä, että minä, vanha sotilas, +lausun näin erään vaimon tähden. Mutta kuulkaat ensin: tämä vaimo +murhasi minun oivan veljeni, Rachelin ja Canzion armaan isän. (Rachel +nojautuu Mariamnen olkapäälle) + +ANGELO. Rachel itkee. Antakaat anteeksi, ihana neito! + +RACHEL. Olkaat ilman huolta, mun herrani. + +ANGELO. Minä kutsuin takasin teidän sydämmeenne murheellisen muiston. + +VARRO. Mutta suloisella tavalla; ilmoittaen meille oikean koston työn. + +ANGELO. Teidän oivallista veljeänne kohtasi niinmuodoin tragillinen +loppu? + +VARRO. Tämä oli tapaus: Vankeudestansa vapautettuna vihdoin, pyrki hän +tulisella halulla kotoansa kohden, päästäksensä syleilemään suojattomia +lapsiansa. Mutta kova onni saattoi hänen ryöväri Vincention kynsiin, ja +nytpä seisoi perkeleen edessä oikea aatelismies, joka ei juuri sietänyt +nimeänsä ja kunniaansa herjattavan. Tietty on kuinka kiukkuinen +vihamies oli tämä vuorten villikarju kaikkea korkeutta ja aatelisuutta +kohtaan, ja hän huomasi kenen kanssa hän oli tekemisissä. Ja nytpä sekä +hän itse että hänen verinen vaimonsa käyttelit miestä kohtaan kaiken +heidän mustain sydäntensä virnistyksen voiman. Toki; satoipa heille +takasin uhkeita kompasanoja, koska jalo vanki haasteli totuuden +rohkeata kieltä, kutsuipa naasikkaa suoralla kielellä ryövärhurnakaksi. +Mutta sillonpa lemahti naaraspartin murhahimo tuleen ja liekkiin. Hän +tempasi miehensä huotrasta välähtelevän miekan ja lävisti urhean +veljeni rinnan. Mutta hän kaatui niinkuin sankari kaatuu, sylkien +vasten naamaa vihaista kuolemata, joka katseli hänen päällensä +tultaruiskuvilla silmillä. Hän kuoli, ja kirottu olkoon se käsi, joka +hänen kuoletti.--Mutta näinpä haastelen nuorasta hirtetyn miehen +huoneessa. Mitä sanot, Claudio? + +CLAUDIO. Teidän tarkoituksenne käsitän. Tosin tulee minun kiittää +häntä, että hengitän vielä, mutta tietkäät toki, että iloitsen aina +koska oikeus ja järjestys maassamme saa voiton. + +ANGELO. Siis on kohtalo saattanut joskus teitäkin yhteyteen tämän +naisen kanssa. + +CLAUDIO. Tuskin kaksi vuotta sitten, matkallani maamme eteläisissä +tienoissa, saavutettiin minä ryöväreiltä ja vietiin heidän päällikkönsä +luoksi. Sillon seisoi edessäni eräs nuori, salskea mies, kasvoiltansa +pimeä ja uhkaileva. Hänen tukkansa oli harjattu otsalle alas ja musta +parta peitti hänen suunsa. Mutta hänen vieressänsä seisoi eräs nainen, +jonka vertaista kauneudessa en ole koskaan vielä nähnyt. Oi! hän oli +kaunis, vaihka paloikin hänen tulisissa silmissänsä kammottavan +voimallisten himojen liekki. Mutta minä itse kenties seisoin joteskin +kalveana; sillä kysyipä minulta ivaten tuikea mies: »pelkäätkö +kuolemata, sinä partanen apinja?» Minä vastasin: kenties vähemmin +itseni puolesta kuin vanhan turvattoman äitini, joka rakastaa poikaansa +ankarasti; sillä apinjan äitirakkaus on ääretön. Mutta seisonpa toki +lähempänä ihmissukua kuin kenties ulkomuotoni näyttää, ja sentähden +taidan myös tuntea lapsen rakkautta äitiäni kohtaan takasin. Niin +vastasin, ja nytpä, heidän oltuansa hetken äänetöinnä, sanoi nainen: +»antakamme viheliäisen elää»; ja sillon lausui hänen miehensä: »koska +on se sinun tahtos, niin tapahtukoon niin, muutonpa jo kiiriskelis +hänen päänsä tanteren sannassa jalkojeni edessä; mene tiehes +muukalainen». Niin hän lausui, ja olipa edessäni taasen elämän ja +vapauden tie. Tämän matkaansaattoi hän, joka kuitenkin oli vereen +tahrattu nainen. Mutta, hyvin muistain teidän oikean vihanne häntä +kohtaan, sanonpa nyt: rauha hänen tomullensa! Niin sanon, ja kenties en +ainoastaan siitä syystä, että pelasti hän kerran henkeni. Tosin oli hän +rikoksellinen, jaa hirmuisesti, ja rikos vaatii rangaistusta. Mutta +käykämme toki aina tuomiolle laupiaalla mielellä; sillä me emme tiedä +mitkä myrskyt heikossa ihmissydämmessä saattoivat vaikenemaan jumalten +äänen.--Mutta lempeä Rachel, ole ilonen taas. + +MARIAMNE. Katso ylös ja huomaa kuinka ilta-aurinko kultaa meidän +vuoremme, luoden Armon laaksoon purpuraisen hämärän. Mille tuntuu +teille tämä laakso, herra Angelo? + +ANGELO. Se minua ihastuttaa. Täällä keto kukkaskirjavana tulisesti +tuoksuu, tuoksuvat sirenipensaat, soma nerium ja myrtti, joiden hieno +haju saattaa sydämmemme hehkumaan ja antaa sielullemme autuaita +aavistuksia. Täällä uneksuva laakeri ihanata pukuansa peilailee +virrassa, hopeakirkas, jonka pinnalla ahden ruusut hymyten itsiänsä +tuuittelee. Korkealle kohoo saarnien ja lehmusten kruunut, ja ranka +seisoo rangassa kuin obeliskein tumma metsä; ja kaiken tämän päällä +väikkyy tämä puhtaasti sinertävä, korkea ja hiilakkainen taivas. Kaikki +on yhtaikaa suloista ja juhlallista kuin Olympin harjanteella +kukkasseppelöitty, tuoksuva pylvässali, jossa vallitsee pyhä hämäryys +ja vietetään jumalten häitä. Niin on mulle tuntunut, käyskellessäni +Armon hymisevissä lehdoissa. + +RACHEL. Kuuluu että on teillä avoin katse kauneuksille luonnossa. + +MARIAMNE. Eteenki iltana niin kauniina kuin tämä kaiketi tuntee teidän +sielunne korkean hekuman, koska käyskelette näissä lehdoissa. + +Angelo. Eteenki jos tapahtuu se seurassa niin armaitten impien kuin ne, +jotka seisovat edessäni nyt. + +RACHEL. Se tapahtukoon. Tässä on käteni. + +ANGELO. Ihanata! Te saatatte mun onnelliseksi yli määrän tänä suloisena +iltana teidän laaksossanne. + +MARIAMNE. Te, herra Claudio, mulle suotte teidän käsivartenne. + +CLAUDIO. Te tiedätte kuinka kernaasti. (Antaa hänelle käsivartensa) + +RACHEL. Ja näinpä kuluu aikamme hauskasti vartoissamme Canzioo. + +VARRO. Hän tulee, paikalla on poika tässä. Minä riennän laramaan +tykkiäni tervetuliaissalvaksi nuorelle meriupseerille Neapelista ja +rakennanpa vielä yhteisen, maittavan maljan. Nyt hyvästi hetkeksi! +(Menee oikealle) + +RACHEL. Hyvästi, setämme! Me tulemme pian. (Poistuvat periltä.--Canzio +ja Marcia tulevat vasemmalta) + +CANZIO. Nyt ollaan perillä, sä kaunis pakolainen. Tuo linna tuossa +vuoren rinteellä on mun isieni ikivanha linna. Se on mun kotoni, sä +ylevä nainen, mun poistumaton perintöni, mun oma valtakuntani, jossa +vallitsen kuninkaana. Te etsitte suojaa, tässäpä nyt avetaan etehenne +ystävällinen vapakaupunki, jossa oleskelkaat ilman murhetta ja huolta +niinkauvan kuin onnenne sen vaatii.--Nimeni on Canzio, ja, niinkuin +sanoin, tuon huoneen isäntä; ei äitiä mulla, eikä isää; hänen surmasi +hirmuinen Flaminia, ryöväri Vincention vaimo. + +MARCIA. (Eriks.) Haa, jos tietäisit! (Aäneensä) Minä kiitän teitä +tarjotun turvan edestä, korkeasukuinen herra. + +CANZIO. Vaimo, minä ainoastaan teen teitä kohtaan lähimmäisen +velvollisuuden. (Erikseen) Mutta hän on kaunis, kaunis kuin myrskysen +päivän pyhä, punertava aamu. Hän mun sieluni saattaa houreeseen ja +hoipertelemahan houreessansa. Mikä taivaallinen kuva! + +MARCIA. (Eriks.) Sinä kaunis nuorukainen! Sun ylpeillä huulillasi +väikkyy viehkeilevä, juhlallinen haaves ja yhtaikaa säteilee sun +silmistäs hehkuva lempi ja sankar-uhkaus; ja sun hopeakelmeällä +otsallas, mikä majesteetillinen nero vallitsee siellä, ihana +nuorukainen! + +CANZIO. Rohkeasti, jalosti katsahtava nainen, te kutsutte itsenne +Marciaksi, mutta suokaat mulle toki, jos teitä miellyttää, jotakin +tietoa teidän kodosta ja suvusta. + +MARCIA. Olette kaiketi kuullut Albericuksesta Parmassa? + +CANZIO. Se hurjapäinen mutta urhollinen republikani, joka viimein +tuomittiin valtakunnan kiroukseen ja pakeni pohjoiseen Afrikaan? + +MARCIA. Sama vapauden sankari, jonka luut nyt valkenevat Saharan +sannassa. Mutta hänellä oli myös kihlattu, joka seurasi häntä +maanpakoon kuin uskollinen morsian. + +CANZIO. Ja hänen nimensä oli Marcia, kaunis kuin taivasten kuninkaatar, +niinkuin olen lukenut sanomissa. Kaikki soveltuu siis oivallisesti +yhteen. Te olette tämän sankarin nuori, mutta paljon vääryyttä ja +kurjuutta kärsivä leski? + +MARCIA. Tässä seisoo hän köyhänä ja turvatonna edessänne. Minä seurasin +häntä pois isäimme maasta, ja me vaelsimme halki Corsican ja Sardinian, +jossa eräs munkki vihki meidän mieheksi ja vaimoksi. Siitä yli meren +kulki tiemme taasen helteisen Afrikan mannermaahan, ja siellä elelimme +Sarasenein kumppaneina kiertoessa seittemän pitkän vuoden. Mutta +kuukausi on tuskin mennyt, koska mieheni kaatui eräässä öisessä +taistelossa, ja lepää nyt hietasen peitteen alla. Sillon katsoin +parhaaksi, paeta takasin entistä kotoani kohden: läksin Farinan +niemestä Sicilian saareen ja siitä saavutin vihdoin Italian ihanan +rannan. Näin olen nyt vaeltellut yksin, ylenannettuna; ja tahdoinpa jo +melkein raueta alas, kohtaissani teidän. + +CANZIO. Ole terve tultuas mun linnaani ja viivy siellä vaihka +ijankaikkisesti jäljellä. Minä otan sinun siipieni suojaan, huolimatta +ehkä herätänki musta-kivun raivottaret huoneessani. + +MARCIA. (Eriks.) Kauneuteni vaikuttaa, sen huomaan, ja minä taidan +vielä periä taivaallisen onnen. (Ääneensä) Siis vartoo teitä +huoneessanne morsian? + +CANZIO. Jonka unohdan, jaa, sen olen jo tehnyt, tällä hetkellä sen +tein. Ja tätä mieleni leimauksen pikaista käännöstä ei tule juuri +ihmetellä; sillä morsiamen mulle määräsi kerran lapsekas sisär, jonka +toimesta mä kihlattiin, koska itse vielä olin melkein lapsi, koska elon +taistelot ja murhe eivät olleet vielä avanneet sydämmeni lähdettä +mahdolliseksi vastaanottamaan oikeata lempeä, se lähettiläs jumalten +juhlasta. Niin, tämän sataman ohitse nyt purjehdin, koska onpi +näkypiirissäni toinen, moninkerroin kauniimpa, ja lupaa onnen, jonka +ihanuus pyörryttää. Mutta jos nyt tämä eteheni teljetään, niin menköön +sitten alukseni tuulien valtaan, kunnes haaksirikossani alas pimeyteen +vaivun.--Mutta miksi seisomme tässä? Mihen on uneksuva aatokseni +eksynyt? Noo, olkaat terve tultuanne mun huoneeseeni, suojaton, ihana +vaeltaja! + +MARCIA. Ah! kuinka taidan kerran maksaa teidän hyvyyttänne? + +CANZIO. Siitä olkaat ilman murhetta, jota karmea Onnetar jo kylliksi on +ammentanut teidän sydämmeenne. Olettehan turvaton pakolainen ja +poveanne painaa vielä rakkaan ystävän kuolema; niin, kenties ystävän, +jota ette koskaan unohda ja kerran olletta liittoa teidän välillänne. + +MARCIA. Häntä rakastin kovin, mutta, ihmeellistä! miksi tällä hetkellä +hänen kuvansa himmentyy muistostani? Mä kurja jään siis yksin +oljentelemahaan myöskin haavekseni valtakunnassa. Kuitenkin, nyt olen +ilman vaaraa ja teidän ritarillisessa huomassanne. Mutta mikä hetki on +tämä? En ymmärrä; mun mieleni hourii. Tai onko tämä kiitollisuuden +tunne, joka kärsimykseni syvyydestä kohoo ylös ympärkietooksensa teidän +pelastavan enkelin kuvaanne? Jaa, niinpä kovan onnen tyttären povessa +nyt leimuu kiitollisuuden pyhä liekki sitä miestä kohtaan, joka tarjoi +hänelle armaan suosionsa, että tämän miehen jalkain juureen hän kaiken +onnensa, sydämmensä, hengensä, sielunsa ja ruumiinsa altiiksi panis. + +CANZIO. Vaiti! Hän taitais kerran ottaa sanastanne kiinni. + +MARCIA. Hän on teidän orjanne. + +CANZIO. Hyvä! Nyt lähtekämme kohden linnaa tuolla. + +MARCIA. Mutta erotkaamme ensin, kunnes huomispäivä koittaa. Kuulkaat: +yksin te lähtekäät kotianne, minä viivyn vuorilla tämän ihanan yön, +mutta aamun valjetessa kolkutan portillenne suojanetsijänä; ja kenkään +ei tiedä että olemme kohtauneet ennen. + +CANZIO. Tekisimmekö niin? Ei; vaan käsi kädessä ja kainostelematta +käykämme esiin. + +MARCIA. Herra, sitä emme tee. Suokaat tapahtua niinkuin tahdon. + +CANZIO. Teidän ryhtinne, niin komea ja arvoisa kaiken kovan onnenne +keskellä, mun saattaa kummastumaan. Noo, olkoon teidän tahtonne. + +MARCIA. Koska aamu nousee, näämme toinentoisemme taas. (Menee kiivaasti +oikealle) + +CANZIO. (Yksin) Naishaamu kaunis ja ihmeellinen! Mutta jotain +peloittavan tulista leimahteli hänen silmästänsä. Toki; sehän oli jalon +Pallas Athenen silmä. Näin katsahteli kerran jumalatar ylpeä, seisten +Ilionin tanterella, keihäs kädessä ja käsivarrella kultakiiltävä egid, +sankarten temmellystä tähtäellen.--Sinä olet kaunis, ja senpätähden +karkasi mun sydämmeni sun haltuus väkivalloin. Mutta ellen erehtynyt, +niin ilmoittipa sinunki puheesi ja katsantosi lemmistyneen naisen, ja +minä olin tunteisi esine. Miksi en taitaisi aatella niin? Kutsutaanhan +minuakin kauniiksi. Mutta lähde, josta kauneus virtaa ulos ja lakejansa +mukaan ulkomuotommekin kaavaa, on kaunis, taivaallinen sielu meidän +sisussamme. Mutta sitten en ole enään kaunis minä, vaan inhoittava kuin +kavaluus itse. Sillä mitä kauneutta, ja kaikin vähin taivaallista voi +viipyä sen miehen povessa, joka uskollisen lemmittynsä pettää ja +kiirehtii toisen naisen helmaan? Oi Mariamne! tyyni korkea kuva, mun +sydämmeni tahtoo sinusta siirtyä pois, ja lähestyä toista kuvaa, täynnä +lemmen hekumaa ja tulta. Siinä muutos, joka saattaa huoneeseemme +myrskyä ja pimeyttä, murhetta, joka sydämmiä musertelee, ja tätä +kaikkea sillon, koska varrotaan iloa ja riemua. Oi vaikea päivä, oi +tuskan hetki, joka sieluani vimmatusti sinnen tännen tempoilee! Mutta +mikä on sielu? Yksi liekki, joka sammuu, koska tämä ruumiimme +ihmeellinen konstilaitos kieltää häneltä palveluksensa ja herkenee +käynnissänsä. Ja niin heräsimme kerran olemisen mailmaan, mutta +nukuimme jälleen pian, ja kaikki oli ikuinen tyhjyys taas, ei muuta. +(Claudio tulee.) + +CLAUDIO. Terve, Canzio! + +CANZIO. Claudio, Claudio, mun uskollinen ystäväni! (Syleilevät) + +CLAUDIO. Olet siis viimein tässä. + +CANZIO. Tässä olen, Claudio. + +CLAUDIO. Ja ilosena? tiedän minä.--Mitä? Sinä et vastaa minua, vaan +johdatat otsallesi arvelevan käden. Etkö ole ilonen, Canzio? + +CANZIO. Ilonen? Niinkohan? Mutta sanoen totuuden, niin nyt en ole +ehtinyt muistelemaan iloa, sydämmeni teeskellessä toisialla. + +CLAUDIO. Oletko kohtanut joitakin kiusauksia tiellä? Kenties iskenyt +yhteen ryövärten kanssa? + +CANZIO. Ei; matkani on kulunut rauhallisesti, ilman yhtään vaaran +tarjoumusta. Mutta tiedä, Claudio, että kotolinnani tuossa tuntuu nyt +silmissäni ankaran kylmäksi. + +CLAUDIO. Kuinka taidat sanoa niin sun kehdostasi, lapsuutesi kultasista +tienoista? + +CANZIO. Mitä sanon, sanon sydämmeni pohjasta. Mutta jättäkäämme tämä ja +lähtekäämme eteenpäin. Sä tulet mun vieraakseni tänä iltana. + +CLAUDIO. En tänään, mutta huomenna; sillä ihana on tulon hetki +heimolaisten kanssa, ja tätä hetkeä en tahdo hämmentää sinulta nyt. Ja +tiedä että ne, jotka rakastavat sua korkeimman, nyt käyskelevät tässä +lähellä tämän lehdon hämärässä. Katso: nuo siniset hameet, jotka +liehuvat tuolla myrttimetsässä, ovat Rachelin ja Mariamnen. Käy +tervehtimään heitä. + +CANZIO. Minä kiirehdin. Älä unohda siis huomenna sun ystävääs, mun +Claudioin. (Rientää ulos periltä vasemmalle) + +CLAUDIO. (Eriks.) En unohda. Mutta oletpa joteskin muuttunut Neapelin +ihanassa, ilosessa kaupungissa. Tosin olet vielä kaunis, mutta olentosi +entinen viileä tyyneys on pois, ja aseitettuna, vallattomasti katsahtaa +sielusi. Mutta jos, niinkuin toivon, sydämmesi vielä on mua kohtaan +sama kuin ennen, niin tiedänpä, ettes kauvan viivy levittämästä eteheni +taulun, jossa valot ja varjot ylisniskoin keskenänsä temmeltää ja +levotonna väikkyy taivas.--Mutta jos nyt kohtalo sun sydäntäsi +reutoilee, niin toivonpa myös ettäs kuultelet ystäväsi neuvoja, jotka +taitavat sinua auttaa kohden rauhaa taas. (Menee oikealle.--Canzio, +Rachel ja Mariamne tulevat) + +RACHEL. Onko kaikki käynyt matkallasi hyvin? Oletko terve? Oletko +onnellinen, mun armas Canzioin? + +CANZIO. Tähän kaikkeen, sisäreni, taidan vastata myöntäen. + +RACHEL. Mikä ilon hetki! + +MARIAMNE. (Eriks.) Mikä taivaallinen ilta! + +CANZIO. Niin, olkaat tervehdityt! Ole tervehditty Rachelini, ole +tervehditty Mariamne, sinä aina tyyni impi! Mutta miksi niin tyyni ja +vakaa tälläkin hetkellä? Noo, lainehtiihan toki sun ihana poves. + +RACHEL. Ja hänen silmissänsä liekehtii ilo korkea ja puhdas. Katso! + +CANZIO. Hm. Kuinka jaksat, Mariamne tyttönen? + +MARIAMNE. Hyvin, mun Canzioin. Mutta sinä? Toki tiedän jo, ettäs olet +onnellinen, ja sillon aina onnellinen minä myös. + +CANZIO. (Eriks.) Hm. Tosin olet sinä kaunis katsella, mutta tuhat +kertaa kauniimpa on hän, joka muutama tunti sitten henkihaamuna +korkuudesta ilmestyi mun eteeni helteisellä tiellä. Hänen rinnallansa +himmennyt sinä kuin auringon rinnalla kelmeä kuu. Oi! nyt alkaa lempeni +ja tuskani. Käsi kädessä he käyvät. + +RACHEL. Mitä nyt, mun veljeni? Onko se onnellinen, joka näin äänetönnä +villisti tuijottelee alas maahan? + +CANZIO. Suokaat anteeksi! minä unohdin teidän. + +RACHEL. Unohdit? Meidän? Mitä mielettömiä haastelet sinä? + +CANZIO. Niin en tahtonut sanoa, mutta nyt on hurja kapina tässä +aatosteni linnassa, ja harkitsematta lentelee huuliltani sanoja, joita +käytetään usein ja seisovat siis aina valmiina korviemme kammioissa. + +RACHEL. Mikä on siis saattanut aatoksesi oikealta tarhaltansa pois? + +CANZIO. Turha asia, asia ei edes ansaitseva aatoksien vaivaa, Niin, +ainoastaan kevytmielinen, mitätön asia. + +RACHEL. Mitätön asia? Sitten on Canzio yksi narri, jonka aivossa voi +mitättömyys matkaansaattaa kapinan ja häiriön. Mutta minä tunnen hänen +tarkan ja voimallisen järkensä.--Noo, Canzio? + +MARIAMNE. Oi! nyt näen, ettes olekkaan onnellinen, mun ihana ylkäni. + +CANZIO. (Eriks.) Se lause sydäntäni leikkasi kuin tulinen miekka. Ooh! + +RACHEL. Canzio! + +CANZIO. (Eriks.) Kuinka tekisin? Sinne vedättää minua voimallinen himo, +ja olenpa valmis lähtemään, mutta täällä huutaa minua pyhä, korkea +ääni: »seiso, jumalten ja omatuntos nimessä seiso!» No kuinka teen? +Parastahan olis, heittää asia tulon hetkestä tuonnemmas ja ottaa +entisen naamarini kasvoillein, mutta enhän taida itseäni teeskennellä, +Jumal' avita! sitä en taida, vaan näyttää aina kohta sydämmeni oikean +tilan. + +RACHEL. Vaiti katsahtelet sinä korkuuteen. Onko tämä rukousta taivaan +Herran tykö? Sano mitä tahdot rukoilla, ja minä yhdistän sun rukouksees +äitillisen ääneni. + +MARIAMNE. Samoin teen myös minä ja, usko mitä sanon, povesta +uskollisuudessa sua kohtaan niin puhtaasta kuin tämä taivaan vahvuus, +johon lähetän rukoukseni sun edestäs, mun lemmittyni. + +RACHEL. Sano kuinka on laitas ja mitä on tapahtunut. + +CANZIO. (Kiivaasti) Ei mitään, ei mitään! + +RACHEL. Hiljaa, Canzio! + +CANZIO. Mun arvoni ja kunniani ovat ilman tahroo, ei löydy ruumiissani +pienintäkään vihamiehen antamata naarmaa, ja käteni eivät kannusta mua +vielä velkapääksi kennenkään vereen; se tietkäät, neitoset. Niin, mun +sydämmeni on rikoksesta vapaa. + +RACHEL. Siis pois tuo synkeä muoto ja iloitse kanssamme; sillä tämä +ehto on meille onnen ehto. Katso kuinka kaunis se on! Katso kuinka +vuorten kiireet tuolla kultasessa palossa kimmeltää. + +MARIAMNE. Ja tumma öljypuisto rauhallisna hengittää vuorten alla. + +RACHEL. Ole ilonen tässä ilon ja lemmen keskellä. + +MARIAMNE. Ole ilonen, meidän Canziomme. + +RACHEL. Huomaa kuinka kiharies kanssa hellästi leikitsen. + +MARIAMNE. Ja minä sun korean kätesi kanssa. + +RACHEL. Olenhan minä sun sisäres armas. + +MARIAMNE. Ja sun morsiames minä. Ole ilonen! + +RACHEL. Ole ilonen, ole ilonen! + +CANZIO. Näin haastelevat enkelit autuaan sielun kanssa, joka jättänyt +on murheenlaakson ja seisoo viimein taivasten esikartanossa, kohta +valmiina astumaan hääsaliin sisään. Serafiimit häntä vaatehtivat pyhien +hameeseen, hymyvillä huulilla kuiskaten hänen korvaansa jumalten +kieltä. Se on ainoastaan tarina, tarina onnellisesta sielusta. Mutta +minä olen onneton. + +RACHEL. Sinä olet onnellinen. + +CANZIO. Onneton, onneton! Mutta--onnellinen toki. Haa! nyt kirous ja +autuus yhtaikaa temmeltelee povessani ympär. + +RACHEL. Taivaan Jumala! + +CANZIO. Hyvä Mariamne, hellitä käteni. (Mariamne hellittää käden) +Rachel, ota pois sun kätes. + +RACHEL. Minä en päästä sinua ennenkuin olet tunnustanut kaikki. Oi +veljeni! selitä meille tämä tuskallinen arvotus, joka riemun päivänä +kadehtien riemumme hämmentää. Sano! + +CANZIO. Pois, sisäreni! (Käy kiivaasti perille, jossa hän seisahtaa +äkisti käsi otsalla tuijottelemaan alas maahan. Hetki äänettömyyttä) + +RACHEL. (Mariamnelle) Mitä aattelet tästä? + +MARIAMNE. Mitä ennustit sinä? + +RACHEL. Se käy siis toteen.--Voi Canzio! kuinka taidat runtoa +sydämmiämme näin, ja juuri kohtaamisen hetkellä? + +CANZIO. Sen olen tehnyt, armottomasti olen sen tehnyt. (Tulee esiin) + +RACHEL. Miksi teet sen? + +CANZIO. (Eriks.) Kaunis Marcia! täytyykö minun unohtaa sinua ja +tehdä eloni äärettömäksi aavikoksi? Mutta jos sun sydämmes päivieni +kulta-aarnioksi määrään, niin kuoletan nämät kaksi sydäntä tässä. Mihen +käännyn siis? (Kellonsoitto kuuluu) + +RACHEL. Kuule: kluostarinkellon pyhä soitto! + +CANZIO. Se ääni muistuttaa menneitä päiviä. Kuultelkaamme. (Kuultelee +alaskallistetulla päällä) + +MARIAMNE. (Eriks.) Pyhä Madonna, katsahda laupiuudella alas hänen +päällensä! Eihän ole hän vielä synneissänsä paatunut mies, joka +julkeasti häväisee maat ja taivaat, se ei hän ole, hänen sielunsa +tuskallisna kamppailee. Siis katsahda alas ja aseta hänen sydämmensä +myrsky. Kuule rukoukseni taivasten ruhtinatar! (Soitto on taukonut) + +RACHEL. Canzio, mennäänkös kotia? + +CANZIO. Niin, kotia. (Menevät oikealle) + + + + +Toinen Näytös + + +(Avara, vanhanaikanen sali Canzion linnassa; perillä kaksi pylvästä, +joissa riippuu aatelivaakunoita; kolme ovea, yksi perillä ja yksi +kummallakin sivulla. Marcia istuu divaanilla. Palvelija tulee periltä.) + +PALVELIJA. Teitä, meidän huoneemme ylevä vieras, pyytää herrasväkeni +tulemaan seuraansa lystihuoneeseen alhaalla puistossamme. + +MARCIA. Ken on käskenyt sinun tulemaan? + +PALVELIJA. Herra Canzio; mutta se on myös naisten toivo. + +MARCIA. Suokoon herrasväkes anteeksi, että pyydän saada ollakseni +yksin. Saata takasin minulta se sana. (Palvelija menee) Hän on levoton, +ei menesty hän kauvan siinä, jossa ei nävy hänen silmiensä edessä +Marcian kuva. Hän lempii minua vimmatusti, ja minä olen selvästi +näyttänyt että seisoo sydämmeni hänelle avoinna; ja myrsky nousee, joka +korkealle kiertää kaiken tämän huoneen tomun. Ihanata! Hän kohta +julkisesti murtaa kahleensa tässä ja on mun kihlattuni, mun vankini, +mun vallassani ainiaan. Sitten, kuinka teen? Hän on rikas, hänellä on +linna ja avara kartano, ne kaikki muuttukoot kullaksi, ja me siirrymme +tästä ylitse valtameren idän mannermaalta ijankaikkiseksi pois. Tosin +olen jo Vincention temmellyspaikoilta kaukana, eikä kenkään tiedä, että +hän ja Flaminia olivat Albericus ja Marcia Parman kaupungista, eikä +myös, niin luulen, löydy näissä tienoissa niitä, jotka kerran ovat +katselleet Flaminiaa ryövärruhtinattaren puvussa, niin luulen, mutta +visseys on paras, ja rauhassapa tahdon nauttia uutta, harjallista +onneani. Niin olkoon toimintoni tässä huoneessa, ja onneton se, joka +tahtoo astua mun tielleni. (Claudio tulee, ja Marcia, nähtyänsä hänen, +vavahtaa äkisti, mutta seisoo pian huoletonna jälleen; myös Claudio +katselee häntä kummastuen) + +CLAUDIO. Vaimo, minä olen nähnyt teidän kerran. + +MARCIA. Kenties erehdytte. + +CLAUDIO. Se tapahtui elämän ja kuoleman rajalla. + +MARCIA. (Eriks.) Hän on tuntenut minun. (Ääneensä) Olkoon niin. + +CLAUDIO. Te elätte siis? + +MARCIA. Sen näette. + +CLAUDIO. Ja kutsutte itseänne nimellä...? + +MARCIA. Marcia; jaa, se on mun oikea nimeni. + +CLAUDIO. Kuinka olette joutunut tähän? + +MARCIA. Nääntyvänä pakolaisena metsistä. + +CLAUDIO. Mutta tietkäät, että tämä on sen miehen huone, jonka isän te +olette murhannut. + +MARCIA. Sen tiedän. Mutta miellyttääpä minuakin jotain kysyä teiltä. +Onko teillä yhtään syytä kiitokseen minua kohtaan? + +CLAUDIO. Henkeni edestä kiitän teitä. + +MARCIA. Siis toki jotain, luulen minä? + +CLAUDIO. Yksi on, jonka katson kalliimmaksi koko mailman kultaa, se on +puhdas omatunto, ja tämä antaa uskallusta miehen poveen; ja enpä +luulekkaan itseäni yhdeksi niistä, jotka pitävät kuoleman hirmuisimpana +kaikesta mi taitaa meitä kohdata täällä. Kuitenkin täytyy minun myöntää +että äänenne kerran, koska katkasi se rintani edestä surman keihään, +kaikui sanomattoman ihanasti mun korvissain. Olipa suloista päästä +kuoleman kidasta elämän valkeuteen takasin. + +MARCIA. Sitten kysyn teiltä vielä: tahdotteko sen kurjan lesken +onnettomuutta, joka näin teidän pelasti kuolemasta? + +CLAUDIO. Sitä en tahdo. + +MARCIA. Minä kiitän.--Mutta jotain vielä: Oletteko te mies ja oikea +ritari? + +CLAUDIO. Minä toivon niin. + +MARCIA. Vannokaat minulle pyhästi... + +CLAUDIO. Malttakaat: ennen vannomista tahdon kysyä teiltä yhtä ja +toista. + +MARCIA. Minä kerron teille kaikki. Tiedätteko mistä ja ken tämä +Vincentio oikeammiten oli? + +CLAUDIO. En, ja kaiketi ei tiedä sitä kenkään muu kuin te. + +MARCIA. Hän oli Albericus Parmasta ja minä hänen lemmittynsä Marcia. + +CLAUDIO. Mitä? Eivätkö paenneet he aina Berberiaan ylitse meren? + +MARCIA. Sen he tekivät, mutta palasit pian Italiaan takasin taas. + +CLAUDIO. Kummallista, jos vaan totta. + +MARCIA. Näin lähellä Parmaa olisi valheellani kovin lyhykäiset jäljet. +Kuulkaat minua. Vapauden voitosta uneksui lakkaamatta Albericuksen +tulinen mieli; minä rakastin häntä, ja yhteen sulivat meidän sielumme. +Kohotettiinpa viimein vapauden lippu, ja minä seurasin lemmittyäni +kapinan veriseen leikkiin, mutta helvetti toi vihamiehillemme voiton, +ja nytpä riemuitsivat ruhtinat ja heidän aatelinsa. Me syöstiin +vankeuteen, jossa kärsiimme hirmuisesti, mutta sieltäpä karkasimme +toki, karkasimme kuolemaantuomittuina ja pakenimme Berberian kuumaan +maahan. Mutta siellä oli ilma hietatuiskuva, pahteinen ja polttava, ja +myrkyllisnä puhalteli samumtuuli, ja me ikävöitsimme synnyinmaahan. +Aina kuvasteli muistossamme patria cara, pyhä Italia, sen puhdas, +hopeakimmeltävä ilma, sen laakeri- ja öljymetsät, sen Apeninein-vuoret, +sen äärettömän korkea taivas ja heleästi säteilevä aurinko. +Voimallisesti veti meitä puoleensa tämä kuva, sen ihastus voitti meidän +sydämmemme lopulta, ja me kirmasimme ylitse maiden ja merien Calabrian +vuorille, jossa hädän laki meille määräs ryövärin synkeän, veritahratun +leivän. Mutta jos kärsitte kuulla lausetta ylevämielinen ryöväri, niin +rohkenen sanoa, että senkaltaisia olimme. Eivätpä moiti meitä köyhät ja +turvattomat, vaan päinvastoin kiittävät meitä; sillä annoimmehan usein +heille saalistamme, jonka otimme rikkailta ja yleviltä. Niin kului +muutama levoton, murheellinen vuosi, kunnes kohtas meitä taivaan kosto, +surmasi Albericuksen ja hänen joukkonsa, mutta minut pelasti kohtalo +sekä sotamiesten painetiistä että armottoman lain kylmistä kahleista. +Ja sillon läksin vaeltamaan entistä kotoani kohden. + +CLAUDIO. Teidän onneksenne uskotaan te kuolleeksi, upponeeksi mereen. + +MARCIA. Teinpä ennen lähtöäni pienen, petollisen ilveen meren rannalla, +siitä riensin retkelleni. Ylitse vuorten ja laaksoin, halki pimeitten +metsin mä samosin kuin hurja vuorivuohi, nälässä, janossa ja +lakkaamatta pelkäin vankeuden tunkkasia seiniä. Tähänasti olen +pelastunut toki, ja tässä olen ja kerron teille elämäni tarinaa, niin +täynnä murhetta ja vimman kamppausta. + +CLAUDIO. Jotka eivät kuitenkaan suorita teidän hirveätä velkaanne, vaan +peloittavan rikoksellisena seisotte Jumalan ja ihmisten edessä. + +MARCIA. Mitä tahdotte siis minusta? Saattaa minua kahleisiin? + +CLAUDIO. Minä en tahdo pimittää teidän päiviänne jos vietätte ne +tästälähin säällisesti katuen entistä eloanne ja etsien taivaan armoo. + +MARCIA. Rauhallisna tahdon asua ja rakennella.--Mutta teiltä vaadin +pyhän valan, että kätkette kaikki mitä nähnyt olette omilla silmillänne +ja mitä olette kuullut mun huuliltani nyt, kätkette äänettömyyden +peitteen alle. Se vannokaat ritarikunnianne nimessä. + +CLAUDIO. Kunniani nimessä sen lupaan; ja mitä kerran lupaan, siitä en +poikkee vaihka katoisi tämä mailma. Mutta huomakaat toki: Te olette +tottunut katsomaan ihmishenkeä kovin turhaksi, ja taitaisitte nyt, +koska niin soveltuis, jollain keinolla temmasta mun povestani sen, +jonka kerran annoitte mun pitää, nyt koska kohtalonne on mun +vallassani. Tietkäät siis, että jos henkeni tai onneni pahaksi jotain +ilmauu teiltä, niin olenpa kohta vannotusta valastani vapaa. + +MARCIA. Uumoileva mies, vaihka sanoo hänen ulkomuotonsa toista. Mutta +eihän ole ihme keskustelossa ryövärnaisen kanssa.--Mutta joku lähestyy. +Minä riennän kammiooni. (Menee vasemmalle) + +CLAUDIO. (Yksin) Kaunis toki, aina kaunis, huolimatta kiukkuisesta +onnesta, tuhansista iskuista, joita hän sai ja itse antoi. Ihmeellinen +nainen! (Canzio tulee periltä) + +CANZIO. (Eriks.) En tahdo olla siellä enkä täällä, ei miellytä mua +päivän valo eikä huoneen siimes, mä mustimpana pahantekijänä käyskelen +Afroditen yrttitarhassa ja hengitän lemmenkukkasten tuoksuu. Mutta +kohta teen epäsääntöisyydestä lopun, kohta. Toki: kurja Rachel ja +Mariamne! Mutta kaunis Marcia, terve! (Huomaa Claudion) Claudioko +siinä? Hyvin, ettäs tulit, mun veljeni. Mutta kuinkahan on laitamme +nyt? + +CLAUDIO. Minä olen niinkuin ennenkin, mutta sinua, näen minä, vaivaa +sama mielen levottomuus vielä. Sun silmissäsi mikä tumma, humajaava +loimo! Tämä leikkaa sydäntäni, kurja Canzio. + +CANZIO. Ystäväni, totta sanoen, olenpa ollut noin yhden päivän ja +yöseen kovasti levoton, enkä löydä sydämmeni rauhaa. + +CLAUDIO. Ota sun filosofiasi esiin. + +CANZIO. Lukeissani ei seurakkaan aatos silmää. + +CLAUDIO. Mutta onhan sinulla kaksi parasta lohduttajaa täällä, +Rachelissas ja ylevässä Mariamnessas. Lähesty heitä ja anna sun +levottoman sielus vaipua heidän lempensä viileään, viattomuudenviileään +kukkaskohtuun. + +CANZIO. Kas siinä vasta neuvo! Lähestyä heitä, se on mulle sama kuin +kuulla ijäisen kadotukseni tuomion sen lempeän Jumalan ihanilta +huulilta. Oi kuinka tuskallista! + +CLAUDIO. Mitä aattelen tästä? + +CANZIO. Aattele mitä tahdot, mutta niin on laita. + +CLAUDIO. Jos niin on laita, ettei löydy sulle lohdutusta täällä, niin +turvaa sitten häneen, joka ei ketään heitä ulos. + +CANZIO. Sen tekisin, jos olisi kaikki niinkuin ennen, jos olisin +kyynelsilmänen lapsi. + +CLAUDIO. Olethan nyt yhtä hyvin kuin ennenkin meidän ijankaikkisen +isämme lapsi? Miksi et siis taitais paeta hänen luoksensa nyt niinkuin +lapsena ennen? + +CANZIO. Siitä yksinkertaisesta syystä ettei häntä ole.--Älä katso +puoleeni noin terävästi; sillä luulenpa, että sydämmesi syvyydessä +aattelet sinäkin samoin. + +CLAUDIO. Nyt erehdyt. + +CANZIO. Niin aattelen kuitenkin minä. + +CLAUDIO. Sinun mailmankatselmas on tehnyt jyrkän käännöksen. + +CANZIO. Miehenjärjen voimallinen valkeus on poistanut näköni edestä +kaikki haaveksemme tyhjät kangastukset. Mutta onhan tässä toki jotain +muuta kuin paljas tämä näkyvä. En taida kieltää, että löytyy luonnossa +ijankaikkinen ja aatteleva henki, jonka tuote on mailmankaikkisuuden +nerollinen teos. Kaikki on hän tehnyt ihmeellisen kunnokkaasti. Onhan, +esimerkiksi, tämä meidän maamme ja rakennukset ilmassa sen ympärillä +verraton konstilaitos. Niin, hän on viisas, hän on voimallinen, mutta +eipä katsahda hän kehenkään erittäisin isällisellä silmällä, vaan +kaikki olemme hänen ainiaaksi määrättyjen lakiensa vallassa.--Näin +uskon, mutta yhtä en taida uskoa, mun ystäväni: meidän sielumme +kuolemattomuutta. Tosin olis tämä ankara aije, ihmeteltävän korkea ja +kaunis. Elämämme täällä, joka kuitenkaan ei ole leikki-asia, sais +arvokkaamman, juhlaisemman muodon, ja kauvas siirtyisi meistä näiden +katovien päiviemme synkeä ikävyys, joka usein meitä tahtoo paineskella +alas. Olishan ihanata aina vartoa jotain tuollempana, ihanata unohtain, +taistellen ja toivoen astua mailmasta mailmaan, kirkkaammasta +kirkkaampaan ijankaikkisuuden perustalla. Tämä aije olis korkea, jos +niin olis, mutta vähän syvempi katsanto elämään ja luontoon kieltää +sen. + +CLAUDIO. Sinä myönnät, että kaikki, mitä tämä henki on tehnyt tässä +näkyvässä, sen on hän tehnyt ihmeellisen viisaasti ja kunnokkaasti; +miksi ei hän siis olis voinut rakennella yhtä viisaasti myös +henkimailmassansa, joka on hänen oikea kotonsa? Ystäväni, kuinka on nyt +logikis laita? Huomaa: Sinä myönnät hänen viisautensa ja voimansa niin +äärettömiksi, että ymmärrykses pyörtyy niitä tutkiessas ja kuitenkin +sanot sinä hänelle: »minä tiedän yhden aijeen, joka, käytettynä sinun +valtakunnassasi, olisi ihmeellisen ankara ja kaunis, mutta sinä et +olekkaan oivaltanut sitä». Niin sanot, pitäen itseäsi viisaampana +häntä. Mutta miksi, koska seisoi kaikki hänen vallassansa, ei olisi hän +toimittanut ainakin yhtä jalosti kuin se, jota aavistamme me? Miksi ei +tuhat kertaa jalommin vielä? Ole toki varmaa siitä, että niin on tehty. +Ja tiedä, että aavistusta, aijeesta niin suuresta ja ihmeteltävästä, ei +löytyisi meillä koskaan ilman vastaisuutta toisialla. Se kipenä +lahjoitettiin poveemme jo aikojen aamuna, se on luonnistanut maailman +juoksun, ja koska se viimein on syttynyt kirkkaaseen, valkasevaan +tuleen, sillon katokoon kernaasti tämä mailma. Mutta mihen olen +joutunut, minä narri, apinoitessani Danaidein askaretta?--Kas tässä +lähestyy mies, joka taitaa puollustaa sinun uskoas. + +CANZIO. Sen puollustajan hylkään. Niin uskoo hän, koska miellyttää +häntä uskoa niin. (Varro tulee oikealta) + +VARRO. Jumalan rauha teille, hyvät ystävät! (Ottaa Claudioa kädestä) +Ystäviähän ollaan, Claudio, vaihka vähän kinaillaankin tuolloin +tällöin? Eikös niin? + +CLAUDIO. Niin on. + +VARRO. Vallan niin! (Tarttuu Canzion olkapäähän) Poika! Kuinka on +laitas nyt? Oletko jo saanut hieman lystiä? + +CANZIO. Minä en tahdo lystäillä. + +VARRO. Tahdo! Mitä tahdot sinä sitten? Ripustella huulta? + +CANZIO. Se ei ole tapani. + +VARRO. Kyllä minä sinulle tavat näytän, minä. + +CANZIO. Miksi ravistelette olkaani? + +VARRO. Ravista minua sieltä ja ravista minua täältä, sinä kiusallinen +nallikka! (Kääntyy Claudioon päin) Mitäpä aattelisit sinä tuosta meidän +herrastamme, tuosta heleijan sankarista, joka seisoo ja tuijottelee +tuossa? + +CLAUDIO. Kaiketi askarruttaa hänen aivoansa kovin tärkeä asia. + +VARRO. Hoo, ei vaaraa siitä, luulen minä. Kapriisiä, paljaita +kapriisiä, mun ystäväni! + +CLAUDIO. Sitä en usko. + +VARRO. Olisivatko sitten neitoset, nuo tulisilmäset hälläkät Neapelissa +ympänneet pieniä perkeleitä hänen vereensä? + +CLAUDIO. Sitä en tiedä. + +VARRO. (Hiljemmällä äänellä) Millä keinolla vetäisimme hänestä tämän +salaisuuden ulos? + +CLAUDIO. Taidatteko avata hänen kielensä siteen? + +VARRO. Antakaat minun tuumiskella. (Eriks.) Malta: luulenpa keksiväni +keinon, oivallisen avaimen, jolla käymme hänen sydämmensä kammioon +sisään. Löytyyhän kellarissamme lekkeri kallista, kymmentenvuotista +viiniä. Nyt astukoon se esiin, antamaan nostetta ja mehua sieluillemme; +ja sydämmet aukenee. (Ääneensä) Kuulkaat minua, pojat! Onhan, peijakas +vie! Canziomme tullut kotia vastaleivottuna fänrikkinä, ja nyt on +vieraanamme hänen paras ystävänsä myös, siis on meillä moninkerroin +syytä yhteiseen, veljelliseen iloon ja riemuun. Mutta miksi seisomme +tässä murhemielin ja kuivin suin? Minä mahdan olla Turkkilainen ellen +kisko nyt ylös huoneemme vanhinta viiniä ja täytä kuohuvalla nesteellä +kolme huikeata klasia, kolme kertaa kolme, niin on meillä naisten +noitanummero. Sinä, Claudio, olet tosin usein kiusallisen kohtuullinen +mies; mutta ethän katso toki ylen yhtä klasia ilosten ystävien +piirissä? + +CLAUDIO. Sitä en tee. + +VARRO. Nyt kammariini linnamme toiseen päähän ja siellä ylistämme +killisilmästä Bacchusta. Tule, Canzio. + +CANZIO. Minä en huoli teidän viinistänne. + +VARRO. Mitä? Täytyykö minun uskoa, ettes tunne vielä ensinkään konstia? + +CANZIO. Niin paljon, että tiedän hyljätä sen. + +VARRO. Sinä tomppeli, sinä maitopartanen ja vauhko piltti, joka ei +uskalla käydä yhteen kaulusnappaukseen viinijumalan kilpakedolla. Tiedä +että pieni noste, viaton huimaus aivossamme on mielellemme terveellinen +tuulenpuuska, liionkin koska elämämme taivas näkyy meille harmaaksi. Ja +mitä sanovat runoniekat? + +CANZIO. Helvettiin kaikki juomalaulut ja runoniekat, jotka käyttelevät +lauluksi niin viheliäistä ainetta kuin tämä: veressämme myrkyn +vaikuttama, sairaloinen epäjärjestys ja häiriö, joka kalvaa elämämme +lankaa ja himmentää järkemme valon, tämä narrikuume, jossa puhumme ja +teemme hulluuksia, joita seuraa aina myöhä katumus. Ja kaikkea tätä +koristaa laulun lahjalla! Kuinka luonnotonta! + +VARRO. Kuulkast vaan, mikä siveyden saarnamies ja filosooffi etelästä! +Mutta tiedä, meidän jörömielinen Heraklit, että viinillä ja ilosella +hummauksella on historjallinen oikeus aina vedenpaisumuksesta +tähänpäivään asti. + +CANZIO. Niinkuin ilotytöillä ja portoillakin. + +VARRO. _Taciturnitas_. Enkö ole sun kuolleen isäs rakas veli? + +CANZIO. Omaisuus, joka ei juuri puhu rakkaudesta ja sovinnosta isääni +kohtaan. Se on asia, jonka historjallinen oikeus on kotosin aina +munsieur Kainin päivistä. + +VARRO. (Lyö jalkaansa) Kitas kiinni! + +CLAUDIO. Te näette, herra Varro, että hänen verensä on kovin +kiihoitettu. + +VARRO. Mikä peeveli vaivaa sinua? + +CANZIO. Yksi asia, joka on sitä luontoa, etten tarvitse kertoa sitä +teille. + +VARRO. Mene sitten helvettiin asioinesi; ennen katselen sinua siellä +kuin seurassamme maljan ääressä, sinä piikkisika. Nyt vasta juomme, +Claudio, juomme vihoissamme. Astukaat sisään. (Avaa hänelle oven +oikealle) + +CLAUDIO. Toivokaamme toki, että yhtyy hän pian hauskaan juominkiimme, +koska mielensä on hieman lauhtunut. (Menee oikealle) + +VARRO. Jääköön hän saakelin huomaan koko poika. (Katsoen taaksensa +ovelta) Canzio, Canzio! sinä olet ilkeästi pettänyt meidän toivomme, +koska et ensinkään käytä itseäsi niinkuin pitäis? Me varroimme iloa, +mutta toitpa huoneeseemme ristin ja murheen. Ja mikä on syy? Mikä on +syy? Mitähän soppaa olet keittänyt itsellesi ulkona mailmalla? +Krouvivelkojako? Eihän juuri näytä siltä. Mutta että olisit pahoin +takertunut Neapelin hamevaltakuntaan, sen pidän hyvin uskottavana +asiana. No no, sinä olet nuori ja veres kuohuu, ja annanpa sinulle +kernaasti anteeksi synnit niillä retkillä. Mutta meidän tulee aina +kavahtaa itsiämme huonoista maineista mailman korvissa, liionkin +kihlatun miehen, niinkuin sinä, miehen korkeasta ja ikivanhasta +suvusta, niinkuin sinä.--Niin, seiso siinä nyt hetki ja tuijottele ja +tule sitten ilosena seuraamme. (Menee) + +CANZIO. (Yksin) Minä en kärsi häntä, hän kääntelee mun mieltäni ja +samoin kaiken tämän mailman ankaruus. Yksi toki mun edessäni kirkkaana +loistaa: kauniin Marcian kuva. Hän mun joko nostaa taivasten iloon tahi +syöksee alas erinnyein pimeään luolaan. Mutta jos niin, jos rynkäisi +mun päälleni tämä kauhistava sisärkunta myrskyllä ja kiljunalla, niin +onhan omassa kädessäni päästin tästä kurjuudesta, ja kaikki on sitten +äänettömyys, tietämättömyys ja tyhjyys, rauha ijankaikkisesti.--Mutta +mitä haasteli Claudio? Hänen puheensa, niin tuntui minusta, iski +joteskin tarkasti naulaa kantaan, josta en tahdo voida riistoa itseäni +oikein irki entiseen vapauteeni taas. Mutta eihän todistanut mieheni +mitään, ei äyrin edestä, vaan poutapääskösenä kiiteli hän aatosten +tyhjässä ilmassa; mutta täällä on perusteena todellisuuden havainto ja +koe, ja siinä seison lujana. Yksinkertainen ja selvä on luonnon laki. +Minä elän täällä ajan, kaadun ja syötän sijaantulijaani, ja häntä ja +hänen jälkeistänsä kohtaa jatkaten aina sama onnenosa. Niin matelee +mailma ilman loppua eteenpäin; ja siinä on koko herraus, siinä on +ijankaikkinen elämä.--Niin aattelen minä, mutta toisin kylmä Mariamne; +emmehän sovi siis yhteen, meistä ei tulisi onnellista paria. Mutta +onnen meille kaikille tuottaa tämä muutos nyt. Minä erkanen sinusta ja +otan oikean kultasein, sinä pääset minusta ja valitset itselles sielusi +heimolaisen, ja niin on meillä kullakin paras ystävämme, ja noita saa +katsella päältä. Kaikki hyvin? No miksi tuumiskelen siis?--He +lähestyvät.--Tullut on toiminnon hetki! Nyt astun esiin myrskyn +vauhdilla ja puhallan tämän pahteisen ilman ympäriltämme pois. Nyt +tahon murtaa jään ja rynkätä ulos väljään mereen. (Rachel ja Mariamne +tulevat) + +MARIAMNE. Sinä läksit meistä kuin karkulainen. + +RACHEL. Miksi teit sinä niin, mun veljeni? + +MARIAMNE. (Eriks.) Nyt ei ole koskaan oikein laita. (Istuu divaanille +ja rupee tarkasti tähtäilemään Canzioo) + +RACHEL. (Lyö kätensä ympär Canzion kaulan ja painaa otsansa vasten +hänen rintaansa) Canzio, mun lapseni, minä kuolen tuskissani, elles suo +mulle sydämmes murheesta osaa. Sano mikä häiritsee sun henkesi rauhan, +kuiskaa se mun korvaani, sun pienen, vienon äitis korvaan, että taitaa +hän lohduttaa sinua. Ja ellei voi hän sitä, niin voi hän ainakin itkeä +sun rinnoillas; ja nämät kyyneleet eivät suinkaan enennä sun kuormaas, +ei, vaan huojentavat sen. Sano, kaunoinen Canzio. + +CANZIO. Jaa, minä olen nyt päättänyt aukasta teille poveni ja asettaa +etehenne salaisuuden, joka on saattanut minun teitä kohtaan niin +pimeäksi ja jyrkäksi. Pahoin olen tehnyt kohtaan olentoja niin lempeitä +ja hyviä kuin te. + +RACHEL. Olethan kiltti nyt. Mutta anna meille kiireesti tieto; sillä +tässä asiassa olen kovin utelias. + +CANZIO. Mutta lupaathan kuultella rauhallisna. + +RACHEL. Vallan rauhallisna. (Istuu Mariamnen viereen ja kallistaa +päänsä hänen helmaansa ja Mariamne lyö käsivartensa ympär hänen +povensa) Tässä lepään, kuultellen siivosti sun kertomustas. + +CANZIO. Mariamne, lupaathan sinäkin maltin tyynellä katsannolla +kuultella mitä sanon? + +MARIAMNE. Sen lupaan. + +CANZIO. Ja suot mun vakaasti tyhjentää poveni aina pohjaan asti? + +MARIAMNE. Sen teen. + +CANZIO. Ehkä saattaisinki sydämmesi vallattomasti paisumaan? + +MARIAMNE. Ole rauhassa. + +CANZIO. Oi Mariamne! minä tiedän sinun järkeväksi naiseksi ja toivon +huomaavasi, että teen nyt myöskin järkevästi minä. + +RACHEL. Sano pian. Miksi vaivaat meitä, sinä armoton veli, armoton +sulhanen? Minä makaan kuin tulisilla hiileillä, ja kuulen Mariamnen +sydämmen iskut. + +CANZIO. Mariamne, minä tiedän, että on sinulla Jumala, jota rukoilet, +palvelet ja kunnioitat. Noo, onhan tämä koreata. Sinulla on Jumala, +Jumalan-Äiti, autuitten riemuitseva joukko tuolla ametystein ja +krysoliitein kaupungissa, taivaan palmuvarjosessa salissa. Niin, onhan +ihanata uskoa näin. + +MARIAMNE. Etkö usko sinä samoin? + +CANZIO. En, Mariamne. Se oppi on minusta nyt ainoastaan lasten +tarinoita koska katsahtelen miehuuteni ijän korkuudesta. Kaikki on +katonut tyhjänä sumuna pois, mutta sitä selvempänä on minulla jäljellä +elämä ja luonto. + +RACHEL. Mitä uskallat sanoa? Sinä? Canzio? Olenko minä sinua opettanut +niin? Mitä uskallat sanoa? + +MARIAMNE. Enemmin on hänellä sanottavaa, paljon enemmin; mina ymmärrän +hänen tarkoituksensa. Mutta tee pian, mitäs teet. + +CANZIO. En ihmettele, ettäs ymmärrät, etteivät sovi meidän kohtalomme +yhteen, tiettyäsi kuinka eri suuntiin pyrkivät meidän sielut. + +MARIAMNE. Arvoitus on selitetty. Sinä annat minulle korin ja revit +rikki meidän liittomme. + +CANZIO. Jos tahdot niin kutsua askeleen, jonka otan meidän molempien +onneksi, ja tuumiskeltuani kauvan ja ankarasti. + +RACHEL. Taivaan Herra! Tämä ryövää minulta järjen! Malta mieles, +Canzio, Canzio! (Tahtoo nousta ylös, mutta Mariamne hallitsee häntä +väkisten helmassansa) + +MARIAMNE. Makaa rauhassa ja muista mitä lupasimme. + +RACHEL. Canzio! O, o, mun kultanen toivoni täällä! + +MARIAMNE. (Canziolle) Mitä tahdot sanoa vielä? + +CANZIO. Etten tahdo sun onnettomuuttas. + +MARIAMNE. Ja siitä mahdan olla sinulle kiitollinen. + +CANZIO. Minä tiesin tämän myrskyn. + +RACHEL. Mun ainoa, kultanen toivoni täällä! Voi, tuhannen kertaa voi! + +MARIAMNE. Minä rukoilen sinua, hillitse mieles! (Canziolle) Sallitko +mun kysyä, mikä sammutti näin äkisti sun lempesi mua kohtaan? + +CANZIO. Eräs toinen nainen, jota lemmin äärettömästi. + +RACHEL. Haa! + +MARIAMNE. Oivallisesti sanottu. Tämän totuuden edestä kiitän sinua +taas. Mutta sano minulle yhtä miehukkaasti eräs toinen totuus: Oletko +koskaan lempinyt minua, ehkä niin vakuutitkin vielä viimeisessä +kirjeessäs, joka hengitti paljasta helleyttä? + +CANZIO. Sinua olen lempinyt, mutta, ah! en tee sitä enään; sillä +sokeasti ampuu lemmen jumala. Aatteles, mikä järjettömyys minulta, +ottaa sinua vaimokseni vastoin sydämmeni taipumusta, ja mikä +järjettömyys sinulta ottaa vastaan lemmetöntä sydäntä. Sillonpa +hääpäivämme olisi ollut onnettomuutemme syntymäpäivä. + +MARIAMNE. Oikein, Canzio! + +CANZIO. Oi, älä virnistele!--Myös eräältä toiselta puolelta olisi tämä +liittomme tavallisuutta vastoin. Malta: sinä olet katsellut neljä +auringonkierrosta enemmin kuin minä. + +MARIAMNE. Sen tiesit koska tarjosit minulle kätes. + +CANZIO. Mutta huolekas sisär, liian varhain huolekas aviossäätyni +onnesta, johdatti lapsellista kättäni. Mitä ymmärsin minä? + +RACHEL. Hän kaartelee, soutelee kehnosti kauttarantain.--Mariamne +kalvea, kalvea! Kalvea kuin kuoleman enkeli! Saanko likistää sun +otsaas?--Kalvea kuin kuolema itse.--Laske mun käteni sun otsalles. + +MARIAMNE. Ole hiljaa, Rachel. + +RACHEL. Enhän tiedä mitä haastelen ja teen, koska seison vahtovassa, +jyrisevässä koskessa ja pyörtyen katselen kuinka rantojen metsät ja +vuoret siirtyy. Huu! (Peittää käsillään kasvonsa ja painaa päänsä +Mariamnen helmaan; Mariamne, nojaten otsaansa vasten kättänsä, +silittelee toisella kädellään Rachelin kiharia) + +CANZIO. (Eriks.) Minä tiesin tämän; ja nyt on se tehty. Vimman tielle +olen käynyt, polkeissani sydämmiä jalkojeni alla, mutta enhän taida +enään kääntyä takasin, ellen tee itseäni narriksi; en taida enkä tahdo. +Tehty on tehty.--Kas: uneksuen lepää hän ystävänsä helmassa, ja +uneksuen ystävän käsi leikitsee hänen vienon päänsä ympärillä. Tämä +kenties ravistelis poveani tuikeasti, ellei olisi nyt sisustani +terästetty. + +MARIAMNE. (Asettaa Rachelin istumaan ja nousee itse, pyhkäisten +otsaansa, kiivaasti seisomaan) Canzio, mitä olet tehnyt, mitä olet +tehnyt? Canzio! + +RACHEL. Onnettoman työn, joka toi pimeyden sieluillemme. Ah! mihen +käymme nyt harhailemaan, Mariamne? Mihen lähtisimme käsi kädessä +vaeltamaan ikävässä hämärässä tämän riutuvan päivän? Mitä aattelet, +Mariamne? + +MARIAMNE. En rukoilla häntä. + +RACHEL. Sano hänelle vielä yksi sana, viskase hänen rintaansa kipenä, +joka ehkä taitaisi syttyä liekiksi ja lämmittää hänen kylmää +sydäntänsä. + +MARIAMNE. Jää ijankaikkisesti hyvästi, Canzio! + +CANZIO. Ole onnellisempa kuin minä! + +RACHEL. Sen sanan, veljeni, sinä muistat kerran katkerasti. Mutta, +Mariamne, enpä toki tarkoittanut juuri niin. Ah, ei vielä, ei vielä! +Sinä et tahdo häntä rukoilla, mutta minä tahdon, teen sen tulisella +voimalla. (Lankee Canzion eteen polvilleen ja tarttuu hänen käteensä) +Canzio, älä kuoleta sun tuntos rauhaa, älä kuoleta sun uskollista +Mariamneas, älä kuoleta sun Rachelias, sitä kilttiä sisär-äitiäs, joka +kerran lauloi sulle kehtolaulun, lauloi enkeleistä lintuin-satamassa ja +kultasantasista teistä pyhien kaupunkiin. Muistatko? + +CANZIO. Nouse ylös, armas sisär, ja älä menettele sanoja hukkaan. + +RACHEL. En yhtään sanaa, en yhtä ainoata, vaan äänetönnä tahdon sinua +katsella, katsella lakkaamatta. Mariamne on sun sydämmes ystävä vielä. + +MARIAMNE. Ei koskaan enään. Mun arpani jo heitettiin ja minulla on +toinen ystävä. Auken eteheni, kluostarin portti, minä tahdon unohtaa +mailman ja palvella taivaan ylkää, jonka lempi ei sammu. Pois kauvas, +Canzion petollinen kuva, ja kiirehdi, katsantoni, korkeuteen päin, +jossa lemmen ruhtinas asuu! Häntä katselee jo sieluni silmä +kultapilvien keskellä tuolla. Siellä seisoo hän purpurahameessa, kasvot +aurinkona loistaa ja kirkas gloria piirittää hänen päänsä. Sinua +palvella tahdon enkä muistella kavalata mailmaa. Pois mielestäni miehen +haamu! Mä puhtaana vestaalina sun alttarillas valvelen rukouksen +liekkii. Auetkoon korkean muurin portti ja soikoon kaikuva kello! + +RACHEL. Soi, kello, mun hautauskelloni, soi! (Canzio nostaa ylös +Rachelin, joka, hänen ruvetessaan siihen, on istunut alas ja, +kallistaen päätänsä ja hymyten, ei ensinkään kohota itse ruumistansa +hänen nostaessaan) Väsynyt ja uninen lapsi sanotaan kovin raskaaksi. +Enkö ollut sinulle raskas nostaakses? + +CANZIO. Et. + +RACHEL. Mutta olenpa väsynyt ja unelias lapsi nyt. Toki: ennen +käymistäni maata, tahdon vielä lausua yhden sanan. Mutta, haa! tämä ei +olekkaan unen harhausta, vaan profeetallista houretta, koska astuu +kohtalomme pimeänä varjona katsantoni eteen; ja kuule mitä ennustan: Me +olimme onnelliset, mutta sinä meidän onnemme tapat; sinä itse olit +onnellinen, mutta itse sinä onnesi tapat ja samalla sen toisen ystäväs +onnen. Tunnonvaivain raivottaret komerostansa jo ovat teroittaneet +silmänsä sua kohtaan. Tänne karkavat he tuulenkierroksena, tuoden +muassaan taivaan peloittavan ukkosilman. Hävityksen henki riehuu, moni +paras, uskollinen ystäväs sun kauttasi käy surmaan, ja linnassamme +vallitsee viimein autio yö. Muista tämä: yksi rikos, kerran tehty, +vetää seurassansa legionat toisia, kuin aaltoja myrskyssä, kunnes +vaivumme pohjattomaan syvyyteen. Tämä muista myös: Meidän huonettamme +varten on taivaassa varolla nuoli, jonka tämä sinun murheentyös voi +johtaa päällemme alas. Synnit tässä himmentää isiemme muistot, tässä +riehuneet ovat viinijumalan ja Belialin juhlat ryskeiset, joissa +herjaus ja pilkka kohden korkeuden herraa on parastansa tehnyt. Ah! +meidän isämme miekastelon himo on kaatanut monen viattoman miehen. Ja +sinun suonissas, minä pelkään niin, kiehuu hänen hurjaa vertansa ja +hirmuvaltaista henkeänsä, joka pian saattaisi sun maksamaan hänen +velkojansa koston furieille. Muista kaikki tämä. Ja tarvittaisko tässä +isiemme velkoja? Onhan teoksessas tällä hetkellä jo kylliksi syytä +jumalten suurimpaan kostoon. + +CANZIO. Olisinko ensimäinen minä, joka on toiminut näin? Moni mies ja +vielä moni historjan uros on tehnyt samoin. Herkkules unohti +Dijaniransa koska näki hän Iolen ja Marcus Antonius eikö hylkännyt hän +Octavian Egyptin Kleopatran tähden? He heittivät lailliset vaimonsa, +minä ainoastaan kihlatun naisen. Koria on annettu ennenkin ja annetaan +aina, niinkauvan kuin ihmissydän voi lempiä. Niin on tehty; ja mitä ei +tehdä täällä lemmen tähden? Senkaltaisista töistä on itse jumalten +ansioluettelo armottoman suuri.--Hyvästi! Tehty on tehty, ja riehukoot +taivas ja maa! (Menee kiivaasti kohden perä-ovea, jonka kynnyksellä +Marcia tulee häntä vastaan. Canzio temmaa hänen syliinsä) Tuossa on +sydämmeni valittu! (Taluttaa häntä muutaman askelen ovelta esiin) +Vaimo, sano aatokses; sillä nyt on sydämmeni vapaa. Sano rohkeasti, +jalosti kuin jumala: Lemmitkö minua? + +MARCIA. Ijankaikkisesti! (Syleilevät; Rachel heittää itsensä kiljahtaen +divanille; Mariamne menee ulos periltä) + +CANZIO. Kohta, koska sun näin, syttyi sydämmeni tuleen. + +MARCIA. Polttavaan tuleen sydämmeni syttyi kohta, koska sun näin. + +CANZIO. Onneni on valmis! Ihanata! Taivaallista! + +RACHEL. (Tointuu ja nousee istumaan) Juoni! Yhteenkudottu, kehno juoni. +Minä tukehdun! (Katselee hetken Canzioo ja Marciaa) Siis tuleva kälyni? +»Terve, armoitettu!» sanoi enkeli Gabriel. + +MARCIA. Teidän tervehdyksenne ymmärrän ja hylkään. + +RACHEL. Miksi kolkutti rukoillen linnamme portille se, joka oli +linnanherran sydämmen herra? + +MARCIA. Niin lapsekkaasti lemmessä houraillaan. + +RACHEL. Morsian Barbariasta. + +CANZIO. Parman kaunis tytär! + +RACHEL. Morsian Barbariasta kuuluu enemmin romanttiselta. + +MARCIA. Fröökinä, kiittäkäät kohtaloonne, joka ei syösnyt teitä +polkeilemaan Afrikan polttavia vuoria, vaan antoi teille syntyissänne +komean linnan. + +RACHEL. Se linna on nyt teidän, mutta minun on avata mailma. + +CANZIO. Sisär, miksi haastelet niin? Onnes on sama kuin ennen. + +RACHEL. Avara mailma! Marcia, suokaat minulle vaellussauvanne, minä +tarvitsen sitä vuorostani nyt. En aio toki Afrikkaan, vaan Palestinan +maahan pilgrimmi sauva kädessä käy. Siellä, pyhän haudan partahalla, +tahtoo hän rukoilla, yöt ja päivät rukoilla sen kurjan ritarin syntein +edestä, joka kerran murhasi kahden immen sydämmet. Mutta taidammeko +moittia häntä? Ei, vaan lemmen jumalaa, mi sokeasti ampuu ja +joutsellansa ajelee miestä kuin vuorten kaurista, joka nuoli sydämmessä +rynkää kallion jyrkästä varmaan turmioonsa alas. Mutta kärsi, +ihmislapsi, lemmen hirmuvaltaa, kärsi, kanna hänen kahleitansa +nöyryydellä. (Nousee ylös) Mutta kirottu olkoon tämä kahle tässä ja +tämä liitto! Niin, valmiinapa kirous ja tuhonne jo tuijottelee esiin +hänen silmistänsä. Katso, Canzio, helvettiä, joka tämän naisen silmistä +ruiskuu ulos, helvettiä, joka kerran sinua polttaa. + +MARCIA. (Eriks.) Haa, mun sydämmeni riehuu! + +CANZIO. Vaiti, Rachel! Minä en tahtois osoittaa sua kohtaan vihaani, +Jumal' avita! sitä en tahtois. + +RACHEL. Mutta minä tahtoisin, että tapahtuisi niin; sillä +hunajamakeaksipa nyt tuntuu välillämme vihan katkera kiukku.--Mitä +lausuin äsken? Että tukehtuisin? Vale! Poveni paisuu ja nostaa minun +ylös korkeuden luhtiin, josta katselen sinua jalkojeni alla, sinua, +kurja morsiuskunta.--Toki ulos tästä, ulos, Rachel, hengittämään +kirkasta ilmaa! Ja eläköön elämä, maa ja korkeuden vahvuus meidän +ympärillä! Eihän ole meillä hätää maamme pallolla täällä, jossa +kaikkialta meitä syleilee autuitten sinertävä taivas. (Menee) + + + + +Kolmas Näytös + + +(Avoin paikka puistossa lähellä Canzion linnaa. Rachel tulee oikealta.) + +RACHEL. (Yksin) En ole häntä kironnut, sitä en ole tehnyt. Kuinka +taitaisin kirota sydämmeni kalleutta? Mutta sitä pimeyden voimaa, joka +sovaisnut on hänen näkönsä, minä kiroon, sitä eksyttävää ruohoa, jota +hän kaiketi on polkenut käydessänsä mailman saloissa. Harhailevana +miehenä hän astelee, ja siitä tämä pyörrytys, siitä ei tunne hän +kotoansa enään. Mutta minä tahdon silmistäsi poistaa suomukset ja +näyttää sinulle sen hirmuisen alhon, joka ammottaa sua vastaan. Sen +teen, ja Claudio, sun ystäväs, mua auttaa tässä äitin työssä, ja sinä +seisahdat.--Kallisti taidan vannoa, että tämä sun aiottu liittos +ainiaaksi hävittäis sun onnes; sillä eihän koskaan vielä aavistukseni +ääni ole haastellut niin korkeasti kuin nyt.--Noo, onpa tosin korea ja +hehkuva sun kultasi ulkonainen puku, ja eriskummallinen ihastus säihkyy +hänen katseestansa. Se meitä viehättää mutta poistaa meitä tykööltänsä +inhoittavan kylmästi taas. Tätä et huomaa sinä, kurja, sokea Canzio, et +huomaa basiliskan katsantoa, jonka takana kiehuu myrkky ja vimmattujen +himojen raivo. Tätä kiroon, vaan en sinua, mun veljeni; sinua +surkuttelen ja Mariamnen salaista tuskaa.--Mitä olet tehnyt? Mutta voi, +jos kaikki kääntyisi parhaaksi vielä! Minä toivon niin! (Varro ja +Claudio tulevat) + +VARRO. Missä hän on? Missä riivatun nallikka, joka rakensi tämän +rajuilman rauhalliseen huoneeseemme? Mutta nyt pitää myös sataman, +sataman sekä äitin sanoja että isän iskuja; rakeita pitää sataman, ja +hän kontii vielä edessämme, kalistellen hampaitansa. Missä on se meidän +nuoriherra? + +RACHEL. Hänestä en tiedä nyt, mutta hetki sitten kiirehti hän ulos, +puettuna miekkaan ja kappaan, niinkuin tarkoittaen pidemmälle, mutta +puistoon tähän pysäyi hän toki, käyskellen sinnen tännen. Ja juuri +äsken seisoi hän tuossa kunnaalla, katsahdellen Arnoon. + +VARRO. Ahaa! onpa poika niinkuin vähän levoton; niin niin, nyt tulkoon +löylyä kaikkialta. + +RACHEL. Varokkaasti kuitenkin; sillä vaimo, kaiken tämän murheellisen +häiriön syy, astelee edestakasin tuolla santasella käytävällä ei +kaukana tästä. + +VARRO. Peijakas häneen! Kuitenkin on hän kaunis tyttö, kaunis! Haa! +olisi nyt Varro kiharakoristettu nuorukainen, niin nousispa tästä +toinen polska. Ah! sillonpa me kaksi, Canzio ja minä, heti +paljastaisimme kirkkaat pamppumme ja: angard! Kaunis heilakka, mutta ei +auta. Ritari seisköön sanassansa, liionkin kihlattua neitoansa +kohtaan.--Mariamne parka! + +RACHEL. Hän menee kluostariin; se on luja päätöksensä. Siellä jynkässä +loukossansa tahtoo hän murehtia päivänsä päähän. Mutta minä, minä +vaivun hautahaani. + +VARRO. Sehän kaikista pahin. Sinua en tahdo kadottaa, kiipeen ennen +hirteen.--Rutto kimppuus, poika! Nuori ritari toimia näin? Mutta niinpä +on täällä lemmen hanskoissa nuori mies. Ja mitä ei tehdä korean tytön +tähden, tytön ja viinin? (Laulaa) + + »Medchen, vein und sang, + Trallalaa! + Medchen, vein und sang.» + +Nyt olen juuri parhaassa tuulessa kuranssamaan häntä, ja minäpä hänelle +opetan kavaljerin _mores_, opetanpa hänen tanssimaan, tanssimaan ihan +kohteliaasti takasin tämän tanssin ja oikein Kniggen fasonia mukaan. + +RACHEL. Mitä miestiskelet tästä asiasta, Claudio? + +CLAUDIO. Voin tuskin uskoa, että on hän tehnyt niin. + +RACHEL. Tosi kuitenkin.--Niin, mitä aattelet? + +CLAUDIO. Kaikki on sanottu lyhyesti: onnettomuuttansa vastaan vaihettaa +hän onnensa pois. + +RACHEL. Jaa, sen tiedän. + +CLAUDIO. Hän on myyty, sen tiedän. + +RACHEL. Voi, sinä sanot niin! Ehkä tunnet tämän naisen tarkemmin. +Kentiesi on hän jokin kamala pimeyden henkilö, peloittava, hirmuinen. + +CLAUDIO. Sama hän on miksi hän itsensä sanoo: Albericon leski Parmasta, +joka pakeni kerran miehensä kanssa Afrikkaan pyövelin kirveen alta. + +RACHEL. Eikö sama surma häntä uhkaa vieläkin, hänen palatessaan Parmaan +taas? + +CLAUDIO. Siitä vapahtaa hänet hiljan julistettu, yleinen anteeksanti. + +RACHEL. Mutta mitä aattelisin tästä vaimosta? Hänen haamussansa, vaihka +kaunis, on toki jotain, josta sieluni ammahtaa pois, siellä puhaltaa +mun päälleni kuuma, helvetillinen kylmyys. + +CLAUDIO. (Eriks.) Oikein näkee terävä silmäs, ja sun tuntees, +ihmeellisen hieno, ei erehdy millonkaan. + +VARRO. Salli, lapseni, että minunki joteskin mailmantuttava silmäni on +syventynyt tähän vaimoon. Siinä, Rachel, näet naisen, jolle luonto on +mitannut kauneutensa runsimmalla mitalla, ja jonka ruumiin hän on +varustanut sielulla niin rohkealla kuin tulinen rauta. Siinä, tyttöni, +on seikan selitys. Hän on voimakas ja kaunis. + +RACHEL. Mutta voima on usein pahuuden läheisin naapuri eikä juuri +ikävöitse lemmen yrttitarhaan, vaan menestyy, se raaka, vuorten +jyrkillä verisessä temmellyksessä petojen kanssa, katsahtain villisti. +Niin tämänkin naisen katsannosta käy ulos vihan tulta ja pahdetta, joka +kääntelee mun mieltäni ja saattaa sydämmeeni kammon. Mitä on hän +tehnyt? Kentiesi murhannut miehensä tai kyllästynyt häneen ja hänen +jättänyt, ja mielisi nyt naida kaksinkerroin. + +VARRO. Mitä hulluuksia! Höh! + +CLAUDIO. Albericus on kuollut, mutta kuitenkin tuo tämä yhdistys +Canzion surman. + +RACHEL. Voi veljeäni! + +CLAUDIO. (Eriks.) Marcia, sun mennyt elämäsi kerran ilmaistaan, jos +viivyttelet maassamme, ja sillon katkee Canzion elämänretki. (Ääneensä) +Oi! jos hän ehtii tämän hankkeensa perille, niin viimein häväistys ja +musta omatunto on hänen ainoa rikkautensa täällä ja loppunsa +viheliäinen itsemurha. + +RACHEL. Totta ennustettu. Mutta kuinka käymme nyt käsiin, häntä +estääksemme kaikesta tästä? + +CLAUDIO. Koettakaamme kaikki keinot, säästämättä viimeisiä voimia. + +RACHEL. Kaikki, kaikki tahdon tehdä mitä keksin ja voin. + +VARRO. Lyökäämme yhteen nämät kolme viisasta päätä ja puskekaamme +vastaan vimmatusti. + +CLAUDIO. Koettakaamme ensin korskeata naista kohtaan mitä taidamme +matkaansaattaa järkevillä sanoilla. Varro, tahdotteko käydä +lähettilääksemme? + +VARRO. Aijai! tämä on näpäkärsä asia naista kohtaan, vierastamme +kohtaan. + +CLAUDIO. Mutta sitä ei katso yleinen, todellinen hätä. + +VARRO. Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan! Ai! ei +yhtään ritarillisesti tehty. Mutta Rachelin onni vaatii tämän, ja +sillon vaikenee ritarikin povessani.--Minä saatan hänen tänne oikein +nuorenmiehen kohteliaalla tavalla. (Menee vasemmalle) + +CLAUDIO. Kuinka murheellista! Nytpä Mariamne kaiketi itkussa ja +huokauksissa oljentelee. + +RACHEL. En kyyneltä ole nähnyt hänen silmässänsä enkä kuullut häneltä +yhtä ainoata huokausta. Hän äsken seisoi tuon kallion rinteellä, seisoi +kauvan syvissä aatoksissa, tyyni ja äänetön: Viimein toki astui hän +käymään kohden kammioonsa ja hänen poskensa paloivat kuin valkea ja +silmiensä alla näkyi tuo hiestä kamala tuskan kiilto. + +CLAUDIO. Kurja Mariamne! (Varro ja Marcia tulevat vasemmalta) + +VARRO. Astu esiin ilman pelkoa, sinä kaunis daami. + +MARCIA. Mitä tahtoo minusta tämä arvoisa herrasväki? + +VARRO. Haastella kanssas hellästi ja kohteliaasti muutaman +hentomielisen sanan, sinä ylevä nainen. + +MARCIA. Tehkäät hyvin ja sanokaat pian. + +CLAUDIO. Sen teemme, iskien viipymättä asiaan, jonka kaiketi jo +mahdatte arvata. Tämä huone on muuttunut murheen leiriksi, joka muutos +on teidän, vaihka epätaiteinenki työnne; alussa ainakin epätaiteinen, +toivon minä. Tässä ystävälläni Canziolla oli kihlattu morsian, jolle +hän kerran oli vannonut ijankaikkisen lemmen, mutta nyt on hän +unohtanut valansa ja menettänyt ainiaksi neitosen elämänonnen. Tässä on +hänellä sisär, joka hellimpänä äitinä on häntä hoitanut ja kasvattanut, +viettänyt hänen tähtensä monen unettoman yön, mutta nyt on kiittämätön +lapsi unohtanut äitinsä ja menettänyt ainiaaksi hänen elämänsä onnen, +pimittänyt hänen sielunsa valon. Kaiken tämän hän teki, koska läheni +hän teitä mielensä eksyttävässä houreessa. Mutta tietkäät, koska +hourauksen purpurakimmellys hänen ympäriltänsä on haihtunut pois, +sillon seisoo hän hirmuisessa yössä, sillon heräyy omantunnon myrsky. +Sillon surua ja pimeyttä on hänestä leviivä kaikille, joilla on ollut +osaa hänen onnestansa. Niin on tapahtuva ellei tehdä kiireesti toisin +ja lievitetä takasin puoleksi sidottua solmua. Te ymmärrätte mitä +tarkoitan. Tehkäät siunauksen työ ja pelastakaat tämä huone, ja tästä +on teille itselle moninkertainen onni. Oi! pelastakaat tämä ennen +rauhallinen perhe, koska on se teidän voimassanne. + +MARCIA. Millä keinolla, mun herrani? + +CLAUDIO. Paetkaat tästä tietämättä tämän hurjan miehen ja valitkaat +itsellenne jokin suloinen kätkö, jossa elätte ajan tuonnemmas. Me +tahdomme teitä suojella ja suosia, tehdä tämän piilo-elonne niin +herttaiseksi kuin mahdollista. + +RACHEL. Sen lupaamme. + +VARRO. Pyhästi sen lupaamme, sinä herttainen. + +MARCIA. Huomakaat mitä tekisin, tehdessäni teidän tahdon. Häneltä +ryöväisin sydämmensä lemmityn ja syöksisin hänen iki-turmioon ja +siinähän olis valmiina meidän kaikkein tuho. Siis onnettomuutta, jota +aiotte poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin. + +CLAUDIO. Sydän ensin tosin riehuis, mutta viimein voittais järki. + +MARCIA. Mies haastelee kuin tomppeli elämän toiminnoissa, eikä tiedä, +että lempi myhäilee järjen päätteille täällä. + +CLAUDIO. Mutta järjen hylkäämistä lemmenki tiellä seuraa toki usein +katumuksen katkeruus. + +MARCIA. Alku makea, loppu katkera, niin onnettomasti lankesi täällä +sydämmen arpa. Juopua, juopua tahtoo sydän, huolimatta ahdingosta, joka +seuraa. Niin tekee juomari, niin lemmensankari ja niinpä vaimo, joka +uudistetut kerrat äitiksi päätyy. + +CLAUDIO. Pakoittakaat toki sydäntänne nyt; sitä rukoilemme hartaasti. +Paetkaat tästä! Me annamme teille rahaa ja luotettavan suojellusmiehen +tiellenne myötä. + +VARRO. Tässä, sinä korkeamielinen vaimo, on mies, aina valmis antamaan +hengensä ja verensä naisen tähden. _Sacramento!_ minä tahdon olla +teidän suojeleva ritarinne. + +MARCIA. Kiitoksia! mutta minulla on jo. + +VARRO. Ah! suokaat anteeksi. + +MARCIA. Kernaasti; sillä tahtonne oli hyvä. + +VARRO. Aina hyvä, aina hyvä naisia kohtaan. Niin, te Saronin ruusu, te +leikkasitte poikki ihan juuresta meidän keskustelemisen langan, veditte +jyrkän piirron meininkini eteen, mutta meininkini ei juuri ollukkaan +viskata lasta pesiveden kanssa ulos; ja Canzio on lapseni. (Eriks.) +Pidä hyvänäs kunnia vasten kunniaa, sinä lunttu. + +MARCIA. Sanoin sydämmeni aatoksen. + +RACHEL. Kuulkaat mitä rukoilemme, armas nainen, rukoilemme taivaan +nimessä! + +MARCIA. Ah, mun fröökinäni, kuinka lenseä on äänenne nyt. Mutta muutama +tunti sitten oli siinä joteskin sapen karheutta. Kuitenkin: mitä +rukoilette? + +RACHEL. Teitä heittämään tämän huoneen ja villityn miehen. Se tehkäät, +hyvä vaimo! + +MARCIA. Vähän toisin sanottu, kuuluu rukouksenne näin: Armas nainen, +tehkäät niin hyvin ja murhatkaat lempenne ja sydämmenne; se tehkäät +onneksi meille, hyvä vaimo. Mutta sanokaat: ken telkee edestänsä +taivaan oven, koska se kerran hänelle avettiin? + +RACHEL. Kentiesi hän, jolla on syytä peljätä tämän taivaan muuttuvan +kadotukseksi. + +MARCIA. Täällä mennään myös »suoraa tietä helvettiin», miksi ei siis +kaartain taivaan kirkkauden läpitse? + +VARRO. Tässä ei auta _concilium_, sen kuulemme. + +MARCIA. Ei auta. Mikä julkea vaatimus, pakoittaa minua viskasemaan +nektarmaljan huuliltani pois ja juomaan lammikon kylmää vettä! Mikä +julkeus! + +CLAUDIO. Jos tämä nektar on myrkyksi niin teille kuin meille. + +MARCIA. Niin kuolkaamme ja vaipukaamme kaikki rinnasin alas yhteiselle +sisärvuotehelle. Ihana, poetikas kuolema! + +VARRO. Haj djaj! + +CLAUDIO. Marcia, Albericon onneton leski, muistakaat! + +MARCIA. (Eriks.) Haa! ilman sinua, saattaisinpa nämät kiusaajani +rohkeammin tykööltäni pois. (Ääneensä) Herra Claudio, te tunsitte +Albericon ja tiedätte kovasta onnestamme yhtä ja toista; saanko sanoa +teille sanan? (Menee sivulle Claudion kanssa ja haastelee hiljemmällä +äänellä) Minä tunnen mihen likistätte. Mutta muistakaat valaanne. + +CLAUDIO. Olkaat toki myöntyväinen ja kuulkaat meitä. + +MARCIA. Kuulkaat minua te, pankaat visusti mieleenne tämä: Teidän +ystävänne on jo tarpeiksi takertunut kohtaloni piiriin, ja häpeäni, +kerran ilmoitettuna, pimittäisi myös hänen nimensä ja kunniansa. +Ryövärnaisen varjo, nostettuna ylös, lankeisi nyt hänen päällensä +kaiken kirouksensa kanssa, sortaisi hänen ijankaikkiseksi häväistyksen +loalla. Tehkäät kuinka mielitte. Jos tahdotte ystävällenne pahinta, +ilmaiskaat kaikki, jos tahdotte säästää hänen onneansa, pitäkäät +salassa kaikki ja suokaat meidän rauhassa solmea tämä liitto. Flaminiaa +ei tunne täällä vielä kenkään muu kuin Claudio, mutta pian poistuu +täältä kauvas niin Flaminia kuin Marcia Canzionsa kanssa ja Canzio on +onnellinen. (Claudio käyskelee perille mietiskellen.--Marcia kovemmalla +äänellä) Niin, herra, se on päätökseni, josta en järkähdy. + +VARRO. Arvoisa vieraamme kaukaiselta rannalta, kuulkaat pieni selitys: +En tahdo tappaa kenenkään naisen lempeä; se kauvas pois mun +ritaririnnastani. Mutta kiinteästi tahdon varjella nuoren ritarin +kunniaa, joka himmentyisi hänen pettäissänsä kalliin lupauksen, jonka +hän kerran antoi puhtaalle immellensä. + +MARCIA. Marcialle hän antoi kalliin lupauksen myös, ja tahdotte siis +häntä himmentämään kunniansa kaksinkerroin. Arvoisa ritari Arnon +rannalta, kuulkaat uudistettu lause: Onnettomuutta, jota tahdotte +poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin. + +VARRO. (Eriks.) Peeveli sinun kielees! (Ääneensä ja kääntyen kohden +Claudioo ja Rachelia) Ystävät, konferensimme loppukoon tähän. Me +rukoilimme turhaan. + +RACHEL. Turhaan: hävyttömiä kompasanoja saimme rukoustemme vastineeksi. +Mutta nyt, mikä äsken oli rukousta, se olkoon nyt kipenöitsevä uhkaus. +Kuule, ylpeä nainen: Et koskaan syleile miehenäsi Canzioomme, sen +lupaan lujasti minä. Minä olen hänen äitinsä ja sentähden tahtoo +sydämmeni haljeta, koska täytyy nähdä erään muukalaisen, +ympärkuleksivan akan astuvan esiin noin röyhkeästi, vaatien lastani +omaksensa, kaikeksensa. Mutta käänny ajoissa ympär ja pyhkäse koreasti +leukaas; sillä tässä on vastus, jota et siirrä. Kaikki, kaikki olkoon +menneeksi, kuin taidan vaan sulkea tämän pelin. Ellen muuton voi, niin +lähdenpä liehuvalla tukalla, paljainjaloin kirmasemaan ympär Italian +maata, _patria cara_, julistellen teillä ja kaduilla kirkuvalla äänellä +Canzion vintiötyötä. + +MARCIA. Hullut teljetään koreasti muurien sisään. (Canzio tulee +vasemmalta ja pysäyy matkanpäähän toisten huomaamatta) + +RACHEL. Vaiti, sinä kirottu, naimakipeä leski, muuton ajan sinun +portille! Tiedä, että minä olen tässä emäntä. + +MARCIA. Ei auta sittenkään. Miksi siis tämä ärhennys ja ärjy? + +CLAUDIO. Miksi! Ettäs kysyt. Vaimo, elles kiireesti riennä tästä +huoneesta pois, vaan pysäyt kiroustaakkoinesi tähän, niin oletpa +perkele. + +MARCIA. Mitä enemmin vielä? + +CLAUDIO. Paljon enemmin! (Canzio vetää miekkansa ja rynkää kohden +Claudioo) + +CANZIO. Kuole, sinä viheliäinen koira! + +RACHEL. (Kiljahtaen) Canzio! (Ryhtyy häneen) + +VARRO. Hiljaa, pojat! (Ryhtyy myös Canzioon. Tuima teiskaus) + +MARCIA. (Eriks.) Oi, olisi hän tällä hyökkäyksellä lävistänyt julman +Claudion! + +CANZIO. Hänen pitää kuoleman! + +RACHEL. Oi veljeni, veljeni! + +CANZIO. Kuoleman! + +VARRO. Poika! sanon minä. + +CANZIO. Hellitä, ukko! (Temmasee kätensä irki Varrolta, joka kaatuu ja +pudottaa hattunsa) + +RACHEL. Canzio! + +CLAUDIO. Päästäkäät hän, ja minä vannon, ettei pysty hänen miekkansa +tänne. Rachel, ole rippumatta hänen käsivarressansa. + +CANZIO. Pois, portto! (Rachel hellittää) + +RACHEL. Portto? Sanoitko niin? + +CANZIO. Niin luulen. + +RACHEL. Suokoon Jumala syntisi anteiksi kerran! Mitä sanoit? + +CANZIO. En muista. (Uhaaten) Claudio! (Claudio seisoo liikkumatta) + +VARRO. (Noustuansa ylös) Onko tämä mailma heittänyt kupperkeikkaa! Onko +kaikki nurinniskoin, sekamelskassa! Haa! sinä kiukkuinen pedon penikka, +mitäs teit? Olethan jo täyskarvanen peto. No no, enpä vaadikkaan sinua +kunnioittamaan tätä flinttusta, (Taputtaa päätänsä) sitä en vaadi, +mutta muista äitiäs tuossa ja kauhistu, jos peto kauhistua voi. (Panee +hatun päähänsä) + +RACHEL. Peitä, kätke, pimeys, mitä hän sanoi. Minä tahdon unohtaa sen +sanan; unohtaa, unohtaa, unohtaa! + +CANZIO. Claudio, sinä olet minua herjannut, herjannut morsiantani +Marciaa. + +MARCIA. Minä olen muukalainen, ketä tarvitsee heidän peljätä, ellei +puollusta minua hän, jonka huomaan annoin sydämmeni? Canzio, oletko +mies? (Menee) + +CANZIO. (Kohottaa miekkansa ilmaan) Sen tahdon näyttää! Kuolema ja +kirous, sinä olet minua herjannut, Claudio! + +CLAUDIO. Tarkoittaen onneas. Tahtoisinpa siirtää povestasi pois tuon +kavalan, vaarallisen kärmeen. + +CANZIO. Menköön henges, sinä konna! + +RACHEL. Suuri Jumala! (Canzio uhkaa miekallansa Claudioo, joka seisoo +yhä liikkumatta ja katselee tyyneesti Canzioo) + +CANZIO. Sinä olet loukannut mun kauniin Marciani! + +VARRO. Sinä olet loukannut mun ihanaisen Rachelini, minä manaan sinun +ulos, manaan sinun veriseen taisteloon. + +CANZIO. Pois tästä te ja Rachelinne samoin. + +VARRO. Vintiö, minä manaan sinun ulos! + +CANZIO. Minä manaan teidän pois! Tässä on minulla suoritettavana kiire +asia tämän ystäväni kanssa. + +VARRO. Oikein! Minä ymmärrän, ja toivon tapahtuvan niin. Vaadi ulos +häntä koreasti, poikaiseni, ja Claudio käy puolestamme taisteloon, +Italian kunnokkain miekkailija kamppailee mun Rachelini tähden. +Ihanata! + +RACHEL. Siihen on Claudio liian järkevä ja vakaa. + +VARRO. Ei; astukoon hän miehenämme tanterelle. Mutta me lähtekäämme +tästä tieheemme. Tule, lapseni. + +RACHEL. Sallikaat minun olla. Minä tuskin käsitän mitä on tapahtunut. + +VARRO. Ja hän on kyllä käsitellyt meitä. Käy pois sun ruman veljes +näkyvistä. (Menee) + +RACHEL. (Eriks.) Mihen astelisin, koska toivo on mennyt? Mariamne, +sinun murheelliseen helmaas rientää murheellinen Rachel. (Menee) + +CLAUDIO. Ystäväni, muista: tämä ei pääty koskaan hyvin; ilkivallan +kylvöä seuraa katumuksen niitto. Mutta ole sillon moittimatta +sallimuksen kättä. (Menee) + +CANZIO. (Huomaamatta Claudion lähtöä) Marcia! sä vihasi tulessa seisoit +kauniina kuin Jumala. Sun tahdon sydämmeni omaksi, vaihka vartoisi mua +tuhansittain ijankaikkisuuksia, valmiina mun sieluani kerran loppumatta +paistamaan. Sun tähtes uhkaillen mä astuisin vaihka vastoin koko +mailmaa, ja hän, joka tahtoo leikata sun kunniaas, hän kuolemalla +kuolkoon. Claudio, käykäämme nyt vastuksiin rinta vasten rintaa +leimahtelevilla miekoilla. Claudio! (Katsahtaa ympärillensä) Oletko +mennyt? Mennyt olet, mutta halaanpa joutua yhteen kanssas pian taas; +sillä povessani riehuu koston jano.--Giovanni, kiirehdi tänne! +Giovanni! Mies, enkö nähnyt sinua tuolla tammien juurilla?--Claudio, +sinä mun impeäni, säteilevä niinkuin aurinko, olet kironnut, häväisnyt, +ja tämähän polttaa mun sydäntäni.--Giovanni! (Giovanni tulee) + +GIOVANNI. Mitä tahtoo herrani? + +CANZIO. Viimein toki tässä.--Mutta kuinka kuluu ijankaikkinen aika? + +GIOVANNI. Kohta ehdostaa. + +CANZIO. Ehdostakoon jumalten hämäränaikaan!--Missä on ystäväni Claudio? + +GIOVANNI. Hän on jättänyt linnamme. + +CANZIO. Samoin teen myös minä ja heitän vieraamme sinun uskolliseen +suojaas. Sano Marcialle, että palaan aamun tullessa, ja katso ettei +hänelle pahoin käy. + +GIOVANNI. Tahdon olla hänen tarkka vartijansa. + +CANZIO. Sinun uskollisuutesi on tunnettu.--Mutta varro! Yksi toimi +tehtävä nyt kohta. (Ottaa päiväkirjansa taskustaan ja kirjoittaa +plyijyspännällä. Erikseen ja kirjoittaen) Claudio! Oletko oikea ritari, +niin käy mua vastaan miekkoines ja kumppanines Arnon rannalla koska +huomispäivä valkenee. Sinä muistat paikan, jossa, tullessani Neapelista +ensiksi kohtasimme toinentoisemme. Siinä iskekäämme yhteen niinkuin +todelliset sankarit. Mutta tiedä, elles huoli tästä sanastani, vaan +saatat minun odottamaan turhaan, niin tahdonpa olla sinun kiusanhenges, +sinun perkelees, kunnes viimein miekkasi lentää ulos huotrastansa. +Canzio.--(Sieppaa irti lehden, tekee sen kirjeeksi, jonka hän antaa +Giovannille) Saata viipymättä tämä kirje Claudiolle. Sisältö ei +tarvitse koskea sinuun. + +GIOVANNI. Siitä olkaat huoletonna vaihka löytyisi siellä tuomiopäivän +suuri salaisuus. + +CANZIO. Mene! (Giovanni menee.--Canzio yksin) Siis olen nyt ottelossa +kaikkein kanssa, kaikkein, mutta kallis on myös hinta, jonka tähden +kamppailen, ja paljosta luovun. Mariamnen jätin, isäni veljen potkasin +tykööltäni pois, vihani myrkyllä karkoitin Rachelin sydämmen kauvas, ja +huomenna käyvät ristiin Claudion ja Canzion miekat. Miekkailemisen +konstissa hän tosin on mestari, ympärmainittu tämän kuntonsa tähden, +mutta kehnompia siinä juonessa en ole juuri minäkään, vaan olinpa +ensimäinen florettiniekka Neapelin nuorten sotilaskukkoin joukossa. +Mutta yhtäkaikki, hän olkoon kunnokas tai tomppeli; olisinhan +viheliäinen pelkuri minä, jos ainoastaan luottaissani mieheni +heikkouteen, uskaltaisin käydä rinnustukseen hänen kanssansa. Hän +olkoon taidossansa mahtava kuin pyhä Yrjänä itse; minä rynkään päin.-- +Nyt ystäväni Giottin luoksi, siellä vietän yöni, uneksuen kauniista +Marciasta, jonka tähden huomisaamun punertaissa Arnon rannalla +miekkaani välkyttelen. (Menee vasemmalle. Rachel ja Mariamne tulevat +oikealta) + +RACHEL. Canzio! Ei, häntä ei ole tässä enään. + +MARIAMNE. Turhaan teet sinä työtä ohjaaksesi häntä näin himojensa +virran vallassa. Mahdotonta! Nyt kiitää hän vaan eteenpäin, kunnes joko +nielee hänen tuima kurimus tai ehtii hän toivotun rannan. + +RACHEL. Kadotuksen kurimus hänen nielee, ellen telje hänen tietänsä. + +MARIAMNE. Sitä et voi hänen riehetessaan näin hurjasti. + +RACHEL. Onpa hän muuttunut. Hän, joka ennen oli sievä ja kaino +nuorukainen, hän raivoo nyt kuin rutto, luoden ympärillensä murhetta ja +valitusta. Hän tahraa kielensä lauseilla, jotka jäädyttävällä +väristyksellä kohottavat hiuksemme pystyyn. Mitä sanoi hän? Miksi +kutsui hän minun? Oi, etten taida unohtaa sanaa, joka muistossani +lakkaamatta huutaa! Oi, etten tiennyt sulkea korviani, koska aukenivat +hänen ihanat huulensa tähän sanaan, joka aivoani pyörryttää ja saattaa +minun oksentamaan sydämmeni ulos! + +MARIAMNE. Mutta mitä lausui hänelle hänen ystävänsä Claudio? + +RACHEL. Ah, kuinka halpa itserakkauteni sai hävetä! Sinä muistat mitä +heikkoudessani Canzioo kohtaan ilmasin sulle kerran. Sanoinpa, että +häntä kernaasti katselin Claudion rinnalla, jonka julmuus turhassa +mielessäni korotti Canzion kauneutta moninkerroin. Minä narri, narri! +sainpa hävetä nyt. Kuin sankarten sankari, kuin uros taivaasta, niin +seisoi Claudio, seisoi tyyneesti, säälien ja armotellen katsahtain +Canzioon, joka riehui hänen edessänsä kalvea kuin kauhistus, riehui +vihan hengen vääntämillä kasvoilla. Julma hän oli ja hirmuinen, mutta +kirkas majesteeti Claudion silmistä säteili ulos, ja ah, kuinka kaunis +hän oli!--Mutta kaunis on Canziokin vielä, koska katumus ja sovinto on +viimein tehnyt hänessä työnsä. Niin, luulenpa että katumuksen +ahdingossa hän jo käyskelee puistossamme, eikä saavuta rauhaa. Varro +minua hetki, minä riennän hänelle lahjoittamaan anteeksantamuksein. Hän +käyskelee sinnen, hän käyskelee tännen ja rakentaa pian hautansa Arnon +helmaan. (Menee vasemmalle) + +MARIAMNE. (Yksin) Kuinka lapsekas! Tai olisiko jo järkesi hairahtunut? +Mutta enhän kuitenkaan ihmettele, ettäs levotonna tuskittelet, koska +muistelen kuinka sydämmesi hänen tähtensä helleydestä paloi. Sinä et +taida häntä unohtaa, mutta ylistetty olkoon korkeuden ruhtinas, että +kelmenee hänen kuvansa Mariamnen muistosta, ja rauhan teemme kohtalo ja +minä. Tosin taistelin sodan vaikean ja väkivaltaisen; sillä hän oli mun +lemmittyni. Ankara oli kapina niinkuin autiolla merellä koska kaikki +tuulet yhteenrynkää ja laineet korkealle kuohuu, niinpä tässä sydämmeni +kuumat laineet mun sieluni tahtoivat upottaa. Mutta ylös pimeydestä, +myrskystä ja häiriöstä mä katsahdin ijankaikkiseen aamutähteen, enkä +vaipunut vaan kohosin, ja kauvas jäivät jyrisevät laineet jalkojeni +alle. Armos minua nosti, sinä ijankaikkinen, ja nyt seison rauhan +vuorella mailman hälinästä korkealla, ja ympärilläni hymyilee äänetön, +pyhästi tuoksuva myrttimetsä ja hämärsalaisesta hekumasta poveni hehkuu +ja voimallisesti kohoo. Niin on nyt elämäni päivä. Mihen vertaan sen? +Se on juhlapäivän tyyni, himmeä ilta kaukana, metsäsellä +hyvänhajuisella vuorella, jossa haudan hiljaisuus hengittää; mutta +lännen reunalla väikkyy tulinen punerrus, ennustaen uutta päivää, joka +illaksi ei käy.--Hetkeni on lyönyt, ja kaikki tahdon uhrata sun +kunniakses, Kaikkivaltias. Ah, että kurja ihmislapsi täällä, tämä +mateleva mato, uskaltaa kieltää sinun vallitsevan korkeutes istuimella! +Mutta häväisijän runnot sinä viimein voimasi vasamalla. Iske alas, iske +alas, sun kaikki polttava nuoles ja näytä, että sinä yksin olet mailman +johtomies ja herra! (Rachelin laulu kuuluu metsästä) Miksi laulaa hän? +(Marcia tulee oikealta) + +MARCIA. Jumalan rauha, sinä jalo neito! Kuinka käy leikki? + +MARIAMNE. Mitä tarkoitatte? + +MARCIA. Leikkiä, jossa yksi on säkki ja toinen suu. Hoo, te käytätte +ukkostanne hyvin. + +MARIAMNE. Vaimo, välttäkäämme olemasta toinentoisellemme vaivaksi. +(Eriks.) Tämä oli Rachelin ääni; mutta onko hänellä syytä laulaa näin +ilosesti? Minä kiirehdin hänen luoksensa. (Menee vasemmalle) + +MARCIA. (Yksin) Korskeus vastaan korskeutta. Jaa, tässä on tulta, tässä +on tuulta mun ympärilläni, mutta lujana käyskelen ja varron mitä +tuleman pitää. Ja nyt tulee joko onni armas tahi kaatumus jyrkkä. +(Gregorio tulee oikealta) Mikä kiiru sinulla, poika ja miksi katsahdat +niin villisti ja vihanterävästi? Ketä etsit? + +GREGORIO. Yhtä miestä! + +MARCIA. Ja tämä mies on sytyttänyt vihas? + +GREGORIO. Häntä vihaan aina kuolemaan asti. + +MARCIA. Ken on sitten tämä onneton mies? Sano, poikaisein. Luulenpa +tuntevamme toinentoisemme sitten eilistä iltaa, koska ostin sinulta +marjoja tuolla vuorella. + +GREGORIO. Ja maksoitte marjani hyvin. Mutta nyt en mieli juuri +kiitellä, toista palaa mielessäni. + +MARCIA. Olethan herra Claudion palvelija? + +GREGORIO. Olen ollut, mutta tänäpän otan hänestä eron ja oikein +kuumalla kädellä. Oi kirous! + +MARCIA. Tämä ei ennusta hyvää. Sinä hengität tulta ja liekkiä, ja +povessasi näen kamalasti kiiltävän tikarin. + +GREGORIO. Ken taitaa minua kieltää kantamasta sitä? Olkoon se siellä +ketä varten hyväänsä. + +MARCIA. Miksi haastelet kanssani peitellen hänestä? Minä huomaan nyt, +että kohden Claudioo on vihasi teroitettu, kohden miestä, jota minäkin +vihaan sydämmeni pohjasta ja jolle olen velkaa verisen koston. + +GREGORIO. Hahaa! siis taidamme ottaa toinentoistamme kädestä ja rynkätä +päisin yhdessä. + +MARCIA. Kaiketi on minulla syytä vielä enemmin kuin sinulla vihata sun +herraas. Mutta kuinka nosti hän sun kostos himon? + +GREGORIO. Vimmatulla tavalla. Minä tahdon kostaa vaihka henkeni +hinnalla, vaihka hinnalla tuhannen hengen! Piestä minua oman morsiameni +kasvoin edessä! (Marcia pyrskähtää nauruun) Te nauratte! + +MARCIA. Kuullessani, että on sinulla morsian vaihkas olet vielä niin +nuori. + +GREGORIO. Me olemme salaisesti kihlatut. Mutta surma ja hävitys! enhän +kehtaa enään lähestyä häntä; niin inhoittavasti pieksi minua hänen +edessänsä kirottu Claudio, tämä orangutangein kuningas. Kaikin vähin +taidan häntä lähestyä ennenkuin olen kostanut miehen, joka minua +pilkkasi niin häijysti. + +MARCIA. Miksi tahtoi hän rangaista sinua? + +GREGORIO. Tämä totinen maisteri sanoo tahtovansa opettaa haastelemaan +minua totta. Totta, totta! Niinmar! Mikä on totuus? Kuinka hyväänsä: +hävyttömästi nuorukaista kohdeltiin, ja sentähden tahdon kostaa, kostaa +verisesti. Voi! varroinpa jo, kurja, kauvan häntä tien käännöksessä +tuolla, lymyssä kuin nälkänen partti, mutta uhriani ei kuulunut täältä +milloinkaan. Kihelöitsevä poveni ei kuitenkaan antanut minulle +kauvemmin rauhaa, vaan pakoitti mua etsimään karhuani täältä. Missä +ollee hän? + +MARCIA. Ole rauhassa, poikani. (Eriks.) Hän on mulle sovelias ase +poistamaan elosta Claudion, jonka lujuutta nyt epäilen kovin koska näin +voimakkaasti ponnistetaan. Mutta tuskinpa hän onnistuisi, jos näin +tyhmänrohkeasti hän karkaisi esiin. (Ääneensä) Poika, minä sanoin, että +vihaan sun herraas, ja sanon vielä, että katsoisin parhaaksi jos tämän +miehen sydänveri kylmenis; sillä hän seisoo mun suloisimman toivoni +tiellä. Tiedä, sorrettu nuorukainen: hän tahtoo temmasta minulta mun +rakkaani, mun kauniin Canzioni, tämän linnan herran, yllytettynä siihen +tuon virnakan, tuon hyljätyn Mariamnen kyyneleiltä. Ja minä pelkään +hänen menestyvän hankkeessansa; sillä Canzio pitää häntä lujempana, +jalompana ystävänä kuin hän on ansaitseva pidettää. Siis on minulla +syytä toivoa tämän miehen kuolemata. Täytä tarkoitukses, poika, ja +saata hän päiviltä pois, mutta varokkaammin ja toisella tavalla kuin on +aikomukses nyt. Muista, että hän on miekastelija, jonka silmä on tarkka +itsevarjellukseen. + +GREGORIO. Antakaat parempa keino ja minä olen valmis. + +MARCIA. (Antaa hänelle pienen pullon) Saata niin, että nielee hän tämän +pullon sisällön, ja hän on tyytyväinen ainiaan. + +GREGORIO. Sen nielköön hän huomenna aamujuomassansa. Hyvä! jos +tavaranne vaan tappaa. + +MARCIA. Tappaa varmaan, ainakin mentyää kolmen, neljän tunnin. + +GREGORIO. Oivallista! Sitten ei hän näe enään huomista puolipäivän +aurinkoa. + +MARCIA. Saata niin, ja ole huoletonna tulevista päivistäs, kun minä +vaan kerran olen tämän linnan emäntä. + +GREGORIO. Sen lupauksen edestä kiitän teitä, ja lupaan, että pian +kuulette kuolon sanoman hyvin mieluisan. (Menee oikealle. Pimii +illaksi) + +MARCIA. (Yksin) Yhtäkaikki; yksi mitta enemmin tai vähemmin +verivirrassa, joka höyryen mun ympärilläni kiertoilee kuin maan viilun +ympärillä Okeanoksen öinen virta. Ylös nousevat mustanpunertavat usmat, +mailma yöksi pimentyy ja perille mun kiirehtiä täytyy ennenkuin on +myöhän. Mä juoksen halki avaran aavikon kohden taivaan synkeätä reunaa. +Mä hyppään, hameliepeheni huminalla liehuu, koska kuuma helvetti mun +jäljessäni huohottaa, huohottaa kuin koira, joka lakkaamatta juoksi. +Mutta rikkaus ja kulta ja aviosvuoteeni ilot kauniin Canzioni kanssa +olkoon se salamanderinpuku, joka ajan vielä kestää tämän mustan koiran +hengitystä vastaan. Marcia, sä löydät aavan santameren keskeltä ihanan, +kalpean Ammoniumin saaren, jossa Hymenin temppeli seisoo. (Menee +vasemmalle.--Mariamne tulee, taluttaen Rachelia, joka on mieletön) + +MARIAMNE. Seuraa minua, Rachel, minä rukoilen. + +RACHEL. Mitä tahdot minusta? + +MARIAMNE. Tule kanssani kotia. + +RACHEL. Kotia? Minulla ei ole enään kotoa. + +MARIAMNE. Miksi haastelet lapsekkaita? Seuraa minua kiltisti ja älä ole +itsepäinen. Rientäkäämme ennen pimeyttä. + +RACHEL. Pimeys on meistä kaukana. Kuule: Koska istuin Arnon rannalla ja +laulelin.-- + +MARIAMNE. Mitä tapahtui sillon? + +RACHEL. Sillon kaunis tyttö Arnon rannalla lauleli. + +MARIAMNE. Tule nyt, mun armas sisäreni! + +RACHEL. En tule, en tule, en tule! + +MARIAMNE. Oi Jumala! tämä murheen päivä on siis pimittänyt hänen +järkensä. + +RACHEL. Ei yhtään pimeyttä, sen huomaat, koskas kuulet mitä tapahtui +istuissani Arnon rannalla. Nousi äkisti mun povestani valkeus +ihmeellisen heleä ja hieno, niinkuin nousee uusi autuuden aika. Mutta +se nousi koillisesta, hohtaen kuin tuhannen taivaan kaarta; sieltä +välähti se lounaiseen, väikkyi kauvan sinnen tännen, vavahdellen +oikealle, vavahdellen vasemmalle kunnes seisahti se viimein ja rupesi +hymyilemään hopeakirkkahaana. Tämä oli valkeus, joka povestani paistoi +ylös pyhille kulmilleni, paistoi kiharieni iloseen yöhön, että +kimeltävässä loisteessa uiskenteli nuoren immen pää, ja hän lauloi +aamulaulun. + +MARIAMNE. Rachel, annas tännen tämä pääs. (Painaa Rachelin otsan vasten +rintaansa) Ummista nyt silmäs ja koeta aatella kuinka on sun oikea +laitas. + +RACHEL. Sen sanon kohta, (Nostaa jalosti päänsä ylös) sanon, kohottaen +otsani korkealle. Minä olen impi, puhdas impi. Mutta kuulitko mitä hän +sanoi? + +MARIAMNE. En kuullut. + +RACHEL. Hyvä! + +MARIAMNE. Mitä sanoi hän? + +RACHEL. Kysyitkö? + +MARIAMNE. Kysyin. + +RACHEL. Saitko tiedon? + +MARIAMNE. En. + +RACHEL. Hyvä! Kaikki peittäköön pimeys ja yö. Mutta kylmästi puheltaa +yöseen tuuli ja vahterjat huokailee. + +MARIAMNE. Sentähden lähtekäämme. + +RACHEL. Mihen lähtisimme? + +MARIAMNE. Kotolinnaas, joka seisoo edessämme tuossa. + +RACHEL. Linnan porttia vartijoitsee traakit, peikot, kyöpelit ja +menninkäiset, katsahtaen hirmuisesti tännen. Nyt he kurottavat tuliset +kielensä mua kohtaan ja tahtovat mun niellä, raukan, kuin kärme pienen +sirkan kitaansa temmasee. (Pimeä yö) + +MARIAMNE. Rachel, Rachel, sä uneksut vaan. + +RACHEL. Kaiken mailman ja mustan syvyyden kiukkuinen viha on mun +piirittänyt ja kaukana, kaukana, on äitin-armo. (Kovalla äänellä) Mutta +armahtakaat toki! Armoa, armoa ja laupeutta Jumalan rikkauden tähden, +armoa! + +MARIAMNE. Hurja Rachel! Ah! mitä pitää minun tekemän? Huutaman apua +tänne. + +RACHEL. Ole huutamatta. Minä tahdon ummistaa silmäni. (Ottaa käsillään +päästänsä) Se on totta: nyt ei ole oikein nuoren neitosen laita. +Mariamne, mitä sanot? + +MARIAMNE. Sinä uneksut, mutta heitä jo uneksuminen pois ja heräy, oi, +heräy! + +RACHEL. Niin, nyt heräyn pitkästä, murheisesta unesta. Uneksuinpa, että +Canzio oli jo kasvanut suureksi, lähtenyt etäiseen kaupunkiin, ja minun +saavutti kuolettava kaipaus: mailmani seisoi käärittynä pilviseen, +loppumattomahaan iltaan. Vihdoin palasi hän kuitenkin, mutta sillon +astui vuorilta alas eräs kauhistava ryövärvaimo ja tahtoi hänen +ryövätä meiltä pois. Tuskallinen oli hetki. Minä taistelin ja +kiljuin vimmoissani, mutta raivotar kiihoitti päälleni kummituksia, +tulta-oksentavia lohikärmeitä, ja he tahtoivat mun surmata. Sillon +heräsin toki. Nyt olen valveillani ja muistan, että olen hänestä +viipynyt kauvan pois, minä armoton. Vaiti! Minä kuulen hänen itkunsa. +Hst!--Hän vartoo minua hämärän ikävyydessä akkunalla ja itkee, kurja +poikainen, Mariamne, tule, riennä! (Menevät oikealle) + + + + +Neljäs Näytös + + +(Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä.--Gregorio tulee oikealta.) + +GREGORIO. (Yksin) Se on tehty! Hän on niellyt myrkyllisen nesteen, ja +kaksinkerroin uhkaa häntä kuolema: Canzion miekka ja voimallinen juoma, +joka jo kuohuu hänen veressänsä. Vai tahtoisiko toisin kohtalomme? +Lähettäiskö herrani riitaveljensä edellä Tuonelaan ja rientäis sitten +samaa tietä sillä passilla, jonka pistin hänen poveensa? Mutta niin en +tahtoisi minä. Kummallista! Halutyöni, kerran tehty, soisin, ettei +oliskaan se tehty. Häijyhenki vai taivaanko voima näin kääntää äkisti +ympär meidän tahtomme? Minä vaan en mielisikään enään olla Claudion +murhamies. Mutta toivonpa toki, että saa hän kuolemansa Canziolta, ja +minä hengitän vapaasti vasten nuorta elämääni taas, joka niin varhain +uhkasi ahdistua.--Minä kuulen heidän tulevan ja kätken itseni puitten +verhoon, josta katselen kuoleman työtä. (Menee vasemmalle.--Claudio ja +Angelo, varustettuina miekoilla, tulevat oikealta) + +ANGELO. Mikä paradisin aamu! Maasta nousee tuoksu ylös, puista virtaa +tuoksu alas ja kaikkialta kaikuu tuhanten lintusten äänet, koska tuuli +makaa ja virta uneksuu kukkasvuoteessansa. Mikä aamu! Tässä luonnon +kauneus vuotaa yli ja hämmästyen seisoo maalari. + +CLAUDIO. Kaunis on Arnon laakso, kaunis Italia, mutta raskaasti painaa +sitä kovan onnen käsi. Tässä ylpeä ruhtinas vastoin ylpeätä ruhtinasta +riehuu, alammaisen veri vuotaa heidän kujeitensa tähden ja talonpojan +maja riistetään. Ja siinä, missä ruhtinasten valtikka on voimaton, +saarnaa paavi, jonka valta niinkuin myrkyllinen tuuli, hengittää +kuolemata, ja niin hävitetään hengen perustus ja terve ydin. Nimitys +Jumala on ainoastaan ilveen keppihepo, turhan kunnian pyytö ja +kostonhimo johdattavat puheen, vuorten luolat täyttyy ryöväreistä. Niin +käy nyt Italiassa, sankarten ja nerojen entinen koto. Angelo, tänäkin +kauniina aamuna on Canzio nousnut vuoteeltansa hengittäen paljasta +kostonhimoa, tämä Italialaisen perisynti. + +ANGELO. Minä pelkään pahinta. Pitääkö tämän aamun ja tämän kukkaskedon +tahrauman vereen? + +CLAUDIO. Ole pelkäämättä. Minä tähtäilen jääkylmällä tyyneydellä hänen +himosta levotonta, liekehtivää silmäänsä ja väistelen kaikki hänen +työkkäyksensä niin tarkkaan kuin vetäisi miekkaani hänen miekkansa +kärkeä kohden manjettivoima kerkeä ja luja. Tässä kohtaa oppilas +mestarin, jonka kuntoon hän ei koskaan ehdi. Toki, poistakoon Jumala, +että sais hän riipalettakaan mestarinsa miekasta! Minä vaan lyön +leikkiä hänen kanssansa, ja kaikki päättyy hyvin. Mutta tunnenpa myös +hänen luontonsa, hänen itsepintaisen mielensä ja tiedän, ellen +suostuisi tähän, hänen asettamaan taisteloonsa, että täyttäisi hän +haastinsa ja olisi mulle kiukkuinen kiusaus. Mutta tämä leikki on +melkein toivoani mukaan; saanhan nyt tilaisuuden vähän masentaa hänen +nuorta, vallatonta sydäntänsä, joka paisuu korkealle paljaasta +itseluottamuksesta. + +ANGELO. Elles saata häntä aina hurjemmaksi. + +CLAUDIO. Sitä en usko, vaan uskon, että viskasee hän viimein miekkansa +ja lähestyy minua ihastuksen katsannolla. Oi jospa sillon voisin avata +hänen silmänsä näkemään minkä kalleuden hän jätti, koska jätti hän +Mariamnen! + +ANGELO. Sä ylevä nainen, mikä tulee sun onnekses nyt? + +CLAUDIO. Kluostarin yö; sinne pakenee hänen sielunsa. Mariamne, että +rikas sydämmesi pitää lakastuman kylmän marmoriristin juurella! + +ANGELO. Hyljätä ystävän, joka sydämmemme rakkauteen kerran oli +perustanut ja rakentanut tulevien päiviensä kaiken toivon, hyljätä +hänen, heittää hänen ohjattomana venosena myrskyjen haltuun! Canzio, +kuinka taisit päätyä tähän? + +CLAUDIO. Mieheen, joka kieltää Jumalan ja tyhjäksi tekee sielumme +kuolemattomuuden, siihen mieheen älä milloinkaan lujasti luota. Siinä +kohdassa hän harvoin kestää viimeisen koetuksen. Se mies kauvan kyllä +taitaa olla sua kohtaan uskollinen, aina kuinka jalosta aineesta hän +on, hän taitaa tehdä uhrauksia oikeuden ja totuuden tähden, taitaa +vastoin tahtoansakin langettaa oikean tuomion; mutta kas kun kerran +nipistää, kun koko hänen maallinen onnens' ja olentons', joka on hänen +ainoa rikkautensa, pannaan kysymykseen, sillon luikertaa hän liukkaana +ankerjana pois sekä sinusta, että oikeuden ja totuuden asiasta. Niin on +se mies; hän on mitätön sen miehen rinnalla, jonka katsannossa nähdään +kangastus loppumattomista mailmoista.--Toki: Canzion rinnassa käyvät +vielä kaksi valtaa keskenänsä sotaa. Kolme kerrosta näen hänen +luonnossansa ladottuina toinentoisensa päälle. Ensimäinen on perintö +isältä hänen veressänsä; toisen antoi hänelle sisären oivallinen +kasvatus; kolmannen loi hän itse kiertoillessaan mailman turulla. +Heimolaisina kolmas ja ensimäinen toinentoistaan syleilee, tahtoen +tukehuttaa keskimmäisen kumppaninsa. Mutta ehkei sammukkaan hänen +hengensä kipenä, vaan varttuu hän vielä voimallisemmaksi toisia ja +pelastaa miehensä ennen viimistä jyrkkää. + +ANGELO. Nyt on hän toki tunnoton ja hurja mies.--Ystäväni! mikä vaivaa +sinua? Sinä kelmenet peloittavasti. + +CLAUDIO. En ymmärrä mikä häiritsee vertani, joka juoksee tempoillen, ja +korvani soivat. No nytpä koiranhammas päättäisi Claudion pelkuriksi. +Mutta laita on, etten jaksakkaan hyvin. + +ANGELO. Mikä olisi matkaansaattanut tämän? + +CLAUDIO. Kaiketi eräs tärkeä asia, jonka kanssa en pääse maalle +puuhatessani kaikin voimin, ja tämä aatosten vimmattu hälinä ei suonut +minulle yöseen rauhaa. + +ANGELO. Yksi salaisuus? + +CLAUDIO. Kiusallinen salaisuus. Jos taitaisin sen ilmaista, niin +leimauksen vauhdilla tässä kääntyisi tapausten virta juoksemaan +päinvastoin nykyistä suuntaansa. (Eriks.) Canzio, voisinpa kentiesi +pelastaa kunnias ja onnes, jos murtaisin sun etees tämän synkeän kätkön +ja siirtäisimme kauvas onnettoman naisen. Mutta rikkoisinko pyhän +lupaukseni, ja surmaksi hänelle, joka kerran armahti minua kuolemassa? +Sitä en taida. Mutta katselisinko avoinsilmin kuinka ystäväni rientää +turmioonsa? Sitä en taida. Mutta salaisuuteni ilmoitus, tekisikö se +enään hänen onneansa? Minä epäilen. Enkö saattaisi hänen +onnettomuuttansa suuremmaksi vaan? Niin pelkään. Tuskallinen asema! + +ANGELO. Hän tulee ja häntä seuraa mies, jonka kohtasin eilen Canzion +linnassa. + +CLAUDIO. Giotti, meidän yhteinen ystävämme. (Canzio ja Giotti tulevat) + +CANZIO. Ystävät, me olemme saattaneet teitä vartomaan jonkun hetken; se +suokaat meille anteeksi, hyvät ja iloset kumppanimme! + +CLAUDIO. Ilonen ei ole Claudio, koska kysymys on verenvuodatuksesta ja +kuolemasta. Canzio, minä en voi kärsiä tuota miekastelijain tavallista, +teeskeltyä kohteliaisuutta, tuota heidän ylvyyden liehakoitsemistaan +keskenänsä ennen kamppausta. Tämä, niin honto ja mieltäkääntelevä +narritoimi, olkoon hovimiehille sydämmillä ilman nestettä ja ryppyset +kuin läpipaleltunut omena. Me astukaamme esiin kasvoilla karmea vakuus, +koska murha-aseet käsissämme käymme taisteloon.--Minä olen valmis. + +ANGELO. Mutta ystäväni jaksaa kovin pahoin; sen näyttää muotonsa. + +CANZIO. Mitä! Kauhistaisko häntä lähestyvä leikki? + +CLAUDIO. Sinä tunnet minun, Canzio. Vedä! + +GIOTTI. Vielä muutama sana! Tämä ei ole yhtään koreata, että kaksi niin +uskollista toveria päätyvät nyt antelemaan toinentoisellensa +lihahaavoja, tai, pahimmassa kohtauksessa verisesti toinentoistansa +teurastamaan. Sentähden minä, teidän molempain tuttava ja naapuri, olen +koettanut parastani, estääkseni katastrooffia. Tosin ponnistelee +Canzion sydämmessä koston himo, mutta uskonpa toki, että lauhtuu hänen +kuuma mielensä, huomatessaan hieman mukailemista riitaveljensä +puolesta. + +CANZIO. Claudio, vaihka myrskyykin sisustani väkivaltaisesti ja pyrkii +ulos tuliseen taisteloon, niin mielin toki, kauvallisen ystävyytemme +nimessä, pidättää miekkaani huotrassa, jos kohtaan sinulta hyvitystä. +Peräytä sanas, tunnusta loukanneesi kaunoisen Marcian, pyydä häneltä +anteeksi tämä kompees; ja palatkoon välillemme rauha ja sovinto. + +CLAUDIO. Minäkö rukoilisin anteeksi häneltä? Mikä vaatimus! Ottaisinko +sanani takasin? En, vaan sanonpa vielä, ettäs olet toiminut kuin +sydämmetön rosvo. Armottomalla kädellä kuristit sinä Mariamnen +jumalallisen rakkauden, runnoit sisären sydämmen, jonka lemmenhelleys +sua kohtaan maksoi enemmin kuin maa ja taivaan tähdistö. Niin +sanomattoman kallis on hengen hieno kulta. Kaiken tämän sinä teit, +koska syleilit vierasta, julkeata naista. + +CANZIO. (Vetää miekkansa) Miekkas! + +CLAUDIO. (Tekee samoin) Tässä seison. (Taistelevat) + +CANZIO. (Eriks.) Ellen häntä lävistä, niin tulkoon kaikesta loppu. + +CLAUDIO. (Eriks.) Silmäni ei katso oikein kirkkaasti nyt, mutta +seisonpa kannallani toki. + +ANGELO. Ei! tämä ei ole rehellinen kamppaus. Pidättäkäät! (Katkasee +miekallansa taistelon) + +CANZIO. Herra, mitä teette? + +ANGELO. Toisaiksi tämä taistelonne! Kumppaninne ei voi hyvin, hän +horjuu ja miekastelee vaivoin. + +CLAUDIO. (Pitellen otsaansa) Ole rauhassa, Angelo. + +CANZIO. Hän horjuu. Miksi rohkenee siis arka jänis härsytellä +jalopeuraa? + +ANGELO. Hän rohkenee ja taistelee vielä kuin mies, mutta toisella +erällä. + +CANZIO. Kehno pelkuri pysyköön miekankalinasta kaukana. + +CLAUDIO. En koskaan pelkuri! + +CANZIO. No näytä se ja puollusta itseäs! (Taistelevat hetken kovin +kiivaasti, viimein Claudio, saatuansa pistoksen Canziolta, pudottaa +miekkansa ja kaatuu) + +CLAUDIO. Siinä oli kylliksi. Angelo. Claudio? + +CLAUDIO. Se oli kuoleman pistos, joka painoi päätösmerkin elämäni +kirjaan. + +GIOTTI. Toisin toivokaamme ja käykäämme toimeen häntä sidottaa. + +CLAUDIO. Pois siteinenne ja kahleinenne. Kohta olen vapaa, kohta riisun +päältäni tämän kempelön naamarin, joka niin kauvan on peitellyt +sieluani. Tässä tahdon kuolla kukoistavalla sijalla. + +ANGELO. Oi Claudio, mun kallis ystäväni! + +GIOTTI. Uskollisuus itse! + +CLAUDIO. Lohduta äitiäni. + +ANGELO. Kurja äiti! Herra Canzio, mitä olette tehnyt? + +CANZIO. Tappanut Claudion. + +ANGELO. Ja hänen äitinsä. + +CLAUDIO. Äkkinen ja petollinen taudinjuoni veressäni saattoi matkaan +tämän. (Gregorio tulee) + +GREGORIO. Minä hänen tapoin. + +GIOTTI. Poika, mitä tahdot tässä? Mene tiehees! + +GREGORIO. Mielisinpä lähteä samalle tielle kuin herrani tuossa. Mutta +ei; hän korkeuden kirkkauteen rientää, minä alas pimeyden valtakuntaan. +Tuossa hän makaa ja minä hänen tapoin. + +ANGELO. Oletko mieletön, poika? + +GIOTTI. Mene, muuton annan sinulle vauhtia matkalles. + +GREGORIO. Kuulkaat, hyvät herrat ja mun kuolevainen isäntäni, kuulkaat +minua: Se taudin puuska, joka saavutti hänen niin äkisti ja teki hänen +kunnottomaksi väistelemään itseänsä taistelossa, se on myrkky, jonka +annoin hänelle aamujuomassansa minä. Jaa, se on totuus, arvoisat mun +herrani. + +ANGELO. Sinä viheliäinen! + +GIOTTI. Sinä kirottu peikon sikiö! + +CANZIO. Niin nuori ja niin saatanallinen! + +GREGORIO. Jos teitä miellyttää, niin tehkäät minusta paikalla ruumis. + +GIOTTI. Sen tehköön laki ja pyövelin kirves. + +GREGORIO. Heitä tervehdin. + +CLAUDIO. Gregorio, miksi teit tämän kauhistavan työn? Miksi tahdoit +murhata sun herras? + +GREGORIO. Mun sisustani, kiukkuinen kuin kyinen luola, ei voinut +sulattaa häpeätä, jonka mulle saattoi hyvin ansaittu kuritus teidän +kädestänne. Olipa se ansaittu moninkertaisesti; sillä monet kerrat +olitte jo ennen mulle antanut anteeksi saman ilkivallan. Te minua +löitte, siihen oli teillä oikeus ja syy, mutta nämät iskut tahdoin minä +kostaa, ja nyt se on tehty. Oi Jumala, Jumala, kuinka taisin tehdä näin +hirmuista rikosta mun hyvää, armiasta isäntääni kohtaan! + +CLAUDIO. Mutta mistä sait tämän myrkyn? + +GREGORIO. Totuuden tahdon tunnustaa. Ainoa palvellus, jonka taidan +teille osoittaa vielä. Mutta ah kuinka katkera palvellus! Siis +kuulkaat, kuulkaat kaikki! Ensisteen tahdoin tikarilla päättää aikeeni +ja kätkin itseni tuonne tien varrelle vartomaan tuloanne herra Canzion +linnasta. Mutta te viivyitte ja murhahimoni ei suonut minulle +kärsivällisyyttä, vaan riensin lopulta linnaan päin ja kohtasin +puistossa tuon muukalaisen vaimon, joka kutsuu itsensä Marciaksi. Hänen +terävä silmänsä huomasi kohta, että jotain oli tekeillä, huomasi +kostoni kimman ja näki povessani kirkkaan tikarin. Koska nyt kuumassa +houreessani sanat virtasivat huolettomasti suustain, niin tiesi hän +pian kehen aikeeni viittasi ja ilmoitti, että hänkin oli Claudion +vihamies aina kuolemaan asti, ja tuumamme liittyivät nyt yhteen. + +CANZIO. Poika, sinä pahanhengen lähettiläs! + +GIOTTI. Salli hänen kertoa asia loppuun. + +GREGORIO. Hän sanoi pelkäävänsä, etten tikari kourassa onnistuiskaan +juonessani. Sentähden käski hän mun heittämään tämän aseen ja antoi +minulle pienen pullon myrkkyä täynnä, ja tämä on kuolettanut herrani. + +CANZIO. Minä runnon pääsi, sinä myrkyllinen kärme! + +GIOTTI. Malta, Canzio! + +GREGORIO. Tämä on totuus, totuus! + +CLAUDIO. (Nojaten itseään vasten kyynäspäätänsä) Canzio, kuule minua +vielä. + +CANZIO. Minä olen sinun murhannut. + +CLAUDIO. Nyt ei enemmin siitä.--Te: Angelo ja Giotti ja sinä, Gregorio, +poistukaat meistä muutama askel. + +CANZIO. (Eriks.) Marcia!--Haa! tämä saattaa kaiken vereni jäätymään. + +CLAUDIO. (Eriks.) Valani on siis tieltäni pois. (Angelo ja Giotti ovat +käyneet perille, jossa juttelevat keskenänsä; Gregorio on istunut +heidän viereensä alas; pitellen tukkaansa katselee hän eteensä +tuijotellen) + +CANZIO. Mitä tahdot sanoa? + +CLAUDIO. Käy mua likemmäs. + +CANZIO. Tässä olen; sano. + +CLAUDIO. Käydessämme tuomiolle, emmeko tahtoisi tehdä kaikki hyvin? +Tahdon siis osoittaa sinulle vaaran, joka sinua uhkaa. Miksi en mielisi +vielä kuolemassakin sinun parastas? Olithan ystäväni. + +CANZIO. Mutta näinhän kokoot kuormittaisin tulisija hiiliä pääni +päälle. + +CLAUDIO. Ole tyyni, minä rukoilen sinua, ole tyyni ja kuultele vakaana +mitä sanon, ja koska olen sen sanonut, niin älä epäile ja vimmastu, +vaan koeta vielä saattaa parhaaksi kaikki. Nyt, mitä kuulet, ota +vastaan kuin mies. Lupaatko niin? + +CANZIO. Minä lupaan. + +CLAUDIO. Hyvä!--Marcia on tosin Albericon leski, mutta Albericus kuoli +ryöväri Vincenziona ja Marcia oli Flaminia, joka tappoi sinun isäs.-- +Sinä kalvenet hirmuisesti, mutta seisotpa kuitenkin niinkuin sankari. +Minä kiitän sinua.-- + +CANZIO. Ystäväni, mitä sanoit? + +CLAUDIO. Kaikuuko jo niin vaisusti ääneni, ettes kuule mitä sanon. + +CANZIO. Minä kuulen. Mutta miksi et sanonut tätä ennen? + +CLAUDIO. Ensiksi pidätti minua vannottu lupaus, toiseksi, kuultuani +työs ja toimes, rupesin arvelemaan jos eikö salaisuuteni ilmoitus +parantaisi pahaa puolet pahemmalla. Olisinpa nytkin mennyt äänetönnä +hautaan kaikesta tästä, ellei poika Gregorio olisi jo korkealle kyllä +nostanut eteesi tämän peitteen lievettä, jonkatähden katsoin parhaaksi +vetää kaiken esiripun edestäsi pois. Naisen käytös mua kohtaan, +onnettoman nuorukaisen kautta, on myös saattanut minun vapaaksi +vannotusta valasta. Sillä koska kohtauimme,--jona hetkenä tunsimme +toinentoisemme viipymättä--rukoili hän minulta äänettömyyden lupausta, +minä vannoin sen, mutta ehdolla, että pidättäisi hän itsensä kaikista +pimeyden salaisista juonista sen miehen henkeä kohtaan, joka tunsi +hänen rikoksellisen elämänsä. Olipa hän kerran pelastanut henkeni; +mutta nyt tuli hän sen antajaksi ja ottajaksi, ja minä olen sanonut +mitä sanoin.--Nyt tiedät kaikki ja tiedät kuinka tästälähin toimit. +Saata tämä vaimo linnastasi pois johonkin etäiseen vapakaupunkiin, +hyvitä sisäres ja lohduta häntä ja koeta päästä Mariamnen entiseen +suosioon taas. Siinä on nainen, joka on luotu tekemään miehensä onnen. +Mutta ellei voi luonnistua näin, vaan vielä mainekkin kiukkuisesta +asiasta hiipistelis julkisuuteen ulos ja nimesi alkaisi eleskelemään +ilveen armottomalla kielellä, niin pakene viipymättä maahan, joka on +kaukana, kaukana tästä ja perusta itsellesi uusi elämä, mutta perusta +ja rakenna kuin viisas mies. (Vaipuu alas) Mutta nyt en jaksa enemmin, +vaan täytyy minun kuolla. Toki: synnyinhän kuolemaan; ja hyvin minulle, +että silmäni kuoltessansa näin vapaasti voi katsella taivasten +vahvuutta. (Canzio lyykistyy alas hänen viereensä) + +CANZIO. Claudio, tahdotko käydä sovintoon kanssani? + +CLAUDIO. Anna minulle kätes. + +CANZIO. (Suutelee Claudion kättä) Hyvästi, Claudio! + +CLAUDIO. Ota vastaan henkeni, ijankaikkinen, sinertävä korkeus! +(Kuolee) + +CANZIO. (Noustuaan ylös) Ystävät siellä! + +GIOTTI. Mitä kuuluu? + +CANZIO. Claudiomme kuolee. (Giotti ja Angelo astuvat esiin; Gregorio +jää istumaan samaan paikkaan ja asemaan) + +ANGELO. Sinä olet jo kuollut. + +GIOTTI. Hyvästi, toveri! + +AANGELO. Hän oli mies. + +GIOTTI. »Hyvä mies;» se on hänestä Giottin yksinkertainen mutta +oivallinen kiitossana. + +ANGELO. Ken oli ansaitseva elää ellei hän? + +CANZIO. Ei kenkään niin arvoisa kuin hän. Ken on siis vähin ansaitseva +elämän riemua? Hän, joka murhasi miestenmiehen. Ja mitä elämästä enään, +koska löyhkää se ihmisvereltä, koska lakkaamatta käyskelemme verisen +uhrauksen ilmassa? Pois! Mitä elon valkeudessa senkaltainen narri kuin +Canzio? Tällainen vintiö ja narri, joka tappoi parhaan ystävänsä, +hylkäsi morsiamensa, taivaallisen Mariamnen, ja vaipui veritahratun +ryövärnaisen helmaan! + +ANGELO. Herra, mitä tarkoitatte? + +GIOTTI. Sinä saatat meidän ällistymään, toveri. + +CANZIO. Nyt hurratkaamme! Vincention kuningatar, kaunis Flaminia, on +Canzion kultalintuinen. Ha ha ha! Hän, joka isäni sydänveren vuodatti +niin uljaasti tanterelle. Oivallista! + +GIOTTI. Mitä haastelet? + +ANGELO. Houritteko? + +CANZIO. En. + +ANGELO. Ilvehdittekö kanssamme? + +ANGELO. En. Asia on peloittavan vakava ja kuitenkin murhatun +lystillinea, eteenki myrkyllisen ilveniekan kynässä. Ah, lystillistä! +kohta on Canzio kaiken Italian syntipukki.--Mutta näinhän teen itseni +aina suuremmaksi narriksi, tunnustaen edessänne kaikki. Mutta tulisko +ihmetellä, että kohtalon laukaus näin tuikea, joka vilauksessa kaiken +elämäni käänsi myllertäen ylösalas, tekisi miehen hieman päättömäksi? +Ja toiseksi: onhan sanottu jo A. Yhtäkaikki! + +ANGELO. Niinmuodoin elää hän? + +CANZIO. Kuolemaksi yhdelle ja toiselle. + +GIOTTI. Nyt on saatana tehnyt mestariteoksensa. + +CANZIO. Oivallista kaikki, vallan oivallista! Sentähden hurratkaamme. + +ANGELO. Vimmattu seikka! + +CANZIO. Niin on--Mutta näinkö kunnioitan Claudion muistoa, että juuri +hänen hetkellänsä, hänen taivaaseen astuissansa poistun näin kauvas +oman sydämmeni askareihin? Huomakaamme minkä ylevän ruumiin ääressä +seisomme.--Giotti, käy nyt toimeen voimia tänne, saattaaksemme tästä +pois tuon äänettömän, kalvean miehen, jonka otsa jo kimaltaa kuin +Alppein lumi. Käy matkaan, Giotti; sillä itse en nyt ole juuri +toimeliaalla tuulella. + +GIOTTI. Kernaastihan täytän yhteisen velvollisuuteni kuolletta +ystäväämme kohtaan. Mutta kuinka saatetaan murheen sanoma hänen +äitillensä ja kuinka lohdutetaan häntä? Tahdonpa koettaa mitä voin.-- +Tule, poika. Langettakoon laki ylitsesi oikean tuomion. (Menee periltä +oikealle, taluttaen Gregorioo, joka lakki kädessä seuraa Giottin +kiivaita askeleita) + +ANGELO. Muotosi kuolemassa, Claudio, on hymyilevä vakuus. + +CANZIO. Claudio makaa makeasti, mutta Canzion sielussa alkaa temmellys +ja työ, joka viittaa helvettiä kohden. (Eriks.) Eilenpä lausuilin +oikein jyrkeyden kieltä Rachelin korvaan, ja kaiketi vietti hän +murheisen, kyyneleisen yön. Pahoin, pahoin tehty! Tahdon toki rukoilla +häneltä unohdusta, ja hän kenties ei kiellä. Mutta sitten?--Pakenisinko +hänen kanssansa maapallomme toiselle puolelle, jossa löytäisin rauhan. +Rauhan? Niinkohan?--Pois kaikki toivo! Canzio, välty mihen tahdot, +ainapa toki sun ympärilläs väikkyy täältä siivitetty muisto, kuin +öinen, äänetön nahkasiippa, laskematta umpeen sielusi silmää; ja sinua +huutelee jo kammoittava ääni. Alkannut on ääni, ja huutaa niin kuin +eräästä himmeästä maasta ja sydän teroittelee korvaansa, kuultellen +levotonna.--Kamalat teokset! Claudion kuoletin, pimitin impien elämän +taivaan ja vaivuin murha-naisen helmaan. Korskea Marcia, sun +silmästäsi, nyt huomaan sen, katsahtaa tuhoni tulisesti ulos ja +olentosi mieltäni inhoittaa. Kuinka taisin erota Mariamnesta ja liittyä +Marciaan? Minä mieletön! Kuinka taisin astua tuon jalon, korkean +temppelin pyhästä ilmasta tähän kuumaan masuuniin alas? Minä mieletön! + +MARIAMNE. (Ulkona oikealla) Rachel! + +CANZIO. Ken huutaa? + +MARIAMNE. Rachel, varro! (Rachel tulee juosten oikealta) + +RACHEL. Minä kirmasen, juoksen ja kirmasen! (Pysäyy vasemmalle, +nähtyänsä Claudion ruumiin, jota hän rupee katselemaan tarkasti) Mies +makaa. + +MARIAMNE. (Ulkona) Rachel, missä olet? + +CANZIO. Rachel! + +RACHEL. Canzio! Ahaa! Nyt löydän sinun viimein. Mutta mies makaa. + +CANZIO. Kuinka on laitas, sisär? + +RACHEL. Joteskin hyvin. Mutta katselkaamme miestä, joka makaa +purpuraisella vaipalla. + +ANGELO. Älkäät viipykäät tässä, fröökinäni. + +CANZIO. (Eriks.) Nyt on siis kohtaloni myrkyllinen kattila täys. No +kuohukoon se ylitse ja sammukoon kaikki, kaikki.--Hän on kadottanut +järkensä. + +RACHEL. Claudiohan siinä makaa. + +ANGELO. Rachel, ettekö jaksa hyvin? + +CANZIO. Hän on mieletön, hän on hullu! Mutta miksi? Sen hullukin +huomaitsee. + +ANGELO. Mikä sydäntä musertava kuva! Voi kurja neito! + +CANZIO. Voi häntä, joka loi tämän kurjuuden! (Mariamne tulee) + +MARIAMNE. Rachel, sinä vallaton tyttö; et suo minulle päivän et yöseen +rauhaa.--Mutta ah! mitä näen? Oi tämä kiertelee mun sieluani! Taivaan +Jumala, suo voimaa kestämään kaikkea tätä!--Nyt käsitän. No riemuitse, +Canzio, kruunattuasi suuren sankartyös, murhattuasi miehen tuhatta +kerta arvoisamman sinua. + +CANZIO. Se oli hän. Jaa, niin totta kuin hän on kuollut ja elämän herra +elää. + +RACHEL. Mutta veressä hän makaa, vaan ei purpurassa. Miksi on Claudio +pannut maata veriselle maalle? No no, poikani, saatpa kohta oikein +kiivaita nuhteita äitiltäs, koska näkee hän tahratun hias. Minä tahdon +häntä herättää. Mutta ei, ei, ei! Hän myhäilee kuin enkeli ja näkee +armahimman unen. Kaiketi hän Isä-Jumalasta uneksuu. Sehän on unelma, +jonka sanotaan ennustavan autuasta lähtöä täältä. (Panee kätensä +ristiin ja katsahtaa ylös) Oi, mikä uneksuminen, jossa Jumalan lempeätä +majesteetiä katselemme' Siitä unesta muisto kauvan valveillammekin +ihanasti päällemme hengittää, kunnes se mailman hälinässä haihtuu pois. +Mutta vielä sitä muistelemme, ja koska sitä muistelemme, sillon +sielumme onni autuaasti hymyy. Niin uneksut, Claudio, ja uneksu kauvan +niin!--Mutta unohdanpa Canzion, joka on mun veljeni rakas. Ole +tervehditty! (Lähenee Canzioo, mutta seisahtaa kolme, neljä askelta +hänestä, kallistaa päänsä ja katselee häntä lakkaamatta.--Giotti tulee, +ja seuraa häntä maaväkeä, sekä miehiä ett naisia) + +GIOTTI. Tässä kuollut herramme; kantakaat hän koreasti kotia. + +1:N MIES. Siis tomussa tomuna makaat tuossa. + +2:N MIES. Äsken katsahti hän lempeästi päällemme; nyt on silmänsä +ainiaaks painettu kiinni. + +1:N NAINEN. Se aatos sulkee poven portit kaikki, ja pakahtuu sydän. Voi +onnetonta päivää! + +2:N NAINEN. Se aatos saattaa kirkkaan päivän sydän-yöksi. Voi pimeätä, +onnetonta päivää, voi! + +1:N MIES. Että murhasivat isäntämme! + +2:N MIES. Että murhasivat isännistä parhaan! + +MARIAMNE. Ja että hänen murhasi oma paras ystävänsä. + +CANZIO. Sehän paras kaikista. + +1:N NAINEN. Ken on siis hänen murhamiehensä? + +CANZIO. Katsahda tänne. + +1:N NAINEN. Sinä? + +CANZIO. Minä. + +1:N NAINEN. Ole kirottu! + +CANZIO. Hm! + +1:N NAINEN. Kirottu olkoon se sydämmetön, kylmä ja peikollinen käsi, +joka lävisti sun rintas. Kiroile, mun suuni ja vaikertel! + +2:N NAINEN. Se käsi hävitti tämän kalliin rakennon, jossa taivaallinen +hyvyys asui. Vaikertel, mun suuni, ja tule kyyneleistä sokeaksi, silmä! + +GIOTTI. Naiset, tuota on jo tuossa kylliksi, mielestäni. Pankaat +vaikertelemisellenne raja. + +1:N NAINEN. Hautamme olkoon se raja, koska musta multa on tukkenut +silmiemme suolasen virran. Hautaan, hautaan saatamme nyt Claudion, +puettuna pukuun valkea kuin lumi. + +CANZIO. (Eriks.) Tämähän on leikki. Tuossa hän Nioben kuvana mua +katselee, ja tuossa valitus kipeä yleinen ja avara kuin vihaisen +tappelopäivän iltana. Tässä on helvetti jo valmis. + +1:N NAINEN. Ylös! Minä tahdon ommella hänen hameensa puhtaan ja +valkean. + +2:N NAINEN. Minä tahdon sen itkun kirkkailla helmillä pallistaa. + +3:S NAINEN. Minä hänen hiuksensa kiharoita tahdon. + +MARIAMNE. Ja minä ympäröitsen hänen päänsä tuoksuvalla myrtillä ja +panen hänen käteensä öljy-oksan. + +1:N NAINEN. Eijaa! jo kaikuu enkelten veisu, koska puvussa niin +juhlaisessa viemme herramme hautaan. + +2:N NAINEN. Ja sinne häntä saatamme murhevaatteissa mustat kuin yö. + +MARIAMNE. Musta kuin ijankaikkinen yö olkoon vaatteus, jossa murehtien +astelen kuin neito, joka sydämmensä lemmityn kadotti. + +CANZIO. (Eriks.) Peitetty, mutta katkera muistutus. Siis ovat nyt +kaikki mun kalani tässä. Oi kauhistava saalis! + +2:N NAINEN. Mutta sitten, sitten? + +1:N NAINEN. Sitten kellot pauhaa ja murhamiehen sydän vapisee. + +2:N NAINEN. Vapisee kuin soidessa tuomiokellon. Mutta sitten, +sitten? Ah! + +1:N NAINEN. Humauksen syvästä komerosta kuulet, täytetty on synkeä +hauta ja kumajavat kellot pauhaa taas, pauhaa, ja vapisee murhamiehen +sydän. + +2:N NAINEN. Vapisee ja kammastuu kuin soidessa tuomiokellon. Mutta +sitten? Sittenpä itkemme onnettoman äitin kanssa. + +3:S NAINEN. Itkemme yöt ja päivät. Voi äitiä, voi! + +CANZIO. Vaiti, naiset, vaiti kuin Claudion haudassa! Kuolema ja kirous! +suun, joka aukenee vielä, tukkeen paikalla. Hiljaa! + +GIOTTI. Mikä huhkaimen-posti saattoi tänne tämän naisten joukon? Poika, +joka hurjasti huuteli myrkystä, myrkystä ja Claudion kuolemasta. + +CANZIO. Ruumis pois! + +GIOTTI. Tartu hänen hartijoinsa sinä, Pogolo, ja sinä; te kaksi +temmaskaat hänen ympäriltään kiinni; ja sinä, Matfei, ota hänen +jalkansa kouriis. Ja sitten kotia! Pian! + +CANZIO. Pois tämä kummitus myös, tämä suolapatsas, jonka katsanto on +mielelleni vaivaksi. Mene, sisäreni! + +MARIAMNE. Rachel, tule. + +RACHEL. Tässä on meidän hyvä seistä. + +MARIAMNE. Voi sinua aina itsepintaista! Tule! + +ANGELO. Fröökinäni, koska teidän kohtasin tässä ensimäisen kerran, niin +annoitte minulle aivan suosivasti käsivartenne; suokaat minulle sama +kunnia kerran vielä. + +RACHEL. Sen teen, sinä ihana nuorukainen. Sun olentos, niin viaton ja +kaino muistuttaa Canzioo ennen. + +ANGELO. Hyvä. Käyskelemmekö pois? + +RACHEL. Koska on se tahtonne. Mariamne! (Menevät oikealle; Angelo ja +Mariamne taluttavat Rachelia. Miehet kantavat Claudion ruumista pois ja +heitä seuraa naiset ja Giotti) + +CANZIO. Giotti, Giotti! (Tulee takasin, mutta toiset menee) + +GIOTTI. Mitä tahdot? + +CANZIO. Sinun huuliltasi, minä tiedän sen, on turha valitus pannaan +pantu. + +GIOTTI. Mutta sano mitä tahdot? + +CANZIO. Mitä tahtoisin enään, päästyäni perille, ehdittyäni päähän, +joka seisoo edessäni kuin polttava vuoren-seinä. Mihen astuisin? + +GIOTTI. Seuraa minua ja odota minua lähellä Claudion kotoa, kunnes +palaan takasin. + +CANZIO. Sitä en tee, vaan linnaan lujaan astelen kerran vielä. Mutta +tuletko luokseni, tehtyäs tuon palveluksen kuolletta kohtaan? Minä +käsken sinua kestiin. + +GIOTTI. Kestiin? + +CANZIO. Niiden kolmen sisären pyörryttävään juhlaan. + +GIOTTI. Toveri! + +CANZIO. Älä peljästy; minä itse maksan viulut, sinä olet käsketty +vieras. + +GIOTTI. Ole toki vakaa ja haastele kuin järkevä mies. + +CANZIO. Kuin rautapylväs. Mutta käy nyt toimituksees sinä. + +GIOTTI. Minä menen ja kiirehdin taasen luokses pian. (Menee) + +CANZIO. (Yksin) Tässä seison yksin kohtaloni kanssa, joka niinkuin +musta muuri on ympäröinnyt miehen. (Puhaltaa) Se ahdistaa, minä tunnen +kuinka henkeni ammahtaa hänestä kasvoilleni takasin. Näenkö enään tämän +pimeyden läpitse? Toki: tuossahan on Arnon kukoistava ranta. Mutta tämä +kauneus on silmälleni myrkky. En tässä, vaan Sarmatian avarilla +aavikoilla tahtoisin nyt seistä lumituiskun pyörteissä talvi-yönä, +toverina ulvovien susien. Siihen laulantoon sointuisi nyt yhteen +Canzion mieli. (Menee) + + + + +Viides Näytös + + +(Sama huone kuin toisessa näytöksessä.--Angelo tulee.) + +ANGELO. (Yksin) Jyrkkä muutos on tapahtunut komeassa linnassa. Koska +lauvantain aurinko vaipui, olihan kaikki vielä onnen ja rauhan sylissä, +mutta sillon tuli Canzio, lyöden maahan mitä elämä oli rakentanut +vuosikymmenien kuluessa. Hän tuli ja saattoi tämän huoneen kauhistuksen +kodoksi. Murheellista on tässä nähnyt silmä ja tuntenut sydän. Neito +Rachelin houraus, Mariamnen äänettömyys, ankara kuin tuomiopäivä, +virran partahalla Claudion veri ja sitten Canzion tunnonvaivat, ne +tunkevat mun sieluni syvyyteen, ja minä halaan täältä pois kotometsieni +hyminään taas. Mikä ihana onni, vapaalla povella salojen vapaissa +jylhissä saliissa käyskennellä. Se onni olkoon aarteeni aina! (Canzio +tulee kiivaasti periltä) + +CANZIO. Herra, koko mailma tämän rauhan edestä, joka asuu teidän +otsallanne! + +ANGELO. Rauhasta en taida juuri kerskata nyt. + +CANZIO. Miksi kiusaatte Jumalaa?--Rauhaa täys! Niin köyhän kadehtiva +silmä huomaa parhain rikkaan tavarat.--Rauhaa täys! Se maan tomusta +jalosti kohden taivasta viittaa. Se on kuin viileän kukkasniitun +yksinäinen, korkea ja tuuhea koivu, joka kesä-yöseen tyyneessä +kuutamossa autuaasti uneksuu. Niin ääretön on rauha teidän sielussanne; +mutta täällä, täällä on Vesuvion kuuma temmellys. Mutta miksi +haastelen, koska olen saanut mitä tahdoin? Kuitenkin; tahtoisinpa vielä +sanoa teille asian. Varjelkaat tätä kalleutta, varjelkaat sitä!-- +Niinhän on täällä laita, että aukenee aina etehemme kaksi tietä, joista +on tarinoittu mailman alusta; sillä he ovat tärkeät, se haara täällä +määrää kaikkein onnenosan. Näistä teistä on yhden nimi: ilo, hekuma ja +turmio; sen toisen: itsekielto, kilvoitus ja voitonkruunu. Se +ensimäinen juoksee pitkin ihanata niittua alas, jotamyöden himojemme +hurjalla orhilla ratsastamme, kunnes kellahdamme nurinniskoin +hävityksen löyhkäävään suohon. Se toinen kulkee halki tuikean, karmean +vuorimaan vaivaloisesti ylöspäin, ja me vaellamme sauva kourassa +vyötettyinä kaipauksen kiinteällä vyöllä. Mutta puhdas on kallioitten +ilma, raikas solisevan ojan kirkas laine ja hongistossa kaikuu pyhien +tuulien kohina. Useinpa seisomme myöskin vuorten harjanteilla ja +katselemme tiemme päätä, josta kotimaamme etäältä katsoo meitä vastaan +kuin äiti ijankaikkisesti nuori, kuin morsian, joka sulhaiseltaan +petosta ei pelkää, katsoo kuin uskollisin ystävämme.--Oi, jää hyvästi, +hyvästi ainiaaksi jää! + +ANGELO. Koettakaat itseänne lohduttaa, herra. + +CANZIO. Hyvästi kaikki! + +ANGELO. Aika on voimallinen. + +CANZIO. Se otollinen aika, jonka olen jättänyt jo kauvas. Yli rajan +rynkäsin kuin hullu, huolimatta vartijan varoittavasta viiristä. Nyt on +myöhän enään pyrkiä takasin; mua lykkää alas kipenöitsevä paino, velan +paksuus, joka voisi ulettua maan mullasta Tähtelään ja peittää kaikki +korkeuden loimot. Mitä antoi minulle runsaskäsinen luonto? Hän antoi +minulle äitin, nuoren ja armaan kuin Madonna itse; hän antoi minulle +morsiamen kauniin, suloisen immen, jonka silmäripseillä asui viisauden +juhlallinen tyyneys. Ja mitä antoi hän vielä? Ystävän, jonka vertaista +uskollisuudessa ei löydy täällä. Kaiken tämän sain. Mutta ilmestyipä +nyt eteeni vale taivaan haamussa, hurmaten miehen, houkon, joka menetti +kalliit aarteensa, sulkeakseen syliinsä petollisen kuvan. Minä murhasin +äitini sydämmen, murhasin morsiameni sydämmen ja viimein parhaan +ystäväni teurastin. Ja koska tämä oli tehty. muuttui äkisti lumoova +haamu, hän muuttui ja sylissäni istui itse saatanan äiti, höyryen isäni +verestä. Tämä on aatos, nuorukainen, ja paino, joka runtoo. Missä ovat +ne hartijat, jotka voisivat kantaa tämän kuorman? Oi! tämä painaa, +ahdistaa ja polttaa, ja tuo helvetin naasikka mieltäni kääntelee. Missä +mahtanee hän olla? + +ANGELO. Ketä tarkoitatte? Vaimoa Marciaa? + +CANZIO. Onko häntä nähty? + +ANGELO. Ei löydy häntä huoneissa nyt, mutta luullaanpa hänen +käyskelevan tässä linnan ympäristössä, niinkuin sanotaan tapansa +olevan. Kaiketi tahdotte hänen saattaa lain rangaistuksen alle? + +CANZIO. Hänen rangaiskoon Jumala! Hän huoneestani siirtyköön +kuulumattomiin pois, ja älköön mainittakoon nimeänsä tässä. Herra, +olkoon kätkettynä mitä tiedätte. + +ANGELO. Siitä olkaat varmaa. Tällaisista asioista seison kernaasti +matkanpäässä. + +CANZIO. Huolisinko itsestäni minä, jonka tuntiklasi kohta on tyhjä? +Mutta tahtoisinpa poistaa Rachelin murheesta häpeän punan, jos kurjan +lapsen himmentynyt järki vielä kerran selkisi, niinkuin toivon, toivon. +Hänen kaunis päänsä, jonka sisällä hurja hulluus orgioitansa viettää, +mua vaivaa ijankaikkisesti. Paljon ehkä taitaisin unohtaa, mutta sitä, +että Rachel tuijottelee, sitä en Tuonen alhossakaan unohda. Mutta ah! +unohtaisinko Mariamnen, kuvaa, joka kerran mua kohtaan salaisesti +hymyili? Mikä hetki, koska ensimmäisen suudelmani painoin hänen +huulillensa! Sillonpa järistystä nuorukaisen povessa ja hän seisoi kuin +keskellä pyhää tulta. Oi! tuntuipa kuin olisin suutellut taivaan +haamua, seistessäni reunalla huimaavan pilven. Unohtaisinko sinua ja +unohtaisinko Claudioo, veljeni ja isäni yhtaikaa?--Hänkö julma? Enhän +ole löytänyt hänen kauneutensa kaimaa täällä. Hyvin sille, jonka korva +ei ole tottunut kuulemaan imarruksen vaarallista ääntä! Hyvin sille, +joka töissään ja toimissaan aina oman itsensä unohtaa! Vilpittömästi, +vapaasti katsahtaa hänen silmänsä, ja koko hänen olentonsa on luonnon +raitis hedelmä. Tämän laatua hedelmätä oli tyyni Claudio. Toki löytyi +hänen sielussansa vielä jotain korkeampaa, jotain taivaallista +huomenlahjaa, hänelle jo äitinkohdun salapyhyydessä annettuna, löytyi +tulta, joka kirkastaen kaikki, ulostunki hänen povestansa ja teki itse +julmuuden jumalten kuvaksi. Mutta mikä todistaa selvemmin kuin tämä +ihmeellinen, säteilevä voima meidän sielussamme, että on se +ijankaikkista luontoa? Oi! nyt vasta ehkä alkaa elämä, koska luulin jo +pääseväni loppuun, alkaa maassa, jota yhdenkään silmä ei ole nähnyt. +(Rachel tulee vasemmalta) + +RACHEL. Ken haastelee niin korkealla äänellä linnassa korkeassa? Mies +vai nainen? + +CANZIO. (Eriks.) Siinä uhriistani ensimäinen! + +RACHEL. Ah, kalliit vieraamme! olinpa nyt kovin siistymätön teitä +kohtaan. Mutta suokaat anteeksi ja tehkäät niin hyvin ja astukaat +perille tuonne porstuvaan istumaan. Kaiketi olette väsyksissä tultuanne +alas hevosenrattailta. + +CANZIO. (Lankee polvilleen Rachelin eteen) Impi, minulla on yksi +rukous. Mielitko sen täyttää? + +RACHEL. Miten jaksaa nuoren immen voimat. + +CANZIO. Kiroo sitten kaikesta sun voimastasi tätä miestä. + +RACHEL. Oletteko tarkoin ja visusti tuumiskellut mitä rukoilette? Miksi +kirousta ja mistä syystä kiroisin miestä, jota en tunne, vaan jonka +elämä on minulle pimeys? Miksi kirousta? Siunattu, siunattu olkaat +aina! + +CANZIO. (Nousee ylös) Pois siunauksines! Se lisää tässä ahdistusta vaan +ja saattaa vielä armottomemmaksi koston ruoskan. Voi! etkö tunne minua +enään ja etkö muista mitä olen tehnyt ansaitseva kirousta, kirousta? + +RACHEL. Ettekö ole Romasta? + +CANZIO. Minä olen Canzio. + +RACHEL. (Muistutellen) Canzio ... Canzio ... Canzio...? Minä muistan +yhden Canzion, joka ennen oljenteli helmassani ja kasvoi salskeaksi, +koreaksi mieheksi. Toki tuskinpa oli hän mieheksi tullut ennenkun Tuoni +hänen temmasi pois. Mutta sitten on kauvan, kauvan; aatos hiventyy +muistellessa sitä aikaa näin riutuvana, myöhäisenä iltapäivänä kuin +nyt. Hänen nimensä oli Canzio. + +CANZIO. Hänen näet edessäsi tässä. + +RACHEL. Hän on siis tullut takasin, vaihka onkin niin kauvan siitä +päivästä, jona nuorukainen kuoli. Mutta nyt on hän tässä! Kuinka +jaksaa hän? + +CANZIO. Ei yhtään hyvin. + +RACHEL. Samoin neito Rachel. Hänen ... hänen ... totuutensa täällä +päässä on tullut vähän isketyksi. Niin, nyt ei ole hyvin. + +CANZIO. (Hiljemmällä äänellä) Huomaitkaat, herra Angelo, hänellä on +haireestansa tumma aavistus. + +ANGELO. Niin ilmoittaa puheensa. + +CANZIO. Mutta syytä, syytä, muistelleekko hän sitä?--Rachel, mikä +saattoi matkaan tämän häiriön tuossa sievässä päässäs? + +RACHEL. Lelee, lelee! Mariamnen helmassa kiikuin, kurja lapsi, siinä +ikävissäni itkin ja vasten hänen poveansa otsani painoin. Mutta hänen +sydämmensä syrjähti, sykähti, otsaani löi, ja siitä päähäni huimaus +kamala. + +CANZIO. Hyvin seliitetty! + +RACHEL. Tämä tapahtui kammarissa oikealla puolella immen päätä. Mutta +mikä riisti sen vasemman? + +CANZIO. Sano. + +RACHEL. Sano miksi vallaton Canzio kiljahti niin hirmuisella äänellä +vasempaan korvaani, että järähti kovin siellä kammion perusta. + +CANZIO. Hyvin seliitetty, hyvin! Sua kiitän. + +RACHEL. Kuulkaat vielä, hyvä mies. Sieltä kammiosta kirmasi alas tuo +leikkaava ääni ja tuli »mun sydämmeni karsinaiseen», mutta sieltä hän +välähti käteni vasempaan sormeen, siihen kauniiseen, jonka ympärille +pannaan tuo ... tuo ... kiiltävä kappale. Miksi kutsutaan sitä?... +Sormus, sormus, sormus, loistava, kultanen kihlaussormus! Mutta tästä +kiirehti se sydämmeeni takasin taas ja sydämmestä kulmilleni. Toki, +ihanaksi muuttui tämä otsan huimaus, koska Arnon rannalla istuin ja +povestani välähteli ihmeellinen valo mun kasvoilleni ylös, ja pyhä oli +ohausten särkö. Lelee! siinä lauleskelin, tuuittelin ja lauleskelin. +Lelee, lelee, lelee! + +CANZIO. (Erik:.) Oi enkelit, enkelit, nostakaat jo häntä siivillänne +ylös taivaan kynttilöjen keskelle, mutta minä vaivuttakaat pohjattomaan +syvyyteen! Oi enkelit, oi tuomion enkelit! miksi viivyttelette +täyttämästä palkinnon ja rangaistuksen työtä? + +RACHEL. Miksi tämä kolkka muoto? Miksi ette iloitse ja naura? + +CANZIO. Naura! En kaikkein kalleusten edestä nyt myhäilisi. + +RACHEL. Eikö sielunne ole vapaa ja sydämmenne puhdas? + +CANZIO. Ryvetetty, ryvetetty! + +RACHEL. Kuinka lapsekas! Vaihka syntiesi paljous olisi kuin santa +meressä, niin rikkaampi on kuitenkin armon pöytä. Kaikki on viimein +hyvin. Siis, iloitkaat ja riemuitkaat; niin käskee nuori Rachel, jonka +vartalo on hoikka ;a taipuvainen kuin pajun-vitsa ja kiharat kuin +korppien joukko. + +CANZIO. (Eriks.) Mikä turhuuden ja vakuuden sekamelska! Canzio, sinä +rosvon kourilla hävitit tämän olennon kultasen kesän, kesän, joka niin +armaasti säteili sun päälles ja sulki sun kukoistavaan helmaansa. Mikä +teos! (Mariamne tulee oikealta) Entinen morsian, miksi lähestyt? +Mariamne, kuinka äänetön ja kalvea ja kuitenkin niin jalo ja korkea! +Niin olet, mutta oletpa myöskin peloittava, niinkuin se torni joka +päällemme kallistuu ja kerran meidän runtoo.--(Ääneensä) Mariamne! tämä +ankaruus sun tyyneessä, taivaallisessa silmässäs tuo Canziolle jumalten +tuomion. Juuri niin! Ho hoo! Mutta nyt, koska on se ilmoitettu, anna +pimeyden henkien saattaa se käytäntöön ja käänny itse helvetistä pois. +--Mutta vielä kuitenkin yksi sana. Saanko sanoa? (Äänettömyyttä) +Mariamne, koska olen heittänyt sen, jonka onnenlapsi pitää täällä +rakkaimpana... (Erik:.) Mutta tämä on hyljättävä rukous. (Ääneensä) +Mutta olisipa minulla toinen rukous, koskeva nykyistä hetkeä. Saanko +sanoa?--(Eriks.) Hän ei vastaa minua. (Ääneensä) Mariamne! + +MARIAMNE. Mitä tahdot? + +CANZIO. Ettäs käännät puolestani pois sun kovan, kylmästi rangaisevan +katsantos. (Mariamne menee oikealle.--Varro tulee periltä) Herra Varro, +mun isäni veli. + +VARRO. Herra Duello, mun veljeni poika. + +CANZIO. Kunnian edestä kiitos. + +VARRO. Murhamiehen kunnian edestä? Voi sinua! + +CANZIO. Hän kaatui kunniallisessa taistelossa. + +VARRO. Ja ylvästelet vielä, velimurhasta ylvästelet. + +CANZIO. Sitä en tee. + +VARRO. Uskonpa niin. + +CANZIO. Väärin, väärin! + +VARRO. Äitisi tapoit myös. Hänen kaunis sielunsa on jo kuollut, kohtA +ruumis samoin. Mitä sanot tästä rikoksesta? + +CANZIO. Keisarillinen rikos. + +VARRO. Oletko itse perkele, vai oletko jo samassa viheliäisyydessä kuin +tyttö tuossa? Tiedätkö enään mitä leksottelet? + +CANZIO. Minä tiedän, että Nero oli keisari ja tappoi äitinsä. + +VARRO. Oikein! Ota Neroa kädestä, sinä olet hänen vertaisensa. + +CANZIO. Suurempa häntä; sillä tässä on murhattu armaampa äiti, joka +kasvatti poikansa paremmin, paremmin kuin prinssin, ja sentähden... +Mitä? No sentähden tulin suuremmaksi Neroa. + +VARRO. Sentähden palkitsit äitis näin ja sentähden ole kirottu +lukemattomat kerrat.--Niin, tuossa seisoo hän ja tirkistelee, mun ainoa +hauskeeni ja lohdutukseni täällä. Nyt on Varro köyhä! Mihen käy hän +käsiin? Kaikki hänen elämänsä lähteet ovat tyhjennetyt. Haa! vähän +toisin eletty, olisipa sielullani kentiesi jokin turva. Noo, minä +mahdan olla kirottu myös.--Mitä olisi tehtävänä nyt? + +CANZIO. Tehkäät niinkuin minä, jos tahdotte olla kirottu. Mitä +vaikuttaa tyhjät sanat? + +VARRO. Vaiti, sinä verinen pyöveli ja Bohvaanin poika yhtaikaa! Jos +jotain tässä teen, niin ensiksi murhaan sinun. + +CANZIO. Älkäät tehkäät sitä. Minä siunaisin teitä kuolemassa +murhamiekkanne alla. Mutta te tahdotte tulla kirotuksi. + +VARRO. (Ottaa Rachelia kädestä) Tule, Rachelini, mennään murehtimaan +yhdessä ja, jos niin taittaan, yhdessä iloitsemaan. Kynäseni, näytä, +että löytyy rinnassasi vielä vähän elon kuraasia jäljellä ja pyhkäse +tuo hiustöyhtö otsaltasi pois kuin kiltti piika. (Rachel tekee nopeasti +niinkuin Varro käskee) Kas niin, mun lapseni! Sinusta pidän aina, +sinusta ei poistu Varron rakkaus, vaihkas muuttuisitkin perin +huhkaimeksi. Sinusta pidän, vaan en kestään muusta. Täällä ukko on kuin +nuorukainen: yhtä rakastaa hän vaan. Mutta taasen ei hän olekkaan kuin +nuorukainen. Nuorukaisen, jolla on kultalintuinen, sen nuorukaisen +katse lämmittää onniautuudella kaikkia hänen piirissänsä. Ah! hänen +silmänsä lempeä säde lentää ilon ja rauhan sanomalla aina mailmojen +rantaan, muistellessaan sydämmensä impeä. Mutta vanha, villin elon +tassima ukko on kuin vanha susi, joka, viimeisen kerran emona, +synnyttää ainoastaan yhden penikan, niinkuin kerrotaan; tätä yhtä hän +nyt armastelee kaikin voimin, mutta morahtelee koko mailmalle hänen +ympärillään. Niin Varro myös. Käy nyt kanssani luolaamme, kurja +penikkani. Mutta voi, mikä virnistelevä kohtalo! Kerrotaanpa vielä, +että tästä yhdestä penikasta tulee viimein hullu villisusi, jonka +purema kuolettaa. Niin sanotaan, mutta katso mikä ihana vastakohta +tässä kuitenkin. Hän on hullu, mieletön, mutta enkeli, vaihka +mieletönki, ei taida purta. Niin, sinä sairas seraffini.--Herra Angelo, +käykäät kanssamme kammiooni lohduttamaan meitä. Olkaat pelkäämättä, +enpä toki pure, en edes morahtele teille, vaihka itseni vertasinki +vanhaan suteen. Onpa täällä vielä niin paljon ihmisyyttä jäljellä, että +tyhjennän kernaasti kanssanne pienen klasin; vahvisteeksi, +vahvisteeksi, jota ehkä tarvitsemme molemmat; sillä molemmat olemme +nähneet tänäpän hirvittäviä asioja.--Tehkäät niin hyvin. + +ANGELO. Jättäisimmekö hänen? + +VARRO. Rutto häneen! Peuhakkoon hän tässä ihanien muistojensa kanssa. +Ettekö tahdo tulla lohduttamaan yksinäistä, murehtivaa Mariamnea, +sairasta Rachelia ja minua, viheliäistä ukkoa? + +ANGELO. Minä olen huono lohduttaja, mutta tulenpa toki. (Eriks.) Sinua +en kuitenkaan unohda, Canzio. (Varro, Rachel ja Angelo menevät +oikealle) + +CANZIO. (Yksin) Olet siis yksin, Canzio. Ja kenpä taitaisi lohduttaa +sinua--Kentiesi Claudio; mutta hän ei tule. Miksi olen toiminut niin, +että paras ystäväni tule koska parhain olisi hän tervetultuaa? +Päättömästi toimittu.--Mutta jos nyt tulisit, voisitpa seliittää pulman +ja kertoa minulle ijankaikkisuuden tarinan. Mutta sen olet jo tehnyt, +alkaen työs sinä päivänä, koska haastelimme vielä ystävinä. Koska +tapahtui tämä? Se tapahtui eilen, puolipäivän aurinkoisen säteillessä, +ja tässä seisoit. Sillon sanasi liekehtivä miekka iski reijän entisen +vakuutukseni, huolimattomuuteni rintarautaan; iski reijän, josta +epäilys rupesi tunkemaan sisään, ja nyt, nyt virtaa sen läpitse mun +poveeni visseys. Mutta kuinka? Niinkuin polttava schirocho-tuuli; +kammoittavana myrskynä se rynkää sisään, huutain minua lakkaamatta +nimeltä. Sana Canzio, Canzio ja taasen sana Canzio nyt kuuluu +kaikkiaalta, kuuluu läheltä, kuuluu mittaamattomien matkojen päästä, +kaikuu korvissani huumaten kuin Niagaran koski. Mutta mistä tämä ääni, +tämä loppumaton pauhu? Maasta, jonka synkeätä, jylhää rantaa ja ankaria +ikivuoria, joita ajan hammas ei syö, mä katselen ja kauhistun, koska +muistan, ettei löydy siellä toista rantaa. Selvänä seisoo nyt edessäni +kaikki, ja minä näen, ettei päätös ole tässä. Sillä jos nyt tähän +vaipuissani kaikki olisi siinä, niin miksi näin paljon telmettä ja +jyryä tämän kehnon räätin tähden? Miksi tämä kimma ja tuska ilman +lievitystä, tämä syvyyden ja korkeuden myllerrys yhden raukan madon +tähden, joka muutaman kerran itseänsä kiertelee ja kuolee? Ei, ei! +hengemme syvä aavistus on ilmaiseva kaikki ja myrsky, joka nyt riehuu, +lausuu ijäisyyden tuomion, ja Canzioo huudetaan, niin, Canzioo vaan. Oi +kammoittava ääni! sinä pöyhistät mun hiukseni kankeaksi kuin mättäällä +harjasheinä, koska yksin käyskelen tässä ja suorittelen suurta +kysymystä. Ja että voin nyt tehdä tämän suorituksen, vaihka +myöhäisenki, siitä kiitän näitä kahta hirmuista päivää; mutta alun toki +aukasi Claudio. Oi, Claudio! missä vaeltelet nyt ja miksi et riennä +ystäväsi luokse?--Giovanni! Giovanni! Tule!--Missä olen huomena? Olenko +jo ehtinyt perehtymään paikassani, vai katselenko kamoten ja hämmästyen +ympärilleni vielä? Missä olen juuri tähän aikaan? (Giovanni tulee ja +seisahtaa ovelle perillä) + +GIOVANNI. Tässä olen, herra. + +CANZIO. Hyvä! Saat mennä taas. (Giovanni lähtee poispäin) Mutta varro +kuitenkin. Sano: kuinka kauvan olen jo tässä aikaellut? + +GIOVANNI. Nyt on meillä tiistai, lauvantaina tulitte. + +CANZIO. (Eriks.) Ei siis vielä täysiksi kolme päivää kluostarin-kellon +kaikunasta tähän äkeään hetkeen asti. + +GIOVANNI. Tahdotteko muuta? + +CANZIO. Oletko saanut aina ja täydellisesti palkkas tässä huoneessa? + +GIOVANNI. Aina ja täyden palkan. + +CANZIO. Minulta on kuitenkin sinun saatavana kolmen päivän palkka. Ota +tämä kukkaro. + +GIOVANNI. (Eriks.) Koko hänen kukkaronsa! Mitä merkitsee tämä? +(Ääneensä) Herra? + +CANZIO. Tottele! (Giovanni ottaa vastaan) + +GIOVANNI. Kenties kultaa täynnä? + +CANZIO. Paljasta kultaa. + +GIOVANNI. Mitä teen näin paljolla rahalla? + +CANZIO. Viskase virtaan. Mutta säästä toki kaksi tai kolme +kultakappaletta, pojalle Gregoriolle, joka istuu vankina. Hän tosin +teki parastansa, täyttääkseen kanssani onnettomuuteni maljaa; mutta +katselinpa kuinka hän äänetönnä, lakki kourassa ja tukka kiemuroissa +seurasi Giottin kiivaita askeleita, ja tämä leikkasi sydäntä. + +GIOVANNI. Mitä on tapahtunut ja mitä on poika tehnyt? + +CANZIO. Sen kuulet pian. Mutta mene, ja koska ehdit, niin tee niinkuin +käskin. + +GIOVANNI. Kernaasti, herra.--Rohkenen vielä kysyä: reisaatteko pois? + +CANZIO. Kohta, Giovanni. Lupani on lopussa ja vapauteni tiessään. Vähän +ikävä asia. + +GIOVANNI. Minä näen: te ette jaksa hyvin. + +CANZIO. Mistä näet tämän? + +GIOVANNI. Miksi hikoilette tässä viileässä salissa? + +CANZIO. Tuo minulle raikasta vettä; sillä minua vainoo kiusallinen +jano. Tuo sieltä vuoren lähteestä, jonka partahalla lasna ollessani +vietin monen hetken. Lähellä istui sillon Rachel, polvilla ommellus, +josta katsahti hän millon Välimeren kaukaiseen kiiltoon, millon taasen +leikitsevään lapseen ruohistossa. Siellä kerran ilosena kellahtelin ja +nukuin väsyneenä viimein kasvattajani suojaan. Minä muistan sen. Mutta +tuo vettä sinä. + +GIOVANNI. Minä riennän. (Menee) + +CANZIO. (Yksin) Olisinko kerran vielä lapsekas ja vartoisin viileätä +juomaa lapsuuteni lähteestä ennen käymistäni matkalle? Mutta aika on +liian tärkki, koska aina voimallisemmasti synkeä ääni huutaa nimen +Canzio. (Kiivaasti) Mitä tahdot, mitä tahdot, sinä äänettömyydessä +hirmuisesti huutava ääni? Noo, sinä tahdot sanoa, että oikeuteni täällä +on jo kaikki, että hetki on lyönyt ja avettuna seisoo ijankaikkisuuden +portti. Olkoon niin. Minä olen tässä.--Mutta sinua, sieluni entinen +heimo, teitä, Rachel, Claudio ja Mariamne, saanko enään koskaan nähdä, +nähdä teidän kasvojanne? Anna minulle se toivo, oi anna se toivo! +vaihka valmistuisikin se vasta myriadein vuosien mentyää, ja minä +kuolen uljaasti kuin sankari, jos toivoa saan, että he kerran +hymyilevät mua vastaan.--Vaikene jo, sinä kiukkuinen ääni! Minä tulen, +minä tulen! Mutta ensin, lukitkaamme ovet. (Käy perille; Giotti tulee) +Siinä mies, joka saattaa terveisiä Claudiolta. Kuinka jaksaa ystäväni? + +GIOTTI. Lepää syvimmässä rauhassa. + +CANZIO. Mutta äiti, äiti? + +GIOTTI. On ilman yhtään vaaraa. + +CANZIO. Sinä myhäilet niin alakuloisesti. Minä ymmärrän kuinka on +laita, tiedän että kaikki on rynkännyt pahinta kohden. Kurja äiti +vimmoissansa nosti omalla kädellään elon painon hartijoiltansa pois, +tai--mikä kaikista pahin--sammui hänenki järkensä valo ja nyt hän +riehuu hulluutensa houreessa. + +GIOTTI. Väärin arvelet. + +CANZIO. Mutta jotain on tapahtunut, ja elles sano millinen on tämän +kunnianmatronan kohtalo nyt, niin pidänpä totena, että Canzio on tehnyt +hänestä eläimen. + +GIOTTI. Kuule sitten: Kuolon mainetta en voinut hillitä enään, vaan +nuolena juoksi edellämme murheellinen sanoma ja, tietäen kaikki, astui +onneton äiti meitä vastaan vakavilla askeleilla. Tyyni hän oli, mutta +veren pisarata ei löytynyt hänen kasvoillansa, ja hänen maksansinisiltä +huuliltansa ei kuulunut yhtä ainoata sanaa koska hän kedolla syleili +veristä, kuolletta poikaansa, katsahtaen pilviin. Viimein nousi hän +kiivaasti ylös, povi tahrattuna Claudion verestä, huusi luokseen +tytöistänsä kaksi, tarttui yhden oikeaan, toisen vasempaan käsivarteen +ja, käyden näin heidän keskellänsä, rupesi saattamaan poikaansa. Mutta +kauvas ei ollut hän käyskellyt, ennenkuin äkisti vaipui hänen päänsä ja +ulos hän vuodatti suustansa sydämmensä lämpöisen veren. Kerran vielä +ojensi hän salskean ruumiinsa, muuttui pian kylmäksi kuin jää; ja +kuolleina kannettiin kotia niin äiti kuin poika. He makavat nyt +rinnasin, ja suloisen rauhan näet heidän kasvoillansa. + +CANZIO. Mitä sanoi eilen ennustava neito? »Rikos kerran tehty vetää +seuraansa heti muita ja he rientävät yksi toisensa jälessä kuin aallot +myrskyssä.» Niin hän sanoi, koska minä, pettäen lemmittyni, avasin +tämän rikosteni retken. Ja, lähtien siitä hetkestä, mitä on nyt +kokoontunut kiireelleni? Velkoja ilman loppua, velkoja verestä, +murhasta, myrkkyjuomista, hulluudesta, kylmästä epäilyksestä ja +lukemattomista murheista. Huomaa: eikö ole mitta täys. Huomaa: paitsi +melkein perisynnin pilkkua, olin eilen vielä viaton kuin impi, tänään +mato sydämmessä verimeressä uiskentelen aina sieraimia myöten ja pääni +päälle puhaltaa tuimana tuulena taivaan viha. Siinä, veljeni! + +GIOTTI. Mutta miksi oljentelet murehtien yksin tässä? Ajan kangasta ei +lievitetä takasin; niinmuodoin katso taasen miehukkaasti tulevaan, ja +unohtukoon pois mikä pahoin kudottiin. + +CANZIO. Mutta siitä kutomastapa meille vaatteet, joilla tulevaisuudessa +käymme. Tässä olen yksin seisnyt ja katsahdellut menneeseen, +katsahdellut tulevaan, mietiskellyt tulevan pituutta; ja olkoon se +tulleeksi. Mutta sano, eikö lähesty vihdoin aika, jona kolme sieluni +ijankaikkisesti lemmittyä, jotka murhasin ja joita rakastan vielä +helvetin tulessa, eikö, kysyn minä, koita aika, jona he unohtavat +tehdyn työn ja muistelevat minua lempien vaan? Minä rakastan heitä; +voimallisempa kiirastulen hellettä on lempeni heitä kohtaan, ja +sentähden ei sammu etäisellä reunalla tähti. Mutta aikaa on siinä +menevä ennenkuin nämät partin-pilkut ovat pestyt pois, siinä on menevä +aikaa. Mutta olkoon menneeksi! Sen otan vastaan, tahdon huohottaen +reutoa, kyisillä vainioilla kiiriskellä, tahdon janossa ja ilman +levähdystä juosta halki tomun ja pöllyn kohden taivaan rantaa kuin +villi ennen, mutta juosta väsymättä kunnes olen päässä. Mutta voisko +aatos, voisko vallaton haaves käsittää pituutta tämän armageddonin +tien. Giotti, minä tahdon tarinan kertoa. + +GIOTTI. Rauhoitu, mun ystäväni. + +CANZIO. Minä tahdon sinulle tarinan kertoa ja sanon, että suostun +kauppaan, jos kaikki vaan on hyvin koska kaikki on tapahtunut mitä +tarinassa kerrotaan. Ja niin on, niin on, niin on! Mutta elles tahdo +sitä kuulla, niin olenpa vait ja kerron sen hiljaisuudessa sielulleni. + +GIOTTI. Enhän tiedä mitä tarinaa tarkoitat. + +CANZIO. On ympärilläni Saharan santameri, mutta katso, koska ei häntä +viimein enään ole, koska katonut on santa, sillon on tullut sovinnon +päivä. Mutta kuinka saatetaan tämä sannan paljous pois? Aljetaan. On +ympärilläni Saharan meri ja samumtuuli puhaltaa, liehtoo myrkyllinen +schirocco, mutta etäällä koillisessa, josta päivä nousee, lainehtii +vapauden meri. Santa sihisten pyörii, ja joka sannan jyvä merkitsee +yhtä vuotta. Mutta koska vuosi on mennyt ja aurinko pohjoisessa +kuumottaa, lentää merestä ylös pieni pääskönen, lähestyy miestä, +ilosesti viserrellen, ja poimasee nokkaansa yhden sannanjyvän, jolla +hän jälleen lentää kauvas pois ja upottaa sen mereen. Taasen liehtoo +tuskallinen tuuli, ympärilläni kiertoilee polttava santa, ja pitkät +ovat vaivojen päivät. Mutta koska vuosi on mennyt, takasin sama +pääskönen tulee, nousee merestä ilosesti viserrellen, poimasee +nokkaansa jyvän, kantaa sen kauvas pois, sen upottaa mereen. Niin aina +eteenpäin: kuuma tuuli riehuu, santa pyörii, vuosi menee ja pieni, +ilonen lintu ei väsy, vaan tulee taas ja kantaa rakeen lainehtivaan +mereen. Niin vähenee vuosi ja jyvä, kunnes avara aavikko on +tyhjennetty, mutta merestä kohoo ankara santatunturi korkeuteen ylös, +ehtii taivasten rajan; se nousee kun ihana Taborin vuori, muodostaen +naisen rintaa, ja antaa viimein janoovalle sielulleni suloista +virvoitusta. Ja sillon alkaa uusi aika.--Mutta mitä sanot? + +GIOTTI. Onpa siinä pituutta. Eeh! + +CANZIO. Se riittää. + +GIOTTI. Sama kun ei koskaan. + +CANZIO. Ainahan parempa kuin ilman, parempa kuin ilman, mun ystäväni! +Ja muista, liiallisuus on tarinan luontoa, ja tämä kuvailkoon kauhua +sen miehen mielessä, joka surmasi kolme armahinta lempeä. Mikä teos!-- +Mutta mitä lausui vielä ennustava tyttö? »Vaihka rikostemme paljous +olis monilukuisempa meren santaa, niin rikkaampa on toki armon pöytä. +Kaikki viimein hyvin taas.» Niin hän lausui. Ja mitä oppia virtasi +ennen, ennen hänen huuliltansa pienen Canzion korviin? Korkeata, +ihmeellistä oppia; nyt huomaan sen. »Rakasta sun vihamiestäs.» Se on +oppi! Ken aatteli tämän aatoksen? Ihmisenko aivo? Mahdotonta! Se +syntyisin on lemmen maasta. »Rakasta sun vihamiestäs.» Eriskummallinen +aate ja kuitenkin ihana, mittaamattoman suuri. Se aate syleilee +kaikkisuuden, se iskee auki taivallisen lemmen sinkilätien, tekee +tehdyn tekemättömäksi ja syntiemme santavuoren harjanteelle luo se +uudet Edenin niitut. Ihanata, Giotti! + +GIOTTI. Canzio, Canzio! pane jo siteisiin sun hurja haavees. Oi. jos +näkisit nyt muotos! Kuumeen punerrusta niin vimmattua, tulista ja +läpihohtavaa kuin poskillasi nyt sinä kammastuisit. Rauhoitu! Heitä +hyödytön murhe ja käykäämme ylös hengittämään vuorten ilmaa. Tule, +ystäväni! + +CANZIO. Pois tieltä! Anna syntieni sannan, kuin Saharan humisevat +hietapylväät, myrskyä mua vastaan, minä kiiritän ne rinnoiltani alas ja +katsahdan aina ylemmäs, ylemmäs, aina korkeuden kirkkaalle vuorelle! +Siellä he jo seisovat, siellä Rachel, Mariamne ja Claudio valkeissa, +kimmeltävissä vaatteissa ja helluntai-lehdistä seppelit päissä +hymyilevät mua vastaan ja viittavat mua luoksensa armiaasti. Minä +tulen, tulen kerran, väkivalloin! (Hän horjuu, Giotti tarttuu häneen) + +GIOTTI. Nyt hiljaa, mies! + +CANZIO. Kuinka on? + +GIOTTI. Mies horjuu, aatoksensa kaataa hänen.--Tahdotko käydä lepoon?-- +Vasta minua.--Canzio! + +CANZIO. Giotti, käsiäni polttaa Claudion veri. + +GIOTTI. Unohda se, ole kuvitelmasi hirmuvaltijas, pakoita aatoksesi +omasta povestasi ulos. Missä on Angelo, missä Varro ja missä toiset +tämän huoneen asujamet? + +CANZIO. Tästä monen seinän takana. Siellä koettavat he huvitella +sydämmiänsä niillä viimeisillä elämän tähteillä, jotka ruma Canzio +jätti heille jälelle. + +GIOTTI. Nyt käyn heidän luoksensa ja teen parhaaksesi mitä voin. + +CANZIO. (Eriks.) Niin poistut tästä hetkeksi; ja ainoastaan hetken +yksinäisyyttä tarvitsen vielä. + +GIOTTI. Sallitko? + +CANZIO. Tee niin, ja minä kiitän sinua. Mutta älä toki hätäile, vaan +ole hieman ministeriä ja sepittele heidän mieliänsä, alkaen +matkanpäästä. + +GIOTTI. Minä tahdon koettaa.--Olethan taasen jykevä mies? + +CANZIO. Terästetty päästä kantapäähän asti.--Mene ja onnistu! + +GIOTTI. Käynpä juoneen. (Menee oikealle) + +CANZIO. (Yksin) Sinäkö ministeriksi, mies, jolla tuskin on yhtä kieltä, +uskoo lausutun sanan ja rynkää esiin kuin tykkiluori? Jää hyvästi, mun +veljeni! Minä olen nähnyt sinun. Lyhyksi tuntuu aina aika ensimäisen ja +viimeisen kerran välillä. Nyt, nähtyäni sinun viimeisen kerran, +muistelen sinua kuin haamua menneestä ilta-unesta, ja samoinpa sinäkin +muistelet kohta Canzioo. (Lukitsee oven oikealla) Ja nyt olkoon lähtö +elämän palosta pois. Miksi istuisin täällä käärittynä tervatappuroisin, +palavana syntisäkkinä, varoittaen muita ja varoittaen turhaan? Pois! +(Lukitsee oven perillä. Marcia tulee vasemmalta, Canzio, kääntyessään +periltä vasemmalle ja nähtyään Marcian, astuu muutaman askelen +takaperin) Haa! + +MARCIA. Canzio! siis näen sun kasvosi viimein taas. (Eriks.) Mutta +miksi välttyy hän ja tuijottelee noin? (Ääneensä) Canzio! + +CANZIO. Älä astu mua likemmäs, Medusa, joka saatat olentoni melkein +kivettymään! Oi! miksi näin sinun kerran! + +MARCIA. (Eriks.) Mitä merkitsee tämä? Minua aavistaa, että kaikki on +tullut ilmi. Sitten pääskööt irti häijyt henget. (Ääneensä) Herra! + +CANZIO. Vaimo! + +MARCIA. Teidän palvelijanne; mitä tahdotte? + +CANZIO. Ettäs viskaat päältäsi pois tuon kauniin naamarin ja näytät +minulle perkeleen-haamus. + +MARCIA. Miksi sanotte niin? + +CANZIO. Taivas! onko mahdollista, että näin korea käsi taisi vuodattaa +isäni veren? + +MARCIA. (Eriks.) Siis mennyt! Ja nyt: jää hyvästi kaikki toivoni +uneksuma herraus! + +CANZIO. Onko mahdollista? Mutta tässä onkin saatana itsensä pukenut +valkeuden enkelin muotoon. Totisesti!--Mitkä kiharat, lainehtien noilla +hartioilla!--Mutta jos oikein tarkasti katsot, niin ovat ne kiukkuisia +kyykärmeitä kuin ennen hirmuvaakunassa Perseuksen kilvessä. + +MARCIA. (Viskasee tukkaansa) Kauhistu sitten. + +CANZIO. Ja viskelet niitä noin ylpeästi vielä. + +MARCIA. Niistä kiharista maksais moni kuninkatar miljuunia, niitä +kiharia olit sinä itse vielä eilen valmis suutelemaan, painelemaan +vasten ohaustas, joka poltti paljaasta rakkauden kimmasta. + +CANZIO. Niin taisi helvetti vääntää miehen aivon. + +MARCIA. (Eriks.) Mutta miksi seison tässä kauvemmin? Marcia, sua uhkaa +vankeus; koeta pyrkiä Metsolan vapauteen taas. (Käy vasemmalle) + +CANZIO. Seis, vaimo, seis! (Vetää miekkansa) Muuton miekkani sun +lävistää paikalla. Seiso koreasti, tyttösein! + +MARCIA. (Kääntyy ympäri ja käy korskeasti kohden Canzioo) Mitä tahdot? +Mielitkö peloittaa amazonia kuolemalla? Turha vaiva. + +CANZIO. Pysäy minusta matkanpäähän; sun olennossas mua polttaa murhatun +isäni veri. + +MARCIA. Niin, minä murhasin isäs, laskin hänen verensä ahneeseen +multaan alas, josta huutakoon se kostoa aina taivaaseen asti. Sen tein, +mutta tee nyt sinä kostosi teos. Se tee, se tee, se tee, sinä surmatun +isän onneton, ainoa poika! Lähetä kohden naisen povea miekkasi leimaus! + +CANZIO. Mikä halpa työ tässä eloni hämäränaikana! Mitä hyödyttäisi +tämä? Voisko kuolos nostaa aurinkoni laskustansa ylös ja kulettaa sitä +takasin aamua kohden? Taitaisiko verestäsi syntyä se Pegasus, jolla +ratsastaisin tästä unohduksen kaukaiseen saareen? Elä, sinä viheliäinen +ja pakene linnastani tietämättömyyteen kaiken mailman, nähtyäsi Canzion +kuoleman. + +MARCIA. Unohdetaan kaikki, unohdetaan entiset ystävämme, nimemme ja +synnyinmaamme ja paetaan yhdessä Seuralan saaristoon, kaunokaisen +Othaheitin luotoon. Siellä, niin kuin sanotaan, sen lemmentuoksuvassa +ilmassa on kaikki unohtuva pois kuin Lethen virrassa autuitten entiset +muistot murheen maasta. Siellä keskisuven kukkasniituilla karkellaan ja +niittujen liepeillä leikittelee hopeahelmeilevä laine. + +CANZIO. Kavahda, sä hävytön, tekemästä pilkkaa vimmatusta miehestä, +kavahda! + +MARCIA. Pilkkaa? Niinkohan? + +CANZIO. Tahi luulisitko, sireni, että seuraisin sinua kauvemmas? + +MARCIA. Ja eilen vannoit mua seurata vaihka aina Hadekselle alas. + +CANZIO. Siis kovin huikenteleva mies; sentähden ei sinua, vaan itseänsä +kohtaan kääntää hän miekkansa nyt. Mutta sinä, muista, että vimman mies +on kujeen mies, ja jos mielit säästää henkeäsi vielä, niin älä poistu +tästä ennenkuin näet mun kaatuvan. Näin tahdon kostaa isäni kuoleman, +jota katselit riemuten; nyt katsele myös hänen poikansa kuolemaa, joka +ehkä kumoo sinulta yhden ja toisen toivon linnan. (Marcia on asettanut +itsensä vasemmalle, josta hän, käsi ohauksella ja nojaten itseänsä +vasten eräätä pilaria, katselee yli olkansa Canzioo) Niin, tyttö, seiso +siinä ja katsele kuolon askaretta, jota kerran itsekin olet tehnyt, +harjoitellen sen kuritun miehen ammattia. Katsele niin; ja hyvin +sinulle, ettäs noin vakaasti, juhlaisesti kiharies ääriltä katsahtelet +tänne! Mutta olkoon lausuttu jo kylliksi.--Toki; yksi rukous vielä. +Korkeuden hallitsija, saata, ettei kauvemmin jalo Rachel käyskele +hulluutensa yössä, säikytellen sieluansa, vaan lahjoita hänelle takasin +hänen järkensä ihanainen loimo. Mutta rukoilisinko mahdotonta? +Pelastakoon hänen sitten tästä kummituksen elämästä kuolema hiljainen +ja painukoon pian hänen silmänsä autuaaseen uneen.--Mariamme, koska +olen jättänyt auringon valon ja käyskelen öisessä maassa, jossa idän +reunaa ei löydy, ole jo sillon kiroomatta onnetonta miestä. Ole häntä +kiroomatta ja saavuttakoon henkesi jo täällä taivaallisen hekuman, +levätessäs taivaallisen ylkäs jalkoin juurella.--Noo, veli Claudio, +katsahda joskus uuden valtakuntas pyhien vuorien kukkuloilta alas +pimeyden syvyyteen, jossa Canzio raskaan velkataakkansa alla mykkänä +hikoilee, ja rangaistuksen vihan-liekit häntä pieksee. Oi! katso joskus +hänen päällensä; sillä hän toivoo, vaihka onkin tämä toivo etäinen kuin +Uranuksen haamea valo.--Sitä kohden riennän. (Pistää itseänsä miekalla +ja kaatuu kuolleena. Marcia käy hänen luoksensa ja katselee häntä +hetken äänetönnä) + +MARCIA. Hän on kuollut, tuossa hän makaa kuin sydämmeen-amputtu hirvi. +Pakene, Marcia, pakene! (Menee vasemmalle.--Giotti kolkuttaa oikealle +ovelle, Pisano ovelle perillä) + +GIOTTI. (Ulkopuolella) Avaa, Canzio, avaa! + +PISANO. (Ulkopuolella) Avatkaat! + +GIOTTI. Canzio! + +PISANO. Avatkaat. + +GIOTTI. Lepäätkö?--Mies, elles avaa, niin yksi ainoa potkaus ja ovesi +on murskana. Sinä tiedät, että tässä on jalka kuin elofantin sorkka. +Canzio! + +VARRO. (Ulkopuolella) Ovi auki, Giotti! Pian! (Giotti potkasee oven +auki ja tulee sisään, niin myös Varro ja Angelo) + +GIOTTI. Siinä on miehemme! + +VARRO. Ah! + +GIOTTI. Naiset, olkaat tulematta tänne! + +VARRO. Oi Mariamne, poistu kauvas täältä, kauvas, kauvas! Mariamne, +kuule minua! + +MARIAMNE. Sallikaat minun tulla. (Tulee sisään) + +VARRO. Katso sitten. Tuossa hän makaa. Ooh! + +MARIAMNE. Valistu hänen päällensä, taivaan armo. + +ANGELO. Olisivatko jo elon kaikki henget hänestä paenneet? + +GIOTTI. Ei hengen kitkahdusta löydy enään pojassa. (Muutamia +naispalvelijoita tulee) + +1:N PALVELIJA. Oi laupias Jumala! + +2:N PALVELIJA. Pyhä Maria, mikä hirveä näky! + +3:S PALVELIJA. Voi nuorta, raukkaa herraamme! (Pisano kolkuttaa taas) + +GIOTTI. Ken siellä? + +PISANO. Lain nimessä, avatkaat! + +VARRO. Herra Pisano. Avatkaat hänelle. (Ovi avetaan, Pisano ja kaksi +poliisimiestä tulee) + +PISANO. Mikä kauhistuksen näytelmä! + +VARRO. (Istuu voimatonna divanille) Kauhistusta, kauhistusta ilman +mittaa ja määrää, herra Pisano. Siinä makaa Canzio oman kätensä +surmaamana. + +PISANO. Sinä onneton! + +VARRO. Onneton hän ja moni muu. Minä, minä olen viheliäinen raunio. + +PISANO. Missä on nainen, joka itsensä kutsuu Marciaksi? + +1:N PALVELIJA. Ihan vasta kiirehti hän linnan portista ulos. + +2:N PALVELIJA. Ja hänen käyntinsä oli hurjan tuima. + +PISANO. Miehet, rientäkäät hänen jälessään kuin vainukoirat ja +saattakaat hän linnaan takasin. (Miehet menee) Luulenpa, että juuri hän +on vetänyt tuhon ukkospilvet tämän huoneen taivahalle. Kamalalta kuuluu +hänestä Gregorion lauseet, pojan, joka vapaehtoisesti takoi itsensä +kahleisiin ja haastelee murhasta, johon olisi häntä yllyttänyt tämä +vaimo. Mutta nytpä otan sinun kouriin ja tahdon tutkistella sinua aina +ytimiin ja munaskuihin asti, tahdon tarkan tiedon mistä ja mikä lintu +sinä olet. + +GIOTTI. (Eriks.) Ja sen tiedon saat. Hän tulkoon. (Rachel on ullut +oikealta sisään toisten huomaamatta) + +RACHEL. Makaa taasen toinen mies. + +MARIAMNE. Voi! oletko jo sinäkin ehtinyt näkemään hirmuista kuvausta? + +VARRO. Johdattakaat häntä kammioonsa. + +MARIAMNE. (Ryhtyy Racheliin) Rachel! + +RACHEL. (Tuiskasten itsensä kiukkuisesti Mariamnesta irti) Pois, +kiusanhenki, joka lakkaamatta sydäntäni rääkkäät! Mitä tahdot +Rachelista! Pois! Mene Hiien tyttären haltuun! + +MARIAMNE. Vait, tyttö! + +RACHEL. Miehelle yksi tyyny! + +VARRO. Olkoon lapsi rauhassa. Yhtäkaikki; enpä usko hänen käsittävän +asiaa. Seisköön rauhassa lapsi parka. + +RACHEL. Miehelle tyyny! + +MARIAMNE. Ole huoletta; hänelle raketaan kohta toinen sija. + +RACHEL. Tyyny tänne! sanon minä. + +VARRO. Tehkäät hänen lapsekas tahtonsa. (Yksi palvelijoista menee) + +RACHEL. Mutta miksi virtaa veri? Lounaisessa iltaruskon alla seisoo +mailmanenkeli, kädessä hehkuva astia, ammentaa mailmalle verta! Hän +kallistaa maljansa lännestä mereen ja taasen hän sen kallistaa merestä +länteen; läikkyy sinistynyt veri, ihmisten sydämmet kammastuu, otsat +polttaa! (Tyyny on tuotu ja asetettu Canzion pään alle) Nyt makaa hän +hyvin. (Marcia tuodaan periltä) + +PISANO. (Eriks.) Korea likka! Onpa niinkin. + +MARCIA. Mitä tahdotte, herra? + +PISANO. Virkani vaatii minua käymään tässä pieneen tutkintoon.--Vaimo, +suokaat anteeksi että kysyn: mikä on nimenne? + +MARCIA. Marcia. + +PISANO. Mistä on tienne teitä kantanut tähän? + +MARCIA. Carthagon raunioilta. + +GIOTTI. Kaksi valetta kohta. + +ANGELO. Herra Giotti, kuulkaat minua. + +GIOTTI. Sitten, herra.--Hän valehtelee. Calabrian vuorilta hän tulee ja +nimensä on Flaminia; siinä se naaraspartti, ryöväri Vincenzion verinen +kumppani. (Kova hämmästys joukossa) + +VARRO. Flaminia! Veljeni murhaaja! + +GIOTTI. Sama juuri. Claudio, jonka silmä oli yhtä tarkka kuin hänen +sanansa tosi ja luotettava, tunsi kohta tämän epelin ja hän itse kohta +samoin Claudion, miehen, joka nyt lepää Abrahammin helmassa. +Valehtelenko vaimo? Kuinka hyväänsä; hän vannokoon sanani valheeksi, +mutta istua saa hän lujassa tornissa, kunnes asia on selvä kuin päivä. + +PISANO. Vaimo, mitä sanot itse?--Et hiisku sanaakaan, vaan katsot +punehtuen päällemme, punehtuen, mutta ylpeästi kuin piru. Kaikki +viittaa kohden ryövärnaista. + +VARRO. (Eriks.) Mikä helvetillinen kosto kohtalolta! Canzioni, sinä +armottomasti hylkäsit uskollisen lemmittysi tämän riikinkanan tähden, +ja se rikos oli suuri; mutta onko rikos koskaan ennen itseänsä +rangaisnut näin ankarasti? Mariamnen hylkäsit ja sait oman isäsi +murhamiehen. Mikä ääretön kosto, mikä häväistyksen tahto kaiken sukumme +ikivanhalle kunnialle! Rachel, älä millonkaan enään katsahda järjen +muistavalla silmällä tähän mailmaan, vaan kuole, kuole; ja sammukoon +myös tämän raunion, tämän kurjan aherruksen viimeinen hohde tässä. + +PISANO. Vaimo, onko kieles jäätynyt? + +MARCIA. Tuli ei taida jäätyä, ja polttavasta tulesta on Flaminian +kieli. Niin, katsahtakaat tänne, tässä seisoo kuuluisan Albericon +kuuluisa Marcia ja vielä kuuluisamman ruhtinaan Vincenzion kuuluisampa +Flaminia; tässä villi sankarnainen. Ja vielä äsken olin Canzion +lemmitty, mutta mies, hän pelkäsi morsianta vuorilta, väristys tunkesi +läpi hänen ruumiinsa, koska hän syleili komeata morsianta Ciafemistä, +synkeän luolan yöstä, josta läksin, läksin kuolon yöhön. Se tulkoon! + +RACHEL. Vaimo, missä olen nähnyt teidän kuvanne? + +MARCIA. Sinä saatana, joka sylistäni temmasit onneni pois! (Ottaa +lattialta Canzion miekan ja lävistää Rachelin, joka kaatuu veljensä +viereen) Kuole, sinä viheliäinen! (Huutoa ja hälinää joukossa; +poliisimiehet hallitsevat Marciaa) + +PISANO. Hirmuinen vaimo! + +1:N PALVELIJA. Oi hirmuisuus, oi kauhistus! + +2:N PALVELIJA. Hävityksen kauhistus! + +PISANO. Iskekäät häneen kyntenne. + +GIOTTI. Että seisoo hän kuin sepän kruuvipenkissä. Haa! olisiko häpeä, +jos halkasisin hänen ryöväripäänsä? + +MARCIA. Kunnia, kunnia suuri sinulle, sinä raaka ritari. + +GIOTTI. Mene perkeleen haltuun! + +PISANO. Pidätä, mies. Hän olkoon pyövelin saalis ja lähestyköön kerran +vähän vavisten kuolemansa uskottavaa pöytää. + +MARCIA. Vapise sinä.--Hoo, eipä vavisten, vaan laulain uhkean +ryövärilaulun astuu mestauslavallensa Marcia ja sylkee vielä +pyöveliänsä vasten partaa. + +PISANO. No no, saammepa nähdä. + +MARCIA. Jos toista näet ja kuulet, niin mahdat tulla Roman keisariksi, +niin halpa mies kuin olet. + +PISANO. Hiljaa vaan, mun lapseni, hiljaa ja kiltisti. + +VARRO. (Istuen yhä divanilla) Mitkä päivät! Iske miekallasi tänne myös +ja sano, ettäs surmasit kaiken tämän huoneen kuin ennen Egyptin +murhanenkeli. Iske tänne, iske tänne myös! + +MARCIA. Elä sinä ja valita! + +PISANO. Saattakaat hän pois ja vahvaan talteen teleen ja kalterien +taakse, ja muistakaat, että vartijoitsette häntä tarkasti. (Marcia +viedään pois.--Rachel on nousnut istumaan; hänen ympärillään ovat +Mariamne ja palvelijat) + +MARIAMNE. Rachel, kuinka on laitas? + +1:N PALVELIJA. Hänen silmänsä kirkastuu ja saavat ymmärryksen katseen +taas. + +MARIAMNE. Rachel? + +RACHEL. Mariamne, minä herään kuolemaan; niin, kohta, kohta kuolen. +Mieletönnä olen käyskellyt kuin unissa, mutta voinpa nyt eroittaa +kamalat unelmat kamalasta todellisuudesta; ja käsitän mitä on +tapahtunut.--Tässä makaa Canzio. Kaiketi hän kaatui oman kätensä +kautta? + +MARIAMNE. Niin hän kaatui. + +RACHEL. Mutta hurja vaimo kaatoi minun Canzion verisellä miekalla, ja +kohta nukun elon tuskasta pois. (Giovanni tulee pikari kädessä) + +GIOVANNI. Ystävät! mitä näkee onneton silmäni? Voi! + +GIOTTI. Ole lisäämättä hyödytöntä valitusta ja katsele mykkänä mitäs +näet. + +GIOVANNI. Mitkä veriset uhrit! + +GIOTTI. Mitä tahdot tässä pikarillas? + +GIOVANNI. Totellen herrani käskyä, tuon hänelle vettä lähteestä +vuorelta. + +RACHEL. Mua miellyttää vielä nauttia sen lähteen heleätä vettä, jonka +reunalla ennen monet kerrat leikitsin Canzion kanssa. Antakaat tänne! +(Mariamne antaa hänelle pikarin) Hyvästi, ihanien muistojen lähde! +Kirkkaana ja viatonna kuin lainees tässä pikarissa kiirehtiköön sieluni +elämän lähtehelle korkuudessa! (Juo ja antaa pikarin pois) Sua kiitän, +Giovanni, tämän juoman edestä ja kaiken uskollisen palvellukses. +(Vaivuttaa päänsä Mariamnen helmaan) Sua kiitän, Mariamne, kaiken +lempesi edestä. Miksi unohti Canzio sun rikkaan sydämmes? Mutta ah! ei +tiennyt, kurja, mitä teki hän sillon. Suo hänelle anteeksi ja sulje +hänen sielunsa rukouksiesi loimoon pyhän ristin juurella. Se tee, sinä +mun kaunoiseni, suvenihanaiseni, Mariamne! + +MARIAMNE. Ei menköön päivää, jona unohtaisin tämän tehtävän. + +RACHEL. Ole kiitetty, ole kiitetty! Kallista nyt pääni alas hänen +kiharaisen päänsä viereen. (Mariamne asettaa hänen päänsä tyynylle) +Canzio, kaikki oli unta vaan, ja taasen viihdyttelee äiti viatonta +lastansa ja nukkuu itse viihdyttäjä lapsensa viereen. (Kuolee.--Yksi +polisimiehistä tulee) + +POLIISIMIES. Armollinen herra! + +PISANO. Hän on siis pääsnyt kouristanne! Sinä onneton! + +POLIISIMIES. Kuulkaat, herra! Hän oli hirmuinen, ja tämä vuorinen seutu +kävi pahanhengen liittoveljeksi. Niinkuin tiettään, on tässä lähellä +pyörryttävän korkea vuoren-jyrkkä, ja ei kaukana pudotuksen reunasta +kulkee tie, jota käyskelimme vangimme kanssa. Tultuamme tämän jyrkän +kohdalle, temmasi itsensä vaimo, väkevä ja norja niinkuin jalopeura, +käsistämme irti, kirmasi lentävällä vauhdilla kohden peloittavaa +kaadetta ja katosi vilauksessa silmistämme. Hänen jälessään riensin, +matelin vuoren viimeiselle äärelle ja, syleillen erään myrtin rankaa, +katsahtelin viimavaan syvyyteen. Siellä näin nyt harmaitten kivien +seassa erään kaavattoman olennon, näin veristä vaatetta ja runnottua +ihmisenjäsentä. Tämä oli jäännös tästä naisesta. + +PISANO. Tahdonpa koettaa, ettäs pääset kilakasta pienellä sakolla.-- +Kuinka on tytön laita? + +1:N PALVELIJA. Hän on kuollut ja kylmenee. + +MARIAMNE. (Polvillaan Canzion ja Rachelin päänalusen takana) Karitsan +häitä hän jo viettää, laulain voitonvirttä palmuin liehunassa. Korkea +juhlasali, seiso viimein avettuna Mariamnelle myös! Se olkoon +rukoukseni täällä. Kaikki tahdon uhrata ja unohtaa, kuin vaan kerran +häävaatteissa sua lähenen, ihana sali, ja ovenvartija hymyten mua +viittaa sisään. Tule, luostarin rauhankammio, jossa rukoillen kudon +helskyttelen juhlavaatteikseni kangasta pyhää! Canzio, sun edestäsi +tahdon rukoilla myös. Huojentukoon yhä hartioiltas pahtehinen paino, +kunnes sielusi vihdoin astuu vapauteen taas!--Rukoilla tahdon, rukoilla +lakkaamatta! (Painaa päänsä tyynylle) + +(1868) + + + + + + +SELMAN JUONET + +Näytelmä 2:ssa näytöksessä + + + +HENKILÖT: + +HERMAN, vanha kartanonomistaja. +SELMA, hänen tyttärensä. +KONRAD, hänen poikansa. +KILIAN, Selman sulhanen. +THEKLA, Konradin morsian. +FOKAS, saita koroillaan-eläjä. +TAAVETTI, hänen palvelijansa. +LÄÄKÄRI. + +Tapahtumapaikka: terveysvesilähteellä metsäisessä seudussa lähellä +pientä kaupunkia. + + + + +Ensimmäinen Näytös + + +Metsänen seutu, ympäröitsemä sammaltuneitten kuusten. Perillä lähde, +jonka kivinen arkku vähän kohoo ylös maasta.--Lääkäri ja Fokas tulevat +oikealta. + + +LÄÄKÄRI. Minä en ymmärrä, herra. Veri virtaa suonissanne vallan +sointuen. Fokas. Pahat unet, pahat unet minua rasittavat. Lääkäri. Ne +poistakoon voimallinen tahto. + +FOKAS. Mahdotonta! Ne peuhaavat makaavan aivossa ilman hilttiä, ne +kirotut unet. Mutta kuitenkin, eihän täällä pahaa ilman hieman +hyvääkin. Katsokaat, nämät uneni paljastavat eteeni tulevaisuuden +muodon, ja minä voisin profeteerata, jos kallistuisi luontoni +sitäkohden. Mutta kirjoitanpa ne paperille, ja varmaan olen jo tullut +näkemään, ettei yksikän niistä ole tullut ilman merkitystä. + +LÄÄKÄRI. (Erikseen) Taikapäinen mies. + +FOKAS. Moisen unen näin menneenäkin yönä, vaihka näinkin sen +morsianpiiastani. Niin, näinpä arveltavan unen. Mutta siitä huolimatta, +nyt tahdon likan vaimokseni, vaihka tulisi minun tunketa läpi vuoren. +Ja syytä on minulla rientoon. Minä ilmasen teille yhden asian, koska +olemme niinkuin ystäviä. Tässä kiertelee ympärillämme eräs veitikka, +jokin noitanaamanen, turhanpäivänen maajunkkari, mukamakin +»luonnontutkija», niinkuin hän tahtoisi näyttää. Suuri kanalja! + +LÄÄKÄRI. Kuka on tämä? jos saan luvan kysyä. + +FOKAS. Hä tuo herra Kilian. + +LÄÄKÄRI. Pelkäätte siis että lemmittynne sydän väikkyy hänen kauttansa +vaarassa? + +FOKAS. Minä luulen että hän osaa noitua, se mies. Mutta konsti vasten +konstia, ja annanpa hänelle kyynerän pitkän nenän, liionkin jos suotte +minulle hieman teidän vikkelyydestänne, te, herrani. + +LÄÄKÄRI. Mikä on tuumanne? + +FOKAS. Pinnistää ulos isän naamasta ankara lupaus ja kohta sitten +naida. Mutta voittaakseni tämän, käynpä nyt ukkoani kohtaan pieneen, +viattomaan juoneen, ja teidän avullanne luulen sen onnistuvan. Herra, +koska joudumme tästälähin hänen pariinsa taas, niin tehkäät pieni +temppu. Tunnustakaat valtasuontani ja lausukaat joteskin pöllistyen: +mitä, herra Fokas, minä kummastun, sillä teidän sydämmessänne on tuho +tekeillä. Halkeehan se pian kuin tulinen pummi ellette viipymättä anna +itseänne aviosäädyn kohtuun.--Jaa jaa, te myhäilette, mutta minulla on +täydet käsissä. Minä murhaan tuon luikkarin luonnontutkijan. Mitä +sanotte? + +LÄÄKÄRI. Tahdon koettaa parastani saattaakseni teitä kohden maalianne. + +FOKAS. Päätetty siis. Ja minä toivon tämän saattavan äijän suusta +lopullisen lupauksen, jonka antamisessa hän, kummallista kyllä, on jo +siekaillut kauvan, kiusaten sydäntäni. Mutta sen annettuansa kerran, +hän seisoo siinä kuin paasi. Minä tunnen hänen. Ja tuolta lähestyy hän. +Poistunpa nyt hetkeksi, mutta palaan pian taasen, tervehtien teitä +molempia. Sillä hän ei saakoon syytä ouneksimaan meitä liittolaisiks. + +LÄÄKÄRI. Minä ymmärrän. + +FOKAS. Sitämukaan myös asettukoon puheemme ja lauseemme. Malttakaat +tämä. + +LÄÄKÄRI. Rauhassa! Luulenpa siinä taitavani sommailla. + +FOKAS. Sommailla, sommailla! Minä menen nyt, mutta tulen kohta taas.-- +Mitä, mitä koneita ja kappaleita nämät teidän kourassanne? + +LÄÄKÄRI. Mielinpä tutkistella tämän lähteen kemiallista luontoa. + +FOKAS. Niin niin, tutkistelkaat ja jutelkaat ukko vallan oivalliseen +humööriin. Minä menen nyt, mut tulen kohta taas. (Menee oikealle) + +LÄÄKÄRI. (Yksin) Mene sinä niin kauvas kuin kestää! Onpa sinussa +vekamaa, luulen minä. Mutta olkoon toki tehty mitä lupasin. Sinä olet +rikas. (Laskee koneensa lähteesen.--Herman tulee vasemmalta) Jumalan +rauha! + +HERMAN. Huomenta mun herrani! Mitä kokeita ilmestyyvi teille? + +LÄÄKÄRI. (Katsottuaan koneisinsa) Ihmeellinen lähde! Mikä verraton +kemiallisten ainetten yhteys, yhteys kuni aprikoittu luonnon hengeltä +hämmennetyn terveyden parhaaksi. Vakuutanpa: tämän lähteen heleästä +helmasta on virtava takasin monen onnettoman onni. + +HERMAN. Veden voiman kautta! Hahaa! + +LÄÄKÄRI. Joka on suuri. Juokaat häntä vaan. (Fokas tulee oikealta) + +FOKAS. Hyvät herrat, terve! + +LÄÄKÄRI. Nöyrin palveljanne, herra Fokas!--Juokaat vettä, pojat, ja +siitä samokaat ympär tienoja uljemmin aina, ja pianpa karkaa teistä +kauvas kaikki mieltänne samentavat pilvet.--Terve tuloa, herra Fokas, +terve tuloa!--No mille tuntuu, isä vanha? (Tunnustaa Hermania +valtasuoneen). + +HERMAN. Haa, että ainoa poikani on kuollut! + +LÄÄKÄRI. Hulluuksia! Kuka on sanonut tämän? + +HERMAN. Minä tiedän sen. + +LÄÄKÄRI. Keltä on tämä tieto? + +HERMAN. Vaan että minä tiedän sen. Hän oli minun poikani, ja rakastinpa +häntä, vaihka olikin hän vallaton poika. Ulos mailmalle hänen lähetin, +mutta rahaa kirjoitti hän perään, rahaa, rahaa ja rahaa taas. Tuohon +leikkiin viimein harmistuin, supistin kukkaroni ja aattelin: kestä +kastit ja näytä että olet mies, joka auttaa itse itsensä. Mutta hänen +onnensa oli kova, viskasi luorin hänen otsaansa lähettämänä miehen oman +käden. Nyt hän makaa makeasti. + +LÄÄKÄRI. Teidän sairaassa haaveessanne. Suokaat anteeks, mutta tämä on +jotain fiksiä, jotain päähän-pistänettä. + +HERMAN. Hän on kuollut! + +LÄÄKÄRI. Hän elää. + +HERMAN. Kuollut on hän! + +FOKAS. (Eriks.) Ja kuollut olkoon hän, sehän on sydämmeni toive. Tosin +on hän saanut ulos osansa, mutta voispa hän kiusata minua +konsteillansa. + +LÄÄKÄRI. (Hermanille) Minä tiedän että on vakuutus tässä turha. Mutta +seuraattepa toki johtoani tämän kesän? + +HERMAN. Valaskalana tahdon niellä teidän vettänne ja kuleksia ympäri +kuin vuorikauris. + +LÄÄKÄRI. Hyvä! Ennen mentyää kahden taivaan kuun seisotte uljaana +miehenä ja tämä selkkaus on paennut teistä ijäksi. + +HERMAN. Taitaako vesi herättää poikani haudasta? Ei! Mutta valelkoon +se hieman tuota vertani, joka, niinkuin tunnen, jyskyy mun korvissani +sameana koskena. + +LÄÄKÄRI. Hyvä! Juokaat vettä vaan. (Eriks.) Sinä kummallinen ukko! +(Ääneensä Fokakselle) Herra, miten katsahdatte mailmaan nyt, tällä +kirkkaalla päivällä? + +FOKAS. Synkeästi! + +LÄÄKÄRI. Miksi, herrani, koska on teillä raitis ja voimallinen ruumis? +Minä en ymmärrä. + +FOKAS. (Eriks.) Tahtoisko hän pettää minut? + +LÄÄKÄRI. (Eriks.) Mielin hieman ivata hänen kanssansa. (Ääneensä) Minä +luulen, että käyvät nämät sumut ulos jostain sisällisestä salatusta +lähteestä ja sentähden pyydän teitä, herrani, terottamaan huomionne +kohden sydämmenne historjaa. + +FOKAS. Sydämmeni historjaa? Toivonpa etten olekkan mikään murhamies. + +LÄÄKÄRI. Jumala varjelkoon meitä! Mutta moneen tuhon loukkoon voi mies +täällä joutua aatoksiensa retkillä. Onhan moni mahtava aivo täällä +samentunut tuumiissa elämän pulmaa. + +FOKAS. Elämäni filosofian perusta, järkähtämätön perusta on raamattu ja +Augsburgin tunnustus. (Eriks. ja katsahtaen salasesti Hermaniin) Ukko, +ota ad notam tämä. + +HERMAN. (Eriks.) Olethan sinä toki oiva miesi, luulen minä: Herraa +pelkäävä, toimekas ja tarkka kaikessa huoneellisessa. Hyvä! + +FOKAS. Herra, tahdotteko tunnustaa valtasuontani? + +LÄÄKÄRI. Minä tunnen sen tasasen juoksun. + +FOKAS. (Eriks.) Jos hän pettää minut, pitäen minua narrinansa, niin +halkasenpa hänen päänsä. (Ääneensä) Herra, tahdotteko tunnustaa +valtasuontani? Häh? + +LÄÄKÄRI. Levoton mies, kovin levoton. (Tunnustaa, ottaen äkkiin +päällensä kummastelevan muodon) Mitä! Miksi tämä muutos? + +FOKAS. Jotain siis huomaatte viimein. Mutta asia on tämä että makaan +piinapenkillä onnettoman lemmen kahleissa. Siinä on teille salasuus. + +LÄÄKÄRI. Ja siinä on meille syy tähän vaaralliseen tilaanne. Herra, +uhkaahan teitä veriläimäys, joka voi tehdä iskunsa tällä hetkellä; +sillä sydämmenne riutuu ja pohtaa. + +FOKAS. Riutuu ja pohtaa! Tuota olen aatellut. + +LÄÄKÄRI. (Eriks.) Hiiteen sinä! Koska riutuu täällä sonnin sydän? + +FOKAS. Mitä tehdä siis? + +LÄÄKÄRI. Ei nyt yhtikän muuta kuin naida! + +HERMAN. Hmk! + +LÄÄKÄRI. Naikaat tavallista vikkelemmin, jos elämänne on teille +mieluista. Tehkäät niinkuin sanon. Pianpa muuton makaatte matoen +sulhasena tuolla alikammarissa, herrani. Mutta jos nyt turkasen +tulisesti otatte itsellenne vaimon, niin onpa kaikki hyvin taas. +Uskokaat minua ja tehkäät niinkuin sanon, te ystäväni molemmat. Juokaat +vettä, naikaat ja olkaat ilosia.--Mitä! Onhan täällä teillä toveriina +kaksi oikein kaunokaista sylfiidiä. No lyököötpä he somat, vilkkaat +päänsä yhteen, saattaen matkaan oikein huvittavia vehkeitä, ilveitä, +lystinäytelmiä vapaassa luonnossa. Juuri niin! Puhaltelkoot täällä +raikkaat tuulispäät!--Hyvästi, mun herrani, kunnes kohtaumme taasen +meidän pienessä kaupungissa. (Menee oikealle) + +FOKAS. Te kuulitte mitä hän lausui minusta? + +HERMAN. Tuikea asia. + +FOKAS. Joka ei siedä enään lykkäystä huomiseen. Sydämmeni on vaarassa, +sanoi hän, ja sen tunnen minä itsekin. Rakastanpa tytärtänne aina +vimmaan asti, mutta eräs toinen mies uhkaa temmata häntä kouristani +pois. + +HERMAN. Kuka mies? + +FOKAS. Hä tuo roisto Kilian. Minä luulen että hän osaa noitua. + +HERMAN. Tämä mies pysyköön suren-penikulman kaukana tyttärestäni, ja +sen olen jo antanut hänen ymmärtää.--Noitua? Kuka? Minä olen se noita, +joka taivutan likan mielen, annan hänen kelle tahdon ja koska niin +päätän. + +FOKAS. No Herran nimessä jo päättäkäät! + +HERMAN. Kun päätän niin päätän. + +FOKAS. (Eriks.) Nyt on otollinen hetki ja pannaanpas kova vasten kovaa. +(Karauttaen kurkkuansa ja röyhistäen itseänsä) Maa ja taivas! +Lupaatteko tänä Herran aamuna ja kunnianne nimessä minulle tyttärenne +vaimoksi, tuon Selman? + +HERMAN. Ole rauhassa. + +FOKAS. Lupaatteko? + +HERMAN. (Tyhjennettyään pikarin vettä) Juo vettä. + +FOKAS. Mitä sanotte? + +HERMAN. Juo vettä. + +FOKAS. Juo vettä? + +HERMAN. Viileytä sinä tulista sydäntäs. + +FOKAS. Te ärryttelette minua, ehkä näette minkä damokles-miekan alla +seison. Mutta tietkäät, rakkauteni kimmassa voisin pian luoda tähän +verisen, verisen draman. Maa ja taivas! + +HERMAN. Ha haa! + +FOKAS. Herra! + +HERMAN. Mitä tahdot? + +FOKAS. Tahdon kunnioittaa teidän karheaa, ijäkästä kiirettänne. + +HERMAN. Ole rauhassa ja älä juttele hulluuksia minun kanssani, poika.-- +Kas tässä on käteni lupaukseni pantiks. Minä annan sinulle tyttäreni ja +toivon että annan hänen miehelle. + +FOKAS. Minä luotan sanaanne ja kiitän. + +HERMAN. Titaanein voimat ei mua järkäytä. + +FOKAS. Mutta mitä asetamme nyt se tapahtukoon pian. + +HERMAN. Koska tahdot siis? + +FOKAS. Tänä kesänä, jo tällä retkellämme vietettäköön häät. + +HERMAN. Jo tällä retkellämme? Tuohan näkyisi joteskin jyrkältä. + +FOKAS. Mutta niin on tilani vaade. Kirjeellisesti saatettakoon matkaan +kuulutus tuolla kotopitäjässämme ja siitä kohta vihkiäiset täällä. +Siinähän toimi, joka säästää ulostekoja. Ketä on meillä täällä +käskettävinä vieraiksemme? Pappi ja pari muuta. Oivallinen toimi, mun +tuleva appeni! + +HERMAN. Olkoon sitten päätetty.--Mutta vettä olen jo niellyt kyllin, ja +tehkööt nyt jalkani parastaan. Käyn ilmasemaan likalle hänen tulevan +kohtalonsa, ja niin tietäköön hän valmistella itseänsä häihin. (Menee +vasemmalle) + +FOKAS. (Yksin) Mene ja saata minulle rikkautes varmaks saaliks. +Siellähän asuu lempeni, vaan ei tyttäres povessa. Narrit ja utupartaset +kymnasistikeikarit täällä hikoilkoot naisen tähden. Ja miksi +rakastaisin enemmin sinua, neito Selma, kuin teitä toisia Evan +tyttäriä? Mutta hoo, hieman toistahan olisi kuitenkin mielestäni tuo +Thekla-piikanen, joka nyt tuon vartomattoman perintönsä kautta on yhtä +rikas kuin kasvinsisärensä, tuo »lintuiseni pieni». Thekla, olisivat +aartees suuremmat vielä, niin kohta murtaisin tämän liiton ja +kääntyisin kohden sinua. Ole kihlattukin tuohon viheljäiseen +maankulkijaan Konradiin. Rakkaus veretön ja vaisu kuin vesi, perustettu +narrimaiseen lapsuuden-kihlaukseen. Fokakselta ainoastaan yksi sana ja +silmän isku ja vallassansa on luntun käsi ja sydän. Ja teki sen rikkaus +ja kunnon käytös; kaksi mahtavaa puhemiestä. Mutta miksi rakentelsin +kapinaa, joka ei maksa sitä vaivaa? Nainen vasten naista ja sama +rikkaus vasten rikkautta samaa. Nainhan minä Selman ja otan viimein +hänen isänsä kullat ja perustat. Mutta miksi taasen uneksuin unen niin +pyövelin surkean tästä naimisesta? Häitämmehän vietimme, Jumala +parakkoon, häitämme Selma ja minä, aih! No musiiki mökisi pahasti kuin +perkele ja minähän poikaparka kurkistelin, kurkistelin ulos akkunasta +kovin allamielin. Mitäpäs tapahtui? Äkistihän muuttuivat pellot ja +vainiot ympärillämme nokimustiksi, muuttuivat totisiksi kummitusten ja +kyöpelien perämaiksi. Niinhän uneksuin; ja olikos tämä nuoren +naipamiehen unta, juuri häitten lähetessä? Sillä unella on +merkityksensä ja tulkoon se kätketyksi muistokirjaani. (Istuu alas +kirjoittamaan) Siinä uni, joka ennustaa jotain. (Laskee kirjan +kädestänsä maahan, heittäen itsensä levolle) Mitä huolisin, jos kaatuis +täällä viimein mies kuin kuiva kuusenrunko, mätänis, lihottaen maata ja +kylien nautoja, ja siinä kaikki? Mielin uskoa että niin on laita, mutta +siihenpä en kuitenkaan niskaani pantiksi pane. Haa! he meitä +korventelisitko ja paistelisit, syystä että muistelimme täällä hieman +omaa parastamme, muistelimme onnen valheellista luontoa ja vahvistimme +selkämme niinä parempina päivinä. Pois tämänkaltahiset aatokset, pois! +Minä olen maa ja multa enkä muuta. (Kuorsaa nukkuneena.--Taavetti tulee +oikealta, mutta astelee kovin hiivistellen, koska huomaa hän Fokaksen) + +TAAVETTI. (Eriks.) »Älä herätä karhua, joka makaa.» Tuossa makaa hän ja +vieressänsä eräs kirja, kaiketi se kummallinen unikirja, johon ei juuri +toisen ole täällä tirkistettävä. Mutta minä olen kärkäs kuin +ketunpoikanen ja tahdon koettaa kastini. Mitä uneksuit menneenä yönä, +mies? (Ottaa kirjan, avaa sen ja lukee) »Uni heinäkuussa yöllä vasten +kymmenettä. Häitämme vietimme Selma ja minä, mutta häitä murheisia. +Susilaumana soitto parkui ja kiljui ja äkisti muutuit viherjät +tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi erämaiksi ja mustana +riippui päällämme sureva taivas.» Ohhoo, mun isäntäni! »Iso-Turkki +nousee» ja hävittää koko mailman. Jumala auttakoon meitä, herrani, ja +saattakoon palkkarästini ulos teidän kukkarostanne ennen mailmanloppua. +Sillä »suuri juopa» tulee sillon ainiaaksi erottamaan Taavetin +rikkaasta miehestä. Tuossa on kirjanne. Minä tiedän asian, jota ei +tiedä täällä kolmas. (Käy muutaman askeleen poispäin) Mutta mielinpä +lähestyä sinua oikein »ilosen-pojan» pauhulla. Se pane hyväkses tai +pahakses. Mitä tiesin minä? Laulelin vaan itsekseeni. (Kääntyy äkkiin +takasin, laulaen kovalla äänellä) + + »Mistäs tulet, mistäs tulet, + Poikani iloinen?» + +(Fokas herää, karaten tukka pörrössä tuimasti ylös) + +FOKAS. Sinä peikko, minä lyön sinun kuoliaaksi! (Uhkaa häntä +sauvallansa) + +TAAVETTI. Olkaat hiljaa, hyvä herra, ja kuulkaat. + +FOKAS. Hiljaa! Minä sinun hiljennän, iskenpä lukkoon tuon kirotun +kitas, peikko! + +TAAVETTI. Mitä tiesin minä? Enhän tainnut uneksuakkan teidän makaavan +tässä. + +FOKAS. Uneksua? Kyllä sinun annan.--Mitä etsit, lurjus? + +TAAVETTI. Minä etsin teitä; sillä herra Vimppeli tahtoisi teitä +kohdata. Nyt hän kysyy nöyrimmästi jos taitasitte olla hänelle +saapuvilla tänään kello viideltä. + +FOKAS. Menköön hän sen viedä! Mitä tahtoo hän? + +TAAVETTI. Minä en tiedä. + +FOKAS. Hän tahtoo lainata rahaa, mutta minä en tahdokkan itselleni +enemmin vihamiehiä, tai toisin sanottu häntä varten: en tahdo häntä +vihamiehekseni enkä ystäväkseni; hän on moinen kappale valkeaa +plaastaria. Mene ja sano hänelle tämä. + +TAAVETTI. Te tahdotte niin? + +FOKAS. Tulkoon hän kahden täyttävän takausmiehen kanssa ja maksakoon +seittemät kasvot, niin saa hän rahaa, ei penniäkän muuton, ei penniä. +Mene ja sano hänelle tämä. (Taavetti menee oikealle.--Fokas hetken +päästä ja huutaen) Taavetti! (Taavetti tulee takasin) + +TAAVETTI. Mitä tahdotte, herra? + +FOKAS. (Eriks.) Antaisinko hänelle ajettavaksi tämän asian? + +TAAVETTI. Herra, miksi kutsuitte minua takasin? + +FOKAS. Poika, tunnetko sinä tuota kuuluisaa Lappalais-Mattia, noitaa ja +tietäjää, joka, niinkuin olen kuullut, asuu tässä lähellä? + +TAAVETTI. Minä enkö tuntis häntä? Huihai! olemmehan pistelleet +poskeemme naukkejakin leuka vasten leukaa kuin parhaat ystävät. + +FOKAS. Olethan kaiketi myös antanut hänen katsoa kämmeneeskin. + +TAAVETTI. Sitä en ole uskaltanut, poika-raiska, sillä hän puhuu +päinvastoin muiden tenhomiesten tapaa, hän puhuu totta. + +FOKAS. Voiko hän myös selittää unia? + +TAAVETTI. Sehän onkin vallan mestarityötänsä. + +FOKAS. Taave, mene hänen luokseen ja sano hänelle että tahtoo häntä +kohdata eräs herra, Achilles Fokas. Ja sano että vartoo hän minua tässä +lähteellä huomenna varhain. Minä lystään vähän koetella hänen kuuluisaa +mahtiansa; tai totuuden nimessä, hän selittäköön minulle erään +pyövelinmoisen unen, he he! Niin, hän tulkoon, ja tiekköön että +palkitsen hänen ansioo mukaan. Tästä saat sinäkin, saat kymmenen +penniä. + +TAAVETTI. (Ottaen vastaan rahat) Perin kymmenen penniä! »Kost' Jumal, +kost' Jumal!» + +FOKAS. Tee niinkuin sanon ja katso että kohtaan hänen tässä huomenna +varhain. (Menee periltä oikealle) + +TAAVETTI. (Yksin) Noitukoon sinun Lappalais-Matti koiraksi ja niin +pelastakoon minua palvelemasta »ahnas-sutta».--Tuolta lähestyy +morsiuspiika, mutta eipä ensinkän ilosena. Sillä karmealla silmällä, +sen tiedän, katselee hän lähestyvää miehelää. Ja avaako hän koskaan sen +ovea? Sitä uskon tuskin, ja kohden isäntäni vastavirtaa mielin nyt +minäkin veijata, mielin kuvata likkasen etehen miehen oikein nahkonee +ja karvonee niinkuin hän käy ja seisoo, näyttäen itseni tietämättömäksi +tuosta kipeästä kohdasta. Minä hänen maalaan, ja lyön siinä kaksi +yhtaikaa: lievitän vähän harmistunetta rintaani tuota juupelia kohtaan +ja teen hänen aina mahdottomemmaksi lintunsa silmissä. Enhän soisi +hallin hampaisiin tuota vilkasta pääskyä. Tuossa on hän. (Selma tulee +vasemmalta tuskallisella muodolla) + +SELMA. (Eriks.) Minä onneton! (Ääneensä) Taavetti, oletko nähnyt häntä? + +TAAVETTI. Ketä, mun fröökinäni? + +SELMA. Herra Kiliania. + +TAAVETTI. En ole. + +SELMA. (Eriks.) Voi mitä pitää minun tekemän. + +TAAVETTI. (Eriks.) Teinko valehtellessani oikein vai väärin? Tiedänpä +missä löytyy nyt nuori mies. (Ääneensä) Olettepa kovin murheissanne, +fröökinäni, juuri niinkuin minäkin tällä hetkellä. + +SELMA. Mikä vaivaa sitten sinua? + +TAAVETTI. Minua, kurjaa trenkiä! Tee tiedätte kennen trenki minä olen? + +SELMA. Onko herras lyönyt sinua? + +TAAVETTI. En olekkan juuri mies, joka antaa itseänsä peitota. Ja +kuitenkin sain häneltä korvilleni tänäaamuna. + +SELMA. Miksi? + +TAAVETTI. Miksi kysyi hän minulta kuin pakana? Nähkääs, äkisti katsoi +hän puoleeni kuin tarhapöllö ja kysyi, »uskotko löytyvän helvettiä, +Taave-poika?» + +SELMA. Mitä vastasit sinä? + +TAAVETTI. Minähän yksinkertainen tomppeli lausuin ulos parrastani: onpa +helvetti ja kuumakin, ainakin rikkaalle miehelle, niinkuin luemme papin +perässä kirkossa, hyvä herra. Mutta sillonpa korvani kuumenivat. Hän +julmistui, sillä näkyypä kuni kamoisi hän hieman tuota haudan toista +parrasta, muistellessaan mitä teitä hänen rikkautensa ovat tulleet. +Ahnas kuin meren kurimus, juonikas ja verraton kiskoja. Eihän +peevelissä vedä meidän ruskea härkäpari kaikkeja hänen koukkujansa. +Mutta unissapa hikoilee hän, tiedän minä. + +SELMA. (Eriks.) Isäni, mun sydämmeni kauhistuu! + +TAAVETTI. Mitä luulette hänen uneksuneen menneenä yönä? + +SELMA. Ken huolisi houkon unista? + +TAAVETTI. Ken huolisi? Mutta mitä uskalsin minä? Tuossa makasi hän, +pieni kirja hänen vieressänsä. Hiipesinpä, hiipesinpä esiin, kurkkasin +kirjaan ja siinähän kerrottiin oikein ankara unennäkö juuri teistä. + +SELMA. Minusta? + +TAAVETTI. Teistä. + +SELMA. Mille kuului tämä? + +TAAVETTI. Tuon houkon unista. + +SELMA. No kerro se kuitenkin. + +TAAVETTI. Seisoihan siellä vakailla kirjaimilla näin: »Uni heinäkuussa +yöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme, Selma ja minä, mutta häitä +murheisia. Susilaumanahan musiiki parkui ja kiljui, ja äkisti nyt +muuttui viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi +erämaiksi, ja mustana riippui päällämme sureva taivas.» Ha ha ha! hän +rakastaa teitä salasesti, luulen minä. + +SELMA. Mahdollista kyllä. + +TAAVETTI. Totisesti rakastaa hän. + +SELMA. Mutta eihän antanut tämä rakkautensa hänelle juuri herttaista +unta. + +TAAVETTI. Eihän se antanut. Siitä onkin hän kovin levoton nyt ja tahtoo +kaikella-muotoa kohdata tuon mainion tietäjän Lappalais-Matin. Huomenna +varhain olen käsketty saattamaan ukon juuri tähän, antamaan herrallemme +profeetallisia tietoja. Kaiketi hän kiehtoo nyt tietoa kuinka, näette, +onnistuisi tuumittu yhteys teidän kanssa, ha ha ha! + +SELMA. Olisin minä hänen Lappalais-Mattinsa! + +TAAVETTI. Miksi kuvaisitte hänen eteensä teidän tulevan liittonne, +fröökinäni? + +SELMA. Helvetiksi! + +TAAVETTI. Sillon peloittaisitte hänen kauvas teistä pois, sen +kaistapäisen, yksinkörriän, sen aarteitansa valvelevan Hobergin-äijän, +niinkuin häntä kutsuvat lystilliset naapurit. Sillä seisoopa hän +taikauskon vallassa, seisoo lujasti kuin musta Honkalan-muori. + +SELMA. (Eriks.) Ja hänelle heittäisit sä tyttäres, oi isä, isä! + +TAAVETTI. Tuskanne painaa minua, ja mun täytyy sanoa teille totuus, +jonka äsken teiltä kielsin. Mutta olkaat kyselemättä miksi juonittelin. +Kuinka hyväänsä, vaan että tiedän tuon teidän etsittynneen kuleksivan +venosella paraikaa tuolla järven kortistossa. Suokaat mun vähän teitä +palvella, ja pianpa saatan hänen luoksenne. + +SELMA. Sinä olet siis nähnyt hänen? Kutsu häntä, kutsu häntä luokseni, +ja minä kiitän sinua aina! + +TAAVETTI. Riennänpä, mun fröökinäni. (Menee vasemmalle) + +SELMA. (Yksin) Minä tahdon häntä nähdä, luoda kerran vielä silmäni +peikosta pois ylös Hermeksen kuvaan, ennen kuin vaivun. Ah! pitääkö mun +unohtaa hän ikuiseksi ja, murhaten mun sieluani, hellästi hymytä +miehelle toiselle, jonka sydämmeni hylkää? Pitääkö mun, katala lapsi, +paeta päivän armaalta kunnaalta pois alas korven kolkkoon, rämeiseen +kohtuun ja siellä oljennella? Oi mun äitini, katsahda pyhän asuntosi +akkunasta alas onnettoman tyttäres puoleen ja lievitä mun isäni mieli! +(Kilian tulee vasemmalta) Pois tämä ilon paiste kasvoiltasi, Kilian, +jos minua koskaan olet lempinyt; heitä se pois ja pue päälles murheen +muoto. Mutta ei! vaan sä unohda koito lemmittys, hän unohda, hän unohda +ja ole ilonen taas. Enhän tahdo elos valkeutta himmentää, en tahdo, +kaunis Kilian! + +KILIAN. Miksi riehut? + +SELMA. Oi Kilian! + +KILIAN. Mikä on sun murhees? Sano; ehkä voin sen siirtää. + +SELMA. Siirrä ennen vuoret kuin isäni siitä, jonka hän kerran päätti. + +KILIAN. Mitä on hän päättänyt? + +SELMA. Häitä, harppujen ja symbaleitten pauhinaa, hahaa! + +KILIAN. Hän on siis antanut lupauksensa? + +SELMA. Sen on hän tehnyt, ja korkeana longottaa nyt välillämme +mahdottomuuden muuri. + +KILIAN. Mikä on siis tehtävä? Manata Fokas miekasteloon kuin oikea +Gallian sankari. + +SELMA. Pois! Mene murhamaan mies ja tule sitten ja tarjo mulle verinen +pyövelin-käsi. Pois! + +KILIAN. Onnettomin keino, ystäväni; mutta löytyisikö toista, +heittäisimmekö heimomme ja synnyinmaamme? + +SELMA. Ah karkurina muukalaisessa maassa, siellä vissiin vissiin kovan +onnen saaliksi tulisin! Kodon riutuvat muistot, vanhan isäni mahleet +minua lakkaamatta painelis ja tylysti katselis puoleeni vieras kansa! +Mahdotonta! + +KILIAN. Totuus, katkera totuus! Ja meillä on jälel se huonoin arpa. + +SELMA. Ah! + +KILIAN. Ja se kuuluu: vieraukam. + +SELMA. Oi kylmä sana: vieraukam! Mutta Kilianista kohden mustaa Fokasta +ei kulje mun tieni. (Lähestyy erästä kuusta oikealla, heittää vasemman +käsivartensa sen ympär ja painaa otsansa vasten sen rankaa) Luoksi +itsenihän pakenen mä uneksumaan elämäni synkeää tarinaa. Sillon ehkä +usein minä, mieletön haamu, samoilen ympär saloja, millon vaikertellen +huudellen mun kadonetta ystävääni ja millon taasen hurjalla riemulla +kuusta huokailevaa sulhoani syleilen. Oi kauhua! + +KILIAN. Selma! + +SELMA. Miksi kutsut minua? Sun lempesi väsyi niin pian, vaipui niin +sievästi istumaan alas kaipauksen kohtaloon. + +KILIAN. (Ryhtyy hänen käteensä) Mitä, mun Selmani! Voiko sun kieles +pistellä niin myrkyllisesti? Vaivunko minä alas kohtalooni sievästi ja +huoletonna? Tiedä, tällä hetkellä tuntuu mun sydämmeni kiertyväksi, +tuliseksi juopaksi, joka nielee kaikki, ja kuolon pimeys ammottaa sen +alla. Ja luo tämän aatos erota sinusta. + +SELMA. (Katsoo ylös kohden Kiliania) Erota! + +KILIAN. Minä ehkä uneksuin niin! Mutta nyt olen herännyt ja vannon +pyhästi: me emme koskaan eroo. + +SELMA. Ole kiitetty! Nyt näen sun lempes syvyyden ja voiman. Ei kenkään +meitä erota, meidän lempemme väikkyy jalossa korkuudessa, halveksien +esteitä allansa. + +KILIAN. Kuitenkin, mitä tehdä, koska seisoo toki tiellämme jäykkä +patsas, seisoo haamussa sun isäs? + +SELMA. Mutta käsittää mua rohkeus ja rohkeuden kohdusta usein vaaran +hetkenä äkisti välähtäävi ulos viisauden kirkas, terävä säde! Ah kuni +hiilakas kimmellys nyt päilyy mun ympärilläni, Kilian, ja leimauksen +siivillä löydän minä pelastuksen tien. + +KILIAN. Sano, mun impeni! + +SELMA. Minä sepitän juonen ja paljastan Fokaksen poven, vallan isäni +edessä. Tulisi hän vaan kerran tuntemaan tämän loukon!--Rakastaako hän +minua? Ei, vaan isäni aarteita. Voiko hänen sydämmensä rakastaa ketään +naista? Ei ketäkän!--Ennenpä toki ottaisi hän Theklan, minä tiedän sen, +minä katson läpi hänen jynkän rintansa. Hän on nuorempi minua ja pian, +kuni taidamme ennustaa, taipuva miehen valtikkaan alle. Ja mitä vielä? +Hän on nyt melkein yhtä rikas perillinen kuin minäkin, koska lankesi +hänelle äkkiin tuo valtanen perintö. Mutta, niinkauvan kun seisomme +yhtä kalliilla perustalla molemmat, luulen ettei katso hän sitä +vaivan-maksavaksi houkutella puoleensa toisen kihlattua. + +KILIAN. Kuinka taitaa hän toivoa? + +SELMA. Mitä huolii hän liitoista, kihlauksista, hän se itsekäs, +luottaen vaan rikkauksiinsa. + +KILIAN. Mutta enhän ole vielä selkeällä mitäkohden pyrkivät nyt +tuumasi. + +SELMA. Tiedä että on tuo uhkea sankarini eräs kummallinen, hän on +taikauskonen kuin villi Mohikaan, luottaa aaveisin ja uniin, jotka hän +tarkasti aina kirjottaa muistoksi. Nythän pieni sattuma, hänen +palvelluspoikansa kautta, joka rohkeni vähän tirkistää herransa +päiväkirjaan, on antanut minulle jotakin tietoa hänen viimeisestä +unestansa. Tulevista häistämmehän uneksui hän, mutta kovin murheisen +unen, se katala. Nyt arvelee hän, arvelee sen merkitystä ja on +päättänyt saada siitä selityksen eräältä tietäjältä tässä lähellä, +kutsuttu Lappalais-Matiksi. Huomenna aikasin, aina tuon saman +palvelijan toimesta, hän tahtoo nyt kohdata ukkonsa juuri tässä, tämän +lähteen äärellä. Siinä on juoneni perusta, jonka mukaan ei nyt +astuisikan esiin tuo oikea tietäjä, vaan eräs, jokin meidän +tuttavistamme, mi edeltäpäin annetusta neuvostani, Lappalaisen haamussa +ja nimessä juttelis mun herrani kanssa rahdun ja saattais ulos totuuden +hänen suustansa, isäni korvien kuulten tuolla metsäs.--Huoma tämä. + +KILIAN. Siinäpä aate! + +SELMA. Eikö oiva? + +KILIAN. Sinä haaveksit, mun ystäväni, sinä hourit. + +SELMA. Se onnistuu, kun löydän vaan miehen, mi esittäisi noitaamme. +Muistele nyt yhtä ystävistäs, joka veis mun aikeeni maalle ja avaisi +isäni silmät. Sillä mitä aattelee hän miehestä nyt? Ah, hän on »Herraa +pelkäävä, oiva ja helläsydämminen mies». Mikä sokeus!--Mutta ken +lähestyy meitä? (Konrad ja Thekla tulevat vasemmalta periltä) + +THEKLA. Oi Selma, mikä riemu, mikä riemu! + +KONRAD. Ole tervehditty, sisäreni! + +SELMA. Konrad! (Syleilevät) + +KILIAN. Entinen koulutoveri, mutta kaiketi ei tunne hän minua enään. + +SELMA. Olethan siis tullut, veljeni! + +KONRAD. Tässä seison, vielä ihan tuloni tiellä. + +SELMA. Oi iloitseepa isämme nähtyäs sun kasvos! + +KONRAD. Mutta ne kasvot itse ovat nähneet monta ärjyä siellä ulkona, se +huomaa. + +SELMA. Me olemme sinua katkerasti murehtineet, katkerasti. Miksi kätkit +itses meiltä tietämättömyyden yöhön, sinä armoton? + +KONRAD. Miksi ette lähettäneet minulle rahaa? + +SELMA. Oi minun veljeni! Mutta heittäkäämme tämä ja iloitkamme. Kas +hymyä mun sisäreni huulilla, kas. Sinä onnellinen! (Syleilee häntä) + +THEKLA. Hm, tuossahan astelin hiljaa hyräellen tiellä, astelin +lapsinen: ja mitä näki mun silmäni äkisti? Oi aatteles riemullista +kohtaamista, aatteles! + +KONRAD. (Tarttuen Theklan käteen) Hän käyskeli mua vastaan, uskollinen +morsian, ja, niinkuin olen kuullut, nyt myöskin morsian niin rikas. +Hyvä! Mutta ole toki itse rikkautes emäntä; minä tahdon näyttää miehen +jotain oppineeksi maailman markkinoilla.--Mutta sisäreni, onpa +seurassamme eräs ylevä naapuri, jota en tunne. + +SELMA. Ah mitä huomaan tässä riemun ja surun häiriössä! + +KILIAN. Eiväthän tarvitse täällä välimiestä entiset koulukumppanit. +Terve, Konrad, ystäväs Kilian sua tervehtii. + +KONRAD. Jumal avita! istuimmehan vallan vieruskumppaneina. Terve +tuhannet kerrat! Muistanpa oivallisen poijan ja monta retkeä +kamppailtuaa hänen kanssansa. + +KILIAN. Muistoja elomme aamuhetkistä! Mutta pian tuli toinen aika, +tiemme erosit ja moni aurinko on kiertoillut millon pilvissä millon +kirkkaalla. Kuitenkin, nyt kohtaamme tässä. + +KONRAD. Ja oltuamme täällä monessakin huhmarissa emmehän kuitenkan +vielä ripustele huulta. + +KILIAN. Mutta voi häntä, joka täällä pahimman kohtaa, jolta temmataan +kaiken elämän elämä! + +KONRAD. Mitä, poika? + +KILIAN. Mies mailmalta, hän naurahtelee lemmennarrille. Hyvä, nyt naura +sinä minulle myös. Minä itse naurasin, jos sydämmeni valittu olis eräs +toinen impi. Enköhän? + +SELMA. Konrad, minä tunnustan kainoomatta: Kilian on mun lemmittyni. +Tässä seisoimme koskas tulit. + +KILIAN. Jyristessä tuomion ukkosten, emmehän muistelekkan täällä juuri +kaikkia sävyllisyyden sääntöjä. Onneamme uhkaa katastrof; ja sinä +kohtasit meidän tässä. + +KONRAD. Rakastava pari? Ihanata! Mutta miksi tämä synkeys? + +SELMA. Isäni tahtoo toisin, ja on jo pyhästi luvannut käteni miehelle, +jonka sydämmeni hylkää. + +KONRAD. Ken on mies? + +SELMA. Mies tyly kuin röysteinen paasi, kitsas kuin sammakko, joka, +niinkuin sanotaan, syö saveakin säästäen--Fokas! + +KONRAD. Hän! Fokas? + +SELMA. Se kilpikonna! + +KONRAD. Mitä aattelee isämme? + +SELMA. Mitä aattelee hän? Aina toisin kuin muut ihmiset. Mutta +tekisinkö hänen tahtonsa ja ottasin kantaakseni kirouksen taakan? +Mahdotonta, vaihka nouseekin siitä myrsky ja huoneemme rauha +karkotetaan pois! + +KONRAD. Kova seikka. Mitä meinaat, Kilian? + +KILIAN. Etten osta onneani teidän huoneenne onnettomuudella. Ennen +mahdan olla eremiitti! + +SELMA. Ja minä ennen palkkapiikana syödä talonpojan leipää, kuin +emäntänä Fokaksen pöydäs. + +KONRAD. Mielettömyyksiä! Käännettäköön ukon pää ja oikein miesvoiman +kielillä. + +SELMA. Ah, sillon on hän kuuro kuin hirsi. Toki, jos kellenkään, niin +sinulle kallistaa hän korvansa nyt, koska, hänen ainoa poikansa, nyt +tulet kuin Tuonelasta. Sillä kuolleena on hän sinua pitänyt, kovin +sinua kaipanut ja murehtinut.--Tämä päivä on hänelle riemuisa, mutta +pelkään toki, ettei poikke hän sanastansa ilman tuntemista miehen +oikeaa mieltä. Mutta siihen luulen nyt keksiväni oivan keinon. Oi +Konrad! tulitpa tällä hetkellä juuri kuin johtaamana suosivan onnen. + +KONRAD. Mikä on aikees? + +SELMA. Sinustahan saan minä parhaan Lappalais-Matin! + +THEKLA. (Eriks.) Jumala, mitä juttelee hän! + +KONRAD (tuijottaen) Lappalais-Matin? + +SELMA. (Naurahtaen vilkkaasti ja ryhtyen Konradiin) Että voin nauraa +vielä vimman pyörteessä! Kaiketihan luulet ettei ole nyt laitani +oikein. + +KONRAD. Melkein niin. + +SELMA. Hetki on valmistanut aatteeni, ja minä riennän sen tekoon. +Ilosen ilveenhän näytämme tässä huomenna, ja sinä kuvailet siinä erästä +suurta tietäjää, Lappalais-Mattia. Sinä lupaat? + +KONRAD. Jos taidan täyttää kohdan. + +SELMA. Sinä, joka poikana jo meitä naurottelit aina hengettömyyteen +tuolla jääryttelevällä taidollas? Oikeinpa niekan tavalla teet sinä +tässä tehtäväsi, Konrad, ja samoin Thekla, toivon minä; sillä hänen +pitää saaman rollinsa myös. + +THEKLA. Elä nyt ihmeitä aattele! Mitä minä? + +SELMA. Sinun täytyy; toki etpä saakkan likempää tietoa vielä. Konrad, +kuule näytelmäni kehäys sinä. (Siirtyy sivulle hänen kanssaan) + +THEKLA. (Kilianille) Kaiketi myös tekin saatte leikissä osanne. + +KILIAN. Kuinkapa hän asetellee. + +THEKLA. Varmaan onnistuisitte. + +KILIAN. Mahdotonta. Minulla ei ole niitä lahjoja. + +THEKLA. Sanotteko niin? Ja toisin uskoisin toki. Mutta minuun ei hän +luottakoon. Enhän voisi minä vaihdella kurjaa luontoani, nyt olla +myrsky, nyt tyyven ilma, sillä minä olen vaan tuommonen pieni, kurja +lähde. + +KILIAN. Mutta lähteen kirkkaana pintanapa teidän silmänne kuvaa meille +taivaan. Sillä tällä hetkellä olen teissä ihastellen katsellut ilon +hiljasta autuutta. + +THEKLA. »Tällä hetkellä», sanoitte, tällä hetkellä! Ettehän sitä +ihmettele? + +KILIAN. Onhan se teille verraton hetki! + +THEKLA. Hm. Tuolla vaeltelin hyräellen tiellä, koska hän lähestyi, tuo +vallaton mutta korea sulhoni. (Vähän naurahtaen) (Konrad ja Selma +käyvät esiin) + +KONRAD. Oivallista! Kilian, kohota nyt toivos siipi! + +KILIAN. Mitä annat mun toivoni kohotteeksi? + +KONRAD. Kaikki vielä hyvin!--Haa! teenpä pienen katselman herra +Fokaksessa ja näytän missä tauti istuu. + +SELMA. Paljasta juonta häneltä tuon veitikan lääkärimme avulla +yksinkertasta isäämme kohtaan, tiedän minä. Mutta juoni vasten juonta, +ja huomenna kuulevat nämät kuuset menon. + +THEKLA. Älä ihmeen tähden, Selma! + +KONRAD. Me kaivamme vastaan ja syvemmältä, likka, ja teemme lystillisen +kepposen. + +SELMA. Me hänen viskasemme ylös pilviin asti alastomana, oikeassa +haamussansa. + +KONRAD. Ja hurraamme. Kaikki seisoo jo selvästi mun edessäni. Riennä, +kuni lupasit, antamaan ensiksi aikeestamme tieto pojalle, ja olkoon hän +meille uskollinen apuri. Minä itse en lähesty nyt kaupunkia, vaan tähän +pysäyköön minusta kaikki tieto, kunnes leikki on tehty. + +KILIAN. Sinä viivyt vieraanani. + +KONRAD. Ja olen muukalainen muille kunnes huomenna heitän päältäni +noita-ukon pukimet ja ilmestyn isälleni poikanansa. Thekla. Ah! + +SELMA. Ja sillon voit sinä onneksemme häntä kohtaan paljon. + +KONRAD. Parastani koetan noitasauvallani. Mitä, Kilian? + +KILIAN. Mitä aattelisin? Mutta enhän tahdo teitä hämmentää, vaan odotan +kaukana. + +KONRAD. Ole sinä rauhassa. Mutta Thekla, sinun täytyy esiin. Ole uljas! + +THEKLA. No minä tahdon koettaa, mun Konradiin, ja astua päisin +noitamahtis suojassa, minä tahdon koettaa. + +KONRAD. Uhkea tyttö! Kas kun huomenna oikein isket yhteen tuon meidän +valttimme kanssa! + +THEKLA. Herra varjele minua! + +KONRAD. Ha, ha, ha! + +SELMA. Minä kirjotan sanat sun etees, joilla kohtelet sankarias, ja +teetpä kylläkin sievän rollin, takaan minä. + +THEKLA. Nonoh! + +KONRAD. Minä myös tahdon kohtani. + +SELMA. Sen saat, mutta muista: respekt sille! Ei yhtään loiskimista +oikeasta reitistä pois. + +KONRAD. Uskaltaisinko ankaran nerosi tähden? + +SELMA. Neron tekemä ja neron näyttämä siis; ihanata! + +KONRAD. Ja poika saa viimein likkansa kuin komediassa ennenkin. + +SELMA. Paikalla, jos vaan pelaamme hyvin, sen lupaan. + +KONRAD. (Kilianille) Hän ylvästelee joteskin. Mutta ellei hän täytä +mitä lupasi, mikä rangaistus? + +KILIAN. Hän poikaansa ei saakoon! + +KONRAD. Oikea tuomari, joka ei ensinkän säästä omaa nahkaansa. + +SELMA. Paljon voitetaan, paljon kadotetaan. Mutta rientäkämme. Hyvästi +jääkäät! + +THEKLA. (Konradille) Hyvästi! Mutta näenpä sun huomenna vasta oikein +körrinä, tiedän minä. + +KONRAD. Näet moisen ukon, näet Lapin noitarämeiltä sammaleisen kannon. + +THEKLA. Ui! + +KILIAN. Mutta pian taasen ilmestyy hän jalona jääkärinä, pyssy +käsivarrella ja vyöllä kiiltävä torvi.--Hyvästi! (Syleilevät ja +poistuvat, miehet vasemmalle, naiset oikealle) + + + + +Toinen näytös + + +Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Taavetti tulee. + +TAAVETTI. (Yksin) Ei ketään vielä. Mutta rientäkööt he vaan asettamaan +viritteensä aijoissa valmiiksi, ja tehkööt sitten toimensa että lentää +tuo peijakas viimein kynsistämme höyhennettynä haukkana; ja sillon +nauraa Taavetti, ha, ha, ha! (Selma ja Thekla tulevat) + +SELMA. Tuossa seisoo hän. Tuleeko sinun herras? + +TAAVETTI. Hän tulee. + +SELMA. Kuinka luulet, poika, uskonneeko hän mitä kuulee hän tietäjän +suusta? + +TAAVETTI. Kaistapäinen mies. Tavallisesti ei hän usko muita kuin +itseänsä, mutta onpa hän tässä kohdassa kuin lapsi. Ja kuultuansa vielä +ukon hänelle kertovan tuon hänen viimeisen unensa, niin uskoopa hän +kaikki mitä sanoo tämä ukko. + +SELMA. Niinpä aattelen myös minä. Mutta aamu joutuu; missä viipyy +Konrad? + +TAAVETTI. Tuossahan tulee hänen toverinsa, herra Kilian. Mutta ken on +hirviö hänen seurassansa, tuo elävä surenpeljäte, punanen patalakki +päässä? (Kilian ja Konrad tulevat, edellinen jääkärinä, jälkimmäinen +kummallisessa puvussa. On hänellä paksu rippuva tukka, tuuhea parta, +harmaat ja kovin pöyhkeät silmäripseet, väljä, krouvi mekko yllä ja +sauva kädessä) + +THEKLA. Herra minua...! + +TAAVETTI. Ellei tämä tee miraakelia! + +KILIAN. Kaikki hyvin? toivomme. + +SELMA. Ellei itse paha ole irti. (Osottaen kohden Konradia) + +KILIAN. Meidän tietäjämme. + +KONRAD. Olisko perkele irti, niin onpa tässä mies, joka soittaa hänen +sauvallansa pian alas kötsiinsä takasin. Tässähän Lapin noita! + +SELMA. Julmettunne itseäskin! + +KONRAD. Mitä! Kuulenpa noitalintuni äänen. No tule tule, herttanen, +kanssani livertelemään! + +THEKLA. Pois! Älä tule tänne! (Pakenee kiljuen Konradia, joka tahtoo +häntä syliinsä) + +SELMA. Hiljaa, Konrad, hiljaa! (Hilliten heitä, mutta naurun muodolla) + +KONRAD. Minä kuulin varpusen äänen. + +THEKLA. Sinä tarhapöllö! (Nauraa) + +SELMA. Alallaan! Muistakamme, että olemme salaliittolaisia. + +KONRAD. Komijanttejahan ilosia me ollaan. Ja minä halaan jo päästäkseni +leikkiin. Tulkoot jo hyvät herramme. + +SELMA. Taavetti, ole vartijamme tuolla tiellä ja saata meille tieto +nähtyäsi isäni tai herras. + +TAAVETTI. Sen teen, mun fröökinäni. (Menee) + +SELMA. Etkö pysäy tähän vaiheillemme, Kilian, tähän kuusten suojaan? + +KILIAN. Minä en viivy tässä. Toki, sun torves äänen kuultuani, Konrad, +sillon kiidän takasin nuolena. Mutta ääntääkö tämä kerran? + +KONRAD. Ole varma siitä. Sinä saat sinun Selmas, sinä saat hänen. »Sinä +saat omas ja minä saan omani.» (Haparoitsee Theklaan päin, joka +vikkelästi väistyy syrjään) + +SELMA. Mutta »noita jäi ilman», luulen minä. + +THEKLA. Ha, ha, ha! + +KONRAD. Tule tänne! + +THEKLA. Häpee! + +KONRAD. Minä käsken! + +THEKLA. Minä tottelinko? (Taavetti tulee) + +TAAVETTI. Patruuni Herman! + +SELMA. Hyvä! Mutta seiso vartijana hetki vielä ja tule ja sano koska +sun isäntäs tulee. + +TAAVETTI. Minä menen ja seison, minä tulen ja sanon. (Katoo) + +KONRAD. Ha, ha, ha! rupeetko runoilemaan, sinä jeeveli? + +SELMA. Poika mielii hieman vestellä. + +KILIAN. Nyt tehkäät parastanne. + +KONRAD. Minä kutsun sinua torvellani. + +KILIAN. Ja minä vastaan sinua torveni taivaan pauhinalla. (Menee +vasemmalle) + +SELMA. Missä on sitten torves, Konrad? + +KONRAD. Tuolla ojalla, missä muukin jääkäripukuni. (Katselee oikealle) +Tuossahan näen siis isä-ukkoni. Mutta äkeä on naamas, poika, äkeämpä +kuin ennen, mielestäni. + +SELMA. Tämän vehkeemme tähden. + +KONRAD. Että myöntyi hän. + +SELMA. Töin ja tuskin. + +THEKLA. No voi, ulos ovestahan käski hän meitä »lunttuja», Jumala +nähköön! + +SELMA. Mutta häntä kiusasimme, herätimme viimein hänen tuon pienen, +hyvin tunnetun utelijaisuuden.--Hän tulee! (Herman tulee, huomaamatta +Konradia, joka seisoo syrjemmässä) + +HERMAN. Juosta hälläkköjen pilliä mukaan! Minä hullu!--Mitä? + +SELMA. No mun isäni... + +HERMAN. Vaiti, vaiti! Isä, joka ei kärsi pilkkaa lapseltansa. + +THEKLA. Ah emmehän teekkän teistä pilkkaa, hyvä setäni! + +HERMAN. Vaiti sinäkin, jaa-ah sinäkin tässä!--Mitä hulluuksia! + +SELMA. Vaan pieni, viaton ilve teidän huviksenne, ja lääkärimme +toiveesta. + +HERMAN. Huvikseni? Senpä kohta näemme.--Mutta kyllä tiedän missä pieksu +likistää. Mutta koukisteleminen ei auta, piikaseni, ei auta, vaan tänä +kesänä olet Fokaksen vaimo. Hän on kelpo mies, tarkka ja Herraa +pelkäävä mies ja rakastaa sinua kovin. + +SELMA. Sen näyttäköön hän tällä hetkellä. + +HERMAN. Sen näyttäköön hän! Kuinka? Selma, Selma, antaisinko sinun +koiritella edessämme? + +SELMA. Ei yhtään koiritusta, isäni. Tämä vanha mies on käyttävä asian +viisaudella, tiedän minä. (Herman huomaa Konradin, joka tekee hänelle +pienen ja kankean kumarruksen) + +HERMAN. Hee! + +SELMA. Hän on eräs siivo ja kunnon ukko. + +HERMAN. Hiiteen sinä! Tuhtaushuoneesen koko mies! Kuka olet? + +KONRAD. Matti on nimeni. + +HERMAN. »Se Matti, joka pirun petti.» + +KONRAD. Minä en petä ketään. + +HERMAN. Et itse piruakan? + +KONRAD. En häntäkän. + +HERMAN. Niin niin, korppi ei ronkkaa pois silmää toisen korpin päästä, +tiedän minä. Mutta mikähän kriipi sinä oikein olet? + +KONRAD. Minä olen Matti. + +HERMAN. Matti Matti! Mikä on virkas, joka sinun elättää? + +KONRAD. On minulla pieni maja, majani ympärillä pieni turve, jota +kätten väellä viljelen. Mutta käynpä taasen ulos maailmallekin antamaan +ihmisille tietoja, sekä menneistä että tulevista, jonka ihmeellisen +lahjan Herra on minulle suonut ja josta häntä kiitän. + +HERMAN. Sinä villitty, häväisethän sekä Jumalaa että ihmisiä! Tiedät +sekä menneet että tulevat! No peijakas! Sanoppas edes ristinimeni. +Mutta ollethan sen kaiketi kuullut. No sanoppas se kuitenkin. + +KONRAD. (Juhlallisella äänellä) Erik Bonifacius Herman, Kuikkarissa +syntynyt, suuren Moution hallitsija nyt. + +HERMAN. Totta äijä! Mutta sen olet koreasti kuullut. Sanoppas kuinka +vanha olen. + +KONRAD. Ykstuhatta kahdeksansataa kakstoista kello seittemän aamulla +helmikuussa syntyi herra Erik Bonifacius Herman, ja syntyi samana +päivänä Kuikkarissa vallan kummallinen, eräs silmätön, sokea sonni. + +HERMAN. Hmk! + +KONRAD. Onkos totta? + +HERMAN. Totta, äijä, totta! Niinpä syntyikin samana päivänä meillä +silmätön sonni, tiedän minä äitini kertomuksesta. Mutta peevelistäkö +sinä sen tiedät? + +KONRAD. Minulla on vaan se omaisuus. + +HERMAN. Omaisuus? (Selmalle) Häh? Minä luulen että sinä muikistelet. +Katsoppas tänne, tietäjä sinä, tässä minun ainoa lapseni ja suuri +kanalja. Kuinka ennustat hänestä? Lohduta minua sillä että saa hän +oikein ankaran miehen, miehen, joka pitää siippansa kurissa ja Herran +nuhteessa. + +KONRAD. Kaksi hälle antoi Luoja: hyvän sydämmen ja vikkelän mielen, ja +näilläpä voimilla hän vallitsee kerran miehensä. + +HERMAN. No peijakas! onko Fokas niin sievä sielu, että kumartaa hän +toffelia? + +KONRAD. Ei hän, vaan eräs toinen mies. + +HERMAN. Vaiti, ukko! Fokas on tuleva vävyni, ei kenkään toinen. + +KONRAD. Minä vaan ilmotan mitä näkee sieluni silmä. + +HERMAN. Nyt näkee se väärin! + +KONRAD. Tämän ratkaskoon aika.--Mutta mitä, herra? Kutsuittepa neitoa +tässä teidän ainoaksi lapseksenne, ja kuitenkin näen hengessä teidän +uljaan poikanne lähestyvän kotoansa. + +HERMAN. Näet väärin taas. Poikani on kuollut. + +KONRAD. Hän elää, ja kohta seisoo hän edessänne. + +HERMAN. Haa! jos totuuden nyt sanot, niin kehen uskon täällä, Jumalaan +vai pahalaiseen? + +KONRAD. Uskokaat selkeään totuuteen. Ja jos hän tulee, niin lupakaat +minulle yksi asia. + +HERMAN. Sen lupaan minä. (Eriks.) Mitä mahtanee hän tahtoa? + +KONRAD. Ettehän arvaa mitä anon, mutta hyvin voitte sen täyttää. Myös +tyttärenne yhdistyy kanssani tähän pyytöön, sillä hän armottelee +vanhaa. + +SELMA. Ah, isäni, minä rukoilen hänen puolestansa! (Eriks.) Mutta kyllä +tiedän mitä hän meinaa. + +KONRAD. Pyhästi siis lupaatte, mun herrani? + +HERMAN. Sen olen jo luvannut, ukko. + +KONRAD. Minä kiitän. + +HERMAN. Jos hän tulis, Konrad ilonen, mitä enkö antais minä! + +KONRAD. Ellei hän tule, pääni annan minä! + +HERMAN. (Eriks.) Sinä peikko, mitä sinusta arvelisin? (Taavetti tulee) + +TAAVETTI. Herra Fokas on tulossa. + +SELMA. Olkam valmiit!--Hän onko jo läsnä? + +TAAVETTI. Eipä vallan. Tuolla niittukujalla hän tallustaa. + +HERMAN. Mutta kas sinä! + +TAAVETTI. Minä, herra? + +HERMAN. Juuri sinä junkkari! + +TAAVETTI. Teidän nöyrä palvelijanne, jos niin tarvitaan. + +HERMAN. Junkkari! + +TAAVETTI. Nimeni on Taavetti. + +HERMAN. Kyllä tunnen sinun. Vai koirittelet sinä omaa herraas vastaan! +Eikö ole Fokas sinun herras ja sinä lurjus hänen trenkinsä? + +TAAVETTI. Hän on minun herrani ja minä hänen trenkinsä, hänen koiransa, +nimittäin uskollinen, hyvä koiransa, ja se, joka herraani soimaa, +kavahtakoon hammastani, sillä niinkuin täällä jääkäri, niin on hänen +koiransa. Ja totta sanoen, niin koirittelenpa hieman nytkin ja yhdessä +juonessa näiden armaitten fröökinäin kanssa. Mutta hartaudella +sanottu... + +HERMAN. Mitä mökiset! + +TAAVETTI. Minä olen niinkuin herrani trenki ja emäntä yhtaikaa. Mutta +me vasta emännöitsemme, ymmärtäen konstin, kukkaroa säästää. Hän itse +on huoneenhallituksemme paras madammi; tuollahan käy hän torilla; +kinailee, kinailee ja ostelee moonaa vallan polkuhintaan. Sillä emmehän +menetä rahojamme kalleisin trahtööriherkkuin me, vaan itse me +totossamme paistelemme ja kärhäilemme ja sitten nakertelemme kukin +nurkassamme kuin kaksi rottaa, lukitun oven takana, hyvin ymmärretty. +Peijakas! Yhtenä päivänähän könötti hän tulla torilta, kantaen +pulleassa poijussansa oikein ikivanhaa kukkoa, senkaltasta äijää. +(Selma antaa kuulla äkkisen ja tirskahtavan ehkä tukehtuneen naurun) + +KONRAD. (Eriks.) Minä pidän sinusta, poika. + +TAAVETTI. Oikein totta! Sen kukon osti hän muutamalla pennillä. Sillä +kuka uskalsi hampainensa enään tuon vanhan pyövelin kimppuun? Me sen +teimme. + +HERMAN. Kitas kiinni! + +SELMA. (Eriks.) Puhu vapaasti vaan. + +TAAVETTI. Ja kas kun me oikein rupesimme sitä uranssamaan, niin olipas +siinä ryskettä ja paukkinaa,--Jessus! + +HERMAN. Sinä valehtelet, hunsvotti! + +TAAVETTI. Vai niin; eikö osaa hän säästää? Hän kun osaa. Rikas on hän +ja rikkaammaksi tulee hän aina. Tuima vävypoika yhdelle isälle siinä +miehessä. Minä rohkenen kysymään: onko perustaa siinä maineessa, että +on hän juuri teidän tuleva, sievä vävynne? (Vieden kätensä kohden +lakkiansa) Saanko luvan kratuleerata? (Herman karkaa nostetulla +sauvalla kohden Taavettia, joka, astellen takaperin, välttyy hänen +edestään; ja niin kulkevat he, kiertyen kerran ympär teaterin, toisten +salaisesti naureskellen) + +HERMAN. Sinä hävytön rakki, tahdotko sauvastani? + +TAAVETTI. En tahdo, herra, en! + +HERMAN. Tahdotko sauvastani? + +TAAVETTI. En ensinkän, mun herrani! Maistukoon makeammallekin tämä +kylänkaakku, mutta sitä sorttia jokapäiväistä leipää saan kuitenkin +kotonani nauttia vallan tunsin sekä trenkinä että emäntänä. + +HERMAN. (Polkien kerran jalkaansa) Mene tiehes, konna, ja paikalla! + +TAAVETTI. Mitä sanotte? + +HERMAN. Mene! + +TAAVETTI. Pois tästä ja tällä hetkellä? Älä älä Herran tähden, +veikkonen, niin hangitsekkan! + +HERMAN. Häh? + +TAAVETTI. Älä Herran tähden! + +SELMA. Me täydymme kärsiä häntä. + +TAAVETTI. Niin, älkäät Herran tähden tehkäät minulle temppua nyt, sen +sanon vaan. Minä pois! Haa! nouseehan, tiedän minä, tässä meille +senpäivänen komjanttikärhämä, jonka juuri minä olen asettanut jaloille +ja voin sen myös--tämä huomakaat--voin sen myös ennen aikoja kumota, +jos niin tahdon. Sentähden koreasti, veikkoset, koreasti vaan! Hetki on +tullut, jota olen vartonut kuin kettu vanhan tamman huulta; ja nyt se +putoo. + +HERMAN. Höh! Vai putoo se. + +TAAVETTI. Putoo, jos olemme äänettä kuin hiiret. + +HERMAN. Tytöt, onko mies viisas? + +TAAVETTI. Noin »treqvart i bok» toivon minä, mutta pelkään pojan aivon +puristuvan, ellei saa hän nähdä tässä sydämmensä lystiä. Ja toiseksi +saan minä raportteerata, ettei Hobergin-ukko olekkan meistä enään juuri +kaukana. + +SELMA. Minä näen hänen! Rientäkäm asettamaan itsiämme. Tässähän viivyt, +Matti, hänen tullessansa. + +KONRAD. Tässä istun lähteen partahalla. (Istuu) + +SELMA. Poika, sinä tulet kanssamme tänne. (Osottaen vasemmalle) + +TAAVETTI. Ei, vaan tänne lyyhistyn närheen alle kuin jäniksen-poikanen. +(Asettuu alas verhoon oikealle, toki näkyväksi katselijoilta) + +SELMA. Mutta liikahtamatta, hivahtamatta, se muista. + +TAAVETTI. En hengitäkkän. + +SELMA. Me tänne! Tule, Thekla, seiso tässä sievästi, kunnes annan +sinulle viittauksen. (Saattaa hänen vasemmalle kuusten verhoon) + +THEKLA. Vapisenpa jo vallan, ja saatanpa kohtani hukkiolle, tiedän +minä. Voi! + +SELMA. Äänettä!--Tulkaat, isäni, rientäkäät! + +HERMAN. Olenhan sun narris. + +SELMA. Te olette mun isäni.--Tässä on sijanne. (Asettuvat vasemmalle, +jääden katselijain näkyviin) + +HERMAN. Seistä ja tirkistellä tässä! + +TAAVETTI. Istukaat alas kuin minäkin, ja voimmepa kuin herrat. Mutta +ah olis meillä vielä kullakin pieni olvipullikka tuollon tällön +suuteltavana! Sehän riemuamme voitelis. + +HERMAN. Mitä näriset sinä iiliskotti siellä pensastossa? Sauva-öljyä +olven verosta sinulle antaisin, ja oikein sydämmestäni. + +TAAVETTI. Käyvätpä meidän aatoksemme yhtä. Merkillistä! Samanhan +sydämmellisen antelijaisuuden tunnen minäkin teitä kohtaan tällä +hetkellä, juuri saman. + +HERMAN. Ha, ha, ha, sinä juupeli! + +SELMA. Hän tulee! + +HERMAN. Tulkoon hän jo Herran nimessä. (Fokas tulee oikealta periltä, +seisahtaa äkisti nähtyään Konradin, joka kohottaa itseänsä kankeasti +ylös) + +FOKAS. Onko se Matti? + +KONRAD. Matti on nimeni, ja tässä olen teidän käskystänne, herra. + +FOKAS. Taidanko uskoa sinun? Sillä minä en luotakkan mailman maineisin. + +KONRAD. Oikein. Mutta odottakaat siis kärsivällisesti huomispäivän +todistusta siihen, mitä kuulee teidän korvanne mun omasta suustani. + +FOKAS. Hyvä! Onko nyt rinnassas sama voima ja taju kuin ennen +patriarkan hurskaalla pojalla tuolla Faraonein maalla? Mitä sanot? + +KONRAD. Siinä kohdassa luulen joteskin mahtavani, jos nimittäin uni on +sitä ytimellistä sorttia. Sillä nähdäänpä täällä myös unta liedompaa +kevään lunta. + +FOKAS. Ankarahan uni on tämä, jonka nyt ilmasen sinulle selitettäväks. + +KONRAD. Minä jo sen tiedän. + +TAAVETTI. (Eriks.) Kiitä minua siitä. + +FOKAS. Tiedät uneni? + +KONRAD. Kas, kas, kuinka hän edessäni liehuu tuossa, tummana hattarana +heiluu. Hohoo! jo kihlattunne kaunoisna morsianna huoneenne emännäksi +viette. Mutta soitto ei riemuna soi, vaan katumusvirtenä syysillan +hetkellä huokaa; synkeenä näät kodon hallasen lehdon ja pilvessä +taivaan kannen. Mutta pilvien peitto jo aukenee ja tuomiotorvi kaikuu. + +TAAVETTI. (Eriks.) Mies tuijottaa kuin tervatentti aholla. + +FOKAS. Kuinka tiedät tämän? + +KONRAD. Minä olen tietäjä. + +FOKAS. Se olet sinä, minä tunnustan sen nyt ja uskon mitä sanot, uskon +järkähtämättä. Sano siis mitä merkitsee tämä uneni. + +KONRAD. Sen näen kohta pilvistä. + +FOKAS. Pilvistä? + +KONRAD. Sillä minä olenkin oikeammiten pilviprofeeta. + +SELMA. (Eriks.) Huomaa: nyt poikkeet ulos kohdastas. + +FOKAS. Pilviprofeetta! Mitä sillä ymmärretään? + +KONRAD. Hän ennustaa pilvistä ja sumuista. + +TAAVETTI. (Eriks.) Hän viskaa sulle sumua vasten naamaa, poika. + +KONRAD. Pilvein kaavoissa ja liikunnoissa ilmestyy hänen silmänsä eteen +miehen elämän vaiheet. + +FOKAS. Kaikissa pilvissä? + +KONRAD. Ei; kullakin on hänen pilvistönsä. + +FOKAS. Peijakkaitahan kuulen! Mutta kuinka saadaan tuosta pohti kussa +kunkin pilvet junnailevat tuolla taivaalla? Missä on esimerkiksi minun +liutani? + +TAAVETTI. (Eriks.) Maantienojassa sammakkoin pesinä. + +KONRAD. Onpa siinä ensin pieni askare. Niin, jos nyt mielitte hieman +nostaa ylös sitä pimeätä vaippaa, joka verhoo teidän tulevaisuutenne, +niin katsokaat mikä on ensiksi tehtävänne. Tuossa silmät ummessa +pyörähtäkäät mun edessäni, noin kymmenkunta kertaa keikahtaen ympär ja +viheltäen vinkasti; mutta seisahtaissanne taas ja ennen silmäinne +avaamista, osoittakaat kädellänne kohden taivasta. Sielläpä teille +kohtalonne arpakirja, jos nimittäin pilviä sillon löytyy tällä +korkuuden kaistaleella. Käykämme siis käsiin. + +TAAVETTI. (Eriks.) Tanssita häntä hyvästi. + +FOKAS. Panisitko sinä minun karhua tanssimaan? Mene hiiteen ennuksines! + +KONRAD. Tämä kuuluu asiaan. + +FOKAS. Ja viheltäisin vielä? + +KONRAD. Asian vaatimusta mukaan. + +FOKAS. Mene hiiteen, elles muuton käsitä mun pilviäni. Minäkö +nostelisin tässä sinun edessäs koipiani kontiona, minä, oikeammiten +aatelismies? + +TAAVETTI. (Eriks.) Sepä vahinko ettes sitä tee, vahinko ja harmi. Tee +nyt se! + +HERMAN. (Eriks.) Oikein, poikani! + +KONRAD. Mutta olenpa usein itsekkin löytänyt toisen miehen pilvet. + +FOKAS. No kurkistele sitten ylös pitkin taivasta. (Konrad tähtäilee +ylös läpi nyrkkinsä) + +KONRAD. Hm ... hm ... tuolla tynnörinala rastaanrinnettä ... hm ... +tuolla Kefaluksen häntä ... ja tuollahan sen suuren Mogulin linna ... +hm ... tuolla Naantaalin jauhomylly ja Lunkkentuksen karvasaapas, hm... +Ja tuolla, tuollahan on teidän pilvistönne kuin valkea hanhilauma. + +FOKAS. Onkos? + +KONRAD. Ottakaat ja katsokaat tuosta nyrkkini läpitse. (Fokas katsoo +läpi hänen nyrkkinsä) Noh? + +FOKAS. Näen vaan paljaan kirkkaan taivaan. + +KONRAD. No soikotetaan, soikotetaan, noin noin, itään länteen pohjaan. + +FOKAS. (Kääntyen äkkiin kohden Konradia, katsahtaen kiivaasti) Älä +helvetissä tee minusta pilkkaa, äijä, älä helvetissä! Minä en pelkää +sinua vaihka olisit itse Laiska-Jaakko, se suuri noita ja +silmänkääntäjä, minä en pelkää, vaan kysyn kivaltisti: mikä on sinun +meiningis oikein? Äijä! (Konrad karauttaa kurkkuansa hirveän kovalla +röminällä.--Fokas itsekseen) Hän römisee ja mörisee kuin vaskihärkä. +Haa!--Mutta luulenpa kuitenkin hänen hankkeensa vakaiksi, +viipittömiksi, vaihka ovatkin keinonsa joteskin tomppelin, ja mun +täytyy hieman sovitella, sillä tahdonpa ulos hänen kallostansa tiedot, +varmaat tiedot tulevista. (Ääneensä) Sinä näet, Matti, löytyvän täällä +mun povessani paljon muikeutta, tulivuoren kuumaa pohdetta; se ruiskuu +pian vallatonna ylös, toki, pianpa se masentuukin taas.--Mutta katso +uudestaan ylös pilvihin ja anna minun kuulla vaan ei nähdä. Katso ylös! + +KONRAD. (Tirkistellen ylös läpi nyrkkinsä) Minä katson, ja ilmestyy +ennustajalle tärkeä tanner. + +FOKAS. Mitä näet? + +KONRAD. Kaksihan teille tietä vaellettavaksi tarjotaan. + +FOKAS. Kaksi tietä. Kerro minulle tarkasti kunkin tien sekä edut että +vastukset. + +KONRAD. Mutta vaiti! Täältä otan minä itselleni ainoastaan alushirret, +alkurankaleen, jonka sitten aaverikas sieluni täyttää, seistessäni +hetken sokeana. Mutta vaiti nyt! + +TAAVETTI. (Eriks.) Keitä hänelle siellä pilvissä oikein verraton soppa. + +SELMA. (Eriks.) Että varron levotonna. Enkö olisi ennustanut oikein? + +THEKLA. (Eriks.) Onneton! onpa heti mun astuttava esiin. (Konrad on +kääntynyt pilvistä ja seisoo silmät ummessa) + +FOKAS. (Eriks.) Nythän peijakas seisoo sokkona tuossa putoneena +pilvistä alas, topaten rankalettansa lihalla ja karvoilla.--Hei, poika! +(Konrad avaa silmänsä ja pöllistelee kovin) Mitä kuuluu? + +KONRAD. Pois! mun korvani on tynsä mutta silmäni kuin auringon terä. + +FOKAS. Mitä näet sitten? + +KONRAD. Eteheni kuvattuna teidän tulevan kohtalonne. + +FOKAS. Kerro. + +KONRAD. Kaksi tietä kahden immen kautta teille tarjoo onni. + +FOKAS. Hahaa! Ja nämät immet? + +KONRAD. Yksi on teidän kihlattunne, ja se toinen seisoo häntä läsnä. +Myös hänellä on ystävänsä, mutta vierailla mailla nyt. + +FOKAS. Mies elää siis? + +HERMAN. (Eriks.) Ahaa, se eikö sinua miellyttäis? + +KONRAD. Hän elää ja lähestyy jo kotoansa, muistain aina morsiantaan, +mutta eihän morsian häntä muistelekkan juuri joka hetki. + +FOKAS. Tyttö tulee siis kerran järkeensä. + +THEKLA. (Eriks.) Hoo! + +FOKAS. Mutta minkä tien otan samotakseni? + +KONRAD. Määräkäät se itse, kuvattuani eteheenne kunkin muodon ja +luonnon. + +FOKAS. Minä kuultelen. + +KONRAD. Tie, jonka miehelle tarjoo tuo ensinmainittu impi, ei vie häntä +korkeisin arvoin, ei äärettömän rikkauden satamaan, vaan varallisuuden +vainioille. Hän rauhassa, hiljaisessa onnessa on viettävä päivänsä +täällä, viimein pelootta astuva Herran tuomiolle, ja hänen nimensä +löyttään elämän kirjassa. Senhän kohtalon annoi teille ensimmäinen tie. +Mutta tie se toinen, jonka avaa etehenne orpo neito, johtaa ylös +prameuden korkuuteen, antaa teille pohjattomat rikkaudet, mahtavia +ystäviä ja pian myös kohottaa teidät ylös aatelissäätyyn. + +FOKAS. Hyvä! Mutta mielin teille ilmaista, että jo äitini kohdusta +virtaa suonissani kallista nestettä, Tähtitanssein verta. Tiedä, ukko, +Tähtitanssi on äitini sukunimi, ja tämä heimo, johtaa alkunsa aina +jumalten tarinamailmasta; tiedä tämä. + +KONRAD. Minä tiedän sen ja katselen teitä syvimmällä kunnioituksella. + +FOKAS. Jumalten tarinamailmasta, niinkuin oikean aarelsmiehen tulee, +eikä siis paljon että olenkin maamme aarelsruumiissa lailliseksi +julistettu jäsen.--Mutta mitä lupaa minulle enemmin tämä tie? + +KONRAD. Nämäthän oli teidän onnen-arpanne tällä tiellä; mutta saattaa +se myöskin teille monta haittaa ja vastusta. + +FOKAS. Ilmase minulle kaikki. + +KONRAD. Katsokaat, teidän puolisonne alat siellä voimallisena kotkana +väikkyy ja vallitsee teidän ylitsenne! + +FOKAS. Mitä sanot? + +THEKLA. (Eriks.) Voi sinuas! Minä kotkaksi, kurja kananen? + +FOKAS. Hän vallita minua? Mahdotonta, elleivät kiukkuiset loihtuvoimat +häneen vuodata perin toista henkeä. Mutta heittäkäm tämä. Mitä enemmin? + +KONRAD. Makauskammarissa toraa ja motkotusta, ehtimiseen motkotusta ja +usein kyökistäkin tuima pöllähdys. + +FOKAS. Mutta ulkona mailmalla? + +KONRAD. Aina kunnioitusta korkeaa. + +FOKAS. Hyvä! Mutta kuinka päättyy viimein tämä tie ja miltä näyttää +sillon siellä toisella rannalla? + +KONRAD. Kuolinvuoteenne on kovin haikea ja kolkko, mutta kuolemanne +kauvas kuuluisa ja peijaisenne komeat. + +FOKAS. Mutta kuinka astun sisään siihen toiseen maahan? + +KONRAD. Minä katselen ja tirkistelen, mutta en löydä teidän nimeänne +elämän kirjassa. (Hetki äänettömyyttä) + +FOKAS. Et löydä? + +KONRAD. En, herrani. Ja tähän siis ehtyy kaikki tietoni teistä. + +FOKAS. Tässä on palkkas. (Antaa hänelle rahaa) Ja sinä saat mennä. + +KONRAD. Kiitän nöyrimmästi! (Lähtee käymään, mutta pian kaapasee Fokas +hänen jälessänsä ja tarttuu hänen kaulukseensa) + +FOKAS. Mutta ukko! Älä helvetissä hivahda kolmannelle miehelle mitä on +tässä tapahtunut, älä helvetissä! + +KONRAD. Päästäkääthän kauluksen. (Fokas päästää) Kokenne mies tietää +mitä hänen rauhaansa kuuluu. (Poistuu vasemmalle) + +FOKAS. Minä luotan sinuun, minä luotan. Mutta tyydy enpä juuri +ennustuksees. Hm. (Syventyy aatoksiinsa) + +HERMAN (Eriks.) Niin, kärsiihän tuota tuumiskella. Mutta ettäs +askartelet noitain ja tietäjitten kanssa, sinä? Tuhannen pyöveliä! + +SELMA. (Eriks.) Siinä arvele nyt hetki; minä kohta suoritan sun +aatokses vyhdin. + +TAAVETTI. (Eriks.) Niin, kumman tien nyt valitset, toveri? No sen +toisen ja paremman, arvaan minä. Älä yhtään huoli kuinka laulammekin +täällä viimeistä värssyämme harmaapäisinä kääkkinä. Sillon miehellä +ainoastaan koiran osa ja arvo, täällä kömppiessään toisten ja +nuorempain tiellä. Niin tänäpän sinä kuolet, huomen sinä kuopataan ja +siitä riemuitaan sun entisessä kodossas. Ja mitä olemme kuulleet tuolta +toiselta ahteelta, niin pidämmehän ne vaan tarinoina lapsille ja +yksinkertaisille juutaksille. Ja jos viimein toisinkin olis, jota emme +juuri niskamme nimessä voi kieltää, niin, huomatessam muuttomme läsnä, +varustelemme huonettamme vähitellen, käytellen pappia puheillamme +vilpittömällä mielellä ja kielellä, ja niin nukumme lopulta hiljaiseen +uneen. Älä yhtään huoli, vaan se toinen tie, se toinen tie! + +HERMAN. (Eriks.) Mikä morakka muoto filosofiialla! + +FOKAS. (Eriks.) Nyt olen päättänyt. Selman heitän ja otan kainon +Theklan, niin astuen käyskelemään kemun ja kunnian tielle, huolimatta +noista sumuista, jotka etähällä tuolla palloilevat maan ja taivaan +rajalla. Onhan tässä kontion ruumis, joka antaa sydämmelleni toivon, +kestävän kauvankin prameuteni päivän. Ja koska vihdoinviimein illastuu, +niin pistää mar muistooni muutamia pieniä heikkouden syntejä, mutta +minä kadun niitä ja pyydän niitä anteiksi. Ja aina kuinka parhaaksi +näen ja sappeni myöden antaa, niin kutsun luokseni jonkun +pappismiehenkin kerran tai kaksi, ja mahtaahan sitten kaikki olla +hyvin. Ukon viimeistä lausetta en muistelekkan; vaan päin toisin +sillon, toivon minä.--Tämä siis onnessain se heitos, joka unissani +kauvan jo kangasteli, ja jonka päälle minä lujasti luotan. Ah! julkinen +mailma siis avetaan mun eteeni ja, tuota ihanuutta kuvaten, kostuispa +nyt silmäni jos olsin jokin hentosydän. Mutta pidäs! Luuletko ihan +ruusuilla siellä käyskeleväs? Ei! vaan riita ja kilvoitus on elo +kunnian tanterella. Ja nämät käsivarret, he aukasevat miehellensä tien, +minä luulen. Siis kamppaukseen!--Mitä huolin, että ensin hävitän nyt +liitteen minun ja Hermanin huoneen välillä ja toiseksi heti rynkään +päin sievän Theklan lemmenlinnaa; ja kas kun touvaan oikeen +muurinmurtajana kohden, että akanoina lentävät ulos kaikki entiset +tähteet sydämmensä toho lävistä, niin luulenpa että rupeaa hän +tinkiilemään: ja minä olen hänen kihlattunsa ja pian hänen miehensä. +Niin juuri. Hurrah! + +SELMA. (Eriks.) Näyttääpä nyt kuin olisi hän tehnyt tärkeän päätöksen. +(Theklalle hiljemmällä äänellä) Thekla, oletpa lähtevä esiin. + +THEKLA. Ah! Kuinka luulet että onnistun? + +SELMA. Sinä lapsekas! Mene! + +THEKLA. Juuri nyt? + +SELMA. Ja tuolta metsän kautta kaartaen. Riennä! (Thekla katoo) + +HERMAN. (Eriks. Fokakselle) Mikä peijakas vaivaa sinua, karhu +filosooffi tuossa? (Fokaksen huomio kääntyy äkisti ulos vasemmalle) Ja +mitä näet? + +FOKAS. (Eriks.) Jumal avita, hän lähestyy minua! Ken ei huomaa +sallimuksen sormea tässä ja että olen siis ase ja astia korkeampain +voimain vallassa? Ja minä kohtaan sinua, neitonen, urhealla, uljaalla +ja päällekarkaavalla mielellä, tehden mitä jumalten pakko vaatii. +(Thekla astuu esiin vasemmalta periltä) + +TAAVETTI. (Eriks.) Tärppääs tuohon palaan, niin kaikki hyvin. + +(1869-70) + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Canzio; Selman juonet, by Aleksis Kivi + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK CANZIO; SELMAN JUONET *** + +***** This file should be named 12906-8.txt or 12906-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/2/9/0/12906/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/12906-8.zip b/old/12906-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..3dd2cc2 --- /dev/null +++ b/old/12906-8.zip |