initial commit of ebook 12906HEADmain

6 files changed, 11798 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/12906-0.txt b/12906-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..4b19464
--- /dev/null
+++ b/12906-0.txt
@@ -0,0 +1,5698 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12906 ***
+
+CANZIO; SELMAN JUONET
+
+Kirj.
+
+Aleksis Kivi
+
+
+1916.
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+Canzio, nuori meri-upseeri.
+Rachel, hänen sisärensä.
+Varro, heidän setänsä.
+Mariamne, Canzion kihlattu.
+Marcia, erään ryövärpäällikön nuori leski, jona hän kantaa nimen
+  Flaminia.
+Claudio, aatelimies, Canzion ystävä.
+Angelo, nuori luonnontutkija.
+Gregorio, palvelluspoika.
+Giotti.
+Palvellusväkeä.
+
+Tapaus: Italiassa Canzion perintölinnassa ja sen ympäristössä lähellä
+Arnon virtaa.
+
+
+
+
+Ensimäinen Näytös
+
+
+(Lehtimetsänen seutu; perillä näkyy virta ja taampana kallioinen
+tienoo. Rachel tulee oikealta.)
+
+RACHEL. Mariamne!
+
+MARIAMNE. (Metsästä vasemmalta) Tässä seison kalliolla, Rachelini.
+
+RACHEL. Etkä näe toki mitään?
+
+MARIAMNE. En matkustajaa tomuvalla tiellä, enkä yhtä ainoata purjetta
+pinnalla Tyrhenin meren.
+
+RACHEL. Ja kaiketi on jo aurinko lähellä laskuansa?
+
+MARIAMNE. Niin, aivan lähellä.
+
+RACHEL. (Erikseen) Oi Canzio, mun kallis veljeni! luulenpa tänäpän sua
+vartovamme turhaan. Ah! elles sä tule, niin lähestyy mua uneton,
+tuskallinen yö, yö ijankaikkisen pitkä. Tule toki, Canzio, ja suo mun
+nähdä sun ihanaiset kasvos, joita silmäni ei ole katsellut kolmen kesän
+ja talven vaihdellessa. Tule ja lankee sille povelle, jonka nojalla
+monet kerrat olet levännyt vienona poikaisena! (Mariamne tulee) No,
+kuinka arvelet?
+
+MARIAMNE. Hän taitaa tulla vielä.
+
+RACHEL. Ellei niellyt häntä kavala meri.
+
+MARIAMNE. Hän luultakseni tulee maitse.
+
+RACHEL. Elleivät surmanneet häntä ryövärit janoissaan kullan ja veren.
+
+MARIAMNE. No, taitaapa tapahtua paljonkin, paljon myös luoda tapauksia
+kammoova kuvailus, esimerkiksi: hän taitaa palata metsästä takasin,
+ellei kaatunut hänen päällensä puu.
+
+RACHEL. Mutta sinä tiedät, että on minulla ennustava sielu. Ah! miksi
+tuntee sydämmeni tällä hetkellä niinkuin yömustan, veripäärmeisen
+ukkospilven läsnä-olon, joka hirmuisen jyrkkänä ja pyörryttävän
+korkeana kohisten lähenee meitä? Mariamne, mua aavistaa, että jotain
+hirmuista on kirjoitettu hänen kohtalonsa kirjaan.
+
+MARIAMNE. Korkeuden voimat kohtalomme johtaa.
+
+RACHEL. Niin niin; mutta levoton on äitin sydän. Ja enkö ole minä hänen
+äitinsä, hänen »sisär-äitinsä», ja »äiti-sisärensä», niinkuin lausui
+hän kerran itse, punehtuen kainosti ja hymyten kuin taivaan cherubi?
+Jaa, niin hymyili hän; sillä hän on kaunis, Mariamneni, kaunis!
+
+MARIAMNE. Kaunis on Canzio.
+
+RACHEL. Hänen sydämmensä on puhdas ja hyvä, ja sentähden on lempeni
+häntä kohtaan ääretön, se on helleys, jonka suloisuus taivaat voittaa.
+Ah! jos hänen pitää kuoleman, surman kuolemalla kuoleman, niin
+kaivettakoon myös Rachelin hauta.
+
+MARIAMNE. Vaikene jo hulluine ennustuksinesi, kummallinen tyttö!
+
+RACHEL. Olkoot he hulluja. Mutta suo minun sanoa: jos hän kuolis,
+saavuttaispa mieleni aamuton yö, ja kaiketi kiirehtisin kohden
+surmaani. Niin sanon minä, hänen kurja sisärensä; mutta mitä sanot
+sinä, hänen morsiamensa, hänen sydämmensä ystävä?
+
+MARIAMNE. Mä lemmin häntä, hän on mun iloni ja riemuni, muisto hänen
+kuvastansa voi povessani sytyttää taivaallisen tulen; ja jos hänen
+kadottaisin: mikä murheen hetki! Mutta huomaa: meillä on ijankaikkinen
+perintö-osa, jota emme mahda menettää kohtalon iskujen tähden täällä.
+Oi Rachel! se näytelmä on jumalten näytelmä koska, kovan onnen
+myrskyjen riehuessa meidän ympärillä, otsamme korkealla etherissä
+säteilee.--Toki; miksi kuvailemme tuhoa ja murhetta, koska on meillä
+hyvän toivon päivä? Kohta on Canziomme tässä.
+
+RACHEL. Ja nouseman pitää ilon, jonka vertaista en koskaan ole
+tuntenut.--Mutta tuossa tulee setäni, palaa Claudion huoneesta, ja onpa
+hänellä seurassa Claudio itse ja eräs nuori vieras herra. Muistanpa
+nyt, kuinka ihanata aina oli katsella Canzioa tuon Claudion rinnalla;
+ah! hän sillon oli kaksinkerroin kaunis.
+
+MARIAMNE. Tosin ei ole Claudio saanut ulkonaista kauneuden lahjaa,
+mutta hänen silmänsä akkunasta katsahtaa ulos kaunis, sointuva sielu.
+(Varro, Claudio ja Angelo tulevat)
+
+VARRO. Tuossahan minun molemmat lintuiseni, sairaat paljaasta
+vartoomisesta. Hän tulee kohta, kohta; kärsimystä vähän vielä.--Tässä,
+herra ylioppilas Angelo, ovat minun tyttöseni Rachel ja Mariamne.
+(Angelo ja naiset kumartavat toinentoisellensa) Claudion arvoisa vieras
+Calabriasta, on tullut tutkistelemaan kasvistoa meidän ihanaan
+Arnolaaksoon.
+
+RACHEL. Terve tuloa, ilonen nuorukainen!
+
+AANGELO. Teitä kiitän ilosen tervehyksen edestä, mun fröökinäni.
+
+VARRO. Niin, oletpa ilonen taas, mutta miksi aamulla niin murheinen,
+mun kynäsein?
+
+RACHEL. Eihän vahingoita välillä murheissaankin olla.
+
+VARRO. Miksi itkit?
+
+RACHEL. Ei yhtään vahingoita, että välillä itkeekin näin vallaton tyttö
+kuin minä.
+
+VARRO. Enkelin vallattomuus, enkelin!--Canzio tulee kohta, ellei
+tänäpän niin huomenna.
+
+RACHEL. Vasta huomenna! No sitten hän tietäköön että lennän heti hänen
+tukkaansa ja sieppoilen kuin pieni vihainen haukka.
+
+CLAUDIO. Sieppoilla niitä kauniita kiharia: aattelkaas, mun Rachelini.
+
+RACHEL. Olkaat huoletonna, Claudio. Kohtapa ne kiharat silittelsin
+järjestykseen taas; sillä hän on mun lapseni.
+
+VARRO. Ja sinä olet mun kynäsein. (Syleilee häntä) Mitä sanoo Mariamne,
+Canzion morsian?
+
+MARIAMNE. Ellei hän olis mun sulhaseni äiti, niin tulisinpa kaiketi
+hänen päällensä mustakipeeksi.
+
+RACHEL. (Nauraa ilosesti) Sua kiitän, Mariamne, ettäs rakastat häntä,
+jonka onni on tärkein toivoni. Ja onnipa ihana on se perintö, jonka
+saatat hänelle, tullessasi hänen vaimoksensa. Sen tiesin minä,
+valitessani hänelle kultaseksi sinua. Jaa, minä olen hänen äitinsä.
+
+VARRO. Jaa peijakas! se hellin, se paras äiti kuin kellään on ollut,
+sen takaan minä. Hyvät herrat, jos teitä miellyttää, niin kuulkaat
+pieni kertomus. Noin viisitoista vuotta sitten, koska sisällisten
+sotain myrskyt taasen riehuivat isäimme maassa, näin minä kuvan täynnä
+liikuttavaa helleyttä. No Claudio, sinä tiedät mitä tarkoitan.
+
+CLAUDIO. Ihanata kuvaa, ansaitseva Michael Angelon siveltimen
+esineeksi. Mutta tietkäät, että Angelomme tässä on maalari myös.
+
+VARRO. Oletteko maalari, herra?
+
+ANGELO. Vähän, hyvin vähän.
+
+VARRO. Kas tässä teille armahin aine: Erään kitsaan talonpojan huoneen
+synkeässä loukossa, hetaleisen varjostimen takana, asuu pieni perhe,
+eräs vieno mutta kaunis kahdeksanvuotinen tyttö ja hänen veljensä,
+tuskin vielä kolme vuotta. Heidän äitinsä oli jo kuollut koska synnytti
+hän tämän poikaisen, sodan aallot olivat syösneet heidän isänsä
+tietämättömille teille, kostonhimokas vihollinen oli anastanut ja
+riistänyt heidän komean kotolinnansa, ja nämät kaksi kurjaa pienoista
+pakenit uhkaavan surman alta pois, löytäen viimein talonpojan tuvassa
+viheliäisen suojan. Mutta talonpoika ja hänen ämmänsä ovat verrattomia
+saitoja: mitä saat, maksa paikalla pois, ja korkeimmalla hinnalla.
+Sentähden virkkaa ja ompelee tyttö ahkerasti elannoksi pienelle
+perheellensä, jonka rahit, jonka pöytä ja vuode, jonka kaikki kaikissa
+on kehnon varjostimen takana. Nytpä tyttö millon pöytänsä ääressä
+ompelee ja poikainen ryysyisellä vuoteella uneksuu, millon taas hän
+huoneen nokisella tulisijallaa keittelee ruokaansa pienessä pannusessa
+tiuskean emännän kattilan vieressä; ja viimein atriansa hiljaisuudessa
+nauttivat ne kaksi. Piltti sairastuu, ja pieni sisär-äiti saa nyt
+juoksua ja tointa. Hän yrttejä ja kukkaisia niituilta keräilee ja
+rakentaa tuoksuvan hikijuoman valittavalle veljellensä, ja sitten
+vienolla käsivarrellansa hänen nukuttaa, viihdyttää lohdutuksen
+sanoilla vaihka kiiltääkin hänen omassa silmässänsä murheen kyynel.--
+Tämä, herra Angelo, on kuva niistä ajoista koska hurjapää Bellona on
+kaiken järjestyksen tehnyt chaokseksi ja jokainen pitää huolen
+ainoastaan itsestänsä.
+
+ANGELO. Se kuva on sanomattoman ihana ja hellä, mutta tässä ei voi
+tehdä kylliksi maalarin sivellin, vaan tarvitaan runoniekan sulkaa.
+
+VARRO. Aine onkin historjallinen, eikä soviteltu minkään eri
+taidehaaran mukaan. Hyvinpä jo arvaatte, että tyttö kertomuksessani oli
+tämä tässä (Likistää Rachelia vasten rintaansa) ja pieni pilttinen oli
+Canziomme, jota varromme kotia Neapelista; sillä nyt on poika käynyt
+läpi merikoulunsa kurssin, ja ilmestyypä nallikka kohta eteemme
+kokonaisena upseerina; ho hoo! Mutta, hyvät herrat, se oli näky, jonka
+näin omilla silmilläni ja jota en unohda. Sainhan vihdoin tiedon
+tilasta veljeni huoneessa, sinne kiirehdin, löysin viimein pakolaiseni
+ja näin mitä olen kertonut.--Mutta pianpa kääntyi sodan onnenpyörä:
+vihamies karkoitettiin pois ja vanha isiemme linna oli näiden polosten
+lasten koto taas. Mutta tuntematon kaikilta oli sillon heidän isänsä
+kohtalo,--Sicilian vankeusluolissa oljenteli onneton veljeni,--ja
+minullepa lankesi velvollisuus, olla pienoisten esimies, mutta,
+tuhannen peeveliä tämän klanipääni päälle! kuinka täytin tehtäväni? Mun
+Rachelini, torele minua elossa ja kuolemassa!
+
+RACHEL. En koskaan, hyvä setäni, vaan ainapa kiitän teitä.
+
+VARRO. Kiität! Mistä syystä?
+
+RACHEL. Olettehan aina olleet meitä kohtaan hyvä.
+
+VARRO. Tosin olen koettanut saattaa taasen vähän vahinkoa takasin, sen
+olen tehnyt, ja peijakas! lupaanpa sinua lakkaamatta palvella kuin
+koira yöt ja päivät.
+
+RACHEL. Sitä en tahdo minä.
+
+VARRO. Mutta minä tahdon. Ja ole varmaa siitä, etten olis teitä
+jättänyt noin, ellen olis tiennyt että, päästyänsä vihollisen kynsistä
+vapauteen taas, löytyi isäsi huoneessa palvelijoita kalliokiinteitä
+uskollisuudessansa teitä kohtaan.--Jaa, tietkäät, hyvät herrat, että
+kihisee täällä suonissani joteskin vagabondillista verta, ja enpä
+voinutkaan seistä vastaan himoani, vihollista vainoa, olla avuljas
+saunoittamaan häntä, ja niin maksaen takasin lainamme. Mutta sillonpa
+sain lystin ankaraan sotilasammattiin, ja siitälähinpä mua nähtiin
+millon yhden, millon toisen ruhtinamme sotaisissa riveissä, mutta aina
+samalla jalopeuran uskalluksella kunnioikseni taistelevan ja kunnioiksi
+sukukuntani ikivanhan nimen. Ja se oli elämä, joka ei ollutkaan
+nurrusta, ei tosiaan ollutkan, vaan hummaus ja myrsky yöt ja päivät:
+millon kourassa miekka, millon klasi ja millon sylissä kukostava impi.
+Sillä tietkäät että herra Varro fänrikkivuosinansa ei sylkenytkään
+klasiin eikä juuri naisenkaan päälle.
+
+ANGELO. Sylkeä naisen päälle, se ei oliskaan ollut ritarillinen teos.
+
+VARRO. Sitähän en tehnytkän, vaan tartuinpa moneisti miekkaani
+hänen tähtensä, vaihka läksinki sillon tällön haavoitettuna
+taistelotanterelta. Jaa, se oli elämä, joka kelpasi, kelpasi hiiteen,
+saatuani kyllikseni. Eikö ole miehen tukka tuntenut elon myrskyjä?
+(Paljastaa klanisen päänsä) Ecce caput. Jaa-ah, ecce caput, dominus
+Angelo!
+
+ANGELO. Ecce caput apostolicum.
+
+VARRO. Ha ha ha! Oikein sanottu, hyvin oikein. Apostoli, joka taitaa
+teille saarnata yhtä ja toista hyvin terveellistä ja sydämmeen
+painettavaa muistutusta lähteissänne elämän petolliselle merelle.
+(Taputtaen päätänsä) Niin, tämä on flintus. (Toiset nauraa) Flintushan
+tämä on, puhdas flintus! Hyvä!
+
+RACHEL. Niin, setäni; »puhdas on hyvä», sanoo sananlasku.
+
+VARRO. Aivan niin, mun Rachelini. Kuinka lausuu myöskin eräs toinen
+viisauden sana? Hyvä nuorukaiselle saada »riehua ulos». Oikein!
+Sittenpä pysyy hän koreasti aina akkansa luonna vanhemmilla
+päivillänsä, niinkuin minä nyt sinun luonnasi, lunttu sinä. Mutta,
+sakramento! niinpä taisin teuhata mailman markkinoilla, unohtaen
+piikaseni täällä ilman isää ja äitiä pienen Canzionsa kanssa. Mutta
+sinäpä sekä itses että Canzion paras isä ja äiti, paras kasvattaja.
+Jaa, totisesti! Siis, niinkuin on ollut on kenties parhain ollut. Sillä
+siinä, missä minä sillon, siinä iloa, naurua, klasien kilinää ja
+hurrausta; ja isäs, vaihka ihan oivallinen mies, taisi tehdä tämän
+turhanpäiväsen elämämme vasta ryskeiseksi. Kirkas tuli ja leimaus! hän
+taisi tehdä päivän yöksi ja päiväksi yön. Hän taisi myös miekastella
+kuin mies; ja ainapa oli hänellä ulkona yksi ja toinen valtiollinen
+koukku. Mutta kaikesta tästä--huomaa, nyt haastelen kuin vanha
+koulumestari--kaikesta tästä olis tainnut tarttua jotain Canzion ehvään
+sydämmeen, ja hänen mielensä laatu luonnistua perin toisin. Mutta nyt
+olet saanut kasvattaa sun taintas aivan mieltäs mukaan, kaikessa
+hiljaisuudessa, kurituksessa ja Herran nuhteessa, ja tehnyt hänestä
+oikein kiltin pojan, liian kiltin, pelkään minä. Sillä miehen luonnossa
+tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä, valmiina
+ampumaan ulos koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskenttäällä.
+
+RACHEL. Kuinkahan ollee? Kenties kohtaatten hänen tarpeiksikin
+larattuna tällaisella ampuvaralla. Minä tunnen joteskin hänen
+sydämmensä taipumukset. Mutta nyt jo kylliksi tästä.--Mitä uusia
+Calabriasta, herra Angelo, meidän vieraamme? Suokaat anteeksi, niin
+rohkenen sanoa toiveissa saadaksemme nähdä teitä tänä ehtona meidän
+huoneessamme.
+
+ANGELO. Teitä kiitän sen kunnian edestä, ylevä fröökinä.--Te kysytte
+uutisia kototienoistani, mutta minä olen aina ollut laiha uutisten
+saattaja. Toki; taidanpa nyt kertoa jotakin meidän sinertäviltä
+vuoriltamme. Jokainen, joka tahtoo isänmaamme onnea, nyt iloitkoon
+siitä, että tuo kansan kauhistus, tuo peloittavan kuuluisa
+ryövärruhtinas Vincentio ja usevin hänen joukostansa ovat kohtaneet
+viimein verisen surmansa.
+
+VARRO. Oivallinen asia!
+
+CLAUDIO. Syytä kyllä iloitaksemme.
+
+VARRO. Ahaa, munsieur Vincentio! Mutta hänen siippansa, se vertajanoova
+ryövärruhtinatar?
+
+ANGELO. Kaunis Flaminia on vimmoissansa upottanut itsensä; niin
+luullaan yleisesti. Onhan löytty meren rannalta hänen hattunsa ja
+huivinsa, aaltoin heittäminä maalle.
+
+VARRO. Olisi nyt meillä helvetti, niin lausuisinpa: onnea matkalles
+siihen tuliseen kaupunkiin, mun Flaminiani!
+
+RACHEL. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!
+
+MARIAMNE. Niin rukoilen myös minä.
+
+VARRO. Herra Angelo, saatattepa ihmetellä, että minä, vanha sotilas,
+lausun näin erään vaimon tähden. Mutta kuulkaat ensin: tämä vaimo
+murhasi minun oivan veljeni, Rachelin ja Canzion armaan isän. (Rachel
+nojautuu Mariamnen olkapäälle)
+
+ANGELO. Rachel itkee. Antakaat anteeksi, ihana neito!
+
+RACHEL. Olkaat ilman huolta, mun herrani.
+
+ANGELO. Minä kutsuin takasin teidän sydämmeenne murheellisen muiston.
+
+VARRO. Mutta suloisella tavalla; ilmoittaen meille oikean koston työn.
+
+ANGELO. Teidän oivallista veljeänne kohtasi niinmuodoin tragillinen
+loppu?
+
+VARRO. Tämä oli tapaus: Vankeudestansa vapautettuna vihdoin, pyrki hän
+tulisella halulla kotoansa kohden, päästäksensä syleilemään suojattomia
+lapsiansa. Mutta kova onni saattoi hänen ryöväri Vincention kynsiin, ja
+nytpä seisoi perkeleen edessä oikea aatelismies, joka ei juuri sietänyt
+nimeänsä ja kunniaansa herjattavan. Tietty on kuinka kiukkuinen
+vihamies oli tämä vuorten villikarju kaikkea korkeutta ja aatelisuutta
+kohtaan, ja hän huomasi kenen kanssa hän oli tekemisissä. Ja nytpä sekä
+hän itse että hänen verinen vaimonsa käyttelit miestä kohtaan kaiken
+heidän mustain sydäntensä virnistyksen voiman. Toki; satoipa heille
+takasin uhkeita kompasanoja, koska jalo vanki haasteli totuuden
+rohkeata kieltä, kutsuipa naasikkaa suoralla kielellä ryövärhurnakaksi.
+Mutta sillonpa lemahti naaraspartin murhahimo tuleen ja liekkiin. Hän
+tempasi miehensä huotrasta välähtelevän miekan ja lävisti urhean
+veljeni rinnan. Mutta hän kaatui niinkuin sankari kaatuu, sylkien
+vasten naamaa vihaista kuolemata, joka katseli hänen päällensä
+tultaruiskuvilla silmillä. Hän kuoli, ja kirottu olkoon se käsi, joka
+hänen kuoletti.--Mutta näinpä haastelen nuorasta hirtetyn miehen
+huoneessa. Mitä sanot, Claudio?
+
+CLAUDIO. Teidän tarkoituksenne käsitän. Tosin tulee minun kiittää
+häntä, että hengitän vielä, mutta tietkäät toki, että iloitsen aina
+koska oikeus ja järjestys maassamme saa voiton.
+
+ANGELO. Siis on kohtalo saattanut joskus teitäkin yhteyteen tämän
+naisen kanssa.
+
+CLAUDIO. Tuskin kaksi vuotta sitten, matkallani maamme eteläisissä
+tienoissa, saavutettiin minä ryöväreiltä ja vietiin heidän päällikkönsä
+luoksi. Sillon seisoi edessäni eräs nuori, salskea mies, kasvoiltansa
+pimeä ja uhkaileva. Hänen tukkansa oli harjattu otsalle alas ja musta
+parta peitti hänen suunsa. Mutta hänen vieressänsä seisoi eräs nainen,
+jonka vertaista kauneudessa en ole koskaan vielä nähnyt. Oi! hän oli
+kaunis, vaihka paloikin hänen tulisissa silmissänsä kammottavan
+voimallisten himojen liekki. Mutta minä itse kenties seisoin joteskin
+kalveana; sillä kysyipä minulta ivaten tuikea mies: »pelkäätkö
+kuolemata, sinä partanen apinja?» Minä vastasin: kenties vähemmin
+itseni puolesta kuin vanhan turvattoman äitini, joka rakastaa poikaansa
+ankarasti; sillä apinjan äitirakkaus on ääretön. Mutta seisonpa toki
+lähempänä ihmissukua kuin kenties ulkomuotoni näyttää, ja sentähden
+taidan myös tuntea lapsen rakkautta äitiäni kohtaan takasin. Niin
+vastasin, ja nytpä, heidän oltuansa hetken äänetöinnä, sanoi nainen:
+»antakamme viheliäisen elää»; ja sillon lausui hänen miehensä: »koska
+on se sinun tahtos, niin tapahtukoon niin, muutonpa jo kiiriskelis
+hänen päänsä tanteren sannassa jalkojeni edessä; mene tiehes
+muukalainen». Niin hän lausui, ja olipa edessäni taasen elämän ja
+vapauden tie. Tämän matkaansaattoi hän, joka kuitenkin oli vereen
+tahrattu nainen. Mutta, hyvin muistain teidän oikean vihanne häntä
+kohtaan, sanonpa nyt: rauha hänen tomullensa! Niin sanon, ja kenties en
+ainoastaan siitä syystä, että pelasti hän kerran henkeni. Tosin oli hän
+rikoksellinen, jaa hirmuisesti, ja rikos vaatii rangaistusta. Mutta
+käykämme toki aina tuomiolle laupiaalla mielellä; sillä me emme tiedä
+mitkä myrskyt heikossa ihmissydämmessä saattoivat vaikenemaan jumalten
+äänen.--Mutta lempeä Rachel, ole ilonen taas.
+
+MARIAMNE. Katso ylös ja huomaa kuinka ilta-aurinko kultaa meidän
+vuoremme, luoden Armon laaksoon purpuraisen hämärän. Mille tuntuu
+teille tämä laakso, herra Angelo?
+
+ANGELO. Se minua ihastuttaa. Täällä keto kukkaskirjavana tulisesti
+tuoksuu, tuoksuvat sirenipensaat, soma nerium ja myrtti, joiden hieno
+haju saattaa sydämmemme hehkumaan ja antaa sielullemme autuaita
+aavistuksia. Täällä uneksuva laakeri ihanata pukuansa peilailee
+virrassa, hopeakirkas, jonka pinnalla ahden ruusut hymyten itsiänsä
+tuuittelee. Korkealle kohoo saarnien ja lehmusten kruunut, ja ranka
+seisoo rangassa kuin obeliskein tumma metsä; ja kaiken tämän päällä
+väikkyy tämä puhtaasti sinertävä, korkea ja hiilakkainen taivas. Kaikki
+on yhtaikaa suloista ja juhlallista kuin Olympin harjanteella
+kukkasseppelöitty, tuoksuva pylvässali, jossa vallitsee pyhä hämäryys
+ja vietetään jumalten häitä. Niin on mulle tuntunut, käyskellessäni
+Armon hymisevissä lehdoissa.
+
+RACHEL. Kuuluu että on teillä avoin katse kauneuksille luonnossa.
+
+MARIAMNE. Eteenki iltana niin kauniina kuin tämä kaiketi tuntee teidän
+sielunne korkean hekuman, koska käyskelette näissä lehdoissa.
+
+Angelo. Eteenki jos tapahtuu se seurassa niin armaitten impien kuin ne,
+jotka seisovat edessäni nyt.
+
+RACHEL. Se tapahtukoon. Tässä on käteni.
+
+ANGELO. Ihanata! Te saatatte mun onnelliseksi yli määrän tänä suloisena
+iltana teidän laaksossanne.
+
+MARIAMNE. Te, herra Claudio, mulle suotte teidän käsivartenne.
+
+CLAUDIO. Te tiedätte kuinka kernaasti. (Antaa hänelle käsivartensa)
+
+RACHEL. Ja näinpä kuluu aikamme hauskasti vartoissamme Canzioo.
+
+VARRO. Hän tulee, paikalla on poika tässä. Minä riennän laramaan
+tykkiäni tervetuliaissalvaksi nuorelle meriupseerille Neapelista ja
+rakennanpa vielä yhteisen, maittavan maljan. Nyt hyvästi hetkeksi!
+(Menee oikealle)
+
+RACHEL. Hyvästi, setämme! Me tulemme pian. (Poistuvat periltä.--Canzio
+ja Marcia tulevat vasemmalta)
+
+CANZIO. Nyt ollaan perillä, sä kaunis pakolainen. Tuo linna tuossa
+vuoren rinteellä on mun isieni ikivanha linna. Se on mun kotoni, sä
+ylevä nainen, mun poistumaton perintöni, mun oma valtakuntani, jossa
+vallitsen kuninkaana. Te etsitte suojaa, tässäpä nyt avetaan etehenne
+ystävällinen vapakaupunki, jossa oleskelkaat ilman murhetta ja huolta
+niinkauvan kuin onnenne sen vaatii.--Nimeni on Canzio, ja, niinkuin
+sanoin, tuon huoneen isäntä; ei äitiä mulla, eikä isää; hänen surmasi
+hirmuinen Flaminia, ryöväri Vincention vaimo.
+
+MARCIA. (Eriks.) Haa, jos tietäisit! (Aäneensä) Minä kiitän teitä
+tarjotun turvan edestä, korkeasukuinen herra.
+
+CANZIO. Vaimo, minä ainoastaan teen teitä kohtaan lähimmäisen
+velvollisuuden. (Erikseen) Mutta hän on kaunis, kaunis kuin myrskysen
+päivän pyhä, punertava aamu. Hän mun sieluni saattaa houreeseen ja
+hoipertelemahan houreessansa. Mikä taivaallinen kuva!
+
+MARCIA. (Eriks.) Sinä kaunis nuorukainen! Sun ylpeillä huulillasi
+väikkyy viehkeilevä, juhlallinen haaves ja yhtaikaa säteilee sun
+silmistäs hehkuva lempi ja sankar-uhkaus; ja sun hopeakelmeällä
+otsallas, mikä majesteetillinen nero vallitsee siellä, ihana
+nuorukainen!
+
+CANZIO. Rohkeasti, jalosti katsahtava nainen, te kutsutte itsenne
+Marciaksi, mutta suokaat mulle toki, jos teitä miellyttää, jotakin
+tietoa teidän kodosta ja suvusta.
+
+MARCIA. Olette kaiketi kuullut Albericuksesta Parmassa?
+
+CANZIO. Se hurjapäinen mutta urhollinen republikani, joka viimein
+tuomittiin valtakunnan kiroukseen ja pakeni pohjoiseen Afrikaan?
+
+MARCIA. Sama vapauden sankari, jonka luut nyt valkenevat Saharan
+sannassa. Mutta hänellä oli myös kihlattu, joka seurasi häntä
+maanpakoon kuin uskollinen morsian.
+
+CANZIO. Ja hänen nimensä oli Marcia, kaunis kuin taivasten kuninkaatar,
+niinkuin olen lukenut sanomissa. Kaikki soveltuu siis oivallisesti
+yhteen. Te olette tämän sankarin nuori, mutta paljon vääryyttä ja
+kurjuutta kärsivä leski?
+
+MARCIA. Tässä seisoo hän köyhänä ja turvatonna edessänne. Minä seurasin
+häntä pois isäimme maasta, ja me vaelsimme halki Corsican ja Sardinian,
+jossa eräs munkki vihki meidän mieheksi ja vaimoksi. Siitä yli meren
+kulki tiemme taasen helteisen Afrikan mannermaahan, ja siellä elelimme
+Sarasenein kumppaneina kiertoessa seittemän pitkän vuoden. Mutta
+kuukausi on tuskin mennyt, koska mieheni kaatui eräässä öisessä
+taistelossa, ja lepää nyt hietasen peitteen alla. Sillon katsoin
+parhaaksi, paeta takasin entistä kotoani kohden: läksin Farinan
+niemestä Sicilian saareen ja siitä saavutin vihdoin Italian ihanan
+rannan. Näin olen nyt vaeltellut yksin, ylenannettuna; ja tahdoinpa jo
+melkein raueta alas, kohtaissani teidän.
+
+CANZIO. Ole terve tultuas mun linnaani ja viivy siellä vaihka
+ijankaikkisesti jäljellä. Minä otan sinun siipieni suojaan, huolimatta
+ehkä herätänki musta-kivun raivottaret huoneessani.
+
+MARCIA. (Eriks.) Kauneuteni vaikuttaa, sen huomaan, ja minä taidan
+vielä periä taivaallisen onnen. (Ääneensä) Siis vartoo teitä
+huoneessanne morsian?
+
+CANZIO. Jonka unohdan, jaa, sen olen jo tehnyt, tällä hetkellä sen
+tein. Ja tätä mieleni leimauksen pikaista käännöstä ei tule juuri
+ihmetellä; sillä morsiamen mulle määräsi kerran lapsekas sisär, jonka
+toimesta mä kihlattiin, koska itse vielä olin melkein lapsi, koska elon
+taistelot ja murhe eivät olleet vielä avanneet sydämmeni lähdettä
+mahdolliseksi vastaanottamaan oikeata lempeä, se lähettiläs jumalten
+juhlasta. Niin, tämän sataman ohitse nyt purjehdin, koska onpi
+näkypiirissäni toinen, moninkerroin kauniimpa, ja lupaa onnen, jonka
+ihanuus pyörryttää. Mutta jos nyt tämä eteheni teljetään, niin menköön
+sitten alukseni tuulien valtaan, kunnes haaksirikossani alas pimeyteen
+vaivun.--Mutta miksi seisomme tässä? Mihen on uneksuva aatokseni
+eksynyt? Noo, olkaat terve tultuanne mun huoneeseeni, suojaton, ihana
+vaeltaja!
+
+MARCIA. Ah! kuinka taidan kerran maksaa teidän hyvyyttänne?
+
+CANZIO. Siitä olkaat ilman murhetta, jota karmea Onnetar jo kylliksi on
+ammentanut teidän sydämmeenne. Olettehan turvaton pakolainen ja
+poveanne painaa vielä rakkaan ystävän kuolema; niin, kenties ystävän,
+jota ette koskaan unohda ja kerran olletta liittoa teidän välillänne.
+
+MARCIA. Häntä rakastin kovin, mutta, ihmeellistä! miksi tällä hetkellä
+hänen kuvansa himmentyy muistostani? Mä kurja jään siis yksin
+oljentelemahaan myöskin haavekseni valtakunnassa. Kuitenkin, nyt olen
+ilman vaaraa ja teidän ritarillisessa huomassanne. Mutta mikä hetki on
+tämä? En ymmärrä; mun mieleni hourii. Tai onko tämä kiitollisuuden
+tunne, joka kärsimykseni syvyydestä kohoo ylös ympärkietooksensa teidän
+pelastavan enkelin kuvaanne? Jaa, niinpä kovan onnen tyttären povessa
+nyt leimuu kiitollisuuden pyhä liekki sitä miestä kohtaan, joka tarjoi
+hänelle armaan suosionsa, että tämän miehen jalkain juureen hän kaiken
+onnensa, sydämmensä, hengensä, sielunsa ja ruumiinsa altiiksi panis.
+
+CANZIO. Vaiti! Hän taitais kerran ottaa sanastanne kiinni.
+
+MARCIA. Hän on teidän orjanne.
+
+CANZIO. Hyvä! Nyt lähtekämme kohden linnaa tuolla.
+
+MARCIA. Mutta erotkaamme ensin, kunnes huomispäivä koittaa. Kuulkaat:
+yksin te lähtekäät kotianne, minä viivyn vuorilla tämän ihanan yön,
+mutta aamun valjetessa kolkutan portillenne suojanetsijänä; ja kenkään
+ei tiedä että olemme kohtauneet ennen.
+
+CANZIO. Tekisimmekö niin? Ei; vaan käsi kädessä ja kainostelematta
+käykämme esiin.
+
+MARCIA. Herra, sitä emme tee. Suokaat tapahtua niinkuin tahdon.
+
+CANZIO. Teidän ryhtinne, niin komea ja arvoisa kaiken kovan onnenne
+keskellä, mun saattaa kummastumaan. Noo, olkoon teidän tahtonne.
+
+MARCIA. Koska aamu nousee, näämme toinentoisemme taas. (Menee kiivaasti
+oikealle)
+
+CANZIO. (Yksin) Naishaamu kaunis ja ihmeellinen! Mutta jotain
+peloittavan tulista leimahteli hänen silmästänsä. Toki; sehän oli jalon
+Pallas Athenen silmä. Näin katsahteli kerran jumalatar ylpeä, seisten
+Ilionin tanterella, keihäs kädessä ja käsivarrella kultakiiltävä egid,
+sankarten temmellystä tähtäellen.--Sinä olet kaunis, ja senpätähden
+karkasi mun sydämmeni sun haltuus väkivalloin. Mutta ellen erehtynyt,
+niin ilmoittipa sinunki puheesi ja katsantosi lemmistyneen naisen, ja
+minä olin tunteisi esine. Miksi en taitaisi aatella niin? Kutsutaanhan
+minuakin kauniiksi. Mutta lähde, josta kauneus virtaa ulos ja lakejansa
+mukaan ulkomuotommekin kaavaa, on kaunis, taivaallinen sielu meidän
+sisussamme. Mutta sitten en ole enään kaunis minä, vaan inhoittava kuin
+kavaluus itse. Sillä mitä kauneutta, ja kaikin vähin taivaallista voi
+viipyä sen miehen povessa, joka uskollisen lemmittynsä pettää ja
+kiirehtii toisen naisen helmaan? Oi Mariamne! tyyni korkea kuva, mun
+sydämmeni tahtoo sinusta siirtyä pois, ja lähestyä toista kuvaa, täynnä
+lemmen hekumaa ja tulta. Siinä muutos, joka saattaa huoneeseemme
+myrskyä ja pimeyttä, murhetta, joka sydämmiä musertelee, ja tätä
+kaikkea sillon, koska varrotaan iloa ja riemua. Oi vaikea päivä, oi
+tuskan hetki, joka sieluani vimmatusti sinnen tännen tempoilee! Mutta
+mikä on sielu? Yksi liekki, joka sammuu, koska tämä ruumiimme
+ihmeellinen konstilaitos kieltää häneltä palveluksensa ja herkenee
+käynnissänsä. Ja niin heräsimme kerran olemisen mailmaan, mutta
+nukuimme jälleen pian, ja kaikki oli ikuinen tyhjyys taas, ei muuta.
+(Claudio tulee.)
+
+CLAUDIO. Terve, Canzio!
+
+CANZIO. Claudio, Claudio, mun uskollinen ystäväni! (Syleilevät)
+
+CLAUDIO. Olet siis viimein tässä.
+
+CANZIO. Tässä olen, Claudio.
+
+CLAUDIO. Ja ilosena? tiedän minä.--Mitä? Sinä et vastaa minua, vaan
+johdatat otsallesi arvelevan käden. Etkö ole ilonen, Canzio?
+
+CANZIO. Ilonen? Niinkohan? Mutta sanoen totuuden, niin nyt en ole
+ehtinyt muistelemaan iloa, sydämmeni teeskellessä toisialla.
+
+CLAUDIO. Oletko kohtanut joitakin kiusauksia tiellä? Kenties iskenyt
+yhteen ryövärten kanssa?
+
+CANZIO. Ei; matkani on kulunut rauhallisesti, ilman yhtään vaaran
+tarjoumusta. Mutta tiedä, Claudio, että kotolinnani tuossa tuntuu nyt
+silmissäni ankaran kylmäksi.
+
+CLAUDIO. Kuinka taidat sanoa niin sun kehdostasi, lapsuutesi kultasista
+tienoista?
+
+CANZIO. Mitä sanon, sanon sydämmeni pohjasta. Mutta jättäkäämme tämä ja
+lähtekäämme eteenpäin. Sä tulet mun vieraakseni tänä iltana.
+
+CLAUDIO. En tänään, mutta huomenna; sillä ihana on tulon hetki
+heimolaisten kanssa, ja tätä hetkeä en tahdo hämmentää sinulta nyt. Ja
+tiedä että ne, jotka rakastavat sua korkeimman, nyt käyskelevät tässä
+lähellä tämän lehdon hämärässä. Katso: nuo siniset hameet, jotka
+liehuvat tuolla myrttimetsässä, ovat Rachelin ja Mariamnen. Käy
+tervehtimään heitä.
+
+CANZIO. Minä kiirehdin. Älä unohda siis huomenna sun ystävääs, mun
+Claudioin. (Rientää ulos periltä vasemmalle)
+
+CLAUDIO. (Eriks.) En unohda. Mutta oletpa joteskin muuttunut Neapelin
+ihanassa, ilosessa kaupungissa. Tosin olet vielä kaunis, mutta olentosi
+entinen viileä tyyneys on pois, ja aseitettuna, vallattomasti katsahtaa
+sielusi. Mutta jos, niinkuin toivon, sydämmesi vielä on mua kohtaan
+sama kuin ennen, niin tiedänpä, ettes kauvan viivy levittämästä eteheni
+taulun, jossa valot ja varjot ylisniskoin keskenänsä temmeltää ja
+levotonna väikkyy taivas.--Mutta jos nyt kohtalo sun sydäntäsi
+reutoilee, niin toivonpa myös ettäs kuultelet ystäväsi neuvoja, jotka
+taitavat sinua auttaa kohden rauhaa taas. (Menee oikealle.--Canzio,
+Rachel ja Mariamne tulevat)
+
+RACHEL. Onko kaikki käynyt matkallasi hyvin? Oletko terve? Oletko
+onnellinen, mun armas Canzioin?
+
+CANZIO. Tähän kaikkeen, sisäreni, taidan vastata myöntäen.
+
+RACHEL. Mikä ilon hetki!
+
+MARIAMNE. (Eriks.) Mikä taivaallinen ilta!
+
+CANZIO. Niin, olkaat tervehdityt! Ole tervehditty Rachelini, ole
+tervehditty Mariamne, sinä aina tyyni impi! Mutta miksi niin tyyni ja
+vakaa tälläkin hetkellä? Noo, lainehtiihan toki sun ihana poves.
+
+RACHEL. Ja hänen silmissänsä liekehtii ilo korkea ja puhdas. Katso!
+
+CANZIO. Hm. Kuinka jaksat, Mariamne tyttönen?
+
+MARIAMNE. Hyvin, mun Canzioin. Mutta sinä? Toki tiedän jo, ettäs olet
+onnellinen, ja sillon aina onnellinen minä myös.
+
+CANZIO. (Eriks.) Hm. Tosin olet sinä kaunis katsella, mutta tuhat
+kertaa kauniimpa on hän, joka muutama tunti sitten henkihaamuna
+korkuudesta ilmestyi mun eteeni helteisellä tiellä. Hänen rinnallansa
+himmennyt sinä kuin auringon rinnalla kelmeä kuu. Oi! nyt alkaa lempeni
+ja tuskani. Käsi kädessä he käyvät.
+
+RACHEL. Mitä nyt, mun veljeni? Onko se onnellinen, joka näin äänetönnä
+villisti tuijottelee alas maahan?
+
+CANZIO. Suokaat anteeksi! minä unohdin teidän.
+
+RACHEL. Unohdit? Meidän? Mitä mielettömiä haastelet sinä?
+
+CANZIO. Niin en tahtonut sanoa, mutta nyt on hurja kapina tässä
+aatosteni linnassa, ja harkitsematta lentelee huuliltani sanoja, joita
+käytetään usein ja seisovat siis aina valmiina korviemme kammioissa.
+
+RACHEL. Mikä on siis saattanut aatoksesi oikealta tarhaltansa pois?
+
+CANZIO. Turha asia, asia ei edes ansaitseva aatoksien vaivaa, Niin,
+ainoastaan kevytmielinen, mitätön asia.
+
+RACHEL. Mitätön asia? Sitten on Canzio yksi narri, jonka aivossa voi
+mitättömyys matkaansaattaa kapinan ja häiriön. Mutta minä tunnen hänen
+tarkan ja voimallisen järkensä.--Noo, Canzio?
+
+MARIAMNE. Oi! nyt näen, ettes olekkaan onnellinen, mun ihana ylkäni.
+
+CANZIO. (Eriks.) Se lause sydäntäni leikkasi kuin tulinen miekka. Ooh!
+
+RACHEL. Canzio!
+
+CANZIO. (Eriks.) Kuinka tekisin? Sinne vedättää minua voimallinen himo,
+ja olenpa valmis lähtemään, mutta täällä huutaa minua pyhä, korkea
+ääni: »seiso, jumalten ja omatuntos nimessä seiso!» No kuinka teen?
+Parastahan olis, heittää asia tulon hetkestä tuonnemmas ja ottaa
+entisen naamarini kasvoillein, mutta enhän taida itseäni teeskennellä,
+Jumal' avita! sitä en taida, vaan näyttää aina kohta sydämmeni oikean
+tilan.
+
+RACHEL. Vaiti katsahtelet sinä korkuuteen. Onko tämä rukousta taivaan
+Herran tykö? Sano mitä tahdot rukoilla, ja minä yhdistän sun rukouksees
+äitillisen ääneni.
+
+MARIAMNE. Samoin teen myös minä ja, usko mitä sanon, povesta
+uskollisuudessa sua kohtaan niin puhtaasta kuin tämä taivaan vahvuus,
+johon lähetän rukoukseni sun edestäs, mun lemmittyni.
+
+RACHEL. Sano kuinka on laitas ja mitä on tapahtunut.
+
+CANZIO. (Kiivaasti) Ei mitään, ei mitään!
+
+RACHEL. Hiljaa, Canzio!
+
+CANZIO. Mun arvoni ja kunniani ovat ilman tahroo, ei löydy ruumiissani
+pienintäkään vihamiehen antamata naarmaa, ja käteni eivät kannusta mua
+vielä velkapääksi kennenkään vereen; se tietkäät, neitoset. Niin, mun
+sydämmeni on rikoksesta vapaa.
+
+RACHEL. Siis pois tuo synkeä muoto ja iloitse kanssamme; sillä tämä
+ehto on meille onnen ehto. Katso kuinka kaunis se on! Katso kuinka
+vuorten kiireet tuolla kultasessa palossa kimmeltää.
+
+MARIAMNE. Ja tumma öljypuisto rauhallisna hengittää vuorten alla.
+
+RACHEL. Ole ilonen tässä ilon ja lemmen keskellä.
+
+MARIAMNE. Ole ilonen, meidän Canziomme.
+
+RACHEL. Huomaa kuinka kiharies kanssa hellästi leikitsen.
+
+MARIAMNE. Ja minä sun korean kätesi kanssa.
+
+RACHEL. Olenhan minä sun sisäres armas.
+
+MARIAMNE. Ja sun morsiames minä. Ole ilonen!
+
+RACHEL. Ole ilonen, ole ilonen!
+
+CANZIO. Näin haastelevat enkelit autuaan sielun kanssa, joka jättänyt
+on murheenlaakson ja seisoo viimein taivasten esikartanossa, kohta
+valmiina astumaan hääsaliin sisään. Serafiimit häntä vaatehtivat pyhien
+hameeseen, hymyvillä huulilla kuiskaten hänen korvaansa jumalten
+kieltä. Se on ainoastaan tarina, tarina onnellisesta sielusta. Mutta
+minä olen onneton.
+
+RACHEL. Sinä olet onnellinen.
+
+CANZIO. Onneton, onneton! Mutta--onnellinen toki. Haa! nyt kirous ja
+autuus yhtaikaa temmeltelee povessani ympär.
+
+RACHEL. Taivaan Jumala!
+
+CANZIO. Hyvä Mariamne, hellitä käteni. (Mariamne hellittää käden)
+Rachel, ota pois sun kätes.
+
+RACHEL. Minä en päästä sinua ennenkuin olet tunnustanut kaikki. Oi
+veljeni! selitä meille tämä tuskallinen arvotus, joka riemun päivänä
+kadehtien riemumme hämmentää. Sano!
+
+CANZIO. Pois, sisäreni! (Käy kiivaasti perille, jossa hän seisahtaa
+äkisti käsi otsalla tuijottelemaan alas maahan. Hetki äänettömyyttä)
+
+RACHEL. (Mariamnelle) Mitä aattelet tästä?
+
+MARIAMNE. Mitä ennustit sinä?
+
+RACHEL. Se käy siis toteen.--Voi Canzio! kuinka taidat runtoa
+sydämmiämme näin, ja juuri kohtaamisen hetkellä?
+
+CANZIO. Sen olen tehnyt, armottomasti olen sen tehnyt. (Tulee esiin)
+
+RACHEL. Miksi teet sen?
+
+CANZIO. (Eriks.) Kaunis Marcia! täytyykö minun unohtaa sinua ja
+tehdä eloni äärettömäksi aavikoksi? Mutta jos sun sydämmes päivieni
+kulta-aarnioksi määrään, niin kuoletan nämät kaksi sydäntä tässä. Mihen
+käännyn siis? (Kellonsoitto kuuluu)
+
+RACHEL. Kuule: kluostarinkellon pyhä soitto!
+
+CANZIO. Se ääni muistuttaa menneitä päiviä. Kuultelkaamme. (Kuultelee
+alaskallistetulla päällä)
+
+MARIAMNE. (Eriks.) Pyhä Madonna, katsahda laupiuudella alas hänen
+päällensä! Eihän ole hän vielä synneissänsä paatunut mies, joka
+julkeasti häväisee maat ja taivaat, se ei hän ole, hänen sielunsa
+tuskallisna kamppailee. Siis katsahda alas ja aseta hänen sydämmensä
+myrsky. Kuule rukoukseni taivasten ruhtinatar! (Soitto on taukonut)
+
+RACHEL. Canzio, mennäänkös kotia?
+
+CANZIO. Niin, kotia. (Menevät oikealle)
+
+
+
+
+Toinen Näytös
+
+
+(Avara, vanhanaikanen sali Canzion linnassa; perillä kaksi pylvästä,
+joissa riippuu aatelivaakunoita; kolme ovea, yksi perillä ja yksi
+kummallakin sivulla. Marcia istuu divaanilla. Palvelija tulee periltä.)
+
+PALVELIJA. Teitä, meidän huoneemme ylevä vieras, pyytää herrasväkeni
+tulemaan seuraansa lystihuoneeseen alhaalla puistossamme.
+
+MARCIA. Ken on käskenyt sinun tulemaan?
+
+PALVELIJA. Herra Canzio; mutta se on myös naisten toivo.
+
+MARCIA. Suokoon herrasväkes anteeksi, että pyydän saada ollakseni
+yksin. Saata takasin minulta se sana. (Palvelija menee) Hän on levoton,
+ei menesty hän kauvan siinä, jossa ei nävy hänen silmiensä edessä
+Marcian kuva. Hän lempii minua vimmatusti, ja minä olen selvästi
+näyttänyt että seisoo sydämmeni hänelle avoinna; ja myrsky nousee, joka
+korkealle kiertää kaiken tämän huoneen tomun. Ihanata! Hän kohta
+julkisesti murtaa kahleensa tässä ja on mun kihlattuni, mun vankini,
+mun vallassani ainiaan. Sitten, kuinka teen? Hän on rikas, hänellä on
+linna ja avara kartano, ne kaikki muuttukoot kullaksi, ja me siirrymme
+tästä ylitse valtameren idän mannermaalta ijankaikkiseksi pois. Tosin
+olen jo Vincention temmellyspaikoilta kaukana, eikä kenkään tiedä, että
+hän ja Flaminia olivat Albericus ja Marcia Parman kaupungista, eikä
+myös, niin luulen, löydy näissä tienoissa niitä, jotka kerran ovat
+katselleet Flaminiaa ryövärruhtinattaren puvussa, niin luulen, mutta
+visseys on paras, ja rauhassapa tahdon nauttia uutta, harjallista
+onneani. Niin olkoon toimintoni tässä huoneessa, ja onneton se, joka
+tahtoo astua mun tielleni. (Claudio tulee, ja Marcia, nähtyänsä hänen,
+vavahtaa äkisti, mutta seisoo pian huoletonna jälleen; myös Claudio
+katselee häntä kummastuen)
+
+CLAUDIO. Vaimo, minä olen nähnyt teidän kerran.
+
+MARCIA. Kenties erehdytte.
+
+CLAUDIO. Se tapahtui elämän ja kuoleman rajalla.
+
+MARCIA. (Eriks.) Hän on tuntenut minun. (Ääneensä) Olkoon niin.
+
+CLAUDIO. Te elätte siis?
+
+MARCIA. Sen näette.
+
+CLAUDIO. Ja kutsutte itseänne nimellä...?
+
+MARCIA. Marcia; jaa, se on mun oikea nimeni.
+
+CLAUDIO. Kuinka olette joutunut tähän?
+
+MARCIA. Nääntyvänä pakolaisena metsistä.
+
+CLAUDIO. Mutta tietkäät, että tämä on sen miehen huone, jonka isän te
+olette murhannut.
+
+MARCIA. Sen tiedän. Mutta miellyttääpä minuakin jotain kysyä teiltä.
+Onko teillä yhtään syytä kiitokseen minua kohtaan?
+
+CLAUDIO. Henkeni edestä kiitän teitä.
+
+MARCIA. Siis toki jotain, luulen minä?
+
+CLAUDIO. Yksi on, jonka katson kalliimmaksi koko mailman kultaa, se on
+puhdas omatunto, ja tämä antaa uskallusta miehen poveen; ja enpä
+luulekkaan itseäni yhdeksi niistä, jotka pitävät kuoleman hirmuisimpana
+kaikesta mi taitaa meitä kohdata täällä. Kuitenkin täytyy minun myöntää
+että äänenne kerran, koska katkasi se rintani edestä surman keihään,
+kaikui sanomattoman ihanasti mun korvissain. Olipa suloista päästä
+kuoleman kidasta elämän valkeuteen takasin.
+
+MARCIA. Sitten kysyn teiltä vielä: tahdotteko sen kurjan lesken
+onnettomuutta, joka näin teidän pelasti kuolemasta?
+
+CLAUDIO. Sitä en tahdo.
+
+MARCIA. Minä kiitän.--Mutta jotain vielä: Oletteko te mies ja oikea
+ritari?
+
+CLAUDIO. Minä toivon niin.
+
+MARCIA. Vannokaat minulle pyhästi...
+
+CLAUDIO. Malttakaat: ennen vannomista tahdon kysyä teiltä yhtä ja
+toista.
+
+MARCIA. Minä kerron teille kaikki. Tiedätteko mistä ja ken tämä
+Vincentio oikeammiten oli?
+
+CLAUDIO. En, ja kaiketi ei tiedä sitä kenkään muu kuin te.
+
+MARCIA. Hän oli Albericus Parmasta ja minä hänen lemmittynsä Marcia.
+
+CLAUDIO. Mitä? Eivätkö paenneet he aina Berberiaan ylitse meren?
+
+MARCIA. Sen he tekivät, mutta palasit pian Italiaan takasin taas.
+
+CLAUDIO. Kummallista, jos vaan totta.
+
+MARCIA. Näin lähellä Parmaa olisi valheellani kovin lyhykäiset jäljet.
+Kuulkaat minua. Vapauden voitosta uneksui lakkaamatta Albericuksen
+tulinen mieli; minä rakastin häntä, ja yhteen sulivat meidän sielumme.
+Kohotettiinpa viimein vapauden lippu, ja minä seurasin lemmittyäni
+kapinan veriseen leikkiin, mutta helvetti toi vihamiehillemme voiton,
+ja nytpä riemuitsivat ruhtinat ja heidän aatelinsa. Me syöstiin
+vankeuteen, jossa kärsiimme hirmuisesti, mutta sieltäpä karkasimme
+toki, karkasimme kuolemaantuomittuina ja pakenimme Berberian kuumaan
+maahan. Mutta siellä oli ilma hietatuiskuva, pahteinen ja polttava, ja
+myrkyllisnä puhalteli samumtuuli, ja me ikävöitsimme synnyinmaahan.
+Aina kuvasteli muistossamme patria cara, pyhä Italia, sen puhdas,
+hopeakimmeltävä ilma, sen laakeri- ja öljymetsät, sen Apeninein-vuoret,
+sen äärettömän korkea taivas ja heleästi säteilevä aurinko.
+Voimallisesti veti meitä puoleensa tämä kuva, sen ihastus voitti meidän
+sydämmemme lopulta, ja me kirmasimme ylitse maiden ja merien Calabrian
+vuorille, jossa hädän laki meille määräs ryövärin synkeän, veritahratun
+leivän. Mutta jos kärsitte kuulla lausetta ylevämielinen ryöväri, niin
+rohkenen sanoa, että senkaltaisia olimme. Eivätpä moiti meitä köyhät ja
+turvattomat, vaan päinvastoin kiittävät meitä; sillä annoimmehan usein
+heille saalistamme, jonka otimme rikkailta ja yleviltä. Niin kului
+muutama levoton, murheellinen vuosi, kunnes kohtas meitä taivaan kosto,
+surmasi Albericuksen ja hänen joukkonsa, mutta minut pelasti kohtalo
+sekä sotamiesten painetiistä että armottoman lain kylmistä kahleista.
+Ja sillon läksin vaeltamaan entistä kotoani kohden.
+
+CLAUDIO. Teidän onneksenne uskotaan te kuolleeksi, upponeeksi mereen.
+
+MARCIA. Teinpä ennen lähtöäni pienen, petollisen ilveen meren rannalla,
+siitä riensin retkelleni. Ylitse vuorten ja laaksoin, halki pimeitten
+metsin mä samosin kuin hurja vuorivuohi, nälässä, janossa ja
+lakkaamatta pelkäin vankeuden tunkkasia seiniä. Tähänasti olen
+pelastunut toki, ja tässä olen ja kerron teille elämäni tarinaa, niin
+täynnä murhetta ja vimman kamppausta.
+
+CLAUDIO. Jotka eivät kuitenkaan suorita teidän hirveätä velkaanne, vaan
+peloittavan rikoksellisena seisotte Jumalan ja ihmisten edessä.
+
+MARCIA. Mitä tahdotte siis minusta? Saattaa minua kahleisiin?
+
+CLAUDIO. Minä en tahdo pimittää teidän päiviänne jos vietätte ne
+tästälähin säällisesti katuen entistä eloanne ja etsien taivaan armoo.
+
+MARCIA. Rauhallisna tahdon asua ja rakennella.--Mutta teiltä vaadin
+pyhän valan, että kätkette kaikki mitä nähnyt olette omilla silmillänne
+ja mitä olette kuullut mun huuliltani nyt, kätkette äänettömyyden
+peitteen alle. Se vannokaat ritarikunnianne nimessä.
+
+CLAUDIO. Kunniani nimessä sen lupaan; ja mitä kerran lupaan, siitä en
+poikkee vaihka katoisi tämä mailma. Mutta huomakaat toki: Te olette
+tottunut katsomaan ihmishenkeä kovin turhaksi, ja taitaisitte nyt,
+koska niin soveltuis, jollain keinolla temmasta mun povestani sen,
+jonka kerran annoitte mun pitää, nyt koska kohtalonne on mun
+vallassani. Tietkäät siis, että jos henkeni tai onneni pahaksi jotain
+ilmauu teiltä, niin olenpa kohta vannotusta valastani vapaa.
+
+MARCIA. Uumoileva mies, vaihka sanoo hänen ulkomuotonsa toista. Mutta
+eihän ole ihme keskustelossa ryövärnaisen kanssa.--Mutta joku lähestyy.
+Minä riennän kammiooni. (Menee vasemmalle)
+
+CLAUDIO. (Yksin) Kaunis toki, aina kaunis, huolimatta kiukkuisesta
+onnesta, tuhansista iskuista, joita hän sai ja itse antoi. Ihmeellinen
+nainen! (Canzio tulee periltä)
+
+CANZIO. (Eriks.) En tahdo olla siellä enkä täällä, ei miellytä mua
+päivän valo eikä huoneen siimes, mä mustimpana pahantekijänä käyskelen
+Afroditen yrttitarhassa ja hengitän lemmenkukkasten tuoksuu. Mutta
+kohta teen epäsääntöisyydestä lopun, kohta. Toki: kurja Rachel ja
+Mariamne! Mutta kaunis Marcia, terve! (Huomaa Claudion) Claudioko
+siinä? Hyvin, ettäs tulit, mun veljeni. Mutta kuinkahan on laitamme
+nyt?
+
+CLAUDIO. Minä olen niinkuin ennenkin, mutta sinua, näen minä, vaivaa
+sama mielen levottomuus vielä. Sun silmissäsi mikä tumma, humajaava
+loimo! Tämä leikkaa sydäntäni, kurja Canzio.
+
+CANZIO. Ystäväni, totta sanoen, olenpa ollut noin yhden päivän ja
+yöseen kovasti levoton, enkä löydä sydämmeni rauhaa.
+
+CLAUDIO. Ota sun filosofiasi esiin.
+
+CANZIO. Lukeissani ei seurakkaan aatos silmää.
+
+CLAUDIO. Mutta onhan sinulla kaksi parasta lohduttajaa täällä,
+Rachelissas ja ylevässä Mariamnessas. Lähesty heitä ja anna sun
+levottoman sielus vaipua heidän lempensä viileään, viattomuudenviileään
+kukkaskohtuun.
+
+CANZIO. Kas siinä vasta neuvo! Lähestyä heitä, se on mulle sama kuin
+kuulla ijäisen kadotukseni tuomion sen lempeän Jumalan ihanilta
+huulilta. Oi kuinka tuskallista!
+
+CLAUDIO. Mitä aattelen tästä?
+
+CANZIO. Aattele mitä tahdot, mutta niin on laita.
+
+CLAUDIO. Jos niin on laita, ettei löydy sulle lohdutusta täällä, niin
+turvaa sitten häneen, joka ei ketään heitä ulos.
+
+CANZIO. Sen tekisin, jos olisi kaikki niinkuin ennen, jos olisin
+kyynelsilmänen lapsi.
+
+CLAUDIO. Olethan nyt yhtä hyvin kuin ennenkin meidän ijankaikkisen
+isämme lapsi? Miksi et siis taitais paeta hänen luoksensa nyt niinkuin
+lapsena ennen?
+
+CANZIO. Siitä yksinkertaisesta syystä ettei häntä ole.--Älä katso
+puoleeni noin terävästi; sillä luulenpa, että sydämmesi syvyydessä
+aattelet sinäkin samoin.
+
+CLAUDIO. Nyt erehdyt.
+
+CANZIO. Niin aattelen kuitenkin minä.
+
+CLAUDIO. Sinun mailmankatselmas on tehnyt jyrkän käännöksen.
+
+CANZIO. Miehenjärjen voimallinen valkeus on poistanut näköni edestä
+kaikki haaveksemme tyhjät kangastukset. Mutta onhan tässä toki jotain
+muuta kuin paljas tämä näkyvä. En taida kieltää, että löytyy luonnossa
+ijankaikkinen ja aatteleva henki, jonka tuote on mailmankaikkisuuden
+nerollinen teos. Kaikki on hän tehnyt ihmeellisen kunnokkaasti. Onhan,
+esimerkiksi, tämä meidän maamme ja rakennukset ilmassa sen ympärillä
+verraton konstilaitos. Niin, hän on viisas, hän on voimallinen, mutta
+eipä katsahda hän kehenkään erittäisin isällisellä silmällä, vaan
+kaikki olemme hänen ainiaaksi määrättyjen lakiensa vallassa.--Näin
+uskon, mutta yhtä en taida uskoa, mun ystäväni: meidän sielumme
+kuolemattomuutta. Tosin olis tämä ankara aije, ihmeteltävän korkea ja
+kaunis. Elämämme täällä, joka kuitenkaan ei ole leikki-asia, sais
+arvokkaamman, juhlaisemman muodon, ja kauvas siirtyisi meistä näiden
+katovien päiviemme synkeä ikävyys, joka usein meitä tahtoo paineskella
+alas. Olishan ihanata aina vartoa jotain tuollempana, ihanata unohtain,
+taistellen ja toivoen astua mailmasta mailmaan, kirkkaammasta
+kirkkaampaan ijankaikkisuuden perustalla. Tämä aije olis korkea, jos
+niin olis, mutta vähän syvempi katsanto elämään ja luontoon kieltää
+sen.
+
+CLAUDIO. Sinä myönnät, että kaikki, mitä tämä henki on tehnyt tässä
+näkyvässä, sen on hän tehnyt ihmeellisen viisaasti ja kunnokkaasti;
+miksi ei hän siis olis voinut rakennella yhtä viisaasti myös
+henkimailmassansa, joka on hänen oikea kotonsa? Ystäväni, kuinka on nyt
+logikis laita? Huomaa: Sinä myönnät hänen viisautensa ja voimansa niin
+äärettömiksi, että ymmärrykses pyörtyy niitä tutkiessas ja kuitenkin
+sanot sinä hänelle: »minä tiedän yhden aijeen, joka, käytettynä sinun
+valtakunnassasi, olisi ihmeellisen ankara ja kaunis, mutta sinä et
+olekkaan oivaltanut sitä». Niin sanot, pitäen itseäsi viisaampana
+häntä. Mutta miksi, koska seisoi kaikki hänen vallassansa, ei olisi hän
+toimittanut ainakin yhtä jalosti kuin se, jota aavistamme me? Miksi ei
+tuhat kertaa jalommin vielä? Ole toki varmaa siitä, että niin on tehty.
+Ja tiedä, että aavistusta, aijeesta niin suuresta ja ihmeteltävästä, ei
+löytyisi meillä koskaan ilman vastaisuutta toisialla. Se kipenä
+lahjoitettiin poveemme jo aikojen aamuna, se on luonnistanut maailman
+juoksun, ja koska se viimein on syttynyt kirkkaaseen, valkasevaan
+tuleen, sillon katokoon kernaasti tämä mailma. Mutta mihen olen
+joutunut, minä narri, apinoitessani Danaidein askaretta?--Kas tässä
+lähestyy mies, joka taitaa puollustaa sinun uskoas.
+
+CANZIO. Sen puollustajan hylkään. Niin uskoo hän, koska miellyttää
+häntä uskoa niin. (Varro tulee oikealta)
+
+VARRO. Jumalan rauha teille, hyvät ystävät! (Ottaa Claudioa kädestä)
+Ystäviähän ollaan, Claudio, vaihka vähän kinaillaankin tuolloin
+tällöin? Eikös niin?
+
+CLAUDIO. Niin on.
+
+VARRO. Vallan niin! (Tarttuu Canzion olkapäähän) Poika! Kuinka on
+laitas nyt? Oletko jo saanut hieman lystiä?
+
+CANZIO. Minä en tahdo lystäillä.
+
+VARRO. Tahdo! Mitä tahdot sinä sitten? Ripustella huulta?
+
+CANZIO. Se ei ole tapani.
+
+VARRO. Kyllä minä sinulle tavat näytän, minä.
+
+CANZIO. Miksi ravistelette olkaani?
+
+VARRO. Ravista minua sieltä ja ravista minua täältä, sinä kiusallinen
+nallikka! (Kääntyy Claudioon päin) Mitäpä aattelisit sinä tuosta meidän
+herrastamme, tuosta heleijan sankarista, joka seisoo ja tuijottelee
+tuossa?
+
+CLAUDIO. Kaiketi askarruttaa hänen aivoansa kovin tärkeä asia.
+
+VARRO. Hoo, ei vaaraa siitä, luulen minä. Kapriisiä, paljaita
+kapriisiä, mun ystäväni!
+
+CLAUDIO. Sitä en usko.
+
+VARRO. Olisivatko sitten neitoset, nuo tulisilmäset hälläkät Neapelissa
+ympänneet pieniä perkeleitä hänen vereensä?
+
+CLAUDIO. Sitä en tiedä.
+
+VARRO. (Hiljemmällä äänellä) Millä keinolla vetäisimme hänestä tämän
+salaisuuden ulos?
+
+CLAUDIO. Taidatteko avata hänen kielensä siteen?
+
+VARRO. Antakaat minun tuumiskella. (Eriks.) Malta: luulenpa keksiväni
+keinon, oivallisen avaimen, jolla käymme hänen sydämmensä kammioon
+sisään. Löytyyhän kellarissamme lekkeri kallista, kymmentenvuotista
+viiniä. Nyt astukoon se esiin, antamaan nostetta ja mehua sieluillemme;
+ja sydämmet aukenee. (Ääneensä) Kuulkaat minua, pojat! Onhan, peijakas
+vie! Canziomme tullut kotia vastaleivottuna fänrikkinä, ja nyt on
+vieraanamme hänen paras ystävänsä myös, siis on meillä moninkerroin
+syytä yhteiseen, veljelliseen iloon ja riemuun. Mutta miksi seisomme
+tässä murhemielin ja kuivin suin? Minä mahdan olla Turkkilainen ellen
+kisko nyt ylös huoneemme vanhinta viiniä ja täytä kuohuvalla nesteellä
+kolme huikeata klasia, kolme kertaa kolme, niin on meillä naisten
+noitanummero. Sinä, Claudio, olet tosin usein kiusallisen kohtuullinen
+mies; mutta ethän katso toki ylen yhtä klasia ilosten ystävien
+piirissä?
+
+CLAUDIO. Sitä en tee.
+
+VARRO. Nyt kammariini linnamme toiseen päähän ja siellä ylistämme
+killisilmästä Bacchusta. Tule, Canzio.
+
+CANZIO. Minä en huoli teidän viinistänne.
+
+VARRO. Mitä? Täytyykö minun uskoa, ettes tunne vielä ensinkään konstia?
+
+CANZIO. Niin paljon, että tiedän hyljätä sen.
+
+VARRO. Sinä tomppeli, sinä maitopartanen ja vauhko piltti, joka ei
+uskalla käydä yhteen kaulusnappaukseen viinijumalan kilpakedolla. Tiedä
+että pieni noste, viaton huimaus aivossamme on mielellemme terveellinen
+tuulenpuuska, liionkin koska elämämme taivas näkyy meille harmaaksi. Ja
+mitä sanovat runoniekat?
+
+CANZIO. Helvettiin kaikki juomalaulut ja runoniekat, jotka käyttelevät
+lauluksi niin viheliäistä ainetta kuin tämä: veressämme myrkyn
+vaikuttama, sairaloinen epäjärjestys ja häiriö, joka kalvaa elämämme
+lankaa ja himmentää järkemme valon, tämä narrikuume, jossa puhumme ja
+teemme hulluuksia, joita seuraa aina myöhä katumus. Ja kaikkea tätä
+koristaa laulun lahjalla! Kuinka luonnotonta!
+
+VARRO. Kuulkast vaan, mikä siveyden saarnamies ja filosooffi etelästä!
+Mutta tiedä, meidän jörömielinen Heraklit, että viinillä ja ilosella
+hummauksella on historjallinen oikeus aina vedenpaisumuksesta
+tähänpäivään asti.
+
+CANZIO. Niinkuin ilotytöillä ja portoillakin.
+
+VARRO. _Taciturnitas_. Enkö ole sun kuolleen isäs rakas veli?
+
+CANZIO. Omaisuus, joka ei juuri puhu rakkaudesta ja sovinnosta isääni
+kohtaan. Se on asia, jonka historjallinen oikeus on kotosin aina
+munsieur Kainin päivistä.
+
+VARRO. (Lyö jalkaansa) Kitas kiinni!
+
+CLAUDIO. Te näette, herra Varro, että hänen verensä on kovin
+kiihoitettu.
+
+VARRO. Mikä peeveli vaivaa sinua?
+
+CANZIO. Yksi asia, joka on sitä luontoa, etten tarvitse kertoa sitä
+teille.
+
+VARRO. Mene sitten helvettiin asioinesi; ennen katselen sinua siellä
+kuin seurassamme maljan ääressä, sinä piikkisika. Nyt vasta juomme,
+Claudio, juomme vihoissamme. Astukaat sisään. (Avaa hänelle oven
+oikealle)
+
+CLAUDIO. Toivokaamme toki, että yhtyy hän pian hauskaan juominkiimme,
+koska mielensä on hieman lauhtunut. (Menee oikealle)
+
+VARRO. Jääköön hän saakelin huomaan koko poika. (Katsoen taaksensa
+ovelta) Canzio, Canzio! sinä olet ilkeästi pettänyt meidän toivomme,
+koska et ensinkään käytä itseäsi niinkuin pitäis? Me varroimme iloa,
+mutta toitpa huoneeseemme ristin ja murheen. Ja mikä on syy? Mikä on
+syy? Mitähän soppaa olet keittänyt itsellesi ulkona mailmalla?
+Krouvivelkojako? Eihän juuri näytä siltä. Mutta että olisit pahoin
+takertunut Neapelin hamevaltakuntaan, sen pidän hyvin uskottavana
+asiana. No no, sinä olet nuori ja veres kuohuu, ja annanpa sinulle
+kernaasti anteeksi synnit niillä retkillä. Mutta meidän tulee aina
+kavahtaa itsiämme huonoista maineista mailman korvissa, liionkin
+kihlatun miehen, niinkuin sinä, miehen korkeasta ja ikivanhasta
+suvusta, niinkuin sinä.--Niin, seiso siinä nyt hetki ja tuijottele ja
+tule sitten ilosena seuraamme. (Menee)
+
+CANZIO. (Yksin) Minä en kärsi häntä, hän kääntelee mun mieltäni ja
+samoin kaiken tämän mailman ankaruus. Yksi toki mun edessäni kirkkaana
+loistaa: kauniin Marcian kuva. Hän mun joko nostaa taivasten iloon tahi
+syöksee alas erinnyein pimeään luolaan. Mutta jos niin, jos rynkäisi
+mun päälleni tämä kauhistava sisärkunta myrskyllä ja kiljunalla, niin
+onhan omassa kädessäni päästin tästä kurjuudesta, ja kaikki on sitten
+äänettömyys, tietämättömyys ja tyhjyys, rauha ijankaikkisesti.--Mutta
+mitä haasteli Claudio? Hänen puheensa, niin tuntui minusta, iski
+joteskin tarkasti naulaa kantaan, josta en tahdo voida riistoa itseäni
+oikein irki entiseen vapauteeni taas. Mutta eihän todistanut mieheni
+mitään, ei äyrin edestä, vaan poutapääskösenä kiiteli hän aatosten
+tyhjässä ilmassa; mutta täällä on perusteena todellisuuden havainto ja
+koe, ja siinä seison lujana. Yksinkertainen ja selvä on luonnon laki.
+Minä elän täällä ajan, kaadun ja syötän sijaantulijaani, ja häntä ja
+hänen jälkeistänsä kohtaa jatkaten aina sama onnenosa. Niin matelee
+mailma ilman loppua eteenpäin; ja siinä on koko herraus, siinä on
+ijankaikkinen elämä.--Niin aattelen minä, mutta toisin kylmä Mariamne;
+emmehän sovi siis yhteen, meistä ei tulisi onnellista paria. Mutta
+onnen meille kaikille tuottaa tämä muutos nyt. Minä erkanen sinusta ja
+otan oikean kultasein, sinä pääset minusta ja valitset itselles sielusi
+heimolaisen, ja niin on meillä kullakin paras ystävämme, ja noita saa
+katsella päältä. Kaikki hyvin? No miksi tuumiskelen siis?--He
+lähestyvät.--Tullut on toiminnon hetki! Nyt astun esiin myrskyn
+vauhdilla ja puhallan tämän pahteisen ilman ympäriltämme pois. Nyt
+tahon murtaa jään ja rynkätä ulos väljään mereen. (Rachel ja Mariamne
+tulevat)
+
+MARIAMNE. Sinä läksit meistä kuin karkulainen.
+
+RACHEL. Miksi teit sinä niin, mun veljeni?
+
+MARIAMNE. (Eriks.) Nyt ei ole koskaan oikein laita. (Istuu divaanille
+ja rupee tarkasti tähtäilemään Canzioo)
+
+RACHEL. (Lyö kätensä ympär Canzion kaulan ja painaa otsansa vasten
+hänen rintaansa) Canzio, mun lapseni, minä kuolen tuskissani, elles suo
+mulle sydämmes murheesta osaa. Sano mikä häiritsee sun henkesi rauhan,
+kuiskaa se mun korvaani, sun pienen, vienon äitis korvaan, että taitaa
+hän lohduttaa sinua. Ja ellei voi hän sitä, niin voi hän ainakin itkeä
+sun rinnoillas; ja nämät kyyneleet eivät suinkaan enennä sun kuormaas,
+ei, vaan huojentavat sen. Sano, kaunoinen Canzio.
+
+CANZIO. Jaa, minä olen nyt päättänyt aukasta teille poveni ja asettaa
+etehenne salaisuuden, joka on saattanut minun teitä kohtaan niin
+pimeäksi ja jyrkäksi. Pahoin olen tehnyt kohtaan olentoja niin lempeitä
+ja hyviä kuin te.
+
+RACHEL. Olethan kiltti nyt. Mutta anna meille kiireesti tieto; sillä
+tässä asiassa olen kovin utelias.
+
+CANZIO. Mutta lupaathan kuultella rauhallisna.
+
+RACHEL. Vallan rauhallisna. (Istuu Mariamnen viereen ja kallistaa
+päänsä hänen helmaansa ja Mariamne lyö käsivartensa ympär hänen
+povensa) Tässä lepään, kuultellen siivosti sun kertomustas.
+
+CANZIO. Mariamne, lupaathan sinäkin maltin tyynellä katsannolla
+kuultella mitä sanon?
+
+MARIAMNE. Sen lupaan.
+
+CANZIO. Ja suot mun vakaasti tyhjentää poveni aina pohjaan asti?
+
+MARIAMNE. Sen teen.
+
+CANZIO. Ehkä saattaisinki sydämmesi vallattomasti paisumaan?
+
+MARIAMNE. Ole rauhassa.
+
+CANZIO. Oi Mariamne! minä tiedän sinun järkeväksi naiseksi ja toivon
+huomaavasi, että teen nyt myöskin järkevästi minä.
+
+RACHEL. Sano pian. Miksi vaivaat meitä, sinä armoton veli, armoton
+sulhanen? Minä makaan kuin tulisilla hiileillä, ja kuulen Mariamnen
+sydämmen iskut.
+
+CANZIO. Mariamne, minä tiedän, että on sinulla Jumala, jota rukoilet,
+palvelet ja kunnioitat. Noo, onhan tämä koreata. Sinulla on Jumala,
+Jumalan-Äiti, autuitten riemuitseva joukko tuolla ametystein ja
+krysoliitein kaupungissa, taivaan palmuvarjosessa salissa. Niin, onhan
+ihanata uskoa näin.
+
+MARIAMNE. Etkö usko sinä samoin?
+
+CANZIO. En, Mariamne. Se oppi on minusta nyt ainoastaan lasten
+tarinoita koska katsahtelen miehuuteni ijän korkuudesta. Kaikki on
+katonut tyhjänä sumuna pois, mutta sitä selvempänä on minulla jäljellä
+elämä ja luonto.
+
+RACHEL. Mitä uskallat sanoa? Sinä? Canzio? Olenko minä sinua opettanut
+niin? Mitä uskallat sanoa?
+
+MARIAMNE. Enemmin on hänellä sanottavaa, paljon enemmin; mina ymmärrän
+hänen tarkoituksensa. Mutta tee pian, mitäs teet.
+
+CANZIO. En ihmettele, ettäs ymmärrät, etteivät sovi meidän kohtalomme
+yhteen, tiettyäsi kuinka eri suuntiin pyrkivät meidän sielut.
+
+MARIAMNE. Arvoitus on selitetty. Sinä annat minulle korin ja revit
+rikki meidän liittomme.
+
+CANZIO. Jos tahdot niin kutsua askeleen, jonka otan meidän molempien
+onneksi, ja tuumiskeltuani kauvan ja ankarasti.
+
+RACHEL. Taivaan Herra! Tämä ryövää minulta järjen! Malta mieles,
+Canzio, Canzio! (Tahtoo nousta ylös, mutta Mariamne hallitsee häntä
+väkisten helmassansa)
+
+MARIAMNE. Makaa rauhassa ja muista mitä lupasimme.
+
+RACHEL. Canzio! O, o, mun kultanen toivoni täällä!
+
+MARIAMNE. (Canziolle) Mitä tahdot sanoa vielä?
+
+CANZIO. Etten tahdo sun onnettomuuttas.
+
+MARIAMNE. Ja siitä mahdan olla sinulle kiitollinen.
+
+CANZIO. Minä tiesin tämän myrskyn.
+
+RACHEL. Mun ainoa, kultanen toivoni täällä! Voi, tuhannen kertaa voi!
+
+MARIAMNE. Minä rukoilen sinua, hillitse mieles! (Canziolle) Sallitko
+mun kysyä, mikä sammutti näin äkisti sun lempesi mua kohtaan?
+
+CANZIO. Eräs toinen nainen, jota lemmin äärettömästi.
+
+RACHEL. Haa!
+
+MARIAMNE. Oivallisesti sanottu. Tämän totuuden edestä kiitän sinua
+taas. Mutta sano minulle yhtä miehukkaasti eräs toinen totuus: Oletko
+koskaan lempinyt minua, ehkä niin vakuutitkin vielä viimeisessä
+kirjeessäs, joka hengitti paljasta helleyttä?
+
+CANZIO. Sinua olen lempinyt, mutta, ah! en tee sitä enään; sillä
+sokeasti ampuu lemmen jumala. Aatteles, mikä järjettömyys minulta,
+ottaa sinua vaimokseni vastoin sydämmeni taipumusta, ja mikä
+järjettömyys sinulta ottaa vastaan lemmetöntä sydäntä. Sillonpa
+hääpäivämme olisi ollut onnettomuutemme syntymäpäivä.
+
+MARIAMNE. Oikein, Canzio!
+
+CANZIO. Oi, älä virnistele!--Myös eräältä toiselta puolelta olisi tämä
+liittomme tavallisuutta vastoin. Malta: sinä olet katsellut neljä
+auringonkierrosta enemmin kuin minä.
+
+MARIAMNE. Sen tiesit koska tarjosit minulle kätes.
+
+CANZIO. Mutta huolekas sisär, liian varhain huolekas aviossäätyni
+onnesta, johdatti lapsellista kättäni. Mitä ymmärsin minä?
+
+RACHEL. Hän kaartelee, soutelee kehnosti kauttarantain.--Mariamne
+kalvea, kalvea! Kalvea kuin kuoleman enkeli! Saanko likistää sun
+otsaas?--Kalvea kuin kuolema itse.--Laske mun käteni sun otsalles.
+
+MARIAMNE. Ole hiljaa, Rachel.
+
+RACHEL. Enhän tiedä mitä haastelen ja teen, koska seison vahtovassa,
+jyrisevässä koskessa ja pyörtyen katselen kuinka rantojen metsät ja
+vuoret siirtyy. Huu! (Peittää käsillään kasvonsa ja painaa päänsä
+Mariamnen helmaan; Mariamne, nojaten otsaansa vasten kättänsä,
+silittelee toisella kädellään Rachelin kiharia)
+
+CANZIO. (Eriks.) Minä tiesin tämän; ja nyt on se tehty. Vimman tielle
+olen käynyt, polkeissani sydämmiä jalkojeni alla, mutta enhän taida
+enään kääntyä takasin, ellen tee itseäni narriksi; en taida enkä tahdo.
+Tehty on tehty.--Kas: uneksuen lepää hän ystävänsä helmassa, ja
+uneksuen ystävän käsi leikitsee hänen vienon päänsä ympärillä. Tämä
+kenties ravistelis poveani tuikeasti, ellei olisi nyt sisustani
+terästetty.
+
+MARIAMNE. (Asettaa Rachelin istumaan ja nousee itse, pyhkäisten
+otsaansa, kiivaasti seisomaan) Canzio, mitä olet tehnyt, mitä olet
+tehnyt? Canzio!
+
+RACHEL. Onnettoman työn, joka toi pimeyden sieluillemme. Ah! mihen
+käymme nyt harhailemaan, Mariamne? Mihen lähtisimme käsi kädessä
+vaeltamaan ikävässä hämärässä tämän riutuvan päivän? Mitä aattelet,
+Mariamne?
+
+MARIAMNE. En rukoilla häntä.
+
+RACHEL. Sano hänelle vielä yksi sana, viskase hänen rintaansa kipenä,
+joka ehkä taitaisi syttyä liekiksi ja lämmittää hänen kylmää
+sydäntänsä.
+
+MARIAMNE. Jää ijankaikkisesti hyvästi, Canzio!
+
+CANZIO. Ole onnellisempa kuin minä!
+
+RACHEL. Sen sanan, veljeni, sinä muistat kerran katkerasti. Mutta,
+Mariamne, enpä toki tarkoittanut juuri niin. Ah, ei vielä, ei vielä!
+Sinä et tahdo häntä rukoilla, mutta minä tahdon, teen sen tulisella
+voimalla. (Lankee Canzion eteen polvilleen ja tarttuu hänen käteensä)
+Canzio, älä kuoleta sun tuntos rauhaa, älä kuoleta sun uskollista
+Mariamneas, älä kuoleta sun Rachelias, sitä kilttiä sisär-äitiäs, joka
+kerran lauloi sulle kehtolaulun, lauloi enkeleistä lintuin-satamassa ja
+kultasantasista teistä pyhien kaupunkiin. Muistatko?
+
+CANZIO. Nouse ylös, armas sisär, ja älä menettele sanoja hukkaan.
+
+RACHEL. En yhtään sanaa, en yhtä ainoata, vaan äänetönnä tahdon sinua
+katsella, katsella lakkaamatta. Mariamne on sun sydämmes ystävä vielä.
+
+MARIAMNE. Ei koskaan enään. Mun arpani jo heitettiin ja minulla on
+toinen ystävä. Auken eteheni, kluostarin portti, minä tahdon unohtaa
+mailman ja palvella taivaan ylkää, jonka lempi ei sammu. Pois kauvas,
+Canzion petollinen kuva, ja kiirehdi, katsantoni, korkeuteen päin,
+jossa lemmen ruhtinas asuu! Häntä katselee jo sieluni silmä
+kultapilvien keskellä tuolla. Siellä seisoo hän purpurahameessa, kasvot
+aurinkona loistaa ja kirkas gloria piirittää hänen päänsä. Sinua
+palvella tahdon enkä muistella kavalata mailmaa. Pois mielestäni miehen
+haamu! Mä puhtaana vestaalina sun alttarillas valvelen rukouksen
+liekkii. Auetkoon korkean muurin portti ja soikoon kaikuva kello!
+
+RACHEL. Soi, kello, mun hautauskelloni, soi! (Canzio nostaa ylös
+Rachelin, joka, hänen ruvetessaan siihen, on istunut alas ja,
+kallistaen päätänsä ja hymyten, ei ensinkään kohota itse ruumistansa
+hänen nostaessaan) Väsynyt ja uninen lapsi sanotaan kovin raskaaksi.
+Enkö ollut sinulle raskas nostaakses?
+
+CANZIO. Et.
+
+RACHEL. Mutta olenpa väsynyt ja unelias lapsi nyt. Toki: ennen
+käymistäni maata, tahdon vielä lausua yhden sanan. Mutta, haa! tämä ei
+olekkaan unen harhausta, vaan profeetallista houretta, koska astuu
+kohtalomme pimeänä varjona katsantoni eteen; ja kuule mitä ennustan: Me
+olimme onnelliset, mutta sinä meidän onnemme tapat; sinä itse olit
+onnellinen, mutta itse sinä onnesi tapat ja samalla sen toisen ystäväs
+onnen. Tunnonvaivain raivottaret komerostansa jo ovat teroittaneet
+silmänsä sua kohtaan. Tänne karkavat he tuulenkierroksena, tuoden
+muassaan taivaan peloittavan ukkosilman. Hävityksen henki riehuu, moni
+paras, uskollinen ystäväs sun kauttasi käy surmaan, ja linnassamme
+vallitsee viimein autio yö. Muista tämä: yksi rikos, kerran tehty,
+vetää seurassansa legionat toisia, kuin aaltoja myrskyssä, kunnes
+vaivumme pohjattomaan syvyyteen. Tämä muista myös: Meidän huonettamme
+varten on taivaassa varolla nuoli, jonka tämä sinun murheentyös voi
+johtaa päällemme alas. Synnit tässä himmentää isiemme muistot, tässä
+riehuneet ovat viinijumalan ja Belialin juhlat ryskeiset, joissa
+herjaus ja pilkka kohden korkeuden herraa on parastansa tehnyt. Ah!
+meidän isämme miekastelon himo on kaatanut monen viattoman miehen. Ja
+sinun suonissas, minä pelkään niin, kiehuu hänen hurjaa vertansa ja
+hirmuvaltaista henkeänsä, joka pian saattaisi sun maksamaan hänen
+velkojansa koston furieille. Muista kaikki tämä. Ja tarvittaisko tässä
+isiemme velkoja? Onhan teoksessas tällä hetkellä jo kylliksi syytä
+jumalten suurimpaan kostoon.
+
+CANZIO. Olisinko ensimäinen minä, joka on toiminut näin? Moni mies ja
+vielä moni historjan uros on tehnyt samoin. Herkkules unohti
+Dijaniransa koska näki hän Iolen ja Marcus Antonius eikö hylkännyt hän
+Octavian Egyptin Kleopatran tähden? He heittivät lailliset vaimonsa,
+minä ainoastaan kihlatun naisen. Koria on annettu ennenkin ja annetaan
+aina, niinkauvan kuin ihmissydän voi lempiä. Niin on tehty; ja mitä ei
+tehdä täällä lemmen tähden? Senkaltaisista töistä on itse jumalten
+ansioluettelo armottoman suuri.--Hyvästi! Tehty on tehty, ja riehukoot
+taivas ja maa! (Menee kiivaasti kohden perä-ovea, jonka kynnyksellä
+Marcia tulee häntä vastaan. Canzio temmaa hänen syliinsä) Tuossa on
+sydämmeni valittu! (Taluttaa häntä muutaman askelen ovelta esiin)
+Vaimo, sano aatokses; sillä nyt on sydämmeni vapaa. Sano rohkeasti,
+jalosti kuin jumala: Lemmitkö minua?
+
+MARCIA. Ijankaikkisesti! (Syleilevät; Rachel heittää itsensä kiljahtaen
+divanille; Mariamne menee ulos periltä)
+
+CANZIO. Kohta, koska sun näin, syttyi sydämmeni tuleen.
+
+MARCIA. Polttavaan tuleen sydämmeni syttyi kohta, koska sun näin.
+
+CANZIO. Onneni on valmis! Ihanata! Taivaallista!
+
+RACHEL. (Tointuu ja nousee istumaan) Juoni! Yhteenkudottu, kehno juoni.
+Minä tukehdun! (Katselee hetken Canzioo ja Marciaa) Siis tuleva kälyni?
+»Terve, armoitettu!» sanoi enkeli Gabriel.
+
+MARCIA. Teidän tervehdyksenne ymmärrän ja hylkään.
+
+RACHEL. Miksi kolkutti rukoillen linnamme portille se, joka oli
+linnanherran sydämmen herra?
+
+MARCIA. Niin lapsekkaasti lemmessä houraillaan.
+
+RACHEL. Morsian Barbariasta.
+
+CANZIO. Parman kaunis tytär!
+
+RACHEL. Morsian Barbariasta kuuluu enemmin romanttiselta.
+
+MARCIA. Fröökinä, kiittäkäät kohtaloonne, joka ei syösnyt teitä
+polkeilemaan Afrikan polttavia vuoria, vaan antoi teille syntyissänne
+komean linnan.
+
+RACHEL. Se linna on nyt teidän, mutta minun on avata mailma.
+
+CANZIO. Sisär, miksi haastelet niin? Onnes on sama kuin ennen.
+
+RACHEL. Avara mailma! Marcia, suokaat minulle vaellussauvanne, minä
+tarvitsen sitä vuorostani nyt. En aio toki Afrikkaan, vaan Palestinan
+maahan pilgrimmi sauva kädessä käy. Siellä, pyhän haudan partahalla,
+tahtoo hän rukoilla, yöt ja päivät rukoilla sen kurjan ritarin syntein
+edestä, joka kerran murhasi kahden immen sydämmet. Mutta taidammeko
+moittia häntä? Ei, vaan lemmen jumalaa, mi sokeasti ampuu ja
+joutsellansa ajelee miestä kuin vuorten kaurista, joka nuoli sydämmessä
+rynkää kallion jyrkästä varmaan turmioonsa alas. Mutta kärsi,
+ihmislapsi, lemmen hirmuvaltaa, kärsi, kanna hänen kahleitansa
+nöyryydellä. (Nousee ylös) Mutta kirottu olkoon tämä kahle tässä ja
+tämä liitto! Niin, valmiinapa kirous ja tuhonne jo tuijottelee esiin
+hänen silmistänsä. Katso, Canzio, helvettiä, joka tämän naisen silmistä
+ruiskuu ulos, helvettiä, joka kerran sinua polttaa.
+
+MARCIA. (Eriks.) Haa, mun sydämmeni riehuu!
+
+CANZIO. Vaiti, Rachel! Minä en tahtois osoittaa sua kohtaan vihaani,
+Jumal' avita! sitä en tahtois.
+
+RACHEL. Mutta minä tahtoisin, että tapahtuisi niin; sillä
+hunajamakeaksipa nyt tuntuu välillämme vihan katkera kiukku.--Mitä
+lausuin äsken? Että tukehtuisin? Vale! Poveni paisuu ja nostaa minun
+ylös korkeuden luhtiin, josta katselen sinua jalkojeni alla, sinua,
+kurja morsiuskunta.--Toki ulos tästä, ulos, Rachel, hengittämään
+kirkasta ilmaa! Ja eläköön elämä, maa ja korkeuden vahvuus meidän
+ympärillä! Eihän ole meillä hätää maamme pallolla täällä, jossa
+kaikkialta meitä syleilee autuitten sinertävä taivas. (Menee)
+
+
+
+
+Kolmas Näytös
+
+
+(Avoin paikka puistossa lähellä Canzion linnaa. Rachel tulee oikealta.)
+
+RACHEL. (Yksin) En ole häntä kironnut, sitä en ole tehnyt. Kuinka
+taitaisin kirota sydämmeni kalleutta? Mutta sitä pimeyden voimaa, joka
+sovaisnut on hänen näkönsä, minä kiroon, sitä eksyttävää ruohoa, jota
+hän kaiketi on polkenut käydessänsä mailman saloissa. Harhailevana
+miehenä hän astelee, ja siitä tämä pyörrytys, siitä ei tunne hän
+kotoansa enään. Mutta minä tahdon silmistäsi poistaa suomukset ja
+näyttää sinulle sen hirmuisen alhon, joka ammottaa sua vastaan. Sen
+teen, ja Claudio, sun ystäväs, mua auttaa tässä äitin työssä, ja sinä
+seisahdat.--Kallisti taidan vannoa, että tämä sun aiottu liittos
+ainiaaksi hävittäis sun onnes; sillä eihän koskaan vielä aavistukseni
+ääni ole haastellut niin korkeasti kuin nyt.--Noo, onpa tosin korea ja
+hehkuva sun kultasi ulkonainen puku, ja eriskummallinen ihastus säihkyy
+hänen katseestansa. Se meitä viehättää mutta poistaa meitä tykööltänsä
+inhoittavan kylmästi taas. Tätä et huomaa sinä, kurja, sokea Canzio, et
+huomaa basiliskan katsantoa, jonka takana kiehuu myrkky ja vimmattujen
+himojen raivo. Tätä kiroon, vaan en sinua, mun veljeni; sinua
+surkuttelen ja Mariamnen salaista tuskaa.--Mitä olet tehnyt? Mutta voi,
+jos kaikki kääntyisi parhaaksi vielä! Minä toivon niin! (Varro ja
+Claudio tulevat)
+
+VARRO. Missä hän on? Missä riivatun nallikka, joka rakensi tämän
+rajuilman rauhalliseen huoneeseemme? Mutta nyt pitää myös sataman,
+sataman sekä äitin sanoja että isän iskuja; rakeita pitää sataman, ja
+hän kontii vielä edessämme, kalistellen hampaitansa. Missä on se meidän
+nuoriherra?
+
+RACHEL. Hänestä en tiedä nyt, mutta hetki sitten kiirehti hän ulos,
+puettuna miekkaan ja kappaan, niinkuin tarkoittaen pidemmälle, mutta
+puistoon tähän pysäyi hän toki, käyskellen sinnen tännen. Ja juuri
+äsken seisoi hän tuossa kunnaalla, katsahdellen Arnoon.
+
+VARRO. Ahaa! onpa poika niinkuin vähän levoton; niin niin, nyt tulkoon
+löylyä kaikkialta.
+
+RACHEL. Varokkaasti kuitenkin; sillä vaimo, kaiken tämän murheellisen
+häiriön syy, astelee edestakasin tuolla santasella käytävällä ei
+kaukana tästä.
+
+VARRO. Peijakas häneen! Kuitenkin on hän kaunis tyttö, kaunis! Haa!
+olisi nyt Varro kiharakoristettu nuorukainen, niin nousispa tästä
+toinen polska. Ah! sillonpa me kaksi, Canzio ja minä, heti
+paljastaisimme kirkkaat pamppumme ja: angard! Kaunis heilakka, mutta ei
+auta. Ritari seisköön sanassansa, liionkin kihlattua neitoansa
+kohtaan.--Mariamne parka!
+
+RACHEL. Hän menee kluostariin; se on luja päätöksensä. Siellä jynkässä
+loukossansa tahtoo hän murehtia päivänsä päähän. Mutta minä, minä
+vaivun hautahaani.
+
+VARRO. Sehän kaikista pahin. Sinua en tahdo kadottaa, kiipeen ennen
+hirteen.--Rutto kimppuus, poika! Nuori ritari toimia näin? Mutta niinpä
+on täällä lemmen hanskoissa nuori mies. Ja mitä ei tehdä korean tytön
+tähden, tytön ja viinin? (Laulaa)
+
+    »Medchen, vein und sang,
+    Trallalaa!
+    Medchen, vein und sang.»
+
+Nyt olen juuri parhaassa tuulessa kuranssamaan häntä, ja minäpä hänelle
+opetan kavaljerin _mores_, opetanpa hänen tanssimaan, tanssimaan ihan
+kohteliaasti takasin tämän tanssin ja oikein Kniggen fasonia mukaan.
+
+RACHEL. Mitä miestiskelet tästä asiasta, Claudio?
+
+CLAUDIO. Voin tuskin uskoa, että on hän tehnyt niin.
+
+RACHEL. Tosi kuitenkin.--Niin, mitä aattelet?
+
+CLAUDIO. Kaikki on sanottu lyhyesti: onnettomuuttansa vastaan vaihettaa
+hän onnensa pois.
+
+RACHEL. Jaa, sen tiedän.
+
+CLAUDIO. Hän on myyty, sen tiedän.
+
+RACHEL. Voi, sinä sanot niin! Ehkä tunnet tämän naisen tarkemmin.
+Kentiesi on hän jokin kamala pimeyden henkilö, peloittava, hirmuinen.
+
+CLAUDIO. Sama hän on miksi hän itsensä sanoo: Albericon leski Parmasta,
+joka pakeni kerran miehensä kanssa Afrikkaan pyövelin kirveen alta.
+
+RACHEL. Eikö sama surma häntä uhkaa vieläkin, hänen palatessaan Parmaan
+taas?
+
+CLAUDIO. Siitä vapahtaa hänet hiljan julistettu, yleinen anteeksanti.
+
+RACHEL. Mutta mitä aattelisin tästä vaimosta? Hänen haamussansa, vaihka
+kaunis, on toki jotain, josta sieluni ammahtaa pois, siellä puhaltaa
+mun päälleni kuuma, helvetillinen kylmyys.
+
+CLAUDIO. (Eriks.) Oikein näkee terävä silmäs, ja sun tuntees,
+ihmeellisen hieno, ei erehdy millonkaan.
+
+VARRO. Salli, lapseni, että minunki joteskin mailmantuttava silmäni on
+syventynyt tähän vaimoon. Siinä, Rachel, näet naisen, jolle luonto on
+mitannut kauneutensa runsimmalla mitalla, ja jonka ruumiin hän on
+varustanut sielulla niin rohkealla kuin tulinen rauta. Siinä, tyttöni,
+on seikan selitys. Hän on voimakas ja kaunis.
+
+RACHEL. Mutta voima on usein pahuuden läheisin naapuri eikä juuri
+ikävöitse lemmen yrttitarhaan, vaan menestyy, se raaka, vuorten
+jyrkillä verisessä temmellyksessä petojen kanssa, katsahtain villisti.
+Niin tämänkin naisen katsannosta käy ulos vihan tulta ja pahdetta, joka
+kääntelee mun mieltäni ja saattaa sydämmeeni kammon. Mitä on hän
+tehnyt? Kentiesi murhannut miehensä tai kyllästynyt häneen ja hänen
+jättänyt, ja mielisi nyt naida kaksinkerroin.
+
+VARRO. Mitä hulluuksia! Höh!
+
+CLAUDIO. Albericus on kuollut, mutta kuitenkin tuo tämä yhdistys
+Canzion surman.
+
+RACHEL. Voi veljeäni!
+
+CLAUDIO. (Eriks.) Marcia, sun mennyt elämäsi kerran ilmaistaan, jos
+viivyttelet maassamme, ja sillon katkee Canzion elämänretki. (Ääneensä)
+Oi! jos hän ehtii tämän hankkeensa perille, niin viimein häväistys ja
+musta omatunto on hänen ainoa rikkautensa täällä ja loppunsa
+viheliäinen itsemurha.
+
+RACHEL. Totta ennustettu. Mutta kuinka käymme nyt käsiin, häntä
+estääksemme kaikesta tästä?
+
+CLAUDIO. Koettakaamme kaikki keinot, säästämättä viimeisiä voimia.
+
+RACHEL. Kaikki, kaikki tahdon tehdä mitä keksin ja voin.
+
+VARRO. Lyökäämme yhteen nämät kolme viisasta päätä ja puskekaamme
+vastaan vimmatusti.
+
+CLAUDIO. Koettakaamme ensin korskeata naista kohtaan mitä taidamme
+matkaansaattaa järkevillä sanoilla. Varro, tahdotteko käydä
+lähettilääksemme?
+
+VARRO. Aijai! tämä on näpäkärsä asia naista kohtaan, vierastamme
+kohtaan.
+
+CLAUDIO. Mutta sitä ei katso yleinen, todellinen hätä.
+
+VARRO. Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan! Ai! ei
+yhtään ritarillisesti tehty. Mutta Rachelin onni vaatii tämän, ja
+sillon vaikenee ritarikin povessani.--Minä saatan hänen tänne oikein
+nuorenmiehen kohteliaalla tavalla. (Menee vasemmalle)
+
+CLAUDIO. Kuinka murheellista! Nytpä Mariamne kaiketi itkussa ja
+huokauksissa oljentelee.
+
+RACHEL. En kyyneltä ole nähnyt hänen silmässänsä enkä kuullut häneltä
+yhtä ainoata huokausta. Hän äsken seisoi tuon kallion rinteellä, seisoi
+kauvan syvissä aatoksissa, tyyni ja äänetön: Viimein toki astui hän
+käymään kohden kammioonsa ja hänen poskensa paloivat kuin valkea ja
+silmiensä alla näkyi tuo hiestä kamala tuskan kiilto.
+
+CLAUDIO. Kurja Mariamne! (Varro ja Marcia tulevat vasemmalta)
+
+VARRO. Astu esiin ilman pelkoa, sinä kaunis daami.
+
+MARCIA. Mitä tahtoo minusta tämä arvoisa herrasväki?
+
+VARRO. Haastella kanssas hellästi ja kohteliaasti muutaman
+hentomielisen sanan, sinä ylevä nainen.
+
+MARCIA. Tehkäät hyvin ja sanokaat pian.
+
+CLAUDIO. Sen teemme, iskien viipymättä asiaan, jonka kaiketi jo
+mahdatte arvata. Tämä huone on muuttunut murheen leiriksi, joka muutos
+on teidän, vaihka epätaiteinenki työnne; alussa ainakin epätaiteinen,
+toivon minä. Tässä ystävälläni Canziolla oli kihlattu morsian, jolle
+hän kerran oli vannonut ijankaikkisen lemmen, mutta nyt on hän
+unohtanut valansa ja menettänyt ainiaksi neitosen elämänonnen. Tässä on
+hänellä sisär, joka hellimpänä äitinä on häntä hoitanut ja kasvattanut,
+viettänyt hänen tähtensä monen unettoman yön, mutta nyt on kiittämätön
+lapsi unohtanut äitinsä ja menettänyt ainiaaksi hänen elämänsä onnen,
+pimittänyt hänen sielunsa valon. Kaiken tämän hän teki, koska läheni
+hän teitä mielensä eksyttävässä houreessa. Mutta tietkäät, koska
+hourauksen purpurakimmellys hänen ympäriltänsä on haihtunut pois,
+sillon seisoo hän hirmuisessa yössä, sillon heräyy omantunnon myrsky.
+Sillon surua ja pimeyttä on hänestä leviivä kaikille, joilla on ollut
+osaa hänen onnestansa. Niin on tapahtuva ellei tehdä kiireesti toisin
+ja lievitetä takasin puoleksi sidottua solmua. Te ymmärrätte mitä
+tarkoitan. Tehkäät siunauksen työ ja pelastakaat tämä huone, ja tästä
+on teille itselle moninkertainen onni. Oi! pelastakaat tämä ennen
+rauhallinen perhe, koska on se teidän voimassanne.
+
+MARCIA. Millä keinolla, mun herrani?
+
+CLAUDIO. Paetkaat tästä tietämättä tämän hurjan miehen ja valitkaat
+itsellenne jokin suloinen kätkö, jossa elätte ajan tuonnemmas. Me
+tahdomme teitä suojella ja suosia, tehdä tämän piilo-elonne niin
+herttaiseksi kuin mahdollista.
+
+RACHEL. Sen lupaamme.
+
+VARRO. Pyhästi sen lupaamme, sinä herttainen.
+
+MARCIA. Huomakaat mitä tekisin, tehdessäni teidän tahdon. Häneltä
+ryöväisin sydämmensä lemmityn ja syöksisin hänen iki-turmioon ja
+siinähän olis valmiina meidän kaikkein tuho. Siis onnettomuutta, jota
+aiotte poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.
+
+CLAUDIO. Sydän ensin tosin riehuis, mutta viimein voittais järki.
+
+MARCIA. Mies haastelee kuin tomppeli elämän toiminnoissa, eikä tiedä,
+että lempi myhäilee järjen päätteille täällä.
+
+CLAUDIO. Mutta järjen hylkäämistä lemmenki tiellä seuraa toki usein
+katumuksen katkeruus.
+
+MARCIA. Alku makea, loppu katkera, niin onnettomasti lankesi täällä
+sydämmen arpa. Juopua, juopua tahtoo sydän, huolimatta ahdingosta, joka
+seuraa. Niin tekee juomari, niin lemmensankari ja niinpä vaimo, joka
+uudistetut kerrat äitiksi päätyy.
+
+CLAUDIO. Pakoittakaat toki sydäntänne nyt; sitä rukoilemme hartaasti.
+Paetkaat tästä! Me annamme teille rahaa ja luotettavan suojellusmiehen
+tiellenne myötä.
+
+VARRO. Tässä, sinä korkeamielinen vaimo, on mies, aina valmis antamaan
+hengensä ja verensä naisen tähden. _Sacramento!_ minä tahdon olla
+teidän suojeleva ritarinne.
+
+MARCIA. Kiitoksia! mutta minulla on jo.
+
+VARRO. Ah! suokaat anteeksi.
+
+MARCIA. Kernaasti; sillä tahtonne oli hyvä.
+
+VARRO. Aina hyvä, aina hyvä naisia kohtaan. Niin, te Saronin ruusu, te
+leikkasitte poikki ihan juuresta meidän keskustelemisen langan, veditte
+jyrkän piirron meininkini eteen, mutta meininkini ei juuri ollukkaan
+viskata lasta pesiveden kanssa ulos; ja Canzio on lapseni. (Eriks.)
+Pidä hyvänäs kunnia vasten kunniaa, sinä lunttu.
+
+MARCIA. Sanoin sydämmeni aatoksen.
+
+RACHEL. Kuulkaat mitä rukoilemme, armas nainen, rukoilemme taivaan
+nimessä!
+
+MARCIA. Ah, mun fröökinäni, kuinka lenseä on äänenne nyt. Mutta muutama
+tunti sitten oli siinä joteskin sapen karheutta. Kuitenkin: mitä
+rukoilette?
+
+RACHEL. Teitä heittämään tämän huoneen ja villityn miehen. Se tehkäät,
+hyvä vaimo!
+
+MARCIA. Vähän toisin sanottu, kuuluu rukouksenne näin: Armas nainen,
+tehkäät niin hyvin ja murhatkaat lempenne ja sydämmenne; se tehkäät
+onneksi meille, hyvä vaimo. Mutta sanokaat: ken telkee edestänsä
+taivaan oven, koska se kerran hänelle avettiin?
+
+RACHEL. Kentiesi hän, jolla on syytä peljätä tämän taivaan muuttuvan
+kadotukseksi.
+
+MARCIA. Täällä mennään myös »suoraa tietä helvettiin», miksi ei siis
+kaartain taivaan kirkkauden läpitse?
+
+VARRO. Tässä ei auta _concilium_, sen kuulemme.
+
+MARCIA. Ei auta. Mikä julkea vaatimus, pakoittaa minua viskasemaan
+nektarmaljan huuliltani pois ja juomaan lammikon kylmää vettä! Mikä
+julkeus!
+
+CLAUDIO. Jos tämä nektar on myrkyksi niin teille kuin meille.
+
+MARCIA. Niin kuolkaamme ja vaipukaamme kaikki rinnasin alas yhteiselle
+sisärvuotehelle. Ihana, poetikas kuolema!
+
+VARRO. Haj djaj!
+
+CLAUDIO. Marcia, Albericon onneton leski, muistakaat!
+
+MARCIA. (Eriks.) Haa! ilman sinua, saattaisinpa nämät kiusaajani
+rohkeammin tykööltäni pois. (Ääneensä) Herra Claudio, te tunsitte
+Albericon ja tiedätte kovasta onnestamme yhtä ja toista; saanko sanoa
+teille sanan? (Menee sivulle Claudion kanssa ja haastelee hiljemmällä
+äänellä) Minä tunnen mihen likistätte. Mutta muistakaat valaanne.
+
+CLAUDIO. Olkaat toki myöntyväinen ja kuulkaat meitä.
+
+MARCIA. Kuulkaat minua te, pankaat visusti mieleenne tämä: Teidän
+ystävänne on jo tarpeiksi takertunut kohtaloni piiriin, ja häpeäni,
+kerran ilmoitettuna, pimittäisi myös hänen nimensä ja kunniansa.
+Ryövärnaisen varjo, nostettuna ylös, lankeisi nyt hänen päällensä
+kaiken kirouksensa kanssa, sortaisi hänen ijankaikkiseksi häväistyksen
+loalla. Tehkäät kuinka mielitte. Jos tahdotte ystävällenne pahinta,
+ilmaiskaat kaikki, jos tahdotte säästää hänen onneansa, pitäkäät
+salassa kaikki ja suokaat meidän rauhassa solmea tämä liitto. Flaminiaa
+ei tunne täällä vielä kenkään muu kuin Claudio, mutta pian poistuu
+täältä kauvas niin Flaminia kuin Marcia Canzionsa kanssa ja Canzio on
+onnellinen. (Claudio käyskelee perille mietiskellen.--Marcia kovemmalla
+äänellä) Niin, herra, se on päätökseni, josta en järkähdy.
+
+VARRO. Arvoisa vieraamme kaukaiselta rannalta, kuulkaat pieni selitys:
+En tahdo tappaa kenenkään naisen lempeä; se kauvas pois mun
+ritaririnnastani. Mutta kiinteästi tahdon varjella nuoren ritarin
+kunniaa, joka himmentyisi hänen pettäissänsä kalliin lupauksen, jonka
+hän kerran antoi puhtaalle immellensä.
+
+MARCIA. Marcialle hän antoi kalliin lupauksen myös, ja tahdotte siis
+häntä himmentämään kunniansa kaksinkerroin. Arvoisa ritari Arnon
+rannalta, kuulkaat uudistettu lause: Onnettomuutta, jota tahdotte
+poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.
+
+VARRO. (Eriks.) Peeveli sinun kielees! (Ääneensä ja kääntyen kohden
+Claudioo ja Rachelia) Ystävät, konferensimme loppukoon tähän. Me
+rukoilimme turhaan.
+
+RACHEL. Turhaan: hävyttömiä kompasanoja saimme rukoustemme vastineeksi.
+Mutta nyt, mikä äsken oli rukousta, se olkoon nyt kipenöitsevä uhkaus.
+Kuule, ylpeä nainen: Et koskaan syleile miehenäsi Canzioomme, sen
+lupaan lujasti minä. Minä olen hänen äitinsä ja sentähden tahtoo
+sydämmeni haljeta, koska täytyy nähdä erään muukalaisen,
+ympärkuleksivan akan astuvan esiin noin röyhkeästi, vaatien lastani
+omaksensa, kaikeksensa. Mutta käänny ajoissa ympär ja pyhkäse koreasti
+leukaas; sillä tässä on vastus, jota et siirrä. Kaikki, kaikki olkoon
+menneeksi, kuin taidan vaan sulkea tämän pelin. Ellen muuton voi, niin
+lähdenpä liehuvalla tukalla, paljainjaloin kirmasemaan ympär Italian
+maata, _patria cara_, julistellen teillä ja kaduilla kirkuvalla äänellä
+Canzion vintiötyötä.
+
+MARCIA. Hullut teljetään koreasti muurien sisään. (Canzio tulee
+vasemmalta ja pysäyy matkanpäähän toisten huomaamatta)
+
+RACHEL. Vaiti, sinä kirottu, naimakipeä leski, muuton ajan sinun
+portille! Tiedä, että minä olen tässä emäntä.
+
+MARCIA. Ei auta sittenkään. Miksi siis tämä ärhennys ja ärjy?
+
+CLAUDIO. Miksi! Ettäs kysyt. Vaimo, elles kiireesti riennä tästä
+huoneesta pois, vaan pysäyt kiroustaakkoinesi tähän, niin oletpa
+perkele.
+
+MARCIA. Mitä enemmin vielä?
+
+CLAUDIO. Paljon enemmin! (Canzio vetää miekkansa ja rynkää kohden
+Claudioo)
+
+CANZIO. Kuole, sinä viheliäinen koira!
+
+RACHEL. (Kiljahtaen) Canzio! (Ryhtyy häneen)
+
+VARRO. Hiljaa, pojat! (Ryhtyy myös Canzioon. Tuima teiskaus)
+
+MARCIA. (Eriks.) Oi, olisi hän tällä hyökkäyksellä lävistänyt julman
+Claudion!
+
+CANZIO. Hänen pitää kuoleman!
+
+RACHEL. Oi veljeni, veljeni!
+
+CANZIO. Kuoleman!
+
+VARRO. Poika! sanon minä.
+
+CANZIO. Hellitä, ukko! (Temmasee kätensä irki Varrolta, joka kaatuu ja
+pudottaa hattunsa)
+
+RACHEL. Canzio!
+
+CLAUDIO. Päästäkäät hän, ja minä vannon, ettei pysty hänen miekkansa
+tänne. Rachel, ole rippumatta hänen käsivarressansa.
+
+CANZIO. Pois, portto! (Rachel hellittää)
+
+RACHEL. Portto? Sanoitko niin?
+
+CANZIO. Niin luulen.
+
+RACHEL. Suokoon Jumala syntisi anteiksi kerran! Mitä sanoit?
+
+CANZIO. En muista. (Uhaaten) Claudio! (Claudio seisoo liikkumatta)
+
+VARRO. (Noustuansa ylös) Onko tämä mailma heittänyt kupperkeikkaa! Onko
+kaikki nurinniskoin, sekamelskassa! Haa! sinä kiukkuinen pedon penikka,
+mitäs teit? Olethan jo täyskarvanen peto. No no, enpä vaadikkaan sinua
+kunnioittamaan tätä flinttusta, (Taputtaa päätänsä) sitä en vaadi,
+mutta muista äitiäs tuossa ja kauhistu, jos peto kauhistua voi. (Panee
+hatun päähänsä)
+
+RACHEL. Peitä, kätke, pimeys, mitä hän sanoi. Minä tahdon unohtaa sen
+sanan; unohtaa, unohtaa, unohtaa!
+
+CANZIO. Claudio, sinä olet minua herjannut, herjannut morsiantani
+Marciaa.
+
+MARCIA. Minä olen muukalainen, ketä tarvitsee heidän peljätä, ellei
+puollusta minua hän, jonka huomaan annoin sydämmeni? Canzio, oletko
+mies? (Menee)
+
+CANZIO. (Kohottaa miekkansa ilmaan) Sen tahdon näyttää! Kuolema ja
+kirous, sinä olet minua herjannut, Claudio!
+
+CLAUDIO. Tarkoittaen onneas. Tahtoisinpa siirtää povestasi pois tuon
+kavalan, vaarallisen kärmeen.
+
+CANZIO. Menköön henges, sinä konna!
+
+RACHEL. Suuri Jumala! (Canzio uhkaa miekallansa Claudioo, joka seisoo
+yhä liikkumatta ja katselee tyyneesti Canzioo)
+
+CANZIO. Sinä olet loukannut mun kauniin Marciani!
+
+VARRO. Sinä olet loukannut mun ihanaisen Rachelini, minä manaan sinun
+ulos, manaan sinun veriseen taisteloon.
+
+CANZIO. Pois tästä te ja Rachelinne samoin.
+
+VARRO. Vintiö, minä manaan sinun ulos!
+
+CANZIO. Minä manaan teidän pois! Tässä on minulla suoritettavana kiire
+asia tämän ystäväni kanssa.
+
+VARRO. Oikein! Minä ymmärrän, ja toivon tapahtuvan niin. Vaadi ulos
+häntä koreasti, poikaiseni, ja Claudio käy puolestamme taisteloon,
+Italian kunnokkain miekkailija kamppailee mun Rachelini tähden.
+Ihanata!
+
+RACHEL. Siihen on Claudio liian järkevä ja vakaa.
+
+VARRO. Ei; astukoon hän miehenämme tanterelle. Mutta me lähtekäämme
+tästä tieheemme. Tule, lapseni.
+
+RACHEL. Sallikaat minun olla. Minä tuskin käsitän mitä on tapahtunut.
+
+VARRO. Ja hän on kyllä käsitellyt meitä. Käy pois sun ruman veljes
+näkyvistä. (Menee)
+
+RACHEL. (Eriks.) Mihen astelisin, koska toivo on mennyt? Mariamne,
+sinun murheelliseen helmaas rientää murheellinen Rachel. (Menee)
+
+CLAUDIO. Ystäväni, muista: tämä ei pääty koskaan hyvin; ilkivallan
+kylvöä seuraa katumuksen niitto. Mutta ole sillon moittimatta
+sallimuksen kättä. (Menee)
+
+CANZIO. (Huomaamatta Claudion lähtöä) Marcia! sä vihasi tulessa seisoit
+kauniina kuin Jumala. Sun tahdon sydämmeni omaksi, vaihka vartoisi mua
+tuhansittain ijankaikkisuuksia, valmiina mun sieluani kerran loppumatta
+paistamaan. Sun tähtes uhkaillen mä astuisin vaihka vastoin koko
+mailmaa, ja hän, joka tahtoo leikata sun kunniaas, hän kuolemalla
+kuolkoon. Claudio, käykäämme nyt vastuksiin rinta vasten rintaa
+leimahtelevilla miekoilla. Claudio! (Katsahtaa ympärillensä) Oletko
+mennyt? Mennyt olet, mutta halaanpa joutua yhteen kanssas pian taas;
+sillä povessani riehuu koston jano.--Giovanni, kiirehdi tänne!
+Giovanni! Mies, enkö nähnyt sinua tuolla tammien juurilla?--Claudio,
+sinä mun impeäni, säteilevä niinkuin aurinko, olet kironnut, häväisnyt,
+ja tämähän polttaa mun sydäntäni.--Giovanni! (Giovanni tulee)
+
+GIOVANNI. Mitä tahtoo herrani?
+
+CANZIO. Viimein toki tässä.--Mutta kuinka kuluu ijankaikkinen aika?
+
+GIOVANNI. Kohta ehdostaa.
+
+CANZIO. Ehdostakoon jumalten hämäränaikaan!--Missä on ystäväni Claudio?
+
+GIOVANNI. Hän on jättänyt linnamme.
+
+CANZIO. Samoin teen myös minä ja heitän vieraamme sinun uskolliseen
+suojaas. Sano Marcialle, että palaan aamun tullessa, ja katso ettei
+hänelle pahoin käy.
+
+GIOVANNI. Tahdon olla hänen tarkka vartijansa.
+
+CANZIO. Sinun uskollisuutesi on tunnettu.--Mutta varro! Yksi toimi
+tehtävä nyt kohta. (Ottaa päiväkirjansa taskustaan ja kirjoittaa
+plyijyspännällä. Erikseen ja kirjoittaen) Claudio! Oletko oikea ritari,
+niin käy mua vastaan miekkoines ja kumppanines Arnon rannalla koska
+huomispäivä valkenee. Sinä muistat paikan, jossa, tullessani Neapelista
+ensiksi kohtasimme toinentoisemme. Siinä iskekäämme yhteen niinkuin
+todelliset sankarit. Mutta tiedä, elles huoli tästä sanastani, vaan
+saatat minun odottamaan turhaan, niin tahdonpa olla sinun kiusanhenges,
+sinun perkelees, kunnes viimein miekkasi lentää ulos huotrastansa.
+Canzio.--(Sieppaa irti lehden, tekee sen kirjeeksi, jonka hän antaa
+Giovannille) Saata viipymättä tämä kirje Claudiolle. Sisältö ei
+tarvitse koskea sinuun.
+
+GIOVANNI. Siitä olkaat huoletonna vaihka löytyisi siellä tuomiopäivän
+suuri salaisuus.
+
+CANZIO. Mene! (Giovanni menee.--Canzio yksin) Siis olen nyt ottelossa
+kaikkein kanssa, kaikkein, mutta kallis on myös hinta, jonka tähden
+kamppailen, ja paljosta luovun. Mariamnen jätin, isäni veljen potkasin
+tykööltäni pois, vihani myrkyllä karkoitin Rachelin sydämmen kauvas, ja
+huomenna käyvät ristiin Claudion ja Canzion miekat. Miekkailemisen
+konstissa hän tosin on mestari, ympärmainittu tämän kuntonsa tähden,
+mutta kehnompia siinä juonessa en ole juuri minäkään, vaan olinpa
+ensimäinen florettiniekka Neapelin nuorten sotilaskukkoin joukossa.
+Mutta yhtäkaikki, hän olkoon kunnokas tai tomppeli; olisinhan
+viheliäinen pelkuri minä, jos ainoastaan luottaissani mieheni
+heikkouteen, uskaltaisin käydä rinnustukseen hänen kanssansa. Hän
+olkoon taidossansa mahtava kuin pyhä Yrjänä itse; minä rynkään päin.--
+Nyt ystäväni Giottin luoksi, siellä vietän yöni, uneksuen kauniista
+Marciasta, jonka tähden huomisaamun punertaissa Arnon rannalla
+miekkaani välkyttelen. (Menee vasemmalle. Rachel ja Mariamne tulevat
+oikealta)
+
+RACHEL. Canzio! Ei, häntä ei ole tässä enään.
+
+MARIAMNE. Turhaan teet sinä työtä ohjaaksesi häntä näin himojensa
+virran vallassa. Mahdotonta! Nyt kiitää hän vaan eteenpäin, kunnes joko
+nielee hänen tuima kurimus tai ehtii hän toivotun rannan.
+
+RACHEL. Kadotuksen kurimus hänen nielee, ellen telje hänen tietänsä.
+
+MARIAMNE. Sitä et voi hänen riehetessaan näin hurjasti.
+
+RACHEL. Onpa hän muuttunut. Hän, joka ennen oli sievä ja kaino
+nuorukainen, hän raivoo nyt kuin rutto, luoden ympärillensä murhetta ja
+valitusta. Hän tahraa kielensä lauseilla, jotka jäädyttävällä
+väristyksellä kohottavat hiuksemme pystyyn. Mitä sanoi hän? Miksi
+kutsui hän minun? Oi, etten taida unohtaa sanaa, joka muistossani
+lakkaamatta huutaa! Oi, etten tiennyt sulkea korviani, koska aukenivat
+hänen ihanat huulensa tähän sanaan, joka aivoani pyörryttää ja saattaa
+minun oksentamaan sydämmeni ulos!
+
+MARIAMNE. Mutta mitä lausui hänelle hänen ystävänsä Claudio?
+
+RACHEL. Ah, kuinka halpa itserakkauteni sai hävetä! Sinä muistat mitä
+heikkoudessani Canzioo kohtaan ilmasin sulle kerran. Sanoinpa, että
+häntä kernaasti katselin Claudion rinnalla, jonka julmuus turhassa
+mielessäni korotti Canzion kauneutta moninkerroin. Minä narri, narri!
+sainpa hävetä nyt. Kuin sankarten sankari, kuin uros taivaasta, niin
+seisoi Claudio, seisoi tyyneesti, säälien ja armotellen katsahtain
+Canzioon, joka riehui hänen edessänsä kalvea kuin kauhistus, riehui
+vihan hengen vääntämillä kasvoilla. Julma hän oli ja hirmuinen, mutta
+kirkas majesteeti Claudion silmistä säteili ulos, ja ah, kuinka kaunis
+hän oli!--Mutta kaunis on Canziokin vielä, koska katumus ja sovinto on
+viimein tehnyt hänessä työnsä. Niin, luulenpa että katumuksen
+ahdingossa hän jo käyskelee puistossamme, eikä saavuta rauhaa. Varro
+minua hetki, minä riennän hänelle lahjoittamaan anteeksantamuksein. Hän
+käyskelee sinnen, hän käyskelee tännen ja rakentaa pian hautansa Arnon
+helmaan. (Menee vasemmalle)
+
+MARIAMNE. (Yksin) Kuinka lapsekas! Tai olisiko jo järkesi hairahtunut?
+Mutta enhän kuitenkaan ihmettele, ettäs levotonna tuskittelet, koska
+muistelen kuinka sydämmesi hänen tähtensä helleydestä paloi. Sinä et
+taida häntä unohtaa, mutta ylistetty olkoon korkeuden ruhtinas, että
+kelmenee hänen kuvansa Mariamnen muistosta, ja rauhan teemme kohtalo ja
+minä. Tosin taistelin sodan vaikean ja väkivaltaisen; sillä hän oli mun
+lemmittyni. Ankara oli kapina niinkuin autiolla merellä koska kaikki
+tuulet yhteenrynkää ja laineet korkealle kuohuu, niinpä tässä sydämmeni
+kuumat laineet mun sieluni tahtoivat upottaa. Mutta ylös pimeydestä,
+myrskystä ja häiriöstä mä katsahdin ijankaikkiseen aamutähteen, enkä
+vaipunut vaan kohosin, ja kauvas jäivät jyrisevät laineet jalkojeni
+alle. Armos minua nosti, sinä ijankaikkinen, ja nyt seison rauhan
+vuorella mailman hälinästä korkealla, ja ympärilläni hymyilee äänetön,
+pyhästi tuoksuva myrttimetsä ja hämärsalaisesta hekumasta poveni hehkuu
+ja voimallisesti kohoo. Niin on nyt elämäni päivä. Mihen vertaan sen?
+Se on juhlapäivän tyyni, himmeä ilta kaukana, metsäsellä
+hyvänhajuisella vuorella, jossa haudan hiljaisuus hengittää; mutta
+lännen reunalla väikkyy tulinen punerrus, ennustaen uutta päivää, joka
+illaksi ei käy.--Hetkeni on lyönyt, ja kaikki tahdon uhrata sun
+kunniakses, Kaikkivaltias. Ah, että kurja ihmislapsi täällä, tämä
+mateleva mato, uskaltaa kieltää sinun vallitsevan korkeutes istuimella!
+Mutta häväisijän runnot sinä viimein voimasi vasamalla. Iske alas, iske
+alas, sun kaikki polttava nuoles ja näytä, että sinä yksin olet mailman
+johtomies ja herra! (Rachelin laulu kuuluu metsästä) Miksi laulaa hän?
+(Marcia tulee oikealta)
+
+MARCIA. Jumalan rauha, sinä jalo neito! Kuinka käy leikki?
+
+MARIAMNE. Mitä tarkoitatte?
+
+MARCIA. Leikkiä, jossa yksi on säkki ja toinen suu. Hoo, te käytätte
+ukkostanne hyvin.
+
+MARIAMNE. Vaimo, välttäkäämme olemasta toinentoisellemme vaivaksi.
+(Eriks.) Tämä oli Rachelin ääni; mutta onko hänellä syytä laulaa näin
+ilosesti? Minä kiirehdin hänen luoksensa. (Menee vasemmalle)
+
+MARCIA. (Yksin) Korskeus vastaan korskeutta. Jaa, tässä on tulta, tässä
+on tuulta mun ympärilläni, mutta lujana käyskelen ja varron mitä
+tuleman pitää. Ja nyt tulee joko onni armas tahi kaatumus jyrkkä.
+(Gregorio tulee oikealta) Mikä kiiru sinulla, poika ja miksi katsahdat
+niin villisti ja vihanterävästi? Ketä etsit?
+
+GREGORIO. Yhtä miestä!
+
+MARCIA. Ja tämä mies on sytyttänyt vihas?
+
+GREGORIO. Häntä vihaan aina kuolemaan asti.
+
+MARCIA. Ken on sitten tämä onneton mies? Sano, poikaisein. Luulenpa
+tuntevamme toinentoisemme sitten eilistä iltaa, koska ostin sinulta
+marjoja tuolla vuorella.
+
+GREGORIO. Ja maksoitte marjani hyvin. Mutta nyt en mieli juuri
+kiitellä, toista palaa mielessäni.
+
+MARCIA. Olethan herra Claudion palvelija?
+
+GREGORIO. Olen ollut, mutta tänäpän otan hänestä eron ja oikein
+kuumalla kädellä. Oi kirous!
+
+MARCIA. Tämä ei ennusta hyvää. Sinä hengität tulta ja liekkiä, ja
+povessasi näen kamalasti kiiltävän tikarin.
+
+GREGORIO. Ken taitaa minua kieltää kantamasta sitä? Olkoon se siellä
+ketä varten hyväänsä.
+
+MARCIA. Miksi haastelet kanssani peitellen hänestä? Minä huomaan nyt,
+että kohden Claudioo on vihasi teroitettu, kohden miestä, jota minäkin
+vihaan sydämmeni pohjasta ja jolle olen velkaa verisen koston.
+
+GREGORIO. Hahaa! siis taidamme ottaa toinentoistamme kädestä ja rynkätä
+päisin yhdessä.
+
+MARCIA. Kaiketi on minulla syytä vielä enemmin kuin sinulla vihata sun
+herraas. Mutta kuinka nosti hän sun kostos himon?
+
+GREGORIO. Vimmatulla tavalla. Minä tahdon kostaa vaihka henkeni
+hinnalla, vaihka hinnalla tuhannen hengen! Piestä minua oman morsiameni
+kasvoin edessä! (Marcia pyrskähtää nauruun) Te nauratte!
+
+MARCIA. Kuullessani, että on sinulla morsian vaihkas olet vielä niin
+nuori.
+
+GREGORIO. Me olemme salaisesti kihlatut. Mutta surma ja hävitys! enhän
+kehtaa enään lähestyä häntä; niin inhoittavasti pieksi minua hänen
+edessänsä kirottu Claudio, tämä orangutangein kuningas. Kaikin vähin
+taidan häntä lähestyä ennenkuin olen kostanut miehen, joka minua
+pilkkasi niin häijysti.
+
+MARCIA. Miksi tahtoi hän rangaista sinua?
+
+GREGORIO. Tämä totinen maisteri sanoo tahtovansa opettaa haastelemaan
+minua totta. Totta, totta! Niinmar! Mikä on totuus? Kuinka hyväänsä:
+hävyttömästi nuorukaista kohdeltiin, ja sentähden tahdon kostaa, kostaa
+verisesti. Voi! varroinpa jo, kurja, kauvan häntä tien käännöksessä
+tuolla, lymyssä kuin nälkänen partti, mutta uhriani ei kuulunut täältä
+milloinkaan. Kihelöitsevä poveni ei kuitenkaan antanut minulle
+kauvemmin rauhaa, vaan pakoitti mua etsimään karhuani täältä. Missä
+ollee hän?
+
+MARCIA. Ole rauhassa, poikani. (Eriks.) Hän on mulle sovelias ase
+poistamaan elosta Claudion, jonka lujuutta nyt epäilen kovin koska näin
+voimakkaasti ponnistetaan. Mutta tuskinpa hän onnistuisi, jos näin
+tyhmänrohkeasti hän karkaisi esiin. (Ääneensä) Poika, minä sanoin, että
+vihaan sun herraas, ja sanon vielä, että katsoisin parhaaksi jos tämän
+miehen sydänveri kylmenis; sillä hän seisoo mun suloisimman toivoni
+tiellä. Tiedä, sorrettu nuorukainen: hän tahtoo temmasta minulta mun
+rakkaani, mun kauniin Canzioni, tämän linnan herran, yllytettynä siihen
+tuon virnakan, tuon hyljätyn Mariamnen kyyneleiltä. Ja minä pelkään
+hänen menestyvän hankkeessansa; sillä Canzio pitää häntä lujempana,
+jalompana ystävänä kuin hän on ansaitseva pidettää. Siis on minulla
+syytä toivoa tämän miehen kuolemata. Täytä tarkoitukses, poika, ja
+saata hän päiviltä pois, mutta varokkaammin ja toisella tavalla kuin on
+aikomukses nyt. Muista, että hän on miekastelija, jonka silmä on tarkka
+itsevarjellukseen.
+
+GREGORIO. Antakaat parempa keino ja minä olen valmis.
+
+MARCIA. (Antaa hänelle pienen pullon) Saata niin, että nielee hän tämän
+pullon sisällön, ja hän on tyytyväinen ainiaan.
+
+GREGORIO. Sen nielköön hän huomenna aamujuomassansa. Hyvä! jos
+tavaranne vaan tappaa.
+
+MARCIA. Tappaa varmaan, ainakin mentyää kolmen, neljän tunnin.
+
+GREGORIO. Oivallista! Sitten ei hän näe enään huomista puolipäivän
+aurinkoa.
+
+MARCIA. Saata niin, ja ole huoletonna tulevista päivistäs, kun minä
+vaan kerran olen tämän linnan emäntä.
+
+GREGORIO. Sen lupauksen edestä kiitän teitä, ja lupaan, että pian
+kuulette kuolon sanoman hyvin mieluisan. (Menee oikealle. Pimii
+illaksi)
+
+MARCIA. (Yksin) Yhtäkaikki; yksi mitta enemmin tai vähemmin
+verivirrassa, joka höyryen mun ympärilläni kiertoilee kuin maan viilun
+ympärillä Okeanoksen öinen virta. Ylös nousevat mustanpunertavat usmat,
+mailma yöksi pimentyy ja perille mun kiirehtiä täytyy ennenkuin on
+myöhän. Mä juoksen halki avaran aavikon kohden taivaan synkeätä reunaa.
+Mä hyppään, hameliepeheni huminalla liehuu, koska kuuma helvetti mun
+jäljessäni huohottaa, huohottaa kuin koira, joka lakkaamatta juoksi.
+Mutta rikkaus ja kulta ja aviosvuoteeni ilot kauniin Canzioni kanssa
+olkoon se salamanderinpuku, joka ajan vielä kestää tämän mustan koiran
+hengitystä vastaan. Marcia, sä löydät aavan santameren keskeltä ihanan,
+kalpean Ammoniumin saaren, jossa Hymenin temppeli seisoo. (Menee
+vasemmalle.--Mariamne tulee, taluttaen Rachelia, joka on mieletön)
+
+MARIAMNE. Seuraa minua, Rachel, minä rukoilen.
+
+RACHEL. Mitä tahdot minusta?
+
+MARIAMNE. Tule kanssani kotia.
+
+RACHEL. Kotia? Minulla ei ole enään kotoa.
+
+MARIAMNE. Miksi haastelet lapsekkaita? Seuraa minua kiltisti ja älä ole
+itsepäinen. Rientäkäämme ennen pimeyttä.
+
+RACHEL. Pimeys on meistä kaukana. Kuule: Koska istuin Arnon rannalla ja
+laulelin.--
+
+MARIAMNE. Mitä tapahtui sillon?
+
+RACHEL. Sillon kaunis tyttö Arnon rannalla lauleli.
+
+MARIAMNE. Tule nyt, mun armas sisäreni!
+
+RACHEL. En tule, en tule, en tule!
+
+MARIAMNE. Oi Jumala! tämä murheen päivä on siis pimittänyt hänen
+järkensä.
+
+RACHEL. Ei yhtään pimeyttä, sen huomaat, koskas kuulet mitä tapahtui
+istuissani Arnon rannalla. Nousi äkisti mun povestani valkeus
+ihmeellisen heleä ja hieno, niinkuin nousee uusi autuuden aika. Mutta
+se nousi koillisesta, hohtaen kuin tuhannen taivaan kaarta; sieltä
+välähti se lounaiseen, väikkyi kauvan sinnen tännen, vavahdellen
+oikealle, vavahdellen vasemmalle kunnes seisahti se viimein ja rupesi
+hymyilemään hopeakirkkahaana. Tämä oli valkeus, joka povestani paistoi
+ylös pyhille kulmilleni, paistoi kiharieni iloseen yöhön, että
+kimeltävässä loisteessa uiskenteli nuoren immen pää, ja hän lauloi
+aamulaulun.
+
+MARIAMNE. Rachel, annas tännen tämä pääs. (Painaa Rachelin otsan vasten
+rintaansa) Ummista nyt silmäs ja koeta aatella kuinka on sun oikea
+laitas.
+
+RACHEL. Sen sanon kohta, (Nostaa jalosti päänsä ylös) sanon, kohottaen
+otsani korkealle. Minä olen impi, puhdas impi. Mutta kuulitko mitä hän
+sanoi?
+
+MARIAMNE. En kuullut.
+
+RACHEL. Hyvä!
+
+MARIAMNE. Mitä sanoi hän?
+
+RACHEL. Kysyitkö?
+
+MARIAMNE. Kysyin.
+
+RACHEL. Saitko tiedon?
+
+MARIAMNE. En.
+
+RACHEL. Hyvä! Kaikki peittäköön pimeys ja yö. Mutta kylmästi puheltaa
+yöseen tuuli ja vahterjat huokailee.
+
+MARIAMNE. Sentähden lähtekäämme.
+
+RACHEL. Mihen lähtisimme?
+
+MARIAMNE. Kotolinnaas, joka seisoo edessämme tuossa.
+
+RACHEL. Linnan porttia vartijoitsee traakit, peikot, kyöpelit ja
+menninkäiset, katsahtaen hirmuisesti tännen. Nyt he kurottavat tuliset
+kielensä mua kohtaan ja tahtovat mun niellä, raukan, kuin kärme pienen
+sirkan kitaansa temmasee. (Pimeä yö)
+
+MARIAMNE. Rachel, Rachel, sä uneksut vaan.
+
+RACHEL. Kaiken mailman ja mustan syvyyden kiukkuinen viha on mun
+piirittänyt ja kaukana, kaukana, on äitin-armo. (Kovalla äänellä) Mutta
+armahtakaat toki! Armoa, armoa ja laupeutta Jumalan rikkauden tähden,
+armoa!
+
+MARIAMNE. Hurja Rachel! Ah! mitä pitää minun tekemän? Huutaman apua
+tänne.
+
+RACHEL. Ole huutamatta. Minä tahdon ummistaa silmäni. (Ottaa käsillään
+päästänsä) Se on totta: nyt ei ole oikein nuoren neitosen laita.
+Mariamne, mitä sanot?
+
+MARIAMNE. Sinä uneksut, mutta heitä jo uneksuminen pois ja heräy, oi,
+heräy!
+
+RACHEL. Niin, nyt heräyn pitkästä, murheisesta unesta. Uneksuinpa, että
+Canzio oli jo kasvanut suureksi, lähtenyt etäiseen kaupunkiin, ja minun
+saavutti kuolettava kaipaus: mailmani seisoi käärittynä pilviseen,
+loppumattomahaan iltaan. Vihdoin palasi hän kuitenkin, mutta sillon
+astui vuorilta alas eräs kauhistava ryövärvaimo ja tahtoi hänen
+ryövätä meiltä pois. Tuskallinen oli hetki. Minä taistelin ja
+kiljuin vimmoissani, mutta raivotar kiihoitti päälleni kummituksia,
+tulta-oksentavia lohikärmeitä, ja he tahtoivat mun surmata. Sillon
+heräsin toki. Nyt olen valveillani ja muistan, että olen hänestä
+viipynyt kauvan pois, minä armoton. Vaiti! Minä kuulen hänen itkunsa.
+Hst!--Hän vartoo minua hämärän ikävyydessä akkunalla ja itkee, kurja
+poikainen, Mariamne, tule, riennä! (Menevät oikealle)
+
+
+
+
+Neljäs Näytös
+
+
+(Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä.--Gregorio tulee oikealta.)
+
+GREGORIO. (Yksin) Se on tehty! Hän on niellyt myrkyllisen nesteen, ja
+kaksinkerroin uhkaa häntä kuolema: Canzion miekka ja voimallinen juoma,
+joka jo kuohuu hänen veressänsä. Vai tahtoisiko toisin kohtalomme?
+Lähettäiskö herrani riitaveljensä edellä Tuonelaan ja rientäis sitten
+samaa tietä sillä passilla, jonka pistin hänen poveensa? Mutta niin en
+tahtoisi minä. Kummallista! Halutyöni, kerran tehty, soisin, ettei
+oliskaan se tehty. Häijyhenki vai taivaanko voima näin kääntää äkisti
+ympär meidän tahtomme? Minä vaan en mielisikään enään olla Claudion
+murhamies. Mutta toivonpa toki, että saa hän kuolemansa Canziolta, ja
+minä hengitän vapaasti vasten nuorta elämääni taas, joka niin varhain
+uhkasi ahdistua.--Minä kuulen heidän tulevan ja kätken itseni puitten
+verhoon, josta katselen kuoleman työtä. (Menee vasemmalle.--Claudio ja
+Angelo, varustettuina miekoilla, tulevat oikealta)
+
+ANGELO. Mikä paradisin aamu! Maasta nousee tuoksu ylös, puista virtaa
+tuoksu alas ja kaikkialta kaikuu tuhanten lintusten äänet, koska tuuli
+makaa ja virta uneksuu kukkasvuoteessansa. Mikä aamu! Tässä luonnon
+kauneus vuotaa yli ja hämmästyen seisoo maalari.
+
+CLAUDIO. Kaunis on Arnon laakso, kaunis Italia, mutta raskaasti painaa
+sitä kovan onnen käsi. Tässä ylpeä ruhtinas vastoin ylpeätä ruhtinasta
+riehuu, alammaisen veri vuotaa heidän kujeitensa tähden ja talonpojan
+maja riistetään. Ja siinä, missä ruhtinasten valtikka on voimaton,
+saarnaa paavi, jonka valta niinkuin myrkyllinen tuuli, hengittää
+kuolemata, ja niin hävitetään hengen perustus ja terve ydin. Nimitys
+Jumala on ainoastaan ilveen keppihepo, turhan kunnian pyytö ja
+kostonhimo johdattavat puheen, vuorten luolat täyttyy ryöväreistä. Niin
+käy nyt Italiassa, sankarten ja nerojen entinen koto. Angelo, tänäkin
+kauniina aamuna on Canzio nousnut vuoteeltansa hengittäen paljasta
+kostonhimoa, tämä Italialaisen perisynti.
+
+ANGELO. Minä pelkään pahinta. Pitääkö tämän aamun ja tämän kukkaskedon
+tahrauman vereen?
+
+CLAUDIO. Ole pelkäämättä. Minä tähtäilen jääkylmällä tyyneydellä hänen
+himosta levotonta, liekehtivää silmäänsä ja väistelen kaikki hänen
+työkkäyksensä niin tarkkaan kuin vetäisi miekkaani hänen miekkansa
+kärkeä kohden manjettivoima kerkeä ja luja. Tässä kohtaa oppilas
+mestarin, jonka kuntoon hän ei koskaan ehdi. Toki, poistakoon Jumala,
+että sais hän riipalettakaan mestarinsa miekasta! Minä vaan lyön
+leikkiä hänen kanssansa, ja kaikki päättyy hyvin. Mutta tunnenpa myös
+hänen luontonsa, hänen itsepintaisen mielensä ja tiedän, ellen
+suostuisi tähän, hänen asettamaan taisteloonsa, että täyttäisi hän
+haastinsa ja olisi mulle kiukkuinen kiusaus. Mutta tämä leikki on
+melkein toivoani mukaan; saanhan nyt tilaisuuden vähän masentaa hänen
+nuorta, vallatonta sydäntänsä, joka paisuu korkealle paljaasta
+itseluottamuksesta.
+
+ANGELO. Elles saata häntä aina hurjemmaksi.
+
+CLAUDIO. Sitä en usko, vaan uskon, että viskasee hän viimein miekkansa
+ja lähestyy minua ihastuksen katsannolla. Oi jospa sillon voisin avata
+hänen silmänsä näkemään minkä kalleuden hän jätti, koska jätti hän
+Mariamnen!
+
+ANGELO. Sä ylevä nainen, mikä tulee sun onnekses nyt?
+
+CLAUDIO. Kluostarin yö; sinne pakenee hänen sielunsa. Mariamne, että
+rikas sydämmesi pitää lakastuman kylmän marmoriristin juurella!
+
+ANGELO. Hyljätä ystävän, joka sydämmemme rakkauteen kerran oli
+perustanut ja rakentanut tulevien päiviensä kaiken toivon, hyljätä
+hänen, heittää hänen ohjattomana venosena myrskyjen haltuun! Canzio,
+kuinka taisit päätyä tähän?
+
+CLAUDIO. Mieheen, joka kieltää Jumalan ja tyhjäksi tekee sielumme
+kuolemattomuuden, siihen mieheen älä milloinkaan lujasti luota. Siinä
+kohdassa hän harvoin kestää viimeisen koetuksen. Se mies kauvan kyllä
+taitaa olla sua kohtaan uskollinen, aina kuinka jalosta aineesta hän
+on, hän taitaa tehdä uhrauksia oikeuden ja totuuden tähden, taitaa
+vastoin tahtoansakin langettaa oikean tuomion; mutta kas kun kerran
+nipistää, kun koko hänen maallinen onnens' ja olentons', joka on hänen
+ainoa rikkautensa, pannaan kysymykseen, sillon luikertaa hän liukkaana
+ankerjana pois sekä sinusta, että oikeuden ja totuuden asiasta. Niin on
+se mies; hän on mitätön sen miehen rinnalla, jonka katsannossa nähdään
+kangastus loppumattomista mailmoista.--Toki: Canzion rinnassa käyvät
+vielä kaksi valtaa keskenänsä sotaa. Kolme kerrosta näen hänen
+luonnossansa ladottuina toinentoisensa päälle. Ensimäinen on perintö
+isältä hänen veressänsä; toisen antoi hänelle sisären oivallinen
+kasvatus; kolmannen loi hän itse kiertoillessaan mailman turulla.
+Heimolaisina kolmas ja ensimäinen toinentoistaan syleilee, tahtoen
+tukehuttaa keskimmäisen kumppaninsa. Mutta ehkei sammukkaan hänen
+hengensä kipenä, vaan varttuu hän vielä voimallisemmaksi toisia ja
+pelastaa miehensä ennen viimistä jyrkkää.
+
+ANGELO. Nyt on hän toki tunnoton ja hurja mies.--Ystäväni! mikä vaivaa
+sinua? Sinä kelmenet peloittavasti.
+
+CLAUDIO. En ymmärrä mikä häiritsee vertani, joka juoksee tempoillen, ja
+korvani soivat. No nytpä koiranhammas päättäisi Claudion pelkuriksi.
+Mutta laita on, etten jaksakkaan hyvin.
+
+ANGELO. Mikä olisi matkaansaattanut tämän?
+
+CLAUDIO. Kaiketi eräs tärkeä asia, jonka kanssa en pääse maalle
+puuhatessani kaikin voimin, ja tämä aatosten vimmattu hälinä ei suonut
+minulle yöseen rauhaa.
+
+ANGELO. Yksi salaisuus?
+
+CLAUDIO. Kiusallinen salaisuus. Jos taitaisin sen ilmaista, niin
+leimauksen vauhdilla tässä kääntyisi tapausten virta juoksemaan
+päinvastoin nykyistä suuntaansa. (Eriks.) Canzio, voisinpa kentiesi
+pelastaa kunnias ja onnes, jos murtaisin sun etees tämän synkeän kätkön
+ja siirtäisimme kauvas onnettoman naisen. Mutta rikkoisinko pyhän
+lupaukseni, ja surmaksi hänelle, joka kerran armahti minua kuolemassa?
+Sitä en taida. Mutta katselisinko avoinsilmin kuinka ystäväni rientää
+turmioonsa? Sitä en taida. Mutta salaisuuteni ilmoitus, tekisikö se
+enään hänen onneansa? Minä epäilen. Enkö saattaisi hänen
+onnettomuuttansa suuremmaksi vaan? Niin pelkään. Tuskallinen asema!
+
+ANGELO. Hän tulee ja häntä seuraa mies, jonka kohtasin eilen Canzion
+linnassa.
+
+CLAUDIO. Giotti, meidän yhteinen ystävämme. (Canzio ja Giotti tulevat)
+
+CANZIO. Ystävät, me olemme saattaneet teitä vartomaan jonkun hetken; se
+suokaat meille anteeksi, hyvät ja iloset kumppanimme!
+
+CLAUDIO. Ilonen ei ole Claudio, koska kysymys on verenvuodatuksesta ja
+kuolemasta. Canzio, minä en voi kärsiä tuota miekastelijain tavallista,
+teeskeltyä kohteliaisuutta, tuota heidän ylvyyden liehakoitsemistaan
+keskenänsä ennen kamppausta. Tämä, niin honto ja mieltäkääntelevä
+narritoimi, olkoon hovimiehille sydämmillä ilman nestettä ja ryppyset
+kuin läpipaleltunut omena. Me astukaamme esiin kasvoilla karmea vakuus,
+koska murha-aseet käsissämme käymme taisteloon.--Minä olen valmis.
+
+ANGELO. Mutta ystäväni jaksaa kovin pahoin; sen näyttää muotonsa.
+
+CANZIO. Mitä! Kauhistaisko häntä lähestyvä leikki?
+
+CLAUDIO. Sinä tunnet minun, Canzio. Vedä!
+
+GIOTTI. Vielä muutama sana! Tämä ei ole yhtään koreata, että kaksi niin
+uskollista toveria päätyvät nyt antelemaan toinentoisellensa
+lihahaavoja, tai, pahimmassa kohtauksessa verisesti toinentoistansa
+teurastamaan. Sentähden minä, teidän molempain tuttava ja naapuri, olen
+koettanut parastani, estääkseni katastrooffia. Tosin ponnistelee
+Canzion sydämmessä koston himo, mutta uskonpa toki, että lauhtuu hänen
+kuuma mielensä, huomatessaan hieman mukailemista riitaveljensä
+puolesta.
+
+CANZIO. Claudio, vaihka myrskyykin sisustani väkivaltaisesti ja pyrkii
+ulos tuliseen taisteloon, niin mielin toki, kauvallisen ystävyytemme
+nimessä, pidättää miekkaani huotrassa, jos kohtaan sinulta hyvitystä.
+Peräytä sanas, tunnusta loukanneesi kaunoisen Marcian, pyydä häneltä
+anteeksi tämä kompees; ja palatkoon välillemme rauha ja sovinto.
+
+CLAUDIO. Minäkö rukoilisin anteeksi häneltä? Mikä vaatimus! Ottaisinko
+sanani takasin? En, vaan sanonpa vielä, ettäs olet toiminut kuin
+sydämmetön rosvo. Armottomalla kädellä kuristit sinä Mariamnen
+jumalallisen rakkauden, runnoit sisären sydämmen, jonka lemmenhelleys
+sua kohtaan maksoi enemmin kuin maa ja taivaan tähdistö. Niin
+sanomattoman kallis on hengen hieno kulta. Kaiken tämän sinä teit,
+koska syleilit vierasta, julkeata naista.
+
+CANZIO. (Vetää miekkansa) Miekkas!
+
+CLAUDIO. (Tekee samoin) Tässä seison. (Taistelevat)
+
+CANZIO. (Eriks.) Ellen häntä lävistä, niin tulkoon kaikesta loppu.
+
+CLAUDIO. (Eriks.) Silmäni ei katso oikein kirkkaasti nyt, mutta
+seisonpa kannallani toki.
+
+ANGELO. Ei! tämä ei ole rehellinen kamppaus. Pidättäkäät! (Katkasee
+miekallansa taistelon)
+
+CANZIO. Herra, mitä teette?
+
+ANGELO. Toisaiksi tämä taistelonne! Kumppaninne ei voi hyvin, hän
+horjuu ja miekastelee vaivoin.
+
+CLAUDIO. (Pitellen otsaansa) Ole rauhassa, Angelo.
+
+CANZIO. Hän horjuu. Miksi rohkenee siis arka jänis härsytellä
+jalopeuraa?
+
+ANGELO. Hän rohkenee ja taistelee vielä kuin mies, mutta toisella
+erällä.
+
+CANZIO. Kehno pelkuri pysyköön miekankalinasta kaukana.
+
+CLAUDIO. En koskaan pelkuri!
+
+CANZIO. No näytä se ja puollusta itseäs! (Taistelevat hetken kovin
+kiivaasti, viimein Claudio, saatuansa pistoksen Canziolta, pudottaa
+miekkansa ja kaatuu)
+
+CLAUDIO. Siinä oli kylliksi. Angelo. Claudio?
+
+CLAUDIO. Se oli kuoleman pistos, joka painoi päätösmerkin elämäni
+kirjaan.
+
+GIOTTI. Toisin toivokaamme ja käykäämme toimeen häntä sidottaa.
+
+CLAUDIO. Pois siteinenne ja kahleinenne. Kohta olen vapaa, kohta riisun
+päältäni tämän kempelön naamarin, joka niin kauvan on peitellyt
+sieluani. Tässä tahdon kuolla kukoistavalla sijalla.
+
+ANGELO. Oi Claudio, mun kallis ystäväni!
+
+GIOTTI. Uskollisuus itse!
+
+CLAUDIO. Lohduta äitiäni.
+
+ANGELO. Kurja äiti! Herra Canzio, mitä olette tehnyt?
+
+CANZIO. Tappanut Claudion.
+
+ANGELO. Ja hänen äitinsä.
+
+CLAUDIO. Äkkinen ja petollinen taudinjuoni veressäni saattoi matkaan
+tämän. (Gregorio tulee)
+
+GREGORIO. Minä hänen tapoin.
+
+GIOTTI. Poika, mitä tahdot tässä? Mene tiehees!
+
+GREGORIO. Mielisinpä lähteä samalle tielle kuin herrani tuossa. Mutta
+ei; hän korkeuden kirkkauteen rientää, minä alas pimeyden valtakuntaan.
+Tuossa hän makaa ja minä hänen tapoin.
+
+ANGELO. Oletko mieletön, poika?
+
+GIOTTI. Mene, muuton annan sinulle vauhtia matkalles.
+
+GREGORIO. Kuulkaat, hyvät herrat ja mun kuolevainen isäntäni, kuulkaat
+minua: Se taudin puuska, joka saavutti hänen niin äkisti ja teki hänen
+kunnottomaksi väistelemään itseänsä taistelossa, se on myrkky, jonka
+annoin hänelle aamujuomassansa minä. Jaa, se on totuus, arvoisat mun
+herrani.
+
+ANGELO. Sinä viheliäinen!
+
+GIOTTI. Sinä kirottu peikon sikiö!
+
+CANZIO. Niin nuori ja niin saatanallinen!
+
+GREGORIO. Jos teitä miellyttää, niin tehkäät minusta paikalla ruumis.
+
+GIOTTI. Sen tehköön laki ja pyövelin kirves.
+
+GREGORIO. Heitä tervehdin.
+
+CLAUDIO. Gregorio, miksi teit tämän kauhistavan työn? Miksi tahdoit
+murhata sun herras?
+
+GREGORIO. Mun sisustani, kiukkuinen kuin kyinen luola, ei voinut
+sulattaa häpeätä, jonka mulle saattoi hyvin ansaittu kuritus teidän
+kädestänne. Olipa se ansaittu moninkertaisesti; sillä monet kerrat
+olitte jo ennen mulle antanut anteeksi saman ilkivallan. Te minua
+löitte, siihen oli teillä oikeus ja syy, mutta nämät iskut tahdoin minä
+kostaa, ja nyt se on tehty. Oi Jumala, Jumala, kuinka taisin tehdä näin
+hirmuista rikosta mun hyvää, armiasta isäntääni kohtaan!
+
+CLAUDIO. Mutta mistä sait tämän myrkyn?
+
+GREGORIO. Totuuden tahdon tunnustaa. Ainoa palvellus, jonka taidan
+teille osoittaa vielä. Mutta ah kuinka katkera palvellus! Siis
+kuulkaat, kuulkaat kaikki! Ensisteen tahdoin tikarilla päättää aikeeni
+ja kätkin itseni tuonne tien varrelle vartomaan tuloanne herra Canzion
+linnasta. Mutta te viivyitte ja murhahimoni ei suonut minulle
+kärsivällisyyttä, vaan riensin lopulta linnaan päin ja kohtasin
+puistossa tuon muukalaisen vaimon, joka kutsuu itsensä Marciaksi. Hänen
+terävä silmänsä huomasi kohta, että jotain oli tekeillä, huomasi
+kostoni kimman ja näki povessani kirkkaan tikarin. Koska nyt kuumassa
+houreessani sanat virtasivat huolettomasti suustain, niin tiesi hän
+pian kehen aikeeni viittasi ja ilmoitti, että hänkin oli Claudion
+vihamies aina kuolemaan asti, ja tuumamme liittyivät nyt yhteen.
+
+CANZIO. Poika, sinä pahanhengen lähettiläs!
+
+GIOTTI. Salli hänen kertoa asia loppuun.
+
+GREGORIO. Hän sanoi pelkäävänsä, etten tikari kourassa onnistuiskaan
+juonessani. Sentähden käski hän mun heittämään tämän aseen ja antoi
+minulle pienen pullon myrkkyä täynnä, ja tämä on kuolettanut herrani.
+
+CANZIO. Minä runnon pääsi, sinä myrkyllinen kärme!
+
+GIOTTI. Malta, Canzio!
+
+GREGORIO. Tämä on totuus, totuus!
+
+CLAUDIO. (Nojaten itseään vasten kyynäspäätänsä) Canzio, kuule minua
+vielä.
+
+CANZIO. Minä olen sinun murhannut.
+
+CLAUDIO. Nyt ei enemmin siitä.--Te: Angelo ja Giotti ja sinä, Gregorio,
+poistukaat meistä muutama askel.
+
+CANZIO. (Eriks.) Marcia!--Haa! tämä saattaa kaiken vereni jäätymään.
+
+CLAUDIO. (Eriks.) Valani on siis tieltäni pois. (Angelo ja Giotti ovat
+käyneet perille, jossa juttelevat keskenänsä; Gregorio on istunut
+heidän viereensä alas; pitellen tukkaansa katselee hän eteensä
+tuijotellen)
+
+CANZIO. Mitä tahdot sanoa?
+
+CLAUDIO. Käy mua likemmäs.
+
+CANZIO. Tässä olen; sano.
+
+CLAUDIO. Käydessämme tuomiolle, emmeko tahtoisi tehdä kaikki hyvin?
+Tahdon siis osoittaa sinulle vaaran, joka sinua uhkaa. Miksi en mielisi
+vielä kuolemassakin sinun parastas? Olithan ystäväni.
+
+CANZIO. Mutta näinhän kokoot kuormittaisin tulisija hiiliä pääni
+päälle.
+
+CLAUDIO. Ole tyyni, minä rukoilen sinua, ole tyyni ja kuultele vakaana
+mitä sanon, ja koska olen sen sanonut, niin älä epäile ja vimmastu,
+vaan koeta vielä saattaa parhaaksi kaikki. Nyt, mitä kuulet, ota
+vastaan kuin mies. Lupaatko niin?
+
+CANZIO. Minä lupaan.
+
+CLAUDIO. Hyvä!--Marcia on tosin Albericon leski, mutta Albericus kuoli
+ryöväri Vincenziona ja Marcia oli Flaminia, joka tappoi sinun isäs.--
+Sinä kalvenet hirmuisesti, mutta seisotpa kuitenkin niinkuin sankari.
+Minä kiitän sinua.--
+
+CANZIO. Ystäväni, mitä sanoit?
+
+CLAUDIO. Kaikuuko jo niin vaisusti ääneni, ettes kuule mitä sanon.
+
+CANZIO. Minä kuulen. Mutta miksi et sanonut tätä ennen?
+
+CLAUDIO. Ensiksi pidätti minua vannottu lupaus, toiseksi, kuultuani
+työs ja toimes, rupesin arvelemaan jos eikö salaisuuteni ilmoitus
+parantaisi pahaa puolet pahemmalla. Olisinpa nytkin mennyt äänetönnä
+hautaan kaikesta tästä, ellei poika Gregorio olisi jo korkealle kyllä
+nostanut eteesi tämän peitteen lievettä, jonkatähden katsoin parhaaksi
+vetää kaiken esiripun edestäsi pois. Naisen käytös mua kohtaan,
+onnettoman nuorukaisen kautta, on myös saattanut minun vapaaksi
+vannotusta valasta. Sillä koska kohtauimme,--jona hetkenä tunsimme
+toinentoisemme viipymättä--rukoili hän minulta äänettömyyden lupausta,
+minä vannoin sen, mutta ehdolla, että pidättäisi hän itsensä kaikista
+pimeyden salaisista juonista sen miehen henkeä kohtaan, joka tunsi
+hänen rikoksellisen elämänsä. Olipa hän kerran pelastanut henkeni;
+mutta nyt tuli hän sen antajaksi ja ottajaksi, ja minä olen sanonut
+mitä sanoin.--Nyt tiedät kaikki ja tiedät kuinka tästälähin toimit.
+Saata tämä vaimo linnastasi pois johonkin etäiseen vapakaupunkiin,
+hyvitä sisäres ja lohduta häntä ja koeta päästä Mariamnen entiseen
+suosioon taas. Siinä on nainen, joka on luotu tekemään miehensä onnen.
+Mutta ellei voi luonnistua näin, vaan vielä mainekkin kiukkuisesta
+asiasta hiipistelis julkisuuteen ulos ja nimesi alkaisi eleskelemään
+ilveen armottomalla kielellä, niin pakene viipymättä maahan, joka on
+kaukana, kaukana tästä ja perusta itsellesi uusi elämä, mutta perusta
+ja rakenna kuin viisas mies. (Vaipuu alas) Mutta nyt en jaksa enemmin,
+vaan täytyy minun kuolla. Toki: synnyinhän kuolemaan; ja hyvin minulle,
+että silmäni kuoltessansa näin vapaasti voi katsella taivasten
+vahvuutta. (Canzio lyykistyy alas hänen viereensä)
+
+CANZIO. Claudio, tahdotko käydä sovintoon kanssani?
+
+CLAUDIO. Anna minulle kätes.
+
+CANZIO. (Suutelee Claudion kättä) Hyvästi, Claudio!
+
+CLAUDIO. Ota vastaan henkeni, ijankaikkinen, sinertävä korkeus!
+(Kuolee)
+
+CANZIO. (Noustuaan ylös) Ystävät siellä!
+
+GIOTTI. Mitä kuuluu?
+
+CANZIO. Claudiomme kuolee. (Giotti ja Angelo astuvat esiin; Gregorio
+jää istumaan samaan paikkaan ja asemaan)
+
+ANGELO. Sinä olet jo kuollut.
+
+GIOTTI. Hyvästi, toveri!
+
+AANGELO. Hän oli mies.
+
+GIOTTI. »Hyvä mies;» se on hänestä Giottin yksinkertainen mutta
+oivallinen kiitossana.
+
+ANGELO. Ken oli ansaitseva elää ellei hän?
+
+CANZIO. Ei kenkään niin arvoisa kuin hän. Ken on siis vähin ansaitseva
+elämän riemua? Hän, joka murhasi miestenmiehen. Ja mitä elämästä enään,
+koska löyhkää se ihmisvereltä, koska lakkaamatta käyskelemme verisen
+uhrauksen ilmassa? Pois! Mitä elon valkeudessa senkaltainen narri kuin
+Canzio? Tällainen vintiö ja narri, joka tappoi parhaan ystävänsä,
+hylkäsi morsiamensa, taivaallisen Mariamnen, ja vaipui veritahratun
+ryövärnaisen helmaan!
+
+ANGELO. Herra, mitä tarkoitatte?
+
+GIOTTI. Sinä saatat meidän ällistymään, toveri.
+
+CANZIO. Nyt hurratkaamme! Vincention kuningatar, kaunis Flaminia, on
+Canzion kultalintuinen. Ha ha ha! Hän, joka isäni sydänveren vuodatti
+niin uljaasti tanterelle. Oivallista!
+
+GIOTTI. Mitä haastelet?
+
+ANGELO. Houritteko?
+
+CANZIO. En.
+
+ANGELO. Ilvehdittekö kanssamme?
+
+ANGELO. En. Asia on peloittavan vakava ja kuitenkin murhatun
+lystillinea, eteenki myrkyllisen ilveniekan kynässä. Ah, lystillistä!
+kohta on Canzio kaiken Italian syntipukki.--Mutta näinhän teen itseni
+aina suuremmaksi narriksi, tunnustaen edessänne kaikki. Mutta tulisko
+ihmetellä, että kohtalon laukaus näin tuikea, joka vilauksessa kaiken
+elämäni käänsi myllertäen ylösalas, tekisi miehen hieman päättömäksi?
+Ja toiseksi: onhan sanottu jo A. Yhtäkaikki!
+
+ANGELO. Niinmuodoin elää hän?
+
+CANZIO. Kuolemaksi yhdelle ja toiselle.
+
+GIOTTI. Nyt on saatana tehnyt mestariteoksensa.
+
+CANZIO. Oivallista kaikki, vallan oivallista! Sentähden hurratkaamme.
+
+ANGELO. Vimmattu seikka!
+
+CANZIO. Niin on--Mutta näinkö kunnioitan Claudion muistoa, että juuri
+hänen hetkellänsä, hänen taivaaseen astuissansa poistun näin kauvas
+oman sydämmeni askareihin? Huomakaamme minkä ylevän ruumiin ääressä
+seisomme.--Giotti, käy nyt toimeen voimia tänne, saattaaksemme tästä
+pois tuon äänettömän, kalvean miehen, jonka otsa jo kimaltaa kuin
+Alppein lumi. Käy matkaan, Giotti; sillä itse en nyt ole juuri
+toimeliaalla tuulella.
+
+GIOTTI. Kernaastihan täytän yhteisen velvollisuuteni kuolletta
+ystäväämme kohtaan. Mutta kuinka saatetaan murheen sanoma hänen
+äitillensä ja kuinka lohdutetaan häntä? Tahdonpa koettaa mitä voin.--
+Tule, poika. Langettakoon laki ylitsesi oikean tuomion. (Menee periltä
+oikealle, taluttaen Gregorioo, joka lakki kädessä seuraa Giottin
+kiivaita askeleita)
+
+ANGELO. Muotosi kuolemassa, Claudio, on hymyilevä vakuus.
+
+CANZIO. Claudio makaa makeasti, mutta Canzion sielussa alkaa temmellys
+ja työ, joka viittaa helvettiä kohden. (Eriks.) Eilenpä lausuilin
+oikein jyrkeyden kieltä Rachelin korvaan, ja kaiketi vietti hän
+murheisen, kyyneleisen yön. Pahoin, pahoin tehty! Tahdon toki rukoilla
+häneltä unohdusta, ja hän kenties ei kiellä. Mutta sitten?--Pakenisinko
+hänen kanssansa maapallomme toiselle puolelle, jossa löytäisin rauhan.
+Rauhan? Niinkohan?--Pois kaikki toivo! Canzio, välty mihen tahdot,
+ainapa toki sun ympärilläs väikkyy täältä siivitetty muisto, kuin
+öinen, äänetön nahkasiippa, laskematta umpeen sielusi silmää; ja sinua
+huutelee jo kammoittava ääni. Alkannut on ääni, ja huutaa niin kuin
+eräästä himmeästä maasta ja sydän teroittelee korvaansa, kuultellen
+levotonna.--Kamalat teokset! Claudion kuoletin, pimitin impien elämän
+taivaan ja vaivuin murha-naisen helmaan. Korskea Marcia, sun
+silmästäsi, nyt huomaan sen, katsahtaa tuhoni tulisesti ulos ja
+olentosi mieltäni inhoittaa. Kuinka taisin erota Mariamnesta ja liittyä
+Marciaan? Minä mieletön! Kuinka taisin astua tuon jalon, korkean
+temppelin pyhästä ilmasta tähän kuumaan masuuniin alas? Minä mieletön!
+
+MARIAMNE. (Ulkona oikealla) Rachel!
+
+CANZIO. Ken huutaa?
+
+MARIAMNE. Rachel, varro! (Rachel tulee juosten oikealta)
+
+RACHEL. Minä kirmasen, juoksen ja kirmasen! (Pysäyy vasemmalle,
+nähtyänsä Claudion ruumiin, jota hän rupee katselemaan tarkasti) Mies
+makaa.
+
+MARIAMNE. (Ulkona) Rachel, missä olet?
+
+CANZIO. Rachel!
+
+RACHEL. Canzio! Ahaa! Nyt löydän sinun viimein. Mutta mies makaa.
+
+CANZIO. Kuinka on laitas, sisär?
+
+RACHEL. Joteskin hyvin. Mutta katselkaamme miestä, joka makaa
+purpuraisella vaipalla.
+
+ANGELO. Älkäät viipykäät tässä, fröökinäni.
+
+CANZIO. (Eriks.) Nyt on siis kohtaloni myrkyllinen kattila täys. No
+kuohukoon se ylitse ja sammukoon kaikki, kaikki.--Hän on kadottanut
+järkensä.
+
+RACHEL. Claudiohan siinä makaa.
+
+ANGELO. Rachel, ettekö jaksa hyvin?
+
+CANZIO. Hän on mieletön, hän on hullu! Mutta miksi? Sen hullukin
+huomaitsee.
+
+ANGELO. Mikä sydäntä musertava kuva! Voi kurja neito!
+
+CANZIO. Voi häntä, joka loi tämän kurjuuden! (Mariamne tulee)
+
+MARIAMNE. Rachel, sinä vallaton tyttö; et suo minulle päivän et yöseen
+rauhaa.--Mutta ah! mitä näen? Oi tämä kiertelee mun sieluani! Taivaan
+Jumala, suo voimaa kestämään kaikkea tätä!--Nyt käsitän. No riemuitse,
+Canzio, kruunattuasi suuren sankartyös, murhattuasi miehen tuhatta
+kerta arvoisamman sinua.
+
+CANZIO. Se oli hän. Jaa, niin totta kuin hän on kuollut ja elämän herra
+elää.
+
+RACHEL. Mutta veressä hän makaa, vaan ei purpurassa. Miksi on Claudio
+pannut maata veriselle maalle? No no, poikani, saatpa kohta oikein
+kiivaita nuhteita äitiltäs, koska näkee hän tahratun hias. Minä tahdon
+häntä herättää. Mutta ei, ei, ei! Hän myhäilee kuin enkeli ja näkee
+armahimman unen. Kaiketi hän Isä-Jumalasta uneksuu. Sehän on unelma,
+jonka sanotaan ennustavan autuasta lähtöä täältä. (Panee kätensä
+ristiin ja katsahtaa ylös) Oi, mikä uneksuminen, jossa Jumalan lempeätä
+majesteetiä katselemme' Siitä unesta muisto kauvan valveillammekin
+ihanasti päällemme hengittää, kunnes se mailman hälinässä haihtuu pois.
+Mutta vielä sitä muistelemme, ja koska sitä muistelemme, sillon
+sielumme onni autuaasti hymyy. Niin uneksut, Claudio, ja uneksu kauvan
+niin!--Mutta unohdanpa Canzion, joka on mun veljeni rakas. Ole
+tervehditty! (Lähenee Canzioo, mutta seisahtaa kolme, neljä askelta
+hänestä, kallistaa päänsä ja katselee häntä lakkaamatta.--Giotti tulee,
+ja seuraa häntä maaväkeä, sekä miehiä ett naisia)
+
+GIOTTI. Tässä kuollut herramme; kantakaat hän koreasti kotia.
+
+1:N MIES. Siis tomussa tomuna makaat tuossa.
+
+2:N MIES. Äsken katsahti hän lempeästi päällemme; nyt on silmänsä
+ainiaaks painettu kiinni.
+
+1:N NAINEN. Se aatos sulkee poven portit kaikki, ja pakahtuu sydän. Voi
+onnetonta päivää!
+
+2:N NAINEN. Se aatos saattaa kirkkaan päivän sydän-yöksi. Voi pimeätä,
+onnetonta päivää, voi!
+
+1:N MIES. Että murhasivat isäntämme!
+
+2:N MIES. Että murhasivat isännistä parhaan!
+
+MARIAMNE. Ja että hänen murhasi oma paras ystävänsä.
+
+CANZIO. Sehän paras kaikista.
+
+1:N NAINEN. Ken on siis hänen murhamiehensä?
+
+CANZIO. Katsahda tänne.
+
+1:N NAINEN. Sinä?
+
+CANZIO. Minä.
+
+1:N NAINEN. Ole kirottu!
+
+CANZIO. Hm!
+
+1:N NAINEN. Kirottu olkoon se sydämmetön, kylmä ja peikollinen käsi,
+joka lävisti sun rintas. Kiroile, mun suuni ja vaikertel!
+
+2:N NAINEN. Se käsi hävitti tämän kalliin rakennon, jossa taivaallinen
+hyvyys asui. Vaikertel, mun suuni, ja tule kyyneleistä sokeaksi, silmä!
+
+GIOTTI. Naiset, tuota on jo tuossa kylliksi, mielestäni. Pankaat
+vaikertelemisellenne raja.
+
+1:N NAINEN. Hautamme olkoon se raja, koska musta multa on tukkenut
+silmiemme suolasen virran. Hautaan, hautaan saatamme nyt Claudion,
+puettuna pukuun valkea kuin lumi.
+
+CANZIO. (Eriks.) Tämähän on leikki. Tuossa hän Nioben kuvana mua
+katselee, ja tuossa valitus kipeä yleinen ja avara kuin vihaisen
+tappelopäivän iltana. Tässä on helvetti jo valmis.
+
+1:N NAINEN. Ylös! Minä tahdon ommella hänen hameensa puhtaan ja
+valkean.
+
+2:N NAINEN. Minä tahdon sen itkun kirkkailla helmillä pallistaa.
+
+3:S NAINEN. Minä hänen hiuksensa kiharoita tahdon.
+
+MARIAMNE. Ja minä ympäröitsen hänen päänsä tuoksuvalla myrtillä ja
+panen hänen käteensä öljy-oksan.
+
+1:N NAINEN. Eijaa! jo kaikuu enkelten veisu, koska puvussa niin
+juhlaisessa viemme herramme hautaan.
+
+2:N NAINEN. Ja sinne häntä saatamme murhevaatteissa mustat kuin yö.
+
+MARIAMNE. Musta kuin ijankaikkinen yö olkoon vaatteus, jossa murehtien
+astelen kuin neito, joka sydämmensä lemmityn kadotti.
+
+CANZIO. (Eriks.) Peitetty, mutta katkera muistutus. Siis ovat nyt
+kaikki mun kalani tässä. Oi kauhistava saalis!
+
+2:N NAINEN. Mutta sitten, sitten?
+
+1:N NAINEN. Sitten kellot pauhaa ja murhamiehen sydän vapisee.
+
+2:N NAINEN. Vapisee kuin soidessa tuomiokellon. Mutta sitten,
+sitten? Ah!
+
+1:N NAINEN. Humauksen syvästä komerosta kuulet, täytetty on synkeä
+hauta ja kumajavat kellot pauhaa taas, pauhaa, ja vapisee murhamiehen
+sydän.
+
+2:N NAINEN. Vapisee ja kammastuu kuin soidessa tuomiokellon. Mutta
+sitten? Sittenpä itkemme onnettoman äitin kanssa.
+
+3:S NAINEN. Itkemme yöt ja päivät. Voi äitiä, voi!
+
+CANZIO. Vaiti, naiset, vaiti kuin Claudion haudassa! Kuolema ja kirous!
+suun, joka aukenee vielä, tukkeen paikalla. Hiljaa!
+
+GIOTTI. Mikä huhkaimen-posti saattoi tänne tämän naisten joukon? Poika,
+joka hurjasti huuteli myrkystä, myrkystä ja Claudion kuolemasta.
+
+CANZIO. Ruumis pois!
+
+GIOTTI. Tartu hänen hartijoinsa sinä, Pogolo, ja sinä; te kaksi
+temmaskaat hänen ympäriltään kiinni; ja sinä, Matfei, ota hänen
+jalkansa kouriis. Ja sitten kotia! Pian!
+
+CANZIO. Pois tämä kummitus myös, tämä suolapatsas, jonka katsanto on
+mielelleni vaivaksi. Mene, sisäreni!
+
+MARIAMNE. Rachel, tule.
+
+RACHEL. Tässä on meidän hyvä seistä.
+
+MARIAMNE. Voi sinua aina itsepintaista! Tule!
+
+ANGELO. Fröökinäni, koska teidän kohtasin tässä ensimäisen kerran, niin
+annoitte minulle aivan suosivasti käsivartenne; suokaat minulle sama
+kunnia kerran vielä.
+
+RACHEL. Sen teen, sinä ihana nuorukainen. Sun olentos, niin viaton ja
+kaino muistuttaa Canzioo ennen.
+
+ANGELO. Hyvä. Käyskelemmekö pois?
+
+RACHEL. Koska on se tahtonne. Mariamne! (Menevät oikealle; Angelo ja
+Mariamne taluttavat Rachelia. Miehet kantavat Claudion ruumista pois ja
+heitä seuraa naiset ja Giotti)
+
+CANZIO. Giotti, Giotti! (Tulee takasin, mutta toiset menee)
+
+GIOTTI. Mitä tahdot?
+
+CANZIO. Sinun huuliltasi, minä tiedän sen, on turha valitus pannaan
+pantu.
+
+GIOTTI. Mutta sano mitä tahdot?
+
+CANZIO. Mitä tahtoisin enään, päästyäni perille, ehdittyäni päähän,
+joka seisoo edessäni kuin polttava vuoren-seinä. Mihen astuisin?
+
+GIOTTI. Seuraa minua ja odota minua lähellä Claudion kotoa, kunnes
+palaan takasin.
+
+CANZIO. Sitä en tee, vaan linnaan lujaan astelen kerran vielä. Mutta
+tuletko luokseni, tehtyäs tuon palveluksen kuolletta kohtaan? Minä
+käsken sinua kestiin.
+
+GIOTTI. Kestiin?
+
+CANZIO. Niiden kolmen sisären pyörryttävään juhlaan.
+
+GIOTTI. Toveri!
+
+CANZIO. Älä peljästy; minä itse maksan viulut, sinä olet käsketty
+vieras.
+
+GIOTTI. Ole toki vakaa ja haastele kuin järkevä mies.
+
+CANZIO. Kuin rautapylväs. Mutta käy nyt toimituksees sinä.
+
+GIOTTI. Minä menen ja kiirehdin taasen luokses pian. (Menee)
+
+CANZIO. (Yksin) Tässä seison yksin kohtaloni kanssa, joka niinkuin
+musta muuri on ympäröinnyt miehen. (Puhaltaa) Se ahdistaa, minä tunnen
+kuinka henkeni ammahtaa hänestä kasvoilleni takasin. Näenkö enään tämän
+pimeyden läpitse? Toki: tuossahan on Arnon kukoistava ranta. Mutta tämä
+kauneus on silmälleni myrkky. En tässä, vaan Sarmatian avarilla
+aavikoilla tahtoisin nyt seistä lumituiskun pyörteissä talvi-yönä,
+toverina ulvovien susien. Siihen laulantoon sointuisi nyt yhteen
+Canzion mieli. (Menee)
+
+
+
+
+Viides Näytös
+
+
+(Sama huone kuin toisessa näytöksessä.--Angelo tulee.)
+
+ANGELO. (Yksin) Jyrkkä muutos on tapahtunut komeassa linnassa. Koska
+lauvantain aurinko vaipui, olihan kaikki vielä onnen ja rauhan sylissä,
+mutta sillon tuli Canzio, lyöden maahan mitä elämä oli rakentanut
+vuosikymmenien kuluessa. Hän tuli ja saattoi tämän huoneen kauhistuksen
+kodoksi. Murheellista on tässä nähnyt silmä ja tuntenut sydän. Neito
+Rachelin houraus, Mariamnen äänettömyys, ankara kuin tuomiopäivä,
+virran partahalla Claudion veri ja sitten Canzion tunnonvaivat, ne
+tunkevat mun sieluni syvyyteen, ja minä halaan täältä pois kotometsieni
+hyminään taas. Mikä ihana onni, vapaalla povella salojen vapaissa
+jylhissä saliissa käyskennellä. Se onni olkoon aarteeni aina! (Canzio
+tulee kiivaasti periltä)
+
+CANZIO. Herra, koko mailma tämän rauhan edestä, joka asuu teidän
+otsallanne!
+
+ANGELO. Rauhasta en taida juuri kerskata nyt.
+
+CANZIO. Miksi kiusaatte Jumalaa?--Rauhaa täys! Niin köyhän kadehtiva
+silmä huomaa parhain rikkaan tavarat.--Rauhaa täys! Se maan tomusta
+jalosti kohden taivasta viittaa. Se on kuin viileän kukkasniitun
+yksinäinen, korkea ja tuuhea koivu, joka kesä-yöseen tyyneessä
+kuutamossa autuaasti uneksuu. Niin ääretön on rauha teidän sielussanne;
+mutta täällä, täällä on Vesuvion kuuma temmellys. Mutta miksi
+haastelen, koska olen saanut mitä tahdoin? Kuitenkin; tahtoisinpa vielä
+sanoa teille asian. Varjelkaat tätä kalleutta, varjelkaat sitä!--
+Niinhän on täällä laita, että aukenee aina etehemme kaksi tietä, joista
+on tarinoittu mailman alusta; sillä he ovat tärkeät, se haara täällä
+määrää kaikkein onnenosan. Näistä teistä on yhden nimi: ilo, hekuma ja
+turmio; sen toisen: itsekielto, kilvoitus ja voitonkruunu. Se
+ensimäinen juoksee pitkin ihanata niittua alas, jotamyöden himojemme
+hurjalla orhilla ratsastamme, kunnes kellahdamme nurinniskoin
+hävityksen löyhkäävään suohon. Se toinen kulkee halki tuikean, karmean
+vuorimaan vaivaloisesti ylöspäin, ja me vaellamme sauva kourassa
+vyötettyinä kaipauksen kiinteällä vyöllä. Mutta puhdas on kallioitten
+ilma, raikas solisevan ojan kirkas laine ja hongistossa kaikuu pyhien
+tuulien kohina. Useinpa seisomme myöskin vuorten harjanteilla ja
+katselemme tiemme päätä, josta kotimaamme etäältä katsoo meitä vastaan
+kuin äiti ijankaikkisesti nuori, kuin morsian, joka sulhaiseltaan
+petosta ei pelkää, katsoo kuin uskollisin ystävämme.--Oi, jää hyvästi,
+hyvästi ainiaaksi jää!
+
+ANGELO. Koettakaat itseänne lohduttaa, herra.
+
+CANZIO. Hyvästi kaikki!
+
+ANGELO. Aika on voimallinen.
+
+CANZIO. Se otollinen aika, jonka olen jättänyt jo kauvas. Yli rajan
+rynkäsin kuin hullu, huolimatta vartijan varoittavasta viiristä. Nyt on
+myöhän enään pyrkiä takasin; mua lykkää alas kipenöitsevä paino, velan
+paksuus, joka voisi ulettua maan mullasta Tähtelään ja peittää kaikki
+korkeuden loimot. Mitä antoi minulle runsaskäsinen luonto? Hän antoi
+minulle äitin, nuoren ja armaan kuin Madonna itse; hän antoi minulle
+morsiamen kauniin, suloisen immen, jonka silmäripseillä asui viisauden
+juhlallinen tyyneys. Ja mitä antoi hän vielä? Ystävän, jonka vertaista
+uskollisuudessa ei löydy täällä. Kaiken tämän sain. Mutta ilmestyipä
+nyt eteeni vale taivaan haamussa, hurmaten miehen, houkon, joka menetti
+kalliit aarteensa, sulkeakseen syliinsä petollisen kuvan. Minä murhasin
+äitini sydämmen, murhasin morsiameni sydämmen ja viimein parhaan
+ystäväni teurastin. Ja koska tämä oli tehty. muuttui äkisti lumoova
+haamu, hän muuttui ja sylissäni istui itse saatanan äiti, höyryen isäni
+verestä. Tämä on aatos, nuorukainen, ja paino, joka runtoo. Missä ovat
+ne hartijat, jotka voisivat kantaa tämän kuorman? Oi! tämä painaa,
+ahdistaa ja polttaa, ja tuo helvetin naasikka mieltäni kääntelee. Missä
+mahtanee hän olla?
+
+ANGELO. Ketä tarkoitatte? Vaimoa Marciaa?
+
+CANZIO. Onko häntä nähty?
+
+ANGELO. Ei löydy häntä huoneissa nyt, mutta luullaanpa hänen
+käyskelevan tässä linnan ympäristössä, niinkuin sanotaan tapansa
+olevan. Kaiketi tahdotte hänen saattaa lain rangaistuksen alle?
+
+CANZIO. Hänen rangaiskoon Jumala! Hän huoneestani siirtyköön
+kuulumattomiin pois, ja älköön mainittakoon nimeänsä tässä. Herra,
+olkoon kätkettynä mitä tiedätte.
+
+ANGELO. Siitä olkaat varmaa. Tällaisista asioista seison kernaasti
+matkanpäässä.
+
+CANZIO. Huolisinko itsestäni minä, jonka tuntiklasi kohta on tyhjä?
+Mutta tahtoisinpa poistaa Rachelin murheesta häpeän punan, jos kurjan
+lapsen himmentynyt järki vielä kerran selkisi, niinkuin toivon, toivon.
+Hänen kaunis päänsä, jonka sisällä hurja hulluus orgioitansa viettää,
+mua vaivaa ijankaikkisesti. Paljon ehkä taitaisin unohtaa, mutta sitä,
+että Rachel tuijottelee, sitä en Tuonen alhossakaan unohda. Mutta ah!
+unohtaisinko Mariamnen, kuvaa, joka kerran mua kohtaan salaisesti
+hymyili? Mikä hetki, koska ensimmäisen suudelmani painoin hänen
+huulillensa! Sillonpa järistystä nuorukaisen povessa ja hän seisoi kuin
+keskellä pyhää tulta. Oi! tuntuipa kuin olisin suutellut taivaan
+haamua, seistessäni reunalla huimaavan pilven. Unohtaisinko sinua ja
+unohtaisinko Claudioo, veljeni ja isäni yhtaikaa?--Hänkö julma? Enhän
+ole löytänyt hänen kauneutensa kaimaa täällä. Hyvin sille, jonka korva
+ei ole tottunut kuulemaan imarruksen vaarallista ääntä! Hyvin sille,
+joka töissään ja toimissaan aina oman itsensä unohtaa! Vilpittömästi,
+vapaasti katsahtaa hänen silmänsä, ja koko hänen olentonsa on luonnon
+raitis hedelmä. Tämän laatua hedelmätä oli tyyni Claudio. Toki löytyi
+hänen sielussansa vielä jotain korkeampaa, jotain taivaallista
+huomenlahjaa, hänelle jo äitinkohdun salapyhyydessä annettuna, löytyi
+tulta, joka kirkastaen kaikki, ulostunki hänen povestansa ja teki itse
+julmuuden jumalten kuvaksi. Mutta mikä todistaa selvemmin kuin tämä
+ihmeellinen, säteilevä voima meidän sielussamme, että on se
+ijankaikkista luontoa? Oi! nyt vasta ehkä alkaa elämä, koska luulin jo
+pääseväni loppuun, alkaa maassa, jota yhdenkään silmä ei ole nähnyt.
+(Rachel tulee vasemmalta)
+
+RACHEL. Ken haastelee niin korkealla äänellä linnassa korkeassa? Mies
+vai nainen?
+
+CANZIO. (Eriks.) Siinä uhriistani ensimäinen!
+
+RACHEL. Ah, kalliit vieraamme! olinpa nyt kovin siistymätön teitä
+kohtaan. Mutta suokaat anteeksi ja tehkäät niin hyvin ja astukaat
+perille tuonne porstuvaan istumaan. Kaiketi olette väsyksissä tultuanne
+alas hevosenrattailta.
+
+CANZIO. (Lankee polvilleen Rachelin eteen) Impi, minulla on yksi
+rukous. Mielitko sen täyttää?
+
+RACHEL. Miten jaksaa nuoren immen voimat.
+
+CANZIO. Kiroo sitten kaikesta sun voimastasi tätä miestä.
+
+RACHEL. Oletteko tarkoin ja visusti tuumiskellut mitä rukoilette? Miksi
+kirousta ja mistä syystä kiroisin miestä, jota en tunne, vaan jonka
+elämä on minulle pimeys? Miksi kirousta? Siunattu, siunattu olkaat
+aina!
+
+CANZIO. (Nousee ylös) Pois siunauksines! Se lisää tässä ahdistusta vaan
+ja saattaa vielä armottomemmaksi koston ruoskan. Voi! etkö tunne minua
+enään ja etkö muista mitä olen tehnyt ansaitseva kirousta, kirousta?
+
+RACHEL. Ettekö ole Romasta?
+
+CANZIO. Minä olen Canzio.
+
+RACHEL. (Muistutellen) Canzio ... Canzio ... Canzio...? Minä muistan
+yhden Canzion, joka ennen oljenteli helmassani ja kasvoi salskeaksi,
+koreaksi mieheksi. Toki tuskinpa oli hän mieheksi tullut ennenkun Tuoni
+hänen temmasi pois. Mutta sitten on kauvan, kauvan; aatos hiventyy
+muistellessa sitä aikaa näin riutuvana, myöhäisenä iltapäivänä kuin
+nyt. Hänen nimensä oli Canzio.
+
+CANZIO. Hänen näet edessäsi tässä.
+
+RACHEL. Hän on siis tullut takasin, vaihka onkin niin kauvan siitä
+päivästä, jona nuorukainen kuoli. Mutta nyt on hän tässä! Kuinka
+jaksaa hän?
+
+CANZIO. Ei yhtään hyvin.
+
+RACHEL. Samoin neito Rachel. Hänen ... hänen ... totuutensa täällä
+päässä on tullut vähän isketyksi. Niin, nyt ei ole hyvin.
+
+CANZIO. (Hiljemmällä äänellä) Huomaitkaat, herra Angelo, hänellä on
+haireestansa tumma aavistus.
+
+ANGELO. Niin ilmoittaa puheensa.
+
+CANZIO. Mutta syytä, syytä, muistelleekko hän sitä?--Rachel, mikä
+saattoi matkaan tämän häiriön tuossa sievässä päässäs?
+
+RACHEL. Lelee, lelee! Mariamnen helmassa kiikuin, kurja lapsi, siinä
+ikävissäni itkin ja vasten hänen poveansa otsani painoin. Mutta hänen
+sydämmensä syrjähti, sykähti, otsaani löi, ja siitä päähäni huimaus
+kamala.
+
+CANZIO. Hyvin seliitetty!
+
+RACHEL. Tämä tapahtui kammarissa oikealla puolella immen päätä. Mutta
+mikä riisti sen vasemman?
+
+CANZIO. Sano.
+
+RACHEL. Sano miksi vallaton Canzio kiljahti niin hirmuisella äänellä
+vasempaan korvaani, että järähti kovin siellä kammion perusta.
+
+CANZIO. Hyvin seliitetty, hyvin! Sua kiitän.
+
+RACHEL. Kuulkaat vielä, hyvä mies. Sieltä kammiosta kirmasi alas tuo
+leikkaava ääni ja tuli »mun sydämmeni karsinaiseen», mutta sieltä hän
+välähti käteni vasempaan sormeen, siihen kauniiseen, jonka ympärille
+pannaan tuo ... tuo ... kiiltävä kappale. Miksi kutsutaan sitä?...
+Sormus, sormus, sormus, loistava, kultanen kihlaussormus! Mutta tästä
+kiirehti se sydämmeeni takasin taas ja sydämmestä kulmilleni. Toki,
+ihanaksi muuttui tämä otsan huimaus, koska Arnon rannalla istuin ja
+povestani välähteli ihmeellinen valo mun kasvoilleni ylös, ja pyhä oli
+ohausten särkö. Lelee! siinä lauleskelin, tuuittelin ja lauleskelin.
+Lelee, lelee, lelee!
+
+CANZIO. (Erik:.) Oi enkelit, enkelit, nostakaat jo häntä siivillänne
+ylös taivaan kynttilöjen keskelle, mutta minä vaivuttakaat pohjattomaan
+syvyyteen! Oi enkelit, oi tuomion enkelit! miksi viivyttelette
+täyttämästä palkinnon ja rangaistuksen työtä?
+
+RACHEL. Miksi tämä kolkka muoto? Miksi ette iloitse ja naura?
+
+CANZIO. Naura! En kaikkein kalleusten edestä nyt myhäilisi.
+
+RACHEL. Eikö sielunne ole vapaa ja sydämmenne puhdas?
+
+CANZIO. Ryvetetty, ryvetetty!
+
+RACHEL. Kuinka lapsekas! Vaihka syntiesi paljous olisi kuin santa
+meressä, niin rikkaampi on kuitenkin armon pöytä. Kaikki on viimein
+hyvin. Siis, iloitkaat ja riemuitkaat; niin käskee nuori Rachel, jonka
+vartalo on hoikka ;a taipuvainen kuin pajun-vitsa ja kiharat kuin
+korppien joukko.
+
+CANZIO. (Eriks.) Mikä turhuuden ja vakuuden sekamelska! Canzio, sinä
+rosvon kourilla hävitit tämän olennon kultasen kesän, kesän, joka niin
+armaasti säteili sun päälles ja sulki sun kukoistavaan helmaansa. Mikä
+teos! (Mariamne tulee oikealta) Entinen morsian, miksi lähestyt?
+Mariamne, kuinka äänetön ja kalvea ja kuitenkin niin jalo ja korkea!
+Niin olet, mutta oletpa myöskin peloittava, niinkuin se torni joka
+päällemme kallistuu ja kerran meidän runtoo.--(Ääneensä) Mariamne! tämä
+ankaruus sun tyyneessä, taivaallisessa silmässäs tuo Canziolle jumalten
+tuomion. Juuri niin! Ho hoo! Mutta nyt, koska on se ilmoitettu, anna
+pimeyden henkien saattaa se käytäntöön ja käänny itse helvetistä pois.
+--Mutta vielä kuitenkin yksi sana. Saanko sanoa? (Äänettömyyttä)
+Mariamne, koska olen heittänyt sen, jonka onnenlapsi pitää täällä
+rakkaimpana... (Erik:.) Mutta tämä on hyljättävä rukous. (Ääneensä)
+Mutta olisipa minulla toinen rukous, koskeva nykyistä hetkeä. Saanko
+sanoa?--(Eriks.) Hän ei vastaa minua. (Ääneensä) Mariamne!
+
+MARIAMNE. Mitä tahdot?
+
+CANZIO. Ettäs käännät puolestani pois sun kovan, kylmästi rangaisevan
+katsantos. (Mariamne menee oikealle.--Varro tulee periltä) Herra Varro,
+mun isäni veli.
+
+VARRO. Herra Duello, mun veljeni poika.
+
+CANZIO. Kunnian edestä kiitos.
+
+VARRO. Murhamiehen kunnian edestä? Voi sinua!
+
+CANZIO. Hän kaatui kunniallisessa taistelossa.
+
+VARRO. Ja ylvästelet vielä, velimurhasta ylvästelet.
+
+CANZIO. Sitä en tee.
+
+VARRO. Uskonpa niin.
+
+CANZIO. Väärin, väärin!
+
+VARRO. Äitisi tapoit myös. Hänen kaunis sielunsa on jo kuollut, kohtA
+ruumis samoin. Mitä sanot tästä rikoksesta?
+
+CANZIO. Keisarillinen rikos.
+
+VARRO. Oletko itse perkele, vai oletko jo samassa viheliäisyydessä kuin
+tyttö tuossa? Tiedätkö enään mitä leksottelet?
+
+CANZIO. Minä tiedän, että Nero oli keisari ja tappoi äitinsä.
+
+VARRO. Oikein! Ota Neroa kädestä, sinä olet hänen vertaisensa.
+
+CANZIO. Suurempa häntä; sillä tässä on murhattu armaampa äiti, joka
+kasvatti poikansa paremmin, paremmin kuin prinssin, ja sentähden...
+Mitä? No sentähden tulin suuremmaksi Neroa.
+
+VARRO. Sentähden palkitsit äitis näin ja sentähden ole kirottu
+lukemattomat kerrat.--Niin, tuossa seisoo hän ja tirkistelee, mun ainoa
+hauskeeni ja lohdutukseni täällä. Nyt on Varro köyhä! Mihen käy hän
+käsiin? Kaikki hänen elämänsä lähteet ovat tyhjennetyt. Haa! vähän
+toisin eletty, olisipa sielullani kentiesi jokin turva. Noo, minä
+mahdan olla kirottu myös.--Mitä olisi tehtävänä nyt?
+
+CANZIO. Tehkäät niinkuin minä, jos tahdotte olla kirottu. Mitä
+vaikuttaa tyhjät sanat?
+
+VARRO. Vaiti, sinä verinen pyöveli ja Bohvaanin poika yhtaikaa! Jos
+jotain tässä teen, niin ensiksi murhaan sinun.
+
+CANZIO. Älkäät tehkäät sitä. Minä siunaisin teitä kuolemassa
+murhamiekkanne alla. Mutta te tahdotte tulla kirotuksi.
+
+VARRO. (Ottaa Rachelia kädestä) Tule, Rachelini, mennään murehtimaan
+yhdessä ja, jos niin taittaan, yhdessä iloitsemaan. Kynäseni, näytä,
+että löytyy rinnassasi vielä vähän elon kuraasia jäljellä ja pyhkäse
+tuo hiustöyhtö otsaltasi pois kuin kiltti piika. (Rachel tekee nopeasti
+niinkuin Varro käskee) Kas niin, mun lapseni! Sinusta pidän aina,
+sinusta ei poistu Varron rakkaus, vaihkas muuttuisitkin perin
+huhkaimeksi. Sinusta pidän, vaan en kestään muusta. Täällä ukko on kuin
+nuorukainen: yhtä rakastaa hän vaan. Mutta taasen ei hän olekkaan kuin
+nuorukainen. Nuorukaisen, jolla on kultalintuinen, sen nuorukaisen
+katse lämmittää onniautuudella kaikkia hänen piirissänsä. Ah! hänen
+silmänsä lempeä säde lentää ilon ja rauhan sanomalla aina mailmojen
+rantaan, muistellessaan sydämmensä impeä. Mutta vanha, villin elon
+tassima ukko on kuin vanha susi, joka, viimeisen kerran emona,
+synnyttää ainoastaan yhden penikan, niinkuin kerrotaan; tätä yhtä hän
+nyt armastelee kaikin voimin, mutta morahtelee koko mailmalle hänen
+ympärillään. Niin Varro myös. Käy nyt kanssani luolaamme, kurja
+penikkani. Mutta voi, mikä virnistelevä kohtalo! Kerrotaanpa vielä,
+että tästä yhdestä penikasta tulee viimein hullu villisusi, jonka
+purema kuolettaa. Niin sanotaan, mutta katso mikä ihana vastakohta
+tässä kuitenkin. Hän on hullu, mieletön, mutta enkeli, vaihka
+mieletönki, ei taida purta. Niin, sinä sairas seraffini.--Herra Angelo,
+käykäät kanssamme kammiooni lohduttamaan meitä. Olkaat pelkäämättä,
+enpä toki pure, en edes morahtele teille, vaihka itseni vertasinki
+vanhaan suteen. Onpa täällä vielä niin paljon ihmisyyttä jäljellä, että
+tyhjennän kernaasti kanssanne pienen klasin; vahvisteeksi,
+vahvisteeksi, jota ehkä tarvitsemme molemmat; sillä molemmat olemme
+nähneet tänäpän hirvittäviä asioja.--Tehkäät niin hyvin.
+
+ANGELO. Jättäisimmekö hänen?
+
+VARRO. Rutto häneen! Peuhakkoon hän tässä ihanien muistojensa kanssa.
+Ettekö tahdo tulla lohduttamaan yksinäistä, murehtivaa Mariamnea,
+sairasta Rachelia ja minua, viheliäistä ukkoa?
+
+ANGELO. Minä olen huono lohduttaja, mutta tulenpa toki. (Eriks.) Sinua
+en kuitenkaan unohda, Canzio. (Varro, Rachel ja Angelo menevät
+oikealle)
+
+CANZIO. (Yksin) Olet siis yksin, Canzio. Ja kenpä taitaisi lohduttaa
+sinua--Kentiesi Claudio; mutta hän ei tule. Miksi olen toiminut niin,
+että paras ystäväni tule koska parhain olisi hän tervetultuaa?
+Päättömästi toimittu.--Mutta jos nyt tulisit, voisitpa seliittää pulman
+ja kertoa minulle ijankaikkisuuden tarinan. Mutta sen olet jo tehnyt,
+alkaen työs sinä päivänä, koska haastelimme vielä ystävinä. Koska
+tapahtui tämä? Se tapahtui eilen, puolipäivän aurinkoisen säteillessä,
+ja tässä seisoit. Sillon sanasi liekehtivä miekka iski reijän entisen
+vakuutukseni, huolimattomuuteni rintarautaan; iski reijän, josta
+epäilys rupesi tunkemaan sisään, ja nyt, nyt virtaa sen läpitse mun
+poveeni visseys. Mutta kuinka? Niinkuin polttava schirocho-tuuli;
+kammoittavana myrskynä se rynkää sisään, huutain minua lakkaamatta
+nimeltä. Sana Canzio, Canzio ja taasen sana Canzio nyt kuuluu
+kaikkiaalta, kuuluu läheltä, kuuluu mittaamattomien matkojen päästä,
+kaikuu korvissani huumaten kuin Niagaran koski. Mutta mistä tämä ääni,
+tämä loppumaton pauhu? Maasta, jonka synkeätä, jylhää rantaa ja ankaria
+ikivuoria, joita ajan hammas ei syö, mä katselen ja kauhistun, koska
+muistan, ettei löydy siellä toista rantaa. Selvänä seisoo nyt edessäni
+kaikki, ja minä näen, ettei päätös ole tässä. Sillä jos nyt tähän
+vaipuissani kaikki olisi siinä, niin miksi näin paljon telmettä ja
+jyryä tämän kehnon räätin tähden? Miksi tämä kimma ja tuska ilman
+lievitystä, tämä syvyyden ja korkeuden myllerrys yhden raukan madon
+tähden, joka muutaman kerran itseänsä kiertelee ja kuolee? Ei, ei!
+hengemme syvä aavistus on ilmaiseva kaikki ja myrsky, joka nyt riehuu,
+lausuu ijäisyyden tuomion, ja Canzioo huudetaan, niin, Canzioo vaan. Oi
+kammoittava ääni! sinä pöyhistät mun hiukseni kankeaksi kuin mättäällä
+harjasheinä, koska yksin käyskelen tässä ja suorittelen suurta
+kysymystä. Ja että voin nyt tehdä tämän suorituksen, vaihka
+myöhäisenki, siitä kiitän näitä kahta hirmuista päivää; mutta alun toki
+aukasi Claudio. Oi, Claudio! missä vaeltelet nyt ja miksi et riennä
+ystäväsi luokse?--Giovanni! Giovanni! Tule!--Missä olen huomena? Olenko
+jo ehtinyt perehtymään paikassani, vai katselenko kamoten ja hämmästyen
+ympärilleni vielä? Missä olen juuri tähän aikaan? (Giovanni tulee ja
+seisahtaa ovelle perillä)
+
+GIOVANNI. Tässä olen, herra.
+
+CANZIO. Hyvä! Saat mennä taas. (Giovanni lähtee poispäin) Mutta varro
+kuitenkin. Sano: kuinka kauvan olen jo tässä aikaellut?
+
+GIOVANNI. Nyt on meillä tiistai, lauvantaina tulitte.
+
+CANZIO. (Eriks.) Ei siis vielä täysiksi kolme päivää kluostarin-kellon
+kaikunasta tähän äkeään hetkeen asti.
+
+GIOVANNI. Tahdotteko muuta?
+
+CANZIO. Oletko saanut aina ja täydellisesti palkkas tässä huoneessa?
+
+GIOVANNI. Aina ja täyden palkan.
+
+CANZIO. Minulta on kuitenkin sinun saatavana kolmen päivän palkka. Ota
+tämä kukkaro.
+
+GIOVANNI. (Eriks.) Koko hänen kukkaronsa! Mitä merkitsee tämä?
+(Ääneensä) Herra?
+
+CANZIO. Tottele! (Giovanni ottaa vastaan)
+
+GIOVANNI. Kenties kultaa täynnä?
+
+CANZIO. Paljasta kultaa.
+
+GIOVANNI. Mitä teen näin paljolla rahalla?
+
+CANZIO. Viskase virtaan. Mutta säästä toki kaksi tai kolme
+kultakappaletta, pojalle Gregoriolle, joka istuu vankina. Hän tosin
+teki parastansa, täyttääkseen kanssani onnettomuuteni maljaa; mutta
+katselinpa kuinka hän äänetönnä, lakki kourassa ja tukka kiemuroissa
+seurasi Giottin kiivaita askeleita, ja tämä leikkasi sydäntä.
+
+GIOVANNI. Mitä on tapahtunut ja mitä on poika tehnyt?
+
+CANZIO. Sen kuulet pian. Mutta mene, ja koska ehdit, niin tee niinkuin
+käskin.
+
+GIOVANNI. Kernaasti, herra.--Rohkenen vielä kysyä: reisaatteko pois?
+
+CANZIO. Kohta, Giovanni. Lupani on lopussa ja vapauteni tiessään. Vähän
+ikävä asia.
+
+GIOVANNI. Minä näen: te ette jaksa hyvin.
+
+CANZIO. Mistä näet tämän?
+
+GIOVANNI. Miksi hikoilette tässä viileässä salissa?
+
+CANZIO. Tuo minulle raikasta vettä; sillä minua vainoo kiusallinen
+jano. Tuo sieltä vuoren lähteestä, jonka partahalla lasna ollessani
+vietin monen hetken. Lähellä istui sillon Rachel, polvilla ommellus,
+josta katsahti hän millon Välimeren kaukaiseen kiiltoon, millon taasen
+leikitsevään lapseen ruohistossa. Siellä kerran ilosena kellahtelin ja
+nukuin väsyneenä viimein kasvattajani suojaan. Minä muistan sen. Mutta
+tuo vettä sinä.
+
+GIOVANNI. Minä riennän. (Menee)
+
+CANZIO. (Yksin) Olisinko kerran vielä lapsekas ja vartoisin viileätä
+juomaa lapsuuteni lähteestä ennen käymistäni matkalle? Mutta aika on
+liian tärkki, koska aina voimallisemmasti synkeä ääni huutaa nimen
+Canzio. (Kiivaasti) Mitä tahdot, mitä tahdot, sinä äänettömyydessä
+hirmuisesti huutava ääni? Noo, sinä tahdot sanoa, että oikeuteni täällä
+on jo kaikki, että hetki on lyönyt ja avettuna seisoo ijankaikkisuuden
+portti. Olkoon niin. Minä olen tässä.--Mutta sinua, sieluni entinen
+heimo, teitä, Rachel, Claudio ja Mariamne, saanko enään koskaan nähdä,
+nähdä teidän kasvojanne? Anna minulle se toivo, oi anna se toivo!
+vaihka valmistuisikin se vasta myriadein vuosien mentyää, ja minä
+kuolen uljaasti kuin sankari, jos toivoa saan, että he kerran
+hymyilevät mua vastaan.--Vaikene jo, sinä kiukkuinen ääni! Minä tulen,
+minä tulen! Mutta ensin, lukitkaamme ovet. (Käy perille; Giotti tulee)
+Siinä mies, joka saattaa terveisiä Claudiolta. Kuinka jaksaa ystäväni?
+
+GIOTTI. Lepää syvimmässä rauhassa.
+
+CANZIO. Mutta äiti, äiti?
+
+GIOTTI. On ilman yhtään vaaraa.
+
+CANZIO. Sinä myhäilet niin alakuloisesti. Minä ymmärrän kuinka on
+laita, tiedän että kaikki on rynkännyt pahinta kohden. Kurja äiti
+vimmoissansa nosti omalla kädellään elon painon hartijoiltansa pois,
+tai--mikä kaikista pahin--sammui hänenki järkensä valo ja nyt hän
+riehuu hulluutensa houreessa.
+
+GIOTTI. Väärin arvelet.
+
+CANZIO. Mutta jotain on tapahtunut, ja elles sano millinen on tämän
+kunnianmatronan kohtalo nyt, niin pidänpä totena, että Canzio on tehnyt
+hänestä eläimen.
+
+GIOTTI. Kuule sitten: Kuolon mainetta en voinut hillitä enään, vaan
+nuolena juoksi edellämme murheellinen sanoma ja, tietäen kaikki, astui
+onneton äiti meitä vastaan vakavilla askeleilla. Tyyni hän oli, mutta
+veren pisarata ei löytynyt hänen kasvoillansa, ja hänen maksansinisiltä
+huuliltansa ei kuulunut yhtä ainoata sanaa koska hän kedolla syleili
+veristä, kuolletta poikaansa, katsahtaen pilviin. Viimein nousi hän
+kiivaasti ylös, povi tahrattuna Claudion verestä, huusi luokseen
+tytöistänsä kaksi, tarttui yhden oikeaan, toisen vasempaan käsivarteen
+ja, käyden näin heidän keskellänsä, rupesi saattamaan poikaansa. Mutta
+kauvas ei ollut hän käyskellyt, ennenkuin äkisti vaipui hänen päänsä ja
+ulos hän vuodatti suustansa sydämmensä lämpöisen veren. Kerran vielä
+ojensi hän salskean ruumiinsa, muuttui pian kylmäksi kuin jää; ja
+kuolleina kannettiin kotia niin äiti kuin poika. He makavat nyt
+rinnasin, ja suloisen rauhan näet heidän kasvoillansa.
+
+CANZIO. Mitä sanoi eilen ennustava neito? »Rikos kerran tehty vetää
+seuraansa heti muita ja he rientävät yksi toisensa jälessä kuin aallot
+myrskyssä.» Niin hän sanoi, koska minä, pettäen lemmittyni, avasin
+tämän rikosteni retken. Ja, lähtien siitä hetkestä, mitä on nyt
+kokoontunut kiireelleni? Velkoja ilman loppua, velkoja verestä,
+murhasta, myrkkyjuomista, hulluudesta, kylmästä epäilyksestä ja
+lukemattomista murheista. Huomaa: eikö ole mitta täys. Huomaa: paitsi
+melkein perisynnin pilkkua, olin eilen vielä viaton kuin impi, tänään
+mato sydämmessä verimeressä uiskentelen aina sieraimia myöten ja pääni
+päälle puhaltaa tuimana tuulena taivaan viha. Siinä, veljeni!
+
+GIOTTI. Mutta miksi oljentelet murehtien yksin tässä? Ajan kangasta ei
+lievitetä takasin; niinmuodoin katso taasen miehukkaasti tulevaan, ja
+unohtukoon pois mikä pahoin kudottiin.
+
+CANZIO. Mutta siitä kutomastapa meille vaatteet, joilla tulevaisuudessa
+käymme. Tässä olen yksin seisnyt ja katsahdellut menneeseen,
+katsahdellut tulevaan, mietiskellyt tulevan pituutta; ja olkoon se
+tulleeksi. Mutta sano, eikö lähesty vihdoin aika, jona kolme sieluni
+ijankaikkisesti lemmittyä, jotka murhasin ja joita rakastan vielä
+helvetin tulessa, eikö, kysyn minä, koita aika, jona he unohtavat
+tehdyn työn ja muistelevat minua lempien vaan? Minä rakastan heitä;
+voimallisempa kiirastulen hellettä on lempeni heitä kohtaan, ja
+sentähden ei sammu etäisellä reunalla tähti. Mutta aikaa on siinä
+menevä ennenkuin nämät partin-pilkut ovat pestyt pois, siinä on menevä
+aikaa. Mutta olkoon menneeksi! Sen otan vastaan, tahdon huohottaen
+reutoa, kyisillä vainioilla kiiriskellä, tahdon janossa ja ilman
+levähdystä juosta halki tomun ja pöllyn kohden taivaan rantaa kuin
+villi ennen, mutta juosta väsymättä kunnes olen päässä. Mutta voisko
+aatos, voisko vallaton haaves käsittää pituutta tämän armageddonin
+tien. Giotti, minä tahdon tarinan kertoa.
+
+GIOTTI. Rauhoitu, mun ystäväni.
+
+CANZIO. Minä tahdon sinulle tarinan kertoa ja sanon, että suostun
+kauppaan, jos kaikki vaan on hyvin koska kaikki on tapahtunut mitä
+tarinassa kerrotaan. Ja niin on, niin on, niin on! Mutta elles tahdo
+sitä kuulla, niin olenpa vait ja kerron sen hiljaisuudessa sielulleni.
+
+GIOTTI. Enhän tiedä mitä tarinaa tarkoitat.
+
+CANZIO. On ympärilläni Saharan santameri, mutta katso, koska ei häntä
+viimein enään ole, koska katonut on santa, sillon on tullut sovinnon
+päivä. Mutta kuinka saatetaan tämä sannan paljous pois? Aljetaan. On
+ympärilläni Saharan meri ja samumtuuli puhaltaa, liehtoo myrkyllinen
+schirocco, mutta etäällä koillisessa, josta päivä nousee, lainehtii
+vapauden meri. Santa sihisten pyörii, ja joka sannan jyvä merkitsee
+yhtä vuotta. Mutta koska vuosi on mennyt ja aurinko pohjoisessa
+kuumottaa, lentää merestä ylös pieni pääskönen, lähestyy miestä,
+ilosesti viserrellen, ja poimasee nokkaansa yhden sannanjyvän, jolla
+hän jälleen lentää kauvas pois ja upottaa sen mereen. Taasen liehtoo
+tuskallinen tuuli, ympärilläni kiertoilee polttava santa, ja pitkät
+ovat vaivojen päivät. Mutta koska vuosi on mennyt, takasin sama
+pääskönen tulee, nousee merestä ilosesti viserrellen, poimasee
+nokkaansa jyvän, kantaa sen kauvas pois, sen upottaa mereen. Niin aina
+eteenpäin: kuuma tuuli riehuu, santa pyörii, vuosi menee ja pieni,
+ilonen lintu ei väsy, vaan tulee taas ja kantaa rakeen lainehtivaan
+mereen. Niin vähenee vuosi ja jyvä, kunnes avara aavikko on
+tyhjennetty, mutta merestä kohoo ankara santatunturi korkeuteen ylös,
+ehtii taivasten rajan; se nousee kun ihana Taborin vuori, muodostaen
+naisen rintaa, ja antaa viimein janoovalle sielulleni suloista
+virvoitusta. Ja sillon alkaa uusi aika.--Mutta mitä sanot?
+
+GIOTTI. Onpa siinä pituutta. Eeh!
+
+CANZIO. Se riittää.
+
+GIOTTI. Sama kun ei koskaan.
+
+CANZIO. Ainahan parempa kuin ilman, parempa kuin ilman, mun ystäväni!
+Ja muista, liiallisuus on tarinan luontoa, ja tämä kuvailkoon kauhua
+sen miehen mielessä, joka surmasi kolme armahinta lempeä. Mikä teos!--
+Mutta mitä lausui vielä ennustava tyttö? »Vaihka rikostemme paljous
+olis monilukuisempa meren santaa, niin rikkaampa on toki armon pöytä.
+Kaikki viimein hyvin taas.» Niin hän lausui. Ja mitä oppia virtasi
+ennen, ennen hänen huuliltansa pienen Canzion korviin? Korkeata,
+ihmeellistä oppia; nyt huomaan sen. »Rakasta sun vihamiestäs.» Se on
+oppi! Ken aatteli tämän aatoksen? Ihmisenko aivo? Mahdotonta! Se
+syntyisin on lemmen maasta. »Rakasta sun vihamiestäs.» Eriskummallinen
+aate ja kuitenkin ihana, mittaamattoman suuri. Se aate syleilee
+kaikkisuuden, se iskee auki taivallisen lemmen sinkilätien, tekee
+tehdyn tekemättömäksi ja syntiemme santavuoren harjanteelle luo se
+uudet Edenin niitut. Ihanata, Giotti!
+
+GIOTTI. Canzio, Canzio! pane jo siteisiin sun hurja haavees. Oi. jos
+näkisit nyt muotos! Kuumeen punerrusta niin vimmattua, tulista ja
+läpihohtavaa kuin poskillasi nyt sinä kammastuisit. Rauhoitu! Heitä
+hyödytön murhe ja käykäämme ylös hengittämään vuorten ilmaa. Tule,
+ystäväni!
+
+CANZIO. Pois tieltä! Anna syntieni sannan, kuin Saharan humisevat
+hietapylväät, myrskyä mua vastaan, minä kiiritän ne rinnoiltani alas ja
+katsahdan aina ylemmäs, ylemmäs, aina korkeuden kirkkaalle vuorelle!
+Siellä he jo seisovat, siellä Rachel, Mariamne ja Claudio valkeissa,
+kimmeltävissä vaatteissa ja helluntai-lehdistä seppelit päissä
+hymyilevät mua vastaan ja viittavat mua luoksensa armiaasti. Minä
+tulen, tulen kerran, väkivalloin! (Hän horjuu, Giotti tarttuu häneen)
+
+GIOTTI. Nyt hiljaa, mies!
+
+CANZIO. Kuinka on?
+
+GIOTTI. Mies horjuu, aatoksensa kaataa hänen.--Tahdotko käydä lepoon?--
+Vasta minua.--Canzio!
+
+CANZIO. Giotti, käsiäni polttaa Claudion veri.
+
+GIOTTI. Unohda se, ole kuvitelmasi hirmuvaltijas, pakoita aatoksesi
+omasta povestasi ulos. Missä on Angelo, missä Varro ja missä toiset
+tämän huoneen asujamet?
+
+CANZIO. Tästä monen seinän takana. Siellä koettavat he huvitella
+sydämmiänsä niillä viimeisillä elämän tähteillä, jotka ruma Canzio
+jätti heille jälelle.
+
+GIOTTI. Nyt käyn heidän luoksensa ja teen parhaaksesi mitä voin.
+
+CANZIO. (Eriks.) Niin poistut tästä hetkeksi; ja ainoastaan hetken
+yksinäisyyttä tarvitsen vielä.
+
+GIOTTI. Sallitko?
+
+CANZIO. Tee niin, ja minä kiitän sinua. Mutta älä toki hätäile, vaan
+ole hieman ministeriä ja sepittele heidän mieliänsä, alkaen
+matkanpäästä.
+
+GIOTTI. Minä tahdon koettaa.--Olethan taasen jykevä mies?
+
+CANZIO. Terästetty päästä kantapäähän asti.--Mene ja onnistu!
+
+GIOTTI. Käynpä juoneen. (Menee oikealle)
+
+CANZIO. (Yksin) Sinäkö ministeriksi, mies, jolla tuskin on yhtä kieltä,
+uskoo lausutun sanan ja rynkää esiin kuin tykkiluori? Jää hyvästi, mun
+veljeni! Minä olen nähnyt sinun. Lyhyksi tuntuu aina aika ensimäisen ja
+viimeisen kerran välillä. Nyt, nähtyäni sinun viimeisen kerran,
+muistelen sinua kuin haamua menneestä ilta-unesta, ja samoinpa sinäkin
+muistelet kohta Canzioo. (Lukitsee oven oikealla) Ja nyt olkoon lähtö
+elämän palosta pois. Miksi istuisin täällä käärittynä tervatappuroisin,
+palavana syntisäkkinä, varoittaen muita ja varoittaen turhaan? Pois!
+(Lukitsee oven perillä. Marcia tulee vasemmalta, Canzio, kääntyessään
+periltä vasemmalle ja nähtyään Marcian, astuu muutaman askelen
+takaperin) Haa!
+
+MARCIA. Canzio! siis näen sun kasvosi viimein taas. (Eriks.) Mutta
+miksi välttyy hän ja tuijottelee noin? (Ääneensä) Canzio!
+
+CANZIO. Älä astu mua likemmäs, Medusa, joka saatat olentoni melkein
+kivettymään! Oi! miksi näin sinun kerran!
+
+MARCIA. (Eriks.) Mitä merkitsee tämä? Minua aavistaa, että kaikki on
+tullut ilmi. Sitten pääskööt irti häijyt henget. (Ääneensä) Herra!
+
+CANZIO. Vaimo!
+
+MARCIA. Teidän palvelijanne; mitä tahdotte?
+
+CANZIO. Ettäs viskaat päältäsi pois tuon kauniin naamarin ja näytät
+minulle perkeleen-haamus.
+
+MARCIA. Miksi sanotte niin?
+
+CANZIO. Taivas! onko mahdollista, että näin korea käsi taisi vuodattaa
+isäni veren?
+
+MARCIA. (Eriks.) Siis mennyt! Ja nyt: jää hyvästi kaikki toivoni
+uneksuma herraus!
+
+CANZIO. Onko mahdollista? Mutta tässä onkin saatana itsensä pukenut
+valkeuden enkelin muotoon. Totisesti!--Mitkä kiharat, lainehtien noilla
+hartioilla!--Mutta jos oikein tarkasti katsot, niin ovat ne kiukkuisia
+kyykärmeitä kuin ennen hirmuvaakunassa Perseuksen kilvessä.
+
+MARCIA. (Viskasee tukkaansa) Kauhistu sitten.
+
+CANZIO. Ja viskelet niitä noin ylpeästi vielä.
+
+MARCIA. Niistä kiharista maksais moni kuninkatar miljuunia, niitä
+kiharia olit sinä itse vielä eilen valmis suutelemaan, painelemaan
+vasten ohaustas, joka poltti paljaasta rakkauden kimmasta.
+
+CANZIO. Niin taisi helvetti vääntää miehen aivon.
+
+MARCIA. (Eriks.) Mutta miksi seison tässä kauvemmin? Marcia, sua uhkaa
+vankeus; koeta pyrkiä Metsolan vapauteen taas. (Käy vasemmalle)
+
+CANZIO. Seis, vaimo, seis! (Vetää miekkansa) Muuton miekkani sun
+lävistää paikalla. Seiso koreasti, tyttösein!
+
+MARCIA. (Kääntyy ympäri ja käy korskeasti kohden Canzioo) Mitä tahdot?
+Mielitkö peloittaa amazonia kuolemalla? Turha vaiva.
+
+CANZIO. Pysäy minusta matkanpäähän; sun olennossas mua polttaa murhatun
+isäni veri.
+
+MARCIA. Niin, minä murhasin isäs, laskin hänen verensä ahneeseen
+multaan alas, josta huutakoon se kostoa aina taivaaseen asti. Sen tein,
+mutta tee nyt sinä kostosi teos. Se tee, se tee, se tee, sinä surmatun
+isän onneton, ainoa poika! Lähetä kohden naisen povea miekkasi leimaus!
+
+CANZIO. Mikä halpa työ tässä eloni hämäränaikana! Mitä hyödyttäisi
+tämä? Voisko kuolos nostaa aurinkoni laskustansa ylös ja kulettaa sitä
+takasin aamua kohden? Taitaisiko verestäsi syntyä se Pegasus, jolla
+ratsastaisin tästä unohduksen kaukaiseen saareen? Elä, sinä viheliäinen
+ja pakene linnastani tietämättömyyteen kaiken mailman, nähtyäsi Canzion
+kuoleman.
+
+MARCIA. Unohdetaan kaikki, unohdetaan entiset ystävämme, nimemme ja
+synnyinmaamme ja paetaan yhdessä Seuralan saaristoon, kaunokaisen
+Othaheitin luotoon. Siellä, niin kuin sanotaan, sen lemmentuoksuvassa
+ilmassa on kaikki unohtuva pois kuin Lethen virrassa autuitten entiset
+muistot murheen maasta. Siellä keskisuven kukkasniituilla karkellaan ja
+niittujen liepeillä leikittelee hopeahelmeilevä laine.
+
+CANZIO. Kavahda, sä hävytön, tekemästä pilkkaa vimmatusta miehestä,
+kavahda!
+
+MARCIA. Pilkkaa? Niinkohan?
+
+CANZIO. Tahi luulisitko, sireni, että seuraisin sinua kauvemmas?
+
+MARCIA. Ja eilen vannoit mua seurata vaihka aina Hadekselle alas.
+
+CANZIO. Siis kovin huikenteleva mies; sentähden ei sinua, vaan itseänsä
+kohtaan kääntää hän miekkansa nyt. Mutta sinä, muista, että vimman mies
+on kujeen mies, ja jos mielit säästää henkeäsi vielä, niin älä poistu
+tästä ennenkuin näet mun kaatuvan. Näin tahdon kostaa isäni kuoleman,
+jota katselit riemuten; nyt katsele myös hänen poikansa kuolemaa, joka
+ehkä kumoo sinulta yhden ja toisen toivon linnan. (Marcia on asettanut
+itsensä vasemmalle, josta hän, käsi ohauksella ja nojaten itseänsä
+vasten eräätä pilaria, katselee yli olkansa Canzioo) Niin, tyttö, seiso
+siinä ja katsele kuolon askaretta, jota kerran itsekin olet tehnyt,
+harjoitellen sen kuritun miehen ammattia. Katsele niin; ja hyvin
+sinulle, ettäs noin vakaasti, juhlaisesti kiharies ääriltä katsahtelet
+tänne! Mutta olkoon lausuttu jo kylliksi.--Toki; yksi rukous vielä.
+Korkeuden hallitsija, saata, ettei kauvemmin jalo Rachel käyskele
+hulluutensa yössä, säikytellen sieluansa, vaan lahjoita hänelle takasin
+hänen järkensä ihanainen loimo. Mutta rukoilisinko mahdotonta?
+Pelastakoon hänen sitten tästä kummituksen elämästä kuolema hiljainen
+ja painukoon pian hänen silmänsä autuaaseen uneen.--Mariamme, koska
+olen jättänyt auringon valon ja käyskelen öisessä maassa, jossa idän
+reunaa ei löydy, ole jo sillon kiroomatta onnetonta miestä. Ole häntä
+kiroomatta ja saavuttakoon henkesi jo täällä taivaallisen hekuman,
+levätessäs taivaallisen ylkäs jalkoin juurella.--Noo, veli Claudio,
+katsahda joskus uuden valtakuntas pyhien vuorien kukkuloilta alas
+pimeyden syvyyteen, jossa Canzio raskaan velkataakkansa alla mykkänä
+hikoilee, ja rangaistuksen vihan-liekit häntä pieksee. Oi! katso joskus
+hänen päällensä; sillä hän toivoo, vaihka onkin tämä toivo etäinen kuin
+Uranuksen haamea valo.--Sitä kohden riennän. (Pistää itseänsä miekalla
+ja kaatuu kuolleena. Marcia käy hänen luoksensa ja katselee häntä
+hetken äänetönnä)
+
+MARCIA. Hän on kuollut, tuossa hän makaa kuin sydämmeen-amputtu hirvi.
+Pakene, Marcia, pakene! (Menee vasemmalle.--Giotti kolkuttaa oikealle
+ovelle, Pisano ovelle perillä)
+
+GIOTTI. (Ulkopuolella) Avaa, Canzio, avaa!
+
+PISANO. (Ulkopuolella) Avatkaat!
+
+GIOTTI. Canzio!
+
+PISANO. Avatkaat.
+
+GIOTTI. Lepäätkö?--Mies, elles avaa, niin yksi ainoa potkaus ja ovesi
+on murskana. Sinä tiedät, että tässä on jalka kuin elofantin sorkka.
+Canzio!
+
+VARRO. (Ulkopuolella) Ovi auki, Giotti! Pian! (Giotti potkasee oven
+auki ja tulee sisään, niin myös Varro ja Angelo)
+
+GIOTTI. Siinä on miehemme!
+
+VARRO. Ah!
+
+GIOTTI. Naiset, olkaat tulematta tänne!
+
+VARRO. Oi Mariamne, poistu kauvas täältä, kauvas, kauvas! Mariamne,
+kuule minua!
+
+MARIAMNE. Sallikaat minun tulla. (Tulee sisään)
+
+VARRO. Katso sitten. Tuossa hän makaa. Ooh!
+
+MARIAMNE. Valistu hänen päällensä, taivaan armo.
+
+ANGELO. Olisivatko jo elon kaikki henget hänestä paenneet?
+
+GIOTTI. Ei hengen kitkahdusta löydy enään pojassa. (Muutamia
+naispalvelijoita tulee)
+
+1:N PALVELIJA. Oi laupias Jumala!
+
+2:N PALVELIJA. Pyhä Maria, mikä hirveä näky!
+
+3:S PALVELIJA. Voi nuorta, raukkaa herraamme! (Pisano kolkuttaa taas)
+
+GIOTTI. Ken siellä?
+
+PISANO. Lain nimessä, avatkaat!
+
+VARRO. Herra Pisano. Avatkaat hänelle. (Ovi avetaan, Pisano ja kaksi
+poliisimiestä tulee)
+
+PISANO. Mikä kauhistuksen näytelmä!
+
+VARRO. (Istuu voimatonna divanille) Kauhistusta, kauhistusta ilman
+mittaa ja määrää, herra Pisano. Siinä makaa Canzio oman kätensä
+surmaamana.
+
+PISANO. Sinä onneton!
+
+VARRO. Onneton hän ja moni muu. Minä, minä olen viheliäinen raunio.
+
+PISANO. Missä on nainen, joka itsensä kutsuu Marciaksi?
+
+1:N PALVELIJA. Ihan vasta kiirehti hän linnan portista ulos.
+
+2:N PALVELIJA. Ja hänen käyntinsä oli hurjan tuima.
+
+PISANO. Miehet, rientäkäät hänen jälessään kuin vainukoirat ja
+saattakaat hän linnaan takasin. (Miehet menee) Luulenpa, että juuri hän
+on vetänyt tuhon ukkospilvet tämän huoneen taivahalle. Kamalalta kuuluu
+hänestä Gregorion lauseet, pojan, joka vapaehtoisesti takoi itsensä
+kahleisiin ja haastelee murhasta, johon olisi häntä yllyttänyt tämä
+vaimo. Mutta nytpä otan sinun kouriin ja tahdon tutkistella sinua aina
+ytimiin ja munaskuihin asti, tahdon tarkan tiedon mistä ja mikä lintu
+sinä olet.
+
+GIOTTI. (Eriks.) Ja sen tiedon saat. Hän tulkoon. (Rachel on ullut
+oikealta sisään toisten huomaamatta)
+
+RACHEL. Makaa taasen toinen mies.
+
+MARIAMNE. Voi! oletko jo sinäkin ehtinyt näkemään hirmuista kuvausta?
+
+VARRO. Johdattakaat häntä kammioonsa.
+
+MARIAMNE. (Ryhtyy Racheliin) Rachel!
+
+RACHEL. (Tuiskasten itsensä kiukkuisesti Mariamnesta irti) Pois,
+kiusanhenki, joka lakkaamatta sydäntäni rääkkäät! Mitä tahdot
+Rachelista! Pois! Mene Hiien tyttären haltuun!
+
+MARIAMNE. Vait, tyttö!
+
+RACHEL. Miehelle yksi tyyny!
+
+VARRO. Olkoon lapsi rauhassa. Yhtäkaikki; enpä usko hänen käsittävän
+asiaa. Seisköön rauhassa lapsi parka.
+
+RACHEL. Miehelle tyyny!
+
+MARIAMNE. Ole huoletta; hänelle raketaan kohta toinen sija.
+
+RACHEL. Tyyny tänne! sanon minä.
+
+VARRO. Tehkäät hänen lapsekas tahtonsa. (Yksi palvelijoista menee)
+
+RACHEL. Mutta miksi virtaa veri? Lounaisessa iltaruskon alla seisoo
+mailmanenkeli, kädessä hehkuva astia, ammentaa mailmalle verta! Hän
+kallistaa maljansa lännestä mereen ja taasen hän sen kallistaa merestä
+länteen; läikkyy sinistynyt veri, ihmisten sydämmet kammastuu, otsat
+polttaa! (Tyyny on tuotu ja asetettu Canzion pään alle) Nyt makaa hän
+hyvin. (Marcia tuodaan periltä)
+
+PISANO. (Eriks.) Korea likka! Onpa niinkin.
+
+MARCIA. Mitä tahdotte, herra?
+
+PISANO. Virkani vaatii minua käymään tässä pieneen tutkintoon.--Vaimo,
+suokaat anteeksi että kysyn: mikä on nimenne?
+
+MARCIA. Marcia.
+
+PISANO. Mistä on tienne teitä kantanut tähän?
+
+MARCIA. Carthagon raunioilta.
+
+GIOTTI. Kaksi valetta kohta.
+
+ANGELO. Herra Giotti, kuulkaat minua.
+
+GIOTTI. Sitten, herra.--Hän valehtelee. Calabrian vuorilta hän tulee ja
+nimensä on Flaminia; siinä se naaraspartti, ryöväri Vincenzion verinen
+kumppani. (Kova hämmästys joukossa)
+
+VARRO. Flaminia! Veljeni murhaaja!
+
+GIOTTI. Sama juuri. Claudio, jonka silmä oli yhtä tarkka kuin hänen
+sanansa tosi ja luotettava, tunsi kohta tämän epelin ja hän itse kohta
+samoin Claudion, miehen, joka nyt lepää Abrahammin helmassa.
+Valehtelenko vaimo? Kuinka hyväänsä; hän vannokoon sanani valheeksi,
+mutta istua saa hän lujassa tornissa, kunnes asia on selvä kuin päivä.
+
+PISANO. Vaimo, mitä sanot itse?--Et hiisku sanaakaan, vaan katsot
+punehtuen päällemme, punehtuen, mutta ylpeästi kuin piru. Kaikki
+viittaa kohden ryövärnaista.
+
+VARRO. (Eriks.) Mikä helvetillinen kosto kohtalolta! Canzioni, sinä
+armottomasti hylkäsit uskollisen lemmittysi tämän riikinkanan tähden,
+ja se rikos oli suuri; mutta onko rikos koskaan ennen itseänsä
+rangaisnut näin ankarasti? Mariamnen hylkäsit ja sait oman isäsi
+murhamiehen. Mikä ääretön kosto, mikä häväistyksen tahto kaiken sukumme
+ikivanhalle kunnialle! Rachel, älä millonkaan enään katsahda järjen
+muistavalla silmällä tähän mailmaan, vaan kuole, kuole; ja sammukoon
+myös tämän raunion, tämän kurjan aherruksen viimeinen hohde tässä.
+
+PISANO. Vaimo, onko kieles jäätynyt?
+
+MARCIA. Tuli ei taida jäätyä, ja polttavasta tulesta on Flaminian
+kieli. Niin, katsahtakaat tänne, tässä seisoo kuuluisan Albericon
+kuuluisa Marcia ja vielä kuuluisamman ruhtinaan Vincenzion kuuluisampa
+Flaminia; tässä villi sankarnainen. Ja vielä äsken olin Canzion
+lemmitty, mutta mies, hän pelkäsi morsianta vuorilta, väristys tunkesi
+läpi hänen ruumiinsa, koska hän syleili komeata morsianta Ciafemistä,
+synkeän luolan yöstä, josta läksin, läksin kuolon yöhön. Se tulkoon!
+
+RACHEL. Vaimo, missä olen nähnyt teidän kuvanne?
+
+MARCIA. Sinä saatana, joka sylistäni temmasit onneni pois! (Ottaa
+lattialta Canzion miekan ja lävistää Rachelin, joka kaatuu veljensä
+viereen) Kuole, sinä viheliäinen! (Huutoa ja hälinää joukossa;
+poliisimiehet hallitsevat Marciaa)
+
+PISANO. Hirmuinen vaimo!
+
+1:N PALVELIJA. Oi hirmuisuus, oi kauhistus!
+
+2:N PALVELIJA. Hävityksen kauhistus!
+
+PISANO. Iskekäät häneen kyntenne.
+
+GIOTTI. Että seisoo hän kuin sepän kruuvipenkissä. Haa! olisiko häpeä,
+jos halkasisin hänen ryöväripäänsä?
+
+MARCIA. Kunnia, kunnia suuri sinulle, sinä raaka ritari.
+
+GIOTTI. Mene perkeleen haltuun!
+
+PISANO. Pidätä, mies. Hän olkoon pyövelin saalis ja lähestyköön kerran
+vähän vavisten kuolemansa uskottavaa pöytää.
+
+MARCIA. Vapise sinä.--Hoo, eipä vavisten, vaan laulain uhkean
+ryövärilaulun astuu mestauslavallensa Marcia ja sylkee vielä
+pyöveliänsä vasten partaa.
+
+PISANO. No no, saammepa nähdä.
+
+MARCIA. Jos toista näet ja kuulet, niin mahdat tulla Roman keisariksi,
+niin halpa mies kuin olet.
+
+PISANO. Hiljaa vaan, mun lapseni, hiljaa ja kiltisti.
+
+VARRO. (Istuen yhä divanilla) Mitkä päivät! Iske miekallasi tänne myös
+ja sano, ettäs surmasit kaiken tämän huoneen kuin ennen Egyptin
+murhanenkeli. Iske tänne, iske tänne myös!
+
+MARCIA. Elä sinä ja valita!
+
+PISANO. Saattakaat hän pois ja vahvaan talteen teleen ja kalterien
+taakse, ja muistakaat, että vartijoitsette häntä tarkasti. (Marcia
+viedään pois.--Rachel on nousnut istumaan; hänen ympärillään ovat
+Mariamne ja palvelijat)
+
+MARIAMNE. Rachel, kuinka on laitas?
+
+1:N PALVELIJA. Hänen silmänsä kirkastuu ja saavat ymmärryksen katseen
+taas.
+
+MARIAMNE. Rachel?
+
+RACHEL. Mariamne, minä herään kuolemaan; niin, kohta, kohta kuolen.
+Mieletönnä olen käyskellyt kuin unissa, mutta voinpa nyt eroittaa
+kamalat unelmat kamalasta todellisuudesta; ja käsitän mitä on
+tapahtunut.--Tässä makaa Canzio. Kaiketi hän kaatui oman kätensä
+kautta?
+
+MARIAMNE. Niin hän kaatui.
+
+RACHEL. Mutta hurja vaimo kaatoi minun Canzion verisellä miekalla, ja
+kohta nukun elon tuskasta pois. (Giovanni tulee pikari kädessä)
+
+GIOVANNI. Ystävät! mitä näkee onneton silmäni? Voi!
+
+GIOTTI. Ole lisäämättä hyödytöntä valitusta ja katsele mykkänä mitäs
+näet.
+
+GIOVANNI. Mitkä veriset uhrit!
+
+GIOTTI. Mitä tahdot tässä pikarillas?
+
+GIOVANNI. Totellen herrani käskyä, tuon hänelle vettä lähteestä
+vuorelta.
+
+RACHEL. Mua miellyttää vielä nauttia sen lähteen heleätä vettä, jonka
+reunalla ennen monet kerrat leikitsin Canzion kanssa. Antakaat tänne!
+(Mariamne antaa hänelle pikarin) Hyvästi, ihanien muistojen lähde!
+Kirkkaana ja viatonna kuin lainees tässä pikarissa kiirehtiköön sieluni
+elämän lähtehelle korkuudessa! (Juo ja antaa pikarin pois) Sua kiitän,
+Giovanni, tämän juoman edestä ja kaiken uskollisen palvellukses.
+(Vaivuttaa päänsä Mariamnen helmaan) Sua kiitän, Mariamne, kaiken
+lempesi edestä. Miksi unohti Canzio sun rikkaan sydämmes? Mutta ah! ei
+tiennyt, kurja, mitä teki hän sillon. Suo hänelle anteeksi ja sulje
+hänen sielunsa rukouksiesi loimoon pyhän ristin juurella. Se tee, sinä
+mun kaunoiseni, suvenihanaiseni, Mariamne!
+
+MARIAMNE. Ei menköön päivää, jona unohtaisin tämän tehtävän.
+
+RACHEL. Ole kiitetty, ole kiitetty! Kallista nyt pääni alas hänen
+kiharaisen päänsä viereen. (Mariamne asettaa hänen päänsä tyynylle)
+Canzio, kaikki oli unta vaan, ja taasen viihdyttelee äiti viatonta
+lastansa ja nukkuu itse viihdyttäjä lapsensa viereen. (Kuolee.--Yksi
+polisimiehistä tulee)
+
+POLIISIMIES. Armollinen herra!
+
+PISANO. Hän on siis pääsnyt kouristanne! Sinä onneton!
+
+POLIISIMIES. Kuulkaat, herra! Hän oli hirmuinen, ja tämä vuorinen seutu
+kävi pahanhengen liittoveljeksi. Niinkuin tiettään, on tässä lähellä
+pyörryttävän korkea vuoren-jyrkkä, ja ei kaukana pudotuksen reunasta
+kulkee tie, jota käyskelimme vangimme kanssa. Tultuamme tämän jyrkän
+kohdalle, temmasi itsensä vaimo, väkevä ja norja niinkuin jalopeura,
+käsistämme irti, kirmasi lentävällä vauhdilla kohden peloittavaa
+kaadetta ja katosi vilauksessa silmistämme. Hänen jälessään riensin,
+matelin vuoren viimeiselle äärelle ja, syleillen erään myrtin rankaa,
+katsahtelin viimavaan syvyyteen. Siellä näin nyt harmaitten kivien
+seassa erään kaavattoman olennon, näin veristä vaatetta ja runnottua
+ihmisenjäsentä. Tämä oli jäännös tästä naisesta.
+
+PISANO. Tahdonpa koettaa, ettäs pääset kilakasta pienellä sakolla.--
+Kuinka on tytön laita?
+
+1:N PALVELIJA. Hän on kuollut ja kylmenee.
+
+MARIAMNE. (Polvillaan Canzion ja Rachelin päänalusen takana) Karitsan
+häitä hän jo viettää, laulain voitonvirttä palmuin liehunassa. Korkea
+juhlasali, seiso viimein avettuna Mariamnelle myös! Se olkoon
+rukoukseni täällä. Kaikki tahdon uhrata ja unohtaa, kuin vaan kerran
+häävaatteissa sua lähenen, ihana sali, ja ovenvartija hymyten mua
+viittaa sisään. Tule, luostarin rauhankammio, jossa rukoillen kudon
+helskyttelen juhlavaatteikseni kangasta pyhää! Canzio, sun edestäsi
+tahdon rukoilla myös. Huojentukoon yhä hartioiltas pahtehinen paino,
+kunnes sielusi vihdoin astuu vapauteen taas!--Rukoilla tahdon, rukoilla
+lakkaamatta! (Painaa päänsä tyynylle)
+
+(1868)
+
+
+
+
+
+
+SELMAN JUONET
+
+Näytelmä 2:ssa näytöksessä
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+HERMAN, vanha kartanonomistaja.
+SELMA, hänen tyttärensä.
+KONRAD, hänen poikansa.
+KILIAN, Selman sulhanen.
+THEKLA, Konradin morsian.
+FOKAS, saita koroillaan-eläjä.
+TAAVETTI, hänen palvelijansa.
+LÄÄKÄRI.
+
+Tapahtumapaikka: terveysvesilähteellä metsäisessä seudussa lähellä
+pientä kaupunkia.
+
+
+
+
+Ensimmäinen Näytös
+
+
+Metsänen seutu, ympäröitsemä sammaltuneitten kuusten. Perillä lähde,
+jonka kivinen arkku vähän kohoo ylös maasta.--Lääkäri ja Fokas tulevat
+oikealta.
+
+
+LÄÄKÄRI. Minä en ymmärrä, herra. Veri virtaa suonissanne vallan
+sointuen. Fokas. Pahat unet, pahat unet minua rasittavat. Lääkäri. Ne
+poistakoon voimallinen tahto.
+
+FOKAS. Mahdotonta! Ne peuhaavat makaavan aivossa ilman hilttiä, ne
+kirotut unet. Mutta kuitenkin, eihän täällä pahaa ilman hieman
+hyvääkin. Katsokaat, nämät uneni paljastavat eteeni tulevaisuuden
+muodon, ja minä voisin profeteerata, jos kallistuisi luontoni
+sitäkohden. Mutta kirjoitanpa ne paperille, ja varmaan olen jo tullut
+näkemään, ettei yksikän niistä ole tullut ilman merkitystä.
+
+LÄÄKÄRI. (Erikseen) Taikapäinen mies.
+
+FOKAS. Moisen unen näin menneenäkin yönä, vaihka näinkin sen
+morsianpiiastani. Niin, näinpä arveltavan unen. Mutta siitä huolimatta,
+nyt tahdon likan vaimokseni, vaihka tulisi minun tunketa läpi vuoren.
+Ja syytä on minulla rientoon. Minä ilmasen teille yhden asian, koska
+olemme niinkuin ystäviä. Tässä kiertelee ympärillämme eräs veitikka,
+jokin noitanaamanen, turhanpäivänen maajunkkari, mukamakin
+»luonnontutkija», niinkuin hän tahtoisi näyttää. Suuri kanalja!
+
+LÄÄKÄRI. Kuka on tämä? jos saan luvan kysyä.
+
+FOKAS. Hä tuo herra Kilian.
+
+LÄÄKÄRI. Pelkäätte siis että lemmittynne sydän väikkyy hänen kauttansa
+vaarassa?
+
+FOKAS. Minä luulen että hän osaa noitua, se mies. Mutta konsti vasten
+konstia, ja annanpa hänelle kyynerän pitkän nenän, liionkin jos suotte
+minulle hieman teidän vikkelyydestänne, te, herrani.
+
+LÄÄKÄRI. Mikä on tuumanne?
+
+FOKAS. Pinnistää ulos isän naamasta ankara lupaus ja kohta sitten
+naida. Mutta voittaakseni tämän, käynpä nyt ukkoani kohtaan pieneen,
+viattomaan juoneen, ja teidän avullanne luulen sen onnistuvan. Herra,
+koska joudumme tästälähin hänen pariinsa taas, niin tehkäät pieni
+temppu. Tunnustakaat valtasuontani ja lausukaat joteskin pöllistyen:
+mitä, herra Fokas, minä kummastun, sillä teidän sydämmessänne on tuho
+tekeillä. Halkeehan se pian kuin tulinen pummi ellette viipymättä anna
+itseänne aviosäädyn kohtuun.--Jaa jaa, te myhäilette, mutta minulla on
+täydet käsissä. Minä murhaan tuon luikkarin luonnontutkijan. Mitä
+sanotte?
+
+LÄÄKÄRI. Tahdon koettaa parastani saattaakseni teitä kohden maalianne.
+
+FOKAS. Päätetty siis. Ja minä toivon tämän saattavan äijän suusta
+lopullisen lupauksen, jonka antamisessa hän, kummallista kyllä, on jo
+siekaillut kauvan, kiusaten sydäntäni. Mutta sen annettuansa kerran,
+hän seisoo siinä kuin paasi. Minä tunnen hänen. Ja tuolta lähestyy hän.
+Poistunpa nyt hetkeksi, mutta palaan pian taasen, tervehtien teitä
+molempia. Sillä hän ei saakoon syytä ouneksimaan meitä liittolaisiks.
+
+LÄÄKÄRI. Minä ymmärrän.
+
+FOKAS. Sitämukaan myös asettukoon puheemme ja lauseemme. Malttakaat
+tämä.
+
+LÄÄKÄRI. Rauhassa! Luulenpa siinä taitavani sommailla.
+
+FOKAS. Sommailla, sommailla! Minä menen nyt, mutta tulen kohta taas.--
+Mitä, mitä koneita ja kappaleita nämät teidän kourassanne?
+
+LÄÄKÄRI. Mielinpä tutkistella tämän lähteen kemiallista luontoa.
+
+FOKAS. Niin niin, tutkistelkaat ja jutelkaat ukko vallan oivalliseen
+humööriin. Minä menen nyt, mut tulen kohta taas. (Menee oikealle)
+
+LÄÄKÄRI. (Yksin) Mene sinä niin kauvas kuin kestää! Onpa sinussa
+vekamaa, luulen minä. Mutta olkoon toki tehty mitä lupasin. Sinä olet
+rikas. (Laskee koneensa lähteesen.--Herman tulee vasemmalta) Jumalan
+rauha!
+
+HERMAN. Huomenta mun herrani! Mitä kokeita ilmestyyvi teille?
+
+LÄÄKÄRI. (Katsottuaan koneisinsa) Ihmeellinen lähde! Mikä verraton
+kemiallisten ainetten yhteys, yhteys kuni aprikoittu luonnon hengeltä
+hämmennetyn terveyden parhaaksi. Vakuutanpa: tämän lähteen heleästä
+helmasta on virtava takasin monen onnettoman onni.
+
+HERMAN. Veden voiman kautta! Hahaa!
+
+LÄÄKÄRI. Joka on suuri. Juokaat häntä vaan. (Fokas tulee oikealta)
+
+FOKAS. Hyvät herrat, terve!
+
+LÄÄKÄRI. Nöyrin palveljanne, herra Fokas!--Juokaat vettä, pojat, ja
+siitä samokaat ympär tienoja uljemmin aina, ja pianpa karkaa teistä
+kauvas kaikki mieltänne samentavat pilvet.--Terve tuloa, herra Fokas,
+terve tuloa!--No mille tuntuu, isä vanha? (Tunnustaa Hermania
+valtasuoneen).
+
+HERMAN. Haa, että ainoa poikani on kuollut!
+
+LÄÄKÄRI. Hulluuksia! Kuka on sanonut tämän?
+
+HERMAN. Minä tiedän sen.
+
+LÄÄKÄRI. Keltä on tämä tieto?
+
+HERMAN. Vaan että minä tiedän sen. Hän oli minun poikani, ja rakastinpa
+häntä, vaihka olikin hän vallaton poika. Ulos mailmalle hänen lähetin,
+mutta rahaa kirjoitti hän perään, rahaa, rahaa ja rahaa taas. Tuohon
+leikkiin viimein harmistuin, supistin kukkaroni ja aattelin: kestä
+kastit ja näytä että olet mies, joka auttaa itse itsensä. Mutta hänen
+onnensa oli kova, viskasi luorin hänen otsaansa lähettämänä miehen oman
+käden. Nyt hän makaa makeasti.
+
+LÄÄKÄRI. Teidän sairaassa haaveessanne. Suokaat anteeks, mutta tämä on
+jotain fiksiä, jotain päähän-pistänettä.
+
+HERMAN. Hän on kuollut!
+
+LÄÄKÄRI. Hän elää.
+
+HERMAN. Kuollut on hän!
+
+FOKAS. (Eriks.) Ja kuollut olkoon hän, sehän on sydämmeni toive. Tosin
+on hän saanut ulos osansa, mutta voispa hän kiusata minua
+konsteillansa.
+
+LÄÄKÄRI. (Hermanille) Minä tiedän että on vakuutus tässä turha. Mutta
+seuraattepa toki johtoani tämän kesän?
+
+HERMAN. Valaskalana tahdon niellä teidän vettänne ja kuleksia ympäri
+kuin vuorikauris.
+
+LÄÄKÄRI. Hyvä! Ennen mentyää kahden taivaan kuun seisotte uljaana
+miehenä ja tämä selkkaus on paennut teistä ijäksi.
+
+HERMAN. Taitaako vesi herättää poikani haudasta? Ei! Mutta valelkoon
+se hieman tuota vertani, joka, niinkuin tunnen, jyskyy mun korvissani
+sameana koskena.
+
+LÄÄKÄRI. Hyvä! Juokaat vettä vaan. (Eriks.) Sinä kummallinen ukko!
+(Ääneensä Fokakselle) Herra, miten katsahdatte mailmaan nyt, tällä
+kirkkaalla päivällä?
+
+FOKAS. Synkeästi!
+
+LÄÄKÄRI. Miksi, herrani, koska on teillä raitis ja voimallinen ruumis?
+Minä en ymmärrä.
+
+FOKAS. (Eriks.) Tahtoisko hän pettää minut?
+
+LÄÄKÄRI. (Eriks.) Mielin hieman ivata hänen kanssansa. (Ääneensä) Minä
+luulen, että käyvät nämät sumut ulos jostain sisällisestä salatusta
+lähteestä ja sentähden pyydän teitä, herrani, terottamaan huomionne
+kohden sydämmenne historjaa.
+
+FOKAS. Sydämmeni historjaa? Toivonpa etten olekkan mikään murhamies.
+
+LÄÄKÄRI. Jumala varjelkoon meitä! Mutta moneen tuhon loukkoon voi mies
+täällä joutua aatoksiensa retkillä. Onhan moni mahtava aivo täällä
+samentunut tuumiissa elämän pulmaa.
+
+FOKAS. Elämäni filosofian perusta, järkähtämätön perusta on raamattu ja
+Augsburgin tunnustus. (Eriks. ja katsahtaen salasesti Hermaniin) Ukko,
+ota ad notam tämä.
+
+HERMAN. (Eriks.) Olethan sinä toki oiva miesi, luulen minä: Herraa
+pelkäävä, toimekas ja tarkka kaikessa huoneellisessa. Hyvä!
+
+FOKAS. Herra, tahdotteko tunnustaa valtasuontani?
+
+LÄÄKÄRI. Minä tunnen sen tasasen juoksun.
+
+FOKAS. (Eriks.) Jos hän pettää minut, pitäen minua narrinansa, niin
+halkasenpa hänen päänsä. (Ääneensä) Herra, tahdotteko tunnustaa
+valtasuontani? Häh?
+
+LÄÄKÄRI. Levoton mies, kovin levoton. (Tunnustaa, ottaen äkkiin
+päällensä kummastelevan muodon) Mitä! Miksi tämä muutos?
+
+FOKAS. Jotain siis huomaatte viimein. Mutta asia on tämä että makaan
+piinapenkillä onnettoman lemmen kahleissa. Siinä on teille salasuus.
+
+LÄÄKÄRI. Ja siinä on meille syy tähän vaaralliseen tilaanne. Herra,
+uhkaahan teitä veriläimäys, joka voi tehdä iskunsa tällä hetkellä;
+sillä sydämmenne riutuu ja pohtaa.
+
+FOKAS. Riutuu ja pohtaa! Tuota olen aatellut.
+
+LÄÄKÄRI. (Eriks.) Hiiteen sinä! Koska riutuu täällä sonnin sydän?
+
+FOKAS. Mitä tehdä siis?
+
+LÄÄKÄRI. Ei nyt yhtikän muuta kuin naida!
+
+HERMAN. Hmk!
+
+LÄÄKÄRI. Naikaat tavallista vikkelemmin, jos elämänne on teille
+mieluista. Tehkäät niinkuin sanon. Pianpa muuton makaatte matoen
+sulhasena tuolla alikammarissa, herrani. Mutta jos nyt turkasen
+tulisesti otatte itsellenne vaimon, niin onpa kaikki hyvin taas.
+Uskokaat minua ja tehkäät niinkuin sanon, te ystäväni molemmat. Juokaat
+vettä, naikaat ja olkaat ilosia.--Mitä! Onhan täällä teillä toveriina
+kaksi oikein kaunokaista sylfiidiä. No lyököötpä he somat, vilkkaat
+päänsä yhteen, saattaen matkaan oikein huvittavia vehkeitä, ilveitä,
+lystinäytelmiä vapaassa luonnossa. Juuri niin! Puhaltelkoot täällä
+raikkaat tuulispäät!--Hyvästi, mun herrani, kunnes kohtaumme taasen
+meidän pienessä kaupungissa. (Menee oikealle)
+
+FOKAS. Te kuulitte mitä hän lausui minusta?
+
+HERMAN. Tuikea asia.
+
+FOKAS. Joka ei siedä enään lykkäystä huomiseen. Sydämmeni on vaarassa,
+sanoi hän, ja sen tunnen minä itsekin. Rakastanpa tytärtänne aina
+vimmaan asti, mutta eräs toinen mies uhkaa temmata häntä kouristani
+pois.
+
+HERMAN. Kuka mies?
+
+FOKAS. Hä tuo roisto Kilian. Minä luulen että hän osaa noitua.
+
+HERMAN. Tämä mies pysyköön suren-penikulman kaukana tyttärestäni, ja
+sen olen jo antanut hänen ymmärtää.--Noitua? Kuka? Minä olen se noita,
+joka taivutan likan mielen, annan hänen kelle tahdon ja koska niin
+päätän.
+
+FOKAS. No Herran nimessä jo päättäkäät!
+
+HERMAN. Kun päätän niin päätän.
+
+FOKAS. (Eriks.) Nyt on otollinen hetki ja pannaanpas kova vasten kovaa.
+(Karauttaen kurkkuansa ja röyhistäen itseänsä) Maa ja taivas!
+Lupaatteko tänä Herran aamuna ja kunnianne nimessä minulle tyttärenne
+vaimoksi, tuon Selman?
+
+HERMAN. Ole rauhassa.
+
+FOKAS. Lupaatteko?
+
+HERMAN. (Tyhjennettyään pikarin vettä) Juo vettä.
+
+FOKAS. Mitä sanotte?
+
+HERMAN. Juo vettä.
+
+FOKAS. Juo vettä?
+
+HERMAN. Viileytä sinä tulista sydäntäs.
+
+FOKAS. Te ärryttelette minua, ehkä näette minkä damokles-miekan alla
+seison. Mutta tietkäät, rakkauteni kimmassa voisin pian luoda tähän
+verisen, verisen draman. Maa ja taivas!
+
+HERMAN. Ha haa!
+
+FOKAS. Herra!
+
+HERMAN. Mitä tahdot?
+
+FOKAS. Tahdon kunnioittaa teidän karheaa, ijäkästä kiirettänne.
+
+HERMAN. Ole rauhassa ja älä juttele hulluuksia minun kanssani, poika.--
+Kas tässä on käteni lupaukseni pantiks. Minä annan sinulle tyttäreni ja
+toivon että annan hänen miehelle.
+
+FOKAS. Minä luotan sanaanne ja kiitän.
+
+HERMAN. Titaanein voimat ei mua järkäytä.
+
+FOKAS. Mutta mitä asetamme nyt se tapahtukoon pian.
+
+HERMAN. Koska tahdot siis?
+
+FOKAS. Tänä kesänä, jo tällä retkellämme vietettäköön häät.
+
+HERMAN. Jo tällä retkellämme? Tuohan näkyisi joteskin jyrkältä.
+
+FOKAS. Mutta niin on tilani vaade. Kirjeellisesti saatettakoon matkaan
+kuulutus tuolla kotopitäjässämme ja siitä kohta vihkiäiset täällä.
+Siinähän toimi, joka säästää ulostekoja. Ketä on meillä täällä
+käskettävinä vieraiksemme? Pappi ja pari muuta. Oivallinen toimi, mun
+tuleva appeni!
+
+HERMAN. Olkoon sitten päätetty.--Mutta vettä olen jo niellyt kyllin, ja
+tehkööt nyt jalkani parastaan. Käyn ilmasemaan likalle hänen tulevan
+kohtalonsa, ja niin tietäköön hän valmistella itseänsä häihin. (Menee
+vasemmalle)
+
+FOKAS. (Yksin) Mene ja saata minulle rikkautes varmaks saaliks.
+Siellähän asuu lempeni, vaan ei tyttäres povessa. Narrit ja utupartaset
+kymnasistikeikarit täällä hikoilkoot naisen tähden. Ja miksi
+rakastaisin enemmin sinua, neito Selma, kuin teitä toisia Evan
+tyttäriä? Mutta hoo, hieman toistahan olisi kuitenkin mielestäni tuo
+Thekla-piikanen, joka nyt tuon vartomattoman perintönsä kautta on yhtä
+rikas kuin kasvinsisärensä, tuo »lintuiseni pieni». Thekla, olisivat
+aartees suuremmat vielä, niin kohta murtaisin tämän liiton ja
+kääntyisin kohden sinua. Ole kihlattukin tuohon viheljäiseen
+maankulkijaan Konradiin. Rakkaus veretön ja vaisu kuin vesi, perustettu
+narrimaiseen lapsuuden-kihlaukseen. Fokakselta ainoastaan yksi sana ja
+silmän isku ja vallassansa on luntun käsi ja sydän. Ja teki sen rikkaus
+ja kunnon käytös; kaksi mahtavaa puhemiestä. Mutta miksi rakentelsin
+kapinaa, joka ei maksa sitä vaivaa? Nainen vasten naista ja sama
+rikkaus vasten rikkautta samaa. Nainhan minä Selman ja otan viimein
+hänen isänsä kullat ja perustat. Mutta miksi taasen uneksuin unen niin
+pyövelin surkean tästä naimisesta? Häitämmehän vietimme, Jumala
+parakkoon, häitämme Selma ja minä, aih! No musiiki mökisi pahasti kuin
+perkele ja minähän poikaparka kurkistelin, kurkistelin ulos akkunasta
+kovin allamielin. Mitäpäs tapahtui? Äkistihän muuttuivat pellot ja
+vainiot ympärillämme nokimustiksi, muuttuivat totisiksi kummitusten ja
+kyöpelien perämaiksi. Niinhän uneksuin; ja olikos tämä nuoren
+naipamiehen unta, juuri häitten lähetessä? Sillä unella on
+merkityksensä ja tulkoon se kätketyksi muistokirjaani. (Istuu alas
+kirjoittamaan) Siinä uni, joka ennustaa jotain. (Laskee kirjan
+kädestänsä maahan, heittäen itsensä levolle) Mitä huolisin, jos kaatuis
+täällä viimein mies kuin kuiva kuusenrunko, mätänis, lihottaen maata ja
+kylien nautoja, ja siinä kaikki? Mielin uskoa että niin on laita, mutta
+siihenpä en kuitenkaan niskaani pantiksi pane. Haa! he meitä
+korventelisitko ja paistelisit, syystä että muistelimme täällä hieman
+omaa parastamme, muistelimme onnen valheellista luontoa ja vahvistimme
+selkämme niinä parempina päivinä. Pois tämänkaltahiset aatokset, pois!
+Minä olen maa ja multa enkä muuta. (Kuorsaa nukkuneena.--Taavetti tulee
+oikealta, mutta astelee kovin hiivistellen, koska huomaa hän Fokaksen)
+
+TAAVETTI. (Eriks.) »Älä herätä karhua, joka makaa.» Tuossa makaa hän ja
+vieressänsä eräs kirja, kaiketi se kummallinen unikirja, johon ei juuri
+toisen ole täällä tirkistettävä. Mutta minä olen kärkäs kuin
+ketunpoikanen ja tahdon koettaa kastini. Mitä uneksuit menneenä yönä,
+mies? (Ottaa kirjan, avaa sen ja lukee) »Uni heinäkuussa yöllä vasten
+kymmenettä. Häitämme vietimme Selma ja minä, mutta häitä murheisia.
+Susilaumana soitto parkui ja kiljui ja äkisti muutuit viherjät
+tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi erämaiksi ja mustana
+riippui päällämme sureva taivas.» Ohhoo, mun isäntäni! »Iso-Turkki
+nousee» ja hävittää koko mailman. Jumala auttakoon meitä, herrani, ja
+saattakoon palkkarästini ulos teidän kukkarostanne ennen mailmanloppua.
+Sillä »suuri juopa» tulee sillon ainiaaksi erottamaan Taavetin
+rikkaasta miehestä. Tuossa on kirjanne. Minä tiedän asian, jota ei
+tiedä täällä kolmas. (Käy muutaman askeleen poispäin) Mutta mielinpä
+lähestyä sinua oikein »ilosen-pojan» pauhulla. Se pane hyväkses tai
+pahakses. Mitä tiesin minä? Laulelin vaan itsekseeni. (Kääntyy äkkiin
+takasin, laulaen kovalla äänellä)
+
+    »Mistäs tulet, mistäs tulet,
+    Poikani iloinen?»
+
+(Fokas herää, karaten tukka pörrössä tuimasti ylös)
+
+FOKAS. Sinä peikko, minä lyön sinun kuoliaaksi! (Uhkaa häntä
+sauvallansa)
+
+TAAVETTI. Olkaat hiljaa, hyvä herra, ja kuulkaat.
+
+FOKAS. Hiljaa! Minä sinun hiljennän, iskenpä lukkoon tuon kirotun
+kitas, peikko!
+
+TAAVETTI. Mitä tiesin minä? Enhän tainnut uneksuakkan teidän makaavan
+tässä.
+
+FOKAS. Uneksua? Kyllä sinun annan.--Mitä etsit, lurjus?
+
+TAAVETTI. Minä etsin teitä; sillä herra Vimppeli tahtoisi teitä
+kohdata. Nyt hän kysyy nöyrimmästi jos taitasitte olla hänelle
+saapuvilla tänään kello viideltä.
+
+FOKAS. Menköön hän sen viedä! Mitä tahtoo hän?
+
+TAAVETTI. Minä en tiedä.
+
+FOKAS. Hän tahtoo lainata rahaa, mutta minä en tahdokkan itselleni
+enemmin vihamiehiä, tai toisin sanottu häntä varten: en tahdo häntä
+vihamiehekseni enkä ystäväkseni; hän on moinen kappale valkeaa
+plaastaria. Mene ja sano hänelle tämä.
+
+TAAVETTI. Te tahdotte niin?
+
+FOKAS. Tulkoon hän kahden täyttävän takausmiehen kanssa ja maksakoon
+seittemät kasvot, niin saa hän rahaa, ei penniäkän muuton, ei penniä.
+Mene ja sano hänelle tämä. (Taavetti menee oikealle.--Fokas hetken
+päästä ja huutaen) Taavetti! (Taavetti tulee takasin)
+
+TAAVETTI. Mitä tahdotte, herra?
+
+FOKAS. (Eriks.) Antaisinko hänelle ajettavaksi tämän asian?
+
+TAAVETTI. Herra, miksi kutsuitte minua takasin?
+
+FOKAS. Poika, tunnetko sinä tuota kuuluisaa Lappalais-Mattia, noitaa ja
+tietäjää, joka, niinkuin olen kuullut, asuu tässä lähellä?
+
+TAAVETTI. Minä enkö tuntis häntä? Huihai! olemmehan pistelleet
+poskeemme naukkejakin leuka vasten leukaa kuin parhaat ystävät.
+
+FOKAS. Olethan kaiketi myös antanut hänen katsoa kämmeneeskin.
+
+TAAVETTI. Sitä en ole uskaltanut, poika-raiska, sillä hän puhuu
+päinvastoin muiden tenhomiesten tapaa, hän puhuu totta.
+
+FOKAS. Voiko hän myös selittää unia?
+
+TAAVETTI. Sehän onkin vallan mestarityötänsä.
+
+FOKAS. Taave, mene hänen luokseen ja sano hänelle että tahtoo häntä
+kohdata eräs herra, Achilles Fokas. Ja sano että vartoo hän minua tässä
+lähteellä huomenna varhain. Minä lystään vähän koetella hänen kuuluisaa
+mahtiansa; tai totuuden nimessä, hän selittäköön minulle erään
+pyövelinmoisen unen, he he! Niin, hän tulkoon, ja tiekköön että
+palkitsen hänen ansioo mukaan. Tästä saat sinäkin, saat kymmenen
+penniä.
+
+TAAVETTI. (Ottaen vastaan rahat) Perin kymmenen penniä! »Kost' Jumal,
+kost' Jumal!»
+
+FOKAS. Tee niinkuin sanon ja katso että kohtaan hänen tässä huomenna
+varhain. (Menee periltä oikealle)
+
+TAAVETTI. (Yksin) Noitukoon sinun Lappalais-Matti koiraksi ja niin
+pelastakoon minua palvelemasta »ahnas-sutta».--Tuolta lähestyy
+morsiuspiika, mutta eipä ensinkän ilosena. Sillä karmealla silmällä,
+sen tiedän, katselee hän lähestyvää miehelää. Ja avaako hän koskaan sen
+ovea? Sitä uskon tuskin, ja kohden isäntäni vastavirtaa mielin nyt
+minäkin veijata, mielin kuvata likkasen etehen miehen oikein nahkonee
+ja karvonee niinkuin hän käy ja seisoo, näyttäen itseni tietämättömäksi
+tuosta kipeästä kohdasta. Minä hänen maalaan, ja lyön siinä kaksi
+yhtaikaa: lievitän vähän harmistunetta rintaani tuota juupelia kohtaan
+ja teen hänen aina mahdottomemmaksi lintunsa silmissä. Enhän soisi
+hallin hampaisiin tuota vilkasta pääskyä. Tuossa on hän. (Selma tulee
+vasemmalta tuskallisella muodolla)
+
+SELMA. (Eriks.) Minä onneton! (Ääneensä) Taavetti, oletko nähnyt häntä?
+
+TAAVETTI. Ketä, mun fröökinäni?
+
+SELMA. Herra Kiliania.
+
+TAAVETTI. En ole.
+
+SELMA. (Eriks.) Voi mitä pitää minun tekemän.
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Teinko valehtellessani oikein vai väärin? Tiedänpä
+missä löytyy nyt nuori mies. (Ääneensä) Olettepa kovin murheissanne,
+fröökinäni, juuri niinkuin minäkin tällä hetkellä.
+
+SELMA. Mikä vaivaa sitten sinua?
+
+TAAVETTI. Minua, kurjaa trenkiä! Tee tiedätte kennen trenki minä olen?
+
+SELMA. Onko herras lyönyt sinua?
+
+TAAVETTI. En olekkan juuri mies, joka antaa itseänsä peitota. Ja
+kuitenkin sain häneltä korvilleni tänäaamuna.
+
+SELMA. Miksi?
+
+TAAVETTI. Miksi kysyi hän minulta kuin pakana? Nähkääs, äkisti katsoi
+hän puoleeni kuin tarhapöllö ja kysyi, »uskotko löytyvän helvettiä,
+Taave-poika?»
+
+SELMA. Mitä vastasit sinä?
+
+TAAVETTI. Minähän yksinkertainen tomppeli lausuin ulos parrastani: onpa
+helvetti ja kuumakin, ainakin rikkaalle miehelle, niinkuin luemme papin
+perässä kirkossa, hyvä herra. Mutta sillonpa korvani kuumenivat. Hän
+julmistui, sillä näkyypä kuni kamoisi hän hieman tuota haudan toista
+parrasta, muistellessaan mitä teitä hänen rikkautensa ovat tulleet.
+Ahnas kuin meren kurimus, juonikas ja verraton kiskoja. Eihän
+peevelissä vedä meidän ruskea härkäpari kaikkeja hänen koukkujansa.
+Mutta unissapa hikoilee hän, tiedän minä.
+
+SELMA. (Eriks.) Isäni, mun sydämmeni kauhistuu!
+
+TAAVETTI. Mitä luulette hänen uneksuneen menneenä yönä?
+
+SELMA. Ken huolisi houkon unista?
+
+TAAVETTI. Ken huolisi? Mutta mitä uskalsin minä? Tuossa makasi hän,
+pieni kirja hänen vieressänsä. Hiipesinpä, hiipesinpä esiin, kurkkasin
+kirjaan ja siinähän kerrottiin oikein ankara unennäkö juuri teistä.
+
+SELMA. Minusta?
+
+TAAVETTI. Teistä.
+
+SELMA. Mille kuului tämä?
+
+TAAVETTI. Tuon houkon unista.
+
+SELMA. No kerro se kuitenkin.
+
+TAAVETTI. Seisoihan siellä vakailla kirjaimilla näin: »Uni heinäkuussa
+yöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme, Selma ja minä, mutta häitä
+murheisia. Susilaumanahan musiiki parkui ja kiljui, ja äkisti nyt
+muuttui viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi
+erämaiksi, ja mustana riippui päällämme sureva taivas.» Ha ha ha! hän
+rakastaa teitä salasesti, luulen minä.
+
+SELMA. Mahdollista kyllä.
+
+TAAVETTI. Totisesti rakastaa hän.
+
+SELMA. Mutta eihän antanut tämä rakkautensa hänelle juuri herttaista
+unta.
+
+TAAVETTI. Eihän se antanut. Siitä onkin hän kovin levoton nyt ja tahtoo
+kaikella-muotoa kohdata tuon mainion tietäjän Lappalais-Matin. Huomenna
+varhain olen käsketty saattamaan ukon juuri tähän, antamaan herrallemme
+profeetallisia tietoja. Kaiketi hän kiehtoo nyt tietoa kuinka, näette,
+onnistuisi tuumittu yhteys teidän kanssa, ha ha ha!
+
+SELMA. Olisin minä hänen Lappalais-Mattinsa!
+
+TAAVETTI. Miksi kuvaisitte hänen eteensä teidän tulevan liittonne,
+fröökinäni?
+
+SELMA. Helvetiksi!
+
+TAAVETTI. Sillon peloittaisitte hänen kauvas teistä pois, sen
+kaistapäisen, yksinkörriän, sen aarteitansa valvelevan Hobergin-äijän,
+niinkuin häntä kutsuvat lystilliset naapurit. Sillä seisoopa hän
+taikauskon vallassa, seisoo lujasti kuin musta Honkalan-muori.
+
+SELMA. (Eriks.) Ja hänelle heittäisit sä tyttäres, oi isä, isä!
+
+TAAVETTI. Tuskanne painaa minua, ja mun täytyy sanoa teille totuus,
+jonka äsken teiltä kielsin. Mutta olkaat kyselemättä miksi juonittelin.
+Kuinka hyväänsä, vaan että tiedän tuon teidän etsittynneen kuleksivan
+venosella paraikaa tuolla järven kortistossa. Suokaat mun vähän teitä
+palvella, ja pianpa saatan hänen luoksenne.
+
+SELMA. Sinä olet siis nähnyt hänen? Kutsu häntä, kutsu häntä luokseni,
+ja minä kiitän sinua aina!
+
+TAAVETTI. Riennänpä, mun fröökinäni. (Menee vasemmalle)
+
+SELMA. (Yksin) Minä tahdon häntä nähdä, luoda kerran vielä silmäni
+peikosta pois ylös Hermeksen kuvaan, ennen kuin vaivun. Ah! pitääkö mun
+unohtaa hän ikuiseksi ja, murhaten mun sieluani, hellästi hymytä
+miehelle toiselle, jonka sydämmeni hylkää? Pitääkö mun, katala lapsi,
+paeta päivän armaalta kunnaalta pois alas korven kolkkoon, rämeiseen
+kohtuun ja siellä oljennella? Oi mun äitini, katsahda pyhän asuntosi
+akkunasta alas onnettoman tyttäres puoleen ja lievitä mun isäni mieli!
+(Kilian tulee vasemmalta) Pois tämä ilon paiste kasvoiltasi, Kilian,
+jos minua koskaan olet lempinyt; heitä se pois ja pue päälles murheen
+muoto. Mutta ei! vaan sä unohda koito lemmittys, hän unohda, hän unohda
+ja ole ilonen taas. Enhän tahdo elos valkeutta himmentää, en tahdo,
+kaunis Kilian!
+
+KILIAN. Miksi riehut?
+
+SELMA. Oi Kilian!
+
+KILIAN. Mikä on sun murhees? Sano; ehkä voin sen siirtää.
+
+SELMA. Siirrä ennen vuoret kuin isäni siitä, jonka hän kerran päätti.
+
+KILIAN. Mitä on hän päättänyt?
+
+SELMA. Häitä, harppujen ja symbaleitten pauhinaa, hahaa!
+
+KILIAN. Hän on siis antanut lupauksensa?
+
+SELMA. Sen on hän tehnyt, ja korkeana longottaa nyt välillämme
+mahdottomuuden muuri.
+
+KILIAN. Mikä on siis tehtävä? Manata Fokas miekasteloon kuin oikea
+Gallian sankari.
+
+SELMA. Pois! Mene murhamaan mies ja tule sitten ja tarjo mulle verinen
+pyövelin-käsi. Pois!
+
+KILIAN. Onnettomin keino, ystäväni; mutta löytyisikö toista,
+heittäisimmekö heimomme ja synnyinmaamme?
+
+SELMA. Ah karkurina muukalaisessa maassa, siellä vissiin vissiin kovan
+onnen saaliksi tulisin! Kodon riutuvat muistot, vanhan isäni mahleet
+minua lakkaamatta painelis ja tylysti katselis puoleeni vieras kansa!
+Mahdotonta!
+
+KILIAN. Totuus, katkera totuus! Ja meillä on jälel se huonoin arpa.
+
+SELMA. Ah!
+
+KILIAN. Ja se kuuluu: vieraukam.
+
+SELMA. Oi kylmä sana: vieraukam! Mutta Kilianista kohden mustaa Fokasta
+ei kulje mun tieni. (Lähestyy erästä kuusta oikealla, heittää vasemman
+käsivartensa sen ympär ja painaa otsansa vasten sen rankaa) Luoksi
+itsenihän pakenen mä uneksumaan elämäni synkeää tarinaa. Sillon ehkä
+usein minä, mieletön haamu, samoilen ympär saloja, millon vaikertellen
+huudellen mun kadonetta ystävääni ja millon taasen hurjalla riemulla
+kuusta huokailevaa sulhoani syleilen. Oi kauhua!
+
+KILIAN. Selma!
+
+SELMA. Miksi kutsut minua? Sun lempesi väsyi niin pian, vaipui niin
+sievästi istumaan alas kaipauksen kohtaloon.
+
+KILIAN. (Ryhtyy hänen käteensä) Mitä, mun Selmani! Voiko sun kieles
+pistellä niin myrkyllisesti? Vaivunko minä alas kohtalooni sievästi ja
+huoletonna? Tiedä, tällä hetkellä tuntuu mun sydämmeni kiertyväksi,
+tuliseksi juopaksi, joka nielee kaikki, ja kuolon pimeys ammottaa sen
+alla. Ja luo tämän aatos erota sinusta.
+
+SELMA. (Katsoo ylös kohden Kiliania) Erota!
+
+KILIAN. Minä ehkä uneksuin niin! Mutta nyt olen herännyt ja vannon
+pyhästi: me emme koskaan eroo.
+
+SELMA. Ole kiitetty! Nyt näen sun lempes syvyyden ja voiman. Ei kenkään
+meitä erota, meidän lempemme väikkyy jalossa korkuudessa, halveksien
+esteitä allansa.
+
+KILIAN. Kuitenkin, mitä tehdä, koska seisoo toki tiellämme jäykkä
+patsas, seisoo haamussa sun isäs?
+
+SELMA. Mutta käsittää mua rohkeus ja rohkeuden kohdusta usein vaaran
+hetkenä äkisti välähtäävi ulos viisauden kirkas, terävä säde! Ah kuni
+hiilakas kimmellys nyt päilyy mun ympärilläni, Kilian, ja leimauksen
+siivillä löydän minä pelastuksen tien.
+
+KILIAN. Sano, mun impeni!
+
+SELMA. Minä sepitän juonen ja paljastan Fokaksen poven, vallan isäni
+edessä. Tulisi hän vaan kerran tuntemaan tämän loukon!--Rakastaako hän
+minua? Ei, vaan isäni aarteita. Voiko hänen sydämmensä rakastaa ketään
+naista? Ei ketäkän!--Ennenpä toki ottaisi hän Theklan, minä tiedän sen,
+minä katson läpi hänen jynkän rintansa. Hän on nuorempi minua ja pian,
+kuni taidamme ennustaa, taipuva miehen valtikkaan alle. Ja mitä vielä?
+Hän on nyt melkein yhtä rikas perillinen kuin minäkin, koska lankesi
+hänelle äkkiin tuo valtanen perintö. Mutta, niinkauvan kun seisomme
+yhtä kalliilla perustalla molemmat, luulen ettei katso hän sitä
+vaivan-maksavaksi houkutella puoleensa toisen kihlattua.
+
+KILIAN. Kuinka taitaa hän toivoa?
+
+SELMA. Mitä huolii hän liitoista, kihlauksista, hän se itsekäs,
+luottaen vaan rikkauksiinsa.
+
+KILIAN. Mutta enhän ole vielä selkeällä mitäkohden pyrkivät nyt
+tuumasi.
+
+SELMA. Tiedä että on tuo uhkea sankarini eräs kummallinen, hän on
+taikauskonen kuin villi Mohikaan, luottaa aaveisin ja uniin, jotka hän
+tarkasti aina kirjottaa muistoksi. Nythän pieni sattuma, hänen
+palvelluspoikansa kautta, joka rohkeni vähän tirkistää herransa
+päiväkirjaan, on antanut minulle jotakin tietoa hänen viimeisestä
+unestansa. Tulevista häistämmehän uneksui hän, mutta kovin murheisen
+unen, se katala. Nyt arvelee hän, arvelee sen merkitystä ja on
+päättänyt saada siitä selityksen eräältä tietäjältä tässä lähellä,
+kutsuttu Lappalais-Matiksi. Huomenna aikasin, aina tuon saman
+palvelijan toimesta, hän tahtoo nyt kohdata ukkonsa juuri tässä, tämän
+lähteen äärellä. Siinä on juoneni perusta, jonka mukaan ei nyt
+astuisikan esiin tuo oikea tietäjä, vaan eräs, jokin meidän
+tuttavistamme, mi edeltäpäin annetusta neuvostani, Lappalaisen haamussa
+ja nimessä juttelis mun herrani kanssa rahdun ja saattais ulos totuuden
+hänen suustansa, isäni korvien kuulten tuolla metsäs.--Huoma tämä.
+
+KILIAN. Siinäpä aate!
+
+SELMA. Eikö oiva?
+
+KILIAN. Sinä haaveksit, mun ystäväni, sinä hourit.
+
+SELMA. Se onnistuu, kun löydän vaan miehen, mi esittäisi noitaamme.
+Muistele nyt yhtä ystävistäs, joka veis mun aikeeni maalle ja avaisi
+isäni silmät. Sillä mitä aattelee hän miehestä nyt? Ah, hän on »Herraa
+pelkäävä, oiva ja helläsydämminen mies». Mikä sokeus!--Mutta ken
+lähestyy meitä? (Konrad ja Thekla tulevat vasemmalta periltä)
+
+THEKLA. Oi Selma, mikä riemu, mikä riemu!
+
+KONRAD. Ole tervehditty, sisäreni!
+
+SELMA. Konrad! (Syleilevät)
+
+KILIAN. Entinen koulutoveri, mutta kaiketi ei tunne hän minua enään.
+
+SELMA. Olethan siis tullut, veljeni!
+
+KONRAD. Tässä seison, vielä ihan tuloni tiellä.
+
+SELMA. Oi iloitseepa isämme nähtyäs sun kasvos!
+
+KONRAD. Mutta ne kasvot itse ovat nähneet monta ärjyä siellä ulkona, se
+huomaa.
+
+SELMA. Me olemme sinua katkerasti murehtineet, katkerasti. Miksi kätkit
+itses meiltä tietämättömyyden yöhön, sinä armoton?
+
+KONRAD. Miksi ette lähettäneet minulle rahaa?
+
+SELMA. Oi minun veljeni! Mutta heittäkäämme tämä ja iloitkamme. Kas
+hymyä mun sisäreni huulilla, kas. Sinä onnellinen! (Syleilee häntä)
+
+THEKLA. Hm, tuossahan astelin hiljaa hyräellen tiellä, astelin
+lapsinen: ja mitä näki mun silmäni äkisti? Oi aatteles riemullista
+kohtaamista, aatteles!
+
+KONRAD. (Tarttuen Theklan käteen) Hän käyskeli mua vastaan, uskollinen
+morsian, ja, niinkuin olen kuullut, nyt myöskin morsian niin rikas.
+Hyvä! Mutta ole toki itse rikkautes emäntä; minä tahdon näyttää miehen
+jotain oppineeksi maailman markkinoilla.--Mutta sisäreni, onpa
+seurassamme eräs ylevä naapuri, jota en tunne.
+
+SELMA. Ah mitä huomaan tässä riemun ja surun häiriössä!
+
+KILIAN. Eiväthän tarvitse täällä välimiestä entiset koulukumppanit.
+Terve, Konrad, ystäväs Kilian sua tervehtii.
+
+KONRAD. Jumal avita! istuimmehan vallan vieruskumppaneina. Terve
+tuhannet kerrat! Muistanpa oivallisen poijan ja monta retkeä
+kamppailtuaa hänen kanssansa.
+
+KILIAN. Muistoja elomme aamuhetkistä! Mutta pian tuli toinen aika,
+tiemme erosit ja moni aurinko on kiertoillut millon pilvissä millon
+kirkkaalla. Kuitenkin, nyt kohtaamme tässä.
+
+KONRAD. Ja oltuamme täällä monessakin huhmarissa emmehän kuitenkan
+vielä ripustele huulta.
+
+KILIAN. Mutta voi häntä, joka täällä pahimman kohtaa, jolta temmataan
+kaiken elämän elämä!
+
+KONRAD. Mitä, poika?
+
+KILIAN. Mies mailmalta, hän naurahtelee lemmennarrille. Hyvä, nyt naura
+sinä minulle myös. Minä itse naurasin, jos sydämmeni valittu olis eräs
+toinen impi. Enköhän?
+
+SELMA. Konrad, minä tunnustan kainoomatta: Kilian on mun lemmittyni.
+Tässä seisoimme koskas tulit.
+
+KILIAN. Jyristessä tuomion ukkosten, emmehän muistelekkan täällä juuri
+kaikkia sävyllisyyden sääntöjä. Onneamme uhkaa katastrof; ja sinä
+kohtasit meidän tässä.
+
+KONRAD. Rakastava pari? Ihanata! Mutta miksi tämä synkeys?
+
+SELMA. Isäni tahtoo toisin, ja on jo pyhästi luvannut käteni miehelle,
+jonka sydämmeni hylkää.
+
+KONRAD. Ken on mies?
+
+SELMA. Mies tyly kuin röysteinen paasi, kitsas kuin sammakko, joka,
+niinkuin sanotaan, syö saveakin säästäen--Fokas!
+
+KONRAD. Hän! Fokas?
+
+SELMA. Se kilpikonna!
+
+KONRAD. Mitä aattelee isämme?
+
+SELMA. Mitä aattelee hän? Aina toisin kuin muut ihmiset. Mutta
+tekisinkö hänen tahtonsa ja ottasin kantaakseni kirouksen taakan?
+Mahdotonta, vaihka nouseekin siitä myrsky ja huoneemme rauha
+karkotetaan pois!
+
+KONRAD. Kova seikka. Mitä meinaat, Kilian?
+
+KILIAN. Etten osta onneani teidän huoneenne onnettomuudella. Ennen
+mahdan olla eremiitti!
+
+SELMA. Ja minä ennen palkkapiikana syödä talonpojan leipää, kuin
+emäntänä Fokaksen pöydäs.
+
+KONRAD. Mielettömyyksiä! Käännettäköön ukon pää ja oikein miesvoiman
+kielillä.
+
+SELMA. Ah, sillon on hän kuuro kuin hirsi. Toki, jos kellenkään, niin
+sinulle kallistaa hän korvansa nyt, koska, hänen ainoa poikansa, nyt
+tulet kuin Tuonelasta. Sillä kuolleena on hän sinua pitänyt, kovin
+sinua kaipanut ja murehtinut.--Tämä päivä on hänelle riemuisa, mutta
+pelkään toki, ettei poikke hän sanastansa ilman tuntemista miehen
+oikeaa mieltä. Mutta siihen luulen nyt keksiväni oivan keinon. Oi
+Konrad! tulitpa tällä hetkellä juuri kuin johtaamana suosivan onnen.
+
+KONRAD. Mikä on aikees?
+
+SELMA. Sinustahan saan minä parhaan Lappalais-Matin!
+
+THEKLA. (Eriks.) Jumala, mitä juttelee hän!
+
+KONRAD (tuijottaen) Lappalais-Matin?
+
+SELMA. (Naurahtaen vilkkaasti ja ryhtyen Konradiin) Että voin nauraa
+vielä vimman pyörteessä! Kaiketihan luulet ettei ole nyt laitani
+oikein.
+
+KONRAD. Melkein niin.
+
+SELMA. Hetki on valmistanut aatteeni, ja minä riennän sen tekoon.
+Ilosen ilveenhän näytämme tässä huomenna, ja sinä kuvailet siinä erästä
+suurta tietäjää, Lappalais-Mattia. Sinä lupaat?
+
+KONRAD. Jos taidan täyttää kohdan.
+
+SELMA. Sinä, joka poikana jo meitä naurottelit aina hengettömyyteen
+tuolla jääryttelevällä taidollas? Oikeinpa niekan tavalla teet sinä
+tässä tehtäväsi, Konrad, ja samoin Thekla, toivon minä; sillä hänen
+pitää saaman rollinsa myös.
+
+THEKLA. Elä nyt ihmeitä aattele! Mitä minä?
+
+SELMA. Sinun täytyy; toki etpä saakkan likempää tietoa vielä. Konrad,
+kuule näytelmäni kehäys sinä. (Siirtyy sivulle hänen kanssaan)
+
+THEKLA. (Kilianille) Kaiketi myös tekin saatte leikissä osanne.
+
+KILIAN. Kuinkapa hän asetellee.
+
+THEKLA. Varmaan onnistuisitte.
+
+KILIAN. Mahdotonta. Minulla ei ole niitä lahjoja.
+
+THEKLA. Sanotteko niin? Ja toisin uskoisin toki. Mutta minuun ei hän
+luottakoon. Enhän voisi minä vaihdella kurjaa luontoani, nyt olla
+myrsky, nyt tyyven ilma, sillä minä olen vaan tuommonen pieni, kurja
+lähde.
+
+KILIAN. Mutta lähteen kirkkaana pintanapa teidän silmänne kuvaa meille
+taivaan. Sillä tällä hetkellä olen teissä ihastellen katsellut ilon
+hiljasta autuutta.
+
+THEKLA. »Tällä hetkellä», sanoitte, tällä hetkellä! Ettehän sitä
+ihmettele?
+
+KILIAN. Onhan se teille verraton hetki!
+
+THEKLA. Hm. Tuolla vaeltelin hyräellen tiellä, koska hän lähestyi, tuo
+vallaton mutta korea sulhoni. (Vähän naurahtaen) (Konrad ja Selma
+käyvät esiin)
+
+KONRAD. Oivallista! Kilian, kohota nyt toivos siipi!
+
+KILIAN. Mitä annat mun toivoni kohotteeksi?
+
+KONRAD. Kaikki vielä hyvin!--Haa! teenpä pienen katselman herra
+Fokaksessa ja näytän missä tauti istuu.
+
+SELMA. Paljasta juonta häneltä tuon veitikan lääkärimme avulla
+yksinkertasta isäämme kohtaan, tiedän minä. Mutta juoni vasten juonta,
+ja huomenna kuulevat nämät kuuset menon.
+
+THEKLA. Älä ihmeen tähden, Selma!
+
+KONRAD. Me kaivamme vastaan ja syvemmältä, likka, ja teemme lystillisen
+kepposen.
+
+SELMA. Me hänen viskasemme ylös pilviin asti alastomana, oikeassa
+haamussansa.
+
+KONRAD. Ja hurraamme. Kaikki seisoo jo selvästi mun edessäni. Riennä,
+kuni lupasit, antamaan ensiksi aikeestamme tieto pojalle, ja olkoon hän
+meille uskollinen apuri. Minä itse en lähesty nyt kaupunkia, vaan tähän
+pysäyköön minusta kaikki tieto, kunnes leikki on tehty.
+
+KILIAN. Sinä viivyt vieraanani.
+
+KONRAD. Ja olen muukalainen muille kunnes huomenna heitän päältäni
+noita-ukon pukimet ja ilmestyn isälleni poikanansa. Thekla. Ah!
+
+SELMA. Ja sillon voit sinä onneksemme häntä kohtaan paljon.
+
+KONRAD. Parastani koetan noitasauvallani. Mitä, Kilian?
+
+KILIAN. Mitä aattelisin? Mutta enhän tahdo teitä hämmentää, vaan odotan
+kaukana.
+
+KONRAD. Ole sinä rauhassa. Mutta Thekla, sinun täytyy esiin. Ole uljas!
+
+THEKLA. No minä tahdon koettaa, mun Konradiin, ja astua päisin
+noitamahtis suojassa, minä tahdon koettaa.
+
+KONRAD. Uhkea tyttö! Kas kun huomenna oikein isket yhteen tuon meidän
+valttimme kanssa!
+
+THEKLA. Herra varjele minua!
+
+KONRAD. Ha, ha, ha!
+
+SELMA. Minä kirjotan sanat sun etees, joilla kohtelet sankarias, ja
+teetpä kylläkin sievän rollin, takaan minä.
+
+THEKLA. Nonoh!
+
+KONRAD. Minä myös tahdon kohtani.
+
+SELMA. Sen saat, mutta muista: respekt sille! Ei yhtään loiskimista
+oikeasta reitistä pois.
+
+KONRAD. Uskaltaisinko ankaran nerosi tähden?
+
+SELMA. Neron tekemä ja neron näyttämä siis; ihanata!
+
+KONRAD. Ja poika saa viimein likkansa kuin komediassa ennenkin.
+
+SELMA. Paikalla, jos vaan pelaamme hyvin, sen lupaan.
+
+KONRAD. (Kilianille) Hän ylvästelee joteskin. Mutta ellei hän täytä
+mitä lupasi, mikä rangaistus?
+
+KILIAN. Hän poikaansa ei saakoon!
+
+KONRAD. Oikea tuomari, joka ei ensinkän säästä omaa nahkaansa.
+
+SELMA. Paljon voitetaan, paljon kadotetaan. Mutta rientäkämme. Hyvästi
+jääkäät!
+
+THEKLA. (Konradille) Hyvästi! Mutta näenpä sun huomenna vasta oikein
+körrinä, tiedän minä.
+
+KONRAD. Näet moisen ukon, näet Lapin noitarämeiltä sammaleisen kannon.
+
+THEKLA. Ui!
+
+KILIAN. Mutta pian taasen ilmestyy hän jalona jääkärinä, pyssy
+käsivarrella ja vyöllä kiiltävä torvi.--Hyvästi! (Syleilevät ja
+poistuvat, miehet vasemmalle, naiset oikealle)
+
+
+
+
+Toinen näytös
+
+
+Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Taavetti tulee.
+
+TAAVETTI. (Yksin) Ei ketään vielä. Mutta rientäkööt he vaan asettamaan
+viritteensä aijoissa valmiiksi, ja tehkööt sitten toimensa että lentää
+tuo peijakas viimein kynsistämme höyhennettynä haukkana; ja sillon
+nauraa Taavetti, ha, ha, ha! (Selma ja Thekla tulevat)
+
+SELMA. Tuossa seisoo hän. Tuleeko sinun herras?
+
+TAAVETTI. Hän tulee.
+
+SELMA. Kuinka luulet, poika, uskonneeko hän mitä kuulee hän tietäjän
+suusta?
+
+TAAVETTI. Kaistapäinen mies. Tavallisesti ei hän usko muita kuin
+itseänsä, mutta onpa hän tässä kohdassa kuin lapsi. Ja kuultuansa vielä
+ukon hänelle kertovan tuon hänen viimeisen unensa, niin uskoopa hän
+kaikki mitä sanoo tämä ukko.
+
+SELMA. Niinpä aattelen myös minä. Mutta aamu joutuu; missä viipyy
+Konrad?
+
+TAAVETTI. Tuossahan tulee hänen toverinsa, herra Kilian. Mutta ken on
+hirviö hänen seurassansa, tuo elävä surenpeljäte, punanen patalakki
+päässä? (Kilian ja Konrad tulevat, edellinen jääkärinä, jälkimmäinen
+kummallisessa puvussa. On hänellä paksu rippuva tukka, tuuhea parta,
+harmaat ja kovin pöyhkeät silmäripseet, väljä, krouvi mekko yllä ja
+sauva kädessä)
+
+THEKLA. Herra minua...!
+
+TAAVETTI. Ellei tämä tee miraakelia!
+
+KILIAN. Kaikki hyvin? toivomme.
+
+SELMA. Ellei itse paha ole irti. (Osottaen kohden Konradia)
+
+KILIAN. Meidän tietäjämme.
+
+KONRAD. Olisko perkele irti, niin onpa tässä mies, joka soittaa hänen
+sauvallansa pian alas kötsiinsä takasin. Tässähän Lapin noita!
+
+SELMA. Julmettunne itseäskin!
+
+KONRAD. Mitä! Kuulenpa noitalintuni äänen. No tule tule, herttanen,
+kanssani livertelemään!
+
+THEKLA. Pois! Älä tule tänne! (Pakenee kiljuen Konradia, joka tahtoo
+häntä syliinsä)
+
+SELMA. Hiljaa, Konrad, hiljaa! (Hilliten heitä, mutta naurun muodolla)
+
+KONRAD. Minä kuulin varpusen äänen.
+
+THEKLA. Sinä tarhapöllö! (Nauraa)
+
+SELMA. Alallaan! Muistakamme, että olemme salaliittolaisia.
+
+KONRAD. Komijanttejahan ilosia me ollaan. Ja minä halaan jo päästäkseni
+leikkiin. Tulkoot jo hyvät herramme.
+
+SELMA. Taavetti, ole vartijamme tuolla tiellä ja saata meille tieto
+nähtyäsi isäni tai herras.
+
+TAAVETTI. Sen teen, mun fröökinäni. (Menee)
+
+SELMA. Etkö pysäy tähän vaiheillemme, Kilian, tähän kuusten suojaan?
+
+KILIAN. Minä en viivy tässä. Toki, sun torves äänen kuultuani, Konrad,
+sillon kiidän takasin nuolena. Mutta ääntääkö tämä kerran?
+
+KONRAD. Ole varma siitä. Sinä saat sinun Selmas, sinä saat hänen. »Sinä
+saat omas ja minä saan omani.» (Haparoitsee Theklaan päin, joka
+vikkelästi väistyy syrjään)
+
+SELMA. Mutta »noita jäi ilman», luulen minä.
+
+THEKLA. Ha, ha, ha!
+
+KONRAD. Tule tänne!
+
+THEKLA. Häpee!
+
+KONRAD. Minä käsken!
+
+THEKLA. Minä tottelinko? (Taavetti tulee)
+
+TAAVETTI. Patruuni Herman!
+
+SELMA. Hyvä! Mutta seiso vartijana hetki vielä ja tule ja sano koska
+sun isäntäs tulee.
+
+TAAVETTI. Minä menen ja seison, minä tulen ja sanon. (Katoo)
+
+KONRAD. Ha, ha, ha! rupeetko runoilemaan, sinä jeeveli?
+
+SELMA. Poika mielii hieman vestellä.
+
+KILIAN. Nyt tehkäät parastanne.
+
+KONRAD. Minä kutsun sinua torvellani.
+
+KILIAN. Ja minä vastaan sinua torveni taivaan pauhinalla. (Menee
+vasemmalle)
+
+SELMA. Missä on sitten torves, Konrad?
+
+KONRAD. Tuolla ojalla, missä muukin jääkäripukuni. (Katselee oikealle)
+Tuossahan näen siis isä-ukkoni. Mutta äkeä on naamas, poika, äkeämpä
+kuin ennen, mielestäni.
+
+SELMA. Tämän vehkeemme tähden.
+
+KONRAD. Että myöntyi hän.
+
+SELMA. Töin ja tuskin.
+
+THEKLA. No voi, ulos ovestahan käski hän meitä »lunttuja», Jumala
+nähköön!
+
+SELMA. Mutta häntä kiusasimme, herätimme viimein hänen tuon pienen,
+hyvin tunnetun utelijaisuuden.--Hän tulee! (Herman tulee, huomaamatta
+Konradia, joka seisoo syrjemmässä)
+
+HERMAN. Juosta hälläkköjen pilliä mukaan! Minä hullu!--Mitä?
+
+SELMA. No mun isäni...
+
+HERMAN. Vaiti, vaiti! Isä, joka ei kärsi pilkkaa lapseltansa.
+
+THEKLA. Ah emmehän teekkän teistä pilkkaa, hyvä setäni!
+
+HERMAN. Vaiti sinäkin, jaa-ah sinäkin tässä!--Mitä hulluuksia!
+
+SELMA. Vaan pieni, viaton ilve teidän huviksenne, ja lääkärimme
+toiveesta.
+
+HERMAN. Huvikseni? Senpä kohta näemme.--Mutta kyllä tiedän missä pieksu
+likistää. Mutta koukisteleminen ei auta, piikaseni, ei auta, vaan tänä
+kesänä olet Fokaksen vaimo. Hän on kelpo mies, tarkka ja Herraa
+pelkäävä mies ja rakastaa sinua kovin.
+
+SELMA. Sen näyttäköön hän tällä hetkellä.
+
+HERMAN. Sen näyttäköön hän! Kuinka? Selma, Selma, antaisinko sinun
+koiritella edessämme?
+
+SELMA. Ei yhtään koiritusta, isäni. Tämä vanha mies on käyttävä asian
+viisaudella, tiedän minä. (Herman huomaa Konradin, joka tekee hänelle
+pienen ja kankean kumarruksen)
+
+HERMAN. Hee!
+
+SELMA. Hän on eräs siivo ja kunnon ukko.
+
+HERMAN. Hiiteen sinä! Tuhtaushuoneesen koko mies! Kuka olet?
+
+KONRAD. Matti on nimeni.
+
+HERMAN. »Se Matti, joka pirun petti.»
+
+KONRAD. Minä en petä ketään.
+
+HERMAN. Et itse piruakan?
+
+KONRAD. En häntäkän.
+
+HERMAN. Niin niin, korppi ei ronkkaa pois silmää toisen korpin päästä,
+tiedän minä. Mutta mikähän kriipi sinä oikein olet?
+
+KONRAD. Minä olen Matti.
+
+HERMAN. Matti Matti! Mikä on virkas, joka sinun elättää?
+
+KONRAD. On minulla pieni maja, majani ympärillä pieni turve, jota
+kätten väellä viljelen. Mutta käynpä taasen ulos maailmallekin antamaan
+ihmisille tietoja, sekä menneistä että tulevista, jonka ihmeellisen
+lahjan Herra on minulle suonut ja josta häntä kiitän.
+
+HERMAN. Sinä villitty, häväisethän sekä Jumalaa että ihmisiä! Tiedät
+sekä menneet että tulevat! No peijakas! Sanoppas edes ristinimeni.
+Mutta ollethan sen kaiketi kuullut. No sanoppas se kuitenkin.
+
+KONRAD. (Juhlallisella äänellä) Erik Bonifacius Herman, Kuikkarissa
+syntynyt, suuren Moution hallitsija nyt.
+
+HERMAN. Totta äijä! Mutta sen olet koreasti kuullut. Sanoppas kuinka
+vanha olen.
+
+KONRAD. Ykstuhatta kahdeksansataa kakstoista kello seittemän aamulla
+helmikuussa syntyi herra Erik Bonifacius Herman, ja syntyi samana
+päivänä Kuikkarissa vallan kummallinen, eräs silmätön, sokea sonni.
+
+HERMAN. Hmk!
+
+KONRAD. Onkos totta?
+
+HERMAN. Totta, äijä, totta! Niinpä syntyikin samana päivänä meillä
+silmätön sonni, tiedän minä äitini kertomuksesta. Mutta peevelistäkö
+sinä sen tiedät?
+
+KONRAD. Minulla on vaan se omaisuus.
+
+HERMAN. Omaisuus? (Selmalle) Häh? Minä luulen että sinä muikistelet.
+Katsoppas tänne, tietäjä sinä, tässä minun ainoa lapseni ja suuri
+kanalja. Kuinka ennustat hänestä? Lohduta minua sillä että saa hän
+oikein ankaran miehen, miehen, joka pitää siippansa kurissa ja Herran
+nuhteessa.
+
+KONRAD. Kaksi hälle antoi Luoja: hyvän sydämmen ja vikkelän mielen, ja
+näilläpä voimilla hän vallitsee kerran miehensä.
+
+HERMAN. No peijakas! onko Fokas niin sievä sielu, että kumartaa hän
+toffelia?
+
+KONRAD. Ei hän, vaan eräs toinen mies.
+
+HERMAN. Vaiti, ukko! Fokas on tuleva vävyni, ei kenkään toinen.
+
+KONRAD. Minä vaan ilmotan mitä näkee sieluni silmä.
+
+HERMAN. Nyt näkee se väärin!
+
+KONRAD. Tämän ratkaskoon aika.--Mutta mitä, herra? Kutsuittepa neitoa
+tässä teidän ainoaksi lapseksenne, ja kuitenkin näen hengessä teidän
+uljaan poikanne lähestyvän kotoansa.
+
+HERMAN. Näet väärin taas. Poikani on kuollut.
+
+KONRAD. Hän elää, ja kohta seisoo hän edessänne.
+
+HERMAN. Haa! jos totuuden nyt sanot, niin kehen uskon täällä, Jumalaan
+vai pahalaiseen?
+
+KONRAD. Uskokaat selkeään totuuteen. Ja jos hän tulee, niin lupakaat
+minulle yksi asia.
+
+HERMAN. Sen lupaan minä. (Eriks.) Mitä mahtanee hän tahtoa?
+
+KONRAD. Ettehän arvaa mitä anon, mutta hyvin voitte sen täyttää. Myös
+tyttärenne yhdistyy kanssani tähän pyytöön, sillä hän armottelee
+vanhaa.
+
+SELMA. Ah, isäni, minä rukoilen hänen puolestansa! (Eriks.) Mutta kyllä
+tiedän mitä hän meinaa.
+
+KONRAD. Pyhästi siis lupaatte, mun herrani?
+
+HERMAN. Sen olen jo luvannut, ukko.
+
+KONRAD. Minä kiitän.
+
+HERMAN. Jos hän tulis, Konrad ilonen, mitä enkö antais minä!
+
+KONRAD. Ellei hän tule, pääni annan minä!
+
+HERMAN. (Eriks.) Sinä peikko, mitä sinusta arvelisin? (Taavetti tulee)
+
+TAAVETTI. Herra Fokas on tulossa.
+
+SELMA. Olkam valmiit!--Hän onko jo läsnä?
+
+TAAVETTI. Eipä vallan. Tuolla niittukujalla hän tallustaa.
+
+HERMAN. Mutta kas sinä!
+
+TAAVETTI. Minä, herra?
+
+HERMAN. Juuri sinä junkkari!
+
+TAAVETTI. Teidän nöyrä palvelijanne, jos niin tarvitaan.
+
+HERMAN. Junkkari!
+
+TAAVETTI. Nimeni on Taavetti.
+
+HERMAN. Kyllä tunnen sinun. Vai koirittelet sinä omaa herraas vastaan!
+Eikö ole Fokas sinun herras ja sinä lurjus hänen trenkinsä?
+
+TAAVETTI. Hän on minun herrani ja minä hänen trenkinsä, hänen koiransa,
+nimittäin uskollinen, hyvä koiransa, ja se, joka herraani soimaa,
+kavahtakoon hammastani, sillä niinkuin täällä jääkäri, niin on hänen
+koiransa. Ja totta sanoen, niin koirittelenpa hieman nytkin ja yhdessä
+juonessa näiden armaitten fröökinäin kanssa. Mutta hartaudella
+sanottu...
+
+HERMAN. Mitä mökiset!
+
+TAAVETTI. Minä olen niinkuin herrani trenki ja emäntä yhtaikaa. Mutta
+me vasta emännöitsemme, ymmärtäen konstin, kukkaroa säästää. Hän itse
+on huoneenhallituksemme paras madammi; tuollahan käy hän torilla;
+kinailee, kinailee ja ostelee moonaa vallan polkuhintaan. Sillä emmehän
+menetä rahojamme kalleisin trahtööriherkkuin me, vaan itse me
+totossamme paistelemme ja kärhäilemme ja sitten nakertelemme kukin
+nurkassamme kuin kaksi rottaa, lukitun oven takana, hyvin ymmärretty.
+Peijakas! Yhtenä päivänähän könötti hän tulla torilta, kantaen
+pulleassa poijussansa oikein ikivanhaa kukkoa, senkaltasta äijää.
+(Selma antaa kuulla äkkisen ja tirskahtavan ehkä tukehtuneen naurun)
+
+KONRAD. (Eriks.) Minä pidän sinusta, poika.
+
+TAAVETTI. Oikein totta! Sen kukon osti hän muutamalla pennillä. Sillä
+kuka uskalsi hampainensa enään tuon vanhan pyövelin kimppuun? Me sen
+teimme.
+
+HERMAN. Kitas kiinni!
+
+SELMA. (Eriks.) Puhu vapaasti vaan.
+
+TAAVETTI. Ja kas kun me oikein rupesimme sitä uranssamaan, niin olipas
+siinä ryskettä ja paukkinaa,--Jessus!
+
+HERMAN. Sinä valehtelet, hunsvotti!
+
+TAAVETTI. Vai niin; eikö osaa hän säästää? Hän kun osaa. Rikas on hän
+ja rikkaammaksi tulee hän aina. Tuima vävypoika yhdelle isälle siinä
+miehessä. Minä rohkenen kysymään: onko perustaa siinä maineessa, että
+on hän juuri teidän tuleva, sievä vävynne? (Vieden kätensä kohden
+lakkiansa) Saanko luvan kratuleerata? (Herman karkaa nostetulla
+sauvalla kohden Taavettia, joka, astellen takaperin, välttyy hänen
+edestään; ja niin kulkevat he, kiertyen kerran ympär teaterin, toisten
+salaisesti naureskellen)
+
+HERMAN. Sinä hävytön rakki, tahdotko sauvastani?
+
+TAAVETTI. En tahdo, herra, en!
+
+HERMAN. Tahdotko sauvastani?
+
+TAAVETTI. En ensinkän, mun herrani! Maistukoon makeammallekin tämä
+kylänkaakku, mutta sitä sorttia jokapäiväistä leipää saan kuitenkin
+kotonani nauttia vallan tunsin sekä trenkinä että emäntänä.
+
+HERMAN. (Polkien kerran jalkaansa) Mene tiehes, konna, ja paikalla!
+
+TAAVETTI. Mitä sanotte?
+
+HERMAN. Mene!
+
+TAAVETTI. Pois tästä ja tällä hetkellä? Älä älä Herran tähden,
+veikkonen, niin hangitsekkan!
+
+HERMAN. Häh?
+
+TAAVETTI. Älä Herran tähden!
+
+SELMA. Me täydymme kärsiä häntä.
+
+TAAVETTI. Niin, älkäät Herran tähden tehkäät minulle temppua nyt, sen
+sanon vaan. Minä pois! Haa! nouseehan, tiedän minä, tässä meille
+senpäivänen komjanttikärhämä, jonka juuri minä olen asettanut jaloille
+ja voin sen myös--tämä huomakaat--voin sen myös ennen aikoja kumota,
+jos niin tahdon. Sentähden koreasti, veikkoset, koreasti vaan! Hetki on
+tullut, jota olen vartonut kuin kettu vanhan tamman huulta; ja nyt se
+putoo.
+
+HERMAN. Höh! Vai putoo se.
+
+TAAVETTI. Putoo, jos olemme äänettä kuin hiiret.
+
+HERMAN. Tytöt, onko mies viisas?
+
+TAAVETTI. Noin »treqvart i bok» toivon minä, mutta pelkään pojan aivon
+puristuvan, ellei saa hän nähdä tässä sydämmensä lystiä. Ja toiseksi
+saan minä raportteerata, ettei Hobergin-ukko olekkan meistä enään juuri
+kaukana.
+
+SELMA. Minä näen hänen! Rientäkäm asettamaan itsiämme. Tässähän viivyt,
+Matti, hänen tullessansa.
+
+KONRAD. Tässä istun lähteen partahalla. (Istuu)
+
+SELMA. Poika, sinä tulet kanssamme tänne. (Osottaen vasemmalle)
+
+TAAVETTI. Ei, vaan tänne lyyhistyn närheen alle kuin jäniksen-poikanen.
+(Asettuu alas verhoon oikealle, toki näkyväksi katselijoilta)
+
+SELMA. Mutta liikahtamatta, hivahtamatta, se muista.
+
+TAAVETTI. En hengitäkkän.
+
+SELMA. Me tänne! Tule, Thekla, seiso tässä sievästi, kunnes annan
+sinulle viittauksen. (Saattaa hänen vasemmalle kuusten verhoon)
+
+THEKLA. Vapisenpa jo vallan, ja saatanpa kohtani hukkiolle, tiedän
+minä. Voi!
+
+SELMA. Äänettä!--Tulkaat, isäni, rientäkäät!
+
+HERMAN. Olenhan sun narris.
+
+SELMA. Te olette mun isäni.--Tässä on sijanne. (Asettuvat vasemmalle,
+jääden katselijain näkyviin)
+
+HERMAN. Seistä ja tirkistellä tässä!
+
+TAAVETTI. Istukaat alas kuin minäkin, ja voimmepa kuin herrat. Mutta
+ah olis meillä vielä kullakin pieni olvipullikka tuollon tällön
+suuteltavana! Sehän riemuamme voitelis.
+
+HERMAN. Mitä näriset sinä iiliskotti siellä pensastossa? Sauva-öljyä
+olven verosta sinulle antaisin, ja oikein sydämmestäni.
+
+TAAVETTI. Käyvätpä meidän aatoksemme yhtä. Merkillistä! Samanhan
+sydämmellisen antelijaisuuden tunnen minäkin teitä kohtaan tällä
+hetkellä, juuri saman.
+
+HERMAN. Ha, ha, ha, sinä juupeli!
+
+SELMA. Hän tulee!
+
+HERMAN. Tulkoon hän jo Herran nimessä. (Fokas tulee oikealta periltä,
+seisahtaa äkisti nähtyään Konradin, joka kohottaa itseänsä kankeasti
+ylös)
+
+FOKAS. Onko se Matti?
+
+KONRAD. Matti on nimeni, ja tässä olen teidän käskystänne, herra.
+
+FOKAS. Taidanko uskoa sinun? Sillä minä en luotakkan mailman maineisin.
+
+KONRAD. Oikein. Mutta odottakaat siis kärsivällisesti huomispäivän
+todistusta siihen, mitä kuulee teidän korvanne mun omasta suustani.
+
+FOKAS. Hyvä! Onko nyt rinnassas sama voima ja taju kuin ennen
+patriarkan hurskaalla pojalla tuolla Faraonein maalla? Mitä sanot?
+
+KONRAD. Siinä kohdassa luulen joteskin mahtavani, jos nimittäin uni on
+sitä ytimellistä sorttia. Sillä nähdäänpä täällä myös unta liedompaa
+kevään lunta.
+
+FOKAS. Ankarahan uni on tämä, jonka nyt ilmasen sinulle selitettäväks.
+
+KONRAD. Minä jo sen tiedän.
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Kiitä minua siitä.
+
+FOKAS. Tiedät uneni?
+
+KONRAD. Kas, kas, kuinka hän edessäni liehuu tuossa, tummana hattarana
+heiluu. Hohoo! jo kihlattunne kaunoisna morsianna huoneenne emännäksi
+viette. Mutta soitto ei riemuna soi, vaan katumusvirtenä syysillan
+hetkellä huokaa; synkeenä näät kodon hallasen lehdon ja pilvessä
+taivaan kannen. Mutta pilvien peitto jo aukenee ja tuomiotorvi kaikuu.
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Mies tuijottaa kuin tervatentti aholla.
+
+FOKAS. Kuinka tiedät tämän?
+
+KONRAD. Minä olen tietäjä.
+
+FOKAS. Se olet sinä, minä tunnustan sen nyt ja uskon mitä sanot, uskon
+järkähtämättä. Sano siis mitä merkitsee tämä uneni.
+
+KONRAD. Sen näen kohta pilvistä.
+
+FOKAS. Pilvistä?
+
+KONRAD. Sillä minä olenkin oikeammiten pilviprofeeta.
+
+SELMA. (Eriks.) Huomaa: nyt poikkeet ulos kohdastas.
+
+FOKAS. Pilviprofeetta! Mitä sillä ymmärretään?
+
+KONRAD. Hän ennustaa pilvistä ja sumuista.
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Hän viskaa sulle sumua vasten naamaa, poika.
+
+KONRAD. Pilvein kaavoissa ja liikunnoissa ilmestyy hänen silmänsä eteen
+miehen elämän vaiheet.
+
+FOKAS. Kaikissa pilvissä?
+
+KONRAD. Ei; kullakin on hänen pilvistönsä.
+
+FOKAS. Peijakkaitahan kuulen! Mutta kuinka saadaan tuosta pohti kussa
+kunkin pilvet junnailevat tuolla taivaalla? Missä on esimerkiksi minun
+liutani?
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Maantienojassa sammakkoin pesinä.
+
+KONRAD. Onpa siinä ensin pieni askare. Niin, jos nyt mielitte hieman
+nostaa ylös sitä pimeätä vaippaa, joka verhoo teidän tulevaisuutenne,
+niin katsokaat mikä on ensiksi tehtävänne. Tuossa silmät ummessa
+pyörähtäkäät mun edessäni, noin kymmenkunta kertaa keikahtaen ympär ja
+viheltäen vinkasti; mutta seisahtaissanne taas ja ennen silmäinne
+avaamista, osoittakaat kädellänne kohden taivasta. Sielläpä teille
+kohtalonne arpakirja, jos nimittäin pilviä sillon löytyy tällä
+korkuuden kaistaleella. Käykämme siis käsiin.
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Tanssita häntä hyvästi.
+
+FOKAS. Panisitko sinä minun karhua tanssimaan? Mene hiiteen ennuksines!
+
+KONRAD. Tämä kuuluu asiaan.
+
+FOKAS. Ja viheltäisin vielä?
+
+KONRAD. Asian vaatimusta mukaan.
+
+FOKAS. Mene hiiteen, elles muuton käsitä mun pilviäni. Minäkö
+nostelisin tässä sinun edessäs koipiani kontiona, minä, oikeammiten
+aatelismies?
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Sepä vahinko ettes sitä tee, vahinko ja harmi. Tee
+nyt se!
+
+HERMAN. (Eriks.) Oikein, poikani!
+
+KONRAD. Mutta olenpa usein itsekkin löytänyt toisen miehen pilvet.
+
+FOKAS. No kurkistele sitten ylös pitkin taivasta. (Konrad tähtäilee
+ylös läpi nyrkkinsä)
+
+KONRAD. Hm ... hm ... tuolla tynnörinala rastaanrinnettä ... hm ...
+tuolla Kefaluksen häntä ... ja tuollahan sen suuren Mogulin linna ...
+hm ... tuolla Naantaalin jauhomylly ja Lunkkentuksen karvasaapas, hm...
+Ja tuolla, tuollahan on teidän pilvistönne kuin valkea hanhilauma.
+
+FOKAS. Onkos?
+
+KONRAD. Ottakaat ja katsokaat tuosta nyrkkini läpitse. (Fokas katsoo
+läpi hänen nyrkkinsä) Noh?
+
+FOKAS. Näen vaan paljaan kirkkaan taivaan.
+
+KONRAD. No soikotetaan, soikotetaan, noin noin, itään länteen pohjaan.
+
+FOKAS. (Kääntyen äkkiin kohden Konradia, katsahtaen kiivaasti) Älä
+helvetissä tee minusta pilkkaa, äijä, älä helvetissä! Minä en pelkää
+sinua vaihka olisit itse Laiska-Jaakko, se suuri noita ja
+silmänkääntäjä, minä en pelkää, vaan kysyn kivaltisti: mikä on sinun
+meiningis oikein? Äijä! (Konrad karauttaa kurkkuansa hirveän kovalla
+röminällä.--Fokas itsekseen) Hän römisee ja mörisee kuin vaskihärkä.
+Haa!--Mutta luulenpa kuitenkin hänen hankkeensa vakaiksi,
+viipittömiksi, vaihka ovatkin keinonsa joteskin tomppelin, ja mun
+täytyy hieman sovitella, sillä tahdonpa ulos hänen kallostansa tiedot,
+varmaat tiedot tulevista. (Ääneensä) Sinä näet, Matti, löytyvän täällä
+mun povessani paljon muikeutta, tulivuoren kuumaa pohdetta; se ruiskuu
+pian vallatonna ylös, toki, pianpa se masentuukin taas.--Mutta katso
+uudestaan ylös pilvihin ja anna minun kuulla vaan ei nähdä. Katso ylös!
+
+KONRAD. (Tirkistellen ylös läpi nyrkkinsä) Minä katson, ja ilmestyy
+ennustajalle tärkeä tanner.
+
+FOKAS. Mitä näet?
+
+KONRAD. Kaksihan teille tietä vaellettavaksi tarjotaan.
+
+FOKAS. Kaksi tietä. Kerro minulle tarkasti kunkin tien sekä edut että
+vastukset.
+
+KONRAD. Mutta vaiti! Täältä otan minä itselleni ainoastaan alushirret,
+alkurankaleen, jonka sitten aaverikas sieluni täyttää, seistessäni
+hetken sokeana. Mutta vaiti nyt!
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Keitä hänelle siellä pilvissä oikein verraton soppa.
+
+SELMA. (Eriks.) Että varron levotonna. Enkö olisi ennustanut oikein?
+
+THEKLA. (Eriks.) Onneton! onpa heti mun astuttava esiin. (Konrad on
+kääntynyt pilvistä ja seisoo silmät ummessa)
+
+FOKAS. (Eriks.) Nythän peijakas seisoo sokkona tuossa putoneena
+pilvistä alas, topaten rankalettansa lihalla ja karvoilla.--Hei, poika!
+(Konrad avaa silmänsä ja pöllistelee kovin) Mitä kuuluu?
+
+KONRAD. Pois! mun korvani on tynsä mutta silmäni kuin auringon terä.
+
+FOKAS. Mitä näet sitten?
+
+KONRAD. Eteheni kuvattuna teidän tulevan kohtalonne.
+
+FOKAS. Kerro.
+
+KONRAD. Kaksi tietä kahden immen kautta teille tarjoo onni.
+
+FOKAS. Hahaa! Ja nämät immet?
+
+KONRAD. Yksi on teidän kihlattunne, ja se toinen seisoo häntä läsnä.
+Myös hänellä on ystävänsä, mutta vierailla mailla nyt.
+
+FOKAS. Mies elää siis?
+
+HERMAN. (Eriks.) Ahaa, se eikö sinua miellyttäis?
+
+KONRAD. Hän elää ja lähestyy jo kotoansa, muistain aina morsiantaan,
+mutta eihän morsian häntä muistelekkan juuri joka hetki.
+
+FOKAS. Tyttö tulee siis kerran järkeensä.
+
+THEKLA. (Eriks.) Hoo!
+
+FOKAS. Mutta minkä tien otan samotakseni?
+
+KONRAD. Määräkäät se itse, kuvattuani eteheenne kunkin muodon ja
+luonnon.
+
+FOKAS. Minä kuultelen.
+
+KONRAD. Tie, jonka miehelle tarjoo tuo ensinmainittu impi, ei vie häntä
+korkeisin arvoin, ei äärettömän rikkauden satamaan, vaan varallisuuden
+vainioille. Hän rauhassa, hiljaisessa onnessa on viettävä päivänsä
+täällä, viimein pelootta astuva Herran tuomiolle, ja hänen nimensä
+löyttään elämän kirjassa. Senhän kohtalon annoi teille ensimmäinen tie.
+Mutta tie se toinen, jonka avaa etehenne orpo neito, johtaa ylös
+prameuden korkuuteen, antaa teille pohjattomat rikkaudet, mahtavia
+ystäviä ja pian myös kohottaa teidät ylös aatelissäätyyn.
+
+FOKAS. Hyvä! Mutta mielin teille ilmaista, että jo äitini kohdusta
+virtaa suonissani kallista nestettä, Tähtitanssein verta. Tiedä, ukko,
+Tähtitanssi on äitini sukunimi, ja tämä heimo, johtaa alkunsa aina
+jumalten tarinamailmasta; tiedä tämä.
+
+KONRAD. Minä tiedän sen ja katselen teitä syvimmällä kunnioituksella.
+
+FOKAS. Jumalten tarinamailmasta, niinkuin oikean aarelsmiehen tulee,
+eikä siis paljon että olenkin maamme aarelsruumiissa lailliseksi
+julistettu jäsen.--Mutta mitä lupaa minulle enemmin tämä tie?
+
+KONRAD. Nämäthän oli teidän onnen-arpanne tällä tiellä; mutta saattaa
+se myöskin teille monta haittaa ja vastusta.
+
+FOKAS. Ilmase minulle kaikki.
+
+KONRAD. Katsokaat, teidän puolisonne alat siellä voimallisena kotkana
+väikkyy ja vallitsee teidän ylitsenne!
+
+FOKAS. Mitä sanot?
+
+THEKLA. (Eriks.) Voi sinuas! Minä kotkaksi, kurja kananen?
+
+FOKAS. Hän vallita minua? Mahdotonta, elleivät kiukkuiset loihtuvoimat
+häneen vuodata perin toista henkeä. Mutta heittäkäm tämä. Mitä enemmin?
+
+KONRAD. Makauskammarissa toraa ja motkotusta, ehtimiseen motkotusta ja
+usein kyökistäkin tuima pöllähdys.
+
+FOKAS. Mutta ulkona mailmalla?
+
+KONRAD. Aina kunnioitusta korkeaa.
+
+FOKAS. Hyvä! Mutta kuinka päättyy viimein tämä tie ja miltä näyttää
+sillon siellä toisella rannalla?
+
+KONRAD. Kuolinvuoteenne on kovin haikea ja kolkko, mutta kuolemanne
+kauvas kuuluisa ja peijaisenne komeat.
+
+FOKAS. Mutta kuinka astun sisään siihen toiseen maahan?
+
+KONRAD. Minä katselen ja tirkistelen, mutta en löydä teidän nimeänne
+elämän kirjassa. (Hetki äänettömyyttä)
+
+FOKAS. Et löydä?
+
+KONRAD. En, herrani. Ja tähän siis ehtyy kaikki tietoni teistä.
+
+FOKAS. Tässä on palkkas. (Antaa hänelle rahaa) Ja sinä saat mennä.
+
+KONRAD. Kiitän nöyrimmästi! (Lähtee käymään, mutta pian kaapasee Fokas
+hänen jälessänsä ja tarttuu hänen kaulukseensa)
+
+FOKAS. Mutta ukko! Älä helvetissä hivahda kolmannelle miehelle mitä on
+tässä tapahtunut, älä helvetissä!
+
+KONRAD. Päästäkääthän kauluksen. (Fokas päästää) Kokenne mies tietää
+mitä hänen rauhaansa kuuluu. (Poistuu vasemmalle)
+
+FOKAS. Minä luotan sinuun, minä luotan. Mutta tyydy enpä juuri
+ennustuksees. Hm. (Syventyy aatoksiinsa)
+
+HERMAN (Eriks.) Niin, kärsiihän tuota tuumiskella. Mutta ettäs
+askartelet noitain ja tietäjitten kanssa, sinä? Tuhannen pyöveliä!
+
+SELMA. (Eriks.) Siinä arvele nyt hetki; minä kohta suoritan sun
+aatokses vyhdin.
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Niin, kumman tien nyt valitset, toveri? No sen
+toisen ja paremman, arvaan minä. Älä yhtään huoli kuinka laulammekin
+täällä viimeistä värssyämme harmaapäisinä kääkkinä. Sillon miehellä
+ainoastaan koiran osa ja arvo, täällä kömppiessään toisten ja
+nuorempain tiellä. Niin tänäpän sinä kuolet, huomen sinä kuopataan ja
+siitä riemuitaan sun entisessä kodossas. Ja mitä olemme kuulleet tuolta
+toiselta ahteelta, niin pidämmehän ne vaan tarinoina lapsille ja
+yksinkertaisille juutaksille. Ja jos viimein toisinkin olis, jota emme
+juuri niskamme nimessä voi kieltää, niin, huomatessam muuttomme läsnä,
+varustelemme huonettamme vähitellen, käytellen pappia puheillamme
+vilpittömällä mielellä ja kielellä, ja niin nukumme lopulta hiljaiseen
+uneen. Älä yhtään huoli, vaan se toinen tie, se toinen tie!
+
+HERMAN. (Eriks.) Mikä morakka muoto filosofiialla!
+
+FOKAS. (Eriks.) Nyt olen päättänyt. Selman heitän ja otan kainon
+Theklan, niin astuen käyskelemään kemun ja kunnian tielle, huolimatta
+noista sumuista, jotka etähällä tuolla palloilevat maan ja taivaan
+rajalla. Onhan tässä kontion ruumis, joka antaa sydämmelleni toivon,
+kestävän kauvankin prameuteni päivän. Ja koska vihdoinviimein illastuu,
+niin pistää mar muistooni muutamia pieniä heikkouden syntejä, mutta
+minä kadun niitä ja pyydän niitä anteiksi. Ja aina kuinka parhaaksi
+näen ja sappeni myöden antaa, niin kutsun luokseni jonkun
+pappismiehenkin kerran tai kaksi, ja mahtaahan sitten kaikki olla
+hyvin. Ukon viimeistä lausetta en muistelekkan; vaan päin toisin
+sillon, toivon minä.--Tämä siis onnessain se heitos, joka unissani
+kauvan jo kangasteli, ja jonka päälle minä lujasti luotan. Ah! julkinen
+mailma siis avetaan mun eteeni ja, tuota ihanuutta kuvaten, kostuispa
+nyt silmäni jos olsin jokin hentosydän. Mutta pidäs! Luuletko ihan
+ruusuilla siellä käyskeleväs? Ei! vaan riita ja kilvoitus on elo
+kunnian tanterella. Ja nämät käsivarret, he aukasevat miehellensä tien,
+minä luulen. Siis kamppaukseen!--Mitä huolin, että ensin hävitän nyt
+liitteen minun ja Hermanin huoneen välillä ja toiseksi heti rynkään
+päin sievän Theklan lemmenlinnaa; ja kas kun touvaan oikeen
+muurinmurtajana kohden, että akanoina lentävät ulos kaikki entiset
+tähteet sydämmensä toho lävistä, niin luulenpa että rupeaa hän
+tinkiilemään: ja minä olen hänen kihlattunsa ja pian hänen miehensä.
+Niin juuri. Hurrah!
+
+SELMA. (Eriks.) Näyttääpä nyt kuin olisi hän tehnyt tärkeän päätöksen.
+(Theklalle hiljemmällä äänellä) Thekla, oletpa lähtevä esiin.
+
+THEKLA. Ah! Kuinka luulet että onnistun?
+
+SELMA. Sinä lapsekas! Mene!
+
+THEKLA. Juuri nyt?
+
+SELMA. Ja tuolta metsän kautta kaartaen. Riennä! (Thekla katoo)
+
+HERMAN. (Eriks. Fokakselle) Mikä peijakas vaivaa sinua, karhu
+filosooffi tuossa? (Fokaksen huomio kääntyy äkisti ulos vasemmalle) Ja
+mitä näet?
+
+FOKAS. (Eriks.) Jumal avita, hän lähestyy minua! Ken ei huomaa
+sallimuksen sormea tässä ja että olen siis ase ja astia korkeampain
+voimain vallassa? Ja minä kohtaan sinua, neitonen, urhealla, uljaalla
+ja päällekarkaavalla mielellä, tehden mitä jumalten pakko vaatii.
+(Thekla astuu esiin vasemmalta periltä)
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Tärppääs tuohon palaan, niin kaikki hyvin.
+
+(1869-70)
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Canzio; Selman juonet, by Aleksis Kivi
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12906 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..e83f442
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #12906 (https://www.gutenberg.org/ebooks/12906)
diff --git a/old/12906-8.txt b/old/12906-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..8bf5f5a
--- /dev/null
+++ b/old/12906-8.txt
@@ -0,0 +1,6084 @@
+The Project Gutenberg EBook of Canzio; Selman juonet, by Aleksis Kivi
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Canzio; Selman juonet
+
+Author: Aleksis Kivi
+
+Release Date: July 14, 2004 [EBook #12906]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK CANZIO; SELMAN JUONET ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+CANZIO; SELMAN JUONET
+
+Kirj.
+
+Aleksis Kivi
+
+
+1916.
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+Canzio, nuori meri-upseeri.
+Rachel, hänen sisärensä.
+Varro, heidän setänsä.
+Mariamne, Canzion kihlattu.
+Marcia, erään ryövärpäällikön nuori leski, jona hän kantaa nimen
+  Flaminia.
+Claudio, aatelimies, Canzion ystävä.
+Angelo, nuori luonnontutkija.
+Gregorio, palvelluspoika.
+Giotti.
+Palvellusväkeä.
+
+Tapaus: Italiassa Canzion perintölinnassa ja sen ympäristössä lähellä
+Arnon virtaa.
+
+
+
+
+Ensimäinen Näytös
+
+
+(Lehtimetsänen seutu; perillä näkyy virta ja taampana kallioinen
+tienoo. Rachel tulee oikealta.)
+
+RACHEL. Mariamne!
+
+MARIAMNE. (Metsästä vasemmalta) Tässä seison kalliolla, Rachelini.
+
+RACHEL. Etkä näe toki mitään?
+
+MARIAMNE. En matkustajaa tomuvalla tiellä, enkä yhtä ainoata purjetta
+pinnalla Tyrhenin meren.
+
+RACHEL. Ja kaiketi on jo aurinko lähellä laskuansa?
+
+MARIAMNE. Niin, aivan lähellä.
+
+RACHEL. (Erikseen) Oi Canzio, mun kallis veljeni! luulenpa tänäpän sua
+vartovamme turhaan. Ah! elles sä tule, niin lähestyy mua uneton,
+tuskallinen yö, yö ijankaikkisen pitkä. Tule toki, Canzio, ja suo mun
+nähdä sun ihanaiset kasvos, joita silmäni ei ole katsellut kolmen kesän
+ja talven vaihdellessa. Tule ja lankee sille povelle, jonka nojalla
+monet kerrat olet levännyt vienona poikaisena! (Mariamne tulee) No,
+kuinka arvelet?
+
+MARIAMNE. Hän taitaa tulla vielä.
+
+RACHEL. Ellei niellyt häntä kavala meri.
+
+MARIAMNE. Hän luultakseni tulee maitse.
+
+RACHEL. Elleivät surmanneet häntä ryövärit janoissaan kullan ja veren.
+
+MARIAMNE. No, taitaapa tapahtua paljonkin, paljon myös luoda tapauksia
+kammoova kuvailus, esimerkiksi: hän taitaa palata metsästä takasin,
+ellei kaatunut hänen päällensä puu.
+
+RACHEL. Mutta sinä tiedät, että on minulla ennustava sielu. Ah! miksi
+tuntee sydämmeni tällä hetkellä niinkuin yömustan, veripäärmeisen
+ukkospilven läsnä-olon, joka hirmuisen jyrkkänä ja pyörryttävän
+korkeana kohisten lähenee meitä? Mariamne, mua aavistaa, että jotain
+hirmuista on kirjoitettu hänen kohtalonsa kirjaan.
+
+MARIAMNE. Korkeuden voimat kohtalomme johtaa.
+
+RACHEL. Niin niin; mutta levoton on äitin sydän. Ja enkö ole minä hänen
+äitinsä, hänen »sisär-äitinsä», ja »äiti-sisärensä», niinkuin lausui
+hän kerran itse, punehtuen kainosti ja hymyten kuin taivaan cherubi?
+Jaa, niin hymyili hän; sillä hän on kaunis, Mariamneni, kaunis!
+
+MARIAMNE. Kaunis on Canzio.
+
+RACHEL. Hänen sydämmensä on puhdas ja hyvä, ja sentähden on lempeni
+häntä kohtaan ääretön, se on helleys, jonka suloisuus taivaat voittaa.
+Ah! jos hänen pitää kuoleman, surman kuolemalla kuoleman, niin
+kaivettakoon myös Rachelin hauta.
+
+MARIAMNE. Vaikene jo hulluine ennustuksinesi, kummallinen tyttö!
+
+RACHEL. Olkoot he hulluja. Mutta suo minun sanoa: jos hän kuolis,
+saavuttaispa mieleni aamuton yö, ja kaiketi kiirehtisin kohden
+surmaani. Niin sanon minä, hänen kurja sisärensä; mutta mitä sanot
+sinä, hänen morsiamensa, hänen sydämmensä ystävä?
+
+MARIAMNE. Mä lemmin häntä, hän on mun iloni ja riemuni, muisto hänen
+kuvastansa voi povessani sytyttää taivaallisen tulen; ja jos hänen
+kadottaisin: mikä murheen hetki! Mutta huomaa: meillä on ijankaikkinen
+perintö-osa, jota emme mahda menettää kohtalon iskujen tähden täällä.
+Oi Rachel! se näytelmä on jumalten näytelmä koska, kovan onnen
+myrskyjen riehuessa meidän ympärillä, otsamme korkealla etherissä
+säteilee.--Toki; miksi kuvailemme tuhoa ja murhetta, koska on meillä
+hyvän toivon päivä? Kohta on Canziomme tässä.
+
+RACHEL. Ja nouseman pitää ilon, jonka vertaista en koskaan ole
+tuntenut.--Mutta tuossa tulee setäni, palaa Claudion huoneesta, ja onpa
+hänellä seurassa Claudio itse ja eräs nuori vieras herra. Muistanpa
+nyt, kuinka ihanata aina oli katsella Canzioa tuon Claudion rinnalla;
+ah! hän sillon oli kaksinkerroin kaunis.
+
+MARIAMNE. Tosin ei ole Claudio saanut ulkonaista kauneuden lahjaa,
+mutta hänen silmänsä akkunasta katsahtaa ulos kaunis, sointuva sielu.
+(Varro, Claudio ja Angelo tulevat)
+
+VARRO. Tuossahan minun molemmat lintuiseni, sairaat paljaasta
+vartoomisesta. Hän tulee kohta, kohta; kärsimystä vähän vielä.--Tässä,
+herra ylioppilas Angelo, ovat minun tyttöseni Rachel ja Mariamne.
+(Angelo ja naiset kumartavat toinentoisellensa) Claudion arvoisa vieras
+Calabriasta, on tullut tutkistelemaan kasvistoa meidän ihanaan
+Arnolaaksoon.
+
+RACHEL. Terve tuloa, ilonen nuorukainen!
+
+AANGELO. Teitä kiitän ilosen tervehyksen edestä, mun fröökinäni.
+
+VARRO. Niin, oletpa ilonen taas, mutta miksi aamulla niin murheinen,
+mun kynäsein?
+
+RACHEL. Eihän vahingoita välillä murheissaankin olla.
+
+VARRO. Miksi itkit?
+
+RACHEL. Ei yhtään vahingoita, että välillä itkeekin näin vallaton tyttö
+kuin minä.
+
+VARRO. Enkelin vallattomuus, enkelin!--Canzio tulee kohta, ellei
+tänäpän niin huomenna.
+
+RACHEL. Vasta huomenna! No sitten hän tietäköön että lennän heti hänen
+tukkaansa ja sieppoilen kuin pieni vihainen haukka.
+
+CLAUDIO. Sieppoilla niitä kauniita kiharia: aattelkaas, mun Rachelini.
+
+RACHEL. Olkaat huoletonna, Claudio. Kohtapa ne kiharat silittelsin
+järjestykseen taas; sillä hän on mun lapseni.
+
+VARRO. Ja sinä olet mun kynäsein. (Syleilee häntä) Mitä sanoo Mariamne,
+Canzion morsian?
+
+MARIAMNE. Ellei hän olis mun sulhaseni äiti, niin tulisinpa kaiketi
+hänen päällensä mustakipeeksi.
+
+RACHEL. (Nauraa ilosesti) Sua kiitän, Mariamne, ettäs rakastat häntä,
+jonka onni on tärkein toivoni. Ja onnipa ihana on se perintö, jonka
+saatat hänelle, tullessasi hänen vaimoksensa. Sen tiesin minä,
+valitessani hänelle kultaseksi sinua. Jaa, minä olen hänen äitinsä.
+
+VARRO. Jaa peijakas! se hellin, se paras äiti kuin kellään on ollut,
+sen takaan minä. Hyvät herrat, jos teitä miellyttää, niin kuulkaat
+pieni kertomus. Noin viisitoista vuotta sitten, koska sisällisten
+sotain myrskyt taasen riehuivat isäimme maassa, näin minä kuvan täynnä
+liikuttavaa helleyttä. No Claudio, sinä tiedät mitä tarkoitan.
+
+CLAUDIO. Ihanata kuvaa, ansaitseva Michael Angelon siveltimen
+esineeksi. Mutta tietkäät, että Angelomme tässä on maalari myös.
+
+VARRO. Oletteko maalari, herra?
+
+ANGELO. Vähän, hyvin vähän.
+
+VARRO. Kas tässä teille armahin aine: Erään kitsaan talonpojan huoneen
+synkeässä loukossa, hetaleisen varjostimen takana, asuu pieni perhe,
+eräs vieno mutta kaunis kahdeksanvuotinen tyttö ja hänen veljensä,
+tuskin vielä kolme vuotta. Heidän äitinsä oli jo kuollut koska synnytti
+hän tämän poikaisen, sodan aallot olivat syösneet heidän isänsä
+tietämättömille teille, kostonhimokas vihollinen oli anastanut ja
+riistänyt heidän komean kotolinnansa, ja nämät kaksi kurjaa pienoista
+pakenit uhkaavan surman alta pois, löytäen viimein talonpojan tuvassa
+viheliäisen suojan. Mutta talonpoika ja hänen ämmänsä ovat verrattomia
+saitoja: mitä saat, maksa paikalla pois, ja korkeimmalla hinnalla.
+Sentähden virkkaa ja ompelee tyttö ahkerasti elannoksi pienelle
+perheellensä, jonka rahit, jonka pöytä ja vuode, jonka kaikki kaikissa
+on kehnon varjostimen takana. Nytpä tyttö millon pöytänsä ääressä
+ompelee ja poikainen ryysyisellä vuoteella uneksuu, millon taas hän
+huoneen nokisella tulisijallaa keittelee ruokaansa pienessä pannusessa
+tiuskean emännän kattilan vieressä; ja viimein atriansa hiljaisuudessa
+nauttivat ne kaksi. Piltti sairastuu, ja pieni sisär-äiti saa nyt
+juoksua ja tointa. Hän yrttejä ja kukkaisia niituilta keräilee ja
+rakentaa tuoksuvan hikijuoman valittavalle veljellensä, ja sitten
+vienolla käsivarrellansa hänen nukuttaa, viihdyttää lohdutuksen
+sanoilla vaihka kiiltääkin hänen omassa silmässänsä murheen kyynel.--
+Tämä, herra Angelo, on kuva niistä ajoista koska hurjapää Bellona on
+kaiken järjestyksen tehnyt chaokseksi ja jokainen pitää huolen
+ainoastaan itsestänsä.
+
+ANGELO. Se kuva on sanomattoman ihana ja hellä, mutta tässä ei voi
+tehdä kylliksi maalarin sivellin, vaan tarvitaan runoniekan sulkaa.
+
+VARRO. Aine onkin historjallinen, eikä soviteltu minkään eri
+taidehaaran mukaan. Hyvinpä jo arvaatte, että tyttö kertomuksessani oli
+tämä tässä (Likistää Rachelia vasten rintaansa) ja pieni pilttinen oli
+Canziomme, jota varromme kotia Neapelista; sillä nyt on poika käynyt
+läpi merikoulunsa kurssin, ja ilmestyypä nallikka kohta eteemme
+kokonaisena upseerina; ho hoo! Mutta, hyvät herrat, se oli näky, jonka
+näin omilla silmilläni ja jota en unohda. Sainhan vihdoin tiedon
+tilasta veljeni huoneessa, sinne kiirehdin, löysin viimein pakolaiseni
+ja näin mitä olen kertonut.--Mutta pianpa kääntyi sodan onnenpyörä:
+vihamies karkoitettiin pois ja vanha isiemme linna oli näiden polosten
+lasten koto taas. Mutta tuntematon kaikilta oli sillon heidän isänsä
+kohtalo,--Sicilian vankeusluolissa oljenteli onneton veljeni,--ja
+minullepa lankesi velvollisuus, olla pienoisten esimies, mutta,
+tuhannen peeveliä tämän klanipääni päälle! kuinka täytin tehtäväni? Mun
+Rachelini, torele minua elossa ja kuolemassa!
+
+RACHEL. En koskaan, hyvä setäni, vaan ainapa kiitän teitä.
+
+VARRO. Kiität! Mistä syystä?
+
+RACHEL. Olettehan aina olleet meitä kohtaan hyvä.
+
+VARRO. Tosin olen koettanut saattaa taasen vähän vahinkoa takasin, sen
+olen tehnyt, ja peijakas! lupaanpa sinua lakkaamatta palvella kuin
+koira yöt ja päivät.
+
+RACHEL. Sitä en tahdo minä.
+
+VARRO. Mutta minä tahdon. Ja ole varmaa siitä, etten olis teitä
+jättänyt noin, ellen olis tiennyt että, päästyänsä vihollisen kynsistä
+vapauteen taas, löytyi isäsi huoneessa palvelijoita kalliokiinteitä
+uskollisuudessansa teitä kohtaan.--Jaa, tietkäät, hyvät herrat, että
+kihisee täällä suonissani joteskin vagabondillista verta, ja enpä
+voinutkaan seistä vastaan himoani, vihollista vainoa, olla avuljas
+saunoittamaan häntä, ja niin maksaen takasin lainamme. Mutta sillonpa
+sain lystin ankaraan sotilasammattiin, ja siitälähinpä mua nähtiin
+millon yhden, millon toisen ruhtinamme sotaisissa riveissä, mutta aina
+samalla jalopeuran uskalluksella kunnioikseni taistelevan ja kunnioiksi
+sukukuntani ikivanhan nimen. Ja se oli elämä, joka ei ollutkaan
+nurrusta, ei tosiaan ollutkan, vaan hummaus ja myrsky yöt ja päivät:
+millon kourassa miekka, millon klasi ja millon sylissä kukostava impi.
+Sillä tietkäät että herra Varro fänrikkivuosinansa ei sylkenytkään
+klasiin eikä juuri naisenkaan päälle.
+
+ANGELO. Sylkeä naisen päälle, se ei oliskaan ollut ritarillinen teos.
+
+VARRO. Sitähän en tehnytkän, vaan tartuinpa moneisti miekkaani
+hänen tähtensä, vaihka läksinki sillon tällön haavoitettuna
+taistelotanterelta. Jaa, se oli elämä, joka kelpasi, kelpasi hiiteen,
+saatuani kyllikseni. Eikö ole miehen tukka tuntenut elon myrskyjä?
+(Paljastaa klanisen päänsä) Ecce caput. Jaa-ah, ecce caput, dominus
+Angelo!
+
+ANGELO. Ecce caput apostolicum.
+
+VARRO. Ha ha ha! Oikein sanottu, hyvin oikein. Apostoli, joka taitaa
+teille saarnata yhtä ja toista hyvin terveellistä ja sydämmeen
+painettavaa muistutusta lähteissänne elämän petolliselle merelle.
+(Taputtaen päätänsä) Niin, tämä on flintus. (Toiset nauraa) Flintushan
+tämä on, puhdas flintus! Hyvä!
+
+RACHEL. Niin, setäni; »puhdas on hyvä», sanoo sananlasku.
+
+VARRO. Aivan niin, mun Rachelini. Kuinka lausuu myöskin eräs toinen
+viisauden sana? Hyvä nuorukaiselle saada »riehua ulos». Oikein!
+Sittenpä pysyy hän koreasti aina akkansa luonna vanhemmilla
+päivillänsä, niinkuin minä nyt sinun luonnasi, lunttu sinä. Mutta,
+sakramento! niinpä taisin teuhata mailman markkinoilla, unohtaen
+piikaseni täällä ilman isää ja äitiä pienen Canzionsa kanssa. Mutta
+sinäpä sekä itses että Canzion paras isä ja äiti, paras kasvattaja.
+Jaa, totisesti! Siis, niinkuin on ollut on kenties parhain ollut. Sillä
+siinä, missä minä sillon, siinä iloa, naurua, klasien kilinää ja
+hurrausta; ja isäs, vaihka ihan oivallinen mies, taisi tehdä tämän
+turhanpäiväsen elämämme vasta ryskeiseksi. Kirkas tuli ja leimaus! hän
+taisi tehdä päivän yöksi ja päiväksi yön. Hän taisi myös miekastella
+kuin mies; ja ainapa oli hänellä ulkona yksi ja toinen valtiollinen
+koukku. Mutta kaikesta tästä--huomaa, nyt haastelen kuin vanha
+koulumestari--kaikesta tästä olis tainnut tarttua jotain Canzion ehvään
+sydämmeen, ja hänen mielensä laatu luonnistua perin toisin. Mutta nyt
+olet saanut kasvattaa sun taintas aivan mieltäs mukaan, kaikessa
+hiljaisuudessa, kurituksessa ja Herran nuhteessa, ja tehnyt hänestä
+oikein kiltin pojan, liian kiltin, pelkään minä. Sillä miehen luonnossa
+tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä, valmiina
+ampumaan ulos koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskenttäällä.
+
+RACHEL. Kuinkahan ollee? Kenties kohtaatten hänen tarpeiksikin
+larattuna tällaisella ampuvaralla. Minä tunnen joteskin hänen
+sydämmensä taipumukset. Mutta nyt jo kylliksi tästä.--Mitä uusia
+Calabriasta, herra Angelo, meidän vieraamme? Suokaat anteeksi, niin
+rohkenen sanoa toiveissa saadaksemme nähdä teitä tänä ehtona meidän
+huoneessamme.
+
+ANGELO. Teitä kiitän sen kunnian edestä, ylevä fröökinä.--Te kysytte
+uutisia kototienoistani, mutta minä olen aina ollut laiha uutisten
+saattaja. Toki; taidanpa nyt kertoa jotakin meidän sinertäviltä
+vuoriltamme. Jokainen, joka tahtoo isänmaamme onnea, nyt iloitkoon
+siitä, että tuo kansan kauhistus, tuo peloittavan kuuluisa
+ryövärruhtinas Vincentio ja usevin hänen joukostansa ovat kohtaneet
+viimein verisen surmansa.
+
+VARRO. Oivallinen asia!
+
+CLAUDIO. Syytä kyllä iloitaksemme.
+
+VARRO. Ahaa, munsieur Vincentio! Mutta hänen siippansa, se vertajanoova
+ryövärruhtinatar?
+
+ANGELO. Kaunis Flaminia on vimmoissansa upottanut itsensä; niin
+luullaan yleisesti. Onhan löytty meren rannalta hänen hattunsa ja
+huivinsa, aaltoin heittäminä maalle.
+
+VARRO. Olisi nyt meillä helvetti, niin lausuisinpa: onnea matkalles
+siihen tuliseen kaupunkiin, mun Flaminiani!
+
+RACHEL. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!
+
+MARIAMNE. Niin rukoilen myös minä.
+
+VARRO. Herra Angelo, saatattepa ihmetellä, että minä, vanha sotilas,
+lausun näin erään vaimon tähden. Mutta kuulkaat ensin: tämä vaimo
+murhasi minun oivan veljeni, Rachelin ja Canzion armaan isän. (Rachel
+nojautuu Mariamnen olkapäälle)
+
+ANGELO. Rachel itkee. Antakaat anteeksi, ihana neito!
+
+RACHEL. Olkaat ilman huolta, mun herrani.
+
+ANGELO. Minä kutsuin takasin teidän sydämmeenne murheellisen muiston.
+
+VARRO. Mutta suloisella tavalla; ilmoittaen meille oikean koston työn.
+
+ANGELO. Teidän oivallista veljeänne kohtasi niinmuodoin tragillinen
+loppu?
+
+VARRO. Tämä oli tapaus: Vankeudestansa vapautettuna vihdoin, pyrki hän
+tulisella halulla kotoansa kohden, päästäksensä syleilemään suojattomia
+lapsiansa. Mutta kova onni saattoi hänen ryöväri Vincention kynsiin, ja
+nytpä seisoi perkeleen edessä oikea aatelismies, joka ei juuri sietänyt
+nimeänsä ja kunniaansa herjattavan. Tietty on kuinka kiukkuinen
+vihamies oli tämä vuorten villikarju kaikkea korkeutta ja aatelisuutta
+kohtaan, ja hän huomasi kenen kanssa hän oli tekemisissä. Ja nytpä sekä
+hän itse että hänen verinen vaimonsa käyttelit miestä kohtaan kaiken
+heidän mustain sydäntensä virnistyksen voiman. Toki; satoipa heille
+takasin uhkeita kompasanoja, koska jalo vanki haasteli totuuden
+rohkeata kieltä, kutsuipa naasikkaa suoralla kielellä ryövärhurnakaksi.
+Mutta sillonpa lemahti naaraspartin murhahimo tuleen ja liekkiin. Hän
+tempasi miehensä huotrasta välähtelevän miekan ja lävisti urhean
+veljeni rinnan. Mutta hän kaatui niinkuin sankari kaatuu, sylkien
+vasten naamaa vihaista kuolemata, joka katseli hänen päällensä
+tultaruiskuvilla silmillä. Hän kuoli, ja kirottu olkoon se käsi, joka
+hänen kuoletti.--Mutta näinpä haastelen nuorasta hirtetyn miehen
+huoneessa. Mitä sanot, Claudio?
+
+CLAUDIO. Teidän tarkoituksenne käsitän. Tosin tulee minun kiittää
+häntä, että hengitän vielä, mutta tietkäät toki, että iloitsen aina
+koska oikeus ja järjestys maassamme saa voiton.
+
+ANGELO. Siis on kohtalo saattanut joskus teitäkin yhteyteen tämän
+naisen kanssa.
+
+CLAUDIO. Tuskin kaksi vuotta sitten, matkallani maamme eteläisissä
+tienoissa, saavutettiin minä ryöväreiltä ja vietiin heidän päällikkönsä
+luoksi. Sillon seisoi edessäni eräs nuori, salskea mies, kasvoiltansa
+pimeä ja uhkaileva. Hänen tukkansa oli harjattu otsalle alas ja musta
+parta peitti hänen suunsa. Mutta hänen vieressänsä seisoi eräs nainen,
+jonka vertaista kauneudessa en ole koskaan vielä nähnyt. Oi! hän oli
+kaunis, vaihka paloikin hänen tulisissa silmissänsä kammottavan
+voimallisten himojen liekki. Mutta minä itse kenties seisoin joteskin
+kalveana; sillä kysyipä minulta ivaten tuikea mies: »pelkäätkö
+kuolemata, sinä partanen apinja?» Minä vastasin: kenties vähemmin
+itseni puolesta kuin vanhan turvattoman äitini, joka rakastaa poikaansa
+ankarasti; sillä apinjan äitirakkaus on ääretön. Mutta seisonpa toki
+lähempänä ihmissukua kuin kenties ulkomuotoni näyttää, ja sentähden
+taidan myös tuntea lapsen rakkautta äitiäni kohtaan takasin. Niin
+vastasin, ja nytpä, heidän oltuansa hetken äänetöinnä, sanoi nainen:
+»antakamme viheliäisen elää»; ja sillon lausui hänen miehensä: »koska
+on se sinun tahtos, niin tapahtukoon niin, muutonpa jo kiiriskelis
+hänen päänsä tanteren sannassa jalkojeni edessä; mene tiehes
+muukalainen». Niin hän lausui, ja olipa edessäni taasen elämän ja
+vapauden tie. Tämän matkaansaattoi hän, joka kuitenkin oli vereen
+tahrattu nainen. Mutta, hyvin muistain teidän oikean vihanne häntä
+kohtaan, sanonpa nyt: rauha hänen tomullensa! Niin sanon, ja kenties en
+ainoastaan siitä syystä, että pelasti hän kerran henkeni. Tosin oli hän
+rikoksellinen, jaa hirmuisesti, ja rikos vaatii rangaistusta. Mutta
+käykämme toki aina tuomiolle laupiaalla mielellä; sillä me emme tiedä
+mitkä myrskyt heikossa ihmissydämmessä saattoivat vaikenemaan jumalten
+äänen.--Mutta lempeä Rachel, ole ilonen taas.
+
+MARIAMNE. Katso ylös ja huomaa kuinka ilta-aurinko kultaa meidän
+vuoremme, luoden Armon laaksoon purpuraisen hämärän. Mille tuntuu
+teille tämä laakso, herra Angelo?
+
+ANGELO. Se minua ihastuttaa. Täällä keto kukkaskirjavana tulisesti
+tuoksuu, tuoksuvat sirenipensaat, soma nerium ja myrtti, joiden hieno
+haju saattaa sydämmemme hehkumaan ja antaa sielullemme autuaita
+aavistuksia. Täällä uneksuva laakeri ihanata pukuansa peilailee
+virrassa, hopeakirkas, jonka pinnalla ahden ruusut hymyten itsiänsä
+tuuittelee. Korkealle kohoo saarnien ja lehmusten kruunut, ja ranka
+seisoo rangassa kuin obeliskein tumma metsä; ja kaiken tämän päällä
+väikkyy tämä puhtaasti sinertävä, korkea ja hiilakkainen taivas. Kaikki
+on yhtaikaa suloista ja juhlallista kuin Olympin harjanteella
+kukkasseppelöitty, tuoksuva pylvässali, jossa vallitsee pyhä hämäryys
+ja vietetään jumalten häitä. Niin on mulle tuntunut, käyskellessäni
+Armon hymisevissä lehdoissa.
+
+RACHEL. Kuuluu että on teillä avoin katse kauneuksille luonnossa.
+
+MARIAMNE. Eteenki iltana niin kauniina kuin tämä kaiketi tuntee teidän
+sielunne korkean hekuman, koska käyskelette näissä lehdoissa.
+
+Angelo. Eteenki jos tapahtuu se seurassa niin armaitten impien kuin ne,
+jotka seisovat edessäni nyt.
+
+RACHEL. Se tapahtukoon. Tässä on käteni.
+
+ANGELO. Ihanata! Te saatatte mun onnelliseksi yli määrän tänä suloisena
+iltana teidän laaksossanne.
+
+MARIAMNE. Te, herra Claudio, mulle suotte teidän käsivartenne.
+
+CLAUDIO. Te tiedätte kuinka kernaasti. (Antaa hänelle käsivartensa)
+
+RACHEL. Ja näinpä kuluu aikamme hauskasti vartoissamme Canzioo.
+
+VARRO. Hän tulee, paikalla on poika tässä. Minä riennän laramaan
+tykkiäni tervetuliaissalvaksi nuorelle meriupseerille Neapelista ja
+rakennanpa vielä yhteisen, maittavan maljan. Nyt hyvästi hetkeksi!
+(Menee oikealle)
+
+RACHEL. Hyvästi, setämme! Me tulemme pian. (Poistuvat periltä.--Canzio
+ja Marcia tulevat vasemmalta)
+
+CANZIO. Nyt ollaan perillä, sä kaunis pakolainen. Tuo linna tuossa
+vuoren rinteellä on mun isieni ikivanha linna. Se on mun kotoni, sä
+ylevä nainen, mun poistumaton perintöni, mun oma valtakuntani, jossa
+vallitsen kuninkaana. Te etsitte suojaa, tässäpä nyt avetaan etehenne
+ystävällinen vapakaupunki, jossa oleskelkaat ilman murhetta ja huolta
+niinkauvan kuin onnenne sen vaatii.--Nimeni on Canzio, ja, niinkuin
+sanoin, tuon huoneen isäntä; ei äitiä mulla, eikä isää; hänen surmasi
+hirmuinen Flaminia, ryöväri Vincention vaimo.
+
+MARCIA. (Eriks.) Haa, jos tietäisit! (Aäneensä) Minä kiitän teitä
+tarjotun turvan edestä, korkeasukuinen herra.
+
+CANZIO. Vaimo, minä ainoastaan teen teitä kohtaan lähimmäisen
+velvollisuuden. (Erikseen) Mutta hän on kaunis, kaunis kuin myrskysen
+päivän pyhä, punertava aamu. Hän mun sieluni saattaa houreeseen ja
+hoipertelemahan houreessansa. Mikä taivaallinen kuva!
+
+MARCIA. (Eriks.) Sinä kaunis nuorukainen! Sun ylpeillä huulillasi
+väikkyy viehkeilevä, juhlallinen haaves ja yhtaikaa säteilee sun
+silmistäs hehkuva lempi ja sankar-uhkaus; ja sun hopeakelmeällä
+otsallas, mikä majesteetillinen nero vallitsee siellä, ihana
+nuorukainen!
+
+CANZIO. Rohkeasti, jalosti katsahtava nainen, te kutsutte itsenne
+Marciaksi, mutta suokaat mulle toki, jos teitä miellyttää, jotakin
+tietoa teidän kodosta ja suvusta.
+
+MARCIA. Olette kaiketi kuullut Albericuksesta Parmassa?
+
+CANZIO. Se hurjapäinen mutta urhollinen republikani, joka viimein
+tuomittiin valtakunnan kiroukseen ja pakeni pohjoiseen Afrikaan?
+
+MARCIA. Sama vapauden sankari, jonka luut nyt valkenevat Saharan
+sannassa. Mutta hänellä oli myös kihlattu, joka seurasi häntä
+maanpakoon kuin uskollinen morsian.
+
+CANZIO. Ja hänen nimensä oli Marcia, kaunis kuin taivasten kuninkaatar,
+niinkuin olen lukenut sanomissa. Kaikki soveltuu siis oivallisesti
+yhteen. Te olette tämän sankarin nuori, mutta paljon vääryyttä ja
+kurjuutta kärsivä leski?
+
+MARCIA. Tässä seisoo hän köyhänä ja turvatonna edessänne. Minä seurasin
+häntä pois isäimme maasta, ja me vaelsimme halki Corsican ja Sardinian,
+jossa eräs munkki vihki meidän mieheksi ja vaimoksi. Siitä yli meren
+kulki tiemme taasen helteisen Afrikan mannermaahan, ja siellä elelimme
+Sarasenein kumppaneina kiertoessa seittemän pitkän vuoden. Mutta
+kuukausi on tuskin mennyt, koska mieheni kaatui eräässä öisessä
+taistelossa, ja lepää nyt hietasen peitteen alla. Sillon katsoin
+parhaaksi, paeta takasin entistä kotoani kohden: läksin Farinan
+niemestä Sicilian saareen ja siitä saavutin vihdoin Italian ihanan
+rannan. Näin olen nyt vaeltellut yksin, ylenannettuna; ja tahdoinpa jo
+melkein raueta alas, kohtaissani teidän.
+
+CANZIO. Ole terve tultuas mun linnaani ja viivy siellä vaihka
+ijankaikkisesti jäljellä. Minä otan sinun siipieni suojaan, huolimatta
+ehkä herätänki musta-kivun raivottaret huoneessani.
+
+MARCIA. (Eriks.) Kauneuteni vaikuttaa, sen huomaan, ja minä taidan
+vielä periä taivaallisen onnen. (Ääneensä) Siis vartoo teitä
+huoneessanne morsian?
+
+CANZIO. Jonka unohdan, jaa, sen olen jo tehnyt, tällä hetkellä sen
+tein. Ja tätä mieleni leimauksen pikaista käännöstä ei tule juuri
+ihmetellä; sillä morsiamen mulle määräsi kerran lapsekas sisär, jonka
+toimesta mä kihlattiin, koska itse vielä olin melkein lapsi, koska elon
+taistelot ja murhe eivät olleet vielä avanneet sydämmeni lähdettä
+mahdolliseksi vastaanottamaan oikeata lempeä, se lähettiläs jumalten
+juhlasta. Niin, tämän sataman ohitse nyt purjehdin, koska onpi
+näkypiirissäni toinen, moninkerroin kauniimpa, ja lupaa onnen, jonka
+ihanuus pyörryttää. Mutta jos nyt tämä eteheni teljetään, niin menköön
+sitten alukseni tuulien valtaan, kunnes haaksirikossani alas pimeyteen
+vaivun.--Mutta miksi seisomme tässä? Mihen on uneksuva aatokseni
+eksynyt? Noo, olkaat terve tultuanne mun huoneeseeni, suojaton, ihana
+vaeltaja!
+
+MARCIA. Ah! kuinka taidan kerran maksaa teidän hyvyyttänne?
+
+CANZIO. Siitä olkaat ilman murhetta, jota karmea Onnetar jo kylliksi on
+ammentanut teidän sydämmeenne. Olettehan turvaton pakolainen ja
+poveanne painaa vielä rakkaan ystävän kuolema; niin, kenties ystävän,
+jota ette koskaan unohda ja kerran olletta liittoa teidän välillänne.
+
+MARCIA. Häntä rakastin kovin, mutta, ihmeellistä! miksi tällä hetkellä
+hänen kuvansa himmentyy muistostani? Mä kurja jään siis yksin
+oljentelemahaan myöskin haavekseni valtakunnassa. Kuitenkin, nyt olen
+ilman vaaraa ja teidän ritarillisessa huomassanne. Mutta mikä hetki on
+tämä? En ymmärrä; mun mieleni hourii. Tai onko tämä kiitollisuuden
+tunne, joka kärsimykseni syvyydestä kohoo ylös ympärkietooksensa teidän
+pelastavan enkelin kuvaanne? Jaa, niinpä kovan onnen tyttären povessa
+nyt leimuu kiitollisuuden pyhä liekki sitä miestä kohtaan, joka tarjoi
+hänelle armaan suosionsa, että tämän miehen jalkain juureen hän kaiken
+onnensa, sydämmensä, hengensä, sielunsa ja ruumiinsa altiiksi panis.
+
+CANZIO. Vaiti! Hän taitais kerran ottaa sanastanne kiinni.
+
+MARCIA. Hän on teidän orjanne.
+
+CANZIO. Hyvä! Nyt lähtekämme kohden linnaa tuolla.
+
+MARCIA. Mutta erotkaamme ensin, kunnes huomispäivä koittaa. Kuulkaat:
+yksin te lähtekäät kotianne, minä viivyn vuorilla tämän ihanan yön,
+mutta aamun valjetessa kolkutan portillenne suojanetsijänä; ja kenkään
+ei tiedä että olemme kohtauneet ennen.
+
+CANZIO. Tekisimmekö niin? Ei; vaan käsi kädessä ja kainostelematta
+käykämme esiin.
+
+MARCIA. Herra, sitä emme tee. Suokaat tapahtua niinkuin tahdon.
+
+CANZIO. Teidän ryhtinne, niin komea ja arvoisa kaiken kovan onnenne
+keskellä, mun saattaa kummastumaan. Noo, olkoon teidän tahtonne.
+
+MARCIA. Koska aamu nousee, näämme toinentoisemme taas. (Menee kiivaasti
+oikealle)
+
+CANZIO. (Yksin) Naishaamu kaunis ja ihmeellinen! Mutta jotain
+peloittavan tulista leimahteli hänen silmästänsä. Toki; sehän oli jalon
+Pallas Athenen silmä. Näin katsahteli kerran jumalatar ylpeä, seisten
+Ilionin tanterella, keihäs kädessä ja käsivarrella kultakiiltävä egid,
+sankarten temmellystä tähtäellen.--Sinä olet kaunis, ja senpätähden
+karkasi mun sydämmeni sun haltuus väkivalloin. Mutta ellen erehtynyt,
+niin ilmoittipa sinunki puheesi ja katsantosi lemmistyneen naisen, ja
+minä olin tunteisi esine. Miksi en taitaisi aatella niin? Kutsutaanhan
+minuakin kauniiksi. Mutta lähde, josta kauneus virtaa ulos ja lakejansa
+mukaan ulkomuotommekin kaavaa, on kaunis, taivaallinen sielu meidän
+sisussamme. Mutta sitten en ole enään kaunis minä, vaan inhoittava kuin
+kavaluus itse. Sillä mitä kauneutta, ja kaikin vähin taivaallista voi
+viipyä sen miehen povessa, joka uskollisen lemmittynsä pettää ja
+kiirehtii toisen naisen helmaan? Oi Mariamne! tyyni korkea kuva, mun
+sydämmeni tahtoo sinusta siirtyä pois, ja lähestyä toista kuvaa, täynnä
+lemmen hekumaa ja tulta. Siinä muutos, joka saattaa huoneeseemme
+myrskyä ja pimeyttä, murhetta, joka sydämmiä musertelee, ja tätä
+kaikkea sillon, koska varrotaan iloa ja riemua. Oi vaikea päivä, oi
+tuskan hetki, joka sieluani vimmatusti sinnen tännen tempoilee! Mutta
+mikä on sielu? Yksi liekki, joka sammuu, koska tämä ruumiimme
+ihmeellinen konstilaitos kieltää häneltä palveluksensa ja herkenee
+käynnissänsä. Ja niin heräsimme kerran olemisen mailmaan, mutta
+nukuimme jälleen pian, ja kaikki oli ikuinen tyhjyys taas, ei muuta.
+(Claudio tulee.)
+
+CLAUDIO. Terve, Canzio!
+
+CANZIO. Claudio, Claudio, mun uskollinen ystäväni! (Syleilevät)
+
+CLAUDIO. Olet siis viimein tässä.
+
+CANZIO. Tässä olen, Claudio.
+
+CLAUDIO. Ja ilosena? tiedän minä.--Mitä? Sinä et vastaa minua, vaan
+johdatat otsallesi arvelevan käden. Etkö ole ilonen, Canzio?
+
+CANZIO. Ilonen? Niinkohan? Mutta sanoen totuuden, niin nyt en ole
+ehtinyt muistelemaan iloa, sydämmeni teeskellessä toisialla.
+
+CLAUDIO. Oletko kohtanut joitakin kiusauksia tiellä? Kenties iskenyt
+yhteen ryövärten kanssa?
+
+CANZIO. Ei; matkani on kulunut rauhallisesti, ilman yhtään vaaran
+tarjoumusta. Mutta tiedä, Claudio, että kotolinnani tuossa tuntuu nyt
+silmissäni ankaran kylmäksi.
+
+CLAUDIO. Kuinka taidat sanoa niin sun kehdostasi, lapsuutesi kultasista
+tienoista?
+
+CANZIO. Mitä sanon, sanon sydämmeni pohjasta. Mutta jättäkäämme tämä ja
+lähtekäämme eteenpäin. Sä tulet mun vieraakseni tänä iltana.
+
+CLAUDIO. En tänään, mutta huomenna; sillä ihana on tulon hetki
+heimolaisten kanssa, ja tätä hetkeä en tahdo hämmentää sinulta nyt. Ja
+tiedä että ne, jotka rakastavat sua korkeimman, nyt käyskelevät tässä
+lähellä tämän lehdon hämärässä. Katso: nuo siniset hameet, jotka
+liehuvat tuolla myrttimetsässä, ovat Rachelin ja Mariamnen. Käy
+tervehtimään heitä.
+
+CANZIO. Minä kiirehdin. Älä unohda siis huomenna sun ystävääs, mun
+Claudioin. (Rientää ulos periltä vasemmalle)
+
+CLAUDIO. (Eriks.) En unohda. Mutta oletpa joteskin muuttunut Neapelin
+ihanassa, ilosessa kaupungissa. Tosin olet vielä kaunis, mutta olentosi
+entinen viileä tyyneys on pois, ja aseitettuna, vallattomasti katsahtaa
+sielusi. Mutta jos, niinkuin toivon, sydämmesi vielä on mua kohtaan
+sama kuin ennen, niin tiedänpä, ettes kauvan viivy levittämästä eteheni
+taulun, jossa valot ja varjot ylisniskoin keskenänsä temmeltää ja
+levotonna väikkyy taivas.--Mutta jos nyt kohtalo sun sydäntäsi
+reutoilee, niin toivonpa myös ettäs kuultelet ystäväsi neuvoja, jotka
+taitavat sinua auttaa kohden rauhaa taas. (Menee oikealle.--Canzio,
+Rachel ja Mariamne tulevat)
+
+RACHEL. Onko kaikki käynyt matkallasi hyvin? Oletko terve? Oletko
+onnellinen, mun armas Canzioin?
+
+CANZIO. Tähän kaikkeen, sisäreni, taidan vastata myöntäen.
+
+RACHEL. Mikä ilon hetki!
+
+MARIAMNE. (Eriks.) Mikä taivaallinen ilta!
+
+CANZIO. Niin, olkaat tervehdityt! Ole tervehditty Rachelini, ole
+tervehditty Mariamne, sinä aina tyyni impi! Mutta miksi niin tyyni ja
+vakaa tälläkin hetkellä? Noo, lainehtiihan toki sun ihana poves.
+
+RACHEL. Ja hänen silmissänsä liekehtii ilo korkea ja puhdas. Katso!
+
+CANZIO. Hm. Kuinka jaksat, Mariamne tyttönen?
+
+MARIAMNE. Hyvin, mun Canzioin. Mutta sinä? Toki tiedän jo, ettäs olet
+onnellinen, ja sillon aina onnellinen minä myös.
+
+CANZIO. (Eriks.) Hm. Tosin olet sinä kaunis katsella, mutta tuhat
+kertaa kauniimpa on hän, joka muutama tunti sitten henkihaamuna
+korkuudesta ilmestyi mun eteeni helteisellä tiellä. Hänen rinnallansa
+himmennyt sinä kuin auringon rinnalla kelmeä kuu. Oi! nyt alkaa lempeni
+ja tuskani. Käsi kädessä he käyvät.
+
+RACHEL. Mitä nyt, mun veljeni? Onko se onnellinen, joka näin äänetönnä
+villisti tuijottelee alas maahan?
+
+CANZIO. Suokaat anteeksi! minä unohdin teidän.
+
+RACHEL. Unohdit? Meidän? Mitä mielettömiä haastelet sinä?
+
+CANZIO. Niin en tahtonut sanoa, mutta nyt on hurja kapina tässä
+aatosteni linnassa, ja harkitsematta lentelee huuliltani sanoja, joita
+käytetään usein ja seisovat siis aina valmiina korviemme kammioissa.
+
+RACHEL. Mikä on siis saattanut aatoksesi oikealta tarhaltansa pois?
+
+CANZIO. Turha asia, asia ei edes ansaitseva aatoksien vaivaa, Niin,
+ainoastaan kevytmielinen, mitätön asia.
+
+RACHEL. Mitätön asia? Sitten on Canzio yksi narri, jonka aivossa voi
+mitättömyys matkaansaattaa kapinan ja häiriön. Mutta minä tunnen hänen
+tarkan ja voimallisen järkensä.--Noo, Canzio?
+
+MARIAMNE. Oi! nyt näen, ettes olekkaan onnellinen, mun ihana ylkäni.
+
+CANZIO. (Eriks.) Se lause sydäntäni leikkasi kuin tulinen miekka. Ooh!
+
+RACHEL. Canzio!
+
+CANZIO. (Eriks.) Kuinka tekisin? Sinne vedättää minua voimallinen himo,
+ja olenpa valmis lähtemään, mutta täällä huutaa minua pyhä, korkea
+ääni: »seiso, jumalten ja omatuntos nimessä seiso!» No kuinka teen?
+Parastahan olis, heittää asia tulon hetkestä tuonnemmas ja ottaa
+entisen naamarini kasvoillein, mutta enhän taida itseäni teeskennellä,
+Jumal' avita! sitä en taida, vaan näyttää aina kohta sydämmeni oikean
+tilan.
+
+RACHEL. Vaiti katsahtelet sinä korkuuteen. Onko tämä rukousta taivaan
+Herran tykö? Sano mitä tahdot rukoilla, ja minä yhdistän sun rukouksees
+äitillisen ääneni.
+
+MARIAMNE. Samoin teen myös minä ja, usko mitä sanon, povesta
+uskollisuudessa sua kohtaan niin puhtaasta kuin tämä taivaan vahvuus,
+johon lähetän rukoukseni sun edestäs, mun lemmittyni.
+
+RACHEL. Sano kuinka on laitas ja mitä on tapahtunut.
+
+CANZIO. (Kiivaasti) Ei mitään, ei mitään!
+
+RACHEL. Hiljaa, Canzio!
+
+CANZIO. Mun arvoni ja kunniani ovat ilman tahroo, ei löydy ruumiissani
+pienintäkään vihamiehen antamata naarmaa, ja käteni eivät kannusta mua
+vielä velkapääksi kennenkään vereen; se tietkäät, neitoset. Niin, mun
+sydämmeni on rikoksesta vapaa.
+
+RACHEL. Siis pois tuo synkeä muoto ja iloitse kanssamme; sillä tämä
+ehto on meille onnen ehto. Katso kuinka kaunis se on! Katso kuinka
+vuorten kiireet tuolla kultasessa palossa kimmeltää.
+
+MARIAMNE. Ja tumma öljypuisto rauhallisna hengittää vuorten alla.
+
+RACHEL. Ole ilonen tässä ilon ja lemmen keskellä.
+
+MARIAMNE. Ole ilonen, meidän Canziomme.
+
+RACHEL. Huomaa kuinka kiharies kanssa hellästi leikitsen.
+
+MARIAMNE. Ja minä sun korean kätesi kanssa.
+
+RACHEL. Olenhan minä sun sisäres armas.
+
+MARIAMNE. Ja sun morsiames minä. Ole ilonen!
+
+RACHEL. Ole ilonen, ole ilonen!
+
+CANZIO. Näin haastelevat enkelit autuaan sielun kanssa, joka jättänyt
+on murheenlaakson ja seisoo viimein taivasten esikartanossa, kohta
+valmiina astumaan hääsaliin sisään. Serafiimit häntä vaatehtivat pyhien
+hameeseen, hymyvillä huulilla kuiskaten hänen korvaansa jumalten
+kieltä. Se on ainoastaan tarina, tarina onnellisesta sielusta. Mutta
+minä olen onneton.
+
+RACHEL. Sinä olet onnellinen.
+
+CANZIO. Onneton, onneton! Mutta--onnellinen toki. Haa! nyt kirous ja
+autuus yhtaikaa temmeltelee povessani ympär.
+
+RACHEL. Taivaan Jumala!
+
+CANZIO. Hyvä Mariamne, hellitä käteni. (Mariamne hellittää käden)
+Rachel, ota pois sun kätes.
+
+RACHEL. Minä en päästä sinua ennenkuin olet tunnustanut kaikki. Oi
+veljeni! selitä meille tämä tuskallinen arvotus, joka riemun päivänä
+kadehtien riemumme hämmentää. Sano!
+
+CANZIO. Pois, sisäreni! (Käy kiivaasti perille, jossa hän seisahtaa
+äkisti käsi otsalla tuijottelemaan alas maahan. Hetki äänettömyyttä)
+
+RACHEL. (Mariamnelle) Mitä aattelet tästä?
+
+MARIAMNE. Mitä ennustit sinä?
+
+RACHEL. Se käy siis toteen.--Voi Canzio! kuinka taidat runtoa
+sydämmiämme näin, ja juuri kohtaamisen hetkellä?
+
+CANZIO. Sen olen tehnyt, armottomasti olen sen tehnyt. (Tulee esiin)
+
+RACHEL. Miksi teet sen?
+
+CANZIO. (Eriks.) Kaunis Marcia! täytyykö minun unohtaa sinua ja
+tehdä eloni äärettömäksi aavikoksi? Mutta jos sun sydämmes päivieni
+kulta-aarnioksi määrään, niin kuoletan nämät kaksi sydäntä tässä. Mihen
+käännyn siis? (Kellonsoitto kuuluu)
+
+RACHEL. Kuule: kluostarinkellon pyhä soitto!
+
+CANZIO. Se ääni muistuttaa menneitä päiviä. Kuultelkaamme. (Kuultelee
+alaskallistetulla päällä)
+
+MARIAMNE. (Eriks.) Pyhä Madonna, katsahda laupiuudella alas hänen
+päällensä! Eihän ole hän vielä synneissänsä paatunut mies, joka
+julkeasti häväisee maat ja taivaat, se ei hän ole, hänen sielunsa
+tuskallisna kamppailee. Siis katsahda alas ja aseta hänen sydämmensä
+myrsky. Kuule rukoukseni taivasten ruhtinatar! (Soitto on taukonut)
+
+RACHEL. Canzio, mennäänkös kotia?
+
+CANZIO. Niin, kotia. (Menevät oikealle)
+
+
+
+
+Toinen Näytös
+
+
+(Avara, vanhanaikanen sali Canzion linnassa; perillä kaksi pylvästä,
+joissa riippuu aatelivaakunoita; kolme ovea, yksi perillä ja yksi
+kummallakin sivulla. Marcia istuu divaanilla. Palvelija tulee periltä.)
+
+PALVELIJA. Teitä, meidän huoneemme ylevä vieras, pyytää herrasväkeni
+tulemaan seuraansa lystihuoneeseen alhaalla puistossamme.
+
+MARCIA. Ken on käskenyt sinun tulemaan?
+
+PALVELIJA. Herra Canzio; mutta se on myös naisten toivo.
+
+MARCIA. Suokoon herrasväkes anteeksi, että pyydän saada ollakseni
+yksin. Saata takasin minulta se sana. (Palvelija menee) Hän on levoton,
+ei menesty hän kauvan siinä, jossa ei nävy hänen silmiensä edessä
+Marcian kuva. Hän lempii minua vimmatusti, ja minä olen selvästi
+näyttänyt että seisoo sydämmeni hänelle avoinna; ja myrsky nousee, joka
+korkealle kiertää kaiken tämän huoneen tomun. Ihanata! Hän kohta
+julkisesti murtaa kahleensa tässä ja on mun kihlattuni, mun vankini,
+mun vallassani ainiaan. Sitten, kuinka teen? Hän on rikas, hänellä on
+linna ja avara kartano, ne kaikki muuttukoot kullaksi, ja me siirrymme
+tästä ylitse valtameren idän mannermaalta ijankaikkiseksi pois. Tosin
+olen jo Vincention temmellyspaikoilta kaukana, eikä kenkään tiedä, että
+hän ja Flaminia olivat Albericus ja Marcia Parman kaupungista, eikä
+myös, niin luulen, löydy näissä tienoissa niitä, jotka kerran ovat
+katselleet Flaminiaa ryövärruhtinattaren puvussa, niin luulen, mutta
+visseys on paras, ja rauhassapa tahdon nauttia uutta, harjallista
+onneani. Niin olkoon toimintoni tässä huoneessa, ja onneton se, joka
+tahtoo astua mun tielleni. (Claudio tulee, ja Marcia, nähtyänsä hänen,
+vavahtaa äkisti, mutta seisoo pian huoletonna jälleen; myös Claudio
+katselee häntä kummastuen)
+
+CLAUDIO. Vaimo, minä olen nähnyt teidän kerran.
+
+MARCIA. Kenties erehdytte.
+
+CLAUDIO. Se tapahtui elämän ja kuoleman rajalla.
+
+MARCIA. (Eriks.) Hän on tuntenut minun. (Ääneensä) Olkoon niin.
+
+CLAUDIO. Te elätte siis?
+
+MARCIA. Sen näette.
+
+CLAUDIO. Ja kutsutte itseänne nimellä...?
+
+MARCIA. Marcia; jaa, se on mun oikea nimeni.
+
+CLAUDIO. Kuinka olette joutunut tähän?
+
+MARCIA. Nääntyvänä pakolaisena metsistä.
+
+CLAUDIO. Mutta tietkäät, että tämä on sen miehen huone, jonka isän te
+olette murhannut.
+
+MARCIA. Sen tiedän. Mutta miellyttääpä minuakin jotain kysyä teiltä.
+Onko teillä yhtään syytä kiitokseen minua kohtaan?
+
+CLAUDIO. Henkeni edestä kiitän teitä.
+
+MARCIA. Siis toki jotain, luulen minä?
+
+CLAUDIO. Yksi on, jonka katson kalliimmaksi koko mailman kultaa, se on
+puhdas omatunto, ja tämä antaa uskallusta miehen poveen; ja enpä
+luulekkaan itseäni yhdeksi niistä, jotka pitävät kuoleman hirmuisimpana
+kaikesta mi taitaa meitä kohdata täällä. Kuitenkin täytyy minun myöntää
+että äänenne kerran, koska katkasi se rintani edestä surman keihään,
+kaikui sanomattoman ihanasti mun korvissain. Olipa suloista päästä
+kuoleman kidasta elämän valkeuteen takasin.
+
+MARCIA. Sitten kysyn teiltä vielä: tahdotteko sen kurjan lesken
+onnettomuutta, joka näin teidän pelasti kuolemasta?
+
+CLAUDIO. Sitä en tahdo.
+
+MARCIA. Minä kiitän.--Mutta jotain vielä: Oletteko te mies ja oikea
+ritari?
+
+CLAUDIO. Minä toivon niin.
+
+MARCIA. Vannokaat minulle pyhästi...
+
+CLAUDIO. Malttakaat: ennen vannomista tahdon kysyä teiltä yhtä ja
+toista.
+
+MARCIA. Minä kerron teille kaikki. Tiedätteko mistä ja ken tämä
+Vincentio oikeammiten oli?
+
+CLAUDIO. En, ja kaiketi ei tiedä sitä kenkään muu kuin te.
+
+MARCIA. Hän oli Albericus Parmasta ja minä hänen lemmittynsä Marcia.
+
+CLAUDIO. Mitä? Eivätkö paenneet he aina Berberiaan ylitse meren?
+
+MARCIA. Sen he tekivät, mutta palasit pian Italiaan takasin taas.
+
+CLAUDIO. Kummallista, jos vaan totta.
+
+MARCIA. Näin lähellä Parmaa olisi valheellani kovin lyhykäiset jäljet.
+Kuulkaat minua. Vapauden voitosta uneksui lakkaamatta Albericuksen
+tulinen mieli; minä rakastin häntä, ja yhteen sulivat meidän sielumme.
+Kohotettiinpa viimein vapauden lippu, ja minä seurasin lemmittyäni
+kapinan veriseen leikkiin, mutta helvetti toi vihamiehillemme voiton,
+ja nytpä riemuitsivat ruhtinat ja heidän aatelinsa. Me syöstiin
+vankeuteen, jossa kärsiimme hirmuisesti, mutta sieltäpä karkasimme
+toki, karkasimme kuolemaantuomittuina ja pakenimme Berberian kuumaan
+maahan. Mutta siellä oli ilma hietatuiskuva, pahteinen ja polttava, ja
+myrkyllisnä puhalteli samumtuuli, ja me ikävöitsimme synnyinmaahan.
+Aina kuvasteli muistossamme patria cara, pyhä Italia, sen puhdas,
+hopeakimmeltävä ilma, sen laakeri- ja öljymetsät, sen Apeninein-vuoret,
+sen äärettömän korkea taivas ja heleästi säteilevä aurinko.
+Voimallisesti veti meitä puoleensa tämä kuva, sen ihastus voitti meidän
+sydämmemme lopulta, ja me kirmasimme ylitse maiden ja merien Calabrian
+vuorille, jossa hädän laki meille määräs ryövärin synkeän, veritahratun
+leivän. Mutta jos kärsitte kuulla lausetta ylevämielinen ryöväri, niin
+rohkenen sanoa, että senkaltaisia olimme. Eivätpä moiti meitä köyhät ja
+turvattomat, vaan päinvastoin kiittävät meitä; sillä annoimmehan usein
+heille saalistamme, jonka otimme rikkailta ja yleviltä. Niin kului
+muutama levoton, murheellinen vuosi, kunnes kohtas meitä taivaan kosto,
+surmasi Albericuksen ja hänen joukkonsa, mutta minut pelasti kohtalo
+sekä sotamiesten painetiistä että armottoman lain kylmistä kahleista.
+Ja sillon läksin vaeltamaan entistä kotoani kohden.
+
+CLAUDIO. Teidän onneksenne uskotaan te kuolleeksi, upponeeksi mereen.
+
+MARCIA. Teinpä ennen lähtöäni pienen, petollisen ilveen meren rannalla,
+siitä riensin retkelleni. Ylitse vuorten ja laaksoin, halki pimeitten
+metsin mä samosin kuin hurja vuorivuohi, nälässä, janossa ja
+lakkaamatta pelkäin vankeuden tunkkasia seiniä. Tähänasti olen
+pelastunut toki, ja tässä olen ja kerron teille elämäni tarinaa, niin
+täynnä murhetta ja vimman kamppausta.
+
+CLAUDIO. Jotka eivät kuitenkaan suorita teidän hirveätä velkaanne, vaan
+peloittavan rikoksellisena seisotte Jumalan ja ihmisten edessä.
+
+MARCIA. Mitä tahdotte siis minusta? Saattaa minua kahleisiin?
+
+CLAUDIO. Minä en tahdo pimittää teidän päiviänne jos vietätte ne
+tästälähin säällisesti katuen entistä eloanne ja etsien taivaan armoo.
+
+MARCIA. Rauhallisna tahdon asua ja rakennella.--Mutta teiltä vaadin
+pyhän valan, että kätkette kaikki mitä nähnyt olette omilla silmillänne
+ja mitä olette kuullut mun huuliltani nyt, kätkette äänettömyyden
+peitteen alle. Se vannokaat ritarikunnianne nimessä.
+
+CLAUDIO. Kunniani nimessä sen lupaan; ja mitä kerran lupaan, siitä en
+poikkee vaihka katoisi tämä mailma. Mutta huomakaat toki: Te olette
+tottunut katsomaan ihmishenkeä kovin turhaksi, ja taitaisitte nyt,
+koska niin soveltuis, jollain keinolla temmasta mun povestani sen,
+jonka kerran annoitte mun pitää, nyt koska kohtalonne on mun
+vallassani. Tietkäät siis, että jos henkeni tai onneni pahaksi jotain
+ilmauu teiltä, niin olenpa kohta vannotusta valastani vapaa.
+
+MARCIA. Uumoileva mies, vaihka sanoo hänen ulkomuotonsa toista. Mutta
+eihän ole ihme keskustelossa ryövärnaisen kanssa.--Mutta joku lähestyy.
+Minä riennän kammiooni. (Menee vasemmalle)
+
+CLAUDIO. (Yksin) Kaunis toki, aina kaunis, huolimatta kiukkuisesta
+onnesta, tuhansista iskuista, joita hän sai ja itse antoi. Ihmeellinen
+nainen! (Canzio tulee periltä)
+
+CANZIO. (Eriks.) En tahdo olla siellä enkä täällä, ei miellytä mua
+päivän valo eikä huoneen siimes, mä mustimpana pahantekijänä käyskelen
+Afroditen yrttitarhassa ja hengitän lemmenkukkasten tuoksuu. Mutta
+kohta teen epäsääntöisyydestä lopun, kohta. Toki: kurja Rachel ja
+Mariamne! Mutta kaunis Marcia, terve! (Huomaa Claudion) Claudioko
+siinä? Hyvin, ettäs tulit, mun veljeni. Mutta kuinkahan on laitamme
+nyt?
+
+CLAUDIO. Minä olen niinkuin ennenkin, mutta sinua, näen minä, vaivaa
+sama mielen levottomuus vielä. Sun silmissäsi mikä tumma, humajaava
+loimo! Tämä leikkaa sydäntäni, kurja Canzio.
+
+CANZIO. Ystäväni, totta sanoen, olenpa ollut noin yhden päivän ja
+yöseen kovasti levoton, enkä löydä sydämmeni rauhaa.
+
+CLAUDIO. Ota sun filosofiasi esiin.
+
+CANZIO. Lukeissani ei seurakkaan aatos silmää.
+
+CLAUDIO. Mutta onhan sinulla kaksi parasta lohduttajaa täällä,
+Rachelissas ja ylevässä Mariamnessas. Lähesty heitä ja anna sun
+levottoman sielus vaipua heidän lempensä viileään, viattomuudenviileään
+kukkaskohtuun.
+
+CANZIO. Kas siinä vasta neuvo! Lähestyä heitä, se on mulle sama kuin
+kuulla ijäisen kadotukseni tuomion sen lempeän Jumalan ihanilta
+huulilta. Oi kuinka tuskallista!
+
+CLAUDIO. Mitä aattelen tästä?
+
+CANZIO. Aattele mitä tahdot, mutta niin on laita.
+
+CLAUDIO. Jos niin on laita, ettei löydy sulle lohdutusta täällä, niin
+turvaa sitten häneen, joka ei ketään heitä ulos.
+
+CANZIO. Sen tekisin, jos olisi kaikki niinkuin ennen, jos olisin
+kyynelsilmänen lapsi.
+
+CLAUDIO. Olethan nyt yhtä hyvin kuin ennenkin meidän ijankaikkisen
+isämme lapsi? Miksi et siis taitais paeta hänen luoksensa nyt niinkuin
+lapsena ennen?
+
+CANZIO. Siitä yksinkertaisesta syystä ettei häntä ole.--Älä katso
+puoleeni noin terävästi; sillä luulenpa, että sydämmesi syvyydessä
+aattelet sinäkin samoin.
+
+CLAUDIO. Nyt erehdyt.
+
+CANZIO. Niin aattelen kuitenkin minä.
+
+CLAUDIO. Sinun mailmankatselmas on tehnyt jyrkän käännöksen.
+
+CANZIO. Miehenjärjen voimallinen valkeus on poistanut näköni edestä
+kaikki haaveksemme tyhjät kangastukset. Mutta onhan tässä toki jotain
+muuta kuin paljas tämä näkyvä. En taida kieltää, että löytyy luonnossa
+ijankaikkinen ja aatteleva henki, jonka tuote on mailmankaikkisuuden
+nerollinen teos. Kaikki on hän tehnyt ihmeellisen kunnokkaasti. Onhan,
+esimerkiksi, tämä meidän maamme ja rakennukset ilmassa sen ympärillä
+verraton konstilaitos. Niin, hän on viisas, hän on voimallinen, mutta
+eipä katsahda hän kehenkään erittäisin isällisellä silmällä, vaan
+kaikki olemme hänen ainiaaksi määrättyjen lakiensa vallassa.--Näin
+uskon, mutta yhtä en taida uskoa, mun ystäväni: meidän sielumme
+kuolemattomuutta. Tosin olis tämä ankara aije, ihmeteltävän korkea ja
+kaunis. Elämämme täällä, joka kuitenkaan ei ole leikki-asia, sais
+arvokkaamman, juhlaisemman muodon, ja kauvas siirtyisi meistä näiden
+katovien päiviemme synkeä ikävyys, joka usein meitä tahtoo paineskella
+alas. Olishan ihanata aina vartoa jotain tuollempana, ihanata unohtain,
+taistellen ja toivoen astua mailmasta mailmaan, kirkkaammasta
+kirkkaampaan ijankaikkisuuden perustalla. Tämä aije olis korkea, jos
+niin olis, mutta vähän syvempi katsanto elämään ja luontoon kieltää
+sen.
+
+CLAUDIO. Sinä myönnät, että kaikki, mitä tämä henki on tehnyt tässä
+näkyvässä, sen on hän tehnyt ihmeellisen viisaasti ja kunnokkaasti;
+miksi ei hän siis olis voinut rakennella yhtä viisaasti myös
+henkimailmassansa, joka on hänen oikea kotonsa? Ystäväni, kuinka on nyt
+logikis laita? Huomaa: Sinä myönnät hänen viisautensa ja voimansa niin
+äärettömiksi, että ymmärrykses pyörtyy niitä tutkiessas ja kuitenkin
+sanot sinä hänelle: »minä tiedän yhden aijeen, joka, käytettynä sinun
+valtakunnassasi, olisi ihmeellisen ankara ja kaunis, mutta sinä et
+olekkaan oivaltanut sitä». Niin sanot, pitäen itseäsi viisaampana
+häntä. Mutta miksi, koska seisoi kaikki hänen vallassansa, ei olisi hän
+toimittanut ainakin yhtä jalosti kuin se, jota aavistamme me? Miksi ei
+tuhat kertaa jalommin vielä? Ole toki varmaa siitä, että niin on tehty.
+Ja tiedä, että aavistusta, aijeesta niin suuresta ja ihmeteltävästä, ei
+löytyisi meillä koskaan ilman vastaisuutta toisialla. Se kipenä
+lahjoitettiin poveemme jo aikojen aamuna, se on luonnistanut maailman
+juoksun, ja koska se viimein on syttynyt kirkkaaseen, valkasevaan
+tuleen, sillon katokoon kernaasti tämä mailma. Mutta mihen olen
+joutunut, minä narri, apinoitessani Danaidein askaretta?--Kas tässä
+lähestyy mies, joka taitaa puollustaa sinun uskoas.
+
+CANZIO. Sen puollustajan hylkään. Niin uskoo hän, koska miellyttää
+häntä uskoa niin. (Varro tulee oikealta)
+
+VARRO. Jumalan rauha teille, hyvät ystävät! (Ottaa Claudioa kädestä)
+Ystäviähän ollaan, Claudio, vaihka vähän kinaillaankin tuolloin
+tällöin? Eikös niin?
+
+CLAUDIO. Niin on.
+
+VARRO. Vallan niin! (Tarttuu Canzion olkapäähän) Poika! Kuinka on
+laitas nyt? Oletko jo saanut hieman lystiä?
+
+CANZIO. Minä en tahdo lystäillä.
+
+VARRO. Tahdo! Mitä tahdot sinä sitten? Ripustella huulta?
+
+CANZIO. Se ei ole tapani.
+
+VARRO. Kyllä minä sinulle tavat näytän, minä.
+
+CANZIO. Miksi ravistelette olkaani?
+
+VARRO. Ravista minua sieltä ja ravista minua täältä, sinä kiusallinen
+nallikka! (Kääntyy Claudioon päin) Mitäpä aattelisit sinä tuosta meidän
+herrastamme, tuosta heleijan sankarista, joka seisoo ja tuijottelee
+tuossa?
+
+CLAUDIO. Kaiketi askarruttaa hänen aivoansa kovin tärkeä asia.
+
+VARRO. Hoo, ei vaaraa siitä, luulen minä. Kapriisiä, paljaita
+kapriisiä, mun ystäväni!
+
+CLAUDIO. Sitä en usko.
+
+VARRO. Olisivatko sitten neitoset, nuo tulisilmäset hälläkät Neapelissa
+ympänneet pieniä perkeleitä hänen vereensä?
+
+CLAUDIO. Sitä en tiedä.
+
+VARRO. (Hiljemmällä äänellä) Millä keinolla vetäisimme hänestä tämän
+salaisuuden ulos?
+
+CLAUDIO. Taidatteko avata hänen kielensä siteen?
+
+VARRO. Antakaat minun tuumiskella. (Eriks.) Malta: luulenpa keksiväni
+keinon, oivallisen avaimen, jolla käymme hänen sydämmensä kammioon
+sisään. Löytyyhän kellarissamme lekkeri kallista, kymmentenvuotista
+viiniä. Nyt astukoon se esiin, antamaan nostetta ja mehua sieluillemme;
+ja sydämmet aukenee. (Ääneensä) Kuulkaat minua, pojat! Onhan, peijakas
+vie! Canziomme tullut kotia vastaleivottuna fänrikkinä, ja nyt on
+vieraanamme hänen paras ystävänsä myös, siis on meillä moninkerroin
+syytä yhteiseen, veljelliseen iloon ja riemuun. Mutta miksi seisomme
+tässä murhemielin ja kuivin suin? Minä mahdan olla Turkkilainen ellen
+kisko nyt ylös huoneemme vanhinta viiniä ja täytä kuohuvalla nesteellä
+kolme huikeata klasia, kolme kertaa kolme, niin on meillä naisten
+noitanummero. Sinä, Claudio, olet tosin usein kiusallisen kohtuullinen
+mies; mutta ethän katso toki ylen yhtä klasia ilosten ystävien
+piirissä?
+
+CLAUDIO. Sitä en tee.
+
+VARRO. Nyt kammariini linnamme toiseen päähän ja siellä ylistämme
+killisilmästä Bacchusta. Tule, Canzio.
+
+CANZIO. Minä en huoli teidän viinistänne.
+
+VARRO. Mitä? Täytyykö minun uskoa, ettes tunne vielä ensinkään konstia?
+
+CANZIO. Niin paljon, että tiedän hyljätä sen.
+
+VARRO. Sinä tomppeli, sinä maitopartanen ja vauhko piltti, joka ei
+uskalla käydä yhteen kaulusnappaukseen viinijumalan kilpakedolla. Tiedä
+että pieni noste, viaton huimaus aivossamme on mielellemme terveellinen
+tuulenpuuska, liionkin koska elämämme taivas näkyy meille harmaaksi. Ja
+mitä sanovat runoniekat?
+
+CANZIO. Helvettiin kaikki juomalaulut ja runoniekat, jotka käyttelevät
+lauluksi niin viheliäistä ainetta kuin tämä: veressämme myrkyn
+vaikuttama, sairaloinen epäjärjestys ja häiriö, joka kalvaa elämämme
+lankaa ja himmentää järkemme valon, tämä narrikuume, jossa puhumme ja
+teemme hulluuksia, joita seuraa aina myöhä katumus. Ja kaikkea tätä
+koristaa laulun lahjalla! Kuinka luonnotonta!
+
+VARRO. Kuulkast vaan, mikä siveyden saarnamies ja filosooffi etelästä!
+Mutta tiedä, meidän jörömielinen Heraklit, että viinillä ja ilosella
+hummauksella on historjallinen oikeus aina vedenpaisumuksesta
+tähänpäivään asti.
+
+CANZIO. Niinkuin ilotytöillä ja portoillakin.
+
+VARRO. _Taciturnitas_. Enkö ole sun kuolleen isäs rakas veli?
+
+CANZIO. Omaisuus, joka ei juuri puhu rakkaudesta ja sovinnosta isääni
+kohtaan. Se on asia, jonka historjallinen oikeus on kotosin aina
+munsieur Kainin päivistä.
+
+VARRO. (Lyö jalkaansa) Kitas kiinni!
+
+CLAUDIO. Te näette, herra Varro, että hänen verensä on kovin
+kiihoitettu.
+
+VARRO. Mikä peeveli vaivaa sinua?
+
+CANZIO. Yksi asia, joka on sitä luontoa, etten tarvitse kertoa sitä
+teille.
+
+VARRO. Mene sitten helvettiin asioinesi; ennen katselen sinua siellä
+kuin seurassamme maljan ääressä, sinä piikkisika. Nyt vasta juomme,
+Claudio, juomme vihoissamme. Astukaat sisään. (Avaa hänelle oven
+oikealle)
+
+CLAUDIO. Toivokaamme toki, että yhtyy hän pian hauskaan juominkiimme,
+koska mielensä on hieman lauhtunut. (Menee oikealle)
+
+VARRO. Jääköön hän saakelin huomaan koko poika. (Katsoen taaksensa
+ovelta) Canzio, Canzio! sinä olet ilkeästi pettänyt meidän toivomme,
+koska et ensinkään käytä itseäsi niinkuin pitäis? Me varroimme iloa,
+mutta toitpa huoneeseemme ristin ja murheen. Ja mikä on syy? Mikä on
+syy? Mitähän soppaa olet keittänyt itsellesi ulkona mailmalla?
+Krouvivelkojako? Eihän juuri näytä siltä. Mutta että olisit pahoin
+takertunut Neapelin hamevaltakuntaan, sen pidän hyvin uskottavana
+asiana. No no, sinä olet nuori ja veres kuohuu, ja annanpa sinulle
+kernaasti anteeksi synnit niillä retkillä. Mutta meidän tulee aina
+kavahtaa itsiämme huonoista maineista mailman korvissa, liionkin
+kihlatun miehen, niinkuin sinä, miehen korkeasta ja ikivanhasta
+suvusta, niinkuin sinä.--Niin, seiso siinä nyt hetki ja tuijottele ja
+tule sitten ilosena seuraamme. (Menee)
+
+CANZIO. (Yksin) Minä en kärsi häntä, hän kääntelee mun mieltäni ja
+samoin kaiken tämän mailman ankaruus. Yksi toki mun edessäni kirkkaana
+loistaa: kauniin Marcian kuva. Hän mun joko nostaa taivasten iloon tahi
+syöksee alas erinnyein pimeään luolaan. Mutta jos niin, jos rynkäisi
+mun päälleni tämä kauhistava sisärkunta myrskyllä ja kiljunalla, niin
+onhan omassa kädessäni päästin tästä kurjuudesta, ja kaikki on sitten
+äänettömyys, tietämättömyys ja tyhjyys, rauha ijankaikkisesti.--Mutta
+mitä haasteli Claudio? Hänen puheensa, niin tuntui minusta, iski
+joteskin tarkasti naulaa kantaan, josta en tahdo voida riistoa itseäni
+oikein irki entiseen vapauteeni taas. Mutta eihän todistanut mieheni
+mitään, ei äyrin edestä, vaan poutapääskösenä kiiteli hän aatosten
+tyhjässä ilmassa; mutta täällä on perusteena todellisuuden havainto ja
+koe, ja siinä seison lujana. Yksinkertainen ja selvä on luonnon laki.
+Minä elän täällä ajan, kaadun ja syötän sijaantulijaani, ja häntä ja
+hänen jälkeistänsä kohtaa jatkaten aina sama onnenosa. Niin matelee
+mailma ilman loppua eteenpäin; ja siinä on koko herraus, siinä on
+ijankaikkinen elämä.--Niin aattelen minä, mutta toisin kylmä Mariamne;
+emmehän sovi siis yhteen, meistä ei tulisi onnellista paria. Mutta
+onnen meille kaikille tuottaa tämä muutos nyt. Minä erkanen sinusta ja
+otan oikean kultasein, sinä pääset minusta ja valitset itselles sielusi
+heimolaisen, ja niin on meillä kullakin paras ystävämme, ja noita saa
+katsella päältä. Kaikki hyvin? No miksi tuumiskelen siis?--He
+lähestyvät.--Tullut on toiminnon hetki! Nyt astun esiin myrskyn
+vauhdilla ja puhallan tämän pahteisen ilman ympäriltämme pois. Nyt
+tahon murtaa jään ja rynkätä ulos väljään mereen. (Rachel ja Mariamne
+tulevat)
+
+MARIAMNE. Sinä läksit meistä kuin karkulainen.
+
+RACHEL. Miksi teit sinä niin, mun veljeni?
+
+MARIAMNE. (Eriks.) Nyt ei ole koskaan oikein laita. (Istuu divaanille
+ja rupee tarkasti tähtäilemään Canzioo)
+
+RACHEL. (Lyö kätensä ympär Canzion kaulan ja painaa otsansa vasten
+hänen rintaansa) Canzio, mun lapseni, minä kuolen tuskissani, elles suo
+mulle sydämmes murheesta osaa. Sano mikä häiritsee sun henkesi rauhan,
+kuiskaa se mun korvaani, sun pienen, vienon äitis korvaan, että taitaa
+hän lohduttaa sinua. Ja ellei voi hän sitä, niin voi hän ainakin itkeä
+sun rinnoillas; ja nämät kyyneleet eivät suinkaan enennä sun kuormaas,
+ei, vaan huojentavat sen. Sano, kaunoinen Canzio.
+
+CANZIO. Jaa, minä olen nyt päättänyt aukasta teille poveni ja asettaa
+etehenne salaisuuden, joka on saattanut minun teitä kohtaan niin
+pimeäksi ja jyrkäksi. Pahoin olen tehnyt kohtaan olentoja niin lempeitä
+ja hyviä kuin te.
+
+RACHEL. Olethan kiltti nyt. Mutta anna meille kiireesti tieto; sillä
+tässä asiassa olen kovin utelias.
+
+CANZIO. Mutta lupaathan kuultella rauhallisna.
+
+RACHEL. Vallan rauhallisna. (Istuu Mariamnen viereen ja kallistaa
+päänsä hänen helmaansa ja Mariamne lyö käsivartensa ympär hänen
+povensa) Tässä lepään, kuultellen siivosti sun kertomustas.
+
+CANZIO. Mariamne, lupaathan sinäkin maltin tyynellä katsannolla
+kuultella mitä sanon?
+
+MARIAMNE. Sen lupaan.
+
+CANZIO. Ja suot mun vakaasti tyhjentää poveni aina pohjaan asti?
+
+MARIAMNE. Sen teen.
+
+CANZIO. Ehkä saattaisinki sydämmesi vallattomasti paisumaan?
+
+MARIAMNE. Ole rauhassa.
+
+CANZIO. Oi Mariamne! minä tiedän sinun järkeväksi naiseksi ja toivon
+huomaavasi, että teen nyt myöskin järkevästi minä.
+
+RACHEL. Sano pian. Miksi vaivaat meitä, sinä armoton veli, armoton
+sulhanen? Minä makaan kuin tulisilla hiileillä, ja kuulen Mariamnen
+sydämmen iskut.
+
+CANZIO. Mariamne, minä tiedän, että on sinulla Jumala, jota rukoilet,
+palvelet ja kunnioitat. Noo, onhan tämä koreata. Sinulla on Jumala,
+Jumalan-Äiti, autuitten riemuitseva joukko tuolla ametystein ja
+krysoliitein kaupungissa, taivaan palmuvarjosessa salissa. Niin, onhan
+ihanata uskoa näin.
+
+MARIAMNE. Etkö usko sinä samoin?
+
+CANZIO. En, Mariamne. Se oppi on minusta nyt ainoastaan lasten
+tarinoita koska katsahtelen miehuuteni ijän korkuudesta. Kaikki on
+katonut tyhjänä sumuna pois, mutta sitä selvempänä on minulla jäljellä
+elämä ja luonto.
+
+RACHEL. Mitä uskallat sanoa? Sinä? Canzio? Olenko minä sinua opettanut
+niin? Mitä uskallat sanoa?
+
+MARIAMNE. Enemmin on hänellä sanottavaa, paljon enemmin; mina ymmärrän
+hänen tarkoituksensa. Mutta tee pian, mitäs teet.
+
+CANZIO. En ihmettele, ettäs ymmärrät, etteivät sovi meidän kohtalomme
+yhteen, tiettyäsi kuinka eri suuntiin pyrkivät meidän sielut.
+
+MARIAMNE. Arvoitus on selitetty. Sinä annat minulle korin ja revit
+rikki meidän liittomme.
+
+CANZIO. Jos tahdot niin kutsua askeleen, jonka otan meidän molempien
+onneksi, ja tuumiskeltuani kauvan ja ankarasti.
+
+RACHEL. Taivaan Herra! Tämä ryövää minulta järjen! Malta mieles,
+Canzio, Canzio! (Tahtoo nousta ylös, mutta Mariamne hallitsee häntä
+väkisten helmassansa)
+
+MARIAMNE. Makaa rauhassa ja muista mitä lupasimme.
+
+RACHEL. Canzio! O, o, mun kultanen toivoni täällä!
+
+MARIAMNE. (Canziolle) Mitä tahdot sanoa vielä?
+
+CANZIO. Etten tahdo sun onnettomuuttas.
+
+MARIAMNE. Ja siitä mahdan olla sinulle kiitollinen.
+
+CANZIO. Minä tiesin tämän myrskyn.
+
+RACHEL. Mun ainoa, kultanen toivoni täällä! Voi, tuhannen kertaa voi!
+
+MARIAMNE. Minä rukoilen sinua, hillitse mieles! (Canziolle) Sallitko
+mun kysyä, mikä sammutti näin äkisti sun lempesi mua kohtaan?
+
+CANZIO. Eräs toinen nainen, jota lemmin äärettömästi.
+
+RACHEL. Haa!
+
+MARIAMNE. Oivallisesti sanottu. Tämän totuuden edestä kiitän sinua
+taas. Mutta sano minulle yhtä miehukkaasti eräs toinen totuus: Oletko
+koskaan lempinyt minua, ehkä niin vakuutitkin vielä viimeisessä
+kirjeessäs, joka hengitti paljasta helleyttä?
+
+CANZIO. Sinua olen lempinyt, mutta, ah! en tee sitä enään; sillä
+sokeasti ampuu lemmen jumala. Aatteles, mikä järjettömyys minulta,
+ottaa sinua vaimokseni vastoin sydämmeni taipumusta, ja mikä
+järjettömyys sinulta ottaa vastaan lemmetöntä sydäntä. Sillonpa
+hääpäivämme olisi ollut onnettomuutemme syntymäpäivä.
+
+MARIAMNE. Oikein, Canzio!
+
+CANZIO. Oi, älä virnistele!--Myös eräältä toiselta puolelta olisi tämä
+liittomme tavallisuutta vastoin. Malta: sinä olet katsellut neljä
+auringonkierrosta enemmin kuin minä.
+
+MARIAMNE. Sen tiesit koska tarjosit minulle kätes.
+
+CANZIO. Mutta huolekas sisär, liian varhain huolekas aviossäätyni
+onnesta, johdatti lapsellista kättäni. Mitä ymmärsin minä?
+
+RACHEL. Hän kaartelee, soutelee kehnosti kauttarantain.--Mariamne
+kalvea, kalvea! Kalvea kuin kuoleman enkeli! Saanko likistää sun
+otsaas?--Kalvea kuin kuolema itse.--Laske mun käteni sun otsalles.
+
+MARIAMNE. Ole hiljaa, Rachel.
+
+RACHEL. Enhän tiedä mitä haastelen ja teen, koska seison vahtovassa,
+jyrisevässä koskessa ja pyörtyen katselen kuinka rantojen metsät ja
+vuoret siirtyy. Huu! (Peittää käsillään kasvonsa ja painaa päänsä
+Mariamnen helmaan; Mariamne, nojaten otsaansa vasten kättänsä,
+silittelee toisella kädellään Rachelin kiharia)
+
+CANZIO. (Eriks.) Minä tiesin tämän; ja nyt on se tehty. Vimman tielle
+olen käynyt, polkeissani sydämmiä jalkojeni alla, mutta enhän taida
+enään kääntyä takasin, ellen tee itseäni narriksi; en taida enkä tahdo.
+Tehty on tehty.--Kas: uneksuen lepää hän ystävänsä helmassa, ja
+uneksuen ystävän käsi leikitsee hänen vienon päänsä ympärillä. Tämä
+kenties ravistelis poveani tuikeasti, ellei olisi nyt sisustani
+terästetty.
+
+MARIAMNE. (Asettaa Rachelin istumaan ja nousee itse, pyhkäisten
+otsaansa, kiivaasti seisomaan) Canzio, mitä olet tehnyt, mitä olet
+tehnyt? Canzio!
+
+RACHEL. Onnettoman työn, joka toi pimeyden sieluillemme. Ah! mihen
+käymme nyt harhailemaan, Mariamne? Mihen lähtisimme käsi kädessä
+vaeltamaan ikävässä hämärässä tämän riutuvan päivän? Mitä aattelet,
+Mariamne?
+
+MARIAMNE. En rukoilla häntä.
+
+RACHEL. Sano hänelle vielä yksi sana, viskase hänen rintaansa kipenä,
+joka ehkä taitaisi syttyä liekiksi ja lämmittää hänen kylmää
+sydäntänsä.
+
+MARIAMNE. Jää ijankaikkisesti hyvästi, Canzio!
+
+CANZIO. Ole onnellisempa kuin minä!
+
+RACHEL. Sen sanan, veljeni, sinä muistat kerran katkerasti. Mutta,
+Mariamne, enpä toki tarkoittanut juuri niin. Ah, ei vielä, ei vielä!
+Sinä et tahdo häntä rukoilla, mutta minä tahdon, teen sen tulisella
+voimalla. (Lankee Canzion eteen polvilleen ja tarttuu hänen käteensä)
+Canzio, älä kuoleta sun tuntos rauhaa, älä kuoleta sun uskollista
+Mariamneas, älä kuoleta sun Rachelias, sitä kilttiä sisär-äitiäs, joka
+kerran lauloi sulle kehtolaulun, lauloi enkeleistä lintuin-satamassa ja
+kultasantasista teistä pyhien kaupunkiin. Muistatko?
+
+CANZIO. Nouse ylös, armas sisär, ja älä menettele sanoja hukkaan.
+
+RACHEL. En yhtään sanaa, en yhtä ainoata, vaan äänetönnä tahdon sinua
+katsella, katsella lakkaamatta. Mariamne on sun sydämmes ystävä vielä.
+
+MARIAMNE. Ei koskaan enään. Mun arpani jo heitettiin ja minulla on
+toinen ystävä. Auken eteheni, kluostarin portti, minä tahdon unohtaa
+mailman ja palvella taivaan ylkää, jonka lempi ei sammu. Pois kauvas,
+Canzion petollinen kuva, ja kiirehdi, katsantoni, korkeuteen päin,
+jossa lemmen ruhtinas asuu! Häntä katselee jo sieluni silmä
+kultapilvien keskellä tuolla. Siellä seisoo hän purpurahameessa, kasvot
+aurinkona loistaa ja kirkas gloria piirittää hänen päänsä. Sinua
+palvella tahdon enkä muistella kavalata mailmaa. Pois mielestäni miehen
+haamu! Mä puhtaana vestaalina sun alttarillas valvelen rukouksen
+liekkii. Auetkoon korkean muurin portti ja soikoon kaikuva kello!
+
+RACHEL. Soi, kello, mun hautauskelloni, soi! (Canzio nostaa ylös
+Rachelin, joka, hänen ruvetessaan siihen, on istunut alas ja,
+kallistaen päätänsä ja hymyten, ei ensinkään kohota itse ruumistansa
+hänen nostaessaan) Väsynyt ja uninen lapsi sanotaan kovin raskaaksi.
+Enkö ollut sinulle raskas nostaakses?
+
+CANZIO. Et.
+
+RACHEL. Mutta olenpa väsynyt ja unelias lapsi nyt. Toki: ennen
+käymistäni maata, tahdon vielä lausua yhden sanan. Mutta, haa! tämä ei
+olekkaan unen harhausta, vaan profeetallista houretta, koska astuu
+kohtalomme pimeänä varjona katsantoni eteen; ja kuule mitä ennustan: Me
+olimme onnelliset, mutta sinä meidän onnemme tapat; sinä itse olit
+onnellinen, mutta itse sinä onnesi tapat ja samalla sen toisen ystäväs
+onnen. Tunnonvaivain raivottaret komerostansa jo ovat teroittaneet
+silmänsä sua kohtaan. Tänne karkavat he tuulenkierroksena, tuoden
+muassaan taivaan peloittavan ukkosilman. Hävityksen henki riehuu, moni
+paras, uskollinen ystäväs sun kauttasi käy surmaan, ja linnassamme
+vallitsee viimein autio yö. Muista tämä: yksi rikos, kerran tehty,
+vetää seurassansa legionat toisia, kuin aaltoja myrskyssä, kunnes
+vaivumme pohjattomaan syvyyteen. Tämä muista myös: Meidän huonettamme
+varten on taivaassa varolla nuoli, jonka tämä sinun murheentyös voi
+johtaa päällemme alas. Synnit tässä himmentää isiemme muistot, tässä
+riehuneet ovat viinijumalan ja Belialin juhlat ryskeiset, joissa
+herjaus ja pilkka kohden korkeuden herraa on parastansa tehnyt. Ah!
+meidän isämme miekastelon himo on kaatanut monen viattoman miehen. Ja
+sinun suonissas, minä pelkään niin, kiehuu hänen hurjaa vertansa ja
+hirmuvaltaista henkeänsä, joka pian saattaisi sun maksamaan hänen
+velkojansa koston furieille. Muista kaikki tämä. Ja tarvittaisko tässä
+isiemme velkoja? Onhan teoksessas tällä hetkellä jo kylliksi syytä
+jumalten suurimpaan kostoon.
+
+CANZIO. Olisinko ensimäinen minä, joka on toiminut näin? Moni mies ja
+vielä moni historjan uros on tehnyt samoin. Herkkules unohti
+Dijaniransa koska näki hän Iolen ja Marcus Antonius eikö hylkännyt hän
+Octavian Egyptin Kleopatran tähden? He heittivät lailliset vaimonsa,
+minä ainoastaan kihlatun naisen. Koria on annettu ennenkin ja annetaan
+aina, niinkauvan kuin ihmissydän voi lempiä. Niin on tehty; ja mitä ei
+tehdä täällä lemmen tähden? Senkaltaisista töistä on itse jumalten
+ansioluettelo armottoman suuri.--Hyvästi! Tehty on tehty, ja riehukoot
+taivas ja maa! (Menee kiivaasti kohden perä-ovea, jonka kynnyksellä
+Marcia tulee häntä vastaan. Canzio temmaa hänen syliinsä) Tuossa on
+sydämmeni valittu! (Taluttaa häntä muutaman askelen ovelta esiin)
+Vaimo, sano aatokses; sillä nyt on sydämmeni vapaa. Sano rohkeasti,
+jalosti kuin jumala: Lemmitkö minua?
+
+MARCIA. Ijankaikkisesti! (Syleilevät; Rachel heittää itsensä kiljahtaen
+divanille; Mariamne menee ulos periltä)
+
+CANZIO. Kohta, koska sun näin, syttyi sydämmeni tuleen.
+
+MARCIA. Polttavaan tuleen sydämmeni syttyi kohta, koska sun näin.
+
+CANZIO. Onneni on valmis! Ihanata! Taivaallista!
+
+RACHEL. (Tointuu ja nousee istumaan) Juoni! Yhteenkudottu, kehno juoni.
+Minä tukehdun! (Katselee hetken Canzioo ja Marciaa) Siis tuleva kälyni?
+»Terve, armoitettu!» sanoi enkeli Gabriel.
+
+MARCIA. Teidän tervehdyksenne ymmärrän ja hylkään.
+
+RACHEL. Miksi kolkutti rukoillen linnamme portille se, joka oli
+linnanherran sydämmen herra?
+
+MARCIA. Niin lapsekkaasti lemmessä houraillaan.
+
+RACHEL. Morsian Barbariasta.
+
+CANZIO. Parman kaunis tytär!
+
+RACHEL. Morsian Barbariasta kuuluu enemmin romanttiselta.
+
+MARCIA. Fröökinä, kiittäkäät kohtaloonne, joka ei syösnyt teitä
+polkeilemaan Afrikan polttavia vuoria, vaan antoi teille syntyissänne
+komean linnan.
+
+RACHEL. Se linna on nyt teidän, mutta minun on avata mailma.
+
+CANZIO. Sisär, miksi haastelet niin? Onnes on sama kuin ennen.
+
+RACHEL. Avara mailma! Marcia, suokaat minulle vaellussauvanne, minä
+tarvitsen sitä vuorostani nyt. En aio toki Afrikkaan, vaan Palestinan
+maahan pilgrimmi sauva kädessä käy. Siellä, pyhän haudan partahalla,
+tahtoo hän rukoilla, yöt ja päivät rukoilla sen kurjan ritarin syntein
+edestä, joka kerran murhasi kahden immen sydämmet. Mutta taidammeko
+moittia häntä? Ei, vaan lemmen jumalaa, mi sokeasti ampuu ja
+joutsellansa ajelee miestä kuin vuorten kaurista, joka nuoli sydämmessä
+rynkää kallion jyrkästä varmaan turmioonsa alas. Mutta kärsi,
+ihmislapsi, lemmen hirmuvaltaa, kärsi, kanna hänen kahleitansa
+nöyryydellä. (Nousee ylös) Mutta kirottu olkoon tämä kahle tässä ja
+tämä liitto! Niin, valmiinapa kirous ja tuhonne jo tuijottelee esiin
+hänen silmistänsä. Katso, Canzio, helvettiä, joka tämän naisen silmistä
+ruiskuu ulos, helvettiä, joka kerran sinua polttaa.
+
+MARCIA. (Eriks.) Haa, mun sydämmeni riehuu!
+
+CANZIO. Vaiti, Rachel! Minä en tahtois osoittaa sua kohtaan vihaani,
+Jumal' avita! sitä en tahtois.
+
+RACHEL. Mutta minä tahtoisin, että tapahtuisi niin; sillä
+hunajamakeaksipa nyt tuntuu välillämme vihan katkera kiukku.--Mitä
+lausuin äsken? Että tukehtuisin? Vale! Poveni paisuu ja nostaa minun
+ylös korkeuden luhtiin, josta katselen sinua jalkojeni alla, sinua,
+kurja morsiuskunta.--Toki ulos tästä, ulos, Rachel, hengittämään
+kirkasta ilmaa! Ja eläköön elämä, maa ja korkeuden vahvuus meidän
+ympärillä! Eihän ole meillä hätää maamme pallolla täällä, jossa
+kaikkialta meitä syleilee autuitten sinertävä taivas. (Menee)
+
+
+
+
+Kolmas Näytös
+
+
+(Avoin paikka puistossa lähellä Canzion linnaa. Rachel tulee oikealta.)
+
+RACHEL. (Yksin) En ole häntä kironnut, sitä en ole tehnyt. Kuinka
+taitaisin kirota sydämmeni kalleutta? Mutta sitä pimeyden voimaa, joka
+sovaisnut on hänen näkönsä, minä kiroon, sitä eksyttävää ruohoa, jota
+hän kaiketi on polkenut käydessänsä mailman saloissa. Harhailevana
+miehenä hän astelee, ja siitä tämä pyörrytys, siitä ei tunne hän
+kotoansa enään. Mutta minä tahdon silmistäsi poistaa suomukset ja
+näyttää sinulle sen hirmuisen alhon, joka ammottaa sua vastaan. Sen
+teen, ja Claudio, sun ystäväs, mua auttaa tässä äitin työssä, ja sinä
+seisahdat.--Kallisti taidan vannoa, että tämä sun aiottu liittos
+ainiaaksi hävittäis sun onnes; sillä eihän koskaan vielä aavistukseni
+ääni ole haastellut niin korkeasti kuin nyt.--Noo, onpa tosin korea ja
+hehkuva sun kultasi ulkonainen puku, ja eriskummallinen ihastus säihkyy
+hänen katseestansa. Se meitä viehättää mutta poistaa meitä tykööltänsä
+inhoittavan kylmästi taas. Tätä et huomaa sinä, kurja, sokea Canzio, et
+huomaa basiliskan katsantoa, jonka takana kiehuu myrkky ja vimmattujen
+himojen raivo. Tätä kiroon, vaan en sinua, mun veljeni; sinua
+surkuttelen ja Mariamnen salaista tuskaa.--Mitä olet tehnyt? Mutta voi,
+jos kaikki kääntyisi parhaaksi vielä! Minä toivon niin! (Varro ja
+Claudio tulevat)
+
+VARRO. Missä hän on? Missä riivatun nallikka, joka rakensi tämän
+rajuilman rauhalliseen huoneeseemme? Mutta nyt pitää myös sataman,
+sataman sekä äitin sanoja että isän iskuja; rakeita pitää sataman, ja
+hän kontii vielä edessämme, kalistellen hampaitansa. Missä on se meidän
+nuoriherra?
+
+RACHEL. Hänestä en tiedä nyt, mutta hetki sitten kiirehti hän ulos,
+puettuna miekkaan ja kappaan, niinkuin tarkoittaen pidemmälle, mutta
+puistoon tähän pysäyi hän toki, käyskellen sinnen tännen. Ja juuri
+äsken seisoi hän tuossa kunnaalla, katsahdellen Arnoon.
+
+VARRO. Ahaa! onpa poika niinkuin vähän levoton; niin niin, nyt tulkoon
+löylyä kaikkialta.
+
+RACHEL. Varokkaasti kuitenkin; sillä vaimo, kaiken tämän murheellisen
+häiriön syy, astelee edestakasin tuolla santasella käytävällä ei
+kaukana tästä.
+
+VARRO. Peijakas häneen! Kuitenkin on hän kaunis tyttö, kaunis! Haa!
+olisi nyt Varro kiharakoristettu nuorukainen, niin nousispa tästä
+toinen polska. Ah! sillonpa me kaksi, Canzio ja minä, heti
+paljastaisimme kirkkaat pamppumme ja: angard! Kaunis heilakka, mutta ei
+auta. Ritari seisköön sanassansa, liionkin kihlattua neitoansa
+kohtaan.--Mariamne parka!
+
+RACHEL. Hän menee kluostariin; se on luja päätöksensä. Siellä jynkässä
+loukossansa tahtoo hän murehtia päivänsä päähän. Mutta minä, minä
+vaivun hautahaani.
+
+VARRO. Sehän kaikista pahin. Sinua en tahdo kadottaa, kiipeen ennen
+hirteen.--Rutto kimppuus, poika! Nuori ritari toimia näin? Mutta niinpä
+on täällä lemmen hanskoissa nuori mies. Ja mitä ei tehdä korean tytön
+tähden, tytön ja viinin? (Laulaa)
+
+    »Medchen, vein und sang,
+    Trallalaa!
+    Medchen, vein und sang.»
+
+Nyt olen juuri parhaassa tuulessa kuranssamaan häntä, ja minäpä hänelle
+opetan kavaljerin _mores_, opetanpa hänen tanssimaan, tanssimaan ihan
+kohteliaasti takasin tämän tanssin ja oikein Kniggen fasonia mukaan.
+
+RACHEL. Mitä miestiskelet tästä asiasta, Claudio?
+
+CLAUDIO. Voin tuskin uskoa, että on hän tehnyt niin.
+
+RACHEL. Tosi kuitenkin.--Niin, mitä aattelet?
+
+CLAUDIO. Kaikki on sanottu lyhyesti: onnettomuuttansa vastaan vaihettaa
+hän onnensa pois.
+
+RACHEL. Jaa, sen tiedän.
+
+CLAUDIO. Hän on myyty, sen tiedän.
+
+RACHEL. Voi, sinä sanot niin! Ehkä tunnet tämän naisen tarkemmin.
+Kentiesi on hän jokin kamala pimeyden henkilö, peloittava, hirmuinen.
+
+CLAUDIO. Sama hän on miksi hän itsensä sanoo: Albericon leski Parmasta,
+joka pakeni kerran miehensä kanssa Afrikkaan pyövelin kirveen alta.
+
+RACHEL. Eikö sama surma häntä uhkaa vieläkin, hänen palatessaan Parmaan
+taas?
+
+CLAUDIO. Siitä vapahtaa hänet hiljan julistettu, yleinen anteeksanti.
+
+RACHEL. Mutta mitä aattelisin tästä vaimosta? Hänen haamussansa, vaihka
+kaunis, on toki jotain, josta sieluni ammahtaa pois, siellä puhaltaa
+mun päälleni kuuma, helvetillinen kylmyys.
+
+CLAUDIO. (Eriks.) Oikein näkee terävä silmäs, ja sun tuntees,
+ihmeellisen hieno, ei erehdy millonkaan.
+
+VARRO. Salli, lapseni, että minunki joteskin mailmantuttava silmäni on
+syventynyt tähän vaimoon. Siinä, Rachel, näet naisen, jolle luonto on
+mitannut kauneutensa runsimmalla mitalla, ja jonka ruumiin hän on
+varustanut sielulla niin rohkealla kuin tulinen rauta. Siinä, tyttöni,
+on seikan selitys. Hän on voimakas ja kaunis.
+
+RACHEL. Mutta voima on usein pahuuden läheisin naapuri eikä juuri
+ikävöitse lemmen yrttitarhaan, vaan menestyy, se raaka, vuorten
+jyrkillä verisessä temmellyksessä petojen kanssa, katsahtain villisti.
+Niin tämänkin naisen katsannosta käy ulos vihan tulta ja pahdetta, joka
+kääntelee mun mieltäni ja saattaa sydämmeeni kammon. Mitä on hän
+tehnyt? Kentiesi murhannut miehensä tai kyllästynyt häneen ja hänen
+jättänyt, ja mielisi nyt naida kaksinkerroin.
+
+VARRO. Mitä hulluuksia! Höh!
+
+CLAUDIO. Albericus on kuollut, mutta kuitenkin tuo tämä yhdistys
+Canzion surman.
+
+RACHEL. Voi veljeäni!
+
+CLAUDIO. (Eriks.) Marcia, sun mennyt elämäsi kerran ilmaistaan, jos
+viivyttelet maassamme, ja sillon katkee Canzion elämänretki. (Ääneensä)
+Oi! jos hän ehtii tämän hankkeensa perille, niin viimein häväistys ja
+musta omatunto on hänen ainoa rikkautensa täällä ja loppunsa
+viheliäinen itsemurha.
+
+RACHEL. Totta ennustettu. Mutta kuinka käymme nyt käsiin, häntä
+estääksemme kaikesta tästä?
+
+CLAUDIO. Koettakaamme kaikki keinot, säästämättä viimeisiä voimia.
+
+RACHEL. Kaikki, kaikki tahdon tehdä mitä keksin ja voin.
+
+VARRO. Lyökäämme yhteen nämät kolme viisasta päätä ja puskekaamme
+vastaan vimmatusti.
+
+CLAUDIO. Koettakaamme ensin korskeata naista kohtaan mitä taidamme
+matkaansaattaa järkevillä sanoilla. Varro, tahdotteko käydä
+lähettilääksemme?
+
+VARRO. Aijai! tämä on näpäkärsä asia naista kohtaan, vierastamme
+kohtaan.
+
+CLAUDIO. Mutta sitä ei katso yleinen, todellinen hätä.
+
+VARRO. Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan! Ai! ei
+yhtään ritarillisesti tehty. Mutta Rachelin onni vaatii tämän, ja
+sillon vaikenee ritarikin povessani.--Minä saatan hänen tänne oikein
+nuorenmiehen kohteliaalla tavalla. (Menee vasemmalle)
+
+CLAUDIO. Kuinka murheellista! Nytpä Mariamne kaiketi itkussa ja
+huokauksissa oljentelee.
+
+RACHEL. En kyyneltä ole nähnyt hänen silmässänsä enkä kuullut häneltä
+yhtä ainoata huokausta. Hän äsken seisoi tuon kallion rinteellä, seisoi
+kauvan syvissä aatoksissa, tyyni ja äänetön: Viimein toki astui hän
+käymään kohden kammioonsa ja hänen poskensa paloivat kuin valkea ja
+silmiensä alla näkyi tuo hiestä kamala tuskan kiilto.
+
+CLAUDIO. Kurja Mariamne! (Varro ja Marcia tulevat vasemmalta)
+
+VARRO. Astu esiin ilman pelkoa, sinä kaunis daami.
+
+MARCIA. Mitä tahtoo minusta tämä arvoisa herrasväki?
+
+VARRO. Haastella kanssas hellästi ja kohteliaasti muutaman
+hentomielisen sanan, sinä ylevä nainen.
+
+MARCIA. Tehkäät hyvin ja sanokaat pian.
+
+CLAUDIO. Sen teemme, iskien viipymättä asiaan, jonka kaiketi jo
+mahdatte arvata. Tämä huone on muuttunut murheen leiriksi, joka muutos
+on teidän, vaihka epätaiteinenki työnne; alussa ainakin epätaiteinen,
+toivon minä. Tässä ystävälläni Canziolla oli kihlattu morsian, jolle
+hän kerran oli vannonut ijankaikkisen lemmen, mutta nyt on hän
+unohtanut valansa ja menettänyt ainiaksi neitosen elämänonnen. Tässä on
+hänellä sisär, joka hellimpänä äitinä on häntä hoitanut ja kasvattanut,
+viettänyt hänen tähtensä monen unettoman yön, mutta nyt on kiittämätön
+lapsi unohtanut äitinsä ja menettänyt ainiaaksi hänen elämänsä onnen,
+pimittänyt hänen sielunsa valon. Kaiken tämän hän teki, koska läheni
+hän teitä mielensä eksyttävässä houreessa. Mutta tietkäät, koska
+hourauksen purpurakimmellys hänen ympäriltänsä on haihtunut pois,
+sillon seisoo hän hirmuisessa yössä, sillon heräyy omantunnon myrsky.
+Sillon surua ja pimeyttä on hänestä leviivä kaikille, joilla on ollut
+osaa hänen onnestansa. Niin on tapahtuva ellei tehdä kiireesti toisin
+ja lievitetä takasin puoleksi sidottua solmua. Te ymmärrätte mitä
+tarkoitan. Tehkäät siunauksen työ ja pelastakaat tämä huone, ja tästä
+on teille itselle moninkertainen onni. Oi! pelastakaat tämä ennen
+rauhallinen perhe, koska on se teidän voimassanne.
+
+MARCIA. Millä keinolla, mun herrani?
+
+CLAUDIO. Paetkaat tästä tietämättä tämän hurjan miehen ja valitkaat
+itsellenne jokin suloinen kätkö, jossa elätte ajan tuonnemmas. Me
+tahdomme teitä suojella ja suosia, tehdä tämän piilo-elonne niin
+herttaiseksi kuin mahdollista.
+
+RACHEL. Sen lupaamme.
+
+VARRO. Pyhästi sen lupaamme, sinä herttainen.
+
+MARCIA. Huomakaat mitä tekisin, tehdessäni teidän tahdon. Häneltä
+ryöväisin sydämmensä lemmityn ja syöksisin hänen iki-turmioon ja
+siinähän olis valmiina meidän kaikkein tuho. Siis onnettomuutta, jota
+aiotte poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.
+
+CLAUDIO. Sydän ensin tosin riehuis, mutta viimein voittais järki.
+
+MARCIA. Mies haastelee kuin tomppeli elämän toiminnoissa, eikä tiedä,
+että lempi myhäilee järjen päätteille täällä.
+
+CLAUDIO. Mutta järjen hylkäämistä lemmenki tiellä seuraa toki usein
+katumuksen katkeruus.
+
+MARCIA. Alku makea, loppu katkera, niin onnettomasti lankesi täällä
+sydämmen arpa. Juopua, juopua tahtoo sydän, huolimatta ahdingosta, joka
+seuraa. Niin tekee juomari, niin lemmensankari ja niinpä vaimo, joka
+uudistetut kerrat äitiksi päätyy.
+
+CLAUDIO. Pakoittakaat toki sydäntänne nyt; sitä rukoilemme hartaasti.
+Paetkaat tästä! Me annamme teille rahaa ja luotettavan suojellusmiehen
+tiellenne myötä.
+
+VARRO. Tässä, sinä korkeamielinen vaimo, on mies, aina valmis antamaan
+hengensä ja verensä naisen tähden. _Sacramento!_ minä tahdon olla
+teidän suojeleva ritarinne.
+
+MARCIA. Kiitoksia! mutta minulla on jo.
+
+VARRO. Ah! suokaat anteeksi.
+
+MARCIA. Kernaasti; sillä tahtonne oli hyvä.
+
+VARRO. Aina hyvä, aina hyvä naisia kohtaan. Niin, te Saronin ruusu, te
+leikkasitte poikki ihan juuresta meidän keskustelemisen langan, veditte
+jyrkän piirron meininkini eteen, mutta meininkini ei juuri ollukkaan
+viskata lasta pesiveden kanssa ulos; ja Canzio on lapseni. (Eriks.)
+Pidä hyvänäs kunnia vasten kunniaa, sinä lunttu.
+
+MARCIA. Sanoin sydämmeni aatoksen.
+
+RACHEL. Kuulkaat mitä rukoilemme, armas nainen, rukoilemme taivaan
+nimessä!
+
+MARCIA. Ah, mun fröökinäni, kuinka lenseä on äänenne nyt. Mutta muutama
+tunti sitten oli siinä joteskin sapen karheutta. Kuitenkin: mitä
+rukoilette?
+
+RACHEL. Teitä heittämään tämän huoneen ja villityn miehen. Se tehkäät,
+hyvä vaimo!
+
+MARCIA. Vähän toisin sanottu, kuuluu rukouksenne näin: Armas nainen,
+tehkäät niin hyvin ja murhatkaat lempenne ja sydämmenne; se tehkäät
+onneksi meille, hyvä vaimo. Mutta sanokaat: ken telkee edestänsä
+taivaan oven, koska se kerran hänelle avettiin?
+
+RACHEL. Kentiesi hän, jolla on syytä peljätä tämän taivaan muuttuvan
+kadotukseksi.
+
+MARCIA. Täällä mennään myös »suoraa tietä helvettiin», miksi ei siis
+kaartain taivaan kirkkauden läpitse?
+
+VARRO. Tässä ei auta _concilium_, sen kuulemme.
+
+MARCIA. Ei auta. Mikä julkea vaatimus, pakoittaa minua viskasemaan
+nektarmaljan huuliltani pois ja juomaan lammikon kylmää vettä! Mikä
+julkeus!
+
+CLAUDIO. Jos tämä nektar on myrkyksi niin teille kuin meille.
+
+MARCIA. Niin kuolkaamme ja vaipukaamme kaikki rinnasin alas yhteiselle
+sisärvuotehelle. Ihana, poetikas kuolema!
+
+VARRO. Haj djaj!
+
+CLAUDIO. Marcia, Albericon onneton leski, muistakaat!
+
+MARCIA. (Eriks.) Haa! ilman sinua, saattaisinpa nämät kiusaajani
+rohkeammin tykööltäni pois. (Ääneensä) Herra Claudio, te tunsitte
+Albericon ja tiedätte kovasta onnestamme yhtä ja toista; saanko sanoa
+teille sanan? (Menee sivulle Claudion kanssa ja haastelee hiljemmällä
+äänellä) Minä tunnen mihen likistätte. Mutta muistakaat valaanne.
+
+CLAUDIO. Olkaat toki myöntyväinen ja kuulkaat meitä.
+
+MARCIA. Kuulkaat minua te, pankaat visusti mieleenne tämä: Teidän
+ystävänne on jo tarpeiksi takertunut kohtaloni piiriin, ja häpeäni,
+kerran ilmoitettuna, pimittäisi myös hänen nimensä ja kunniansa.
+Ryövärnaisen varjo, nostettuna ylös, lankeisi nyt hänen päällensä
+kaiken kirouksensa kanssa, sortaisi hänen ijankaikkiseksi häväistyksen
+loalla. Tehkäät kuinka mielitte. Jos tahdotte ystävällenne pahinta,
+ilmaiskaat kaikki, jos tahdotte säästää hänen onneansa, pitäkäät
+salassa kaikki ja suokaat meidän rauhassa solmea tämä liitto. Flaminiaa
+ei tunne täällä vielä kenkään muu kuin Claudio, mutta pian poistuu
+täältä kauvas niin Flaminia kuin Marcia Canzionsa kanssa ja Canzio on
+onnellinen. (Claudio käyskelee perille mietiskellen.--Marcia kovemmalla
+äänellä) Niin, herra, se on päätökseni, josta en järkähdy.
+
+VARRO. Arvoisa vieraamme kaukaiselta rannalta, kuulkaat pieni selitys:
+En tahdo tappaa kenenkään naisen lempeä; se kauvas pois mun
+ritaririnnastani. Mutta kiinteästi tahdon varjella nuoren ritarin
+kunniaa, joka himmentyisi hänen pettäissänsä kalliin lupauksen, jonka
+hän kerran antoi puhtaalle immellensä.
+
+MARCIA. Marcialle hän antoi kalliin lupauksen myös, ja tahdotte siis
+häntä himmentämään kunniansa kaksinkerroin. Arvoisa ritari Arnon
+rannalta, kuulkaat uudistettu lause: Onnettomuutta, jota tahdotte
+poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.
+
+VARRO. (Eriks.) Peeveli sinun kielees! (Ääneensä ja kääntyen kohden
+Claudioo ja Rachelia) Ystävät, konferensimme loppukoon tähän. Me
+rukoilimme turhaan.
+
+RACHEL. Turhaan: hävyttömiä kompasanoja saimme rukoustemme vastineeksi.
+Mutta nyt, mikä äsken oli rukousta, se olkoon nyt kipenöitsevä uhkaus.
+Kuule, ylpeä nainen: Et koskaan syleile miehenäsi Canzioomme, sen
+lupaan lujasti minä. Minä olen hänen äitinsä ja sentähden tahtoo
+sydämmeni haljeta, koska täytyy nähdä erään muukalaisen,
+ympärkuleksivan akan astuvan esiin noin röyhkeästi, vaatien lastani
+omaksensa, kaikeksensa. Mutta käänny ajoissa ympär ja pyhkäse koreasti
+leukaas; sillä tässä on vastus, jota et siirrä. Kaikki, kaikki olkoon
+menneeksi, kuin taidan vaan sulkea tämän pelin. Ellen muuton voi, niin
+lähdenpä liehuvalla tukalla, paljainjaloin kirmasemaan ympär Italian
+maata, _patria cara_, julistellen teillä ja kaduilla kirkuvalla äänellä
+Canzion vintiötyötä.
+
+MARCIA. Hullut teljetään koreasti muurien sisään. (Canzio tulee
+vasemmalta ja pysäyy matkanpäähän toisten huomaamatta)
+
+RACHEL. Vaiti, sinä kirottu, naimakipeä leski, muuton ajan sinun
+portille! Tiedä, että minä olen tässä emäntä.
+
+MARCIA. Ei auta sittenkään. Miksi siis tämä ärhennys ja ärjy?
+
+CLAUDIO. Miksi! Ettäs kysyt. Vaimo, elles kiireesti riennä tästä
+huoneesta pois, vaan pysäyt kiroustaakkoinesi tähän, niin oletpa
+perkele.
+
+MARCIA. Mitä enemmin vielä?
+
+CLAUDIO. Paljon enemmin! (Canzio vetää miekkansa ja rynkää kohden
+Claudioo)
+
+CANZIO. Kuole, sinä viheliäinen koira!
+
+RACHEL. (Kiljahtaen) Canzio! (Ryhtyy häneen)
+
+VARRO. Hiljaa, pojat! (Ryhtyy myös Canzioon. Tuima teiskaus)
+
+MARCIA. (Eriks.) Oi, olisi hän tällä hyökkäyksellä lävistänyt julman
+Claudion!
+
+CANZIO. Hänen pitää kuoleman!
+
+RACHEL. Oi veljeni, veljeni!
+
+CANZIO. Kuoleman!
+
+VARRO. Poika! sanon minä.
+
+CANZIO. Hellitä, ukko! (Temmasee kätensä irki Varrolta, joka kaatuu ja
+pudottaa hattunsa)
+
+RACHEL. Canzio!
+
+CLAUDIO. Päästäkäät hän, ja minä vannon, ettei pysty hänen miekkansa
+tänne. Rachel, ole rippumatta hänen käsivarressansa.
+
+CANZIO. Pois, portto! (Rachel hellittää)
+
+RACHEL. Portto? Sanoitko niin?
+
+CANZIO. Niin luulen.
+
+RACHEL. Suokoon Jumala syntisi anteiksi kerran! Mitä sanoit?
+
+CANZIO. En muista. (Uhaaten) Claudio! (Claudio seisoo liikkumatta)
+
+VARRO. (Noustuansa ylös) Onko tämä mailma heittänyt kupperkeikkaa! Onko
+kaikki nurinniskoin, sekamelskassa! Haa! sinä kiukkuinen pedon penikka,
+mitäs teit? Olethan jo täyskarvanen peto. No no, enpä vaadikkaan sinua
+kunnioittamaan tätä flinttusta, (Taputtaa päätänsä) sitä en vaadi,
+mutta muista äitiäs tuossa ja kauhistu, jos peto kauhistua voi. (Panee
+hatun päähänsä)
+
+RACHEL. Peitä, kätke, pimeys, mitä hän sanoi. Minä tahdon unohtaa sen
+sanan; unohtaa, unohtaa, unohtaa!
+
+CANZIO. Claudio, sinä olet minua herjannut, herjannut morsiantani
+Marciaa.
+
+MARCIA. Minä olen muukalainen, ketä tarvitsee heidän peljätä, ellei
+puollusta minua hän, jonka huomaan annoin sydämmeni? Canzio, oletko
+mies? (Menee)
+
+CANZIO. (Kohottaa miekkansa ilmaan) Sen tahdon näyttää! Kuolema ja
+kirous, sinä olet minua herjannut, Claudio!
+
+CLAUDIO. Tarkoittaen onneas. Tahtoisinpa siirtää povestasi pois tuon
+kavalan, vaarallisen kärmeen.
+
+CANZIO. Menköön henges, sinä konna!
+
+RACHEL. Suuri Jumala! (Canzio uhkaa miekallansa Claudioo, joka seisoo
+yhä liikkumatta ja katselee tyyneesti Canzioo)
+
+CANZIO. Sinä olet loukannut mun kauniin Marciani!
+
+VARRO. Sinä olet loukannut mun ihanaisen Rachelini, minä manaan sinun
+ulos, manaan sinun veriseen taisteloon.
+
+CANZIO. Pois tästä te ja Rachelinne samoin.
+
+VARRO. Vintiö, minä manaan sinun ulos!
+
+CANZIO. Minä manaan teidän pois! Tässä on minulla suoritettavana kiire
+asia tämän ystäväni kanssa.
+
+VARRO. Oikein! Minä ymmärrän, ja toivon tapahtuvan niin. Vaadi ulos
+häntä koreasti, poikaiseni, ja Claudio käy puolestamme taisteloon,
+Italian kunnokkain miekkailija kamppailee mun Rachelini tähden.
+Ihanata!
+
+RACHEL. Siihen on Claudio liian järkevä ja vakaa.
+
+VARRO. Ei; astukoon hän miehenämme tanterelle. Mutta me lähtekäämme
+tästä tieheemme. Tule, lapseni.
+
+RACHEL. Sallikaat minun olla. Minä tuskin käsitän mitä on tapahtunut.
+
+VARRO. Ja hän on kyllä käsitellyt meitä. Käy pois sun ruman veljes
+näkyvistä. (Menee)
+
+RACHEL. (Eriks.) Mihen astelisin, koska toivo on mennyt? Mariamne,
+sinun murheelliseen helmaas rientää murheellinen Rachel. (Menee)
+
+CLAUDIO. Ystäväni, muista: tämä ei pääty koskaan hyvin; ilkivallan
+kylvöä seuraa katumuksen niitto. Mutta ole sillon moittimatta
+sallimuksen kättä. (Menee)
+
+CANZIO. (Huomaamatta Claudion lähtöä) Marcia! sä vihasi tulessa seisoit
+kauniina kuin Jumala. Sun tahdon sydämmeni omaksi, vaihka vartoisi mua
+tuhansittain ijankaikkisuuksia, valmiina mun sieluani kerran loppumatta
+paistamaan. Sun tähtes uhkaillen mä astuisin vaihka vastoin koko
+mailmaa, ja hän, joka tahtoo leikata sun kunniaas, hän kuolemalla
+kuolkoon. Claudio, käykäämme nyt vastuksiin rinta vasten rintaa
+leimahtelevilla miekoilla. Claudio! (Katsahtaa ympärillensä) Oletko
+mennyt? Mennyt olet, mutta halaanpa joutua yhteen kanssas pian taas;
+sillä povessani riehuu koston jano.--Giovanni, kiirehdi tänne!
+Giovanni! Mies, enkö nähnyt sinua tuolla tammien juurilla?--Claudio,
+sinä mun impeäni, säteilevä niinkuin aurinko, olet kironnut, häväisnyt,
+ja tämähän polttaa mun sydäntäni.--Giovanni! (Giovanni tulee)
+
+GIOVANNI. Mitä tahtoo herrani?
+
+CANZIO. Viimein toki tässä.--Mutta kuinka kuluu ijankaikkinen aika?
+
+GIOVANNI. Kohta ehdostaa.
+
+CANZIO. Ehdostakoon jumalten hämäränaikaan!--Missä on ystäväni Claudio?
+
+GIOVANNI. Hän on jättänyt linnamme.
+
+CANZIO. Samoin teen myös minä ja heitän vieraamme sinun uskolliseen
+suojaas. Sano Marcialle, että palaan aamun tullessa, ja katso ettei
+hänelle pahoin käy.
+
+GIOVANNI. Tahdon olla hänen tarkka vartijansa.
+
+CANZIO. Sinun uskollisuutesi on tunnettu.--Mutta varro! Yksi toimi
+tehtävä nyt kohta. (Ottaa päiväkirjansa taskustaan ja kirjoittaa
+plyijyspännällä. Erikseen ja kirjoittaen) Claudio! Oletko oikea ritari,
+niin käy mua vastaan miekkoines ja kumppanines Arnon rannalla koska
+huomispäivä valkenee. Sinä muistat paikan, jossa, tullessani Neapelista
+ensiksi kohtasimme toinentoisemme. Siinä iskekäämme yhteen niinkuin
+todelliset sankarit. Mutta tiedä, elles huoli tästä sanastani, vaan
+saatat minun odottamaan turhaan, niin tahdonpa olla sinun kiusanhenges,
+sinun perkelees, kunnes viimein miekkasi lentää ulos huotrastansa.
+Canzio.--(Sieppaa irti lehden, tekee sen kirjeeksi, jonka hän antaa
+Giovannille) Saata viipymättä tämä kirje Claudiolle. Sisältö ei
+tarvitse koskea sinuun.
+
+GIOVANNI. Siitä olkaat huoletonna vaihka löytyisi siellä tuomiopäivän
+suuri salaisuus.
+
+CANZIO. Mene! (Giovanni menee.--Canzio yksin) Siis olen nyt ottelossa
+kaikkein kanssa, kaikkein, mutta kallis on myös hinta, jonka tähden
+kamppailen, ja paljosta luovun. Mariamnen jätin, isäni veljen potkasin
+tykööltäni pois, vihani myrkyllä karkoitin Rachelin sydämmen kauvas, ja
+huomenna käyvät ristiin Claudion ja Canzion miekat. Miekkailemisen
+konstissa hän tosin on mestari, ympärmainittu tämän kuntonsa tähden,
+mutta kehnompia siinä juonessa en ole juuri minäkään, vaan olinpa
+ensimäinen florettiniekka Neapelin nuorten sotilaskukkoin joukossa.
+Mutta yhtäkaikki, hän olkoon kunnokas tai tomppeli; olisinhan
+viheliäinen pelkuri minä, jos ainoastaan luottaissani mieheni
+heikkouteen, uskaltaisin käydä rinnustukseen hänen kanssansa. Hän
+olkoon taidossansa mahtava kuin pyhä Yrjänä itse; minä rynkään päin.--
+Nyt ystäväni Giottin luoksi, siellä vietän yöni, uneksuen kauniista
+Marciasta, jonka tähden huomisaamun punertaissa Arnon rannalla
+miekkaani välkyttelen. (Menee vasemmalle. Rachel ja Mariamne tulevat
+oikealta)
+
+RACHEL. Canzio! Ei, häntä ei ole tässä enään.
+
+MARIAMNE. Turhaan teet sinä työtä ohjaaksesi häntä näin himojensa
+virran vallassa. Mahdotonta! Nyt kiitää hän vaan eteenpäin, kunnes joko
+nielee hänen tuima kurimus tai ehtii hän toivotun rannan.
+
+RACHEL. Kadotuksen kurimus hänen nielee, ellen telje hänen tietänsä.
+
+MARIAMNE. Sitä et voi hänen riehetessaan näin hurjasti.
+
+RACHEL. Onpa hän muuttunut. Hän, joka ennen oli sievä ja kaino
+nuorukainen, hän raivoo nyt kuin rutto, luoden ympärillensä murhetta ja
+valitusta. Hän tahraa kielensä lauseilla, jotka jäädyttävällä
+väristyksellä kohottavat hiuksemme pystyyn. Mitä sanoi hän? Miksi
+kutsui hän minun? Oi, etten taida unohtaa sanaa, joka muistossani
+lakkaamatta huutaa! Oi, etten tiennyt sulkea korviani, koska aukenivat
+hänen ihanat huulensa tähän sanaan, joka aivoani pyörryttää ja saattaa
+minun oksentamaan sydämmeni ulos!
+
+MARIAMNE. Mutta mitä lausui hänelle hänen ystävänsä Claudio?
+
+RACHEL. Ah, kuinka halpa itserakkauteni sai hävetä! Sinä muistat mitä
+heikkoudessani Canzioo kohtaan ilmasin sulle kerran. Sanoinpa, että
+häntä kernaasti katselin Claudion rinnalla, jonka julmuus turhassa
+mielessäni korotti Canzion kauneutta moninkerroin. Minä narri, narri!
+sainpa hävetä nyt. Kuin sankarten sankari, kuin uros taivaasta, niin
+seisoi Claudio, seisoi tyyneesti, säälien ja armotellen katsahtain
+Canzioon, joka riehui hänen edessänsä kalvea kuin kauhistus, riehui
+vihan hengen vääntämillä kasvoilla. Julma hän oli ja hirmuinen, mutta
+kirkas majesteeti Claudion silmistä säteili ulos, ja ah, kuinka kaunis
+hän oli!--Mutta kaunis on Canziokin vielä, koska katumus ja sovinto on
+viimein tehnyt hänessä työnsä. Niin, luulenpa että katumuksen
+ahdingossa hän jo käyskelee puistossamme, eikä saavuta rauhaa. Varro
+minua hetki, minä riennän hänelle lahjoittamaan anteeksantamuksein. Hän
+käyskelee sinnen, hän käyskelee tännen ja rakentaa pian hautansa Arnon
+helmaan. (Menee vasemmalle)
+
+MARIAMNE. (Yksin) Kuinka lapsekas! Tai olisiko jo järkesi hairahtunut?
+Mutta enhän kuitenkaan ihmettele, ettäs levotonna tuskittelet, koska
+muistelen kuinka sydämmesi hänen tähtensä helleydestä paloi. Sinä et
+taida häntä unohtaa, mutta ylistetty olkoon korkeuden ruhtinas, että
+kelmenee hänen kuvansa Mariamnen muistosta, ja rauhan teemme kohtalo ja
+minä. Tosin taistelin sodan vaikean ja väkivaltaisen; sillä hän oli mun
+lemmittyni. Ankara oli kapina niinkuin autiolla merellä koska kaikki
+tuulet yhteenrynkää ja laineet korkealle kuohuu, niinpä tässä sydämmeni
+kuumat laineet mun sieluni tahtoivat upottaa. Mutta ylös pimeydestä,
+myrskystä ja häiriöstä mä katsahdin ijankaikkiseen aamutähteen, enkä
+vaipunut vaan kohosin, ja kauvas jäivät jyrisevät laineet jalkojeni
+alle. Armos minua nosti, sinä ijankaikkinen, ja nyt seison rauhan
+vuorella mailman hälinästä korkealla, ja ympärilläni hymyilee äänetön,
+pyhästi tuoksuva myrttimetsä ja hämärsalaisesta hekumasta poveni hehkuu
+ja voimallisesti kohoo. Niin on nyt elämäni päivä. Mihen vertaan sen?
+Se on juhlapäivän tyyni, himmeä ilta kaukana, metsäsellä
+hyvänhajuisella vuorella, jossa haudan hiljaisuus hengittää; mutta
+lännen reunalla väikkyy tulinen punerrus, ennustaen uutta päivää, joka
+illaksi ei käy.--Hetkeni on lyönyt, ja kaikki tahdon uhrata sun
+kunniakses, Kaikkivaltias. Ah, että kurja ihmislapsi täällä, tämä
+mateleva mato, uskaltaa kieltää sinun vallitsevan korkeutes istuimella!
+Mutta häväisijän runnot sinä viimein voimasi vasamalla. Iske alas, iske
+alas, sun kaikki polttava nuoles ja näytä, että sinä yksin olet mailman
+johtomies ja herra! (Rachelin laulu kuuluu metsästä) Miksi laulaa hän?
+(Marcia tulee oikealta)
+
+MARCIA. Jumalan rauha, sinä jalo neito! Kuinka käy leikki?
+
+MARIAMNE. Mitä tarkoitatte?
+
+MARCIA. Leikkiä, jossa yksi on säkki ja toinen suu. Hoo, te käytätte
+ukkostanne hyvin.
+
+MARIAMNE. Vaimo, välttäkäämme olemasta toinentoisellemme vaivaksi.
+(Eriks.) Tämä oli Rachelin ääni; mutta onko hänellä syytä laulaa näin
+ilosesti? Minä kiirehdin hänen luoksensa. (Menee vasemmalle)
+
+MARCIA. (Yksin) Korskeus vastaan korskeutta. Jaa, tässä on tulta, tässä
+on tuulta mun ympärilläni, mutta lujana käyskelen ja varron mitä
+tuleman pitää. Ja nyt tulee joko onni armas tahi kaatumus jyrkkä.
+(Gregorio tulee oikealta) Mikä kiiru sinulla, poika ja miksi katsahdat
+niin villisti ja vihanterävästi? Ketä etsit?
+
+GREGORIO. Yhtä miestä!
+
+MARCIA. Ja tämä mies on sytyttänyt vihas?
+
+GREGORIO. Häntä vihaan aina kuolemaan asti.
+
+MARCIA. Ken on sitten tämä onneton mies? Sano, poikaisein. Luulenpa
+tuntevamme toinentoisemme sitten eilistä iltaa, koska ostin sinulta
+marjoja tuolla vuorella.
+
+GREGORIO. Ja maksoitte marjani hyvin. Mutta nyt en mieli juuri
+kiitellä, toista palaa mielessäni.
+
+MARCIA. Olethan herra Claudion palvelija?
+
+GREGORIO. Olen ollut, mutta tänäpän otan hänestä eron ja oikein
+kuumalla kädellä. Oi kirous!
+
+MARCIA. Tämä ei ennusta hyvää. Sinä hengität tulta ja liekkiä, ja
+povessasi näen kamalasti kiiltävän tikarin.
+
+GREGORIO. Ken taitaa minua kieltää kantamasta sitä? Olkoon se siellä
+ketä varten hyväänsä.
+
+MARCIA. Miksi haastelet kanssani peitellen hänestä? Minä huomaan nyt,
+että kohden Claudioo on vihasi teroitettu, kohden miestä, jota minäkin
+vihaan sydämmeni pohjasta ja jolle olen velkaa verisen koston.
+
+GREGORIO. Hahaa! siis taidamme ottaa toinentoistamme kädestä ja rynkätä
+päisin yhdessä.
+
+MARCIA. Kaiketi on minulla syytä vielä enemmin kuin sinulla vihata sun
+herraas. Mutta kuinka nosti hän sun kostos himon?
+
+GREGORIO. Vimmatulla tavalla. Minä tahdon kostaa vaihka henkeni
+hinnalla, vaihka hinnalla tuhannen hengen! Piestä minua oman morsiameni
+kasvoin edessä! (Marcia pyrskähtää nauruun) Te nauratte!
+
+MARCIA. Kuullessani, että on sinulla morsian vaihkas olet vielä niin
+nuori.
+
+GREGORIO. Me olemme salaisesti kihlatut. Mutta surma ja hävitys! enhän
+kehtaa enään lähestyä häntä; niin inhoittavasti pieksi minua hänen
+edessänsä kirottu Claudio, tämä orangutangein kuningas. Kaikin vähin
+taidan häntä lähestyä ennenkuin olen kostanut miehen, joka minua
+pilkkasi niin häijysti.
+
+MARCIA. Miksi tahtoi hän rangaista sinua?
+
+GREGORIO. Tämä totinen maisteri sanoo tahtovansa opettaa haastelemaan
+minua totta. Totta, totta! Niinmar! Mikä on totuus? Kuinka hyväänsä:
+hävyttömästi nuorukaista kohdeltiin, ja sentähden tahdon kostaa, kostaa
+verisesti. Voi! varroinpa jo, kurja, kauvan häntä tien käännöksessä
+tuolla, lymyssä kuin nälkänen partti, mutta uhriani ei kuulunut täältä
+milloinkaan. Kihelöitsevä poveni ei kuitenkaan antanut minulle
+kauvemmin rauhaa, vaan pakoitti mua etsimään karhuani täältä. Missä
+ollee hän?
+
+MARCIA. Ole rauhassa, poikani. (Eriks.) Hän on mulle sovelias ase
+poistamaan elosta Claudion, jonka lujuutta nyt epäilen kovin koska näin
+voimakkaasti ponnistetaan. Mutta tuskinpa hän onnistuisi, jos näin
+tyhmänrohkeasti hän karkaisi esiin. (Ääneensä) Poika, minä sanoin, että
+vihaan sun herraas, ja sanon vielä, että katsoisin parhaaksi jos tämän
+miehen sydänveri kylmenis; sillä hän seisoo mun suloisimman toivoni
+tiellä. Tiedä, sorrettu nuorukainen: hän tahtoo temmasta minulta mun
+rakkaani, mun kauniin Canzioni, tämän linnan herran, yllytettynä siihen
+tuon virnakan, tuon hyljätyn Mariamnen kyyneleiltä. Ja minä pelkään
+hänen menestyvän hankkeessansa; sillä Canzio pitää häntä lujempana,
+jalompana ystävänä kuin hän on ansaitseva pidettää. Siis on minulla
+syytä toivoa tämän miehen kuolemata. Täytä tarkoitukses, poika, ja
+saata hän päiviltä pois, mutta varokkaammin ja toisella tavalla kuin on
+aikomukses nyt. Muista, että hän on miekastelija, jonka silmä on tarkka
+itsevarjellukseen.
+
+GREGORIO. Antakaat parempa keino ja minä olen valmis.
+
+MARCIA. (Antaa hänelle pienen pullon) Saata niin, että nielee hän tämän
+pullon sisällön, ja hän on tyytyväinen ainiaan.
+
+GREGORIO. Sen nielköön hän huomenna aamujuomassansa. Hyvä! jos
+tavaranne vaan tappaa.
+
+MARCIA. Tappaa varmaan, ainakin mentyää kolmen, neljän tunnin.
+
+GREGORIO. Oivallista! Sitten ei hän näe enään huomista puolipäivän
+aurinkoa.
+
+MARCIA. Saata niin, ja ole huoletonna tulevista päivistäs, kun minä
+vaan kerran olen tämän linnan emäntä.
+
+GREGORIO. Sen lupauksen edestä kiitän teitä, ja lupaan, että pian
+kuulette kuolon sanoman hyvin mieluisan. (Menee oikealle. Pimii
+illaksi)
+
+MARCIA. (Yksin) Yhtäkaikki; yksi mitta enemmin tai vähemmin
+verivirrassa, joka höyryen mun ympärilläni kiertoilee kuin maan viilun
+ympärillä Okeanoksen öinen virta. Ylös nousevat mustanpunertavat usmat,
+mailma yöksi pimentyy ja perille mun kiirehtiä täytyy ennenkuin on
+myöhän. Mä juoksen halki avaran aavikon kohden taivaan synkeätä reunaa.
+Mä hyppään, hameliepeheni huminalla liehuu, koska kuuma helvetti mun
+jäljessäni huohottaa, huohottaa kuin koira, joka lakkaamatta juoksi.
+Mutta rikkaus ja kulta ja aviosvuoteeni ilot kauniin Canzioni kanssa
+olkoon se salamanderinpuku, joka ajan vielä kestää tämän mustan koiran
+hengitystä vastaan. Marcia, sä löydät aavan santameren keskeltä ihanan,
+kalpean Ammoniumin saaren, jossa Hymenin temppeli seisoo. (Menee
+vasemmalle.--Mariamne tulee, taluttaen Rachelia, joka on mieletön)
+
+MARIAMNE. Seuraa minua, Rachel, minä rukoilen.
+
+RACHEL. Mitä tahdot minusta?
+
+MARIAMNE. Tule kanssani kotia.
+
+RACHEL. Kotia? Minulla ei ole enään kotoa.
+
+MARIAMNE. Miksi haastelet lapsekkaita? Seuraa minua kiltisti ja älä ole
+itsepäinen. Rientäkäämme ennen pimeyttä.
+
+RACHEL. Pimeys on meistä kaukana. Kuule: Koska istuin Arnon rannalla ja
+laulelin.--
+
+MARIAMNE. Mitä tapahtui sillon?
+
+RACHEL. Sillon kaunis tyttö Arnon rannalla lauleli.
+
+MARIAMNE. Tule nyt, mun armas sisäreni!
+
+RACHEL. En tule, en tule, en tule!
+
+MARIAMNE. Oi Jumala! tämä murheen päivä on siis pimittänyt hänen
+järkensä.
+
+RACHEL. Ei yhtään pimeyttä, sen huomaat, koskas kuulet mitä tapahtui
+istuissani Arnon rannalla. Nousi äkisti mun povestani valkeus
+ihmeellisen heleä ja hieno, niinkuin nousee uusi autuuden aika. Mutta
+se nousi koillisesta, hohtaen kuin tuhannen taivaan kaarta; sieltä
+välähti se lounaiseen, väikkyi kauvan sinnen tännen, vavahdellen
+oikealle, vavahdellen vasemmalle kunnes seisahti se viimein ja rupesi
+hymyilemään hopeakirkkahaana. Tämä oli valkeus, joka povestani paistoi
+ylös pyhille kulmilleni, paistoi kiharieni iloseen yöhön, että
+kimeltävässä loisteessa uiskenteli nuoren immen pää, ja hän lauloi
+aamulaulun.
+
+MARIAMNE. Rachel, annas tännen tämä pääs. (Painaa Rachelin otsan vasten
+rintaansa) Ummista nyt silmäs ja koeta aatella kuinka on sun oikea
+laitas.
+
+RACHEL. Sen sanon kohta, (Nostaa jalosti päänsä ylös) sanon, kohottaen
+otsani korkealle. Minä olen impi, puhdas impi. Mutta kuulitko mitä hän
+sanoi?
+
+MARIAMNE. En kuullut.
+
+RACHEL. Hyvä!
+
+MARIAMNE. Mitä sanoi hän?
+
+RACHEL. Kysyitkö?
+
+MARIAMNE. Kysyin.
+
+RACHEL. Saitko tiedon?
+
+MARIAMNE. En.
+
+RACHEL. Hyvä! Kaikki peittäköön pimeys ja yö. Mutta kylmästi puheltaa
+yöseen tuuli ja vahterjat huokailee.
+
+MARIAMNE. Sentähden lähtekäämme.
+
+RACHEL. Mihen lähtisimme?
+
+MARIAMNE. Kotolinnaas, joka seisoo edessämme tuossa.
+
+RACHEL. Linnan porttia vartijoitsee traakit, peikot, kyöpelit ja
+menninkäiset, katsahtaen hirmuisesti tännen. Nyt he kurottavat tuliset
+kielensä mua kohtaan ja tahtovat mun niellä, raukan, kuin kärme pienen
+sirkan kitaansa temmasee. (Pimeä yö)
+
+MARIAMNE. Rachel, Rachel, sä uneksut vaan.
+
+RACHEL. Kaiken mailman ja mustan syvyyden kiukkuinen viha on mun
+piirittänyt ja kaukana, kaukana, on äitin-armo. (Kovalla äänellä) Mutta
+armahtakaat toki! Armoa, armoa ja laupeutta Jumalan rikkauden tähden,
+armoa!
+
+MARIAMNE. Hurja Rachel! Ah! mitä pitää minun tekemän? Huutaman apua
+tänne.
+
+RACHEL. Ole huutamatta. Minä tahdon ummistaa silmäni. (Ottaa käsillään
+päästänsä) Se on totta: nyt ei ole oikein nuoren neitosen laita.
+Mariamne, mitä sanot?
+
+MARIAMNE. Sinä uneksut, mutta heitä jo uneksuminen pois ja heräy, oi,
+heräy!
+
+RACHEL. Niin, nyt heräyn pitkästä, murheisesta unesta. Uneksuinpa, että
+Canzio oli jo kasvanut suureksi, lähtenyt etäiseen kaupunkiin, ja minun
+saavutti kuolettava kaipaus: mailmani seisoi käärittynä pilviseen,
+loppumattomahaan iltaan. Vihdoin palasi hän kuitenkin, mutta sillon
+astui vuorilta alas eräs kauhistava ryövärvaimo ja tahtoi hänen
+ryövätä meiltä pois. Tuskallinen oli hetki. Minä taistelin ja
+kiljuin vimmoissani, mutta raivotar kiihoitti päälleni kummituksia,
+tulta-oksentavia lohikärmeitä, ja he tahtoivat mun surmata. Sillon
+heräsin toki. Nyt olen valveillani ja muistan, että olen hänestä
+viipynyt kauvan pois, minä armoton. Vaiti! Minä kuulen hänen itkunsa.
+Hst!--Hän vartoo minua hämärän ikävyydessä akkunalla ja itkee, kurja
+poikainen, Mariamne, tule, riennä! (Menevät oikealle)
+
+
+
+
+Neljäs Näytös
+
+
+(Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä.--Gregorio tulee oikealta.)
+
+GREGORIO. (Yksin) Se on tehty! Hän on niellyt myrkyllisen nesteen, ja
+kaksinkerroin uhkaa häntä kuolema: Canzion miekka ja voimallinen juoma,
+joka jo kuohuu hänen veressänsä. Vai tahtoisiko toisin kohtalomme?
+Lähettäiskö herrani riitaveljensä edellä Tuonelaan ja rientäis sitten
+samaa tietä sillä passilla, jonka pistin hänen poveensa? Mutta niin en
+tahtoisi minä. Kummallista! Halutyöni, kerran tehty, soisin, ettei
+oliskaan se tehty. Häijyhenki vai taivaanko voima näin kääntää äkisti
+ympär meidän tahtomme? Minä vaan en mielisikään enään olla Claudion
+murhamies. Mutta toivonpa toki, että saa hän kuolemansa Canziolta, ja
+minä hengitän vapaasti vasten nuorta elämääni taas, joka niin varhain
+uhkasi ahdistua.--Minä kuulen heidän tulevan ja kätken itseni puitten
+verhoon, josta katselen kuoleman työtä. (Menee vasemmalle.--Claudio ja
+Angelo, varustettuina miekoilla, tulevat oikealta)
+
+ANGELO. Mikä paradisin aamu! Maasta nousee tuoksu ylös, puista virtaa
+tuoksu alas ja kaikkialta kaikuu tuhanten lintusten äänet, koska tuuli
+makaa ja virta uneksuu kukkasvuoteessansa. Mikä aamu! Tässä luonnon
+kauneus vuotaa yli ja hämmästyen seisoo maalari.
+
+CLAUDIO. Kaunis on Arnon laakso, kaunis Italia, mutta raskaasti painaa
+sitä kovan onnen käsi. Tässä ylpeä ruhtinas vastoin ylpeätä ruhtinasta
+riehuu, alammaisen veri vuotaa heidän kujeitensa tähden ja talonpojan
+maja riistetään. Ja siinä, missä ruhtinasten valtikka on voimaton,
+saarnaa paavi, jonka valta niinkuin myrkyllinen tuuli, hengittää
+kuolemata, ja niin hävitetään hengen perustus ja terve ydin. Nimitys
+Jumala on ainoastaan ilveen keppihepo, turhan kunnian pyytö ja
+kostonhimo johdattavat puheen, vuorten luolat täyttyy ryöväreistä. Niin
+käy nyt Italiassa, sankarten ja nerojen entinen koto. Angelo, tänäkin
+kauniina aamuna on Canzio nousnut vuoteeltansa hengittäen paljasta
+kostonhimoa, tämä Italialaisen perisynti.
+
+ANGELO. Minä pelkään pahinta. Pitääkö tämän aamun ja tämän kukkaskedon
+tahrauman vereen?
+
+CLAUDIO. Ole pelkäämättä. Minä tähtäilen jääkylmällä tyyneydellä hänen
+himosta levotonta, liekehtivää silmäänsä ja väistelen kaikki hänen
+työkkäyksensä niin tarkkaan kuin vetäisi miekkaani hänen miekkansa
+kärkeä kohden manjettivoima kerkeä ja luja. Tässä kohtaa oppilas
+mestarin, jonka kuntoon hän ei koskaan ehdi. Toki, poistakoon Jumala,
+että sais hän riipalettakaan mestarinsa miekasta! Minä vaan lyön
+leikkiä hänen kanssansa, ja kaikki päättyy hyvin. Mutta tunnenpa myös
+hänen luontonsa, hänen itsepintaisen mielensä ja tiedän, ellen
+suostuisi tähän, hänen asettamaan taisteloonsa, että täyttäisi hän
+haastinsa ja olisi mulle kiukkuinen kiusaus. Mutta tämä leikki on
+melkein toivoani mukaan; saanhan nyt tilaisuuden vähän masentaa hänen
+nuorta, vallatonta sydäntänsä, joka paisuu korkealle paljaasta
+itseluottamuksesta.
+
+ANGELO. Elles saata häntä aina hurjemmaksi.
+
+CLAUDIO. Sitä en usko, vaan uskon, että viskasee hän viimein miekkansa
+ja lähestyy minua ihastuksen katsannolla. Oi jospa sillon voisin avata
+hänen silmänsä näkemään minkä kalleuden hän jätti, koska jätti hän
+Mariamnen!
+
+ANGELO. Sä ylevä nainen, mikä tulee sun onnekses nyt?
+
+CLAUDIO. Kluostarin yö; sinne pakenee hänen sielunsa. Mariamne, että
+rikas sydämmesi pitää lakastuman kylmän marmoriristin juurella!
+
+ANGELO. Hyljätä ystävän, joka sydämmemme rakkauteen kerran oli
+perustanut ja rakentanut tulevien päiviensä kaiken toivon, hyljätä
+hänen, heittää hänen ohjattomana venosena myrskyjen haltuun! Canzio,
+kuinka taisit päätyä tähän?
+
+CLAUDIO. Mieheen, joka kieltää Jumalan ja tyhjäksi tekee sielumme
+kuolemattomuuden, siihen mieheen älä milloinkaan lujasti luota. Siinä
+kohdassa hän harvoin kestää viimeisen koetuksen. Se mies kauvan kyllä
+taitaa olla sua kohtaan uskollinen, aina kuinka jalosta aineesta hän
+on, hän taitaa tehdä uhrauksia oikeuden ja totuuden tähden, taitaa
+vastoin tahtoansakin langettaa oikean tuomion; mutta kas kun kerran
+nipistää, kun koko hänen maallinen onnens' ja olentons', joka on hänen
+ainoa rikkautensa, pannaan kysymykseen, sillon luikertaa hän liukkaana
+ankerjana pois sekä sinusta, että oikeuden ja totuuden asiasta. Niin on
+se mies; hän on mitätön sen miehen rinnalla, jonka katsannossa nähdään
+kangastus loppumattomista mailmoista.--Toki: Canzion rinnassa käyvät
+vielä kaksi valtaa keskenänsä sotaa. Kolme kerrosta näen hänen
+luonnossansa ladottuina toinentoisensa päälle. Ensimäinen on perintö
+isältä hänen veressänsä; toisen antoi hänelle sisären oivallinen
+kasvatus; kolmannen loi hän itse kiertoillessaan mailman turulla.
+Heimolaisina kolmas ja ensimäinen toinentoistaan syleilee, tahtoen
+tukehuttaa keskimmäisen kumppaninsa. Mutta ehkei sammukkaan hänen
+hengensä kipenä, vaan varttuu hän vielä voimallisemmaksi toisia ja
+pelastaa miehensä ennen viimistä jyrkkää.
+
+ANGELO. Nyt on hän toki tunnoton ja hurja mies.--Ystäväni! mikä vaivaa
+sinua? Sinä kelmenet peloittavasti.
+
+CLAUDIO. En ymmärrä mikä häiritsee vertani, joka juoksee tempoillen, ja
+korvani soivat. No nytpä koiranhammas päättäisi Claudion pelkuriksi.
+Mutta laita on, etten jaksakkaan hyvin.
+
+ANGELO. Mikä olisi matkaansaattanut tämän?
+
+CLAUDIO. Kaiketi eräs tärkeä asia, jonka kanssa en pääse maalle
+puuhatessani kaikin voimin, ja tämä aatosten vimmattu hälinä ei suonut
+minulle yöseen rauhaa.
+
+ANGELO. Yksi salaisuus?
+
+CLAUDIO. Kiusallinen salaisuus. Jos taitaisin sen ilmaista, niin
+leimauksen vauhdilla tässä kääntyisi tapausten virta juoksemaan
+päinvastoin nykyistä suuntaansa. (Eriks.) Canzio, voisinpa kentiesi
+pelastaa kunnias ja onnes, jos murtaisin sun etees tämän synkeän kätkön
+ja siirtäisimme kauvas onnettoman naisen. Mutta rikkoisinko pyhän
+lupaukseni, ja surmaksi hänelle, joka kerran armahti minua kuolemassa?
+Sitä en taida. Mutta katselisinko avoinsilmin kuinka ystäväni rientää
+turmioonsa? Sitä en taida. Mutta salaisuuteni ilmoitus, tekisikö se
+enään hänen onneansa? Minä epäilen. Enkö saattaisi hänen
+onnettomuuttansa suuremmaksi vaan? Niin pelkään. Tuskallinen asema!
+
+ANGELO. Hän tulee ja häntä seuraa mies, jonka kohtasin eilen Canzion
+linnassa.
+
+CLAUDIO. Giotti, meidän yhteinen ystävämme. (Canzio ja Giotti tulevat)
+
+CANZIO. Ystävät, me olemme saattaneet teitä vartomaan jonkun hetken; se
+suokaat meille anteeksi, hyvät ja iloset kumppanimme!
+
+CLAUDIO. Ilonen ei ole Claudio, koska kysymys on verenvuodatuksesta ja
+kuolemasta. Canzio, minä en voi kärsiä tuota miekastelijain tavallista,
+teeskeltyä kohteliaisuutta, tuota heidän ylvyyden liehakoitsemistaan
+keskenänsä ennen kamppausta. Tämä, niin honto ja mieltäkääntelevä
+narritoimi, olkoon hovimiehille sydämmillä ilman nestettä ja ryppyset
+kuin läpipaleltunut omena. Me astukaamme esiin kasvoilla karmea vakuus,
+koska murha-aseet käsissämme käymme taisteloon.--Minä olen valmis.
+
+ANGELO. Mutta ystäväni jaksaa kovin pahoin; sen näyttää muotonsa.
+
+CANZIO. Mitä! Kauhistaisko häntä lähestyvä leikki?
+
+CLAUDIO. Sinä tunnet minun, Canzio. Vedä!
+
+GIOTTI. Vielä muutama sana! Tämä ei ole yhtään koreata, että kaksi niin
+uskollista toveria päätyvät nyt antelemaan toinentoisellensa
+lihahaavoja, tai, pahimmassa kohtauksessa verisesti toinentoistansa
+teurastamaan. Sentähden minä, teidän molempain tuttava ja naapuri, olen
+koettanut parastani, estääkseni katastrooffia. Tosin ponnistelee
+Canzion sydämmessä koston himo, mutta uskonpa toki, että lauhtuu hänen
+kuuma mielensä, huomatessaan hieman mukailemista riitaveljensä
+puolesta.
+
+CANZIO. Claudio, vaihka myrskyykin sisustani väkivaltaisesti ja pyrkii
+ulos tuliseen taisteloon, niin mielin toki, kauvallisen ystävyytemme
+nimessä, pidättää miekkaani huotrassa, jos kohtaan sinulta hyvitystä.
+Peräytä sanas, tunnusta loukanneesi kaunoisen Marcian, pyydä häneltä
+anteeksi tämä kompees; ja palatkoon välillemme rauha ja sovinto.
+
+CLAUDIO. Minäkö rukoilisin anteeksi häneltä? Mikä vaatimus! Ottaisinko
+sanani takasin? En, vaan sanonpa vielä, ettäs olet toiminut kuin
+sydämmetön rosvo. Armottomalla kädellä kuristit sinä Mariamnen
+jumalallisen rakkauden, runnoit sisären sydämmen, jonka lemmenhelleys
+sua kohtaan maksoi enemmin kuin maa ja taivaan tähdistö. Niin
+sanomattoman kallis on hengen hieno kulta. Kaiken tämän sinä teit,
+koska syleilit vierasta, julkeata naista.
+
+CANZIO. (Vetää miekkansa) Miekkas!
+
+CLAUDIO. (Tekee samoin) Tässä seison. (Taistelevat)
+
+CANZIO. (Eriks.) Ellen häntä lävistä, niin tulkoon kaikesta loppu.
+
+CLAUDIO. (Eriks.) Silmäni ei katso oikein kirkkaasti nyt, mutta
+seisonpa kannallani toki.
+
+ANGELO. Ei! tämä ei ole rehellinen kamppaus. Pidättäkäät! (Katkasee
+miekallansa taistelon)
+
+CANZIO. Herra, mitä teette?
+
+ANGELO. Toisaiksi tämä taistelonne! Kumppaninne ei voi hyvin, hän
+horjuu ja miekastelee vaivoin.
+
+CLAUDIO. (Pitellen otsaansa) Ole rauhassa, Angelo.
+
+CANZIO. Hän horjuu. Miksi rohkenee siis arka jänis härsytellä
+jalopeuraa?
+
+ANGELO. Hän rohkenee ja taistelee vielä kuin mies, mutta toisella
+erällä.
+
+CANZIO. Kehno pelkuri pysyköön miekankalinasta kaukana.
+
+CLAUDIO. En koskaan pelkuri!
+
+CANZIO. No näytä se ja puollusta itseäs! (Taistelevat hetken kovin
+kiivaasti, viimein Claudio, saatuansa pistoksen Canziolta, pudottaa
+miekkansa ja kaatuu)
+
+CLAUDIO. Siinä oli kylliksi. Angelo. Claudio?
+
+CLAUDIO. Se oli kuoleman pistos, joka painoi päätösmerkin elämäni
+kirjaan.
+
+GIOTTI. Toisin toivokaamme ja käykäämme toimeen häntä sidottaa.
+
+CLAUDIO. Pois siteinenne ja kahleinenne. Kohta olen vapaa, kohta riisun
+päältäni tämän kempelön naamarin, joka niin kauvan on peitellyt
+sieluani. Tässä tahdon kuolla kukoistavalla sijalla.
+
+ANGELO. Oi Claudio, mun kallis ystäväni!
+
+GIOTTI. Uskollisuus itse!
+
+CLAUDIO. Lohduta äitiäni.
+
+ANGELO. Kurja äiti! Herra Canzio, mitä olette tehnyt?
+
+CANZIO. Tappanut Claudion.
+
+ANGELO. Ja hänen äitinsä.
+
+CLAUDIO. Äkkinen ja petollinen taudinjuoni veressäni saattoi matkaan
+tämän. (Gregorio tulee)
+
+GREGORIO. Minä hänen tapoin.
+
+GIOTTI. Poika, mitä tahdot tässä? Mene tiehees!
+
+GREGORIO. Mielisinpä lähteä samalle tielle kuin herrani tuossa. Mutta
+ei; hän korkeuden kirkkauteen rientää, minä alas pimeyden valtakuntaan.
+Tuossa hän makaa ja minä hänen tapoin.
+
+ANGELO. Oletko mieletön, poika?
+
+GIOTTI. Mene, muuton annan sinulle vauhtia matkalles.
+
+GREGORIO. Kuulkaat, hyvät herrat ja mun kuolevainen isäntäni, kuulkaat
+minua: Se taudin puuska, joka saavutti hänen niin äkisti ja teki hänen
+kunnottomaksi väistelemään itseänsä taistelossa, se on myrkky, jonka
+annoin hänelle aamujuomassansa minä. Jaa, se on totuus, arvoisat mun
+herrani.
+
+ANGELO. Sinä viheliäinen!
+
+GIOTTI. Sinä kirottu peikon sikiö!
+
+CANZIO. Niin nuori ja niin saatanallinen!
+
+GREGORIO. Jos teitä miellyttää, niin tehkäät minusta paikalla ruumis.
+
+GIOTTI. Sen tehköön laki ja pyövelin kirves.
+
+GREGORIO. Heitä tervehdin.
+
+CLAUDIO. Gregorio, miksi teit tämän kauhistavan työn? Miksi tahdoit
+murhata sun herras?
+
+GREGORIO. Mun sisustani, kiukkuinen kuin kyinen luola, ei voinut
+sulattaa häpeätä, jonka mulle saattoi hyvin ansaittu kuritus teidän
+kädestänne. Olipa se ansaittu moninkertaisesti; sillä monet kerrat
+olitte jo ennen mulle antanut anteeksi saman ilkivallan. Te minua
+löitte, siihen oli teillä oikeus ja syy, mutta nämät iskut tahdoin minä
+kostaa, ja nyt se on tehty. Oi Jumala, Jumala, kuinka taisin tehdä näin
+hirmuista rikosta mun hyvää, armiasta isäntääni kohtaan!
+
+CLAUDIO. Mutta mistä sait tämän myrkyn?
+
+GREGORIO. Totuuden tahdon tunnustaa. Ainoa palvellus, jonka taidan
+teille osoittaa vielä. Mutta ah kuinka katkera palvellus! Siis
+kuulkaat, kuulkaat kaikki! Ensisteen tahdoin tikarilla päättää aikeeni
+ja kätkin itseni tuonne tien varrelle vartomaan tuloanne herra Canzion
+linnasta. Mutta te viivyitte ja murhahimoni ei suonut minulle
+kärsivällisyyttä, vaan riensin lopulta linnaan päin ja kohtasin
+puistossa tuon muukalaisen vaimon, joka kutsuu itsensä Marciaksi. Hänen
+terävä silmänsä huomasi kohta, että jotain oli tekeillä, huomasi
+kostoni kimman ja näki povessani kirkkaan tikarin. Koska nyt kuumassa
+houreessani sanat virtasivat huolettomasti suustain, niin tiesi hän
+pian kehen aikeeni viittasi ja ilmoitti, että hänkin oli Claudion
+vihamies aina kuolemaan asti, ja tuumamme liittyivät nyt yhteen.
+
+CANZIO. Poika, sinä pahanhengen lähettiläs!
+
+GIOTTI. Salli hänen kertoa asia loppuun.
+
+GREGORIO. Hän sanoi pelkäävänsä, etten tikari kourassa onnistuiskaan
+juonessani. Sentähden käski hän mun heittämään tämän aseen ja antoi
+minulle pienen pullon myrkkyä täynnä, ja tämä on kuolettanut herrani.
+
+CANZIO. Minä runnon pääsi, sinä myrkyllinen kärme!
+
+GIOTTI. Malta, Canzio!
+
+GREGORIO. Tämä on totuus, totuus!
+
+CLAUDIO. (Nojaten itseään vasten kyynäspäätänsä) Canzio, kuule minua
+vielä.
+
+CANZIO. Minä olen sinun murhannut.
+
+CLAUDIO. Nyt ei enemmin siitä.--Te: Angelo ja Giotti ja sinä, Gregorio,
+poistukaat meistä muutama askel.
+
+CANZIO. (Eriks.) Marcia!--Haa! tämä saattaa kaiken vereni jäätymään.
+
+CLAUDIO. (Eriks.) Valani on siis tieltäni pois. (Angelo ja Giotti ovat
+käyneet perille, jossa juttelevat keskenänsä; Gregorio on istunut
+heidän viereensä alas; pitellen tukkaansa katselee hän eteensä
+tuijotellen)
+
+CANZIO. Mitä tahdot sanoa?
+
+CLAUDIO. Käy mua likemmäs.
+
+CANZIO. Tässä olen; sano.
+
+CLAUDIO. Käydessämme tuomiolle, emmeko tahtoisi tehdä kaikki hyvin?
+Tahdon siis osoittaa sinulle vaaran, joka sinua uhkaa. Miksi en mielisi
+vielä kuolemassakin sinun parastas? Olithan ystäväni.
+
+CANZIO. Mutta näinhän kokoot kuormittaisin tulisija hiiliä pääni
+päälle.
+
+CLAUDIO. Ole tyyni, minä rukoilen sinua, ole tyyni ja kuultele vakaana
+mitä sanon, ja koska olen sen sanonut, niin älä epäile ja vimmastu,
+vaan koeta vielä saattaa parhaaksi kaikki. Nyt, mitä kuulet, ota
+vastaan kuin mies. Lupaatko niin?
+
+CANZIO. Minä lupaan.
+
+CLAUDIO. Hyvä!--Marcia on tosin Albericon leski, mutta Albericus kuoli
+ryöväri Vincenziona ja Marcia oli Flaminia, joka tappoi sinun isäs.--
+Sinä kalvenet hirmuisesti, mutta seisotpa kuitenkin niinkuin sankari.
+Minä kiitän sinua.--
+
+CANZIO. Ystäväni, mitä sanoit?
+
+CLAUDIO. Kaikuuko jo niin vaisusti ääneni, ettes kuule mitä sanon.
+
+CANZIO. Minä kuulen. Mutta miksi et sanonut tätä ennen?
+
+CLAUDIO. Ensiksi pidätti minua vannottu lupaus, toiseksi, kuultuani
+työs ja toimes, rupesin arvelemaan jos eikö salaisuuteni ilmoitus
+parantaisi pahaa puolet pahemmalla. Olisinpa nytkin mennyt äänetönnä
+hautaan kaikesta tästä, ellei poika Gregorio olisi jo korkealle kyllä
+nostanut eteesi tämän peitteen lievettä, jonkatähden katsoin parhaaksi
+vetää kaiken esiripun edestäsi pois. Naisen käytös mua kohtaan,
+onnettoman nuorukaisen kautta, on myös saattanut minun vapaaksi
+vannotusta valasta. Sillä koska kohtauimme,--jona hetkenä tunsimme
+toinentoisemme viipymättä--rukoili hän minulta äänettömyyden lupausta,
+minä vannoin sen, mutta ehdolla, että pidättäisi hän itsensä kaikista
+pimeyden salaisista juonista sen miehen henkeä kohtaan, joka tunsi
+hänen rikoksellisen elämänsä. Olipa hän kerran pelastanut henkeni;
+mutta nyt tuli hän sen antajaksi ja ottajaksi, ja minä olen sanonut
+mitä sanoin.--Nyt tiedät kaikki ja tiedät kuinka tästälähin toimit.
+Saata tämä vaimo linnastasi pois johonkin etäiseen vapakaupunkiin,
+hyvitä sisäres ja lohduta häntä ja koeta päästä Mariamnen entiseen
+suosioon taas. Siinä on nainen, joka on luotu tekemään miehensä onnen.
+Mutta ellei voi luonnistua näin, vaan vielä mainekkin kiukkuisesta
+asiasta hiipistelis julkisuuteen ulos ja nimesi alkaisi eleskelemään
+ilveen armottomalla kielellä, niin pakene viipymättä maahan, joka on
+kaukana, kaukana tästä ja perusta itsellesi uusi elämä, mutta perusta
+ja rakenna kuin viisas mies. (Vaipuu alas) Mutta nyt en jaksa enemmin,
+vaan täytyy minun kuolla. Toki: synnyinhän kuolemaan; ja hyvin minulle,
+että silmäni kuoltessansa näin vapaasti voi katsella taivasten
+vahvuutta. (Canzio lyykistyy alas hänen viereensä)
+
+CANZIO. Claudio, tahdotko käydä sovintoon kanssani?
+
+CLAUDIO. Anna minulle kätes.
+
+CANZIO. (Suutelee Claudion kättä) Hyvästi, Claudio!
+
+CLAUDIO. Ota vastaan henkeni, ijankaikkinen, sinertävä korkeus!
+(Kuolee)
+
+CANZIO. (Noustuaan ylös) Ystävät siellä!
+
+GIOTTI. Mitä kuuluu?
+
+CANZIO. Claudiomme kuolee. (Giotti ja Angelo astuvat esiin; Gregorio
+jää istumaan samaan paikkaan ja asemaan)
+
+ANGELO. Sinä olet jo kuollut.
+
+GIOTTI. Hyvästi, toveri!
+
+AANGELO. Hän oli mies.
+
+GIOTTI. »Hyvä mies;» se on hänestä Giottin yksinkertainen mutta
+oivallinen kiitossana.
+
+ANGELO. Ken oli ansaitseva elää ellei hän?
+
+CANZIO. Ei kenkään niin arvoisa kuin hän. Ken on siis vähin ansaitseva
+elämän riemua? Hän, joka murhasi miestenmiehen. Ja mitä elämästä enään,
+koska löyhkää se ihmisvereltä, koska lakkaamatta käyskelemme verisen
+uhrauksen ilmassa? Pois! Mitä elon valkeudessa senkaltainen narri kuin
+Canzio? Tällainen vintiö ja narri, joka tappoi parhaan ystävänsä,
+hylkäsi morsiamensa, taivaallisen Mariamnen, ja vaipui veritahratun
+ryövärnaisen helmaan!
+
+ANGELO. Herra, mitä tarkoitatte?
+
+GIOTTI. Sinä saatat meidän ällistymään, toveri.
+
+CANZIO. Nyt hurratkaamme! Vincention kuningatar, kaunis Flaminia, on
+Canzion kultalintuinen. Ha ha ha! Hän, joka isäni sydänveren vuodatti
+niin uljaasti tanterelle. Oivallista!
+
+GIOTTI. Mitä haastelet?
+
+ANGELO. Houritteko?
+
+CANZIO. En.
+
+ANGELO. Ilvehdittekö kanssamme?
+
+ANGELO. En. Asia on peloittavan vakava ja kuitenkin murhatun
+lystillinea, eteenki myrkyllisen ilveniekan kynässä. Ah, lystillistä!
+kohta on Canzio kaiken Italian syntipukki.--Mutta näinhän teen itseni
+aina suuremmaksi narriksi, tunnustaen edessänne kaikki. Mutta tulisko
+ihmetellä, että kohtalon laukaus näin tuikea, joka vilauksessa kaiken
+elämäni käänsi myllertäen ylösalas, tekisi miehen hieman päättömäksi?
+Ja toiseksi: onhan sanottu jo A. Yhtäkaikki!
+
+ANGELO. Niinmuodoin elää hän?
+
+CANZIO. Kuolemaksi yhdelle ja toiselle.
+
+GIOTTI. Nyt on saatana tehnyt mestariteoksensa.
+
+CANZIO. Oivallista kaikki, vallan oivallista! Sentähden hurratkaamme.
+
+ANGELO. Vimmattu seikka!
+
+CANZIO. Niin on--Mutta näinkö kunnioitan Claudion muistoa, että juuri
+hänen hetkellänsä, hänen taivaaseen astuissansa poistun näin kauvas
+oman sydämmeni askareihin? Huomakaamme minkä ylevän ruumiin ääressä
+seisomme.--Giotti, käy nyt toimeen voimia tänne, saattaaksemme tästä
+pois tuon äänettömän, kalvean miehen, jonka otsa jo kimaltaa kuin
+Alppein lumi. Käy matkaan, Giotti; sillä itse en nyt ole juuri
+toimeliaalla tuulella.
+
+GIOTTI. Kernaastihan täytän yhteisen velvollisuuteni kuolletta
+ystäväämme kohtaan. Mutta kuinka saatetaan murheen sanoma hänen
+äitillensä ja kuinka lohdutetaan häntä? Tahdonpa koettaa mitä voin.--
+Tule, poika. Langettakoon laki ylitsesi oikean tuomion. (Menee periltä
+oikealle, taluttaen Gregorioo, joka lakki kädessä seuraa Giottin
+kiivaita askeleita)
+
+ANGELO. Muotosi kuolemassa, Claudio, on hymyilevä vakuus.
+
+CANZIO. Claudio makaa makeasti, mutta Canzion sielussa alkaa temmellys
+ja työ, joka viittaa helvettiä kohden. (Eriks.) Eilenpä lausuilin
+oikein jyrkeyden kieltä Rachelin korvaan, ja kaiketi vietti hän
+murheisen, kyyneleisen yön. Pahoin, pahoin tehty! Tahdon toki rukoilla
+häneltä unohdusta, ja hän kenties ei kiellä. Mutta sitten?--Pakenisinko
+hänen kanssansa maapallomme toiselle puolelle, jossa löytäisin rauhan.
+Rauhan? Niinkohan?--Pois kaikki toivo! Canzio, välty mihen tahdot,
+ainapa toki sun ympärilläs väikkyy täältä siivitetty muisto, kuin
+öinen, äänetön nahkasiippa, laskematta umpeen sielusi silmää; ja sinua
+huutelee jo kammoittava ääni. Alkannut on ääni, ja huutaa niin kuin
+eräästä himmeästä maasta ja sydän teroittelee korvaansa, kuultellen
+levotonna.--Kamalat teokset! Claudion kuoletin, pimitin impien elämän
+taivaan ja vaivuin murha-naisen helmaan. Korskea Marcia, sun
+silmästäsi, nyt huomaan sen, katsahtaa tuhoni tulisesti ulos ja
+olentosi mieltäni inhoittaa. Kuinka taisin erota Mariamnesta ja liittyä
+Marciaan? Minä mieletön! Kuinka taisin astua tuon jalon, korkean
+temppelin pyhästä ilmasta tähän kuumaan masuuniin alas? Minä mieletön!
+
+MARIAMNE. (Ulkona oikealla) Rachel!
+
+CANZIO. Ken huutaa?
+
+MARIAMNE. Rachel, varro! (Rachel tulee juosten oikealta)
+
+RACHEL. Minä kirmasen, juoksen ja kirmasen! (Pysäyy vasemmalle,
+nähtyänsä Claudion ruumiin, jota hän rupee katselemaan tarkasti) Mies
+makaa.
+
+MARIAMNE. (Ulkona) Rachel, missä olet?
+
+CANZIO. Rachel!
+
+RACHEL. Canzio! Ahaa! Nyt löydän sinun viimein. Mutta mies makaa.
+
+CANZIO. Kuinka on laitas, sisär?
+
+RACHEL. Joteskin hyvin. Mutta katselkaamme miestä, joka makaa
+purpuraisella vaipalla.
+
+ANGELO. Älkäät viipykäät tässä, fröökinäni.
+
+CANZIO. (Eriks.) Nyt on siis kohtaloni myrkyllinen kattila täys. No
+kuohukoon se ylitse ja sammukoon kaikki, kaikki.--Hän on kadottanut
+järkensä.
+
+RACHEL. Claudiohan siinä makaa.
+
+ANGELO. Rachel, ettekö jaksa hyvin?
+
+CANZIO. Hän on mieletön, hän on hullu! Mutta miksi? Sen hullukin
+huomaitsee.
+
+ANGELO. Mikä sydäntä musertava kuva! Voi kurja neito!
+
+CANZIO. Voi häntä, joka loi tämän kurjuuden! (Mariamne tulee)
+
+MARIAMNE. Rachel, sinä vallaton tyttö; et suo minulle päivän et yöseen
+rauhaa.--Mutta ah! mitä näen? Oi tämä kiertelee mun sieluani! Taivaan
+Jumala, suo voimaa kestämään kaikkea tätä!--Nyt käsitän. No riemuitse,
+Canzio, kruunattuasi suuren sankartyös, murhattuasi miehen tuhatta
+kerta arvoisamman sinua.
+
+CANZIO. Se oli hän. Jaa, niin totta kuin hän on kuollut ja elämän herra
+elää.
+
+RACHEL. Mutta veressä hän makaa, vaan ei purpurassa. Miksi on Claudio
+pannut maata veriselle maalle? No no, poikani, saatpa kohta oikein
+kiivaita nuhteita äitiltäs, koska näkee hän tahratun hias. Minä tahdon
+häntä herättää. Mutta ei, ei, ei! Hän myhäilee kuin enkeli ja näkee
+armahimman unen. Kaiketi hän Isä-Jumalasta uneksuu. Sehän on unelma,
+jonka sanotaan ennustavan autuasta lähtöä täältä. (Panee kätensä
+ristiin ja katsahtaa ylös) Oi, mikä uneksuminen, jossa Jumalan lempeätä
+majesteetiä katselemme' Siitä unesta muisto kauvan valveillammekin
+ihanasti päällemme hengittää, kunnes se mailman hälinässä haihtuu pois.
+Mutta vielä sitä muistelemme, ja koska sitä muistelemme, sillon
+sielumme onni autuaasti hymyy. Niin uneksut, Claudio, ja uneksu kauvan
+niin!--Mutta unohdanpa Canzion, joka on mun veljeni rakas. Ole
+tervehditty! (Lähenee Canzioo, mutta seisahtaa kolme, neljä askelta
+hänestä, kallistaa päänsä ja katselee häntä lakkaamatta.--Giotti tulee,
+ja seuraa häntä maaväkeä, sekä miehiä ett naisia)
+
+GIOTTI. Tässä kuollut herramme; kantakaat hän koreasti kotia.
+
+1:N MIES. Siis tomussa tomuna makaat tuossa.
+
+2:N MIES. Äsken katsahti hän lempeästi päällemme; nyt on silmänsä
+ainiaaks painettu kiinni.
+
+1:N NAINEN. Se aatos sulkee poven portit kaikki, ja pakahtuu sydän. Voi
+onnetonta päivää!
+
+2:N NAINEN. Se aatos saattaa kirkkaan päivän sydän-yöksi. Voi pimeätä,
+onnetonta päivää, voi!
+
+1:N MIES. Että murhasivat isäntämme!
+
+2:N MIES. Että murhasivat isännistä parhaan!
+
+MARIAMNE. Ja että hänen murhasi oma paras ystävänsä.
+
+CANZIO. Sehän paras kaikista.
+
+1:N NAINEN. Ken on siis hänen murhamiehensä?
+
+CANZIO. Katsahda tänne.
+
+1:N NAINEN. Sinä?
+
+CANZIO. Minä.
+
+1:N NAINEN. Ole kirottu!
+
+CANZIO. Hm!
+
+1:N NAINEN. Kirottu olkoon se sydämmetön, kylmä ja peikollinen käsi,
+joka lävisti sun rintas. Kiroile, mun suuni ja vaikertel!
+
+2:N NAINEN. Se käsi hävitti tämän kalliin rakennon, jossa taivaallinen
+hyvyys asui. Vaikertel, mun suuni, ja tule kyyneleistä sokeaksi, silmä!
+
+GIOTTI. Naiset, tuota on jo tuossa kylliksi, mielestäni. Pankaat
+vaikertelemisellenne raja.
+
+1:N NAINEN. Hautamme olkoon se raja, koska musta multa on tukkenut
+silmiemme suolasen virran. Hautaan, hautaan saatamme nyt Claudion,
+puettuna pukuun valkea kuin lumi.
+
+CANZIO. (Eriks.) Tämähän on leikki. Tuossa hän Nioben kuvana mua
+katselee, ja tuossa valitus kipeä yleinen ja avara kuin vihaisen
+tappelopäivän iltana. Tässä on helvetti jo valmis.
+
+1:N NAINEN. Ylös! Minä tahdon ommella hänen hameensa puhtaan ja
+valkean.
+
+2:N NAINEN. Minä tahdon sen itkun kirkkailla helmillä pallistaa.
+
+3:S NAINEN. Minä hänen hiuksensa kiharoita tahdon.
+
+MARIAMNE. Ja minä ympäröitsen hänen päänsä tuoksuvalla myrtillä ja
+panen hänen käteensä öljy-oksan.
+
+1:N NAINEN. Eijaa! jo kaikuu enkelten veisu, koska puvussa niin
+juhlaisessa viemme herramme hautaan.
+
+2:N NAINEN. Ja sinne häntä saatamme murhevaatteissa mustat kuin yö.
+
+MARIAMNE. Musta kuin ijankaikkinen yö olkoon vaatteus, jossa murehtien
+astelen kuin neito, joka sydämmensä lemmityn kadotti.
+
+CANZIO. (Eriks.) Peitetty, mutta katkera muistutus. Siis ovat nyt
+kaikki mun kalani tässä. Oi kauhistava saalis!
+
+2:N NAINEN. Mutta sitten, sitten?
+
+1:N NAINEN. Sitten kellot pauhaa ja murhamiehen sydän vapisee.
+
+2:N NAINEN. Vapisee kuin soidessa tuomiokellon. Mutta sitten,
+sitten? Ah!
+
+1:N NAINEN. Humauksen syvästä komerosta kuulet, täytetty on synkeä
+hauta ja kumajavat kellot pauhaa taas, pauhaa, ja vapisee murhamiehen
+sydän.
+
+2:N NAINEN. Vapisee ja kammastuu kuin soidessa tuomiokellon. Mutta
+sitten? Sittenpä itkemme onnettoman äitin kanssa.
+
+3:S NAINEN. Itkemme yöt ja päivät. Voi äitiä, voi!
+
+CANZIO. Vaiti, naiset, vaiti kuin Claudion haudassa! Kuolema ja kirous!
+suun, joka aukenee vielä, tukkeen paikalla. Hiljaa!
+
+GIOTTI. Mikä huhkaimen-posti saattoi tänne tämän naisten joukon? Poika,
+joka hurjasti huuteli myrkystä, myrkystä ja Claudion kuolemasta.
+
+CANZIO. Ruumis pois!
+
+GIOTTI. Tartu hänen hartijoinsa sinä, Pogolo, ja sinä; te kaksi
+temmaskaat hänen ympäriltään kiinni; ja sinä, Matfei, ota hänen
+jalkansa kouriis. Ja sitten kotia! Pian!
+
+CANZIO. Pois tämä kummitus myös, tämä suolapatsas, jonka katsanto on
+mielelleni vaivaksi. Mene, sisäreni!
+
+MARIAMNE. Rachel, tule.
+
+RACHEL. Tässä on meidän hyvä seistä.
+
+MARIAMNE. Voi sinua aina itsepintaista! Tule!
+
+ANGELO. Fröökinäni, koska teidän kohtasin tässä ensimäisen kerran, niin
+annoitte minulle aivan suosivasti käsivartenne; suokaat minulle sama
+kunnia kerran vielä.
+
+RACHEL. Sen teen, sinä ihana nuorukainen. Sun olentos, niin viaton ja
+kaino muistuttaa Canzioo ennen.
+
+ANGELO. Hyvä. Käyskelemmekö pois?
+
+RACHEL. Koska on se tahtonne. Mariamne! (Menevät oikealle; Angelo ja
+Mariamne taluttavat Rachelia. Miehet kantavat Claudion ruumista pois ja
+heitä seuraa naiset ja Giotti)
+
+CANZIO. Giotti, Giotti! (Tulee takasin, mutta toiset menee)
+
+GIOTTI. Mitä tahdot?
+
+CANZIO. Sinun huuliltasi, minä tiedän sen, on turha valitus pannaan
+pantu.
+
+GIOTTI. Mutta sano mitä tahdot?
+
+CANZIO. Mitä tahtoisin enään, päästyäni perille, ehdittyäni päähän,
+joka seisoo edessäni kuin polttava vuoren-seinä. Mihen astuisin?
+
+GIOTTI. Seuraa minua ja odota minua lähellä Claudion kotoa, kunnes
+palaan takasin.
+
+CANZIO. Sitä en tee, vaan linnaan lujaan astelen kerran vielä. Mutta
+tuletko luokseni, tehtyäs tuon palveluksen kuolletta kohtaan? Minä
+käsken sinua kestiin.
+
+GIOTTI. Kestiin?
+
+CANZIO. Niiden kolmen sisären pyörryttävään juhlaan.
+
+GIOTTI. Toveri!
+
+CANZIO. Älä peljästy; minä itse maksan viulut, sinä olet käsketty
+vieras.
+
+GIOTTI. Ole toki vakaa ja haastele kuin järkevä mies.
+
+CANZIO. Kuin rautapylväs. Mutta käy nyt toimituksees sinä.
+
+GIOTTI. Minä menen ja kiirehdin taasen luokses pian. (Menee)
+
+CANZIO. (Yksin) Tässä seison yksin kohtaloni kanssa, joka niinkuin
+musta muuri on ympäröinnyt miehen. (Puhaltaa) Se ahdistaa, minä tunnen
+kuinka henkeni ammahtaa hänestä kasvoilleni takasin. Näenkö enään tämän
+pimeyden läpitse? Toki: tuossahan on Arnon kukoistava ranta. Mutta tämä
+kauneus on silmälleni myrkky. En tässä, vaan Sarmatian avarilla
+aavikoilla tahtoisin nyt seistä lumituiskun pyörteissä talvi-yönä,
+toverina ulvovien susien. Siihen laulantoon sointuisi nyt yhteen
+Canzion mieli. (Menee)
+
+
+
+
+Viides Näytös
+
+
+(Sama huone kuin toisessa näytöksessä.--Angelo tulee.)
+
+ANGELO. (Yksin) Jyrkkä muutos on tapahtunut komeassa linnassa. Koska
+lauvantain aurinko vaipui, olihan kaikki vielä onnen ja rauhan sylissä,
+mutta sillon tuli Canzio, lyöden maahan mitä elämä oli rakentanut
+vuosikymmenien kuluessa. Hän tuli ja saattoi tämän huoneen kauhistuksen
+kodoksi. Murheellista on tässä nähnyt silmä ja tuntenut sydän. Neito
+Rachelin houraus, Mariamnen äänettömyys, ankara kuin tuomiopäivä,
+virran partahalla Claudion veri ja sitten Canzion tunnonvaivat, ne
+tunkevat mun sieluni syvyyteen, ja minä halaan täältä pois kotometsieni
+hyminään taas. Mikä ihana onni, vapaalla povella salojen vapaissa
+jylhissä saliissa käyskennellä. Se onni olkoon aarteeni aina! (Canzio
+tulee kiivaasti periltä)
+
+CANZIO. Herra, koko mailma tämän rauhan edestä, joka asuu teidän
+otsallanne!
+
+ANGELO. Rauhasta en taida juuri kerskata nyt.
+
+CANZIO. Miksi kiusaatte Jumalaa?--Rauhaa täys! Niin köyhän kadehtiva
+silmä huomaa parhain rikkaan tavarat.--Rauhaa täys! Se maan tomusta
+jalosti kohden taivasta viittaa. Se on kuin viileän kukkasniitun
+yksinäinen, korkea ja tuuhea koivu, joka kesä-yöseen tyyneessä
+kuutamossa autuaasti uneksuu. Niin ääretön on rauha teidän sielussanne;
+mutta täällä, täällä on Vesuvion kuuma temmellys. Mutta miksi
+haastelen, koska olen saanut mitä tahdoin? Kuitenkin; tahtoisinpa vielä
+sanoa teille asian. Varjelkaat tätä kalleutta, varjelkaat sitä!--
+Niinhän on täällä laita, että aukenee aina etehemme kaksi tietä, joista
+on tarinoittu mailman alusta; sillä he ovat tärkeät, se haara täällä
+määrää kaikkein onnenosan. Näistä teistä on yhden nimi: ilo, hekuma ja
+turmio; sen toisen: itsekielto, kilvoitus ja voitonkruunu. Se
+ensimäinen juoksee pitkin ihanata niittua alas, jotamyöden himojemme
+hurjalla orhilla ratsastamme, kunnes kellahdamme nurinniskoin
+hävityksen löyhkäävään suohon. Se toinen kulkee halki tuikean, karmean
+vuorimaan vaivaloisesti ylöspäin, ja me vaellamme sauva kourassa
+vyötettyinä kaipauksen kiinteällä vyöllä. Mutta puhdas on kallioitten
+ilma, raikas solisevan ojan kirkas laine ja hongistossa kaikuu pyhien
+tuulien kohina. Useinpa seisomme myöskin vuorten harjanteilla ja
+katselemme tiemme päätä, josta kotimaamme etäältä katsoo meitä vastaan
+kuin äiti ijankaikkisesti nuori, kuin morsian, joka sulhaiseltaan
+petosta ei pelkää, katsoo kuin uskollisin ystävämme.--Oi, jää hyvästi,
+hyvästi ainiaaksi jää!
+
+ANGELO. Koettakaat itseänne lohduttaa, herra.
+
+CANZIO. Hyvästi kaikki!
+
+ANGELO. Aika on voimallinen.
+
+CANZIO. Se otollinen aika, jonka olen jättänyt jo kauvas. Yli rajan
+rynkäsin kuin hullu, huolimatta vartijan varoittavasta viiristä. Nyt on
+myöhän enään pyrkiä takasin; mua lykkää alas kipenöitsevä paino, velan
+paksuus, joka voisi ulettua maan mullasta Tähtelään ja peittää kaikki
+korkeuden loimot. Mitä antoi minulle runsaskäsinen luonto? Hän antoi
+minulle äitin, nuoren ja armaan kuin Madonna itse; hän antoi minulle
+morsiamen kauniin, suloisen immen, jonka silmäripseillä asui viisauden
+juhlallinen tyyneys. Ja mitä antoi hän vielä? Ystävän, jonka vertaista
+uskollisuudessa ei löydy täällä. Kaiken tämän sain. Mutta ilmestyipä
+nyt eteeni vale taivaan haamussa, hurmaten miehen, houkon, joka menetti
+kalliit aarteensa, sulkeakseen syliinsä petollisen kuvan. Minä murhasin
+äitini sydämmen, murhasin morsiameni sydämmen ja viimein parhaan
+ystäväni teurastin. Ja koska tämä oli tehty. muuttui äkisti lumoova
+haamu, hän muuttui ja sylissäni istui itse saatanan äiti, höyryen isäni
+verestä. Tämä on aatos, nuorukainen, ja paino, joka runtoo. Missä ovat
+ne hartijat, jotka voisivat kantaa tämän kuorman? Oi! tämä painaa,
+ahdistaa ja polttaa, ja tuo helvetin naasikka mieltäni kääntelee. Missä
+mahtanee hän olla?
+
+ANGELO. Ketä tarkoitatte? Vaimoa Marciaa?
+
+CANZIO. Onko häntä nähty?
+
+ANGELO. Ei löydy häntä huoneissa nyt, mutta luullaanpa hänen
+käyskelevan tässä linnan ympäristössä, niinkuin sanotaan tapansa
+olevan. Kaiketi tahdotte hänen saattaa lain rangaistuksen alle?
+
+CANZIO. Hänen rangaiskoon Jumala! Hän huoneestani siirtyköön
+kuulumattomiin pois, ja älköön mainittakoon nimeänsä tässä. Herra,
+olkoon kätkettynä mitä tiedätte.
+
+ANGELO. Siitä olkaat varmaa. Tällaisista asioista seison kernaasti
+matkanpäässä.
+
+CANZIO. Huolisinko itsestäni minä, jonka tuntiklasi kohta on tyhjä?
+Mutta tahtoisinpa poistaa Rachelin murheesta häpeän punan, jos kurjan
+lapsen himmentynyt järki vielä kerran selkisi, niinkuin toivon, toivon.
+Hänen kaunis päänsä, jonka sisällä hurja hulluus orgioitansa viettää,
+mua vaivaa ijankaikkisesti. Paljon ehkä taitaisin unohtaa, mutta sitä,
+että Rachel tuijottelee, sitä en Tuonen alhossakaan unohda. Mutta ah!
+unohtaisinko Mariamnen, kuvaa, joka kerran mua kohtaan salaisesti
+hymyili? Mikä hetki, koska ensimmäisen suudelmani painoin hänen
+huulillensa! Sillonpa järistystä nuorukaisen povessa ja hän seisoi kuin
+keskellä pyhää tulta. Oi! tuntuipa kuin olisin suutellut taivaan
+haamua, seistessäni reunalla huimaavan pilven. Unohtaisinko sinua ja
+unohtaisinko Claudioo, veljeni ja isäni yhtaikaa?--Hänkö julma? Enhän
+ole löytänyt hänen kauneutensa kaimaa täällä. Hyvin sille, jonka korva
+ei ole tottunut kuulemaan imarruksen vaarallista ääntä! Hyvin sille,
+joka töissään ja toimissaan aina oman itsensä unohtaa! Vilpittömästi,
+vapaasti katsahtaa hänen silmänsä, ja koko hänen olentonsa on luonnon
+raitis hedelmä. Tämän laatua hedelmätä oli tyyni Claudio. Toki löytyi
+hänen sielussansa vielä jotain korkeampaa, jotain taivaallista
+huomenlahjaa, hänelle jo äitinkohdun salapyhyydessä annettuna, löytyi
+tulta, joka kirkastaen kaikki, ulostunki hänen povestansa ja teki itse
+julmuuden jumalten kuvaksi. Mutta mikä todistaa selvemmin kuin tämä
+ihmeellinen, säteilevä voima meidän sielussamme, että on se
+ijankaikkista luontoa? Oi! nyt vasta ehkä alkaa elämä, koska luulin jo
+pääseväni loppuun, alkaa maassa, jota yhdenkään silmä ei ole nähnyt.
+(Rachel tulee vasemmalta)
+
+RACHEL. Ken haastelee niin korkealla äänellä linnassa korkeassa? Mies
+vai nainen?
+
+CANZIO. (Eriks.) Siinä uhriistani ensimäinen!
+
+RACHEL. Ah, kalliit vieraamme! olinpa nyt kovin siistymätön teitä
+kohtaan. Mutta suokaat anteeksi ja tehkäät niin hyvin ja astukaat
+perille tuonne porstuvaan istumaan. Kaiketi olette väsyksissä tultuanne
+alas hevosenrattailta.
+
+CANZIO. (Lankee polvilleen Rachelin eteen) Impi, minulla on yksi
+rukous. Mielitko sen täyttää?
+
+RACHEL. Miten jaksaa nuoren immen voimat.
+
+CANZIO. Kiroo sitten kaikesta sun voimastasi tätä miestä.
+
+RACHEL. Oletteko tarkoin ja visusti tuumiskellut mitä rukoilette? Miksi
+kirousta ja mistä syystä kiroisin miestä, jota en tunne, vaan jonka
+elämä on minulle pimeys? Miksi kirousta? Siunattu, siunattu olkaat
+aina!
+
+CANZIO. (Nousee ylös) Pois siunauksines! Se lisää tässä ahdistusta vaan
+ja saattaa vielä armottomemmaksi koston ruoskan. Voi! etkö tunne minua
+enään ja etkö muista mitä olen tehnyt ansaitseva kirousta, kirousta?
+
+RACHEL. Ettekö ole Romasta?
+
+CANZIO. Minä olen Canzio.
+
+RACHEL. (Muistutellen) Canzio ... Canzio ... Canzio...? Minä muistan
+yhden Canzion, joka ennen oljenteli helmassani ja kasvoi salskeaksi,
+koreaksi mieheksi. Toki tuskinpa oli hän mieheksi tullut ennenkun Tuoni
+hänen temmasi pois. Mutta sitten on kauvan, kauvan; aatos hiventyy
+muistellessa sitä aikaa näin riutuvana, myöhäisenä iltapäivänä kuin
+nyt. Hänen nimensä oli Canzio.
+
+CANZIO. Hänen näet edessäsi tässä.
+
+RACHEL. Hän on siis tullut takasin, vaihka onkin niin kauvan siitä
+päivästä, jona nuorukainen kuoli. Mutta nyt on hän tässä! Kuinka
+jaksaa hän?
+
+CANZIO. Ei yhtään hyvin.
+
+RACHEL. Samoin neito Rachel. Hänen ... hänen ... totuutensa täällä
+päässä on tullut vähän isketyksi. Niin, nyt ei ole hyvin.
+
+CANZIO. (Hiljemmällä äänellä) Huomaitkaat, herra Angelo, hänellä on
+haireestansa tumma aavistus.
+
+ANGELO. Niin ilmoittaa puheensa.
+
+CANZIO. Mutta syytä, syytä, muistelleekko hän sitä?--Rachel, mikä
+saattoi matkaan tämän häiriön tuossa sievässä päässäs?
+
+RACHEL. Lelee, lelee! Mariamnen helmassa kiikuin, kurja lapsi, siinä
+ikävissäni itkin ja vasten hänen poveansa otsani painoin. Mutta hänen
+sydämmensä syrjähti, sykähti, otsaani löi, ja siitä päähäni huimaus
+kamala.
+
+CANZIO. Hyvin seliitetty!
+
+RACHEL. Tämä tapahtui kammarissa oikealla puolella immen päätä. Mutta
+mikä riisti sen vasemman?
+
+CANZIO. Sano.
+
+RACHEL. Sano miksi vallaton Canzio kiljahti niin hirmuisella äänellä
+vasempaan korvaani, että järähti kovin siellä kammion perusta.
+
+CANZIO. Hyvin seliitetty, hyvin! Sua kiitän.
+
+RACHEL. Kuulkaat vielä, hyvä mies. Sieltä kammiosta kirmasi alas tuo
+leikkaava ääni ja tuli »mun sydämmeni karsinaiseen», mutta sieltä hän
+välähti käteni vasempaan sormeen, siihen kauniiseen, jonka ympärille
+pannaan tuo ... tuo ... kiiltävä kappale. Miksi kutsutaan sitä?...
+Sormus, sormus, sormus, loistava, kultanen kihlaussormus! Mutta tästä
+kiirehti se sydämmeeni takasin taas ja sydämmestä kulmilleni. Toki,
+ihanaksi muuttui tämä otsan huimaus, koska Arnon rannalla istuin ja
+povestani välähteli ihmeellinen valo mun kasvoilleni ylös, ja pyhä oli
+ohausten särkö. Lelee! siinä lauleskelin, tuuittelin ja lauleskelin.
+Lelee, lelee, lelee!
+
+CANZIO. (Erik:.) Oi enkelit, enkelit, nostakaat jo häntä siivillänne
+ylös taivaan kynttilöjen keskelle, mutta minä vaivuttakaat pohjattomaan
+syvyyteen! Oi enkelit, oi tuomion enkelit! miksi viivyttelette
+täyttämästä palkinnon ja rangaistuksen työtä?
+
+RACHEL. Miksi tämä kolkka muoto? Miksi ette iloitse ja naura?
+
+CANZIO. Naura! En kaikkein kalleusten edestä nyt myhäilisi.
+
+RACHEL. Eikö sielunne ole vapaa ja sydämmenne puhdas?
+
+CANZIO. Ryvetetty, ryvetetty!
+
+RACHEL. Kuinka lapsekas! Vaihka syntiesi paljous olisi kuin santa
+meressä, niin rikkaampi on kuitenkin armon pöytä. Kaikki on viimein
+hyvin. Siis, iloitkaat ja riemuitkaat; niin käskee nuori Rachel, jonka
+vartalo on hoikka ;a taipuvainen kuin pajun-vitsa ja kiharat kuin
+korppien joukko.
+
+CANZIO. (Eriks.) Mikä turhuuden ja vakuuden sekamelska! Canzio, sinä
+rosvon kourilla hävitit tämän olennon kultasen kesän, kesän, joka niin
+armaasti säteili sun päälles ja sulki sun kukoistavaan helmaansa. Mikä
+teos! (Mariamne tulee oikealta) Entinen morsian, miksi lähestyt?
+Mariamne, kuinka äänetön ja kalvea ja kuitenkin niin jalo ja korkea!
+Niin olet, mutta oletpa myöskin peloittava, niinkuin se torni joka
+päällemme kallistuu ja kerran meidän runtoo.--(Ääneensä) Mariamne! tämä
+ankaruus sun tyyneessä, taivaallisessa silmässäs tuo Canziolle jumalten
+tuomion. Juuri niin! Ho hoo! Mutta nyt, koska on se ilmoitettu, anna
+pimeyden henkien saattaa se käytäntöön ja käänny itse helvetistä pois.
+--Mutta vielä kuitenkin yksi sana. Saanko sanoa? (Äänettömyyttä)
+Mariamne, koska olen heittänyt sen, jonka onnenlapsi pitää täällä
+rakkaimpana... (Erik:.) Mutta tämä on hyljättävä rukous. (Ääneensä)
+Mutta olisipa minulla toinen rukous, koskeva nykyistä hetkeä. Saanko
+sanoa?--(Eriks.) Hän ei vastaa minua. (Ääneensä) Mariamne!
+
+MARIAMNE. Mitä tahdot?
+
+CANZIO. Ettäs käännät puolestani pois sun kovan, kylmästi rangaisevan
+katsantos. (Mariamne menee oikealle.--Varro tulee periltä) Herra Varro,
+mun isäni veli.
+
+VARRO. Herra Duello, mun veljeni poika.
+
+CANZIO. Kunnian edestä kiitos.
+
+VARRO. Murhamiehen kunnian edestä? Voi sinua!
+
+CANZIO. Hän kaatui kunniallisessa taistelossa.
+
+VARRO. Ja ylvästelet vielä, velimurhasta ylvästelet.
+
+CANZIO. Sitä en tee.
+
+VARRO. Uskonpa niin.
+
+CANZIO. Väärin, väärin!
+
+VARRO. Äitisi tapoit myös. Hänen kaunis sielunsa on jo kuollut, kohtA
+ruumis samoin. Mitä sanot tästä rikoksesta?
+
+CANZIO. Keisarillinen rikos.
+
+VARRO. Oletko itse perkele, vai oletko jo samassa viheliäisyydessä kuin
+tyttö tuossa? Tiedätkö enään mitä leksottelet?
+
+CANZIO. Minä tiedän, että Nero oli keisari ja tappoi äitinsä.
+
+VARRO. Oikein! Ota Neroa kädestä, sinä olet hänen vertaisensa.
+
+CANZIO. Suurempa häntä; sillä tässä on murhattu armaampa äiti, joka
+kasvatti poikansa paremmin, paremmin kuin prinssin, ja sentähden...
+Mitä? No sentähden tulin suuremmaksi Neroa.
+
+VARRO. Sentähden palkitsit äitis näin ja sentähden ole kirottu
+lukemattomat kerrat.--Niin, tuossa seisoo hän ja tirkistelee, mun ainoa
+hauskeeni ja lohdutukseni täällä. Nyt on Varro köyhä! Mihen käy hän
+käsiin? Kaikki hänen elämänsä lähteet ovat tyhjennetyt. Haa! vähän
+toisin eletty, olisipa sielullani kentiesi jokin turva. Noo, minä
+mahdan olla kirottu myös.--Mitä olisi tehtävänä nyt?
+
+CANZIO. Tehkäät niinkuin minä, jos tahdotte olla kirottu. Mitä
+vaikuttaa tyhjät sanat?
+
+VARRO. Vaiti, sinä verinen pyöveli ja Bohvaanin poika yhtaikaa! Jos
+jotain tässä teen, niin ensiksi murhaan sinun.
+
+CANZIO. Älkäät tehkäät sitä. Minä siunaisin teitä kuolemassa
+murhamiekkanne alla. Mutta te tahdotte tulla kirotuksi.
+
+VARRO. (Ottaa Rachelia kädestä) Tule, Rachelini, mennään murehtimaan
+yhdessä ja, jos niin taittaan, yhdessä iloitsemaan. Kynäseni, näytä,
+että löytyy rinnassasi vielä vähän elon kuraasia jäljellä ja pyhkäse
+tuo hiustöyhtö otsaltasi pois kuin kiltti piika. (Rachel tekee nopeasti
+niinkuin Varro käskee) Kas niin, mun lapseni! Sinusta pidän aina,
+sinusta ei poistu Varron rakkaus, vaihkas muuttuisitkin perin
+huhkaimeksi. Sinusta pidän, vaan en kestään muusta. Täällä ukko on kuin
+nuorukainen: yhtä rakastaa hän vaan. Mutta taasen ei hän olekkaan kuin
+nuorukainen. Nuorukaisen, jolla on kultalintuinen, sen nuorukaisen
+katse lämmittää onniautuudella kaikkia hänen piirissänsä. Ah! hänen
+silmänsä lempeä säde lentää ilon ja rauhan sanomalla aina mailmojen
+rantaan, muistellessaan sydämmensä impeä. Mutta vanha, villin elon
+tassima ukko on kuin vanha susi, joka, viimeisen kerran emona,
+synnyttää ainoastaan yhden penikan, niinkuin kerrotaan; tätä yhtä hän
+nyt armastelee kaikin voimin, mutta morahtelee koko mailmalle hänen
+ympärillään. Niin Varro myös. Käy nyt kanssani luolaamme, kurja
+penikkani. Mutta voi, mikä virnistelevä kohtalo! Kerrotaanpa vielä,
+että tästä yhdestä penikasta tulee viimein hullu villisusi, jonka
+purema kuolettaa. Niin sanotaan, mutta katso mikä ihana vastakohta
+tässä kuitenkin. Hän on hullu, mieletön, mutta enkeli, vaihka
+mieletönki, ei taida purta. Niin, sinä sairas seraffini.--Herra Angelo,
+käykäät kanssamme kammiooni lohduttamaan meitä. Olkaat pelkäämättä,
+enpä toki pure, en edes morahtele teille, vaihka itseni vertasinki
+vanhaan suteen. Onpa täällä vielä niin paljon ihmisyyttä jäljellä, että
+tyhjennän kernaasti kanssanne pienen klasin; vahvisteeksi,
+vahvisteeksi, jota ehkä tarvitsemme molemmat; sillä molemmat olemme
+nähneet tänäpän hirvittäviä asioja.--Tehkäät niin hyvin.
+
+ANGELO. Jättäisimmekö hänen?
+
+VARRO. Rutto häneen! Peuhakkoon hän tässä ihanien muistojensa kanssa.
+Ettekö tahdo tulla lohduttamaan yksinäistä, murehtivaa Mariamnea,
+sairasta Rachelia ja minua, viheliäistä ukkoa?
+
+ANGELO. Minä olen huono lohduttaja, mutta tulenpa toki. (Eriks.) Sinua
+en kuitenkaan unohda, Canzio. (Varro, Rachel ja Angelo menevät
+oikealle)
+
+CANZIO. (Yksin) Olet siis yksin, Canzio. Ja kenpä taitaisi lohduttaa
+sinua--Kentiesi Claudio; mutta hän ei tule. Miksi olen toiminut niin,
+että paras ystäväni tule koska parhain olisi hän tervetultuaa?
+Päättömästi toimittu.--Mutta jos nyt tulisit, voisitpa seliittää pulman
+ja kertoa minulle ijankaikkisuuden tarinan. Mutta sen olet jo tehnyt,
+alkaen työs sinä päivänä, koska haastelimme vielä ystävinä. Koska
+tapahtui tämä? Se tapahtui eilen, puolipäivän aurinkoisen säteillessä,
+ja tässä seisoit. Sillon sanasi liekehtivä miekka iski reijän entisen
+vakuutukseni, huolimattomuuteni rintarautaan; iski reijän, josta
+epäilys rupesi tunkemaan sisään, ja nyt, nyt virtaa sen läpitse mun
+poveeni visseys. Mutta kuinka? Niinkuin polttava schirocho-tuuli;
+kammoittavana myrskynä se rynkää sisään, huutain minua lakkaamatta
+nimeltä. Sana Canzio, Canzio ja taasen sana Canzio nyt kuuluu
+kaikkiaalta, kuuluu läheltä, kuuluu mittaamattomien matkojen päästä,
+kaikuu korvissani huumaten kuin Niagaran koski. Mutta mistä tämä ääni,
+tämä loppumaton pauhu? Maasta, jonka synkeätä, jylhää rantaa ja ankaria
+ikivuoria, joita ajan hammas ei syö, mä katselen ja kauhistun, koska
+muistan, ettei löydy siellä toista rantaa. Selvänä seisoo nyt edessäni
+kaikki, ja minä näen, ettei päätös ole tässä. Sillä jos nyt tähän
+vaipuissani kaikki olisi siinä, niin miksi näin paljon telmettä ja
+jyryä tämän kehnon räätin tähden? Miksi tämä kimma ja tuska ilman
+lievitystä, tämä syvyyden ja korkeuden myllerrys yhden raukan madon
+tähden, joka muutaman kerran itseänsä kiertelee ja kuolee? Ei, ei!
+hengemme syvä aavistus on ilmaiseva kaikki ja myrsky, joka nyt riehuu,
+lausuu ijäisyyden tuomion, ja Canzioo huudetaan, niin, Canzioo vaan. Oi
+kammoittava ääni! sinä pöyhistät mun hiukseni kankeaksi kuin mättäällä
+harjasheinä, koska yksin käyskelen tässä ja suorittelen suurta
+kysymystä. Ja että voin nyt tehdä tämän suorituksen, vaihka
+myöhäisenki, siitä kiitän näitä kahta hirmuista päivää; mutta alun toki
+aukasi Claudio. Oi, Claudio! missä vaeltelet nyt ja miksi et riennä
+ystäväsi luokse?--Giovanni! Giovanni! Tule!--Missä olen huomena? Olenko
+jo ehtinyt perehtymään paikassani, vai katselenko kamoten ja hämmästyen
+ympärilleni vielä? Missä olen juuri tähän aikaan? (Giovanni tulee ja
+seisahtaa ovelle perillä)
+
+GIOVANNI. Tässä olen, herra.
+
+CANZIO. Hyvä! Saat mennä taas. (Giovanni lähtee poispäin) Mutta varro
+kuitenkin. Sano: kuinka kauvan olen jo tässä aikaellut?
+
+GIOVANNI. Nyt on meillä tiistai, lauvantaina tulitte.
+
+CANZIO. (Eriks.) Ei siis vielä täysiksi kolme päivää kluostarin-kellon
+kaikunasta tähän äkeään hetkeen asti.
+
+GIOVANNI. Tahdotteko muuta?
+
+CANZIO. Oletko saanut aina ja täydellisesti palkkas tässä huoneessa?
+
+GIOVANNI. Aina ja täyden palkan.
+
+CANZIO. Minulta on kuitenkin sinun saatavana kolmen päivän palkka. Ota
+tämä kukkaro.
+
+GIOVANNI. (Eriks.) Koko hänen kukkaronsa! Mitä merkitsee tämä?
+(Ääneensä) Herra?
+
+CANZIO. Tottele! (Giovanni ottaa vastaan)
+
+GIOVANNI. Kenties kultaa täynnä?
+
+CANZIO. Paljasta kultaa.
+
+GIOVANNI. Mitä teen näin paljolla rahalla?
+
+CANZIO. Viskase virtaan. Mutta säästä toki kaksi tai kolme
+kultakappaletta, pojalle Gregoriolle, joka istuu vankina. Hän tosin
+teki parastansa, täyttääkseen kanssani onnettomuuteni maljaa; mutta
+katselinpa kuinka hän äänetönnä, lakki kourassa ja tukka kiemuroissa
+seurasi Giottin kiivaita askeleita, ja tämä leikkasi sydäntä.
+
+GIOVANNI. Mitä on tapahtunut ja mitä on poika tehnyt?
+
+CANZIO. Sen kuulet pian. Mutta mene, ja koska ehdit, niin tee niinkuin
+käskin.
+
+GIOVANNI. Kernaasti, herra.--Rohkenen vielä kysyä: reisaatteko pois?
+
+CANZIO. Kohta, Giovanni. Lupani on lopussa ja vapauteni tiessään. Vähän
+ikävä asia.
+
+GIOVANNI. Minä näen: te ette jaksa hyvin.
+
+CANZIO. Mistä näet tämän?
+
+GIOVANNI. Miksi hikoilette tässä viileässä salissa?
+
+CANZIO. Tuo minulle raikasta vettä; sillä minua vainoo kiusallinen
+jano. Tuo sieltä vuoren lähteestä, jonka partahalla lasna ollessani
+vietin monen hetken. Lähellä istui sillon Rachel, polvilla ommellus,
+josta katsahti hän millon Välimeren kaukaiseen kiiltoon, millon taasen
+leikitsevään lapseen ruohistossa. Siellä kerran ilosena kellahtelin ja
+nukuin väsyneenä viimein kasvattajani suojaan. Minä muistan sen. Mutta
+tuo vettä sinä.
+
+GIOVANNI. Minä riennän. (Menee)
+
+CANZIO. (Yksin) Olisinko kerran vielä lapsekas ja vartoisin viileätä
+juomaa lapsuuteni lähteestä ennen käymistäni matkalle? Mutta aika on
+liian tärkki, koska aina voimallisemmasti synkeä ääni huutaa nimen
+Canzio. (Kiivaasti) Mitä tahdot, mitä tahdot, sinä äänettömyydessä
+hirmuisesti huutava ääni? Noo, sinä tahdot sanoa, että oikeuteni täällä
+on jo kaikki, että hetki on lyönyt ja avettuna seisoo ijankaikkisuuden
+portti. Olkoon niin. Minä olen tässä.--Mutta sinua, sieluni entinen
+heimo, teitä, Rachel, Claudio ja Mariamne, saanko enään koskaan nähdä,
+nähdä teidän kasvojanne? Anna minulle se toivo, oi anna se toivo!
+vaihka valmistuisikin se vasta myriadein vuosien mentyää, ja minä
+kuolen uljaasti kuin sankari, jos toivoa saan, että he kerran
+hymyilevät mua vastaan.--Vaikene jo, sinä kiukkuinen ääni! Minä tulen,
+minä tulen! Mutta ensin, lukitkaamme ovet. (Käy perille; Giotti tulee)
+Siinä mies, joka saattaa terveisiä Claudiolta. Kuinka jaksaa ystäväni?
+
+GIOTTI. Lepää syvimmässä rauhassa.
+
+CANZIO. Mutta äiti, äiti?
+
+GIOTTI. On ilman yhtään vaaraa.
+
+CANZIO. Sinä myhäilet niin alakuloisesti. Minä ymmärrän kuinka on
+laita, tiedän että kaikki on rynkännyt pahinta kohden. Kurja äiti
+vimmoissansa nosti omalla kädellään elon painon hartijoiltansa pois,
+tai--mikä kaikista pahin--sammui hänenki järkensä valo ja nyt hän
+riehuu hulluutensa houreessa.
+
+GIOTTI. Väärin arvelet.
+
+CANZIO. Mutta jotain on tapahtunut, ja elles sano millinen on tämän
+kunnianmatronan kohtalo nyt, niin pidänpä totena, että Canzio on tehnyt
+hänestä eläimen.
+
+GIOTTI. Kuule sitten: Kuolon mainetta en voinut hillitä enään, vaan
+nuolena juoksi edellämme murheellinen sanoma ja, tietäen kaikki, astui
+onneton äiti meitä vastaan vakavilla askeleilla. Tyyni hän oli, mutta
+veren pisarata ei löytynyt hänen kasvoillansa, ja hänen maksansinisiltä
+huuliltansa ei kuulunut yhtä ainoata sanaa koska hän kedolla syleili
+veristä, kuolletta poikaansa, katsahtaen pilviin. Viimein nousi hän
+kiivaasti ylös, povi tahrattuna Claudion verestä, huusi luokseen
+tytöistänsä kaksi, tarttui yhden oikeaan, toisen vasempaan käsivarteen
+ja, käyden näin heidän keskellänsä, rupesi saattamaan poikaansa. Mutta
+kauvas ei ollut hän käyskellyt, ennenkuin äkisti vaipui hänen päänsä ja
+ulos hän vuodatti suustansa sydämmensä lämpöisen veren. Kerran vielä
+ojensi hän salskean ruumiinsa, muuttui pian kylmäksi kuin jää; ja
+kuolleina kannettiin kotia niin äiti kuin poika. He makavat nyt
+rinnasin, ja suloisen rauhan näet heidän kasvoillansa.
+
+CANZIO. Mitä sanoi eilen ennustava neito? »Rikos kerran tehty vetää
+seuraansa heti muita ja he rientävät yksi toisensa jälessä kuin aallot
+myrskyssä.» Niin hän sanoi, koska minä, pettäen lemmittyni, avasin
+tämän rikosteni retken. Ja, lähtien siitä hetkestä, mitä on nyt
+kokoontunut kiireelleni? Velkoja ilman loppua, velkoja verestä,
+murhasta, myrkkyjuomista, hulluudesta, kylmästä epäilyksestä ja
+lukemattomista murheista. Huomaa: eikö ole mitta täys. Huomaa: paitsi
+melkein perisynnin pilkkua, olin eilen vielä viaton kuin impi, tänään
+mato sydämmessä verimeressä uiskentelen aina sieraimia myöten ja pääni
+päälle puhaltaa tuimana tuulena taivaan viha. Siinä, veljeni!
+
+GIOTTI. Mutta miksi oljentelet murehtien yksin tässä? Ajan kangasta ei
+lievitetä takasin; niinmuodoin katso taasen miehukkaasti tulevaan, ja
+unohtukoon pois mikä pahoin kudottiin.
+
+CANZIO. Mutta siitä kutomastapa meille vaatteet, joilla tulevaisuudessa
+käymme. Tässä olen yksin seisnyt ja katsahdellut menneeseen,
+katsahdellut tulevaan, mietiskellyt tulevan pituutta; ja olkoon se
+tulleeksi. Mutta sano, eikö lähesty vihdoin aika, jona kolme sieluni
+ijankaikkisesti lemmittyä, jotka murhasin ja joita rakastan vielä
+helvetin tulessa, eikö, kysyn minä, koita aika, jona he unohtavat
+tehdyn työn ja muistelevat minua lempien vaan? Minä rakastan heitä;
+voimallisempa kiirastulen hellettä on lempeni heitä kohtaan, ja
+sentähden ei sammu etäisellä reunalla tähti. Mutta aikaa on siinä
+menevä ennenkuin nämät partin-pilkut ovat pestyt pois, siinä on menevä
+aikaa. Mutta olkoon menneeksi! Sen otan vastaan, tahdon huohottaen
+reutoa, kyisillä vainioilla kiiriskellä, tahdon janossa ja ilman
+levähdystä juosta halki tomun ja pöllyn kohden taivaan rantaa kuin
+villi ennen, mutta juosta väsymättä kunnes olen päässä. Mutta voisko
+aatos, voisko vallaton haaves käsittää pituutta tämän armageddonin
+tien. Giotti, minä tahdon tarinan kertoa.
+
+GIOTTI. Rauhoitu, mun ystäväni.
+
+CANZIO. Minä tahdon sinulle tarinan kertoa ja sanon, että suostun
+kauppaan, jos kaikki vaan on hyvin koska kaikki on tapahtunut mitä
+tarinassa kerrotaan. Ja niin on, niin on, niin on! Mutta elles tahdo
+sitä kuulla, niin olenpa vait ja kerron sen hiljaisuudessa sielulleni.
+
+GIOTTI. Enhän tiedä mitä tarinaa tarkoitat.
+
+CANZIO. On ympärilläni Saharan santameri, mutta katso, koska ei häntä
+viimein enään ole, koska katonut on santa, sillon on tullut sovinnon
+päivä. Mutta kuinka saatetaan tämä sannan paljous pois? Aljetaan. On
+ympärilläni Saharan meri ja samumtuuli puhaltaa, liehtoo myrkyllinen
+schirocco, mutta etäällä koillisessa, josta päivä nousee, lainehtii
+vapauden meri. Santa sihisten pyörii, ja joka sannan jyvä merkitsee
+yhtä vuotta. Mutta koska vuosi on mennyt ja aurinko pohjoisessa
+kuumottaa, lentää merestä ylös pieni pääskönen, lähestyy miestä,
+ilosesti viserrellen, ja poimasee nokkaansa yhden sannanjyvän, jolla
+hän jälleen lentää kauvas pois ja upottaa sen mereen. Taasen liehtoo
+tuskallinen tuuli, ympärilläni kiertoilee polttava santa, ja pitkät
+ovat vaivojen päivät. Mutta koska vuosi on mennyt, takasin sama
+pääskönen tulee, nousee merestä ilosesti viserrellen, poimasee
+nokkaansa jyvän, kantaa sen kauvas pois, sen upottaa mereen. Niin aina
+eteenpäin: kuuma tuuli riehuu, santa pyörii, vuosi menee ja pieni,
+ilonen lintu ei väsy, vaan tulee taas ja kantaa rakeen lainehtivaan
+mereen. Niin vähenee vuosi ja jyvä, kunnes avara aavikko on
+tyhjennetty, mutta merestä kohoo ankara santatunturi korkeuteen ylös,
+ehtii taivasten rajan; se nousee kun ihana Taborin vuori, muodostaen
+naisen rintaa, ja antaa viimein janoovalle sielulleni suloista
+virvoitusta. Ja sillon alkaa uusi aika.--Mutta mitä sanot?
+
+GIOTTI. Onpa siinä pituutta. Eeh!
+
+CANZIO. Se riittää.
+
+GIOTTI. Sama kun ei koskaan.
+
+CANZIO. Ainahan parempa kuin ilman, parempa kuin ilman, mun ystäväni!
+Ja muista, liiallisuus on tarinan luontoa, ja tämä kuvailkoon kauhua
+sen miehen mielessä, joka surmasi kolme armahinta lempeä. Mikä teos!--
+Mutta mitä lausui vielä ennustava tyttö? »Vaihka rikostemme paljous
+olis monilukuisempa meren santaa, niin rikkaampa on toki armon pöytä.
+Kaikki viimein hyvin taas.» Niin hän lausui. Ja mitä oppia virtasi
+ennen, ennen hänen huuliltansa pienen Canzion korviin? Korkeata,
+ihmeellistä oppia; nyt huomaan sen. »Rakasta sun vihamiestäs.» Se on
+oppi! Ken aatteli tämän aatoksen? Ihmisenko aivo? Mahdotonta! Se
+syntyisin on lemmen maasta. »Rakasta sun vihamiestäs.» Eriskummallinen
+aate ja kuitenkin ihana, mittaamattoman suuri. Se aate syleilee
+kaikkisuuden, se iskee auki taivallisen lemmen sinkilätien, tekee
+tehdyn tekemättömäksi ja syntiemme santavuoren harjanteelle luo se
+uudet Edenin niitut. Ihanata, Giotti!
+
+GIOTTI. Canzio, Canzio! pane jo siteisiin sun hurja haavees. Oi. jos
+näkisit nyt muotos! Kuumeen punerrusta niin vimmattua, tulista ja
+läpihohtavaa kuin poskillasi nyt sinä kammastuisit. Rauhoitu! Heitä
+hyödytön murhe ja käykäämme ylös hengittämään vuorten ilmaa. Tule,
+ystäväni!
+
+CANZIO. Pois tieltä! Anna syntieni sannan, kuin Saharan humisevat
+hietapylväät, myrskyä mua vastaan, minä kiiritän ne rinnoiltani alas ja
+katsahdan aina ylemmäs, ylemmäs, aina korkeuden kirkkaalle vuorelle!
+Siellä he jo seisovat, siellä Rachel, Mariamne ja Claudio valkeissa,
+kimmeltävissä vaatteissa ja helluntai-lehdistä seppelit päissä
+hymyilevät mua vastaan ja viittavat mua luoksensa armiaasti. Minä
+tulen, tulen kerran, väkivalloin! (Hän horjuu, Giotti tarttuu häneen)
+
+GIOTTI. Nyt hiljaa, mies!
+
+CANZIO. Kuinka on?
+
+GIOTTI. Mies horjuu, aatoksensa kaataa hänen.--Tahdotko käydä lepoon?--
+Vasta minua.--Canzio!
+
+CANZIO. Giotti, käsiäni polttaa Claudion veri.
+
+GIOTTI. Unohda se, ole kuvitelmasi hirmuvaltijas, pakoita aatoksesi
+omasta povestasi ulos. Missä on Angelo, missä Varro ja missä toiset
+tämän huoneen asujamet?
+
+CANZIO. Tästä monen seinän takana. Siellä koettavat he huvitella
+sydämmiänsä niillä viimeisillä elämän tähteillä, jotka ruma Canzio
+jätti heille jälelle.
+
+GIOTTI. Nyt käyn heidän luoksensa ja teen parhaaksesi mitä voin.
+
+CANZIO. (Eriks.) Niin poistut tästä hetkeksi; ja ainoastaan hetken
+yksinäisyyttä tarvitsen vielä.
+
+GIOTTI. Sallitko?
+
+CANZIO. Tee niin, ja minä kiitän sinua. Mutta älä toki hätäile, vaan
+ole hieman ministeriä ja sepittele heidän mieliänsä, alkaen
+matkanpäästä.
+
+GIOTTI. Minä tahdon koettaa.--Olethan taasen jykevä mies?
+
+CANZIO. Terästetty päästä kantapäähän asti.--Mene ja onnistu!
+
+GIOTTI. Käynpä juoneen. (Menee oikealle)
+
+CANZIO. (Yksin) Sinäkö ministeriksi, mies, jolla tuskin on yhtä kieltä,
+uskoo lausutun sanan ja rynkää esiin kuin tykkiluori? Jää hyvästi, mun
+veljeni! Minä olen nähnyt sinun. Lyhyksi tuntuu aina aika ensimäisen ja
+viimeisen kerran välillä. Nyt, nähtyäni sinun viimeisen kerran,
+muistelen sinua kuin haamua menneestä ilta-unesta, ja samoinpa sinäkin
+muistelet kohta Canzioo. (Lukitsee oven oikealla) Ja nyt olkoon lähtö
+elämän palosta pois. Miksi istuisin täällä käärittynä tervatappuroisin,
+palavana syntisäkkinä, varoittaen muita ja varoittaen turhaan? Pois!
+(Lukitsee oven perillä. Marcia tulee vasemmalta, Canzio, kääntyessään
+periltä vasemmalle ja nähtyään Marcian, astuu muutaman askelen
+takaperin) Haa!
+
+MARCIA. Canzio! siis näen sun kasvosi viimein taas. (Eriks.) Mutta
+miksi välttyy hän ja tuijottelee noin? (Ääneensä) Canzio!
+
+CANZIO. Älä astu mua likemmäs, Medusa, joka saatat olentoni melkein
+kivettymään! Oi! miksi näin sinun kerran!
+
+MARCIA. (Eriks.) Mitä merkitsee tämä? Minua aavistaa, että kaikki on
+tullut ilmi. Sitten pääskööt irti häijyt henget. (Ääneensä) Herra!
+
+CANZIO. Vaimo!
+
+MARCIA. Teidän palvelijanne; mitä tahdotte?
+
+CANZIO. Ettäs viskaat päältäsi pois tuon kauniin naamarin ja näytät
+minulle perkeleen-haamus.
+
+MARCIA. Miksi sanotte niin?
+
+CANZIO. Taivas! onko mahdollista, että näin korea käsi taisi vuodattaa
+isäni veren?
+
+MARCIA. (Eriks.) Siis mennyt! Ja nyt: jää hyvästi kaikki toivoni
+uneksuma herraus!
+
+CANZIO. Onko mahdollista? Mutta tässä onkin saatana itsensä pukenut
+valkeuden enkelin muotoon. Totisesti!--Mitkä kiharat, lainehtien noilla
+hartioilla!--Mutta jos oikein tarkasti katsot, niin ovat ne kiukkuisia
+kyykärmeitä kuin ennen hirmuvaakunassa Perseuksen kilvessä.
+
+MARCIA. (Viskasee tukkaansa) Kauhistu sitten.
+
+CANZIO. Ja viskelet niitä noin ylpeästi vielä.
+
+MARCIA. Niistä kiharista maksais moni kuninkatar miljuunia, niitä
+kiharia olit sinä itse vielä eilen valmis suutelemaan, painelemaan
+vasten ohaustas, joka poltti paljaasta rakkauden kimmasta.
+
+CANZIO. Niin taisi helvetti vääntää miehen aivon.
+
+MARCIA. (Eriks.) Mutta miksi seison tässä kauvemmin? Marcia, sua uhkaa
+vankeus; koeta pyrkiä Metsolan vapauteen taas. (Käy vasemmalle)
+
+CANZIO. Seis, vaimo, seis! (Vetää miekkansa) Muuton miekkani sun
+lävistää paikalla. Seiso koreasti, tyttösein!
+
+MARCIA. (Kääntyy ympäri ja käy korskeasti kohden Canzioo) Mitä tahdot?
+Mielitkö peloittaa amazonia kuolemalla? Turha vaiva.
+
+CANZIO. Pysäy minusta matkanpäähän; sun olennossas mua polttaa murhatun
+isäni veri.
+
+MARCIA. Niin, minä murhasin isäs, laskin hänen verensä ahneeseen
+multaan alas, josta huutakoon se kostoa aina taivaaseen asti. Sen tein,
+mutta tee nyt sinä kostosi teos. Se tee, se tee, se tee, sinä surmatun
+isän onneton, ainoa poika! Lähetä kohden naisen povea miekkasi leimaus!
+
+CANZIO. Mikä halpa työ tässä eloni hämäränaikana! Mitä hyödyttäisi
+tämä? Voisko kuolos nostaa aurinkoni laskustansa ylös ja kulettaa sitä
+takasin aamua kohden? Taitaisiko verestäsi syntyä se Pegasus, jolla
+ratsastaisin tästä unohduksen kaukaiseen saareen? Elä, sinä viheliäinen
+ja pakene linnastani tietämättömyyteen kaiken mailman, nähtyäsi Canzion
+kuoleman.
+
+MARCIA. Unohdetaan kaikki, unohdetaan entiset ystävämme, nimemme ja
+synnyinmaamme ja paetaan yhdessä Seuralan saaristoon, kaunokaisen
+Othaheitin luotoon. Siellä, niin kuin sanotaan, sen lemmentuoksuvassa
+ilmassa on kaikki unohtuva pois kuin Lethen virrassa autuitten entiset
+muistot murheen maasta. Siellä keskisuven kukkasniituilla karkellaan ja
+niittujen liepeillä leikittelee hopeahelmeilevä laine.
+
+CANZIO. Kavahda, sä hävytön, tekemästä pilkkaa vimmatusta miehestä,
+kavahda!
+
+MARCIA. Pilkkaa? Niinkohan?
+
+CANZIO. Tahi luulisitko, sireni, että seuraisin sinua kauvemmas?
+
+MARCIA. Ja eilen vannoit mua seurata vaihka aina Hadekselle alas.
+
+CANZIO. Siis kovin huikenteleva mies; sentähden ei sinua, vaan itseänsä
+kohtaan kääntää hän miekkansa nyt. Mutta sinä, muista, että vimman mies
+on kujeen mies, ja jos mielit säästää henkeäsi vielä, niin älä poistu
+tästä ennenkuin näet mun kaatuvan. Näin tahdon kostaa isäni kuoleman,
+jota katselit riemuten; nyt katsele myös hänen poikansa kuolemaa, joka
+ehkä kumoo sinulta yhden ja toisen toivon linnan. (Marcia on asettanut
+itsensä vasemmalle, josta hän, käsi ohauksella ja nojaten itseänsä
+vasten eräätä pilaria, katselee yli olkansa Canzioo) Niin, tyttö, seiso
+siinä ja katsele kuolon askaretta, jota kerran itsekin olet tehnyt,
+harjoitellen sen kuritun miehen ammattia. Katsele niin; ja hyvin
+sinulle, ettäs noin vakaasti, juhlaisesti kiharies ääriltä katsahtelet
+tänne! Mutta olkoon lausuttu jo kylliksi.--Toki; yksi rukous vielä.
+Korkeuden hallitsija, saata, ettei kauvemmin jalo Rachel käyskele
+hulluutensa yössä, säikytellen sieluansa, vaan lahjoita hänelle takasin
+hänen järkensä ihanainen loimo. Mutta rukoilisinko mahdotonta?
+Pelastakoon hänen sitten tästä kummituksen elämästä kuolema hiljainen
+ja painukoon pian hänen silmänsä autuaaseen uneen.--Mariamme, koska
+olen jättänyt auringon valon ja käyskelen öisessä maassa, jossa idän
+reunaa ei löydy, ole jo sillon kiroomatta onnetonta miestä. Ole häntä
+kiroomatta ja saavuttakoon henkesi jo täällä taivaallisen hekuman,
+levätessäs taivaallisen ylkäs jalkoin juurella.--Noo, veli Claudio,
+katsahda joskus uuden valtakuntas pyhien vuorien kukkuloilta alas
+pimeyden syvyyteen, jossa Canzio raskaan velkataakkansa alla mykkänä
+hikoilee, ja rangaistuksen vihan-liekit häntä pieksee. Oi! katso joskus
+hänen päällensä; sillä hän toivoo, vaihka onkin tämä toivo etäinen kuin
+Uranuksen haamea valo.--Sitä kohden riennän. (Pistää itseänsä miekalla
+ja kaatuu kuolleena. Marcia käy hänen luoksensa ja katselee häntä
+hetken äänetönnä)
+
+MARCIA. Hän on kuollut, tuossa hän makaa kuin sydämmeen-amputtu hirvi.
+Pakene, Marcia, pakene! (Menee vasemmalle.--Giotti kolkuttaa oikealle
+ovelle, Pisano ovelle perillä)
+
+GIOTTI. (Ulkopuolella) Avaa, Canzio, avaa!
+
+PISANO. (Ulkopuolella) Avatkaat!
+
+GIOTTI. Canzio!
+
+PISANO. Avatkaat.
+
+GIOTTI. Lepäätkö?--Mies, elles avaa, niin yksi ainoa potkaus ja ovesi
+on murskana. Sinä tiedät, että tässä on jalka kuin elofantin sorkka.
+Canzio!
+
+VARRO. (Ulkopuolella) Ovi auki, Giotti! Pian! (Giotti potkasee oven
+auki ja tulee sisään, niin myös Varro ja Angelo)
+
+GIOTTI. Siinä on miehemme!
+
+VARRO. Ah!
+
+GIOTTI. Naiset, olkaat tulematta tänne!
+
+VARRO. Oi Mariamne, poistu kauvas täältä, kauvas, kauvas! Mariamne,
+kuule minua!
+
+MARIAMNE. Sallikaat minun tulla. (Tulee sisään)
+
+VARRO. Katso sitten. Tuossa hän makaa. Ooh!
+
+MARIAMNE. Valistu hänen päällensä, taivaan armo.
+
+ANGELO. Olisivatko jo elon kaikki henget hänestä paenneet?
+
+GIOTTI. Ei hengen kitkahdusta löydy enään pojassa. (Muutamia
+naispalvelijoita tulee)
+
+1:N PALVELIJA. Oi laupias Jumala!
+
+2:N PALVELIJA. Pyhä Maria, mikä hirveä näky!
+
+3:S PALVELIJA. Voi nuorta, raukkaa herraamme! (Pisano kolkuttaa taas)
+
+GIOTTI. Ken siellä?
+
+PISANO. Lain nimessä, avatkaat!
+
+VARRO. Herra Pisano. Avatkaat hänelle. (Ovi avetaan, Pisano ja kaksi
+poliisimiestä tulee)
+
+PISANO. Mikä kauhistuksen näytelmä!
+
+VARRO. (Istuu voimatonna divanille) Kauhistusta, kauhistusta ilman
+mittaa ja määrää, herra Pisano. Siinä makaa Canzio oman kätensä
+surmaamana.
+
+PISANO. Sinä onneton!
+
+VARRO. Onneton hän ja moni muu. Minä, minä olen viheliäinen raunio.
+
+PISANO. Missä on nainen, joka itsensä kutsuu Marciaksi?
+
+1:N PALVELIJA. Ihan vasta kiirehti hän linnan portista ulos.
+
+2:N PALVELIJA. Ja hänen käyntinsä oli hurjan tuima.
+
+PISANO. Miehet, rientäkäät hänen jälessään kuin vainukoirat ja
+saattakaat hän linnaan takasin. (Miehet menee) Luulenpa, että juuri hän
+on vetänyt tuhon ukkospilvet tämän huoneen taivahalle. Kamalalta kuuluu
+hänestä Gregorion lauseet, pojan, joka vapaehtoisesti takoi itsensä
+kahleisiin ja haastelee murhasta, johon olisi häntä yllyttänyt tämä
+vaimo. Mutta nytpä otan sinun kouriin ja tahdon tutkistella sinua aina
+ytimiin ja munaskuihin asti, tahdon tarkan tiedon mistä ja mikä lintu
+sinä olet.
+
+GIOTTI. (Eriks.) Ja sen tiedon saat. Hän tulkoon. (Rachel on ullut
+oikealta sisään toisten huomaamatta)
+
+RACHEL. Makaa taasen toinen mies.
+
+MARIAMNE. Voi! oletko jo sinäkin ehtinyt näkemään hirmuista kuvausta?
+
+VARRO. Johdattakaat häntä kammioonsa.
+
+MARIAMNE. (Ryhtyy Racheliin) Rachel!
+
+RACHEL. (Tuiskasten itsensä kiukkuisesti Mariamnesta irti) Pois,
+kiusanhenki, joka lakkaamatta sydäntäni rääkkäät! Mitä tahdot
+Rachelista! Pois! Mene Hiien tyttären haltuun!
+
+MARIAMNE. Vait, tyttö!
+
+RACHEL. Miehelle yksi tyyny!
+
+VARRO. Olkoon lapsi rauhassa. Yhtäkaikki; enpä usko hänen käsittävän
+asiaa. Seisköön rauhassa lapsi parka.
+
+RACHEL. Miehelle tyyny!
+
+MARIAMNE. Ole huoletta; hänelle raketaan kohta toinen sija.
+
+RACHEL. Tyyny tänne! sanon minä.
+
+VARRO. Tehkäät hänen lapsekas tahtonsa. (Yksi palvelijoista menee)
+
+RACHEL. Mutta miksi virtaa veri? Lounaisessa iltaruskon alla seisoo
+mailmanenkeli, kädessä hehkuva astia, ammentaa mailmalle verta! Hän
+kallistaa maljansa lännestä mereen ja taasen hän sen kallistaa merestä
+länteen; läikkyy sinistynyt veri, ihmisten sydämmet kammastuu, otsat
+polttaa! (Tyyny on tuotu ja asetettu Canzion pään alle) Nyt makaa hän
+hyvin. (Marcia tuodaan periltä)
+
+PISANO. (Eriks.) Korea likka! Onpa niinkin.
+
+MARCIA. Mitä tahdotte, herra?
+
+PISANO. Virkani vaatii minua käymään tässä pieneen tutkintoon.--Vaimo,
+suokaat anteeksi että kysyn: mikä on nimenne?
+
+MARCIA. Marcia.
+
+PISANO. Mistä on tienne teitä kantanut tähän?
+
+MARCIA. Carthagon raunioilta.
+
+GIOTTI. Kaksi valetta kohta.
+
+ANGELO. Herra Giotti, kuulkaat minua.
+
+GIOTTI. Sitten, herra.--Hän valehtelee. Calabrian vuorilta hän tulee ja
+nimensä on Flaminia; siinä se naaraspartti, ryöväri Vincenzion verinen
+kumppani. (Kova hämmästys joukossa)
+
+VARRO. Flaminia! Veljeni murhaaja!
+
+GIOTTI. Sama juuri. Claudio, jonka silmä oli yhtä tarkka kuin hänen
+sanansa tosi ja luotettava, tunsi kohta tämän epelin ja hän itse kohta
+samoin Claudion, miehen, joka nyt lepää Abrahammin helmassa.
+Valehtelenko vaimo? Kuinka hyväänsä; hän vannokoon sanani valheeksi,
+mutta istua saa hän lujassa tornissa, kunnes asia on selvä kuin päivä.
+
+PISANO. Vaimo, mitä sanot itse?--Et hiisku sanaakaan, vaan katsot
+punehtuen päällemme, punehtuen, mutta ylpeästi kuin piru. Kaikki
+viittaa kohden ryövärnaista.
+
+VARRO. (Eriks.) Mikä helvetillinen kosto kohtalolta! Canzioni, sinä
+armottomasti hylkäsit uskollisen lemmittysi tämän riikinkanan tähden,
+ja se rikos oli suuri; mutta onko rikos koskaan ennen itseänsä
+rangaisnut näin ankarasti? Mariamnen hylkäsit ja sait oman isäsi
+murhamiehen. Mikä ääretön kosto, mikä häväistyksen tahto kaiken sukumme
+ikivanhalle kunnialle! Rachel, älä millonkaan enään katsahda järjen
+muistavalla silmällä tähän mailmaan, vaan kuole, kuole; ja sammukoon
+myös tämän raunion, tämän kurjan aherruksen viimeinen hohde tässä.
+
+PISANO. Vaimo, onko kieles jäätynyt?
+
+MARCIA. Tuli ei taida jäätyä, ja polttavasta tulesta on Flaminian
+kieli. Niin, katsahtakaat tänne, tässä seisoo kuuluisan Albericon
+kuuluisa Marcia ja vielä kuuluisamman ruhtinaan Vincenzion kuuluisampa
+Flaminia; tässä villi sankarnainen. Ja vielä äsken olin Canzion
+lemmitty, mutta mies, hän pelkäsi morsianta vuorilta, väristys tunkesi
+läpi hänen ruumiinsa, koska hän syleili komeata morsianta Ciafemistä,
+synkeän luolan yöstä, josta läksin, läksin kuolon yöhön. Se tulkoon!
+
+RACHEL. Vaimo, missä olen nähnyt teidän kuvanne?
+
+MARCIA. Sinä saatana, joka sylistäni temmasit onneni pois! (Ottaa
+lattialta Canzion miekan ja lävistää Rachelin, joka kaatuu veljensä
+viereen) Kuole, sinä viheliäinen! (Huutoa ja hälinää joukossa;
+poliisimiehet hallitsevat Marciaa)
+
+PISANO. Hirmuinen vaimo!
+
+1:N PALVELIJA. Oi hirmuisuus, oi kauhistus!
+
+2:N PALVELIJA. Hävityksen kauhistus!
+
+PISANO. Iskekäät häneen kyntenne.
+
+GIOTTI. Että seisoo hän kuin sepän kruuvipenkissä. Haa! olisiko häpeä,
+jos halkasisin hänen ryöväripäänsä?
+
+MARCIA. Kunnia, kunnia suuri sinulle, sinä raaka ritari.
+
+GIOTTI. Mene perkeleen haltuun!
+
+PISANO. Pidätä, mies. Hän olkoon pyövelin saalis ja lähestyköön kerran
+vähän vavisten kuolemansa uskottavaa pöytää.
+
+MARCIA. Vapise sinä.--Hoo, eipä vavisten, vaan laulain uhkean
+ryövärilaulun astuu mestauslavallensa Marcia ja sylkee vielä
+pyöveliänsä vasten partaa.
+
+PISANO. No no, saammepa nähdä.
+
+MARCIA. Jos toista näet ja kuulet, niin mahdat tulla Roman keisariksi,
+niin halpa mies kuin olet.
+
+PISANO. Hiljaa vaan, mun lapseni, hiljaa ja kiltisti.
+
+VARRO. (Istuen yhä divanilla) Mitkä päivät! Iske miekallasi tänne myös
+ja sano, ettäs surmasit kaiken tämän huoneen kuin ennen Egyptin
+murhanenkeli. Iske tänne, iske tänne myös!
+
+MARCIA. Elä sinä ja valita!
+
+PISANO. Saattakaat hän pois ja vahvaan talteen teleen ja kalterien
+taakse, ja muistakaat, että vartijoitsette häntä tarkasti. (Marcia
+viedään pois.--Rachel on nousnut istumaan; hänen ympärillään ovat
+Mariamne ja palvelijat)
+
+MARIAMNE. Rachel, kuinka on laitas?
+
+1:N PALVELIJA. Hänen silmänsä kirkastuu ja saavat ymmärryksen katseen
+taas.
+
+MARIAMNE. Rachel?
+
+RACHEL. Mariamne, minä herään kuolemaan; niin, kohta, kohta kuolen.
+Mieletönnä olen käyskellyt kuin unissa, mutta voinpa nyt eroittaa
+kamalat unelmat kamalasta todellisuudesta; ja käsitän mitä on
+tapahtunut.--Tässä makaa Canzio. Kaiketi hän kaatui oman kätensä
+kautta?
+
+MARIAMNE. Niin hän kaatui.
+
+RACHEL. Mutta hurja vaimo kaatoi minun Canzion verisellä miekalla, ja
+kohta nukun elon tuskasta pois. (Giovanni tulee pikari kädessä)
+
+GIOVANNI. Ystävät! mitä näkee onneton silmäni? Voi!
+
+GIOTTI. Ole lisäämättä hyödytöntä valitusta ja katsele mykkänä mitäs
+näet.
+
+GIOVANNI. Mitkä veriset uhrit!
+
+GIOTTI. Mitä tahdot tässä pikarillas?
+
+GIOVANNI. Totellen herrani käskyä, tuon hänelle vettä lähteestä
+vuorelta.
+
+RACHEL. Mua miellyttää vielä nauttia sen lähteen heleätä vettä, jonka
+reunalla ennen monet kerrat leikitsin Canzion kanssa. Antakaat tänne!
+(Mariamne antaa hänelle pikarin) Hyvästi, ihanien muistojen lähde!
+Kirkkaana ja viatonna kuin lainees tässä pikarissa kiirehtiköön sieluni
+elämän lähtehelle korkuudessa! (Juo ja antaa pikarin pois) Sua kiitän,
+Giovanni, tämän juoman edestä ja kaiken uskollisen palvellukses.
+(Vaivuttaa päänsä Mariamnen helmaan) Sua kiitän, Mariamne, kaiken
+lempesi edestä. Miksi unohti Canzio sun rikkaan sydämmes? Mutta ah! ei
+tiennyt, kurja, mitä teki hän sillon. Suo hänelle anteeksi ja sulje
+hänen sielunsa rukouksiesi loimoon pyhän ristin juurella. Se tee, sinä
+mun kaunoiseni, suvenihanaiseni, Mariamne!
+
+MARIAMNE. Ei menköön päivää, jona unohtaisin tämän tehtävän.
+
+RACHEL. Ole kiitetty, ole kiitetty! Kallista nyt pääni alas hänen
+kiharaisen päänsä viereen. (Mariamne asettaa hänen päänsä tyynylle)
+Canzio, kaikki oli unta vaan, ja taasen viihdyttelee äiti viatonta
+lastansa ja nukkuu itse viihdyttäjä lapsensa viereen. (Kuolee.--Yksi
+polisimiehistä tulee)
+
+POLIISIMIES. Armollinen herra!
+
+PISANO. Hän on siis pääsnyt kouristanne! Sinä onneton!
+
+POLIISIMIES. Kuulkaat, herra! Hän oli hirmuinen, ja tämä vuorinen seutu
+kävi pahanhengen liittoveljeksi. Niinkuin tiettään, on tässä lähellä
+pyörryttävän korkea vuoren-jyrkkä, ja ei kaukana pudotuksen reunasta
+kulkee tie, jota käyskelimme vangimme kanssa. Tultuamme tämän jyrkän
+kohdalle, temmasi itsensä vaimo, väkevä ja norja niinkuin jalopeura,
+käsistämme irti, kirmasi lentävällä vauhdilla kohden peloittavaa
+kaadetta ja katosi vilauksessa silmistämme. Hänen jälessään riensin,
+matelin vuoren viimeiselle äärelle ja, syleillen erään myrtin rankaa,
+katsahtelin viimavaan syvyyteen. Siellä näin nyt harmaitten kivien
+seassa erään kaavattoman olennon, näin veristä vaatetta ja runnottua
+ihmisenjäsentä. Tämä oli jäännös tästä naisesta.
+
+PISANO. Tahdonpa koettaa, ettäs pääset kilakasta pienellä sakolla.--
+Kuinka on tytön laita?
+
+1:N PALVELIJA. Hän on kuollut ja kylmenee.
+
+MARIAMNE. (Polvillaan Canzion ja Rachelin päänalusen takana) Karitsan
+häitä hän jo viettää, laulain voitonvirttä palmuin liehunassa. Korkea
+juhlasali, seiso viimein avettuna Mariamnelle myös! Se olkoon
+rukoukseni täällä. Kaikki tahdon uhrata ja unohtaa, kuin vaan kerran
+häävaatteissa sua lähenen, ihana sali, ja ovenvartija hymyten mua
+viittaa sisään. Tule, luostarin rauhankammio, jossa rukoillen kudon
+helskyttelen juhlavaatteikseni kangasta pyhää! Canzio, sun edestäsi
+tahdon rukoilla myös. Huojentukoon yhä hartioiltas pahtehinen paino,
+kunnes sielusi vihdoin astuu vapauteen taas!--Rukoilla tahdon, rukoilla
+lakkaamatta! (Painaa päänsä tyynylle)
+
+(1868)
+
+
+
+
+
+
+SELMAN JUONET
+
+Näytelmä 2:ssa näytöksessä
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+HERMAN, vanha kartanonomistaja.
+SELMA, hänen tyttärensä.
+KONRAD, hänen poikansa.
+KILIAN, Selman sulhanen.
+THEKLA, Konradin morsian.
+FOKAS, saita koroillaan-eläjä.
+TAAVETTI, hänen palvelijansa.
+LÄÄKÄRI.
+
+Tapahtumapaikka: terveysvesilähteellä metsäisessä seudussa lähellä
+pientä kaupunkia.
+
+
+
+
+Ensimmäinen Näytös
+
+
+Metsänen seutu, ympäröitsemä sammaltuneitten kuusten. Perillä lähde,
+jonka kivinen arkku vähän kohoo ylös maasta.--Lääkäri ja Fokas tulevat
+oikealta.
+
+
+LÄÄKÄRI. Minä en ymmärrä, herra. Veri virtaa suonissanne vallan
+sointuen. Fokas. Pahat unet, pahat unet minua rasittavat. Lääkäri. Ne
+poistakoon voimallinen tahto.
+
+FOKAS. Mahdotonta! Ne peuhaavat makaavan aivossa ilman hilttiä, ne
+kirotut unet. Mutta kuitenkin, eihän täällä pahaa ilman hieman
+hyvääkin. Katsokaat, nämät uneni paljastavat eteeni tulevaisuuden
+muodon, ja minä voisin profeteerata, jos kallistuisi luontoni
+sitäkohden. Mutta kirjoitanpa ne paperille, ja varmaan olen jo tullut
+näkemään, ettei yksikän niistä ole tullut ilman merkitystä.
+
+LÄÄKÄRI. (Erikseen) Taikapäinen mies.
+
+FOKAS. Moisen unen näin menneenäkin yönä, vaihka näinkin sen
+morsianpiiastani. Niin, näinpä arveltavan unen. Mutta siitä huolimatta,
+nyt tahdon likan vaimokseni, vaihka tulisi minun tunketa läpi vuoren.
+Ja syytä on minulla rientoon. Minä ilmasen teille yhden asian, koska
+olemme niinkuin ystäviä. Tässä kiertelee ympärillämme eräs veitikka,
+jokin noitanaamanen, turhanpäivänen maajunkkari, mukamakin
+»luonnontutkija», niinkuin hän tahtoisi näyttää. Suuri kanalja!
+
+LÄÄKÄRI. Kuka on tämä? jos saan luvan kysyä.
+
+FOKAS. Hä tuo herra Kilian.
+
+LÄÄKÄRI. Pelkäätte siis että lemmittynne sydän väikkyy hänen kauttansa
+vaarassa?
+
+FOKAS. Minä luulen että hän osaa noitua, se mies. Mutta konsti vasten
+konstia, ja annanpa hänelle kyynerän pitkän nenän, liionkin jos suotte
+minulle hieman teidän vikkelyydestänne, te, herrani.
+
+LÄÄKÄRI. Mikä on tuumanne?
+
+FOKAS. Pinnistää ulos isän naamasta ankara lupaus ja kohta sitten
+naida. Mutta voittaakseni tämän, käynpä nyt ukkoani kohtaan pieneen,
+viattomaan juoneen, ja teidän avullanne luulen sen onnistuvan. Herra,
+koska joudumme tästälähin hänen pariinsa taas, niin tehkäät pieni
+temppu. Tunnustakaat valtasuontani ja lausukaat joteskin pöllistyen:
+mitä, herra Fokas, minä kummastun, sillä teidän sydämmessänne on tuho
+tekeillä. Halkeehan se pian kuin tulinen pummi ellette viipymättä anna
+itseänne aviosäädyn kohtuun.--Jaa jaa, te myhäilette, mutta minulla on
+täydet käsissä. Minä murhaan tuon luikkarin luonnontutkijan. Mitä
+sanotte?
+
+LÄÄKÄRI. Tahdon koettaa parastani saattaakseni teitä kohden maalianne.
+
+FOKAS. Päätetty siis. Ja minä toivon tämän saattavan äijän suusta
+lopullisen lupauksen, jonka antamisessa hän, kummallista kyllä, on jo
+siekaillut kauvan, kiusaten sydäntäni. Mutta sen annettuansa kerran,
+hän seisoo siinä kuin paasi. Minä tunnen hänen. Ja tuolta lähestyy hän.
+Poistunpa nyt hetkeksi, mutta palaan pian taasen, tervehtien teitä
+molempia. Sillä hän ei saakoon syytä ouneksimaan meitä liittolaisiks.
+
+LÄÄKÄRI. Minä ymmärrän.
+
+FOKAS. Sitämukaan myös asettukoon puheemme ja lauseemme. Malttakaat
+tämä.
+
+LÄÄKÄRI. Rauhassa! Luulenpa siinä taitavani sommailla.
+
+FOKAS. Sommailla, sommailla! Minä menen nyt, mutta tulen kohta taas.--
+Mitä, mitä koneita ja kappaleita nämät teidän kourassanne?
+
+LÄÄKÄRI. Mielinpä tutkistella tämän lähteen kemiallista luontoa.
+
+FOKAS. Niin niin, tutkistelkaat ja jutelkaat ukko vallan oivalliseen
+humööriin. Minä menen nyt, mut tulen kohta taas. (Menee oikealle)
+
+LÄÄKÄRI. (Yksin) Mene sinä niin kauvas kuin kestää! Onpa sinussa
+vekamaa, luulen minä. Mutta olkoon toki tehty mitä lupasin. Sinä olet
+rikas. (Laskee koneensa lähteesen.--Herman tulee vasemmalta) Jumalan
+rauha!
+
+HERMAN. Huomenta mun herrani! Mitä kokeita ilmestyyvi teille?
+
+LÄÄKÄRI. (Katsottuaan koneisinsa) Ihmeellinen lähde! Mikä verraton
+kemiallisten ainetten yhteys, yhteys kuni aprikoittu luonnon hengeltä
+hämmennetyn terveyden parhaaksi. Vakuutanpa: tämän lähteen heleästä
+helmasta on virtava takasin monen onnettoman onni.
+
+HERMAN. Veden voiman kautta! Hahaa!
+
+LÄÄKÄRI. Joka on suuri. Juokaat häntä vaan. (Fokas tulee oikealta)
+
+FOKAS. Hyvät herrat, terve!
+
+LÄÄKÄRI. Nöyrin palveljanne, herra Fokas!--Juokaat vettä, pojat, ja
+siitä samokaat ympär tienoja uljemmin aina, ja pianpa karkaa teistä
+kauvas kaikki mieltänne samentavat pilvet.--Terve tuloa, herra Fokas,
+terve tuloa!--No mille tuntuu, isä vanha? (Tunnustaa Hermania
+valtasuoneen).
+
+HERMAN. Haa, että ainoa poikani on kuollut!
+
+LÄÄKÄRI. Hulluuksia! Kuka on sanonut tämän?
+
+HERMAN. Minä tiedän sen.
+
+LÄÄKÄRI. Keltä on tämä tieto?
+
+HERMAN. Vaan että minä tiedän sen. Hän oli minun poikani, ja rakastinpa
+häntä, vaihka olikin hän vallaton poika. Ulos mailmalle hänen lähetin,
+mutta rahaa kirjoitti hän perään, rahaa, rahaa ja rahaa taas. Tuohon
+leikkiin viimein harmistuin, supistin kukkaroni ja aattelin: kestä
+kastit ja näytä että olet mies, joka auttaa itse itsensä. Mutta hänen
+onnensa oli kova, viskasi luorin hänen otsaansa lähettämänä miehen oman
+käden. Nyt hän makaa makeasti.
+
+LÄÄKÄRI. Teidän sairaassa haaveessanne. Suokaat anteeks, mutta tämä on
+jotain fiksiä, jotain päähän-pistänettä.
+
+HERMAN. Hän on kuollut!
+
+LÄÄKÄRI. Hän elää.
+
+HERMAN. Kuollut on hän!
+
+FOKAS. (Eriks.) Ja kuollut olkoon hän, sehän on sydämmeni toive. Tosin
+on hän saanut ulos osansa, mutta voispa hän kiusata minua
+konsteillansa.
+
+LÄÄKÄRI. (Hermanille) Minä tiedän että on vakuutus tässä turha. Mutta
+seuraattepa toki johtoani tämän kesän?
+
+HERMAN. Valaskalana tahdon niellä teidän vettänne ja kuleksia ympäri
+kuin vuorikauris.
+
+LÄÄKÄRI. Hyvä! Ennen mentyää kahden taivaan kuun seisotte uljaana
+miehenä ja tämä selkkaus on paennut teistä ijäksi.
+
+HERMAN. Taitaako vesi herättää poikani haudasta? Ei! Mutta valelkoon
+se hieman tuota vertani, joka, niinkuin tunnen, jyskyy mun korvissani
+sameana koskena.
+
+LÄÄKÄRI. Hyvä! Juokaat vettä vaan. (Eriks.) Sinä kummallinen ukko!
+(Ääneensä Fokakselle) Herra, miten katsahdatte mailmaan nyt, tällä
+kirkkaalla päivällä?
+
+FOKAS. Synkeästi!
+
+LÄÄKÄRI. Miksi, herrani, koska on teillä raitis ja voimallinen ruumis?
+Minä en ymmärrä.
+
+FOKAS. (Eriks.) Tahtoisko hän pettää minut?
+
+LÄÄKÄRI. (Eriks.) Mielin hieman ivata hänen kanssansa. (Ääneensä) Minä
+luulen, että käyvät nämät sumut ulos jostain sisällisestä salatusta
+lähteestä ja sentähden pyydän teitä, herrani, terottamaan huomionne
+kohden sydämmenne historjaa.
+
+FOKAS. Sydämmeni historjaa? Toivonpa etten olekkan mikään murhamies.
+
+LÄÄKÄRI. Jumala varjelkoon meitä! Mutta moneen tuhon loukkoon voi mies
+täällä joutua aatoksiensa retkillä. Onhan moni mahtava aivo täällä
+samentunut tuumiissa elämän pulmaa.
+
+FOKAS. Elämäni filosofian perusta, järkähtämätön perusta on raamattu ja
+Augsburgin tunnustus. (Eriks. ja katsahtaen salasesti Hermaniin) Ukko,
+ota ad notam tämä.
+
+HERMAN. (Eriks.) Olethan sinä toki oiva miesi, luulen minä: Herraa
+pelkäävä, toimekas ja tarkka kaikessa huoneellisessa. Hyvä!
+
+FOKAS. Herra, tahdotteko tunnustaa valtasuontani?
+
+LÄÄKÄRI. Minä tunnen sen tasasen juoksun.
+
+FOKAS. (Eriks.) Jos hän pettää minut, pitäen minua narrinansa, niin
+halkasenpa hänen päänsä. (Ääneensä) Herra, tahdotteko tunnustaa
+valtasuontani? Häh?
+
+LÄÄKÄRI. Levoton mies, kovin levoton. (Tunnustaa, ottaen äkkiin
+päällensä kummastelevan muodon) Mitä! Miksi tämä muutos?
+
+FOKAS. Jotain siis huomaatte viimein. Mutta asia on tämä että makaan
+piinapenkillä onnettoman lemmen kahleissa. Siinä on teille salasuus.
+
+LÄÄKÄRI. Ja siinä on meille syy tähän vaaralliseen tilaanne. Herra,
+uhkaahan teitä veriläimäys, joka voi tehdä iskunsa tällä hetkellä;
+sillä sydämmenne riutuu ja pohtaa.
+
+FOKAS. Riutuu ja pohtaa! Tuota olen aatellut.
+
+LÄÄKÄRI. (Eriks.) Hiiteen sinä! Koska riutuu täällä sonnin sydän?
+
+FOKAS. Mitä tehdä siis?
+
+LÄÄKÄRI. Ei nyt yhtikän muuta kuin naida!
+
+HERMAN. Hmk!
+
+LÄÄKÄRI. Naikaat tavallista vikkelemmin, jos elämänne on teille
+mieluista. Tehkäät niinkuin sanon. Pianpa muuton makaatte matoen
+sulhasena tuolla alikammarissa, herrani. Mutta jos nyt turkasen
+tulisesti otatte itsellenne vaimon, niin onpa kaikki hyvin taas.
+Uskokaat minua ja tehkäät niinkuin sanon, te ystäväni molemmat. Juokaat
+vettä, naikaat ja olkaat ilosia.--Mitä! Onhan täällä teillä toveriina
+kaksi oikein kaunokaista sylfiidiä. No lyököötpä he somat, vilkkaat
+päänsä yhteen, saattaen matkaan oikein huvittavia vehkeitä, ilveitä,
+lystinäytelmiä vapaassa luonnossa. Juuri niin! Puhaltelkoot täällä
+raikkaat tuulispäät!--Hyvästi, mun herrani, kunnes kohtaumme taasen
+meidän pienessä kaupungissa. (Menee oikealle)
+
+FOKAS. Te kuulitte mitä hän lausui minusta?
+
+HERMAN. Tuikea asia.
+
+FOKAS. Joka ei siedä enään lykkäystä huomiseen. Sydämmeni on vaarassa,
+sanoi hän, ja sen tunnen minä itsekin. Rakastanpa tytärtänne aina
+vimmaan asti, mutta eräs toinen mies uhkaa temmata häntä kouristani
+pois.
+
+HERMAN. Kuka mies?
+
+FOKAS. Hä tuo roisto Kilian. Minä luulen että hän osaa noitua.
+
+HERMAN. Tämä mies pysyköön suren-penikulman kaukana tyttärestäni, ja
+sen olen jo antanut hänen ymmärtää.--Noitua? Kuka? Minä olen se noita,
+joka taivutan likan mielen, annan hänen kelle tahdon ja koska niin
+päätän.
+
+FOKAS. No Herran nimessä jo päättäkäät!
+
+HERMAN. Kun päätän niin päätän.
+
+FOKAS. (Eriks.) Nyt on otollinen hetki ja pannaanpas kova vasten kovaa.
+(Karauttaen kurkkuansa ja röyhistäen itseänsä) Maa ja taivas!
+Lupaatteko tänä Herran aamuna ja kunnianne nimessä minulle tyttärenne
+vaimoksi, tuon Selman?
+
+HERMAN. Ole rauhassa.
+
+FOKAS. Lupaatteko?
+
+HERMAN. (Tyhjennettyään pikarin vettä) Juo vettä.
+
+FOKAS. Mitä sanotte?
+
+HERMAN. Juo vettä.
+
+FOKAS. Juo vettä?
+
+HERMAN. Viileytä sinä tulista sydäntäs.
+
+FOKAS. Te ärryttelette minua, ehkä näette minkä damokles-miekan alla
+seison. Mutta tietkäät, rakkauteni kimmassa voisin pian luoda tähän
+verisen, verisen draman. Maa ja taivas!
+
+HERMAN. Ha haa!
+
+FOKAS. Herra!
+
+HERMAN. Mitä tahdot?
+
+FOKAS. Tahdon kunnioittaa teidän karheaa, ijäkästä kiirettänne.
+
+HERMAN. Ole rauhassa ja älä juttele hulluuksia minun kanssani, poika.--
+Kas tässä on käteni lupaukseni pantiks. Minä annan sinulle tyttäreni ja
+toivon että annan hänen miehelle.
+
+FOKAS. Minä luotan sanaanne ja kiitän.
+
+HERMAN. Titaanein voimat ei mua järkäytä.
+
+FOKAS. Mutta mitä asetamme nyt se tapahtukoon pian.
+
+HERMAN. Koska tahdot siis?
+
+FOKAS. Tänä kesänä, jo tällä retkellämme vietettäköön häät.
+
+HERMAN. Jo tällä retkellämme? Tuohan näkyisi joteskin jyrkältä.
+
+FOKAS. Mutta niin on tilani vaade. Kirjeellisesti saatettakoon matkaan
+kuulutus tuolla kotopitäjässämme ja siitä kohta vihkiäiset täällä.
+Siinähän toimi, joka säästää ulostekoja. Ketä on meillä täällä
+käskettävinä vieraiksemme? Pappi ja pari muuta. Oivallinen toimi, mun
+tuleva appeni!
+
+HERMAN. Olkoon sitten päätetty.--Mutta vettä olen jo niellyt kyllin, ja
+tehkööt nyt jalkani parastaan. Käyn ilmasemaan likalle hänen tulevan
+kohtalonsa, ja niin tietäköön hän valmistella itseänsä häihin. (Menee
+vasemmalle)
+
+FOKAS. (Yksin) Mene ja saata minulle rikkautes varmaks saaliks.
+Siellähän asuu lempeni, vaan ei tyttäres povessa. Narrit ja utupartaset
+kymnasistikeikarit täällä hikoilkoot naisen tähden. Ja miksi
+rakastaisin enemmin sinua, neito Selma, kuin teitä toisia Evan
+tyttäriä? Mutta hoo, hieman toistahan olisi kuitenkin mielestäni tuo
+Thekla-piikanen, joka nyt tuon vartomattoman perintönsä kautta on yhtä
+rikas kuin kasvinsisärensä, tuo »lintuiseni pieni». Thekla, olisivat
+aartees suuremmat vielä, niin kohta murtaisin tämän liiton ja
+kääntyisin kohden sinua. Ole kihlattukin tuohon viheljäiseen
+maankulkijaan Konradiin. Rakkaus veretön ja vaisu kuin vesi, perustettu
+narrimaiseen lapsuuden-kihlaukseen. Fokakselta ainoastaan yksi sana ja
+silmän isku ja vallassansa on luntun käsi ja sydän. Ja teki sen rikkaus
+ja kunnon käytös; kaksi mahtavaa puhemiestä. Mutta miksi rakentelsin
+kapinaa, joka ei maksa sitä vaivaa? Nainen vasten naista ja sama
+rikkaus vasten rikkautta samaa. Nainhan minä Selman ja otan viimein
+hänen isänsä kullat ja perustat. Mutta miksi taasen uneksuin unen niin
+pyövelin surkean tästä naimisesta? Häitämmehän vietimme, Jumala
+parakkoon, häitämme Selma ja minä, aih! No musiiki mökisi pahasti kuin
+perkele ja minähän poikaparka kurkistelin, kurkistelin ulos akkunasta
+kovin allamielin. Mitäpäs tapahtui? Äkistihän muuttuivat pellot ja
+vainiot ympärillämme nokimustiksi, muuttuivat totisiksi kummitusten ja
+kyöpelien perämaiksi. Niinhän uneksuin; ja olikos tämä nuoren
+naipamiehen unta, juuri häitten lähetessä? Sillä unella on
+merkityksensä ja tulkoon se kätketyksi muistokirjaani. (Istuu alas
+kirjoittamaan) Siinä uni, joka ennustaa jotain. (Laskee kirjan
+kädestänsä maahan, heittäen itsensä levolle) Mitä huolisin, jos kaatuis
+täällä viimein mies kuin kuiva kuusenrunko, mätänis, lihottaen maata ja
+kylien nautoja, ja siinä kaikki? Mielin uskoa että niin on laita, mutta
+siihenpä en kuitenkaan niskaani pantiksi pane. Haa! he meitä
+korventelisitko ja paistelisit, syystä että muistelimme täällä hieman
+omaa parastamme, muistelimme onnen valheellista luontoa ja vahvistimme
+selkämme niinä parempina päivinä. Pois tämänkaltahiset aatokset, pois!
+Minä olen maa ja multa enkä muuta. (Kuorsaa nukkuneena.--Taavetti tulee
+oikealta, mutta astelee kovin hiivistellen, koska huomaa hän Fokaksen)
+
+TAAVETTI. (Eriks.) »Älä herätä karhua, joka makaa.» Tuossa makaa hän ja
+vieressänsä eräs kirja, kaiketi se kummallinen unikirja, johon ei juuri
+toisen ole täällä tirkistettävä. Mutta minä olen kärkäs kuin
+ketunpoikanen ja tahdon koettaa kastini. Mitä uneksuit menneenä yönä,
+mies? (Ottaa kirjan, avaa sen ja lukee) »Uni heinäkuussa yöllä vasten
+kymmenettä. Häitämme vietimme Selma ja minä, mutta häitä murheisia.
+Susilaumana soitto parkui ja kiljui ja äkisti muutuit viherjät
+tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi erämaiksi ja mustana
+riippui päällämme sureva taivas.» Ohhoo, mun isäntäni! »Iso-Turkki
+nousee» ja hävittää koko mailman. Jumala auttakoon meitä, herrani, ja
+saattakoon palkkarästini ulos teidän kukkarostanne ennen mailmanloppua.
+Sillä »suuri juopa» tulee sillon ainiaaksi erottamaan Taavetin
+rikkaasta miehestä. Tuossa on kirjanne. Minä tiedän asian, jota ei
+tiedä täällä kolmas. (Käy muutaman askeleen poispäin) Mutta mielinpä
+lähestyä sinua oikein »ilosen-pojan» pauhulla. Se pane hyväkses tai
+pahakses. Mitä tiesin minä? Laulelin vaan itsekseeni. (Kääntyy äkkiin
+takasin, laulaen kovalla äänellä)
+
+    »Mistäs tulet, mistäs tulet,
+    Poikani iloinen?»
+
+(Fokas herää, karaten tukka pörrössä tuimasti ylös)
+
+FOKAS. Sinä peikko, minä lyön sinun kuoliaaksi! (Uhkaa häntä
+sauvallansa)
+
+TAAVETTI. Olkaat hiljaa, hyvä herra, ja kuulkaat.
+
+FOKAS. Hiljaa! Minä sinun hiljennän, iskenpä lukkoon tuon kirotun
+kitas, peikko!
+
+TAAVETTI. Mitä tiesin minä? Enhän tainnut uneksuakkan teidän makaavan
+tässä.
+
+FOKAS. Uneksua? Kyllä sinun annan.--Mitä etsit, lurjus?
+
+TAAVETTI. Minä etsin teitä; sillä herra Vimppeli tahtoisi teitä
+kohdata. Nyt hän kysyy nöyrimmästi jos taitasitte olla hänelle
+saapuvilla tänään kello viideltä.
+
+FOKAS. Menköön hän sen viedä! Mitä tahtoo hän?
+
+TAAVETTI. Minä en tiedä.
+
+FOKAS. Hän tahtoo lainata rahaa, mutta minä en tahdokkan itselleni
+enemmin vihamiehiä, tai toisin sanottu häntä varten: en tahdo häntä
+vihamiehekseni enkä ystäväkseni; hän on moinen kappale valkeaa
+plaastaria. Mene ja sano hänelle tämä.
+
+TAAVETTI. Te tahdotte niin?
+
+FOKAS. Tulkoon hän kahden täyttävän takausmiehen kanssa ja maksakoon
+seittemät kasvot, niin saa hän rahaa, ei penniäkän muuton, ei penniä.
+Mene ja sano hänelle tämä. (Taavetti menee oikealle.--Fokas hetken
+päästä ja huutaen) Taavetti! (Taavetti tulee takasin)
+
+TAAVETTI. Mitä tahdotte, herra?
+
+FOKAS. (Eriks.) Antaisinko hänelle ajettavaksi tämän asian?
+
+TAAVETTI. Herra, miksi kutsuitte minua takasin?
+
+FOKAS. Poika, tunnetko sinä tuota kuuluisaa Lappalais-Mattia, noitaa ja
+tietäjää, joka, niinkuin olen kuullut, asuu tässä lähellä?
+
+TAAVETTI. Minä enkö tuntis häntä? Huihai! olemmehan pistelleet
+poskeemme naukkejakin leuka vasten leukaa kuin parhaat ystävät.
+
+FOKAS. Olethan kaiketi myös antanut hänen katsoa kämmeneeskin.
+
+TAAVETTI. Sitä en ole uskaltanut, poika-raiska, sillä hän puhuu
+päinvastoin muiden tenhomiesten tapaa, hän puhuu totta.
+
+FOKAS. Voiko hän myös selittää unia?
+
+TAAVETTI. Sehän onkin vallan mestarityötänsä.
+
+FOKAS. Taave, mene hänen luokseen ja sano hänelle että tahtoo häntä
+kohdata eräs herra, Achilles Fokas. Ja sano että vartoo hän minua tässä
+lähteellä huomenna varhain. Minä lystään vähän koetella hänen kuuluisaa
+mahtiansa; tai totuuden nimessä, hän selittäköön minulle erään
+pyövelinmoisen unen, he he! Niin, hän tulkoon, ja tiekköön että
+palkitsen hänen ansioo mukaan. Tästä saat sinäkin, saat kymmenen
+penniä.
+
+TAAVETTI. (Ottaen vastaan rahat) Perin kymmenen penniä! »Kost' Jumal,
+kost' Jumal!»
+
+FOKAS. Tee niinkuin sanon ja katso että kohtaan hänen tässä huomenna
+varhain. (Menee periltä oikealle)
+
+TAAVETTI. (Yksin) Noitukoon sinun Lappalais-Matti koiraksi ja niin
+pelastakoon minua palvelemasta »ahnas-sutta».--Tuolta lähestyy
+morsiuspiika, mutta eipä ensinkän ilosena. Sillä karmealla silmällä,
+sen tiedän, katselee hän lähestyvää miehelää. Ja avaako hän koskaan sen
+ovea? Sitä uskon tuskin, ja kohden isäntäni vastavirtaa mielin nyt
+minäkin veijata, mielin kuvata likkasen etehen miehen oikein nahkonee
+ja karvonee niinkuin hän käy ja seisoo, näyttäen itseni tietämättömäksi
+tuosta kipeästä kohdasta. Minä hänen maalaan, ja lyön siinä kaksi
+yhtaikaa: lievitän vähän harmistunetta rintaani tuota juupelia kohtaan
+ja teen hänen aina mahdottomemmaksi lintunsa silmissä. Enhän soisi
+hallin hampaisiin tuota vilkasta pääskyä. Tuossa on hän. (Selma tulee
+vasemmalta tuskallisella muodolla)
+
+SELMA. (Eriks.) Minä onneton! (Ääneensä) Taavetti, oletko nähnyt häntä?
+
+TAAVETTI. Ketä, mun fröökinäni?
+
+SELMA. Herra Kiliania.
+
+TAAVETTI. En ole.
+
+SELMA. (Eriks.) Voi mitä pitää minun tekemän.
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Teinko valehtellessani oikein vai väärin? Tiedänpä
+missä löytyy nyt nuori mies. (Ääneensä) Olettepa kovin murheissanne,
+fröökinäni, juuri niinkuin minäkin tällä hetkellä.
+
+SELMA. Mikä vaivaa sitten sinua?
+
+TAAVETTI. Minua, kurjaa trenkiä! Tee tiedätte kennen trenki minä olen?
+
+SELMA. Onko herras lyönyt sinua?
+
+TAAVETTI. En olekkan juuri mies, joka antaa itseänsä peitota. Ja
+kuitenkin sain häneltä korvilleni tänäaamuna.
+
+SELMA. Miksi?
+
+TAAVETTI. Miksi kysyi hän minulta kuin pakana? Nähkääs, äkisti katsoi
+hän puoleeni kuin tarhapöllö ja kysyi, »uskotko löytyvän helvettiä,
+Taave-poika?»
+
+SELMA. Mitä vastasit sinä?
+
+TAAVETTI. Minähän yksinkertainen tomppeli lausuin ulos parrastani: onpa
+helvetti ja kuumakin, ainakin rikkaalle miehelle, niinkuin luemme papin
+perässä kirkossa, hyvä herra. Mutta sillonpa korvani kuumenivat. Hän
+julmistui, sillä näkyypä kuni kamoisi hän hieman tuota haudan toista
+parrasta, muistellessaan mitä teitä hänen rikkautensa ovat tulleet.
+Ahnas kuin meren kurimus, juonikas ja verraton kiskoja. Eihän
+peevelissä vedä meidän ruskea härkäpari kaikkeja hänen koukkujansa.
+Mutta unissapa hikoilee hän, tiedän minä.
+
+SELMA. (Eriks.) Isäni, mun sydämmeni kauhistuu!
+
+TAAVETTI. Mitä luulette hänen uneksuneen menneenä yönä?
+
+SELMA. Ken huolisi houkon unista?
+
+TAAVETTI. Ken huolisi? Mutta mitä uskalsin minä? Tuossa makasi hän,
+pieni kirja hänen vieressänsä. Hiipesinpä, hiipesinpä esiin, kurkkasin
+kirjaan ja siinähän kerrottiin oikein ankara unennäkö juuri teistä.
+
+SELMA. Minusta?
+
+TAAVETTI. Teistä.
+
+SELMA. Mille kuului tämä?
+
+TAAVETTI. Tuon houkon unista.
+
+SELMA. No kerro se kuitenkin.
+
+TAAVETTI. Seisoihan siellä vakailla kirjaimilla näin: »Uni heinäkuussa
+yöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme, Selma ja minä, mutta häitä
+murheisia. Susilaumanahan musiiki parkui ja kiljui, ja äkisti nyt
+muuttui viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi
+erämaiksi, ja mustana riippui päällämme sureva taivas.» Ha ha ha! hän
+rakastaa teitä salasesti, luulen minä.
+
+SELMA. Mahdollista kyllä.
+
+TAAVETTI. Totisesti rakastaa hän.
+
+SELMA. Mutta eihän antanut tämä rakkautensa hänelle juuri herttaista
+unta.
+
+TAAVETTI. Eihän se antanut. Siitä onkin hän kovin levoton nyt ja tahtoo
+kaikella-muotoa kohdata tuon mainion tietäjän Lappalais-Matin. Huomenna
+varhain olen käsketty saattamaan ukon juuri tähän, antamaan herrallemme
+profeetallisia tietoja. Kaiketi hän kiehtoo nyt tietoa kuinka, näette,
+onnistuisi tuumittu yhteys teidän kanssa, ha ha ha!
+
+SELMA. Olisin minä hänen Lappalais-Mattinsa!
+
+TAAVETTI. Miksi kuvaisitte hänen eteensä teidän tulevan liittonne,
+fröökinäni?
+
+SELMA. Helvetiksi!
+
+TAAVETTI. Sillon peloittaisitte hänen kauvas teistä pois, sen
+kaistapäisen, yksinkörriän, sen aarteitansa valvelevan Hobergin-äijän,
+niinkuin häntä kutsuvat lystilliset naapurit. Sillä seisoopa hän
+taikauskon vallassa, seisoo lujasti kuin musta Honkalan-muori.
+
+SELMA. (Eriks.) Ja hänelle heittäisit sä tyttäres, oi isä, isä!
+
+TAAVETTI. Tuskanne painaa minua, ja mun täytyy sanoa teille totuus,
+jonka äsken teiltä kielsin. Mutta olkaat kyselemättä miksi juonittelin.
+Kuinka hyväänsä, vaan että tiedän tuon teidän etsittynneen kuleksivan
+venosella paraikaa tuolla järven kortistossa. Suokaat mun vähän teitä
+palvella, ja pianpa saatan hänen luoksenne.
+
+SELMA. Sinä olet siis nähnyt hänen? Kutsu häntä, kutsu häntä luokseni,
+ja minä kiitän sinua aina!
+
+TAAVETTI. Riennänpä, mun fröökinäni. (Menee vasemmalle)
+
+SELMA. (Yksin) Minä tahdon häntä nähdä, luoda kerran vielä silmäni
+peikosta pois ylös Hermeksen kuvaan, ennen kuin vaivun. Ah! pitääkö mun
+unohtaa hän ikuiseksi ja, murhaten mun sieluani, hellästi hymytä
+miehelle toiselle, jonka sydämmeni hylkää? Pitääkö mun, katala lapsi,
+paeta päivän armaalta kunnaalta pois alas korven kolkkoon, rämeiseen
+kohtuun ja siellä oljennella? Oi mun äitini, katsahda pyhän asuntosi
+akkunasta alas onnettoman tyttäres puoleen ja lievitä mun isäni mieli!
+(Kilian tulee vasemmalta) Pois tämä ilon paiste kasvoiltasi, Kilian,
+jos minua koskaan olet lempinyt; heitä se pois ja pue päälles murheen
+muoto. Mutta ei! vaan sä unohda koito lemmittys, hän unohda, hän unohda
+ja ole ilonen taas. Enhän tahdo elos valkeutta himmentää, en tahdo,
+kaunis Kilian!
+
+KILIAN. Miksi riehut?
+
+SELMA. Oi Kilian!
+
+KILIAN. Mikä on sun murhees? Sano; ehkä voin sen siirtää.
+
+SELMA. Siirrä ennen vuoret kuin isäni siitä, jonka hän kerran päätti.
+
+KILIAN. Mitä on hän päättänyt?
+
+SELMA. Häitä, harppujen ja symbaleitten pauhinaa, hahaa!
+
+KILIAN. Hän on siis antanut lupauksensa?
+
+SELMA. Sen on hän tehnyt, ja korkeana longottaa nyt välillämme
+mahdottomuuden muuri.
+
+KILIAN. Mikä on siis tehtävä? Manata Fokas miekasteloon kuin oikea
+Gallian sankari.
+
+SELMA. Pois! Mene murhamaan mies ja tule sitten ja tarjo mulle verinen
+pyövelin-käsi. Pois!
+
+KILIAN. Onnettomin keino, ystäväni; mutta löytyisikö toista,
+heittäisimmekö heimomme ja synnyinmaamme?
+
+SELMA. Ah karkurina muukalaisessa maassa, siellä vissiin vissiin kovan
+onnen saaliksi tulisin! Kodon riutuvat muistot, vanhan isäni mahleet
+minua lakkaamatta painelis ja tylysti katselis puoleeni vieras kansa!
+Mahdotonta!
+
+KILIAN. Totuus, katkera totuus! Ja meillä on jälel se huonoin arpa.
+
+SELMA. Ah!
+
+KILIAN. Ja se kuuluu: vieraukam.
+
+SELMA. Oi kylmä sana: vieraukam! Mutta Kilianista kohden mustaa Fokasta
+ei kulje mun tieni. (Lähestyy erästä kuusta oikealla, heittää vasemman
+käsivartensa sen ympär ja painaa otsansa vasten sen rankaa) Luoksi
+itsenihän pakenen mä uneksumaan elämäni synkeää tarinaa. Sillon ehkä
+usein minä, mieletön haamu, samoilen ympär saloja, millon vaikertellen
+huudellen mun kadonetta ystävääni ja millon taasen hurjalla riemulla
+kuusta huokailevaa sulhoani syleilen. Oi kauhua!
+
+KILIAN. Selma!
+
+SELMA. Miksi kutsut minua? Sun lempesi väsyi niin pian, vaipui niin
+sievästi istumaan alas kaipauksen kohtaloon.
+
+KILIAN. (Ryhtyy hänen käteensä) Mitä, mun Selmani! Voiko sun kieles
+pistellä niin myrkyllisesti? Vaivunko minä alas kohtalooni sievästi ja
+huoletonna? Tiedä, tällä hetkellä tuntuu mun sydämmeni kiertyväksi,
+tuliseksi juopaksi, joka nielee kaikki, ja kuolon pimeys ammottaa sen
+alla. Ja luo tämän aatos erota sinusta.
+
+SELMA. (Katsoo ylös kohden Kiliania) Erota!
+
+KILIAN. Minä ehkä uneksuin niin! Mutta nyt olen herännyt ja vannon
+pyhästi: me emme koskaan eroo.
+
+SELMA. Ole kiitetty! Nyt näen sun lempes syvyyden ja voiman. Ei kenkään
+meitä erota, meidän lempemme väikkyy jalossa korkuudessa, halveksien
+esteitä allansa.
+
+KILIAN. Kuitenkin, mitä tehdä, koska seisoo toki tiellämme jäykkä
+patsas, seisoo haamussa sun isäs?
+
+SELMA. Mutta käsittää mua rohkeus ja rohkeuden kohdusta usein vaaran
+hetkenä äkisti välähtäävi ulos viisauden kirkas, terävä säde! Ah kuni
+hiilakas kimmellys nyt päilyy mun ympärilläni, Kilian, ja leimauksen
+siivillä löydän minä pelastuksen tien.
+
+KILIAN. Sano, mun impeni!
+
+SELMA. Minä sepitän juonen ja paljastan Fokaksen poven, vallan isäni
+edessä. Tulisi hän vaan kerran tuntemaan tämän loukon!--Rakastaako hän
+minua? Ei, vaan isäni aarteita. Voiko hänen sydämmensä rakastaa ketään
+naista? Ei ketäkän!--Ennenpä toki ottaisi hän Theklan, minä tiedän sen,
+minä katson läpi hänen jynkän rintansa. Hän on nuorempi minua ja pian,
+kuni taidamme ennustaa, taipuva miehen valtikkaan alle. Ja mitä vielä?
+Hän on nyt melkein yhtä rikas perillinen kuin minäkin, koska lankesi
+hänelle äkkiin tuo valtanen perintö. Mutta, niinkauvan kun seisomme
+yhtä kalliilla perustalla molemmat, luulen ettei katso hän sitä
+vaivan-maksavaksi houkutella puoleensa toisen kihlattua.
+
+KILIAN. Kuinka taitaa hän toivoa?
+
+SELMA. Mitä huolii hän liitoista, kihlauksista, hän se itsekäs,
+luottaen vaan rikkauksiinsa.
+
+KILIAN. Mutta enhän ole vielä selkeällä mitäkohden pyrkivät nyt
+tuumasi.
+
+SELMA. Tiedä että on tuo uhkea sankarini eräs kummallinen, hän on
+taikauskonen kuin villi Mohikaan, luottaa aaveisin ja uniin, jotka hän
+tarkasti aina kirjottaa muistoksi. Nythän pieni sattuma, hänen
+palvelluspoikansa kautta, joka rohkeni vähän tirkistää herransa
+päiväkirjaan, on antanut minulle jotakin tietoa hänen viimeisestä
+unestansa. Tulevista häistämmehän uneksui hän, mutta kovin murheisen
+unen, se katala. Nyt arvelee hän, arvelee sen merkitystä ja on
+päättänyt saada siitä selityksen eräältä tietäjältä tässä lähellä,
+kutsuttu Lappalais-Matiksi. Huomenna aikasin, aina tuon saman
+palvelijan toimesta, hän tahtoo nyt kohdata ukkonsa juuri tässä, tämän
+lähteen äärellä. Siinä on juoneni perusta, jonka mukaan ei nyt
+astuisikan esiin tuo oikea tietäjä, vaan eräs, jokin meidän
+tuttavistamme, mi edeltäpäin annetusta neuvostani, Lappalaisen haamussa
+ja nimessä juttelis mun herrani kanssa rahdun ja saattais ulos totuuden
+hänen suustansa, isäni korvien kuulten tuolla metsäs.--Huoma tämä.
+
+KILIAN. Siinäpä aate!
+
+SELMA. Eikö oiva?
+
+KILIAN. Sinä haaveksit, mun ystäväni, sinä hourit.
+
+SELMA. Se onnistuu, kun löydän vaan miehen, mi esittäisi noitaamme.
+Muistele nyt yhtä ystävistäs, joka veis mun aikeeni maalle ja avaisi
+isäni silmät. Sillä mitä aattelee hän miehestä nyt? Ah, hän on »Herraa
+pelkäävä, oiva ja helläsydämminen mies». Mikä sokeus!--Mutta ken
+lähestyy meitä? (Konrad ja Thekla tulevat vasemmalta periltä)
+
+THEKLA. Oi Selma, mikä riemu, mikä riemu!
+
+KONRAD. Ole tervehditty, sisäreni!
+
+SELMA. Konrad! (Syleilevät)
+
+KILIAN. Entinen koulutoveri, mutta kaiketi ei tunne hän minua enään.
+
+SELMA. Olethan siis tullut, veljeni!
+
+KONRAD. Tässä seison, vielä ihan tuloni tiellä.
+
+SELMA. Oi iloitseepa isämme nähtyäs sun kasvos!
+
+KONRAD. Mutta ne kasvot itse ovat nähneet monta ärjyä siellä ulkona, se
+huomaa.
+
+SELMA. Me olemme sinua katkerasti murehtineet, katkerasti. Miksi kätkit
+itses meiltä tietämättömyyden yöhön, sinä armoton?
+
+KONRAD. Miksi ette lähettäneet minulle rahaa?
+
+SELMA. Oi minun veljeni! Mutta heittäkäämme tämä ja iloitkamme. Kas
+hymyä mun sisäreni huulilla, kas. Sinä onnellinen! (Syleilee häntä)
+
+THEKLA. Hm, tuossahan astelin hiljaa hyräellen tiellä, astelin
+lapsinen: ja mitä näki mun silmäni äkisti? Oi aatteles riemullista
+kohtaamista, aatteles!
+
+KONRAD. (Tarttuen Theklan käteen) Hän käyskeli mua vastaan, uskollinen
+morsian, ja, niinkuin olen kuullut, nyt myöskin morsian niin rikas.
+Hyvä! Mutta ole toki itse rikkautes emäntä; minä tahdon näyttää miehen
+jotain oppineeksi maailman markkinoilla.--Mutta sisäreni, onpa
+seurassamme eräs ylevä naapuri, jota en tunne.
+
+SELMA. Ah mitä huomaan tässä riemun ja surun häiriössä!
+
+KILIAN. Eiväthän tarvitse täällä välimiestä entiset koulukumppanit.
+Terve, Konrad, ystäväs Kilian sua tervehtii.
+
+KONRAD. Jumal avita! istuimmehan vallan vieruskumppaneina. Terve
+tuhannet kerrat! Muistanpa oivallisen poijan ja monta retkeä
+kamppailtuaa hänen kanssansa.
+
+KILIAN. Muistoja elomme aamuhetkistä! Mutta pian tuli toinen aika,
+tiemme erosit ja moni aurinko on kiertoillut millon pilvissä millon
+kirkkaalla. Kuitenkin, nyt kohtaamme tässä.
+
+KONRAD. Ja oltuamme täällä monessakin huhmarissa emmehän kuitenkan
+vielä ripustele huulta.
+
+KILIAN. Mutta voi häntä, joka täällä pahimman kohtaa, jolta temmataan
+kaiken elämän elämä!
+
+KONRAD. Mitä, poika?
+
+KILIAN. Mies mailmalta, hän naurahtelee lemmennarrille. Hyvä, nyt naura
+sinä minulle myös. Minä itse naurasin, jos sydämmeni valittu olis eräs
+toinen impi. Enköhän?
+
+SELMA. Konrad, minä tunnustan kainoomatta: Kilian on mun lemmittyni.
+Tässä seisoimme koskas tulit.
+
+KILIAN. Jyristessä tuomion ukkosten, emmehän muistelekkan täällä juuri
+kaikkia sävyllisyyden sääntöjä. Onneamme uhkaa katastrof; ja sinä
+kohtasit meidän tässä.
+
+KONRAD. Rakastava pari? Ihanata! Mutta miksi tämä synkeys?
+
+SELMA. Isäni tahtoo toisin, ja on jo pyhästi luvannut käteni miehelle,
+jonka sydämmeni hylkää.
+
+KONRAD. Ken on mies?
+
+SELMA. Mies tyly kuin röysteinen paasi, kitsas kuin sammakko, joka,
+niinkuin sanotaan, syö saveakin säästäen--Fokas!
+
+KONRAD. Hän! Fokas?
+
+SELMA. Se kilpikonna!
+
+KONRAD. Mitä aattelee isämme?
+
+SELMA. Mitä aattelee hän? Aina toisin kuin muut ihmiset. Mutta
+tekisinkö hänen tahtonsa ja ottasin kantaakseni kirouksen taakan?
+Mahdotonta, vaihka nouseekin siitä myrsky ja huoneemme rauha
+karkotetaan pois!
+
+KONRAD. Kova seikka. Mitä meinaat, Kilian?
+
+KILIAN. Etten osta onneani teidän huoneenne onnettomuudella. Ennen
+mahdan olla eremiitti!
+
+SELMA. Ja minä ennen palkkapiikana syödä talonpojan leipää, kuin
+emäntänä Fokaksen pöydäs.
+
+KONRAD. Mielettömyyksiä! Käännettäköön ukon pää ja oikein miesvoiman
+kielillä.
+
+SELMA. Ah, sillon on hän kuuro kuin hirsi. Toki, jos kellenkään, niin
+sinulle kallistaa hän korvansa nyt, koska, hänen ainoa poikansa, nyt
+tulet kuin Tuonelasta. Sillä kuolleena on hän sinua pitänyt, kovin
+sinua kaipanut ja murehtinut.--Tämä päivä on hänelle riemuisa, mutta
+pelkään toki, ettei poikke hän sanastansa ilman tuntemista miehen
+oikeaa mieltä. Mutta siihen luulen nyt keksiväni oivan keinon. Oi
+Konrad! tulitpa tällä hetkellä juuri kuin johtaamana suosivan onnen.
+
+KONRAD. Mikä on aikees?
+
+SELMA. Sinustahan saan minä parhaan Lappalais-Matin!
+
+THEKLA. (Eriks.) Jumala, mitä juttelee hän!
+
+KONRAD (tuijottaen) Lappalais-Matin?
+
+SELMA. (Naurahtaen vilkkaasti ja ryhtyen Konradiin) Että voin nauraa
+vielä vimman pyörteessä! Kaiketihan luulet ettei ole nyt laitani
+oikein.
+
+KONRAD. Melkein niin.
+
+SELMA. Hetki on valmistanut aatteeni, ja minä riennän sen tekoon.
+Ilosen ilveenhän näytämme tässä huomenna, ja sinä kuvailet siinä erästä
+suurta tietäjää, Lappalais-Mattia. Sinä lupaat?
+
+KONRAD. Jos taidan täyttää kohdan.
+
+SELMA. Sinä, joka poikana jo meitä naurottelit aina hengettömyyteen
+tuolla jääryttelevällä taidollas? Oikeinpa niekan tavalla teet sinä
+tässä tehtäväsi, Konrad, ja samoin Thekla, toivon minä; sillä hänen
+pitää saaman rollinsa myös.
+
+THEKLA. Elä nyt ihmeitä aattele! Mitä minä?
+
+SELMA. Sinun täytyy; toki etpä saakkan likempää tietoa vielä. Konrad,
+kuule näytelmäni kehäys sinä. (Siirtyy sivulle hänen kanssaan)
+
+THEKLA. (Kilianille) Kaiketi myös tekin saatte leikissä osanne.
+
+KILIAN. Kuinkapa hän asetellee.
+
+THEKLA. Varmaan onnistuisitte.
+
+KILIAN. Mahdotonta. Minulla ei ole niitä lahjoja.
+
+THEKLA. Sanotteko niin? Ja toisin uskoisin toki. Mutta minuun ei hän
+luottakoon. Enhän voisi minä vaihdella kurjaa luontoani, nyt olla
+myrsky, nyt tyyven ilma, sillä minä olen vaan tuommonen pieni, kurja
+lähde.
+
+KILIAN. Mutta lähteen kirkkaana pintanapa teidän silmänne kuvaa meille
+taivaan. Sillä tällä hetkellä olen teissä ihastellen katsellut ilon
+hiljasta autuutta.
+
+THEKLA. »Tällä hetkellä», sanoitte, tällä hetkellä! Ettehän sitä
+ihmettele?
+
+KILIAN. Onhan se teille verraton hetki!
+
+THEKLA. Hm. Tuolla vaeltelin hyräellen tiellä, koska hän lähestyi, tuo
+vallaton mutta korea sulhoni. (Vähän naurahtaen) (Konrad ja Selma
+käyvät esiin)
+
+KONRAD. Oivallista! Kilian, kohota nyt toivos siipi!
+
+KILIAN. Mitä annat mun toivoni kohotteeksi?
+
+KONRAD. Kaikki vielä hyvin!--Haa! teenpä pienen katselman herra
+Fokaksessa ja näytän missä tauti istuu.
+
+SELMA. Paljasta juonta häneltä tuon veitikan lääkärimme avulla
+yksinkertasta isäämme kohtaan, tiedän minä. Mutta juoni vasten juonta,
+ja huomenna kuulevat nämät kuuset menon.
+
+THEKLA. Älä ihmeen tähden, Selma!
+
+KONRAD. Me kaivamme vastaan ja syvemmältä, likka, ja teemme lystillisen
+kepposen.
+
+SELMA. Me hänen viskasemme ylös pilviin asti alastomana, oikeassa
+haamussansa.
+
+KONRAD. Ja hurraamme. Kaikki seisoo jo selvästi mun edessäni. Riennä,
+kuni lupasit, antamaan ensiksi aikeestamme tieto pojalle, ja olkoon hän
+meille uskollinen apuri. Minä itse en lähesty nyt kaupunkia, vaan tähän
+pysäyköön minusta kaikki tieto, kunnes leikki on tehty.
+
+KILIAN. Sinä viivyt vieraanani.
+
+KONRAD. Ja olen muukalainen muille kunnes huomenna heitän päältäni
+noita-ukon pukimet ja ilmestyn isälleni poikanansa. Thekla. Ah!
+
+SELMA. Ja sillon voit sinä onneksemme häntä kohtaan paljon.
+
+KONRAD. Parastani koetan noitasauvallani. Mitä, Kilian?
+
+KILIAN. Mitä aattelisin? Mutta enhän tahdo teitä hämmentää, vaan odotan
+kaukana.
+
+KONRAD. Ole sinä rauhassa. Mutta Thekla, sinun täytyy esiin. Ole uljas!
+
+THEKLA. No minä tahdon koettaa, mun Konradiin, ja astua päisin
+noitamahtis suojassa, minä tahdon koettaa.
+
+KONRAD. Uhkea tyttö! Kas kun huomenna oikein isket yhteen tuon meidän
+valttimme kanssa!
+
+THEKLA. Herra varjele minua!
+
+KONRAD. Ha, ha, ha!
+
+SELMA. Minä kirjotan sanat sun etees, joilla kohtelet sankarias, ja
+teetpä kylläkin sievän rollin, takaan minä.
+
+THEKLA. Nonoh!
+
+KONRAD. Minä myös tahdon kohtani.
+
+SELMA. Sen saat, mutta muista: respekt sille! Ei yhtään loiskimista
+oikeasta reitistä pois.
+
+KONRAD. Uskaltaisinko ankaran nerosi tähden?
+
+SELMA. Neron tekemä ja neron näyttämä siis; ihanata!
+
+KONRAD. Ja poika saa viimein likkansa kuin komediassa ennenkin.
+
+SELMA. Paikalla, jos vaan pelaamme hyvin, sen lupaan.
+
+KONRAD. (Kilianille) Hän ylvästelee joteskin. Mutta ellei hän täytä
+mitä lupasi, mikä rangaistus?
+
+KILIAN. Hän poikaansa ei saakoon!
+
+KONRAD. Oikea tuomari, joka ei ensinkän säästä omaa nahkaansa.
+
+SELMA. Paljon voitetaan, paljon kadotetaan. Mutta rientäkämme. Hyvästi
+jääkäät!
+
+THEKLA. (Konradille) Hyvästi! Mutta näenpä sun huomenna vasta oikein
+körrinä, tiedän minä.
+
+KONRAD. Näet moisen ukon, näet Lapin noitarämeiltä sammaleisen kannon.
+
+THEKLA. Ui!
+
+KILIAN. Mutta pian taasen ilmestyy hän jalona jääkärinä, pyssy
+käsivarrella ja vyöllä kiiltävä torvi.--Hyvästi! (Syleilevät ja
+poistuvat, miehet vasemmalle, naiset oikealle)
+
+
+
+
+Toinen näytös
+
+
+Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Taavetti tulee.
+
+TAAVETTI. (Yksin) Ei ketään vielä. Mutta rientäkööt he vaan asettamaan
+viritteensä aijoissa valmiiksi, ja tehkööt sitten toimensa että lentää
+tuo peijakas viimein kynsistämme höyhennettynä haukkana; ja sillon
+nauraa Taavetti, ha, ha, ha! (Selma ja Thekla tulevat)
+
+SELMA. Tuossa seisoo hän. Tuleeko sinun herras?
+
+TAAVETTI. Hän tulee.
+
+SELMA. Kuinka luulet, poika, uskonneeko hän mitä kuulee hän tietäjän
+suusta?
+
+TAAVETTI. Kaistapäinen mies. Tavallisesti ei hän usko muita kuin
+itseänsä, mutta onpa hän tässä kohdassa kuin lapsi. Ja kuultuansa vielä
+ukon hänelle kertovan tuon hänen viimeisen unensa, niin uskoopa hän
+kaikki mitä sanoo tämä ukko.
+
+SELMA. Niinpä aattelen myös minä. Mutta aamu joutuu; missä viipyy
+Konrad?
+
+TAAVETTI. Tuossahan tulee hänen toverinsa, herra Kilian. Mutta ken on
+hirviö hänen seurassansa, tuo elävä surenpeljäte, punanen patalakki
+päässä? (Kilian ja Konrad tulevat, edellinen jääkärinä, jälkimmäinen
+kummallisessa puvussa. On hänellä paksu rippuva tukka, tuuhea parta,
+harmaat ja kovin pöyhkeät silmäripseet, väljä, krouvi mekko yllä ja
+sauva kädessä)
+
+THEKLA. Herra minua...!
+
+TAAVETTI. Ellei tämä tee miraakelia!
+
+KILIAN. Kaikki hyvin? toivomme.
+
+SELMA. Ellei itse paha ole irti. (Osottaen kohden Konradia)
+
+KILIAN. Meidän tietäjämme.
+
+KONRAD. Olisko perkele irti, niin onpa tässä mies, joka soittaa hänen
+sauvallansa pian alas kötsiinsä takasin. Tässähän Lapin noita!
+
+SELMA. Julmettunne itseäskin!
+
+KONRAD. Mitä! Kuulenpa noitalintuni äänen. No tule tule, herttanen,
+kanssani livertelemään!
+
+THEKLA. Pois! Älä tule tänne! (Pakenee kiljuen Konradia, joka tahtoo
+häntä syliinsä)
+
+SELMA. Hiljaa, Konrad, hiljaa! (Hilliten heitä, mutta naurun muodolla)
+
+KONRAD. Minä kuulin varpusen äänen.
+
+THEKLA. Sinä tarhapöllö! (Nauraa)
+
+SELMA. Alallaan! Muistakamme, että olemme salaliittolaisia.
+
+KONRAD. Komijanttejahan ilosia me ollaan. Ja minä halaan jo päästäkseni
+leikkiin. Tulkoot jo hyvät herramme.
+
+SELMA. Taavetti, ole vartijamme tuolla tiellä ja saata meille tieto
+nähtyäsi isäni tai herras.
+
+TAAVETTI. Sen teen, mun fröökinäni. (Menee)
+
+SELMA. Etkö pysäy tähän vaiheillemme, Kilian, tähän kuusten suojaan?
+
+KILIAN. Minä en viivy tässä. Toki, sun torves äänen kuultuani, Konrad,
+sillon kiidän takasin nuolena. Mutta ääntääkö tämä kerran?
+
+KONRAD. Ole varma siitä. Sinä saat sinun Selmas, sinä saat hänen. »Sinä
+saat omas ja minä saan omani.» (Haparoitsee Theklaan päin, joka
+vikkelästi väistyy syrjään)
+
+SELMA. Mutta »noita jäi ilman», luulen minä.
+
+THEKLA. Ha, ha, ha!
+
+KONRAD. Tule tänne!
+
+THEKLA. Häpee!
+
+KONRAD. Minä käsken!
+
+THEKLA. Minä tottelinko? (Taavetti tulee)
+
+TAAVETTI. Patruuni Herman!
+
+SELMA. Hyvä! Mutta seiso vartijana hetki vielä ja tule ja sano koska
+sun isäntäs tulee.
+
+TAAVETTI. Minä menen ja seison, minä tulen ja sanon. (Katoo)
+
+KONRAD. Ha, ha, ha! rupeetko runoilemaan, sinä jeeveli?
+
+SELMA. Poika mielii hieman vestellä.
+
+KILIAN. Nyt tehkäät parastanne.
+
+KONRAD. Minä kutsun sinua torvellani.
+
+KILIAN. Ja minä vastaan sinua torveni taivaan pauhinalla. (Menee
+vasemmalle)
+
+SELMA. Missä on sitten torves, Konrad?
+
+KONRAD. Tuolla ojalla, missä muukin jääkäripukuni. (Katselee oikealle)
+Tuossahan näen siis isä-ukkoni. Mutta äkeä on naamas, poika, äkeämpä
+kuin ennen, mielestäni.
+
+SELMA. Tämän vehkeemme tähden.
+
+KONRAD. Että myöntyi hän.
+
+SELMA. Töin ja tuskin.
+
+THEKLA. No voi, ulos ovestahan käski hän meitä »lunttuja», Jumala
+nähköön!
+
+SELMA. Mutta häntä kiusasimme, herätimme viimein hänen tuon pienen,
+hyvin tunnetun utelijaisuuden.--Hän tulee! (Herman tulee, huomaamatta
+Konradia, joka seisoo syrjemmässä)
+
+HERMAN. Juosta hälläkköjen pilliä mukaan! Minä hullu!--Mitä?
+
+SELMA. No mun isäni...
+
+HERMAN. Vaiti, vaiti! Isä, joka ei kärsi pilkkaa lapseltansa.
+
+THEKLA. Ah emmehän teekkän teistä pilkkaa, hyvä setäni!
+
+HERMAN. Vaiti sinäkin, jaa-ah sinäkin tässä!--Mitä hulluuksia!
+
+SELMA. Vaan pieni, viaton ilve teidän huviksenne, ja lääkärimme
+toiveesta.
+
+HERMAN. Huvikseni? Senpä kohta näemme.--Mutta kyllä tiedän missä pieksu
+likistää. Mutta koukisteleminen ei auta, piikaseni, ei auta, vaan tänä
+kesänä olet Fokaksen vaimo. Hän on kelpo mies, tarkka ja Herraa
+pelkäävä mies ja rakastaa sinua kovin.
+
+SELMA. Sen näyttäköön hän tällä hetkellä.
+
+HERMAN. Sen näyttäköön hän! Kuinka? Selma, Selma, antaisinko sinun
+koiritella edessämme?
+
+SELMA. Ei yhtään koiritusta, isäni. Tämä vanha mies on käyttävä asian
+viisaudella, tiedän minä. (Herman huomaa Konradin, joka tekee hänelle
+pienen ja kankean kumarruksen)
+
+HERMAN. Hee!
+
+SELMA. Hän on eräs siivo ja kunnon ukko.
+
+HERMAN. Hiiteen sinä! Tuhtaushuoneesen koko mies! Kuka olet?
+
+KONRAD. Matti on nimeni.
+
+HERMAN. »Se Matti, joka pirun petti.»
+
+KONRAD. Minä en petä ketään.
+
+HERMAN. Et itse piruakan?
+
+KONRAD. En häntäkän.
+
+HERMAN. Niin niin, korppi ei ronkkaa pois silmää toisen korpin päästä,
+tiedän minä. Mutta mikähän kriipi sinä oikein olet?
+
+KONRAD. Minä olen Matti.
+
+HERMAN. Matti Matti! Mikä on virkas, joka sinun elättää?
+
+KONRAD. On minulla pieni maja, majani ympärillä pieni turve, jota
+kätten väellä viljelen. Mutta käynpä taasen ulos maailmallekin antamaan
+ihmisille tietoja, sekä menneistä että tulevista, jonka ihmeellisen
+lahjan Herra on minulle suonut ja josta häntä kiitän.
+
+HERMAN. Sinä villitty, häväisethän sekä Jumalaa että ihmisiä! Tiedät
+sekä menneet että tulevat! No peijakas! Sanoppas edes ristinimeni.
+Mutta ollethan sen kaiketi kuullut. No sanoppas se kuitenkin.
+
+KONRAD. (Juhlallisella äänellä) Erik Bonifacius Herman, Kuikkarissa
+syntynyt, suuren Moution hallitsija nyt.
+
+HERMAN. Totta äijä! Mutta sen olet koreasti kuullut. Sanoppas kuinka
+vanha olen.
+
+KONRAD. Ykstuhatta kahdeksansataa kakstoista kello seittemän aamulla
+helmikuussa syntyi herra Erik Bonifacius Herman, ja syntyi samana
+päivänä Kuikkarissa vallan kummallinen, eräs silmätön, sokea sonni.
+
+HERMAN. Hmk!
+
+KONRAD. Onkos totta?
+
+HERMAN. Totta, äijä, totta! Niinpä syntyikin samana päivänä meillä
+silmätön sonni, tiedän minä äitini kertomuksesta. Mutta peevelistäkö
+sinä sen tiedät?
+
+KONRAD. Minulla on vaan se omaisuus.
+
+HERMAN. Omaisuus? (Selmalle) Häh? Minä luulen että sinä muikistelet.
+Katsoppas tänne, tietäjä sinä, tässä minun ainoa lapseni ja suuri
+kanalja. Kuinka ennustat hänestä? Lohduta minua sillä että saa hän
+oikein ankaran miehen, miehen, joka pitää siippansa kurissa ja Herran
+nuhteessa.
+
+KONRAD. Kaksi hälle antoi Luoja: hyvän sydämmen ja vikkelän mielen, ja
+näilläpä voimilla hän vallitsee kerran miehensä.
+
+HERMAN. No peijakas! onko Fokas niin sievä sielu, että kumartaa hän
+toffelia?
+
+KONRAD. Ei hän, vaan eräs toinen mies.
+
+HERMAN. Vaiti, ukko! Fokas on tuleva vävyni, ei kenkään toinen.
+
+KONRAD. Minä vaan ilmotan mitä näkee sieluni silmä.
+
+HERMAN. Nyt näkee se väärin!
+
+KONRAD. Tämän ratkaskoon aika.--Mutta mitä, herra? Kutsuittepa neitoa
+tässä teidän ainoaksi lapseksenne, ja kuitenkin näen hengessä teidän
+uljaan poikanne lähestyvän kotoansa.
+
+HERMAN. Näet väärin taas. Poikani on kuollut.
+
+KONRAD. Hän elää, ja kohta seisoo hän edessänne.
+
+HERMAN. Haa! jos totuuden nyt sanot, niin kehen uskon täällä, Jumalaan
+vai pahalaiseen?
+
+KONRAD. Uskokaat selkeään totuuteen. Ja jos hän tulee, niin lupakaat
+minulle yksi asia.
+
+HERMAN. Sen lupaan minä. (Eriks.) Mitä mahtanee hän tahtoa?
+
+KONRAD. Ettehän arvaa mitä anon, mutta hyvin voitte sen täyttää. Myös
+tyttärenne yhdistyy kanssani tähän pyytöön, sillä hän armottelee
+vanhaa.
+
+SELMA. Ah, isäni, minä rukoilen hänen puolestansa! (Eriks.) Mutta kyllä
+tiedän mitä hän meinaa.
+
+KONRAD. Pyhästi siis lupaatte, mun herrani?
+
+HERMAN. Sen olen jo luvannut, ukko.
+
+KONRAD. Minä kiitän.
+
+HERMAN. Jos hän tulis, Konrad ilonen, mitä enkö antais minä!
+
+KONRAD. Ellei hän tule, pääni annan minä!
+
+HERMAN. (Eriks.) Sinä peikko, mitä sinusta arvelisin? (Taavetti tulee)
+
+TAAVETTI. Herra Fokas on tulossa.
+
+SELMA. Olkam valmiit!--Hän onko jo läsnä?
+
+TAAVETTI. Eipä vallan. Tuolla niittukujalla hän tallustaa.
+
+HERMAN. Mutta kas sinä!
+
+TAAVETTI. Minä, herra?
+
+HERMAN. Juuri sinä junkkari!
+
+TAAVETTI. Teidän nöyrä palvelijanne, jos niin tarvitaan.
+
+HERMAN. Junkkari!
+
+TAAVETTI. Nimeni on Taavetti.
+
+HERMAN. Kyllä tunnen sinun. Vai koirittelet sinä omaa herraas vastaan!
+Eikö ole Fokas sinun herras ja sinä lurjus hänen trenkinsä?
+
+TAAVETTI. Hän on minun herrani ja minä hänen trenkinsä, hänen koiransa,
+nimittäin uskollinen, hyvä koiransa, ja se, joka herraani soimaa,
+kavahtakoon hammastani, sillä niinkuin täällä jääkäri, niin on hänen
+koiransa. Ja totta sanoen, niin koirittelenpa hieman nytkin ja yhdessä
+juonessa näiden armaitten fröökinäin kanssa. Mutta hartaudella
+sanottu...
+
+HERMAN. Mitä mökiset!
+
+TAAVETTI. Minä olen niinkuin herrani trenki ja emäntä yhtaikaa. Mutta
+me vasta emännöitsemme, ymmärtäen konstin, kukkaroa säästää. Hän itse
+on huoneenhallituksemme paras madammi; tuollahan käy hän torilla;
+kinailee, kinailee ja ostelee moonaa vallan polkuhintaan. Sillä emmehän
+menetä rahojamme kalleisin trahtööriherkkuin me, vaan itse me
+totossamme paistelemme ja kärhäilemme ja sitten nakertelemme kukin
+nurkassamme kuin kaksi rottaa, lukitun oven takana, hyvin ymmärretty.
+Peijakas! Yhtenä päivänähän könötti hän tulla torilta, kantaen
+pulleassa poijussansa oikein ikivanhaa kukkoa, senkaltasta äijää.
+(Selma antaa kuulla äkkisen ja tirskahtavan ehkä tukehtuneen naurun)
+
+KONRAD. (Eriks.) Minä pidän sinusta, poika.
+
+TAAVETTI. Oikein totta! Sen kukon osti hän muutamalla pennillä. Sillä
+kuka uskalsi hampainensa enään tuon vanhan pyövelin kimppuun? Me sen
+teimme.
+
+HERMAN. Kitas kiinni!
+
+SELMA. (Eriks.) Puhu vapaasti vaan.
+
+TAAVETTI. Ja kas kun me oikein rupesimme sitä uranssamaan, niin olipas
+siinä ryskettä ja paukkinaa,--Jessus!
+
+HERMAN. Sinä valehtelet, hunsvotti!
+
+TAAVETTI. Vai niin; eikö osaa hän säästää? Hän kun osaa. Rikas on hän
+ja rikkaammaksi tulee hän aina. Tuima vävypoika yhdelle isälle siinä
+miehessä. Minä rohkenen kysymään: onko perustaa siinä maineessa, että
+on hän juuri teidän tuleva, sievä vävynne? (Vieden kätensä kohden
+lakkiansa) Saanko luvan kratuleerata? (Herman karkaa nostetulla
+sauvalla kohden Taavettia, joka, astellen takaperin, välttyy hänen
+edestään; ja niin kulkevat he, kiertyen kerran ympär teaterin, toisten
+salaisesti naureskellen)
+
+HERMAN. Sinä hävytön rakki, tahdotko sauvastani?
+
+TAAVETTI. En tahdo, herra, en!
+
+HERMAN. Tahdotko sauvastani?
+
+TAAVETTI. En ensinkän, mun herrani! Maistukoon makeammallekin tämä
+kylänkaakku, mutta sitä sorttia jokapäiväistä leipää saan kuitenkin
+kotonani nauttia vallan tunsin sekä trenkinä että emäntänä.
+
+HERMAN. (Polkien kerran jalkaansa) Mene tiehes, konna, ja paikalla!
+
+TAAVETTI. Mitä sanotte?
+
+HERMAN. Mene!
+
+TAAVETTI. Pois tästä ja tällä hetkellä? Älä älä Herran tähden,
+veikkonen, niin hangitsekkan!
+
+HERMAN. Häh?
+
+TAAVETTI. Älä Herran tähden!
+
+SELMA. Me täydymme kärsiä häntä.
+
+TAAVETTI. Niin, älkäät Herran tähden tehkäät minulle temppua nyt, sen
+sanon vaan. Minä pois! Haa! nouseehan, tiedän minä, tässä meille
+senpäivänen komjanttikärhämä, jonka juuri minä olen asettanut jaloille
+ja voin sen myös--tämä huomakaat--voin sen myös ennen aikoja kumota,
+jos niin tahdon. Sentähden koreasti, veikkoset, koreasti vaan! Hetki on
+tullut, jota olen vartonut kuin kettu vanhan tamman huulta; ja nyt se
+putoo.
+
+HERMAN. Höh! Vai putoo se.
+
+TAAVETTI. Putoo, jos olemme äänettä kuin hiiret.
+
+HERMAN. Tytöt, onko mies viisas?
+
+TAAVETTI. Noin »treqvart i bok» toivon minä, mutta pelkään pojan aivon
+puristuvan, ellei saa hän nähdä tässä sydämmensä lystiä. Ja toiseksi
+saan minä raportteerata, ettei Hobergin-ukko olekkan meistä enään juuri
+kaukana.
+
+SELMA. Minä näen hänen! Rientäkäm asettamaan itsiämme. Tässähän viivyt,
+Matti, hänen tullessansa.
+
+KONRAD. Tässä istun lähteen partahalla. (Istuu)
+
+SELMA. Poika, sinä tulet kanssamme tänne. (Osottaen vasemmalle)
+
+TAAVETTI. Ei, vaan tänne lyyhistyn närheen alle kuin jäniksen-poikanen.
+(Asettuu alas verhoon oikealle, toki näkyväksi katselijoilta)
+
+SELMA. Mutta liikahtamatta, hivahtamatta, se muista.
+
+TAAVETTI. En hengitäkkän.
+
+SELMA. Me tänne! Tule, Thekla, seiso tässä sievästi, kunnes annan
+sinulle viittauksen. (Saattaa hänen vasemmalle kuusten verhoon)
+
+THEKLA. Vapisenpa jo vallan, ja saatanpa kohtani hukkiolle, tiedän
+minä. Voi!
+
+SELMA. Äänettä!--Tulkaat, isäni, rientäkäät!
+
+HERMAN. Olenhan sun narris.
+
+SELMA. Te olette mun isäni.--Tässä on sijanne. (Asettuvat vasemmalle,
+jääden katselijain näkyviin)
+
+HERMAN. Seistä ja tirkistellä tässä!
+
+TAAVETTI. Istukaat alas kuin minäkin, ja voimmepa kuin herrat. Mutta
+ah olis meillä vielä kullakin pieni olvipullikka tuollon tällön
+suuteltavana! Sehän riemuamme voitelis.
+
+HERMAN. Mitä näriset sinä iiliskotti siellä pensastossa? Sauva-öljyä
+olven verosta sinulle antaisin, ja oikein sydämmestäni.
+
+TAAVETTI. Käyvätpä meidän aatoksemme yhtä. Merkillistä! Samanhan
+sydämmellisen antelijaisuuden tunnen minäkin teitä kohtaan tällä
+hetkellä, juuri saman.
+
+HERMAN. Ha, ha, ha, sinä juupeli!
+
+SELMA. Hän tulee!
+
+HERMAN. Tulkoon hän jo Herran nimessä. (Fokas tulee oikealta periltä,
+seisahtaa äkisti nähtyään Konradin, joka kohottaa itseänsä kankeasti
+ylös)
+
+FOKAS. Onko se Matti?
+
+KONRAD. Matti on nimeni, ja tässä olen teidän käskystänne, herra.
+
+FOKAS. Taidanko uskoa sinun? Sillä minä en luotakkan mailman maineisin.
+
+KONRAD. Oikein. Mutta odottakaat siis kärsivällisesti huomispäivän
+todistusta siihen, mitä kuulee teidän korvanne mun omasta suustani.
+
+FOKAS. Hyvä! Onko nyt rinnassas sama voima ja taju kuin ennen
+patriarkan hurskaalla pojalla tuolla Faraonein maalla? Mitä sanot?
+
+KONRAD. Siinä kohdassa luulen joteskin mahtavani, jos nimittäin uni on
+sitä ytimellistä sorttia. Sillä nähdäänpä täällä myös unta liedompaa
+kevään lunta.
+
+FOKAS. Ankarahan uni on tämä, jonka nyt ilmasen sinulle selitettäväks.
+
+KONRAD. Minä jo sen tiedän.
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Kiitä minua siitä.
+
+FOKAS. Tiedät uneni?
+
+KONRAD. Kas, kas, kuinka hän edessäni liehuu tuossa, tummana hattarana
+heiluu. Hohoo! jo kihlattunne kaunoisna morsianna huoneenne emännäksi
+viette. Mutta soitto ei riemuna soi, vaan katumusvirtenä syysillan
+hetkellä huokaa; synkeenä näät kodon hallasen lehdon ja pilvessä
+taivaan kannen. Mutta pilvien peitto jo aukenee ja tuomiotorvi kaikuu.
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Mies tuijottaa kuin tervatentti aholla.
+
+FOKAS. Kuinka tiedät tämän?
+
+KONRAD. Minä olen tietäjä.
+
+FOKAS. Se olet sinä, minä tunnustan sen nyt ja uskon mitä sanot, uskon
+järkähtämättä. Sano siis mitä merkitsee tämä uneni.
+
+KONRAD. Sen näen kohta pilvistä.
+
+FOKAS. Pilvistä?
+
+KONRAD. Sillä minä olenkin oikeammiten pilviprofeeta.
+
+SELMA. (Eriks.) Huomaa: nyt poikkeet ulos kohdastas.
+
+FOKAS. Pilviprofeetta! Mitä sillä ymmärretään?
+
+KONRAD. Hän ennustaa pilvistä ja sumuista.
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Hän viskaa sulle sumua vasten naamaa, poika.
+
+KONRAD. Pilvein kaavoissa ja liikunnoissa ilmestyy hänen silmänsä eteen
+miehen elämän vaiheet.
+
+FOKAS. Kaikissa pilvissä?
+
+KONRAD. Ei; kullakin on hänen pilvistönsä.
+
+FOKAS. Peijakkaitahan kuulen! Mutta kuinka saadaan tuosta pohti kussa
+kunkin pilvet junnailevat tuolla taivaalla? Missä on esimerkiksi minun
+liutani?
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Maantienojassa sammakkoin pesinä.
+
+KONRAD. Onpa siinä ensin pieni askare. Niin, jos nyt mielitte hieman
+nostaa ylös sitä pimeätä vaippaa, joka verhoo teidän tulevaisuutenne,
+niin katsokaat mikä on ensiksi tehtävänne. Tuossa silmät ummessa
+pyörähtäkäät mun edessäni, noin kymmenkunta kertaa keikahtaen ympär ja
+viheltäen vinkasti; mutta seisahtaissanne taas ja ennen silmäinne
+avaamista, osoittakaat kädellänne kohden taivasta. Sielläpä teille
+kohtalonne arpakirja, jos nimittäin pilviä sillon löytyy tällä
+korkuuden kaistaleella. Käykämme siis käsiin.
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Tanssita häntä hyvästi.
+
+FOKAS. Panisitko sinä minun karhua tanssimaan? Mene hiiteen ennuksines!
+
+KONRAD. Tämä kuuluu asiaan.
+
+FOKAS. Ja viheltäisin vielä?
+
+KONRAD. Asian vaatimusta mukaan.
+
+FOKAS. Mene hiiteen, elles muuton käsitä mun pilviäni. Minäkö
+nostelisin tässä sinun edessäs koipiani kontiona, minä, oikeammiten
+aatelismies?
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Sepä vahinko ettes sitä tee, vahinko ja harmi. Tee
+nyt se!
+
+HERMAN. (Eriks.) Oikein, poikani!
+
+KONRAD. Mutta olenpa usein itsekkin löytänyt toisen miehen pilvet.
+
+FOKAS. No kurkistele sitten ylös pitkin taivasta. (Konrad tähtäilee
+ylös läpi nyrkkinsä)
+
+KONRAD. Hm ... hm ... tuolla tynnörinala rastaanrinnettä ... hm ...
+tuolla Kefaluksen häntä ... ja tuollahan sen suuren Mogulin linna ...
+hm ... tuolla Naantaalin jauhomylly ja Lunkkentuksen karvasaapas, hm...
+Ja tuolla, tuollahan on teidän pilvistönne kuin valkea hanhilauma.
+
+FOKAS. Onkos?
+
+KONRAD. Ottakaat ja katsokaat tuosta nyrkkini läpitse. (Fokas katsoo
+läpi hänen nyrkkinsä) Noh?
+
+FOKAS. Näen vaan paljaan kirkkaan taivaan.
+
+KONRAD. No soikotetaan, soikotetaan, noin noin, itään länteen pohjaan.
+
+FOKAS. (Kääntyen äkkiin kohden Konradia, katsahtaen kiivaasti) Älä
+helvetissä tee minusta pilkkaa, äijä, älä helvetissä! Minä en pelkää
+sinua vaihka olisit itse Laiska-Jaakko, se suuri noita ja
+silmänkääntäjä, minä en pelkää, vaan kysyn kivaltisti: mikä on sinun
+meiningis oikein? Äijä! (Konrad karauttaa kurkkuansa hirveän kovalla
+röminällä.--Fokas itsekseen) Hän römisee ja mörisee kuin vaskihärkä.
+Haa!--Mutta luulenpa kuitenkin hänen hankkeensa vakaiksi,
+viipittömiksi, vaihka ovatkin keinonsa joteskin tomppelin, ja mun
+täytyy hieman sovitella, sillä tahdonpa ulos hänen kallostansa tiedot,
+varmaat tiedot tulevista. (Ääneensä) Sinä näet, Matti, löytyvän täällä
+mun povessani paljon muikeutta, tulivuoren kuumaa pohdetta; se ruiskuu
+pian vallatonna ylös, toki, pianpa se masentuukin taas.--Mutta katso
+uudestaan ylös pilvihin ja anna minun kuulla vaan ei nähdä. Katso ylös!
+
+KONRAD. (Tirkistellen ylös läpi nyrkkinsä) Minä katson, ja ilmestyy
+ennustajalle tärkeä tanner.
+
+FOKAS. Mitä näet?
+
+KONRAD. Kaksihan teille tietä vaellettavaksi tarjotaan.
+
+FOKAS. Kaksi tietä. Kerro minulle tarkasti kunkin tien sekä edut että
+vastukset.
+
+KONRAD. Mutta vaiti! Täältä otan minä itselleni ainoastaan alushirret,
+alkurankaleen, jonka sitten aaverikas sieluni täyttää, seistessäni
+hetken sokeana. Mutta vaiti nyt!
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Keitä hänelle siellä pilvissä oikein verraton soppa.
+
+SELMA. (Eriks.) Että varron levotonna. Enkö olisi ennustanut oikein?
+
+THEKLA. (Eriks.) Onneton! onpa heti mun astuttava esiin. (Konrad on
+kääntynyt pilvistä ja seisoo silmät ummessa)
+
+FOKAS. (Eriks.) Nythän peijakas seisoo sokkona tuossa putoneena
+pilvistä alas, topaten rankalettansa lihalla ja karvoilla.--Hei, poika!
+(Konrad avaa silmänsä ja pöllistelee kovin) Mitä kuuluu?
+
+KONRAD. Pois! mun korvani on tynsä mutta silmäni kuin auringon terä.
+
+FOKAS. Mitä näet sitten?
+
+KONRAD. Eteheni kuvattuna teidän tulevan kohtalonne.
+
+FOKAS. Kerro.
+
+KONRAD. Kaksi tietä kahden immen kautta teille tarjoo onni.
+
+FOKAS. Hahaa! Ja nämät immet?
+
+KONRAD. Yksi on teidän kihlattunne, ja se toinen seisoo häntä läsnä.
+Myös hänellä on ystävänsä, mutta vierailla mailla nyt.
+
+FOKAS. Mies elää siis?
+
+HERMAN. (Eriks.) Ahaa, se eikö sinua miellyttäis?
+
+KONRAD. Hän elää ja lähestyy jo kotoansa, muistain aina morsiantaan,
+mutta eihän morsian häntä muistelekkan juuri joka hetki.
+
+FOKAS. Tyttö tulee siis kerran järkeensä.
+
+THEKLA. (Eriks.) Hoo!
+
+FOKAS. Mutta minkä tien otan samotakseni?
+
+KONRAD. Määräkäät se itse, kuvattuani eteheenne kunkin muodon ja
+luonnon.
+
+FOKAS. Minä kuultelen.
+
+KONRAD. Tie, jonka miehelle tarjoo tuo ensinmainittu impi, ei vie häntä
+korkeisin arvoin, ei äärettömän rikkauden satamaan, vaan varallisuuden
+vainioille. Hän rauhassa, hiljaisessa onnessa on viettävä päivänsä
+täällä, viimein pelootta astuva Herran tuomiolle, ja hänen nimensä
+löyttään elämän kirjassa. Senhän kohtalon annoi teille ensimmäinen tie.
+Mutta tie se toinen, jonka avaa etehenne orpo neito, johtaa ylös
+prameuden korkuuteen, antaa teille pohjattomat rikkaudet, mahtavia
+ystäviä ja pian myös kohottaa teidät ylös aatelissäätyyn.
+
+FOKAS. Hyvä! Mutta mielin teille ilmaista, että jo äitini kohdusta
+virtaa suonissani kallista nestettä, Tähtitanssein verta. Tiedä, ukko,
+Tähtitanssi on äitini sukunimi, ja tämä heimo, johtaa alkunsa aina
+jumalten tarinamailmasta; tiedä tämä.
+
+KONRAD. Minä tiedän sen ja katselen teitä syvimmällä kunnioituksella.
+
+FOKAS. Jumalten tarinamailmasta, niinkuin oikean aarelsmiehen tulee,
+eikä siis paljon että olenkin maamme aarelsruumiissa lailliseksi
+julistettu jäsen.--Mutta mitä lupaa minulle enemmin tämä tie?
+
+KONRAD. Nämäthän oli teidän onnen-arpanne tällä tiellä; mutta saattaa
+se myöskin teille monta haittaa ja vastusta.
+
+FOKAS. Ilmase minulle kaikki.
+
+KONRAD. Katsokaat, teidän puolisonne alat siellä voimallisena kotkana
+väikkyy ja vallitsee teidän ylitsenne!
+
+FOKAS. Mitä sanot?
+
+THEKLA. (Eriks.) Voi sinuas! Minä kotkaksi, kurja kananen?
+
+FOKAS. Hän vallita minua? Mahdotonta, elleivät kiukkuiset loihtuvoimat
+häneen vuodata perin toista henkeä. Mutta heittäkäm tämä. Mitä enemmin?
+
+KONRAD. Makauskammarissa toraa ja motkotusta, ehtimiseen motkotusta ja
+usein kyökistäkin tuima pöllähdys.
+
+FOKAS. Mutta ulkona mailmalla?
+
+KONRAD. Aina kunnioitusta korkeaa.
+
+FOKAS. Hyvä! Mutta kuinka päättyy viimein tämä tie ja miltä näyttää
+sillon siellä toisella rannalla?
+
+KONRAD. Kuolinvuoteenne on kovin haikea ja kolkko, mutta kuolemanne
+kauvas kuuluisa ja peijaisenne komeat.
+
+FOKAS. Mutta kuinka astun sisään siihen toiseen maahan?
+
+KONRAD. Minä katselen ja tirkistelen, mutta en löydä teidän nimeänne
+elämän kirjassa. (Hetki äänettömyyttä)
+
+FOKAS. Et löydä?
+
+KONRAD. En, herrani. Ja tähän siis ehtyy kaikki tietoni teistä.
+
+FOKAS. Tässä on palkkas. (Antaa hänelle rahaa) Ja sinä saat mennä.
+
+KONRAD. Kiitän nöyrimmästi! (Lähtee käymään, mutta pian kaapasee Fokas
+hänen jälessänsä ja tarttuu hänen kaulukseensa)
+
+FOKAS. Mutta ukko! Älä helvetissä hivahda kolmannelle miehelle mitä on
+tässä tapahtunut, älä helvetissä!
+
+KONRAD. Päästäkääthän kauluksen. (Fokas päästää) Kokenne mies tietää
+mitä hänen rauhaansa kuuluu. (Poistuu vasemmalle)
+
+FOKAS. Minä luotan sinuun, minä luotan. Mutta tyydy enpä juuri
+ennustuksees. Hm. (Syventyy aatoksiinsa)
+
+HERMAN (Eriks.) Niin, kärsiihän tuota tuumiskella. Mutta ettäs
+askartelet noitain ja tietäjitten kanssa, sinä? Tuhannen pyöveliä!
+
+SELMA. (Eriks.) Siinä arvele nyt hetki; minä kohta suoritan sun
+aatokses vyhdin.
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Niin, kumman tien nyt valitset, toveri? No sen
+toisen ja paremman, arvaan minä. Älä yhtään huoli kuinka laulammekin
+täällä viimeistä värssyämme harmaapäisinä kääkkinä. Sillon miehellä
+ainoastaan koiran osa ja arvo, täällä kömppiessään toisten ja
+nuorempain tiellä. Niin tänäpän sinä kuolet, huomen sinä kuopataan ja
+siitä riemuitaan sun entisessä kodossas. Ja mitä olemme kuulleet tuolta
+toiselta ahteelta, niin pidämmehän ne vaan tarinoina lapsille ja
+yksinkertaisille juutaksille. Ja jos viimein toisinkin olis, jota emme
+juuri niskamme nimessä voi kieltää, niin, huomatessam muuttomme läsnä,
+varustelemme huonettamme vähitellen, käytellen pappia puheillamme
+vilpittömällä mielellä ja kielellä, ja niin nukumme lopulta hiljaiseen
+uneen. Älä yhtään huoli, vaan se toinen tie, se toinen tie!
+
+HERMAN. (Eriks.) Mikä morakka muoto filosofiialla!
+
+FOKAS. (Eriks.) Nyt olen päättänyt. Selman heitän ja otan kainon
+Theklan, niin astuen käyskelemään kemun ja kunnian tielle, huolimatta
+noista sumuista, jotka etähällä tuolla palloilevat maan ja taivaan
+rajalla. Onhan tässä kontion ruumis, joka antaa sydämmelleni toivon,
+kestävän kauvankin prameuteni päivän. Ja koska vihdoinviimein illastuu,
+niin pistää mar muistooni muutamia pieniä heikkouden syntejä, mutta
+minä kadun niitä ja pyydän niitä anteiksi. Ja aina kuinka parhaaksi
+näen ja sappeni myöden antaa, niin kutsun luokseni jonkun
+pappismiehenkin kerran tai kaksi, ja mahtaahan sitten kaikki olla
+hyvin. Ukon viimeistä lausetta en muistelekkan; vaan päin toisin
+sillon, toivon minä.--Tämä siis onnessain se heitos, joka unissani
+kauvan jo kangasteli, ja jonka päälle minä lujasti luotan. Ah! julkinen
+mailma siis avetaan mun eteeni ja, tuota ihanuutta kuvaten, kostuispa
+nyt silmäni jos olsin jokin hentosydän. Mutta pidäs! Luuletko ihan
+ruusuilla siellä käyskeleväs? Ei! vaan riita ja kilvoitus on elo
+kunnian tanterella. Ja nämät käsivarret, he aukasevat miehellensä tien,
+minä luulen. Siis kamppaukseen!--Mitä huolin, että ensin hävitän nyt
+liitteen minun ja Hermanin huoneen välillä ja toiseksi heti rynkään
+päin sievän Theklan lemmenlinnaa; ja kas kun touvaan oikeen
+muurinmurtajana kohden, että akanoina lentävät ulos kaikki entiset
+tähteet sydämmensä toho lävistä, niin luulenpa että rupeaa hän
+tinkiilemään: ja minä olen hänen kihlattunsa ja pian hänen miehensä.
+Niin juuri. Hurrah!
+
+SELMA. (Eriks.) Näyttääpä nyt kuin olisi hän tehnyt tärkeän päätöksen.
+(Theklalle hiljemmällä äänellä) Thekla, oletpa lähtevä esiin.
+
+THEKLA. Ah! Kuinka luulet että onnistun?
+
+SELMA. Sinä lapsekas! Mene!
+
+THEKLA. Juuri nyt?
+
+SELMA. Ja tuolta metsän kautta kaartaen. Riennä! (Thekla katoo)
+
+HERMAN. (Eriks. Fokakselle) Mikä peijakas vaivaa sinua, karhu
+filosooffi tuossa? (Fokaksen huomio kääntyy äkisti ulos vasemmalle) Ja
+mitä näet?
+
+FOKAS. (Eriks.) Jumal avita, hän lähestyy minua! Ken ei huomaa
+sallimuksen sormea tässä ja että olen siis ase ja astia korkeampain
+voimain vallassa? Ja minä kohtaan sinua, neitonen, urhealla, uljaalla
+ja päällekarkaavalla mielellä, tehden mitä jumalten pakko vaatii.
+(Thekla astuu esiin vasemmalta periltä)
+
+TAAVETTI. (Eriks.) Tärppääs tuohon palaan, niin kaikki hyvin.
+
+(1869-70)
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Canzio; Selman juonet, by Aleksis Kivi
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK CANZIO; SELMAN JUONET ***
+
+***** This file should be named 12906-8.txt or 12906-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/2/9/0/12906/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/12906-8.zip b/old/12906-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..3dd2cc2
--- /dev/null
+++ b/old/12906-8.zip