path: root/12757-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12757 ***

VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT

Kokoelma runoja


Kirj.

J. L. Runeberg

Suomentanut O. Manninen


1922.



SISÄLLYS:

ENSIMMÄINEN SARJA.

Maamme
Vänrikki Stool
Pilven veikko
Sotavanhus
Luutnantti Zidén
Torpan tyttö
Sven Tuuva
Von Konow ja hänen korpraalinsa
Kuoleva soturi
Otto von Fieandt
Sandels
Kaksi rakuunaa
Hurtti ukko
Kulnev
Kuningas
Sotamarski
Viapori
Döbeln Juuttaalla

TOINEN SARJA.

Sotilaspoika
Porilaisten marssi
Vänrikin markkinamuisto
Lotta Svärd
Vanha Lode
Matkamiehen näky
Vänrikin tervehdys
Von Törne
Heinäkuun viides päivä
Munter
Von Essen
Kuormarenki
Wilhelm Von Schwerin
Numero viistoista Stolt
Veljekset
Maaherra
Adlercreutz




VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT I



MAAMME.

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaipaa ken.
Meit' ylpeä ei vieras nää,
mut meille kallein maa on tää,
maa saarten, vuorten, korpien,
se meist' on kultainen.

Tutusti tummat metsät nää
ne meille huminoi,
soi virttään koski kuohupää,
yöt tuikkaa, kesät kimmeltää,
näin Suomi meille siintää, soi,
sydämen haltioi.

Täss' auroin, miekoin, miettehin
on taatot taistelleet,
täss' on, mit' aika antoikin,
säin armahin, säin ankarin,
sukumme surmataipaleet
he kaikki kestäneet.

Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi
ja halla nälän tuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?

Täss' eestämme on antanut
se veren alttihin,
täss' on se kansa iloinnut
ja tässä huoltaan huokaillut,
mi kantoi kuormat meidänkin
jo kausin kaukaisin.

Tääll' olla meidän armast' on,
suloista, suotuisaa;
kuin käykin arpa kohtalon,
maa, synnyinmaa meill' oma on,
maan päällä aarrett' ainoaa
meill' oisko armaampaa?

Ja tässä, täss' on tämä maa,
sen näkee silmämme;
me kättä voimme ojentaa
ja vettä, rantaa osoittaa
ja lausua: Kas, tuoss' on se,
maa armas isäimme!

Vaikk' kultapilvein loistohon
kotomme vaihtuis tää,
tasalle tähtikarkelon,
miss' ilo sointuis itkuton,
ain' aatostemme määränpää
ois raukat rannat nää.

Maa tuhatjärvi, kantelon,
vakuuden vanhan maa,
kotomme suoma kohtalon
maa isäin, lasten, kaitkohon
sua tyyni miehuus, aikain taa
ain' ollos vapaa maa!

Sun kukoistukses kuorestaan
viel' aamuun aukeaa;
viel' lempemme saa nousemaan
sun toivos, riemus loistossaan,
ja korkeamman kaiun saa
sun laulus, synnyinmaa.



VÄNRIKKI STOOL.

Viel' entisaikaa muistamaan
mun aina mieli halaa,
niin moni tähti tuikettaan
tutusti sieltä valaa.
Ken kera käy? Mun tuonne tie
luo tumman Näsijärven vie.

Siell' oli mies--hän aikoinaan
ol' ollut sotamiessä;
nyt vänrikki ol' arvoltaan,
mutt' onni takatiessä.
Ties kuinka samaan talohon
satuimme saamaan asunnon.

Mies olin silloin taidokas,
niin luulin, vaikka miksi,
ma olin ylioppilas,
mainittiin maisteriksi;
makeat paivät »mensa» soi,
Stool armoleipää atrioi.

Mull' oli »Gevlen-vaakunaa»
ja piippu, merenvahaa;
Stool poltti kotitupakkaa,
jos puutetta ei pahaa;
mut sammal vain, kun sattui niin,
niveräpiippuun pistettiin.

Oi kulta-aika, autuas
kuin lento leikin sulon,
kun nuor' on, ylioppilas
ja huoli ei toimeentulon,
kun viel' ei paina murhe muu,
kuin että viiksetön on suu!

Hädästä muitten tiennyt en,
ilosta sydän sykki,
vahv' olin, punaposkinen
ja suonet tulta tykki.
Niin olin nuori, riehakas
ja korskempi kuin kuningas.

Mut nurkumatta majassaan
Stool, ukko unholoukon,
loi nuottaa, imi piippuaan,
soi telmää nuorten joukon.
Tuommoisen suhteen, sen maar ties,
ol' ollakseen jo melko mies.

Minulle riemu riemujen
ol' ukon käyrä varsi
ja muoto, ryhti ryhmyinen
ja vanha vaateparsi,
vaan kyömynokka erikseen
ja rillit rihmasankoineen.

Monesti läksin äijän luo
ma ilveilylle suotta.
Sep' iloni, kun suuttui tuo
ja hältä ratkes nuotta,
kun kävyn kädestänsä vein
ja paikoin väärän silmän tein.

Hän kimpos silloin sijaltaan,
mun uksest' ulos työnsi;
mut hyvä sana, sauhu vaan,
ja taas hän rauhan myönsi.
Noin tulin toiste taas ja noin
kuin ennenkin ma ilkamoin.

Ett' oli ukko aikoinaan
nuor' ollut hänkin kerran,
edemmäs tullut matkallaan
ja nähnyt toisen verran,
sit' en ma silloin aatellut,
siks olin liian oppinut.

En, että maan, nyt mullekin
niin rakkaan, eestä antoi
verensä innoll' alttihin,
jalosti kalpaa kantoi.
Niin olin nuori, riehakas,
hän vänrikki, ma kuningas.

Mut kerran, kuinka ollakaan,
jo riehuun mieli kyltyi.
Talv' oli päivää vaaksa vaan,
mut sekin pitkäks yltyi;
ol' outo olla tykkänään,
en ollut päähän päästäkään.

Ma ensi kirjaan kurkoitun
nyt tarpehessa raton
kuvaus Suomen taistelun,
tekijä tuntematon.
Vain armosta tuo kanneton
lie päässyt muiden joukkohon.

Mukaani vein sen, kääntelin
sivuja siinä hetken;
en tiedä, kuinka keksinkin
jo Savon miesten retken;
luin rivin, luin toisenkin,
vereni kulki kuumemmin.

Näin kansan kaikki mahtaneen,
vain kunniaans' ei myövän,
sen nääntyin nälkään, pakkaseen
näin voiton iskut lyövän;
jokaiseen riviin suudelman
ma tahdoin painaa palavan.

Kun vaara vaati, sota soi,
mik' uljas urhomuuri!
Maa raukka, kuinka vartioi
sua rakkaus niin suuri!
Niin kallis kuinka olla voit,
vain pettua kun leiväks sait!

Avartui arvaamattomiin
nyt miete kauas mennen,
sydämen hurmas sytyksiin
uus elo, outo ennen;
kuin siivin lensi päivä pois,
josp' ollut kirjaa vielä ois!

Se loppui, loppui iltakin,
ei laannut mielen palo,
niin moniin vielä kohtihin
mun täytyi saada valo,
hämärät selvitellä nuo,
mä läksin vanhan Stoolin luo.

Häll' oli paikka entinen
ja vanha askar vakaa.
Ovella nurkukatsehen
jo sain ma rillein takaa;
olipa kuin oisi kysynyt:
vai yöksikään ei rauhaa nyt?

Enp' ennallani ollutkaan,
ma tulin mielin toisin;
»Luin sodasta Suomenmaan
ja lisää kuulla soisin,
olenhan myös ma Suomen mies,
te mulle kerrotte kenties?»

Näin lausuin. Silmän ihmeissään
hän nosti nuottaan luodun.
Se loisti, kuin ois ennellään
hän seissyt eessä ruodun:
»Jotakin ehkä tietäisin,
olinhan siellä minäkin.»

Oljille vuoteen istahdin,
koht' ukon juttu kulki,
työt Malmin, tulet Dunckerin,
muut monet toi hän julki;
sees silmä, hohto otsallaan,
kuin kaunis hän nyt olikaan!

Hän myötä vaaroiss' ollut on,
on nähnyt veripäivät,
on voitot, iskut tappion,
joist' ikiarvet jäivät;
häll' on niin paljon muistissaan,
maailma mit' ei muistakaan,

Ma hiiskumatta kuuntelin,
ei sanaa hukkaan lennä,
jo puoliyössä oltihin,
kun vihdoin muistin mennä;
hän saatellen viel' ovellaan
puristi kättä iloissaan.

Meist' erottomat tuttavat
nyt tuli tuokiossa;
murehet, riemut, vaakunat
tasattiin sovinnossa.
Nyt olin vain yl'oppilas,
hän suurempi kuin kuningas.

Mä ukon suulta sommitin
nää tarut laulun parteen,
yöt monet niitä kuuntelin,
kun päre hiiltyi karteen.
Ne korutont' on kertomaa,
ne ota vastaan, kallis maa!



PILVEN VEIKKO.

    Enempi kuin elämä on lempi,
    enempi kuin lempi moinen kuolo.

Metsän syvyydessä piili mökki,
sydänmaassa, syrjäss' aivan tiestä,
jolla syksyst' alkain sota liikkui.
Vainolaisen silmä sit' ei nähnyt,
jalka tiet' ei tullut sinne tuovaa.
Kaarne vain toi, vaakkuin ilman alla,
viestit veritöistä taikka kotka,
joka kylläisenä kuusess' istui,
taikka hukka, joka hurmehista
saalistaan vei korven komeroihin.

Pirtiss' istui pitkän pöydän päässä
pyhäaattona nyt mökin äijä,
huokahtaen arkihuolistansa.
Posken tyynnä painoi kättä vasten,
lujaan kyynärpäänsä pöydän päähän,
mutta silmä sivuun vilkui joskus,
asunut ei tyynnä alallansa.
Tuota muu ei nähnyt tuvan väki,
perhekunnasta ei kumpainenkaan,
tytär ei, ei myöskään ottopoika;
vaiti istuivat he, sylityksin,
käsi kättä, päähyt päätä vasten,
liki liettä, rauhass' ilman huolta.

Viimein vanhus loihti lausumahan;
viisahalle oli vihje selvä,
vaikka vain kuin huvikseen hän lauloi,
niinkuin virsi vieri, sanat sattui:

»Korven kuninkaaksi karhu syntyy,
kankahalle kauneheksi honka;
ihmislast' et tiedä, suuruuteenko,
voimaan, tyhjään turhuuteenko syntyy.
Tupaan talvi-illast' astui poika,
tuli outona kuin metsän lintu
eksyessään ihmisasunnoille;
lakin haljenteista päänsä paistoi,
varvas kului alta kengän lunten,
rinta paljas nutun repaleista.
Ken ja mistä?--Kysy: 'ken ja mistä?'
rikkahalta, joll' on taatto, koto.
Tuuli tiennee kotitienohoni,
veikkoni lie ilman pilvi, itse
lunta vain yön anturoilla lienen,
jonka pois se polkee tupaan tullen.
Eipä sulanut yön tuoma lumi,
tuulen teille vierryt pilven veikko,
pysyi poika, nousi nuorukainen.
Ensi vuotensa hän jouten juoksi,
vuonna toisena jo kasket kaatoi;
eikä mennyt kesä neljäs vielä,
kun jo karhun tappoi, karjan surman.
Missä on nyt miehen maine, jonk' ei
kuultu vertaa kunnaan näillä mailla?
Missä kasvattajan toivo? Tässä
kuuruss' istuu vanhus, vartoo turhaan
sanan verran, sotatöistä kuulla,
kuulla, kukistuuko maa vai kestää.
Tajuta ei voi hän kotkan kieltä,
käsittää ei kaarneen vaakkumista,
saloon vieras sanomaa ei saata,
nuorukainen, vanhan varaks suotu,
tytön mieltä vain nyt tieteleepi.»

Niinkuin tuulispää, kun kesäillan
luonto pyhäisesti vaikenevi,
entää, näkymätön, nuolinopsa,
korpilampeen lyö, ei lehti liiku,
havu häily, tyyn' on mänty, tyyni
kukka jyrkän rannan, tyynt' on kaikki,
syvyys yksin kuohuu; niin, kun iski
laulu nuoren mieleen, vait hän istui,
liikkumatta, umpimielin, vaikka
joka sana sydänverta velloi.
Tytön luona istui illan kaiken,
läksi levolle, kun läksi muutkin,
näytti nukkunehen ennen muita,
mutta aikaa ennen muita nousten,
kohta koiton ensi kuultehelta,
hiipi tuvasta hän hiljaa yksin.

Valkes aamu, nousi päivän pyörä,
kaksi vain se nosti nukkumasta;
tupa siivottiin ja eine tuotiin,
mutta kaksi vain nyt pöytään istui;
tuli louna, kolmatta ei kuulu.
Varjoton viel' oli vanhan otsa
vedettömät vielä neidon silmät,
mutt' ei, vaikka lepopäivä sallis,
ettoneelle painu kumpainenkaan.
Kului hetki, hidas, kuin on hetki,
kunnes sää, mi ilman rannall' uhkaa,
nousee, puhkee, raehtii ja raukee,
niin jo lohdutellen lausui vanhus:
»Kylän tie on pitkä, tyttäreni;
purot portahitta, vaarat jyrkät,
suotkin satehista tulvillansa;
lähdet tielle aamun koittehessa,
tuskin iltaan sieltä joudut jälleen.»

Näin hän lausui. Tuot' ei kuullut tytär,
istui mielin suljetuin, kuin kukka
kedon yöksi umpun ummistavi,
mitä mietti, itseksensä mietti.

Mutt' ei kauan istu impi heljä,
kauemmin, kuin vartoo, päivän sammuin,
kasteen virvoitusta kasvi hervas,
kun jo kyynel poskipäälle vieri,
painui otsa ja hän hiljaa lauloi:
»Sydämeen kun sydän yhtyy, silloin
halpaa kaikk' on, ennen kallehinkin,
maa ja taivas, koti, taatto, äiti.
Enemmän kuin maa on syli armaan,
enemmän kuin taivas silmä hellä,
enemmän kuin äidin, taaton tahto
huokaus tuo tuskin kuuluvainen.
Tenhota mi voima voi kuin lempi,
lempivää mi paula pidättäisi?
Sotkana hän sarvet poikki soutaa,
yli vuorten kotkan siivin kiitää;
palajaa jo ennen puoltapäivää,
kunne vasta yöksi varrottihin.»

Kuuli vanhus kujerruksen vienon,
huoli rintaan syttyi, rauha rikkui,
kadonnutta etsimään hän lähti.
Vaiti tuvast' astui, vaiti korven
polkutietä tuskin tuntuvaista;
metsän latvoille jo päätyi päivä,
ennenkuin hän ensi taloon ehti.

Kolkolta, kuin honka liekin syömä
autiolla kulokankahalla,
kartano nyt näytti, rikas ennen;
tuvass' emäntäinen yksin istui,
lasta nukkuvaista liekutellen.

Niinkuin lintu, pyssyn pamahduksen
kuullen äkkiä ja luodin lennon,
säikkyy, vavahtavi, siiven nostaa,
niinpä rahilt' oven äännähtäissä
säikkyi nuorikko; mut riemuks suli
hirmunsa, kun vanhuksen hän keksi.
Vastaan juoksi, käteen tarttui, posket
kyynelissä kylpi. »Terve», lausui,
»terve, taatto vanha, kallis tullut
tuskan vierahaksi. Kolmin kerroin
terve hälle, josta vaalit, vanhus,
kurjain avun, turvatonten turvan!
Istu, lepää, uupunut on jalkas,
ilomielin kuule, mitä kerron:

Syksyn kaiken sota riehui, maata
ryösti ystävä kuin vihamieskin,
sentään aseettoman henki säästyi;
mutta lähipitäjästä parvi,--
tuskin päivää siit' on,--sotajoukon
myötä läksi vainolaista vastaan.
Taisteltiin, ja meni voitto meiltä,
harvat lähteneistä surman vältti,
hajonneet kuin lehdet tuuleen nekin.
Kosto nyt kuin kevättulva kuohui
seudun yli; kaikki, miehet, naiset,
aseeton kuin aseellinen, lyötiin.
Aamulla jo tänne virta vyöryi,
kirkkoon ensi kertaa soitettaissa,
meillekin yks osui turman laine.
Mutt' en viivy murheen muisteloissa.
Köysiss' oli mieheni jo maassa,
veri vuoti, väkivalta voitti,
hätä suurin, avun toivo turha.
Kättä kahdeksan jo mua raastoi
niinkuin petoparvi saalistansa;
silloin apu saapui, tuli turva,
Pilven veikko pirttiin niinkuin myrsky,
väkivallan hääti, häijyt kaatoi.
Taloss' istun ryöstetyssä tässä,
katon varpustakin köyhempänä,
vaan nyt rikkain mull' on riemun päivä,
jalo tuo jos vammatonna palaa
puolison kanssa kylän mailta,
kunne vihollista vainosivat.»

Vanhus viime sanan kuultuansa
nousi, kuin ois levännyt jo liioin,
mutta silmäss' asui synkkä huoli.
Viipymään ei viihtynyt; vaan tietä
kylään vaurahasen vievää riensi.

Kaukometsän taa jo päivä painui,
kun hän, toivon, tuskan vaihemailla,
kerkes asunnolle kirkkoherran.
Kolkko oli kartano nyt suuri,
tyhjä, raiskattu kuin puuton saari,
nähty järven jäältä talviyönä.
Tuvass' yksin takan vieress' istui
rampa sotamiesi, vanha Miekka.

Nyt, kun ovi aukes ja hän tunsi
kasvintuttavansa, pystyyn karkas
vanhus vaivain, haavain herpaisema.
»Vielä», virkkoi, »päivä meille paistaa,
polvi uus kun astuu polkujamme,
voimaa, miehuutta kun viel' on maassa.
Moinen täss' on kirkonmeno ollut,
että lapsi, kehdossaan sen kuullut,
lapsenlapsilleen sen kertoo vielä.
Katso, niinkuin ahnas susilauma
tuli vihollinen voiton-vimmoin,
ryösti, tappoi.--Virkkamatta jääkööt
vähemmät, jos mieleen muistuvatkin;
vaan kun murhiin muut jo kyllästyivät,
julmimmat vain jälkeen jäivät, silloin
surkeus tääll' yli partaan paisui.
Jalo paimen, vielä rauhaan jäänyt,
virmaan sidottiin nyt hevospariin,
seuraamahan ratsumiestä raakaa.
Lyhyt laki, oisi kohta ollut
käsi turta, lysmynyt jo jalka,
laahannehet maata valkohapset;
yksin seisoi vanhus, korkeuteen
silmän loi, kuin sinne katsoo silmä,
kons' on maassa kaikki yötä synkkää.
Kiitos olkoon! Silloin apu joutui;
hän, tuo tullut, mistä metsän tuuli,
Pilven veikko, lentäen kuin leimaus,
heihin iski, sorti sortajamme.
Toisten turvissa nyt elän täällä
niinkuin murtokuusi muitten päällä,
heille vastus, taakka itselleni;
mutta ylistän mä elon arpaa,
jalo tuo jos voittajana vielä
taistelusta kirkon luota, palaa.»

Vanhus viime sanan kuultuansa
riensi pois kuin tulen polttehelta;
vaan jo vaalennut ol' illan rusko,
ennenkuin hän kirkonkylään ehti.
Niinp' on kylä kypeneinä suitsi,
niinkuin pilviin hukkuu tähtitaivas,
siinti kirkko kummultansa niinkuin
tähden pilke pilviss' ainokainen;
hiljaisuus niin kattoi seudun kolkon,
niinkuin kattaa kuudan kaljun syksyn.

Kesken kaattuin, puolto-, vainomiesten,
niinkuin varjo niityn niitoksella
kulki vanhus. Kuolemaa on kaikki,
hengen huokaust' ei korva kuule.
Vasta polun päässä, raunioiden
kesken polvittelevaisen, istui
nuorukainen, veriinsä jo riutuin.
Posket kalvakat taas punehtuivat
vienosti kuin illan valkopilvet,
syttyi silmä sammunut, kun tointuin
vanhuksen hän näki. »Terve», virkkoi,
»nyt on kuolo helppo, kun saa varhain,
monen myötä, eestä isänmaansa
voittain verens' antaa. Terve, maasi
turvan kasvattaja, kolmin kerroin
terve jalolle, ken meitä johti,
yksin mahtavampi kuin me kaikki!
Kas, jo murtui voimat, hajall' oli
joukkomme kuin karja kaitsijatta,
kadotettu, kurjan kuolon oma.
Ollut ei, ken joukon järjestäisi,
ei, ken neuvon antais, ketä kuultais,
kunnes korven komeroista tullen
mieron poika saapui, sankar-otsa,
kunnes äänensä soi taistoon kutsuin;
Liekki sinkos silloin joka rintaan,
pelko poistui, hänet tunsi kaikki,
kanssaan hän päin miekkoja vei meidät,
niinkuin kaislikkohon myrsky ryntää.
Katso kirkkoon päin! Kuin kartta, maassa,
mist' on käynyt niittomiehen rauta,
pitkin tietä maan on vihamiestä;
siin' on ura uljaan käymä, häntä
silmin seurasin, kun jalka petti,
kuolemassa vielä aatos seuraa.»
Lausui näin, ja silmä hiljaa sammui.

Samoin sammui hiljalleen myös päivä;
valju kuu, yön aurinko, vain näytti
kulkijalle, tietä kirkkotarhaan.

Astui aitaukseen vanhus, siell' on
ristein keskell' ihmisparvi kolkko,
äänetön kuin nurmen nukkujatkin.
Kukaan askelta ei käynyt vastaan,
kukaan tulijaa ei tervehtänyt,
kukaan yhtä silmäyst' ei suonut.
Astui vanhus parven piiriin, maassa
jalkojensa eess' on nuorukainen,
veress' yltään, tuta helppo toki.
Niinkuin honka mäntymurroksessa,
vielä maassa maaten verratonna,
virui vihollisten keskell' urho.

Vaan kuin ukkosliekin lyömä seisoi
vanhus kasvoin vaalein, mykät huulet
värjyi, kädet yhteen pusertautui,
kunnes sanoiksi jo suru puhkes:
»Voi, nyt harja majastani murtui,
rae viljan sorti saraltani,
tupaa tuttavampi on nyt hauta.
Voi, sun että näin mä näen jälleen;
kunniani, vanhuuteni turva,
taivaan lahja, äsken sorja, suuri,
nyt kuin hiekka, jolla lepäät, halpa.»
Tuskassaan näin vaikeroitsi vanhus,
vaan jo, kohta kuului ääni toinen,
ääni tyttärensä, äsken tulleen:
»Kallein kaikesta, mit' ompi maassa,
olit sylihini suljettuna,
kaksin verroin kallihimpi vielä
olet mulle mullan sulhosena.
Enempi kuin elämä on lempi,
enempi kuin lempi moinen kuolo.»
Näin hän virkkoi vaikeroitsematta,
astui hiljaa kaatunehen luokse,
polvistui ja huivin otti, peitti
kevyesti otsan lävistetyn.
Äänetönnä urhopiiri seisoi
niinkuin metsä, miss' ei lehti liiku;
vaiti seisoi myöskin vaimoparvi,
tuskaa suurta suremahan tullut.
Mutta jalo tyttö virkkoi jälleen:
»Jospa joku toisi vähän vettä,
veret poskilt' että pestä saisin,
suortuvaansa vielä silitellä,
silmät nähdä, sulot kuolossakin;
kaikille nyt soisin riemuin näyttää
Pilven veikon, orvon mieronlapsen,
josta koitui kotimaamme turva.»

Koska vanhus neidon sanat kuuli,
näki turvattoman vierellänsä,
taas hän äänell' äänsi murtuneella:
»Voi nyt, voi nyt sua, tytär parka!
Auvon auvo, turvattoman turva,
huolen hoiva, taatto, veikko, sulho,
kaikki tuossa kadonnut on sulta,
mennyt kaikki, mitäkään ei jäänyt.»

Itkuun tuosta parahti jo parvi,
vedetönt' ei ollut silmää siellä;
mutta jalon immen kyynel kiilsi,
kuolleen käteen tarttuen hän lausui:
»Murheell' ei saa muistoasi viettää,
ei kuin sen, jok' unhoon kohta uupuu;
niin sua itkevä on isänmaasi,
niinkuin kasteen itkee kesäilta,
tyynnä, loistavana, laulullisna,
syli auki uuden aamun koittoon.»



SOTAVANHUS.

Hän korkeana nousi
pimento-nurkassaan,
mies kookas, vaikka köyry
jo varsi vanhuuttaan.
Ja muuttunut oli ukko
kuin uuteen muotohon,
soturiryhti uljas
häll' olennossa on.

Hän ruotulaisna muutoin
nyt asui vanhoillaan,
sodista muinaisista
vain arvet saaliinaan;
mont' aikaa suojaksensa
vain mieron rannan ties,
Alavudelle viimein
jäi Röikön torppaan mies.

Nyt äkkiä hän nousi,
kuin havahtunut ois,
ja päältään arkiryysyt
kaikk' alkoi heittää pois,
ja tallest' otti vanhat
taas juhlatamineet
ja jakoi kahtahalle,
kähärät valjenneet.

Tuvasta valmis käymään
jo tuossa sotilas,
puettu sini-keltaan,
ol' aivan arvokas;
tuo vaskihela-hattu
jalosti varjoo pään,
on kasvot tuonen-tyynet,
on sauva kädessään.

Taas päivä, pitkään piillyt,
se päilyy, sees on sää;
seitsemästoista päivä
on elokuuta tää;
vesillä, mailla tuuli
vain hiljaa henkäilee;
mihinkä kaunis ilma
nyt vanhan viehtelee?

Täll' erää minne mahtoi
nyt olla ukon tie?
Kotiko kolkko ollut
ja nurkka ahdas lie?
Ja noin miks otti ylleen
hän juhlatamineet?
Vai Herran huoneeseenko
vei äijän askeleet?

Vaan sieltä pyhät kellot
ne eivät kaiu nyt,
on kirkko tyhjä tyyten,
kaikk' ovet teljetyt.
Ei saapumista sinne
nyt sanan kuunteluun,
ei ollut Herran päivä
tää päivä elokuun.

Mut palveltiinpa Herraa
siell' äijän mielestä,
jos kirkossa ei juuri,
niin kirkon vieressä;
näät harjult' alas rantaan
tuoss' urhot Suomenmaan;
ne maata, ruhtinasta
nyt puolsi parhaillaan.

Seitsemästoista päivä
ol' elokuuta tää,
ja juhlapyhäks urho
sen katsoi harmaapää.
Tuoll' liehui Suomen lippu,
sen luo, juur' aljettuun
hän aikoi Adlercreutzin
jumalanpalveluun.

Taas kuulla häll' on mieli,
kuin miekat kalskahtaa,
kuin kenttätykki veisaa
säveltä tuttavaa,
taas muistaa oma nuoruus,
sen voima, urhokkuus,
ja nähdä, verityössä
kuin kestää polvi uus.

Niin aikeens' arvaellaan,
niin ehkä ollut lie;
ei aatoksia nähty,
vain askeltensa tie.
Hän rauhass' astui aivan,
ja niinpä joutui jo
luo kirkontörmän, kuumin
kuss' oli ottelo.

Tiepuoleen siihen ukko
nyt istui katsomaan
uroita Suomen ynnä
väkeä vieraan maan;
työ missä toimin, siitä
ei siirry silmä pois,
ja usein muoto loistaa,
kuin kirkastettu ois.

Ja yhä ympärillä
sokeat luodit lyö,
käy sadon kalliin kaaten
nyt tuonen niittotyö;
mut koskematta kuulan
siin' istuu vanhus vaan,
kuin ratto rauha oisi,
ei väisty paikaltaan.

Ja yhä vuoron vaihtuin,
kuink' onnen arpa suo,
sun aivan ympäröipi
tää joukko taikka tuo;
mut kuinka taisto käykin,
hän rauhass' olla saa,
Venäjän mies ja Suomen
suo hälle kunniaa.

Vaan hetket vieri, päivä
jo länttä purppuroi,
kun Suomen joukon miehuus
nyt viimein voiton toi;
se kaikki esteet mursi,
se kaikki tieltään löi,
ja turva tyyni jälleen
nyt vanhust' ympäröi.

Kun harjult' alas kulki
jo parvi viimeinen,
niin parven kohdall' ukko
nous suoraks oieten:
»Te Suomen urhot nuoret,
teiss' onko ketäkään,
ken sanat kuulla tahtoo
soturin harmaapään?

Hän teitä kiittää halaa
täst' ilopäivästään:
ei työtä uljahampaa
hän nähnyt ikänään.
Jumalan kiitos, vielä
on meissä voittajaa,
viel' elää isäin henki,
ei puutu miestä maa.»



LUUTNANTTI ZIDÉN.

Zidénin, urhean luutnantin,
tapa ain' oli selvä tää:
oli ensi mies, mihin mentiinkin:
»Eespäin, pojat Vaasan, pankaas
nyt vauhtia vikkelää!»

Eturinnassa riensi hän vaaraa päin,
väki jälkeen tarpoa saa.
Jumal'auta, jos kävit kähnystäin,
luutnantin käsky kun kaikui:
»Päin tulta, poiat, hurraa!»

Näin ohjasi pientä hän joukkoaan,
miten parhaiten itse ties;
sotatemppuja käynyt ei solkkaamaan,
näin kuului komento suora:
»Mars perässä nyt, joka mies!»

Ei taakseen katsonut, tie kun vei
päin vaaraa, eespäin vaan.
Väki myötä ehtikö muu vai ei,
hän harvoin huomasi ennen,
kuin paukkui jo parhaillaan.

Nyt vasta, kun pääs vihämiehen luo
ja siinä jo iski ja löi,
hän katsoi, kuinka ne joutui nuo
hänen Vaasan-poikansa rakkaat,
hyvin tokko ne rynnäköi.

Ja siinä jos muut näki rinnallaan
hän kaikki, se kelpas, se,
kas silloin huusi hän riemuissaan:
»Hurraa, sepä sukkela temppu,
nyt ollaan herroina me.»

Mut joukko jos käy ja hän harpaten
tulen keskeen jo kerkeää:
»Voi Herra, häpeä semmoinen!
Kuin kilpikonnat ne kulkee,
nyt taaskin ne jälkeen jää.»

Viiskymmentä miest' oli johdossaan,
sotakäsky kun maassa soi;
ne harveni pois vähän kertanaan,
kakskymmentä Vaasan-poikaa
nyt rintamaan hän toi.

Mut harvatko, taajatko, niin tai näin,
Zidén saman siitä ties,
tapa vanha häll' oli käydä, päin:
»Nyt pankaa joutua, poiat,
Mars perässä vain, joka mies!»

Oli Virran taistelu parhaillaan,
hänen viimeisens' oli tää;
ja kaikki hetkestä riippui vaan,
Fahlander, Malm ja Duncker
alas rantahan rynnistää.

Ei ollut heitä kuin sataa kuus,
Tutshkov tuhat miestä toi,
mut näin tuo uljas Fahlander huus:
»Nyt mennään kolmin joukoin,
kuka ensin ehtiä voi?»

Sanat nuo nepä korvin kuuli Zidén,
sen maar pian nähdä saa.
»Eespäin», hän huusi »jalat liikkeeseen!
Hurraa, pojat vaasalaiset,
nyt mies se, ken kiiruhtaa!»

Ei ensi kertaa hän huutanut näin
ja käskenyt joukkoaan,
mut näin viel' ollut ei vimmapäin
vihamiehen parvea vastaan
hän syöksynyt milloinkaan.

Muut kaukana viel' oli, kolme saa
hän haavaa jo kohdastaan.
Nyt murtui voima, hän katsoi taa,
avun tokko ne tuo, pojat onko
päin urhakat puskemaan.

Hän vaipui maahan, hän katsomataan
yhä katsoi, jo ymmälle käy.
On vieressä korpraali-vanhus vaan,
yks ainoa Vaasan-poika,
ei merkkiä muista näy.

Jo kohdalle ryntäysjoukko sai,
hän siihen silmänsä loi:
»No, tuossa tullevat miehet kai?»
Mut turhaa, niitä ei kuulu,
ei enää hän malttaa voi.

»Nyt voittoon rientävät muut, mä en
vain miesteni joutuvan nää.
Voi Herra, häpeä semmoinen!
Kuin kilpikonnat ne kulkee,
nyt taaskin ne jälkeen jää.»

Mut auki sammuvan silmän luo
korpraali sen kuullessaan:
»Ei, luutnantti, ei puhe kelpaa tuo!
Ei häpeän syytä nyt! Taistoon
väen veitte te urhokkaan.

Jos rynnänneet kera kaikk' ois niin,
tuho pienempi ollut ois.
Nyt viime mieheen me kaaduttiin,
etupääss' oli Vaasan joukko,
siks sen tuli korjasi pois.

Sen koommin katsonut ette taa,
kun käskitte: käykää päin!
Mepä seurasimme, se uskokaa,
jok' ainoa urhona kaatui,
ei muuten he viipyis näin.»

Käden nostaen luutnantti vielä nous
verihiekalle istumaan,
näkö seestyi, suurin lainein sous
povi kuoleman tuokiolla,
hän heilutti hattuaan:

»Vai kunnialla siis kaatuivat
eturinnassa rientäin he,
ja luutnanttiaan liki seurasivat?
Hurraa, sepä sukkela temppu,
nyt kuollaan herroiksi me!»



TORPAN TYTTÖ

Ja päivä iltaan kallistui jo, kesäiltaan vienoon,
valahti rusko vaimennut majoille, maille tienoon,
väsynyt päivän vaivoista miesparvi vaeltaa,
työn tehtyään se riemuiten nyt kotiin palajaa.

Työn tehnyt, viljan kallihin se korjatuks on saanut,
vihollisjoukon rohkean on vanginnut tai kaannut.
Se lähtenyt ol' otteluun, kun loisti aamun koi,
kun voitto viimein saatihin, jo ilta varjon loi.

Lähellä kenttää taistelun, tuon kestävän ja hurjan,
tiepuolessa sa töllin näit puol'aution ja kurjan.
Sen portahalla ääneti siin' istui neitonen,
siin' istui, katsoi rauhaisaa paluuta parven sen.

Hän katsoi, kuin ois etsinyt;--ken mietti neidon mielen?
Syvempi posken puna tuo kuin hohde lännen pielen.
Niin hiljaa istui, herkkänä;--jos kuunnellut ois hän,
kuin katsoi, kuullut oman ois sydämen sykkivän.

Mut joukko kulki kulkuaan, siin' yhä katse pysyi,
jokaiseen riviin, soturiin se kiinnittyi, se kysyi;
kysymys arka, kaihtava ja mykkä lennähtää,
hiljempi huokaustakin povesta hiipivää.

Noin joukko kaikki sivuitse kun kulkeneeksi saapi,
jo loppuu rauha raukan tuon, jo rinta raukeaapi;
ei vaikeroi hän, otsa vain se kättä vasten jää,
sulosti suurin kyynelin nyt kylpee poskipää.

»Mit' itket? Vielä tallella on toivo, huoles heitä,
oi, kuule ääntä äitisi, ei suotta kyyneleitä;
hän, jota äsken joukosta ei silmäs keksinyt,
hän eloss' on, sua muisti hän, ja siksi elää nyt.

Sua muisti hän, mua totteli, ei syössyt vaaran suuhun;
sen viime neuvon kuiskasin, kun yhtyi joukkoon muuhun.
Ei mielens' ollut sotimaan, pakosta lähti hän,
pois meilt' ei kuolla tahtonut, ei riemult' elämän.»

Vavahti neito haaveista suruisan uneksinnan,
kuin iskenyt ois aavistus kautt' ikävöivän rinnan;
ei viipynyt hän, katsahti vain taiston kenttää päin,
ja lähti hiljaa, hiipi pois, hämyksi häilähtäin.

Pois vieri hetki, toinenkin, yö joutui, taivaall' uivat
hopeina pilvet valkeat, vaan maat jo tummentuivat.
»Hän viipyy! Turha tuskas on, oi tytär, minne jäät!
Tääll' ennen aamun koittoa taas sulhosi jo näät!»

Ja tytär tulee, hiljalleen hän astuu äidin luokse,
ei enää sulosilmistä nyt kyynelvirrat juokse,
mut kylmänä kuin tuuli yön kätensä tervehtää,
kuin taivaan pilvi valkea on vilu poskipää.

»Tee hauta mulle, äitini, jo päättyi päivät multa;
paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta;
mua muisti vaan ja itseään, sun mieltäs kuuli vaan,
ja petti toivot veljien ja isiensä maan.

Kun tuli muut, mut armas ei, niin kuolleheksi itkin,
päin surmaa miesnä menneeksi, kuin meni kumppanitkin,
suruni oli suloinen, ei katkera kuin nyt,
tuhannen vuotta surra noin hänt' oisin mielinyt.

Voi äiti, yöhön pimeään hain kaatuneitten luota,
en nähnyt kellään muotoa ma tuttavaista tuota.
Nyt maailmassa viekkaassa en viihdy kauempaa,
kun kuollehiss' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa.»



SVEN TUUVA.

Sven Tuuvan isä kersantti ol' ollut aikoinaan,
jo kuului Kustaan sodassa hän polveen harmajaan;
maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen,
last' ympärillä yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.

Älyä kuinka liiennyt lie äijält' itseltään
jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään;
mut liian paljon antanut lie vanhemmille kai,
kun poika viimesyntynyt vain rippehiä sai.

Sven Tuuva varttui kuitenkin, mies tuli harteva,
kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea,
ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan
ja teki, mitä teetettiin, päin mäntyyn kaikki vaan.

»Mi, Herran nimeen; poikani, sun perii hiljankaan?»
näin ukko Tuuva useinkin jo hoki huolissaan.
Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää
ja itse käypi miettimään, min kesti miehen pää.

Kun tuli Tuuva kersantti ja vanhaan virtehen
taas kerran lauloi: »Mikä mies sinusta tulee, Sven?»
niin aivan ukko ällistyi, kun poukahuttaa ties
Sven leveästä leuastaan: »Ka, niin no, sotamies!»

Lopulta pilkka-katsehen kersantti-vaari loi:
»Vai sotamies, sa tolvana? Oh huuti, poika hoi!»
»Niin», tuumi Sven, »min täällä teen, se kaikki kieroon vie,
ehk' eest' ei maan ja kuninkaan niin konsti kuolla lie.»

Tuost' ukko Tuuva hämmästyi ja heltyi itkemään;
Sven otti pussin selkähän, läks joukkoon lähimpään.
Mies terve, mitan täyttävä, ja muusta huoli viis,
hän pestin väkeen Dunckerin sai tinkimättä siis.

Nyt tuli sotatemppuja Sven Tuuvan harjoittaa,
se omituist' ol' laatuaan ja nähdä hupaisaa.
Korpraali huusi, hohotti, ja hohotti ja huus,
Sven todet, leikit väänsi vain kuin itse totisuus.

Ol' uupumaton kyllä, jott' ei verran vetäjää,
hän maata polki; tömisti ja heilui hiessä pää;
mut käännöstä kun käskettiin, hän pettyi ainiaan,
päin oikeaan, päin vasempaan, päin vastoin aina vaan.

»Olalle pyssyn» oppi hän, »jalalle pyssyn» tais,
»päin pistin», »kunniaa», on kuin hän kaiken oivaltais;
mut »kunniaa» kun huudettiin, hän laski pistimen,
»jalalle pyssy» käsky soi, olalle veikin Sven.

Näin tuli tuiki kuuluksi nyt Tuuva tempuistaan,
ja kaikki, miehet, päälliköt, ne kummaa nauramaan;
Sven, vakaana hän astui vain, ol' altis oppihin,
ja toivoi aikaa parempaa,--niin sota syttyikin.

Ol' läsnä joukon lähtö nyt, niin miehet miettimään,
täyspäinen tokko Tuuva lie myös myötä pääsemään.
Hän antoi heidän haastella ja tyynnä tuumi vaan:
»Jos muiden kanss' en mennä saa, kai yksin mennä saan.»

No, pitää pyssyn, rensselin sai hänkin, mukamas,
sai renki olla leirissä, sodassa sotilas;
Sven tappeli ja passasi ain' yhtä toimessaan,
eik' ollut arka milloinkaan, jos hupsu toisinaan.

Paluuta tehtiin, kintereill' on ryssä joukkoineen,
pois jokivartta Sandels nyt vetäytyi verkalleen.
Palasen matkaa eessäpäin veen poikki porras toi,
vain miestä parikymmentä nyt sitä vartioi.

Tien korjuu näillä toimenaan, ja työnsä tehtyään
etäällä taiston telmeestä he jäivät lepäämään,
talosta eineeks ottivat, mink' irti saivat vaan;
Sven Tuuva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan.

Mut ilot jäi, kun törmältä nyt täyttä vauhtia
riens' adjutantti Sandelsin, hevonen vaahdossa:
»Jumalan tähden, sillalle, aseihin!» huusi hän,
»vihollisjoukon tiedetään täst' yli pyrkivän.»

Päämiehelle hän lisäsi: »Te silta purkakaa,
jos voitte, muuten viimeiseen vereenne taistelkaa!
Jos ryssä pääsee selän taa, niin meidät hukka vei.
Avuksi itse kenraali jo rientää, huolta ei!»

Hän kiiti pois. Mut portaalle pääs tuskin vartio,
kun toisen rannan törmäll' on plutoona ryssäin jo.
Se laajenee, se taajenee, se tähtää, laukaisee,
jo suomalaista kahdeksan ens' liekki lakaisee.

Ei hyvä enää viipyä, jokainen hätkähtää.
Uus ukkonen; ja jäljelle vain viisi miestä jää.
»Kivääri käteen, taaksepäin!»--jo kaikki uskoi sen;
Sven Tuuva yksin hairahtui ja laski pistimen.

Myös käännöksessä hämmentyi hält' aivan ees ja taa,
pois riensi muut, mut portaalle Sven poika porhaltaa.
Hän seisoo siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan,
kaikille valmis neuvomaan parait' on temppujaan.

Eip' aikaakaan, kun osoittaa hän niitä kyllä saa,
kun silta täyteen ryssiä samassa tuoksahtaa.
Ne tuli päälle tuiskunaan, mut niistä joka mies
sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.

Käsillä tätä karhua ei voitu kukistaa,
mies lähin muiden luodilta hänt' aina varjoaa;
mut ryssäin kiihtyy rohkeus, min toivo raukenee;
jo saapuu Sandels, näkee tuon, kun Tuuva taistelee.

»Noin, poika uljas, juuri noin!» hän huusi, »tullaan jo!
Äl' yli päästä piruja, viel' iske tuokio!
Noin suomalainen taistelee, kas siinä soturi!
Avuksi, pojat, joutukaa! Tuo meidät pelasti.»

Jo näki ryssä rynnäkön nyt tyhjiin rauenneen,
vihollisjoukko kääntyi, pois vetäytyi vitkalleen.
Taas tyynt' on, Sandels ratsultaan nous, astui sillan luo
ja kysyi, kussa äskeinen ol' ottelija tuo.

Sven Tuuvaa näytetään. Hän on jo taiston taistellut
ja taistellut kuin mies, ja nyt on taisto tauonnut;
hän näytti siihen nukkuneen levolle leikistään,
vakaampi ei, mut vaaleamp' on paljon entistään.

Ja Sandels silloin nukkujaa kumartui katsomaan,
ei tuntematon ollut tuo, vaan tuttu vanhastaan,
mut alla hänen rintansa punoitti nurmi nyt,
ol' luoti käynyt sydämeen, jo veri ehtynyt.

»Se luoti tiesi maalinsa, on myönnettävä se»,
näin kenraali nyt virkkoi vain, »ties enemmän kuin me;
ei otsaan käydä huolinut, sen huonoks arvioi,
vaan sattui sankar-rintahan, jalomman valikoi.»

Ja sanat nää ne kiertämään jäi väen keskuuteen,
ja kaikki katsoi Sandelsin niin oikein sanoneen.
»Näät Tuuvan mieli kylläkin ol' lyhyt mittojaan;
pää huono oli», arveltiin, »mut sydän paikallaan.»



VON KONOW JA HÄNEN KORPRAALINSA.

»Loasta arvoon, ken sinut nosti, ken
vain vuoks sun kulmakaartesi tummuuden,
sun auttoi saamaan paikan ja palkankin,
vaan sotamiehen virkahan korpraalin?

Ja kenen rinnall' ottelit aina näin
kuin vertainen ja kumppani vierekkäin,
ja miehuuttas ken kiitteli, minkä voi?»
Brask-korpraalille Konowin saarna soi.

»Nyt käytöksestäs ainainen kanne käy,
sinusta mikä pöppö nyt pöyhistäy;
sa keskell' ammunnan sotamiestä lyöt
ja mahtavasti mälliä kahta syöt!»

Brask saarnaa kuulla jurrotti majurin:
»Niin, korpraaliksi tyhjästä korkenin,
vaan virkaan siihen mun vaka miehuus vei;
vert' oli, mistä nousin, mut lokaa ei.

Jos lyönkin joskus, niin mikä kumma se?
Ma teen kuin moni muukin, ma teen kuin te;
ja vaikka yksin lyökää, niin lellityön
ma heitän hellemmille ja myöskin työn.

Tuon vieruskumppanuuteni kunniaks
on kaikkein nähden mälliä mulla kaks;
vaan laiha jos se kunnia teistä ois,
voin toisen mällin poskesta heittää pois.»

Ja Braskiin Konow silmänsä teristää:
»Mies oiva, mutta saakelin sarvipää!
Sa vierimmäisnä vastakin seiso vaan,
on turva semmoisesta, kun tarvitaan.»

Taas alkoi taisto; jääkärijoukollaan
von Konow metsään tunki, Brask mukanaan;
korpraali kulki jylhänä, majuri,
hän huuli lerpass' ampui ja kiroili.

Jo neljä tiimaa noin oli noituillut,
mut seikka siitään muuksi ei muuttunut.
Hän tiellään kaatuneen näki jonkun vaan,
puu puulta ryssä pois veti joukkojaan.

»Hiis vie», hän ärjyi, »ei suju ensinkään,
kyll' lentää kuoret männyistä, sen mä nään,
vaan ryssä puitten suojassa pääsee pois,
te tähtäätte, kuin silmiä teill' ei ois.»

Tuon virkkaa tuskin ehti hän viiksistään,
kun kieppui Braskin puustista kellellään;
kas siinä vastausta jo liioinkin,
moist' ei ois luullut tohtivan korpraalin.

Käy miekkaan, kimpoo päin vihankalvas mies:
»Mit' uskallat, sa ryökäle? Herrankies!
Nyt luines, nahkoines piru otti sun,
Lyöt päällysmiestä keskellä ottelun!»

Mut Brask hän seisoi tyynenä vanhallaan:
»Pidättäkäähän pamppua hetki vaan,
siks että palkan tuolle ma maksaa voin,
jok' ampui kohti, juuri kun puustin soin.»

Näin virkkain Brask nyt tähtäsi pyssyllään;
ja pensaan taakse, huomasi äkkiään
von Konow miehen kaatuvan parrakkaan
noin kaksikymment' askelta heistä vaan.

»Vai tuonko luoti vingahti korvissain,
kun kuuperruin, taas ystävät ollaan vain!
Sep' oli miehen konraus, totta vie,
ei unhoittuva multa, se koskaan lie.»

Brask Konowill' on vuosia viettänyt,
siell' aina äijät yksissä nähdään nyt:
he usein kuomat parhaat on päällä maan,
mut yhtä usein joutuvat jupakkaan.



KUOLEVA SOTURI.

Lemulla oli verinen
jo päivä päättynyt,
ja kaatuneitten viimeinen
valitus viihtynyt;
maat tummui, tummui vetten vyö,
kuin hauta hiljainen ol' yö.

Veen vierelle, mi taistelon
kuvasti taannoisen,
soturi vanha jäänyt on,
Suursaaren aikuinen,
pää kättä vasten, kalmaiset
jo kasvot, veret vierrehet.

Hält' ystävä ei yksikään
jäähyväissanaa saa,
maa, jota kastoi verellään,
ei ollut synnyinmaa;
kotonsa Volgan äärell' on,
tääll' on hän vieras suomaton.

Vain joskus silmän sammuvan
hän vaivoin kohottaa;
mies nuori samaan santahan,
lähelle kuolevaa,
on kylmennyt jo; tuohon jää
se tuijottain, ei muuta nää.

Kun luodit löi, kun sota soi,
maa huurtui hurmehin,
niin vihan miekka salamoi
kädessä kummankin.
Nyt nuoren miel' ei taistohon,
nyt suopi vanhus sovinnon.

Mut yhä kulkee hetket yön,--
mist' airon loiske tuo?
Kuu tanterelle verityön
jo paistehensa luo:
vesillä yksin neito sous,
jo rantaan ehti, maihin nous.

Miks, aave rauhaton, sa sait
luo tuonen niittomaan?
Käy ruumis ruumiilta hän vait
ja kyynelehtii vaan.
Vait käy kuin varjo,--valvahtui
jo vanhus, katsoi, kummeksui.

Mut vaellusta seuraten
ain' yhä hellemmin
hymyili silmä suruinen
ja miettiväisemmin;
jo sydän aavistanut lie,
mihinkä kulki neidon tie.

Hän vartoi: tyttö läheni,
kuin kutsun kuullut ois,
niin suoraan, varmaan, ääneti,
kuin henki häntä tois.
Jo saapui valaistessa kuun
jo sattui katse kaivattuun.

Hän näki, nimen äänsi,--suu
ei vastausta suo;
sylihin vieno viskautuu,--
ei sulje syli tuo;
läväisty rinta elvy ei,
vait kaikk' on, kaiken kalma vei.

Yks silloin kyynel pisaroi
jo silmään sotilaan,
yks sana huuliltansa soi,
yön ymmärtämä vaan.
Hän nousi, astui askelen
ja kuoli neidon etehen.

Tuon sanan tulkita ken voi,
min siinä virkkoi mies?
Suruisa katse, min hän loi,
ja kyynel mitä ties?
Ja neidon luo kun päästyään
hän kuoli, mitä miettikään?

Oliko tunnon tuskaisen
se viime tunnustus,
sydäntä etsi sydämen
sovintohuokaus?
Suriko että päällä maan
vain sorretaan ja sorrutaan?

Toi hänet tuima vainotie,
meit' iski miekka tuo;
mut unhoita, mit' ollut lie,
vain veljeskättä suo!
Eloa koskee koston lait,
mut haudalla on vaino vait.



OTTO VON FIEANDT.

Ristiinasta oli mies,
Otto Fieandt, hänpä ties
muille käskyjänsä antaa,
vesa vanhin veljeskantaa.

Sodass' oli tosiaan
everstluutnantti hän vaan,
armeijass' ois olla suotu,
jos ol' luonto toisin luotu.

Vaan hän piti oman pään,
jäyräs omaa jälkeään,
käskyyn kääntynyt ei toisen,
sai siis joukon erikoisen.

Entä näkö: asunaan
harmaa haaratakki vaan,
tehty kotikankahista,
villat kotilampahista.

Taaton lakki laellaan
kiilsi pitkää pitoaan:
tälle jäi, kun Lappeen nurmeen
taatontaatto vuoti hurmeen.

Lyhyt, väljä talvisäin
tuohon lammasturkki--näin,
pikisauma-saappahassa
ruodun eess' on satulassa.

Eip' ois urhon näköinen
kansan nähdä nykyisen;
aika toinen, toinen tunto,
syvemmällä pilli kunto.

Miekka suotta vyöllä vaan;
tokko laukaustakaan
sodass' ampui, taivas tietää;
epäellä seikkaa sietää.

Ruudit, raudat, lyijyt, ne
huoleks jäivät miehille;
ne, ne lauloi, hänpä soitti,
ruoska kourass' ukko voitti.

Sillä sivalteli vaan
eestä kuninkaan ja maan,
niinkuin tammi vankkumatta,
urakassa uupumatta.

Kestää vaikka päivän tais,
huoli viis, ken voiton sais,
tappelun vain tahtoi voimaan,
siihen ruoska valmis soimaan.

Kiireeseen ei Suomen mies
ole luotu, sen hän ties,
vauhtia siis auttaa koitti,
miehuutt' ei, vaan tapaa moitti.

Piippu piti olla vaan,
muuten hyv' ei ollutkaan;
sauhu suussa voimin kaikin
ruhtoi, vaikka selkään saikin.

Kesken parhaan kahakan
pisti uuden tupakan,
lähin mies sai viivähdellä,
tulta hälle viritellä.

Joukkoonsa taas ennättäin,
veress' yltä, hiessä päin,
seisoi ruoskahansa käyden,
kiskoi tuprun keuhkontäyden.

Rivit reilaan, pistin päin!
Leikkiin tuimimpahan näin
rynnisti jo roimalaillaan,
oli mies kuin kotimaillaan.

Haastoi vahvaa suomeaan,
huusi niinkuin niitullaan,
kiitti, moitti, toimen mukaan,
tollistaa ei saanut kukaan.

Hyv' ei silloin ollutkaan
vihollisten, sanotaan;
siin' ol' ukko lemmonlainen,
muulloin varsin moukkamainen.

Noin hän viimein joukkoineen,
piippuineen ja takkeineen
tapeltuaan raivoisasti
saapui Karstulahan asti.

Toivo Suomen sotijain
joukko tää ol' enää vain
miestä tuhatkunta kohti
Vlastov kolme vertaa johti.

Leikki oiva odottaa,
Fieandt ottaa tupakkaa,
ruoskaa saapaskorkoon koittaa,
ryntäämähän mennä soittaa.

Tiimaa kuusitoista kai
kesti, viimein saunan sai;
pako päätyi pääksi leikin,
piru kaikki vei kuin veikin.

Silloin, niinpä tiedetään,
enää ei hän lyönytkään,
hatun painoi alemmaksi,
muuttui muita lauhemmaksi.

Möttöseen noin ratsasti,
satulaansa tuijotti,
käden pisti rintapieleen,
muistunut ei piippu mieleen.

Mitä siinä miettikään,
sit' ei tultu tietämään,
yksin neuvotella mahtoi,
väki kulki, kuinka tahtoi.

Lintulahteen tultuaan
olkikuvon pyysi vaan,
unta vaivoistansa halaa,
suu ei maista ruoan palaa.

Näin hän päätti päivän tään;
hieman levähdettyään
aamull' oli, kolmen mailla,
kohennut jo koko lailla.

Taas häll' entinen on pää,
ovest' ulos tirkistää,
katse karski taas kuin rauta,
luimistaikse silmälauta.

Maistoi taskumatistaan,
noitui nuorta veikkoaan,
joell' antoi puustin heti,
Perhossa jo sauhut veti.

Kuinka liekin kaikkiaan:
sodass' ase tarvitaan,
vaan ei puoliansa vailla
sota Fieandtinkaan lailla.

Miehet nytkin lausuvat,
vaivojaan kun muistavat,
pää-armeijan taantumusta,
kotimaansa kukistusta:

»Toisin loppu olla vois,
kenraali jos saatu ois,
jok' ois aikaa arvioinut,
tappelussa tupakoinut.»



SANDELS.

Sandels, hän Partalass' eineellään
juur' istuu, huoleti syö:
»Taas yhteen Virralla isketään,
heti kello kun yksi lyö.
Olen teidät tänne mä pyytänyt.--
Pala lohta, pastori, nyt!

Mua saatte seurata päivän tään,
minä pyydän ja vaadin sen:
te seudun tunnette tyystimpään,
ja ma tietoja tarvitsen.
Ei vaaraa! Verta ei haistetakaan.--
Margootako kaataa saan?

Tutshkov sanan suopean suo, jott' ois
loma tää jo loppuva taas.
No, mut syökää! Oh, kastinta! Paasto pois!
Ajo eessä on, katsokaas.
Täss' ottaa täytyvi, minkä sai,--
madeiraa? Sallitte kai?»

Sana nyt, sana kiiru nyt saatettiin:
»Välirauha rikkunut on;
etuvartion johti jo pois Brusin,
ja silta on purkamaton.
Kakstoista on kello, ja kesken työ,
mut ryssäin jo yks se lyö.»

Sandels, hän makean maistua suo,
ei tuost' ole tuonaankaan.
»Pala hanhea, pastori! Hyytelö tuo
se on herkkua kerrassaan.
Taas Dolgoruki se touhuaa;
hänen maljansa! Maistakaa!»

»Min viestin siis», sanantuoja näin,
»kenraali, mä viedä saan?»
»Ett' onhan Fahlanderin patterit päin,
ja silta on kaita, vaan.
Hän tunnin, puolisen kestää saa.--
Vähän, pastori, vasikkaa!»

Sanantuoja läks. Oli tuokio. Taas
joku saapuu: leimuna tuo
hänet ratsu, hän harppauksella on maass',
on portaill', on noussut jo nuo;
luutnantti nuor', uros nuhteeton,
adjutantti se Sandelsin on.

Saliss' on jo hän, säihkyvi katsanto,
tykö päällikön hällä on tie:
»Kenraali, virrannut vert' on jo,
joka tuokio verta vie.
Väki uljas on kyllä, mut uljaamp' ois,
jos päällikön nähdä se vois.»

Sandels, hän tuumivan katseen loi:
»Kah, kuuma kuin uunin paasi
Ajo uuvutti kai, nälän teille toi,
lepo pieni, niin jaksatte taas!
Nälän muistaa saa, janon myös. Kas näin,
siis ryyppykö allepäin?»

Luutnantti viipyi: »On tuima työ
meill' eessä, ne sillan jo saa,
pataljoonan ne Kauppilan kimppuun lyö,
etujoukkomme karkoittaa,
kaikk' on nurinpäin, väki neuvoton;
mik' ohje, mi käskynne on?»

»Luutnantti pöytään ett' istahtaa
ihan rauhassa ruokain luo
ja lautaset kutsuu, ja kun ne saa,
niin syö, ja syötyä juo,
ja juotua vieläkin syö, kas siin'
on ohjetta riittämiin!»

Veri kuohahti nuori, kuin tulta lies
viha silmästä liekehtii.
»Puhun, kenraali, suorin suin: joka mies
teit' ammoin jo halveksii.
Koko armeijalla on aatos se:
pahin pelkuri olette te.»

Vait Sandels jäi, putos kahveli pois,
jopa nauruun hän purskahtaa.
»Hyvä herra, Sandelsko pelkuri ois?
Ohoo! Sepä perhanaa!
Bijou, jalo ratsuni, tuokaa, hoi!--
Nyt pastori jäädä voi.»

Jyly rannalla käy, rae lyö, sota soi,
kuss' on Sandelsin vartiovyö.
Vedet, maat savu sankkahan pilvehen loi,
tult' iskevi pilven yö;
oli ilmassa kuin kumu ukkosen,
maa järkkyi hurmehinen.

Väki Suomen vankkana seisoi siin',
ei vaaraa peljännyt;
mut miehestä mieheen kuiskailtiin,
salanurkuna kuului nyt:
»Hän poissa on, taaskin hän piiloon käy,
kenraalia vielä ei näy.»

Jopa nähtiin, jo saapui, jo vallilla on,
lipun vierehen seisahtuu;
vaka silmä on, otsakin varjoton,
jalo kantaa häntä Bijou.
Hän liikahda ei, näköputkellaan
sotatannerta tarkkaa vaan.

Ja hän kauas loistavi ratsultaan,
tuhat kaasi, ken hänet kaas,
ja kahta tuimemmin tuiskuamaan
tykit vastaisen rannan taas;
soi luotien vinkuna ympäri pään,
ei muuta hän ilmettäkään.

Ja uljas Fahlander jo rientää luo,
etuvallille ratsastaa:
»Alas, kenraali, teihin on päin tuli tuo,
alas, henkenne varjelkaa!»
»Alas, kenraali, turma se kaikkien ois!»
väki myrskysi, »vallilta pois!»

Sandels, hän liiku ei paikaltaan,
sanan lausuu: »Pelkoko lie
väen tuon, mitä hiittä se kirkuukaan?
Se jos horjuu, sen hukka vie.
No, valmiiks siis! Ken koitti, se ties!
Heti luonamme on vihamies.»

Tuhatmäärää miest' oli torjunut
tuo Kauppilan parvi pien',
oli urhokkaasti se taistellut,
näki neuvoksi nyt pakotien,
tuli patterin luo, sivu siitäkin
se jo riens' ohi kenraalin.

Hän on siin' yhä, ylväs, liikkumaton,
ei siirry hän paikaltaan,
vaka silmä ja varjoton otsakin on,
ja hän loistavi ratsullaan,
ja hän joukkoa silmää, mi rynnistäin
hänen tultaan törmäsi päin.

Se jo vyöryy luo, liki tunkeutuu,
hän ei vaarasta milläänkään;
yhä surma on tähdätty päin tuhatsuu,
hän siitä ei tietävinään;
hän vartoo, hän katsovi kelloaan
kuin parhaassa rauhassaan.

Jopa hetki se löi, jota vartosi hän,
ja hän riensi Fahlanderin luo
»Rivit onko nyt valmis se särkemähän,
kuten ennenkin, väki tuo?
Mä pöyhkeillä ryssien annoin. Haa,
kuin mies, ne nyt raivatkaa.»

Sana tuo, sepä riitti, ei tarpeen muu,
väki riemunsa ilmoille huus;
päin ryssiä korskia viskautuu
nyt urhoja sataa kuus;
rivi riviltä laastihin lauman nuo,
loput sortuivat sillan luo.

Sandels, hän luo väen voitollisen
tuli rantahan ratsullaan.
Ohi joukkojen lens' ori valkoinen
veripurppura-hohteessaan,
ja nyt kenraali tervehti tenhoutuin
sotarintaansa riemusuin.

Ja hiipivä nurku on hiljennyt,
salakuiske ei enää soi,
ilo ilmoille myrskynä puhkesi nyt
ja se hälle kiitosta toi;
hurraa tuhatääninen raikahtaa:
»Kenraalimme uljas, hurraa!»



KAKSI RAKUUNAA.

Toinen oli Stool ja toinen
Luoti heistä nimeltään,
yhtä vahvat, yhdenmoinen
miehuus mielessään,
saman Saimaan rantamalla
yhdess' ylenneet,
saman kurkihirren alla
kuomat kiistelleet.

Rakuunoiksi sitten saivat
saman päivän ennättäin;
veljinä he vaarat, vaivat
kesti vierekkäin;
eipä jäänyt heiltä vielä
vanha kiista pois,
kilpasivat sotatiellä,
kumpi uljaamp' ois.

Miehuudesta joukossansa
olivat he mainitut,
siinä heit' ei voittavansa
kenkään kerskunut.
Kumpainenkin korpraaliksi
kohta tehtihin,
mutta yhtä riitaisiksi
jäivät sittenkin.

Viel' ei virkaan-nousijoilta
taannut vanha kilpa tää,
toinen toist' ei ansioilta
jäljemmäksi jää.
Tasan kumpaisenkin kulki
taival kunniaan,
Luodin' kun soi nimi julki,
Stoolkin mainitaan.

Jopa toisen puolle häilyi
viimein onnen vaakapuu;
Luoti vammatonna säilyi.
Stool hän haavoittuu.
Hoitolassa sai nyt heikko
maata tuskissaan,
sinne jäi, kun soti veikko,
jouten virumaan.

Monta kuuta kurjaa siellä
viimein viettäneeksi saa,
parvehensa urhomiellä
taas hän palajaa;
vaan jo parven paras kohtaa
monta vertoinaan,
Luoti-veikollapa hohtaa
merkki rinnassaan.

Stool hän näkee ystävänsä
onnen uuden, mainion;
mitä tuntee mielessänsä,
siitä vaiti on,
sit' ei sanat, silmäykset
silloin ilmaisseet.--
Nyt ol' yhdess' ystävykset
päivän retkeilleet.

Kylliks oli partioita
käyty, aik' on kääntyä.
Tomu tuiskuu, kasakoita,
näkyy äkkiä.
Luoti lausui: »Käänny, niitä
viis on kaikkiaan.
Kahden emme, veikko, riitä,
suott' on vaara vaan!»

Stool hän nauroi katkerasti:
»Oikein! Tyhmää jäädä ois!
Veres säästyi tähän asti,
nyt se vuotaa vois.
Yksinkin ma koittaa voinen.
Mene! Tuon jo ties:
liian hyv' on leikkiin moinen
merkkirinta mies!»

Sen kun virkkoi, päin sill' erää
korskasti jo kannustaa,
heristäen miekan terää,
katsomatta taa.
Toinen vimmass' ett' on vihan,
siit' on huoleton,
jääköön, tulkoon--yhtä ihan
yltyneelle on.

Seisahtua ei hän aio,
kohti häll' on kulku vaan;
maistaa hältä miekkaa sai jo
poika aromaan.
Nousi parku, pauke, koki
kostoon rynnistää
kumppanit, mut korkein toki
viel' on Stoolin pää.

Vaan on onnellakin raja,
voitto väistää voittajaa,
ratsuinensa ratsastaja
kenttään kellahtaa.
Taistelee, vaikk' ei se auta,
maassa vielä mies,
vaikka neljän peitsen rauta
hälle turmaa ties.

Aukee suu jo tuiman surman,
jäljell' on vain tuokio.
Kenpä enää torjuu turman?
Siin' on Luoti jo!
Surmaajat hän kohta suistaa
irti veikostaan;
ken nyt kaatunutta muistaa,
taas kun taistellaan?

Sortui neljäst' yksi; Luoti
myös sai haavan vuorostaan;
hetki hengen-kallis, vuoti
veri virtanaan;
käsivarren voima voipuu,
toivoa ei näy;
taaspa pystyyn Stool jo toipuu,
taisteluun taas käy.

Pian loppu selvis sen nyt;
vielä virkkaa taru tuo,
illall' että Luoti mennyt
Sandelsin ol' luo.
Kourass' urho koristintaan
näytti: »Myöntäkää;
Stoolillekin raha rintaan,
taikka täss' on tää!»



HURTTI UKKO.

Nuotiolla puuttunut ei juttu,
missä Hurtti vanhus istui vaan;
usein kertoi sodan, rauhan tuttu
yöhön myöhään muistojaan,
tulta piippuun yhä peukaloi,
sammuksiin jo taas sen tarinoi.

»Kolmas Kustaa oli mies», hän kiitti,
»Ryssänmaankin rouvaa ylpeää
vastaan rynnisti, niin että riitti;
aika toinen, toinen tää;
kuninkaan ol' liekkiin tuttu tie,
marskikin nyt liian hyvä lie.

Kunnian ja velvoituksen teiltä
ellei herrat väistyneet, niin ei
kuunaan oisi voitto mennyt meiltä;
petos hältä hengen vei.
Pahoin täällä palkka maksetaan,
sääli surmaa moisen kuninkaan.

Kuinka puhuikaan hän ilman vihaa
kapinoitsijoille Anjalan!
Korpraal' Luoti hiljaa nyki hihaa:
'Käännänkös jo kanuunan!'
'Malta', lauhasti hän lausui vaan,
'eihän hätää; ensin katsotaan.'»

Näinpä vanhus leirivalkealla
laski laatuisasti juttujaan,
huurti hapsia jo iän halla,
poski viel' on punassaan;
nuorempi ol' aikaan Kustavin,
tullut nyt ol' Oravaisihin.

Yötä hongikossa synkeässä
ennen taistelua vietettiin.
Unta harva sai, mut Hurtti tässä
varsin vaipui uinuksiin;
muulloin aina valppain valvontaan
ennen muita ehti nukkumaan.

Hetken iltaa vain ol' istuskellut
kylki honkaa vasten kyhjöttäin,
tulta piippuun pannut, valitellut
sodan käyvän suohon päin;
sanoi miettineensä mielessään,
millä saisi paon päättymään.

Näinpä sanat sattui: »Enää suostu
en mä opittua oppimaan.
Kerran ennen pohjaan päin on juostu,
juoksuss' ollaan uudestaan.
Pako--vain se kurja toivo jää,
lempo tiesi, missä matkan pää.

Mutta aamull' alkaa asekiista,
tapa toinen silloin tulkohon!
Kuka tahtoo, olkoon ajoriista,
Hurtti kyllän saanut on
hävettää jo häntä alkaa nyt,
ettei aikaa ennen väsynyt.

Ukon ei tee enää mieli juosta,
hänpä keinon keksi vanhoillaan:
selvin pääsy pälkähästä tuosta
seistä paikallansa vaan;
ken sen tempun oikein oivaltaa,
jättää juoksemiset kaikki saa.»

Lausui, tyynnä rinnoillensa risti
käsivarret, vaiti kallistui
hongan juureen, kohta raittihisti
siinä ukko uneksui,
nukkui, oiva temppu tiedossaan,
ettei pakeneisi milloinkaan.

Suomen joukko, taas kun joutui ilta,
viime taistons' oli taistellut,
voima mennyt Suomen sankarilta,
murheen aika alkanut;
niinkuin aallon murtaa rannan paas,
sotajoukko taapäin painui taas.

Kussa kulki, kuului haikeinta
tuskaa, huolta hukkuvaisen maan;
rauhaa saanut valvova ei rinta,
vanha Hurtti nukkui vaan;
rintamaan Kamenskin särkemään
uros harmaa lepoon laski pään.

Nukkui, kuin ois unhoittanut aivan
Kustaan päivät, nukkui sikeään
siinä jälkeen juoksun, vaaran, vaivan
kuin ei viime yönäkään,
nukkui, oiva temppu tiedossaan,
ettei pakeneisi milloinkaan.



KULNEV.

Kun iltaa viel' on hetkinen
ja huvitusta muisto suo,
niin Kulnevista juttelen,
lie sulle tuttu tuo.
Kas siinä oikein kansan mies,
hän elää ja hän kuolla ties,
mies parhain, missä taisteltiin
tai maljaa maisteltiin.

Yöt päivät yhä taistella,
sit' ilonansa piti hän
ja kaatumista kukkana,
vain sankar-elämän.
Mik' aseheksi sattuikaan,
yks kaikki, kunhan kaatui vaan,
jos miekka, piikki, pikari,
jos joi, jos otteli.

Hän harras myös ol' lempimään,
koht' iski silmän impysiin;
tulesta tuskin pääsikään,
jo tanssit tanssittiin.
Yön sitten armasteltuaan
hän kengän riisui kullaltaan
ja viiniä sen täynnä toi
ja lähtömaljan joi.

Tuon muodon jospa nähdä sait!
Monella vielä maassaan
on kuva, jottei mointa kait:
paljasta partaa vaan.
Käyt luo, ja parrakosta suu
jo nauraa, silmä seijastuu,
niin avoin, hertas, huoleton:
siin' ukko Kulnev on.

Mut vankempikin vaalistui,
kun Kulnev kohti ryntäsi;
ken, hiukan hiittä kammoksui,
myös häntä hätkähti.
Jo näkö jääti selkäpiin,
etteivät piikit, pyssyt niin,
sulompi hällä säilän suu
kuin haven musta muu.

Se muotonsa, kun ratsullaan,
koholla kalpa, kiiti päin,
se myös, kun malttoi toisinaan
majailla levähtäin,
kun Kulnev turkki-hartioin
talosta toiseen kulki noin
ja vierahaksi viivähti,
vain missä miellytti.

Viel' äidit kertoo kauhuaan,
kun kursailutta Kulnev tuo
kuin surma tuli suorastaan
vain tuutulapsen luo;
mut jatkaa, »Suukon sille vain
hän antoi, naurun naurahtain,
niin herttaisen kuin tuolla nyt,
jos kuvaa lähestyt.»

Ol' oikealta pohjaltaan
maar Kulnev ukko kultainen;
hän liioin joi, niin moititaan,
syy oli sydämen;
sen sydämen hän myötään toi,
jos soti hän, jos rauhan soi:
läks' suukot, surman salamat
sielt' yhtä palavat.

Mont' urhoiss' oli Venäjän,
joist' aikakirjat tarinoi,
joist' eellä sodan syttymän
jo maine tiedon toi.
Kamenski, Bagration, Barclay--
tulisen leikin tuta sai,
kun moiset rynnisti, sen ties
jokainen Suomen mies.

Mut Kulnevist' ei tiettykään,
tääll' ennenkuin jo sota soi;
kuin myrsky merell' äkkiään
hän tulla vihuroi,
hän löi kuin pilven salama,
niin arvaamaton, ankara,
ja näytti ensi lyönnillään,
mit' oli miehiään.

Oteltu päiv' on, uupunut
mies Suomen niinkuin ryssä myös;
ilolla lepoon kallistui
ja luulet: loppui työs;
mut parhainta kun untas noin
näit onnen, kullan kukkuroin,
»aseihin!» huutaa vartio,
ja siin' on Kulnev jo.

Tai ryssäin teitä kavahtain
käy kuormasaatto laiskantyö,
parasta pahki miehet vain
syö, juo, ja juo ja syö;
mut kestin keskeenpä, yks kaks,
saa Kulnev kuokkavierahaks,
vain tomupilvi pölähtää,
päin peitset välähtää.

Jos miesnä miehet ratsuillaan
siin' uljahasti urakoi;
niin päästä kyllä parrastaan
kemuissa ukko voi;
mut tuimat vain jos oltu ei,
niin hän se viinat meiltä vei,
ja tulemaan Don-virran taa
pyys viinan velkojaa.

Ja sade, tuisku, päivä, yö
jos sattui, suvin, talvisin,
noin täys ol' aina, aina työ
kujeista Kulnevin;
ja taistoon käydess' armeijain
maar tunnettiin, miss' iski vain
tää aron poika' uhkapää,
etäinen veikko tää.

Mut ollut Suomen sotijoiss'
ei miestä, jok' ei mielessään
pitänyt Kulnevista ois
kuin sotaveljestään.
Kun tutun naaman näytti vain
tuo kamu maasta kasakkain
niin Saimaan rannan kontion
suu ilon irvess' on.

Ja hän myös näki riemastuin
tään kourat, usein kohdatut,
ja rynnisti, ett' oli kuin
ois vaivan maksanut.
Sit' ottelua nähdä sies,
kun Kulnev sekä Suomen mies
noin väkipainin painivat,
nuo vahvat molemmat.

Hält' ammoin miekka herposi,
hän kaatui taiston telminään,
mut maine maansa loistoksi
jäi jälkeen elämään;
ja missä vaan hän mainitaan,
hän sankariksi sanotaan;
oi kallis sana: »sankari»,
kun saat sen maaltasi!

Se miekka meille turmaa ties,
se peitsi syvään pisti, vaan
on meillekin kuin oma mies
hän rakas maineeltaan;
ei lippu niin, ei isänmaa
voi veljeyttä vahvistaa,
kuin miesten kesken liiton lyö
yht' uljas miekantyö.

Siis hurraa Kulnev urholle,
et monta löytää moista voi;
jos vuodattikin vertamme,
sen sota hälle soi.
Jos oli meille vihamies,
no, senpä hänkin meistä ties;
jos riemull' iski hän kuin me,
pahoinko tehty se?

Vihattu olkoon raukka vain,
hän jääköön pilkkaan, häpeään,
mut eläköön, ken uljas ain'
on ollut retkellään.
Ken vain ol' oiva sotilas,
hänellä hurraa riemukas,
kuin liekin säätty elon tie,
lie vieras, veikko lie.



KUNINGAS.

Kuningas Kustaa Aadolf
hän nousi salissaan,
lopetti hiljaisuuden
ja loihe lausumaan.
Täll' erää kolme hällä
ol' luku kuulijain:
Toll marski, kreivi Piper,
Karl Lagerbring, ne vain.

Ja kuningas nyt virkkoi,
vakaasti lausui näin:
»Ei Suomen-armeijamme
käy ees-, vaan taaksepäin.
Ei Klingspor toiveitamme
näy täyttää voivankaan,
on Viapori viety,
se poissa pylväs maan.

Me ilmestystä jääneet
olemme vartomaan,
mut arkkienkeliä
ei vielä kuulu vaan.
Sill' aikaa sodan melske
on siirtymässä luo;
se meille, kuninkaana,
totista huolta tuo.

Siis tehty päätöksemme
on kuninkaallinen,
ja aiomme nyt tänään
vakaasti täyttää sen:
me Leijonamme asun
olemme tuottaneet,
nuo Narvan tanterella
vihityt tamineet.

Sun, kahdestoista Kaarle,
otamme kintahas,
osoittain olevamme
niin mies-kuin kuningas.
Me vyöttäymme miekkaan
tuon suuren urohon,
kuin hänkin hämmästyttäin
maailman untelon.

Te, Piper, saatte toisen
kätemme kinnastaa,
ja, Lagerbring, te toista
niin myös nyt palvelkaa.
Toll marski, maine, vanhuus,
ne teille kunnian
suo varrellemme vyöttää
tuon, miekan voittoisan.»

Kuningas juhlallisna
siin' on kuin jumaluus,
asussaan kahdestoista
kuin astuis Kaarle uus.
Hän liian ylväs hetkell'
on tällä puhumaan,
vain suurill' askeleilla
käy valtasalissaan.

Sai kierron kiertäneeksi,
uus näky nähtihin:
hän kintahat ja miekan
ojensi takaisin,
loi katseen, josta poissa
ol' leikki, muihin päin,
taas hiljaisuuden päätti,
suvaitsi virkkaa näin:

»Saa Lagerbring nyt saattaa
armeijan tietohon,
ett' armoss' asu Kaarlen
meill' yllä ollut on.
Toll marski, kreivi Piper,
ma teidät velvoitan
todistajiksi työlle
tään hetken korkean.»

Ei tiedä aikakirjat,
min verran muuttumaan
hän työllään ylvähällä
sai seikat Suomenmaan;
mut lähin maailmansa
maar hämmästyksen sai,
Toll marski, kreivi Piper,
Karl Lagerbring myös kai.



SOTAMARSKI.

Rantsilassa riemu raikui,
leiriss' oli juhla suuri;
Siikajoen voiton viestin
saanut oli Cronstedt juuri.
Eri seurueissa juotiin
maljat maalle rakkahalle,
onnen ensi koittehelle,
kohonneelle kunnialle.

Kaks ol' everstluutnanttia,
Christiernin ja Lode, siellä,
sotavanhust' yhtärinnan,
valioita vaaran tiellä.
Vierell' uros yhdenverta
Aminoff pään harmaan kantoi;
näille piiri nuorempia
pöydäss' arvopaikan antoi.

Maljat mielen kirvoitteli,
vapahasti juttu juoksi;
siinä kieltä kammitsoida
tarvinnut ei seuran vuoksi;
päälliköiden viat kaikki
ilman vaaraa virkettihin,
mahtinimist' eellä muitten
marskin nimi mainittihin.

Aflecht, jolta joukon eessä
retken päätti Revonlahti,
nauroi: »Malja Klingsporille!
Veljet, uus on hällä tahti;
hauska nähdä, kuinka nyt on
kantava hän pystyn nenän;
halki Suomen juostuansa
tohti viimein tehdä tenän.»

Cronstedtin nuor' adjutantti,
Reiher luutnantti, nyt pisti:
»Klingspor tenän!--tuon ken kertoi,
pettyi vallan peevelisti.
Adlercreutz ja Hertzen poisti
häpeämme lailla miehen;
marski, hitto vie, kuin aina
matkusti jo tipotiehen.»

Furumarck sai sananvuoron:
»Kuninkaan on vika tässä:
Miksi hänen armostansa
leikkiin pääs tää pataässä?»
Ladau lausui »Väärin puolin
sinä marskin pontta pohdit:
sull' on sydän, hällä vatsa,
syödä hän, sa kuolla tohdit.»

Ehrnrooth virkkoi: »Muistakaamme,
miss' on noussut miehen tähti;
maine ei sen opas olle,
makasiineista ken lähti.
Klingspor-urhon ura loisti
muonakaartin kanslioissa,
kummako, jos onkin mieli
talrikeiss', ei taisteloissa!»

Tigerstedt, tuo Suomen poika,
joka Aflechtin sai arvan,
lausui, purren hammastansa,
alta synkän kulmakarvan:
»Se on totta, hän on vieras,
lapsi laakson muukalaisen,
hän ei tunne tapojamme,
kielt' ei suumme suomalaisen;

mutta maamme hän on nähnyt,
nähnyt Suomen saaret, salot,
kummuiltamme niinkuin mekin
tuhannet sen järvet jalot.
Sydämettä, jumalatta
ihminen se, jok' ei saata
innostua saakka kuoloon
puoltamahan tätä maata.»

Christiernin loi silmän Lodeen:
»Kuules juonta nuorten jutun!
Klingspor taas se tarkenevi
alla tuiverruksen tutun.
Miekkosia me, jos vaikka
saamme veren, hengen antaa;
toista se kuin marski-paran
maineet matkallansa kantaa.»

Vanha Lode, jäykkä herra,
vait ol' ollut, muut kun pohti;
suoraksi nyt ukko nousi,
punoittaen posket hohti,
lasin täyden joi hän pohjaan,
voimalla sen pöytään laukas,
hatun pisti kainaloonsa,
suuttuneena suunsa aukas:

»Pois ma joukostanne lähden,
muille heitän riemun moisen.
Klingsporia moititahan,
missä tapaa toinen toisen.
Sotamarski, sotamarski,
haastamist' ei enää muuta:
häpeä, kun, urhot kehtaa
mokomasta piestä suuta.»



VIAPORI.

Taas luona takkavalkean
ma istuin illansuun
Stool-ukon kanssa, tapahan
jo ammoin totuttuun.
Juteltiin, pilaa laskettiin,
niin Viapori mainittiin.

Sen suotta virkoin vain, mut vait
jo leikki jäi: »Kenties
Ehrnsvärdin saarilinnan sait
sa nähdä, nuori mies,
se Pohjolan Gibraltar on!»
Stool alkoi synkän muistelon.

»Graniittisilmin tarkastaa
se äärtä ulappain,
sen Kustaanmiekka kohoaa
ja uhkaa: 'Tules, vain!'
Ei lyömään liiku miekka tää,
se murskaa, kun se välkähtää.

Äl' uhmin saavu saaren luo,
kun vaino vallitsee,
kun meren kuningatar tuo
vihasta synkkenee:
tuhansin kidoin kuolemaa
kanuunat sieltä karjahtaa.

Ajettu pohjan äärihin
jo oli Suomen mies,
mut toivo viittoi vieläkin,
ja hehkui innon lies.
Viel' uskoit, turma torjutaan,
kun Viapori meill' on vaan.

Ei silmää, jok' ei salamois,
kun kuului nimi tää,
pois haihtui nurku, huoli pois,
pois puute, pakkassää.
Taas Suomen karhu rynnäköi,
ravisti kämmentä ja löi.

Useinpa urhon harmajan
etäällä kodistaan
tuon nimen kuulin lausuvan
yön hangell' istuissaan;
viluhun lämmintä se loi,
se kodin, kaiken hälle soi.

Mut etelästä kummia
käy huhu kuiskimaan,
häväisty asekunnia,
maanpetos mainitaan;
se kaikkialla herättää
vain ylenkatsett' ylpeää.

Iäti päivä muistetaan,
mi tuotti todeks sen,
kun iski tieto tullessaan
kuin jylhä ukkonen:
on mennyt viime toivo maan,
on Pohja vailla porttiaan.

Merenkö aalto ahmaissut
sen oli pohjaton,
salama taivaan murskannut
sen kantakallion?
Sen valleilta mi miehet vei?
Kysyttiin,--vastausta ei.

Vaan moni jäyhä rinta nyt
pakahtui huokaamaan,
ja silmä, harvoin vettynyt,
se uhkui virtanaan;
ol' isänmaa nyt vainaja,
me itkimme sen haudalla.

Oi elo! Mies, ken syynä sen
ol' itkun kuohuntaan,
jaloimman sankarseppelen
sai kerran kunnoltaan:
hän Ruotsinsalmen voittohon
vei kerran Ruotsin laivaston.

Mut vaikka maailmat hän ois
valaissut miekallaan;
vaikk' auringot se varjoon lois,
hänt' ylenkatsotaan.
Se palkka petturilla on
Ehrnsvärdin hautakallion.

Sua runot viehtää, nuori mies,
ja muistot, muinaisuus,
nää kertomani kenpäties
suo langan lauleluus;
tuo silloin julki musta työ,
mut nimen peittäköhön yö.

Suvusta vait! Ei tulla saa
se samaan tuomioon.
Ei muita, yksin rikkojaa
häpeä kohdatkoon.
Maanpetturill' ei olla saa,
ei juurt', ei last', ei vanhempaa.

Vain virka: kalpa kavala
tukena Suomenmaan,
häväistys, kammo, kuolema,
kirous, patto vaan--
niin nimi kurjan olkohon,
se keveämpi kuulla on.

Kaikk' ota haudan synkeys
ja tuskat elämän,
tee niistä hälle nimitys:
surua vähemmän
se tuo, kuin mihin tahran löi
se mies, ken Sveanlinnan möi.»



DÖBELN JUUTTAALLA.

Rovasti lausui: »Hukass' on, sen huomaan,
jos kuolee noin, tuo Döbeln uskoton.
Ma tulen hälle neuvon, lohdun tuomaan,
ja hän, hän hiljaa kuulee tuokion,
jo karkaa ryntäilleen, jo kuohuu sappi,
'hoi renki', huutaa, 'tiehens' aja, pappi,
ja laita, ettei täällä suunsa soi!'
Tuo puhett' onko sen, ken kuoloon astuu?
mutt' onnestaan häll' olkoon oma vastuu,
ma tein, mink' ihminen ja pappi voi.»

Noin, atrioiden pöydän runsaan ruokaa,
rovasti haastaa mahtavuudessaan,
hän haastaa noin ja huolekkaasti huokaa
ja palan vielä viiltää paististaan.
Mut tuskavuoteellansa Döbeln hiutuu,
tulessa silmä hehkuu, rinta riutuu,
ja poski hohtaa kuumepurppuroin.
Päin pohjaa juur' ol' ollut joukon retki,
kaks yötä, päivää, käyty joka hetki,
hän itse Joensuuhun tullut noin.

Hän tunsi polttavaista tulta suonen
mut polttavampaa vielä mielessään,
ja, tuska, tuimempi kuin tuska tuonen,
syvällä hehkui hänen silmässään.
Hän laski joka tuokion, mi kiiti,
hän kuunteli, hän vartoi, katse liiti
lepoa vailla yhä oveen päin.
Mies nuori, vakaa muodoltaan, sen avaa,
luo kenraalin käy, kohti sairaslavaa,
ja Döbeln vieraallensa virkkaa näin:

»On, tohtor', usko moni turha kaava,
ja vapaauskojiin mä kuulun kai,
mut luotan lääkäriin, tää otsan haava
ja ystävä Bjerkén sen aikaan sai.
Siks olen niellyt nesteet, juomat juonut,
kuin lapsi kuuliaisna maannut, suonut
tuon patterinne pöytää koristaa.
Lait teille, tiedän sen, ne tiede laatii;
mut päiviksi jos tähän mun ne vaatii,
mä sanon: niinkuin mies ne rikkokaa!

Mä tahdon nousta, päästä taudin alta,
mun täytyy, vaikka takaa kuoleman!
Tuon kuuletteko, jyskeen Juuttahalta?
Siell' arpa lankee Suomen armeijan.
Jos siell' en vaaraan vapahdusta hanki,
niin taittuu tie, niin Adlercreutz on vanki--
kuin käy sun sitten, väki urhoinen?
Ei, tohtor', ei, te tietkää annos antaa,
mi nyt mun nostaa, vaikka tuskan kantaa
saan huomenna ma kymmenkertaisen!»

Mies nuori synkistyyi kuulemastaan,
vaan jalot kasvot, kohta selkenee;
hän käden tyynnä laskee pöytää vastaan
ja tyyten tyhjäksi sen pyyhkäisee.
»Nyt, kenraali, ei estett' ole näissä!»
Ja puna kirkkahampi poskipäissä
nous Döbeln, vaikka polvin horjuvin:
»Nuor' ystäväni, kiitos, veljen syli!
te mua ymmärsitte muitten yli;
olette mies, niin olen minäkin.»

On laannut jyske,--kuolon viljankorjuu
jo Juuttahalla ensi touon vei,
ja Suomen joukko murtuneena horjuu,
on valmis kuoloon, mutta voittoon ei.
Vain ensi rynnäkön sen ryhti taittoi,
mutt' uuteen, kaikki murskatakseen, laittoi
jo Kosatshkovski sotalaumojaan.
On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä,
kun vaara, äsken, paennut, pään päällä
takaa salamoineen uhkaa uudestaan.

Nuo tähteet monen kalliin voiton tieltä,
rivimme harvat, ken ne koota vois?
Uljuutta, kullan-uskollist' on mieltä,
vaan pois jäi itse järjestäjä, pois.
Hän, vaaroissamme kirkkain toivon tähti,
mies, jonka johdoss' urhot Porin lähti
satahan verileikkiin ihanaan,
ei myötä ois, kun viime koitos kohtaa,
urosten tyynen kuoloon-käynnin johtaa,
ei hän, mut sattumus nyt saisi vaan.

Ei jää se unhoon, seisoithan sa siellä,
sa usein nähty, riehuss' ottelon,
sa riemu sille synnyinmaalle vielä,
mi vaiheitas, Eek uljas, surrut on!
Kuin jalot kumppanis, sa kyllä tarmoin
voit taistella, vaan johtaa neuvoin varmoin,
sen neron sairas yksin omistaa.
Vait olet, valmis vaihtoon iskuin uutten,
Grönhagen miettii, kylmä on von Kothen,
Schantz ärjyy vaan, ja Konow kiroaa.

Vait! Kuule! Kunnahalla hurraa kulki.
Mies ratsain lähestyy. Ken, ken se on?
Mik' äänten myrsky! Miksi riemu julki
mies mieheltä nyt raikuu rajaton?
Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot
se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot
ja vyöryn lailla ryntää laaksohon.
Haa, hän on tullut, joutui johtajanne,
mies pienokainen, otsallansa vanne,
se jalo, uljas, armas kenraal' on!

Vaan hiljaa! Kuule! Käskemään jo ryhtyy
nyt taiston pirstomaa hän joukkoaan,
luo ratsastaa, ja ruotu ruotuun yhtyy,
uus uhka syttyy sotarintamaan.
Aseissa miestä välkkyy seinä sankka,
taas joukko musta, ryysyinen on vankka,
on valmis, järjestynyt, hirmuinen.
Ei enää kamppaella vain ja kuolla,
ei, voittaa mieli väell' on nyt tuolla,
nyt toinen henki täyttänyt on sen.

Vaan Döbeln joukkons' esirintaa pitkin,
taas rohkaistun ja vahvan, ratsastaa,
sen kaikki ruodut, rivit, soturitkin
terävä silmä tutkii, katsastaa.
Sen Suomen mies kuin Ruotsin nähdä voipi,
ett' aatos suuria häll' askaroipi,
ol' ilme miettivämpi muulloistaan,
mut kovin lauha myös, ja usein uroon
myhähti tuima suu, kun kehen juroon
hän katsoi arpipäähän tuttavaan.

On, Kothen, joukossas korpraali moinen,
numero seitsemäs, Standaar. Häll' on
jalassa saapasruoju, jalka toinen
on verissä ja aivan verhoton.
Pysähtyi Döbeln sillä kohtaa heti,
vei käden otsaan, kulman ryppyyn veti,
asua urhon harmaan katsoi vait.
»Olithan», virkkoi viimein, »kera työssä,
Lapuall' olit, Kauhajoella myös sä,
tämänkö palkan voitoistamme sait?»

»Kenraali», näinpä vastasi nyt ukko,
»on oma antamanne pyssy tää.
Viel' ehyt piippu on, lyö tulta lukko
kuin ennenkin, ei tarvis enempää.
Ken moittis, ett' on kehno mulla puku?
Kun on kuin muut, niin huonommaks ei huku,
ja miest' ei takki tee, ma luulisin.
Jos kengässä tai ilman, vähät tuosta;
vain taatkaa, että seistä saa, ei juosta,
niin jalka jaksaa saappahattakin.»

Ja vaiti vanhukselle hattuansa
kohotti Döbeln, kunniata soi.
Luo Brakelin nyt riensi ratsullansa,
Larm rumpaliin hän siellä silmän loi.
Ol' ukko tuttu Kustaan sodast' asti,
nyt käsi vanha liikkui kankeasti,
käy pärrytys töin tuskin hältä päin,
hän paraadeissa harvoin nähtiin myötä,
siell' aina, missä tehtiin verityötä.
Hänelle kenraali nyt lausui näin:

»Jo etkö uuvu virkas urakassa,
tääll' eikö, veikko, miestä nuorempaa?
Siin' aamust' asti seisot puutumassa,
et liikkumaan nyt palikoitas saa.»
Sen kuuli uros mielin puolikarsain:
»Kenraali, toist' on vanhan, toista varsain,
eik' enää käy kuin poikasilta työ;
mut katsominen miest' on kätten voimaan!
Kuin Armfelt huutakaa: 'Mars, rummut soimaan!'
ja harvaan Larm, mut hartahasti lyö.»

Hymyillen sankar Lapuan löi kättä
uroolle aikuiselle Armfeltin.
Joelle siitä riensi viipymättä
luo vapaajoukon Gyllenbögelin.
Nyt nuorukaisen, auralt' äsken tuodun,
hän keksi kalvakan ja eessä ruodun
huus ratsultansa äänin ankaroin:
»Ken olet, moukka? Virka, mistä huollaan?
Viel' etkö tiedä, kuinka miesnä kuollaan?
Sua vavistaako, valju raukka, noin?»

Mies nuori rivist' astui, nutturääsyn
avasi harmajan, ja alta sen
nyt paistoi haava, estymättä pääsyn
povesta pursui virta punainen.
»Kenraali, taannoin taistoss' osui luoti.
Kenties jo haava liioin verta vuoti,
punattomaksi posken kelmentäin.
Mut vielä urhoin kera käydä voinen,
maass' olin jo, mut koittaa koitos toinen
mun suokaa, elvyin taas, kun teidät näin.»

Jo kostui silmä Döbelnin ja loisti:
»Siis taisteluun, sa väki verraton!
Se, minkä näin, kaikk' arvelut se poisti,
tää Döbelnin, tää voiton päivä on.
On vilja kypsää. Adjutantti, lentäin,
mailta, mailta, metsän äärelt' entäin
nyt eespäin, niittoon kaikki käskekää!
Tääll' ei, nyt tuolla lyödään miekka vaakaan,
väellä täll' ei väistyis maailmaakaan;
vaan ryntää päin, ei varro ryntääjää.»

Ja pitkin linjaa kohta riemu raikuu:
»Päin, pojat, voittoon taikka kuolemaan!»
Standaarin ääni ukkosena kaikuu,
Larm miehen lailla lyöpi rumpuaan,
ja nuorukainen haavoitetuin rinnoin
veristä kenttää astuu sankar-innoin,
heit' etumaisna Döbeln taistoon vie.
Ja ennenkuin luo maille varjon ilta,
on karkoitettu ryssä kankahilta,
ja aukaistuna Adlercreutzin tie.

Ja taistojoukot seudult' on jo poissa,
miss' ensin törmäsivät vastakkain;
miss' äsken tanner välkkyi salamoissa,
mies illan rauhassa nyt viipyy vain.
Sitoen ratsunsa hän seisoo yksin
sijalla kammon, missä vieretyksin
veriset ruumiit, pirstat peittää maan.
Kun tuuli kaukaa voittohuudot tuopi,
vakaasti korkeuksiin silmän luopi
mies kalvan, lause tää soi huuliltaan:

»Työ tehty, voitto saatu on. Työ toinen
jäi vielä. Nimi vapaauskoisen
mull' on, sen arvokseni arvioinen:
mies vapaa, vapaasti mä aattelen.
Mut kunne konsaan aatokseni lähti,
sa olit matkan pää, sen johtotähti,
sa, jonka tahto ohjaa elämää.
Sun puolees luon mä silmäni nyt tässä,
kun silmä kuolon vain on näkemässä,
sua kiittää saan täss' ilman näkijää.

Sa annit mulle jälleen synnyinmaani,
kun toivon meiltä synkkä yö jo vei;
sa kaikki näät, mun katso pohjimpaani,
mult' arvon tokko lahjas saa vai ei!
Voi orja herrans' eessä maassa maata;
en ryömiä, en kerjätä mä saata,
en palkan toivoss' enkä suosion.
Iloisna seison kasvojesi alla,
vapaalla miellä, otsa korkealla,
se miehen suoraa rukousta on.

Soit laumoja sa taiston tasapäisen
mun vyöryttää, kaikk' esteet kaaten pois.
Mun, taudin-lyömän, vaivan-värjyväisen,
mun oma voiman min voinut ois?
Niin, voiton sain mä. Murtui saarron sulku
päin mainetöit' on Suomen joukon kulku
taas vapaa, tie on aukaisema mun.
Mut sulta, sult' ol' yksin apu, suoja,
Jumala, veli, kuink', oi voitontuoja,
sua kutsunenkin, kunnia on sun!»

Näin lausui mies, loi alas silmän, astui
taas satulaan ja häipyi pois, ja yö
jo kattoi maat, sen kyyneleihin kastui
jo varjotumma tuonen niittotyö.
Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu,
iloko lie vai itku sulle suotu,
salattu tuleviin on aikoihin;
mut kuinka riemu sun tai tuska täyttää,
ei päivää kauniimpaa voi aikas näyttää
kuin päivä tää, kuin päivä Döbelnin.






VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT II



SOTILASPOIKA.

Nuor', uljas, sorja sotilas ol' isäni jos ken,
hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen.
Tie kunniaan vain tiettynään,
ol' aina altis kestämään
hän vaivan, vaaran, liekin, jään,--
sen taisi taatto, sen!

Laps olin, kun hän lähti pois, kun sotatorvet soi,
mut uljasta en unhottaa ma ryhtiänsä voi,
en hattuaan, en töyhtöään,
en päivetystä poskipään,
ain', aina tumman varjon nään,
min kulmakarvat loi.

Kun joukot pohjolasta pois taas riensi, kuulla sain,
jok' ottelussa kuinka hän ol' urhoist' urhokkain.
Jo risti rintaan pantihin
ja kohta, kuulin, toinenkin;
ah, mielessäni aattelin,
kenp' oisi myötä vain!

Ja talvi lähti, kevät toi taas ajan armahan,
niin kuulin: »Kuollut isäs on, sai uljaan kuoleman.»
Niin oudolt' otti sydämeen,
sai huoleen, riemun huumeeseen;
äit' itki iltaan kolmanteen,
niin muutti multahan.

Jäi Lapualle taattoni, mies likin lippuaan;
siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan.
Ja taistoss' eestä Kustavin
taas vaari vaipui Uttihin,
ja Lappeell' isä vaarinkin,
mies Kaarlen aikoinaan.

Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa;
mut elo tuo ja kuolo tuo ol' uljast', ihanaa.
Ken huonona jäis hoippumaan?
Ei, nuorna kuolla eestä maan
ja kunnian ja kuninkaan,
on totta toisempaa!

Nyt orpo olen, osaton, syön leipää vierahan,
on suosijani, suojani tuvilla tuonelan.
Mut vaikertaa en huoli vaan,
saa aika varren varttumaan,
ma, poika kelpo sotilaan,
en sorru hukkahan.

Kun vaurastun, kun vuotta vain viistoista täyttää saan,
noin taistohon käyn minä myös ja nälkään, kuolemaan.
Miss' ankarimmin sota soi
ja taajin taisto salamoi,
en sinne käymätt' olla voi
tiet' isäin astumaan.



PORILAISTEN MARSSI.

Poiat kansan urhokkaan,
min verta joi jo Puolan, Lützin, Leipzigin ja Narvan multa,
viel' on Suomi voimassaan,
voi vainolaisen hurmehella peittää maan!
Pois, pois, rauhan askar, jää!
Jo myrsky käy, jo tanner järkkyy, syöksee tykki surman tulta.
    Eespäin rinnan rientäkää!
    Meit' urhoiks isäin urhohenget tervehtää.
    Kaunista näin
    ei meillä tietä toista!
    Rynnätä päin
    on riemu rohkeoista.
    Eespäin, veljet! Tästä vie
    maan ikivanhan vapauden kirkas tie.
Voittoisa lippu, lennä, loista,
rientänyt ammoin sadat tappotantereet!
Eespäin, te pyhät, pystyt repaleet!
Viel' eivät Suomen vanhat värit rauenneet.

Koskaan, kallis synnyinmaa,
sua veren alttiin vuotamatta meilt' ei' väkivalta ryöstä;
koskaan kuulua ei saa,
maan tään ett' omain lasten petos orjuuttaa.
Kuolla urho voipi vaan,
ei vaaraa väisty, horju, salli itseään ei sortoon syöstä.
Kuolo, onni sotilaan,
oi terve, kun viel' yksi voitto kamppaillaan!
    Taistelohon
    siis miehet, miekan teille.
    Kunnian on
    vain koitto kuolo meille.
    Taistoon tietä tuttavaa,
    nyt meidän aik' on, vilja kutsuu korjaajaa!
Joukoille Suomen harvenneille
sankarimaine maamme varjelosta jää.
Eespäin, sa pyhä viiri, pystypää!
Viel' ympäröi sun suomalainen suojas tää.



VÄNRIKIN MARKKINAMUISTO.

»Ystäväiset, miehet, naiset, kuka teistä kuuntelee,
kuinka vanha krenatööri lauluansa laulelee?»
Niin se laulu alkoi, veikko, muistan sanallensa niin;
kuulin torilla, kun viimeks sattui matka kaupunkiin.

Oli markkinat, ja kadut täynnä kansaa, kalua,
katsomist' ei kansass' ollut, ostoon mull' ei halua.
Ilman aikojani astuin, jouduin kadun kulmahan,
vaunut väen tungoksessa siinä näkyi seisovan.

Tahallaanko, pakostako noin ne seisoi, tiennyt en;
kuski pidätti, lakeija karjui kansaparvehen.
Mutta vaunuiss' istui herra mukavasti nojallaan,
soopelinen viitan kaulus, tähtirivi rinnassaan.

Katsoin, katsoin. Tuli mieleen muisto päiväin muinaisten:
tuttu muoto tuo, mut missä, milloin olin nähnyt sen?
Niin, ol' ammoin Lapualla, Salmella hän sankari,
silloin kapteeni, vaan nytpä korkea on kenraali.

Muuttuneen myös näytti paljon, eikä vanhuuttansa vain,
muodon muutti ylväs sävy, anti arvon kukkulain.
Ylpeyttäkö? Ehk'eipä; ryhti, ilme katsannon
kaikki tyyntä, vaan myös jäykkää, kylmää, suurekasta on.

Aina ilostun, kun nään mä sotakumppanin, vaan nyt
tuota katsoin, siinä kaikki, sydän siit' ei lämmennyt,
Loista, pöyhkeile, mä mietin; muinoin yhdess' oltihin:
suott' et suurennellut, loistit hurmehissas sorjemmin.

Äkkiä nyt kaikui laulu, sanat nuo ne särahti,
väen hälinässä ääni kimakasti värähti;
»Ystäväiset, miehet, naiset, kuka teistä kuuntelee,
kuinka vanha krenatööri lauluansa laulelee?»

Minä olin yksi niitä, yksi hänen laatuaan,
ja ma käännyin kärkkymättä selin herraan korkeaan,
pari askelt' ahdingosta syrjenin ja jouduin näin,
sotamiehen luo, jok' istui siinä virttä virittäin.

Paljain päin hän portaill' istui korkeana ryhdiltään,
hattukulu polven päällä vasemmassa kädessään.
Kurottaa voi kättä tätä vielä suotuun antimeen,
käsi toinen oli poissa, viemä sodan viikatteen.

Ja hän lauloi rahvahalle, kutka kuulla tahtoivat.
Laulu huono, palkka halpa, halvat myöskin kuulijat:
pari poikaa repaleista, nuori ylioppilas
ynnä minä ääress' ukon meit' on ryhmä sovukas.

Vaan ol' ylhät muistot, menneet loistopäivät laulunaan,
työt jo puolin unhoitetut, urhot peittämät jo maan,
oli Suomen viime taisto hällä laulun laaja taus,
voittojemme, murhettemme, kunniamme kultakaus.

»Kuusineljätt' olen», lauloi, »taistelua taistellut,
nälän, kylmän kestää voinut, yöt ja päivät valvonut,
seissyt miessä myötä, vaikk' ei mitäkään nyt mulla tee,
Uumajall' on oikeani, tässä vasen vapisee.

Kenpä teistä nuoremmista silloin kera olikaan,
konsa kuului: 'Miekkaan, miehet, rikottu on rauha maan!'
Tulta miesten mielet silloin, toista kaikki, toista nyt,
silloin hehkui tääkin sydän, koht' on jääksi jähmennyt.

Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin
Hattelmalan harjanteilta, mene ei se mielestäin!
Ilta myöhä, ilma kylmä, matkan uuvuttama mies,
mutt' ei mieleen tullut lepo, tupa lämmin, tuttu lies.

Ei, sun jäilles, tantereilles, sinne silloin ikävöin,
siell' ol' enemmän kuin suoja, lieden lämpö, lepo öin,
siellä Suomen joukko nuori, uljas, vapaa, vahva niin,
meihin silloin Suomi katsoi, ja me Suomeen katsottiin.

Ikiarvon Klercker saakoon, vielä mies ja sotilas,
vanhus monen vaivan nähnyt, seitsenkymmenvuotias.
Muistan valkopään, kun kesken tuotujen hän ratsasti,
isän silmin poikiansa lempeästi katsasti.

Vihollisen vertaisena, pojin kuusin tuhansin,
kunnialla, riemull' aikoi vielä verileikkihin.
Arvelutta, arkailutta kaikk' ois käyty tenähän,
toinen luotti toisehensa, häneen me ja meihin hän.

Silloin saapui Klingspor marski, ylpeä kuin kuningas,
kaks ol' leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas,
saapui Klingspor, vallan saanut, otti ylikomennon,
antoi käskyjä kuin Klercker, mutta käski pakohon.

Tähtiyö, sa Hämeenlinnan jäillä valvottu, on sees
vielä vuotten viertyäkin muistossa sun kajantees,
vaikka miehuus pilkan peri, kaatui toivo katohon,
voittomme vain unelmaksi saattoi raukka tunnoton.

Milloin tuomiolla seista saa hän työnsä tilittäin,
että taapäin astui silloin, kun ois voinut käydä päin,
että herjaan mainehemme, miehuutemme polki pois,
että kyynel vuoti vain, kun veren vuotaa tullut ois?

Horjuimmeko Siikajoella, konsa viimein koitettiin,
Revonlahdell' luotettiinko käsihin vai käpäliin?
Adlercreutz sen virkkaa vois, Cronstedt myös ja moni muu,
vaan ne sankarit on siellä, miss' on sanatonna suu.

Mainitsin nuo suuret, heille kiitosta ja kunniaa!
Monta vertaista jo ehti rauhan maahan matkustaa.
Döbeln lepää, Duncker lepää; kysy heidän aikojaan,
niistä tietää, niinkuin tässä, halpa sotavanhus vaan.

Miks en kaatunut, kuss' urhot kaatuivat, niin useat,
juhlahetkiään kun vietti Suomen joukot uljahat,
konsa päilyi päivät onnen, kunniamme kirkkaimman,
päivät Siikajoen, Salmen, Alavuden, Lapuan?

Ei ois ollut pohjan hyihin pakko taivaltaa mun taas,
nähdä, kuinka riemun kohta kolkko epätoivo kaas,
tiennyt tuhanten en veljein surkeasti jäävän ois
jäille Tornion ja jätteet Kainuull' annettavan pois.

Ero raskas isänmaasta, kova loppu, kovan tien!
Länsipohjan rantaan saakka saapui meitä parvi pien'.
Uskollisin verin vielä Ruotsin multaa ruskotin,
torilla nyt laulan, jott' ois leivän muru mullakin.

Herra maata varjelkohon! Vähät muusta huoltavaa;
sotamiehen henki, onni, käsi, jalka mennä saa.
Herra maata varjelkohon, siin' on ponsi, siin' on pää,
sanat muut jos vaihtuvatkin, ain' on laulun loppu tää.»

Ja nyt vanhus nousi, läksi väen kesken kiertämään,
joku pisti äyrin pienen, enimmät ei niitäkään:
tuli niin hän vaunuillekin, kohden herraa korkeaa
syvään päänsä kumartaen hattukulun kurottaa.

Tähtirinta, kultaolka, suuri sotaherra tuo
tummaks silloin tuimistuvi, hatun sieppaa, silmän luo
kerran häneen, toisen kansaan, vierryt saman tuokion
pitkin toria jo kaikki äijän äyrisaalis on.

Hämillään ol' äijä siinä, herra loihe lausumaan:
»Kuulin laulus, kamppaellut olen eestä saman maan.
Elon illass' että vielä muisto tuo on myötä mun,
siit' on ylväs mulla mieli, paljon ylväämpi kuin sun.

Tosin verileikiss' usein petti onnen suosio,
tosin voitot voittamamme pian taittoi tappio.
Mutt' ei kumarrella muita silti meidän tarvitse,
pääss' on mulla hattu, samoin pidä, ukko, päässäs se!»

Lausui näin, ja kasvot seestyi kirkastukseen korkeaan,
ja hän hatun miehekkäästi painoi päähän sotilaan;
vaan hän jatkoi--riemun tulen vielä rintahan se tuo,
tuon kun muotonsa mä muistan, muistan äänen, sanat nuo:

»Tasan ei käy onnen lahjat, niin sen sääti Luojan lait,
mulla rikkaus ja arvo, puutteen, halpuuden sa sait;
mutta paras meill' on yhtä, horjumaton alttius,
kunto verin vahvistettu, omantunnon todistus.

Siispä kumppanukset ollaan, siis käy tähän istumaan!
Kun on suurin meillä yhtä, vähemmätkin tasataan.
Mull' on kultaa, jos sa mielit, multa leivän, suojan saat,
mulle laulat laulus sorjat, mulle myöhän ilos jaat.»

Samallapa vaunuiss' istui vanha krenatööri tuo;
kansa tieltä kahden puolen väistyy, kunniata suo.
Kuulin, kuinka vaunut vieri poispäin, kunne katu vei,
mutta kyyneliltä silmä enää niitä nähnyt ei.




LOTTA SVÄRD.

Sotaveikkoon veikko kun yhtyy vaan
raton iltavalkean luo,
pian Lotta Svärdistä haastellaan,--
yhä vieläkin sattuu tuo.

Juro kuinka jos kumppani ollut lie,
näön leppenevän heti näät,
hymyn värveeseen hyvämieli vie
jo harmajat viiksenpäät.

Monet kuumat kerrat hän muistaa nuo,
veritanteret voittojen taas,
joilt' uupuen pois Lotan teltan luo
uros saapui ja sarkan kaas.

Ja hän virkkaa eukkosta mielissään
sanan, kaksi, jo naurahtain;
mut myrtyy myös, jos ei myötäämään
hymys lie hyvä, vilpitön vain.

Oli helmi ja oiva se eukko näät
sodan tiellä, sen taata saa;
vähän naurua sieti, mut kukkurapäät
myös kiitosta, kunniaa.

Oli kait hän kaunis ja nuori kait?
Kevät häll' oli kukkeinnaan,
kun kolmas Kustavi Ruotsin mait'
oli noussut vallitsemaan.

Sotamies kukan sai,--sota Suomenmaan
viel' ollut syttynyt ei;
ja kun rummut soi jalon ruhtinaan,
Svärd Lottansa myötään vei.

Oli silloin hän kaunis. Sit' etsiä vain
suun, posken puuntoa sais,
ja loistoon silmien ruskeain
moni sankari soeta tais.

Mut ei kevät kestä, ei kukkeus jää,
Lotan jäänyt ei liioinkaan:
erin kolmin herkesi hempeys tää,
meni kolmannes kertanaan.

Erän ensi talvi se saaliiks saa,
pian tullut ja pitkä niin,
erän toisen ens' suvi sorruttaa
tulipoutihin polttaviin.

Ja kolmas, vielä mi jäljell' ois,
myös jouti jo mennä kai;
se kyynelvirtoihin vieri pois,
kun Svärd verisurman sai.

Sodan viimeisen riehu kun syttyi tään
ja se taas Lotan leiriin toi,
hyvä, jos edes muistaa hempeyttään
hän ammoin mennyttä voi.

Mut sorjaksi viel', eri lailla vaan,
sotamies hänet arvioi;
ja hälle, kuin kukkana kulkeissaan,
yhä vieläkin kiitos soi,

hymykuoppiin vaikk' oli parvittain
jo ryppyjä leiriynyt,
ja muoto jo muukin, ei silmät vain,
oli mustanruskea nyt.

Sota viehätti hänt', ilot, huolet sen,
mitä sattui vaihtuvin säin,
ja ol' ystävä poikain hän harmaitten,
rakas siks oli meille hän näin.

Ja jos veikkoja Svärdin ol' ollut ken,
sepä jäänyt ei unhoksiin,
oli aina täydempi sarkka sen,
siks eukkoa kiitettiin.

Näin reimana, kunne jos retki toi,
hän seurasi ainiaan,
ja kun pyssyt paukkui ja luodit soi,
ei kaukana Lottakaan.

Sotapoikain nuort' oli pontta ain'
ilo katsoa hälle, ja luo
jos kuinkakin joutui, hän tuumi vain:
»No, onkos eempänä nuo?»

Ja teltankin niin piti olla kai,
ett' antaa tilkkasen vois,
jos ken tulen keskellä uupuis tai
jalon haavan jos saanut ois.

Ja jos teltan harmajan seiniin loit
vain silmäs, niin poikenneen
siell' luodin ja kaksikin nähdä voit,
ja hän siit' oli ollakseen.

Jos sallit, niin erän kerron nyt,
min viimeks eukkoa näin.
Oravaisten päiv' oli päättynyt,
pois väistyttiin veripäin.

Oli Lotta myötä, hän korjuuseen
sai kamppeensa vaivoin vaan,
kojun, rattaat, lekkerin mittoineen
ja ontuvan hiirokkaan.

Lepohetki ol' ikään. Lotta se taas
kävi tuttuhun tarjoiluun,
mut poiss' oli teltta, hän ryyppyjä kaas
all' uhkean kuusipuun.

Suru häll' oli, vaikkakin huulillaan
hymyt pilkahti petteliäät;
suri urhojen huolta hän, nauroi, vaan
oli kosteat poskipäät.

Nuor' ratsumies,--kun hän hääri noin,--
nyt luo tuli, teikaroi,
tuli kohti korskein katsannoin,
ja röyhkeys äänessä soi.

»Hoi, viinaa!» huusi hän, »hätää ei,
tää poika se kustantaa.
Tään kukkaron helkettä kuules, hei!
Ja veikkoja kyllä saa!»

Lotan silmästä leimaus sinkoaa:
»Sinut, sankari, tunnen nyt.
Tuli äitiä köyhää sun puolustaa,
miten työs olet täyttänyt?

Kojun nurkassa vain pidit vinguntaas,
muka haavojas vaikeroit;
oli valju naamas, nyt puuntaa taas,
ja ne haavas näytä, jos voit!

Emos ettäkö tuonen jo turviss' on,
ei puoltoas pyydäkään!
Tämä maa, se on äitisi turvaton,
petit, pelkuri, äidin tään.

Vaikk' kultia täynn' ois laukkusi, ois
meri niitä sull' ammentaa,
Jumal'auta, tuommoiselle en sois
minä tilkkaa, en ainoaa.»

Käsi puuskassa vain hän nyrkkiä pui,
tapa moinen ol' eukon tään,
ja pois rikas öykkäri laittautui,
ajan arvaten, vikkelään:

Mut vierelle tien, vähän tuonnemmaks
uros nuori ol' uupunut.
Lotan silmät kuin hellintä tähteä kaks
yhä sinne on suunnatut.

Nojass' istuu pyssyn hän itsekseen,
veri takkihin tahmettuu,
hänen näit' vain vaivalla seuranneen,
kun kiiruhti joukko muu.

Yhä Lotta se silmänsä häneen loi,
kuin äiti lapsehen loisi,
ihan kuin joka tilkan, min muille soi,
juur' aikonut hälle ois.

Mut kun yhä raukeni raskaammin,
suru-unten painama pää,
eip' eukko malta, jo kutsuukin
hänet luo, nimen äännähtää.

»Tule», virkkoi hän murtuvin äänin, »juo,
viel' ehkäpä rahtunen ois;
tule, poikani, tilkka se lohtua suo,
sitä kaikki nyt tarvita vois.

Mitä? Kainosteletko? Kullasta lie
kevyt laukkus, sen tiedän kait;
salon töllistä sull' oli sotaan tie,
ja täälläpä kullat sait!

Mut et verityöss' ole viimeinen,
sen Lapuan' kentällä näin;
ja Ruonan sillalla, muistatko sen,
eturinnassa riskit päin.

Älä huoli siis, jos et suoraks saa
nyt annan ma enkä myö;
lasin Lapuan-päiväsi kannattaa,
pari runsasta Ruonan työ.

Ja jos Svärd, jalo, lempeä sielu tuo,
eloss' ois ja sen nähnyt ois,
miten, vaikka jo vertasi tanner juo,
sin' et taistosta taukoo pois,

heti hälle nyt oisit kuin ainoisin
oma poikansa konsanaan,
ja sellaista kahta, sen vannonkin
sais, etsiä kautta, maan.»

Uros hoippui luo, piripintanaan
mitan Lotta se hälle suo,
milt' ettei harjaksi saanut vaan
pari kyyneltä mitta tuo.

On kauan siitä, kun eukon näin,
mut ei aika, hänt' unhoon vie,
iloll' aina muistelen eeskinpäin,
ja se hälle ei liikoja lie.

Oli helmi ja oiva se eukko näät
sodan tiellä, sen taata saa;
vähän naurua sieti, mut kukkurapäät
myös kiitosta, kunniaa.



VANHA LODE.

Joukon eessä joka kerran,
kun ol' lähtö ryntäämään,
vanha Lode hetken verran
viipyi, paljastaen pään.
Hurskas, vakaa, valkohapsi,
noin hän rukoeli nyt,
sitä vanhus, mit' ol' lapsi
äidin-piennä äännellyt.

Hetki harras, rauha pyhä!
Paljahaksi joka pää!
Luodintuisku yltyy yhä,
sattuu, sivu lennähtää;
kenttään jää jo jääkäreitä,
seis! Vast' alkaa kilvoitus,
jahka ensin isämeitä
sekä Herran siunaus.

Vasta kun löi aamen lukkoon
rukouksen selkeän,
tuli valmis vauhti ukkoon,
hatun päähän painoi hän:
»Syöskööt kaikki hornan peikot
vastaamme nyt valtanaan,
Herran kanss' ei olla heikot,
hurraa, pojat, eespäin vaan!»

Joukkonsa ja Jumalansa
kanssa leikkiin lähti näin,
sit' ei valtaa vastassansa,
jot' ei rohkenis nyt päin.
Ydin nuori, vanha pinta,
vuoroin vakaa, vallaton,
lumitukka, tulirinta--
noinpa ukon riento on.

Väki virkkoi: »Tulimmainen!
Nuor' on ukko uudestaan,
sydämessä eikös vainen
veitikka viel' ennallaan!
Silmiss' eikö välky, väiky
kaunis voiton kajastus!
Nyt ei hiittäkään hän säiky,
huulill' äidin rukous.»

Verileikki leikiteltiin,
tuli vuoroin voittokin;
veisattihin, rukoeltiin,
väki pääsi leirihin.
Ilolla se lepäs siellä
väsyneenä vaivoistaan;
Lode? kentäll' yhä vielä
ukko kummitteli vaan.

Liikkui hiljaa hetket yötä,
enimmälti yksinään;
miestä pari ehkä myötä,
parahinta, väestään.
Miss' ol' ollut pahin pinne,
päivä kuumin, raskahin,
sinne paloi aatos, sinne
veti äijän askelkin.

Kylliks eikö ollut taisto?
Mieluinenko muisto sen?
Veripäiväst' eikö vaisto
vielä verenkylläinen?
Ihaellako hän mahtoi
tuonen työtä kauheaa?
Lode? Ei, hän auttaa tahtoi,
lähimmäistä pelastaa.

Missä suoni sykki vielä,
hengen rahtu havaittiin,
siellä viivyttihin, siellä
apu, hoito annettiin.
Kaikki saivat huojennusta
vihamies kuin omainen,
siin' ei tehty eroitusta,
veli oli jokainen.

Moni, jost' ol' laina hetken
elämä, ei enempää,
saattoi jälkeen ukon retken
kaukaa vaiti tähystää,
nuotiolta, keskelt' iloin
nousta kotvan nauramaan,
mutta herttaisimmin piloin,
hänen kummaa kulkuaan.

Väki virkkoi: »Kahakassa
'lyö ja hakkaa!' ukko huus;
siell' on sirut parsimassa
käydä urakka nyt uus.
Vaan se onkin Lode toinen,
joka hakkaa, maahan lyö,
ukon oivan miel' ei moinen,
hurjan pojan on se työ.»

Poika, reima, puhdastunto,
rinnass' äijän riehakoi
vanha usko, vanha kunto
lämpöiseks sen kodon loi.
Totinen ja tyyni pinta,
vaan, jos katsoit silmihin,
lapsen mieltä kirkkahinta
kuulsi niiden kuvastin.

Asu halpa, suora mieli,
sodass' äijän ohje tää.
Tuli rauha. Rintapieli
täytyi joskus tähdittää.
Silloin syksyn kylmän kuuna
hält' on mieli kokonaan,
rinnass' istuu itkusuuna
veitikkakin viluissaan.

Kun hän yllä juhlapuku
puhkui nurjapäällä näin;
miehetkin ne milt'ei nuku,
töllistävät tylsin päin.
Jotain tempuiss' aina puuttui,
käänteet kävi näin ja niin,
kunnes viimein ukko suuttui,
heitti kaikki helkkariin.

Harvoin toki harmit moiset
sattui, paraadeissa vaan;
ukko harjoitukset toiset
piti vanhass' asussaan.
Hei, se oli toinen juttu,
nyt ei unta ollut kai;
vanha herra, vanha nuttu,
niistä toki selvän sai.

Nulous nyt mielt' ei paina,
sujuu temput, riemu soi,
vaille ei, vaan päälle aina
kaiken, mitä vuottaa voi.
Ukolla ei muuta huolta,
kulkee pitkin rivejään,
korvaa tältä, partaa tuolta
nyppäisevi mielissään.

Väki virkkoi: »Tulimmainen!
Tuoss' on tuores ukko vaari.
Sydämessä eikös vainen
veitikka viel' ennallaan!
Varsi vuotten kuuristama,
lumet tukkaan aika loi,
silmästäpä poika sama
yhä vielä viikaroi!»



MATKAMIEHEN NÄKY.

Kenenkä linna se, jonk' äsken näin,
kun hämyss' illan kuljin tännepäin?
Kuin hauta kammolla se mielen täytti,
niin ylpeää ei toista tienoillaan,
mut autiolta, kuolleelta se näytti,
valaistu oli yksi huone vaan.

Jäin kotvan katsomahan, mitä tuo:
pääsalin suuren täytti valovuo,
eteeni kuin ois' auennut se aivan.
Sielt' ihmisiä koin ma erottaa,
mut tutkinta se tuskin maksoi vaivan:
siell' liikkui haamua kaks ainoaa.

Naishahmo ylhä, vaikka kuuru jo,
puettu mustiin, runsas kutristo
hopeina hartioilla, toinen näistä;
mies toinen, mustiss' ikään, tyynnä tää
jalustaa kantoi kirkaskynttiläistä,--
hän myös jo harmennut, mut pystypää.

Ma katsoin kulkuun tuohon. Kuvan tään
ma salin seinällä ja lähekkäin
sen kanssa toisen. Luo kun ehti nainen
hän rauhaisasti niitten puolehen,
ylentyneenä otsa kumarainen,
kuin rukoellen katsoi hetkisen.

Ken ollut lie? Uus tuokio--kaikk' on
jo poissa, vaimo mennyt, valoton
jo sali tuo kuin kaikki kartanokin.
Ken? Virka! Aave rauhatonko vai
ehk' outo kuvain kumartaja jokin,
ken maalla vieraall' uskon vieraan sai?

Ei, aave ei hän ollut rauhaton,
min näit, se rauhaisaa ja totta on.
Mut samaan aikahan jos saavut toiste
sa linnan tietä äsken kulkemaas,
niin salista sua kohtaa sama loiste,
tuon vanhan vaimon näet siellä taas.

Jo monet monituiset vuodet noin
hän samaa tietään, samoin saattajoin
yön maille saapuessa aina kulkee:
hän hetken viipyy; toinen tuokio
kun joutuu, lepoon hän jo silmän sulkee
ja unta, rauhan unta uinuu jo.

Nuo kuvat, joita katsomaan hän jää,
kaks oli Ramsay-veljest' ylevää,
tääll' ylennyttä saman katon alla.
Lemulla toinen kulki kuolemaan,
ja toinen kohta jälkeen Lapualla,
molemmat eestä armaan synnyinmaan.

Heist' urhotöitä taru virkkaa voi,
ja heistä vielä Suomen runo soi,
kuink' eestä maansa veljespari moinen
sai voittain kuolla kevätvoimassaan,
ykskolmatta kun oli vuotta toinen,
yhdeksäntoista toinen nähnyt vaan.

Mut vaimo, jalo vieras, haamu tuo,
min hiljaa veljen luota veljen luo
näit liikkuvan, ol' äiti urhoin noiden.
Siell' elää hän nyt muisto-aarteineen:
ei kulje kuvia hän jumaloiden,
hän hyvää yötä lausuu lapsilleen.



VÄNRIKIN TERVEHDYS.

(Gregori Tigerstedtille Revonlahden taistelun
viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä.)

»Liet joskus tullut tuntemahan sen
tuhanten joukoss' elon tanterella,
kuink' outo voima, pakko sisäinen
toist' ihmistä voi toiseen taivutella?
Sua kohtaa kasvot, korvaas ääni soi,
ihastut, kiinnyt--miks? Et virkkaa voi.

Mies oli Cronstedtilla väessään,
mies mulle rakas vielä muistellenkin;
mull' elo takana, häll' edessään,
mut sama henki täytti kumpaisenkin.
Unohdan paljon, pian myös, mut et
mult' unhoitu, Gregori Tigerstedt.

Mies miekan siin, ei muonakuormaston,
sen ryhti, katse, kaikki näytti julki;
solakka, kookas kasvu, vartalon--
noin hän, tuo reima poika, tiensä kulki.
Hän silmän-riemuni ol' ainainen,
hän mulle tuttu, minä hälle en.

Viel' äänen muistan pohjan-rotuisen,
se joukon eessä soi kuin pohjan tuuli;
kuin luoti löi ja sattui sana sen,
siin' ääness' oli ruutia, sen kuuli;
sen pelkkä raiku todisteen jo toi,
ett' urhon suoran rinnasta se soi.

Jos mitä koki, minne lohduton
vei pakotie, mi vartoi vaara, hätä,
ain' yhtä sees tuon silmän tuli on,
vakaata rauhaansa ei kasvot jätä;
kuin vaskikirjoin kertoi kasvot nuo:
'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo!'

Kun liioin kiihtyi vauhti pohjolaan,
ja tuskan vimmast' itkein urhot kulki,
hän kiros silloin, purren hammastaan,
mut kyyneleen hän sydämeensä sulki;
pusertui huulilta vain sanat nuo:
'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.'

Ja joutui päivä, urhon juhla, voi
taas kunnialla nousta Suomen viiri;
'Aseihin!' Revonlahdella jo soi,
ol' ajetuista tullut ajopiiri.
Salama riemun lensi kautta sen,
se oli hetki ikimuistoinen.

Mi näky! Liekkiin syöksyi syttymään
taas toivon tulta joukko toivokato;
tukettu virrantulva vierressään
kaas esteet, sortui sulku, särkyi pato;
alt' alennuksen, epätoivostaan
nous isäin maata kansa suojaamaan.

Koin ruskoss' idän kaukovaarat ui,
ja päivän valkeus jo vallan voitti,
kun hanki rientäissämme ruskottui,
sen ruskoss' aamu kunniamme koitti.
Syvemmin yhä, noustess' auringon,
tuo hohtaa huomenkoi,--se hurmett' on.

Mut tuskin päivän ensi vartio
jäi taa, jo taiston viime liekki herkes,
ja Siikajoen nuori voitto jo
yht' uljaan kaksoisveljen saada kerkes.
Rivistä riviin riemu myrskyää,
niin urhot sorjaa tuota tervehtää.

Sijalla taiston seisoin. Tyyntä on
miss' äsken viha riehui, rauha päilyy;
nyt unta maattiin kummull' ottelon,
sit' unta, joka ajan säiltä säilyy;
jos valvoi ken, ol' ystävä vain tuo,
jok' ystävän jäi nukkunehen luo.

Jo löysin, mitä etsin, selon sain,
min puute yhtä tuskaiselta tuntui:
riveistä Tigerstedtiä mä hain,
ei valveill' ollut hän, hän tänne untui.
Kun voitto hohti, leikki hurmioi,
unt' urhon rintaan teräs tuima toi.

Tuo uljas! Äsken säilänsuita päin,
päin tulta, jota tykkein kidat syyti,
rientonsa torjumattoman ma näin:
niin nuori, voimakas,--ja hänet hyyti
se hanki jo, miss' äsken sankari
Bulatovilta tulet sammutti.

Mut elon-karvan kanss' ei kasvoiltaan
erinnyt sielun levollisen leima,
viel' oli vaalenneessa muodossaan
tuo vanha, varma rauha, miehuus reima.
Ma tunsin, nähdessäni kasvot nuo:
'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.'

Ja katso! Vielä päivä neuvon toi,
lipulle synnyinmaan hän säästyi vielä.
Mä hänt' en enää nähnyt. Ehkä voi
sun eteen sattua hän elon tiellä;
tervehdi silloin: kauttas kättä lyö
Stool, urhokentät, Revonlahden työ.»

Näin Stool sua muisteli, sa urhokas,
mies kunniamme kulta-ajan armaan.
Terveiset kätki ylioppilas,
ne vihdoin virkkain alta hapsen harmaan,
kun vuosisataa puoli siitä on,
maas eestä noin kun astuit taistohon.

Ne ota rakkain mielin, myös sen maan
ne tervehdyksen tuo, mi sinut kantoi;
se lukee miehet, jotka hurmettaan
sen uskon, toivon, muiston antoi.
On harvenneet ne, rakkautta saa
ne harvat siltä siis sen hartaampaa.

Saa kiitoksen tuo alttius rajaton,
min hehku pohjan jäilläkään ei laannut,
saa veri kallis, uhrillaan jok' on
ajoille tuleville turvan taannut,
mi meille iki-lunnahaksi luo:
»Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.»



VON TÖRNE.

Jo oisko mainittu ehk' ohimennen
mies Mikkelin, von Törne vanhus, ennen?
Uroita hänkin oli harmaita
ja Savon varajoukon johtaja.

Mies suomalainen juurta juurevinta,
kuin vanha visarunko rustopinta;
ei leikin saatu häntä hämminkiin,
siin' iskua ja vankkaa vaadittiin.

Hän ties sen itse, suott' ei kansa kehu,
ett' ukko Törnessä on miehen mehu:
mies kannallaan, mik' arvo olikin,
everstiluutnantin tai majurin.

Ma tunsin vanhuksen jo sodan takaa:
samainen ryhti pyylevä ja vakaa,
kuin oisi pölkky, outo luuli niin,
puettu virkaviittaan, kannuksiin.

Mut sydän sykki alla pölkyn pinnan,
löi uljas sydän, terveen miehenrinnan,
tulisin verin, vahvoin valtimoin,
ei tahran koskema, ei syömä koin.

Ja synnyinmaalle löi sen selvä lyönti;
se kelpo mies, ken sille arvon myönti.
Ja miksi? Syyn hän tiesi ilmoittaa.
Se hänen, hänen joukkonsa on maa!

Ma muistan, kuinka kesken seuran tutun
häll' loputon ol' usein juoksu jutun:
»Maa tää, maa parhain alla auringon»,
ja »kansa sellainen kuin hällä on!»

Hän hajasäärin silloin seista suosi,
muut piirinään,--se hällä korska kuosi,
kosk' ollut pääll' ei maan, ken kiistää vois,
ettei hän suomalainen majur' ois.

Ei ylikäypää tuosta kunniastaan
hän tiennyt; vaikka maailmoja vastaan
pää pystyss' ottanut ois mennäkseen
hän miehin, miekoin, valtakirjoineen.

Mut joskus hän, kun oikein juttu maittoi,
myös suomalaisen järjenlahjaa laittoi,
kuink' ollaan rehdit, mutta tyhmätkin;
hän päästi päälle naurun raittihin.

Vaan annas, moitteen muu ken alkaa koki,
vait! Ukko vain sen sai, ei toinen toki.
Puhuja kauaskaan ei ehtinyt,
jo vastaan soi: »Suu kiinni, herra, nyt!

Kysyä saanko sanasankariita,
hän mist' on kansan mailta, manterilta
tavannut, nähnyt kirjoista kuin tään,
niin jalon, mielevän ja miehekkään.

Sen kanssa viran puolest' olkaa kerta;
kun luodit vinkuvat, kun sataa verta,
ja sanokaa, kun näätte, tokko on
mies Suomen innoton ja tolkuton!»

Noin ukko rauhan, noin myös sodan ajan.
Mull' oli virka joukon majoittajan,
hänest' on paljon muuta muistossain,
Lapuan päivästä nyt kerron vain.

Me perkattavaks saatiin metsän pieli,
kaikk' oli valmiit, eespäin mennä mieli,
mut vanha herra ärtyi seisomaan,
»kosk' ampui Suomen mies niin ravakkaan».

»Seis, pojat!» huusi, »saakaa tuki puista
ja niittäkäätte miestä niinkuin ruista;
työ tyyni, tarkka silmä sihdin taa!
Nyt tulee hauska, kystä korppi saa.»

Hän tunsi joka miehen joukostansa,
niin nimeltä kuin koko laadultansa,
jokaista tarkkas, jonka nähdä voi,
kuin isä kullekin hän sanan soi:

»Noin, Kalle Hurtti, kas se sattui maaliin,
ei enää keikkune, ken sai sen saaliin!
Korpraali Flink, ain' äityy ammunta!
Voi, Pekka Pistol kaatui, peijakas!

Vahinko,--kunnon poika niinkuin kulta!
Saa Pekastaan. nyt taatto torpan multa.»
Näin haastoi hän, näin johti joukkoaan,
majuri suomalainen mahdissaan.

Sai sana Adlercreutzin: »Minne jäätte!
Päin rivit, päälle käykää! Rientäkäätte!»
Von Törne tyynnä katsoi lähettiin,
jäi paikalleen ja vastasi: »Vai niin!»

Voi hauskaa! Pyylevänä lipun ääreen
hän pylväistäikse ryhtiin hajasääreen,
kuin iankaiken seista aatteleis
ja virkkais luodillekin: »Huuti, seis!»

Min viestintuoja mokomalle? Nolo
jo siinä nuoren vänrikin ol' olo;
hän oli tullut tulta vinhempään,
ja käskystä ei vanhus viitenään.

»Majuri, eespäini»--»No, no, joutavoitte!
Ei tässä vaaraa, senhän nähdä voitte!»
»Kenraali käski.»--»Hurraan saakohon
Karl Adlercreutz mies, kunnon mies hän on!»

Nuo sanat tuskin pääsi äijän suusta,
kun naamaan lensi kaarnan pirsta puusta:
»Hohoo, sit' odotinkin tosiaan,
se miesp' ei ollut akka ampumaan.

Se melkein sattui, eipä paljon vailla;
sanoa voin nyt Hannu Klngan lailla,
kun kuula hipoi hänen kulmiaan:
'Tuo hiis ei karta miehen naamaakaan'.»

Hänt' aina huvitti tuo sana toistaa,
taas aimo nauruss' ukon naama loistaa,
Ja taas hän asentoon käy pönäkkään,
kupeessa nyrkki, sääret levällään.

Ties kuinka kauan kuhnaillut ois vielä,
mut kun hän parhaiks siin' on tulen tiellä,
pau; lensi luoti, miten osuikaan,
juur' äijän polviporttiin avaraan.

Tapaavan takkiaan hän tunsi jonkin,
kurottui, katsoi: puhki on kuin onkin!
Lievettä nosti, nosti toista--voi,
on reikä molemmissa, lempo soi!

Hän närkästyi ja korvan juurta raapi:
»Työn tästä Matti räätäli nyt saapi!
Hoi, juokse, katso, Jukka kulta, sie,
mitenkä takapuolen laita lie!»

Ja hätään juoksi vanha renki Jukka:
»Voi herra, hullumpi on täällä hukka,
edessä vielä lieve jäljell' ois,
repale tässä vaan, ja päärme pois.»

Nyt Törne julmistui »Sen mokomakin,
noin ampuu aivan tärviölle takin,
mi päivää toista tuskin päällä lie!
Päin, pojat! Nyt sen pirun piru vie!»



HEINÄKUUN VIIDES PÄIVÄ.

»Nyt heljä heinäkuun on sää,
saa minut huomenhetki tää
niin outoon mielialaan,
mies nuori, metsän lehtohon,
suvisen ilman sulohon
nyt tullos, sinne halaan;
tää päivä juhlapäivä on.»

Soturi vanha lausui näin,
sivulle verkon siirrältäin,
mua kädest' otti, johti;
ja kautta kylän hiljalleen
vei meidät kukkapolku veen
sinervän rantaa kohti,
sen hempeen kastehelmiseen.

Oi ihanuutta ilman, maan!
Vait oli vanhus, katsoi vaan,
hän kauan vaiti pysyi;
mua vihdoin, kyynel silmässään,
taas kädest' otti kädellään,
hymyili, hiljaa kysyi:
»Maan eestä voiko kuolla tään?»

Jäin vaiti. Katse vastasi
vain sisimmästä sieluni.
Se riitti. Ihailuunsa
hän jälleen vaipui vaieten
ja kunnahalta katsehen
loi kauas, silloin suunsa
sai sanat, puhe puhkes sen:

»Mies nuori, ranta rannan taa
täss' etehesi aukee maa,
isäisi sulle suoma:
kuin jalot täällä Virtain veet
on Saimaan sadat saarenteet,
on Vuoksen vuolas uoma,
Imatran pauhu-paatereet.

Ja astu pohjan äärihin:
laelta tuiman tunturin
maa yhtä armas hohtaa;
ja astu rantaa aukeaa
sa Pohjanlahden huuhtomaa:
yks Suomi silmääs kohtaa
ja rintas lempeen liikuttaa.

Mut aavistatko, minne vie
tää miete, mistä kyynel lie,
mi herkkyy alta luomen,
ja  miksi mieltä herättää
niin ihanaa, niin itkevää
minussa tämä huomen?
On viides heinäkuuta tää.

Päiv' alkaa, päivä päähän käy
monesta jälkeä ei näy,
mi meilt' on mennyt suotta.
Ah, mulle jätti muistelon
tää viides heinäkuun, siit' on
seitsemäntoista vuotta;
se Dunckerin vei kuolohon.

Tääll' oli kansa tämän maan,
viel' on se; suureks surussaan
se kasvoi, kaikki kesti;
se kantaa kuormat kohtalon,
vait uhraa, uhmaa, kuolohon
käy raudan-rauhaisesti;
se kansa Suomen kansa on.

Levossa lempeässä näät
sen nyt, ei raasta vainon säät,
on kalleimpas se siltä.
Ma kilvoituksessaan sen näin,
näin hallan, tuskan, turman säin,
näin samaks silloin; miltä
mun tuntuikaan jo mielessäin?

Ma näin sen verta vuotavan,
näin voittavan, näin kaatuvan,
en pettäjätä: mailla
käy karttamilla auringon
viel' urho hyinen taistohon,
ei horju, vaikka vailla
kotoa, toivoa jo on.

Mik' uljuus, uupumattomuus,
mi miehen tunnon tulisuus,
mi vakuus vaiheissansa
sill' olikaan; jot' ihannoi,
sanoa sankariksi voi
nää miehet, tämä kansa,
ja kuoltuakin jumaloi?

Mut kysy, jos sa jolloinkaan
riveistä noista sotilaan
tavannet, urhon harmaan,
oliko miestä kuitenkin,
jok' oli urhoist' urhoisin,
saat vastauksen varmaan:
'Niin, herra, tunsin Dunckerin.'

Kodista köyhäst' oli hän,
laps salosyrjän synkeän,
ei suvultansa suuri,
mut tuli kunniaksi maan,
nous arvoon arvaamattomaan,
ol' lujin Suomen muuri
ja ikimuistoin muistetaan.

Ja kirkkaan mainekilven tään,
sen ansaitsi hän lemmellään;
hän synnyinmaalle antoi
sydämen iäks syttyneen,
kuin morsiolle, äidilleen
kaikk' uhriks sille kantoi;
suur' rakkaus vei suuruuteen.

Hän kaatui; mutta kuolemaa
oi suloista, kun kuolla saa
noin loistehessa maineen!
Ei vaivu unhon järveen hän,
vaan lailla luodon vehreän
hän kohoo alta laineen;
ei kuolemassa kuole hän.

Nyt kukkasissa loista, maa,
kesäisten vetten keinuttaa
suo lehtirantaa, saarta,
sa kultiin kukkulasi luo
ja välkkyyn virtojesi vuo,
kuvastaa taivaan kaarta
heleän Saimaa-silmäs suo,

ett' ylpeästi muisto saa
nyt, päivänään, sua osoittaa
ja virkkaa: 'Katso maata,
tuot' ihanaa, se hymyllään
sai sankar'rinnan syttymään;
ket' ei se lempeen saata!
Hän kuoli eestä kullan tään.'»



MUNTER.

Adlercreutzin, jalon herran--
sekin muisto maksaa vaivan--
sotamiestä hautaan kerran
saattavan näin hiljaa aivan;
hatun riisui, katseen hartaan
loi hän alle haudan partaan,
kunne muutti rauhan multaan
Hannu Munter matkailultaan.

Mont' ei muutoin saattajaksi
saanut vainaan viime rata:
kuopan kaivuun miestä kaksi,
neljä arkun kantajata;
paitsi papin, vielä huomaa
korpraaleja kolme kuomaa
jalon parven päällisinä,--
neljäs, majoittaja, minä.

Siinä koko loisto haudan.
Yllä tamineensa kulut,
Munterilla neljän laudan
lomass' oli soukat sulut;
tyyni, vakaa multaan mennen,
niinkuin elon teillä ennen,
kuoloss' urho tuskin muuttui,
vauhti vain, se tietty, puuttui.

Sodan vaiheista kun sousi
noin nyt vainaa valkamahan,
Buss korpraali puheen nousi
aseveikost' alkamahan:
mikä hällä suku, tunto,
puhe, voima, sydän, kunto,
luotu urhon luonto heti,
kuuluviin Buss kaikki veti.

Hiljaa miehet mielin hartain
seisoi, sai taas hymysuulla,
punoin päitä viiksipartain,
vainaan sarvisanat kuulla.
Suurta ei se maksa juttu,
jokapäiväinen ja tuttu,
tuskin kostut kuuntelulta,--
vaan jo Buss saa vuoron multa:

»Miehet, nyt on Munter poissa,
uljas, kuulu yli muiden,
uros umpisokkeloissa,
alla surman ansapuiden.
Sodan, marssin, taiston teistä
sai jo selvän käskyn seistä,
lomavuorollaan nyt loikoo,
ketaroitaan rauhass' oikoo.

Meillä, jotka tulta kohti
rinnan mentiin, meill' on selko,
tokko päin hän käydä tohti,
vaiko väistymään sai pelko,
tokko kalventama kauhun
keskell' oli liekin, sauhun,
vaiko alla kuolon arvan
vanhan kantoi vaskenkarvan.

Saapui kumppaniksi meille
korven poika jäykkä, vakaa,
niinkuin taatot taiston teille
aina ikiaikain takaa;
juro aivan juttelulta,
silmässänsä velikulta:
sanaa kolme ehkä erään,
vaan ne niinkuin naulan perään.

Suku kaikki sotamiessä
eli, kuoli, yhtä luuta,
alimmassa arvon tiessä,
miekoin haastoi, säästi suuta;
kerran Kaarle Kahdestoista
korotti jo yhden noista
korpraaliks,--se sattui satu;
alaspäin taas siitä latu.

Moni virkaan äkkinäinen
kotiin kauan kaipaa, suree,
miel' on ange, allapäinen,
kunnes aika luonnon puree.
Munterinp' ei ollut nulo
Kustaan lipun alle tulo:
oli, vaikka vasta tuotu,
soturiksi niinkuin luotu.

Joi ja kivääriinsä raamun
iski iloss' ensi illan;
vääpelipä tulless' aamun
tomutteli turkinvillan,
virkkoi: 'Ällös olko arka,
näin on virka, poika parka!
Jokos norjuit?' Hannu vastas:
'Kyllä, kiitos parkinnastas!'

Siitä suuttui viinan maistoon,
ain' ol' uuras, virkku, rehti;
heti menness' ensi taistoon
luodin olkaan saada ehti.
Döbeln kuuli äänen inhan,
vinkaisevan lyijyn vinhan:
'Pojat, puraisiko paarma?'
Munter virkkoi: 'Tääll' on naarma.'

Tuskin toipuneeks sai tuosta,
uutehen jo puuttui pulmaan:
kasakkain jäi käsiin, juosta
piti puoleen peninkulmaan,
lenkutella jaloin levein,
minkä aron varsa kevein,
kunnes apuun urhokuomat
osuivat kuin onnen tuomat.

Otsa vaahtos, sydän hakkas,
rinta puuskui, hohkui huuli,
kun jo viimein laukka lakkas,
vaan ei mennyt miehen tuuli.
Veikot vieress' ilkkui vielä:
'Tarkenitko? Taisi tiellä
olla oiva juoksukeli?'
Munter virkkoi: 'Menetteli.'

Lyötiin sitten Armfelt. Siinä
Munter, lippuaan ol' likin,
seisoi hurmepinta-piinä,
hän se lipun pelastikin.
Nytpä sai jo, jumal'auta,
rahan rehti rintalauta;
Munterill' on vanha viisi,
virkkoi tuohon vaan: 'No hiisi!'

Niinkuin kahakoissa noissa,
niin hän tiensä kaiken kulki,
nurku outo, pelko poissa,
kuulumpi vain maine julki;
harmentuivat parran karvat,
harventuivat sanat harvat,
vaan kun sauhuun, liekkiin lähtiin,
samaks saakka kuoloon nähtiin.

Taannoin poikaa katsomahan
vanha äiti leiriin tuli,
silloin silmät Munter-pahan
vettyi, lopen luonto suli;
istui kaiken kevätyötä
mesisuulla muorin myötä.
Ammän surmannee nyt suru,
kun on poissa kullanmuru.

Myhäilyllä, myöntelyllä
kaikkehen vain Munter vastas,
muuta ei kuin 'niin' ja 'kyllä',
kunnes lauloi vanha rastas:
'Poika kulta, mieles malta!
Viisas väistyi vaaran alta,
vähämieli kohti koki!'--
Silloin toinen: 'Äläs toki!'

Vaan jo surma luodin takoi,
tien jo telkes, rajan rasti.
Vaiheet kaikki tasan jakoi
kanssamme hän tähän asti;
viel' ol' eilen karski ukko,
suussa tuima mällitukko,
vahdiss' oli vailla unta,
koolla kun ol' esikunta.

Päiväkäsky kertoi juuri,
kuinka herrain pöytään viisti
puhinalla pommi suuri,
puhevuoron heiltä riisti.
Munter, tulen tuttu, koviin
sylkäisevi kouraloviin,
koppaa herjan, täyttä jalkaa
pihamaalle matkan alkaa.

Kiiti ovelle kuin näätä,
poikki porstuan jo luisti,
portahille yhtä päätä,
räjähtää kun pommi muisti.
Siin' ol' äijän töitten loppu,
vaan ei vielä tullut hoppu;
maaten maassa mullin mallin
Munter virkkoi: 'Hiis vei pallin.'

Tänään aamun suussa häilyi
vielä hengen viime kyven;
loppuun saakka sama säilyi
hällä sankar-ryhti tyven.
'Kas kuin pommi äijän karsi;
poissa toinen käsivarsi,
rinnan kaiken silpoi siru!'
Munter vaan: 'Se halkes, piru!'

Näin hän kuoli; näin hän eli,
alkoi miessä, päätti miessä,
vitkaan puhui, virkku veli
ain' ol' apuun vaaran tiessä;
tuttu toiminnan, ei melun,
tuttu puutteen, ponnistelun,
tiesi kaikki kantaa, voida,
yhtä vain ei--vaikeroida.

Maailma jos maksaa voisi
kovat päivämme ja yömme,
Suomen verikentill' oisi
kieli kertoella työmme,
lausuis liput sotarinnan
moisten Munterien hinnan:
moni kultakaulus noita
kumartaa sais kompuroita.

Hänt' en muistella ma saata,
ettei vanha rinta paisu.
Missä tuonen toukomaata
raatamaan niin varsa raisu!
Painanut ei pelko mieltä,
aina 'hei' vaan ja 'pois tieltä!',
rummun jälkeen vaikka mihin,
kun vain eespäin käskettihin.

Eikä ystävää niin varmaa,
tyyntä, altist', uskollista!
Niinkuin lapsi, miesi harmaa,
vihas tuskin vihollista.
Ne ol' urhon kouran-alaa,
niinkuin mälli hammaspalaa;
kummallakin pinteet kovat,
silti sangen rakkaat ovat.

Kunnia nyt kukkuroikoon
kummun, kussa uljas makaa!
Ikimuiston vartioikoon
miehuus, miehenkunto vakaa!
Orjan jalka ei saa painaa
hautaa, miss' on Munter vainaa.
Jääköön vanha kantasuku
suojaks! Aamen! Hyvin nuku!»

Buss korpraali päätti, alas
astui päältä hiekan harmaan.
Adlercreutz nyt haastaa halas,
kätehensä voitonvarmaan
otti lapion ja heitti
kummulle, mi urhon peitti,
hiljaa hiukan Suomen multaa;
sanat harvat, mutta kultaa!

Niistä syttyi sydänjuuri,
puhe nosti miesten mieltä,
vaikkei sorea ja suuri,
Munterin vain omaa kieltä;
kunniamme julki tuomaan,
soturille muiston suomaan
sana riitti sattuvainen;
lausui »Olit suomalainen!»



VON ESSEN.

Hän portailla seisoi, lakki
oli kuosia sotilaan,
oli kannukset, ratsastakki;
hän aikoi ratsastamaan.

Noin seisoi vanhus sorja,
uros ryhdiltä, katseeltaan,
lumipäinen, kookas, norja,
on moinen hän muotojaan.

Vaan miksi ukko nyt pauhaa,
lyö jalkaa kuin vimmattu mies?
Eletäänhän keskellä rauhaa,
melu tuommoinen mitä ties?

Älä huoli, ei vaaraa tässä,
älä tuost' ole milläsikään;
tavan ainaisen näet tässä,
näet Essenin harmaapään.

Jo huutaa hän raittihisti,
syyn virkkavi selvälleen:
»Sinä, Matti, senpäiväinen risti,
lopun nyt sinust' oitis teen.

Vai vartoa näin unes tähden
iankaiken tässä mä saan!
Vai tiennyt et, milloinka lähden
joka aamu ratsastamaan!»

Ja tallista renki se pikaa
nyt raudikon uljaan toi;
hän ei nukkunut, siin' ei vikaa,
ylen varhainpa nousta voi.

Hän ääneti, otsin ylpein,
toi orhin porrasten luo.
Tuli, leimaus! Vaahdossa kylpein
jalo ratsu nyt värjyi tuo.

Alas astunut porraslaudat
on kenraali aimo--häll' on
ajoviitta ja kannusraudat;
hän vilkaisi raudikkohon.

Hän seisoi liikkumatonna,
ei uskonut silmiään:
»Näkö pettikö mun, sano, konna,
sun tyotäskö tuo, mitä pään?

Mut jos kudot valheen viekkaan
ja mulle nyt syötät sen,
niin lähden ja tartun miekkaan
ja pääs heti halkaisen.»

Vaan Mattipa, tuo sotamiesi,
hätäpoika ei ollutkaan,
teon tehnehensä hän tiesi,
päti myös teon vastaamaan.

»Vai valheenko turvin tulla!
Jo luulokin hävettää.
Syy vaikk' ois suurempi mulla,
vale tuskinpa heltiää.

Näin kasakan tuossa mä tiellä,
hän kerskasi virkustaan.
Noin vainko, se mun piti niellä?
Heti läksin mä kilpaamaan.»

Von Essen, vanhus sorja,
tuli hehkuva rinnassaan,
lumipäinen, kookas, norja,
hän kimposi kiukuissaan:

»Pois, lurjus», huusi hän, »luista
taas talliin, pois hepo vie
ja myötäsi tuo, se muista,
paras ruoska, mi siellä lie.»

Tuo Matti on mies, joka kesti,
kun kentällä luodit löi,
oli kruunulta ruoka ja pesti,
nyt Essenin leipää söi.

Hän ääneti läksi alas,
vain silmä se salamoi;
saman tien hän läksi ja palas,
hän vankimman ruoskan toi.

Toi, tarjosi käskijälleen:
»Sotamies olin myös mä kai,
panin paukun paukusta jälleen,
ken iski, se vastaan sai.

Jos orhinruoskaa nyt saankin,
kun tein miten parhaiten,
niin potkaisenpa mä vaankin,
kuin orhi mä potkaisen.»

Uhan kuulee kenraali, astuu
taapäin ihan suoranaan.
Ei suututa häntä se vastuu,
vait miestä hän tarkkaa vaan.

Ja min katsoi hän miestä kohti,
sen korkeni vartalo,
ja min vaieten viipyi, jo hohti,
jo selkeni katsanto.

»Mies, kuules», huusi hän, »mistä
sait moisen sa miehuuden?
Se on aioista entisistä,
nous keskeltä hurmehien.

Ei mulle se tuntematonta,
hyvin tunnen sen ennestään;
yht' uljaana monta, monta
näin kuolemanhetkellään.

Sen näin mä, kun lippua Suomen
sees liehutti voiton sää,
sit' ei murtanut murheen huomen,
ei jäätänyt pohjan jää.

Ja kuinka, kun miehen lailla
sinä reimasti käyttäyt noin,
noin katsot pelkoa vailla,
sua ruoskalla herjata voin?

Jumal'auta, sittenpä vasta
en kehtais mainitakaan
sitä joukkoa urhokasta,
jota johdin ma taistelemaan.

Hae jostakin kelpo veikko,
lasi kunniaksemme juo,
hae yhtä yrmeä peikko,
kas tuoss', ota tukaatti tuo!

Ja kiitos, kun muistoa sorjaa
sinä elvytit taas ja kun niin
olet tuimaa miestä,--ja korjaa
nyt koipesi helkkariin!»

Hän pyyhälsi silmäkulmaa,
näkö kai kävi himmeäks,
ja näyttäen muotoa julmaa
pois pyörähti, sisään läks.

Saman tunsin urhean herran
jo aikoja taaksepäin,
tuon saman von Essenin kerran
Savonmaassa ma sotivan näin.

Oli nopsa hän muutoin kyllä,
vaan nyt tuli peijakkaat.
Vilun tähden häll' oli yllä
sudennahkat ja vuotikkaat.

Kun riensi nyt pakkassäässä
etumaisena taas hän päin
ja jok'ainoan askelen päässä
vajos umpihankehen näin,

hiki äijän jo otsasta juoksi,--
kovin raskas on virka tää;
piti kauhean painonsa vuoksi
hänen joskus jo viivähtää.

Mut »päin, pojat!» täynnä tulta
hänen huutonsa silti soi,
»ja jos jalat uupuu multa,
niin kantakaa, pojat hoi!»

Tämä urholla kolmilehti
oli riemussa, murheessaan:
sydän herkkä ja mieli rehti,
veri kiehuva kuumuuttaan.



KUORMARENKI

Vanha Speltkö unhottuis? Ei kumminkaan.
Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan;
vertaistensa lailla unhottua saiskin,
ellei heistä kaikist' oisi ollut laiskin.

Sieti heitä kahta nähdä tosiaan,
itse ukkoa ja hänen hevostaan:
jos jo kaksijalan askel paljon maksaa,
nelijalalle ei enää riitä taksaa.

Asu, ruokko aivan vauhdin veroinen:
pörröss' ukon pää kuin häntä hevosen;
kotitallista toi tomut Harmon nahka,
kotipankon noet äijän nenäpahka.

Viimeisnä kun noin he tulla huupperoi,
siinä kyllä myös, sen arvaat, nauru soi;
hepo torkkuin astui, unta veti miesi,
kuinka kuormall' ukko pysyi, Herra tiesi.

Eestyi kulku sentään hiljaa hiihättäin,
ylemmäksi yhä, yhä pohjaan päin;
puoleen Pohjanmaa jo tultiin vähin erin,
Spelt on sama Spelt kuin Uusimaalta perin.

Samoin myös käy matkanteko, totta kai,
pysähti tai kulki, saman naurun sai;
nauraissa, se tietty, ruoskat roiki lomaan,
konsa konin vuotaan, konsa ukon omaan.

Vanha asu, vanha vauhti pysyi vaan,
Spelt on auttamaton, yhä ennallaan;
ukon virkanuttuun ruosk' ei pysty mikään,
nahka paksu Harmon virassaan niin ikään.

Siikajoelle näin viimein joudutaan,
jäljell' isänmaast' on jäinen kolkka vaan,
jää jo saaliiks sekin, turha estää koittaa;
vaan voi vahva murtua, voi heikko voittaa.

Ennen iltaa ensi taisto taisteltiin,
paon päivä voiton päiväks saatettiin;
aalto ajettu taas taapäin kuohahtaapi,
virta kääntyy, vainottu nyt vainoaapi.

Käy mies mieheltä jo sana riemuinen:
»Valmiit olkaa valjetessa huomisen!
Väki, kuormat kuntoon vielä ennen yötä,
etelään tie reipas ensi koiton myötä!»

Kaikk' on tehty, yö on, rauhass' uinutaan,
nuori Blume vänrikki ei maannut vaan.
Innon tuli hehkui mieless' urhoisassa,
rauhaa tuvass' ei hän saanut ahtahassa.

Ulos astui. Hiljaist' on ja pimeää,
tyynet, kylmät taivaan tähdet kimmeltää;
koitteen juova vain, jos katsoit itää kohti,
metsän latvoilla jo vaaleana hohti.

Näkyviss' ei ketään, rattaat, kuormat vaan
hevositta, pohjaa kohden, paikallaan:
kaikki muuttumatta, vanhallaan, kuin jatkaa
mieli edelleenkin entist' oisi matkaa.

Entistä?--Ei sentään, ero pieni on,
vaikk' ei heti näy se puhki pimennon:
käännettyinä, hepo valjahissa, siellä
rattaat perimmäiset seisovat jo tiellä.

Mies on ohjaksiin jo käynyt kärryin luo.
Blume silmiään ei usko,--Speltkö tuo?--
Joka halki Suomen nyökkyin ajaa nyhti!
Päätään korkeampi on nyt äijän ryhti.

Suora on kuin nuori vanhus varreltaan,
hopeoina valkohapset harteillaan,
nenä pesty, leuka sileäks on tullut,
kirkkaamp' yöllä muoto, kuin on päiväll' ollut.

Nuori Blume järin ymmälle jo jää:
»Mikä ihme nyt, mist', ukko, muutos tää?
Sinä, nokisin ja laiskin nuhjus ennen,
sinä siisti, valmis muista eelle mennen!

Noen, pölyn ken sun kaapi kasvoiltas,
kamman hallavaan ken tunki tukkahas?
Ken--se kumminta--sun valveille on saanut,
jok' et päivisinkään torkkumasta laannut?»

»Nuori herra», vastas ukko juoheaan,
»verkkaan matkaa mies, kun jättää oman maan.
Oma kansa pakoon kurjasti kun kulkee,
parempi, kun valvo ei, vaan silmät sulkee.

Vanhan naamani miks oisin pessytkään?
Häpeä vain siin' ois nähty selvempään.
Kärsin pilkan, kärsin tiuskeen ilman tenää;
kannoin murhetta ja kannoin mustaa nenää.

Nyt -on toista, joukkomme on taistellut,
Suomi avaraks on meille auennut,
nyt on tahra poissa kunnialta maamme,
puhtaan, kirkkaan otsan jälleen näyttää saamme.

Rumpu kohta käymään, miehet kokohon!
Yö on mennyt ohi, kirkas päivä on!
Juostiin, kun ol' aika laata juoksemasta;
jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta.»



WILHELM VON SCHWERIN.

Ja everstiluutnantti Drufvan pois
lepo karkoittuu:
»Ehyt rinnassa ryhti nyt tarpeen ois,
nyt murtuu muu.
Vihamiehen tuolla jo käyvän nään
monivertaisin joukoin ryntäämään,
ja seista ja viime mieheen
mun taistella käsketään!

Ja jos tuoll' edes ääressä tykkien
uros vanha ois,
tulen, ruudin tuttava turkanen,
johon luottaa vois;
mut ei, viistoistias poika nyt sun
on hento ja hieno, on kreivi Schwerin
muka vastaava patterista,--
mitä lapsista sellaisiin!»

Luo nuorukaisen jo ratsastaa,
käy käteen tään:
»Elon, kuoleman arpaa ankaraa
koht' isketään,
elon ehkä, jos luotinne kohti lyö,
mut kuoleman varman, jos vankkuu työ.
Eläkää tai kuolkaa, herra,
mut paikkaanne ette myö!

Tähän jäätte, kuin hentoinen ruoko jää
rajun alle sään;
on teille outoa leikki tää,
sen murhein nään.
Kova lyödä se leikki, siis vastatkaa
käsi sydämellä: jos tarvis saa,
elon nuoren arvelematta
pois voitteko lahjoittaa?»

»Teilt', everstiluutnantti, herpoo jo
käsi vanhuuttaan,
mut ei kysy, turvaksi kelpaako
kuninkaan ja maan;
elo mulla on kevätvoimassaan,
viistoista se sykkinyt vuott' on vaan,
sitä enkö tarjota tohtis,
sekö halvaksi havaitaan?»

Tuli tuiskahti silmästä vanhan: »Tuo
teräkseltä soi!
Sanat väärään, herra, ei vieneet nuo,
ne määrään toi.
Teit' enää en hennoksi arvioi,
kun teidät sain, avun Luoja soi.
Sydän näät se on, ei käsivarsi
joka voimia antaa voi.»

Tykit kohta soi, tulikasteessaan
uros nuor' on nyt;
rivit pirstotut väistyi, hän itse vaan
ei väistynyt.
Oli hälle patteri kuin kotilies;
sen tulta kuin viisi hän hoitaa ties;
tuli kasakkaparvi, hän niiltä
jo parran poltti kuin mies.

Lomahetken sai, heti riensi luo
väen väistyneen,
palautti taas vihan ääni tuo
arat rohkeuteen.
Vain hetki, ja muuttunut kaikki jo on,
väki väistynyt taas käy taistelohon,
ja lieden rakkahan suusta
tuli räiskyy loppumaton.

Ja Drufvan jo kaukaa ihmetys lyö
tätä katsoissaan:
»Koe moinen, sen sanon, mestarintyö
jo on suorastaan.
Ken voittaa noin heti kunniaa,
mitä ehtii vielä, jos elää saa?
Hänt' auttaos, Luoja, hän kerran
armeijoja johdattaa.»

Sai ilta jo, taistelon keskeyttäin,
Schwerin tuli taas:
oli kestänyt hento, kuin kestää päin
rajumerta paas;
tuli leikistään, tykit leiriin toi,
ja hänt' urhot harmajapäät ihannoi,
hänet Drufva sylihin sulki,
ja huikea hurraa soi.

Nuor' urho!--Noin nimes loistettaan
jo varhain loi.
Tie viittasi toivohon kirkkaimpaan,
mitä nähdä voi!
Mut ah, pian päättyvä tie oli tää!
Kuu tuskin puolehen kerkeää,
lähin hautaholvi jo urhon
on matkalle määränpää.

Mut soi viel' aihetta lauluhun
taru uljahan:
hän vielä viimeisen taistelun
soti sorjimman,
iäks ennenkuin kylmeni kuolohon
syke nuoren, lämpöisen valtimon
ja kuihtuin kutsulta maineen
käsi raukeni hervoton.

Oravaisten päivän kun onneton
nous hurmekoi,
mi voitostakin teki tappion,
epätoivon toi,
siell' uljuus se leimusi kirkkainnaan,
siell' eksynyt luoti ei ainoakaan,
siell' yltyi liekki, kun kastoi
hän tykkiä hurmeellaan.

Sen viereen viimein jo voipuneen
verenvuoto kaas;
vihamiespä kun saarti, hän miekkoineen
ylös syöksyi taas,
huus miehillensä ja karkasi päin
ja raivasi tien, läpi rynnistäin,
ja kaatui vasta, kun ehti
luo veikkojen tervehtiväin.

Viistoistias vain, kun jo joutui yö,
tuli tuonen tie!
Ikä pitkä sentään, jos miehen työ
iän mitta lie!
Moni harmennut kunnian kukkuroiss'
oli urho, jok' uljaan seppelens' ois
tuon nuoren poikasen saamaan
halumielin vaihtanut pois.

Viistoistias vain,--meni nuorna mies;
toki murheeseen
väen jätti, mi kaikk' kovat tyyten ties,
verin nääntyneen;
toki unta, min uljaalle tuoni toi,
valioimmat sankarit vartioi,
ja kuink' oli heille hän kallis,
sinä hetkenä nähdä voi.

Oli murhe vaan, valitusta ei,
syvä kaipaus vaan.
Kehuks sankarin, nuorna min kuolo vei,
ei sanaakaan;
elon keväälle Vegesack vain kiitoksen suo,
käy Adlercreutz ääneti paarten luo,
ison, kirkkaan karpalon irti
saa Drufvasta tuokio tuo.



NUMERO VIISTOISTA STOLT.

Oli kauniin Lapuan päivän pää,
ja riemuiten ratsullaan
von Döbeln, voittaja, ylpeää
hän tarkasti rintamataan.

Sotamiehen partehen suoravaan
joka joukkoa kiitti, kun noin
kotimaata he vahvat varjelemaan
oli innoin ja kunnioin.

Luo äärimmän siiven ehti, kun loi
punan viimeisen lännen lies;
myös joukolle sille kiitoksen soi,
von Schantz oli sen päämies.

Oli harvennut paljon se, aukkoja vaan
rivit täynnä, sen nähdä voi;
mut muu veti nyt hänen huomiotaan
jopa julki hän myös sen toi.

Jo kiittäissään hänen huomattiin
yhä syrjähän silmäilleen:
otus mieron, mies risamekko siin'
oli ääneti, itsekseen.

Luo viittasi miestä hän nyt: »Mies hei,
liki astu, mit' arkailet?
Kun taannoin tie verileikkiin vei,
noin syrjässä ollut et.

Sinä kaatuneelta, sen muistat kait,
vain tempasit pyssyn pois,
ja miesten jälkeen riensit, hait,
miss' ottelu kuumin ois.

Kun painumme peltoon, ennätät luo,
kera painut, ja taas kun näyt,
kun hyökkää taas väki voittoisa tuo,
eturinnassa päälle käyt.

Väkirynnäköllä kun syöstiin ees
kylän kimppuun, tykkejä päin,
etumaisna taas takinriekalees
minä patterin harjalla näin.

Hyvin tehty! Kas semmoinen urhokkuus
pian kuuluu kauas ja luo,
puhu siis, poik' uljas, nyt puhtaaks suus,
nimes ensinnä kuulla suo.»

»Min pappi lie nimen pannutkaan,
muut ei ole muistelleet,
ovat mieronkoiraksi parhaastaan
kuunpäiväni kutsuneet.»

»Hyvä! Lyö nimi vasten herjaajaas,
ei haavoita haukun suu.
Vaan missä, mies, kotis, kontu-maas
ja missä sun turvas muu?»

Hän tielle viittasi ahteen taa
»Kotikontu on tuolla tuo.»
Hän nosti nyrkkiä valtavaa:
»Tää mulle turvan suo.»

»Kotis laatuun käy, hyv' on turvas myös,
vaan mistäpä einees sait?
Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs
vai maantierosvous kait?»

»Jos suurta, jos pientä mä keltä vein,
ropo kai minull' olla vois;
jos kerjuristakin tyhjän tein,
paremp' ylläni nuttu ois.»

Sai Döbelnin silmät se säihkymään:
»Schantz, kapteeni, malttakaas!
Kuka tänään teill' oli joukon tään
paras mies, kenen surma kaas?

Sen rensseli, pyssy ja miekka sen,
puku, päähine tuottakaa;
nimen oivan ja sankarikalleuden
tämä hältä periä saa.»

Asu tuotiin sankarin kaatuneen,
viistoista Stolt oli tuo.
Oman turvatin mekkoon ryysyiseen
hymykatseen Döbeln luo.

»Veress' on Stolt-vainajan takki, saa
mies olla sen ottaissaan;
mut Mieronkoirankin ruskottaa
veri ryysyillä paksunaan.

Ota siis koko rintaman nähden näin
univormu! Sun äsken ties
kävi rintaman eellä, kun riensit päin,
nyt koht' olet rintamamies.»

Asun otti, ryysyt hän riisui nuo,--
näit syttyvän poskipään;
hänet Döbeln ääneti aukkoon tuo
Stolt-vainajan jättämään.

»Sotamies olet nyt paras vertojas,
sisult' oiva kuin päältäkin päin,
olet nyt aseveljemme arvoltas,
viistoista Stolt olet näin.

Sydän, mieli vain, pidä ennallaan,
mut jos sua vielä muut
käy mieronkoiraksi kutsumaan,
vedä miekkas ja vastaa: huut!»

Povi soturin nuoren, kuin holvi vaan,
oli tyynnä se kestänyt;
toki näit, hänen nää sanat kuullessaan,
syvält' että se järkkyi nyt.

Elinpäivänä riemua ollut ei
hän maistanut varkainkaan;
elon kylmyys kyynelet varhain vei
jo pois hänen poskeltaan.

Kevät, aurinko kerrankin pilkettään
sydänroutaan tuohon nyt luo,
ja sen lämmössä hillitön lähteistään
jo kuohuvi kyynelvuo.

»Ja jos hyvän, jos pahan päivän saan
kera kestää sankarien,
olen valmis taistohon, kuolemaan;
sois Herra jo huomenna sen!»



VELJEKSET.

Sua Wadenstjernan nimi kammottaa,
tarua julmaa tarkoitat siis tuota,
kuink' elon myrskylt' etsii valkamaa,
mut yöhön, viluhun taas vierrä saa
pois sysättynä veli veljen luota!

Käy joskus Joutsijärven tienooseen;
taloa siellä ikikoivut varjoo.
Ol' yö tai päivä, myöhään, varhaiseen,
siell' aina suojan auliin vierailleen
Juhana Wadenstjerna vanhus tarjoo.

Totisen uskon, suoran sydämen
hänessä huomaat ensi katsannolla,
ja hyv' on olla sun, niin rauhainen,
kuin alla oman kotikatoksen
ja oman taaton turvissa on olla.

Nimeä yhtä karta vain!--Kun vois
sen iäks unhoittaakin!--Sit' ei sanaa,
jot' ei hän tyynnä kuunteleva ois,
mut: Viapori--pois se nimi, pois,
se rauhan rikkoo, mieleen myrskyn manaa.

Mi muinoin tenhos hänen sydäntään,
maa, kansa, kansan kunto, voima, väki,
mi hengen nosti lentoon, liekintään,--
tuon haudan kuiluun kaikki häpeään
ja pilkkaan, sortoon poljetun hän näki.

Ja siksi vielä järkkyi vanhus tää,
jos vain sen haudan nimenkään hän kuuli,
siks sielussansa haavaa kirveltää
ja harmi tuima hapset heristää,
jos Viaporista vain hiiskuu huuli.

On ilta myöhä, kolkko, talvinen.
Tuo vanhus, jonka omantunnon rauhaa
ei syy, ei pelko kalva, hiiloksen
edessä istuu, tyynnä kuunnellen,
kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.

Hän yksin istuu, jätti nukkumaan
juur' ikään rakkaansa hän Herran huomaan,
kun häiriytyy hän lepohaaveistaan,
kun ovi aukenee, mies lumissaan
siit' astuu anoen yösuojaa suomaan.

Hän katsoi, katsoi. Sydänkammion
lävitse viilsi kauhun väre jäinen.
Ei ole outo vieras, veli on,
laps samain vanhempain, tuo suojaton,
tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.

Se veli hälle, veljesjoukostaan
ol' isän kartanossa kasvajoista,
juur' ollut rakkain entisaikanaan,
nyt heistä viimeinen, ja kertaakaan
ei nähty vuoteen yhdeksähäntoista.

Mut syytön muukalainenkaan ei jäis
niin viipyin kuin tuo vieras oven pieleen,
niin ääneti ei outo tervehtäis,
niin pelon-arkana ei väräjäis,
kuin pelon toi nyt veli veljen mieleen.

Ei äänt', ei sanaa. Hetki hetkeltään
sai tulla, mennä niinkuin kuolon mailla;
etäältä vihdoin vieras, silmissään
vetoomus mykkä, kohti veljeään
sylinsä avaa rukoilevan lailla.

Sydämen kieltä hetken kiitämän
tajusi toinen, hetken järkkyi, horjui.
Vilaus vain, jo seuraavalla hän
jää-tyynnä kääntyi, sylin pyytävän
vain viitaten pois tyköänsä torjui.

Hylätyn ääni vihdoin värähtää
syvästi, kolkosti, kuin huokais hauta:
»Oi veikko, poista rinnastasi jää,
äl' ylenkatso lohdun etsijää:
näät murtuneen, pois laske poltinrauta!

Niin, synnyin syytä, herjaa kantamaan
mä myös sen päivän, jona heittäyivät
veristymättä miehet Suomenmaan,
ja ennenkuin lens' siihen luotikaan,
jo Svean uljaan linnan pettäin myivät.

Mut voinko murtaa minä sulut lain,
anastaa ohjat kohtalon, mä heikko?
Minunko nousta tuli? Minun vain?
En noussut, siis--niin virka--tahran sain,
mut vihall' älä muserra mua, veikko.»

Hän vaikenee, pää vaipuu, tuliseen
jo kyynelvirtaan hältä ääni raukee.
Jo kyllin puhui veli veljelleen,
avoinna syli, astuu askeleen
hän vartoin että veljen syli aukee.

Rajusti, tuskan, vimman velloen,
Juhanan, vanha rinta silloin nousi;
vaan seinält' olan takaa vaieten
hän tempaa pistoolin ja tähtää sen
päin veljen rintaa, virehessä jousi.

Tää heist' on taru kolkko, kolkomp' on
kenties, kuin kertomaan ma pystyin siitä;
sä sitä kammoksuin jos tuomion
kovalle kovan suot, niin sovinnon
myös sana kuule, lievikkeeksi liitä.

Kun toinen oli mennyt, kerrotaan,
lepoa vailla istui, unta vailla
tuo tyly veli, kädet kasvoillaan,
ja itki illan, yönkin itki vaan
ja aamulla viel' itki lapsen lailla.



MAAHERRA.

Vain taiston kentälläkö mainetyöt
verestä urhon kukkii kunniaa,
myös eikö muut kuin miehet miekkavyöt
voi miehuutt' osoittaa?

Perille Suomen oli peittynyt
mies, rauhan mies jo nuorest' iästään,
harmennut rauhan toimin, hoiti nyt
maaherran-lääniään.

Wibelius nimeltään,--ei loistavaa
se juurta, ansaita tok' arvon voi,
näät kantajastaan kunnian se saa:
mies nimen aateloi.

Työpäivin tyynin hält' on vierryt taa
mies-iän kultainen jo kukinto;
nyt vainon vallassa on synnyinmaa,
hän itse vanha jo.

Kuin riitariista, vuoroin ystävän
ja vihollisen saalis, uhrata
sai voittajalle joka hetki hän
leponsa, rauhansa.

Lakia puoltaa, kuormaa keventää
on hälle pyhä velvoitus ja työ,
lepoa päivän siks ei hälle jää,
siks unta vaill' on yö.

Noin istuu kerran virkahuoneessaan,
vain kaks on kirjuria seura muu,
vait istuu, murtuneena muodoltaan,
myös toiset vaientuu.

Sois hetken, pienen hetken levokseen;
se liikaa on. Jo ovi aukenee,
soturin samall' asesaattoineen
hän eessään havaitsee.

Venäjän armeijan pääkenraali,
ei kenkään halvempi, on tullut tuo;
hän kohti käy, hän haastaa jyrkästi
ja uhkakatseen luo:

»Maaherra, näätte sodan päättyneen,
jo maanne meille asevoima soi;
sen miehet taistella kuink' edelleen
riveissä Ruotsin voi?

Kas tuossa kynä, käsky piirtäkää,
kehoitus heille ankara: se saa
tavaran, hengen turvan säilyttää,
ken kotiin palajaa;

mut keisaria, herraansa, jos ken
rikollisesti vastustava ois,
kaikk' armott' ajetahan suku sen
talolta, maalta pois.

Kai ymmärrätte, piirtäkää siis niin!»
Hän päätti uhkan hymy huulillaan.
Wibelius katsoo tuomarpöytään, siin'
on laki Ruotsinmaan.

Lujasti painuu käsi kanteen sen,
ja silmä loistaa, kirjaan luotu tuo:
»Kenraali, keskell' uhkauksien
tää meille suojan suo.

Meill' aarre kallis, turva aseeton
se on, jos hyvä, paha päivä saa;
sen valtiaanne vahvistanut on,
se häneen vetoaa.

Siin' ikivanhuudesta säädetään:
ken rikkoo, sen on syy; ei vastaamaan
jää vaimo työstä miehen vikapään,
kuin mies ei vaimonkaan.

Jos maataan puoltaa rikos lie kenties,
vaikk' kelpo sydän vastaa: kelpo työ!
niin miestä miekoin rankaisevi mies,
ei naista, lasta lyö.

Te voiton saitte, teill' on valta nyt,
te minun tehkää, mitä miellyttää!
Vaan laki, ennen mua syntynyt,
myös jälkeheni jää.»

Näin lausui. Vavistuksen tunsivat
molemmat nuoret seuralaiset nuo;
nyt silmänsä hän nostaa kirkkahat
ja kenraaliin ne luo.

Tään kasvoilt' oli tuimuus käskijän
kadonnut, katse käynyt lämpimäks;
lujasti ukon kättä puisti hän
ja kumarsi ja läks.

Kuin rukoukseen kädet ristien
nyt vanhus vaipui tuomar-istuimeen;
hän voiton peri, ylimaallisen
sai, rauhan palkakseen.

Ja läsnäollehilt' on todistus,
siit' usein kertoivat he innoissaan:
ol' ihmeellinen, tyyni kirkkaus
nyt hänen kasvoillaan.

Ett' oli taivaan-kaunis hohde tuo,
siit' oli heillä yksi ajatus;
vaan mistä virtasi sen valovuo,
siit' eri arvelus.

Sen toinen katsoi päivän päilynnäks,
mi sinne vienon, kirkkaan loiston loi;
mut toinen lausui: »Sisältä se läks,
sen omatunto toi!»



ADLERCREUTZ.

Ken tuolla joen rannall' on tuo ylhä mies,
jonk' entää katse maita, meren aavaa?
Jo asu, ryhti, huulten uhka, silmän lies
kädessä miehekkäässä miekka tuima ties
urosta, kaikki sotilaan on kaavaa.
Hän yksin seisoo, ilman saattajaa,
nuor' asemies aik' ajoin ainoastaan
tuo viestin, saapuu, pois jo samoaa;
mutt' eessä, takana on, turmaa, kuolemaa
uhaten, sotajoukko toista vastaan.

Niin talvenkolkkona kuin ruumis paareillaan
nyt tuossa Siikajoen seutu makaa;
mut kolkompi on nähdä sota Suomenmaan,
tuo kurja kulku pakoon kunniattomaan,
ja kuulla ryssäin pilkkanauru takaa.
Se syynä, miksi urhon otsall' on
yön synkeys, se tumman varjon tuotti
kuin huolihunnun jaloon muotohon;
hän näkee: uhriks Suomi, äiti turvaton,
nyt jää, se pettyin poikihinsa luotti.

Se mies, ken tuhon näkee, kaiken tuhon tään,
hän vakaan velvoituksen äänt' ei kiellä:
uskollisempaa poikaa maali' ei milläkään,
hän vaarat koitti, soti, voitti, verellään
jo nuorna kentät kastoi maineen tiellä.
Näät hengen, mit' ei riemut, murheen säät,
ei korkeat, ei halvat murra, voita,
min lentoon nosti myrskyn tuulispäät,
sa Adlercreutzin, urhoist' urhoisimman, näät,
kuvia silmä, sielu täynnä noita.

Ja juuri hänen käskystään taas alkaa saa
tuo synkkä ilve: tietä poloisinta
vain mennä, poissa toivo, lepo, kadottaa
kaikk' askel askelelta, maine, isänmaa,
vain pakahtunut mit' ei itke rinta.
Vain pakoon käskeä, ei taistohon,
aseena toisen tahdon, taas hän saikin;
jo valmiina häll' altis joukko on,--
mut ei, on paon valta vain, ei ottelon,
kuin ollut ennenkin on päivin kaikin.

Hän näkee sotarinnan taajan; tasapään
hajoovan jälleen, pirstaleiksi mennen.
Hän tuntee joka parven, ruodun väestään,
sen toivot toivoi hän, sen liittyi elämään,
ei yksin tänään, vaan jo kauan ennen.
Hän tietää: askelt' ei se häpeän
käy täynnä johon käsky tuo sen työnti,
on jalka raskas joka rientäjän,
ja rinnass' asuu haava harmin jäytävän;
mi tuimemp' on kuin tuonen miekan lyönti.

Ja väki tuo! Ol' ammoin, päivin paremmin,
hän kokenut sen kuntoa, sen voimaa,
kun riemull' eestä kolmannen se Kustavin
tulehen riensi; murtuneihin riveihin
uraansa piirsi hurmeen purppuroimaa.
Niin sama hällä nytkin väki ois,
uus polvi vanhaa juurta miehekästä,
hän tietää, mitä sois se, mitä vois,
siks synkistyin hän näkee, kun se väistyy pois
ja otsa ylväs painuu häpeästä.

On lähtenyt jo Döbeln vihan-vimmoissaan,
rivinsä Palmfelt järjestää jo kulkuun,
tuoll' laskee Gripenberg jo miekan voitokkaan.
On hetket kalliit. Vihollinen laumoillaan
jään yli ryntää saartain tietä sulkuun.
Mut Adlercreutz viel' alallensa jää;
on yksi toimi valvottava vielä:
joen jääll' on pataljoona jäykkäpää,
se lähde ei, sit ei voi käskyt käännyttää,
se luona lippunsa vain seisoo siellä.

Sen johtaja jo kehnoon väsyi väistyntään
näin kenttä kentältä,--se riittää sai jo.
Vakaana, vait hän seisoo joukkons' eessä: pään
paolle pannut on, nyt käy hän ryntäämään,
jos ei, niin siihen paikkaan jää. Ei aio
hän mennä Turjan hyihin turtumaan,
ei, ennen surman suokoon taisto kuuma;
ei jää kuin lastu vetten vellontaan,--
ei, miesnä kuolla, miesnä kamppaeltuaan,
niin johtajan, niin joukonkin on tuuma.

Von Hertzen on se.--Tuttu kenraalille tää
on joukko, estää tahtoo hän sen turmaa;
on lapsi saman seudun hän kuin miehet nää,
hän kutsuu, käskee, rukoilee, mutt' ei, ne jää,
ne uhmaa häntä, kuin ne uhmaa surmaa.
Mik' ihme! Mieltä eikö vimmaan saa
tuo uhmailu? Ei, ihastus sen täyttää:
se silmän seestää, otsan kirkastaa,
povessa valloillaan jo liekki leimuaa,
ja kajastuksen siitä kasvot näyttää.

Vain tuokio, niin liekki tuo on levinnyt,
niin kauas singoten, kuin silmä kantaa.
Lähetit lentää, viesti viestin jälkeen, nyt,
takaisin kääntyy joukot, pois jo käsketyt,
on rynnistänyt Hertzen vasten rantaa.
Kaikk' esteet murtaa voittokulku tuo,
on katkaistu jo sotavoima suuri;
päin tunkee Turun urhot, joutuu luo
jo Gripenberg, soi hurraa, Hämeen pojat nuo
käy kohti rivit vankkana kuin muuri.

Tuoll' Essen uljas, miekan tuttu, rinnallaan
on Ramsay, Heideman, ne kilvan koittaa!
Kas, kuin ne ryntää yli hurmehisen maan!
Ja Lange, Kihlström, Bremer, Bröijer, Nordensvan
ja sadat muut, heill' eikö voimaa voittaa!
Jo vihdoin loppu pakko lohduton,
jo seppelsorjat viittaa maineen radat:
häpeä pitkä, pitkä ollut on,
nyt kunnian jo huomen nousi hohtohon,
nyt tehdään työ, min muistaa vuosisadat.

Viel', uljas turhaan, sotajoukko vastustaa,
jok' ennen kohdannut ei tiellä tenää.
Ei kammota Rajevskin tulet: raukeaa
nyt nimi, äsken kuulu, peljätty, jo saa
sen loisto lopun, tenhoa ei enää.
Mut vielä koitos. Sijaan lyötyjen
viel' uudet laumat vyöryttää hän voipi,
jo talttuu vauhti Suomen urhojen;
mut kuule: hetki hetkelt' yhä paisuen,
nyt Porin uljas marssi kaukaa soipi.

Hän saapuu, Döbeln, kutsun saatuaan
hän rientomarssiss' ehti ennen aikaa.
Soi sävel tuttu, vastaan riemuin hurrataan;
hän näkyy--Adlercreutz vie hänen rinnallaan
päin joukot, täynnä innon jumal-taikaa.
Viel' liekkii taiston lieska tuokion,
jo toisella on sammunut sen palo;
taas Siikajoen tanner meidän on,
on maine verell' urhoin pesty, tahraton,
on ensi voitto saatu, suuri, jalo.

Hän, jolle synnyinmaansa liekin rintaan loi,
mi hyyn ja hangen keskellä voi kestää,
jok' iloll' alttiin verens' eestä Suomen soi
ja, kaiken horjuessa, urhovoimin voi
häpeän maamme mainehelta estää,
hän lepää. Rauhan saanut sankar' on,
maa Svean hänet kätki turvahansa;
myös siellä käydä jalon taistelon
hän sai, eik' aatos nää sen ajan koittohon,
kons' ylväs hänt' ei muista Svean kansa.

Mut sankarmaassa uljaan unhoittaa jos vois
töilt' uljaammilta aikain vaakalauta,
jos sydänt' enää nimensä ei haltiois,
hyljätty kilvin kulunein jos ammoin ois
jo uskollisen suomalaisen hauta;
ei kuole mainehensa silloinkaan,
ei, yli aaltoin ylpeällä mieliä
henkensä rientää syliin synnyinmaan:
se urhopoikaans' unhoita ei konsanaan,
tääll' elää hän, vaikk' onkin hauta siellä.





End of Project Gutenberg's Vänrikki Stoolin tarinat, by J. L. Runeberg

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12757 ***