diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 10492-0.txt | 3467 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/10492-8.txt | 3885 | ||||
| -rw-r--r-- | old/10492-8.zip | bin | 0 -> 60762 bytes |
6 files changed, 7368 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/10492-0.txt b/10492-0.txt new file mode 100644 index 0000000..4d16266 --- /dev/null +++ b/10492-0.txt @@ -0,0 +1,3467 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 10492 *** + +AGNES + +Kirj. + +Minna Canth + + +1892 + + + + +I + + +Hän oli minun ihanteeni koulussa. Tunnilla saatoin välistä unohtua häntä +katselemaan niin, etten tiennyt mistä puhekaan oli, kun äkkiarvaamatta +sain kysymyksen. Sävähdin punaiseksi silloin, en osannut vastata, sain +opettajalta moittivan katseen ja muistin sitten jonkun aikaa kiinnittää +huomioni häneen. + +Agnesin silmiä minä varsinkin ihailin. Ne olivat suuret, ovaalin +muotoiset ja ruskeat. Pitkät, mustat ripset niitä varjostivat. Katse oli +syvä, hiukan haaveileva; siinä somasti kuvastui hienojen tunteiden +pienimmätkin väreet ja vaihtelut. + +Hänen silmissään oli aina sielua ja eloisuutta. Ei niitä koskaan +tavannut uupuneina tai lamassa, niinkuin minun ja muiden tyttöjen usein +olivat. Senpä vuoksi ei häntä väsynytkään katselemasta ja ihailemasta. + +Ja toden totta, kaunis hän oli! Hiviö mehevä ja valkoinen, sametin +hienoilla poskilla heleä puna. Otsan kuuleata puhtautta korottivat +mustan kiiltävät hiuskiemurat ja valkeata niskaa vasten tekivät samoin +nuo risteilevät palmikot värillisenä vastakohtana erittäin hyvän +vaikutuksen. + +Mitä olisi kuitenkin kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa koko +hänen olentonsa oli täynnä hempeää, viehättävää suloutta, jok'ainoa +liike pehmeä ja sulava, ruumiin asento luonteva, käynti norja ja kevyt. +Ei ollut kukaan hänen vertaisensa, ei sinne päinkään. + +Mutta en minä häntä ainoastaan näiden ulkonaisten ominaisuuksien tähden +ihaillut. Pian kaiketi niihin olisi kyllästynytkin, jos hän sisällisesti +olisi ollut ontto ja tyhjä, niinkuin kaunottarien useimmiten sanotaan +olevan. Mutta Agnes oli siinäkin meitä kaikkia etevämpi. Hänen +ajatuskykynsä oli selvä ja nerokas, hänen luonteensa viattoman puhdas, +hänen halunsa kehitykseen ja hyvään ylipään palava. Minusta oli mahdoton +ajatellakaan, että hän saattaisi erehtyä tai tehdä jotain moitittavaa. +Jos milloin olin kahden vaiheella enkä oikein ymmärtänyt, mikä oli +oikein, mikä väärin, kysyin aina itseltäni: kuinka menettelisi Agnes +tässä tapauksessa? Ja sitten tein niinkuin tiesin, että hän tekisi. + +Enemmän minuun vaikutti Agnesin äänetön moite, kuin mikään opettajan +määräämä rangaistus. Muistanpa vielä eräänkin tapauksen. + +Olimme tulleet aamulla liian aikaiseen kouluun. Kello oli vasta puoli +yhdeksän, ja yhdeksältä tunti alkoi. + +--Liisi, lähtään kävelemään, ehdotti Fanny, jonka halu tavallisesti oli +kaikkeen säädyttömyyteen ja vallattomuuteen. + +Minä olin heti valmis ja Annan saimme houkutelluksi mukaan. + +Kävelimme jotenkin pitkälle, kappaleen matkaa tulliportista ulos. +Nauroimme, pakisimme ja taas nauroimme. Ei ollut juuri mitään naurun +aihetta, mutta sisällisen ilon ja elämänhalun täytyi jollakin tavalla +puhjeta ilmoille. Ja tietysti unohdimme sekä ajan kulun että koulun. + +Tuli puukuorma vastaan. + +--Hyvä isäntä, ottakaa meitä hevoseen, me olemme niin väsyneitä, rukoili +Fanny oikein surkealla äänellä. + +--Niin, ottakaa meidät tuonne kuorman päälle, emme me paljoa paina. + +Hän seisahutti ja katseli meitä hymyillen. + +--Ettäkö te sitten pysyisitte siellä? + +--Kyllä me pysymme. + +--No, nouskaahan koetteeksi. + +Ylös kapusimme yks' kaks', ja tyytyväisinä kökötimme korkeudessamme, +halkojen päällä. + +Taivas, kuinka se oli hauskaa! + +--Ajammeko näin kaupungin läpi? + +--Ajamme. + +--Voi, mutta uskallammeko? kysyi Anna. + +--Mekö emme uskaltaisi? Fanny heitti uhkarohkeasti päätänsä taakse. + +--Tietysti uskallamme, vakuutin minä. + +Hevonen astui käyden kaupungin katuja, ihmiset katsoivat meihin kuin +kummaan, mutta me pysyimme ylhäisessä asemassamme ja heitimme heihin +ylpeitä silmäyksiä. + +--Mihinkä sitä ajetaan? kysyi mies. + +--Rouvasväen koululle. + +--Missä se on? + +--Keltainen talo torin laidassa. + +Hän siis aikoi kyyditä meidät koululle saakka. + +--Mitähän tytöt sanovat, kun näkevät meidän ajavan puukuormalla kouluun? +Eivätköhän ihmettele? + +Me nauraa tirskuttelimme, mutta koulun kohdalla koetimme näyttää +vakavilta. Emme olleet tietääksemmekään, että tämmöinen kulku oli outoa. + +Jo olimme ikkunain kohdalla. Siellä oli merkillisen hiljaista sisällä. +Heitimme syrjäkatseen sinnepäin. Taivas--he istuivat jo tunnilla! + +Ylpeys katosi ja ilo kerrassa hävisi kasvoilta. + +--Mitä nyt teemme? Kuinka uskallamme mennä sisään? Ja mitä sanomme? Kuka +menee ensiksi? + +Hevonen oli seisahtunut portille. Surkeasti nolostuneina kapusimme alas, +emme muistaneet edes kiittääkään ystävällistä ajuriamme. + +--Niin, kuka menee ensimmäisenä luokalle? + +Fanny heitti päätään taakse, tempasi oven auki ja astui sisään. Minä +seurasin, vaikka en täysin yhtä uljaana. Anna sitten kolmantena, koko +lailla meitä arempana. + +Yleinen huomio kääntyi meihin, jok'ainoa silmä meitä seurasi siellä, +missä koetimme sävyisästi pujottautua paikoillemme. + +Sitten alkoi heti kohta ankara tutkinto, jonka jälkeen tuomio lankesi. +Tunnin aresti--niin kuului päätös. Tunnin aresti? Pyh--mitä me siitä. +Mielellään sen kärsisi tuommoisen hauskan seikkailun jälkeen. Välitunti +kun alkoi, emme enää olleet millämmekään koko rangaistuksesta. + +--Tytöt kokoontuivat ympärillemme. + +--Mistä asti te ajoitte puukuormalla? + +--Sieltä aina Kotkankallion luota. + +--Hyvänen aika! Ja kaupungin läpi? + +--Tietysti. + +--Jess' siunatkoon. Eikö tullut vastaanne ketään? + +--Tuli toki montakin. Piispa esimerkiksi. + +--Jumala! Ja hän näki teidät? + +--Näki tietysti. Mutta me emme olleet häntä huomaavinamme. + +--Ajatelkaas! + +--Niin, ajatelkaas! + +He katsoivat toisiinsa ja katsoivat meihin, silmät suurina. Meitä +ihmeteltiin. Ja mekös siitä mielissämme. + +Kilvan aloimme kerskailla uskaliaisuudestamme. Ihmiset olivat rientäneet +ikkunoihin meitä katsomaan, vastaan tulijat pysähtyivät kaduilla, mutta +me vaan emme välittäneet! Semmoista seikkailua ei vielä ikinä ollut +kenellekään tapahtunut, emmekä me sitä milloinkaan maailmassa unohtaisi. +Niin se oli hauskaa, ja kun kuorma vielä oli niin tavattoman korkea, +siinä vissiinkin oli kokonainen syli halkoja, vähintään! Eikä sitä joka +tyttö olisi uskaltanut tehdä, tuskinpa yksikään koko koulussa, paitsi +meitä kolmea. + +Olimme niin olevinamme, ettei vähä mitään. Tytöt ympärillämme eivät +lakanneet kummastelemasta, ja kovasti olimme nousseet arvossa, sen +selvään näki heidän kasvoistaan. + +Agnes istui syrjempänä, kuunteli ja oli ääneti. Silmäni osuivat häneen. +Hän käänsi verkalleen päänsä pois, mutta minä kumminkin vilaukselta sain +kiinni hänen katseestaan. Ja siinä minulle kylliksi. Se oli kuin kylmää +vettä niskaani. + +En kerskaillut enää enkä nauranut. Häpeissäni vetäännyin parvesta +loitommalle ja kävin istumaan. Agnes paheksui tekoamme--! Ja nyt minäkin +heti ymmärsin, kuinka peräti typerästi olimme käyttäytyneet. Aivan kuin +vallattomat poikanulikat. Oliko koskaan nähty tai kuultu tyttöjen tuolla +tavalla ajelevan puukuormien päällä? Agnes ei millään ehdolla olisi sitä +tehnyt. Miksi olimme niin hurjia, miksi emme ajatelleet paremmin! Nyt +ehkä koko koulu joutui huonoon maineesen meidän tähtemme. Tunsin itseni +kovin onnettomaksi. + +Fanny siellä yhä kehasteli ja tytöt yhä ihmettelivät. Se alkoi minua +vaivata, oikein leikkasi korvia heidän ilonsa. + +Agnes selaili kirjaansa, hän ei viitsinyt enää kuunnella. Kuinkahan +olimmekaan alentuneet hänen silmissään! Minua ihan jo itketti. + +En uskaltanut mennä Agnesia lähellekään. Hän näytti niin vakavalta. +Voisiko hän koskaan unhottaa tämän tapauksen? Vai pitäisikö hän minusta +nyt kaiken ikänsä huonon ajatuksen? Se pelko minua vaivasi kuin +painajainen pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin. + +En uskaltanut ottaa asiasta tarkempaa selkoa, sillä minä aina kovasti +ujostelin Agnesia; en milloinkaan voinut puhutella häntä vapaasti ja +avonaisesti niinkuin muita toveria, pysyttelin mieluummin vähän +loitompana, tai, jos lähelle satuin niin vaikenin. Eikä meistä kukaan +saanut ylpeillä siitä, että olisi päässyt Agnesin erityiseksi ystäväksi, +semmoiseksi, jolle hän sydämmensä salaisuudet olisi uskonut. Lieneekö +niitä Agnesilla ollutkaan. Meillä muilla oli jokaisella lemmikkinsä, +toisilla oli ollut jo useitakin; mutta Agnes ei semmoisista milloinkaan +puhunut. Moni lyseolainen oli pakahtua rakkaudesta häneen, sen kyllä +tiesimme, vaan ei heistä kukaan saanut pienintäkään suosion merkkiä. +Eivätkä he liioin rohjenneet lähestyä, kaukaa vaan ihailivat ja tuskinpa +otti Agnes heidän tunteitaan ollenkaan huomioon. + +--Rakastuukohan Agnes milloinkaan? tuumailimme useasti keskenämme. Ja +kehen? Kuka on se onnellinen? Löytyykö yhtä ainoata miestä, joka olisi +kyllin arvokas hänelle? + +Me puolestamme sitä suuresti epäilimme. Sillä hänen vertaistaan ei +voinut olla koko maailmassa, ei miestä eikä naista. + +Se kuva, joka Agnesista näiltä ajoilta jäi mieleeni, on vielä nytkin +niin täydellinen, etten siinä pienintäkään virhettä tai puutetta näe. +Usein sanon itselleni: se on vaan siitä syystä, että katselin häntä +viisitoista vuotiaan kritiikittömillä silmillä, nyt jos saisin hänet +semmoisena uudelleen eteeni, niin käsittäisin hänet ehkä vallan toisella +tavalla. + +Mutta sitten muistan taas, että emmehän me nuoret yksin häntä näin +rajattomasti ihailleet, opettajat ja opettajattaret tekivät sitä varmaan +yhtä suuressa määrässä. Eivät he tosin meille mitään sanoneet, mutta +näimmehän sen selvästi kaikesta, heidän silmistään ja koko olennostaan, +kun he häntä puhuttelivat, jopa siitä äänestäkin, jolla hänen nimensä +lausuivat tunnilla kysymystä tehdessä. + +Paria vuotta ennen meitä hän erosi koulusta, jatkaakseen opintojaan +Helsingissä. Muutamia kirjeitä saimme häneltä ensimmäisenä vuonna, +toisena emme enää ainoatakaan. Emmekä sitä ihmetelleet. Mitäpä hän meitä +muistelisi, vähäpätöisiä tyttöhepakoita, taikka meidän pientä, mitätöntä +kouluamme. Helsingissä hän oli tullut kehittyneempiin oloihin ja +intelligentimpiin piireihin, joihin hän paremmin soveltui. Hyvin hän +siellä viihtyi niin hän oli meille kirjoittanut. Ja olihan se +luonnollista. Ei hän meitä kaivannut, eikä sopinut meidän sitä +paheksia.... + +Emme kuulleet moneen vuoteen Agnesista mitään. Olimme lopettaneet +koulun, olimme hajaantuneet sinne, tänne. Muutamia harvoja oli enää +jäljellä entisessä koulukaupungissa. + +Kerran meitä kumminkin vielä kokoontui yhteen suuri joukko. Se oli +silloin, kun minä olin morsiamena ja vietin häitä. Fannykin oli tullut +aina Helsingistä saakka, jossa hän siihen aikaan oleskeli. Ja hän se +tiesi kertoa Agnesista. + +--Oletteko kuulleet jotain eriskummallisen merkillistä Agnesista? hän +kysyi kesken kaikkea, entisistä kouluseikoista puhellessamme. + +--Mitä, sano, mitä? + +--Hän on mennyt Pietariin, eräälle äärettömän rikkaalle ruhtinattarelle +seuranaiseksi. + +--Agnes!? Agnes Pietariin, seuranaiseksi? Eihän toki! Seuranaiseksi! + +--Niin, mutta ajatelkaa, ruhtinattarelle, sehän on jotain vallan toista, +kuin muu tavallinen seuranainen. + +--Jos kohta! Seuranainen kumminkin ja sitten vielä--Pietarissa. + +--Kuinka te olette typeriä ja pikkumaisia, nuhteli meitä Fanny. +Viitsinkö kertoakaan enempää, koska ette näy ymmärtävän mitään. + +--Kerro nyt sentään. + +--No, kuulkaahan sitten. Ruhtinatar on vienyt hänet mukanaan kaikkiin +Pietarin hienoimpiin ja ylhäisimpiin piireihin, yksin hoviinkin. Agnes +on kirjoittanut sieltä, että hän on kuin huumeessa, rientää yhdestä +huvista toiseen, tuskin ennättää selvitä välillä. Hänelle kun se kaikki +vielä on niin outoa, täydellistä satumaailmaa. + +Nyt jäimme sanattomiksi. + +--Te tietysti ette voi kuvaillakaan semmoista suuren maailman elämää? + +--Emmehän me oikein voineet, täytyi se myöntää. + +--Tanssiaisia, niin komeita, ettette semmoisia ole unissakaan nähneet, +oopperoita, balettia, teaatteria, konserttia, loistavia pukuja, +hienointa salonki-elämää ja niin poispäin. + +Me kuuntelimme ja ihmettelimme. + +--Mutta tyydyttääköhän se Agnesia ajan pitkään, kysyin vihdoin minä +hiukan epäillen. + +--Josko se tyydyttää? Mikä sitten tyydyttäisi? Tietysti se tyydyttää. +No, ja täytyyhän myöntää, että Agnes olikin kuin luotu suureen +maailmaan. Siellä hän tulee herättämään huomiota. Ettekö usko? + +Uskoimmehan me. Ja varmat olimme siitä, että häneen kaikki ylhäiset +herrat, paronit, kreivit, ruhtinaat ja muut semmoiset hurjasti +rakastuisivat. + +Mutta hän, Agnes itse? Kehenkä hän rakastuisi? + +Niin, kehen Agnes rakastuisi ja kenen omaksi hän tulisi? Siinä kysymys, +johon emme vastausta saaneet. + + + + +II + + +Viisi vuotta olin ollut naimisissa. Minulla oli kolme pientä lasta, +niiden hoidossa kului aikani, etten maailmasta juuri mitään tietänyt. +Entisiä koulutoveria en häitteni jälkeen enää ollut tavannut. Monasti +heitä itsekseni muistelin ja ajattelin, että pitäisipä joskus kirjoittaa +edes Fannylle, häneltä ehkä saisi tietää jotain toisistakin. Mutta se +jäi jäämistään, en tullut kirjoittaneeksi. + +Lukuvuosi oli loppunut kouluissa, kesäloma alkoi. Silloin vietettiin +kaupungissamme suurenmoista laulujuhlaa, johon kokoontui lauluja +soittokuntia läheltä ja kaukaa sekä muita ihmisiä lukuisat määrät joka +haaralta maata. + +Minäkin koetin ottaa siihen osaa niin paljon kuin suinkin voin. +Vuorottelin palvelijani kanssa, sillä toisen meistä kumminkin täytyi +aina olla kotona lasten luona. Täytyipä välistä molempienkin. + +Myöhäsenlaiseen pääsin juhlan ensimmäisenä päivänä kentälle, jossa +laulu- ja soitto-ohjelma jo oli alkanut. Liehuvat liput, viheriät +köynnökset ja kirjavat kukat, joilla kartanotkin olivat koristetut, +saivat jo tiellä kaikki pienet, kotoiset arkihuolet haihtumaan +mielestäni. Ja mitä enemmän laulukenttää lähenin, sitä valtavampi oli +juhlan vaikutus. Mahtavat sävelet kaikuivat kauvas vastaani. Ilma oli +mitä herttaisin, aurinko paistoi kirkkaasti, järvi kimalteli, puut +olivat täydessä lehdessä ja pilvetön taivas kaareutui tumman sinisenä +ylös korkeuteen. Juhlapukuisia ihmisiä riensi ohitseni; he olivat +myöhästyneet samoin kuin minä. + +Torvisoiton säestyksellä laulettiin parastaikaa "Jumal' on linnam'", kun +saavuin paikalle. Avara musiikkilava vastaisella puolella kenttää oli +täpötäynnään laulu- ja soittokuntien jäseniä, jotka kaikki olivat +yhtyneet yleiseen, suureen kööriin. Voimakas äänivirta aaltoili yli +äärettömän ihmispaljouden. Minä pysähdyin kuuntelemaan, ja sydämmeni +nousi tulvilleen hartaita juhlatunteita. Yleinen kansallinen innostus +valtasi minut niinkuin muutkin. + +Virren loputtua tuli loma-aika. Laulajat ja soittajat astuivat lavalta +alas ja yleisössä ilmestyi vähän liikettä, vaikka useimmat jäivät +istumaan paikoilleen. + +Katselin ympärilleni, vaan en nähnyt ainoatakaan tuttua. Outoja kasvoja +vaan kaikkialla. + +Silmäni luistivat parvesta toiseen, mutta kiintyivät vihdoin erääsen +naiseen, joka seisoi syrjässä, hiukan loitompana, pari, kolme herraa +ympärillään, nähtävästi hänen ihailijoitaan. + +Hän ehdottomasti eroittui kaikista muista, sekä näkönsä, ryhtinsä että +pukunsa puolesta. Lumivalkoinen beduini riippui hartioilta alas +helmoihin saakka, lainehtien vapaasti ja somasti ympäri vartaloa, jonka +komeutta se ainoastaan verhosi, ei peittänyt. Tuo keveä, sirotekoinen +hattu pitkine, taaksepäin antaantuvine töyhtöineen istui huolettomasti +päässä ja alta puikehtelivat tummat kiharat aivan kuin sattumalta esiin. +Stiilinen hän oli kiireestä kantapäähän, seisoessaan siinä suorana ja +arvokkaana. Mutta samalla ilmestyi tuossa tavassa, jolla hän kallisti +päätään taakse, noissa kohotetuissa olkapäissä ja koko hänen asennossaan +suurta itsetietoista ylimielisyyttä ja ylpeyttä. En voinut olla häntä +ihmettelemättä ja ihailematta. Olivathan muutkin naiset panneet parasta +päällensä täksi päiväksi, mutta heistä liian selvään näkyi, että olivat +harvinaispuvussa ja tunsivat itsensä siinä hiukan vieraiksi. Hän siihen +sijaan kantoi aistikasta ja hienoa pukuaan semmoisella tottumuksella ja +huolettomuudella, että heti huomasi kuinka kotiutunut hän siinä oli. + +--Kukahan lienee tuo nainen? Onko hän suomalainen? kysyin itseltäni. + +Ja siihen johtopäätökseen tulin, että jos hän olikin suomalainen, niin +ei hän ainakaan ollut meikäläisiä, keskisäädyn naisia, vaan luultavasti +sitten joku ylhäisimmistä piireistä, joka sen ohessa paljon oli +oleskellut ulkomailla suurissa maailman kaupungeissa. Mutta kuinka oli +hän eksynyt tänne? Eiväthän senlaiset tavallisesti ota osaa meidän +kansallisiin juhliimme. Mitenkä ja mistä syystä on tämä antanut itsensä +niin alas? Vai olisiko hän jonkun ihmeen kautta tullut toisenlaiseksi +mielenlaadultaan kuin muut hänen vertaisensa? + +Koetin lukea vastausta kysymyksiini hänen kasvoistaan, vaan en päässyt +selville. Hän nauroi ja puheli, ei näyttänyt suuresti välittävän +laulusta, joka taaskin oli alkanut. + +Älysin, että minunkin huomioni tahtoi kääntyä häneen niin, etten oikein +tarkasti voinut ohjelmaa seurata. Koetin katsoa muuanne ja väistyin +lähemmäksi lavaa, kuuntelemaan juhlapuhetta. Se oli lämmin, +isänmaallinen ja innostuttava. Eipä aikaakaan, niin äskeinen +kaunottareni jo täydellisesti haihtui mielestäni. Olin pelkkänä korvana +ja puheen loputtua yhdyin kaikesta voimastani yleisön kaikuvaan +"eläköön" huutoon isänmaalle. Enkö liene näyttänyt hiukan koomilliselta, +sillä minä viuhdoin käsivarsillani ja huusin mukaan niin paljon kuin +jaksoin, en muistanut ensinkään, ettei se ollut naisellista eikä +esteetillistä. Veri oli noussut minulla aina otsaan saakka ja ääneni +sortunut käheäksi, kun yhdeksäs ja viimeinen "eläköön" oli kajahtanut. + +Kuulin samassa, kuinka joku selkäni takana lausui nimeäni. + +Käännyin päin ja olin vähällä pyörtyä hämmästyksestä. Siinähän tuo +komea, outo nainen nyt seisoikin ja katseli hymyillen minua +säikähtynyttä poloista. + +--Tunnetko minua, Liisi? + +Otin askeleen tai pari taaksepäin. + +--En ikipäivinä minä sinua tunne--arvelin mielessäni. + +Mutta samalla minulle selveni. + +--Agnes! + +Hän ojensi kätensä ja minä tartuin siihen iloisella riemulla, vaikka +ujous heti kohta alkoi vaivata. + +Hän oli niin ylevä, niin arvokas ja hieno, minä taas kuin mikähän +tallukka hänen rinnallaan. Ei vielä ikipäivinä ollut oma mitättömyyteni +niin silmiin pistävä ja niin kiusallinen kuin sillä hetkellä. Olisinpa +melkein suonut olleeni tuhansien virstojen päässä. + +Koetin rohkaista mieltäni. + +--Sepä kovasti hauskaa.... En yrittänyt tuntea.... Milloin sinä olet +tullut? + +Kuinka hän mahtaa pitää minua tyhmän kankeana ja pöllömäisenä, ajattelin +sen ohessa itsekseni. + +Eikä hän sitten edes puhunut, ei vastannut kysymykseenikään hymyili vaan +ja katseli. + +--Sinä varmaan heti tunsit minut? sanoin vielä puheen jatkoksi. + +--Heti, hän vastasi, heti, kun vaan näin. + +Mitä ihmettä hän niin hymyili? Vai oliko se hänen tapansa? Aloin tuntea +itseni yhä enemmän vaivaantuneeksi, mutta en tahtonut antaa hänen sitä +huomata. + +--Tiesit kai minun täällä asuvan. Helppohan oli silloin tuntea. + +--Olisin tuntenut sinut missä hyvänsä, varsinkin, jos olisin nähnyt +sinut noin innoissasi kuin äsken. + +--Niin ... vai niin.... Olin hirveästi hämilläni, sillä nyt ymmärsin jo, +miksi hän oli naurussa suin. + +--Sinä olet sama, aivan sama Liisi, kuin ennenkin. + +--Niin--tietysti sama--miksikäs olisin muuttunut? sopertelin siinä +puolustuksekseni. + +--Koulussakaan ei kukaan joutunut juhlatiloissa niin haltioihinsa kuin +sinä. + +Minä loin silmäni häneen ja ääneni oli hiukan varmempi entisestään kun +kysyin: + +--Etkö sinä, Agnes, sitten ollenkaan innostunut äsken? + +--Innostunut? Mistä? + +--Rakkaudesta isänmaahan. + +--Jonkako herätti tuo puhe? + +Hän nauroi ääneen. + +--Ei, minä en todella innostunut siitä, en vähääkään. + +--Mutta olihan se erinomaisen kaunis puhe? + +Hän kohautti olkapäitään, kasvoissa ilmeni osaksi säälivää, osaksi +ivallista ylenkatsetta. + +--Lapsellista.... + +--Sinä ehkä et innostu helposti mistään? + +--En. Minusta kaikki semmoinen on vaan pelkkää naivisuutta. + +Jäin sanattomaksi. Nuoko minun parhaimmat, pyhimmät tunteeni--pelkkää +naivisuutta, jolle kehittyneet ihmiset pilkallisesti nauroivat? + +Käänsin silmäni pois. Minua sekä harmitti että hävetti. Vaistomaisesti +olisin tahtonut häntä vastustaa, mutta se kait oli vaan loukattua +itserakkautta. Tiesinhän entisestään, että Agnes jo koulussakin oli +minua etevämpi ja älykkäämpi, mitä sitten nyt, kun hän oli matkustellut +ja vuosikausia oleskellut suuressa maailmassa. Vapaasti oli hän saanut +edistyä ja laajentaa näköpiiriään, sillä välin kuin minä elelin +pikkukaupungin tukehuttavassa ilmassa ja jäin auttamattomasti jäljelle. + +Agnes keskeytti mietteeni. + +--Sinä kuulut olevan naimisissa? hän kysyi. + +--Olen. + +--Mikä sinun nimesi nyt onkaan? Liisi--? + +--Reijola. + +--Aivan oikein. Liisi Reijola. Miehesi on--? + +--Asijoitsia. + +--Niin, niin--olenhan sen kuullut. Minä en ole muuttanut nimeä. Olen yhä +edelleen Agnes Werther. Noo, sinulla tietysti on lapsiakin. Kuinka +monta? + +--Kolme. + +--Ooh! Poikiako ovat vai tyttöjä? + +--Kaksi tyttöä, yksi poika. Antti on vanhin, hän on jo täyttänyt neljä +vuotta. Et usko, kuinka hän on viisas, puhelee ja kyselee ihan kaikkea, +ettei saa muuta tehdä kuin selvittää-- + +Mieleni kerrassa virkistyi, kun pääsin puhumaan lapsista. + +--Anttiko hänen on nimensä! Miksi juuri Antti? + +--Kun se on niin puhtaasti suomalainen nimi. Ja kun miehenikin on Antti. + +--Ahaa,--ymmärrän, nimi täytyy olla ennen kaikkea suomalainen. No, ja +tytöt? Heistä toinen arvatenkin on Kaisu ja toinen Liisu? + +--Etpäs nyt arvannut oikein, nauroin minä, vaikka kyllä hoksasin +pilkallisuuden hänen sanoissaan. Vanhempi tyttöni on Aino ja nuorempi +Lyyli. Hän on vasta seitsemän kuukauden, mutta osaa jo sanoa "isä" ja +"äiti"--ei ihan selvään vielä, vaan sinne päin kumminkin: "itä", "äätä" +siitä tulee--mutta "pullaa" hän jo lausuu aivan puhtaasti. + +Agnes kuunteli kertomustani ja naurahteli. + +--Tietysti sinä tulet käymään luonani? kysyin. + +--Kyllä. + +--Sepä hauskaa. Milloinka sinulle sopii? + +--Milloin hyvänsä. Tänä iltana, vaikka. + +--Tervetuloa! + +Joku naiskööri esiintyi lavalla, käännyin sitä kuuntelemaan. Mielestäni +he lauloivat erinomaisesti ja minä innostuin paukuttamaan käsiäni +niinkuin muutkin. + +--Eivätkös laulaneet mainiosti? kysyin Agnesilta palatessani takaisin +hänen luokseen, sillä huomaamattani olin taaskin väistynyt muutamia +askeleita lavaa kohti. + +--Eivätkös laulaneet mainiosti? + +--Mainiosti? + +Hän kohautti olkapäitään, nyrpisti kasvojaan ja pudisteli päätään. + +--Oletko sinä milloinkaan kuullut edes keskinkertaista laulua, koska +tuota pidät mainiona? + +--Niin, vaan--, noloudessani en oikein tiennyt mitä sanoa--lauloivathan +ne mielestäni puhtaasti ja reippaasti. + +--Minä puolestani en voi nauttia muusta kuin hienosta, musikaalisesta +laulusta. Tuommoiset karkeat, harjaantumattomat äänet oikein viiltävät +korviani. + +Mitäpäs osasin siihen vastata? Minua loukkasi tosin hänen kylmä +välinpitämättömyytensä ja se halveksiva tapa, jolla hän kaikkea +arvosteli. Mutta toiselta puolen arvelin, että siihen ehkä oli +luonnollinen syy. Hän oli tottunut näkemään ja kuulemaan niin paljon +parempaa, ettei mikään täällä kestänyt vertailua. Saattoipa hänellä +silti olla rakkautta isänmaahan ja kansalaisiinsa, mitä varten hän tänne +muuten olisi tullut? + +Herrat, joiden kanssa Agnesin ensin näin keskustelevan, olivat jääneet +loitommaksi, luultavasti siinä tarkoituksessa, että rauhassa saisimme +puhella. Mutta minä ymmärsin, että he ikävällä odottivat, milloin +taaskin pääsisivät hänen seuraansa. Sanoin sen vuoksi jäähyväiset, +varsinkin kun minulla muutenkin oli jo aika lähteä kotiin. Neuvoin +asuntoni ja vakuutin vielä viimeiseksi, ettei hän vaan unohtaisi +lupaustaan. + + + + +III + + +Kotiin tultua oli palvelijallani jo aika kiire päivällistä valmistamaan. +Sieppasin pois juhlapuvun päältäni ja laitoin itseni jokapäiväiseen +asuun, ennenkuin otin lapset huostaani. Ehdinhän vielä muuttaa sitten +illaksi, arvelin, sillä tässä vähän haalistuneessa, vanhassa +pumpulileningissäni en toki olisi tahtonut Agnesille näyttääntyä. + +Iltapäivällä oli Marin vuoro mennä juhlaan. Toivoin, että hän sieltä +kyllä joutuisi takaisin ennen Agnesin tuloa. Mutta siinä meni aikaa, +ennenkuin hän oli saanut ruuat korjatuiksi, astiat pestyiksi, kyökin +lakaistuksi ja itsensä viimein puetuksi. Katsoin kelloa vähän väliä ja +aloin jo tuskastua, sillä pelkäsin, että häneltä tällä tavoin menisi +koko ilta kentällä ja mikä minut sitten pelastaisi? Agnes tietystikin +vallan kauhistuisi, jos näkisi minut näin sidottuna. + +Viimein Mari sitten kumminkin pääsi lähtemään ja minä jäin yksin kotiin +lasten kanssa. Sain vaalia kaikkia kolmea yhtä haavaa, mutta sitä olin +tehnyt monasti ennenkin. En siis ollut siitä millänikään, vaikka Lyyli +oikein koetteli kärsivällisyyttäni äreydellään. + +En ymmärtänyt, mikä lasta vaivasi, ei hänelle kelvannut leikkikalut, ei +hän välittänyt kuvakirjoista, ei ruuasta, ei mistään. KanniskeIin häntä +ympäri huoneesta huoneesen, vein ikkunaan, näytin hevosia kadulla ja +koetin viihdytellä jos jollakin tavalla. Ei apua, hän vaan juonitteli. + +Päälle päätteeksi toisetkin siellä riitelivät keskenään ja olivat pian +aika kahakassa. Antti oli ryöstänyt Ainolta pienen tiukukellon, eikä +tahtonut millään antaa sitä pois. Minä sen otin väkisten hänen +kädestään, vaan siitä hän parkumaan ja Lyyli taas säikähdyksestä alkoi +huutaa kahta kauheammin. Työnsin Antin kyökkiin ja suljin oven. Enkä +ollut kuulevinani, vaikka hän siellä äyski ja potki lattiata +kiukuissaan. + +Minulla olikin täysi työ Lyylin kanssa, ennenkuin vihdoin sain hänet +nukkumaan. Varoittelin Ainoa, ettei hän kilistelisi tiukuaan ja menin +sitten katsomaan, mitä poika toimitteli kyökissä, sillä hän oli herennyt +siellä yhtäkkiä epäiltävän hiljaiseksi. + +Ja enkös arvannut! Pahan teossa hän tietysti oli. Lääräili vesikorvossa +parastaikaa, oli kantanut sinne uunista poroja ja kastellut ja liannut +sekä vaatteensa että kätensä ja silmänsä sen siivoisiksi, että oikein +hirvitti katsoa. Jouduin epätoivoon ja harmistuin samalla. Olihan Antti +jo iso poika, neljä vuotta täyttänyt, ei tuo ollut muuta kuin ilkeyttä +ja vallattomuutta häneltä. Otin poikaa tukasta, mutta siitäkös hän +parahti huutamaan, niin että korvat olivat haljeta. Ja samaan hätään +kuulin jo Lyylinkin äänen viereisestä huoneesta. Minä sinne hyvää +kyytiä. Näin Ainon seisovan kätkyen vieressä ja painelevan hänen +poskeaan sormella. + +--Ainoko herätti Lyylin? kysyin. + +--Aino hejätti, kuului soperteleva vastaus. + +--Hyi, kuinka Aino oli tuhma. Nyt ei äiti pidäkään Ainoa hyvänä. + +Hän pani suunsa väärään ja katsoi silmät suurina minuun, että oliko se +nyt täyttä totta. + +--Niin, miksi Aino herätti Lyylin? Ei äiti huoli semmoisesta tytöstä. + +--Ääää--ääää-- + +Sen siitä sain! Nyt he parkuivat kaikki kolme täyttä kurkkua. + +--Hiljaa, olkaa hiljaa! Aino ei saa huutaa, Antti, äiti antaa vitsaa, +ellet herkiä itkemästä. Nähkääs, Lyyli raukka oikein säikkyy teidän +kirkumistanne. Voi, elkää nyt, hyvät lapset--! + +Jo hyrähdin itsekin itkemään. Enkä kuullut, että etehisen ovi kävi, en +liioin huomannut, että salissa joku liikkui. Vasta havahdin, kun komea, +hieno nainen seisoi kynnyksellä. + +--Agnes! + +--Hyvää iltaa! + +Minä pyyhin silmiäni ja koetin tointua. + +--Suo anteeksi, Agnes hyvä. Olen tällä haavaa yksinäni lasten kanssa. +Mutta palvelijani tulee tuossa paikassa, tee hyvin ja istu odottamaan +sinne saliin pikkuiseksi aikaa. + +--Kyllä--elä anna häiritä itseäsi millään muotoa. + +Hän vetääntyi takaisin. Lapset olivat ällistyneet outoa ilmausta ja +unhottaneet huutamisensa. Sain sillä tavoin hiukkaisen lomaa. + +Katsahdin ympärilleni ja kauhistuin. Siinä seisoi Antti mustana porosta +ja märkänä, Ainon lelut olivat ympäri kammaria ja Lyylin likaiset rievut +myöskin esillä, kun en äsken ehtinyt niitä korjata. Kaiken lisäksi +olivat vielä vetäneet tuolit keskelle lattiata hevosilla ollessaan. +Sanalla sanoen, koko huone oli ikävässä epäjärjestyksessä, ja lapset sen +näköisiä! Päivän kuluessa olivat Aino ja Lyylikin nuhranneet vaatteensa, +vaikka kohta eivät olleetkaan semmoisessa siivossa kuin Antti raukka. + +Entä minä itse sitten? Vilkasin sivu mennen peiliin. Kyllä olin korea! +Silmät turvoksissa, otsa hiessä, hiukset hassallaan ja leninki--? +Agnesilla tuskin lienee ikänään ollut pumpulileninkiä päällä saati +tänlaista vanhaa, ulospestyä! + +Mitä mahtoi hän ajatella minusta? Ja mitä kodistani ylipäätään? Siellä +hänellä oli aikaa nyt salissa tarkastella ja ihmetellä. Tietysti hänen +silmiään loukkasi huonekalujen ja koko asumuksemme yksinkertaisuus, hän, +joka oli tottunut näkemään hienon maailman rikkautta ja loistavaa +ylellisyyttä. + +En ymmärtänyt mitä tehdä. Toista tuntia oli palvelijani vasta ollut +ulkona, ei hän sieltä vielä hetikään palaisi. Lyyliä täytyi pitää +sylissä, hän parahti heti itkemään, kun koetin laskea pois käsistäni. En +päässyt edes muuttamaan Antille toisia vaatteita. + +Ja taaskin he siinä alkoivat marista. Kuiskaamalla koetin heitä +viihdytellä. + +--Elkää, hyvät lapset, itkekö, vieras täti kuulee. Olkaa kilttiä, äiti +antaa sokuria. + +Mieheni oli tosin kiven kovaan kieltänyt sokurin antamisen, mutta +sitäkös siinä hädissäni jouduin ajattelemaan. Olin juuri jakelemassa +heille sokuripalasia, kun hän kyökin kautta tuli kotiin. + +--Joko sinä taas annat heille sokuria? hän heti alkoi nuhdella. + +--Niin--kun itkevät, sopertelin minä puolustuksekseni. + +--Itkevät? Eikö sitä muulla keinoin voi estää? + +Hän väänsi sokurit pois heidän käsistään, mutta, ah voi, mikä elämä +siitä nousi! Kolmiääninen huuto semmoinen, että olisi luullut henkeä +vähintäin vietävän. + +--Hiljaa, hiljaa, hyvät lapset, voi, Antti, mene sisään sinä pitämään +seuraa Agnesille, joka on siellä yksinään salissa. Antti, etkös herkiä, +suuri poika ja Aino samoin, äiti antaa teille vitsaa, Lyyli kulta, elä +itke pienein, elä--mene nyt sisään, Antti, pian, minä olen ihan +hukassa-- + +Näin puhelin tuskissani ja hyssyttelin Lyyliä käsivarsillani. Antti +seisoi vielä siinä, hän ei oikein tajunnut. + +--Mitä--? Onko Agnes--onko neiti Werther jo tullut. + +--On, on,--mene pian. En tiedä, mikä minut pelastaa, Marikin on ulkona. + +--Ja lapset tuommoisina--? Kuinka taivaan nimessä sinä olet näin +hullusti asettanut? + +--Niin, no--mene nyt, Antti kulta, elä kysele. + +Hän menikin, mutta näytti tyytymättömältä. Eihän tämä hauskaa ollut +minustakaan, käsivarret olivat katketa raskasta tyttöä hyssytellessäni +ja mieleni oli hirveästi paha siitä, että Agnesin piti sattua juuri tätä +surkeutta näkemään. Ei hän ilmahkaan olisi saanut erinomaisen korkeata +käsitystä elämästäni ja kotioloistani, niinkuin hän tuntui halveksivan +kaikkea porvarillisuutta ja jokapäiväisyyttä,--mitä sitten nyt! Ja Antin +tyytymätön katse pani harmini nousemaan kukkuroilleen. + +--Katsopa tuonne, Lyyli, katso koiraa kadulla! + +--Oliko kenties minun syyni, ettei koti ollut semmoisessa kunnossa, että +siinä minä hetkenä hyvänsä sopi ottaa hienoja maailman naisia vastaan? +Ei pitäisi miehenkään vaatia mahdottomia vaimoltaan, silloin kuin +hänellä on kolme lasta ja yksi ainoa palvelija. Ei voi kukaan olla +salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla. Joko toinen, taikka toinen. + +--Hiljaa, Antti, elä edes noin pahalla äänellä kiru. + +--Mutta Antin olisi juuri pitänyt saada tuommoinen hieno ja vaativainen +salonki-nukki vaimokseen. Silloin hän olisi nähnyt. Kuinkahan kauvan +tuota olisi kestänyt, ennenkuin konkurssi olisi ollut edessä. + +Näin yltyivät ajatukset päässäni sillä välin kuin viihdyttelin pienintä +sylissäni ja koetin sanoilla hillitä toisten huutoa. Ja siihen +päätökseen tulin, ettei mieheni ollenkaan osannut panna arvoa työlleni, +vielä vähemmin, että hän milloinkaan olisi minua auttanut, vaikka olisi +kuormani ollut kuinka raskas. + +Eikä kuulunut sitä Mariitakaan. Nyt hän oli jo viipynyt lähes kaksi +tuntia. Hermoni ärtyivät, tunsin niiden levottomuuden aina sormieni +päihin saakka. + +Mitä tehdä--? + +Äkkiä iski päähäni neuvo. Olihan minulla hyvä naapuri, rouva Hartman, +joka monta kertaa ennenkin oli minua auttanut. + +Varoitin vielä viimeiseksi vanhempia lapsia olemaan siivolla ja lupasin +tulla heti takaisin. Lyylin vein mukanani. + +Antti ällistyi katsomaan ja herkesi huutamasta. Luuli varmaan minun +menevän vitsaa hakemaan. + +Onneksi sattui rouva Hartman olemaan kotona. Kiirein sanoin selitin +hänelle, missä pulassa olin, ja heti oli hän valmis tulemaan avukseni. + +Nyt olin kuin turvan takana. Rouva Hartman otti Lyylin ja minä pääsin +muuttamaan toisia vaatteita Antille sekä ottamaan itsekin juhlapuvun +takaisin päälleni. + +Salista kuului kaiken aikaa erinomaisen vilkasta puhetta, ja se minua +rauhoitti. Eivät ehkä minua niin suuresti kaivanneetkaan. Ja kohtahan +sinne nyt pääsin. + +Lapset olivat tyyntyneet, ja alkoivat kääntää huomionsa leikkikaluihin, +Mari palasi kotiin. Pääsin siitä taaskin selvenemään onneksi ja tulin +samassa paremmalle tuulelle. + +Olin valmis menemään sisään ja pyysin rouva Hartmania sinne myöskin, +sillä Mari jo otti Lyylin huostaansa. + +Mutta hän kieltäytyi. + +--En minä tule, en osaa olla semmoisten hienojen parissa, hän sanoi ja +läksi pois. + +Aivan oikein! Ei oltu minua pahasti kaivattu, koska tuskin huomasivat, +kun sisään tulin, niin kiinni he olivat keskustelussaan. + +Puhuivat musiikista. Agnes ihaili oopperaa. Se ei ollut yksipuolinen, +siinä yhtyivät useammat taiteet, baletti, musiikki ja runous, +harmoonilliseksi kokonaisuudeksi. Aaria oli musiikin korkein kukoistus, +se oli sävelten sävel, joka suloisesti hiveli korvaa ja sai tunteet ja +mielikuvituksen eleille. + +Antti vastusti häntä. Oopperan aika on ollut ja mennyt. Eikä se ollut +mikään onnistunut taiteiden yhdistys. Se vaan yllytti eri taiteen +haaroja luonnottomiin liiallisuuksiin. Baletti oli syrjähtänyt +taiteen rajojen ulkopuolelle, oli muuttunut hienon maailman +ylellisyyshuvitukseksi. Aaria taas oli korumusiikkia, rakennettu +pelkälle effektille, ilman lämpöä, ilman sisältöä, aarian koko merkitys +oli siinä, että laulajat pääsevät näyttämään kurkkunsa kykyä ja +kestävyyttä. Saattaa joskus epämääräisesti vaikuttaa tunteihin, mutta ei +järkeen, eikä se liioin ylentänyt mieltä, ei jalostanut henkeä. Mutta +silloin se ei ole tosi-taidetta, sillä tosi-taiteen täytyy tyydyttää +koko olemustamme. + +--Ja runoutta, sanoitte?--Antti alkoi oikein kiivastua.--Voiko tosiaan +väittää, että nuo mitättömät, mauttomat ooppera-tekstit ovat runoutta? + +--Armoa, armoa, keskeytti häntä Agnes nauraen, te olette aivan julma! + +--No niin, minä tosiaankin vihaan noita bravuurikappaleita ja tuota +tulehtunutta taidemusiikkia, jonka ylimysvallan turmeltunut aisti on +asettanut kunniasijalle, vaan jolla ei ole mitään juurta, koska siltä +puuttuu kokonaan kansallinen pohja. + +--Mutta jos te olettekin leppymätön entiselle oopperalle, niin täytyy +teidän kumminkin antaa tunnustusta Wagnerin musiikille. Siinä on voimaa, +elämää, passioonia-- + +--Ja onko siinä mitään uutta--? + +--Kuinka te voitte kysyä! Eikö siinä ole kaikki se uutuus, mikä +nykyisessä vuosisadassa on ilmestynyt muillakin aloilla, filosofiassa, +kirjallisuudessa, yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa pyrinnöissä? +Demokraattina teidän ainakin pitäisi olla siihen innostunut. + +--Demokraattina juuri minä en olekaan tyytyväinen, ennenkuin kansan +laulu tulee asetetuksi sille sijalle, missä aaria nyt on. + +Agnes nauroi. + +--Oikeinko te puhutte täyttä totta? + +--Tietysti. + +Ja Antti näytti niin vakavalta, ettei siitä ollut epäilemistäkään. + +--Ettekö myöskin lisää: suomalainen kansanlaulu? + +--Suomalainen muiden rinnalla. + +--Sanokaa: ensimmäisenä, yksin tein. + +--Kenties ensimmäisenä. Suomalainen säveltaide ei vielä ole ehtinyt +luotavaansa luoda. Mutta tulevaisuudessa se sen tekee. Odottakaa! + +Antin tuumat näyttivät huvittavan Agnesia erinomaisesti. + +--Ei suomalaisilta ainakaan puutu itseluottamusta, hän sanoi samalla +keveällä iloisuudella, jolla hän aina otti vastaan Antin ankaralla +totuudella lausutut mielipiteet. + +--Ei, Jumalan kiitos, vastasi Antti, meiltä ei puutu itseluottamusta. +Eikä kestävyyttä eikä tarmoa. Ne ominaisuudet on entisyytemme meihin +juurruttanut. Olette kai lukenut Suomen historiaa? + +--Luinhan minä ennen koulussa, vaikka täytyy tunnustaa, ett'en sitä enää +paljon muista. Mutta tiedättekö mitä? Te tulette Pietariin ensi +syksynä-- + +--Minä? Mitä minä siellä tekisin? + +--Noo--käymään vaan. Katsomaan suurta maailman kaupunkia. + +--Tuskinpa sitä varten. Ellei satu muuta syytä. + +--Toivotaan, että sattuu. Silloin vien minä teidät italialaiseen +oopperaan. Nähdäänpä, ettekö muuta mieltä. Hän heittääntyi taakse päin +sohvassa, varma itsetietoisuus katseessa. Ooh, jahkahan vaan olisitte +Pietarissa muutamia kuukausiakaan--! + +--Niin mitä sitten? + +Agnes ei heti vastannut, katseli häntä vaan hymyillen, kokeneen maailman +naisen hieno, tenhoava ilme silmissä. + +Antti vastasi siihen suurella, tajuttomalla katseella, joka kuitenkin +alkoi hieman sulaa jostain epäselvästä vaikutuksesta. Agnes näytti sen +hyvin huomaavan, hän lopetti äänettömän tarkkaavaisuutensa pienellä, +tyytyväisellä naurahduksella. + +--Mitäkö sitten? Sanonko sen teille? + +--Sanokaa. + +Hän oli vieläkin totinen, mutta ääni oli lauhtunut pehmeäksi, siinä ei +läheskään ollut enää samaa voimakasta varmuutta kuin ennen. Agnes +kumartui keveästi sivulle päin, ja heitti häneen syrjästä taaskin saman +viehkeän ja vaarallisen silmäyksen. + +Mistä sai hän tuon sulavan, tunteen hienoimpia vivahduksia ilmaisevan +katseen? Oliko luoja varustanut hänet erilaisilla silmillä kuin muita +kuolevaisia? + +--Sanokaa! toisti Antti vieläkin. + +--Te muuttuisitte kerrassaan toiseksi ihmiseksi. Hän pani painoa +jok'ainoalle sanalle. + +--Niinkö luulette? + +--Lyömmekö veikkaa? + +Antti astui pari kertaa lattian yli, mitään virkkamatta. Mutta Agnes +heilautti päätään ylimielisesti, hänen kasvonsa osoittivat selvästi, +kuinka varma hän oli vallastaan. + +Jo pysähtyi Antti, nojautui tuolin karmiin ja katsoi Agnesia suoraan +silmiin. Uteliaana odotin hänen vastaustaan. + +--Te erehdytte. Minä en muuttuisi. + +--Ettepä uskalla lyödä vetoa. + +--Mitä se hyödyttäisi? Minulla ei kumminkaan ole aikaa eikä halua +antaantumaan turhanpäiväisiin koettelemuksiin. Semmoinen lapsellisuus +olisi jo yksi askel muuttumiseen. + +Siinä oli, tiesinhän sen! + +Eikö Agnes liene tullut hiukan hämilleen, vaikk'ei hän tahtonut sitä +näyttää. Tosin hän nauroi, mutta se tuntui minusta olevan tällä kertaa +enemmän tehtyä naurua. Sitten hän äkkiä herkesi totiseksi! + +--Mutta kuulkaa! + +--Kyllä? + +--Entä jos--? Jos te muuttuisitte täällä omassa pesässännekin, täällä +pikkukaupungin turvallisuudessa. Mitä silloin sanoisitte? Jos te +yht'äkkiä, kesken tukevia periaatteitanne--heräisitte ja löytäisitte +itsenne: vallan toisena ihmisenä? + +Antti myhäili. + +--Mitä joutavia! + +--Vannomatta paras. Ihmeitä tapahtuu. + +Mitä hän tarkoitti? Oliko hänellä jotain mielessä? Minuun alkoi +keskustelu tehdä kiusallisen vaikutuksen, otin puheenvuoron, saadakseni +sitä kääntymään toisaanne. + +--Agnes, kuinka sinä oikeastaan viihdyt Pietarissa? + +--Erinomaisesti! Siellä on elämä vapaata, iloista, nautinto-rikasta-- + +--Mutta eikö myöskin hyvin kevytmielistä? + +--Mitä se tekee? Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin +teillä täällä. Uh, minä tukehtuisin! + +--No, no, kovinpa te--alkoi Antti. + +--Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa +maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä, +älykkäitä, kehittyneitä--ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin +Pietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa. + +--Siellä saat enemmän nauttia elämästä, sen kyllä ymmärrän. Mutta Agnes, +löydätkö siellä myöskin todellista onnea, mielen rauhaa--? + +Hän katseli minua ja hymyili pilkallisesti. + +--Pikku Liisi, sinä puhut kuin lapsi! + +Hän pudisteli päätään ja nauroi yhä. + +--Kuule, etkö sinä hirveästi kadehdi tuota kissaasi, joka makaa tuolla +uunin nurkassa? Katsopas, kuinka se on tyytyväinen elämäänsä, hyrrää +silmät ummessa, ilman huolta ja murhetta, eikä kaipaa mitään maailmassa, +kun vaan saa ruokaa ja lämmintä. Sillä on täydellinen mielen rauha! + +Minua vähän harmitti. + +--Kissa on kissa ja ihminen on ihminen. + +Hän nousi ja tuli luokseni. + +--Loukkaannuitko sinä? + +Viehättävä katse kohtasi silmääni ja sai minut heti hyväksi jälleen. + +--No, kas niin, ethän sinä toki tyhjästä suutu. Mutta nyt minä teidät +jätän tällä kertaa. + +--Tapaammeko vielä toisiamme? + +--Aivan varmaan. Toivon saavani vielä paljon nauttia teidän seurastanne. +Vai kuinka, herra Reijola? + +Hän ojensi pienen, valkoisen kätensä ja Antti sulki sen omaansa. Miksi +minusta tuntui, että hän piteli sitä liian kauvan? + +--Tuletteko huomenna juhlapäivälliselle? kysyi Antti. + +--Luultavasti, hän vastasi. + +--Siellähän sitten tavataan. + +Tarpeettoman suurta kohteliaisuutta Antti hänelle osoitti, kun saattoi +häntä aina portaille saakka. Ja palattuaan hän vielä ikkunasta katseli +hänen jälkeensä. + +--Mitä pidät hänestä? + +Antti ei heti vastannut. + +--Eikö hän ole hurmaava? + +--Hurmaava? Hän? Kevytmielinen koketti hän on. On turmeltunut ja +nautinto-himoinen. + +Kummallista--minä kuuntelin tuota mielelläni. Hänen soimauksensa oikein +hivelivät korviani. Mutta omatunto pakotti minua kuitenkin puolustamaan +Agnesia. + +Kerroin kuinka ideaalinen hän ennen oli ollut koulussa. + +--Ja pohjalta luulen hänen nytkin olevan hyvän, vaikka onkin joutunut +pahojen vaikutuksien alaiseksi, sanoin vielä lopuksi. + +--Turhamainen hän on ja vallanhimoinen. Tahtoo tehdä miehet kaikki +orjikseen. Eikö ollut hänellä ihailijoita ympärillään siellä +juhlakentälläkin? + +--Olihan niitä. + +--Sen arvaan. + +--Mutta, Antti, minkä hän sille voi, että kaikki häneen ihastuvat ja +antaantuvat hänen orjikseen? + +--Hän voisi sen estää, jos tahtoisi, mutta hän ei tahdo--siitä olen +vakuutettu. + +Antti tarttui kirjoihinsa enkä minä uskaltanut häntä enää häiritä. + + + + +IV + + +Juhlapäivällisissä sitten taaskin näimme Agnesia. Hän oli siellä +suuressa seurassa kuin ruhtinatar omassa valtakunnassaan. + +Koetin tutkia hänen pukuaan, tuota kumman kummaa pukua, joka näytti +yksinkertaiselta, vaatimattomalta ja kuitenkin ehdottomasti erottui +kaikkien muiden puvuista. Se oli luullakseni jotain foulardin tapaista +villakangasta, vaalean kellertävää, epämääräistä väriä, reunusteltu +pitseillä ja silkkinauhoilla. Mutta kuinka sirotekoinen, kuinka hieno ja +aistikas, kuinka luontevasti se mukautui hänen vartaloonsa, ja kuinka se +korotti hänen kasvojensakin kauneutta! Puku soveltui hänelle ja juuri +hänelle yksinomaan niin hyvin, ettei voinut ajatella sitä kenellekään +muulle. Kaikessa näennäisessä viattomuudessaan se oli kuin olikin valio, +taidolla ja tarkkuudella laitettu hänen ruumiillisia etujansa esille +tuomaan. + +Ja Agnes oli "chic", hän veti maneetillisella voimalla kaikkien silmät +puoleensa. Hänessä oli elämää, mielen intoa, tunteita ja hän herätti +niitä muissa ympärillään. Ei osannut kukaan ylläpitää niin säkenöitsevää +keskustelua kuin hän. Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen +läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi riipasi mukaansa vakavimmatkin ja +vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä. Näin +vanhojen harmaapäidenkin lämpenevän ja loistavan mieltymyksestä. + +Siellä oli elämää heidän kulmallaan ja siellä oli iloa. Mutta sitä +synkempää ja hiljaisempaa oli salin muissa osissa. Teki masentavan +vaikutuksen, kun käänsi silmänsä Agnesista meihin muihin. En vielä +milloinkaan ollut huomannut, kuinka kömpelöitä ja tympeitä me todellakin +olimme. Ja kuinka tarantekoisia meidän vaatteemme, kuinka mauttomia! +Tuolla läheni neljä vanhaa naista talrikkineen paistivatia, toinen +toisensa perästä, kaikki pitkiä, kaitoja, synkkiä, totisia, mustissa, +vanhanaikuisissa, lattiaa viiltävissä leningeissä; mustat harsot +riippuivat päälaelta alas hartioille ja hartioilta taas valuivat suuret +mustat saarlikauhtanat aina helmoihin saakka. Olivatko haamut haudan +syvyydestä jättäneet hiljaisen leposijansa, lähteäkseen veroittamaan +elävien paistivatia? + +Mutta tuollahan sen sijaan oli nuoruutta. Pulleaposkisia, tanakoita +tyttöjä, ja paksuja, jykeviä nuoria miehiä, jotka uskalsivat sentään +puhella keskenään, jopa vähän nauraakin aina välillä. Minä tunsin +heidät, tiesin, että he kaikki olivat kunnon tyttöjä ja kunnon +nuorukaisia, eteenpäin pyrkiviä ja työhön kykeneviä. Minun täytyi +muistuttaa sitä itselleni, sillä heidän äänensä ja puhetapansa soi nyt +korvissani raa'alta, ja heidän esiintymisensä, koko ulko-asunsa oli +mielestäni epähienoa, kauneutta vailla. Se minua kiusasi. + +--Liisi--kuului Agnesin ääni sieltä herraparven sisästä. + +Hän kurotti päätään nähdäkseen minua, pikku olentoa, joka istuin +nurkassa heidän takanaan ja söin hyytelöä. + +--Me lähdemme verannalle kahvia juomaan, tule mukaan. + +Laskin talrikkini pois ja seurasin heitä. + +Joku herroista tarjosi Agnesille papyrossia. Hän otti. Minä hytkähdin, +sillä luulin hänen vaan piloillaan vievän sitä huulilleen. Mutta nauruni +taukosi siihen paikkaan, kun Antti antoi hänelle tulta. Niin--Antti +tosiaankin sen teki,--piteli huolellisesti tikkua siksi, että papyrossi +hyvin syttyi, ja katseli sitten nähtävällä mieltymyksellä, kuinka +somasti Agnes suipenti huuliaan puhaltaessaan savua ulos. + +Olin kuin elävä kysymysmerkki. Kuinka saattoi Antti hyväksyä yhdelle +sitä, jota hän ei toiselle olisi milloinkaan maailmassa sallinut? + +Eipä tullut kysymykseenkään, että minulle olisi kukaan papyrossia +tarjonnut, yhtä vähän kuin minäkään olisin ottanut. + +He jatkoivat salissa alkamaansa puhetta. + +--Vai niin te luulette, että meissä on nurkkapatriotismia? + +--Suuressa määrin. + +--Mutta olisiko siinä mitään pahaa? kysyi Antti. Ihmisen tuleekin aina +syvästi juurtua kotiseutuunsa, rakastaa hellimmällä sukulaisrakkaudella +sen paikan luontoa, jossa hän tuntee joka kiven, joka pensaan ja +mättään, johon nuoruuden muistot häntä sitovat ja jossa hän on +ystävyydessä kaikkien, yksin hevosten ja koirienkin kanssa. Semmoinen +suhde antaa tukea koko hänen elämälleen, se on lähde, josta sitten uhkuu +rakkautta avarammallekin, kansaan, isänmaahan. Mutta sille te, neiti +Werther, ette osaa panna arvoa. + +Agnes hymyili, veteli savuja ja katseli ylös taivasta kohti. Antti +odotti vastausta. + +--Vai kuinka? Ehkä tunnette sentään kaipuuta? + +--Ei, ei. + +Hän nauroi ja pudisteli päätään. + +--Minä tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu. Juurtua johonkin +maapilkkuun? Kiintyä siihen tunteillaan, sydämmellään? Herra varjele, +sehän olisi kauheata henkistä vankeutta. + +--Jota kärsii mielellään, neiti Werther. Onneton se ihminen, joka ei +rakkauden kahleita kanna. + +--Te rupeatte runolliseksi. + +--Jääkää tänne kesäksi, neiti Werther, niin käymme yhdessä katselemassa +seutua. Täällä on kaunista, tiedättekö. Ehkä sitten ymmärrätte, kuinka +ihmiset, jotka ikänsä ja aikansa täällä elävät, voivat hartaasti liittyä +sekä toisiinsa että luontoon. + +--Koko kesäksi en jää. Mutta pariksi päiväksi, kenties. Riippuu siitä, +minkälainen opas te olette. + +--Lähdemmekö tänä iltana jo ensimmäiselle retkellemme. + +--Mihinkä se olisi? + +--Iloharjulle. Sinne on kolme virstaa. Kaunis näköala. + +--Hevosellako menisimme vai jalan? + +--Kuten vaan tahdotte. + +--Kuulkaa! Hankkikaa minulle satula. Me ratsastamme. + +--Kyllä. + +--Todella? Luuletteko saavanne täällä satulaa? + +--Saan varmaan. Olkaa huoletta. + +--Ooh, sepä hauskaa! Silloin ratsastamme joka päivä, eikö niin? + +--Niin paljon kuin teitä vaan haluttaa. + +Minä istuin syrjässä, Antti ei katsonut minuun päinkään. Tuntui kuin +olisi joku kuristanut minua. Mutta eihän tässä vielä ollut mitään syytä +pelkoon. Tavallista kohteliaisuutta se vaan oli. Ei muuta. + +Ei muuta! Tavallista kohteliaisuutta ainoastaan.... + +Anttia oli tätä ennen aina pidetty epäkohteliaana. Ei häntä siitä +soimattu, hyväntahtoisesti hänelle vaan naurettiin, sillä se pantiin +kaikki hänen jörömäisen luonteensa syyksi. + +Agnesin vaikutuksesta hän suli ja muuttui toisenlaiseksi. Entä sitten? +Olihan se vallan luonnollista. Miksi sitä ihmettelin? Ja miksi +paheksuin? + +Kevyesti he jatkoivat puhetta. Minä en enää voinut niin tarkkaan +seurata, sillä korvani humisivat ja käteni värisivät niin, että oli +vaikea hallita. + +--Olenpa minä lapsellinen, olenpa aika hupakko, sanoin itselleni. + +Ei apua. Korvat vaan humisivat ja kädet värisivät. + +Viimein näytti Agnes huomaavan minut. + +--Pikku Liisi--sinä, tietysti, teet meille seuraa tänä iltana. + +Ponnistin kaikki voimani, saadakseni ääneni levolliseksi. + +--Enhän minä osaa ratsastaa. + +Jopa muisti Anttikin minua. Kääntyi koko ruumiillaan minun puoleeni. + +--Se on totta, se. Kuinkas teemme sinun kanssasi, Liisi? + +--Minä jään kotiin. + +Sain kuin sainkin kasvoni vääntymään hymyyn. Huomasivatko, kuinka +tekemällä tehty se hymy oli, kuinka valheellinen? + +--Ei, minä tiedän neuvon, sanoi Antti. Sinulle otetaan issikka. + +Loin kummastuneen katseen häneen. Niinkö vähän hän välitti nyt maksusta, +hän, joka muuten oli niin tarkka? + +--No, sillä tavalla! huudahti Agnes. + +Mutta minä panin vastaan. + +--Enhän minä voi jättää lapsiakaan niin pitkäksi aikaa. + +--Taitaa niin olla, sanoi Antti. Ikävä kyllä. Pitäisi sinun toki kerran +päästä huvittelemaan. Mitä, jos ottaisimme kotimiehen? + +--Ei se käy laatuun. Lapset eivät tulisi toimeen vieraan kanssa, +tiedäthän sen. + +--Sille ei sitten mitään voi. + +Agnes heitti minuun nopean ja tutkivan katseen, jonka vastasin +tyyneesti. Hän ei ainakaan saisi aavistaa mitään lapsellisesta +tuskastani. + +--Siis meidän täytyy mennä kahden, hän sanoi. Ellei herroista joku halua +lähteä mukaan? + +He halusivat useimmat ja pari nuoremmista otti huolekseen tarpeelliset +valmistukset. Eihän ollut ravintolaa Iloharjulla, täytyi siis viedä +virkistysaineita muassaan. Ja hevosetkin he lupasivat toimittaa ynnä +satulat. + +Ooh, he olisivat tehneet mitä hyvänsä siitä ilosta vaan, että saivat +yhden illan viettää Agnesin seurassa. + +Kahdeksan aikaan he päättivät lähteä, että joutuisivat perille ennen +auringon laskua. Antti ja minä erosimme seurasta vähää ennen. + +Sain heti ottaa lapset huostaani, syöttää, riisua ja viedä nukkumaan. +Tein sen vanhaan totuttuun tapaan ja vastasin heidän kysymyksiinsä +lyhyesti, hajamielisesti, ja vasta sitten kun monta kertaa olivat saman +kysymyksen uudistaneet. Enemmän kuuntelin Antin askeleita toisessa +huoneessa, kuin heidän puheitaan. Hänellä oli kiire muuttamaan toista +pukua päälleen matkaa varten. Joutuisiko ja muistaisiko hän tulla edes +sanomaan jäähyväisiä ennen menoaan? + +Sekä joutui, että muisti! + +Istuin juuri pienellä pallilla ja pesin Lyyliä, joka paitasillaan makasi +polvillani, nauraen ja jokeltaen, kun Antti tuli sisään. En ollut häntä +näkevinäni, viskasin pesusienen vesivatiin, painelin pyyheliinalla +kaulaa ja katsoin tarkkaan, eikö iho ryppyjen sisässä punottanut. + +--Ikävää, että sinun nyt täytyy jäädä kotiin, Liisi. + +Antti silitteli päätäni ja kumartui ylitseni. + +Minä vaan tarkastelin Lyylin kaulaa. + +--Olisit varmaan mielelläsi lähtenyt mukaan? + +--Hm-- + +Eikö tosiaan ollut hiukan punaisena kaula tuolla oikealla syrjällä? +Pääni painui vielä alemmaksi, puhaltelin epäiltävää kohtaa ja pyyhin +uudelleen. + +--Etkös olisi? Kuinka? + +Hänen kätensä luisui leukani alle, väkistenkin hän väänsi pääni ylös ja +katsoi minua kasvoihin. + +Täytyi vastata. + +--Enpä tuosta ole millänikään. + +--Onko se ihan totta? + +Minä koetin hymyillä. Koetinpa vielä katsoa häntä silmiinkin. + +Hän nähtävästi rauhoittui. + +--Sinä olet minun oma rakas vaimoni. Aina hellä, aina kärsivällinen ja +aina hyvä. + +Ja hän painoi lämpimän, pitkän ja pehmeän suutelun huulilleni. + +Sydämmeni heltyi äkkiä. Minun oli vaikea estää kyyneliä nousemasta +silmiini. Pyrin irti hänen syleilystään. + +--Lyyli raukka kylmettyy. + +Mutta hän ei päästänyt, ennenkuin oli vielä monet kerrat suudellut minua +ja senkin jälkeen hän yhä uudelleen hyväili ja silitteli päätäni. + +Hän oli tavattoman hellä ja sydämmellinen, mieleni suli täydellisesti, +en tuntenut enää vähääkään katkeruutta. Mutta minun täytyi kääntää +kasvoni pois, sillä kyyneleet yhä tunkivat esille. + +--Ehkä sinulle onkin terveellisempää, kun pääset ajoissa nukkumaan. Ja +kuulehan, me ratsastamme täältä ohitse, niin saat sinäkin nähdä meitä. +Pidä varalta, noin neljännestunnin kuluttua me ainakin olemme jo +liikkeellä. + +--Kyllä. + +--Niin, hyvästi nyt. + +Vielä pari suutelua, ja sitten hän läksi. + +Annoin kyynelten nyt juosta valtoinaan. Minä hupsu! En tietänyt, miksi +itkin, en oikeastaan ollut pahoillani enää, en peljännyt mitään Antin +suhteen, enkä millään muotoa olisi tahtonut häntä jäämään huviretkeltä +pois. Ei, oman lapsellisuuteni minä vaan itkin pois. + +Tuntui niin helpottavalta ja hyvältä, Lyyli nauroi ja huiski käsiään, en +voinut olla häntä hellittelemättä. Puristin niin rintaani vasten, että +hänen täytyi kirkua. Kuinka hän oli lämmin ja pehmeä! Vedet kuivuivat +silmistäni, minä nauroin ja jokeltelin kilpaa hänen kanssaan. + +Laskin hänet vuoteelle ja peitin. Hän oli vallaton, riehkasi ilosta, +potki peitteen pois ja nosti pienet pyöreät jalkansa pystyyn. + +--Oletkos hiljaa, sinä veitikka, oletkos hiljaa--äsäs! + +Ja vaikka minä olin häntä toruvinani, minä kuitenkin riehuin mukana, +enkä malttanut lopettaa, vaikka kyllä pelkäsin, että hän mahdollisesti +valpastuisi eikä pääsisi uneen kiinni koko yönä. Mutta kun hän oli niin +ihmeen herttainen, ja niin soma siinä valkoisessa paidassaan, oikea +semmoinen pikkuinen paitaressu, niin eihän saattanut, ei millään tavalla +olla häntä pudistelematta, suutelematta, hyväilemättä. + +Omaa hupsuuttani samalla ihmettelin. Enkö äsken ollut syyttä aikojani +ihan alakuloisena ja masentuneena? Ja minulla kuitenkin oli hyvä, +uskollinen mies, vakava ja luotettava ja toimelias, ettei monella hänen +vertaansa. Sitten nämä terveet, hauskat lapset--kuinka saatoin olla niin +kiittämätön ja niin hassu? Ei se enää milloinkaan tapahtuisi, sen nyt +pyhästi lupasin itselleni. + +Mutta oli kait neljännestuntia jo kulunut? Ikkunassahan minun pitäisi +olla. + +--Nyt lopetetaan, Lyyli, ei saa nauraa enää. Pane simmä kiinni, ja nuku! + +Hän kipristi ne umpeen, kipristi niin, että nenänypykkä meni yhteen +kippuraan, ylähuulikin vääntyi ylös ja neljä valkoista helmihammasta +paistoi esille. En voinut hallita itseäni, täytyi vielä painaa huuliani +tuota avonaista suuta vasten. + +Mutta sitten herkesin totiseksi, peittelin hänet huolellisesti ja +suoristin selkäni. + +--Nuku kiltisti, lapseni. + +Hän käänsi päänsä syrjään, ja painoi poskensa tyynyyn. Minä poistuin. + +Salin ikkunassa sitten istuin ja odottelin ratsastajia. Eikä siinä +kauvan tarvinnut odottaakaan ennenkuin kavioiden kopse alkoi kuulua ja +he ilmestyivät kohdalle. Heitä oli kymmenkunta herraa, Agnes oli ainoa +nainen joukossa. Vaan sitä hän ei näyttänyt haikailevan, siellä missä +hän suorana ja ryhdikkäänä istui ratsunsa seljässä. Uljaasti hän kantoi +päätään, vartalon piirteet osoittivat jäntevyyttä ja notkeutta, pitkän +ratsupuvun liepeet liehtoivat vapaasti hevosen lanteita. + +He pidättivät hevosiaan, tarkastelivat ikkunoita ja älysivät minut. +Agnes heitti lentomuiskuja, Antti paljasti päänsä teeskennetyllä +juhlallisuudella ja muutkin herrat tervehtivät iloisesti. Minä hymyilin, +nyökkäilin vastaan minkä ennätin ja huusin: "onnea matkalle!" Sitten he +taaskin antoivat hevosten mennä ja niin katosivat pian näkyvistäni. + +Enkä minä tuntenut hiventäkään harmia, saatikka että olisin ollut +mustasukkainen ja kateellinen. Päinvastoin soin mielelläni Antille tämän +huvin ja toivoin, että hän muuttaisi ajatuksiaan Agnesista ja huomaisi +vihdoinkin hänen hyvät puolensa. Niin kumminkin vakuutin itselleni. + + + + +V + + +Siellä oli tosiaankin hauska, kertoi Antti seuraavana aamuna. Vahinko +ettet sinä ollut mukana. + +--Te viivyitte myöhään? + +--No, kun tulimme vasta viiden aikaan aamulla takaisin. En ymmärrä +kuinka se aika niin luiskahti. Olimme kaikki niin iloisella ja vapaalla +mielellä, että tuskin maltoimme vielä silloinkaan lähteä. + +--Oliko siellä kaunista? + +--Erinomaisen kaunista. En muista Iloharjulla koskaan olleen niin +kaunista kuin nyt. Ilma oli selkeä, ei tuullut ei niin hiventä; ja +auringon laskiessa oli vallan ihmeellisiä kajastuksia. + +--Entä noustessa? + +--Sitä emme enää niin tarkanneet--Antti kävi hiukan hämilleen. Emme +tulleet niin tarkanneeksi, kun istuimme siellä Agnesin kanssa penkillä +ja puhelimme. + +Minä en aivan heti jatkanut. Katselin sanomalehteä, jonka poika juuri +oli tuonut. Ja sitä katsellessani kysyin noin niinkuin sivumennen ja +teeskennetyllä välinpitämättömyydellä: + +--Ja mitä sinä nyt pidät Agnesista? + +--Hm.... En osaa vielä oikein sanoa. Minä otan hänestä selvää ensin. + +Ettekö ihastuneet häneen kaikki? + +--Eihän toki sentään ... vaikka täytyy myöntää, että hän on tavattoman-- + +--Tavattoman viehättävä? + +--Viehättävä ja älykäs. Niin--meillä on muuten aikomus mennä +purjehtimaan tänään edellä puolen. Tulet kai sinä mukaan? + +--Tokkohan minä viitsin. + +--Minkätähden et viitsisi? Tule nyt sentään virkistymään sinäkin. + +Hän ei lähesmainkaan pyytänyt niin innokkaasti kuin olisin odottanut. +Siitä syystä oli ääneni vähän katkera, kun yhä sanomalehteä tutkien +vastasin: + +--Ei siellä minua kumminkaan kaivata. + +--No, Liisi? + +Antti tuli luokseni ja koetti katsoa minua silmiin. + +--Mitä tuo merkitsee? hän kysyi ja hymyili. + +Minua hävetti. Viskasin sanomalehden pois käsistäni ja lankesin hänen +kaulaansa. + +--Ei mitään, Antti. Ei se mitään merkitse. + +--Pelkäsin jo, että rupeisit luulevaiseksi. + +--Hyi sinua! Milloinka olen ennen ollut luulevainen? + +Ja minä painoin kasvoni hänen rintaansa kiinni, ettei hän näkisi, kuinka +punastuin. + +Antti hyväili poskeani. + +--Ei, sitä minäkin. Ethän sinä toki ole niin tyhmä. + +Mutta minä en päästänyt häntä vielä irti. Mikä kummallinen tunne lienee +minut äkkiä vallannut, en semmoista vielä koskaan ennen ollut kokenut. +Olin aina ollut hiljainen, levollinen, tasainen. Nyt riipaisi minut +intohimoinen, outo voima. + +Kiedoin käteni tiukemmin hänen kaulaansa, puristin häntä rajusti +syliini, upotin silmäni syvälle hänen silmiinsä, olin tykkänään pois +suunniltani. + +--Antti--puheeni oli värisevää, katkonaista kuisketta, levotonta +huohotusta. Antti--pidätkö sinä minusta, rakastatko sinä minua, sano! +Etkö koskaan, koskaan minua unhota--minä en sitä kestäisi, kuule, minä +en sitä kestäisi. Tulisin varmaan hulluksi--voi, Antti, sinä et saa sitä +tehdä-- + +--Mutta, Liisi, mitä ihmettä? + +Hän kummastui ja koetti irroittaa minua. + +--Jopa nyt! Kuka uskoisi-- + +Rauhallisena ja viileänä hän vastasi tuskalliseen hellyyteeni. + +--Elä ole lapsellinen. Pidänhän minä sinusta, kuinkas muuten. + +--Onko se ihan totta, että pidät? Että rakastat niinkuin ennenkin? Ethän +sinä velvollisuudesta vaan ole minulle uskollinen, Antti? Ethän? Eihän +se ole pakosta?--Sano, jos olisit vapaa, jos saisit uudelleen valita, +ottaisitko minut? Antti, vastaa rehellisesti, minuako vaan haluaisit +omaksesi. + +--Kuule, Liisi, tämä alkaa minua vaivata. + +--Miksi et vastaa? + +--Siksi, että kysymyksesi on niin peräti järjetön. + +Hänen kylmyytensä loukkasi minua. Käteni laukenivat ja putosivat +hervottomana alas. Minä käännyin pois, menin takaisin tuolilleni +istumaan ja otin sanomalehden jälleen käteeni. + +--Mikä sinulle on tullut, Liisi? Ethän ole milloinkaan ollut tuommoinen? + +En virkkanut mitään, vereni vieläkin kuohuivat, lehti rypistyi sormieni +välissä. Mutta yhtäkaikki kuului ääni povessani, joka sanoi, että hän +oli oikeassa, että käytökseni oli ollut tavaton ja kummallinen. Koetin +sen vuoksi taltuttaa mieltäni, minkä voin. + +Antti katsoi kelloaan. + +--Nyt on aika lähteä. Tuletko mukaan? + +Kestin hetkisen sisällistä taistelua, ennenkuin hiljaisella äänellä +vastasin. + +--Tulen. + +--Menemme sitten hakemaan neiti Wertheriä. Hän odottaa. + +Huomasin, ettei hän tahtonut voida sitä aivan huolettomasti sanoa. Mutta +sen epäröimisen vaikutti ehkä minun äskeinen mielenpurkaukseni. Hän +varmaan katsoi sen lähteneen luulevaisuudesta. + +Kenties hän ei ollut niin väärässä? Jospa vastoin tahtoani luulevaisuus +sittenkin kyti sieluni pohjassa? + +Häpesin ja halveksin itseäni. Minun täytyi tukehuttaa se tunne, täytyi +repiä se itsestäni pois juuria myöten. + +--Ehkäpä lähdetkin sitten edeltä, sanoin, sillä minä tahdoin näyttää, +että olin vapaa epäilyksistä. + +--Minulla olisi vielä vähän toimitettavaa kotona.--Tulen sitten suoraa +päätä rantaan. + +--Niinkuin tahdot. + +Kun saavuin rantaan, ei heitä vielä näkynyt eikä kuulunut. Heittäännyin +alas nurmikkoon, siinä oli hyvä tilaisuus mietiskellä kaikenmoista, +sillä läheisyydessä ei ollut yhtäkään ihmistä, etempänä vaan joku +proomu, jossa miehet häärivät ja jyskivät töissään. + +Enkö tuntenut taaskin pientä katkeruutta siitä, että he niin kauvan +viipyivät? Mitä oikeastaan pelkäsin? Että Antti ihastuisi Agnesiin? +Pitäisi häntä kauniimpana, viehättävämpänä minua? Mutta olihan se vallan +luonnollista, kuinka hän voisi muuta, koska hän ei kumminkaan ollut +sokea. Millä oikeudella sitä paheksuin? Kaikki muutkin häneen +ihastuivat, minä etupäässä. + +Ja oliko järjellistä suuttua Anttiin siitä, että hän oli unhottanut +katsoa auringon nousua, kun innostui puhelemaan Agnesin kanssa? Minun +tähteni hän muka ei olisi sitä unhottanut. Oliko kumma? Monta vuotta +olimme olleet yhdessä, joka hetki hän sai tietää ajatukseni, niissä ei +ollut hänelle mitään uutta, eikä mitään erinomaisen kiinnittävää. Ja +sentään olisin vaatinut, että--ei, tämä oli suorastaan naurettavaa. Minä +olin ahdasmielinen, pikkumainen, tyhmä-- + +Rakastuisi Agnesiin? Hylkäisi minut ja lapset? + +Ei hän sitä tekisi. Velvollisuuden tunto häntä estäisi. + +Mutta raskasta olisi pitää häntä kiinni pelkän velvollisuuden siteellä, +vastoin hänen sydämmensä taipumusta. Raskasta olisi joka päivä nähdä ja +kokea hänen kylmyyttään. Vaikeata nähdä hänen sisällisiä kamppailujaan. + +Aikaa voittaenko unhottaisi? Kuka sen voi sanoa? Hän kenties vaan +kyllästyisi minuun yhä enemmän ja ehkä alkaisi hän vihatakin, koska +minun tähteni täytyisi kahlehtia vapauttaan. Lapset ja minä olisimme +hänelle vaan kiusaksi ja taakaksi. + +Eikö sitten parempi, että hän kerrassa jättäisi meidät, silloin hän ehkä +kuitenkin joskus muistelisi meitä hyväntahtoisella hellyydellä, ehkä +kaipaisikin välistä, aikojen perästä, ellei ennen. + +Jättäisikö meidät? Ja menisi Agnesin jäljessä Pietariin? + +Niin, miks'ei? Oli semmoisia ihmeitä ennenkin tapahtunut. Enkö sitä +soisi? Enkö soisi, vaikka tietäisin, että hän tuntisi itsensä +onnelliseksi? + +Minkälainen oli minun rakkauteni, kun ei se etupäässä tarkoittanut hänen +onneaan! + +Mutta olisiko se hänelle todelliseksi onneksi? Eikö veisi vaan hetken +hurmaukseen, jota seuraisi tuskallinen herääminen, häpeä ja katumus? +Mikä pelastaisi hänet silloin epätoivosta? Tulisiko hän luokseni +hakemaan lohdutusta? + +Ellei tulisi, etsisin minä hänet ylös, hoitaisin häntä hellästi ja +saisin hänet unhottamaan kaikki kipeät muistot, rauhoittaisin, +ja--voittaisin hänen sydämmensä jälleen. Voittaisin täydellisemmin kuin +milloinkaan ennen. Ja me olisimme taaskin onnellisia, emmekä eroisi +sitten, ennenkuin kuolemassa. Koettelemuksen kiirastulessa olisimme +molemmat puhdistuneet.... + +Minä kuvittelin elävästi mielessäni kaikki tapaukset tulevaisuudesta. +Agnesia ensimmältä huvittaa Antin rakkaus, hän kiihoittaa sitä siksi, +että saa Antin luopumaan perheestään ja lähtemään hänen jäljessään ulos +suureen maailmaan. Siellä hän vielä muutteen vuoksi ja tehdäkseen +effektiä tuttavapiirissään, pitää jonkun aikaa hyvänään Antin ihailua, +ärsyttelee häntä vuoroin, vuoroin on taas suosiollinen, heittelee häntä +toivosta epätoivoon, ja saa niin Antin intohimon yltymään yhä +kiihkeämmäksi. Silloin vasta Agnes hylkää hänet, sysää hänet ivallisesti +luotaan. Antti kääntyy sairaaksi, on kuolemaisillaan. Minä riennän häntä +hoitamaan, löydän hänet kärsivänä, särkyneenä, rikkirevittynä, ilman +ainoatakaan ystävää. Hän hourailee raivosti Agnesista, kiroo häntä ja +sadattelee, huutaa kostoa, riehuu ja pyrkii väkisten syöksemään +vuoteeltaan. Minä hiljaa hivelen hänen kättänsä, pyyhin hänen hikistä +otsaansa, kuiskaan hänelle lempeitä sanoja, kostutan hänen kuivia +huuliaan viinillä ja laitan hänen päänalustansa mukavaksi. Hän +rauhoittuu ja nukkuu. Ja kun hän herää, tuntee hän minut, heltyy ja-- + +Siihen asti olin ehtinyt, kun älysin heidät tulevaksi ylhäällä mäellä. +He nauroivat ja puhelivat vilkkaasti. Tien vieressä oli hirsiä kasassa. +Agnes kapusi ylös ja keikkui ylimielisesti harjun reunalla. Antti +varoitteli häntä ja tarjosi kättään avuksi. Mutta Agnes ei siitä +huolinut, vaan hyppäsi huolettomasti, Antin varoituksista välittämättä, +alas. Siinä hänelle ehkä kumminkin olisi käynyt pahasti, ellei Antti +ottanut vastaan. + +--Niinhän te olette kuin paha lapsi, vallaton ja tottelematon, hän +sanoi, mitä, jos olisitte katkaisseet jalkanne. + +--Minä luotan hyvään onneeni.--Mutta tehän taisitte oikein säikähtyä? + +--Tietysti säikähdin. + +--Nyt lupaan olla kiltti. Antakaa käsivartenne. + +Agnes istui rinnalleni siksi aikaa, kuin Antti laittoi veneen ja purjeet +reilaan. + +--Oliko sinulla ikävä eilen illalla? + +--Ei ensinkään. + +Minä katsoin avonaisesti häntä silmiin. + +--Todella, pikku Liisi? Olitko sinä niin järkevä? + +Siihen en virkkanut mitään. Hänkin vaikeni hetken ja tarkasteli minua. + +--Kuule--hän vilkaisi Anttiin,--minä nyt kysyn sinulta yhtä asiaa. + +Hän kääntyi, hymyili ja hiljensi äänensä, kun jatkoi: + +--Oletko sinä taipuvainen mustasukkaisuuteen? + +--Agnes-- + +Minä koetin näyttää loukkaantuneelta, peittääkseni, sillä jos +mahdollista, syyllisyyden ilmettä kasvoillani. + +--Kuinka semmoinen voisi tulla kysymykseenkään. + +--Noo--olisihan se jotenkin luonnollinen tunne. + +--Minäpä kun niin täydellisesti luotan Anttiin. + +--Ahaa, vai siltä kannalta! Siinä tapauksessa varoitan sinua +rehellisesti turhista illusiooneista, joita tavallisesti seuraa katkera +herääminen. Luuletko sinä todella, että senlaiset ominaisuudet kuin +järki, periaatteet, tahto, velvollisuuden-tunto ja mitä ne kaikki +ovat--että ne muka ihmisen elämää ja toimintaa määräisivät? + +--Luulen aivan varmasti. + +--Sinä lapsi! + +Hän nauroi makeasti. + +--Hui, hai, ei sinne päinkään. Usko minua: ei järki, eikä tahto, eikä +periaatteet merkitse mitään, niin pian kuin intohimot heräävät. +Intohimo--kas, se on herrana, ja nämä muut ovat kauniisti sen +palvelijoita vaan, jos se niille ylipäätään suo mitään sijaa. + +--Antin suhteen tuo nyt ei kumminkaan pidä paikkaansa. + +--Sinun Anttisi suhteen se juuri erinomattain pitää paikkansa. Hänellä +on voimakas ja samalla raskas luonto. Tunteet eivät helposti hänessä +nouse eleille, mutta kun ne kerran nousevat, ja kasvavat valtaviksi +intohimoiksi, niin--varjele taivas! Niitä ei hallitse mikään +maailmassa--kaikkein vähiten hänen oma järkensä. + +Hän herkesi äänettömäksi ja käänsi silmänsä Anttiin, joka siellä yhä +hääri purjeiden kimpussa. Puoleksi miettivä, puoleksi huvitettu oli +katse, jolla hän seurasi Antin reippaita liikkeitä. Näin selvästi, mitä +ajatuksia hän hautoi mielessään. Sydäntäni kouristi pahasti, mutta +koetin kuitenkin vielä pitää puoliani. + +--Erehdyt sinä, Agnes, sittenkin tällä kertaa.--Minäkö en tuntisi +Anttia, vaikka olen jo monta vuotta elänyt yhdessä hänen kanssaan? Ei +vielä milloinkaan ole intohimot saaneet hänessä valtaa. + +--Sen kyllä arvaan, sillä ettehän te täällä elä, te vaan +vegeteeraatte--uinailette puolihorroksissa. Ja sitä tilaa voi kestää +hautaan saakka. Ymmärrän hyvin, että sekin vähä, mitä teillä nuorina on +voinut olla tunteita ja intohimoja, tukehtuu ja kuolee pois tässä +tarkasti järjestetyssä, säädyllisessä ja porvarillisessa +pikku-yhteiskunnassa. Mutta minä sanon sinulle: Anttisi ei vielä +ollenkaan ole tylsistynyt, sen voin sinulle vakuuttaa. Anna hänen vaan +tuntea vapaampaa tuulen puuskaa ja näet mitä se häneen vaikuttaa. + +--Kernaasti minun puolestani.--Mustasukkaisuudella en tule häntä +häiritsemään. + +Agnes heitti minuun terävän, läpitunkevan katseen, mutta nähtävästi hän +ei minussa huomannut pienintäkään vilppiä, niinkuin sitä ei tällä +hetkellä ollutkaan. + +--Siinä sinä teet oikein, pikku Liisi, hän sanoi taputtaen minua +kädelle. Tiedätkös, mustasukkaisuus on typerintä, mitä olla saattaa. Se +rumentaa ihmistä, ja tekee elämän kauhean ikäväksi sekä itselle että +toiselle. Jos minä olisin naimisissa, niin päinvastoin soisin, että +mieheni silloin tällöin olisi minulle uskoton. Minä puolestani +käyttäisin hyväkseni samaa vapautta, ja niin emme koskaan kyllästyisi +toisiimme, suhteessamme olisi alituisesti vaihtelua, se ei tympistäisi +eikä ikävystyttäisi. Pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta +tärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema. + +Kuuntelin häntä oudoksuen. Tuo surullisen vieno ja samalla suloinen +mieliala, johon äskeiset kuvitteluni olivat minut saattaneet, alkoi +hävitä, minun oli vaikea välttää harmistumista. Tunsin äkkiä jotain +kolkkoa, vierasta Agnesia kohtaan, ja vaikka istuin hänen rinnallaan, +oli minusta kuin olisi penikulmien matka ollut välillämme. Ja samassa +silmänräpäyksessä menetti hänen kauneutensa, hänen sulavat liikkeensä ja +hänen elegansinsa kaiken viehätyksen silmissäni. Ne tällä hetkellä minua +melkein inhottivat, eikä hänen terävä älynsäkään ollut mielestäni nyt +mistäkään arvosta. + +--Tuommoiset katsantotavat eivät sovellu pohjoismaiden naisille--eivätkä +ne ikinä meitä onnellisiksi tekisi. + +Äänessä, jolla nuo sanat lausuin, ilmeni jyrkkä moite. Ja se moite +sattui. Agnesin silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä, +keikahutti päätään taakse ja nauroi pilkallisesti. + +--Sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä sen kyllä tiedän ilmankin. +Pohjoismaiden naiset ovat hiljaisia, uskollisia, nöyriä, kärsivällisiä, +miehensä ja lastensa kuuliaisia palvelijoita--tiedätkö, mistä syystä? + +--Siitä syystä, että pitävät sen velvollisuutenaan. + +--Eikös mitä! Siitä syystä vaan, että he ovat heikkoja raukkoja ja +typeriä. He eivät kykene olemaan muuta--siinä koko asia. + +--Agnes--! + +--Ei sinun tarvitse suuttua, en minä sinua yksityisesti tarkoita, +minä puhun Pohjoismaiden naisista yleensä, suomalaisista, +skandinaavilaisista, englantilaisista. Ja pannaan kernaasti saksalaiset +yhteen lukuun. + +--Voimaa on kärsivällisyydessä, uskollisuudessa ja nöyryydessä enemmän +kuin missään muussa. + +--Voimaa? Hui hai! Semmoista voimaa on halvimmalla orjallakin. Kotka, +joka rohkeasti leikkaa ilman tuolla ylhäällä korkeudessa, ei ole nöyrä +eikä hiljainen eikä kärsivällinen, mutta kyyhkynen on. Kumpi sinusta +voimakkaampi?--Saammeko jo tulla? hän samassa huusi Antille, joka oli +kuljettanut veneen laiturin luo. + +--Jo saatte, kuului sieltä vastaan. + +Agnes astui edeltä alas laiturille, minä jäljessä. Hän oli varmaankin +sydämmensä pohjassa aika lailla närkästynyt minuun, mutta enpä ollut +minäkään puolestani hänelle hyvä. + +Antti piteli toisella kädellään laiturista kiinni pysyttääkseen venettä +kohdalla, toista hän tarjosi Agnesille. Laituri oli jonkun verran +korkeammalla, Agnes asettui reunalle, tarttui hänen käteensä ja +valmistauttui hyppäykseen. + +--Elkää vaan pudotko. + +--Annatteko minun astua polvellenne? + +--Tehkää hyvin. + +Ja Agnes astui tosiaan pienellä, sievällä jalallaan Antin polvelle ensin +ja pujahti siitä vasta hänen toiselle puolelleen penkille. + +Veri kuohahti minulla ylös aivoihin. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä olin +veneessä, mutta kappaleen matkaa heistä, purjeiden toisella puolella +tykkänään. + +Vene keikahti, vesi räiskähti laidasta sisään. + +--Liisi--kuinka sinä olet niin varomaton? + +Antti sanoi sen painuneella, soinnuttomalla äänellä, niinkuin olisi hän +puhunut unessa. Agnesin jalan kosketus, hänen likeisyytensä--he istuivat +sivu sivussa kiinni--oli nähtävästi hämmentänyt hänen ajatuksensa, hän +katseli epäröiden ympärilleen, käsi yhä laiturissa, eikä saanut +selville, mitä hänen tulisi tehdä. + +Mutta, taivaan nimessä, eikö hän huomannut, että se kaikki oli vaan +pelkkää inhottavaa koketteriaa? + +--Minulle purjenuorat, huusi Agnes, tarttukaa te peräsimeen, ja laskekaa +vene irti! + +Antti heräsi ja teki niinkuin hän käski. + +--Mutta osaatteko te? + +Hän asetteli köydet Agnesille käteen ja neuvoi kuinka hänen tuli +menetellä. + +Purjeet pullistuivat, vene kallistui ja meni huristen ulos järvelle, +vesi sirisi kokassa. + +--Kuinka hauskaa! huudahti Agnes. + +--Liisi, miksi istuit sinne niin kauvas, siirry lähemmä, kehoitti Antti. + +--Täällä on hyvä, minä vastasin. + +--Mutta siellä olet meistä vallan erilläsi. + +--Mitä se tekee. + +--No, niinkuin tahdot. + +Sen jälkeen he antoivat minun olla, lienevät vallan unhottaneetkin minut +vähäksi aikaa, kun istuin siellä purjeiden takana, etteivät nähneet. + +Hyvä olikin, sillä nyt sain rauhassa selvitellä sotkuisia ajatuksiani. +Äskeiset kauniit unelmani, mihin olivat ne paenneet? Ja kaikki lauhkeat, +sovinnolliset tunteeni, kaikki hyvät päätökseni? Näinkö ne horjuivat +heti ensi hetkessä? + +Vihaa ja katkeruutta oli mieleni täynnä, enkä päässyt niistä voitolle, +vaikka kuinka olisin koettanut. Purin huuliani, väänsin käsiäni, +soimasin itseäni. + +--Sinä olet tosiaankin heikko raukka, Agnes oli oikeassa, ooh, sinä olet +kunnoton, typerä, kurja-- + +Olisin tahtonut ruoskia itseni veriselle tuskissani. Eikä tullut apua! +Jota enemmän taistelin luontoani vastaan, sitä raivokkaammaksi se yltyi. +Ja sitä kiihoitti tuo heidän yhtämittainen keveä puhelunsakin, josta en +sanoja eroittanut, vaikka koetin kyllä kuunnella aina välillä. + +Tahallaan ehkä puhelivatkin niin, etten saisi minä selvää? Ja kuka +tietää, minkälaisia silmäyksiä siellä antoivat toisilleen? + +Kallistin päätäni, että näin heidät purjeen alitse. + +Siellä he istuivat rinnatusten, Agnes selkä kenossa, molemmat kädet +purjeen nuorissa kiinni, Antti syrjittäin häneen, eteenpäin +kumartuneena, silmät Agnesin miellyttävissä kasvoissa. + +Miellyttävät ne olivat, se täytyi minun taas väkisenkin myöntää +itselleni, eikä miellyttävät ainoastaan, mutta niin huikaisevan kauniit, +että sydäntäni vihloi, sillä olihan päivän selvää, ettei noita kasvoja +voinut kylmällä, tyyneellä mielellä katsella, eikä liioin +katselemattakaan olla. Antin silmät olivat kuin nidotut niihin. Ja ne +ilmaisivat ihailua semmoista, jota-- + +Käteni kouristivat penkin reunaa. Nostin pääni ylös, en voinut heitä +katsella kauvemmin. + +Tunsin äkkinäistä, kauheata vihaa Anttia kohtaan. Olisin tahtonut repiä +hänet tuhansiksi palasiksi, ruhjoa, musertaa.... + +Miksi ei ollut minulla asetta kädessä. Olisin ampunut hänet lävitse. +Hänet ensin, sitten tuon toisen, tuon-- + +En vielä nytkään, kun tyyneellä mielellä muistelen sitä hetkeä, voi +käsittää sitä äkkinäistä muutosta, joka minussa tapahtui. Olin aina +luullut itseäni hiljaiseksi, tasaluontoiseksi, maltilliseksi, ja +kuitenkin kätkeytyi sielussani tänlaisen raivon intohimoisuuden +mahdollisuudet. Olin pyrkinyt nöyryyteen, kärsivällisyyteen, alttiiksi +antavaisuuteen, luulin harjaantuneeni siinä joka päivä kodin hiljaisessa +piirissä, ja kun koetukselle tulin, kuinka peräti toisenlaisena silloin +ilmaannuin! + +En ollut enää järjessäni. Taoin nyrkkiäni penkkiin, en välittänyt siitä +että koski, taoin vaan yhtämittaa. + +He puhelivat siellä huolettomasti, eivät kuulleet jyskytystä, taikka +eivät panneet siihen mitään merkitystä. + +Ja yhä minä hakkasin nyrkkiäni, siihen oli joku sisällinen pakko ja se +tuntui ikäänkuin pikkuisen lauhduttavan kuristusta povessani, hakkasin +siksi että käsi ja käsivarsi olivat turtana aina olkapäähän saakka ja +sormet hervottomina aukenivat. + +--Antti, Antti--! + +Katsoin ylös siintävää taivasta kohti, valitin sinne vääryyttä, jota +minulle tehtiin. Löytyikö siellä Jumalaa, kuuliko hän, näkikö hän, mitä +täällä alhaalla tapahtui, näkikö syvälle sydämmien pohjukkaan asti? Jos +näki, miksi pysyi kylmänä, välinpitämättömänä? + +--Antti--! + +Kiinni purtujen hampaiden välistä se tuli, tukahtuneena, kumeana +huohotuksena, jossa oli sekä raivoa, että valitusta, oli uhkaa, syytöstä +ja--rukousta. + +He eivät kuulleet, he vaan puhelivat. + +Mistä riitti heillä niin paljon keskusteltavaa? + +Väistyin etemmäksi penkille, että saatoin nähdä heidät purjeen toiselta +puolen. + +Yhä samassa asemassa, sama hempeys Agnesin kasvoissa, sama ilmeinen +ihailu Antin silmissä. + +Minua ei muistettu eikä kaivattu. Olin täällä vallan tarpeeton. Tiettyä +se! Miksi olin tänne lähtenytkään? Olisihan minun pitänyt jo edeltäpäin +tämä ymmärtää ja arvata. + +Minä musersin heidät silmilläni, iskin heihin katseen terävän kuin +miekan. + +He eivät mitään nähneet. Agnes nauroi heleästi, Antti oli sanonut jotain +hupaista. + +Naurakaa te vain! Naurakaa ja iloitkaa! Mitäpä teitä minun tuskani +liikuttavat.... + +Hurja ajatus lensi päähäni. + +Jos heittäytyisin järveen--? Eiköhän Antti silloin heräisi +hurmauksestaan? Eiköhän omatunto häntä löisi? + +Ja eikö hän sitten surisi ja katuisi? Vanhat muistot elpyisivät, hän +kaipaisi uskollista puolisoaan, kaipaisi lastensa äitiä. Nämä uudet +vaikutukset haihtuisivat, syvemmät, juurtuneemmat tunteet ottaisivat +vallan. + +Kumarruin laidan yli ja katsoin alas. Vesi lainehti, aallot nousivat ja +laskivat, vene viilteli niiden ohitse. + +Ei se olisi kuin hetken työ--? Ja sillä kertaa heidän ilonsa tuolla +taukoaisi. + +... Mutta lapsi-raukat kotona? Enkö heitä enää milloinkaan näkisi? Mitä +he, pienet, sanoisivat, kun äiti ruumiina tuotaisiin takaisin? + +Käänsin silmäni pois huumaavasta syvyydestä ja tartuin molemmin käsin +ohauksiini kiinni. + +Hyvä Jumala, olinko menettänyt järkeni? Kuinka saattoivat moiset +ajatukset tunkea mieleeni? + +Taaskin kajahti korviini nauru tuon valkoisen, suuren purjeen toiselta +puolen. Ja se nauru kosketti kipeästi korviani, hermojani, sydäntäni, +koko olemustani. + +Avuttomana häilyivät silmäni ympäri. Olimme tulleet Toivolan kohdalle ja +minä älysin pienen höyryveneen, joka matkalla kaupunkiin päin, suunnitti +kulkuaan laiturille. Siinähän minulle pelastus! + +--Antti.... + +Hän ei kuullut. Sain kohottautua ylös maston varaan ja huutaa toisen, +vieläpä kolmannenkin kerran, ennenkuin hän havahti ja kääntyi katsomaan. + +--Mikä on, Liisi? Istu kaiken mokomin, ettet mene nurin. + +--Jos laskisit rantaan, että pääsisin tuolla höyryveneellä pois. Minä +voin niin pahoin. + +--Voitko pahoin? Ettet sanonut sitä ennemmin. Käännytään takaisin, mitäs +muuta. + +--Eihän teidän siltä tarvitse. Laskekaa minut rantaan vain. + +--Luuletko pääseväsi sillä pikemmin? Kyllä tämä laitatuulessa kulkee +yhtä nopeasti. + +Ei lähdetä vielä takaisin, rukoili Agnes ja katsoi suloisesti Anttiin. + +--Mutta kun Liisi voi pahoin? + +Hän sanoi sen epäröivällä, matalalla, puoleksi kysyvällä äänellä. + +--Antaa Liisin mennä laivaan, koska hän itse tahtoo. + +Hän hymyili ja nyökkäili minulle. + +--Eikös niin Liisi? + +--Jatkakaa te vaan matkaa. Mieluummin minä palaisin laivalla. + +Antti tuntui olevan kahden vaiheella vieläkin. Katseli vuoroin minuun, +vuoroin rantaan. Mutta näinhän sen: sisin halu hänellä oli jäämään sinne +Agnesin kanssa, hän vaan ei ilennyt sitä haluaan seurata suoraan ja +avonaisesti. Oli sen vuoksi vastustelevinaan. Ooh, minä ymmärsin hänet +liiankin selvään. + +--Jospa vielä käännyt sairaaksi? + +--Ei, kyllä se menee ohitse ... kun pääsen kotiin. + +--Kyllä se menee ohitse--toisti Agneskin. + +Antti ei enää vastustanut. Hän laski rantaan ja saattoi minut ylös +laivalle. + +--Voinko nyt olla levollinen? hän kysyi, kun oli saanut minulle mukavan +istuinpaikan. + +--Voit. + +Minä vältin katsoa häneen, en vastannut hänen käden puristustaan, enkä +jäähyväisiään. + +--Emme mekään enää kauvan viivy, hän vakuutti viimeiseksi. + +Ivallisesti sille hymähdin. + +--Viivyt tai et ... se minua tuiki vähän liikuttaa. + +Niin ajattelin mielessäni, vaikka tiesin, etten suinkaan ollut siitä +välinpitämätön. + +Antti seisotteli vielä laivan kupeella. Hän oli kumminkin levoton, +huomasin sen salaisella tyytyväisyydellä. Mutta Agnes kiiruhti häntä +takaisin veneesen ja kun laiva lähti liikkeelle, valmistautuivat hekin +jatkamaan matkaa omaan suuntaansa. Keskeytetty ilo alkoi jälleen.... + + + + +VI + + +En välittänyt heistä! Päätin itsekseni, etten välittänyt heistä, että +halusin vaan kotiin, lasten luokse. + +Sinne pääsin. Sain Lyylin syliini ja toiset molemmat ympärilleni. Kuinka +he olivat mielissään, ja kuinka paljon heillä oli äidille toimittamista. +Ei tahtonut kertomisesta tulla loppua, oli aivan kuin viikkomäärät +olisin ollut poissa. + +Huolettomia ja iloisia he olivat. Eivät tienneet vielä maailman +murheista mitään. Eivätkä olisi niitä tajunneetkaan, eivät ainakaan +näitä tänlaisia tuskia. + +Mieltäni karvasteli; koetin pidättää nyyhkytyksiäni, äänettömänä heitä +vaan hyväilin. Ja sitä tehdessäni valitti ajatukseni: + +--Isä on meidät hyljännyt, teidät ja minut. Hänelle on vieras nainen +mieleisempi meitä. Me olemme jääneet orvoiksi.... + +Voimani olivat lopussa. Pyysin Mariita viemään lapsia ulos kävelylle, +että saisin rauhassa levätä. + +Mielenliikutuksesta uupuneena vaivuin tosiaankin hyvään, rauhalliseen +uneen, jota lienee kestänyt tunnin tai puoli. Kun siitä heräsin, olin +levollisempi. Lapset olivat vielä poissa, huoneissa oli hiljaista, +valoisata, aurinko paistoi vinosti sisään uutimien lävitse. + +Äskeiset tapahtumat asettuivat heti kohta eteeni. En tahtonut voida +niitä uskoa tosiksi ensi aluksi. Oli kuin pahaa unta. Minäkö vähällä +heittääntyä järveen? Minäkö heidät jätin, läksin kesken pois? + +Ja tuo raivokas viha, suru? Oliko niihin minkäänlaista syytä? + +Nyt kun virkistyneillä voimilla asiaa ajattelin, näin sen peräti +toisessa valossa. Antti uskoton? Kevytmielisesti ihastunut outoon +naiseen, jota hän vaan muutaman kerran on nähnyt? Antti, +vakavaluontoinen, rehellinen Antti? + +Mahdotonta, tuiki mahdotonta! Mutta sinä olit järjetön ja sietäisit +juuri-- + +Häpesin itseäni, päätin heittää koko jutun mielestäni ja ryhtyä johonkin +tositoimeen. Tempauduin pystyyn ja läksin ulos vilpoiseen ilmaan. Siellä +seisoin portailla ja katselin, eikö lapsia näkyisi tulevaksi. + +Pihassakin oli kaikki entisellään. Joka kohta oli paikoillaan. Tuolla +Hartmanin asunto, ikkunoineen, kuistineen, tuolla tuparakennukset ja +kaivo sitä likellä. Tuolla puutarhan aita, tuolla portti. Vanhaa tuttua +kaikki, yksin hiekkakin maassa. + +Anttiko unohtaisi vaimonsa ja lapsensa? Jättäisi kotinsa, lähteäkseen +vieraan naisen matkaan? Saattoiko ajatella hupsumpaa? + +Tuo auringon valaisema, tuttu pihakin kaikkine ystävällisine +rakennuksineen vakuutti minulle, ettei semmoista ikinä voisi tapahtua. + +Olin taas entiselläni, oma itseni jälleen. En kärsinyt muistella +äskeistä raivokasta vihaani, enkä hurjia murhan ja itsemurhan halujani. +Kun ajatus ohi mennen niitä kosketti, olin taipuvainen uskomaan, että +mahtaa todella joku paha henki olla olemassa, joka näkymättömänä väijyy +läheisyydessämme, otollisena hetkenä karkaa sielun kimppuun ja saa sen +äkkiarvaamatta valtaansa. + +Toivoin että Antti pian kotiutuisi. Minua vaivasi vääryys, jonka +sydämmessäni olin tehnyt häntä kohtaan, minulla oli tarve osoittaa +hänelle, kuinka häntä rakastin ja kuinka häneen luotin. + +Mutta Anttia ei kuulunut tulevaksi. Toista tuntia oli jo kulunut siitä, +kun minä palasin kotiin. Hän lupasi tulla kohta jäljessä ja viipyi +kuitenkin näin kauvan.... + +Katselin vähän aikaa kelloani, laskin, että siitä oli lähemmä neljä +tuntia kuin järvelle läksimme. Olisi heidän pitänyt jo malttaa tulla.... + +Mutta heillä varmaankin oli siellä hauska, ja miksi en sitä heille +soisi? Kernaasti saivat viipyä minun puolestani, vaikka huomisaamuun +saakka, en suinkaan heidän iloaan kadehtisi. Kuluisihan minun aikani +täällä hyvin lasten kanssa ja kaikenmoisissa toimissa. + +Agnes oli oikeassa, luulevaisuus oli typerää, se rumensi ihmistä. Ei +kenenkään maailmassa pitäisi niin alentaa itseään, että sallisi +semmoisille tunteille sijaa. + +Vaan muuten hänen käsityksensä avioliitosta oli päin mäntyyn. Soisi, +että miehensä olisi hänelle uskoton...? Käyttäisi itse samaa +vapautta...? + +No niin, hänen sanoilleen ei auttanut panna suurta merkitystä. Varmaan +hän muuttaisi mieltä, jos naimiseen joutuisi. Hänen vaan ei pitäisi +puhua senlaisia, ei ainakaan avioliitossa oleville miehille, siitä voisi +olla pahoja seurauksia. Antin suhteen en tosin peljännyt.... + +Vaikka oli se kummaa, ettei Anttia loukannut hänen inhat +mielistelemis-keinonsa. Kun hän julkesikin laskea jalkansa Antin +polvelle! Ja minun nähden hän voi mennä näin pitkälle, mitä sitten-- + +Kun oikein ajattelin, ei sittenkään ollut ihme, että niin raivostuin. +Eikä minun tarvinnut siitä omantunnon vaivoja pitää ollenkaan. Antti ei +olisi sallinut minun astua kenenkään polvelle. Eikä olisi hyväksynyt, +että minä noin olisin mielistellyt vierasta miestä, ja unhottanut hänet +leperrellessäni tuon toisen kanssa. + +Ja kuinka se vaikutti Anttiin! Hän ei suuttunut, eikä pannut sitä +pahaksi--hän huumaantui. Joku tottunut ja kokenut suuren maailman mies +olisi tuossa situatioonissa voinut pysyä kylmänä, nähnyt tarkoituksen ja +nauranut sille takana päin. Antti oli liian yksinkertainen, liian +rehellinen, hän ruhjahti suin päin paulaan. Mahtoi Agnes ilkkua hänelle +sydämmessään. Eikä hän muuta ansainnutkaan. + +Olisi Antti ollut varuillaan. Johan Agnes ennusti hänelle suoraan, +vasten silmiä, että hän tulisi unhottamaan kaikki tukevat periaatteensa +ja muuttuisi vallan toiseksi ihmiseksi täälläkin, pikkukaupungin +turvallisuudessa.... + +Taas oli puoli tuntia mennyt, eikä heitä vaan kuulunut vieläkään. + +Mitä ajattelin äsken? Toivoinko Anttia pian kotiin, että saisin osoittaa +hänelle luottamustani ja rakkauttani? + +Tarpeetonta! Hän oli laiminlyönyt minua, ollut välinpitämätön--sen +verran ylpeyttä ja oman arvon tunnetta lienee toki loukatulle +puolisollekin suotu, ettei hän kiitollisuutta kumminkaan osoita +senlaisesta. + +Luulevaisuus tosin oli typerätä, mutta orjamaiseen nöyryyteen ei liioin +tarvinnut alentua.... + +Näin pyörivät ajatukset päässäni ja apea mieliala pyrki taaskin +vallalle. Päätin kiskaista itseni niistä irti ja juosta alas rouva +Hartmanin puolelle, puhelemaan muista asioista. + +Hän istui kammarissaan ja ompeli. + +--Liisi, sepä hauskaa, että tulit. Tässä sinua juuri ajattelin-- + +--Minkä johdosta? + +--Tiedätkö sinä jo uudesta kihlauksesta? + +--En. Enkä minä semmoisista välitäkään. + +--Et välitä? Kuka nyt ei välittäisi kihlauksista? Nehän ovat hauskimpia +uutisia, mitä olla voi. + +--Minusta ei. + +--Kun kaksi rakastunutta löytävät toinen toisensa ja tulevat +onnellisiksi. + +--Ja kun tietää että se kaikki on pelkkää luulettelua. Tulevat +onnellisiksi? Avioliitossako? Sano minulle, missä niitä on onnellisia +avioliittoja? + +--Mutta Liisi! + +--Minua inhottaa nuo naimisiin menot.--No niin. Kerrohan yhtä kaikki +ketkä nuo onnelliset ovat, jotka nyt ovat löytäneet toinen toisensa. + +--Sinäpä vasta olet ivallinen. Enpä uhalla sanokaan enää, koeta arvata. + +--Liiallista pään vaivaa. + +--Leskimies. + +--Kapteeni Hake? + +--Ja Olga Jankovsky. + +--Se on hävytöntä! + +--Kuinka niin? + +--Hän on vasta neljä kuukautta ollut leskenä. Entinen vaimo tuskin vielä +on ehtinyt kylmetä. + +--Leskimiehen suru, kyynäspään koskenta. Tietäähän sen vanhastaan. + +--Ja nyt hän arvatenkin on onnellisuuden kukkuloilla. Iloitsee, että +entinen rouvansa kuoli. + +--Eihän toki sentään. + +--Ehk' ei tietensä, ei ajattele sitä selvään, eikä tunnusta kenties +itselleenkään. + +--Niin, kyllähän ihmis-sydän on kummallinen kapine. + +--Minä melkein luulen, että kaikki miehet toivoisivat vaimojensa +kuolevan, saadakseen toisen, hempeämmän. + +Rouva Hartman nauroi. + +--Sinä liioittelet, Liisi. + +--Minua harmittaa tuommoiset.--Puhutaan muusta. + +--Puhutaan vaan.--Sinun ihanteesi näkyy vielä olevan kaupungissa--neiti +Werther. + +--Vielä hän on. + +--Tuleeko viipymään kauvankin? + +--En tiedä. + +--Hän on ihan hurmannut täällä kaikki ihmiset. Herrat yhtä mittaa +kiertelevät katuja siinä toivossa vaan, että saisivat häntä nähdä. + +--Vai niin? + +--Eikä kumma olekaan. Hän on tosiaan viehättävä. Hyvänen aika, en ole +nähnyt hänen vertaistaan. + +--Onhan hän. + +--Näyttää miehesikin sulautuneen, niin jäykkäluontoinen kuin hän muuten +onkin. Tänä aamuna he yhdessä tulivat vastaani kadulla, mutta minua +eivät nähneetkään, kun niin innoissaan puhelivat. + +--Eikö Antti tervehtinyt? + +--Ei. Hän katseli niin uskoa neiti Wertheriin, ettei huomannut, vaikka +kuljimme aivan ohi toisiamme. + +--Semmoista Antille tuskin ennen on sattunut. + +--Silmät huikenevat, kun ne kääntää päin aurinkoa. + +--Niinhän se on. + +--Mihinkä he muuten menivät? Ihmettelin, ettet sinä ollut mukana. + +En ehtinyt siihen vastata, sillä Mari samassa ilmestyi ovelle +paperilippu kädessä. + +--Viivyimme näin kauvan, rouva taisi jo kaivata. + +--Enpä niinkään. Mikä lippu se on? + +--Herra kuuluu lähettäneen. + +Repäisin kirjeen auki ja luin. + +--Elä odota minua päivällisille. Syömme täällä puiston ravintolassa. Jos +jaksat, niin tule mukaan. Toivottavasti on pahoinvointisi jo mennyt +ohitse. Antti. + +Pistin paperin taskuuni ja rutistin. + +Mies odottaa vastuuta, huomautti Mari. + +--Ei siihen tarvita vastausta. Hän saa mennä. + +Mari läksi ja minäkin nousin sanomaan jäähyväisiä. + +--Mihinkä sinulla on kiire? Istu nyt täällä vielä, kehoitti rouva +Hartman. + +Mutta minä en voinut. Oloni tuntui niin vaikealta. + +Mitä auttoi ajatuksiaan paeta; kipu, levottomuus, tukala tuska ei +kumminkaan sillä helpoittunut. + +En muista enää, kuinka se iltapäivä kului. Lapsia kaiketi hoitelin, ehkä +toimittelin jotain kyökissäkin. Se vaan on mielessäni, että myöhemmällä, +kun kaikki oli hiljaa ympärilläni, lapset levolla, Mari kyökissään, +tapasin itseni seisomassa Antin kammarissa, kirjoituspöydän luona. +Katselin siinä hänen kapineitaan, hänen tuoliaan, kirjojaan ja +paperiaan. Hivelin tuolin karmia kädelläni, väistin poroastian +syrjempään, tavalliselle paikalleen, ja tikkulaatikon myöskin sinne, +jossa sen olla piti. + +Kuinka tämä oli kauhean surullista! + +Silmäni kiintyivät kirjoitusmattoon, jota morsiamena olin ommellut. +Viheriäitä lehtiä ruskealla pohjalla, pieniä teräshelmiä suonina. +Silloin oli elämä ruusunpunainen ja tulevaisuus hohti edessä kuin kirkas +päivä. En aavistanut, että kerran hyljättynä, onnettomana katselisin +työtäni. + +Antti viipyi, tulisiko hän enää ollenkaan takaisin? Turha toivo! +Tiesinhän, että olin hänet kadottanut, tiesin, ettei hänellä ollut +ajatustakaan minulle, että koko hänen voimakas luontonsa nyt, tällä +hetkellä juuri paloi Agnesiin. Ja niin äkkiä tämä oli tapahtunut! +Muutamia päiviä sitten oli kaikki vielä toisin. Antti tyytyväinen, +toimelias, virkeä. Minä rauhallinen, sävyisä, tuskin ajattelin, muistin +muita kuin Anttia ja lapsia hiljaisia kotiaskareita toimitellessani +aamusta iltaan joka päivä. Ja nyt--? Miksi tuli muutos näin odottamatta? +Miksi ei ollut mitään varoitusta, mitään aavistusta siitä edeltäpäin? + +Muistelin yksityiskohtia aina alusta saakka, ja tulin siihen päätökseen, +että Agnes heti ensi hetkenä oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Antti +ei mielellään seurustellut naisten kanssa, mutta Agnesin meillä ollessa +hän ei salista hievahtanut. Ja kuinka vilkkaasti he keskustelivat kaiken +aikaa,--niin, tosiaan, silloinhan jo himmeästi tunsin tulleeni +syrjäytetyksi. Kuinka hän sitten levottomana käveli edestakaisin, ja +kuinka selvästi hän toi ilmi sisällisen ristiriitaisuutensa. Väitteli +Agnesin mielipiteitä vastaan, mutta otti häntä kädestä toisella tavalla +kuin ketään muuta, saattoi portaille saakka ja jäi ikkunaan katselemaan +hänen jälkeensä. + +Hän moitti Agnesia----Ja siitä minä hupsu olin mielissäni. En +ymmärtänyt, että hän vaan sanoillaan koetti vastustaa omia tunteitaan. + +Entä sitten hänen hellyytensä minua kohtaan edellisenä iltana? +Omaatuntoaan hän sillä koetti rauhoittaa, se oli päivän selvää! Mutta +minä, raukka, käsitin sen toisella tavalla. Sulin täydellisesti ja +toivotin heille iloista iltaa! + +Että saatoin olla niin typerä! + +Ja tuo minun rakkauden puuskani aamulla! Purin hammasta sitä +muistellessani. Kuinka voi ihminen kuitenkin niin alentaa itsensä. Ei +tapahtuisi se enää ikinä! Vaikka Antti katuisi, pyytäisi anteeksi, +rukoilisi polvillaan minulta hyväilyä--ei sittenkään. Ei! + +Askeleita kuului pihasta. Käännyin katsomaan ja näin Antin tulevaksi. +Hän astui reippaasti, heilutteli iloisesti keppiään ja hymyili ylös +ikkunaan. + +En ehtinyt ajatella mitään. Mutta ohauksissa ja otsassa tuntui +kummallinen kiristys. + +Mitä varten hän tuli? Olisi pysynyt siellä yksin tein. + +Hän sai soittaa. Mari ehätti kyökistä avaamaan. Minä seisoin +paikoillani. + +Suoristin selkäni, nostin pääni pystyyn. Luulen että olin jonkun verran +pitempi entistään. + +Ovi kävi, keppi kolahti lattiaan. En kääntänyt päätäni, enkä väistänyt +silmiäni ikkunasta. + +--Onko sinulla ollut täällä ikävä, Liisi? + +Hän aikoi kietoa kätensä ympärilleni. Mutta minä viskasin sen pois, otin +askeleen taakse päin, mittailin häntä kiireestä kantapäähän ja katsoin +sitten suoraan hänen silmiinsä, uhkaavalla, kylmällä, karkoittavalla +katseella. + +--Elä tule minua lähelle! + +--Noh? Mikä nyt on? + +--Mikä? Sinä vielä kysyt. Luuletko minua niin typeräksi, etten mitään +huomaa? Kuinka olet sinä käyttääntynyt minua kohtaan näinä päivinä? +Ensiksikin ihastut vieraasen naiseen, antaannut hänen leikkikalukseen, +ja julkeat minun läsnäollessani-- + +--Sinä olet mieletön. + +--Minä en ole mieletön, vaan sinä--sinä itse. Sinä, joka siihen määrään +voit unhottaa itsesi--Ah, kuinka minä halveksin sinua! + +--Lopeta, Liisi! + +--Niin teenkin--niin olen jo tehnyt. Meidän välillämme on kaikki lopussa +... sillä minä en ikinä voi antaa sinulle tätä anteeksi ... en unhottaa +ikinä. Enkä häpeä enkä kadu mitään maailmassa niinkuin sitä, että sinuun +olen koskaan luottanut. Etten ymmärtänyt, kuinka vähästä arvosta kaikki +sinun kehutut periaatteesi olivat. Ja sinun vakavuutesi, sinun kauniit +puheesi--? Sanoja vaan, ei muuta-- + +--En totisesti tunne sinua enää. Tahtoisitko lähteä pois huoneestani ja +jättää minut rauhaan? + +--Rauhaan pääset minun puolestani. Pääset--ijäksi! + +Minä läksin ja suljin oven. Omaan huoneeseni saakka pakenin. Siellä +vaivuin sohvaan. + +Ruumiini vapisi, sydämmeni löi, vereni kuohui. Olin pakahtua. + +Puristin käteni ristiin ja istuin siinä liikkumattomana, huohottavana, +värisevänä,--en tiedä, kuinka kauvan. + +Tuntui, kuin olisi kaikki pysähtynyt--koko elämä jähmettynyt siihen +paikkaan. + +Kun ajatukset pääsivät hiukan selvenemään mielen myrskystä, että +vähitellen aloin käsittää, mitä oli tapahtunut, tunsin ensin erinomaista +tyytyväisyytta itseeni. Olinhan esiintynyt ylpeänä, voimakkaana, +ankarana, olin musertanut hänet silmilläni ja sanoillani, koko +olemuksellani. + +Näin edessäni kaikki vaihtelevat ilmeet Antin kasvoissa. Ensin ne +osoittivat ainoastaan hämmästystä, sitten kummastusta, epäilystä, +suuttumusta. + +--En tunne sinua enää, hän sanoi. + +Sen uskon. Hän luuli minua kykenemättömäksi itsepuolustukseen, luuli +huoletta saavansa polkea oikeuksiani jalkojensa alle. Nyt tuli näkemään +erehdyksensä. En ollutkaan semmoinen raukka, jona hän minua piti. + +Seuraukset tiesin: välimme oli auttamattomasti rikottu. Meidän tulisi +tavalla tai toisella ottaa laillinen avioero. Sitten jäisin minä yksin +lasten kanssa.... + +Yksin koko elämän-ijäksi! + +Siinä tahtoi ajatus hämmentyä. Tuntui kuin olisi autio, kolkko erämaa +edessä sekä minulla, että lapsilla. + +Heikosti pyrki toisia ajatuksia esille. + +Oliko se minun syyni? Olisinko ylipäätään voinut sitä estää? Antin +puolelta oli särkymys tullut. Sen hänen itsensäkin täytyisi myöntää +ennemmin tai myöhemmin, sitten kuin Agnes tekisi hänet onnettomaksi. + +Silloin hän saisi tuntea samoja tuskia kuin minä nyt. Ja silloin hän +ymmärtäisi, kuinka kauheasti hän minua vastaan on rikkonut, ymmärtäisi +ja katuisi. + +Mutta hän olisi yksin maailmassa silloin, ja minä olisin yksin. Ja +meidän välillämme olisi syvänne semmoinen, jonka ylitse ei voisi päästä. + +Kipeät muistot, verta vuotavat haavat.... + +Lapset nukkuivat levollisesti. Kuuntelin hetken aikaa heidän tasaista +hengitystään. + +Mitä ajatteli Antti siellä kammarissaan? Oliko ruvennut levolle? +Saattoiko hän tosiaan nukkua heti tämän jälkeen? Eikö hän kaivannut +sovintoa? + +Miksi ei hän tullut selittämään asiaa? Miksi ei hän sanallakaan +koettanut puolustaa itseään, tehdä tyhjäksi syytöksiäni? Olisinhan +uskonut häntä niin mielelläni. + +Mahtoiko hän olla vielä ylhäällä, kävelikö edes takaisin lattialla, +niinkuin hänen tapansa oli, kun jotain mietti? + +Vai oliko hän ruvennut jo vuoteelle? Mitä hän minusta ajatteli? Oliko +harmissaan, vihasiko? + +Taikka ymmärtäisikö, että se vaan oli rakkautta kaikki? Rakkaudestahan +minä vihasin sinua, Antti, rakkaudesta ne lähtivät nuo hurjat, raivoisat +sanat. Etkö sitä käsitä? Miksi et sitten tule? + +Ikävällä kaiholla, toivovalla hellyydellä katselin suljettua ovea. +Nostin ristissä olevat käteni sitä kohden: Antti, tule--ja puhkesin +itkuun. + +Ovi pysyi kiinni. Ei liikuttanut sen kellertävää puuta itkuni eikä +messinkinen lukko valituksistani välittänyt. + +Menin ja aukaisin sen hiljaa. Sali ammotti autiona vastaani. Varpaillani +hiivin yli lattian Antin kammarin ovelle. Painoin korvaani lähemmäksi. + +Ei kuulunut mitään. Ei hiiskahdustakaan. + +Koetin pidättää hengitystäni ja kuuntelin vielä. Ei mitään! Nukkuiko hän +tosiaan? + +Nukkuiko rauhallisesti sillä välin kuin minä polttavissa tuskissa +vaikeroin? Nukkuiko, vaikka tiesi, että meidän välimme oli särkynyt, +että olimme ijäksi eronneet! + +Enhän siitä tarkkaa selvää saanut, mutta vähän aikaa siinä seisottuani, +pidin sen luonnollisena asiana. Kun hän ei minusta välittänyt, ei hän +eroammekaan surrut, ajattelin. Ja omatunto nukkui ja muistot olivat +hälventyneet. Uudet tunteet, uudet halut olivat ajaneet ne tieltään +pois. + +Jospa olisin minäkin voinut kylmentyä häntä kohtaan samalla tavalla! +Mutta minä en voinut. Tällä hetkellä rakastin häntä hellemmästi kuin +milloinkaan ennen, rakastin kivulla, surulla, toivottomuudella +senlaisella, joka tympistytti mielen kaikelle muulle, mitä maailmassa +löytyi. + +Vielä kerran painoin korvaani oveen. Luulin kuulleeni liikahdusta, +kenties hän sittenkin valvoi? Valvoi huolestuneena, samoin kuin minäkin? +Jospa olisin uskaltanut avata ovea--mutta se oli mahdotonta, minulta +puuttui rohkeutta. Värisin vilusta, hampaani löivät loukkua. Hiivin +hiljaa pois, heittäännyin vuoteelleni ja itkin.... + +Enhän taaskaan tahtonut uskoa tätä kaikkea todeksi seuraavana aamuna kun +heräsin. + +Lasten äänet koskivat hermoihini. En huolinut nyt heistä, sillä minun +täytyi saada rauhassa ajatella ja muistella, mitä oikeastaan olin +puhunut ja tehnyt. + +Äkkiä se olikin kaikki edessäni, koko eilinen käytökseni Anttia kohtaan +ja tyhmät, järjettömät sanani. + +Kavahdin istumaan, painoin käteni ristiin. + +Hyvä Jumala, oliko se kuitenkin totta! En ymmärtänyt, mikä minuun oli +tullut, mikä niin oli vienyt minut suunnilta pois. + +Jos nyt heti olisin tavannut Anttia, olisin puhunut hänelle avonaisesti, +kertonut koko eilisen mielentilani, ja välimme olisi luultavasti +selvinnyt heti kohta entiselleen. + +Mutta kun siinä aikeessa menin hänen kammariinsa, ei häntä enää ollut +siellä. + +Oli lähtenyt jo aikoja sitten kaupungille, sanoi Mari. + +Ei auttanut minun muuta kuin odottaa. Toimittelin siinä minkä mitäkin +sillä välin kuin ajatukset kulkivat omia teitään. + +Kuulin kyllä kun Antti tuli kotiin, mutta enpä saanutkaan enää menneeksi +hänen puheilleen. Ruokasali oli neutraalinen alue, siellä sopi meidän +parhaiten tavata toisiamme. Mari häntä kävi kutsumassa aamiaiselle, minä +seisoittelin pöydän luona sekavien tunteiden vallassa. Nostin pikku +Ainon tuoliinsa, sidoin leukalapun Antin kaulaan ja annoin hänenkin +kivuta tavalliselle paikalleen, minun oikealle puolelleni. + +--Vartokaa nyt kauniisti, siksi kuin isä tulee. + +Hän tuli. Sanoi lyhyen hyvän huomenen, sivuutti meidät katseellaan ja +istui pöytään. Minä asettauduin häntä vastapäätä niinkuin ennenkin, +laitoin molemmille lapsille ruuan eteen, sanoin heille matalalla äänellä +kaikki sanottavani ja vältin luoda silmiäni Anttiin päin. + +Sitten herkesin puhumattomaksi minäkin, eikä katkaissut äänettömyyttä +muu kuin kahvelin tai veitsen kolahdus silloin tällöin, sillä lapsetkin +söivät niin hapiasti ensi nälkäänsä, etteivät malttaneet ääntä päästää. + +Kuinka mielelläni olisin tahtonut tietää, mitä Antti oikeastaan ajatteli +ja mitenkä hän aikoi menetellä. Mutta siitä en saanut selvää, kun en +voinut häntä lähestyä, en katseella enkä sanalla, en pienimmälläkään +liikkeellä. En voinut taivuttaa itseäni edes ojentamaan hänelle ruokia, +jotka sattuivat olemaan minun puolellani pöytää, kun ei hänkään +ojentanut niitä, jotka olivat hänen puolellaan. Ylpeys pääsi koventamaan +meidän molempain mieliä ja teki aukon välillämme yhä laajemmaksi. + +Tavallista tyhjemmäksi jäi huone, kun Antti poistui. Tietämättäni olin +ehkä kuitenkin toivonut ja odottanut, että hän jotain sanoisi, tai että +joku sattuma antaisi aihetta jommalle kummalle meistä jotain virkkamaan. +Mutta Antti lopetti syöntinsä ennen meitä, tuoli jyrisi, ovi sulkeutui +hänen jälkeensä. Ja hetkisen päästä hän taaskin läksi kaupungille. + +Mieleni meni lamaan. Tämä oli kuitenkin liian surullista! + +Hän kuljeskeli kaupungilla, toimitteli rauhassa asioitaan, ei välittänyt +tuon taivaallista meidän särkyneestä välistämme. + +Taikka, mistäpä sen tiesin, ehkä menivät he tänäkin päivänä Agnesin +kanssa yhdessä jollekin huviretkelle? + +Ehkä kertoi hän Agnesille parastaikaa mustasukkaisuudestani ja ehkä +nauroivat minulle? + +Mahdottomalta se minusta ensin tuntui. Mutta kun tuo ajatus kerran oli +iskenyt päähäni, en siitä enää erilleni päässyt. Jos hetkeksi sainkin +sen karkoittumaan, tuli se kohta takaisin kahta voimakkaampana ja +muodostui lopulta varmaksi uskoksi. + +Eilinen viha alkoi kuohua taaskin. Minun täytyi saada heidät käsiini, +saada-- + +En oikeastaan tiennyt, mitä aijoin, sieppasin vaan hatun, parasollin, +hansikkaat, ja läksin astumaan kievaria kohti. + +Ei suinkaan hän nyt kortteerissaan ollut, mutta ehkäpä siellä +tietäisivät, mihin hän oli mennyt. Voisivat ainakin sanoa kenen seurassa +hän oli lähtenyt.... + + + + +VII + + +--Josko neiti Werther oli kotona? Kyllä--vastattiin minulle. Ja +toimelias kyyppäri, salvetti käsivarrella, ehätti edelläni käytävää +pitkin aukaisemaan Agnesin huoneen ovea. + +Heti ensi silmäyksellä näin, ettei Antti ollutkaan siellä. Agnes oli +yksin, virui lepotuolissa puoleksi makaavassa asennossa. + +--Liisi-- + +Hän katsoi raukeasti minuun. + +--Hyvä, että tulit. + +--Oletko kipeä, Agnes? + +--En. + +--Väsynyt? + +--En oikeastaan väsynytkään. Kyllästynyt. + +--Mihinkä? Meihinkö täällä? + +--Koko elämään. + +Jäin äänettömäksi pelkästä kummastuksesta. Minulla oli edessäni taas +vallan outo ilmiö. Tässä kalpeassa, sammuvassa naisessa ei ollut +rahtuakaan siitä Agnesista, jonka olin lapsuudessa tuntenut, enemmän +kuin siitä kaunottarestakaan, joka edellisinä päivinä oli niin suurta +häiriötä elämääni tuottanut. + +Mutta suloinen hän oli nytkin, levätessään siinä ruusunpunaisessa +aamupuvussaan, puoleksi ummistunein silmin. Katselin häntä äänettömänä +ja ihmettelin. + +--Tahtoisitko sinä auttaa minua? hän kysyi hetkisen kuluttua. + +--Mielelläni, jos voin. + +--Ajattelin lähteä täältä tän'iltaisessa laivassa. Mutta sitä ennen +pitäisi saada nuo tavarat kokoon. + +Mieleni sävähti. + +--Lähdetkö sinä jo pois? + +Äänessäni ilmestyi niin iloinen hämmästys, että siitä itsekin kävin +hämilleni. + +Mutta Agnes ei onneksi liene mitään huomannut, koska hän tyynesti vaan +vastasi: + +--Jos suinkin vaan joudun. + +--Kyllä minä panen vaatteet matkalaukkuun. + +--Kiitos! + +Hän antoi muutamia tarpeellisia neuvoja, että pääsisin alkuun. Sitten +hän väsyneenä, aivan kuin sekin olisi ollut hänelle liian suurta +rasitusta, ummisti silmänsä ja vaipui hervottomuuteen. + +--Sinä varmaankaan et ole terve, Agnes? + +--Olen, valitettavasti. + +--Valitettavasti? + +--Niin juuri: valitettavasti. Kun nämä hetket tulevat, toivon aina, että +olisin ruumiillisesti sairas. + +--Onko sinulla sitten useinkin näitä tänlaisia hetkiä? + +--Hm-- + +Hän hymyili surullisesti. + +--Minä kun luulin-- + +--Mitä luulit? + +--Että sinä päinvastoin olisit aina iloinen ja nauttisit elämästä +runsaammin kuin muut. + +--Kuinka tulit siihen luuloon? + +--Nooh--kaikesta mitä näin ja kuulin. Olethan seuroissa niin +säkenöitsevän vilkas ja huvitettu-- + +--Hm-- + +--Ja pidät meidän hiljaista elämäämme täällä sietämättömän ikävänä. + +--Jota se tosin onkin. + +--Meitä se kuitenkin tyydyttää. + +--Kun ette tiedä paremmasta. Kun olette vielä--suo anteeksi--niin +alkuperäisellä kannalla, niin kehittymättömiä. + +--Jos kehitys vie meitä elämän kyllästymiseen, on onnellisempaa pysyä +kehittymättömänä. + +--Elä sano, lausui Agnes hiukan innokkaampana. Vaikka kärsisin kahta +enemmän, en kuitenkaan vaihtaisi tilaani teidän tilaanne. Varjele +taivas! + +--Sittenhän on kaikki hyvin, nauroin minä, siellä missä istuin lattialla +matkalaukun ääressä. En minäkään vaihtaisi sinun kanssasi. + +Agnesinkin täytyi nauraa. + +Merkillistä, kuinka suoraan ja avonaisesti lapsuuden toverit voivat +puhella keskenään, vaikka tiet veisivätkin heidät kauvas erilleen +toisistaan. + +--Sinä olet kuitenkin hirveästi muuttunut, Agnes, entisiltä ajoilta. + +--Niin olenkin. Ei tuntisi minua enää samaksi ollenkaan, eikö totta? + +--Niin, en minä ainakaan tietäisi sanoa, mitä sinulla olisi yhteistä sen +Agnesin kanssa, jonka tunsin lapsena koulussa. + +--Hm.... Suuressa maailmassa elämä vaihtelee ja ihmiset muuttuvat. +Huomenna en ole sama kuin tänä päivänä, ja ylihuomenna olen taas jotain +toista. Te täällä pysytte vuosi vuodelta samanlaisina. Se olisi +kuitenkin kauheata! + +--Ei niinkään! + +Ajattelin muutosta, joka Antissa oli näinä päivinä tapahtunut. + +--Kuinka voisin koskaan luottaa ihmiseen, josta tiedän, ettei hän +huomenna enää ole sama kuin tänä päivänä? + +--Ikävä sana tuo: luottaa. Luottaa? Mitä tarvitsee luottaa? Jos ihminen +sinua tänä päivänä miellyttää, se hyvä. Jos vielä huomennakin, sitä +parempi. Ellei miellytä, käännä selkäsi, etsi toinen. Siinä se. + +Puhuessaan oli Agnes sen verran virkistynyt, että jaksoi kohottaa jo +päätään kääntyä minuun päin. Silmätkin olivat käyneet hiukan +elokkaammiksi. + +--Mutta miltä sinusta tuntuisi, Agnes, jos joku, johon sinä olet +mieltynyt, hyötä hyviään kääntäisi sinulle selkänsä? + +--Johon minä olen mieltynyt? + +Hän lausui sen kyllästyneellä, välinpitämättömällä, ylenkatseellisella +äänellä ja vaipui samassa takaisin entiseen hervottomaan asemaansa. + +--En todella osaa sanoa, sillä minä en ole mieltynyt kehenkään, niin +kauvan kuin muistan taaksepäin. + +--Vaan jospa sattuisit mieltymään? + +--Niin tietäisin pitää hänet kiinni myös. + +--Voisihan kumminkin tapahtua, että hän rakastuisi johonkuhun toiseen. + +--Mahdotonta. Semmoista ei voi ajatellakaan. + +--Sinä olet nyt nuori ja kaunis. Mutta aikaa voittaen-- + +--Elä puhu joutavia. Minä kyllä osaan säilyttää valtani.--Mitä se on? + +Kyyppäri oli tuonut hänelle kirjeen. Hän repäisi sen auki. + +--Ahaa-- + +Hän nauroi. + +--Saatte mennä. Kuule, Agnes, hän jatkoi, kun kyyppäri oli sulkenut oven +jälkeensä. Tämä on todella hullunkurista. + +Ja hän nauroi vielä uudelleen. Tulin uteliaaksi. + +--Keneltä sait kirjeen? + +--Mieheltäsi. + +--Vai niin. + +Poskiani kuumotti. + +--Hän ei enää voikaan olla oppaanani. On saanut odottamattomia +esteitä.--Tietäisitkö mahdollisesti, mitä laatua nuo esteet ovat? + +--Ei hän ole sanonut-- + +Koetin saada ääntäni niin tyyneeksi kuin suinkin voin. + +--Eikö ole sanonut? + +Hän yhä nauroi. + +--Mitä sinä naurat, Agnes? + +--Ilman vaan. Kun te olette niin hirveän naivia. + +--En ymmärrä, mitä naivisuutta tuossa näet. + +--Tämä hauska juttu oikein virkistää. Mitä sanoisit, jos jäisinkin tänne +vielä? + +--Mitäs minä sanoisin? Purkaisin vaatteet laukusta pois, en muuta. + +Hän pani kätensä ristiin pään taakse ja katseli hymyillen kattoa. + +--Huvittaisi minua kuitenkin vähän-- + +--Mikä niin? minä kysyin, kun hän ei heti jatkanut. + +--Pieni eksperimentti. + +Sydämmeni kovettui. Minä ymmärsin, mitä eksperimenttiä hän tarkoitti. + +Vieläkin hän nauroi. + +--Hän jo pelkää. Huomasi vaaran--ja pyrkii pakoon-- + +Minä vaikenin. Hän kääntyi minuun. + +--Tiedätkö kenestä puhun? + +--Antista, arvaan. + +--Hänestä juuri. Ethän suutu? + +--En suinkaan. + +--Mitä sanoisit, jos näkisit hänet tässä jalkojeni juuressa? + +--Mitäpäs minä-- + +En tahtonut päästä ääneen, kurkkuani kun niin kuristi. + +--Jospa minä taivuttaisin hänet yhtäkaikki--? + +Hän hymyili, katseli kattoon yhä, ja heilutteli jalkojaan. + +Mutta vähitellen silmät taaskin raukenivat, jalat herkesivät heilumasta +ja kasvoihin tuli jälleen tuo äskeinen kyllästynyt ja välinpitämätön +ilme. + +Tarkastin häntä syrjästä, ja odottelin hänen päätöstään polvillani +matkalaukun luona. + +--Otanko vaatteet ulos taas? + +--Ei, Liisi hyvä, anna olla. Ei se kumminkaan maksa vaivaa. En minä +viitsi.... Parasta kuin lähden pois. Oikeastaan en ymmärrä mitä täällä +teinkään ... mitä varten tänne tulin. + +--Tänne meidän paikkakunnalle? + +--Niin, ja Suomeen ylipäänsä. Olisi minun pitänyt tämä tuntea ... ja +tietää, minkälaista täällä oli.... + +--Ehkä halutti sinua kuitenkin käydä kotimaassa vielä kerran. + +--Ollakseni vakuutettu siitä, etten voisi enää tulla täällä toimeen. Kun +kerran on jättänyt nämä pienet, ahtaat olot, ja nähnyt muunkinlaisia +ihmisiä-- + +--Mutta, Agnes, mikä näitä ihmisiä vaivaa sitten? He ovat mielestäsi +ikäviä--hyvä! Se vika on jotenkin vähäpätöinen. Ellei sinulla ole muuta +heitä vastaan-- + +--Saanko sanoa suoraan? Etkö suutu? + +--En, sano vaan. + +--He ovat kaikki--talonpoikia. + +Minä nauroin. + +--Sekö sinusta sitten on niin kauheata? + +--Kauheata--sitä en tahdo väittää. Mutta minulla ei ole heidän kanssaan +mitään yhteistä, näes. He kuuluvat eri maailmaan. Uteliaisuuttani he +voivat herättää aluksi, ei muuta. + +Kumma kuinka tyyneesti saatoin tätä kaikkea kuunnella. Ihmettelin +itsekseni, ettei se herättänyt minussa harmia eikä mielipahaa vähän +vähääkään. Mutta minä olin sydämmeni pohjassa niin iloa täynnä siitä, +että hän läksi pois eikä enää jäänyt tänne särkemään meidän perheellistä +elämäämme pahemmin kuin hän sen jo oli tehnyt. Kenties voisi suhteemme +piankin parantua entiselleen. Siinä toivossa annoin hänelle kaikki +anteeksi, tunsinpa vielä jonkunmoista kiitollisuuttakin häntä kohtaan. + +Eikä hänen soimauksensa minua enää suuresti loukanneetkaan. Hän oli +vieraantunut meistä, ei tuntenut eikä ymmärtänyt meitä enää, kun eli +toisenlaisissa oloissa ja senlaisten ihmisten parissa, jotka jo +luonteensakin kautta tykkänään erosivat meistä, jotka ytimeen ja +perustuksiin saakka käsittivät elämän toiselta kannalta kuin me. Hän oli +osansa valinnut. Olin melkein varma siitä, ettei se häntä lopullisesti +onneen veisi. Mutta saatoinko häntä siltä tuomita? Eikö tullut paremmin +sääliä? + +Hän näytti väsyneeltä, oli kyllästynyt elämään parhaassa nuoruuden +kukoistuksessaan. Se ylimielisyys ja näennäinen ilo, jota olin pitänyt +elämän haluna, ei ollutkaan muuta kuin hetken huumausta, toivottoman +väkinäisiä ponnistuksia tyhjyyden ja kaihon karkoittamiseksi, jotka +senlaisten ylenmääräisten riemastusten jälkeen tulivat kahta kauheampina +takaisin. + +Myötätuntoisuuteni lapsuuden toveria kohtaan vaan kasvoi ja vähän väliä +täytyi minun luoda silmäni häneen, viimeistä leninkiä kokoon pannessani. +Hervottomana hän taaskin makasi, olisi luullut hänen siihen paikkaan +sammuvan. Otsakiharat, kaarevat kulmakarvat ja pitkät, pehmeät +silmäripset näyttivät vielä tummemmilta kuin ennen ja hiviön valkeus yhä +hohtavammalta. Mutta poskilta oli puna hävinnyt, samoin loiste silmistä. +Suloinen hän oli yhtä kaikki, niin miellyttävä tuossa raukeudessaankin, +että kun vertailin häntä niihin kuviin, jotka entuudesta olivat hänestä +mielessäni, en ollut varma, eikö hän sittenkin ollut sympaathillisempi +nyt kuin ennen koskaan. Siinä oli jotain niin kärsivää hänen +katseessaan, kun hän vaikeni ja ikäänkuin vaipui omaan itseensä jälleen, +että ehdottomasti teki mieli mennä hänen luokseen, syleillä häntä, +lohduttaa, puhua hänelle helliä, lohduttavia sanoja, pyytää häntä +avaamaan sydäntään, selvittämään mieltään, että ymmärtäisi paremmin omaa +itseään. Sillä hänen olentonsa syvyydessä varmaankin asui kipeä tuska, +jonka turhamainen elämä synnytti, ja jota hän suuren maailman humussa +luuli voivansa tukehuttaa, vaan joka päinvastoin siellä vaan yltyi. + +Kainous minua kuitenkin esti haluani seuraamasta. Pelkäsin, että hän +nauraisi minulle ja pitäisi minua typeränä. Kaikki, mikä vähänkin +vivahti siveelliseen tarkoitus-suuntaan, herätti hänessä ivaa ja +halveksimista. Ja samaan arvoon hän melkein laski kaikki lämpimät, +sydämmelliset tunteet ylipäänkin. Ne osoittivat muka vaan naivisuutta ja +kehittymättömyyttä. Painoin sen vuoksi mieleni liikkeet takaisin, +ehkäisin heltymyksen ja lausuin tyyneellä äänellä: + +--Nyt, Agnes, on matkalaukkusi täynnä. Ei mahdu tänne enää mitään. + +--Sinä kiltti Liisi, joko sait ne kaikki laitetuksi? Hyvä on, loput +panemme kantoremmiin. Ooh, kun tästä nyt jaksaisi ylös. Tiedätkös, +meidän täytyy vähän virkistää itseämme. Sinä jäät tänne syömään +päivällistä minun kanssani--ei, elä ollenkaan väitä vastaan--lähetämme +sanan kotiisi. Ja sitten kun olemme syöneet, lähdet sinä saattamaan +minua laivaan. + +Hän soitti kyyppäriä sisään, antoi hänelle käskyn päivällisistä ja alkoi +pukeutua matkaa varten. + +--Tuntuupa oikein helpolta nyt, kun kaikki on valmiina ja tietää +pääsevänsä pois taas. + +--Mihin sinä nyt lähdet, Agnes? Ethän ole sitä vielä sanonutkaan. + +--Pietariin, lapsi kulta. Taikka oikeastaan Pietarin kautta Italiaan. + +--Yksinäsi? + +--Yksinäni? En--en yksinäni. + +Hän istui peilin edessä ja poltteli otsakiharoitaan. Peilissä näin hänen +omituisesti hymyilevän noita sanoja lausuessaan. + +--Miksi naurat? + +--Enhän minä naura. Taikka nauroin minä vainenkin. Nauroin kuin +ajattelin, minkä vaikutuksen mahtaisi sinuun tehdä, jos kertoisin +sinulle jotakin. + +--Mitä sinä kertoisit? Koskeeko se Anttia? + +Mieleni jäykistyi sitä kysymystä tehdessä ja sen Agnes huomasi, sillä +hän kääntyi äkkiä päin, katsoi minuun ensin kummastuneena, sitten +nauroi. + +--Ei, mutta Liisi, sinä olet kuin oletkin mustasukkainen. Jopa sitä +epäilinkin eilen. Ah, mitähän ajatuksia tuossa sinun pikku päässäsi +kumminkin lienee liikkunut näinä päivinä? Minua huvittaisi tietää. Liisi +kulta, kerropas suottakin-- + +--Pyydän, Agnes, elä laske tuonlaista leikkiä. Sinä erehdyt-- + +--Ahaa--joko meillä taaskin on tuo tekopyhä pohjoismaiden nainen esillä? +Sinä et mahda tunnustaa totuutta itsellesikään? No, sama se. En tahdo +nyt olla ilkeä, koska teit minulle niin suuren palveluksen äsken ikään. +Päätämme siis, ettet sinä lainkaan ole mustasukkainen, ettei semmoinen +voisi tulla kysymykseenkään, koska sinä täydellisesti luotat Anttiin ja +koska olisi suorastaan mahdotonta, että semmoinen mies kuin Antti +milloinkaan maailmassa unhottaisi velvollisuutensa.--Mitä nyt? + +--Hyvästi. Minä lähden pois. + +--Ei, Liisi, sinä et lähde. Näes, minä jo vaikenen. En puhu niistä enää +mitään. Istu pois, elä ole vihainen. Se, johon äsken viittasin, ei +koskenut Anttia lainkaan, voit olla aivan huoletta. Sinun täytyy jäädä, +Liisi. Kuinka--vihassako me nyt eroisimme? Ajattele, me luultavasti emme +tämän jälkeen näe toisiamme milloinkaan. Jääthän sinä? Minä sinulle +lupaan jotain. + +--Mitä tuo olisi? + +Vihani oli taaskin ohitse. Hän oli niin viehättävä, osasi niin +erinomaisen suloisesti mielistellä. + +--Minä kerron sinulle sen asian. + +--Olen tosiaan utelias. + +--Pöydässä vasta, kun olemme ensin saaneet lasin viiniä. + +Kyyppäri ilmoitti, että päivällinen odotti meitä toisessa huoneessa. +Läksimme sinne. + +Istuin äänettömänä Agnesia vastapäätä ja odotin, mitä saisin kuulla. +Mutta hän pysyi sanassaan. Kertoili kaikenmoista Pietarin oloista +ensimmäisiä ruokalajia syödessä, vasta sitten, kun olimme tyhjentäneet +lasin viiniä kumpikin ja hän uudelleen oli täyttänyt lasit, heitti hän +pitkän katseen kyyppäriin, joka ymmärsi tarkoituksen ja poistui +salvettineen ja talrikkineen. + +Agnes nojautui taaksepäin tuolissaan. + +--Muista nyt ensiksikin, Liisi hyvä, että ihmiset eivät ole kaikki +samanlaisia. + +--Kyllä koetan muistaa, minä hymyillen vastasin, sillä minusta tuo oli +jotenkin tarpeeton esipuhe. + +--Ja myöskin, hän jatkoi, ettei heillä siis voi olla samanlaisia +ajatuksia, samanlaisia tunteita, samanlaisia käsityksiä, samanlaisia +katsantokantoja, samanlaisia elämäntapoja. + +--Muistan senkin. + +--Josta taas on luonnollisena seurauksena, ettei heiltä voi niitä +vaatiakaan. + +--Ei tietystikään. Sehän olisi hulluutta. Hottentotti ei voi missään +suhteessa olla eurooppalaisen kannalla. Mutta mihinkä sinä tahdot tulla? + +--Siihen vaan, että meidänkin molempain välillä on suuri ero. + +--Niin--mutta vähemmässä määrässä kumminkin, Agnes, kuin hottentotin ja +eurooppalaisen. Meillä on sentään sama perustus. + +--Mitä perustusta tarkoitat? + +--Noo--olemmehan molemmat kristityitä. + +--Uh, noita kuluneita fraasseja. + +--Meillä on molemmilla samat alkutotuudet elämän ohjeina. Usko Jumalaan +ja sielun kuolemattomuuteen. + +--Minä en usko kumpaakaan. + +--Agnes? + +--En kumpaakaan. Lapsen kengät ovat minulta aikoja sitten hajonneet. + +Jäin sanattomaksi. En osannut muuta kuin katsoa häneen. + +--Kas niin, hän nauroi, sinä jo heti teet suuret silmät. + +--Nyt en enää tiedä, mitä meillä olisi yhteistä-- + +--Elä ole noin juhlallinen, Liisi hyvä. Minä sanon sinulle, mitä meillä +on yhteistä. Näes,--me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja +molemmat tulemme ennen pitkää vajoomaan alas syvyyteen. Eroitus on vaan +siinä, että minä sen tiedän, sinä et. + +--Agnes, kuinka saatat puhua tuolla tavalla, minä vaikertelin. + +--Niin, jätetään ne asiat ennemmin. Sinä raukka et kumminkaan sietäisi +kuulla totuutta. + +--Oletko niin varma totuudestasi? Etkö ollenkaan ajattele, että sinunkin +tietosi voi olla vajanainen? + +--Lopetetaan, muuten emme ikinä tule asiaan. Meillä on tässä vaan tunti +jäljellä siksi kuin laiva lähtee. + +--Jatka sitten. + +--No niin! Sinä kysyit, josko minä yksinäni lähden Italiaan. Minä +vastasin: en yksinäni. Tahdotko nyt tietää, kenen kanssa lähden? + +--Tahdon. + +--Sitähän sinulle juuri ajattelin kertoa. Näes, minulla on Pietarissa +eräs hyvä ystävä, oikein hyvä ystävä, joka rakastaa minua silmittömästi. + +--Mies? + +--Tietysti mies. Mutta minkätähden sinä näytät noin onnettomalta, Liisi +hyvä? + +Hän nauroi vakavuudelleni. + +--Elä välitä minusta, jatka vaan. + +--Tuo ystäväni on äärettömän rikas ja ylhäinen. Hän on hyyrännyt minua +varten kesävillan Milanoa lähellä erinomaisen ihanalla paikalla. + +--Ja hänen kanssaan sinä matkustat? sain minä vielä kysytyksi. + +Agnes nyökkäsi myöntäväisesti, käänteli salvettia polvellaan ja katseli +minua välinpitämättömästi hymyillen. + +Kiusalliset aavistukset painoivat minua. Tuntui kuin olisi raskas taakka +ollut hartioillani ja kuin olisin vajonnut kokoon sen alla. Hän oli +kuitenkin lapsuuteni toveri, muistin hänet tällä hetkellä niin elävästi +semmoisena kuin hän siellä istui luokalla omalla paikallaan, toisen +rivin reunassa keskikäytävän luona. Näin nuo viattomat, tummanruskeat +silmät, jotka uskollisen tarkkaavaisina aina olivat opettajaan +kiinnitetyt. Ja tuoko nyt tuossa edessäni oli sama Agnes? + +--Tietysti te menette avioliittoon? + +--Avioliitto ei tule kysymykseen, sillä hän on--naimisessa. + +--Ja te kumminkin--? + +--Ja me kumminkin--! hän hymyili. Muista nyt, Liisi, mitä äsken sanoin. +Me olemme erilaisia, sinä ja minä. + +--Mutta, hyvä Agnes, oletko sinä onnellinen? + +--Mikä kysymys!--Sano ensin, oletko sinä onnellinen?--Taikka onko +ylipäätään kukaan ihminen onnellinen? Ei! Minä vakuutan sinulle, ettei +kukaan ole. Jos joku luulee joskus olevansa, huomaa pian, että hän siinä +surkeasti pettyi. + +--Onnettomuutta on kumminkin monenlaista. + +--Eikös mitä. Perinpohjin se on aina samaa. + +--Agnes hyvä, eroa siitä miehestä. Elä lähde hänen kanssaan mihinkään. + +--Tahtoisitko, että jäisin tänne? hän kysyi. + +Minun täytyi luoda silmäni alas. Häpesin, sillä hän varmaankin huomasi, +etten millään tavalla olisi suonut hänen jäävän. + +--Kyllä syntyisi sekamelskaa, hän nauroi. Minä ehdottomasti laittaisin +kaikki teidän parhaimmat miehenne päästä pyörälle. Sehän olisi ainoa +hauskuus, mikä minulle täällä olisi tarjona. Ja ennen pitkää siihen +leikkiin kumminkin kyllästyisin. + +--Etkö voisi ryhtyä johonkin toimeen? + +--Totta puhuen,--jotain semmoista lienee pyörinyt mielessäni, kun päätin +lähteä käymään täällä Suomessa. Mutta nyt tiedän olevani siihen +mahdoton. Ei tarvitse minun enää vaivata päätäni epäilyksillä siinä +suhteessa. + +Minä jäin sanattomaksi. Agneskin näytti vaipuvan omiin mietteihinsä, +ainakin hänen silmissään oli omituinen poissa oleva katse, kun hän nyt +äänettömänä unohtui tuijottamaan eteensä. + +Mutta pian hän siitä kiskaisi itsensä ylös, huokasi syvään ja pudisti +päätään. + +--Sano jotain. Miksi et saarnaa minulle moraalia? + +--Kun pelkään, ettei se kumminkaan mitään vaikuttaisi. + +--Ei vaikuttaisikaan. Siinä olet vallan oikeassa. + +--Minä vaan kysyisin sinulta jotain, Agnes. + +--Anna kuulla. + +--Minkälaiseksi ajattelet tulevaisuuttasi? + +--En minkäänlaiseksi. Minä, näes, en ajattele sitä ollenkaan. Mitä se +hyödyttäisi? Eihän tulevaisuudestaan kukaan ihminen tiedä mitään. Ottaa +päivän vastaan semmoisena kuin se tulee, nauttii hetkestä silloin kuin +voi. Jos tuntuu tukalalta, niin koettaa kestää ja toivoo iloisempaa +aikaa. + +--Mutta eikö sinusta elämä kaiken tämän ohessa tunnu hirmuisen tyhjältä +ja tarpeettomalta? + +--Entä sitten? hän naurahti. Minä en missään tapauksessa kadehdi niitä +ihmisiä, jotka pitävät itseään välttämättöminä maailman pylväinä. + +En osannut taaskaan puhua mitään. + +--No, Liisi? hän kysyi hymyillen. + +--Mitä niin? + +--Minä odotin suurenmoisia vaikutuksia, kun ilmoittaisin sinulle +tänlaisia asioita. Mutta sinä istut siinä vaan kylmänä ja +välinpitämättömänä. + +--En kylmänä enkä välinpitämättömänä, Agnes. + +--Mutta sinä et pyörry etkä raivostu. Olet kenties pikkuruisen +hämmästyksissäsi korkeintaan. + +--Agnes, koko juttu on varmaankin perätön. Sinä vaan tahdoit koettaa, +millä tavalla sen ottaisin. + +Hän naurahti. + +--Sekö nyt iski päähäsi? + +--Sano, Agnes, eihän se ole totta? Voi, sano, sinä niin helpoittaisit +mieltäni. + +--Pikku raukka,--vai rasittaa se sinua kumminkin. + +--Että saatoitkin narrata minua noin. + +--Ei minun tosiaankaan olisi pitänyt sitä sinulle kertoa. Mutta minä +arvelin, että jäljestäpäin se sinulle kuitenkin selviäisi. Vai kuinka? +Eikö minun kalliit pukuni ja kaikki nämä koristeeni herättäneet sinussa +mitään kummastusta? Mistä luulit minun saaneeni kaikki nämä rikkaudet? + +--En luullut sinne enkä tänne. + +--Voin vakuuttaa sinulle, etten niitä ainakaan työllä ole ansainnut, hän +lausui kevyesti ja huolettomasti. Pietariin jos tulet joskus, niin saat +hämmästyä asuntoani. + +Tällä hetkellä häntä inhosin. Nousin ylös pöydästä, ja väistyin hänestä +loitommaksi. + +Olin katsovinani ikkunasta ulos, että pääsin häntä näkemästä. + +--Noo, Liisi, sano vaan suoraan, mitä ajattelet. + +--Minä häpeän sinun puolestasi. + +Kuulin hänen äkkiä hyppäävän ylös tuoliltaan. + +--Sinä? + +Hän räjähti nauramaan. + +--Vai häpeät sinä minun puolestani? Käännyppä tänne! + +Tein niinkuin hän käski. Seisoimme siinä vastatusten, Agnes suorana, +ylpeänä ja komeana. Hän mittaili minua silmillään, ja näki minut +arvatenkin ylen mitättömäksi. + +--Mikä sinut oikeastaan panee häpeämään? hän kysyi, hieno ivahymy +huulillaan. + +--Pitäisihän sinun se tietää kysymättäkin. + +--Sekö, että minä otan lahjoja siltä mieheltä joka minua rakastaa? Että +sallin hänen pitää huolta toimeentulostani? Teenkö mielestäsi hänelle +siinä vääryyttä? Mutta kun hän ei pyydä parempaa. Sehän juuri on hänen +onnensa. + +--Agnes, eikö sinulla enää ole muistoakaan jäljellä entisistä oikeuden +käsitteistä? + +--Ahaa, siihenkö nyt tullaan? + +Hän nauroi, heitti päätään taakse, nojautui kyynärspäillään takana +olevan tuolin karmiin ja antoi minulle taaskin ylimielisen, vaativan +katseen. + +--Sanopas, hyvä moralisti, eroanko suurestikin niistä naisista, jotka +pitävät itseään miltei pyhimyksinä siveellisessä suhteessa? Minä otan +vaan niin kauvan kuin minulle vapaasta tahdosta annetaan, he taas +valvovat etuaan ja vaativat että mies sitoutuu heitä elättämään koko +ikänsä, vaikk'ei hän enää heistä välittäisi rahtuakaan. Sehän minusta +taas todenperästä häpeällistä olisikin. + +Hänen sanansa hämmästyttivät minua niin, etten osannut vastata mitään. + +Agnes katsoi kelloaan. + +--Nyt meillä ei ole aikaa enää kiistelemiseen. + +Hän soitti, käski kyyppäriä toimittamaan tavarat rantaan ja suoritti +hänelle laskunsa. + +--Mitä ajattelet siellä, Liisi? + +--Ajattelen, missä ja minkälaisena sinua mahtanen ensi kerran nähdä? + +--Vaikea tietää. Ehkä laupeuden sisarena. + +--Luuletko? + +--Taikka et tapaa minua enää milloinkaan. Kuulet vaan kerrottavan yhtä +tai toista, josta sinun pieni, hurskas pääsi joutuu vallan ymmälle. + +--Onkohan sinulla yhtään oikeata ystävää, Agnes? + +--Mitä minä sillä tekisin? Ei ole enkä kaipaakaan. Lähtään pois, sinä +tietysti tulet minua saattamaan laivalle? + +--Jos tahdot. + +Hän oli saanut ajatukseni niin hämmennetyksi, etten tahtonut päästä +tajuntaani ensi aluksi. Ne totuudet, jotka tähän saakka olin pitänyt +niin varmana, ettei niiden epäileminen olisi juohtunut mieleenikään, hän +huolettomasti joko pyyhki pois taikka asetti ylös alaisin eteeni. Ja +vaikka kyllä tiesin, että hän oli väärässä, en kuitenkaan päässyt heti +niin selville, että olisin voinut kumota hänen väitteensä. Se minua +harmitti ja kiusasi. Päätin kuin päätinkin pitää hänelle vielä ankaran +nuhdesaarnan. + +Sain rauhassa hautoa mietteitäni, sillä Agnes oli mennyt omaan +huoneesensa valmistautumaan lähtöä varten. Mutta kun hän matkapuvussaan, +valkoinen harso kasvoilla, ilmestyi kynnykselle, teki hänen ihmeellinen +kauneutensa minuun taaskin niin voimakkaan vaikutuksen, että sekä +harmini että ristiriitaiset ajatukseni kaikki samassa olivat kuin +poispuhalletut. + +Hänen poissa ollessaan saattoi kenties kylmällä järjellä punnita ja +arvostella hänen elämäänsä, hänen läsnäollessaan se oli mahdotonta. Ei +tarvinnut muuta, kun hän vaan loi tuon hempeän, puhuvan, maneetillisen +katseensa toiseen, silloin sydän ehdottomasti lämpeni, moitteet ja +väitteet kuolivat huulille, kummallinen väristys kävi läpi ruumiin, ja +puhdas ihailu täytti mielen. + +Astuimme rinnan alas rantaan ja puhelimme iloisesti--kauniista ilmasta +muistaakseni, tai jostain semmoisesta. Äskeisestä raukeudesta ei ollut +hänessä enää merkkiäkään jäljellä. Käynti oli kevyt, joustava, liikkeet +notkeat ja samalla pehmeän sulavat. En tahtonut voida silmiäni hänestä +kääntää, vaikka minua melkein hävetti, kun pelkäsin, että hän ehkä +huomaisi alituisen tuijottamiseni. + +--Jos olisit vapaa, Liisi, hän sanoi, ettei sinulla olisi miestä eikä +lapsia, niin veisin sinut mukanani maailmaa näkemään. + +--Minäpä en lähtisi. + +--Hupsu, miksi et lähtisi? + +--En tulisi siellä toimeen. Minua vaivaisi kauhea koti-ikävä. + +Hän istui silloin jo laivan kannella, minä seisoin hänen edessään. + +--Koti-ikävä? hän matki hienosti hymyillen. Miksi te sitä ikävää +sanotte, joka teitä vaivaa täällä kotona sitten? Minusta se paremminkin +on "koti-ikävää", ja ellen pahasti pety, sitä tautia te täällä +sairastatte joka ikinen. + +--Sen taudin hyvin kestämme, minä vastasin ja kiirehdin sanomaan +jäähyväisiä, sillä pelkäsin, että hän ympärillämme seisovien kuullen +jatkaisi ivapuhettaan. + +Kuinka saattoikin kaiken tuon sulavan hempeyden takana löytyä niin +paljon myrkyllistä pilkkaa! + +Ranta oli täynnä ihmisiä ja Agnes oli yleisen huomion esineenä. Harrasta +ihailua heidän kasvoissaan ilmeni, mutta Agnesin silmät luisuivat +välinpitämättöminä joukon ylitse. Kaikki häntä ihailivat, hän kaikkia +halveksi. + +Laiva erkani rannasta. Hän seisoi siellä ylhäällä, kauniina, ylpeänä ja +itsetietoisena kuin ruhtinatar, nyökkäili hymyillen päätään ja heilutti +etempänä pari kertaa parasolliaan. En irroittanut silmiäni hänestä, +ennenkuin laiva oli niin kaukana, etten häntä enää voinut eroittaa. +Sillä minä tiesin, etten häntä sen jälkeen tulisi elämässä milloinkaan +näkemään. + +Seisoin rannalla niin kauvan kuin laiva oli näkyvissä. Muu joukko +hälveni ympäriltäni, jäin siihen ypö yksin. + +--Ei hän minua enää muistele, ei minua eikä Anttia eikä koko meidän +pikku maailmaamme täällä, ajattelin itsekseni, ja tunsin samalla, että +minä en häntä ikinä unhottaisi. + +Ja kuitenkin olivat tunteeni häntä kohtaan hyvin sekoitetut. Olin +iloinen ja kiitollinen siitä että hän läksi, mutta yhtä kaikki häntä +ikävöitsin ja kaipasin. Välistä vihasin häntä ja seuraavassa +silmänräpäyksessä olin sulaa ihastuksesta ja hellyydestä. Hänen +intelligensinsä, hänen taiteellisen hieno esiintymisensä, hänen loistava +kauneutensa, hänen stiilinen vartalonsa, aistikas pukunsa, plastilliset +liikkeensä ja asentonsa,--ne kaikki yhdessä hurmasivat mieleni, ja +kuitenkin asui sydämmeni pohjassa kumoamaton epäilys, joka milloin +soimasi häntä, milloin tuomitsi ja saattoi joskus melkein inhoamaankin. +Sitten nousi taas toisia tunteita, jotka koettivat selittää häntä, oppia +häntä ymmärtämään ja silloin kovuus jälleen lieveni. + +Tämmöistä sisällistä ristiriitaisuutta en milloinkaan ollut ennen +tuntenut. Hiljainen elämäni tarjosi ylipään vaan mietoja vaikutuksia, +jotka eivät syvemmältä mieltä häirinneet, ja tunteeni olivat sen vuoksi +olleet yksinkertaiset, eheät ja selvät. Minä joko pidin ihmisistä taikka +en pitänyt, hyväksyin heidän mielipiteitään taikka en hyväksynyt, ja +arvostelin asioita sekä tyyneesti että varmasti. Nyt sitä vastoin +seuraavana hetkenä jo hylkäsin edellisen hetken johtopäätökset ja +tulevassa muodostelin taaskin toisia. + +Tavallinen tyyni ja seisova mielentilani oli näinä muutamina päivinä +vaihdellut rajusti aivan kuin sirkkelin pyörinnässä yhdestä +vastakohdasta toiseen. Mutta Agnes olikin tuonut mukanaan niin paljon +outoa, hämmästyttävää, johon en entisistä kokemuksistani löytänyt +minkäänlaista vertaa. Uudet vaikutukset ajoivat toisiaan takaa yhtä +mittaa, yllyttivät mieleni liikkeitä ja kiihoittivat eleille semmoisia +tunteita ja vaistoja, joista en ikinä ennen mitään tiennyt. + +Olisinko unissakaan voinut koskaan, vainuta, että Antti mahdollisesti +rakastuisi johonkuhun toiseen naiseen? Taikka että minä, jos niin +tapahtuisikin, muuttuisin intohimoiseksi, mustasukkaiseksi hirviöksi? +Pöyristytti, kun sitä ajattelin ja helpoittavalla huokauksella läksin +astumaan rannasta ylös. Laivaa ei enää näkynyt, savua ainoastaan +pikkuisen tuolla kaukana saaren takana. + + +Muutamia päiviä olimme hiukan noloja, Antti ja minä. Ei meillä ollut +juuri mitään sanomista toisillemme. Tuntui vaikealta, kun olimme +yhdessä, ikävältä, kun emme olleet. Mutta sitten sattui eräänä päivänä, +muistaakseni se oli viides tai kuudes Agnesin lähdöstä, että kuljin +kiireesti ovessa ja töyttäsin vahingossa Anttiin, joka tuli vastaani. + +--Ai, anna anteeksi, sanoin. + +Hän silloin tarttui minuun kiinni molemmilla käsivarsillaan, suuteli +monet kerrat ja katsoi syvälle silmiini. Katsoin vastaan, hymyilin ja +olin hiukan hämilläni. Hän suuteli ja syleili minua vielä hellemmin ja +luulenpa melkein, että hänen silmänsä hiukan kostuivat. + +Kuopiossa v. 1892. + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Agnes, by Minna Canth + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 10492 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..21e408b --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #10492 (https://www.gutenberg.org/ebooks/10492) diff --git a/old/10492-8.txt b/old/10492-8.txt new file mode 100644 index 0000000..48bf789 --- /dev/null +++ b/old/10492-8.txt @@ -0,0 +1,3885 @@ +The Project Gutenberg EBook of Agnes, by Minna Canth + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Agnes + +Author: Minna Canth + +Release Date: December 18, 2003 [EBook #10492] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK AGNES *** + + + + +Produced by Esa Toivonen and Tapio Riikonen + + + + +AGNES + +Kirj. + +Minna Canth + + +1892 + + + + +I + + +Hän oli minun ihanteeni koulussa. Tunnilla saatoin välistä unohtua häntä +katselemaan niin, etten tiennyt mistä puhekaan oli, kun äkkiarvaamatta +sain kysymyksen. Sävähdin punaiseksi silloin, en osannut vastata, sain +opettajalta moittivan katseen ja muistin sitten jonkun aikaa kiinnittää +huomioni häneen. + +Agnesin silmiä minä varsinkin ihailin. Ne olivat suuret, ovaalin +muotoiset ja ruskeat. Pitkät, mustat ripset niitä varjostivat. Katse oli +syvä, hiukan haaveileva; siinä somasti kuvastui hienojen tunteiden +pienimmätkin väreet ja vaihtelut. + +Hänen silmissään oli aina sielua ja eloisuutta. Ei niitä koskaan +tavannut uupuneina tai lamassa, niinkuin minun ja muiden tyttöjen usein +olivat. Senpä vuoksi ei häntä väsynytkään katselemasta ja ihailemasta. + +Ja toden totta, kaunis hän oli! Hiviö mehevä ja valkoinen, sametin +hienoilla poskilla heleä puna. Otsan kuuleata puhtautta korottivat +mustan kiiltävät hiuskiemurat ja valkeata niskaa vasten tekivät samoin +nuo risteilevät palmikot värillisenä vastakohtana erittäin hyvän +vaikutuksen. + +Mitä olisi kuitenkin kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa koko +hänen olentonsa oli täynnä hempeää, viehättävää suloutta, jok'ainoa +liike pehmeä ja sulava, ruumiin asento luonteva, käynti norja ja kevyt. +Ei ollut kukaan hänen vertaisensa, ei sinne päinkään. + +Mutta en minä häntä ainoastaan näiden ulkonaisten ominaisuuksien tähden +ihaillut. Pian kaiketi niihin olisi kyllästynytkin, jos hän sisällisesti +olisi ollut ontto ja tyhjä, niinkuin kaunottarien useimmiten sanotaan +olevan. Mutta Agnes oli siinäkin meitä kaikkia etevämpi. Hänen +ajatuskykynsä oli selvä ja nerokas, hänen luonteensa viattoman puhdas, +hänen halunsa kehitykseen ja hyvään ylipään palava. Minusta oli mahdoton +ajatellakaan, että hän saattaisi erehtyä tai tehdä jotain moitittavaa. +Jos milloin olin kahden vaiheella enkä oikein ymmärtänyt, mikä oli +oikein, mikä väärin, kysyin aina itseltäni: kuinka menettelisi Agnes +tässä tapauksessa? Ja sitten tein niinkuin tiesin, että hän tekisi. + +Enemmän minuun vaikutti Agnesin äänetön moite, kuin mikään opettajan +määräämä rangaistus. Muistanpa vielä eräänkin tapauksen. + +Olimme tulleet aamulla liian aikaiseen kouluun. Kello oli vasta puoli +yhdeksän, ja yhdeksältä tunti alkoi. + +--Liisi, lähtään kävelemään, ehdotti Fanny, jonka halu tavallisesti oli +kaikkeen säädyttömyyteen ja vallattomuuteen. + +Minä olin heti valmis ja Annan saimme houkutelluksi mukaan. + +Kävelimme jotenkin pitkälle, kappaleen matkaa tulliportista ulos. +Nauroimme, pakisimme ja taas nauroimme. Ei ollut juuri mitään naurun +aihetta, mutta sisällisen ilon ja elämänhalun täytyi jollakin tavalla +puhjeta ilmoille. Ja tietysti unohdimme sekä ajan kulun että koulun. + +Tuli puukuorma vastaan. + +--Hyvä isäntä, ottakaa meitä hevoseen, me olemme niin väsyneitä, rukoili +Fanny oikein surkealla äänellä. + +--Niin, ottakaa meidät tuonne kuorman päälle, emme me paljoa paina. + +Hän seisahutti ja katseli meitä hymyillen. + +--Ettäkö te sitten pysyisitte siellä? + +--Kyllä me pysymme. + +--No, nouskaahan koetteeksi. + +Ylös kapusimme yks' kaks', ja tyytyväisinä kökötimme korkeudessamme, +halkojen päällä. + +Taivas, kuinka se oli hauskaa! + +--Ajammeko näin kaupungin läpi? + +--Ajamme. + +--Voi, mutta uskallammeko? kysyi Anna. + +--Mekö emme uskaltaisi? Fanny heitti uhkarohkeasti päätänsä taakse. + +--Tietysti uskallamme, vakuutin minä. + +Hevonen astui käyden kaupungin katuja, ihmiset katsoivat meihin kuin +kummaan, mutta me pysyimme ylhäisessä asemassamme ja heitimme heihin +ylpeitä silmäyksiä. + +--Mihinkä sitä ajetaan? kysyi mies. + +--Rouvasväen koululle. + +--Missä se on? + +--Keltainen talo torin laidassa. + +Hän siis aikoi kyyditä meidät koululle saakka. + +--Mitähän tytöt sanovat, kun näkevät meidän ajavan puukuormalla kouluun? +Eivätköhän ihmettele? + +Me nauraa tirskuttelimme, mutta koulun kohdalla koetimme näyttää +vakavilta. Emme olleet tietääksemmekään, että tämmöinen kulku oli outoa. + +Jo olimme ikkunain kohdalla. Siellä oli merkillisen hiljaista sisällä. +Heitimme syrjäkatseen sinnepäin. Taivas--he istuivat jo tunnilla! + +Ylpeys katosi ja ilo kerrassa hävisi kasvoilta. + +--Mitä nyt teemme? Kuinka uskallamme mennä sisään? Ja mitä sanomme? Kuka +menee ensiksi? + +Hevonen oli seisahtunut portille. Surkeasti nolostuneina kapusimme alas, +emme muistaneet edes kiittääkään ystävällistä ajuriamme. + +--Niin, kuka menee ensimmäisenä luokalle? + +Fanny heitti päätään taakse, tempasi oven auki ja astui sisään. Minä +seurasin, vaikka en täysin yhtä uljaana. Anna sitten kolmantena, koko +lailla meitä arempana. + +Yleinen huomio kääntyi meihin, jok'ainoa silmä meitä seurasi siellä, +missä koetimme sävyisästi pujottautua paikoillemme. + +Sitten alkoi heti kohta ankara tutkinto, jonka jälkeen tuomio lankesi. +Tunnin aresti--niin kuului päätös. Tunnin aresti? Pyh--mitä me siitä. +Mielellään sen kärsisi tuommoisen hauskan seikkailun jälkeen. Välitunti +kun alkoi, emme enää olleet millämmekään koko rangaistuksesta. + +--Tytöt kokoontuivat ympärillemme. + +--Mistä asti te ajoitte puukuormalla? + +--Sieltä aina Kotkankallion luota. + +--Hyvänen aika! Ja kaupungin läpi? + +--Tietysti. + +--Jess' siunatkoon. Eikö tullut vastaanne ketään? + +--Tuli toki montakin. Piispa esimerkiksi. + +--Jumala! Ja hän näki teidät? + +--Näki tietysti. Mutta me emme olleet häntä huomaavinamme. + +--Ajatelkaas! + +--Niin, ajatelkaas! + +He katsoivat toisiinsa ja katsoivat meihin, silmät suurina. Meitä +ihmeteltiin. Ja mekös siitä mielissämme. + +Kilvan aloimme kerskailla uskaliaisuudestamme. Ihmiset olivat rientäneet +ikkunoihin meitä katsomaan, vastaan tulijat pysähtyivät kaduilla, mutta +me vaan emme välittäneet! Semmoista seikkailua ei vielä ikinä ollut +kenellekään tapahtunut, emmekä me sitä milloinkaan maailmassa unohtaisi. +Niin se oli hauskaa, ja kun kuorma vielä oli niin tavattoman korkea, +siinä vissiinkin oli kokonainen syli halkoja, vähintään! Eikä sitä joka +tyttö olisi uskaltanut tehdä, tuskinpa yksikään koko koulussa, paitsi +meitä kolmea. + +Olimme niin olevinamme, ettei vähä mitään. Tytöt ympärillämme eivät +lakanneet kummastelemasta, ja kovasti olimme nousseet arvossa, sen +selvään näki heidän kasvoistaan. + +Agnes istui syrjempänä, kuunteli ja oli ääneti. Silmäni osuivat häneen. +Hän käänsi verkalleen päänsä pois, mutta minä kumminkin vilaukselta sain +kiinni hänen katseestaan. Ja siinä minulle kylliksi. Se oli kuin kylmää +vettä niskaani. + +En kerskaillut enää enkä nauranut. Häpeissäni vetäännyin parvesta +loitommalle ja kävin istumaan. Agnes paheksui tekoamme--! Ja nyt minäkin +heti ymmärsin, kuinka peräti typerästi olimme käyttäytyneet. Aivan kuin +vallattomat poikanulikat. Oliko koskaan nähty tai kuultu tyttöjen tuolla +tavalla ajelevan puukuormien päällä? Agnes ei millään ehdolla olisi sitä +tehnyt. Miksi olimme niin hurjia, miksi emme ajatelleet paremmin! Nyt +ehkä koko koulu joutui huonoon maineesen meidän tähtemme. Tunsin itseni +kovin onnettomaksi. + +Fanny siellä yhä kehasteli ja tytöt yhä ihmettelivät. Se alkoi minua +vaivata, oikein leikkasi korvia heidän ilonsa. + +Agnes selaili kirjaansa, hän ei viitsinyt enää kuunnella. Kuinkahan +olimmekaan alentuneet hänen silmissään! Minua ihan jo itketti. + +En uskaltanut mennä Agnesia lähellekään. Hän näytti niin vakavalta. +Voisiko hän koskaan unhottaa tämän tapauksen? Vai pitäisikö hän minusta +nyt kaiken ikänsä huonon ajatuksen? Se pelko minua vaivasi kuin +painajainen pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin. + +En uskaltanut ottaa asiasta tarkempaa selkoa, sillä minä aina kovasti +ujostelin Agnesia; en milloinkaan voinut puhutella häntä vapaasti ja +avonaisesti niinkuin muita toveria, pysyttelin mieluummin vähän +loitompana, tai, jos lähelle satuin niin vaikenin. Eikä meistä kukaan +saanut ylpeillä siitä, että olisi päässyt Agnesin erityiseksi ystäväksi, +semmoiseksi, jolle hän sydämmensä salaisuudet olisi uskonut. Lieneekö +niitä Agnesilla ollutkaan. Meillä muilla oli jokaisella lemmikkinsä, +toisilla oli ollut jo useitakin; mutta Agnes ei semmoisista milloinkaan +puhunut. Moni lyseolainen oli pakahtua rakkaudesta häneen, sen kyllä +tiesimme, vaan ei heistä kukaan saanut pienintäkään suosion merkkiä. +Eivätkä he liioin rohjenneet lähestyä, kaukaa vaan ihailivat ja tuskinpa +otti Agnes heidän tunteitaan ollenkaan huomioon. + +--Rakastuukohan Agnes milloinkaan? tuumailimme useasti keskenämme. Ja +kehen? Kuka on se onnellinen? Löytyykö yhtä ainoata miestä, joka olisi +kyllin arvokas hänelle? + +Me puolestamme sitä suuresti epäilimme. Sillä hänen vertaistaan ei +voinut olla koko maailmassa, ei miestä eikä naista. + +Se kuva, joka Agnesista näiltä ajoilta jäi mieleeni, on vielä nytkin +niin täydellinen, etten siinä pienintäkään virhettä tai puutetta näe. +Usein sanon itselleni: se on vaan siitä syystä, että katselin häntä +viisitoista vuotiaan kritiikittömillä silmillä, nyt jos saisin hänet +semmoisena uudelleen eteeni, niin käsittäisin hänet ehkä vallan toisella +tavalla. + +Mutta sitten muistan taas, että emmehän me nuoret yksin häntä näin +rajattomasti ihailleet, opettajat ja opettajattaret tekivät sitä varmaan +yhtä suuressa määrässä. Eivät he tosin meille mitään sanoneet, mutta +näimmehän sen selvästi kaikesta, heidän silmistään ja koko olennostaan, +kun he häntä puhuttelivat, jopa siitä äänestäkin, jolla hänen nimensä +lausuivat tunnilla kysymystä tehdessä. + +Paria vuotta ennen meitä hän erosi koulusta, jatkaakseen opintojaan +Helsingissä. Muutamia kirjeitä saimme häneltä ensimmäisenä vuonna, +toisena emme enää ainoatakaan. Emmekä sitä ihmetelleet. Mitäpä hän meitä +muistelisi, vähäpätöisiä tyttöhepakoita, taikka meidän pientä, mitätöntä +kouluamme. Helsingissä hän oli tullut kehittyneempiin oloihin ja +intelligentimpiin piireihin, joihin hän paremmin soveltui. Hyvin hän +siellä viihtyi niin hän oli meille kirjoittanut. Ja olihan se +luonnollista. Ei hän meitä kaivannut, eikä sopinut meidän sitä +paheksia.... + +Emme kuulleet moneen vuoteen Agnesista mitään. Olimme lopettaneet +koulun, olimme hajaantuneet sinne, tänne. Muutamia harvoja oli enää +jäljellä entisessä koulukaupungissa. + +Kerran meitä kumminkin vielä kokoontui yhteen suuri joukko. Se oli +silloin, kun minä olin morsiamena ja vietin häitä. Fannykin oli tullut +aina Helsingistä saakka, jossa hän siihen aikaan oleskeli. Ja hän se +tiesi kertoa Agnesista. + +--Oletteko kuulleet jotain eriskummallisen merkillistä Agnesista? hän +kysyi kesken kaikkea, entisistä kouluseikoista puhellessamme. + +--Mitä, sano, mitä? + +--Hän on mennyt Pietariin, eräälle äärettömän rikkaalle ruhtinattarelle +seuranaiseksi. + +--Agnes!? Agnes Pietariin, seuranaiseksi? Eihän toki! Seuranaiseksi! + +--Niin, mutta ajatelkaa, ruhtinattarelle, sehän on jotain vallan toista, +kuin muu tavallinen seuranainen. + +--Jos kohta! Seuranainen kumminkin ja sitten vielä--Pietarissa. + +--Kuinka te olette typeriä ja pikkumaisia, nuhteli meitä Fanny. +Viitsinkö kertoakaan enempää, koska ette näy ymmärtävän mitään. + +--Kerro nyt sentään. + +--No, kuulkaahan sitten. Ruhtinatar on vienyt hänet mukanaan kaikkiin +Pietarin hienoimpiin ja ylhäisimpiin piireihin, yksin hoviinkin. Agnes +on kirjoittanut sieltä, että hän on kuin huumeessa, rientää yhdestä +huvista toiseen, tuskin ennättää selvitä välillä. Hänelle kun se kaikki +vielä on niin outoa, täydellistä satumaailmaa. + +Nyt jäimme sanattomiksi. + +--Te tietysti ette voi kuvaillakaan semmoista suuren maailman elämää? + +--Emmehän me oikein voineet, täytyi se myöntää. + +--Tanssiaisia, niin komeita, ettette semmoisia ole unissakaan nähneet, +oopperoita, balettia, teaatteria, konserttia, loistavia pukuja, +hienointa salonki-elämää ja niin poispäin. + +Me kuuntelimme ja ihmettelimme. + +--Mutta tyydyttääköhän se Agnesia ajan pitkään, kysyin vihdoin minä +hiukan epäillen. + +--Josko se tyydyttää? Mikä sitten tyydyttäisi? Tietysti se tyydyttää. +No, ja täytyyhän myöntää, että Agnes olikin kuin luotu suureen +maailmaan. Siellä hän tulee herättämään huomiota. Ettekö usko? + +Uskoimmehan me. Ja varmat olimme siitä, että häneen kaikki ylhäiset +herrat, paronit, kreivit, ruhtinaat ja muut semmoiset hurjasti +rakastuisivat. + +Mutta hän, Agnes itse? Kehenkä hän rakastuisi? + +Niin, kehen Agnes rakastuisi ja kenen omaksi hän tulisi? Siinä kysymys, +johon emme vastausta saaneet. + + + + +II + + +Viisi vuotta olin ollut naimisissa. Minulla oli kolme pientä lasta, +niiden hoidossa kului aikani, etten maailmasta juuri mitään tietänyt. +Entisiä koulutoveria en häitteni jälkeen enää ollut tavannut. Monasti +heitä itsekseni muistelin ja ajattelin, että pitäisipä joskus kirjoittaa +edes Fannylle, häneltä ehkä saisi tietää jotain toisistakin. Mutta se +jäi jäämistään, en tullut kirjoittaneeksi. + +Lukuvuosi oli loppunut kouluissa, kesäloma alkoi. Silloin vietettiin +kaupungissamme suurenmoista laulujuhlaa, johon kokoontui lauluja +soittokuntia läheltä ja kaukaa sekä muita ihmisiä lukuisat määrät joka +haaralta maata. + +Minäkin koetin ottaa siihen osaa niin paljon kuin suinkin voin. +Vuorottelin palvelijani kanssa, sillä toisen meistä kumminkin täytyi +aina olla kotona lasten luona. Täytyipä välistä molempienkin. + +Myöhäsenlaiseen pääsin juhlan ensimmäisenä päivänä kentälle, jossa +laulu- ja soitto-ohjelma jo oli alkanut. Liehuvat liput, viheriät +köynnökset ja kirjavat kukat, joilla kartanotkin olivat koristetut, +saivat jo tiellä kaikki pienet, kotoiset arkihuolet haihtumaan +mielestäni. Ja mitä enemmän laulukenttää lähenin, sitä valtavampi oli +juhlan vaikutus. Mahtavat sävelet kaikuivat kauvas vastaani. Ilma oli +mitä herttaisin, aurinko paistoi kirkkaasti, järvi kimalteli, puut +olivat täydessä lehdessä ja pilvetön taivas kaareutui tumman sinisenä +ylös korkeuteen. Juhlapukuisia ihmisiä riensi ohitseni; he olivat +myöhästyneet samoin kuin minä. + +Torvisoiton säestyksellä laulettiin parastaikaa "Jumal' on linnam'", kun +saavuin paikalle. Avara musiikkilava vastaisella puolella kenttää oli +täpötäynnään laulu- ja soittokuntien jäseniä, jotka kaikki olivat +yhtyneet yleiseen, suureen kööriin. Voimakas äänivirta aaltoili yli +äärettömän ihmispaljouden. Minä pysähdyin kuuntelemaan, ja sydämmeni +nousi tulvilleen hartaita juhlatunteita. Yleinen kansallinen innostus +valtasi minut niinkuin muutkin. + +Virren loputtua tuli loma-aika. Laulajat ja soittajat astuivat lavalta +alas ja yleisössä ilmestyi vähän liikettä, vaikka useimmat jäivät +istumaan paikoilleen. + +Katselin ympärilleni, vaan en nähnyt ainoatakaan tuttua. Outoja kasvoja +vaan kaikkialla. + +Silmäni luistivat parvesta toiseen, mutta kiintyivät vihdoin erääsen +naiseen, joka seisoi syrjässä, hiukan loitompana, pari, kolme herraa +ympärillään, nähtävästi hänen ihailijoitaan. + +Hän ehdottomasti eroittui kaikista muista, sekä näkönsä, ryhtinsä että +pukunsa puolesta. Lumivalkoinen beduini riippui hartioilta alas +helmoihin saakka, lainehtien vapaasti ja somasti ympäri vartaloa, jonka +komeutta se ainoastaan verhosi, ei peittänyt. Tuo keveä, sirotekoinen +hattu pitkine, taaksepäin antaantuvine töyhtöineen istui huolettomasti +päässä ja alta puikehtelivat tummat kiharat aivan kuin sattumalta esiin. +Stiilinen hän oli kiireestä kantapäähän, seisoessaan siinä suorana ja +arvokkaana. Mutta samalla ilmestyi tuossa tavassa, jolla hän kallisti +päätään taakse, noissa kohotetuissa olkapäissä ja koko hänen asennossaan +suurta itsetietoista ylimielisyyttä ja ylpeyttä. En voinut olla häntä +ihmettelemättä ja ihailematta. Olivathan muutkin naiset panneet parasta +päällensä täksi päiväksi, mutta heistä liian selvään näkyi, että olivat +harvinaispuvussa ja tunsivat itsensä siinä hiukan vieraiksi. Hän siihen +sijaan kantoi aistikasta ja hienoa pukuaan semmoisella tottumuksella ja +huolettomuudella, että heti huomasi kuinka kotiutunut hän siinä oli. + +--Kukahan lienee tuo nainen? Onko hän suomalainen? kysyin itseltäni. + +Ja siihen johtopäätökseen tulin, että jos hän olikin suomalainen, niin +ei hän ainakaan ollut meikäläisiä, keskisäädyn naisia, vaan luultavasti +sitten joku ylhäisimmistä piireistä, joka sen ohessa paljon oli +oleskellut ulkomailla suurissa maailman kaupungeissa. Mutta kuinka oli +hän eksynyt tänne? Eiväthän senlaiset tavallisesti ota osaa meidän +kansallisiin juhliimme. Mitenkä ja mistä syystä on tämä antanut itsensä +niin alas? Vai olisiko hän jonkun ihmeen kautta tullut toisenlaiseksi +mielenlaadultaan kuin muut hänen vertaisensa? + +Koetin lukea vastausta kysymyksiini hänen kasvoistaan, vaan en päässyt +selville. Hän nauroi ja puheli, ei näyttänyt suuresti välittävän +laulusta, joka taaskin oli alkanut. + +Älysin, että minunkin huomioni tahtoi kääntyä häneen niin, etten oikein +tarkasti voinut ohjelmaa seurata. Koetin katsoa muuanne ja väistyin +lähemmäksi lavaa, kuuntelemaan juhlapuhetta. Se oli lämmin, +isänmaallinen ja innostuttava. Eipä aikaakaan, niin äskeinen +kaunottareni jo täydellisesti haihtui mielestäni. Olin pelkkänä korvana +ja puheen loputtua yhdyin kaikesta voimastani yleisön kaikuvaan +"eläköön" huutoon isänmaalle. Enkö liene näyttänyt hiukan koomilliselta, +sillä minä viuhdoin käsivarsillani ja huusin mukaan niin paljon kuin +jaksoin, en muistanut ensinkään, ettei se ollut naisellista eikä +esteetillistä. Veri oli noussut minulla aina otsaan saakka ja ääneni +sortunut käheäksi, kun yhdeksäs ja viimeinen "eläköön" oli kajahtanut. + +Kuulin samassa, kuinka joku selkäni takana lausui nimeäni. + +Käännyin päin ja olin vähällä pyörtyä hämmästyksestä. Siinähän tuo +komea, outo nainen nyt seisoikin ja katseli hymyillen minua +säikähtynyttä poloista. + +--Tunnetko minua, Liisi? + +Otin askeleen tai pari taaksepäin. + +--En ikipäivinä minä sinua tunne--arvelin mielessäni. + +Mutta samalla minulle selveni. + +--Agnes! + +Hän ojensi kätensä ja minä tartuin siihen iloisella riemulla, vaikka +ujous heti kohta alkoi vaivata. + +Hän oli niin ylevä, niin arvokas ja hieno, minä taas kuin mikähän +tallukka hänen rinnallaan. Ei vielä ikipäivinä ollut oma mitättömyyteni +niin silmiin pistävä ja niin kiusallinen kuin sillä hetkellä. Olisinpa +melkein suonut olleeni tuhansien virstojen päässä. + +Koetin rohkaista mieltäni. + +--Sepä kovasti hauskaa.... En yrittänyt tuntea.... Milloin sinä olet +tullut? + +Kuinka hän mahtaa pitää minua tyhmän kankeana ja pöllömäisenä, ajattelin +sen ohessa itsekseni. + +Eikä hän sitten edes puhunut, ei vastannut kysymykseenikään hymyili vaan +ja katseli. + +--Sinä varmaan heti tunsit minut? sanoin vielä puheen jatkoksi. + +--Heti, hän vastasi, heti, kun vaan näin. + +Mitä ihmettä hän niin hymyili? Vai oliko se hänen tapansa? Aloin tuntea +itseni yhä enemmän vaivaantuneeksi, mutta en tahtonut antaa hänen sitä +huomata. + +--Tiesit kai minun täällä asuvan. Helppohan oli silloin tuntea. + +--Olisin tuntenut sinut missä hyvänsä, varsinkin, jos olisin nähnyt +sinut noin innoissasi kuin äsken. + +--Niin ... vai niin.... Olin hirveästi hämilläni, sillä nyt ymmärsin jo, +miksi hän oli naurussa suin. + +--Sinä olet sama, aivan sama Liisi, kuin ennenkin. + +--Niin--tietysti sama--miksikäs olisin muuttunut? sopertelin siinä +puolustuksekseni. + +--Koulussakaan ei kukaan joutunut juhlatiloissa niin haltioihinsa kuin +sinä. + +Minä loin silmäni häneen ja ääneni oli hiukan varmempi entisestään kun +kysyin: + +--Etkö sinä, Agnes, sitten ollenkaan innostunut äsken? + +--Innostunut? Mistä? + +--Rakkaudesta isänmaahan. + +--Jonkako herätti tuo puhe? + +Hän nauroi ääneen. + +--Ei, minä en todella innostunut siitä, en vähääkään. + +--Mutta olihan se erinomaisen kaunis puhe? + +Hän kohautti olkapäitään, kasvoissa ilmeni osaksi säälivää, osaksi +ivallista ylenkatsetta. + +--Lapsellista.... + +--Sinä ehkä et innostu helposti mistään? + +--En. Minusta kaikki semmoinen on vaan pelkkää naivisuutta. + +Jäin sanattomaksi. Nuoko minun parhaimmat, pyhimmät tunteeni--pelkkää +naivisuutta, jolle kehittyneet ihmiset pilkallisesti nauroivat? + +Käänsin silmäni pois. Minua sekä harmitti että hävetti. Vaistomaisesti +olisin tahtonut häntä vastustaa, mutta se kait oli vaan loukattua +itserakkautta. Tiesinhän entisestään, että Agnes jo koulussakin oli +minua etevämpi ja älykkäämpi, mitä sitten nyt, kun hän oli matkustellut +ja vuosikausia oleskellut suuressa maailmassa. Vapaasti oli hän saanut +edistyä ja laajentaa näköpiiriään, sillä välin kuin minä elelin +pikkukaupungin tukehuttavassa ilmassa ja jäin auttamattomasti jäljelle. + +Agnes keskeytti mietteeni. + +--Sinä kuulut olevan naimisissa? hän kysyi. + +--Olen. + +--Mikä sinun nimesi nyt onkaan? Liisi--? + +--Reijola. + +--Aivan oikein. Liisi Reijola. Miehesi on--? + +--Asijoitsia. + +--Niin, niin--olenhan sen kuullut. Minä en ole muuttanut nimeä. Olen yhä +edelleen Agnes Werther. Noo, sinulla tietysti on lapsiakin. Kuinka +monta? + +--Kolme. + +--Ooh! Poikiako ovat vai tyttöjä? + +--Kaksi tyttöä, yksi poika. Antti on vanhin, hän on jo täyttänyt neljä +vuotta. Et usko, kuinka hän on viisas, puhelee ja kyselee ihan kaikkea, +ettei saa muuta tehdä kuin selvittää-- + +Mieleni kerrassa virkistyi, kun pääsin puhumaan lapsista. + +--Anttiko hänen on nimensä! Miksi juuri Antti? + +--Kun se on niin puhtaasti suomalainen nimi. Ja kun miehenikin on Antti. + +--Ahaa,--ymmärrän, nimi täytyy olla ennen kaikkea suomalainen. No, ja +tytöt? Heistä toinen arvatenkin on Kaisu ja toinen Liisu? + +--Etpäs nyt arvannut oikein, nauroin minä, vaikka kyllä hoksasin +pilkallisuuden hänen sanoissaan. Vanhempi tyttöni on Aino ja nuorempi +Lyyli. Hän on vasta seitsemän kuukauden, mutta osaa jo sanoa "isä" ja +"äiti"--ei ihan selvään vielä, vaan sinne päin kumminkin: "itä", "äätä" +siitä tulee--mutta "pullaa" hän jo lausuu aivan puhtaasti. + +Agnes kuunteli kertomustani ja naurahteli. + +--Tietysti sinä tulet käymään luonani? kysyin. + +--Kyllä. + +--Sepä hauskaa. Milloinka sinulle sopii? + +--Milloin hyvänsä. Tänä iltana, vaikka. + +--Tervetuloa! + +Joku naiskööri esiintyi lavalla, käännyin sitä kuuntelemaan. Mielestäni +he lauloivat erinomaisesti ja minä innostuin paukuttamaan käsiäni +niinkuin muutkin. + +--Eivätkös laulaneet mainiosti? kysyin Agnesilta palatessani takaisin +hänen luokseen, sillä huomaamattani olin taaskin väistynyt muutamia +askeleita lavaa kohti. + +--Eivätkös laulaneet mainiosti? + +--Mainiosti? + +Hän kohautti olkapäitään, nyrpisti kasvojaan ja pudisteli päätään. + +--Oletko sinä milloinkaan kuullut edes keskinkertaista laulua, koska +tuota pidät mainiona? + +--Niin, vaan--, noloudessani en oikein tiennyt mitä sanoa--lauloivathan +ne mielestäni puhtaasti ja reippaasti. + +--Minä puolestani en voi nauttia muusta kuin hienosta, musikaalisesta +laulusta. Tuommoiset karkeat, harjaantumattomat äänet oikein viiltävät +korviani. + +Mitäpäs osasin siihen vastata? Minua loukkasi tosin hänen kylmä +välinpitämättömyytensä ja se halveksiva tapa, jolla hän kaikkea +arvosteli. Mutta toiselta puolen arvelin, että siihen ehkä oli +luonnollinen syy. Hän oli tottunut näkemään ja kuulemaan niin paljon +parempaa, ettei mikään täällä kestänyt vertailua. Saattoipa hänellä +silti olla rakkautta isänmaahan ja kansalaisiinsa, mitä varten hän tänne +muuten olisi tullut? + +Herrat, joiden kanssa Agnesin ensin näin keskustelevan, olivat jääneet +loitommaksi, luultavasti siinä tarkoituksessa, että rauhassa saisimme +puhella. Mutta minä ymmärsin, että he ikävällä odottivat, milloin +taaskin pääsisivät hänen seuraansa. Sanoin sen vuoksi jäähyväiset, +varsinkin kun minulla muutenkin oli jo aika lähteä kotiin. Neuvoin +asuntoni ja vakuutin vielä viimeiseksi, ettei hän vaan unohtaisi +lupaustaan. + + + + +III + + +Kotiin tultua oli palvelijallani jo aika kiire päivällistä valmistamaan. +Sieppasin pois juhlapuvun päältäni ja laitoin itseni jokapäiväiseen +asuun, ennenkuin otin lapset huostaani. Ehdinhän vielä muuttaa sitten +illaksi, arvelin, sillä tässä vähän haalistuneessa, vanhassa +pumpulileningissäni en toki olisi tahtonut Agnesille näyttääntyä. + +Iltapäivällä oli Marin vuoro mennä juhlaan. Toivoin, että hän sieltä +kyllä joutuisi takaisin ennen Agnesin tuloa. Mutta siinä meni aikaa, +ennenkuin hän oli saanut ruuat korjatuiksi, astiat pestyiksi, kyökin +lakaistuksi ja itsensä viimein puetuksi. Katsoin kelloa vähän väliä ja +aloin jo tuskastua, sillä pelkäsin, että häneltä tällä tavoin menisi +koko ilta kentällä ja mikä minut sitten pelastaisi? Agnes tietystikin +vallan kauhistuisi, jos näkisi minut näin sidottuna. + +Viimein Mari sitten kumminkin pääsi lähtemään ja minä jäin yksin kotiin +lasten kanssa. Sain vaalia kaikkia kolmea yhtä haavaa, mutta sitä olin +tehnyt monasti ennenkin. En siis ollut siitä millänikään, vaikka Lyyli +oikein koetteli kärsivällisyyttäni äreydellään. + +En ymmärtänyt, mikä lasta vaivasi, ei hänelle kelvannut leikkikalut, ei +hän välittänyt kuvakirjoista, ei ruuasta, ei mistään. KanniskeIin häntä +ympäri huoneesta huoneesen, vein ikkunaan, näytin hevosia kadulla ja +koetin viihdytellä jos jollakin tavalla. Ei apua, hän vaan juonitteli. + +Päälle päätteeksi toisetkin siellä riitelivät keskenään ja olivat pian +aika kahakassa. Antti oli ryöstänyt Ainolta pienen tiukukellon, eikä +tahtonut millään antaa sitä pois. Minä sen otin väkisten hänen +kädestään, vaan siitä hän parkumaan ja Lyyli taas säikähdyksestä alkoi +huutaa kahta kauheammin. Työnsin Antin kyökkiin ja suljin oven. Enkä +ollut kuulevinani, vaikka hän siellä äyski ja potki lattiata +kiukuissaan. + +Minulla olikin täysi työ Lyylin kanssa, ennenkuin vihdoin sain hänet +nukkumaan. Varoittelin Ainoa, ettei hän kilistelisi tiukuaan ja menin +sitten katsomaan, mitä poika toimitteli kyökissä, sillä hän oli herennyt +siellä yhtäkkiä epäiltävän hiljaiseksi. + +Ja enkös arvannut! Pahan teossa hän tietysti oli. Lääräili vesikorvossa +parastaikaa, oli kantanut sinne uunista poroja ja kastellut ja liannut +sekä vaatteensa että kätensä ja silmänsä sen siivoisiksi, että oikein +hirvitti katsoa. Jouduin epätoivoon ja harmistuin samalla. Olihan Antti +jo iso poika, neljä vuotta täyttänyt, ei tuo ollut muuta kuin ilkeyttä +ja vallattomuutta häneltä. Otin poikaa tukasta, mutta siitäkös hän +parahti huutamaan, niin että korvat olivat haljeta. Ja samaan hätään +kuulin jo Lyylinkin äänen viereisestä huoneesta. Minä sinne hyvää +kyytiä. Näin Ainon seisovan kätkyen vieressä ja painelevan hänen +poskeaan sormella. + +--Ainoko herätti Lyylin? kysyin. + +--Aino hejätti, kuului soperteleva vastaus. + +--Hyi, kuinka Aino oli tuhma. Nyt ei äiti pidäkään Ainoa hyvänä. + +Hän pani suunsa väärään ja katsoi silmät suurina minuun, että oliko se +nyt täyttä totta. + +--Niin, miksi Aino herätti Lyylin? Ei äiti huoli semmoisesta tytöstä. + +--Ääää--ääää-- + +Sen siitä sain! Nyt he parkuivat kaikki kolme täyttä kurkkua. + +--Hiljaa, olkaa hiljaa! Aino ei saa huutaa, Antti, äiti antaa vitsaa, +ellet herkiä itkemästä. Nähkääs, Lyyli raukka oikein säikkyy teidän +kirkumistanne. Voi, elkää nyt, hyvät lapset--! + +Jo hyrähdin itsekin itkemään. Enkä kuullut, että etehisen ovi kävi, en +liioin huomannut, että salissa joku liikkui. Vasta havahdin, kun komea, +hieno nainen seisoi kynnyksellä. + +--Agnes! + +--Hyvää iltaa! + +Minä pyyhin silmiäni ja koetin tointua. + +--Suo anteeksi, Agnes hyvä. Olen tällä haavaa yksinäni lasten kanssa. +Mutta palvelijani tulee tuossa paikassa, tee hyvin ja istu odottamaan +sinne saliin pikkuiseksi aikaa. + +--Kyllä--elä anna häiritä itseäsi millään muotoa. + +Hän vetääntyi takaisin. Lapset olivat ällistyneet outoa ilmausta ja +unhottaneet huutamisensa. Sain sillä tavoin hiukkaisen lomaa. + +Katsahdin ympärilleni ja kauhistuin. Siinä seisoi Antti mustana porosta +ja märkänä, Ainon lelut olivat ympäri kammaria ja Lyylin likaiset rievut +myöskin esillä, kun en äsken ehtinyt niitä korjata. Kaiken lisäksi +olivat vielä vetäneet tuolit keskelle lattiata hevosilla ollessaan. +Sanalla sanoen, koko huone oli ikävässä epäjärjestyksessä, ja lapset sen +näköisiä! Päivän kuluessa olivat Aino ja Lyylikin nuhranneet vaatteensa, +vaikka kohta eivät olleetkaan semmoisessa siivossa kuin Antti raukka. + +Entä minä itse sitten? Vilkasin sivu mennen peiliin. Kyllä olin korea! +Silmät turvoksissa, otsa hiessä, hiukset hassallaan ja leninki--? +Agnesilla tuskin lienee ikänään ollut pumpulileninkiä päällä saati +tänlaista vanhaa, ulospestyä! + +Mitä mahtoi hän ajatella minusta? Ja mitä kodistani ylipäätään? Siellä +hänellä oli aikaa nyt salissa tarkastella ja ihmetellä. Tietysti hänen +silmiään loukkasi huonekalujen ja koko asumuksemme yksinkertaisuus, hän, +joka oli tottunut näkemään hienon maailman rikkautta ja loistavaa +ylellisyyttä. + +En ymmärtänyt mitä tehdä. Toista tuntia oli palvelijani vasta ollut +ulkona, ei hän sieltä vielä hetikään palaisi. Lyyliä täytyi pitää +sylissä, hän parahti heti itkemään, kun koetin laskea pois käsistäni. En +päässyt edes muuttamaan Antille toisia vaatteita. + +Ja taaskin he siinä alkoivat marista. Kuiskaamalla koetin heitä +viihdytellä. + +--Elkää, hyvät lapset, itkekö, vieras täti kuulee. Olkaa kilttiä, äiti +antaa sokuria. + +Mieheni oli tosin kiven kovaan kieltänyt sokurin antamisen, mutta +sitäkös siinä hädissäni jouduin ajattelemaan. Olin juuri jakelemassa +heille sokuripalasia, kun hän kyökin kautta tuli kotiin. + +--Joko sinä taas annat heille sokuria? hän heti alkoi nuhdella. + +--Niin--kun itkevät, sopertelin minä puolustuksekseni. + +--Itkevät? Eikö sitä muulla keinoin voi estää? + +Hän väänsi sokurit pois heidän käsistään, mutta, ah voi, mikä elämä +siitä nousi! Kolmiääninen huuto semmoinen, että olisi luullut henkeä +vähintäin vietävän. + +--Hiljaa, hiljaa, hyvät lapset, voi, Antti, mene sisään sinä pitämään +seuraa Agnesille, joka on siellä yksinään salissa. Antti, etkös herkiä, +suuri poika ja Aino samoin, äiti antaa teille vitsaa, Lyyli kulta, elä +itke pienein, elä--mene nyt sisään, Antti, pian, minä olen ihan +hukassa-- + +Näin puhelin tuskissani ja hyssyttelin Lyyliä käsivarsillani. Antti +seisoi vielä siinä, hän ei oikein tajunnut. + +--Mitä--? Onko Agnes--onko neiti Werther jo tullut. + +--On, on,--mene pian. En tiedä, mikä minut pelastaa, Marikin on ulkona. + +--Ja lapset tuommoisina--? Kuinka taivaan nimessä sinä olet näin +hullusti asettanut? + +--Niin, no--mene nyt, Antti kulta, elä kysele. + +Hän menikin, mutta näytti tyytymättömältä. Eihän tämä hauskaa ollut +minustakaan, käsivarret olivat katketa raskasta tyttöä hyssytellessäni +ja mieleni oli hirveästi paha siitä, että Agnesin piti sattua juuri tätä +surkeutta näkemään. Ei hän ilmahkaan olisi saanut erinomaisen korkeata +käsitystä elämästäni ja kotioloistani, niinkuin hän tuntui halveksivan +kaikkea porvarillisuutta ja jokapäiväisyyttä,--mitä sitten nyt! Ja Antin +tyytymätön katse pani harmini nousemaan kukkuroilleen. + +--Katsopa tuonne, Lyyli, katso koiraa kadulla! + +--Oliko kenties minun syyni, ettei koti ollut semmoisessa kunnossa, että +siinä minä hetkenä hyvänsä sopi ottaa hienoja maailman naisia vastaan? +Ei pitäisi miehenkään vaatia mahdottomia vaimoltaan, silloin kuin +hänellä on kolme lasta ja yksi ainoa palvelija. Ei voi kukaan olla +salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla. Joko toinen, taikka toinen. + +--Hiljaa, Antti, elä edes noin pahalla äänellä kiru. + +--Mutta Antin olisi juuri pitänyt saada tuommoinen hieno ja vaativainen +salonki-nukki vaimokseen. Silloin hän olisi nähnyt. Kuinkahan kauvan +tuota olisi kestänyt, ennenkuin konkurssi olisi ollut edessä. + +Näin yltyivät ajatukset päässäni sillä välin kuin viihdyttelin pienintä +sylissäni ja koetin sanoilla hillitä toisten huutoa. Ja siihen +päätökseen tulin, ettei mieheni ollenkaan osannut panna arvoa työlleni, +vielä vähemmin, että hän milloinkaan olisi minua auttanut, vaikka olisi +kuormani ollut kuinka raskas. + +Eikä kuulunut sitä Mariitakaan. Nyt hän oli jo viipynyt lähes kaksi +tuntia. Hermoni ärtyivät, tunsin niiden levottomuuden aina sormieni +päihin saakka. + +Mitä tehdä--? + +Äkkiä iski päähäni neuvo. Olihan minulla hyvä naapuri, rouva Hartman, +joka monta kertaa ennenkin oli minua auttanut. + +Varoitin vielä viimeiseksi vanhempia lapsia olemaan siivolla ja lupasin +tulla heti takaisin. Lyylin vein mukanani. + +Antti ällistyi katsomaan ja herkesi huutamasta. Luuli varmaan minun +menevän vitsaa hakemaan. + +Onneksi sattui rouva Hartman olemaan kotona. Kiirein sanoin selitin +hänelle, missä pulassa olin, ja heti oli hän valmis tulemaan avukseni. + +Nyt olin kuin turvan takana. Rouva Hartman otti Lyylin ja minä pääsin +muuttamaan toisia vaatteita Antille sekä ottamaan itsekin juhlapuvun +takaisin päälleni. + +Salista kuului kaiken aikaa erinomaisen vilkasta puhetta, ja se minua +rauhoitti. Eivät ehkä minua niin suuresti kaivanneetkaan. Ja kohtahan +sinne nyt pääsin. + +Lapset olivat tyyntyneet, ja alkoivat kääntää huomionsa leikkikaluihin, +Mari palasi kotiin. Pääsin siitä taaskin selvenemään onneksi ja tulin +samassa paremmalle tuulelle. + +Olin valmis menemään sisään ja pyysin rouva Hartmania sinne myöskin, +sillä Mari jo otti Lyylin huostaansa. + +Mutta hän kieltäytyi. + +--En minä tule, en osaa olla semmoisten hienojen parissa, hän sanoi ja +läksi pois. + +Aivan oikein! Ei oltu minua pahasti kaivattu, koska tuskin huomasivat, +kun sisään tulin, niin kiinni he olivat keskustelussaan. + +Puhuivat musiikista. Agnes ihaili oopperaa. Se ei ollut yksipuolinen, +siinä yhtyivät useammat taiteet, baletti, musiikki ja runous, +harmoonilliseksi kokonaisuudeksi. Aaria oli musiikin korkein kukoistus, +se oli sävelten sävel, joka suloisesti hiveli korvaa ja sai tunteet ja +mielikuvituksen eleille. + +Antti vastusti häntä. Oopperan aika on ollut ja mennyt. Eikä se ollut +mikään onnistunut taiteiden yhdistys. Se vaan yllytti eri taiteen +haaroja luonnottomiin liiallisuuksiin. Baletti oli syrjähtänyt +taiteen rajojen ulkopuolelle, oli muuttunut hienon maailman +ylellisyyshuvitukseksi. Aaria taas oli korumusiikkia, rakennettu +pelkälle effektille, ilman lämpöä, ilman sisältöä, aarian koko merkitys +oli siinä, että laulajat pääsevät näyttämään kurkkunsa kykyä ja +kestävyyttä. Saattaa joskus epämääräisesti vaikuttaa tunteihin, mutta ei +järkeen, eikä se liioin ylentänyt mieltä, ei jalostanut henkeä. Mutta +silloin se ei ole tosi-taidetta, sillä tosi-taiteen täytyy tyydyttää +koko olemustamme. + +--Ja runoutta, sanoitte?--Antti alkoi oikein kiivastua.--Voiko tosiaan +väittää, että nuo mitättömät, mauttomat ooppera-tekstit ovat runoutta? + +--Armoa, armoa, keskeytti häntä Agnes nauraen, te olette aivan julma! + +--No niin, minä tosiaankin vihaan noita bravuurikappaleita ja tuota +tulehtunutta taidemusiikkia, jonka ylimysvallan turmeltunut aisti on +asettanut kunniasijalle, vaan jolla ei ole mitään juurta, koska siltä +puuttuu kokonaan kansallinen pohja. + +--Mutta jos te olettekin leppymätön entiselle oopperalle, niin täytyy +teidän kumminkin antaa tunnustusta Wagnerin musiikille. Siinä on voimaa, +elämää, passioonia-- + +--Ja onko siinä mitään uutta--? + +--Kuinka te voitte kysyä! Eikö siinä ole kaikki se uutuus, mikä +nykyisessä vuosisadassa on ilmestynyt muillakin aloilla, filosofiassa, +kirjallisuudessa, yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa pyrinnöissä? +Demokraattina teidän ainakin pitäisi olla siihen innostunut. + +--Demokraattina juuri minä en olekaan tyytyväinen, ennenkuin kansan +laulu tulee asetetuksi sille sijalle, missä aaria nyt on. + +Agnes nauroi. + +--Oikeinko te puhutte täyttä totta? + +--Tietysti. + +Ja Antti näytti niin vakavalta, ettei siitä ollut epäilemistäkään. + +--Ettekö myöskin lisää: suomalainen kansanlaulu? + +--Suomalainen muiden rinnalla. + +--Sanokaa: ensimmäisenä, yksin tein. + +--Kenties ensimmäisenä. Suomalainen säveltaide ei vielä ole ehtinyt +luotavaansa luoda. Mutta tulevaisuudessa se sen tekee. Odottakaa! + +Antin tuumat näyttivät huvittavan Agnesia erinomaisesti. + +--Ei suomalaisilta ainakaan puutu itseluottamusta, hän sanoi samalla +keveällä iloisuudella, jolla hän aina otti vastaan Antin ankaralla +totuudella lausutut mielipiteet. + +--Ei, Jumalan kiitos, vastasi Antti, meiltä ei puutu itseluottamusta. +Eikä kestävyyttä eikä tarmoa. Ne ominaisuudet on entisyytemme meihin +juurruttanut. Olette kai lukenut Suomen historiaa? + +--Luinhan minä ennen koulussa, vaikka täytyy tunnustaa, ett'en sitä enää +paljon muista. Mutta tiedättekö mitä? Te tulette Pietariin ensi +syksynä-- + +--Minä? Mitä minä siellä tekisin? + +--Noo--käymään vaan. Katsomaan suurta maailman kaupunkia. + +--Tuskinpa sitä varten. Ellei satu muuta syytä. + +--Toivotaan, että sattuu. Silloin vien minä teidät italialaiseen +oopperaan. Nähdäänpä, ettekö muuta mieltä. Hän heittääntyi taakse päin +sohvassa, varma itsetietoisuus katseessa. Ooh, jahkahan vaan olisitte +Pietarissa muutamia kuukausiakaan--! + +--Niin mitä sitten? + +Agnes ei heti vastannut, katseli häntä vaan hymyillen, kokeneen maailman +naisen hieno, tenhoava ilme silmissä. + +Antti vastasi siihen suurella, tajuttomalla katseella, joka kuitenkin +alkoi hieman sulaa jostain epäselvästä vaikutuksesta. Agnes näytti sen +hyvin huomaavan, hän lopetti äänettömän tarkkaavaisuutensa pienellä, +tyytyväisellä naurahduksella. + +--Mitäkö sitten? Sanonko sen teille? + +--Sanokaa. + +Hän oli vieläkin totinen, mutta ääni oli lauhtunut pehmeäksi, siinä ei +läheskään ollut enää samaa voimakasta varmuutta kuin ennen. Agnes +kumartui keveästi sivulle päin, ja heitti häneen syrjästä taaskin saman +viehkeän ja vaarallisen silmäyksen. + +Mistä sai hän tuon sulavan, tunteen hienoimpia vivahduksia ilmaisevan +katseen? Oliko luoja varustanut hänet erilaisilla silmillä kuin muita +kuolevaisia? + +--Sanokaa! toisti Antti vieläkin. + +--Te muuttuisitte kerrassaan toiseksi ihmiseksi. Hän pani painoa +jok'ainoalle sanalle. + +--Niinkö luulette? + +--Lyömmekö veikkaa? + +Antti astui pari kertaa lattian yli, mitään virkkamatta. Mutta Agnes +heilautti päätään ylimielisesti, hänen kasvonsa osoittivat selvästi, +kuinka varma hän oli vallastaan. + +Jo pysähtyi Antti, nojautui tuolin karmiin ja katsoi Agnesia suoraan +silmiin. Uteliaana odotin hänen vastaustaan. + +--Te erehdytte. Minä en muuttuisi. + +--Ettepä uskalla lyödä vetoa. + +--Mitä se hyödyttäisi? Minulla ei kumminkaan ole aikaa eikä halua +antaantumaan turhanpäiväisiin koettelemuksiin. Semmoinen lapsellisuus +olisi jo yksi askel muuttumiseen. + +Siinä oli, tiesinhän sen! + +Eikö Agnes liene tullut hiukan hämilleen, vaikk'ei hän tahtonut sitä +näyttää. Tosin hän nauroi, mutta se tuntui minusta olevan tällä kertaa +enemmän tehtyä naurua. Sitten hän äkkiä herkesi totiseksi! + +--Mutta kuulkaa! + +--Kyllä? + +--Entä jos--? Jos te muuttuisitte täällä omassa pesässännekin, täällä +pikkukaupungin turvallisuudessa. Mitä silloin sanoisitte? Jos te +yht'äkkiä, kesken tukevia periaatteitanne--heräisitte ja löytäisitte +itsenne: vallan toisena ihmisenä? + +Antti myhäili. + +--Mitä joutavia! + +--Vannomatta paras. Ihmeitä tapahtuu. + +Mitä hän tarkoitti? Oliko hänellä jotain mielessä? Minuun alkoi +keskustelu tehdä kiusallisen vaikutuksen, otin puheenvuoron, saadakseni +sitä kääntymään toisaanne. + +--Agnes, kuinka sinä oikeastaan viihdyt Pietarissa? + +--Erinomaisesti! Siellä on elämä vapaata, iloista, nautinto-rikasta-- + +--Mutta eikö myöskin hyvin kevytmielistä? + +--Mitä se tekee? Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin +teillä täällä. Uh, minä tukehtuisin! + +--No, no, kovinpa te--alkoi Antti. + +--Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa +maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä, +älykkäitä, kehittyneitä--ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin +Pietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa. + +--Siellä saat enemmän nauttia elämästä, sen kyllä ymmärrän. Mutta Agnes, +löydätkö siellä myöskin todellista onnea, mielen rauhaa--? + +Hän katseli minua ja hymyili pilkallisesti. + +--Pikku Liisi, sinä puhut kuin lapsi! + +Hän pudisteli päätään ja nauroi yhä. + +--Kuule, etkö sinä hirveästi kadehdi tuota kissaasi, joka makaa tuolla +uunin nurkassa? Katsopas, kuinka se on tyytyväinen elämäänsä, hyrrää +silmät ummessa, ilman huolta ja murhetta, eikä kaipaa mitään maailmassa, +kun vaan saa ruokaa ja lämmintä. Sillä on täydellinen mielen rauha! + +Minua vähän harmitti. + +--Kissa on kissa ja ihminen on ihminen. + +Hän nousi ja tuli luokseni. + +--Loukkaannuitko sinä? + +Viehättävä katse kohtasi silmääni ja sai minut heti hyväksi jälleen. + +--No, kas niin, ethän sinä toki tyhjästä suutu. Mutta nyt minä teidät +jätän tällä kertaa. + +--Tapaammeko vielä toisiamme? + +--Aivan varmaan. Toivon saavani vielä paljon nauttia teidän seurastanne. +Vai kuinka, herra Reijola? + +Hän ojensi pienen, valkoisen kätensä ja Antti sulki sen omaansa. Miksi +minusta tuntui, että hän piteli sitä liian kauvan? + +--Tuletteko huomenna juhlapäivälliselle? kysyi Antti. + +--Luultavasti, hän vastasi. + +--Siellähän sitten tavataan. + +Tarpeettoman suurta kohteliaisuutta Antti hänelle osoitti, kun saattoi +häntä aina portaille saakka. Ja palattuaan hän vielä ikkunasta katseli +hänen jälkeensä. + +--Mitä pidät hänestä? + +Antti ei heti vastannut. + +--Eikö hän ole hurmaava? + +--Hurmaava? Hän? Kevytmielinen koketti hän on. On turmeltunut ja +nautinto-himoinen. + +Kummallista--minä kuuntelin tuota mielelläni. Hänen soimauksensa oikein +hivelivät korviani. Mutta omatunto pakotti minua kuitenkin puolustamaan +Agnesia. + +Kerroin kuinka ideaalinen hän ennen oli ollut koulussa. + +--Ja pohjalta luulen hänen nytkin olevan hyvän, vaikka onkin joutunut +pahojen vaikutuksien alaiseksi, sanoin vielä lopuksi. + +--Turhamainen hän on ja vallanhimoinen. Tahtoo tehdä miehet kaikki +orjikseen. Eikö ollut hänellä ihailijoita ympärillään siellä +juhlakentälläkin? + +--Olihan niitä. + +--Sen arvaan. + +--Mutta, Antti, minkä hän sille voi, että kaikki häneen ihastuvat ja +antaantuvat hänen orjikseen? + +--Hän voisi sen estää, jos tahtoisi, mutta hän ei tahdo--siitä olen +vakuutettu. + +Antti tarttui kirjoihinsa enkä minä uskaltanut häntä enää häiritä. + + + + +IV + + +Juhlapäivällisissä sitten taaskin näimme Agnesia. Hän oli siellä +suuressa seurassa kuin ruhtinatar omassa valtakunnassaan. + +Koetin tutkia hänen pukuaan, tuota kumman kummaa pukua, joka näytti +yksinkertaiselta, vaatimattomalta ja kuitenkin ehdottomasti erottui +kaikkien muiden puvuista. Se oli luullakseni jotain foulardin tapaista +villakangasta, vaalean kellertävää, epämääräistä väriä, reunusteltu +pitseillä ja silkkinauhoilla. Mutta kuinka sirotekoinen, kuinka hieno ja +aistikas, kuinka luontevasti se mukautui hänen vartaloonsa, ja kuinka se +korotti hänen kasvojensakin kauneutta! Puku soveltui hänelle ja juuri +hänelle yksinomaan niin hyvin, ettei voinut ajatella sitä kenellekään +muulle. Kaikessa näennäisessä viattomuudessaan se oli kuin olikin valio, +taidolla ja tarkkuudella laitettu hänen ruumiillisia etujansa esille +tuomaan. + +Ja Agnes oli "chic", hän veti maneetillisella voimalla kaikkien silmät +puoleensa. Hänessä oli elämää, mielen intoa, tunteita ja hän herätti +niitä muissa ympärillään. Ei osannut kukaan ylläpitää niin säkenöitsevää +keskustelua kuin hän. Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen +läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi riipasi mukaansa vakavimmatkin ja +vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä. Näin +vanhojen harmaapäidenkin lämpenevän ja loistavan mieltymyksestä. + +Siellä oli elämää heidän kulmallaan ja siellä oli iloa. Mutta sitä +synkempää ja hiljaisempaa oli salin muissa osissa. Teki masentavan +vaikutuksen, kun käänsi silmänsä Agnesista meihin muihin. En vielä +milloinkaan ollut huomannut, kuinka kömpelöitä ja tympeitä me todellakin +olimme. Ja kuinka tarantekoisia meidän vaatteemme, kuinka mauttomia! +Tuolla läheni neljä vanhaa naista talrikkineen paistivatia, toinen +toisensa perästä, kaikki pitkiä, kaitoja, synkkiä, totisia, mustissa, +vanhanaikuisissa, lattiaa viiltävissä leningeissä; mustat harsot +riippuivat päälaelta alas hartioille ja hartioilta taas valuivat suuret +mustat saarlikauhtanat aina helmoihin saakka. Olivatko haamut haudan +syvyydestä jättäneet hiljaisen leposijansa, lähteäkseen veroittamaan +elävien paistivatia? + +Mutta tuollahan sen sijaan oli nuoruutta. Pulleaposkisia, tanakoita +tyttöjä, ja paksuja, jykeviä nuoria miehiä, jotka uskalsivat sentään +puhella keskenään, jopa vähän nauraakin aina välillä. Minä tunsin +heidät, tiesin, että he kaikki olivat kunnon tyttöjä ja kunnon +nuorukaisia, eteenpäin pyrkiviä ja työhön kykeneviä. Minun täytyi +muistuttaa sitä itselleni, sillä heidän äänensä ja puhetapansa soi nyt +korvissani raa'alta, ja heidän esiintymisensä, koko ulko-asunsa oli +mielestäni epähienoa, kauneutta vailla. Se minua kiusasi. + +--Liisi--kuului Agnesin ääni sieltä herraparven sisästä. + +Hän kurotti päätään nähdäkseen minua, pikku olentoa, joka istuin +nurkassa heidän takanaan ja söin hyytelöä. + +--Me lähdemme verannalle kahvia juomaan, tule mukaan. + +Laskin talrikkini pois ja seurasin heitä. + +Joku herroista tarjosi Agnesille papyrossia. Hän otti. Minä hytkähdin, +sillä luulin hänen vaan piloillaan vievän sitä huulilleen. Mutta nauruni +taukosi siihen paikkaan, kun Antti antoi hänelle tulta. Niin--Antti +tosiaankin sen teki,--piteli huolellisesti tikkua siksi, että papyrossi +hyvin syttyi, ja katseli sitten nähtävällä mieltymyksellä, kuinka +somasti Agnes suipenti huuliaan puhaltaessaan savua ulos. + +Olin kuin elävä kysymysmerkki. Kuinka saattoi Antti hyväksyä yhdelle +sitä, jota hän ei toiselle olisi milloinkaan maailmassa sallinut? + +Eipä tullut kysymykseenkään, että minulle olisi kukaan papyrossia +tarjonnut, yhtä vähän kuin minäkään olisin ottanut. + +He jatkoivat salissa alkamaansa puhetta. + +--Vai niin te luulette, että meissä on nurkkapatriotismia? + +--Suuressa määrin. + +--Mutta olisiko siinä mitään pahaa? kysyi Antti. Ihmisen tuleekin aina +syvästi juurtua kotiseutuunsa, rakastaa hellimmällä sukulaisrakkaudella +sen paikan luontoa, jossa hän tuntee joka kiven, joka pensaan ja +mättään, johon nuoruuden muistot häntä sitovat ja jossa hän on +ystävyydessä kaikkien, yksin hevosten ja koirienkin kanssa. Semmoinen +suhde antaa tukea koko hänen elämälleen, se on lähde, josta sitten uhkuu +rakkautta avarammallekin, kansaan, isänmaahan. Mutta sille te, neiti +Werther, ette osaa panna arvoa. + +Agnes hymyili, veteli savuja ja katseli ylös taivasta kohti. Antti +odotti vastausta. + +--Vai kuinka? Ehkä tunnette sentään kaipuuta? + +--Ei, ei. + +Hän nauroi ja pudisteli päätään. + +--Minä tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu. Juurtua johonkin +maapilkkuun? Kiintyä siihen tunteillaan, sydämmellään? Herra varjele, +sehän olisi kauheata henkistä vankeutta. + +--Jota kärsii mielellään, neiti Werther. Onneton se ihminen, joka ei +rakkauden kahleita kanna. + +--Te rupeatte runolliseksi. + +--Jääkää tänne kesäksi, neiti Werther, niin käymme yhdessä katselemassa +seutua. Täällä on kaunista, tiedättekö. Ehkä sitten ymmärrätte, kuinka +ihmiset, jotka ikänsä ja aikansa täällä elävät, voivat hartaasti liittyä +sekä toisiinsa että luontoon. + +--Koko kesäksi en jää. Mutta pariksi päiväksi, kenties. Riippuu siitä, +minkälainen opas te olette. + +--Lähdemmekö tänä iltana jo ensimmäiselle retkellemme. + +--Mihinkä se olisi? + +--Iloharjulle. Sinne on kolme virstaa. Kaunis näköala. + +--Hevosellako menisimme vai jalan? + +--Kuten vaan tahdotte. + +--Kuulkaa! Hankkikaa minulle satula. Me ratsastamme. + +--Kyllä. + +--Todella? Luuletteko saavanne täällä satulaa? + +--Saan varmaan. Olkaa huoletta. + +--Ooh, sepä hauskaa! Silloin ratsastamme joka päivä, eikö niin? + +--Niin paljon kuin teitä vaan haluttaa. + +Minä istuin syrjässä, Antti ei katsonut minuun päinkään. Tuntui kuin +olisi joku kuristanut minua. Mutta eihän tässä vielä ollut mitään syytä +pelkoon. Tavallista kohteliaisuutta se vaan oli. Ei muuta. + +Ei muuta! Tavallista kohteliaisuutta ainoastaan.... + +Anttia oli tätä ennen aina pidetty epäkohteliaana. Ei häntä siitä +soimattu, hyväntahtoisesti hänelle vaan naurettiin, sillä se pantiin +kaikki hänen jörömäisen luonteensa syyksi. + +Agnesin vaikutuksesta hän suli ja muuttui toisenlaiseksi. Entä sitten? +Olihan se vallan luonnollista. Miksi sitä ihmettelin? Ja miksi +paheksuin? + +Kevyesti he jatkoivat puhetta. Minä en enää voinut niin tarkkaan +seurata, sillä korvani humisivat ja käteni värisivät niin, että oli +vaikea hallita. + +--Olenpa minä lapsellinen, olenpa aika hupakko, sanoin itselleni. + +Ei apua. Korvat vaan humisivat ja kädet värisivät. + +Viimein näytti Agnes huomaavan minut. + +--Pikku Liisi--sinä, tietysti, teet meille seuraa tänä iltana. + +Ponnistin kaikki voimani, saadakseni ääneni levolliseksi. + +--Enhän minä osaa ratsastaa. + +Jopa muisti Anttikin minua. Kääntyi koko ruumiillaan minun puoleeni. + +--Se on totta, se. Kuinkas teemme sinun kanssasi, Liisi? + +--Minä jään kotiin. + +Sain kuin sainkin kasvoni vääntymään hymyyn. Huomasivatko, kuinka +tekemällä tehty se hymy oli, kuinka valheellinen? + +--Ei, minä tiedän neuvon, sanoi Antti. Sinulle otetaan issikka. + +Loin kummastuneen katseen häneen. Niinkö vähän hän välitti nyt maksusta, +hän, joka muuten oli niin tarkka? + +--No, sillä tavalla! huudahti Agnes. + +Mutta minä panin vastaan. + +--Enhän minä voi jättää lapsiakaan niin pitkäksi aikaa. + +--Taitaa niin olla, sanoi Antti. Ikävä kyllä. Pitäisi sinun toki kerran +päästä huvittelemaan. Mitä, jos ottaisimme kotimiehen? + +--Ei se käy laatuun. Lapset eivät tulisi toimeen vieraan kanssa, +tiedäthän sen. + +--Sille ei sitten mitään voi. + +Agnes heitti minuun nopean ja tutkivan katseen, jonka vastasin +tyyneesti. Hän ei ainakaan saisi aavistaa mitään lapsellisesta +tuskastani. + +--Siis meidän täytyy mennä kahden, hän sanoi. Ellei herroista joku halua +lähteä mukaan? + +He halusivat useimmat ja pari nuoremmista otti huolekseen tarpeelliset +valmistukset. Eihän ollut ravintolaa Iloharjulla, täytyi siis viedä +virkistysaineita muassaan. Ja hevosetkin he lupasivat toimittaa ynnä +satulat. + +Ooh, he olisivat tehneet mitä hyvänsä siitä ilosta vaan, että saivat +yhden illan viettää Agnesin seurassa. + +Kahdeksan aikaan he päättivät lähteä, että joutuisivat perille ennen +auringon laskua. Antti ja minä erosimme seurasta vähää ennen. + +Sain heti ottaa lapset huostaani, syöttää, riisua ja viedä nukkumaan. +Tein sen vanhaan totuttuun tapaan ja vastasin heidän kysymyksiinsä +lyhyesti, hajamielisesti, ja vasta sitten kun monta kertaa olivat saman +kysymyksen uudistaneet. Enemmän kuuntelin Antin askeleita toisessa +huoneessa, kuin heidän puheitaan. Hänellä oli kiire muuttamaan toista +pukua päälleen matkaa varten. Joutuisiko ja muistaisiko hän tulla edes +sanomaan jäähyväisiä ennen menoaan? + +Sekä joutui, että muisti! + +Istuin juuri pienellä pallilla ja pesin Lyyliä, joka paitasillaan makasi +polvillani, nauraen ja jokeltaen, kun Antti tuli sisään. En ollut häntä +näkevinäni, viskasin pesusienen vesivatiin, painelin pyyheliinalla +kaulaa ja katsoin tarkkaan, eikö iho ryppyjen sisässä punottanut. + +--Ikävää, että sinun nyt täytyy jäädä kotiin, Liisi. + +Antti silitteli päätäni ja kumartui ylitseni. + +Minä vaan tarkastelin Lyylin kaulaa. + +--Olisit varmaan mielelläsi lähtenyt mukaan? + +--Hm-- + +Eikö tosiaan ollut hiukan punaisena kaula tuolla oikealla syrjällä? +Pääni painui vielä alemmaksi, puhaltelin epäiltävää kohtaa ja pyyhin +uudelleen. + +--Etkös olisi? Kuinka? + +Hänen kätensä luisui leukani alle, väkistenkin hän väänsi pääni ylös ja +katsoi minua kasvoihin. + +Täytyi vastata. + +--Enpä tuosta ole millänikään. + +--Onko se ihan totta? + +Minä koetin hymyillä. Koetinpa vielä katsoa häntä silmiinkin. + +Hän nähtävästi rauhoittui. + +--Sinä olet minun oma rakas vaimoni. Aina hellä, aina kärsivällinen ja +aina hyvä. + +Ja hän painoi lämpimän, pitkän ja pehmeän suutelun huulilleni. + +Sydämmeni heltyi äkkiä. Minun oli vaikea estää kyyneliä nousemasta +silmiini. Pyrin irti hänen syleilystään. + +--Lyyli raukka kylmettyy. + +Mutta hän ei päästänyt, ennenkuin oli vielä monet kerrat suudellut minua +ja senkin jälkeen hän yhä uudelleen hyväili ja silitteli päätäni. + +Hän oli tavattoman hellä ja sydämmellinen, mieleni suli täydellisesti, +en tuntenut enää vähääkään katkeruutta. Mutta minun täytyi kääntää +kasvoni pois, sillä kyyneleet yhä tunkivat esille. + +--Ehkä sinulle onkin terveellisempää, kun pääset ajoissa nukkumaan. Ja +kuulehan, me ratsastamme täältä ohitse, niin saat sinäkin nähdä meitä. +Pidä varalta, noin neljännestunnin kuluttua me ainakin olemme jo +liikkeellä. + +--Kyllä. + +--Niin, hyvästi nyt. + +Vielä pari suutelua, ja sitten hän läksi. + +Annoin kyynelten nyt juosta valtoinaan. Minä hupsu! En tietänyt, miksi +itkin, en oikeastaan ollut pahoillani enää, en peljännyt mitään Antin +suhteen, enkä millään muotoa olisi tahtonut häntä jäämään huviretkeltä +pois. Ei, oman lapsellisuuteni minä vaan itkin pois. + +Tuntui niin helpottavalta ja hyvältä, Lyyli nauroi ja huiski käsiään, en +voinut olla häntä hellittelemättä. Puristin niin rintaani vasten, että +hänen täytyi kirkua. Kuinka hän oli lämmin ja pehmeä! Vedet kuivuivat +silmistäni, minä nauroin ja jokeltelin kilpaa hänen kanssaan. + +Laskin hänet vuoteelle ja peitin. Hän oli vallaton, riehkasi ilosta, +potki peitteen pois ja nosti pienet pyöreät jalkansa pystyyn. + +--Oletkos hiljaa, sinä veitikka, oletkos hiljaa--äsäs! + +Ja vaikka minä olin häntä toruvinani, minä kuitenkin riehuin mukana, +enkä malttanut lopettaa, vaikka kyllä pelkäsin, että hän mahdollisesti +valpastuisi eikä pääsisi uneen kiinni koko yönä. Mutta kun hän oli niin +ihmeen herttainen, ja niin soma siinä valkoisessa paidassaan, oikea +semmoinen pikkuinen paitaressu, niin eihän saattanut, ei millään tavalla +olla häntä pudistelematta, suutelematta, hyväilemättä. + +Omaa hupsuuttani samalla ihmettelin. Enkö äsken ollut syyttä aikojani +ihan alakuloisena ja masentuneena? Ja minulla kuitenkin oli hyvä, +uskollinen mies, vakava ja luotettava ja toimelias, ettei monella hänen +vertaansa. Sitten nämä terveet, hauskat lapset--kuinka saatoin olla niin +kiittämätön ja niin hassu? Ei se enää milloinkaan tapahtuisi, sen nyt +pyhästi lupasin itselleni. + +Mutta oli kait neljännestuntia jo kulunut? Ikkunassahan minun pitäisi +olla. + +--Nyt lopetetaan, Lyyli, ei saa nauraa enää. Pane simmä kiinni, ja nuku! + +Hän kipristi ne umpeen, kipristi niin, että nenänypykkä meni yhteen +kippuraan, ylähuulikin vääntyi ylös ja neljä valkoista helmihammasta +paistoi esille. En voinut hallita itseäni, täytyi vielä painaa huuliani +tuota avonaista suuta vasten. + +Mutta sitten herkesin totiseksi, peittelin hänet huolellisesti ja +suoristin selkäni. + +--Nuku kiltisti, lapseni. + +Hän käänsi päänsä syrjään, ja painoi poskensa tyynyyn. Minä poistuin. + +Salin ikkunassa sitten istuin ja odottelin ratsastajia. Eikä siinä +kauvan tarvinnut odottaakaan ennenkuin kavioiden kopse alkoi kuulua ja +he ilmestyivät kohdalle. Heitä oli kymmenkunta herraa, Agnes oli ainoa +nainen joukossa. Vaan sitä hän ei näyttänyt haikailevan, siellä missä +hän suorana ja ryhdikkäänä istui ratsunsa seljässä. Uljaasti hän kantoi +päätään, vartalon piirteet osoittivat jäntevyyttä ja notkeutta, pitkän +ratsupuvun liepeet liehtoivat vapaasti hevosen lanteita. + +He pidättivät hevosiaan, tarkastelivat ikkunoita ja älysivät minut. +Agnes heitti lentomuiskuja, Antti paljasti päänsä teeskennetyllä +juhlallisuudella ja muutkin herrat tervehtivät iloisesti. Minä hymyilin, +nyökkäilin vastaan minkä ennätin ja huusin: "onnea matkalle!" Sitten he +taaskin antoivat hevosten mennä ja niin katosivat pian näkyvistäni. + +Enkä minä tuntenut hiventäkään harmia, saatikka että olisin ollut +mustasukkainen ja kateellinen. Päinvastoin soin mielelläni Antille tämän +huvin ja toivoin, että hän muuttaisi ajatuksiaan Agnesista ja huomaisi +vihdoinkin hänen hyvät puolensa. Niin kumminkin vakuutin itselleni. + + + + +V + + +Siellä oli tosiaankin hauska, kertoi Antti seuraavana aamuna. Vahinko +ettet sinä ollut mukana. + +--Te viivyitte myöhään? + +--No, kun tulimme vasta viiden aikaan aamulla takaisin. En ymmärrä +kuinka se aika niin luiskahti. Olimme kaikki niin iloisella ja vapaalla +mielellä, että tuskin maltoimme vielä silloinkaan lähteä. + +--Oliko siellä kaunista? + +--Erinomaisen kaunista. En muista Iloharjulla koskaan olleen niin +kaunista kuin nyt. Ilma oli selkeä, ei tuullut ei niin hiventä; ja +auringon laskiessa oli vallan ihmeellisiä kajastuksia. + +--Entä noustessa? + +--Sitä emme enää niin tarkanneet--Antti kävi hiukan hämilleen. Emme +tulleet niin tarkanneeksi, kun istuimme siellä Agnesin kanssa penkillä +ja puhelimme. + +Minä en aivan heti jatkanut. Katselin sanomalehteä, jonka poika juuri +oli tuonut. Ja sitä katsellessani kysyin noin niinkuin sivumennen ja +teeskennetyllä välinpitämättömyydellä: + +--Ja mitä sinä nyt pidät Agnesista? + +--Hm.... En osaa vielä oikein sanoa. Minä otan hänestä selvää ensin. + +Ettekö ihastuneet häneen kaikki? + +--Eihän toki sentään ... vaikka täytyy myöntää, että hän on tavattoman-- + +--Tavattoman viehättävä? + +--Viehättävä ja älykäs. Niin--meillä on muuten aikomus mennä +purjehtimaan tänään edellä puolen. Tulet kai sinä mukaan? + +--Tokkohan minä viitsin. + +--Minkätähden et viitsisi? Tule nyt sentään virkistymään sinäkin. + +Hän ei lähesmainkaan pyytänyt niin innokkaasti kuin olisin odottanut. +Siitä syystä oli ääneni vähän katkera, kun yhä sanomalehteä tutkien +vastasin: + +--Ei siellä minua kumminkaan kaivata. + +--No, Liisi? + +Antti tuli luokseni ja koetti katsoa minua silmiin. + +--Mitä tuo merkitsee? hän kysyi ja hymyili. + +Minua hävetti. Viskasin sanomalehden pois käsistäni ja lankesin hänen +kaulaansa. + +--Ei mitään, Antti. Ei se mitään merkitse. + +--Pelkäsin jo, että rupeisit luulevaiseksi. + +--Hyi sinua! Milloinka olen ennen ollut luulevainen? + +Ja minä painoin kasvoni hänen rintaansa kiinni, ettei hän näkisi, kuinka +punastuin. + +Antti hyväili poskeani. + +--Ei, sitä minäkin. Ethän sinä toki ole niin tyhmä. + +Mutta minä en päästänyt häntä vielä irti. Mikä kummallinen tunne lienee +minut äkkiä vallannut, en semmoista vielä koskaan ennen ollut kokenut. +Olin aina ollut hiljainen, levollinen, tasainen. Nyt riipaisi minut +intohimoinen, outo voima. + +Kiedoin käteni tiukemmin hänen kaulaansa, puristin häntä rajusti +syliini, upotin silmäni syvälle hänen silmiinsä, olin tykkänään pois +suunniltani. + +--Antti--puheeni oli värisevää, katkonaista kuisketta, levotonta +huohotusta. Antti--pidätkö sinä minusta, rakastatko sinä minua, sano! +Etkö koskaan, koskaan minua unhota--minä en sitä kestäisi, kuule, minä +en sitä kestäisi. Tulisin varmaan hulluksi--voi, Antti, sinä et saa sitä +tehdä-- + +--Mutta, Liisi, mitä ihmettä? + +Hän kummastui ja koetti irroittaa minua. + +--Jopa nyt! Kuka uskoisi-- + +Rauhallisena ja viileänä hän vastasi tuskalliseen hellyyteeni. + +--Elä ole lapsellinen. Pidänhän minä sinusta, kuinkas muuten. + +--Onko se ihan totta, että pidät? Että rakastat niinkuin ennenkin? Ethän +sinä velvollisuudesta vaan ole minulle uskollinen, Antti? Ethän? Eihän +se ole pakosta?--Sano, jos olisit vapaa, jos saisit uudelleen valita, +ottaisitko minut? Antti, vastaa rehellisesti, minuako vaan haluaisit +omaksesi. + +--Kuule, Liisi, tämä alkaa minua vaivata. + +--Miksi et vastaa? + +--Siksi, että kysymyksesi on niin peräti järjetön. + +Hänen kylmyytensä loukkasi minua. Käteni laukenivat ja putosivat +hervottomana alas. Minä käännyin pois, menin takaisin tuolilleni +istumaan ja otin sanomalehden jälleen käteeni. + +--Mikä sinulle on tullut, Liisi? Ethän ole milloinkaan ollut tuommoinen? + +En virkkanut mitään, vereni vieläkin kuohuivat, lehti rypistyi sormieni +välissä. Mutta yhtäkaikki kuului ääni povessani, joka sanoi, että hän +oli oikeassa, että käytökseni oli ollut tavaton ja kummallinen. Koetin +sen vuoksi taltuttaa mieltäni, minkä voin. + +Antti katsoi kelloaan. + +--Nyt on aika lähteä. Tuletko mukaan? + +Kestin hetkisen sisällistä taistelua, ennenkuin hiljaisella äänellä +vastasin. + +--Tulen. + +--Menemme sitten hakemaan neiti Wertheriä. Hän odottaa. + +Huomasin, ettei hän tahtonut voida sitä aivan huolettomasti sanoa. Mutta +sen epäröimisen vaikutti ehkä minun äskeinen mielenpurkaukseni. Hän +varmaan katsoi sen lähteneen luulevaisuudesta. + +Kenties hän ei ollut niin väärässä? Jospa vastoin tahtoani luulevaisuus +sittenkin kyti sieluni pohjassa? + +Häpesin ja halveksin itseäni. Minun täytyi tukehuttaa se tunne, täytyi +repiä se itsestäni pois juuria myöten. + +--Ehkäpä lähdetkin sitten edeltä, sanoin, sillä minä tahdoin näyttää, +että olin vapaa epäilyksistä. + +--Minulla olisi vielä vähän toimitettavaa kotona.--Tulen sitten suoraa +päätä rantaan. + +--Niinkuin tahdot. + +Kun saavuin rantaan, ei heitä vielä näkynyt eikä kuulunut. Heittäännyin +alas nurmikkoon, siinä oli hyvä tilaisuus mietiskellä kaikenmoista, +sillä läheisyydessä ei ollut yhtäkään ihmistä, etempänä vaan joku +proomu, jossa miehet häärivät ja jyskivät töissään. + +Enkö tuntenut taaskin pientä katkeruutta siitä, että he niin kauvan +viipyivät? Mitä oikeastaan pelkäsin? Että Antti ihastuisi Agnesiin? +Pitäisi häntä kauniimpana, viehättävämpänä minua? Mutta olihan se vallan +luonnollista, kuinka hän voisi muuta, koska hän ei kumminkaan ollut +sokea. Millä oikeudella sitä paheksuin? Kaikki muutkin häneen +ihastuivat, minä etupäässä. + +Ja oliko järjellistä suuttua Anttiin siitä, että hän oli unhottanut +katsoa auringon nousua, kun innostui puhelemaan Agnesin kanssa? Minun +tähteni hän muka ei olisi sitä unhottanut. Oliko kumma? Monta vuotta +olimme olleet yhdessä, joka hetki hän sai tietää ajatukseni, niissä ei +ollut hänelle mitään uutta, eikä mitään erinomaisen kiinnittävää. Ja +sentään olisin vaatinut, että--ei, tämä oli suorastaan naurettavaa. Minä +olin ahdasmielinen, pikkumainen, tyhmä-- + +Rakastuisi Agnesiin? Hylkäisi minut ja lapset? + +Ei hän sitä tekisi. Velvollisuuden tunto häntä estäisi. + +Mutta raskasta olisi pitää häntä kiinni pelkän velvollisuuden siteellä, +vastoin hänen sydämmensä taipumusta. Raskasta olisi joka päivä nähdä ja +kokea hänen kylmyyttään. Vaikeata nähdä hänen sisällisiä kamppailujaan. + +Aikaa voittaenko unhottaisi? Kuka sen voi sanoa? Hän kenties vaan +kyllästyisi minuun yhä enemmän ja ehkä alkaisi hän vihatakin, koska +minun tähteni täytyisi kahlehtia vapauttaan. Lapset ja minä olisimme +hänelle vaan kiusaksi ja taakaksi. + +Eikö sitten parempi, että hän kerrassa jättäisi meidät, silloin hän ehkä +kuitenkin joskus muistelisi meitä hyväntahtoisella hellyydellä, ehkä +kaipaisikin välistä, aikojen perästä, ellei ennen. + +Jättäisikö meidät? Ja menisi Agnesin jäljessä Pietariin? + +Niin, miks'ei? Oli semmoisia ihmeitä ennenkin tapahtunut. Enkö sitä +soisi? Enkö soisi, vaikka tietäisin, että hän tuntisi itsensä +onnelliseksi? + +Minkälainen oli minun rakkauteni, kun ei se etupäässä tarkoittanut hänen +onneaan! + +Mutta olisiko se hänelle todelliseksi onneksi? Eikö veisi vaan hetken +hurmaukseen, jota seuraisi tuskallinen herääminen, häpeä ja katumus? +Mikä pelastaisi hänet silloin epätoivosta? Tulisiko hän luokseni +hakemaan lohdutusta? + +Ellei tulisi, etsisin minä hänet ylös, hoitaisin häntä hellästi ja +saisin hänet unhottamaan kaikki kipeät muistot, rauhoittaisin, +ja--voittaisin hänen sydämmensä jälleen. Voittaisin täydellisemmin kuin +milloinkaan ennen. Ja me olisimme taaskin onnellisia, emmekä eroisi +sitten, ennenkuin kuolemassa. Koettelemuksen kiirastulessa olisimme +molemmat puhdistuneet.... + +Minä kuvittelin elävästi mielessäni kaikki tapaukset tulevaisuudesta. +Agnesia ensimmältä huvittaa Antin rakkaus, hän kiihoittaa sitä siksi, +että saa Antin luopumaan perheestään ja lähtemään hänen jäljessään ulos +suureen maailmaan. Siellä hän vielä muutteen vuoksi ja tehdäkseen +effektiä tuttavapiirissään, pitää jonkun aikaa hyvänään Antin ihailua, +ärsyttelee häntä vuoroin, vuoroin on taas suosiollinen, heittelee häntä +toivosta epätoivoon, ja saa niin Antin intohimon yltymään yhä +kiihkeämmäksi. Silloin vasta Agnes hylkää hänet, sysää hänet ivallisesti +luotaan. Antti kääntyy sairaaksi, on kuolemaisillaan. Minä riennän häntä +hoitamaan, löydän hänet kärsivänä, särkyneenä, rikkirevittynä, ilman +ainoatakaan ystävää. Hän hourailee raivosti Agnesista, kiroo häntä ja +sadattelee, huutaa kostoa, riehuu ja pyrkii väkisten syöksemään +vuoteeltaan. Minä hiljaa hivelen hänen kättänsä, pyyhin hänen hikistä +otsaansa, kuiskaan hänelle lempeitä sanoja, kostutan hänen kuivia +huuliaan viinillä ja laitan hänen päänalustansa mukavaksi. Hän +rauhoittuu ja nukkuu. Ja kun hän herää, tuntee hän minut, heltyy ja-- + +Siihen asti olin ehtinyt, kun älysin heidät tulevaksi ylhäällä mäellä. +He nauroivat ja puhelivat vilkkaasti. Tien vieressä oli hirsiä kasassa. +Agnes kapusi ylös ja keikkui ylimielisesti harjun reunalla. Antti +varoitteli häntä ja tarjosi kättään avuksi. Mutta Agnes ei siitä +huolinut, vaan hyppäsi huolettomasti, Antin varoituksista välittämättä, +alas. Siinä hänelle ehkä kumminkin olisi käynyt pahasti, ellei Antti +ottanut vastaan. + +--Niinhän te olette kuin paha lapsi, vallaton ja tottelematon, hän +sanoi, mitä, jos olisitte katkaisseet jalkanne. + +--Minä luotan hyvään onneeni.--Mutta tehän taisitte oikein säikähtyä? + +--Tietysti säikähdin. + +--Nyt lupaan olla kiltti. Antakaa käsivartenne. + +Agnes istui rinnalleni siksi aikaa, kuin Antti laittoi veneen ja purjeet +reilaan. + +--Oliko sinulla ikävä eilen illalla? + +--Ei ensinkään. + +Minä katsoin avonaisesti häntä silmiin. + +--Todella, pikku Liisi? Olitko sinä niin järkevä? + +Siihen en virkkanut mitään. Hänkin vaikeni hetken ja tarkasteli minua. + +--Kuule--hän vilkaisi Anttiin,--minä nyt kysyn sinulta yhtä asiaa. + +Hän kääntyi, hymyili ja hiljensi äänensä, kun jatkoi: + +--Oletko sinä taipuvainen mustasukkaisuuteen? + +--Agnes-- + +Minä koetin näyttää loukkaantuneelta, peittääkseni, sillä jos +mahdollista, syyllisyyden ilmettä kasvoillani. + +--Kuinka semmoinen voisi tulla kysymykseenkään. + +--Noo--olisihan se jotenkin luonnollinen tunne. + +--Minäpä kun niin täydellisesti luotan Anttiin. + +--Ahaa, vai siltä kannalta! Siinä tapauksessa varoitan sinua +rehellisesti turhista illusiooneista, joita tavallisesti seuraa katkera +herääminen. Luuletko sinä todella, että senlaiset ominaisuudet kuin +järki, periaatteet, tahto, velvollisuuden-tunto ja mitä ne kaikki +ovat--että ne muka ihmisen elämää ja toimintaa määräisivät? + +--Luulen aivan varmasti. + +--Sinä lapsi! + +Hän nauroi makeasti. + +--Hui, hai, ei sinne päinkään. Usko minua: ei järki, eikä tahto, eikä +periaatteet merkitse mitään, niin pian kuin intohimot heräävät. +Intohimo--kas, se on herrana, ja nämä muut ovat kauniisti sen +palvelijoita vaan, jos se niille ylipäätään suo mitään sijaa. + +--Antin suhteen tuo nyt ei kumminkaan pidä paikkaansa. + +--Sinun Anttisi suhteen se juuri erinomattain pitää paikkansa. Hänellä +on voimakas ja samalla raskas luonto. Tunteet eivät helposti hänessä +nouse eleille, mutta kun ne kerran nousevat, ja kasvavat valtaviksi +intohimoiksi, niin--varjele taivas! Niitä ei hallitse mikään +maailmassa--kaikkein vähiten hänen oma järkensä. + +Hän herkesi äänettömäksi ja käänsi silmänsä Anttiin, joka siellä yhä +hääri purjeiden kimpussa. Puoleksi miettivä, puoleksi huvitettu oli +katse, jolla hän seurasi Antin reippaita liikkeitä. Näin selvästi, mitä +ajatuksia hän hautoi mielessään. Sydäntäni kouristi pahasti, mutta +koetin kuitenkin vielä pitää puoliani. + +--Erehdyt sinä, Agnes, sittenkin tällä kertaa.--Minäkö en tuntisi +Anttia, vaikka olen jo monta vuotta elänyt yhdessä hänen kanssaan? Ei +vielä milloinkaan ole intohimot saaneet hänessä valtaa. + +--Sen kyllä arvaan, sillä ettehän te täällä elä, te vaan +vegeteeraatte--uinailette puolihorroksissa. Ja sitä tilaa voi kestää +hautaan saakka. Ymmärrän hyvin, että sekin vähä, mitä teillä nuorina on +voinut olla tunteita ja intohimoja, tukehtuu ja kuolee pois tässä +tarkasti järjestetyssä, säädyllisessä ja porvarillisessa +pikku-yhteiskunnassa. Mutta minä sanon sinulle: Anttisi ei vielä +ollenkaan ole tylsistynyt, sen voin sinulle vakuuttaa. Anna hänen vaan +tuntea vapaampaa tuulen puuskaa ja näet mitä se häneen vaikuttaa. + +--Kernaasti minun puolestani.--Mustasukkaisuudella en tule häntä +häiritsemään. + +Agnes heitti minuun terävän, läpitunkevan katseen, mutta nähtävästi hän +ei minussa huomannut pienintäkään vilppiä, niinkuin sitä ei tällä +hetkellä ollutkaan. + +--Siinä sinä teet oikein, pikku Liisi, hän sanoi taputtaen minua +kädelle. Tiedätkös, mustasukkaisuus on typerintä, mitä olla saattaa. Se +rumentaa ihmistä, ja tekee elämän kauhean ikäväksi sekä itselle että +toiselle. Jos minä olisin naimisissa, niin päinvastoin soisin, että +mieheni silloin tällöin olisi minulle uskoton. Minä puolestani +käyttäisin hyväkseni samaa vapautta, ja niin emme koskaan kyllästyisi +toisiimme, suhteessamme olisi alituisesti vaihtelua, se ei tympistäisi +eikä ikävystyttäisi. Pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta +tärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema. + +Kuuntelin häntä oudoksuen. Tuo surullisen vieno ja samalla suloinen +mieliala, johon äskeiset kuvitteluni olivat minut saattaneet, alkoi +hävitä, minun oli vaikea välttää harmistumista. Tunsin äkkiä jotain +kolkkoa, vierasta Agnesia kohtaan, ja vaikka istuin hänen rinnallaan, +oli minusta kuin olisi penikulmien matka ollut välillämme. Ja samassa +silmänräpäyksessä menetti hänen kauneutensa, hänen sulavat liikkeensä ja +hänen elegansinsa kaiken viehätyksen silmissäni. Ne tällä hetkellä minua +melkein inhottivat, eikä hänen terävä älynsäkään ollut mielestäni nyt +mistäkään arvosta. + +--Tuommoiset katsantotavat eivät sovellu pohjoismaiden naisille--eivätkä +ne ikinä meitä onnellisiksi tekisi. + +Äänessä, jolla nuo sanat lausuin, ilmeni jyrkkä moite. Ja se moite +sattui. Agnesin silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä, +keikahutti päätään taakse ja nauroi pilkallisesti. + +--Sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä sen kyllä tiedän ilmankin. +Pohjoismaiden naiset ovat hiljaisia, uskollisia, nöyriä, kärsivällisiä, +miehensä ja lastensa kuuliaisia palvelijoita--tiedätkö, mistä syystä? + +--Siitä syystä, että pitävät sen velvollisuutenaan. + +--Eikös mitä! Siitä syystä vaan, että he ovat heikkoja raukkoja ja +typeriä. He eivät kykene olemaan muuta--siinä koko asia. + +--Agnes--! + +--Ei sinun tarvitse suuttua, en minä sinua yksityisesti tarkoita, +minä puhun Pohjoismaiden naisista yleensä, suomalaisista, +skandinaavilaisista, englantilaisista. Ja pannaan kernaasti saksalaiset +yhteen lukuun. + +--Voimaa on kärsivällisyydessä, uskollisuudessa ja nöyryydessä enemmän +kuin missään muussa. + +--Voimaa? Hui hai! Semmoista voimaa on halvimmalla orjallakin. Kotka, +joka rohkeasti leikkaa ilman tuolla ylhäällä korkeudessa, ei ole nöyrä +eikä hiljainen eikä kärsivällinen, mutta kyyhkynen on. Kumpi sinusta +voimakkaampi?--Saammeko jo tulla? hän samassa huusi Antille, joka oli +kuljettanut veneen laiturin luo. + +--Jo saatte, kuului sieltä vastaan. + +Agnes astui edeltä alas laiturille, minä jäljessä. Hän oli varmaankin +sydämmensä pohjassa aika lailla närkästynyt minuun, mutta enpä ollut +minäkään puolestani hänelle hyvä. + +Antti piteli toisella kädellään laiturista kiinni pysyttääkseen venettä +kohdalla, toista hän tarjosi Agnesille. Laituri oli jonkun verran +korkeammalla, Agnes asettui reunalle, tarttui hänen käteensä ja +valmistauttui hyppäykseen. + +--Elkää vaan pudotko. + +--Annatteko minun astua polvellenne? + +--Tehkää hyvin. + +Ja Agnes astui tosiaan pienellä, sievällä jalallaan Antin polvelle ensin +ja pujahti siitä vasta hänen toiselle puolelleen penkille. + +Veri kuohahti minulla ylös aivoihin. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä olin +veneessä, mutta kappaleen matkaa heistä, purjeiden toisella puolella +tykkänään. + +Vene keikahti, vesi räiskähti laidasta sisään. + +--Liisi--kuinka sinä olet niin varomaton? + +Antti sanoi sen painuneella, soinnuttomalla äänellä, niinkuin olisi hän +puhunut unessa. Agnesin jalan kosketus, hänen likeisyytensä--he istuivat +sivu sivussa kiinni--oli nähtävästi hämmentänyt hänen ajatuksensa, hän +katseli epäröiden ympärilleen, käsi yhä laiturissa, eikä saanut +selville, mitä hänen tulisi tehdä. + +Mutta, taivaan nimessä, eikö hän huomannut, että se kaikki oli vaan +pelkkää inhottavaa koketteriaa? + +--Minulle purjenuorat, huusi Agnes, tarttukaa te peräsimeen, ja laskekaa +vene irti! + +Antti heräsi ja teki niinkuin hän käski. + +--Mutta osaatteko te? + +Hän asetteli köydet Agnesille käteen ja neuvoi kuinka hänen tuli +menetellä. + +Purjeet pullistuivat, vene kallistui ja meni huristen ulos järvelle, +vesi sirisi kokassa. + +--Kuinka hauskaa! huudahti Agnes. + +--Liisi, miksi istuit sinne niin kauvas, siirry lähemmä, kehoitti Antti. + +--Täällä on hyvä, minä vastasin. + +--Mutta siellä olet meistä vallan erilläsi. + +--Mitä se tekee. + +--No, niinkuin tahdot. + +Sen jälkeen he antoivat minun olla, lienevät vallan unhottaneetkin minut +vähäksi aikaa, kun istuin siellä purjeiden takana, etteivät nähneet. + +Hyvä olikin, sillä nyt sain rauhassa selvitellä sotkuisia ajatuksiani. +Äskeiset kauniit unelmani, mihin olivat ne paenneet? Ja kaikki lauhkeat, +sovinnolliset tunteeni, kaikki hyvät päätökseni? Näinkö ne horjuivat +heti ensi hetkessä? + +Vihaa ja katkeruutta oli mieleni täynnä, enkä päässyt niistä voitolle, +vaikka kuinka olisin koettanut. Purin huuliani, väänsin käsiäni, +soimasin itseäni. + +--Sinä olet tosiaankin heikko raukka, Agnes oli oikeassa, ooh, sinä olet +kunnoton, typerä, kurja-- + +Olisin tahtonut ruoskia itseni veriselle tuskissani. Eikä tullut apua! +Jota enemmän taistelin luontoani vastaan, sitä raivokkaammaksi se yltyi. +Ja sitä kiihoitti tuo heidän yhtämittainen keveä puhelunsakin, josta en +sanoja eroittanut, vaikka koetin kyllä kuunnella aina välillä. + +Tahallaan ehkä puhelivatkin niin, etten saisi minä selvää? Ja kuka +tietää, minkälaisia silmäyksiä siellä antoivat toisilleen? + +Kallistin päätäni, että näin heidät purjeen alitse. + +Siellä he istuivat rinnatusten, Agnes selkä kenossa, molemmat kädet +purjeen nuorissa kiinni, Antti syrjittäin häneen, eteenpäin +kumartuneena, silmät Agnesin miellyttävissä kasvoissa. + +Miellyttävät ne olivat, se täytyi minun taas väkisenkin myöntää +itselleni, eikä miellyttävät ainoastaan, mutta niin huikaisevan kauniit, +että sydäntäni vihloi, sillä olihan päivän selvää, ettei noita kasvoja +voinut kylmällä, tyyneellä mielellä katsella, eikä liioin +katselemattakaan olla. Antin silmät olivat kuin nidotut niihin. Ja ne +ilmaisivat ihailua semmoista, jota-- + +Käteni kouristivat penkin reunaa. Nostin pääni ylös, en voinut heitä +katsella kauvemmin. + +Tunsin äkkinäistä, kauheata vihaa Anttia kohtaan. Olisin tahtonut repiä +hänet tuhansiksi palasiksi, ruhjoa, musertaa.... + +Miksi ei ollut minulla asetta kädessä. Olisin ampunut hänet lävitse. +Hänet ensin, sitten tuon toisen, tuon-- + +En vielä nytkään, kun tyyneellä mielellä muistelen sitä hetkeä, voi +käsittää sitä äkkinäistä muutosta, joka minussa tapahtui. Olin aina +luullut itseäni hiljaiseksi, tasaluontoiseksi, maltilliseksi, ja +kuitenkin kätkeytyi sielussani tänlaisen raivon intohimoisuuden +mahdollisuudet. Olin pyrkinyt nöyryyteen, kärsivällisyyteen, alttiiksi +antavaisuuteen, luulin harjaantuneeni siinä joka päivä kodin hiljaisessa +piirissä, ja kun koetukselle tulin, kuinka peräti toisenlaisena silloin +ilmaannuin! + +En ollut enää järjessäni. Taoin nyrkkiäni penkkiin, en välittänyt siitä +että koski, taoin vaan yhtämittaa. + +He puhelivat siellä huolettomasti, eivät kuulleet jyskytystä, taikka +eivät panneet siihen mitään merkitystä. + +Ja yhä minä hakkasin nyrkkiäni, siihen oli joku sisällinen pakko ja se +tuntui ikäänkuin pikkuisen lauhduttavan kuristusta povessani, hakkasin +siksi että käsi ja käsivarsi olivat turtana aina olkapäähän saakka ja +sormet hervottomina aukenivat. + +--Antti, Antti--! + +Katsoin ylös siintävää taivasta kohti, valitin sinne vääryyttä, jota +minulle tehtiin. Löytyikö siellä Jumalaa, kuuliko hän, näkikö hän, mitä +täällä alhaalla tapahtui, näkikö syvälle sydämmien pohjukkaan asti? Jos +näki, miksi pysyi kylmänä, välinpitämättömänä? + +--Antti--! + +Kiinni purtujen hampaiden välistä se tuli, tukahtuneena, kumeana +huohotuksena, jossa oli sekä raivoa, että valitusta, oli uhkaa, syytöstä +ja--rukousta. + +He eivät kuulleet, he vaan puhelivat. + +Mistä riitti heillä niin paljon keskusteltavaa? + +Väistyin etemmäksi penkille, että saatoin nähdä heidät purjeen toiselta +puolen. + +Yhä samassa asemassa, sama hempeys Agnesin kasvoissa, sama ilmeinen +ihailu Antin silmissä. + +Minua ei muistettu eikä kaivattu. Olin täällä vallan tarpeeton. Tiettyä +se! Miksi olin tänne lähtenytkään? Olisihan minun pitänyt jo edeltäpäin +tämä ymmärtää ja arvata. + +Minä musersin heidät silmilläni, iskin heihin katseen terävän kuin +miekan. + +He eivät mitään nähneet. Agnes nauroi heleästi, Antti oli sanonut jotain +hupaista. + +Naurakaa te vain! Naurakaa ja iloitkaa! Mitäpä teitä minun tuskani +liikuttavat.... + +Hurja ajatus lensi päähäni. + +Jos heittäytyisin järveen--? Eiköhän Antti silloin heräisi +hurmauksestaan? Eiköhän omatunto häntä löisi? + +Ja eikö hän sitten surisi ja katuisi? Vanhat muistot elpyisivät, hän +kaipaisi uskollista puolisoaan, kaipaisi lastensa äitiä. Nämä uudet +vaikutukset haihtuisivat, syvemmät, juurtuneemmat tunteet ottaisivat +vallan. + +Kumarruin laidan yli ja katsoin alas. Vesi lainehti, aallot nousivat ja +laskivat, vene viilteli niiden ohitse. + +Ei se olisi kuin hetken työ--? Ja sillä kertaa heidän ilonsa tuolla +taukoaisi. + +... Mutta lapsi-raukat kotona? Enkö heitä enää milloinkaan näkisi? Mitä +he, pienet, sanoisivat, kun äiti ruumiina tuotaisiin takaisin? + +Käänsin silmäni pois huumaavasta syvyydestä ja tartuin molemmin käsin +ohauksiini kiinni. + +Hyvä Jumala, olinko menettänyt järkeni? Kuinka saattoivat moiset +ajatukset tunkea mieleeni? + +Taaskin kajahti korviini nauru tuon valkoisen, suuren purjeen toiselta +puolen. Ja se nauru kosketti kipeästi korviani, hermojani, sydäntäni, +koko olemustani. + +Avuttomana häilyivät silmäni ympäri. Olimme tulleet Toivolan kohdalle ja +minä älysin pienen höyryveneen, joka matkalla kaupunkiin päin, suunnitti +kulkuaan laiturille. Siinähän minulle pelastus! + +--Antti.... + +Hän ei kuullut. Sain kohottautua ylös maston varaan ja huutaa toisen, +vieläpä kolmannenkin kerran, ennenkuin hän havahti ja kääntyi katsomaan. + +--Mikä on, Liisi? Istu kaiken mokomin, ettet mene nurin. + +--Jos laskisit rantaan, että pääsisin tuolla höyryveneellä pois. Minä +voin niin pahoin. + +--Voitko pahoin? Ettet sanonut sitä ennemmin. Käännytään takaisin, mitäs +muuta. + +--Eihän teidän siltä tarvitse. Laskekaa minut rantaan vain. + +--Luuletko pääseväsi sillä pikemmin? Kyllä tämä laitatuulessa kulkee +yhtä nopeasti. + +Ei lähdetä vielä takaisin, rukoili Agnes ja katsoi suloisesti Anttiin. + +--Mutta kun Liisi voi pahoin? + +Hän sanoi sen epäröivällä, matalalla, puoleksi kysyvällä äänellä. + +--Antaa Liisin mennä laivaan, koska hän itse tahtoo. + +Hän hymyili ja nyökkäili minulle. + +--Eikös niin Liisi? + +--Jatkakaa te vaan matkaa. Mieluummin minä palaisin laivalla. + +Antti tuntui olevan kahden vaiheella vieläkin. Katseli vuoroin minuun, +vuoroin rantaan. Mutta näinhän sen: sisin halu hänellä oli jäämään sinne +Agnesin kanssa, hän vaan ei ilennyt sitä haluaan seurata suoraan ja +avonaisesti. Oli sen vuoksi vastustelevinaan. Ooh, minä ymmärsin hänet +liiankin selvään. + +--Jospa vielä käännyt sairaaksi? + +--Ei, kyllä se menee ohitse ... kun pääsen kotiin. + +--Kyllä se menee ohitse--toisti Agneskin. + +Antti ei enää vastustanut. Hän laski rantaan ja saattoi minut ylös +laivalle. + +--Voinko nyt olla levollinen? hän kysyi, kun oli saanut minulle mukavan +istuinpaikan. + +--Voit. + +Minä vältin katsoa häneen, en vastannut hänen käden puristustaan, enkä +jäähyväisiään. + +--Emme mekään enää kauvan viivy, hän vakuutti viimeiseksi. + +Ivallisesti sille hymähdin. + +--Viivyt tai et ... se minua tuiki vähän liikuttaa. + +Niin ajattelin mielessäni, vaikka tiesin, etten suinkaan ollut siitä +välinpitämätön. + +Antti seisotteli vielä laivan kupeella. Hän oli kumminkin levoton, +huomasin sen salaisella tyytyväisyydellä. Mutta Agnes kiiruhti häntä +takaisin veneesen ja kun laiva lähti liikkeelle, valmistautuivat hekin +jatkamaan matkaa omaan suuntaansa. Keskeytetty ilo alkoi jälleen.... + + + + +VI + + +En välittänyt heistä! Päätin itsekseni, etten välittänyt heistä, että +halusin vaan kotiin, lasten luokse. + +Sinne pääsin. Sain Lyylin syliini ja toiset molemmat ympärilleni. Kuinka +he olivat mielissään, ja kuinka paljon heillä oli äidille toimittamista. +Ei tahtonut kertomisesta tulla loppua, oli aivan kuin viikkomäärät +olisin ollut poissa. + +Huolettomia ja iloisia he olivat. Eivät tienneet vielä maailman +murheista mitään. Eivätkä olisi niitä tajunneetkaan, eivät ainakaan +näitä tänlaisia tuskia. + +Mieltäni karvasteli; koetin pidättää nyyhkytyksiäni, äänettömänä heitä +vaan hyväilin. Ja sitä tehdessäni valitti ajatukseni: + +--Isä on meidät hyljännyt, teidät ja minut. Hänelle on vieras nainen +mieleisempi meitä. Me olemme jääneet orvoiksi.... + +Voimani olivat lopussa. Pyysin Mariita viemään lapsia ulos kävelylle, +että saisin rauhassa levätä. + +Mielenliikutuksesta uupuneena vaivuin tosiaankin hyvään, rauhalliseen +uneen, jota lienee kestänyt tunnin tai puoli. Kun siitä heräsin, olin +levollisempi. Lapset olivat vielä poissa, huoneissa oli hiljaista, +valoisata, aurinko paistoi vinosti sisään uutimien lävitse. + +Äskeiset tapahtumat asettuivat heti kohta eteeni. En tahtonut voida +niitä uskoa tosiksi ensi aluksi. Oli kuin pahaa unta. Minäkö vähällä +heittääntyä järveen? Minäkö heidät jätin, läksin kesken pois? + +Ja tuo raivokas viha, suru? Oliko niihin minkäänlaista syytä? + +Nyt kun virkistyneillä voimilla asiaa ajattelin, näin sen peräti +toisessa valossa. Antti uskoton? Kevytmielisesti ihastunut outoon +naiseen, jota hän vaan muutaman kerran on nähnyt? Antti, +vakavaluontoinen, rehellinen Antti? + +Mahdotonta, tuiki mahdotonta! Mutta sinä olit järjetön ja sietäisit +juuri-- + +Häpesin itseäni, päätin heittää koko jutun mielestäni ja ryhtyä johonkin +tositoimeen. Tempauduin pystyyn ja läksin ulos vilpoiseen ilmaan. Siellä +seisoin portailla ja katselin, eikö lapsia näkyisi tulevaksi. + +Pihassakin oli kaikki entisellään. Joka kohta oli paikoillaan. Tuolla +Hartmanin asunto, ikkunoineen, kuistineen, tuolla tuparakennukset ja +kaivo sitä likellä. Tuolla puutarhan aita, tuolla portti. Vanhaa tuttua +kaikki, yksin hiekkakin maassa. + +Anttiko unohtaisi vaimonsa ja lapsensa? Jättäisi kotinsa, lähteäkseen +vieraan naisen matkaan? Saattoiko ajatella hupsumpaa? + +Tuo auringon valaisema, tuttu pihakin kaikkine ystävällisine +rakennuksineen vakuutti minulle, ettei semmoista ikinä voisi tapahtua. + +Olin taas entiselläni, oma itseni jälleen. En kärsinyt muistella +äskeistä raivokasta vihaani, enkä hurjia murhan ja itsemurhan halujani. +Kun ajatus ohi mennen niitä kosketti, olin taipuvainen uskomaan, että +mahtaa todella joku paha henki olla olemassa, joka näkymättömänä väijyy +läheisyydessämme, otollisena hetkenä karkaa sielun kimppuun ja saa sen +äkkiarvaamatta valtaansa. + +Toivoin että Antti pian kotiutuisi. Minua vaivasi vääryys, jonka +sydämmessäni olin tehnyt häntä kohtaan, minulla oli tarve osoittaa +hänelle, kuinka häntä rakastin ja kuinka häneen luotin. + +Mutta Anttia ei kuulunut tulevaksi. Toista tuntia oli jo kulunut siitä, +kun minä palasin kotiin. Hän lupasi tulla kohta jäljessä ja viipyi +kuitenkin näin kauvan.... + +Katselin vähän aikaa kelloani, laskin, että siitä oli lähemmä neljä +tuntia kuin järvelle läksimme. Olisi heidän pitänyt jo malttaa tulla.... + +Mutta heillä varmaankin oli siellä hauska, ja miksi en sitä heille +soisi? Kernaasti saivat viipyä minun puolestani, vaikka huomisaamuun +saakka, en suinkaan heidän iloaan kadehtisi. Kuluisihan minun aikani +täällä hyvin lasten kanssa ja kaikenmoisissa toimissa. + +Agnes oli oikeassa, luulevaisuus oli typerää, se rumensi ihmistä. Ei +kenenkään maailmassa pitäisi niin alentaa itseään, että sallisi +semmoisille tunteille sijaa. + +Vaan muuten hänen käsityksensä avioliitosta oli päin mäntyyn. Soisi, +että miehensä olisi hänelle uskoton...? Käyttäisi itse samaa +vapautta...? + +No niin, hänen sanoilleen ei auttanut panna suurta merkitystä. Varmaan +hän muuttaisi mieltä, jos naimiseen joutuisi. Hänen vaan ei pitäisi +puhua senlaisia, ei ainakaan avioliitossa oleville miehille, siitä voisi +olla pahoja seurauksia. Antin suhteen en tosin peljännyt.... + +Vaikka oli se kummaa, ettei Anttia loukannut hänen inhat +mielistelemis-keinonsa. Kun hän julkesikin laskea jalkansa Antin +polvelle! Ja minun nähden hän voi mennä näin pitkälle, mitä sitten-- + +Kun oikein ajattelin, ei sittenkään ollut ihme, että niin raivostuin. +Eikä minun tarvinnut siitä omantunnon vaivoja pitää ollenkaan. Antti ei +olisi sallinut minun astua kenenkään polvelle. Eikä olisi hyväksynyt, +että minä noin olisin mielistellyt vierasta miestä, ja unhottanut hänet +leperrellessäni tuon toisen kanssa. + +Ja kuinka se vaikutti Anttiin! Hän ei suuttunut, eikä pannut sitä +pahaksi--hän huumaantui. Joku tottunut ja kokenut suuren maailman mies +olisi tuossa situatioonissa voinut pysyä kylmänä, nähnyt tarkoituksen ja +nauranut sille takana päin. Antti oli liian yksinkertainen, liian +rehellinen, hän ruhjahti suin päin paulaan. Mahtoi Agnes ilkkua hänelle +sydämmessään. Eikä hän muuta ansainnutkaan. + +Olisi Antti ollut varuillaan. Johan Agnes ennusti hänelle suoraan, +vasten silmiä, että hän tulisi unhottamaan kaikki tukevat periaatteensa +ja muuttuisi vallan toiseksi ihmiseksi täälläkin, pikkukaupungin +turvallisuudessa.... + +Taas oli puoli tuntia mennyt, eikä heitä vaan kuulunut vieläkään. + +Mitä ajattelin äsken? Toivoinko Anttia pian kotiin, että saisin osoittaa +hänelle luottamustani ja rakkauttani? + +Tarpeetonta! Hän oli laiminlyönyt minua, ollut välinpitämätön--sen +verran ylpeyttä ja oman arvon tunnetta lienee toki loukatulle +puolisollekin suotu, ettei hän kiitollisuutta kumminkaan osoita +senlaisesta. + +Luulevaisuus tosin oli typerätä, mutta orjamaiseen nöyryyteen ei liioin +tarvinnut alentua.... + +Näin pyörivät ajatukset päässäni ja apea mieliala pyrki taaskin +vallalle. Päätin kiskaista itseni niistä irti ja juosta alas rouva +Hartmanin puolelle, puhelemaan muista asioista. + +Hän istui kammarissaan ja ompeli. + +--Liisi, sepä hauskaa, että tulit. Tässä sinua juuri ajattelin-- + +--Minkä johdosta? + +--Tiedätkö sinä jo uudesta kihlauksesta? + +--En. Enkä minä semmoisista välitäkään. + +--Et välitä? Kuka nyt ei välittäisi kihlauksista? Nehän ovat hauskimpia +uutisia, mitä olla voi. + +--Minusta ei. + +--Kun kaksi rakastunutta löytävät toinen toisensa ja tulevat +onnellisiksi. + +--Ja kun tietää että se kaikki on pelkkää luulettelua. Tulevat +onnellisiksi? Avioliitossako? Sano minulle, missä niitä on onnellisia +avioliittoja? + +--Mutta Liisi! + +--Minua inhottaa nuo naimisiin menot.--No niin. Kerrohan yhtä kaikki +ketkä nuo onnelliset ovat, jotka nyt ovat löytäneet toinen toisensa. + +--Sinäpä vasta olet ivallinen. Enpä uhalla sanokaan enää, koeta arvata. + +--Liiallista pään vaivaa. + +--Leskimies. + +--Kapteeni Hake? + +--Ja Olga Jankovsky. + +--Se on hävytöntä! + +--Kuinka niin? + +--Hän on vasta neljä kuukautta ollut leskenä. Entinen vaimo tuskin vielä +on ehtinyt kylmetä. + +--Leskimiehen suru, kyynäspään koskenta. Tietäähän sen vanhastaan. + +--Ja nyt hän arvatenkin on onnellisuuden kukkuloilla. Iloitsee, että +entinen rouvansa kuoli. + +--Eihän toki sentään. + +--Ehk' ei tietensä, ei ajattele sitä selvään, eikä tunnusta kenties +itselleenkään. + +--Niin, kyllähän ihmis-sydän on kummallinen kapine. + +--Minä melkein luulen, että kaikki miehet toivoisivat vaimojensa +kuolevan, saadakseen toisen, hempeämmän. + +Rouva Hartman nauroi. + +--Sinä liioittelet, Liisi. + +--Minua harmittaa tuommoiset.--Puhutaan muusta. + +--Puhutaan vaan.--Sinun ihanteesi näkyy vielä olevan kaupungissa--neiti +Werther. + +--Vielä hän on. + +--Tuleeko viipymään kauvankin? + +--En tiedä. + +--Hän on ihan hurmannut täällä kaikki ihmiset. Herrat yhtä mittaa +kiertelevät katuja siinä toivossa vaan, että saisivat häntä nähdä. + +--Vai niin? + +--Eikä kumma olekaan. Hän on tosiaan viehättävä. Hyvänen aika, en ole +nähnyt hänen vertaistaan. + +--Onhan hän. + +--Näyttää miehesikin sulautuneen, niin jäykkäluontoinen kuin hän muuten +onkin. Tänä aamuna he yhdessä tulivat vastaani kadulla, mutta minua +eivät nähneetkään, kun niin innoissaan puhelivat. + +--Eikö Antti tervehtinyt? + +--Ei. Hän katseli niin uskoa neiti Wertheriin, ettei huomannut, vaikka +kuljimme aivan ohi toisiamme. + +--Semmoista Antille tuskin ennen on sattunut. + +--Silmät huikenevat, kun ne kääntää päin aurinkoa. + +--Niinhän se on. + +--Mihinkä he muuten menivät? Ihmettelin, ettet sinä ollut mukana. + +En ehtinyt siihen vastata, sillä Mari samassa ilmestyi ovelle +paperilippu kädessä. + +--Viivyimme näin kauvan, rouva taisi jo kaivata. + +--Enpä niinkään. Mikä lippu se on? + +--Herra kuuluu lähettäneen. + +Repäisin kirjeen auki ja luin. + +--Elä odota minua päivällisille. Syömme täällä puiston ravintolassa. Jos +jaksat, niin tule mukaan. Toivottavasti on pahoinvointisi jo mennyt +ohitse. Antti. + +Pistin paperin taskuuni ja rutistin. + +Mies odottaa vastuuta, huomautti Mari. + +--Ei siihen tarvita vastausta. Hän saa mennä. + +Mari läksi ja minäkin nousin sanomaan jäähyväisiä. + +--Mihinkä sinulla on kiire? Istu nyt täällä vielä, kehoitti rouva +Hartman. + +Mutta minä en voinut. Oloni tuntui niin vaikealta. + +Mitä auttoi ajatuksiaan paeta; kipu, levottomuus, tukala tuska ei +kumminkaan sillä helpoittunut. + +En muista enää, kuinka se iltapäivä kului. Lapsia kaiketi hoitelin, ehkä +toimittelin jotain kyökissäkin. Se vaan on mielessäni, että myöhemmällä, +kun kaikki oli hiljaa ympärilläni, lapset levolla, Mari kyökissään, +tapasin itseni seisomassa Antin kammarissa, kirjoituspöydän luona. +Katselin siinä hänen kapineitaan, hänen tuoliaan, kirjojaan ja +paperiaan. Hivelin tuolin karmia kädelläni, väistin poroastian +syrjempään, tavalliselle paikalleen, ja tikkulaatikon myöskin sinne, +jossa sen olla piti. + +Kuinka tämä oli kauhean surullista! + +Silmäni kiintyivät kirjoitusmattoon, jota morsiamena olin ommellut. +Viheriäitä lehtiä ruskealla pohjalla, pieniä teräshelmiä suonina. +Silloin oli elämä ruusunpunainen ja tulevaisuus hohti edessä kuin kirkas +päivä. En aavistanut, että kerran hyljättynä, onnettomana katselisin +työtäni. + +Antti viipyi, tulisiko hän enää ollenkaan takaisin? Turha toivo! +Tiesinhän, että olin hänet kadottanut, tiesin, ettei hänellä ollut +ajatustakaan minulle, että koko hänen voimakas luontonsa nyt, tällä +hetkellä juuri paloi Agnesiin. Ja niin äkkiä tämä oli tapahtunut! +Muutamia päiviä sitten oli kaikki vielä toisin. Antti tyytyväinen, +toimelias, virkeä. Minä rauhallinen, sävyisä, tuskin ajattelin, muistin +muita kuin Anttia ja lapsia hiljaisia kotiaskareita toimitellessani +aamusta iltaan joka päivä. Ja nyt--? Miksi tuli muutos näin odottamatta? +Miksi ei ollut mitään varoitusta, mitään aavistusta siitä edeltäpäin? + +Muistelin yksityiskohtia aina alusta saakka, ja tulin siihen päätökseen, +että Agnes heti ensi hetkenä oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Antti +ei mielellään seurustellut naisten kanssa, mutta Agnesin meillä ollessa +hän ei salista hievahtanut. Ja kuinka vilkkaasti he keskustelivat kaiken +aikaa,--niin, tosiaan, silloinhan jo himmeästi tunsin tulleeni +syrjäytetyksi. Kuinka hän sitten levottomana käveli edestakaisin, ja +kuinka selvästi hän toi ilmi sisällisen ristiriitaisuutensa. Väitteli +Agnesin mielipiteitä vastaan, mutta otti häntä kädestä toisella tavalla +kuin ketään muuta, saattoi portaille saakka ja jäi ikkunaan katselemaan +hänen jälkeensä. + +Hän moitti Agnesia----Ja siitä minä hupsu olin mielissäni. En +ymmärtänyt, että hän vaan sanoillaan koetti vastustaa omia tunteitaan. + +Entä sitten hänen hellyytensä minua kohtaan edellisenä iltana? +Omaatuntoaan hän sillä koetti rauhoittaa, se oli päivän selvää! Mutta +minä, raukka, käsitin sen toisella tavalla. Sulin täydellisesti ja +toivotin heille iloista iltaa! + +Että saatoin olla niin typerä! + +Ja tuo minun rakkauden puuskani aamulla! Purin hammasta sitä +muistellessani. Kuinka voi ihminen kuitenkin niin alentaa itsensä. Ei +tapahtuisi se enää ikinä! Vaikka Antti katuisi, pyytäisi anteeksi, +rukoilisi polvillaan minulta hyväilyä--ei sittenkään. Ei! + +Askeleita kuului pihasta. Käännyin katsomaan ja näin Antin tulevaksi. +Hän astui reippaasti, heilutteli iloisesti keppiään ja hymyili ylös +ikkunaan. + +En ehtinyt ajatella mitään. Mutta ohauksissa ja otsassa tuntui +kummallinen kiristys. + +Mitä varten hän tuli? Olisi pysynyt siellä yksin tein. + +Hän sai soittaa. Mari ehätti kyökistä avaamaan. Minä seisoin +paikoillani. + +Suoristin selkäni, nostin pääni pystyyn. Luulen että olin jonkun verran +pitempi entistään. + +Ovi kävi, keppi kolahti lattiaan. En kääntänyt päätäni, enkä väistänyt +silmiäni ikkunasta. + +--Onko sinulla ollut täällä ikävä, Liisi? + +Hän aikoi kietoa kätensä ympärilleni. Mutta minä viskasin sen pois, otin +askeleen taakse päin, mittailin häntä kiireestä kantapäähän ja katsoin +sitten suoraan hänen silmiinsä, uhkaavalla, kylmällä, karkoittavalla +katseella. + +--Elä tule minua lähelle! + +--Noh? Mikä nyt on? + +--Mikä? Sinä vielä kysyt. Luuletko minua niin typeräksi, etten mitään +huomaa? Kuinka olet sinä käyttääntynyt minua kohtaan näinä päivinä? +Ensiksikin ihastut vieraasen naiseen, antaannut hänen leikkikalukseen, +ja julkeat minun läsnäollessani-- + +--Sinä olet mieletön. + +--Minä en ole mieletön, vaan sinä--sinä itse. Sinä, joka siihen määrään +voit unhottaa itsesi--Ah, kuinka minä halveksin sinua! + +--Lopeta, Liisi! + +--Niin teenkin--niin olen jo tehnyt. Meidän välillämme on kaikki lopussa +... sillä minä en ikinä voi antaa sinulle tätä anteeksi ... en unhottaa +ikinä. Enkä häpeä enkä kadu mitään maailmassa niinkuin sitä, että sinuun +olen koskaan luottanut. Etten ymmärtänyt, kuinka vähästä arvosta kaikki +sinun kehutut periaatteesi olivat. Ja sinun vakavuutesi, sinun kauniit +puheesi--? Sanoja vaan, ei muuta-- + +--En totisesti tunne sinua enää. Tahtoisitko lähteä pois huoneestani ja +jättää minut rauhaan? + +--Rauhaan pääset minun puolestani. Pääset--ijäksi! + +Minä läksin ja suljin oven. Omaan huoneeseni saakka pakenin. Siellä +vaivuin sohvaan. + +Ruumiini vapisi, sydämmeni löi, vereni kuohui. Olin pakahtua. + +Puristin käteni ristiin ja istuin siinä liikkumattomana, huohottavana, +värisevänä,--en tiedä, kuinka kauvan. + +Tuntui, kuin olisi kaikki pysähtynyt--koko elämä jähmettynyt siihen +paikkaan. + +Kun ajatukset pääsivät hiukan selvenemään mielen myrskystä, että +vähitellen aloin käsittää, mitä oli tapahtunut, tunsin ensin erinomaista +tyytyväisyytta itseeni. Olinhan esiintynyt ylpeänä, voimakkaana, +ankarana, olin musertanut hänet silmilläni ja sanoillani, koko +olemuksellani. + +Näin edessäni kaikki vaihtelevat ilmeet Antin kasvoissa. Ensin ne +osoittivat ainoastaan hämmästystä, sitten kummastusta, epäilystä, +suuttumusta. + +--En tunne sinua enää, hän sanoi. + +Sen uskon. Hän luuli minua kykenemättömäksi itsepuolustukseen, luuli +huoletta saavansa polkea oikeuksiani jalkojensa alle. Nyt tuli näkemään +erehdyksensä. En ollutkaan semmoinen raukka, jona hän minua piti. + +Seuraukset tiesin: välimme oli auttamattomasti rikottu. Meidän tulisi +tavalla tai toisella ottaa laillinen avioero. Sitten jäisin minä yksin +lasten kanssa.... + +Yksin koko elämän-ijäksi! + +Siinä tahtoi ajatus hämmentyä. Tuntui kuin olisi autio, kolkko erämaa +edessä sekä minulla, että lapsilla. + +Heikosti pyrki toisia ajatuksia esille. + +Oliko se minun syyni? Olisinko ylipäätään voinut sitä estää? Antin +puolelta oli särkymys tullut. Sen hänen itsensäkin täytyisi myöntää +ennemmin tai myöhemmin, sitten kuin Agnes tekisi hänet onnettomaksi. + +Silloin hän saisi tuntea samoja tuskia kuin minä nyt. Ja silloin hän +ymmärtäisi, kuinka kauheasti hän minua vastaan on rikkonut, ymmärtäisi +ja katuisi. + +Mutta hän olisi yksin maailmassa silloin, ja minä olisin yksin. Ja +meidän välillämme olisi syvänne semmoinen, jonka ylitse ei voisi päästä. + +Kipeät muistot, verta vuotavat haavat.... + +Lapset nukkuivat levollisesti. Kuuntelin hetken aikaa heidän tasaista +hengitystään. + +Mitä ajatteli Antti siellä kammarissaan? Oliko ruvennut levolle? +Saattoiko hän tosiaan nukkua heti tämän jälkeen? Eikö hän kaivannut +sovintoa? + +Miksi ei hän tullut selittämään asiaa? Miksi ei hän sanallakaan +koettanut puolustaa itseään, tehdä tyhjäksi syytöksiäni? Olisinhan +uskonut häntä niin mielelläni. + +Mahtoiko hän olla vielä ylhäällä, kävelikö edes takaisin lattialla, +niinkuin hänen tapansa oli, kun jotain mietti? + +Vai oliko hän ruvennut jo vuoteelle? Mitä hän minusta ajatteli? Oliko +harmissaan, vihasiko? + +Taikka ymmärtäisikö, että se vaan oli rakkautta kaikki? Rakkaudestahan +minä vihasin sinua, Antti, rakkaudesta ne lähtivät nuo hurjat, raivoisat +sanat. Etkö sitä käsitä? Miksi et sitten tule? + +Ikävällä kaiholla, toivovalla hellyydellä katselin suljettua ovea. +Nostin ristissä olevat käteni sitä kohden: Antti, tule--ja puhkesin +itkuun. + +Ovi pysyi kiinni. Ei liikuttanut sen kellertävää puuta itkuni eikä +messinkinen lukko valituksistani välittänyt. + +Menin ja aukaisin sen hiljaa. Sali ammotti autiona vastaani. Varpaillani +hiivin yli lattian Antin kammarin ovelle. Painoin korvaani lähemmäksi. + +Ei kuulunut mitään. Ei hiiskahdustakaan. + +Koetin pidättää hengitystäni ja kuuntelin vielä. Ei mitään! Nukkuiko hän +tosiaan? + +Nukkuiko rauhallisesti sillä välin kuin minä polttavissa tuskissa +vaikeroin? Nukkuiko, vaikka tiesi, että meidän välimme oli särkynyt, +että olimme ijäksi eronneet! + +Enhän siitä tarkkaa selvää saanut, mutta vähän aikaa siinä seisottuani, +pidin sen luonnollisena asiana. Kun hän ei minusta välittänyt, ei hän +eroammekaan surrut, ajattelin. Ja omatunto nukkui ja muistot olivat +hälventyneet. Uudet tunteet, uudet halut olivat ajaneet ne tieltään +pois. + +Jospa olisin minäkin voinut kylmentyä häntä kohtaan samalla tavalla! +Mutta minä en voinut. Tällä hetkellä rakastin häntä hellemmästi kuin +milloinkaan ennen, rakastin kivulla, surulla, toivottomuudella +senlaisella, joka tympistytti mielen kaikelle muulle, mitä maailmassa +löytyi. + +Vielä kerran painoin korvaani oveen. Luulin kuulleeni liikahdusta, +kenties hän sittenkin valvoi? Valvoi huolestuneena, samoin kuin minäkin? +Jospa olisin uskaltanut avata ovea--mutta se oli mahdotonta, minulta +puuttui rohkeutta. Värisin vilusta, hampaani löivät loukkua. Hiivin +hiljaa pois, heittäännyin vuoteelleni ja itkin.... + +Enhän taaskaan tahtonut uskoa tätä kaikkea todeksi seuraavana aamuna kun +heräsin. + +Lasten äänet koskivat hermoihini. En huolinut nyt heistä, sillä minun +täytyi saada rauhassa ajatella ja muistella, mitä oikeastaan olin +puhunut ja tehnyt. + +Äkkiä se olikin kaikki edessäni, koko eilinen käytökseni Anttia kohtaan +ja tyhmät, järjettömät sanani. + +Kavahdin istumaan, painoin käteni ristiin. + +Hyvä Jumala, oliko se kuitenkin totta! En ymmärtänyt, mikä minuun oli +tullut, mikä niin oli vienyt minut suunnilta pois. + +Jos nyt heti olisin tavannut Anttia, olisin puhunut hänelle avonaisesti, +kertonut koko eilisen mielentilani, ja välimme olisi luultavasti +selvinnyt heti kohta entiselleen. + +Mutta kun siinä aikeessa menin hänen kammariinsa, ei häntä enää ollut +siellä. + +Oli lähtenyt jo aikoja sitten kaupungille, sanoi Mari. + +Ei auttanut minun muuta kuin odottaa. Toimittelin siinä minkä mitäkin +sillä välin kuin ajatukset kulkivat omia teitään. + +Kuulin kyllä kun Antti tuli kotiin, mutta enpä saanutkaan enää menneeksi +hänen puheilleen. Ruokasali oli neutraalinen alue, siellä sopi meidän +parhaiten tavata toisiamme. Mari häntä kävi kutsumassa aamiaiselle, minä +seisoittelin pöydän luona sekavien tunteiden vallassa. Nostin pikku +Ainon tuoliinsa, sidoin leukalapun Antin kaulaan ja annoin hänenkin +kivuta tavalliselle paikalleen, minun oikealle puolelleni. + +--Vartokaa nyt kauniisti, siksi kuin isä tulee. + +Hän tuli. Sanoi lyhyen hyvän huomenen, sivuutti meidät katseellaan ja +istui pöytään. Minä asettauduin häntä vastapäätä niinkuin ennenkin, +laitoin molemmille lapsille ruuan eteen, sanoin heille matalalla äänellä +kaikki sanottavani ja vältin luoda silmiäni Anttiin päin. + +Sitten herkesin puhumattomaksi minäkin, eikä katkaissut äänettömyyttä +muu kuin kahvelin tai veitsen kolahdus silloin tällöin, sillä lapsetkin +söivät niin hapiasti ensi nälkäänsä, etteivät malttaneet ääntä päästää. + +Kuinka mielelläni olisin tahtonut tietää, mitä Antti oikeastaan ajatteli +ja mitenkä hän aikoi menetellä. Mutta siitä en saanut selvää, kun en +voinut häntä lähestyä, en katseella enkä sanalla, en pienimmälläkään +liikkeellä. En voinut taivuttaa itseäni edes ojentamaan hänelle ruokia, +jotka sattuivat olemaan minun puolellani pöytää, kun ei hänkään +ojentanut niitä, jotka olivat hänen puolellaan. Ylpeys pääsi koventamaan +meidän molempain mieliä ja teki aukon välillämme yhä laajemmaksi. + +Tavallista tyhjemmäksi jäi huone, kun Antti poistui. Tietämättäni olin +ehkä kuitenkin toivonut ja odottanut, että hän jotain sanoisi, tai että +joku sattuma antaisi aihetta jommalle kummalle meistä jotain virkkamaan. +Mutta Antti lopetti syöntinsä ennen meitä, tuoli jyrisi, ovi sulkeutui +hänen jälkeensä. Ja hetkisen päästä hän taaskin läksi kaupungille. + +Mieleni meni lamaan. Tämä oli kuitenkin liian surullista! + +Hän kuljeskeli kaupungilla, toimitteli rauhassa asioitaan, ei välittänyt +tuon taivaallista meidän särkyneestä välistämme. + +Taikka, mistäpä sen tiesin, ehkä menivät he tänäkin päivänä Agnesin +kanssa yhdessä jollekin huviretkelle? + +Ehkä kertoi hän Agnesille parastaikaa mustasukkaisuudestani ja ehkä +nauroivat minulle? + +Mahdottomalta se minusta ensin tuntui. Mutta kun tuo ajatus kerran oli +iskenyt päähäni, en siitä enää erilleni päässyt. Jos hetkeksi sainkin +sen karkoittumaan, tuli se kohta takaisin kahta voimakkaampana ja +muodostui lopulta varmaksi uskoksi. + +Eilinen viha alkoi kuohua taaskin. Minun täytyi saada heidät käsiini, +saada-- + +En oikeastaan tiennyt, mitä aijoin, sieppasin vaan hatun, parasollin, +hansikkaat, ja läksin astumaan kievaria kohti. + +Ei suinkaan hän nyt kortteerissaan ollut, mutta ehkäpä siellä +tietäisivät, mihin hän oli mennyt. Voisivat ainakin sanoa kenen seurassa +hän oli lähtenyt.... + + + + +VII + + +--Josko neiti Werther oli kotona? Kyllä--vastattiin minulle. Ja +toimelias kyyppäri, salvetti käsivarrella, ehätti edelläni käytävää +pitkin aukaisemaan Agnesin huoneen ovea. + +Heti ensi silmäyksellä näin, ettei Antti ollutkaan siellä. Agnes oli +yksin, virui lepotuolissa puoleksi makaavassa asennossa. + +--Liisi-- + +Hän katsoi raukeasti minuun. + +--Hyvä, että tulit. + +--Oletko kipeä, Agnes? + +--En. + +--Väsynyt? + +--En oikeastaan väsynytkään. Kyllästynyt. + +--Mihinkä? Meihinkö täällä? + +--Koko elämään. + +Jäin äänettömäksi pelkästä kummastuksesta. Minulla oli edessäni taas +vallan outo ilmiö. Tässä kalpeassa, sammuvassa naisessa ei ollut +rahtuakaan siitä Agnesista, jonka olin lapsuudessa tuntenut, enemmän +kuin siitä kaunottarestakaan, joka edellisinä päivinä oli niin suurta +häiriötä elämääni tuottanut. + +Mutta suloinen hän oli nytkin, levätessään siinä ruusunpunaisessa +aamupuvussaan, puoleksi ummistunein silmin. Katselin häntä äänettömänä +ja ihmettelin. + +--Tahtoisitko sinä auttaa minua? hän kysyi hetkisen kuluttua. + +--Mielelläni, jos voin. + +--Ajattelin lähteä täältä tän'iltaisessa laivassa. Mutta sitä ennen +pitäisi saada nuo tavarat kokoon. + +Mieleni sävähti. + +--Lähdetkö sinä jo pois? + +Äänessäni ilmestyi niin iloinen hämmästys, että siitä itsekin kävin +hämilleni. + +Mutta Agnes ei onneksi liene mitään huomannut, koska hän tyynesti vaan +vastasi: + +--Jos suinkin vaan joudun. + +--Kyllä minä panen vaatteet matkalaukkuun. + +--Kiitos! + +Hän antoi muutamia tarpeellisia neuvoja, että pääsisin alkuun. Sitten +hän väsyneenä, aivan kuin sekin olisi ollut hänelle liian suurta +rasitusta, ummisti silmänsä ja vaipui hervottomuuteen. + +--Sinä varmaankaan et ole terve, Agnes? + +--Olen, valitettavasti. + +--Valitettavasti? + +--Niin juuri: valitettavasti. Kun nämä hetket tulevat, toivon aina, että +olisin ruumiillisesti sairas. + +--Onko sinulla sitten useinkin näitä tänlaisia hetkiä? + +--Hm-- + +Hän hymyili surullisesti. + +--Minä kun luulin-- + +--Mitä luulit? + +--Että sinä päinvastoin olisit aina iloinen ja nauttisit elämästä +runsaammin kuin muut. + +--Kuinka tulit siihen luuloon? + +--Nooh--kaikesta mitä näin ja kuulin. Olethan seuroissa niin +säkenöitsevän vilkas ja huvitettu-- + +--Hm-- + +--Ja pidät meidän hiljaista elämäämme täällä sietämättömän ikävänä. + +--Jota se tosin onkin. + +--Meitä se kuitenkin tyydyttää. + +--Kun ette tiedä paremmasta. Kun olette vielä--suo anteeksi--niin +alkuperäisellä kannalla, niin kehittymättömiä. + +--Jos kehitys vie meitä elämän kyllästymiseen, on onnellisempaa pysyä +kehittymättömänä. + +--Elä sano, lausui Agnes hiukan innokkaampana. Vaikka kärsisin kahta +enemmän, en kuitenkaan vaihtaisi tilaani teidän tilaanne. Varjele +taivas! + +--Sittenhän on kaikki hyvin, nauroin minä, siellä missä istuin lattialla +matkalaukun ääressä. En minäkään vaihtaisi sinun kanssasi. + +Agnesinkin täytyi nauraa. + +Merkillistä, kuinka suoraan ja avonaisesti lapsuuden toverit voivat +puhella keskenään, vaikka tiet veisivätkin heidät kauvas erilleen +toisistaan. + +--Sinä olet kuitenkin hirveästi muuttunut, Agnes, entisiltä ajoilta. + +--Niin olenkin. Ei tuntisi minua enää samaksi ollenkaan, eikö totta? + +--Niin, en minä ainakaan tietäisi sanoa, mitä sinulla olisi yhteistä sen +Agnesin kanssa, jonka tunsin lapsena koulussa. + +--Hm.... Suuressa maailmassa elämä vaihtelee ja ihmiset muuttuvat. +Huomenna en ole sama kuin tänä päivänä, ja ylihuomenna olen taas jotain +toista. Te täällä pysytte vuosi vuodelta samanlaisina. Se olisi +kuitenkin kauheata! + +--Ei niinkään! + +Ajattelin muutosta, joka Antissa oli näinä päivinä tapahtunut. + +--Kuinka voisin koskaan luottaa ihmiseen, josta tiedän, ettei hän +huomenna enää ole sama kuin tänä päivänä? + +--Ikävä sana tuo: luottaa. Luottaa? Mitä tarvitsee luottaa? Jos ihminen +sinua tänä päivänä miellyttää, se hyvä. Jos vielä huomennakin, sitä +parempi. Ellei miellytä, käännä selkäsi, etsi toinen. Siinä se. + +Puhuessaan oli Agnes sen verran virkistynyt, että jaksoi kohottaa jo +päätään kääntyä minuun päin. Silmätkin olivat käyneet hiukan +elokkaammiksi. + +--Mutta miltä sinusta tuntuisi, Agnes, jos joku, johon sinä olet +mieltynyt, hyötä hyviään kääntäisi sinulle selkänsä? + +--Johon minä olen mieltynyt? + +Hän lausui sen kyllästyneellä, välinpitämättömällä, ylenkatseellisella +äänellä ja vaipui samassa takaisin entiseen hervottomaan asemaansa. + +--En todella osaa sanoa, sillä minä en ole mieltynyt kehenkään, niin +kauvan kuin muistan taaksepäin. + +--Vaan jospa sattuisit mieltymään? + +--Niin tietäisin pitää hänet kiinni myös. + +--Voisihan kumminkin tapahtua, että hän rakastuisi johonkuhun toiseen. + +--Mahdotonta. Semmoista ei voi ajatellakaan. + +--Sinä olet nyt nuori ja kaunis. Mutta aikaa voittaen-- + +--Elä puhu joutavia. Minä kyllä osaan säilyttää valtani.--Mitä se on? + +Kyyppäri oli tuonut hänelle kirjeen. Hän repäisi sen auki. + +--Ahaa-- + +Hän nauroi. + +--Saatte mennä. Kuule, Agnes, hän jatkoi, kun kyyppäri oli sulkenut oven +jälkeensä. Tämä on todella hullunkurista. + +Ja hän nauroi vielä uudelleen. Tulin uteliaaksi. + +--Keneltä sait kirjeen? + +--Mieheltäsi. + +--Vai niin. + +Poskiani kuumotti. + +--Hän ei enää voikaan olla oppaanani. On saanut odottamattomia +esteitä.--Tietäisitkö mahdollisesti, mitä laatua nuo esteet ovat? + +--Ei hän ole sanonut-- + +Koetin saada ääntäni niin tyyneeksi kuin suinkin voin. + +--Eikö ole sanonut? + +Hän yhä nauroi. + +--Mitä sinä naurat, Agnes? + +--Ilman vaan. Kun te olette niin hirveän naivia. + +--En ymmärrä, mitä naivisuutta tuossa näet. + +--Tämä hauska juttu oikein virkistää. Mitä sanoisit, jos jäisinkin tänne +vielä? + +--Mitäs minä sanoisin? Purkaisin vaatteet laukusta pois, en muuta. + +Hän pani kätensä ristiin pään taakse ja katseli hymyillen kattoa. + +--Huvittaisi minua kuitenkin vähän-- + +--Mikä niin? minä kysyin, kun hän ei heti jatkanut. + +--Pieni eksperimentti. + +Sydämmeni kovettui. Minä ymmärsin, mitä eksperimenttiä hän tarkoitti. + +Vieläkin hän nauroi. + +--Hän jo pelkää. Huomasi vaaran--ja pyrkii pakoon-- + +Minä vaikenin. Hän kääntyi minuun. + +--Tiedätkö kenestä puhun? + +--Antista, arvaan. + +--Hänestä juuri. Ethän suutu? + +--En suinkaan. + +--Mitä sanoisit, jos näkisit hänet tässä jalkojeni juuressa? + +--Mitäpäs minä-- + +En tahtonut päästä ääneen, kurkkuani kun niin kuristi. + +--Jospa minä taivuttaisin hänet yhtäkaikki--? + +Hän hymyili, katseli kattoon yhä, ja heilutteli jalkojaan. + +Mutta vähitellen silmät taaskin raukenivat, jalat herkesivät heilumasta +ja kasvoihin tuli jälleen tuo äskeinen kyllästynyt ja välinpitämätön +ilme. + +Tarkastin häntä syrjästä, ja odottelin hänen päätöstään polvillani +matkalaukun luona. + +--Otanko vaatteet ulos taas? + +--Ei, Liisi hyvä, anna olla. Ei se kumminkaan maksa vaivaa. En minä +viitsi.... Parasta kuin lähden pois. Oikeastaan en ymmärrä mitä täällä +teinkään ... mitä varten tänne tulin. + +--Tänne meidän paikkakunnalle? + +--Niin, ja Suomeen ylipäänsä. Olisi minun pitänyt tämä tuntea ... ja +tietää, minkälaista täällä oli.... + +--Ehkä halutti sinua kuitenkin käydä kotimaassa vielä kerran. + +--Ollakseni vakuutettu siitä, etten voisi enää tulla täällä toimeen. Kun +kerran on jättänyt nämä pienet, ahtaat olot, ja nähnyt muunkinlaisia +ihmisiä-- + +--Mutta, Agnes, mikä näitä ihmisiä vaivaa sitten? He ovat mielestäsi +ikäviä--hyvä! Se vika on jotenkin vähäpätöinen. Ellei sinulla ole muuta +heitä vastaan-- + +--Saanko sanoa suoraan? Etkö suutu? + +--En, sano vaan. + +--He ovat kaikki--talonpoikia. + +Minä nauroin. + +--Sekö sinusta sitten on niin kauheata? + +--Kauheata--sitä en tahdo väittää. Mutta minulla ei ole heidän kanssaan +mitään yhteistä, näes. He kuuluvat eri maailmaan. Uteliaisuuttani he +voivat herättää aluksi, ei muuta. + +Kumma kuinka tyyneesti saatoin tätä kaikkea kuunnella. Ihmettelin +itsekseni, ettei se herättänyt minussa harmia eikä mielipahaa vähän +vähääkään. Mutta minä olin sydämmeni pohjassa niin iloa täynnä siitä, +että hän läksi pois eikä enää jäänyt tänne särkemään meidän perheellistä +elämäämme pahemmin kuin hän sen jo oli tehnyt. Kenties voisi suhteemme +piankin parantua entiselleen. Siinä toivossa annoin hänelle kaikki +anteeksi, tunsinpa vielä jonkunmoista kiitollisuuttakin häntä kohtaan. + +Eikä hänen soimauksensa minua enää suuresti loukanneetkaan. Hän oli +vieraantunut meistä, ei tuntenut eikä ymmärtänyt meitä enää, kun eli +toisenlaisissa oloissa ja senlaisten ihmisten parissa, jotka jo +luonteensakin kautta tykkänään erosivat meistä, jotka ytimeen ja +perustuksiin saakka käsittivät elämän toiselta kannalta kuin me. Hän oli +osansa valinnut. Olin melkein varma siitä, ettei se häntä lopullisesti +onneen veisi. Mutta saatoinko häntä siltä tuomita? Eikö tullut paremmin +sääliä? + +Hän näytti väsyneeltä, oli kyllästynyt elämään parhaassa nuoruuden +kukoistuksessaan. Se ylimielisyys ja näennäinen ilo, jota olin pitänyt +elämän haluna, ei ollutkaan muuta kuin hetken huumausta, toivottoman +väkinäisiä ponnistuksia tyhjyyden ja kaihon karkoittamiseksi, jotka +senlaisten ylenmääräisten riemastusten jälkeen tulivat kahta kauheampina +takaisin. + +Myötätuntoisuuteni lapsuuden toveria kohtaan vaan kasvoi ja vähän väliä +täytyi minun luoda silmäni häneen, viimeistä leninkiä kokoon pannessani. +Hervottomana hän taaskin makasi, olisi luullut hänen siihen paikkaan +sammuvan. Otsakiharat, kaarevat kulmakarvat ja pitkät, pehmeät +silmäripset näyttivät vielä tummemmilta kuin ennen ja hiviön valkeus yhä +hohtavammalta. Mutta poskilta oli puna hävinnyt, samoin loiste silmistä. +Suloinen hän oli yhtä kaikki, niin miellyttävä tuossa raukeudessaankin, +että kun vertailin häntä niihin kuviin, jotka entuudesta olivat hänestä +mielessäni, en ollut varma, eikö hän sittenkin ollut sympaathillisempi +nyt kuin ennen koskaan. Siinä oli jotain niin kärsivää hänen +katseessaan, kun hän vaikeni ja ikäänkuin vaipui omaan itseensä jälleen, +että ehdottomasti teki mieli mennä hänen luokseen, syleillä häntä, +lohduttaa, puhua hänelle helliä, lohduttavia sanoja, pyytää häntä +avaamaan sydäntään, selvittämään mieltään, että ymmärtäisi paremmin omaa +itseään. Sillä hänen olentonsa syvyydessä varmaankin asui kipeä tuska, +jonka turhamainen elämä synnytti, ja jota hän suuren maailman humussa +luuli voivansa tukehuttaa, vaan joka päinvastoin siellä vaan yltyi. + +Kainous minua kuitenkin esti haluani seuraamasta. Pelkäsin, että hän +nauraisi minulle ja pitäisi minua typeränä. Kaikki, mikä vähänkin +vivahti siveelliseen tarkoitus-suuntaan, herätti hänessä ivaa ja +halveksimista. Ja samaan arvoon hän melkein laski kaikki lämpimät, +sydämmelliset tunteet ylipäänkin. Ne osoittivat muka vaan naivisuutta ja +kehittymättömyyttä. Painoin sen vuoksi mieleni liikkeet takaisin, +ehkäisin heltymyksen ja lausuin tyyneellä äänellä: + +--Nyt, Agnes, on matkalaukkusi täynnä. Ei mahdu tänne enää mitään. + +--Sinä kiltti Liisi, joko sait ne kaikki laitetuksi? Hyvä on, loput +panemme kantoremmiin. Ooh, kun tästä nyt jaksaisi ylös. Tiedätkös, +meidän täytyy vähän virkistää itseämme. Sinä jäät tänne syömään +päivällistä minun kanssani--ei, elä ollenkaan väitä vastaan--lähetämme +sanan kotiisi. Ja sitten kun olemme syöneet, lähdet sinä saattamaan +minua laivaan. + +Hän soitti kyyppäriä sisään, antoi hänelle käskyn päivällisistä ja alkoi +pukeutua matkaa varten. + +--Tuntuupa oikein helpolta nyt, kun kaikki on valmiina ja tietää +pääsevänsä pois taas. + +--Mihin sinä nyt lähdet, Agnes? Ethän ole sitä vielä sanonutkaan. + +--Pietariin, lapsi kulta. Taikka oikeastaan Pietarin kautta Italiaan. + +--Yksinäsi? + +--Yksinäni? En--en yksinäni. + +Hän istui peilin edessä ja poltteli otsakiharoitaan. Peilissä näin hänen +omituisesti hymyilevän noita sanoja lausuessaan. + +--Miksi naurat? + +--Enhän minä naura. Taikka nauroin minä vainenkin. Nauroin kuin +ajattelin, minkä vaikutuksen mahtaisi sinuun tehdä, jos kertoisin +sinulle jotakin. + +--Mitä sinä kertoisit? Koskeeko se Anttia? + +Mieleni jäykistyi sitä kysymystä tehdessä ja sen Agnes huomasi, sillä +hän kääntyi äkkiä päin, katsoi minuun ensin kummastuneena, sitten +nauroi. + +--Ei, mutta Liisi, sinä olet kuin oletkin mustasukkainen. Jopa sitä +epäilinkin eilen. Ah, mitähän ajatuksia tuossa sinun pikku päässäsi +kumminkin lienee liikkunut näinä päivinä? Minua huvittaisi tietää. Liisi +kulta, kerropas suottakin-- + +--Pyydän, Agnes, elä laske tuonlaista leikkiä. Sinä erehdyt-- + +--Ahaa--joko meillä taaskin on tuo tekopyhä pohjoismaiden nainen esillä? +Sinä et mahda tunnustaa totuutta itsellesikään? No, sama se. En tahdo +nyt olla ilkeä, koska teit minulle niin suuren palveluksen äsken ikään. +Päätämme siis, ettet sinä lainkaan ole mustasukkainen, ettei semmoinen +voisi tulla kysymykseenkään, koska sinä täydellisesti luotat Anttiin ja +koska olisi suorastaan mahdotonta, että semmoinen mies kuin Antti +milloinkaan maailmassa unhottaisi velvollisuutensa.--Mitä nyt? + +--Hyvästi. Minä lähden pois. + +--Ei, Liisi, sinä et lähde. Näes, minä jo vaikenen. En puhu niistä enää +mitään. Istu pois, elä ole vihainen. Se, johon äsken viittasin, ei +koskenut Anttia lainkaan, voit olla aivan huoletta. Sinun täytyy jäädä, +Liisi. Kuinka--vihassako me nyt eroisimme? Ajattele, me luultavasti emme +tämän jälkeen näe toisiamme milloinkaan. Jääthän sinä? Minä sinulle +lupaan jotain. + +--Mitä tuo olisi? + +Vihani oli taaskin ohitse. Hän oli niin viehättävä, osasi niin +erinomaisen suloisesti mielistellä. + +--Minä kerron sinulle sen asian. + +--Olen tosiaan utelias. + +--Pöydässä vasta, kun olemme ensin saaneet lasin viiniä. + +Kyyppäri ilmoitti, että päivällinen odotti meitä toisessa huoneessa. +Läksimme sinne. + +Istuin äänettömänä Agnesia vastapäätä ja odotin, mitä saisin kuulla. +Mutta hän pysyi sanassaan. Kertoili kaikenmoista Pietarin oloista +ensimmäisiä ruokalajia syödessä, vasta sitten, kun olimme tyhjentäneet +lasin viiniä kumpikin ja hän uudelleen oli täyttänyt lasit, heitti hän +pitkän katseen kyyppäriin, joka ymmärsi tarkoituksen ja poistui +salvettineen ja talrikkineen. + +Agnes nojautui taaksepäin tuolissaan. + +--Muista nyt ensiksikin, Liisi hyvä, että ihmiset eivät ole kaikki +samanlaisia. + +--Kyllä koetan muistaa, minä hymyillen vastasin, sillä minusta tuo oli +jotenkin tarpeeton esipuhe. + +--Ja myöskin, hän jatkoi, ettei heillä siis voi olla samanlaisia +ajatuksia, samanlaisia tunteita, samanlaisia käsityksiä, samanlaisia +katsantokantoja, samanlaisia elämäntapoja. + +--Muistan senkin. + +--Josta taas on luonnollisena seurauksena, ettei heiltä voi niitä +vaatiakaan. + +--Ei tietystikään. Sehän olisi hulluutta. Hottentotti ei voi missään +suhteessa olla eurooppalaisen kannalla. Mutta mihinkä sinä tahdot tulla? + +--Siihen vaan, että meidänkin molempain välillä on suuri ero. + +--Niin--mutta vähemmässä määrässä kumminkin, Agnes, kuin hottentotin ja +eurooppalaisen. Meillä on sentään sama perustus. + +--Mitä perustusta tarkoitat? + +--Noo--olemmehan molemmat kristityitä. + +--Uh, noita kuluneita fraasseja. + +--Meillä on molemmilla samat alkutotuudet elämän ohjeina. Usko Jumalaan +ja sielun kuolemattomuuteen. + +--Minä en usko kumpaakaan. + +--Agnes? + +--En kumpaakaan. Lapsen kengät ovat minulta aikoja sitten hajonneet. + +Jäin sanattomaksi. En osannut muuta kuin katsoa häneen. + +--Kas niin, hän nauroi, sinä jo heti teet suuret silmät. + +--Nyt en enää tiedä, mitä meillä olisi yhteistä-- + +--Elä ole noin juhlallinen, Liisi hyvä. Minä sanon sinulle, mitä meillä +on yhteistä. Näes,--me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja +molemmat tulemme ennen pitkää vajoomaan alas syvyyteen. Eroitus on vaan +siinä, että minä sen tiedän, sinä et. + +--Agnes, kuinka saatat puhua tuolla tavalla, minä vaikertelin. + +--Niin, jätetään ne asiat ennemmin. Sinä raukka et kumminkaan sietäisi +kuulla totuutta. + +--Oletko niin varma totuudestasi? Etkö ollenkaan ajattele, että sinunkin +tietosi voi olla vajanainen? + +--Lopetetaan, muuten emme ikinä tule asiaan. Meillä on tässä vaan tunti +jäljellä siksi kuin laiva lähtee. + +--Jatka sitten. + +--No niin! Sinä kysyit, josko minä yksinäni lähden Italiaan. Minä +vastasin: en yksinäni. Tahdotko nyt tietää, kenen kanssa lähden? + +--Tahdon. + +--Sitähän sinulle juuri ajattelin kertoa. Näes, minulla on Pietarissa +eräs hyvä ystävä, oikein hyvä ystävä, joka rakastaa minua silmittömästi. + +--Mies? + +--Tietysti mies. Mutta minkätähden sinä näytät noin onnettomalta, Liisi +hyvä? + +Hän nauroi vakavuudelleni. + +--Elä välitä minusta, jatka vaan. + +--Tuo ystäväni on äärettömän rikas ja ylhäinen. Hän on hyyrännyt minua +varten kesävillan Milanoa lähellä erinomaisen ihanalla paikalla. + +--Ja hänen kanssaan sinä matkustat? sain minä vielä kysytyksi. + +Agnes nyökkäsi myöntäväisesti, käänteli salvettia polvellaan ja katseli +minua välinpitämättömästi hymyillen. + +Kiusalliset aavistukset painoivat minua. Tuntui kuin olisi raskas taakka +ollut hartioillani ja kuin olisin vajonnut kokoon sen alla. Hän oli +kuitenkin lapsuuteni toveri, muistin hänet tällä hetkellä niin elävästi +semmoisena kuin hän siellä istui luokalla omalla paikallaan, toisen +rivin reunassa keskikäytävän luona. Näin nuo viattomat, tummanruskeat +silmät, jotka uskollisen tarkkaavaisina aina olivat opettajaan +kiinnitetyt. Ja tuoko nyt tuossa edessäni oli sama Agnes? + +--Tietysti te menette avioliittoon? + +--Avioliitto ei tule kysymykseen, sillä hän on--naimisessa. + +--Ja te kumminkin--? + +--Ja me kumminkin--! hän hymyili. Muista nyt, Liisi, mitä äsken sanoin. +Me olemme erilaisia, sinä ja minä. + +--Mutta, hyvä Agnes, oletko sinä onnellinen? + +--Mikä kysymys!--Sano ensin, oletko sinä onnellinen?--Taikka onko +ylipäätään kukaan ihminen onnellinen? Ei! Minä vakuutan sinulle, ettei +kukaan ole. Jos joku luulee joskus olevansa, huomaa pian, että hän siinä +surkeasti pettyi. + +--Onnettomuutta on kumminkin monenlaista. + +--Eikös mitä. Perinpohjin se on aina samaa. + +--Agnes hyvä, eroa siitä miehestä. Elä lähde hänen kanssaan mihinkään. + +--Tahtoisitko, että jäisin tänne? hän kysyi. + +Minun täytyi luoda silmäni alas. Häpesin, sillä hän varmaankin huomasi, +etten millään tavalla olisi suonut hänen jäävän. + +--Kyllä syntyisi sekamelskaa, hän nauroi. Minä ehdottomasti laittaisin +kaikki teidän parhaimmat miehenne päästä pyörälle. Sehän olisi ainoa +hauskuus, mikä minulle täällä olisi tarjona. Ja ennen pitkää siihen +leikkiin kumminkin kyllästyisin. + +--Etkö voisi ryhtyä johonkin toimeen? + +--Totta puhuen,--jotain semmoista lienee pyörinyt mielessäni, kun päätin +lähteä käymään täällä Suomessa. Mutta nyt tiedän olevani siihen +mahdoton. Ei tarvitse minun enää vaivata päätäni epäilyksillä siinä +suhteessa. + +Minä jäin sanattomaksi. Agneskin näytti vaipuvan omiin mietteihinsä, +ainakin hänen silmissään oli omituinen poissa oleva katse, kun hän nyt +äänettömänä unohtui tuijottamaan eteensä. + +Mutta pian hän siitä kiskaisi itsensä ylös, huokasi syvään ja pudisti +päätään. + +--Sano jotain. Miksi et saarnaa minulle moraalia? + +--Kun pelkään, ettei se kumminkaan mitään vaikuttaisi. + +--Ei vaikuttaisikaan. Siinä olet vallan oikeassa. + +--Minä vaan kysyisin sinulta jotain, Agnes. + +--Anna kuulla. + +--Minkälaiseksi ajattelet tulevaisuuttasi? + +--En minkäänlaiseksi. Minä, näes, en ajattele sitä ollenkaan. Mitä se +hyödyttäisi? Eihän tulevaisuudestaan kukaan ihminen tiedä mitään. Ottaa +päivän vastaan semmoisena kuin se tulee, nauttii hetkestä silloin kuin +voi. Jos tuntuu tukalalta, niin koettaa kestää ja toivoo iloisempaa +aikaa. + +--Mutta eikö sinusta elämä kaiken tämän ohessa tunnu hirmuisen tyhjältä +ja tarpeettomalta? + +--Entä sitten? hän naurahti. Minä en missään tapauksessa kadehdi niitä +ihmisiä, jotka pitävät itseään välttämättöminä maailman pylväinä. + +En osannut taaskaan puhua mitään. + +--No, Liisi? hän kysyi hymyillen. + +--Mitä niin? + +--Minä odotin suurenmoisia vaikutuksia, kun ilmoittaisin sinulle +tänlaisia asioita. Mutta sinä istut siinä vaan kylmänä ja +välinpitämättömänä. + +--En kylmänä enkä välinpitämättömänä, Agnes. + +--Mutta sinä et pyörry etkä raivostu. Olet kenties pikkuruisen +hämmästyksissäsi korkeintaan. + +--Agnes, koko juttu on varmaankin perätön. Sinä vaan tahdoit koettaa, +millä tavalla sen ottaisin. + +Hän naurahti. + +--Sekö nyt iski päähäsi? + +--Sano, Agnes, eihän se ole totta? Voi, sano, sinä niin helpoittaisit +mieltäni. + +--Pikku raukka,--vai rasittaa se sinua kumminkin. + +--Että saatoitkin narrata minua noin. + +--Ei minun tosiaankaan olisi pitänyt sitä sinulle kertoa. Mutta minä +arvelin, että jäljestäpäin se sinulle kuitenkin selviäisi. Vai kuinka? +Eikö minun kalliit pukuni ja kaikki nämä koristeeni herättäneet sinussa +mitään kummastusta? Mistä luulit minun saaneeni kaikki nämä rikkaudet? + +--En luullut sinne enkä tänne. + +--Voin vakuuttaa sinulle, etten niitä ainakaan työllä ole ansainnut, hän +lausui kevyesti ja huolettomasti. Pietariin jos tulet joskus, niin saat +hämmästyä asuntoani. + +Tällä hetkellä häntä inhosin. Nousin ylös pöydästä, ja väistyin hänestä +loitommaksi. + +Olin katsovinani ikkunasta ulos, että pääsin häntä näkemästä. + +--Noo, Liisi, sano vaan suoraan, mitä ajattelet. + +--Minä häpeän sinun puolestasi. + +Kuulin hänen äkkiä hyppäävän ylös tuoliltaan. + +--Sinä? + +Hän räjähti nauramaan. + +--Vai häpeät sinä minun puolestani? Käännyppä tänne! + +Tein niinkuin hän käski. Seisoimme siinä vastatusten, Agnes suorana, +ylpeänä ja komeana. Hän mittaili minua silmillään, ja näki minut +arvatenkin ylen mitättömäksi. + +--Mikä sinut oikeastaan panee häpeämään? hän kysyi, hieno ivahymy +huulillaan. + +--Pitäisihän sinun se tietää kysymättäkin. + +--Sekö, että minä otan lahjoja siltä mieheltä joka minua rakastaa? Että +sallin hänen pitää huolta toimeentulostani? Teenkö mielestäsi hänelle +siinä vääryyttä? Mutta kun hän ei pyydä parempaa. Sehän juuri on hänen +onnensa. + +--Agnes, eikö sinulla enää ole muistoakaan jäljellä entisistä oikeuden +käsitteistä? + +--Ahaa, siihenkö nyt tullaan? + +Hän nauroi, heitti päätään taakse, nojautui kyynärspäillään takana +olevan tuolin karmiin ja antoi minulle taaskin ylimielisen, vaativan +katseen. + +--Sanopas, hyvä moralisti, eroanko suurestikin niistä naisista, jotka +pitävät itseään miltei pyhimyksinä siveellisessä suhteessa? Minä otan +vaan niin kauvan kuin minulle vapaasta tahdosta annetaan, he taas +valvovat etuaan ja vaativat että mies sitoutuu heitä elättämään koko +ikänsä, vaikk'ei hän enää heistä välittäisi rahtuakaan. Sehän minusta +taas todenperästä häpeällistä olisikin. + +Hänen sanansa hämmästyttivät minua niin, etten osannut vastata mitään. + +Agnes katsoi kelloaan. + +--Nyt meillä ei ole aikaa enää kiistelemiseen. + +Hän soitti, käski kyyppäriä toimittamaan tavarat rantaan ja suoritti +hänelle laskunsa. + +--Mitä ajattelet siellä, Liisi? + +--Ajattelen, missä ja minkälaisena sinua mahtanen ensi kerran nähdä? + +--Vaikea tietää. Ehkä laupeuden sisarena. + +--Luuletko? + +--Taikka et tapaa minua enää milloinkaan. Kuulet vaan kerrottavan yhtä +tai toista, josta sinun pieni, hurskas pääsi joutuu vallan ymmälle. + +--Onkohan sinulla yhtään oikeata ystävää, Agnes? + +--Mitä minä sillä tekisin? Ei ole enkä kaipaakaan. Lähtään pois, sinä +tietysti tulet minua saattamaan laivalle? + +--Jos tahdot. + +Hän oli saanut ajatukseni niin hämmennetyksi, etten tahtonut päästä +tajuntaani ensi aluksi. Ne totuudet, jotka tähän saakka olin pitänyt +niin varmana, ettei niiden epäileminen olisi juohtunut mieleenikään, hän +huolettomasti joko pyyhki pois taikka asetti ylös alaisin eteeni. Ja +vaikka kyllä tiesin, että hän oli väärässä, en kuitenkaan päässyt heti +niin selville, että olisin voinut kumota hänen väitteensä. Se minua +harmitti ja kiusasi. Päätin kuin päätinkin pitää hänelle vielä ankaran +nuhdesaarnan. + +Sain rauhassa hautoa mietteitäni, sillä Agnes oli mennyt omaan +huoneesensa valmistautumaan lähtöä varten. Mutta kun hän matkapuvussaan, +valkoinen harso kasvoilla, ilmestyi kynnykselle, teki hänen ihmeellinen +kauneutensa minuun taaskin niin voimakkaan vaikutuksen, että sekä +harmini että ristiriitaiset ajatukseni kaikki samassa olivat kuin +poispuhalletut. + +Hänen poissa ollessaan saattoi kenties kylmällä järjellä punnita ja +arvostella hänen elämäänsä, hänen läsnäollessaan se oli mahdotonta. Ei +tarvinnut muuta, kun hän vaan loi tuon hempeän, puhuvan, maneetillisen +katseensa toiseen, silloin sydän ehdottomasti lämpeni, moitteet ja +väitteet kuolivat huulille, kummallinen väristys kävi läpi ruumiin, ja +puhdas ihailu täytti mielen. + +Astuimme rinnan alas rantaan ja puhelimme iloisesti--kauniista ilmasta +muistaakseni, tai jostain semmoisesta. Äskeisestä raukeudesta ei ollut +hänessä enää merkkiäkään jäljellä. Käynti oli kevyt, joustava, liikkeet +notkeat ja samalla pehmeän sulavat. En tahtonut voida silmiäni hänestä +kääntää, vaikka minua melkein hävetti, kun pelkäsin, että hän ehkä +huomaisi alituisen tuijottamiseni. + +--Jos olisit vapaa, Liisi, hän sanoi, ettei sinulla olisi miestä eikä +lapsia, niin veisin sinut mukanani maailmaa näkemään. + +--Minäpä en lähtisi. + +--Hupsu, miksi et lähtisi? + +--En tulisi siellä toimeen. Minua vaivaisi kauhea koti-ikävä. + +Hän istui silloin jo laivan kannella, minä seisoin hänen edessään. + +--Koti-ikävä? hän matki hienosti hymyillen. Miksi te sitä ikävää +sanotte, joka teitä vaivaa täällä kotona sitten? Minusta se paremminkin +on "koti-ikävää", ja ellen pahasti pety, sitä tautia te täällä +sairastatte joka ikinen. + +--Sen taudin hyvin kestämme, minä vastasin ja kiirehdin sanomaan +jäähyväisiä, sillä pelkäsin, että hän ympärillämme seisovien kuullen +jatkaisi ivapuhettaan. + +Kuinka saattoikin kaiken tuon sulavan hempeyden takana löytyä niin +paljon myrkyllistä pilkkaa! + +Ranta oli täynnä ihmisiä ja Agnes oli yleisen huomion esineenä. Harrasta +ihailua heidän kasvoissaan ilmeni, mutta Agnesin silmät luisuivat +välinpitämättöminä joukon ylitse. Kaikki häntä ihailivat, hän kaikkia +halveksi. + +Laiva erkani rannasta. Hän seisoi siellä ylhäällä, kauniina, ylpeänä ja +itsetietoisena kuin ruhtinatar, nyökkäili hymyillen päätään ja heilutti +etempänä pari kertaa parasolliaan. En irroittanut silmiäni hänestä, +ennenkuin laiva oli niin kaukana, etten häntä enää voinut eroittaa. +Sillä minä tiesin, etten häntä sen jälkeen tulisi elämässä milloinkaan +näkemään. + +Seisoin rannalla niin kauvan kuin laiva oli näkyvissä. Muu joukko +hälveni ympäriltäni, jäin siihen ypö yksin. + +--Ei hän minua enää muistele, ei minua eikä Anttia eikä koko meidän +pikku maailmaamme täällä, ajattelin itsekseni, ja tunsin samalla, että +minä en häntä ikinä unhottaisi. + +Ja kuitenkin olivat tunteeni häntä kohtaan hyvin sekoitetut. Olin +iloinen ja kiitollinen siitä että hän läksi, mutta yhtä kaikki häntä +ikävöitsin ja kaipasin. Välistä vihasin häntä ja seuraavassa +silmänräpäyksessä olin sulaa ihastuksesta ja hellyydestä. Hänen +intelligensinsä, hänen taiteellisen hieno esiintymisensä, hänen loistava +kauneutensa, hänen stiilinen vartalonsa, aistikas pukunsa, plastilliset +liikkeensä ja asentonsa,--ne kaikki yhdessä hurmasivat mieleni, ja +kuitenkin asui sydämmeni pohjassa kumoamaton epäilys, joka milloin +soimasi häntä, milloin tuomitsi ja saattoi joskus melkein inhoamaankin. +Sitten nousi taas toisia tunteita, jotka koettivat selittää häntä, oppia +häntä ymmärtämään ja silloin kovuus jälleen lieveni. + +Tämmöistä sisällistä ristiriitaisuutta en milloinkaan ollut ennen +tuntenut. Hiljainen elämäni tarjosi ylipään vaan mietoja vaikutuksia, +jotka eivät syvemmältä mieltä häirinneet, ja tunteeni olivat sen vuoksi +olleet yksinkertaiset, eheät ja selvät. Minä joko pidin ihmisistä taikka +en pitänyt, hyväksyin heidän mielipiteitään taikka en hyväksynyt, ja +arvostelin asioita sekä tyyneesti että varmasti. Nyt sitä vastoin +seuraavana hetkenä jo hylkäsin edellisen hetken johtopäätökset ja +tulevassa muodostelin taaskin toisia. + +Tavallinen tyyni ja seisova mielentilani oli näinä muutamina päivinä +vaihdellut rajusti aivan kuin sirkkelin pyörinnässä yhdestä +vastakohdasta toiseen. Mutta Agnes olikin tuonut mukanaan niin paljon +outoa, hämmästyttävää, johon en entisistä kokemuksistani löytänyt +minkäänlaista vertaa. Uudet vaikutukset ajoivat toisiaan takaa yhtä +mittaa, yllyttivät mieleni liikkeitä ja kiihoittivat eleille semmoisia +tunteita ja vaistoja, joista en ikinä ennen mitään tiennyt. + +Olisinko unissakaan voinut koskaan, vainuta, että Antti mahdollisesti +rakastuisi johonkuhun toiseen naiseen? Taikka että minä, jos niin +tapahtuisikin, muuttuisin intohimoiseksi, mustasukkaiseksi hirviöksi? +Pöyristytti, kun sitä ajattelin ja helpoittavalla huokauksella läksin +astumaan rannasta ylös. Laivaa ei enää näkynyt, savua ainoastaan +pikkuisen tuolla kaukana saaren takana. + + +Muutamia päiviä olimme hiukan noloja, Antti ja minä. Ei meillä ollut +juuri mitään sanomista toisillemme. Tuntui vaikealta, kun olimme +yhdessä, ikävältä, kun emme olleet. Mutta sitten sattui eräänä päivänä, +muistaakseni se oli viides tai kuudes Agnesin lähdöstä, että kuljin +kiireesti ovessa ja töyttäsin vahingossa Anttiin, joka tuli vastaani. + +--Ai, anna anteeksi, sanoin. + +Hän silloin tarttui minuun kiinni molemmilla käsivarsillaan, suuteli +monet kerrat ja katsoi syvälle silmiini. Katsoin vastaan, hymyilin ja +olin hiukan hämilläni. Hän suuteli ja syleili minua vielä hellemmin ja +luulenpa melkein, että hänen silmänsä hiukan kostuivat. + +Kuopiossa v. 1892. + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Agnes, by Minna Canth + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK AGNES *** + +***** This file should be named 10492-8.txt or 10492-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/0/4/9/10492/ + +Produced by Esa Toivonen and Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS," WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + +Each eBook is in a subdirectory of the same number as the eBook's +eBook number, often in several formats including plain vanilla ASCII, +compressed (zipped), HTML and others. + +Corrected EDITIONS of our eBooks replace the old file and take over +the old filename and etext number. The replaced older file is renamed. +VERSIONS based on separate sources are treated as new eBooks receiving +new filenames and etext numbers. + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. + +EBooks posted prior to November 2003, with eBook numbers BELOW #10000, +are filed in directories based on their release date. If you want to +download any of these eBooks directly, rather than using the regular +search system you may utilize the following addresses and just +download by the etext year. + + https://www.gutenberg.org/etext06 + + (Or /etext 05, 04, 03, 02, 01, 00, 99, + 98, 97, 96, 95, 94, 93, 92, 92, 91 or 90) + +EBooks posted since November 2003, with etext numbers OVER #10000, are +filed in a different way. The year of a release date is no longer part +of the directory path. The path is based on the etext number (which is +identical to the filename). The path to the file is made up of single +digits corresponding to all but the last digit in the filename. For +example an eBook of filename 10234 would be found at: + + https://www.gutenberg.org/1/0/2/3/10234 + +or filename 24689 would be found at: + https://www.gutenberg.org/2/4/6/8/24689 + +An alternative method of locating eBooks: + https://www.gutenberg.org/GUTINDEX.ALL + + diff --git a/old/10492-8.zip b/old/10492-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..cc46052 --- /dev/null +++ b/old/10492-8.zip |